Leimusilmä oli käynyt läpi samaa vesiminttukasaa koko aamupäivän. Repaleisia lehtiä ja kasvin piikikkäitä varren pätkiä oli takertunut parantajakollin mustavalkoiseen turkkiin, jota hän ei ollut saanut aikaiseksi siistittyä kunnolla aikoihin. Se oli tuntunut kovin vähäpätöiseltä asialta kaiken viime aikoina tapahtuneen keskellä.
Vienomietteen peti oli yhä sillä paikalla, missä sen kuuluikin Leimusilmän mielestä olla. Naaraan haju oli pikkuhiljaa alkanut haipua pois, eikä hän ollut halunnut kajota oppilaansa nukkumapaikkaan, jotta viimeinen konkreettinen asia tästä ei katoaisi kokonaan.
Klaanitoverit olivat suhtautuneet ymmärtäväisesti parantajansa suruaikaan; valvojaisten jälkeen hän oli saanut olla melko rauhassa parin päivän ajan. Elämä ei ollut kuitenkaan pysähtynyt yhden päättymiseen, ja sama päti hänen työhönsä. Kissat sairastuivat yhä ja saivat piikkejä toinen toistaan oudompiin paikkoihin, aivan niin kuin ennen, mutta tällä kertaa hän joutui hoitamaan niitä yksinään.
Öisin häntä valvotti ajatus siitä, mitä hän olisi voinut tehdä paremmin estääkseen tapahtuneen tragedian. Miten hän olisi voinut estää Vienomietteen sairautta pääsemästä niin pitkälle. Joka kerta hän kuitenkin päätyi samaan lopputulemaan: se ei ollut koskaan ollut hänen parannettavissaan. Tähtiklaani oli syystä tai toisesta halunnut viedä hänen oppilaansa, eikä hän kyennyt ymmärtämään, miksi esi-isät olivat riistäneet niin nuoren elämän, joka oli vasta ollut löytämässä tarkoituksensa.
Leimusilmä tunsi polkuanturassaan nipistyksen. Hän sihahti ja kohotti käpäläänsä tutkiakseen kipeää kohtaa. Vesimintun piikikäs varsi oli jäänyt kiinni hänen varpaidensa väliin. Itsekseen murahtaen hän nykäisi sen irti hampaillaan ja sylkäisi varren kauemmaksi. Samalla hänen katseensa sattui osumaan Vienomietteen tyhjään vuoteeseen.
Jossain syvällä hänen sisimmässään oli kasvanut pelottava onttouden tunne. Hän ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt käsitellä koko asiaa. Hän oli se, jolle kissat tulivat puhumaan omista huolista ja murheistaan. Ei ollut olemassa parantajaa parantajalle.
Leimusilmä nousi hitaasti ylös ja löntysti pesän poikki suuaukolle. Ulkoa tulviva valo kirveli hänen silmiään niin, että hän ei pystynyt pitämään niitä auki, mutta hän kuuli klaanitoveriensa iloisen puheensorinan kantautuvan aukiolta.
Heidän vuokseen hänen olisi pidettävä päänsä pinnalla. Sitä Vienomietekin olisi halunnut. Niin hän ainakin halusi uskoa.

//TW paniikkikohtaus

Kortetuikkeen vastaus hiipui korvissani kamalan kimeän tinnituksen alle. Päässäni pyöri ja vatsassanikin muljahti kammottavasti. Tiesin mitä oli tulossa jo ennen kuin kurkkuani alkoi kuristamaan. Keskityin hengittämiseen hetken ja vakuutin itselleni, että kaikki sujuisi hyvin. Sydämeni alkoi kiristää tahtiaan, vaikka kuinka yritin sille viestittää kaiken olevan hyvin.
“Mitä luulet, mahtaakohan pentutarhalle tulla hiirenkorvaksi lisää pentuja?” Kortetuike naukui hieman epäröiden. “Eloklaanissa on monia pareja, mutta en tiedä, onko kenellekään suunnitelmissa hankkia perheenlisäystä näin ankaran lehtikadon jälkeen.”
Näpäyttelin hännänpäätäni edes takaisin ja koitin hillitä tassujeni tärinän ja koota itseni vastaamaan. Avasin suuni, mutta päädyin henkäisemään nopeasti ulos ja sisään.
“T-toivon niin”, änkytin enkä enää voinut estää huohotuksiani. Minun oli pakko haukkoa happea. Keuhkoni suorastaan tuntuivat puhkeavan ja palavan. Sydämeni kova hakkaus tuntui polkuanturoissani ja nenän päässäni. Outo kihelmöinti lähti leviämään pitkin tassujani ja tuntui kuin maa olisi iskenyt kovia sähköiskuja sisälle minuun pitkin luitani. Haukoin edelleen happea vilkaisten avuttomana Kortetuikkeeseen. Monen pitkän kuun kärsimys purkautui tälläisenä paniikin sekaisena myrskynä sisälläni. Oli kuin se olisi pyrkinyt minusta pihalle tekemään tuhojaan kaikkialle muuallekin kuin vain minun mieleeni.
“K-kortetuike… Anteeksi”, kakistin kurkustani, vaikkei ääni tuntunut liikkuvan eteenpäin kurkussani. Oli kuin sekin olisi halunnut minulle pahaa ja haluaisi räjähtää ja aiheuttaa mahdollisimman paljon vahinkoa jo rikkinäiselle pienelle kissalle.

//Korte?

Loikin ulos oppilaiden pesästä Kallahämyn luokse. Olimme sopineet ennen nukkumaanmenoa harjoitukset varhaiselle aamulle. En tiennyt tarkalleen miksi meidän piti olla liikkeellä näin aikaiseen, mutten valittanutkaan. Kallahämy totesi meidän lähtevän seuraavaksi metsään kiipeilyharjoituksiin. En vastannut mitään. Päässäni surisi ja kuhisi kuin muurahaispesässä, joka oli ampiaispesän sisällä. Kuljin kuin aave konsanaan pitämättä lainkaan ääntä ja kiinnittämättä huomiota yhtään mihinkään.
“Selvä sitten. Lähde vain kapuamaan, olemmehan tehneet tätä aiemminkin. Tavoitteenasi voisi olla latvaan kiipeäminen, mutta koeta nyt päästä ensiksi alimmalle oksalle. Annan sinulle samalla ohjeita.”
Ohjeiden jälkeen nostin päätäni katsoakseni korkeahkoa puuta. Paljastin kynteni ja loikkasin kiinni puunrunkoon. Liikuin ensimmäiselle oksalle varovaisesti ja kampesin itseni sen päälle. Vilkaisin Kallahämyyn, jonka hailakan vihreä katse pysyi tyynesti minussa. Ohjeita ei seurannut, joten päätin yrittää kavuta seuraavalle oksalle. Ponnistin ja valmistauduin hyppäämään. Levitin etukäpäläni niin kauas eteeni kuin vain sain ja tartuin kynsilläni kiinni. Koitin vetää itseäni ylös ja kavuta seuraavan oksan päälle, mutta kolautin otsani kovaa juuri siihen pahaiseen oksaan. Vinkaisin ja koitin pidellä edelleen kiinni, mutta hitaasti ja tuskallisesti kynteni liukuivat alas vain liukumistaan kunnes lähdin dramaattisen ulahduksen saattelemana putoamaan alas. Tupsahdin tassut edellä lumikinokseen, joka onnekseni pehmensi laskeutumistani, sillä en satuttanut itseäni laisinkaan. Yritin kahlata pois lumikinoksesta, mutta tassuni olivat syvällä ja minulla kesti vaikka kuinka kauan päästä pois.

“Ei muuta?” Varpulaulun katse varoi jäämästä kohdalleni liian pitkäksi aikaa. En ollut tyyppiä, jota katsekontakti ujostutti, mutta juuri nyt minustakin tuntui helpommalta seurata silmilläni ohi kulkevia klaanitovereita kuin se olisi ollut jotenkin erityisen kiinnostavaa. Turkissani kihisi kummallisesti kollin seurassa, ja yritin parhaani leikkiä kuin mikään ei olisi ollut hassusti.
Nuolaisin rintaani hieman hämilläni pari kertaa, ennen kuin vastasin mietteliääseen sävyyn: “No, Sielutassun koulutus on tietysti pitänyt minut myös kiireisenä. Hän alkaa olla valmis loppuarviointiaan varten. On ollut hienoa seurata hänen kehitystään. Eloklaani saa olla hänestä ylpeä.” Hymyilin itsekseni katsellessani oppilaiden pesän suuntaan, jonne Sielutassu oli marssinut kehotettuani häntä lepäämään ennen harjoituksia. Naaras osasi olla oikea kuumapää sille tuulelle sattuessaan, mutta hänen sydämensä oli paikallaan.
Harjoituksista mieleeni tuli Korpikaste. Pelkkä naaraan ajatteleminen sai vatsani heittämään volttia, ja jostain syystä Varpulaulun seurassa se tunne muuttui entistä hankalammaksi. Ajattelin sen johtuvan vain siitä, että he olivat pentuetovereita ja pelkäsin kollin voivan lukea ajatukseni. Olisin halunnut voida puhua ihastuksestani Korpikasteeseen Varpulaululle, mutta jokin näkymätön voima tuntui pidättelevän minua. Joten niinpä minun oli työnnettävä naaras pois mielestäni ja yritettävä keskittyä johonkin ihan muuhun.
“Mitä luulet, mahtaakohan pentutarhalle tulla hiirenkorvaksi lisää pentuja?” Puheenaiheeni oli valinnut itse itsensä, kun katseeni oli sattumalta osunut pentutarhalta juuri aukiolle tupsahtaneisiin Kujekullan pentuihin. “Eloklaanissa on monia pareja, mutta en tiedä, onko kenellekään suunnitelmissa hankkia perheenlisäystä näin ankaran lehtikadon jälkeen.”
Klaanissa oli tällä hetkellä yhdeksän oppilasta, pian kymmenen, kun Kehräpentu tulisi kuuden kuun ikään. Nuoria kissoja oli paljon, eikä Eloklaanin tulevaisuus ainakaan sen puolesta ollut vaakalaudalla. Uudet pennut olivat kuitenkin aina tervetullut lisä klaanille.

//Varpu?

Kallahämy tunsi jonkin tasoista ylpeyttä tästä Eloklaanin hänelle suomasta vastuusta Kärpästassun mestarina, mutta hän ei voinut sanoa aidosti välittävänsä roolistaan. Tietysti soturi oli tyytyväinen siihen, että hänelle luotettiin tällainen tehtävä, joka vaati taitoa ja kokemusta, siitä huolimatta, ettei Kallahämy ollut eloklaanilaisten riveihin syntynyt. Naarasta ei vain voinut vähempää kiinnostaa jonkun avuttoman keskenkasvuisen soturiksi kouliminen. Sitä Kallahämy ei kuitenkaan Kärpästassulle tai kellekään muullekaan näyttänyt. Oli parempi vaikuttaa siltä, että suhtautui tähän pestiin sopivan tasoisella vakavuudella. Paljoa arvostusta ei nuriseva tai välinpitämätön soturi voinut muilta odottaa.
Niin Kallahämy oli jälleen herännyt ani varhain kiikuttaakseen oppilaansa harjoittelemaan. Sentään hänen oppilaansa ei ollut hermoille käyvää sorttia: Kärpästassu oli hiljainen eikä niskuroinut. Kallahämy oli kuullut joidenkin oppilaiden aiheuttavan mestareilleen harmaita karvoja kapinallisuudellaan. Kenties hänellä oli syytä kokea olevansa onnekas.
Soturi istui pimeällä aukiolla oppilastaan odotellen. Ilma oli kylmä, ja näinä aikoina se oli aina kylmä. Se oli yksi harvoista eroavaisuuksista kaksijalkalaan, joista Kallahämy ei niinkään pitänyt. Kaksijalkalassakin oli joskus koleaa, mutta hirviöt ja muut kaksijalkojen oikut pitivät kadut suhteellisen lämpiminä. Täällä lehtikadon kylmyyttä vastaan taisteltiin nukkumalla turkki turkkia vasten, mikä introvertille Kallahämylle tuntui vaikealta. Ei hän tuntenut näitä kissoja tarpeeksi voidakseen rentoutua heidän kehojaan vasten. Kaksijalkalaan hän ei silti lehtikadonkaan aikaan ikävöinyt: täällä oli raikas, virkistävä ilma, ja aamuun herätti katuvalojen sijaan nouseva aurinko. Nyt se alkoi jo haalentaa taivaan tumman sinisiä sävyjä.
Kärpästassu tepasteli pian ulos oppilaiden pesästä ja haukotuksen saattelemana seisahtui Kallahämyn eteen. Hänen suuret silmänsä utelivat päivän suunnitelmia.
"Ajattelin, että tänään voisimme harjoitella kiipeilyä", Kallahämy virkkoi. "Kiipeileminen on juoksemisen ja uimisen rinnalla tärkeä liikkumisen muoto. Tarvitset sitä metsästämisessä ja kenties jonain päivänä taistelussakin."
Kallahämy ei itse ollut kummoinenkaan kiipeilijä, mutta kyllä hän tiesi, miltä sujuva kapuaminen näytti. Hyvät kiipeilijät olivat taistellessa tai saalistaessa aina etulyöntiasemassa, sillä taidollaan he saivat käytettäväkseen paljon runsaamman liikkumisalueen. Siksi Kärpästassunkin oli hyvä sitä opetella.
"Eiköhän lähdetä, etsitään sinulle sopiva puu."
Hännän heilautuksella Kallahämy kehotti oppilaansa mukaansa, ja sitten mustaturkkinen kaksikko pujahti ulos leiristä. Valkeat nietokset näyttivät sinisiltä tähän aikaan päivästä. Kaksijalkalassa lumi oli aina ollut harmaanruskeaa - valkoisena se oli pysynyt vain pienen hetken heti satamisensa jälkeen. Kallahämy nautti tästä viehättävästä ympäristöstä enemmän: metsä oli niin kovin värikäs.
Pian Kallahämy äkkäsi sopivan näköisen puun polun reunalla. Sen oksat olivat tarpeeksi alhaalla, ja se seisoi yksinään lumen keskellä, joten näköhaittoja ei ollut. Hän oli tullut ajatelleeksi liukkautta, mutta hetkeen ei lämpötila ollut noussut sitä vertaa, että lumi olisi saattanut sulaa vedeksi ja sitten jäätyä. Hän raapaisi kuin testiksi puun kaarnaa, jonka pinta oli kuurasta vaalentunut.
Kiipeilyä he olivat toki jonkin verran harjoitelleet aiemminkin, vaikka Kallahämy ei ollut taidolle varsinaisia harjoituksia omistanut. Kärpästassu saisi siis lähteä suorittamaan ilman demonstraatiota.
"Selvä sitten. Lähde vain kapuamaan, olemmehan tehneet tätä aiemminkin. Tavoitteenasi voisi olla latvaan kiipeäminen, mutta koeta nyt päästä ensiksi alimmalle oksalle. Annan sinulle samalla ohjeita."

//Kärpänen?

Hienoa työtä? Kuulinko edes oikein mitä kolli sanoi? Tuon äänensävystä tai eleistä ei ottanut mitään selkoa, mitä toinen tarkoitti. Pöllämystyneenä en kyennyt vastaamaan mitään. Miten olisi edes pitänyt vastata? Ja seuraavaksi Sädesäihke vielä kysyi, haluaisinko tehdä hänen kanssaan yhteistyötä. Ellen tulkinnut aivan väärin, olin aistivinani jo parempaa vastaanottoa. Ei painokkaiden tunteiden aiheuttamaa turhautumista äänessä. Olin kahden vaiheilla. Aivan kuin häpeä olisi korventanut korvannipukoitani edelleen. Pidin hetken tauon uppoutuen ajatuksiini. Nyt minun täytyi saada miettiä tämä läpi. Jos tekisimme Sädesäihkeen kanssa näennäisesti yhteistyötä, unohtaisivatkohan Syreenisumu ja Unikkohämy aikaisemmat tapahtumat? Sitä voisi ainakin kokeilla. En keksinyt parempaakaan ideaa, millä asiat eivät etenisi kaikkien muiden korville. Oli parasta siis ainakin yrittää. Mutta anteeksi en Sädesäihkeelle vielä antaisi!
“Selvä sitten”, naukaisin naama peruslukemilla. Kaivoin lumeen kuopan, jonne hautasin oravan. Tulisin hakemaan sen partion päätteeksi mukaan. Vilkaisin seuraavaksi kollia.
“Pitäisikö yrittää syvemmältä metsästä?” kysyin täysin neutraalisti, vaikka pieni ärtymyksen kipinä vielä roihusi sisälläni. Sädesäihkeen ei vain pitäisi huomata sitä ja kaikki menisi hyvin.

// Säde?

Katsoin, kun Solatassu tassutti ulos oppilaiden pesästä. Mahtava tilaisuus! Loikkasin käpälilleni ja seurasin tätä innokkaasti. Naaras vilkaisi minuun ja haukotteli.
“Hei, olen Rusakkopentu! Kuka sinä olet?” kysyin äänekkäästi raakkuen.
“Solatassu”, naaras esitteli itsensä hymyillen.
“Hei! Sinäkin olet oppilas! On niin siistiä tavatta oppilaita!” huudahdin, “Sinun on täytynyt kuulla, kun minä ja Kärpästassu koitimme karata! Olimme niin kovin rohkeita, mutta me jäimme kiinni…”
“Niinpä, joo”, Solatassu naukui ja heilautti häntäänsä, “Minun täytyy mennä kysymään Nopsaliekiltä tehtävää.”
“Onko Nopsaliekki sinun mestarisi?” kysyin silmät suurina.
“Kyllä”, naaras vastasi ja käänsi hieman päätään, “Hei sitten.”
“Ei, odota. Minä voin tulla mukaan!” kiljaisin ja seurasin oppilasta loikkien tuon pitkien suurten tassujen tahdissa. Solatassu ei väittänyt vastaan, joten häntä ei varmastikaan haitannut, ajattelin.
“Solatassu, mene hoitamaan klaaninvanhimmille uudet makuualuset. Uskoisin sinun pärjäävän niiden kanssa yksin. Voit kuitenkin kysyä jota kuta toista oppilasta avuksesi, mikäli haluat”, Nopsaliekki käski Solatassua ja vilkaisi sitten minuun.
“Tai voihan Rusakkopentu auttaa sinua, jos tahtoo”, kolli sanoi hieman epäröiden.
“Ei kiitos! Minä katselen mieluummin vierestä”, ilmoitin sangen kuuluvasti - sekä uhmakkaasti. Nopsaliekki ei alkanut väittää vastaan vaan nyökkäsi vain. Hän lähetti Solatassun hakemaan uusia sammalia parantajan pesältä, joten seurasin naarasoppilasta innoissani. En ollut ollut parantajan pesällä sen jälkeen, kun haavani oli paikattu, mutta paikka kiehtoi minua kovasti. Kaikkien niiden yrttien hajut! Voisikohan jollain niistä myrkyttää veljeni? pohdin naurahtaen ääneen.
“No?” Solatassu kysyi vilkaisten minuun hieman yllättyneenä. Pudistin päätäni.
“Ei mitään! Jatka toki”, sanoin ja tassutin kohti parantajien pesän pesäosuutta, jonka puolella myös herkullinen yrttivarasto sijaitsi. Yhtäkkiä Leimusilmä pamahti eteeni.
“Mitäs Rusakkopentu oikein tekee täällä?” kolli naukui katsellen ympärilleen. Havaitessaan vain Solatassun hän käänsi minut ympäri sijoillani ja hoputti takaisin sairasaukion päätyyn.
“Sinulla ei ole asiaa tänne, jos et tarvitse parantajaa. Näytät olevan loistavassa kunnossa, eikun jatkmaan leikkejä”, hän naukui matkalla.
“Ei! Minä olen Solatassun kanssa”, sanoin ja pyristelin pois Leimusilmän hännän alta. Katsoin kollia uhmakkaasti ja sitten Solatassua. Hänellä oli jo kannossaan melkoinen kasa sammalia.
“Eiköhän Solatassu pärjää”, Leimusilmä sanoi ja teki tietä oppilaalle, joka matkasi yhä klaaninvanhimpien pesälle asti.
“Ihan sama!” tuhisin vihaisesti ja loikin oppilaan perään vilkaisematta enää taakseni.
Klaaninvanhimpien pesä oli hämärä kuten pentutarha, mutta hieman pienempi. Makuusijat oli jo kaavittu omista kuopistaan ja Solatassu ryhtyi mukisematta tekemään kissoille uusia. Muut klaaninvanhimmat olivat jossain, mutta Viherkatse istuskeli pesän seinän vieressä tarkkailen meitä.
“Tulitteko laittamaan makuualusiamme?” naaras kysyi ja katsoi hassusti ohitseni.
“Joo! Tai siis Solatassu tuli”, ilmoitin ja katsoin Viherkatsetta silmiin. Tuolla oli hassun sumeat vihreät silmät.
“Solatassu… niinpä ja sinä olet?” vanhus kysyi lempeästi.
“Rusakkopentu”, kerroin ylpeästi.
“Kujekullan pentueesta eikö?”
Nyökytin ja katsoin sitten pois. Viherkatse jäi vain tuijottamaan eteensä.
“Viherkatse on sokea. Sinun täytyy puhua hänelle, sillä hän ei nää, jos nyökkäät”, pesään sisään tallustanut Mesi kertoi. Mesi oli ollut ennen Mesitähti ja klaanin päällikkö, mutta nyt hän lojui täällä muiden vanhusten kanssa. Se oli varmasti surkeaa!
“Aijaa. Olen Kujekullan pentu”, sanoin ja käännyin takaisin kohti Viherkatsetta.
“Niinpä niin”, Viherkatse totesi ja hymyili. Katsoin hänen silmiään kummastuneena. Ne olivat kai sumeat, koska niillä ei nähnyt! kekkasin.
“On varmaan kurjaa olla sokea”, nau’uin äänekkäästi juurikaan myötätuntoa osoittamatta. En harrastanut lempeitä tunteita.
“No, siihen tottuu. Kertoisiko Mesi sinulle jonkun tarinan?” naaras kysyi ystävälliseen sävyyn.
“En minä halua kuulla tarinaa! Haluan mennä ulos”, päätin ja lähdin takaisin leirin puolelle. Solatassu sai jäädä hoitamaan typeriä hommiaan. Olipa oppilailla kurjaa! Ehkä voisin hypätä oppilasajan yli ja ryhtyä suoraan soturiksi. Minusta olisi kyllä siihen!

Kääpäpuna työntyi varovasti parantajan pesään. Kolli olisi muuten yrittänyt löytää Tupsutassun seuralaisekseen tylsän karkottamiseksi, mutta kolli oli ulkosalla harjoituksissa, joten raidallinen soturi oli päättänyt tappaa aikaa parantajan pesällä.
“Hei, Leimusilmä! Hei, Vienomiete!” Kääpäpuna tervehti parantajan pesän työväkeä. Hän oli päätynyt yhä useammin sinne kyselemään, jos hän olisi voinut olla avuksi. Kun Eloklaania oli riepotellut pandemia, oli ruskea raidallinen kolli auttanut hoitamaan sairaita oman osaamisensa ja jaksamisensa mukaan Vienomietteen kanssa. He olivat molemmat sairastaneet valkoyskää, mutta se ei ollut estänyt häntä yrittämästä olla niin suureksi avuksi, kun sairas kissa ikinä pystyikään olla.
“Pystyisinkö kenties auttaa teitä tänään jossain?” Kääpäpuna kysyi varoen ja hymyili heikosti. Hän oli alkanut tuntemaan olonsa parantajien seurassa hieman rennommaksi ajan kuluessa. Nyt hän kulki heidän pesällä aina, kun hänestä tuntui turhalta.
“Voit lähteä Vienomietteen kanssa käymään klaaninvanhimpien pesällä ja pentutarhalla. Kävisitte vain pienen kierroksen kyselemässä heidän vointiaan ja tekemässä rutiinitarkastuksia”, Leimusilmä ehdotti. Kääpäpuna nyökkäsi ja siirsi katseensa parantajaoppilaaseen, joka nappasi parit yrtit ja lähti sitten ruskeaa kollia kohti.
Raidallinen soturi seurasi naarasta hiljaa, kun hän työntyi sisään pentutarhalle ja meni ensiksi juttelemaan Kimalaistoiveelle. Sillä välin Kääpäpuna siirtyi Perhopuron seuraan.
“Hei! Millainen on vointi? Ihan yleisellä tasolla”, kolli kysyi ottoemona toimivalta tummanruskealta naaraalta.
“Mikäs tässä. Minulla on kaikki hyvin ja niin on myös Kehräpennulla. Mikä sinut tuo pentutarhalle?” naaras kysyi.
“Avustelen Vienomietettä”, Kääpäpuna selitti kuningattarelle lyhyesti. Hän nyökkäsi.
“Meillä on kaikki hyvin täällä”, Perhopuro totesi ja katseli ottotytärtään hymyillen. Raidallinen kolli nyökkäsi ja kääntyi sitten taas Vienomietteen puoleen, joka vilkuili juuri Kujekullan pentuja.
“Kaikki kunnossa täällä!” parantajaoppilas naukaisi hellästi ja vilkaisi Kääpäpunaa. Kolli nyökkäsi sen merkiksi, että Perhopurolla ja Kehräpennullakaan ei ollut suurempie huolia.
“Voisimme nyt käydä tarkastamassa klaaninvanhimmat, mutta tulkaa kertomaan, jos tulee mitään huolettavaa”, Vienomiete naukaisi vielä samalla, kun asteli ulos pentutarhalta ruskea soturi kintereillään.
“Kääpäpuna! Mainio ajoitus! Lähtisitkö Järviloisteen ja Ahventassun kanssa rajapartioon?” Käärmekulta pyysi leirin toiselta laidalta. Kolli vilkaisi Vienomietteeseen, joka vain nyökkäsi sen merkiksi, ettei häntä haitannut.
“Selvä!” Kääpäpuna rohkeni sanomaan ja lähti oarantajaoppilaan seurasta soturin ja tämän oppilaan luokse. Käärmekulta nyökkäsi hänelle kiitokseksi. Ruskearaidallista kollia kalvoi edelleen huono omatunto aina, kun hän näki hänet. Hän oli ollut se, joka oli ajanut hänen hullun emonsa naaraan luokse.
Nyt hän kuitenkin käänsi huomionsa ja päätti keskittyä partioon lähtemiseen. Sisäisesti hän vain toivoi, ettei joutuisi kohtaamaan Kuolonklaanin partiota. Hän oli pelännyt sitä aina siitä lähtien, kun Tupsutassu oli vahingossa ylittänyt rajan.

Täysin uusi tunne valtasi minut hännänpäästä korvan nipukoihin. Leviävä sykkivä tunne kuumotti turkkini alla ja sai sen kuhisemaan vimmatusti. Häpeä.
Kömmin käpälilleni ja kurtistin kulmiani, kun Käärmekulta hyökkäsi verbaalisesti Sielutassua ja Kortetuiketta vastaan kuin pyörremyrsky konsanaan.
Polttava häpeä.
En näyttänyt lainkaan emoltani ja olin hetken siitä hyvin iloinen. En sovi joukkoon. En ollut ikinä sopinut joukkoon ja nyt emoni päätti tehdä tilanteesta pahemman. Korvani painuivat luimuun ja silmiäni poltteli, mutten antanut kyynelten tulla.
Rakastin emoani, mutta minun oli saatava olla oma kissani. Hänen pitäsi tajuta, että olin kykeneväinen… kykeneväinen olemaan ja puhumaan ja…
“Minusta meidän pitäisi tehdä joku jekku Käärmekullalle kostoksi. On hän ehkä klaanin varapäällikkö, mutta myös emosi. Siitä tulisi niin hauskaa!” Sielutassu maanitteli. Tuijotin häntä takaisin.
“Pieni jäynä vain, ainakin saisimme kerrankin nauraa hänen kustannuksellaan”, naaras jatkoi. Vilkaisin käpäliäni ja jätin katseeni sinne. En halunnut olla ilkeä emolle, mutta haluisin näyttää hänelle olevani oma kissani. Paras tapa ei kuitenkaan varmasti ollut jäynäyttäminen, eikä minusta tuntunut nyt yhtään hyvälle alkaa hölmöilemään kaikkien katseiden alla.
Pudistin päätäni ja sanoin: “Antaa olla.”
Kävelin Kortetuikkeen luo vilkaisemattakaan emoani.
“Haluan palata leiriin”, nau’uin antamatta itsestäni yhtään Käärmekullalle. Välttelin tämän katsetta aivan tarkoituksella koko matkan leiriin ja leirissä etsin itselleni pimeimmän nurkan, johon käpertyä miettimään asioita.
Sielutassu tassutti luokseni. Nostin katseeni hitaasti tuon silmiin.
“Se jekku”, Sielutassu sanoi käännellen käpäliään lumessa.
“Ei, en halua kiusata emoani”, vastasin kohauttaen lapojani alakuloisesti.

Taistelu Kärpästassun kanssa oli hauskaa. Näytti siltä, että hänellä oli vielä opittavaa, mutta olihan minullakin. Tekemällä sitä oppisi!
Kun tappelumme Pörriäistassua vastaan oli ohitse, tuli minun vuoroni tapella kahtaa kissaa vastaan. Koko turkkini värisi silkasta jännityksestä. Tästä tulisi niin hauskaa! Pääsisin todella näyttämään mitä olin oppinut harjoituksissa!
Taisto kahta vastaan oli hankalaa, se täytyi myöntää. Täytyi jatkuvasti vaihtaa kohdetta, johon keskittyi. Toki yleisesti Pörriäistassu hyökkäsi suuremmalla voimalla ja vimmalla kuin Kärpästassu, jonka takia yritin keskittyä enimmäkseen kolliin.
Loikkasin Kärpästassua päin sen jälkeen, kun olin juuri ajanut Pörriästassun kimpustani. Musta naaras rimpuili allani. Tunsin voitonriemun sisälläni. Eihän tämä niin vaikeaa ollutkaan! Kärpästassu tuntui olevan tiimin heikoin lenkki, joten jos yrittäisin vain pitää huolta siitä, että Pörriäistassu ei pääsisi yllättämään, voisin saada Kärpästassun perääntymään!
“Pörriästassu! Auta Kärpästassua, Tähtiklaanin tähden!” Käärmekulta huudahti. Vilkaisin varapäällikköä nopeasti. Miksi hänen täytyi tuohtua siitä, kun pidimme tavallisia harjoituksia! Kyllähän jonkun nyt täytyi hävitä!
Pörriästassu jupisi jotakin ja lähti minua kohti. Koitin väistää ketterästi Kärpästassun kimpusta, mutta takarassuni kynsi takertui hänen turkkiinsa ja jäi jumiin. Riuhtaisin sen irti ja huomasin oppilas toverini säpsähtävän, kun yhtäkkiä pienen pieni tuppo karvoja leijaili irti hänen turkistaan maahan.
“Mitä-? Mitä tapahtui?!” Käärmekulta kysyi hätääntyneenä ja keskeytti harjoituksemme ryntäämällä luoksemme niin, ettei Pörriästassulle ja minulle jäänyt tilaa taistella.
“Älä hiillostu, Kärpästassulta vain lähti pari vaivaista karvaa!” puolustelin itseäni ja vilkaisin toveriani, joka katsoi emoaan hiljaa. Ei hän vuotanut kuiviin! Miksi Käärmekullan täytyi tehdä asiasta sellainen numero?!
“Pari vaivaista karvaa?! Sielutassu, taisteluharjoituksissa kyntesi pysyvät piilossa ja pois muiden turkeilta! Pitääkö sinulle selittää säännöt aivan uusiksi?!” Käärmekulta vauhkosi. Tuhahdin hieman. Mikä hänellä oli aina minua vastaan?
“Kyllä minä säännöt osaan! Tassuni vain takertui hänen karvoihinsa, minkä minä sille mahdan! En minä tarkoituksella ryhdy tytärtäsi kynimään!” murahdin. Varapäällikön katse tuntui korventavan karvojani samalla, kun hän mulkoili minua terävänä kuin haukka.
“Otetaanpas hetki rauhallisesti!” Kortetuike naukui hölkätessään minun ja Käärmekullan väliin. Hän katsoi varapäällikköä hieman toruvasti ja sitten minua kutakuinkin samanlaisella katseella. Mitä minä nyt olin muka tehnyt!
“Levätään hetki ja sitten otatte vielä Kärpästassua vastaan”, valkea kolli ohjeisti.
“Kannattaakohan se? Entä jos Kärpästassulle sattuu pahemmin?” Käärmekulta päätti taas työntää itsensä keskusteluun.
“Sillä tavoin hän oppii, opettelemalla. Ellei Kärpästassu itse päätä, ettei tahdo taistella, hän saa taistella muita vastaan”, Kortetuike naukaisi ja heilautti häntäänsä sen merkiksi, että päätös oli järkkymätön.
Kipitin Kärpästassun vierelle hieman sivummalle.
“Minusta meidän pitäisi tehdä joku jekku Käärmekullalle kostoksi. On hän ehkä klaanin varapäällikkö, mutta myös emosi. Siitä tulisi niin hauskaa!” maanittelin madaltaen ääntäni ja vilkuillen ruskeaa naarasta, joka puhui oppilaalleen jostain.
“Pieni jäynä vain, ainakin saisimme kerrankin nauraa hänen kustannuksellaan”, sanoin vielä ja katsoin toiveikkaasti mustaa oppilasta.

//Kärpsy?

Ilo siitä, että kaivoin oikeaoppisesti kulpi sisässäni. Kun emo oli opettanut oikean tekniikan siihen, pesä oli pian valmis. Kun minusta tulisi oppilas, osaisin ainakin yhden asian valmiiksi.
“Okei!” huudahdin, kun pesä oli tarpeeksi iso ja ekstävä.
“Nyt aloitetaan, jää sinä tähän niin minä menen tuonne kauemmaksi ja tulen sitten tähän”, naukaisin innoissani ja loikin kauemmaksi emon nyökätessä hymyillen lempeästi. Välillä mietin, eikö naaras kyllästynyt hymyilemään niin lempeästi ja oleman sellainen aurinko koko ajan. No, ei todellakaan sillä että minua olisi haitannut. Minähän ihailin emoa ja olin tästä ylpeä. Että olinkin saanut adoptioemokseni jonkun näin ihanan. Niin. Adoptioemoksi. En ollut ajatellut sitä pitkään aikaan, mutta nyt se ajatus taas iskeytyi minuun aallon lailla. Mutta en tahtonut jäädä ajattelemaan sitä nyt. Masentuneiden ajatuksien aika ei ollut nyt. Ravistelin turkkiani ja tassuttelin emon luokse.
“Perhopuro!” huudahdin, ja emo käänsi päänsä hymähdyksen kanssa.
“Minulla on tämän päivän raportti valmiina, johtaja”, sanoin ja kohensin ryhtiäni. Köhin hieman tärkeänä. Emo kallisti päätään ja heilautti viiksiään hieman huvittuneena.
“Selvä. Hyvä. Olen pelkkänä korvana, oikea tassu. Mitä tiedätte?” emo kysyi ja kohdisti vihreän katseensa tiukasti minuun. Katsahdin ympärilleni. Katseeni osui Erhepentuun, joka vaelteli leirissä jälleen yksinään ilman minkäänlaista seuraa.
“Hei Erhepentu!” huudahdin ja sain kollin huomion heti, joka oli harvinaista.
“Niin?” kolli kysyi katsellen minua usvaisilla silmillään. Nyökkäsin meitä päin ja kolli tuli viereeni katsellen poissaolevasti ympärilleen.
“Minä ja Erhehohka kävimme tarkastamassa ympäristön. Emme haistaneet kaksijalkoja emmekä heidän koiriaan, heikko kissanhaju leijaili siellä. Erhehohka tässä lähti hetkeksi omille teilleen. Voisitko kertoa Perhopurolle, mitä näit?” kysyin ja tönäisin kollia hieman saadakseni tämän pois ajatuksistaan.
“Hmh? Mitä? Anteeksi, voisitko toistaa?” kolli kysyi ja hänen silmänsä vaelsivat ympäriinsä.
“Voisitko kertoa Perhopurolle, mitä olet nähnyt tänään?” toistin kärsivällisesti ja hymyilin aurinkoisesti.
“Toki” kolli sanoi, mutten ollut varma oliko kolli kuunnellut. Oli tai ei, hän uppoutui maailmoihinsa ja alkoi kertoa; “Tänään on paljon lintuja liikkellä. Ne laulavat tänään lehtikadon hiljaisesta hellittämisestä, pitää varoittaa matoja ja etanoita. Etanoilla on tänään pikakilpailut, täytyykin tästä lähteä etten myöhästy.”
Kolli lähti kohti paria etanaa kauempana. Katselin hetken hänen peräänsä ja käännyin katsomaan sitten emoa hieman hermostuneesti hymyillen.
“Ja siinä raportti olikin”, sanoin ja emo hymyili iloisesti.


//Perhopuro? :)

Rusakkopentu oli vihdoin päässyt rangaistuksestaan ja loikki nyt vapaana leirissä. Hän äkkäsi yksinäisen kissan ja päätti lähestyä tätä leikkiseuran toivossa. Kolli, jonka Rusakkopentu oli valinnut omasi hienon kilpikonnakuvion turkissaan. Pentu ihaili sitä hetken ennen kuin avasi suuren suunsa.
“Hei!” hän kiljahti varsin kuuluvasti. Soturi säpsähti ja kääntyi katsomaan Rusakkopentua. Isompi kissa joutui hieman katsomaan alaspäin niin nuorta ja pientä kissaa. Rusakkopentua se suututti hieman. Hän halusi jo olla iso ja helposti huomattava, jota jotui katsomaan ylöspäin. Se oli hänen unelmansa.
“Hei”, toinen kissa vastasi. Kollin ääni oli hyvin rauhallinen ja nuori. Rusakkopentu pisti merkille pienen pilkkeen kollin silmissä, joka kääntyi hänelle pienenä pelkona. Pelkäsikö soturi häntä? Rusakkopentu ihmetteli mielessään.
“Kuka sinä olet?” Rusakkopentu kysyi raakkuvan terävällä äänellään naukaisten.
“Olen Varpulaulu”, Varpulaulu esittäytyi Rusakkopennulle.
“Ahaa, minä olen Rusakkopentu! Olen Kujekullan ja Järviloisteen hienoin tytär!” Rusakkopentu ylpeili. Kollisoturi varmasti tietäisi tuon vanhemmat ja olisi kovin vaikuttunut.
“Etkö sinä ole pentueen ainoa tytär?” Varpulaulu kysyi hiljaa ja katseli ympärilleen, “Missä sinun emosi on?”
Rusakkopennun into lannistui ja hän vilkaisi taakseen. Kujekulta ei ollut näköpiirissä, mutta Kimalaistoive oli. Ikikuningatar leikki Rusakkopennun sisarusten kanssa, mutta Rusakkopentua ei huvittanut mennä Muurahaispennun kiusattavaksi.
“Voitko sinä leikkiä minun kanssani?” naaraspentu kysyi ja katsoi Varpulaulua räpytellen silmiään anellen.
“Kai minä voin. Mitä haluat leikkiä?” Varpulaulu änkytti hieman. Se oli Rusakkopennusta hupsua!
“Tehdään niin, että sinä olet hiiri ja minä olen kissa ja sitten minä jahtaan sinua ja syön sinut!” pentu päätti ja loikkasi Varpulaulua kohti. Kolli väisti ja lähti karkuun. Rusakkopentu jahtasi soturia käpälät maata piiskaten. Soturi alkoi vähitellen hidastaa vauhtiaan ja Rusakkopentu melkein kiljui ilosta. Hän hypppäsi kiinni kollin häntään ja puri sitä terävin pikkuhampain. Varpulaulu pyöri itsensä ympäri koittaen saada naaraspennun irti hännästään. Rusakkopentu joutui lopulta päästämään irti, sillä kikatus ei malttanut odottaa. Hän räkätti kuin mielipuoli konsanaan, sillä kolli oli näyttänyt niin hassulta.
“Minä voitin! Minä voitin soturin!” pentu kiljahteli ja lähti omille teilleen jättäen Varpulaulun seisomaan paikalleen hämmentyneenä. Rusakkopentu etsi emonsa pentutarhasta ja hehkutti tälle upeaa voittoaan.

Sisälläni levottomasti rimpuillut ärsyynnys ja viha purkaantui Laventelitaivaan sanojen takia erittäin terävänä huokauksena. Kävin sisäistä tappelua pääni sisällä siitä, mikä olisi järkevin tapa lähestyä uutta tilannetta, jonka olin juuri kohdannut.
Kimppuun ei kannattanut hyökätä, sillä Korppitähti ei todennäköisesti katsoisi hyvällä, jos toisimme saaliin sijasta ruumiin leiriin.
Laventelitaivaan käpäliin pudonnut orava sen sijaan toi minulle uudenlaisen ajatuksen.
“Hienoa työtä”, naukaisin varsin vähin elein. Yritin olla antamatta turhan paljoa iloani naaraalle, joka kuitenkin vain pureskelisi sen palasiksi ja sylkäisisi naamalleni. Sellaiset kissat eivät olleet huomioni arvoisia, muistutin itselleni.
Laventelitaivas taisi mennä varsin hämilleen, sillä tuo rutisti kulmiaan yhteen ja vilkaisi oravaansa. Nyökkäsin ja käännyin lähteäkseni, mutta tajusin ettei minun ollut järkeä saalistaa yksin ja nyt toisen soturin tässä ollessa voisimme yhdessä yrittää saada jotain kiinni.
Käännyin hitaasti takaisin ja katsoin varovasti Laventelitaivasta syvän sinisiin silmiin.
“Haluatko tehdä yhteistyötä? Minun taidoillani tuskin saan mitään itse kiinni”, naukaisin tällä kertaa lämpimästi sovitellen. Ehkä Laventelitaivas olisi jo leppynyt. Toivoin niin, sillä en ollut hyvä vihaisten kissojen etenkään naaraiden kanssa. Heillä tuntui olevan aina niin omat teoriansa siitä, mitä minä olin tehnyt väärin enkä lainkaan mahtanut ymmärtää miksi.

//Laventeli?

“Mestarisi vaikutti ihan kiltiltä ja mukavalta.” Tupsutassun sanat lämmittivät Kiurutassun sydäntä. Kiurutassu röyhisti rintaansa ylpeänä mestarinsa saamista kehuista.
“Niin hän onkin! Lieskakajo on ihan mahtava!” hän ylisti. Hänen mieleensä kuitenkin hiipi ketun lailla pieni huoli mestarinsa aikaisemmasta käytöksestä. Kiurutassulle tuli äkillinen tarve avautua huolistaan veljelleen.
“Oletko huomannut jotain.. outoa Lieskakajon käytöksessä?” Kiurutassu kysyi. Ehkä Tupsutassukin oli tietoinen Kiurutassun mestarin synkeydestä? Tupsutassu näytti mietteliäältä. “Joo, olen minä. Ajattelin, että se johtuu vain väsymyksestä”, hän vastasi.
“Hän vilkuilee Käärmekultaa välillä tosi vihaisen näköisesti. Onkohan Käärmekulta astunut hänen käpälilleen tai jotain?” Veljen sanat olivat tarkoitettu pelkäksi vitsiksi, mutta Kiurutassu mietti, kuinka lähelle totuutta ne olivatkaan osuneet.
“Ehkä hänkin halusi varapäälliköksi?” Kiurutassu ehdotti. Tupsutassu näytti miettivän asiaa.
“No, hänestä olisi varmaan tullut hyvä varapäällikkö. Onhan hän sinun mestarisi!” Tupsutassu maukui. Kiurutassu vastasi kepeällä nyökkäyksellä. Ehkä veli olikin koko ajan ollut oikeassa, eikä hänellä ollut mitään hätää.

Aurinko alkoi painua jo mailleen, kun Kiurutassu viimein haistoi oravan hajun. Tupsutassu oli myöskin aistinut saman, sillä tämä pysähtyi ja laski häntänsä Kiurutassun lavalle. Ylhäällä tammipuun oksistossa hyppelehti harmaaturkkinen orava. Se nakersi pientä kuusen käpyä käpäliensä välissä, eikä orava vaikuttanut huomaavan kissakaksikkoa laisinkaan.
“Tuo on ihan liian korkealla kiivettäväksi!” Tupsutassu supatti Kiurutassun korvaan. Kiurutassu pudisti päätään.
“Eikä ole! Saan sen helposti, usko pois. Sitä paitsi siitä riittäisi syötäväksi meille molemmille”, hän rauhoitteli.
“Ole varovainen!” Tupsutassu huudahti Kiurutassun perään, kun tämä lähti hilautumaan halkeilevaa kaarnaa pitkin ylös. Kiurutassu ei ennättänyt vastaamaan, hän oli niin keskittynyt saaliiseensa. Hänen oli pakko saada se kiinni, Tupsutassun tähden!

// Tupsu?

Kehräpennun ilo tarttui minuun, kun näin kuinka kauniisti pienen naaraan silmät loistivat. Leikkisimme, jo ennen pennun sairastumista, hänen keksimänsä leikkiä vihdoin ja viimein! Tutkimusmatkailua siis!
Riensin tyttäreni perään, kun tuo säntäsi lumikasan luokse tekemään leikkiin tarvittavaa “lumipesää”. Katsoin, kun Kehräpentu kaivoi, mutta tuloksetta. Lumi tippui aina samaan koloon takaisin.
“Hei katso. Tehdään näin”, sanoin ja kaivoin laajemmalta alueelta kuoppaa, joka syveni kohti keskustaa. Sitten, kun se oli tarpeeksi syvä, jotta katto kestäisi lopetin.
“Nyt kaivetaan tuonne sisäänpäin, kun katto kestää”, ohjeistin ja näytin kaapimistavan tyttärelleni. Hän tulisi tarvitsemaan tätä esimerkiksi sammalen keräämisessä ja etutassulla viiltämiseen taistelussa. Olin ylpeä, kun sain opettaa pennulle jotain näin arvokasta.
Hän oppisi varmasti soturintaidot nopeasti kenet sitten saikin mestarikseen. Salaa toivoin jotakuta kypsää ja uskollista soturia kuten Uskolintua. Tai sitten ystävällistä ja rauhallista kuten Unikkohämy.
“Katso, emo! Minä kaivan!” Kehräpentu huudahti iloisena pienet käpälät jo täydessä työssä. Hymyilin ylpeästi.
“Minä näen!” hihkuin yrittäen peilata pennun energiat itseeni, vaikka se tuntui hieman hankalalta. Muistin vielä miltä tuntui olla pentu, mutten koskaan saanut kokea emon kanssa leikkimistä tai tälläisiä tilanteita.

//Kehrä?

Kohautin lapojani. En ollut juuri tehnyt muuta kuin koittanut päivä kerrallaan selvitä kohti valoisempia aikoja tarkoittaen sekä viherlehteä että mielenrauhan saavuttamista.
“En ole juurikaan tehnyt mitään. Normaalia arkea. Partiointia ja sellaista”, totesin vältellen toisen katsetta. Kertomani oli täysin totta, mutta jätin kunniallisesti sanomatta kuinka paljon olin kaivannut kollin lähelle. Palava ihastukseni häntä kohtaan oli laantunut pieneksi kituvaksi kipinäkasaksi, jossa sähähti silloin tällöin hieman kovempaa, mutta tiesin ettei toinen koskaan pitäisi minusta takaisin sillä tavoin kuin tahdoin.
“No se kuulostaa kuitenkin…” Kortetuike sanoi pysähtyen selvästi miettimään oikeaa sanaa, “kivalta.”
Sanavalinta ei ollut kauhean osuva, mutta en itsekään tiennyt miten kuvailla paria viime kuuta. Olisin ennemminkin käyttänyt jotain negatiivisempaa adjektiivia kuin surkea tai raivostuttava.
“Entä sinä?” kysyin varovasti. En vieläkään tuntenut rajoja tungettelevuuden ja kohteliaisuuden välillä kunnolla.
“No olen viettänyt paljon aikaa ystävieni kanssa ja samaa kuin sinä, partiointia ja sellaista”, Kortetuikkeen vastaus oli jotenkin hassu. Tai ei vastaus itsessään vain se tapa, jolla kolli sen sanoi. Ystäviensä kanssa? Ketä hän oikein tarkoitti ja miksi kolli painotti sanaa niin hassusti? Vai yliajattelinko taas kaiken?
“Ei muuta?” kysyin hiljaa koittaen saada keskustelun keskittymään johonkin aiheeseen, jottei minun tarvitsisi kokoajan keksiä päästäni uutta aihetta toisen perään.

//Korte?

Vanhempani pauhasivat jotain Muurahaispennun kanssa, mutta minun raivoni peitti alleen molempien osapuolien kommentit.
“M-mutta kun Muurahaispentu löi minua! M-miksi sinä olet niin ilkeä?!” valitin polkien jalkaa maahan. Kun kukaan ei vieläkään noteerannut minua huusin kovempaa: “Emoo, etkö sinä näe? Sattuu!”
Poljin jalkaa ja purskahdin raivoitkuun. Nyyhkytin kuuluvasti, enkä käyttänyt enää yhtään energiaa vanhempieni ja veljeni kuuntelemiseen. Sitten minua jo napattiinkin niskanahasta ja kuljetettiin parantajalle paikattavaksi.
Järviloiste rauhoitteli minua silittämällä hännällään selkääni, kun Vienomiete laittoi salvaa poskeeni.
“Tämä haava ei onneksi ole syvä. Selviät varmasti arvetta”, naaras naukui. En jaksanut vastata mitään tuijotin vain väsyneesti eteenpäin. Purkaukseni oli vienyt kaikki energiani ja mikä pahinta, osoittanut minulle kuinka epäreilusti elämä saattoi pientä pentuakin kohdella.
Jos Tähtiklaani kerta oli olemassa, miten se saattoi kohdella viatonta pientä pentua näin pahoin?

“Hei!” huudahdin minua isokokoisemmalle kissalle, “kuka sinä olet?”’
Mielialani oli lähtenyt välittömään nousuun kunnon unien jälkeen ja nyt olin taas valmis seikkailemaan ja aiheuttamaan päänvaivaa jokaiselle vastaan tulevalle soturille!
“Kärpästassu”, Kärpästassu naukui. Tuon ääni oli outo ja monotoninen. En ollut kuullut kenenkään puhuvan noin hassulla tavalla!
“Minä olen Rusakkopentu. Hetkonen!! Sanoitko olevasi -tassu? Sinä olet oppilas!” hihkuin innoissani ja loikin pari kertaa paikallani, “Sinun on siis täytynyt kokea kaikkea super siistiä!”
Kärpästassu näytti hämmentyneeltä tuijottaessaan minua suurilla silmillään. Liikkuikohan niiden takana edes mitään?
“Niin oletko kokenut jotain siistiä vai et?” tivasin taputellen etutassujani maahan innoissani. Kärpästassun suu oli hiukkasen auki ja tuo näytti muodostavan ajatusta, joka ei kuitenkaan tuntunut setviytyvän sekalaisesta pallosta aukinaiseen selvään lauseeseen. Silmät tuntuivat muuttuvan vieläkin tyhjemmiksi.
“Oletko vaikka karannut leiristä jonkun kollin kanssa tai saanut joltain lahjoja tai… tai voittanut soturin taistelussa?” kysyin innoissani höpöttäen hirveää vauhtia.
“En”, Kärpästassu vastasi.
“Ihan tylsää-ää!” valitin, “Ehkä me voimme yhdessä karata leiristä…?”
Kärpästassu tuijotti vain eteensä eikä vastannut minulle.
“Syö kärpässieniä, karu olento”, valitin, kun en saanut minkäänlaista reaktiota ehdotukseeni.
“Mitä?” musta naaras sanoi ja kallisti päätään hämmentyneesti.
“Että karataan leiristä, ääliö”, sanoin ja tuuppasin oppilasta tassullani lapaan. Sain kun sainkin Kärpästassun seuraamaan minua.
“Pentutarhasta pääsee ulos, jos ahtautuu pienen raon kautta. Mennään sinne”, kerroin ja niin me menimme. Pentutarhassa ei ollut ketään. Onnen päivä!
“Minä menen ensin”, ilmoitin kovaäänisesti ja aloin ahtautua piikkihernepensaan pienistä raoista. Joku oli kulkenut paikasta aikaisemmin, koska siihen oli muodostunut selkeä pieni kissan mentävä aukko.
“Hetkonen! Minne te olette oikein menossa?” Kimalaistoiveen ääni kajahti pesässä. Jäin paikoilleni. Hupsis! Peruutin puskasta takapuoli edellä ja vilkaisin Kimalaistoiveeseen.
“Yritämme karata leiristä”, Kärpästassu kertoi monotonisella tylsällä äänellään.
“Kärpästassu! Ei sinun kuulunut kertoa sitä!” huudahdin vihaisena. Ikikunigatar passitti Kärpästassun Kallahämyn puheille ja piti itse kamalan saarnan emoni kanssa minulle, koska “ulkona olisi voinut sattua mitä tahansa ja siksi pentujen ei kuulunut mennä sinne”. Huokaisin tylsistyneenä.
“No pääsenkö nyt leikkimään?” kysyin.
“Ehei pienokainen! Määrään sinut ja Kärpästassun korjaamaan tuon pesän seinän ensin”, Kujekulta napautti ja lähti ilmeisesti muita pentuja vahtimaan. Kimalaistoive nyökytteli. Siihen loppu päivä sitten menikin - tyhmän Kärpästassun kanssa pesän seinää korjatessa. Aina, kun saimme jotain tehtyä koko juttu sortui ja Kimalaistoive tuli sitten vihdoin ja viimein avuksemme.

Harjoitukset Sielutassun kanssa oli juttu, jota olin odottanut jo pitkään. Harjoitukset, joissa minun piti esitellä taistelutaitojani emoni katsellessa taas ei.
Pidin pitkän huudon, kun Pörriäistassu kävi kimppuuni. Onnekseni Sielutassu oli jo hänen kimpussaan ja höykytti Pörriäistassua. Rämmin käpälilleni.
“Muistakaa, että olette pari”, Kortetuike huusi juuri, kun Sielutassu lennähti vierelleni Pörriäistassun selästä. Vilkaisimme toisiamme ja Sielutassu nyökkäsi.
En tiennyt mille hän nyökkäsi, mutta ehkä naaras luki minun ajatuksiani ja tiesi, että halusin hänen hyökkäävän. Ei sittenkään. Hän ei hyökännyt, joten kai minun piti.
Muistelin, mitä Kallahämy oli opettanut minulle - tähtää toiseen jalkaan, mutta anna silmiesi olla toisessa jalassa, jottei vastustaja arvaa mitä olet tekemässä.
Niin minä tein. Tähtäsin kohti vasenta jalkaa, mutta silmät kiinni oikeassa. Sujahdin eteenpäin kuin pieni hirviö konsanaan ja toivoin osuvani jalkaan.
Löysin kuitenkin itseni Pörriäistassun alta. Nousin selkä tömpsähtäen kollin mahaan.
“Hyvä Kärpästassu!” Käärmekulta hurrasi iloisen kuuloisena. Hienoa, emo oli tyytyväinen.
Sitten käännähdin ja olin tulla Pörriäistassun alta pois ja hyökätä tuon kylkeen, mutta hän ehti ensin. Jouduin mahalleni maahan kollin tassujen alle.
Kuulin hänen puuskutuksensa ja Sielutassun taisteluhuudon, kun parini säntäsi pelastamaan minua hurjalta Pörriäistassulta. Pian olinkin vapaa ja taas käpälilläni, mutta tällä kertaa Sielutassu oli joutunut alakynteen. Päätin mennä auttamaan ja läiskin takakäpälilläni seisoen Pörriäistassun häntää.
Sielutassu kikatti huvittuneena ja antoi Pörriäistassun voittaa.
“Sielutassu, lopeta nauraminen. Se oli hyvä yritys Kärpästassulta”, Käärmekulta naukui itselläänkin pieni pilke silmäkulmassa. Ehkä hän oli vain iloinen hyvästä yrityksestäni.
“No niin. Kokeillaan niin, että Sielutassu on kohde, Kärpästassu saa tehdä hyökkäyksen ensimmäisenä ja sitten Pörriäistassu saa auttaa häntä. Sen jälkeen vielä toisinpäin”, Kortetuike otti taas johdon.
Muut oppilaat nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi ja minä loikin Sielutassun taakse. Hän vain kääntyi taas katsomaan minua. Olisin halunnut käyttää nopeuttani ja vaanimistaitoani, mutta Sielutassu kääntyi aina minua kohti.
Luovutin ja valmistauduin tällä kertaa hyökkäämään suoraan keskelle Sielutassun rintaa. Tai sitten voisin tönäistä häntä kylkeen!
Koitin tönäisytaktiikkaa, mutta syöksyin ohi suoraan naamalleni. Pörriäistassu ei kai tullut auttamaan, koska Sielutassu oli pian päälläni ja oli iskevinään pääni kovaa maahan, tosi asiassa hän ei satuttanut minua, mutta oikeassa taistelussa se olisi ollut oikein oiva liike.
Vihdoin Pörriäistassu tuli apuun ja iski Sielutassua kasvoille, mikä sai naarasoppilaan perääntymään. Nousin ja autoin Pörriäistassua, tai ainakin luulin auttavani. Vahingossa kompastuin omiin tassuihini ja kaadoin myös Pörriäistassun.
“Annetaanpa Pörriäistassun kokeilla hyökkäämistä”, Käärmekulta sanoi ja kiiruhti luoksemme, hän katsoi minua yrittäen selvästi tehdä selkoa minun mielentilastani.
Kollioppilas oli jo tolpillaan, mutta minulla meni hiukan pidempään. Pörriäistassu otti heti tilaisuutensa ja loikkasi Sielutassun kimppuun. Olin valmiina säntäämään apuun, jos siihen tulisi tilaisuus, mutta kaksikon tappelu näytti sujuvan mallikkaasti ilman minuakin.
“Juuri noin, Sielutassu!” Kortetuike kehui naarasoppilasta, joka sai toisen oppilaan päältään. Katselin innoissani, kun Sielutassu iloitsi hetken.
Sitten hän hyökkäsikin minun kimppuuni. Hätäännyin ja yritin potkia ja lyödä, mutta en tuntunut osuvan lainkaan.

//Sielu?

Huokaisin pitkään. Tänä päivänä kohtaisin sen, mitä olin uskaltanut pelätä. Olin päättänyt, että keksisin jonkin hyvän tavan pujottaa itseni Lieskakajon kanssa samaan partioon. Olinhan sentään klaanin varapäällikkö, kyllä minä keinot keksisin. Mutta ongelma oli enemmän pelkoni kollin reaktiosta. Olin nähnyt ne katseet, joita hän minulle syyti aina, kun satuin kulkemaan ohitse. Tiesin, että hänellä oli vihaa ja kaunaa minulle ja ymmärtämäni perusteella uuden asemani takia, mutta en ollut koskaan päässyt oikeastaan asian ytimeen. Nyt tulisi sen aika.
“Hei, Syreenisumu! Lähde rajapartioon Tupsutassun, minun sekä Lieskakajon kanssa! Voit ehdottaa häntä myös ottamaan Kiurutassun mukaan!” naukaisin huomatessani kumppanini sisaren kulkemassa lähistöllä. Naaras käänsi katseensa minuun, hymyili ja nyökkäsi. Sitten hän katosi ensiksi oppilaiden pesälle herättämään Tupsutassun ja sen jälkeen soturien pesälle hakemaan Lieskakajon.
Odotin hieman hermostuksissani, kun naaras putkahti ulos sotureiden pesästä ja huikkasi vielä jotain muuta oppilaiden pesään. Hänen perässään Lieskakajo tuli esiin. Kollin raidallinen punertava turkki oli takussa sieltä täältä ja hän näytti heikommalta kuin edes kukaan sairaana olleista kissoista. Olisi voinut luulla pienen tuulenpuuskan kaatavan hänet kenoon. Kollin vihreät silmät näyttivät kuin kuolleen omalta. Koko olemukseltaan Lieskakajo muistutti hieman kävelevää ruumista. Toki oli mahdollista, että ehkä vähän yliliioittelin, mutta minun silmääni asia ainakin näytti siltä siinä hetkessä.
“Huomenta, Lieskakajo!” tervehdin kollia pirteästi, mutta hänen katseensa oli kolkko ja kylmä. Melkein hätkähdin sitä. Kasvaessani hän oli aina vaikuttanut mukavalta ja avuliaalta, mutta nyt hänestä lähti aivan erilainen aura.
“Lähdemme tekemään tavanomaista rajatarkastusta koivumetsän rajalta lähtien”, kerroin hänelle ja yritin pitää yllä rennompaa tunnelmaa, mutta se osoittautui vaikeaksi hänen vaitonaisuutensa takia. Tuntui kuin olisi kuolleelle puulle puhunut!

//Lieska?

Arvostin sitä, että sain heti nuoren kollipennun kiinnostuksen heräämään. Ei ollut jokapäiväistä, että oikeasti saatoin nauttia siitä, että pääsin puhumaan pennulle. Pennut olivat yleensä ärsyttäviä ja rääkyivät joka asiasta. Minulla ei riittänyt sellaisille aika tai henkinen jaksaminen.
Huiskin häntääni rennosti kylmää maata pitkin edestakaisin ja pidin katseeni koko ajan Muurahaispennussa. Hänessä oli juuri oikean verran nuoren pennun taipuvuutta, mutta myös epäilystä ja kritisoivaa puolta.
“Tähtiklaaniin uskovien houkkien tapa päätyä jonnekin Pimeyden Metsän kaltaisiin paikkoihin ei ole mitään sellaista, jota olisin vaivautunut tutkimaan”, kerroin, kun Muurahaispentu kysyi minulta pitikö meidän tehdä jotain pahaa sinne päästäksemme. “Sen sijaan Kuolonklaaninkin oppien mukaan sinun tulee vain seurata Pimeyden Metsän lakeja ja olla sille uskollinen. En toki ole vielä syventynyt sen lakeihin sen kummemmin. Säännöt eivät ole koskaan ollut minun juttuni.”
“Vai Kuolonklaanin oppien? Eikös sen kuulu olla vihollisemme? Miten olet ollut sen kanssa tekemisissä?” pentu kysyi minulta epäileväisesti. Kohautin lapojani.
“Kuolonklaani syötti uskoaan meille silloin, kun valtasi Eloklaanin leirin. Ja tietysti olen myös kuullut siitä kokoontumisessa”, selitin asian kuin itsestäänselvyyden. Muurahaispennun otteet epäilystä miellyttivät minua. Hän ei ollut herkkäuskoinen houkka, kuten lähes jokainen Tähtiklaanin uskoon kääntyvä kissan ketale.

//Murkku?

Katsoin edessäni liikkuvaa ruskea raidallista naarasta, jonka turkkia koristi tummemmat raidat. Tämä liikkui ripeällä hölkkä vauhdilla lehtikadon valkaisemassa maisemassa. Olimme saapuneet joelle, ja vaikka se olikin suurimmilta osin jäätynyt, ylittäisimme sen kuitenkin sellaisesta paikasta, missä sijaitsi astinkiviä. Kohdat, joissa oli kaikista eniten virtausta olivat edelleen petollisia kirpeistä pakkasista huolimatta. Oli toisaalta rauhallista ajatella, kuinka virtaus vain jatkoi kulkuaan, eikä se pysähtynyt koskaan katsomaan taakseen.
Syreenisumu oli johdattamassa meitä koivumetsään, jossa alkaisimme toden teolla etsimään saalista. Kolea keli oli karkottanut ison osan piiloihinsa. Joen jälkeenkään en kiinnittänyt huomiota siihen, mitä takana tapahtui. Jo aikaisemmin ennen jokea olin kyllä kuullut korkean kirkaisun, mutta olin silloin liian ärsyyntynyt välittääkseni. Oikeasti kyllä tiesin kaiken olevan hyvin, sillä Syreenisumu ei olisi jatkanut muuten matkaa. Itse asiassa tasainen partion tahti teki minusta astetta rauhallisemman, mutta en siltikään voinut pysäyttää ajatuksieni jatkuvaa kierrettä. Sitä kuinka oma käytökseni… siis Sädesäihkeen aiheuttama käytös hävetti. Toivoin vain, ettei asia kantautuisi isäni korviin. Vaikkei kolli enää päällikkö ollutkaan, kyllä hän silti oli perillä klaanin asioista. Kaikista vähiten tässä elämässä olisin halunnut tuottaa pettymyksen isälleni. Minun piti olla se, joka kantaa sukua kunnialla, ja silti olin saanut itseni käyttäytymään pennun tavoin. Se ärsytti!
“Tuo on varmasti orava!” sihahdin hiljaa ja innoissani, kun leukaperiini ilmestyi tuoreehko oravan haju, ja samassa myös ehdin herätellä innostukseni uudelleen. Syreenisumu oli huomannut saman pysähtyessään. Olimmehan jo aivan koivumetsän rajamailla. Syreenisumu vilkaisi minua ja sitten taakseni - jonne en todellakaan ollut katsomassa - ja näytti pohdiskelevan hetken.
“Yritä sinä napata se, me muut jatkamme koivumetsään”, naaras naukaisi. Jäin paikalleni. Se oli kylläkin virhe, sillä ensin Unikkohämy käveli ohitseni.
“Ehkä se saalistuskin onnistuisi nyt”, naaras totesi. Unikkohämy tuntui kypsältä tilanteeseen. Seuraavaksi minut kuitenkin ohitti hän, jota en olisi halunnut vielä kohdata. Kurtistin kulmiani ja nostin leukani pystyyn kollin mennessä ohi. Hän oli kyllä näyttänyt siltä, että olisi halunnut sanoa minulle jotain, mutta en ollut vielä valmis kuulemaan toisen asiaa.
Se orava! Lähdin ripeästi seuraamaan hajuvanaa, sillä jokainen kiinni saatu riistaeläin oli tärkeä tähän vuodenaikaan. Hajuvanan vahvistuessa entisestään tiesin olevani jo lähellä, joten pudotin nopeasti vauhtini ja pudottauduin vaanimisasentoon. Saalistusta helpotti kovasti se, kuinka valkea turkkini sulautui hankeen, vaikka vaaleanruskeat kohtani hieman rikkoivatkin sitä. Lehtikadon aikaan pystyin todella olemaan ylpeä siitä, kuinka taitava saalistaja olin. Nyt pitäisi vain taas todistaa se ja napata kyseinen orava.
Liikkeeni oli jo muuttunut todella varovaiseksi. Siinä! Huomasin oravan talviturkissaan lähellä puuta. Minun pitäisi saada se kiinni ennen kuin se katoaisi koivun latvuksiin. Kiipeily minulta ei sujunut ja se kyllä vaikeutti oravien pyytämistä. Harmaaturkkinen otus oli syömässä jotakin, jota se oli kantanut puun juurelle. Vaihdoin lähestymissuuntaani ja kiiruhdin puun taakse, jossa jatkoin vaanimista ja liikkumista koko ajan lähemmäs saalista. En antanut edes lumen narskua tassujeni alla. Tässä olin hyvä! Täysin puun takana kuulin jo oravan pienemmätkin liikkeet toisella puolella. Nyt pitäisi olla äärimmäisen nopea. Ryntäsin toiselle puolelle, en aikaillut ja sain kynsillä otteen otuksesta. Nopealla puraisulla se valahti veltoksi hampaissa. Mahtavaa! Tästä saisi jo muutama pentu syödäkseen. Talviturkki tosin oli paksu ja varmasti kätki sen, kuinka laiha orava oikeasti oli. Mutta saalis se oli joka tapauksessa, ja erittäin toivottu vieras tuoresaaliskasaan.
Orava hampaissani kiiruhdin syvemmälle koivumetsään. Sädesäihke. Kollisoturi ilmestyi hiljalleen eteeni muutaman koivun takaa. Miksi minun piti juuri häneen törmätä? Sillähän ei varmasti ollut mitään tekemistä asian kanssa, että kolli sattui edelleen olemaan samassa partiossa kanssani...
“Sinä”, tokaisin mumisten edelleen orava hampaissani. Pudotin sen alas. Samalla tajusin rikkoneeni hiljaisuuteni kollia kohtaan.

// Säde?

Olin hyvin iloinen Varpulaulun suostuttua ehdotukseeni. Saisin illalla viettää aikaa kahden rakkaimman ystäväni kanssa! Siitä oli pieni ikuisuus, kun viimeksi olimme olleet koossa koko porukalla. Olin viettänyt Korpikasteen kanssa paljon aikaa kahdestaan viime aikoina, ja vaikka minä suunnattomasti nautinkin siitä ajasta, olin hyvin täpinöissäni päästessäni olemaan myös Varpulaulun kanssa. Kollilla oli aina ollut erityinen paikka sydämessäni.
Seisoskelimme Varpulaulun kanssa vastatusten vähän vaivaannuttavan hiljaisuuden laskeutuessa yllemme. Omituista - ei minua yleensä puhumattomuus haitannut. Varpulaulukin hymyili minulle selkeästi kiusaantuneen oloisena, ja minä tunsin rinnassani hämmentävän sykähdyksen. Nielaisin ääneti ja yritin saada äkillisesti muodostuneen aivosumuni hälvenemään. *Sano jotakin!* patistelin itseäni.
“Jos et ole nyt kiireinen”, aloitin ja karkaisin nopeasti ääntäni, “voisimme tehdä jotain yhdessä. Tai ihan vain jutella. Meillä on varmasti paljon kuulumisia vaihdettavana viime kuilta.” Ja se oli totta. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä ystäväni oli puuhaillut sen jälkeen, kun viimeksi olimme puhuneet. Lehtikato ja viheryskä olivat kyllä pitäneet kaikki kiireisinä, mutta minua kiinnosti aidosti kuulla, miten hän oli pärjäillyt kaiken sen keskellä.

//Varpu?

Hädin tuskin kuulin, mitä Käärmekulta selitti vieressäni. Katseeni ja keskittymiseni olivat naulittuina Helletassuun, joka mulkoili takaisin harjoitusmontun toiselta puolelta. Minä niin halusin pyyhkiä tuon omahyväisen virneen pois hänen pärstältään! Mikä virnuileva idiootti! Kismitti niin paljon, että olisin voinut käydä hänen päälleen siltä seisomalta. Oppilastoverini olemuksesta saatoin lukea, että tunne oli molemmin puolinen.
Lumi narskui tassujeni alla kun otin oman paikkani montussa. Olin kuullut ohjeenannosta sen verran, että tiesin Helletassun olevan ensimmäisenä hyökkäämisvuorossa. Molemmat meistä taisivat tietää, että yhteenotto ei ollut pelkästään harjoittelua. Siinä mitattaisiin tosikollisuus.
Varjoliekin merkistä Helletassu lähti syöksymään minua kohti. Käärmekulta oli näyttänyt liikkeen, jota käyttämällä minun pitäisi torjua tulossa oleva isku. Minä en kuitenkaan aikonut käyttää sitä nyt - antaisin Helletassulle sellaisen läksytyksen, jota tämä ei ihan hevillä unohtaisikaan!
Kun Helletassu rymisi minua päin koko painollaan, nousin takatassuilleni ottaakseni hänet vastaan. Kiersin tassuni hänen kaulansa ympärille, ja kohta me jo kierimme montun pohjalla sähisevänä karvapyörteenä. Käärmekullan ja Varjoliekin äänet eivät kiirineet korviimme, vaan ne olivat täyttyneet solvauksista, joita ärisimme toisillemme tuoksinnan lomassa.
“Tomppeli!”
“Petturi!”
“Itse olet petturi!” Onnistuin hetkellisesti pääsemään niskan päälle ja painoin Helletassua lunta vasten hengästyneenä. “Sinun piti olla ikuisesti minun paras ystäväni, mutta oletkin ihan mäntti!”

//Helle??

Ajatuksissani nauroin Rusakkopennun päättömille totuuksille. Minun tarvitsi keksiä jokin tapa vetää itseni ulos tästä tilanteesta.
''Ai kaatunut omiin käpäliinsä? Olen nähnyt Rusakkopennun juoksevan. Hän ei kaatuisi omiin käpäliinsä.'' Kuulin hänen äänestä pienen säälin. Hän varmaan itsekin uskoi valheeni, mikä idiootti! Kujekullan katse osui omaan katseeni.
''Mutta hän varmasti osui johonkin oksaan! Miksi olisin niin ilkeä omaa siskoani kohtaan. Eihän se nyt todellakaan olisi oikein!'' Huusin häntä kohti. Kujekulta katsoi hieman yllättyneenä ja osittain ärsyyntyneeltä molempien toiminnasta.
''M-m-mutta kun Muurahaispentu l-l-löi minua! M-miksi sinä o-o-olet niin ilkeä?!?'' Rusakkopentu suuttui, tai itki, tai molempia. Hymyilin hieman, kun äitini yritti hyssytellä tätä. Hän näytti selvästi hermostuneelta, mutta piti pinnansa.
''Ä-äitiiiiiiiii, etkö sinä näe????? Sattuu!!!!!'' Rusakkopenmun suuttuminen oli huvittavaa katsottavaa, ennen kuin äitini huusi:
''Nyt kuule riitti! Muurahaispentu, jos löit Rusakkopentua pyydä anteeksi siskoltasi. Tiedän, että kadut tekojasi. Ja Rusakkopentu, jos valehtelet. Pyydä anteeksi veljeltäsi käytöstäsi. En jaksa teidän riitelyä enää sekuntiakaan! En voi tietää mitä on tapahtunut, joten olkaa kilttejä ja kaivakaa omatuntonne esiin.''
Molemmat meistä oltiin hetki hiljaa, kunnes Rusakkopentu purskahti itkuun ja kollapsoitui emoni syliin.

Oli uusi päivä ja uudet kujeet, niinkuin ne vanhat kissat sanoivat. Seisoin Kimalaistoiveen edessä sisarteni kanssa, jotka näyttivät suurella hartaudella kuuntelevan vanhemman naaraan kertomuksia Tähtiklaanista. Tai siis Erhepentu kuunteli suurella hartaudella tyhjiötä, vain Rusakkopentu oikeasti keskittyi asiaan.
Kimalaistoive selitti hengistä ja siitä, että parantajat näkivät jotain typeriä näkyjä yöllä. Hän sanoi, että täytyi olla hyvä jotta pääsi tähän Tähtiklaaniin.
Miten nössö täytyi olla, että kuunteli joidenkin kuolleiden kissojen 'ennustuksia' ja antoi heidän sääntöjen määräillä elämää.
Vihdoinkin Kimalaistoive oli valmis, pääsin vihdoinkin pois hänen kidutuksesta.
''Hei Muurahaispentu!'' Klaanin soturi nimeltään Korpi... olikohan kaste seisahtui eteeni ja veti minut hieman pois Kimalaistoiveen kuuloetäisyydeltä.
''Huomasin, ettet ollut kovin kiinnostunut tuosta Tähtiklaanisoopasta'', naaras hymyili minulle hieman oudosti. Hän väitti, että hänellä olisi parempi uskonto minulle.
''Oletkos kuullut Pimeyden metsästä? Kaikki kuolleet ja urheat soturit pääsevät muiden voimakkaiden kissojen seuraan.'' Tämähän kuulosti heti aika hyvältä! Kuka nyt muka ei haluaisi olla urhea ja voimakas?
''He ovat paljon voimakkaampia, kuin nuo nössöt Tähtiklaanin elukat.'' Katseeni kiinnittyi suoraan Korpikasteeseen, hän oli selvästikin järkevämmästä päästä kuin klaanin muut naaraat.
''Mutta, eikö meidän pidä tehdä jotain pahaa, että pääsemme sinne? Kimalaistoive ainakin kertoi paikasta minulle pahojen kissojen paikkana'', eihän minua haitannut olla paha, mutta halusin vain tietää hänen kantansa asiaan.

//#enolejaksanuttarkistuslukea
//Rusakko?
//Korpi?
//Aijjaa vai... MITENNIIN ALLE 400 SANAA?

Nyökyttelin kuuntelematta sen tarkemmin mikä asia oli. Sielutassun lähdettyä Kortetuike keskittyi taas minuun. Hengitin tärisevästi hermostuksestani johtuen. En vieläkään pitänyt yhdenkään kissan - edes Kortetuikkeen - täyden huomion saamisesta.
“Anteeksi tuostakin”, Kortetuike naurahti ja kallisti sitten päätään silmät kauniisti kimmeltäen. “Mikäli sinulla ei ole illalla mitään, olisi mukavaa, jos tulisit seuraamaan Sielutassun harjoituksia. Emme ole viettäneet aikaa yhdessä ikuisuuksiin. Minulla on ollut ikävä sinua.”
Yllätyin kollin sanoista ja menin aivan lukkoon. Hänellä on ollut ikävä minua? Preesenssissä. Suuni avattuani, sanoja ei tullutkaan ulos.
“Ymmärrän, jos sinua ei kiinnosta”, Kortetuike sanoi heilauttaen häntäänsä anteeksi pyytävästi.
“Ei, ei”, naukaisin hätäisesti, “Tulen kyllä mielelläni.”
Sanottuani tämän vasta tajusin, ettei minua todellakaan kiinnostanut mennä. Oppilaan ja sisareni tuijottaminen ei kuulunut mieluisiin aktiviteetteihin, joilla täytin iltani. Toisaalta oliko minulla muutakaan tekemistä ja voisin viettää aikaa Kortetuikkeen kanssa.
Salaa toivoin hänen tajuavan tuskani, jotta saisin häneltä apua ongelmiini, mutta realistisesti tiesin ettei hän osaisi auttaa muita enempää.
En oikein tiennyt miksi kalvava, pakottava tunne yritti saada minut kertomaan ja valittamaan vaivoistani. Minua hävetti oma erikoisuuteni ja outouteni enkä halunnut jakaa sitä yhtään kellekään. Kamala ristiriita kävi päässäni.
“Hienoa”, Kortetuike totesi, “En malta odottaa.”
Hymähdin ja nyökkäsin. En oikein osannut sanoa´mitään tai jatkaa keskustelua.
Hymyilin vain hiukan kauhean kiusallisesti.

//Korte?