Olin herännyt, koska näin painajaista jossa Varpulaululle sattui pahasti ja minun täytyi auttaa häntä. Ajatuskin siitä sattui, mutta jostain syystä aivoni olivat niin tyhmiä ja laittoivat minut siihen uneen.
Yritin ajatella muuta, kuten juuri naamaani kävellyttä Nopsaliekkiä. Älähdin, mutta tajusin ettei kolli törmännyt minuun tarkoituksella kun kerran pahoittelikin.
''Ei sattunut'', yritin pysyä mahdollisimman rauhallisena ja sileyttää selkäkarvojani.
Olin ollut kovin varovainen viime päivinä, koska minua pelotti että pyörtyisin uudestaan johonkin ja nolaisin itseni täysin.
Aloin nuolla rintaani, mutta sitten vieressäni seisovan Nopsaliekin suusta kuului:
''Minä heräsin turhan aikaisin, ja olen hirveän väsynyt. Mikä sinua valvottaa?''
Menin hämilleni, koska joku oikeasti puhui minulle edes jollain tavalla kiinnostuneeseen sävyyn.
''Enpä minä kai, tai siis minä...'' En saanut mitään järkevää suustani ulos, joten vain katsoin häntä myötätuntoisesti ja yritin hymyillä.
''Haluaisitko sinä puhua jostain?'' Hän kysyi.
''En minä taida oikein, kun kohta kuitenkin täytyy lähteä tuonne partioon'', en halunnut olla epäkohtelias, mutta lauseet eivät oikein tuntuneet muodostuvan suussani.

//Nopsa

Kallahämy oli jo paikalla ja Kortetuikekin saapui pian lopun partion luokse, joten pääsimme lähtemään matkaan. Mieleni oli kireällä ja päässäni pyörteili. En tiennyt ollako raivoissaan vai itkeäkö. Mieleni ei vain tahtonut kestää sitä, miten oma pentuni asettui minua vastaan.
Pian asiat johtivat toiseen ja kinasin Kärpästassun kanssa. Yritin selittää hänelle kuinka Sielutassu oli huonoksi hänelle, mutta hän vain puolustelu toista oppilasta. En saattanut ymmärtää, miksi hän oli tyttärelleni niin tärkeä? Tärkeämpi kuin minä!
“Sinun pitäisi karttaa Sielutassua! Saat vain ajatuksen, että muut pitävät hänestä, koska hän on niin ulospäinsuuntautunut, että juttelee kenen tahansa kanssa, vaikka he eivät hänestä pitäisikään!” sihahdin Kärpästassulle hiljaa, vaikka en edes oikeasti tiennyt oliko Sielutassu todella muiden oppilaiden suosiossa. “Haluan pitää sinut turvassa ja Sielutassun kaltaiset villikortit eivät ole siihen avuksi! Hän aivopesee sinut kääntymään minua vastaan! Hän aivopesee sinut käntymään Eloklaania vastaan!”
“Eikähän!” tyttäreni kinasi. Murahdin äänekkäästi. Aloimme olla siellä, mihin meidän kuuluikin mennä. Kohta olisi aika jakaantua.
“Olemme pian perillä, jakaannutaan sen jälkeen kahteen ryhmään, jotta saaliin löytäminen voisi olla helpompaa”, nau’uin ja vilkaisin Kärpästassua odottavasti. Olisin tahtonut hänen lähtevän minun kanssani, jotta olisimme voineet selvittää tämän sotkun. En minä halunnut olla epäreilu, mutta oli vain selkeää, että Sielutassu ei ollut hänelle hyväksi. Naaras oli turhan itsekäs ja kapinallinen! Hän tulisi vielä joku päivä jättämään Eloklaanin vain silkasta tahdostaan seikkailla!

//Kärpsy?

Eloklaanissa paljon oli muuttunut vain parin kuun sisään. Mesitähti oli päättänyt jättäytyä klaaninvanhimpiin ja täten Korppisiivestä oli tullut päällikkö, Korppitähti. Muuten koko järjestely ei minua paljoa kiinnostanut, mutta uusi päällikkö oli päättänyt ottaa varapäällikökseen kaikista kissoista juuri Käärmekullan! Sen itsekään ja typerän kissan ketaleen, joka oli selkeästi niin tekopyhä! Kuinka kukaan ei muka nähnyt hänen valheidensa lävitse?!
Kuljin juuri Kortetuikkeen kanssa partiossa mukana oli tietysti myös hänen oppilaansa, Sielutassu. Hänen seurastaan oli vähitellen alkanut tulla minulle enemmän tarve kuin toivomus. Kolli tuntui osaavan arvostaa minua toisin kuin monet muut, eikä valittanut minulle jokaisesta pienestä asiasta. Hän tuntui muutenkin antavan minulle sen huomion, mitä tarvitsin.
Käänsin katseeni hivenen yllättyneenä valkeaa kollia kohti, kun hän kysyi minulta, jos haluaisin pitää Sielutassulle joskus taisteluharjoitukset selityksenä se, ettei se ollut aivan hänen alaansa. Katsoin Kortetuiketta innostuneena.
“No nyt puhutaan asiaa! Ilman muuta pidän hänelle joskus harjoitukset!” sanoin riemastuneena. En ollut vielä saanut omaa oppilastani, mutta olin jo sitä pitkään toivonut. Ottaisin jokaisen mahdollisuuden harjoittaa taitojani opettamisessa!
“Kiitos, arvostasin sitä kovasti”, Kortetuike sanoi kiitollisena. Hymyilin hänelle leveästi.
“Milloin vain! Sano, kun vain haluat apua oppilaiden kanssa, minä mielelläni autan! Näytän kuria pienille riiviöille enemmän kuin mielelläni!” kehräsin ja vilkaisin mustaan oppilaaseen, joka katsoi silmät suurena ympärilleen kulkiessamme hangessa kohti koivumetsää.

//Korte?

Muutaman kuun aikana Eloklaanissa oli ehtinyt tapahtua paljon. Isoin muutos oli isäni siirtyminen klaaninvanhimpiin. Hän oli uurastanut ikuisuuden klaanin päällikkönä, joten oli ihan oikeutettua, että kolli sai ansaitsemaansa lepoa ja rauhaa ilman kuormitusta klaanin kannattelusta harteillaan. Olin suunnattoman ylpeä isästäni, mutta hänen uuteen nimeensä totuttelu oli hivenen outoa. Mesi. Olinkin juuri suunnistamassa tapaamaan häntä hiiren roikkuessa hännästään hampaideni välissä. Eloklaanissa huolehdittiin lehtikadon aikaan siitä, että ainakin pennut, kuningattaret, parantajan pesän potilaat sekä klaaninvanhimmat saivat syödäkseen. Entinen mestarini ja entinen Talvikkitakun väliaikainen mestari Salviakatse oli myös siirtynyt klaaninvanhimpien pesään. Hän olikin vinkannut minulle, että olisi parasta kuskata isälle syömistä. Mesi oli tietenkin edelleen jalo, vaikkei ollutkaan päällikkö enää, ja halusi huolehtia muiden vatsat täyteen ennen itseään. Salviakatse olisi varmaan kaitsenut minut hommaan ellen olisi lähtenyt sitä omatoimisesti suorittamaan. Sujahdin sisään karhunvatukkapensaan suojaan, jossa hämäryys vallitsi. Ympärillä tuntui heti lämpimämmältä, kun klaaninvanhimmat olivat omalla läsnäolollaan saaneet aikaan lämmittävän hehkun. Kohtasin Meden vaaleanvihreät silmät ensimmäisinä ja hän vaikutti hivenen yllättyneeltä nähdessään minut. Tai no, ei nähdessään minut vaan nähdessään minut klaaninvanhimpien pesässä.
"Nälkälakko saa luvan loppua! Jos et pistele tätä poskeesi, niin tuon seuraavalla kerralla kaksinkertaisen määrän - ja siitähän sinä et tykkäisi", naukaisin mukamas uhkaavalla äänensävyllä ja viskasin hiiren isäni eteen. Salviakatse näytti tyytyväiseltä tarkkaillessaan meitä omalta sammalvuoteeltaan.
"En minä vielä niin vanha ole, ettenkö pystyisi huolehtimaan omasta ruokailustani", Mesi sanoi noustessaan istumaan. Pyöräytin silmiäni ja se sai isäni lisäämään vielä: "Kiitos Laventelitaivas."
"Minulla ei ole ikävä kyllä aikaa jäädä tänne seuraksesi, sillä pian metsästyspartio saa odotella minua. Älä huoli, yritämme reissulla parhaamme!" sanat ryöppysivät kiivaasti ulos suustani samalla nyökytellessäni pesän vanhuksille hyvästit. Oikeastaan sanojeni aikana askelsin jo epämääräisesti peruuttaen taaksepäin kohti pesän uloskäyntiä, sillä en halunnut visiittini venyvän liiaksi. Lähestulkoon oikeasti peruutin ulos pesästä ja vasta ihan viime hetkillä käännyin ympäri. Jatkoin matkaani leirin uloskäynnin luokse. Olin innokkaana lähdössä metsästyspartioon, sillä ne olivat suosikkejani. Tosin lehtikadon aikaan saalistuksesta tuli monimutkaista ja haastavaa, kun riistan määrä väheni, ja koska riista ei saanut syödäkseen, saaliit olivat yleensä kehnon kokoisia. Isällenikin viemä hiireni oli niin ruipelo näky, ettei ollut mikään ihme, ettei Mesi ollut vastustellut sen vastaanottamista. Saisiko kolli siitä edes mitään irti.
Nykyisin Käärmekulta jakoi partiot klaanin uutena varapäällikkönä. Korppitähti oli noussut Eloklaanin päälliköksi. Minulla oli vielä totuttelemista uuteen dynamiikkaan klaanissa, vaikka mielestäni Korppitähti oli varapäällikkönä osoittautunut täysin valmiiksi päällikön tehtäviin. Uudet asiat vain olivat sellaisia, että vaikka ne olisivat olleet mieluisia, niin niiden sulatteluun piti antaa aikaa.
Partion jäsenten saapuessa paikalle ja lähdettyä liikkeelle keskityin vain ympärillä vallitsevaan säähän. Lehtikato oli kyllä kaunista aikaa, mutta kaikessa kauneudessaan se oli silti ruma. Kuinka sellainen pystyi olemaan täysin kaunista, jos se edesauttoi kissojen elämän vaikeuttamista? Pakkasen kipakka ote korvista oli jotain sellaista, mikä aina muistutti lehtikadon vaaroista. Onneksi Eloklaani piti yhtä ja toisensa lämpöisinä. Päivän päätteeksi lämmintä ja täyttä sotureiden pesää osasi oikeasti arvostaa sekä odottaa.
Olisin halunnut sisareni pian takaisin samaan pesään nukkumaan kanssani. Naaras saisi luvan opetella käyttäytymään, jotta saisin nauttia enemmän tämän seurasta! Talvikkitakkua osasi aina ikävöidä, sillä hänen tapansa joutua aina mitä ihmeellisimmistä asioista pulaan, oli jotain sellaista, mitä tapahtui liian usein minun makuuni. Rakastin silti siskoani yli kaiken, eikä oikeasti mikään hänen tekonsa olisi voinut olla sellainen, mitä en voisi katsoa läpi tassujeni.

Onnekseni vanhemmat soturit hoitivat Loimuliekin läksyttämisen ja sain vain seurata hiljaa vierestä muiden päätöstä. Loppujen lopuksi Hiilihammas päätti astinkivien puolesta ja otti johdon. Menin heti soturin perästä. Käpälät liukuivat ja lipsuivat kylmillä kivillä. Omat tassuni pysyivät kivillä, mutta välillä kuulin jonkun käpälän osuvan jäähän. Pidätin hengitystäni kunnes pääsin Hiilihampaan perässä joen toiselle puolen. Hengähdin helpotuksesta.
“Kaunista, eikö olekin?” kolli naukaisi, “Pidätkö sinä lehtikadosta?”
Vilkaisin kysyjää ja sitten ympäristöäni. Hiilihammas oli varmastikin tarkoittanut puita, joiden oksat roikkuivat lumen painosta ja hankien kimallusta auringossa. Olihan se kaunista, mutta lehtikato oli hyvin ikävää aikaa klaanille.
Kohautinkin lapojani ja sanoin: “Enpä tiedä.”
Hiilihammas nyökkäsi ja katsoi minua edelleen miettivästi. Minulle tuli hieman vaivaantunut olo. Kuin olisi ollut suurikin ihme, että olin taas jalkeilla tai jotain. Odottelimme rauhassa, että koko partio oli meidän puolellamme jokea. Edessä olisi vielä paljon kävelyä ja tunsin väsymyksen jäsenissäni jo nyt. Toivoin mielessäni, että olisin ollut tarpeeksi rohkea ilmaisemaan toiveeni tahdista. En ollut läheskään yhtä hyvässä fyysisessä - enkä henkisessä - kunnossa kuin muu partio, mutta pidin silti jalkani Hiilihampaan tahdissa, koska satuin jo valmiiksi kulkemaan tämän rinnalla.

//Hiili?

Havahduin hereille kumppanini liikkeestä. Raotin silmiäni ja huomasin Korppitähden olevan jo pesemässä turkkiaan. Naaras suki mustavalkoista karvapeitettään pitkin, jäntevin liikkein, vaikka hänen silmänsä olivatkin yhä unenpöpperöiset. Kehräsin huvittuneena hänen ilmeestään, ja hän käännähti katsomaan minua kieli edelleen vähän ulkona.
“Eloklaanin suuri ja arvostettu päällikkö”, tirskahdin, ja samassa tunsin pehmeän tassun läpsäisevän pääni sivuun.
“Hiirenaivo”, kumppanini murahti, mutta hänen silmänsä tuikkivat nauravaisesti. “No niin, karvapallo, sinunkin on aika nousta ylös. Muu klaani on jo varmaan hereillä.”
Kierähdin selälleni Korppitähden vuoteessa ja venytin etutassuni pääni yli. Makasin siinä asennossa muutaman hetkisen, ennen kuin huokaisin ja kömmin itsekin ylös. “Luulisi päällikön voivan nukkua vähän pidempään”, mutisin Korppitähden kurkottaessa sukimaan korvantaustojani.
“Voisinhan minä”, naaras naukui kielenvetojen välistä, “mutta sitten olisin aika kehno päällikkö.”
Viimeisen parin kuun sisällä sekä minun että kumppanini elämä oli kokenut suuren muutoksen, erityisesti Korppitähden. Tähtiklaanin tähden, hänhän oli nyt päällikkö! Mesitähti - joka nykyään käytti nimeä Mesi - oli luopunut jäljellä olevista hengistään ja siirtynyt klaaninvanhimpiin viettämään vanhoja päiviään. Ystäväni oli toden totta ansainnut leponsa, eikä sitä ollut kukaan kiistämään. Kuitenkin Meden eläkkeelle jääminen oli tiennyt sitä, että kumppanini - joka oli ollut Meden varapäällikkö - kävisi tapaamassa Tähtiklaania ja hakemassa omat yhdeksän henkeään. Kun hän oli tullut takaisin Kuuluolasta, olisin voinut vaikka vannoa hänen näyttävän hieman erilaiselta. Siitä huolimatta naaras oli edelleen sisimmältään se sama kissa, johon olin ensimmäisen kerran rakastunut jo monia vuodenaikoja sitten.
“Käärmekulta jakaa varmaan pian partiot”, Korppitähti sanoi kävellessään jo kohti pesänsä suuaukkoa, “sinä saatat olla mukana, joten pistäpä vauhtia.” Naaras vinkkasi minulle silmää, ennen kuin livahti ulos onkalosta. En olisi ihmetellyt, vaikka tämä olisi juoninut selkäni takana jotakin ja pyytänyt Käärmekultaa nimenomaan laittamaan minut johonkin varhaisimmista partioista.
Kun lopulta pääsin aukiolle, Käärmekulta oli kuin olikin määrännyt minut aurinkohuipun aikaan lähtevään partioon. Mukana olivat lisäkseni Varpulaulu, Loimuliekki sekä Rauhalaulu. He kaikki olivat nuorempia kolleja, mutta kaikki varsin mukavia ja reippaita omilla tavoillaan.
Suuntasimme varapäällikön määräysten mukaisesti Kuolonklaanin rajaa kohti. Joutuisimme ylittämään joen, ennen kuin pääsisimme metsään, jonka läpi raja naapuriklaanin kanssa kulki. Lehtikato oli tuonut mukanaan paksut nietokset ja jäiset vesistöt, mutta paikoin virtaus joessa oli niin kova, että jää ei ollut kestävää tai sitä ei ollut ollenkaan. Pysähdyimmekin ensimmäisten astinkivien tullessa vastaan pohtimaan järkevintä siirtoa.
“Mennään vain jäätä pitkin, kyllä se kantaa”, Loimuliekki naukui itsevarmasti ja oli jo astumassa jäälle, kun Rauhalaulu pisti häntänsä hänen tielleen.
“Virtaus on tässä paikkaa usein kova. Jää ei ole välttämättä tarpeeksi paksua, että se kestäisi koko partion painon”, kolli puhui kypsän rauhallisesti. Olin hänen kanssaan samaa mieltä; ei ollut syytä ottaa tarpeettomia riskejä, kun vaihtoehtona oli myös käyttää astinkiviä.
“Mennään astinkiviä pitkin”, minä sanoin sitten ja vilkaisin muihin kolleihin. Varpulaulu seisoi vierelläni vaitonaisena, mutta hän ei vaikuttanut olevan päätöstä vastaan.
Ylitimme kivet vuoron perään. Välillä jonkun jalka lipsahti kiven päältä jäälle, mutta se oli onneksi sen verran paksua, ettei se mennyt siitä rikki. Minä ja Varpulaulu pääsimme toiselle puolelle ensimmäisinä. Jäimme vastarannalle katselemaan, kun kaksi muuta soturia hyppivät kiveltä toiselle meitä kohti.
“Kaunista, eikö olekin?” hymähdin Varpulaululle katsoessani lumesta notkuvia puiden oksia yläpuolellamme. Kaikkialla oli aivan valkoista, aivan kuin olisi ollut unessa. “Pidätkö sinä lehtikadosta?” kysäisin nuoremmalta kollilta ihan vain jutustellakseni.
Tiesin, että Varpulaululla ei ollut ollut helppoa viime kuina. Hän oli viettänyt parantajan pesällä jonkin aikaa ja päästyäänkin sieltä hän ei ollut saanut poistua leirin ulkopuolelle ilman seuralaista. En tiennyt, missä kunnossa hän nyt oli, mutta oli mukavaa, että hän oli samassa partiossa kanssamme.

//Varpu?

Sydänsuruihin ei selvästi tarvittu edes romanttisesta suhteesta eroamista tai tietoisesti tehtyä petosta. Minusta suorastaan tuntui siltä kuin sydämeni olisi ollut pennun lempi leikissä osana ollut keppi, jota oli heitelty, purtu ja potkittu tunteista piittaamatta. Eihän kepeillä edes ollut tunteita! Mutta minulla oli tunteet, kuten toisillakin kissoilla. Katselin jotakin, toisaalta en oikein tiennyt mitä. Silmäni olivat miltei kiinni, sillä ahdistuksen ja pahan olon luoma paino ei tuntunut antavan niiden avautua ja nähdä maailmaa. Ehkä paha olo sisälläni oli päättänyt nielaista minut kokonaan. Nostin päätäni, kun huomasin tummaturkkisen kollin kävelevän minua kohti.
“Hei Varpulaulu”, luokseni tullut Nopsaliekki sanoi. Nyökkäsin palauttaen tervehdyksen samaa reittiä takaisin. Nopsaliekki istahti viereeni.
“Olet tainnut olla hiukan allapäin”, vanhempi soturi naukui. Tuon ääni oli lempeä ja rauhallinen. Kohautin lapojani vastaukseksi. En tiennyt mitä moiseen toteamukseen kuului vastata.
“Piristäisikö sinua kenties pieni kävely? Voin myös toimia kuuntelevana korvana, mikäli se on sinusta mieluisampi vaihtoehto”, Nopsaliekki jatkoi yksinpuheluaan. Katsahdin häneen. Miksi kolli halusi auttaa? Eihän hän edes tuntenut minua.
“Voit myös käskeä minut pois, jos haluat mieluummin olla yksin.”
“Liittyisin mielelläni aurinkohuipun partioon”, vastasin, mutta eihän Nopsaliekki sille voinut mitään tehdä.
“Voin käydä kysymässä, josko Käärmekulta pistäisi sinut siihen”, kolli ehdotti, mutta ei antanut minun vastata, kun nousi ja lähti jo soturien pesää kohti. Kiedoin häntäni tiukemmin käpälilleni. En tiennyt mitä mieltä olin Nopsaliekin tekosista, mutta annoin olla. Saisimpahan tekemistä nolaamatta itseäni varapäällikön edessä. Pian naaras jo tassutti pesästä ulos ja loikkasi Litteäkivelle istumaan.
“Eloklaanin vastaiselle rajalle rajapartioon lähetän Hiilihampaan, Varpulaulun, Loimuliekin sekä Rauhalaulun”, naaras ilmoitti. Nousin paikaltani ja lähdin kohti leirin suuaukkoa. Muutkin kerääntyivät paikalle. Hakeuduin luontaisesti partion perälle käskytettäväksi. Partio saisi ajatukseni muualle, hoin päässäni. Halusin vakuuttaa itseni, josko sen voimalla saisin muuta ajateltavaa ja voisin olla iloinen edes hetken. Partio matkusti ulos leiristä ja tutulle polulle, jonka olin käynyt monen monta kertaa. Pian pääsimme joen ylityskohdalle. En ollut käynyt vielä joen toisella puolen, joten en ollut varma menisimmekö astinkiviä pitkin vai kestäisikö jää. Jäin siis odottamaan Hiilihampaan viereen muiden esimerkkiä.

//Hiili?

Kiurutassu vetäisi pienen hiiren lähelleen, ja hänen mahansa murahti kuuluvasti. Hän laski päänsä silmänräpäyksessä ja haukkasi hiirestä ison palan. Kiurutassu seurasi sivusilmällä, kun Lieskakajo jutteli klaanin uuden varapäällikön Käärmekullan kanssa. Lieskakajo vilkuili samalla jotenkin väsyneen oloisesti Kiurutassuun. Kiurutassu tajusi vaikuttavansa siltä, että hän salakuuntelisi. Kuitenkin hänen mestarinsa katseessa oli jotain muutakin - kuin pohjatonta surullisuutta. Kiurutassu ei tiennyt, mistä se johtuisi. Oliko hän tehnyt jotain väärin? Kiurutassu meinasi mennä kysymään Lieskakajolta asiasta, mutta ei kehdannut. Ei oppilaiden kuulunut tietää kaikkea. Kiurutassu nuoleskeli huulistaan hiiren rippeitä ja tassutti sitten hiljaa Lieskakajon luo.
“Menemmekö nyt harjoituksiin?” hän kysyi käpälät innosta ja kiinnostuksesta kihisten. Lieskakajo pudisti päätään hitaasti.
“Nyt emme valitettavasti ehdi. Huomenna sitten.” kolli maukui.
Kiurutassun into lopahti, mutta hän yritti olla näyttämättä sitä.
“Ai… ahaa.” Kiurutassu käänsi katseensa muualle.
“Olen pahoillani, Kiurutassu.” Lieskakajo sanoi ja katosi sitten soturien pesään. Kiurutassu istahti maahan pettyneenä. Ei asia ollut hänelle niin vakava, mutta soturiksi pääseminen oli hänelle tärkeää. Tärkeämpää kuin mikään muu. Ja jos hänen mestarinsa ei kouluttanut häntä, kuka sitten?
“Kiurutassu.” hän säpsähti, kun varapäällikkö Käärmekulta seisoi hänen edessään. Kiurutassu oli ollut niin omien murheidensa vallassa, ettei ollut huomannut hänen tuloaan. Kiurutassu kohotti asentoaan.
“Sinä tulet rajapartioon minun ja Pörriäistassun kanssa.” Käärmekulta maukui. Kiurutassu tunsi sisällään pelonsekaisen ilonpilkahduksen. Hän pääsisi rajapartioon varapäällikön ja hänen oppilaansa kanssa?
Kiurutassu nyökkäsi, liian typertyneenä vastaamaan kunnolla. Hän kurkotteli Käärmekullan yli nähdäkseen Pörriäistassun. Vaaleanruskea kolli istui kuin kivi aukion reunalla. Kiurutassu ei erityisemmin pitänyt hänestä, vaikkei hän Pörriäistassua oikein tuntenutkaan. Kuitenkin kaikille kissoille piti antaa mahdollisuus, kuten emo aina sanoi. Kiurutassu seurasi Käärmekultaa hänen oppilaansa luo ja kohotti katseensa, kun varapäällikkö kertoi Pörriäistassulle Kiurutassun tulevan mukaan. Pörriäistassu vilkaisi Kiurutassua vain mitäänsanomattomasti ja sihahti itsekseen.
“Kiva olla partiossa yhdessä.” Kiurutassu aloitti huomaavaisesti. Hän odotti hetken kollin vastausta.
“Niin kai.” Pörriäistassun sanat olivat lähes murahdus.
Kiurutassu näki Käärmekullan vilkaisevan heihin päin. “Voitte tutustua.” hän sanoi jäykästi.
Kiurutassu yritti keksiä puheenaihetta. Mistä Pörriäistassu piti?
Kiurutassun yllätykseksi kolli alkoi puhua. “Mitä kaikkea sinä olet tehnyt oppilaana?” hän kysyi.
Kiurutassu väristeli viiksiään.
“No, en tietenkään vielä kaikkea-”
“Tiedän.” Pörriäistassu iski väliin. Kiurutassu yritti sivuuttaa kollin huomautuksen ja jatkoi.
“Olen käynyt metsästyspartioissa Lieskakajon kanssa. Sekä olemme opetelleet joitakin taisteluliikkeitä. Ja ai niin - olen käynyt myös yksin metsällä.” hän kertoi.
Pörriäistassu ei näyttänyt kovinkaan vaikuttuneelta.
“Kuulostaapa tylsältä.” hän töksäytti.
Kiurutassu yritti yhtyä Pörriäistassun mielipiteeseen, mutta oikeasti hän ei ollut samaa mieltä. Eikö hänen pesätoverinsa edes tavoitellut soturiksi?
“No, onhan se aluksi vähän tylsää.” Kiurutassu sanoi.
“Mutta uutena oppilaana kaikki tuntuu hienommalta, usko pois.”
Pörriäistassu näytti siltä, ettei uskonut sanaakaan.
“Minun mielestäni ei. Uutena oppilaana kaikki on tylsää! Etenkin metsästäminen!” kolli murisi. Kiurutassu yritti vastata, mutta ei keksinyt mitä sanoa. Pörriäistassu näytti ilmaisevan mielipiteensä erityisen kärkkäästi.
“Ei se haittaa. Tulee sinusta silti hyvä soturi.” Kiurutassu hymyili hieman. Vaikka Pörriäistassu vaikuttikin äkeältä ja hankalalta, ehkä hänestä löytyisi mukavampi puoli, jos vähän raaputtaisi ulkokuorta pois.
Pörriäistassu näytti ihmettyvän kehuista, vaikka hän peittelikin sitä hyvin.
“Niin tuleekin, tietysti!” hän kivahti. “Minusta tulee kaikista paras soturi. Sekä päällikkö.”
Kiurutassu ei ihan uskonut nuoremman oppilaan sanoja, mutta hän nyökytteli saadakseen ilmapiirin mukavammaksi. Imartelu selkeästi teki Pörriäistassuun vaikutuksen, kun taas Kiurutassu ei pitänyt kehumisesta. He olivat kovin erilaisia.

Päästessään Kuolonklaanin rajalle Käärmekulta pysähtyi ja suihkautti oman hajumerkkinsä. Kiurutassu ei tiennyt, pitäisikö hänen näyttää Pörriäistassulle miten se tehdään. Hän oli kuitenkin melko uusi oppilas, joten tämä saattoi olla hänen ensimmäinen rajapartionsa.
Kiurutassu päätti olla ystävällinen, vaikkakin ehkä hieman turhaan. “Haluatko että näytän miten hajumerkki tehdään?”
Pörriäistassun karvat nousivat pystyyn. “En! Osaan itsekin!” hän tiuskaisi.
Kiurutassu osasi odottaa vastausta, joten hän käänsi selkänsä toiselle oppilaalle ja juoksi Käärmekullan perään. Eloklaanin varapäällikkö seisoi jo kaukana kukkulan päällä. Kiurutassu lähti ampaisemaan kukkulaa ylös, mutta pysähtyi tuntiessaan voimakkaan tönäisyn lavassaan. Hän horjahti hieman, mutta onnistui pysymään tasapainossa. Pörriäistassu tunki Kiurutassun ohi ja sihahti aggressiivisesti. Kiurutassun lapaa jomotti hieman, mutta hän puri hammasta ja kiipesi viimeiset askeleet ylös.
“Hyvä.” Käärmekulta nyökkäsi viileästi.
Seuraavaksi he tarkistaisivat päätyrajan.

// Pörri? :D

“Minä olen jo tässä. Kärpästassu voi hakea Kortetuikkeen soturienpesästä”, Kallahämy hymähti Käärmekullan takaa. Vilkaisin mestariani ja hampaitaan kiristelevää emoa.
“Anteeksi emo”, sanoin ja käännyin. Lähdin kohti soturien pesää, mutta minun ei tarvinnut edes mennä sisään, kun Kortetuike jo käveli ulos pesästä. Tuo hätkähti ja pysähtyi äkisti, jottei olisi törmännyt minuun. Heilautin häntääni kohti emoa ja Kallahämyä. Soturi katsoi kaksikkoa ja oli hetken hieman hämmentyneen näköinen, mutta taisi tajuta minun tarkoittavan partiota, kun tassutin itse emon ja mestarini luo. Katsahdin taakseni Kortetuikkeeseen ja töllötin vain suoraan eteenpäin tyhjyyteen.
“Olemmeko me saalistus- vai rajapartio?” Kortetuike kysyi tyynesti.
Käärmekulta näytti edelleen ärsyyntyneeltä, mutta vastasi silti: “Saalistuspartio. Pistetään menoksi.”
Tassutin Kallahämyn rinnalla hiljaisena emon perään. Kortetuike jäi viimeiseksi.
“Muistatko vielä kuinka lintuja saalistettiin?” Kallahämy kysyi. Hän yritti mestaroida ja selvästi keventää partion kireää tunnelmaa. Toisaalta kireys taisi olla vain minun ja emoni välillä.
“Kyllä”, vastasin.
“Sinun kuuluu vastata miten, Kärpästassu”, emo sihahti edeltämme, “Olet selvästi kuunnellut liikaa Sielutassua! Hän on aivan samanlainen, ei ikinä vastaa kysymyksiin.”
“Enkä ole. Sielutassu on ystäväni”, vastasin emolle. Kallahämy näytti vaivaantuneelta ja katsoi poispäin minusta. Ihan sama!
“Ei hän ole ystäväsi. Hän yrittää vain aivopestä sinut olemaan huono oppilas. Olet ottanut häneltä ihan liikaa vaikutteita. Miksi ihmeessä haluat olla kuten hän?” kullankeltainen naaraskissa naukui. Tuon turkki väreili ärsytyksestä ja hännänpää kääntyili.
“Hän on kiva ja muut pitävät hänestä”, vastasin emolle ja katsoin käpäliäni. Olisimmekohan pian jo perillä? En halunnut kuunnella emoa enää.

//Käärme?

Niin paljon oli tapahtunut niin lyhyen tuntuisessa ajassa. Mesitähti oli päättänyt eläköityä ja eleli nyt klaaninvanhimpien pesässä vanhalla nimellään, Mesi. Tietysti se tarkoitti sitä, että Korppisiivestä oli tullut Korppitähti ja klaani oli saanut uuden varapäällikön. Minä olin päässyt klaanin varapäälliköksi. Minä.
Korppitähdellä oli niin monia hyviä vaihtoehtoja, mutta hän oli sitten päättänyt, että minusta tulisi klaanin varapäällikkö. Kissa johon luottaa ja jonka kuuluisi määrätietoisesti osata auttaa klaanin johtamisessa. Kissa, joka jonain päivänä saattaisi päätyä klaanin päälliköksi asti.
Katselin uutta päällikköä ihaillen, kun hän keskusteli kokeneiden sotureiden kanssa sivummalla. Suoraan sanottuna olin iloinen siitä, että hän luotti minut klaaninsa johtoon. Olin iloinen, että sain sellaisen mahdollisuuden, vaikka se minua hieman pelottikin. Osasinko edes olla varapäällikkö?
“Hei, Käärmekulta! Onko partioiden järjestäminen edistynyt?” Korppitähti kysyi minulta, kun huomasi minun tuijjottavan. Kehoni jännittyi ja nyökyttelin ripeästi.
“Joo! Kyllähän ne tästä lähtevät!” totesin ja vilkaisin taas sotureita ja oppilaita, joille olin vain hetki sitten listannut heille määrätyt partiot. Korppitähti oli yrittänyt opettaa minulle kaiken parhaansa mukaan ja minä olin koettanut oppia kaiken heti niin, ettei minun tarvitsisi häiritä häntä enempää kysymyksilläni. Toivoin vain toimivani oikein, kuten hän oli halunnut.
Siirryin Korpikasteen luokse nähdessäni naaraan. Hän katsoi minua tuimasti saman tien. Hän ei tainnut pitää siitä, että minusta oli tullut varapäällikkö. Ei toki syyttänyt häntä. En tiennyt olinko parhain mahdollinen vaihtoehto sellaiseen tehtävään.
“Korpikaste, lähde iltapartioon myöhemmin Unikkohämyn, Syreenisumun ja Tupsutassun kanssa”, ilmoitin naaraalle. Hän vain tuhahti ja mulkoili minua.
Käännyin ja lähdin tassuttamaan muualle, jotta minun ei tarvitsisi nähdä Korpikasteen tuomitsevaa tuijotusta. Hän tuntui vihaavan minua silkaksi omaksi huvikseen, enkä oikein ymmärtänyt miksi. Olinko minä tehnyt hänelle jotain väärää joskus? Syyttikö hän minua siitä, etten onnistunut suojelemaan hänen emoaan siltä ketulta silloin?
Pudistelin päätäni karistaakseni ajatukset pois mielestäni. Ei minun kuulunut ajatella kaikkea masentavaa. Elämäni oli tällä hetkellä parhaillaan! Minulla oli rakastava kumppani, oma pentu ja olin vieläpä klaanini varapäällikkö, mikä olisi voinut olla paremmin?! Ei ainakaan paljon - tai niin ainakin itselleni yritin uskotella.
Nyt kun olin päässyt varapäälliköksi pystyin paremmin vahtia missä Kärpästassu kulki. Pystyin ehdottelemaan eri partioita Kallahämylle ja yrittää pitää huolta siitä, että pentuni oli aina turvassa. Se oli minulle tärkein tehtävistäni sillä hetkellä.
Pujahdin parantajan pesälle ja Vienomiete kääntyi heti katsomaan minua päin ja jätti sitten tekemisensä kesken ja tuli minua vastaan.
“Hei, Käärmekulta”, naaras sanoi hiljaa. “Onko jokin vialla?”
“Ei toki. Ajattelin vain tulla kysymään, mikä on yrttitilanne täällä? Tarvitsetteko apua niiden keräämisessä, koska voin määrätä partion avuksi”, ehdotin. Parantajaoppilas empi hetken, mutta pudisti sitten päätään.
“Ei tarvitse. Kyllä me pärjäämme”, hän vastasi. Nyökkäsin ja vilkuilin vielä hetken ympärilleni pesässä.
“Selvä sitten. Hyvää päivänjatkoa ja muista käydä myös välillä ulkona haukkaamassa happea! Se on aina hyväksi!” huikkasin Vienomietteelle ja poistuin pesästä.
Aukiolla kissat ahkeroivat omissa tehtävissään ja katselin sotureita, jotka siistivät lumen aukion keskeltä sen reunoille. Tehtävä ei yleisesti ollut halutuin ja siksi yritinkin määrätä siihen mahdollisimman usein eri kissat. En halunnut ärsyttää ketään sillä, että he joutuivat jatkuvasti siivoushommiin sillä välin, kun muut pääsivät saalistamaan.
“Käärmekulta!” Kuuhohde kutsui samalla, kun hölkkäsi luokseni. Hymyilin soturille ystävällisesti.
“Niin, Kuuhohde? Onko jokin vialla?” kysyin naaraalta toivoen samalla hänen vastaavan kielteisesti.
“Käskit minun pyytää Järviloisteen mukaan partioon, mutta en löydä häntä mistään!” naaras naukaisi ja kuulosti hieman huolestuneelta. Hymyilin hänelle lempeästi ja ryhdyin mielessäni pohtimaan olinko tajuamattani laittanut kollin kahteen partioon, jonka takia hän ei olisi leirissä, mutta mieleeni ei tullut mitään.
“Älä huoli, Kuuhohde. Hän on varmaankin ulkona vain jaloittelemassa. Kyllä hän varmaan jo pian ilmestyy leiriin. Voitte lähteä jo ilman häntä, ja jos häntä näkyy ulkona, voitte pyytää hänet samalla matkaanne. Vahdin kyllä leirissä, kunnes hän palaa takaisin”, vakuuttelin, vaikka olin itsekin huolissani klaanitoveristamme. Ei ollut uusi asia, että kissat lähtivät itsekseen tai jonkun toisen kanssa kävelylle ulos, mutta monesti siitä sanottiin edes jollekulle.
“Selvä! Yritän pitää silmäni auki hänen varaltaan ja kerron vielä asiasta muillekin!” Kuuhohde ilmoitti. Nyökkäsin hänelle mielissäni.
“Hyvä. Kiitos, Kuuhohde. On hyvä pitää huolta siitä, että kaikki klaanitoverimme pysyvät turvassa”, naukaisin ja juuri, kun ennätin sulkea suuni Järviloiste ilmestyikin leirin sisäänkäynnistä sisään. Hymyilin Kuuhohteelle ja nyökkäsin kohti kollia merkiksi mennä puhumaan hänelle. Naaras vain nyökkäsi ymmärtäen viestini ja lähti tassuttamaan klaanitoverinsa luokse.
Katselin huojentuneena, kun he juttelivat ja käänsin sitten huomioni muualle. Katseeni asettui Haavemuistoon, joka harhaili leirissä tehden mitä ikinä. Kolli oli ollut jo pitkään huonossa kunnossa parantajan pesällä, joka oli saanut minut miettimään kovasti kohenisiko hänen tilanteensa koskaan. Kolli oli ollut sekava lähes niin kauan, kun oli klaanissa ollut. En tietänyt hänestä paljoa muuta kuin sen, että hän oli ollut osa yhteisöä, mutta jätti sen ja jäi Eloklaaniin sodan jälkeen. Mieleeni ei muistunut kertaa, jolloin olisin koskaan oikeastaan jutellut kunnolla hänen kanssaan. Ehkä joku päivä minun kannattaisi kokeilla. Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika.

Ilta - tai ennemmin yö - oli jo pitkällä. Lumi painoi turkkiani, kun rämmin metsässä eteenpäin. Sydämeni pamppaili kurkussa asti, kun tunteet olivat nousseet pintaan. Olin päättänyt käydä pentujeni haudoilla. En ollut tehnyt niin juurikaan vain, koska ajatus siitä, että kaksi pienen pientä pentua - minun pentuani - olivat kuolleet sillä lailla ja niin varhain.
Olin päättänyt lähteä ennemmin itsekseni kuin pyytää esimerkiksi kumppaniani tai Kärpästassua mukaani. Halusin tehdä tämän matkan aivan itsekseni. Silloin minun ei tarvitsisi ajatella sitä, että muut näkivät minut ja saattoivat huolestua minusta. Ei minulla sentään asiat ollut yleisesti huonosti. Itse asiassa minulla oli elämä minulla hyvin, etenkin jos sitä vertasi joidenkin muiden kanssa. Todella säälin heitä ja joskus toivoin, että olisin voinut ottaa heidän murheensa ennemmin itselleni.
Askeleeni hidastuivat hidastumistaan, kunnes pysähdyin täysin siihen kohtaan, jossa pentuni olivat haudattuna. Siellä he makasivat haudoissaan. Kylmän, jäätyneen maan alla. Sentään he olivat Tähtiklaanissa turvassa eivätkä joutuneet kärsiä klaanissa kylmästä ja nälästä kuten muut elävät kissat.
“Hyttyspentu, Muurahaispentu, toivon, että elämänne Tähtiklaanissa on suotuisaa ja teillä on siellä kaikki hyvin. Toivon, että katsotte minua, Sädesäihkettä, Kärpästassua ja kaikkia muita rakkaitanne ja pidätte meistä huolta”, kuiskasin hiljaa ja suljin silmäni. Kuulin oman ääneni värisevän ja tunsin miten oli vaikeaa hengittää. En itkenyt yleensä niin usein, mutta pentujeni kuolemat olivat aina jotain, joka sai minut herkistymään enemmän kuin juuri mikään muu.
Kun tassujani alkoi heikottaa, asetuin kylmään hankeen makuulle ja annoin itseni surra. Kehoni väpätti, kun nyyhkin, vaikka en olisi halunnut. Pentuni olisivat jo nuoria oppilaita kuten Kärpäspentu. He saisivat kaiikki olla yhdessä ja harjoitella sotureiksi yhdessä.
Huomasin pian hämärässä leijuvien lumihiutaleiden laskeutuvan päälleni saaden turkkini kimaltamaan. Tuntui hetken kuin olisin ollut kuollut ja Tähtiklaanissa rakkaimpieni luona. Siellä minua odottivat jo niin monet. Samaan aikaan ajatus oli masentava ja lohduttava. Siellä oli kissoja, jotka minusta välittivät ja minua odottivat, mutta toisaalta samalla se tarkoitti, että he kaikki olivat joutuneet jo poistua keskuudestamme, jotta olivat päätyneet Tähtiklaaniin.
Toivoin, että he todella odottivat minua. Toivoin, että sitten kun tulisi minun aikani, minua todella odotti joku ja että minut otettaisiin avotassuin vastaan Tähtiklaanissa. Toivoin, että pentuni eivät syyttäneet minua kuolemastaan samalla tavoin kuin itse tein. Vaikka kuinka muut saattoivat sanoa, ettei se ollut syytäni, en voinut muuta kuin syyttää itseäni siitä, että he olivat nyt kuolleet.
Keräsin itseni ja lähdin takaisin leiriin, kun kuulin metsästä ääniä. En ollut enää varma olinko lähettänyt sille yölle yöpartiota, mutta oli asia miten oli, en halunnut kenenkään törmäävän minuun kun olin keskittynyt suremaan. Halusin pitää tämän surun vain itselläni.

Partioiden järjestely sujui mutkitta. Sovin vielä viimeisiä partioita myöhemmälle ennen kuin käännyin kohti tytärtäni, Kärpästassua, joka istuskeli lähistöllä vain seuraamassa tekemisiäni. Määräsin hänet mestarinsa Kallahämyn sekä Kortetuikkeen kanssa saalistuspartioon ja hänen suuret silmänsä kääntyivät katsomaan heti minua. En osannut tarkalleen sanoa, mutta olisin voinut väittää, että hän näytti ehkä jopa vihaiselta minulle?
“Onko minun ihan pakko tulla sinun kanssa?" Kärpästassu valitti silmien pyöräytyksen kera. Katsoin häntä hieman loukkaantuneena. Miksei hän tahtonut tulla kanssani partioon? Olin hänen emonsa, voisi luulla, että hän arvostasi kanssani viettämäänsä aikaa! Minä olisin ainakin arvostanut sitä!
“Et ikinä anna minun olla muiden kanssa. Olisin halunnut jonkun oppilaan kanssa, joka ajattelee minun olevan hassu tai kiva ja sitten saisin kavereita”, hän jatkoi vielä madaltaen ääntään ennen kuin ehdin edes täysin prosessoida hänen aikaisempia sanojaan. Olisi ollut vähättelyä, jos olisin sanonut hänen sanojensa vain satuttaneen. Suoranaisesti ne tuntuivat musertavan minua ja kietovan pitkän kuristavan käärmeen kaulani ympärille. Olin niin pettynyt. Eikö Kärpästassu muka pitänyt minusta?
“Minä olen klaanisi varapäällikkö ja sinä kuuntelet minua mukisematta! Sinä lähdet partioon niiden kissojen kanssa, joiden kanssa päätän sinun lähtevän!” kivahdin tapellen samalla kyyneliä vastaan. Tuollaisten sanojen kuuleminen omalta tyttäreltäni satutti enemmän kuin halusin myöntää. Eikö hän ymmärtänyt, että yritin vain suojella häntä?! Että halusin vain pitää hänet turvassa! Etten halunnut menettää viimeistäkin pentuani…
Huiskaisin häntääni ja käännyin kannoillani. Jotenkin pettymykseni ja suruni oli helpompi purka turhautumisena ja vihana. Tiesin, ettei se ollut oikea tapa toimia, mutten vain saattanut ymmärtää miksi oma pentuni kääntyi minua vastaan sillä tavoin.
“Käy hakemassa Kallahämy ja Kortetuike paikalle. Tämä on käsky, ei pyyntö”, naukaisin hänelle tiukasti katsomatta häneen päin. Mistä hän oli oppinut tuollaista niskurointia? Se oli varmasti Sielutassulta! Se pieni riiviö oli varmasti yrittänyt parhaansa mukaan vain aivopestä Kärpästassun minua vastaan ja pitää huolta, että pentuni joutuisi tilanteisiin, jossa voisi olla vaarassa vain, koska hänen mielestään ne olivat typeriä “seikkailuita”.

//Kärpänen?

AURA
Helletassu: 50kp! -
Kujekulta: 5kp -
Tuikelintu: 15kp -
Talvikkitakku: 7kp -
Tupsutassu: 6kp-
= 83kp

ELANDRA
Mesi: 5kp -

EMPPUOMPPU
Pörriäispentu: 26kp! -
Hiilihammas: 7kp -
Kortetuike: 10kp -
= 43kp

KOIVU
Varjoliekki: 27kp! -
Ropinaroihu: 9kp -
Hilehuurre: 10kp -
= 46kp

KÄÄRMIS
Korpikaste: 7kp -
Sielutassu: 10kp -
= 17kp

NINJANEN
Kehräpentu: 54kp! - Kehräpennun voi nyt nimittää oppilaaksi. Hänen mestarinaan toimikoon Korpikaste.

SAAGA
Perhopuro: 47kp! Perhopuro voi nyt toimia mestarina ja johtaa partioita.
Varpulaulu: 30kp! -
Sädesäihke: 12kp -
Nopsaliekki: 19kp -
Kärpästassu: 8kp -
= 116kp

SOTURIKISSA
Mustikkapyörre: 3kp -

YUZU
Kiurutassu: 31kp! -

Minun teki mieli huutaa, raadella. Itkeä ja kadota olemasta. Sisälläni riipivä ahdistuksen aiheuttama kipu haukkasi minusta palasi irti ja laittoi ne loikkimaan ja hyppimään sekaisin vatsassani, keuhkoissani ja päässänikin. Potkin ja kiemurtelin. Loikin ja ravistelin. Ainakin sisäisesti. Käsittämättömän suuri tunne oli napannut minut eikä minulla ollut reittiä pois sen tassun alta. Istuin jäätyneen joen rannassa Sädesäihke rinnallani. Kolli oli vienyt minut kävelylle, sillä minun ei ollut lupa lähteä yksin. Sisälläni möyrivistä tunteista huolimatta istuin paikaillani siististi häntä käpälillä. Sädesäihke pörhisteli turkkiaan, kun vilkaisin tähän. Hänellä mahtoi olla kylmä ja niin minullakin oli, mutta pieni pakkasen kipristely ihollani ei tuntunut läheskään yhtä pahalle kuin tunnemyrskyni.
“Pitäisiköhän pian palata leiriin?” kolli kysyi ääni hiukkasen väristen. Olisin halunnut vielä jäädä ulos, sillä leirissä minusta tuntui tosi… ahtaalle? Ei, se ei ollut oikea ilmaisu. Seinät tuntuivat kaatuvan siellä päälleni ja jouduin kamalalla vaivalla pitämään niitä pystyssä. Mikään sana ei pystyisi kuvailemaan niin huonoa tunnetta. Ainakaan en löytänyt sellaista omasta sanavarastostani. Kortetuikkeella olisi saattanut olla oikea sana. Hän tuntui aina kamalan sanavalmiilta ja oli niin viisas. Hän myös ajatteli hyvin nopeasti. Olin näistä ominaisuuksista hirvittävän kateellinen ystävälleni. Olisin halunnut olla itsevarma ja karismaattinen ja vähät välittää muiden ajatuksista. Olisin halunnut olla reheellisesti oma itseni ilman tassuissa ja vatsassa kalvavaa pelkoa, joka muuttui vihaiseksi kuplinnaksi ja ylivoimaiseksi paniikiksi, paineen tunteeksi rinnassa sekä muualla kehossa ja liekeiksi, jotka nuolivat turkkiani.
“Mennään vain”, sanoin apeasti ja nousin, vaikka tassuni eivät tuntuneet enää kantavan. Aivan kuin olisin hoippunut ja kompastellut matkalla takaisin, vaikka olin täysin tasapainossa. Päässäni tuntui heittävän, mutta näin silti normaalisti enkä tuntenut - fyysistä - kipua. Kannoin lavoillani liikaa, en oikein tiennyt itsekään mitä, mutta tiesin että sitä oli aivan liikaa yhdelle kissalle ja yksille lavoille. Näin linnun lentävän pääni yli ja toivoin, että olisin voinut vaihtaa paikkoja sen kanssa. Olisin kerrankin saanut olla vapaa ja ehkä jopa onnellinen. En muistanut olinko koskaan ollut oikeasti ollut onnellinen. En ollut ihan varma miltä onnellisuus tuntui. Pian olimmekin jo leirissä ja olin taas omillani. Sädesäihke tuntui välittävän, mutten voinut tarvita häntä ja pyytää apuun aina, kun tilanne äityi pahaksi. Hän ei ikinä kaivannut minun apuani. Hänellä oli jo läheisemmät kissat, joiden luokse meni mielellään tukea kaivatessaan. Minulla ei ollut ketään. Olin omillani, yksin. Niin minun kuuluikin, koska olin kelvoton ystäväksi saatika sitten kumppaniksi. Voi kunpa vain olisin joku muu. Minun täytyi kuitenkin olla minä ja kärsiä näiden tunteiden kanssa koko loppu elämäni ajan.

Parin viimeisen kuun aikana Eloklaanissa olivat puhaltaneet muutoksen tuulet. Isäni Mesitähti, nykyisin vain Mesi, oli ilmoittanut astuvansa alas päällikön paikalta vanhaa ikäänsä korostaen ja luovuttavansa henkensä varapäällikölleen Korppisiivelle. Näin Korppisiivestä oli tullut Korppitähti, ja klaanin uudeksi varapäälliköksi oli valittu Käärmekulta.
Minusta naaras oli loistava valinta tehtävään. Hän oli myöskin ollut yksi niistä kissoista, jotka Tähtiklaani oli valinnut vapauttamaan Kuolonklaanin pitämät panttivangit, ja mielestäni se kokemus yksinään toi naaraalle kosolti enemmän kokemusta kuin monilla muilla. Vaikka tuntuikin hieman hassulta, että isäni ei enää johtanut klaania, tiesin Eloklaanin olevan hyvissä käpälissä Korppitähden ja Käärmekullan kanssa.
Paljon muutakin oli ehtinyt tapahtua tuona aikana. Olin antanut Varpulaululle tilaa ja toivonut sen kohentavan hänen olotilaansa. Sen myötä olin päättynyt viettämään yhä enemmän aikaa kollin siskon, Korpikasteen, kanssa. Soturittaresta oli tullut minulle viime kuiden aikana läheinen ystävä, ja olin viimein myös varmistunut siitä, että minulla todellakin oli ystävyyttä syvempiä tunteita naarasta kohtaan. En vielä tiennyt, mitä niillä olisi pitänyt tehdä, mutta nautin joka tapauksessa suuresti hänen kanssaan viettämästäni ajasta.
Käärmekulta oli määrännyt meidät nytkin sattumalta samaan partioon. Tehtävämme oli käydä katsomassa, löytyisikö Koivumetsästä riistaa. Se oli ollut vähissä joka puolella lehtikadon kylmän varjon langettua kaiken elävän ylle, ja osa kissoista näytti jo silminnähden kärsivän nälkiintymisestä.
Kuulin Sielutassun hyppelevän kevein askelin perässäni. Naaras oli ollut oppilaani jo muutaman kuun ajan, ja minusta meillä oli sujunut oikein mukavasti, vaikka tällä riittikin virtaa.
Käännyin vieressäni kävelevän Korpikasteen puoleen. “Ehtisitköhän sinä pitää Sielutassulle jonkinlaiset taisteluharjoitukset? Tiedät varmaan, ettei se ole ominta alaani”, puhuin hiljaa.
Ymmärsin kyllä, miksi soturioppilaiden oli harjoiteltava taistelemista, vaikka en itse sitä kannattanutkaan. Mielestäni väkivalta oli kuin kierre, joka jatkuisi aina vain ja niin kauan, kunnes joku sen katkaisisi. En kuitenkaan voinut pakottaa omia periaatteitani muille, ja siksi Sielutassulla oli oikeus oppia taistelutaitoja muilta sotureilta, jos hän niin tahtoi.

//Korpi?

Aamu alkoi jo sarastaa, ja Kiurutassun käpälää jomotti eilisestä uurastuksesta. Kiurutassu kampesi itsensä pystyyn ja sihahti itsekseen tuntiessaan vihlovan kivun. Kaikki oppilaat Talvikkitakkua lukuunottamatta olivat jo päivän puuhissa. Kiurutassulle nousi pieni paniikki - oliko hän nukkunut pommiin? Kukaan ei ollut herättänyt häntä. Pentutarhassa muut pennut olivat aina herättäneet Kiurutassun vinkumisellaan. Hänestä oli välillä hankalaa tajuta, että hän oli oppilas eikä pentu. Vanhempien kuolema oli tehnyt Kiurutassusta hieman yksinäisen. Olihan hänellä vielä Tupsutassu sekä klaanitoverit, mutta ei vanhempia. Ei Kiurutassu oikeastaan muistanutkaan heitä kunnolla, vain pentutarhan pehmeän, maitoisen tuoksun.
“En minä sitä kaipaa!” Kiurutassu huomasi sanoneensa sen ääneen. Hän heilautti tuuhean häntänsä nopeasti suunsa eteen ja esitti ettei mitään ollut tapahtunutkaan. Kiurutassu pudisteli päätään. Hänen oli etsittävä Lieskakajo.
Hetken etsittyään Kiurutassu huomasi kollin tassuttavan leiriin. Kiurutassu kipitti mestarinsa luo.
“Huomenta..” Lieskakajo avasi suunsa haukotukseen.
“H-huomenta.” Kiurutassu koetti näyttää kuin kunnon oppilaalta.
Kiurutassu kallisti päätään. “Onko meillä tänään harjoitukset?”
Lieskakajo nyökkäsi. “On. Taisteluharjoitukset.” kolli maukui.
“Tuleeko joku mukaamme?” Kiurutassu kysyi. Yhteisharjoitukset hänen veljensä kanssa piristäisivät häntä.
Lieskakajo pudisti päätään.
“Arvioin yksilötaitojasi.”
Kiurutassun käpälät kihisivät innosta. Hänellä oli hänen ensimmäinen arviointinsa! Hän oli nyt yhden askeleen lähempänä soturiksi pääsemistä - hänen suurinta toivettaan. Soturina häntä arvostettaisiin, eikä pidettäisi vain tyhmänä oppilaana.

Istuin katsellen emoani, joka jakoi kissoja partioihin. Olin varapäällikön pentu, tokihan se teki minusta arvokkaan muiden silmissä. Niin sitten ne pitäisivät minusta. Kiersin häntäni tiukemmin käpälien päälle ja pörhistelin karvojani tuulessa. En juurikaan kuunnellut emon sanoja vaan haaveilin pilven hattaroista ja ystävistä. Halusin, että minut hyväksyttäisiin tai joku muu oppilas joskus pyytäisi minut yhdessä partioon tai harjoituksiin.
“Kärpästassu, Kallahämy ja Kortetuike tulkaa minun kanssani saalistuspartioon”, emon ääni sai huomioni kääntymään haavemaailmoista tähän oikeaan kylmään märkään maailmaan, jota en olisi valinnut jos vaihtoehtoina olisivat olleet unelmani. Nousin ylös ja tassutin emon luo.
“Onko minun ihan pakko tulla sinun kanssa?" valitin pyöräyttäen silmiäni tönkösti. Käärmekulta katsoi minuun loukkaantuneena ja selvästi mietti mitä sanoa. Väänsin hännänpäätäni ja katsoin emoon.
“Et ikinä anna minun olla muiden kanssa. Olisin halunnut jonkun oppilaan kanssa, joka ajattelee minun olevan hassu tai kiva ja sitten saisin kavereita”, sanoin madaltaen edelleen hyvin monotonista puheääntäni, jotta kaikki eivät kuulisi, mutta viesti menisi emolle asti. Katsahdin Kallahämyyn ja sitten tassujani.

//Käärmek?

Minun yöllisestä sekoilustani kului aikaa. Kului aikaa oli vähän liian vähättelevä ilmaisu. Aikaa kului niin paljon, että aloin jo ihmetellä välttelisikö Mustikkapyörre minua ikuisesti, mutta päädyimme kuitenkin samaan partioon ja vaihdoimme pari sanaa. Nyt olin vakuuttunut anteeksipyynnöstä ja pystyin rentoutua ainakin tämän asian saralta. Olin hieman hukassa seisoessani keskellä leiriä. En ollut varma enää mitä minun piti oikein tehdä. En enää ollut “sekaisin” ja ikuisesti jumissa parantajan pesällä. Sen sijaan olin vähemmän sekaisin ja ikuisesti jumissa leirissä, jos en pyytäisi jotakuta ulos kanssani. Olimme sopineet varapäällikön ja parantajan kanssa, että voisin kieltäytyä partioista, jos vointini huononisi enkä lähtisi enää yksin leiristä, jotta varmasti olisin turvassa. Järjestely oli minulle mieleen, koska en joutunut enää vain olemaan aloillani, mutta toisaalta minusta tuntui liian spesiaalille.
“Varpulaulu, haluatko liittyä rajapartioomme?” Sädesäihke huikkasi leirin suuaukolta. Nyökkäsin näkyvästi ja loikin Sädesäihkeen, Irvikidan ja Unikkohämyn luokse. Tervehdin vanhempia sotureita kohteliaasti ja jättäydyin leiristä lähdettäessä partion perälle ja Sädesäihkeellä oli selvästi samat aikeet. Olimme olleet tovereita jo oppilasikäisinä ja Sädesäihke oli tukenut minua jo silloin joskin hieman höperön oppilaan tavoin. En välittänyt. Hän tuntui silti tarpeeksi tutulta ja turvalliselta.
“Kuinka olet voinut nyt säiden kylmetessä?” Sädesäihke kysyi herätellen pientä keskustelua välillemme. Minulle se kelpasi.
“Hyvin. Miten Kärpästassulla menee, kun hän on nyt ollut oppilaana jo hetken?” kysyin vuorostani. Sädesäihke hymyili.
“Hän on oikein reipas oppilas. Uskon, että hänestä tulee oikein hyvä soturi. Olen hyvin ylpeä hänestä”, oranssiturkkinen soturi totesi. Mietin hetken millaista mahtoikaan olla isä. Sädesäihke oli jo paljon minun edelläni elämänsä kulussa. Hänellä oli ollut kumppani jo vaikka kuinka kauan ja pentu jo usemman kuun. Koin hienoista ahdistusta omasta tilanteestani. En ollut koskaan kokenut ihastusta yhteenkään klaanin naaraskissaan ja olin ollut epätoivoisen ihastunut Kortetuikkeeseen jo vaikka kuinka kauan. En koskaan pystyisi kertomaan sitä hänelle varsinkin nyt, kun sisareni oli niin kiinni hänessä ja kaiken lisäksi Kortetuike oli kolli. Kollien väliset kumppanuudet eivät suorastaan olleet yleisiä klaaneissa, mutta en ollut kuullut kenenkään puhuvan niitä vastaan.
“Onko sinulla suunnitelmia tulevaisuuden varalle? Ehkä jokin kaunis naaras kiikarissa kenties?” Sädesäihke kysyi leikitellen. Naurahdin yhtyen kollin leikkimielisyyteen. En aikoisi tunnustaa Sädesäihkeelle mietteitäni.
“Ei juurikaan. Yritän päästä takaisin täysipäiväisiin soturintehtäviini ja selvitä lehtikadosta niinkuin kaikki muutkin”, totesin hieman melankoliseen sävyyn.

Viimeisen kahden kuun aikana Eloklaanissa oli tapahtunut paljon. Olin saanut päätökseni lopullisesti tehtyä ja valmisteltua Korppisiiven tulevaan päällikkyyteensä. Onnekseni naaras oli ymmärtäväinen ja myönsi, että olin ansainnut viimeiset vuodenaikani klaaninvanhimpien pesässä. Klaanille asian ilmoittaminen oli raskaampaa kuin olin kuvitellut. Suurin osa klaanin jäsenistä olivat yllättyneitä, mutta hekin hyvin ymmärtäväisiä. Kukaan ei kuitenkaan alentunut tuomitsemaan minua, joka oli suuri onni. Olin ollut hyvin huojentunut, kun päätös oli viimein tehty ja olimme lähteneet Kuuluolalle Korppisiiven kanssa.
Esi-isät olivat ottaneet jäljellä olevan ylimääräisen henkeni ja luovuttaneet Korppisiivelle yhdeksän henkeä ja tämän myötä nimen Korppitähti. Paluu leiriin oli sujunut rauhallisesti, kun Korppitähti pohti kenet valitsisi varapäällikökseen. Hän kysyi minun mielipidettäni, mutten voinut antaa sellaista. Päätös varapäälliköstä oli yksin Korppitähden, mutta lupasin antaa mielipiteeni hänen vaihtoehdostaan. Loppujen lopuksi olimme hyvin yksimielisiä siitä, että Käärmekulta olisi sopivin vaihtoehto klaanin varapäälliköksi. Se ei välttämättä olisi ollut oma vaihtoehtoni, mutta tuin Korppitähden valintaa.

Klaaninvanhimpana eläminen oli hyvin erilaista kuin klaanipäällikkönä toimiminen. Toimettomuus tuntui toisinaan hyvin vaikealta, ja olinkin muutaman kerran pyytänyt Käärmekultaa laittamaan minut mukaan partioihin. Korppitähti oli luvannut, että voisin auttaa partioissa aina silloin tällöin, mikäli elämä klaaninvanhimpana kävisi liian tylsäksi. Samalla kuitenkin nautin siitä, että vastuu klaanin asioista ei ollut enää niin suuresti omilla hartioillani. Korppitähti hoisi velvollisuuksiaan moitteettomasti ja saatoin luottaa siihen, että Eloklaani oli hyvissä tassuissa.

Haukottelin ja venyttelin raukeasti noustuani makuusijaltani. Vilkuilin ympärilleni pesän hämärässä. Juuri kukaan ei ollut hereillä. Pari pesää oli tyhjänä, joten ehkä löytäisin jotakin seuraa itselleni aamuksi ennen partioita. Tassutin pesän suuaukosta leirin puolelle. Kylmä viima rikkoi turkkini luoman kilven ja yöllä satanut lumi, jota jo heränneet kissat eivät vielä olleet ehtineet tallomaan takertui jalkoihini. Laahustin eteenpäin katse taivaassa, jonka harmaat pilvet olivat taakseen piilottaneet. Aurinko ei ollut vielä edes noussut ja olisin mielelläni katsellut tähtiä, mutta taivaalle levittäytynyt pilvipeitto esti sen. Kävelin eteenpäin ajatuksissani enkä edes huomannut kävelleeni päin Mustikkapyörrettä ennen kun naaras älähti kuuluvasti.
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus törmätä!” pahoittelin heti, “Eihän sinuun sattunut?”
“Ei sattunut”, Mustikkapyörre vastasi nuolaisten rintaansa pari kertaa selvästi hämillään. Olisin minäkin ollut hämilläni, jos joku toinen olisi minuun kävellyt pahki ihan odottamatta!
“Minä heräsin ihan turhan aikaisin ja olen kamalan tylsistynyt. Mikä sinua valvottaa?” nau’uin voivottelevaan sävyyn. Mustikkapyörre katsoi minua myötätuntoisena. Voisimme ehkä jutella naaraan kanssa ennen aamupartioiden lähettämistä ja sillä tavoin tappaa aikaa, jos hän vain oli halukas tutustumaan minuun.

//Mustikka?

Seurasin partiotani hiljaisena. Eipä ollut kauheasti kehumista saalistuspartiomme tuloksissa tänään. Katselin Käärmekultaa, joka oli partion johdossa. Oli hassua olla samassa partiossa nyt, kun naaraalla oli suurempi asema klaanissa. Hän oli varapäällikkö, mistä olin toki hyvin ylpeä mutta samaan aikaan tunsin hassua kateutta. Naaras oli minua vanhempi ja ilmiselvempi valinta varapäälliköksi, mutta minusta tuntui silti vähän hassulta. Tuntui siltä, etten ansainnut hänen kumppanuuttaan tai etten minä mitenkään voinut tyydyttää häntä paljon nuorempana alempi arvoisena kissana. Toisaalta hän ei ollut vielä sanonut mitään alempi arvoisuuteeni viittaavaa, joten ehkä häntä ei haitannut. Minuakaan ei olisi pitänyt haitata, mutta tiesin tarvitsevani konkreettisen todisteen. Näin ainoana vaihtoehtona vain viettää enemmän aikaa naaraan kanssa ja koittaa nähdä, ettei mikään ollut muuttunut. Käärmekulta vilkaisi taakseen ja katseemme kohtasivat. Naaraalla oli suussaan rastas, joskin surkean laiha sellainen. Sillä ruokkisi ehkä juuri ja juuri pari pentutarhan asukkia. Partion johtajan katse kulki taakseni ja tarkisti, että kaikki olivat mukanamme. Kuusikkokuiske ja Haukkakynsi tallustivat takanani. Hyvinkin kaksikko oli pysynyt perässä. Toisella oli suussaan pieni metsähiiri ja toisen suun täytti vain kieli ja hampaat - kuten minunkin. Onneksi olimme vain yksi saalistuspartio.

Seurasin lehtikadon etenemistä huolella nyt, kun riistasta oikeasti alkoi olla pulaa. Lunta satoi lähes joka päivä ja kinokset olivat suuria. Sentään pääsisimme leikkimään Kehräpennun kanssa kivoja lumileikkejä. Ihailin joidenkin rakentamia lumikissoja. Tiesin ainakin Nopsaliekin olevan oikein kova rakentelemaan niitä. Joku toinen oli rakentanut pienen katottoman pesän lumesta. Ehkäpä se oli joku pennuista tai oppilaista. He rakastivat leikkiä lumessa. Niin viattomia naiiveja pikku sieluja, jotka eivät vielä ymmärtäneet lehtikadon vaaraa kokonaisuudessaan. Eloklaanin tapoihin kuului ruokkia pennut ja kuningttaret ensin, mutta kieltäydyin aina. Söisin sotureiden kanssa, en kuningattarien. En minä kuitenkaan ollut oikea kuningatar. Kehräpentu oli kipitllyt leikkimään toisten pentujen kanssa, joten minä vain istuskelin kauempana ja pidin heitä välillä silmällä. Luotin heidän kykyynsä leikkiä turvallisesti. Kiersin häntäni käpälilleni ja katsoin muualle leiriin. Korppitähti istui Litteäkiven lähellä katsellen, kun Käärmekulta jakoi partioita. Meden päätettyä eläköitymisestään oli Korppitähdestä tullut päällikkö ja Käärmekullasta varapäällikkö. Oli edelleen hiukan outoa nähdä uudet johtohahmot toimissaan, mutta tottuisin siihen kyllä ajan myötä. Isompi totutteleminen oli varmasti itse päälliköllä ja varapäälliköllä. Haukottelin ja nuolaisin rintaani. Toimettomuus teki minusta hyvin tylsistyneen. Vaikka olisin voinut leikkiä pentujen kanssa tai tehdä jotain, ei minun tehnyt mieli. Mielessäni oli taas surullinen pilvi, joka ripotteli ikävää oloa kaikkialle kehooni. Minun oli ikävä Jänötassua ja minun oli ikävä oppilasaikojani.

Kiurutassu melkein hyppi ulos leiristä. Tämä oli hänen ensimmäinen itsenäinen tehtävänsä oppilaana, vaikkei se varsinaisesti tehtävä ollutkaan. Mutta oliko sillä väliä, hän oli hyödyksi klaanilleen!
Kiurutassu mietti, missä hänen pitäisi saalistaa. Kuolonklaanin raja jotenkin kiehtoi Kiurutassua, ja hän uskoi siellä olevan hyvin riistaa. Hiirenkorvana tarvittiin jokainen liikenevä saalis. Hetken mietittyään Kiurutassu tunsi käpäliensä melkein jäätyvän maahan. Viiltävä, kylmä tuuli iski häntä naamaan ja hän jäi ravistelemaan turkkiaan ärtyneenä.
“Kirottu tuuli!” hän jupisi.

Lähestyessään Kuolonklaanin rajaa Kiurutassu kuuli rapinaa tiheästä aluskasvillisuudesta. Sitten hänen nenäänsä tulvahti kissojen haju. Kiurutassu nosti häntänsä varautuneesti pystyyn, mutta haju ei ollut kuolonklaanilaisten. Kiurutassu astui varovasti taaksepäin odottaen kissojen menevän ohi.
“Kiurutassu! Hei.” Kiurutassu huomasi Tupsutassun juoksevan kukkulaa alas ja pysähtyvän sitten hänen eteensä.
“Hei!” Kiurutassu käänsi päätään ilahtuneena. Hän kosketti veljeään lapaan kuonollaan.
Veljen näkeminen lämmitti Kiurutassua. Tuuli ja lumisade eivät tuntuneet enää missään.
“Haluatko saalistaa kanssani? Pääsin yksin saalistamaan.” Kiurutassu ehdotti.
Tupsutassu laski päätään pettyneenä.
“Haluaisin kyllä, mutta en ehdi. Olen Syreenisumun kanssa rajakierroksella.”
Kiurutassu nyökkäsi ja nuolaisi Tupsutassun poskea hyvästelyksi.
Hän katseli kuinka veli loikki kukkulan yli ja katosi sitten pensaikkoon.
Kiurutassun edessä Kuolonklaanin rajamerkit tuoksuivat voimakkaina. Niissä oli jokin ominaishaju, mistä Kiurutassu ei pitänyt ollenkaan. Se poikkesi liikaa Eloklaanin tutusta, lämpimästä tuoksusta, jonka ympärillä hän oli kasvanut koko elämänsä. Yhtäkkiä jokin kiinnitti hänen huomionsa. Pitkin routaista maata kipitti pieni hiiri. Kiurutassu valpastui ja laskeutui heti vaanimisasentoon. Hän piti huolen, ettei hiiri kuullut hänen askeliaan. Kiurutassu oli juuri tekemässä tappoiskua, mutta yllä lennähtävän mustarastaan korkea ääni sai hiiren pinkomaan takaisin koloonsa. Kiurutassu huiskautti häntäänsä pettyneenä itseensä. Miksei hän ollut hypännyt nopeammin? Saalis olisi riittänyt muutamalle kissalle!
Kiurutassu oli juuri lähtemässä, kunnes hän äkkäsi saman mustarastaan istumassa matalan tammipuun oksalla. Sen mustat silmät napittivat kohti Kiurutassua, mutta silti se ei vaikuttanut huomaavan häntä. Ehkä linnut eivät pelänneet kissoja?
Kiurutassu lähti hitaasti hivuttautumaan kohti tammea. Hän tarrasi kiinni lähimmästä oksasta ja piti häntänsä tiukasti alhaalla. Mustarastas istui siinä yhä, selvästi tietämättömänä allaan olevasta kissasta. Kiurutassu kiipesi kunnes oli enää yhden oksan päässä linnusta, ja sitten loikkasi sen kimppuun.
Lintu räpisteli ja pyristeli pakoon, mutta Kiurutassu onnistui tappamaan sen yhdellä puraisulla. Kiurutassu huojui hieman linnun painosta.
Hän kompuroi oksia alas hitaasti, raahaten lintua mukanaan. Se ei ollut kovin iso, mutta riittävän iso korvatakseen hänen menettämänsä hiiren. Olisikohan Lieskakajo ylpeä hänestä?

Matkalla takaisin leiriin Kiurutassu kohtasi Kärpästassun, Tupsutassun ja Syreenisumun. Hän nyökkäsi kaikille, suu täynnä riistaa.
Kiurutassu tiputti saaliin huokaisten.
“Kiva saalis!” Tupsutassu hymyili hieman.
“Ei se edes ole iso.” Kiurutassu mumisi. Hän ei tykännyt julkisesti kehumisesta, sillä ne saivat hänet aina nolostumaan.
“Sitä paitsi, en ole tuonut leiriin riistaa viime päivinä. Tämä korvaa sen.” Kiurutassu sanoi jämäkästi. Muutamat kissat väristelivät viiksiään huvittuneena.
“Olet ahkera oppilas.” Kuuhohde hymähti. Kiurutassu nousi seisomaan. Tuuli pörrötti hänen paksua turkkiaan. Huomenna Lieskakajon pitäisi pitää hänelle harjoitukset, ja hän odotti niitä innolla. Etenkin jos hän saisi olla Tupsutassun kanssa, vaikkeivat he tietysti voineet tehdä kaikkea yhdessä. Kiurutassusta vain tuntui välillä hieman yksinäiseltä. Olihan hänellä kavereita sekä tuttavia, mutta ei ketään läheistä ystävää. Kiurutassu yritti parhaansa tutustua uusiin kissoihin, mutta hän oli hieman liian ujo puhumaan. Hän istahti takaisin paikalleen oppilaiden pesän viereen, tervehti Talvikkitakkua varovasti ja suuntasi katseensa riistakasalle. Kiurutassu odotti, että kuka ottaisi hänen mustarastaansa. Monet kissat kulkivat ohi - hän näki Salviakatseen vilkaisseenkin sitä, mutta kukaan ei pysähtynyt ottamaan sitä. Eikö hänen lintunsa kelvannut kenellekään? Kiurutassun häntä laahasi maata. Pitäisikö hänen itse syödä se? Ei, ei hän tietenkään voinut. Klaanitoverien ruokkiminen oli kaikkein tärkeintä!
Ilokseen Kiurutassu huomasi Tupsutassun ottaneen saaliin Syreenisumun kanssa. Hän räpäytti silmiään heille kiitollisena.
“Haluatko tulla syömään?” Tupsutassu kysyi.
“Syökää te vain, otan jonkun pienemmän.” Kiurutassu vastasi. Hän ei tiennyt, saisiko ottaa riistaa ilman lupaa, mutta lähes kaikki soturit olivat partioissa. Ja olihan hän saalistanut jo tänään, sekä hänellä oli kiljuva nälkä. Kiurutassu päätti ottaa kasasta pienimmän eläimen, sillä hän ei halunnut olla ahne. Suurimmat palat piti jättää klaaninvanhimmille ja pennuille. Kiurutassu otti kasasta laihan päästäisen ja söi sen muutamalla haukkaisulla. Hän lipoi saaliin mehut huulistaan ja laski häntänsä käpäliensä päälle. Yksin saalistaminen oli ollut mukavaa. Ehkä jopa mukavampaa kuin seurassa saalistaminen.
Kiurutassu huomasi Viherkatseen ja Nokilinnun keskustelevan klaaninvanhimpien pesän makuualusista.
“Haluaisin pyytää jotain oppilasta vaihtamaan makuualuset, mutta en tiedä kehtaanko.” Viherkatse maukui pesätoverilleen. Nokilintu nyökkäsi pienesti.
“Onhan heillä muutakin tekemistä..” hän sanoi ja huomasi sitten Kiurutassun seisovan kuuloetäisyydellä.
Kiurutassu nyökkäsi kunnioittavasti.
“Minä voin vaihtaa teille puhtaat sammalet.” hän tarjoutui.
Oikeasti Kiurutassu ei erityisesti perustanut sammalhommista, vaikka hän tiesi niiden kuuluvan oppilaiden töihin. Viherkatseen silmiin syttyi lämmin loiste.
“Se olisi oikein mukavaa.” hän hymyili ja ohjasi sitten Nokilintua riistakasalle. Kiurutassu tajusi unohtaneensa kysyä Lieskakajolta sopiko se. Mutta hän oli jo luvannut, eikä lupauksia saanut pettää. Eikä hänen mestarinsa sitä paitsi ollut leirissä.

Klaaninvanhimpien pesään astuessaan Kiurutassu aisti, ettei alusia ollut vaihdettu muutamaan päivään. Työ olisi kuitenkin helppo, sillä klaaninvanhimpia oli vain kaksi. Kiurutassu nosti hampaisiinsa tummanvihreän, lakastuneen sammalkasan ja lähti raahaamaan sitä perässään ulos. Kasa kerrallaan hän sai tehtyä niistä pienen keon, jossa pennut varmasti haluaisivat leikkiä. Kiurutassu sylkäisi suustaan muutaman sammalhipun ja ravisteli turkkiaan saadakseen tunkkaisen hajun pois karvoistaan. Kiurutassu mietti mistä kerätä sammalta, eikä hän uskonut löytävänsä paikkaa missä olisi tuoretta sammalta aikaisen hiirenkorvan aikaan.
Sitten hän muisti.
Sammalpuu! Kiurutassu nosti päätään.
Lieskakajo oli vienyt hänet sammalpuulle keräämään sammalia omaan vuoteeseensa. Siellä oli varmasti sammalta, vaikkei se olisikaan tuoretta. Eikä se ollut edes kovin kaukana leiristä.
Kiurutassu käveli aukion poikki, hieman toivoen ettei kukaan tulisi kysymään mihin hän oli menossa. Kuitenkaan kukaan ei huomannut hänen lähtöään. Kiurutassu tunsi illan kylmyyden turkillaan ja joutui melkein juoksemaan pysyäkseen lämpimänä. Aurinko oli kadonnut vuorten taakse jo hetki sitten.
‘Voi kuinka kaipaankaan viherlehteä!’ Kiurutassu huokaisi mielessään. Työt oli kuitenkin tehtävä.
Päästessään sammalpuulle Kiurutassu otti suunsa täyteen pehmeää, hajoavaa sammalta. Hän kasasi niistä suuren kasan ja lähti kantamaan niitä leiriin. Jopa sammal tiesi, että oli lehtikato.
Kun hän pääsi leiriin, Kiurutassu tiputti sammalet maahan, varoen tiputtavansa niitä kenenkään tuoresaaliin päälle. Siitä tulisi varmasti päivien läksytys! Klaani oli palailemassa leiriin, ja kaikki olivat lähdössä nukkumaan. Korppisiipi järjesteli muutamia yöpartioita. Kiurutassun piti olla nopea. Hän muotoili sammalesta kaksi vähintäänkin kelvollista vuodetta, ja kantoi ne sitten klaaninvanhimpien pesään. Pesässä oleva Nokilintu huokaisi ja kellahti uuteen sammalvuoteeseen. Viherkatse heilautti Kiurutassulle häntäänsä kiitollisena.
Kiurutassu meni nukkumaan, harvinaisen väsyneenä päivän puuhista. Hän nukahti nopeasti ja vaivattomasti.

Kortetuike lähti mukaan, mikä ei oikeastaan ollut minulle niinkään suuri yllätys. Yleensä, jos joku kysyi ystäväänsä mukaansa kävelylle, he lähtivät kyllä mukaan.
Emme ehtineet vielä kamalan kauas leiristä, kun edestämme kulki peura. Otus sai sydämeni melkein pysähtymään silkasta säikähdyksestä. Sen pitkät koivet olisivat varmasti olleet tarpeeksi voimakkaat satuttamaan kissaa, mutta kaiken sen perusteella mitä olin kuullut, ne eivät olleet uhka kissoille. Tai ainakaan yleensä.
Kortetuike sanoi jotain siitä, että peura oli kaunis ja että sekin mahtoi olla etsimässä ruokaa itselleen.
“Kauneus on katsojan silmässä, kuten sanotaan. Minusta peura olisi näyttänyt paremmalta tuoresaaliskasassa”, tokaisin ja vilkuilin vielä suuntaan johon eläin oli vain hetki sitten kadonnut. En tiennyt oliko yksikään kissa koskaan saalistanut tai maistanut itse peuraa, mutta niin isosta eläimestä olisi varmasti löytynyt ruokaa useammalle kissalle hyväksi aikaa.
“Muistelisin, että olet saanut uuden oppilaan itsellesi, eikö vain? Millaista on olla mestari?” kysäisin jatkaessani matkaa. En voinut olla vilkuilematta välillä peuran perään kuin se olisi saattanut hetkenä minä hyvänsä vain loikata kimppuuni ja talloa minut pitkillä koivillaan.

//Korte?

Annoin Kehräpennun hypätä kimppuuni ja läiskiä selkääni. Kävin maahan ja päästelin korisevia lumihirviön kuoleman ääniä. Kehräpentu kikatti hirveän iloisena. Hymähdin ja irrotin pennun turkistani. Kierähdin tassuilleni ja katsoin hopeaturkkista pentuani - minun pentuani - joka haukotteli suu ammollaan.
“Olisikohan hyvä käydä lepäämässä vähän?” kysyin, sillä olimme leikkineet jo hyvin pitkään ja pennun täytyi todella tuntea itsensä uupuneeksi. Kehräpentu nyökytti.
“Joo, minua väsyttää-ää”, hän naukui viimeinen sana venyen uuteen haukotukseen. Hymyilin huvittuneesti ja odotin, että pentu nousisi seisomaan. Hän seurasi minua pentutarhalle ja kävimme makuulle pesälle. Kehräpentu kävi kylkeeni kiinni levolle. Mietin pitikö minun puhua tai kertoa jokin tarina tai jotain. Ensimmäinen kertani emona ja en voisi nyt mokata heti toisena päivänä. En sanonut mitään, mutta se oli kai hyvä päätös sillä pian Kehräpentu jo tuhisi nukkumisen pientä ääntä. Painoin pääni käpälilleni ja suojasin pentua hännälläni. Ehkä voisin itsekin saada pienet unoset. Käännyin mielessäni Tähtiklaanin puoleen ja kiitin esi-isiä tästä pienestä ilopallosta, jonka he olivat laittaneet elämäni tämän vaiheen kohokohdaksi.

Sain uuden idean leikkiin, jota voisimme leikkiä nyt, kun emo sanoi että voisimme leikkiä tutkimusmatkailijaleikkiä milloin vain haluaisin.
“Joo, leikitään nyt sellaista, että sinä olet lumihirviö ja jahtaat minua!” hihkaisuni oli kimeä, juur sellainen kuin innostuneen pennun äänen kuuluukin olla. Emo hymyili ja lähti lampsimaan kohti minua lailla suuren, vaarallisen lumihirviön. Kikatin ja kipitin karkuun lumihangessa, joka kasvoi hetki hetkellä enemmän. Kevennin askeltani jotta en uppoaisi, mutta emo tuli miun makuuni vähän liian hitaasti takanani.
“Olet niin nopea, etten meinaa saada sinua kiinni!” naaras mörisi ja vilkaisin taakseni. Emo ei ollut lähelläkään! Pysähdyin hetkeksi ja odotin että emo pääsisi vähän lähemmäksi ja pinkaisin sitten taas karkuun.
“Mikä lumihirviöllä kestää?” kysyin taakseni, pieni turhautumisen siemen oli mennyt sisääni.
“Hei, ei ole helppoa kannatella tätä jättisuurta lumihirviön kehoa näin pienillä tassuilla! Anna vähän armoa”, emo sanoi ja sai hymyn taas nousemaan kasvoilleni.
Juoksin eteenpäin, kunnes yhtäkkiä tupsahdin naamalleni lumeen. Emo kiiruhti luokseni huolissaan, mutta nousin nopeasti ylös ja ravistelin turkkiani.
”Kaikki kunnossa!” Sanoin ja lähdin uudestaan karkuun.
”Vielä minä saan sinut!” vanhempi naaras urisi matalasti ja lampsi takanani.
Kiljaisin, kun emo sai minut kiinni. Mitä minä nyt tekisin?
”Sinä et saa minua ikinä, senkin lumihirviö!” Kikatin ja loikkasin leikkisästi kohti emoa.

//Perho

//Varpulaulu näkee tarinassa harhoja eikä hänen todellisuudentajunsa ole aivan kunnossa :D //

“Mustikkapyörre! Meidän pitää kertoa koko klaanille! He ovat vaarallisia, usko jo!” nau’uin hätäisesti ravistellen siskoani, joka vain käpertyi tiukemmin kerälle. Tuon turkki värisi. Ehkä Lehtomyrsky ja Kuusihäntä olivat jo hänenkin sisällään ja raatelivat häntä sisäisesti yhtä kovin kuin minua tuntuivat raatelevan. Mustikkapyörre kömpi ylös. Ehkä hän vihdoin ymmärsi! Hän tajusi kuinka vakava tilanne oli, ja että meidän piti varoittaa klaania!
“Si-sinä vain pilaat kaiken”, Mustikkapyörre sanoi ja tuuppasi minua taemmas. Hämmentyneenä koitin pitää tasapainoni ja tajuta naaraan sanat. Eikö hän tajunnut? Miksei kukaan tajunnut?! Sitten sisko lähti ulos pesästä.
“Ei Mustikkapyörre! Siellä on vaarallista! Älä mene sinne yksin!” huusin tuon perään ja koitin hoippua itsekin aukiota kohti. Pitäisin siskosta huolen. Katsoisin, etteivät vanhempamme hyökkäisi hänenkin kimppuunsa. He eivät saaneet tuhota siskoani. Ei. Tunsin hennon kosketuksen lavallani. Säikähdin ja hyppäsin karkuun karvat pystyssä sojottaen.
“Varpulaulu, kuuletko minut?” Leimusilmän ääni kysyi. Näköni reunalla sykkivä mustuus lähti pikku hiljaa hälvenemään, kun sykkeeni rauhoittui. Nyökkäsin vastaukseksi.
“Kaikki on hyvin, Varpulaulu. Kukaan ei hyökkää. Sinä näit vain harhoja ja olet kunnossa”, parantajakolli sanoi. Huohottava hengitykseni tasaantui, kun käsitin asian. Häpeä iski aaltoina ylitseni. Olin taas menettänyt kontrollin itsestäni. Olin ihan oikeasti hullu. Koitin hieman silotella karvojani ja nuolin rintaani.
“Varpulaulu, haluatko unikonsiemeniä? Sinun olisi hyvä nukkua. Voimme puhua aamulla.”
***
Heräsin uuteen päivään erittäin väsyneenä. En juurikaan muistanut yöllisestä välikohtauksesta mitään, mutta polttava häpeän tunne oli edelleen läsnä. Nostin päätäni ja etsin katseellani Mustikkapyörrettä. Helpotuksekseni hän oli kunnossa ja omalla pesällään istumassa. Auringon vienot säteet tulvivat pesän suuaukosta sisään, joten minun oli täytynyt nukkua aika pitkään. Nousin hitaasti jaloilleni ja kokeilin liikuttaa niitä. Kehoni tuntui yllättävän normaalille rinnassani pyörivää ahdistuksen ja häpeän sekaista palloa lukuun ottamatta. Pallo tuntui loikkivan sisälläni rinnasta mahaan ja kurkkuun. Nielaisin ja katsoin Mustikkapyörrettä silmiin.
“Hei, kuule. En muista kunnolla mitä yöllä tapahtui, mutta olen pahoillani”, sanoin hiljaisesti painaen pääni ja katseeni tassuihini. En tiennyt antaisiko naaras noin vain anteeksi, mutta ehkä hän tajuaisi jos selittäisin hänelle.

//Mustikka?