top of page
Kuoleman ja pahuuden klaani
Hyvyyden ja uskollisuuden klaani
Eli erakot, kotikisut ja luopiot

Eloklaanilaisten tarinat

 

» Nettinimi-kohtaan kirjoitat oman nettinimesi, ja Hahmosi nimi-kohtaan hahmosi nykyisen nimen.

» Tarinat kirjoitetaan imperfektissä eli menneessä aikamuodossa. [ Kävelen eteenpäin → Kävelin eteenpäin ]

» Voit kirjoittaa tarinasi yksikön ensimmäisessä(minä-kertoja) tai kolmannessa(hän-kertoja) persoonassa. Voit kokeilla molempia, mutta älä vaihtele muotoa kokoajan. Eri hahmoilla voit kirjoittaa eri muodoissa.

» Tarinassa täytyy olla vähintään 150 sanaa tai siitä ei saa lainkaan kokemuspisteitä. [ 45 sanaa = 1kp ] Ilmoita sanamäärä aina tarinan loppuun! Sanamäärän saat helposti liittämällä tarinasi tänne. Älä laske sanamäärään mukaan //-merkkien perässä olevia tekstejä!

» Mikäli tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, laita tarinan loppuun: //(hahmon nimi, jonka toivot jatkavan tarinaa).

» Voit käyttää tarinassasi muiden hahmoja, kunhan huomioit hahmojen luonteet. Et saa laittaa muiden/NPC-hahmoja kuolemaan, haavoittumaan tai esimerkiksi rikkomaan sääntöjä ilman kirjoittajan/ylläpidon lupaa.

» Tarinoiden kirjoittamisen opas

Vuodenaika: Hiirenkorva

Tarkemmat tiedot vuodenajasta löytyy Tarinat-sivulta tapahtumakalenterin alapuolelta!

Jos tarinasi ei näy heti sen lähettämisen jälkeen, älä lähetä sitä uudelleen, sillä silloin tarina tulee kaksi kertaa! Toisinaan tarinoiden näkymisessä voi kestää jonkin aikaa. Lähetä tarina uudelleen vain, jos ylläpito erikseen niin pyytää!

Etsi tiettyä tarinaa

Hakutoiminnon avulla voit etsiä tietyn hahmon ja pelaajan tarinoita tai tarinoita tietyltä päivämäärältä.

Leimusilmä

EmppuOmppu

Sanamäärä:
210
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.666666666666667

15. helmikuuta 2025 klo 8.58.34

Hilehuurteen vastaus sai Leimusilmän paniikin laantumaan hieman, kun enää ei tuntunut niin todennäköiseltä, että kaikki klaanissa olivat tietoisia hänen ja Lieskakajon suhteesta. Oli toivoa, etteivät muut pystyneet näkemään heidän esityksensä läpi - Hilehuurretta lukuun ottamatta.
Leimusilmä veti syvään henkeä ja antoi karvojensa silottua. Hän tuli yhtäkkiä kiusallisen tietoiseksi toisen kollin läsnäolosta ja siitä, miten tämä oli juuri todistanut klaaninsa parantajan hermoromahdusta keskellä metsää. Häntä alkoi hävettää. Parantajan ei kuulunut käyttäytyä näin, ei etenkään klaanitoverin edessä. Hänen olisi kuulunut olla tyyni kuin järven vesi aurinkoisena viherlehden päivänä. Sen sijaan hän oli kuohunut raivopäisen kosken lailla.
“Anteeksi tuosta”, hän rykäisi kurkkuaan ja lipaisi rintakarvojaan jännittyneenä. Sitten hän antoikin lapojensa tipahtaa alas ja päätti luottaa Hilehuurteeseen. Soturi saattaisi ymmärtää hänen ongelmansa muita paremmin. “Minä vain… En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Emme ole Lieskakajon kanssa virallisesti yhdessä tai mitään. Emme voisi olla. Hänellä on kumppani ja pentuja - mitä hekin siihen sanoisivat, jos heidän isänsä yhtäkkiä alkaisi seurustella klaanin parantajan kanssa? Minun kuuluisi olla puolueeton ja välittää kaikista tasapuolisesti!”
Leimusilmä tunsi voivansa hengittää hieman paremmin saatuaan puettua ajatuksensa sanoiksi jollekulle. Hänellä ei juuri ollut juttukavereita, joille olisi voinut puhua omista ongelmistaan. Aina ennen hän oli voinut kääntyä oman mestarinsa puoleen pulmatilanteissa, mutta se ei ollut enää mahdollista. Hänen piti oppia ratkomaan omat ongelmansa ihan yksinään.

//Hile?

Kortetuike

EmppuOmppu

Sanamäärä:
189
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.2

14. helmikuuta 2025 klo 9.50.41

Vaikka Varpulaulu Korpikasteen mielestä näytti olevan ihan kunnossa, en onnistunut karistamaan pois huolen tunnetta, jonka nosti päätään katsoessani rannalle yksin jäänyttä kollisoturia. Jokin oli vialla, saatoin aistia sen.
Minusta tuntui pahalta jättää Korpikaste taas yksin, mutta minun oli pakko käydä vielä tarkistamassa, olihan Varpulaululla varmasti kaikki hyvin. Nousin ylös vedestä ja ravistelin nopeasti turkkini kuivemmaksi, ennen kuin lähdin tassuttamaan Varpulaulun luo.
Kilpikonnakuvioinen kissa näytti taas vaipuneen jonnekin todellisuuden tuolle puolen, mutta tällä kertaa hän havahtui nopeammin horrostilastaan arvatenkin kuultuaan minun tulevan. Hän katsahti minuun hieman hajamielisen oloisena.
En ollut edes ehtinyt avata vielä suutani, kun kuulin takaani lähestyvien askelten töminää. Korpikaste tuli luoksemme hännänpää tuohtuneesti vääntyillen.
“Onko joku oikeasti vialla? Miksette nauti ajasta kanssani?” naaras kysyi tympääntyneen kuuloisena. Räpyttelin silmiäni hieman ymmälläni. Luuliko Korpikaste, etten nauttinut ajasta hänen kanssaan, koska olin tullut katsomaan Varpulaulun vointia?
“Tietenkin me nautimme”, minä vastasin Varpulaulunkin puolesta, mutta kohdistin sitten tutkailevan katseeni kolliin. “Halusin vain varmistaa, että Varpulaululla on kaikki hyvin. Onko sinulla kaikki hyvin? Niin kuin, ihan oikeasti?” Yritin viestittää hymylläni soturille, että tarkoitukseni ei ollut painostaa häntä syyttä. Jos hän edelleen pidättäytyisi samassa vastauksessa, jonka antoi aiemmin, en enää hiillostaisi häntä asialla.

//Varpu ja Korpi?

Mesitähti

Elandra

Sanamäärä:
215
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.777777777777778

14. helmikuuta 2025 klo 5.22.23

Askeleeni tuntuivat tavallistakin kevyemmiltä, kun astelin partion perässä sisään leiriin. Hiirenkorvan ajan aurinko lämmitti jo mukavasti valkeaa turkkiani, kun pääsin ulos piikkihernetunnelista leirin aukiolle. Sen säteet siivilöityivät puiden oksien lävitse pääaukiolle muodostaen sinne tänne kauniita pilkullisia kuvioita. Puiden lehdet olivat puhjenneet, viherlehteen ei olisi enää pitkä aika. Kaikki Eloklaanissa oli paremmin kuin hyvin. Kuolonklaanista ei ollut häiriötä eivätkä klaanin ulkopuoliset kissat tai petoeläimetkään olleet vaivanneet meitä sen koommin viime aikoina.
Partion jäsenet jatkoivat kukin matkaansa eri suuntiin, ja minä jäin yksikseni piikkihernetunnelin tuntumaan. Silmäilin mietteliäänä pääaukiolla oleskelevia kissoja, etsien itselleni seuraa. Kaipasin juttuseuraa, sillä viime päivät olin ollut kiireinen velvollisuuksieni kanssa. Jänötassun traaginen kuolema pyöri edelleen ajoittain mielessäni. Nuori oppilas olisi ansainnut pitkän ja hyvän elämän, mutta esi-isät olivat päättäneet toisin. Jänötassu oli kuollut pelastaessaan klaanitoveriaan, joka kertoi siitä, miten hieno kissa hän oli ollut. Vaikka ikävöinkin entistä oppilastani, olin kiitollinen ajasta, jonka sain hänen kanssaan viettää. Nyt nuorukainen vaelsi Tähtiklaanin metsästysmailla ja voi hyvin. Tapaisin hänet taas, kun olisi aikani riittyä esi-isiemme riveihin.
Katseeni pysähtyi kermanväriseen turkkiin. Varjoliekki istuskeli yksinään sotureiden pesän liepeillä. Soturi oli kohottanut savuisen katseensa kohti kirkasta taivasta. Kasvoilleni piirtyi iloinen hymy, kun entinen oppilaani käänsi katseensa minuun lähtiessäni kävelemään häntä kohti. Kollin täytyi olla ylpeä jälkeläisistään, jotka olivat vastikään ansainneet soturinimensä.
"Hei, Varjoliekki", tervehdin soturia iloisella äänellä, "saanko liittyä seuraasi?"

//Varjo?

Hilehuurre

Koivu

Sanamäärä:
248
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
5.511111111111111

8. helmikuuta 2025 klo 16.06.23

Hilehuurre ei ollut osannut odottaa, että Leimusilmä hätääntyisi niin pahasti hänen ottaessa parantajan ja Lieskakajon välisen liekehtivän romanssin puheeksi.
”Mikä meidät antoi ilmi?” levottomasti edestakaisin tallaava Leimusilmä kysyi ja pysähtyi sitten tuijottamaan Hilehuurretta.
Valkomusta kolli näytti todella panikoivan, ja Hilehuurre alkoi miettiä, oliko saattanut juuri aiheuttaa pahemmankin lumipalloefektin. Hän ei ymmärtänyt, miksi parantaja oli noin vauhkona. Tai miksi kollit ylipäänsä piilottivat romanssinsa. Eikö totuuden tuominen julki olisi kaikkien kannalta vain paras ratkaisu? Hilehuurre itse ei olisi varmastikaan edes kyennyt pitämään moista suhdetta piilossa noin kauaa.
”Ku–”, Hilehuurre oli möläyttää Kujekullan kertoneen hänelle parivaljakosta, mutta tajusi juuri ajoissa pitää sen salaisuutena, ”kuulin kerran kun puhuitte kahden, kun olin tarpeidentekopaikalla. Ja olen nähnyt useasti, miten katsotte toisianne, ja tuo äskeinen sitten vahvisti kaiken. Leimusilmä hei, en ole mikään hiirenaivo.”
Hilehuurre ei halunnut, että Kujekulta joutuisi minkäänlaisiin ongelmiin. Kolli oli luvannut, ettei kertoisi kellekään mitä oli ystävältään kuullut, ja nyt hän oli tavallaan jo rikkonut lupauksen. Paitsi jos hän pitäisi huolen, etteivät hänen tiedonlähteensä yhdistyisi nuorempaan soturiin millään tapaa. Sitä paitsi Leimusilmä ei selvästikään halunnut kuulla Lieskakajon tyttären tietävän heistä. Hilehuurre tunsi polkuanturoidensa hikeentyvän. Hän oli suorastaan surkea ajattelemaan ennen kuin puhui ja varma siitä, että jokin menisi vielä pieleen.
Leimusilmä siirtyi tuijottamaan käpäliään.
”Mutta ei. Ei se ihan niin ilmeistä ole. Monet eivät varmastikaan edes tajuaisi ajatella, että teidän välillänne voisi olla jotain”, Hilehuurre lisäsi ja tassutti parantajan viereen.
”Luulen, että huomaan sen paljon helpommin, koska itsekin viehätyn kolleista”, Hilehuurre huomautti hymyillen ja toivoi, että hänen sanansa rauhoittaisivat Leimusilmää hiukan.

//Leimu??!?!

Perhopuro

Saaga

Sanamäärä:
183
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.066666666666666

4. helmikuuta 2025 klo 18.06.50

Istuskelin yksin leirin laidalla pää alas painettuna. Päätäni särki ja minulla oli kaikinpuolin huono olo. Mielialani oli ollut suuressa laskussa jokiseikkailuni jälkeen ja minusta tuntui, että kaikki muutkin olivat huomanneet sen. Olin ollut jo jonkin aikaa pois partiosta, mutta nyt tein taas normaalisti soturinhommiani. Ahmatahmankaan kanssa ei sujunut kauhean hyvin tällä hetkellä enkä tiennyt mitä minun pitäisi asialle tehdä.
“Ajattelin mennä käymään haudoilla. Haluaisitko lähteä mukaan?” Hiilihampaan lempeä ääni herätti minut ajatuksistani. Mietin hetken.
“Ai hei”, nau’uin ja siirtelin käpäliäni. En ollut varma tekikö minun mieli mennä muistelemaan kuolleita. En ollut tosin käynyt Jänötassun haudalla vielä kertaakaan, mutta en ollut myöskään hyväksynyt hänen kuolemaansa. Tuntui, että Jänötassu eli niin kauan kuin jaksoin uskoa hänen vielä joskus putkahtavan ulos oppilaiden pesästä ja juoksevan minun luokseni. Käänsin katseeni taas Hiilihampaaseen. Hän katsoi minua lempeästi.
“Kai minä voin tulla”, vastasin hiljaa. Isäni isä oli aina pitänyt minusta hyvää huolta ja tunsin, että pystyin luottamaan tähän. Hän myös tuntui juuri nyt olevan yksi ainoista kissoista, joiden seurassa haluaisin olla. Muiden kanssa minusta tuntui, että minun täytyy esittää iloista ja käyttäytyä niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
//Hiili?

Ropinatassu

Koivu

Sanamäärä:
3738
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
83.06666666666666

31. tammikuuta 2025 klo 11.56.29

Kylmästä täristen astelin Aurinkoroihun viereen kuivalle maalle. Kauttaaltaan märkä turkkini tuntui raskaalta päälläni. Paljon raskaammalta kuin se oli tuntunut vedessä vain hetki sitten.
Istahdin seuraamaan, kun Kastetassu eteni syvemmälle veteen itsekseen. Kieltämättä olin vaikuttunut sisareni rohkeudesta ja sisusta. Vesi oli vilpoista ja vei verenkierron polkuanturoista niin, että minultakin oli vaatinut paljon itsekuria kahlata syvälle. Yleensä minua paljon herkempi Kastetassu jatkoi kuitenkin kahlausta tasaiseen tahtiin empimättä, kunnes tämä oli lapoja myöten vedessä. Sisareni oli saavuttamassa uimasyvyyden, ja aiempi innostukseni muuttui äkkiä pettymykseksi.
*Äh. Olisin halunnut olla ainoa, joka saisi tänään kehuja emolta ja isältä!* ajattelin tympääntyneenä, ja toivoin, että Kastetassu ei olisi kuitenkaan yhtä etevä uimari kuin minä.
Yhtäkkiä sinikilpikonnakuvioisen naaraan askel näytti horjahtavan. Seuraavat liikkeet olivat niin harovia ja epätasapainoisia, että en ollut varma yrittikö Kastetassu uida vai peruuttaa. Silmänräpäyksessä sisko katosi pinnan alle. Mutta ei niin kuin minä. Hän katosi pinnan alle kokonaan. Veri pakeni korvistani. Odotin viiksenvärähdyksen ajan, kunnes tajusin, ettei sisareni ollut pulpahtamassa pintaan. Ponkaisin jaloilleni ja lähdin juoksuun välittämättä siitä, miten mielettömästi olin hetki sitten palellut.
”Hän hukkuu!” Kuutamolaine henkäisi karheasti Aurinkoroihun toisella puolen kuulostaen siltä, kuin olisi aikonut rääkäistä lujaa, mutta menettänyt äänensä.
Ennen kuin kumpikaan sotureista oli ehtinyt ponkaista pystyyn, olin jo vedessä vatsakarvojani myöten.
”Kastetassu!” huusin pinnalle kohoaville kuplille.
Poskeni tuntuivat kalpenevan, kun näin kuplien vähenevän. Kykenin kuitenkin erottamaan Kastetassun vedenalaisen rimpuilun veden pinnan käytyksestä.
Kun lähdin uimaan kohmeisilla raajoillani räpiköiden, Aurinkoroihu ja Kuutamolaine, joiden tassut ylettyivät vielä hyvin pohjaan Kastetassun syvyydellä, olivat jo saapuneet lähelle. Uin kohti sisartani, vaikken oikeastaan tiennyt, mitä tarkalleen aikoisin tehdä. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut mitä minulle kävisi, kunhan saisin Kastetassun pelastettua.
En antaisi Kastetassun kuolla. En voisi elää ilman häntä.
”Ropinatassu, tule pois sieltä! Minä nostan hänet”, Aurinkoroihu maukui tomerasti.
Kuutamolaine vilkaisi minua kireästi, kun en totellut, vaan jäin räpylöimään paikalleni. Aurinkoroihu ilmeisesti löysi Kastetassun niskan, sillä soturi kiskaisi veden alta Kastetassua ylös kuonollaan. Tuloksetta. Kastetassu rimpuili yhä veden alla raivokkaasti, kun soturit yrittivät vuoron perään saada otetta oppilaan nahasta.
”Hän on kiinni jossain!” mestarini parahti. Sekä Aurinkoroihu että Kuutamolaine alkoivat hätääntyä.
Kaikki kävi nopeasti. Kauhoin kovaa vauhtia Kastetassun viereen, vedin sisään henkeä ja heilautin takapuoltani alaspäin niin, että takajalkani ulottuivat pohjaan. Hipaisin varpailla jotain, joka tuntui oksalta. Eihän joessa kuulunut olla oksia! Samassa Kastetassun rimpuilu lakkasi. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Sisareltani loppui happi! Haukkasin happea ja sukelsin, etutassut edessä, sillä takajaloista sai enemmän potkuvoimaa syvyyteen. Kuolema oli viiksikarvan päässä. Puhalsin ilmaa ulos, jotta en nousisi takaisin ylös. Se olisin joko minä tai Kastetassu. Osuin veden alla rimpuilevan Kastetassun jalkaan. Aloin takomaan sitä etutassullani raivoisasti, kun tajusin, että jalka oli kiinni oksassa. Se irtosi. Etukäpäläni lipsahti ja löin sen kivuliaasti johonkin terävään. Äkkiä vesi liikehti ympärilläni. Haroin eteenpäin, mutta Kastetassu ei ollut enää siinä. Panikoin ja vedin vahingossa vettä sieraimiini. Aloin yskiä, mikä ei ollut mikään hyödyllisin refleksi tässä tilanteessa.
Ponkaisin pohjaa viimeisillä voimillani. Sain pääni pinnalle ja takajalat melkein kiinni pohjaan, mutta olin tukehtua, joten upposin takaisin. Tai niin luulin silmänräpäyksen ajan, kunnes joku nappasi minut niskavilloistani takaisin pinnalle. Aloin kakoa vettä ulos samalla, kun Aurinkoroihu raahasi minua matalikkoon. Yritin riuhtaista itseni irti.
Yskäisin. ”Pärjään… kyllä.” Yskäisin.
Heti kun sain kaikki koipeni tukevasti pohjaan, Aurinkoroihu päästi irti. Juoksimme molemmat rantatörmälle, jonne Kuutamolaine yritti saada nostettua velttoa Kastetassua. Olin niin hengästynyt että puuskutin väkisinkin, vaikka juuri nyt mieleni olisi tehnyt pidättää hengitystä.
”Onko hän kunnossa?” huudahdin käheästi. Sydämeni pomppasi kurkkuun ja putosi vatsaan. En uskonut Tähtiklaaniin, mutta mietin ohimenevän hetken, pitäisikö minun rukoilla silti. Toisaalta ei uskonut sisarenikaan. Se oli enemmän emomme juttu. Sen sijaan jähmetyin hetkeksi aivan paikoilleni. Olin hukassa kuin pentu. Kastetassu näytti tajuttomalta.
*Ei… hän ei saa olla kuollut!*
Katumus kouraisi mahaani, kun muistin toivoneeni, että Kastetassu epäonnistuisi uimisen kanssa. Tämä oli minun syytäni.
”Olit todella urhea, Ropinatassu”, Aurinkoroihu sanoi, enkä vastannut. ”Tai tyhmänrohkea. Olisit voinut tappaa itsesi.”
”Tiedän”, tokaisin vain. Tuijotin Kastetassua.
”Herätys, Kastetassu”, naukaisin kiivaasti. Sydämeni jyskytti.
Aurinkoroihu kiskaisi valkoisen, kirjavalaikkuisen naaraan kuivalle maalle. Sitten Kuutamolaine painoi sisareni vatsaa molemmilla etutassuillaan, ja vettä purskahti ulos Kastetassun suusta. Kastetassu alkoi yskiä lakkaamatta. Yskäkohtauksen jälkeen Kastetassun silmät raottuivat hiukan. Katseemme kohtasivat ja pidätin kyyneliä.
”Ro-Ropinatas-su”, sisko kuiskasi.
”Olen tässä. Kaikki hyvin. Me viemme sinut nyt leiriin, ja käytän sinut oitis parantajanpesällä”, mau’uin. ”Et saa vilustua nyt. Arviointimme lähestyy”, lisäsin vielä. Oikeasti palelin itsekin niin paljon, että tärisin.
Aurinkoroihu ja Kuutamolaine asettautuivat maahan siten, että voimaton Kastetassu pääsi kapuamaan heidän selkiensä päälle.
”Kiitos”, Kastetassu naukaisi minulle ennen kuin sulki silmänsä uudelleen, ja tiesin, ettei hän tarkoittanut parantajalle viemistä.

//~neljäsosakuu myöhemmin//

”Ja miten väistät, jos kaksi vihollista hyökkää samaan aikaan, yksi kummaltakin puolelta?” Aurinkoroihu kysyi.
Tokihan mestarin oli tiedettävä, että tiesin jo kaikki vastaukset. Olin jo todistanut olevani hyvä. Olin taitava taistelija, ja ylpeä siitä kuinka paljon olin kuiden aikana kehittynyt. Vaikka Aurinkoroihulla menikin välillä minuun pinna, kun lähdin sooloilemaan. Epäilin, että häntä vain ärsytti liikkeideni ennustamattomuus. Häntä vain ärsytti, koska olin jo niin hyvä, ja koska osasin soveltaa eri liikkeitä omalla tavallani.
”En väistä. Minä hyökkään”, vastasin itsevarmana.
”Ei, kun minä sanoin juuri, että he hyökkäävät”, Aurinkoroihu katsoi minuun odottavasti, vai sanoisinko vaativasti, mutta vielä melko kärsivällisenä.
”Niin, ja minä sanoin, että teen vastahyökkäyksen”, pidin leukani ylhäällä ja nuolaisin etukäpälääni.
Aurinkoroihun otsa rypistyi hitusen. Mestari tutkiskeli minua tovin. Kohotin kulmiani kysyvästi ja kallistin päätäni hiukan.
”Jäät helposti alakynteen, joten se on aika iso riski. Miten siis tarkalleen ottaen ajattelit tehdä sen?” Erotin Aurinkoroihun kysymyksessä haastamisen sävyn.
”Helposti”, töksäytin sangen ylimielisesti.
”Selvä, demonstroi se meille”, mestarini maukaisi. Hän viittoi hännällään Kastetassulle ja Kuutamolaineelle, jotka olivat tulleet tänään hiomaan taistelutaitoja kanssamme, koska minun ja siskoni soturikoulutus läheni loppuaan. Mestarit luulivat, että voisimme oppia jotain toisiltamme. He olivat väärässä. Taistelutyylimmehän olivat täysin vastakkaiset!
Minä ja Kastetassu emme olleet saaneet tietää tarkkaa arviointipäiväämme, mutta tiesimme, että se voisi olla milloin vain. Joka aamu heräsin tassut syyhyten, valmiina mihin vain. Valmiina näyttämään, mihin pystyin, ja kilpailemaan sisartani vastaan viimeisen kerran. Aloin jo käydä malttamattomaksi. Ei arviointia vielä tänäänkään. Alkoi jo tuntua, ettei se päivä koittaisi koskaan. Huokaisin.
Kastetassu kipitti oikealle puolelleni, Kuutamolaine asettui vasemmalle puolelleni. Vilkuilin ympärilleni ja katsahdin nopeasti Kastetassuun.
”Miksi minun pitää demonstroida se? Siksikö, että sinä et osaa sitä?” kysyin Aurinkoroihulta, joka istui edessäni. Kellanoranssi soturi veti syvään henkeä.
”Sinun pitää tehdä se siksi, että minä olen sinun mestarisi ja minä sanon niin”, kolli sanoi. ”Helpompaa se on näyttää kuin selittää”, tämä lisäsi hymyillen.
Ehkä Aurinkoroihu todella halusikin nähdä liikkeeni. Se tuntui hyvältä. En kuitenkaan pitänyt siitä, että Kastetassu oli mukana taisteluharjoituksissani.
”En oikein tiedä”, mumisin.
”Mitä nyt, Ropinatassu?” Kastetassu kysyi silmät pyöreinä, ennen kuin Aurinkoroihu ehti antaa aloitusmerkkiä.
”No sitä, että ei se toimi niin! Tehän tiedätte jo, että minä aion hyökätä”, vilkaisin sisartani, vaikka oikeasti yritin vaikuttaa sanoillani Aurinkoroihuun.
”Entä sitten?” Kuutamolaine kysyi.
”Hyökkään kuin en tietäisi. Hyvin se menee, sisko!” Kastetassu maukui lämpöinen hymy viiksityynyillään.
Juuri sitä en halunnut. Otin taisteluharjoitukset tosissani, ja joskus vähän liiankin tosissani. En halunnut pahoinpidellä Kastetassua vain siksi, että minä nyt vain satuin olemaan eri mieltä taistelutaktiikasta mestarini kanssa. Liikkeeni eivät olleet enää mitään pentupainia. Visioni vastahyökkäyksestä sijoittui oikeaan taisteluun. Ei sitä voinut toteuttaa varovasti, kynsien piilossa pitämistä laskematta.
Oikeastaan, myönsin sitä itselleni tai en, en kyennyt taistelemaan puoliteholla. Aina kun taisteluharjoitus alkoi, siirryin toisenlaiseen mielentilaan. Kamppailu oli minulle mielihyvää tuottava tapa purkaa aggressiota sisälläni. Tai jotain sinne päin — en ollut miettinyt asiaa aiemmin. Tiesin vain, että jollain enemmän tai vähemmän sairaalla tavalla nautin taistelusta. No, ainakin harjoituskamppailusta. Enhän minä voinut tietää, millaista olisi joutua todellisen taistelutilanteen keskelle. Tiesin vain, etten nauttinut taistelusta sisartani vastaan, demonstraatio tai ei. Eikä minun edes tarvinnut enää todistaa paremmuuttani taistelutaidoissani! Olin huomattavasti parempi taistelija kuin siskoni.
Huokaisin ja poljin tassuja paikallani levottomana. En olisi halunnut joutua tähän tilanteeseen. En halunnut näyttää siltä, että epäröin. Se sai minut näyttämään heikolta.
”Mistä nyt kiikastaa?” Aurinkoroihu asteli luokseni. ”Vai eikö sinulla olekaan visiota vastahyökkäyksestä?”
”Toisinaan on myös ihan hyväksyttävää myöntää olleensa väärässä”, Kuutamolaine maukaisi. En pitänyt naaraan sarkastisesta sävystö.
”On minulla visio! En vain tiedä, onko Kastetassun hyvä idea osallistua tähän”, naukaisin närkästyneenä.
Aurinkoroihu siristi silmiään epäuskoisesti, pudisti sitten päätään. Vilkaisin Kastetassua, joka näytti hämmentyneeltä, mutta pysyi vaiti.
”Kastetassu on ihan yhtä pitkällä koulutuksessa kuin sinäkin”, Kuutamolaine tokaisi jämerästi.
”Tuo oli tadella alentavasti sanottu, sekä täysin tarpeetonta. Tekosyyt saavat nyt riittää, Ropinatassu. Tässä on kohta kaikilla mehiläisiä päässä”, Aurinkoroihu maukui, ja vaikka mestari torui minua, näin että hän yritti palauttaa hymyn huulilleen vilkaistessaan kaikkia meitä kertaalleen.
Nielaisin. Tuntui kuin kurkussani olisi ollut kivi. Miksi muut olettivat, että aikomukseni oli jotenkin olla ilkeä? Eikö ollut hyvä, että asiat sanoi suoraan? Eikö kukaan ymmärtänyt minua? Katsahdin jälleen Kastetassuun, joka katseli nyt tassujaan. En tiennyt mitä hän ajatteli. Mutta tiesin, ettei sisareni uskaltaisi sanoa mitään, vaikka hän olisikin ymmärtänyt mitä minä tarkoitin.
”Aloitetaan harjoitus…”, Aurinkoroihu peruutti puun juureen ja huiskaisi häntänsä maahan, ”nyt!”
Jäykistyin ja työnsin kynteni maahan. Pääni kääntyili puolelta toiselle.
Kastetassu lähti kiertämään minua. Kuutamolaine lähestyi minua hitaasti, mutta madalsi sitten takajalkojaan hivenen, mistä tiesin soturin hyökkäävän päälleni parissa silmänräpäyksessä. Laskeuduin kyyryyn valmiina loikkaamaan. Kastetassun katse liikkui turkillani. Minun oli aivan liian helppo päätellä, mihin sisareni tähtäisi. Ehdin huomata naaraiden vaihtavan katseita. Nyt!
Käännähdin äkkiä vasemmalle ja hyppäsin suoraan päin Kuutamolainetta, joka oli silloin jo ilmassa. Strategiani oli hypätä häntä korkeammalle, jotta saisin massani hänen päällensä. Muuten mustavalkoinen soturi tyrmäisi minut kovalla iskuvoimalla maahan. Levitin ilmassa etukäpäläni mustavalkoisen naaraan lapojen leveydelle. Samalla heilautin takajalkojani ylöspäin. Se käänsi minua ikään kuin etuviistoon. Koukistin takajalat valmiiksi, ja heti kun tunsin jonkin osuvan takamukseeni, potkaisin lujaa. Ilmassa tekemäni liike oli nopea ja näytti todennäköisesti monimutkaisemmalta kuin se olikaan.
Etukäpäläni laskeutuivat Kuutamolaineen selkään, eivät lavoille kuten oli tarkoitus. Se kuitenkin toimi, ja soturin loikka jäi lyhyeen. Tämä ehti vielä huitaista takatassuani voimakkaasti ennen maahan mätkähtämistä. Käännähdin sen voimasta sivuttain, mutta pidin tasapainoni juuri ja juuri, kun takajalkani laskeutuivat maahan soturin kyljen viereen. Iskin etukäpäläni raivokkaasti Kuutamolaineen kylkeen päihityksen merkiksi. Olisin saanut kynteni upotettua vihollisen vatsaan.
Kastetassun mestari kampesi ylös ripeästi. Käännähdin ympäri ja näin sisareni maassa kyljellään, haukkoen happea henki pihisten. Kuutamolaine auttoi hänet ylös.
”Ropinatassu!” Käänsin hätääntyneen katseeni Aurinkoroihuun, joka asteli luokseni nenän kautta äänekkäästi huokaisten.
”Iskusi oli tarpeettoman raaka. Sinun pitäisi tietää se itsekin. Potkaisit Kastetassua niin lujaa rintakehään, että häneltä lähti ilmat pihalle.”
Minulta meni oitis pinna. Kuin joku olisi naksahtanut päässäni.
”Itsehän halusit minun tekevän sen! Sitä paitsi oikeassa taistelussa-”, yritin puolustautua, mutta Aurinkoroihu puhui päälleni:
”Tämä ei ole oikeaa taistelua.”
Seisoin tassut leveällä ja tuijotin mestariani suoraan silmiin.
”Minähän sanoin, ettei Kastetassun olisi-”, aloitin kiukkuisena.
”Riittää”, Aurinkoroihu mourahti. ”Palaa takaisin leiriin.”
Purin hampaani yhteen, sihahdin ja lähdin kävelemään pois selkä kyyryssä.
”Jos haluat olla soturi, sinun pitää oppia ottamaan vastuu teoistasi”, mestari maukaisi perääni, eikä kuulostanut enää yhtä vihaiselta, ehkä ennemmin pettyneeltä.
Kun olin päässyt muutaman puurivin päähän harjoituspaikalta, annoin häntäni valahtaa maahan ja silmäni alkoivat kostua.
*Miksei kukaan ymmärrä minua? Mikä minussa on vikana?*
Jatkoin matkaa hiljaa nyyhkyttäen. Tuntui, ettei mikään mitä tein riittänyt todistamaan itseäni hyväksi muiden silmissä. Tein aina lopulta jotain, joka sai muut pettymään minuun.
Hetken aikaa ajatus siitä, että lähtisin klaanista tuntui paremmalta kuin elämäni täällä. Voisin kulkea vapaana, eikä kukaan olisi kommentoimassa tai arvostelemassa tekojani.
Sitten muistutin itseäni, että minusta tulisi erinomainen soturi. Kuka tiesi, mihin kaikkeen pystyisin oikeassa taistelussa. Eloklaani tarvitsi juuri kaltaistani kissaa, ja jonain päivänä minä pääsisin todistamaan sen kaikille.
Pesin kasvoni huolella ennen leiriin menemistä, jottei kukaan vain huomaisi minun itkeneen. Olin edelleen pettynyt ja henkeäni ahdisti, kun matelin oppilaiden pesään. Toivoin, ettei Kastetassua ollut sattunut pahasti ja ettei sisko luulisi minun tehneen sitä tahallani. Kaduin, että suostuin harjoitukseen vain koska toivoin kehuja Aurinkoroihulta. En ollut tarkoittanut pahaa ja yritin vakuuttaa itselleni että se riitti, että minä tiesin sen.
Painoin pääni käpälilleni ja ummistin silmäni.

Taisteluinsidentin jälkeen harjoittelimme seuraavat päivät kahden Aurinkoroihun kanssa. Mestari oli palannut tavalliseen, hilpeään olemukseensa, eikä maininnut siitä päivästä enää mitään. Niin oli kieltämättä parempi. Taisteluharjoitukset olivat sujuneet paljon paremmin, kun ne oli pidetty yksityisenä, eikä mestarilla ollut enää ongelmaa raakuuteni kanssa. Minusta siinä ei ollut mitään järkeä, sillä olin taistellut aivan samalla staminalla sisartani vastaan. Päätin kuitenkin, että tässä kohtaa oli vain parasta pitää suu supussa ja unohtaa asia. Halusin vain päästä soturiksi. Mestarin kanssa kinaaminen ei ainakaan nopeuttaisi mitään.
Kastetassukin oli käyttäytynyt aivan tavalliseen tapaansa seurassani, joten painolasti oli murennut harteiltani edes hitusen. Syyllisyys kalvoi minua edelleen, kuten myös se murskaava väärinymmärretyksi tulemisen tunne, mutta sysäsin ne syrjään parhaani mukaan. Tärkeintä oli nyt keskittyä soturikoulutuksen loppuun suorittamiseen.
Nyt retkotin sammalvuoteellani sisareni vieressä. Olin makoillut silmät auki jo pidempään. Valonsäteet siivilöityivät niin kirkkaina oksien läpi, että olin varma auringon olevan jo lähes huipussaan. Haukottelin.
”Meillä ei taida olla harjoituksia tänään ollenkaan”, maukaisin.
”Ehkä meidät on määrätty aurinkohuipun partioon”, turkkiaan sukimaan noussut Kastetassu tuumi.
”Ei teitä ainakaan rajapartioon ole määrätty. Minä olen lähdössä siihen”, Mustikkatassu naukaisi pesän toiselta puolen. Nuorempi oppilas huiskaisi meille hännällään heipat, kiiruhtaen ulos pesästä, jonne jäimme nyt kahden.
Vaihdoimme katseita Kastetassun kanssa, joka oli väläyttänyt valkomustalle oppilaalle hennon hymyn, joka näytti pahasti siltä, että se jäisi sisareni kasvoille loppupäiväksi.
Kohautin lapojani.
”Jospa pääsemme metsästyspartioon”, Kastetassu sanoi aavistukseni ääneen, joskin aivan liian positiivisesti.
”Toivottavasti ei”, murahdin.
Nousin ylös venyttääkseni selkääni.
”Odota vähän. Turkkisi on ihan sekaisin”, Kastetassu naukaisi.
Välillä hän kuulosti ihan emolta. En erityisemmin pitänyt siitä, mutta ainakaan se että pentuetoverini pesi minua ei ollut mitenkään noloa. Noloa puolestaan oli se, kun Sadeturkki ryhtyi sukimaan turkkiani keskellä leiriä kuin olisin edelleen ollut imetysiässä.
Kastetassu siirtyi huolellisesti mutta varmasti päälaeltani selkääni, sitten kylkeen. Viimeiseksi valkoisen, harmaan ja vaaleankellanpunaisen kirjava naaras kohdisti pari sukaisua räjähtäneen takiaispensaan näköiselle hännälleni. Sisareni oli täytynyt aistia levottomuuteni. Yleensä tämä ei malttanut lopettaa tuuhean häntäni siistimistä.
”Noin. Saisit kyllä opetella siistimään turkkisi useammin”, Kastetassu maukaisi.
”Saisit kyllä siirtyä pentutarhalle nopeammin”, vitsailin kuivasti.
”No hah, hah”, Kastetassu tokaisi viikset väristen.
Pujahdimme yhdessä ulos oppilaiden pesästä. Etsin Aurinkoroihua katseellani, kun suuntasimme leirin uloskäyntitunnelin suuntaan.
”Siisti turkki lisää soturin uskottavuutta”, Kastetassu väitti.
Ynähdin jotain epämääräistä. Sisareni oli varmaankin oikeassa. Minun todella pitäisi pitää parempi huoli turkkini siisteydestä. Onneksi en ollut vielä soturi. En tosin halunnut mitään muuta, kuin päästä jo soturiksi.
Äkkiä tuttu ääni kutsui meitä nimeltä. Käännähdimme yhtäaikaisesti äänen suuntaan. Se oli isämme, emo aivan hänen kintereillään. Heidän pikaisissa askelissaan oli jotain epätavallista.
”Tulimme toivottamaan onnea”, Varjoliekki sanoi. Kiinnitin huomiota siihen, että isä katsoi puhuessaan Kastetassua. Kulmani kurtistuivat.
”Okei?” murahdin kysyvästi.
”Olemme niin ylpeitä teistä”, Varjoliekin kylkeen istahtanut Sadeturkki kehräsi. Myös emo kohdisti hymynsä hiukan pidemmäksi aikaa Kastetassun suuntaan. Olin ihan varma siitä. Loihdin kasvoilleni erittäin sarkastisen hymyn, jonka kohdisti emoon.
”Puhuimme juuri Aurinkoroihun ja Kuutamolaineen kanssa. He kertoivat, että teille pidetään arvioinnit tänään”, Varjoliekki kertoi. Häntäni pomppasi pystyyn.
Katsahdimme toisiamme Kastetassun kanssa silmät suurina. Käpäliäni alkoi kutkuttaa.
”Minusta tulee soturi!” hihkaisin. Hipaisin tassullani sisareni kylkeä. ”Kastetassu, meistä tulee kohta ihan oikeita sotureita, tajuatko?”
Aloin tepsutella paikallani tohkeissani. Kastetassu vain istui paikallaan häntä siististi etukäpälien ympärillä ja kirkas hymy kasvoillaan.
”Tästä tulee jännittävä päivä”, sisareni maukui, mutta ei näyttänyt minusta yhtään siltä, että häntä jännittäisi.
”Nimenomaan! Tästä tulee ihan mahtavaa!” nau’uin ja kiersin kehää paikallani. Viimeisen kierroksen kohdalla kurottauduin puskemaan Kastetassun lapaa. Tämä päästi pienen, huvittuneen kehräyksen.
”Milloin se arviointi alkaa?” Vilkuilin ympärilleni. Aurinkoroihu jutteli Kuutamolaineen kanssa uloskäynnin luona.
”Maltahan nyt pysyä turkissasi”, isä maukui huvittuneesti.
”Luulen, että teitä odotetaan”, emo sanoi.
Seurasin Sadeturkin katsetta sinne, missä olin nähnyt mestarimme juttelemassa. Aurinkoroihu ja Kuutamolaine olivat kääntyneet katsomaan meidän suuntaamme.
Ponkaisin oitis pystyyn. Myös Kastetassu nousi ylös. Pari askelta otettuani pysähdyin malttamattomana odottamaan sisartani, joka sanoi heipat emolle ja isälle.
”Suokoon Tähtiklaani teille riistaonnen!” Sadeturkki naukaisi lämpimästi, kun lähdimme tassuttamaan poispäin.
”Joo, ja siilit lentävät”, tokaisin. Kastetassu näpäytti minua kylkeen hännällään.
”Hyvin se menee!” Varjoliekki huikkasi vielä peräämme.
Aurinkoroihu ja Kuutamolaine lähtivät oitis johdattamaan meitä ulos leiristä.
Vähän matkan jälkeen he kertoivat meille arvioinnin säännöt. Hukuin ajatuksiini puolivälissä Kuutamolaineen selostusta, mutta sain painettua mieleeni sen, että emme saaneet puhua toisillemme arvioinnin aikana ja että meitä arvioitaisiin erikseen. En ollut ihan varma, millaiset kriteerit onnistumiseen oli, mutta sillä ei ollut väliä, sillä laittaisin joka tapauksessa kaikkeni peliin. Minua hermostutti vähän, koska saalistaminen ei ollut vahvuuksiani, eikä suosikkipuuhaani. Kastetassu oli hyvä metsästämään ja vielä parempi kalastamaan, mutta tänään jos joskus minulla olisi tilaisuus näyttää olevani parempi. En tosin osannut pyydystää kaloja, joten toivoin, ettei jokea määrättäisi kuuluvaksi alueellemme. Harmi, ettei Tähtiklaania ollut oikeasti olemassa. Muuten olisin voinut rukoilla esi-isiäni pelastamaan minut ja onnistumaan arvioinnissa paremmin kuin siskoni. ’Oi Tähtiklaani, saisinko yhden kanin tuohon pusikkoon, kiitos’ — ja mitä vielä.
Arviointi oli kuitenkin lopulta omissa käpälissäni. Ja minä tiesin, että pystyisin siihen. Ainakin tarpeeksi hyvin, että ansaitsisin soturinimeni. Mutta jos tämä tosiaan oli viimeinen mahdollisuuteni saada vanhemmilta kehuja suorituksista, niin tavoitteenani oli pyydystää paljon enemmän riistaa kuin Kastetassu.
Ylitimme joen astinkiviä pitkin, ja pelästyin jo, että joutuisimme saalistamaan nummilla. Sitten Aurinkoroihu sanoi, että määrättynä alueenamme toimisi Koivumetsä.
”Kun ylitätte puurajan, arviointi alkaa. Me tarkkailemme teitä vuorotellen. Jos näette meidät, älkää kiinnittäkö meihin mitään huomiota. Yritämme pysyä poissa tieltä”, Aurinkoroihu nyökkäsi lopuksi antaen meille luvan lähteä.
Sekä minä että Kastetassu lähdimme juoksemaan kohti Koivumetsää.
”Onnea!” sisko toivotti hymyillen.
Pujahdimme aluskasvillisuuteen yhtä aikaa ja kumpikin meistä tiesi sanattona sääntönä, että minä lähtisin vasemmalle, ja oikealla puolellani kulkenut Kastetassu suuntaisi oikealle.
Sain piakkoin vainun oravasta ja useammasta linnusta. En osannut päättää, minkä perään suuntaisin, vai jatkaisinko vielä etsimistä. Ideaalitilanteessa kohde tulisi vastaan ilman, että pitäisi yrittä keskittyä seuraamaan hajujälkeä, joka ei välttämättä johtaisi edes mihinkään.
Jatkoin rivakkaa kävelyä syvemmälle metsään. Se oli täynnä lintujen laulua. Yritin pitää korvat höröllä muiden äänien varalta. Eteeni ilmestyi suuri saniaspehko, joten hidastin vauhtia. Lähdin kiertämään sitä hiipien matalana, ihan vain varmuuden vuoksi. Sen takana ei ollut mitään. Huokaisin turhautuneena. Samassa kuulin rapinaa maan tasolta parin ketunmitan päästä ja jähmetyin.
Hiippailin hengitystä pidättäen kohti äänen lähdettä. Vedin sisään henkeä suu raollaan. Päästäinen.
En malttanut pysyä matalana, joten kurkotin päätäni nähdäkseni kohteen. Pieni jyrsijä oli pysähtynyt minun kokoiseni kiven juureen ja söi jotain, joka näytti madolta. Madalluin ja lähdin etenemään ottaen tuulen suunnan huomioon.
Kun olin vain kahden hännänmitan päässä kohteestani, pysähdyin. Olin hyökkäysetäisyydellä, joten loikkasin kohti päästäistä. Oksa rasahti jalkani alla, kun ponnistin itseni ylös. Se antoi päästäiselle varoituksen juuri ajoissa, ja jyrsijä katosi jälkiä jättämättä.
”Hiirenpapanat!”
Päätin jättää tämän alueen metsästä ja siirtyä eteenpäin. Olin todennäköisesti jo pitänyt liikaa ääntä ja karkottanut kaiken muunkin riistan lähettyviltä. Minun pitäisi todella yrittää olla hiljempaa. Ja maltillisempi.
Tovin kuljettuani näin oravan laskeutuvan alas hiukan leveämmästä koivusta. Se liikkui katkonaisesti, pysähdellen äkkinäisesti. Minusta olennon liikkeissä ei ollut mitään tolkkua. Mietin Kastetassua, joka osasi välillä ennustaa pienten eläinten liikkeitä hienosti. *Mitenhän Kastetassulla menee? Onkohan hän saanut jo jotain?*
Ravistelin päätäni ja vilkaisin tassujani. Tutkailin maastoa edessäni. Keskityin oravaan. Se oli pysähtynyt puun juureen.
Pudottauduin jälleen vaanimisasentoon. *Okei, nyt rauhassa. Saan sen kyllä*.
Kun olin melkein puun juuressa, lähdin syöksymään oravaa kohti. Otus hätääntyi, mutta lähti karkuun vain pienellä viiveellä. Jahtasin sitä pari ketunmittaa ja onnistuin läimäyttämään sitä etutassulla. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan orava ehti kivuta puuhun turvaan. Kuopaisin maata. Mitä soturit oikein ajattelivat, jos he olivatkin tarkkailleet minua koko tämän ajan?
Vaikka aloin tuntea oloni äreäksi ja hermostuneeksi, en luovuttanut, vaan jatkoin oitis etsimistä. Kun kuitenkin epäonnistuin myös optimaalisella etäisyydellä kyyhöttäneen jäniksen pyydystämisessä, aloin tuskastua pahemmin. Miksei mikään onnistunut tänään?
Kurottauduin raapimaan puun kuorta etutassuillani. Vedin ne alas asti niin, että koivun valkoinen kerros mureni ja puuhun jäi pitkät kynnenjäljet. Se tuntui miellyttävältä ja rauhoitti hiukan. Muistutin itseäni siitä, että en saisi luovuttaa.
Pitkään aikaan riistaa ei näkynyt eikä kuulunut korkealla visertäviä lintuja lukuunottamatta. Mitä jos Kastetassusta tulisi soturi ja minusta ei? Niin ei voisi käydä. Minun olisi napattava jotakin. Todistettava taitoni. Keskityttävä. Olin hukannut ihan liikaa aikaa, eikä edes Tähtiklaanille nauraminen auttanut enää.
Samassa sain tuoreen vainun mustarastaasta. Pysähdyin äkkiä, höristin korviani. Oikealla. Jäykistin koko kehoni, kun etenin askel kerrallaan pientä lehtien kahinaa kohti. Katse terävänä suuntasin lähemmäs mustaa lintua, joka kaiveli maata nokallaan. Madalluin ja etenin varmoin askelin hiukan lisää, sitten asetuin piiloon kannon taakse. Tasasin hengitykseni ja yritin pitää häntäni paikoillaan.
Yhtäkkiä näin yläkulmassa liikettä. Ensiksi luulin, että paksulla matalalla oksalla oli suuri lintu, kunnes tajusin sen olevan Kastetassu. Pidätin henkäyksen. En olisi osannut kiipeillä noin. Kilpikonnavalkoinen naaras tarkkaili lintua tiiviisti ylhäältä, eikä näyttänyt huomanneen minua.
Pahus. Mustarastas oli myös sisareni kohde. Halusin tämän saaliin, mutta teknisesti ottaen Kastetassu oli löytänyt sen ensin. Mietin, montako saalista Kastetassulla mahtoi jo olla. Jos hän saisi tämänkin, niin miten voisin enää pelastaa tilanteeni? Mitä jos mustarastas oli ainoa tilaisuuteni pyydystää jotain? Mitä jos Kastetassusta tulisi huomenna soturi ja minusta ei? Ajatus siitä oli sietämätön. Toisaalta en oikeasti tiennyt, oliko Kastetassu vielä napannut mitään.
Sydämeni jyskytti, kun näin Kastetassun hakevan asentoa ja mittailevan etäisyyttä kyyristymällä muutamaan otteeseen. Tämä suunnitteli jo hyppyä alas oksalta linnun päälle. Loikka olisi kieltämättä melkoinen taidonnäyte.
Kun sisareni madaltui valmiina ponnistamaan, minun oli tehtävä päätös. Toimin nopeasti.
Ponkaisin äkkiä esiin kannon takaa ja lähdin juoksemaan kohti mustarastasta. Lintu säikähti ensin minua, sitten Kastetassua, joka laskeutui alas oksalta vain silmänräpäyksen myöhässä. Mustarastas oli jo lähtenyt pomppimaan minua karkuun kaoottisesti siivillään pyristellen. Tein ison hypyn ja läimäytin lintua kovaa siipeen. Se horjahti, ja silloin iskin kynteni ja hampaani kiinni keltanokkakseen otukseen.
Käännyin saalis hampaissani. Kastetassu oli seissyt takanani ja tuijotti minua suu ammollaan. Nielaisin kuuluvasti ja otin askeleen taaemmas. Pian sen jälkeen kun katseemme olivat kohdanneet Kastetassu kuitenkin siirsi katseensa maahan. Hän peruutti pari askelta korvat luimussa ja näytti empivän. Kurkkuani kuristi ja olin pudottaa mustarastaan suustani, kun Kastetassu vain käänsi minulle selkänsä ja asteli hitaasti saniaisten sekaan pää alhaalla ja häntä roikkuen. Käännyin vastakkaiseen suuntaan ja juoksin pois.
Rintaani puristi ahdistavasti, ja hetken päästä minun piti pysähtyä hengittämään. Painoin pääni ja tuijotin mustarastasta, jonka olin laskenut käpälieni juureen. Mitä minä oikein menin tekemään? Olin olettanut, ettei kumpikaan meistä saisi kohdetta napattua. Mutta minä sain. Ja tämä oli Kastetassun saalis.
Toivoin, että sisareni antaisi minulle anteeksi. Ehkä Kastetassu ymmärtäisi, jos hän vain tietäisi, miten olematon pyyntionni minulla oli tänään ollut… Minulla ei tosin ollut aikomusta jakaa epäonnistumisiani hänelle. Eikä se luultavasti muuttaisi mitään. Sisimmässäni tiesin, että olin toiminut väärin. Toivoin kuitenkin, etteivät Sadeturkki ja Varjoliekki saisi kuulla tästä. Olin saanut tarpeekseni nuhteluista, jotka eivät koskaan tuntuneet loppuvan. Vaikka minua kadutti hirveästi, olin samaan aikaan todella vihainen siitä, että Kastetassun piti olla niin täydellinen. Sisareni ei tuntunut koskaan tekevän virheitä. Ja minä en ikinä tehnyt oikein mitään muuta, kuin taisteluliikkeitä. Päästin huokauksen.
Toivoin silti todella, että Kastetassu onnistuisi saalistamaan jotain muuta. En halunnut soturiksi ilman sisartani. Olimme kasvaneet yhdessä, ja meistä tulisi sotureita yhdessä. Olimme kuin yö ja päivä — tarvitsimme toisiamme.
Jätin linnun talteen puun koloon ja yritin valpastaa aistini uudelleen. En voinut murehtia Kastetassusta nyt, päätin. Minun piti todistaa vielä loppuaika arvioinnistani, että olin valmis ansaitsemaan soturinimeni. Pian minusta tulisi oikea, itsenäinen soturi.
Kun lähdin seuraamaan vainua myyrästä, Aurinkoroihun sanat pyörivät päässäni. Sanat siitä, että jos halusin olla soturi, minun piti oppia ottamaan vastuu teoistani. Se oli ihan totta, vaikka mestarini sanat saivatkin korvani luimistumaan. Päätin, että tällä kertaa pyytäisin Kastetassulta anteeksi.

// Semmonen kirja. Kaste?

Korpikaste

Käärmis

Sanamäärä:
184
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.088888888888889

26. tammikuuta 2025 klo 9.55.16

Kortetuikekin tuli pian kanssani veteen. Varpulaulu sen sijaan jäi rannalle istuskelemaan. Kohautin itsekseni vain lapojani. Jos veljeni ei halunnut tulla veteen kanssamme, kaippa sillä ei ollut väliä.
Yhtäkkiä Kortetuike kysyi minulta hiljaa, että olikohan Varpulaulu kunnossa. Katseeni osui veljeeni, joka istuskeli rannalla kiven päällä. Kallistin hieman päätäni ja keskitin katseeni kilpikonnakuvioiseen kolliin. Siristin silmiäni ja sitten käännyin taas Kortetuikkeen puoleen.
“Ihan hyvältä hän minulle näyttää”, tokaisin vain kohauttaen samalla lapojani ja loikin taas syvemmälle veteen leikkimään kuin pentu vesilammikossa. Kortetuike jäi taakseni katselemaan Varpulaulua, mutta pian suljin hänetkin ajatuksistani. Keskityin nyt vain vedessä leikkimiseen. Se herätti sisälläni onnea ja iloa. Tuntui siltä, että sisälläni päivä päivältä enemmän kasvava katskeruus nuorempia sisariani kohtaan alkoi hetkeksi hälvetä.
Kun vilkaisin taas taakseni, huomasin, että Kortetuike oli mennyt veljeni vierelle. Huokaisin raskaasti ja kapusin pois joesta. Pudistelin turkkiani niin, että vettä lenteli ympäriinsä ja menin sitten kahden kollin luokse.
“Onko joku oikeasti vialla? Miksette nauti ajasta kanssani?” kysyin tympeänä hännänpää edestakaisin viuhuten. En oikeastaan halunnut näyttää vihastuneelta, mutta minua alkoi jo ärsyttää se, miten nämä kaksi kollia tuntuivat nauttivan toistensa seurasta enemmän kuin minun. Se ei ollut reilua!

//Varpu tai Korte?

Hiilihammas

EmppuOmppu

Sanamäärä:
194
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.311111111111111

26. tammikuuta 2025 klo 9.25.42

Metsä näytti hehkuvan kultaisena ilta-auringon säteissä. Hengittelin hitaasti sisään sen hiirenkorvan raikastamia tuoksuja. Korppisiiven turkki hipoi omaani kulkiessamme rinta rinnan kotia kohti. Olimme käyneet pienellä, rentouttavalla happihyppelyllä ennen kuin kumppanini lähtisi yöpartioon.
Pujahdimme sisään leiriin piikkihernetunnelin läpi. Kissoja oli levittäytynyt pitkin aukiota lepäilemään ja aterioimaan ja vaihtamaan kieliä keskenään. Elämä alkoi näyttää vähän valoisammalta pitkän ja ankaran lehtikadon jälkeen.
Korppisiipi tökkäsi minua kevyesti kylkeen hännällään ja osoitti huomioni saadessaan kuonollaan leirin laidalla yksinään istuskelevaa kissaa. Perhopuro oli varsin surkea näky nököttäessään paikallaan pää painuksissa.
Jokin aika sitten naaras oli ollut ystävänsä Jänötassun kanssa joella. Hän oli tippunut veteen ja Jänötassu oli pelastanut hänet, mutta nuori oppilas oli kohdannut loppunsa urotekonsa yhteydessä. Valvojaiset oli pidetty, kun kollin ruumis oli löydetty rannasta kauempana turmapaikasta.
“Minä juttelen hänen kanssaan”, lupasin Korppisiivelle, joka katseli pojantyttäremme suuntaan huolestuneena. Hän vilkaisi minua kiitollisena ja kosketti nopeasti nenääni omallaan, ennen kuin lähti soturien pesälle lepäämään yöpartiota varten.
Minä kävelin aukion poikki Perhopuron luo. Seisahduin nuoremman soturin eteen ja katselin tätä lempeästi. “Ajattelin mennä käymään haudoilla. Haluaisitko lähteä mukaan?” En tiennyt, miten naaras reagoisi kysymykseeni. Joillekin ajatus haudoilla käymisestä tuntui liian raskaalta, kun taas minulle siitä oli muodostunut tapa käsitellä menetyksen tunteita.

//Perho?

Kortetuike

EmppuOmppu

Sanamäärä:
328
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
7.288888888888889

21. tammikuuta 2025 klo 12.13.48

Leppeä tuuli pörrötti turkkiani saapuessamme joelle. Vesi kimalteli kauniisti auringonpaisteessa, ja sää oli mitä täydellisin pienelle pulahdukselle. Minusta oli mukavaa, että olimme tulleet tänne yhdessä Korpikasteen ja Varpulaulun kanssa. Siitä olikin jo tovi, kun olimme viimeksi viettäneet aikaa näin kolmestaan.
Korpikaste oli meistä ensimmäisenä vedessä. Katselin hymyillen, miten naaras kahlasi puolijuoksua veteen ja räiskytteli vesipisaroita ympäriinsä. Hän kääntyi meitä päin ja kutsui meitä mukaan.
Minä vilkaisin Varpulauluun, jonka sinisissä silmissä oli utuisen etäinen katse, aivan kuin kolli olisi irtaantunut ruumiistaan. Kurtistin kulmiani hieman huolissani ja sipaisin kevyesti ystäväni lapaa hännälläni, mikä sai tämän havahtumaan ja katsomaan minuun. Hymyilin hänelle pahoittelevasti, tarkoitukseni ei suinkaan ollut ollut säikäyttää tätä.
“Mennäänkö?” kysyin ja nyökkäsin päälläni joen suuntaan.
Varpulaulun häntä kiemurteli, kun hän vastasi vähän katsettani vältellen: “Mene sinä vain, minä seuraan teitä mieluummin rannalta.”
Räpäytin silmiäni soturille ymmärtäväisesti ja tassutin sitten alemmaksi veden ääreen. Vilkaistessani lapani ylitse huomasin Varpulaulun jääneen istumaan vähän matkan päähän kivelle, jonka päältä tämä katseli meidän suuntaamme. Minun oli vaikea työntää huoltani syrjään astellessani matalaan rantaveteen. Varpulaulu oli ollut poissaoleva lähes koko matkan tänne, ja minusta tuntui, ettei kaikki kuitenkaan ollut aivan kunnossa, vaikka tämä kovasti muuta väitti.
“Tulithan sinä!” Korpikaste läiskäisi vedenpintaa tassullaan niin, että pisaroita lensi päälleni. Hymy suli kasvoilleni ja huoliryppy otsassani katosi, kun tunsin lempeiden laineiden keinutuksen ympärilläni.
Joesta minulle tuli aina mieleen Lampiväre. Sopihan se jo hänen nimeensäkin, ainakin jossakin mielessä. Soturitar oli pelastanut minut hukkumiselta silloin kun olin ollut vielä kokematon oppilas uintiharjoituksissa. Olin kehittynyt uimarina niistä ajoista huomattavasti. Harmi vain, ettei Lampiväre voinut olla näkemässä sitä.
Kahlasin yhä syvemmälle ja annoin jalkojeni irrota pohjasta. Kauhoin vettä rauhallisin, voimakkain vedoin tassuillani ja uin U:n muotoisen lenkin takaisin Korpikasteen luo. Nousin seisomaan hänen vierellään, missä vesi oli matalampaa, ja katsahdin hänen ohitseen Varpulauluun päin. Kolli nökötti edelleen yksinään kivellään.
“Onkohan Varpulaululla kaikki ihan hyvin?” kysäisin Korpikasteelta ääntäni madaltaen. Hänkin oli varmasti huolissaan, jos oli huomannut veljensä apaattisen käytöksen. Olihan Varpulaulu toki aina ollut hiljaisempaa sorttia, mutta tässä oli nyt jotakin muutakin.

//Korte tai Varpu?

Arviointi

EmppuOmppu

Sanamäärä:
150
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.3333333333333335

20. tammikuuta 2025 klo 9.22.14

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 9kp -

KOIVU
Ropinatassu: 14kp -
Hilehuurre: 7kp
= 21kp

KÄÄRMIS
Jänötassu: 30kp! - R.I.P. </3
Korpikatse: 3kp
Käärmekulta: 41kp!
= 74kp

PYRY
Kastetassu: 7kp

SAAGA
Perhopuro: 17kp

Perhopuro

Saaga

Sanamäärä:
450
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
10

12. tammikuuta 2025 klo 8.05.33

“Kiitos, Jänötassu”, huohotin tuskaisesti kömpiessäni ylös vedestä.
Olin yhtäkkiä veden varassa ollessani tuntenut Jänötassun hampaat niskanahassani ja päässyt pintaan. Yskittyäni hieman sain paremmin happea ja niin rantaan pääseminen oli ollut helpompaa.
En kuullut vastausta Jänötassun suunnasta, joten käännyin katsomaan sitä kohtaa jossa luulin hänen olevan. Kauhukseni Jänötassu ei seisonutkaan enää turvallisesti jalat pohjassa vaan tämä oli menettänyt otteensa pohjasta ja ajelehti hurjaa vauhtia vedessä.
“Jänötassu!” kirkaisin vielä yskimisestä kipeällä kurkullani. Ei, ei, ei. Tämä ei voinut olla totta. Katsoin kauhunkankeana, kun tuo painui pinnan alle. Kahlasin pintaan tärisevin käpälin. Päässäni tuntui kipeältä ja hieman pyörryttävältä.
“Jänötassu?” nau’uin heikosti, kun huono oksettava, pyörryttävä ja muutenkin kaikinpuolin heikko olo iski päälle. Hoipertelin vähän matkaa rannassa pitäen katsettani joessa ja sen virrassa, mutta pikku hiljaa keskittymiseni alkoi herpaantua enkä pystynyt enää edes tarkentamaan katsettani jokeen. Tömähdin maahan ensin hallitummin, mutta pian makasin siinä kyljelläni huohottamassa. Olin ehkä saanut vedet keuhkoistani mutta huono olo oli jäänyt. Suljin silmäni hitaasti koittaen kerätä puhtia nousta ja hakea apua Jänötassulle.

“Perhopuro?” Ahmatahman ääni tunkeutui tajuntaani ja räväytin silmäni hetkessä auki. Makasin edelleen joen rannassa.
“Meidän pitää auttaa Jänötassua”, henkäisin mutta henkäys tuntui niin kivuliaalta keuhkoissani, että painoin silmiäni kiinni.
“Mikä on vialla?” Ahmatahman tavallisesti rauhallinen ääni kuulosti hieman hätäiseltä. En saanut sanoja suustani. Yritin, mutta ajatteleminen tuntui hirveän hankalalta.

Kun avasin silmäni seuraavan kerran, tunnistin makaavani parantajien pesässä leirissä. Tunnistin pesän vaikka silmien tarkentaminen yhteen kohtaan olikin hankalaa. Näin Leimusilmän puuhaavan jotakin etutassuni kohdalla. Muistikuvat palautuivat hiljalleen, ja heti kun muistin tapahtumat tarkemmin hätäännys alkoi ottaa vallan.
“Jänötassu! Missä Jänötassu?” vinkaisin. Keuhkoihini ei sattunut niinkään enää, joten innostuin puhumaan.
“Mitä tapahtuu? Mitä sinä oikein teet?” tivasin Leimusilmältä ja vetäydyin kauemmas hänestä.
“Perhopuro, etutassusi oli sijoiltaan, joten korjasin sen ja halusin vain tarkis-”
“Ainoa asia, joka sinun pitäisi nyt tarkistaa on Jänötassun tilanne!” tiukaisin ja katselin ympärilleni Jänötassua etsien.
“Perhopuro, Jänötassu on kuollut. Hän iski päänsä kiveen, muuta en tiedä. Olen pahoillani”, parantajakolli naukui vetäen minut hiljaiseksi. Kuollut? Ei Jänötassu ollut kuollut. Hän oli ollut vieressäni vielä joessa. Ei hän voinut olla kuollut. Katsoin parantajan pesän suulle, kuin odottaen Jänötassun kävelevän sisään ja huudahtavan:
“Yllätys! Olen elossa.”
Niin ei kuitenkaan käynyt ja tunsin silmiäni polttelevan. En suostunut uskomaan tätä.

Muutamat seuraavat päivät kuluivat todella hitaasti parantajan pesässä. Jänötassun valvojaiset oltiin pidetty ja hänet oli haudattu Sypressikuiskeen ja muun perheensä vierelle. Olin pikku hiljaa alkanut sisäistämään, että Jänötassu oli todella poissa. Suru painoi niin raskaasti, etten voinut oikein tehdä mitään vaikka etutassuni olisi sen sallinut. En halunnut vain päästää surusta irti, sillä se tuntui olevan ainoa yhteyteni Jänötassuun. Ainoa asia jota pystyin toivomaan oli, että Jänötassu voi hyvin Tähtiklaanissa ja hän pystyi olemaan siellä Sypressikuiskeen kanssa. Tiesin kuinka paljon Jänötassu oli rakastanut emoaan vaikkei ikinä kerennytkään kunnolla häntä tapaamaan.

Leimusilmä

EmppuOmppu

Sanamäärä:
167
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.7111111111111112

11. tammikuuta 2025 klo 7.03.34

Leimusilmän vatsassa muljahti ja hänen sydämensä tuntui yrittävän porata läpi hänen rinnastaan, kun Hilehuurre toi ilmi asian, jonka hän oli luullut olevan vain hänen ja Lieskakajon välinen. Hän oli tiputtanut keräämäänsä yrtit maahan yrittäessään estää itseään hyperventiloimasta.
Voi hyvä Tähtiklaani, miten sinisilmäinen hän olikaan ollut kaiken tämän aikaa! Kuvitellut, ettei kukaan muu muka osaisi tulkita silmäpeliä, jota hän ja Lieskakajo kävivät aina toistensa kanssa kohdatessaan. Kuinka monelle muulle heidän välisensä romanttinen jännite oli ollut päivänselvää tämän koko ajan?
“Onko se oikeasti niin ilmeistä?” hän kysyi Hilehuurteelta pystymättä peittelemään hätääntynyttä sävyä äänessään. Ennen kuin vaaleanharmaa soturi ehti vastata mitään, hän ryhtyi ramppaamaan edestakaisin paikallaan ja jatkoi itsekseen ääneen jupisten: “Onko Nokkospilvi huomannut? Tai heidän pentunsa? Esi-isät paratkoon, olen ihan kauhea kissa!”
Tähän asti hän oli onnistunut uskottelemaan itselleen, että kyseessä oli pelkkä viaton ihastuminen, mistä ei koituisi harmia kenellekään, kunhan se pysyisi salassa. Mutta jos muutkin pystyivät näkemään sen, juttu oli paljon vakavampi.
“Mikä meidät antoi ilmi?” parantaja kääntyi takaisin Hilehuurteen puoleen, vaikka osasi jo melkein arvata vastauksen.

//Hile?!?!?!?

Kastetassu

Pyry

Sanamäärä:
307
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
6.822222222222222

10. tammikuuta 2025 klo 15.30.46

Hymyilin Ropinatassulle lämpimästi hänen intoillessaan uimisesta. Aurinkoroihu oli jopa sanonut häntä luonnonlahjakkuudeksi, mikä sai ylpeyden siskoni puolesta vain kasvamaan. Ehkäpä hän oli perinyt emomme uintitaidon? Oli miten oli, minua vesi ei kiehtonut ihan niin paljoa. Tai tavallaan kiehtoi kyllä. Sen voima vain tuntui minusta hiukan pelottavalta. Sateetkin tuntuivat olevan toisinaan jotenkin kiukkuisia - kun vesipisarat putoilivat niin kauhealla voimalla, että märän turkin alla olevaa ihoakin pisteli, ja puiden lehdet taipuivat melkein kuin irrotakseen kokonaan.
Lähdin kahlaamaan eteenpäin ja yritin unohtaa kylmyyden, joka aina syvemmälle mennessä valtasi lisää tilaa kehostani. Yritin myös teeskennellä, että minua vaivasi vain kylmyys, eikä esimerkiksi Ropinatassun kilpailunhaluiset, alentavatkin, tuiskahdukset hetkeä aikaisemmin. Ikään kuin hän olisi ajattelematon ja piittaamaton ihan tarkoituksella. Ja minä kun vain halusin hänen onnistuvan asioissa, mitä hän sitten ikinä tekikin. Joka kerta kun Ropinatassu sanoi minulle jotakin ilkeää tai muistutti, kuinka ärsyttävä olin kun yritin pitää hänet poissa ongelmista, minusta tuntui kuin pienen pieni palanen sisältäni olisi murtunut. Yleensä hän onnistuikin pahoittamaan mieleni, oli se tahallista tai ei.
Ajatuksiini eksyneenä keskittymiseni oli herpaantunut, ja äkkiä tunnen kuinka etukäpäläni lipsuu pohjassa irtokiven takia. Otan pari haparoivaava askelta löytääkseni tasapainon, mutta uppoan korvia myöten pinnan alle - joki syveni siinä kohti ilmeisen yllättäen. Toinen takajalkani oli jumissa jonkinlaisen oksankarahkan ja joen pohjan välissä, enkä saanut riuhtaistua sitä irti. Aloin panikoida, kun tunsin happeni loppuvan pian, räpiköin ja huidoin vapailla jaloillani kuin hullu. Olin kuulevinani äänen huutavan nimeäni, mutta saattoi se olla myös veden loiskeen aiheuttama ääni, jonka hätääntynyt mieleni käänsi nimekseni. En yltänyt edes kuononi kärjellä veden pinnalle saadakseni vähän happea ja tunsin tajuntani jo hämärtyvän. Joku tökki jumiutunutta jalkaani, kunnes äkkiä tunsin paineen helpottavan ja joku kiskaisi minut niskanahasta pinnalle. Hänen otteensa kirposi, mutta hetkessä hän oli leukani alla pitämässä päätäni pinnalla.
"Herätys, Kastetassu", pelastajani käskytti. Nyt joku vahvempi nosti minut hampaillaan kokonaan pois vedestä ja minä mätkähdin kyljelleni retkottamaan turkki vettä valuen.

//Ropina?

Hilehuurre

Koivu

Sanamäärä:
258
KP-boosti käytössä
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
5.733333333333333

5. tammikuuta 2025 klo 14.41.12

Lieskakajon poistuttua Hilehuurre oli jäänyt Leimusilmän kanssa kahden. Parantaja oli silminnähden vaivaantuneen oloinen hipelöidessään yrttejä, jotka olivat hetkessä järjestäytyneet kahteen pinoon kuin itsestään. Leimusilmä kehotti Hilehuurretta ottamaan niistä toisen.
Hilehuurre noukki yrttikasan hampaisiinsa ja yritti hillitä itseään puremasta hampaitaan niihin. Klaani tarvitsi yrttejä. Ei niitä voinut syödä huvin vuoksi, soturi muistutti itseään. Onneksi Hilehuurteen ajatukset siirtyivät hetkessä takaisin Leimusilmän ja Lieskakajon väliseen romanssiin. Ei ollut enää epäilystäkään, etteikö kaksikon välillä olisi edelleen jotakin. Hilehuurre oli itse juuri todistanut miten nämä kaksi kollia olivat katsoneet toisiinsa. Hän vilkaisi Leimusilmää, joka näytti edelleen kiusaantuneelta ainakin sen perusteella, että mustavalkoinen kolli tuntui välttelevän hänen katsettaan.
He lähtivät talsimaan leirin suuntaan vierekkäin. Hilehuurre tutki parantajaa katseellaan virne naamallaan, eikä pystynyt enää pitämään suutaan supussa, kun vihdoin tavoitti kollin keltaisen katseen.
”Tuollaista intohimoa on aina yhtä ihana olla todistamassa”, hopeinen kolli maukaisi yrttien välistä.
Leimusilmä näytti hämmentyneeltä.
”Niin… no, yrttien kerääminen on työtäni, mutta pidän siitä-”, Leimusilmä aloitti, mutta Hilehuurre keskeytti hänet.
”Tai pitäisikö sanoa, leiskuvaa rakkautta.”
Hilehuurre iski silmää vitsikkäästi. Leimusilmä hiljeni.
”Onhan hän kieltämättä hyvännäköinen”, Hilehuurre jatkoi pilke silmäkulmassa, tiedostamatta möläytystensä seurauksia.
Leimusilmän pupillit suurenivat, ja Hilehuurre naurahti tajutessaan, että parantaja ei enää voinut luulla hänen puhuvan yrteistä.
”Kuka niin?” Leimusilmä kysyi. Hilehuurre oli kuulevinaan tämän äänen värisevän, muttei ollut varma johtuiko se vain yrteistä, joita parantaja kantoi mukanaan. Parantaja näytti nyt eksyneeltä pennulta.
”Lieskakajo. Sinun salarakkaasi. Ja ihan vain tulevaisuuden varalta: minä itse asiassa omistan silmät ja korvat, eikä korvien välikään ole täysin ontto kuten yleisesti luullaan”, Hilehuurre sanoi ja virnisti vinosti.
Leimusilmä pysähtyi kuin seinään ja yritit putosivat maahan.

//Leimu??!?

Ropinatassu

Koivu

Sanamäärä:
619
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
13.755555555555556

3. tammikuuta 2025 klo 18.59.51

Kastetassu oli tehnyt saman testin vedelle käpälällään kuin minä ja saanut yhtä pahat vilunväristykset, ennen kun oli astellut viereeni veteen kahlaamaan väristysten saattelemana. Itse olin jo ehtinyt totutella veteen tovin, joten en edes ihan täysin valehdellut tokaistessani sisarelleni: ”Ei tämä ole edes kylmää.”
Tiedostin, että mau’ussani oli hivenen halventava sävy, mutta se oli täysin tapaistani.
”Sinä oletkin ehtinyt jo tottua veden viileyteen”, Kastetassu huomautti.
Loin häneen epäuskoisen katseen, vaikka me molemmat tiesimme, että hän oli oikeassa. Taas. Minua vain ärsytti, että siskon oli pitänyt sanoa asia ääneen. Ylpeyteni ei kestänyt sitä, etten saanut edes hetken aikaa tuntea pientä paremmuutta Kastetassuun verrattuna.
”Niin. Mutta sinä näytit äsken siltä kuin olisit koskenut jäätä. Minua ei edes palella”, viimeisin väitteeni oli valetta, mutta juuri nyt halusin vain saada viimeisen sanan. Ja onnistuin, sillä Kastetassu ei sanonut enäää mitään. En antanut hänelle enää edes tilaisuutta vastata, sillä lähdin kahlaamaan yhä syvemmälle, kunnes tunsin astuvani etutassuillani tyhjään. Tärisin puoliksi kylmästä, puoliksi innosta. Mutta kuitenkin selvästi enemmän innosta, niin uskottelin itselleni.
Aloin kauhomaan etutassuillani ja yllätyin itsekin siitä. Liike tuntui tulevan kuin luonnostaan. Ehkä olin sittenkin perinyt emon uintitaidon?! Olin aivan tohkeissani, mutta jännitys pidätteli minua edelleen hieman. Piteli minua vain viiksikarvan kokoisella otteella kiinni joenpohjassa takajaloistani.
Vilkaisin taakseni. Aurinkoroihu katsoi minua rannasta tarkasti, kuin lähtövalmiina syöksymään luokseni. Tajusin kuitenkin vasta silloin, että mestarini suu liikkui. Hän kannusti minua ja jakeli ohjeita, joista yritin saada selvän Kastetassun kahlauksen yli. Lähempänä Kastetassu tuijotti minua silmät pyöreinä sekä yllätyksestä että huolesta. Valkea, kilpikonnalaikkuinen naaras nosteli tassujaan paikoillaan, enkä ollut varma liittyikö se veden viileyteen vai jännitykseen. Minun puolestaniko sisko jännitti?
Aurinkoroihu lähti astelemaan hitaasti kohti vesirajaa. Tuhahdin. Luuliko mestari, että olin hukkumassa? Niinkö säälittävältä minä muka näytin? Minähän melkein uin! Tiesin, että perusteita pitäisi opetella ensin perinpohjaisesti. Olin kuitenkin kuullut, että uiminen oli taito, joka tuli toisille enemmän luonnostaan kuin toisille. Juuri nyt minulla oli itsevarma olo. Olin kauhonut etukäpälilläni jo hetken, ja jännitys alkoi nyt enemmänkin kutkutella loppujakin polkuanturoita irrottautumaan hiekasta. Luotin itseeni, luotin veteen. Siihen, että se kannattelisi.
Nyt oli hetkeni! Enempää empimättä ponkaisin lujaa molemmilla takajaloillani vauhtia. Nousin hetkellisesti ylöspäin, sitten putosin alas kuin hidastetusti. Sydän jätti lyönnin välistä. Tai kaksi. Kuononi upposi hetkellisesti veden alle. Pidätin hengitystäni. Korvani täyttyivät hyytävällä vedellä. Jostain syystä se tuntui kaikista kylmimmältä juuri korvissa. Tajusin alkaa potkia takajaloillani. Ja minä kauhoin ja potkin, ja nenäni ja viikseni olivat hetkessä takaisin veden pinnan yläpuolella, kuivan ja lämpöisen ilman ympäröiminä. Ravistelin päätäni pikaisesti saadakseni vedet pois korvakäytävistäni. Tätä jännityksen tunnetta ei voittanut mikään! Sydän jyskytti rinnassani ja kasvoilleni piirtyi leveä, aidosti iloinen hymy.
”Kastetassu! Kastetassu, katso! Minä uin! Tämä on ihan mahtavaa!” huudahdin innoissani ja yritin kääntyä sisareni suuntaan.
”Hyvä, Ropinatassu!” Kastetassun naukaisu kantautui jostain takaani.
Hetkeksi kuononi upposi taas, mutta tajusin pitää suuni kiinni. Käännyttyäni vastassa oli Kastetassu, joka oli kävellyt jo syvemmälle veteen, ja hiukan kauempana tämän takana Aurinkoroihu ja Kuutamolaine, jotka seisoivat matalammalla ja katsoivat minuun hymysuin.
”Hienoa, Ropinatassu! Olet luonnonlahjakkuus!” Aurinkoroihun kehut kaikuivat korviini hassusti vettä pitkin. ”Jaksaa, jaksaa! Äläkä mene vielä liian pitkälle, joki on jo syvää siinä kohti!”
Tekniikkani oli kyllä vielä hakusessa, mutta ainakin pysyin pinnalla jotenkuten, ja olin itsestäni todella ylpeä. Ja mikä parasta, pääsisin kehumaan uintitaitoani vanhemmilleni.
Uin kohti Kastetassua, ja vaikka hetken tuntui, että polskin vain paikoillani, osuivat veden huitomisesta väsyneet jalkani vihdoin pohjaan. Loikin Kastetassun luokse vettä loiskien.
”Se oli ihan hullua! Näitkö, kun menin hetkeksi melkein kokonaan pinnan alle? Se oli tosi hauskaa, sinun on kokeiltava sitä!” nau’uin siskolle täpinöissäni. Unohdin hetkeksi oman päänsisäisen kilpailuni.
Olisin halunnut mennä vaikka heti uudestaan, mutta tuntui kuin joki olisi imenyt kaikki voimat lihaksistani. Vasta nyt vettä valuvana tajusin, miten kylmä minulla yhtäkkiä olikin. Palelin niin että jalkani tärisivät, mutta yritin peittää sen ravistelemalla turkkiani. Pelkäsin, että jalkani pettäisivät minä hetkenä hyvänsä.

//Kaste?

Käärmekulta

Käärmis

Sanamäärä:
1863
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
41.4

31. joulukuuta 2024 klo 15.59.26

Kosketin neniä kumppanini kanssa, ennen kuin lähdin ulos. Olin lähdössä saalistuspartioon vasta nimitetyn Haukkakynnen, Nopsaliekin ja tämän tuoreen oppilaan Kuusikkotassun kanssa. Olin ylpeä Kuusikkotassusta, vaikka hän ei ollutkaan minun pentuni tai muutenkaan minulle oikein sukua. Hän oli kuitenkin edesmenneen ystäväni pentu, joten saatoin jakaa sen ylpeyden, joka Lehtomyrsky kyllä olisi varmasti ollut, mikäli hän olisi ollut täällä kanssamme näkemässä.
“Muista olla varovainen. Ei sitä tiedä, jos Lotta saakin jotain päähänsä ja ilmestyykin yhtäkkiä paikalle”, Sädesäihke huolehti. Kehräsin hellästi kumppanini huolelle ja hymyilin hänelle vienosti.
“Kyllä minä muistan, ja on partiossa muitakin jäseniä pitämässä minusta huolta, joten turhaan sinä murehdit”, nau’uin, jotta helpottaisin oranssin kollin oloa. Hän huokaisi hiljaa, mutta nyökkäsi sitten.
“Niin kai, mutta sinun olisi parempi palata ehjänä leiriin”, hän sanoi vielä pilke silmässään ja antoi minun sitten mennä naukuen minulle vielä nopeat hyvästit.
“Hei hei! Koitan kyllä tulla yhtenä kappaleena, mutta en voi luvata mitään!” naurahdin kollille, kun lähdin muun partion kanssa ulos leiristä. En ollut juuri koskaan ollut partion johdossa, mutta nyt minä olin siinä tehtävässä, ja jos totta puhuttiin, olin kamalan stressaantunut asiasta.
“Mennään metsän halki ja joen yli koivumetsälle. Katsotaan, jos sieltä löytyisi jotain riistaa”, totesin muulle partiolle ja otin suunnan kohti joen astinkiviä, joita pitkin menisimme yli ja kohti koivumetsää. Partion jäsenet eivät ainakaan ryhtyneet väittämään vastaan, joten oletin, että idea ei ainakaan ollut surkeimmasta päästä.
Kulkiessamme eteenpäin kuuntelin, miten Nopsaliekki selitti Kuusikkotassulle vielä nopeasti eri saalistus menetelmiä ja samalla myös muistutti nuorta naarasta eri maamerkeistä, mitä reviirillä oli. Hän ohjeisti aina etsimään ne, jos nuori oppilas eksyi mestaristaan tai muista partion jäsenistä. Se muistutti minulle, että tämä oli yksiä ensimmäisiä kertoja, kun Kuusikkotassu oli ulkona leiristä ja se sai minut miettimään, oliko sittenkään hyvä ajatus lähteä koivumetsälle asti, jos nuori naaras sitten menisikin hukkaan.
Karistin ajatuksen mielestäni ja johdin partiota kohti jokea yrittäen olla ajattelematta, miten koivumetsään lähteminen saattoi sitten ollakin huono ajatus. Sen sijaan pidin ajatukseni koko ajan siinä, että johdattaisin partion oikeaan paikkaan, enkä päätyisi vahingossa kääntymään väärästä kohtaa ja viemään heidät jonnekin, mihin meidän ei ollut lainkaan tarkoitus mennä.
Pian huomasin joen, jonka pinta kimmelsi auringonvalon osuessa siihen ja se loi hienoja kuvioita joen virratessa eteenpäin.
“Muista pysyä koko ajan lähelläni, kun olemme joen läheisyydessä ja etenkin, kun ylitämme sen. Astinkivet voivat olla liukkaat ja siksi jokea ylittäessä pitää olla hyvin hyvin varovainen, jotta ei putoa jokeen. Virtaus vie nopeasti mukanaan ja veden varaan joutuessa helposti hukkaa pinnan”, Nopsaliekki muistutti Kuusikkotassua.
Sen kuuleminen sai ahdistuksen ja stressin sisälläni vain kasvamaan. Olin unohtanut huomioida sen, että tämä olisi myös yksiä ensi kertoja, kun Kuusikkotassu ylittäisi joen. Hän oli varmasti tehnyt niin reviirikierroksella, mutta syyttäisin varmasti itseäni, jos Kuusikkotassu päätyisi sitten putoamaan jokeen ja joutuisi virran mukana eroon muista ja ehkä myös surmaansa.
Näin astinkivet edessäpäin ja yritin pitää mieleni kevyenä ja olla ajattelematta sitä mahdollisuutta, että minun takiani nuori Kuusikkotassu putoaisi jokeen. Yritin muistuttaa itseäni siitä, että muut soturit olisivat tässä myös auttamassa, ja jos hänen tassunsa lipeäisi, hänet saataisiin varmasti turvaan; etenkin, kun kaikki osasivat uida edes jotenkuten.
Pysähdyin joen rantaan siihen kohtaan, jossa meidän oli määrä ylittää joki. Käännyin katsomaan muita partion jäseniä ja yritin parhaani estää tassujani vapisemasta kuin hullut.
“Nyt ylitämme joen. Pysytelkää lähellä toisianne sen varalta, että jonkun tassu lipeää, mutta älkää kuitenkaan koettako ängetä samalle kivelle toisen kanssa; se voi johtaa siihen, että toisella tai molemmilla menee tasapaino, ja sitten muiden pitää tulla pelastamaan”, nau’uin ja yritin näyttää itsevarmalta. Muut nyökyttelevät päitään ja näyttivät kuuntelevan minua, joka samaan aikaan tuntui hyvältä ja kauhistuttavalta.
“Kuulitko, Kuusikkotassu? Muista nuo ohjeet äläkä missään nimessä yritä kiirehtiä turhaan eteenpäin. Se vain aiheuttaisi vaaratilanteita”, Nopsaliekki naukui oppilaalleen ja tämä nyökäytti päätään.
“Selvä!” Kuusikkotassu naukaisi ja jäi selkeästi odottamaan, että joku lähtee näyttämään hänelle mallia. Hetken ajan koko partio vain seisoi paikallaan joen rannassa, kunnes muistin, että minä olin johdossa ja lähdin varovasti ylittämään rauhallisesti virtaavaa jokea astinkiviä pitkin.
Joen vesi loiskui kivien kylkiin ja viileää vettä lenteli välillä tassuilleni. Värähdin ensi kerralla, kun niin tapahtui, mutta sen jälkeen en antanut itseni säikkyä sillä tavoin. Jatkoin joen ylittämistä aina välillä taakseni vilkaisten varmistaen, että muilla oli kaikki hyvin.
Kun pääsin joen toiselle puolelle tassuni tutisivat jännityksestä. Katsoin kuinka muut kissat tulivat perässä niin, että Kuusikkotassu ja Nopsaliekki tulivat lähes tahtiin ja Haukkakynsi tuli heidän perässään tarkkaillen kahta edessä kulkevaa kissaa aina, kun oli päässyt turvallisesti seuraavalle kivelle.
Katselin muiden kulkua, kunnes kaikki olivat päässeet joen ylitse turvallisesti. Huokaisin lähes helpotuksesta, kun Haukkakynnen tassut osuivat kuivalle maalle. En ollut oikein koskaan tajunnut, kuinka paljon partion johtaja piti muista partion jäsenistä huolta - tai sitten se olin vain minä.
Lähdin jatkamaan partion johtamista ja nyt mieleni oli jo hieman kevyempi, kun joen ylitys olikin sujunut mallikkaasti. Tietysti edelleen piti ylittää joki leiriin palatessa, mutta muiden varovaisuus ensimmäisellä ylityksellä oli antanut minulle jo ajatuksen siitä, että muut osasivat kyllä pitää huolen itsestään sekä toisistaan, eikä kukaan tipahtaisi jokeen tuosta noin vain.
Pian olimme viimein koivumetsän reunassa. Pysäytin partion antamalla hännälläni heille merkin ja kaikki jäivät selkeästi odottamaan ohjeistusta. Hengitin syvään, koska muiden odottavat ja luottavaiset katseen hieman ahdistivat minua, mutta aloitin sitten viimein ohjeiden annon.
“Saalistetaan täällä siihen asti, että aurinko alkaa laskea ja on jo lähes puiden latvojen kohdalla, jos katsoo aukion reunassa. Tavataan sitten tässä kohtaa, kun kaikki ovat valmiita. Sen jälkeen lähdemme palaamaan leiriin samaa reittiä”, nau’uin. Nopsaliekki nyökkäsi ja tökkäsi sitten hellästi tassullaan Kuusikkotassua ehdottaen, että he aloittaisivat saalistuksen ensiksi yhdessä ja lähtivät sitten pois. Haukkakynsi kuitenkin vain jäi siihen seisomaan Käärmekullan kanssa.
“Haluatko saalistaa hetken kanssani? Näytit hieman hermostuneelta, ja ajattelin, että pieni jutteluhetki tai kahdenkeskinen ajan vietto saattaisi ehkä auttaa?” nuori soturitar ehdotti. Huokaisin helpottuneena siitä, että hän ei aikonut arvostella minua vaan sen sijaan halusi vain auttaa ja nyökkäsin sitten naaraalle.
“Toki, käyhän se”, naukaisin ja heilautin häntääni merkiksi seurata. Haistelin samalla myös ilmaa, jos vaikka löytäisinkin jonkin saaliseläimen hajujäljen, jota voisin lähteä jahtaamaan. Ehkä voisimme myös käyttää hieman tiimityöskentelyä ja napata sen yhdessä Haukkakynnen kanssa.
“Haluatko kertoa, miksi vaikutit niin kireältä? Onko jokin vialla?” tuore soturi kysyi minulta, kun olimme päässeet turkin paria ketunmittaa eteenpäin.
“Minua vain jännittää olla johdossa. Pelkään, että teen huonoja päätöksiä, jotka haittaavat myös muiden partion jäsenten terveyttä tai mielenalaa”, selitin nuoremmalle soturille. Hän katsoi minua myötätuntoisena.
“Ymmärrän, jännittäväähän se on, mutta hyvin sinulla menee ja on tähänkin asti mennyt. Olen varma, että osaat tehdä kyllä hyviä päätöksiä”, Haukkakynsi naukui ja hymyili minulle. Hymyilin kiitollisena naaraalle ja lähdin jatkamaan saaliin etsintää.
“Haistatko mitään?” kysyin nuoremmalta naaraalta, mutta hän pudisti kuitenkin päätään.
“En ainakaan vielä.”
Tovin tassutimme edestakaisin metsässä, kunnes myyrän haju tunki nenääni. Lähdin johdattamaan Haukkakynttä mukanani etsimään sitä ja yhdessä naaraan kanssa haistelimme ilmaa etsien tätä kyseistä myyrää.
Pian kuulin jo rapinaa ja hitaasti hiivin eteenpäin vilkaisten aluskasvillisuuden lävitse. Siellähän se olikin! Myyrä rapisteli maassa olevia maatuvia kuolleita lehtiä ja yritti selvästi löytää itselleen myös jotain ruokaa. Nyökkäsin Haukkakynnelle kohti toista suuntaa ja siristin hieman silmiäni.
“Mene sinä tuonne niin minä lähden vastakkaiseen suuntaan. Saarretaan myyrä ensin ja sitten sinä hyökkäät. Jos myyrä pääsee karkuun, minä nappaan sen”, kuiskasin hipihiljaa nuoremmalle soturille ja tämä lähti nyökäten kohti näyttämääni suuntaa.
Minäkin lähdin kohta suuntaamaan kohti omaa paikkaani. Hiivin hiljaa vilkuillen jatkuvasti myyrään, joka edelleen penkoi maata yrittäen löytää jotain ruokaa itselleen. Asetin aina tassuni erittäin varovasti maahan tunnustellen aina ennen, kun laskin tassuni aivan maahan asti, oliko kohdalla mitään, joka saattaisi pitää ääntä.
Juuri, kun olin pääsemässä omalle paikalleni, jokin pisti vasenta etutassuani, ja kovaa! Rääkäisin, joka sai myyrän juoksemaan suoraan Haukkakynnen suuntaan ja tökerösti naaras nappasi myyrän, joka oli vähällä väistää hänetkin.
Myyrä hampaissaan ja silmät huolestuneesti kimaltaen naaras lähti äkkiä minun suuntaani. Käänsin maahan kaatuneena katseeni kohti suuntaa, jossa jokin oli pistänyt minua. Huomasin vain kaukaisuudessa, miten aluskasvillisuus heilui, kun kyy kulki äkkiä pakoon. Saatoin vain koosta päätelle sanoa, että se oli täysikasvuinen, joka oli helpotus. Jos kyy olisi ollut pieni vauva käärme, mahdollista myrkkyä olisi tullut paljon enemmän, joka olisi ollut vakavampi asia. En ollut edes varma oliko kyy ruiskauttanut myrkkyään tassuuni, mutta jos oli, minut täytyi viedä pois ja äkkiä!
“Kyy! En huomannut sitä ja se taisi pelästyä minua ja puraisi tassuani!” selitin äkkiä hammasta purren Haukkakynnelle, joka oli nyt kyyryssä vieressäni.
“Sinut täytyy viedä leiriin pikimmiten!” naaras naukaisi nopeasti ja alkoi puskea minua pystyyn.
“Nopsaliekki! Kuusikkotassu!” Haukkakynsi huusi metsään samalla, kun tuki minua ja yritti parhaansa mukaan kuljettaa minua vierellään pois metsästä. Pian pensaiden seasta tuli esiin Nopsaliekin musta turkki ja sen perässä nuori musta Kuusikkotassu. Kuusikkotassulla oli mukanaan hiiri, jonka hän oli luultavasti juuri napannut, ennen kuin Haukkakynsi oli huutanut heitä.
“Mitä on tapahtunut?” Kuusikkotassu kysyi silmät suurina ottaen varovaisen askeleen eteenpäin ja katsellen verta vuotavaa tassuani.
“Käärmekultaa puri käärme! Meidän täytyy viedä hänet heti leiriin! Nopsaliekki, tule auttamaan Käärmekullan kuljetuksessa, Kuusikkotassu, voitko ottaa myyräni matkaan?” Haukkakynsi naukui. Ihailin naaraan rohkeutta ja päättäväisyyttä, kun hän yritti ohjeistaa muita.
Nopsaliekki tuli toiselle puolelleni ja kaksi soturia lähes kantoivat minua ilmassa, kun kuljettivat minua välissään. Sillä välin Kuusikkotassu nappasi myyrän, jonka Haukkakynsi oli napannut ja lähti äkisti muiden perään.
Nopsaliekki ja Haukkakynsi kuljettivat minua nopeasti välissään joelle. Siellä minä koetin olla mahdollisimman paljon avuksi ylityksessä, mutta päädyimme vaikeuksien takia kahlaamaan matalammasta kohdasta yli sillä välin, kun Nopsaliekki lähetti Kuusikkotassun jo edeltä kertomaan tapahtuneesta parantajille.
Minua hieman nolotti olla niin huonossa tilanteessa ja joutua olemaan muiden autettavana. Olisin halunnut auttaa, mutta olin kuullut, että kyyn myrkky leviää nopeammin, mitä enemmän itse liikut ja rasitat itseäsi, joten yritin liikkua mahdollisimman vähän omin avuin.
Olimme jo lähellä leiriä, kun Vienotassu tuli Leimusilmän kanssa yrttejä mukanaan meitä kohti. He käskivät Nopsaliekin ja Haukkakynnen laskea minut maahan hetkeksi, kunnet olisivat hoitaneet haavani ja antaneet minulle hieman yrttejä ja sen jälkeen kaksi soturia saisivat auttaa minut leiriin asti.
Makasin maassa hammasta purren, kun parantaja ja hänen oppilaansa hyörivät ympärilläni hoitaen haavaani. Huomasin hieman, että Vienotassu vaihtoi aina välillä katseita Haukkakynnen kanssa ja palasi sitten taas aina hommiinsa.
Huomasin pian, että leirin suunnasta saapui myös tuttu lihaksikas oranssiturkkinen kissa. Sädesäihke tunkeutui muiden kissojen ohitse suoraan vierelleni.
“Käskin sinun olla varovainen ja et arvaakaan kuinka säikäytit minut, kun yhtäkkiä Kuusikkotassu pyyhälsi leiriin huutelemaan, että sinua on purrut kyy!” kumppanini naukui ja suki turkkiani nopein vedoin. Hieman nolostuneena ja punastuneena yritin viittoa tassullani häntä menemään kauemmas.
“Anna Leimusilmän hoitaa hommansa ensiksi”, mutisin heikosti. Silloin parantaja kääntyikin Vienotassua kohti.
“Vienotassu! Kävisitkö nopeasti kastamassa sammalta joen rannassa Käärmekullalle juotavaksi”, parantaja sanoi oppilaalleen. Vienotassu nyökkäsi nopeasti, lähti leiriin ja pian sen jälkeen pyyhälsi kissojen ohitse sammalta suussaan pidellen.
Pian Leimusilmä väisti ja nyökkäsi sotureille.
“Viekää hänet pesääni. Minun täytyy pitää häntä hyvin silmällä Vienotassun kanssa”, kolli naukaisi ja Nopsaliekki ja Haukkakynsi tulivat vierelleni heti.
“Voisinko minä kuljettaa häntä, haluan auttaa”, Sädesäihke kysyi Haukkakynneltä, ennen kuin hän ja Nopsaliekki kerkesivät lähteä viemään minua. Nuori naarassoturi nyökkäsi ja väisti viereltäni antaen Sädesäihkeen ottaa paikkansa.
Kaksi kollisoturia kantoivat minut nopeasti leiriin ja parantajan pesään Leimusilmän perässä. He laskivat minut yhdelle sammalalusista ja väistivät sitten hieman. Leimusilmä meni vielä yrttivarastolleen ja kävi hakemassa sieltä yrttejä. Hän antoi minulle vielä jotain yrttiä ja väisti sitten hieman syrjemmälle. Pian sen jälkeen myös Vienotassu toi minulle vedessä kastettua sammalta, jota aloin lipoa heikkona.
Olotilani oli mennyt matkan aikana huonommaksi - ainakin omasta näkökulmastani. Sädesäihke tuli vierelleni ja katsoi minua huolissaan.
“Älä huoli, kyllä minä tästä vielä nousen. En ajatellut kuitenkaan jättää sinua ihan vielä”, totesin kumppanilleni hiljaa yrittäen pitää ilmapiirin hieman rennompana.

//Säde?

Korpikaste

Käärmis

Sanamäärä:
153
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.4

31. joulukuuta 2024 klo 14.14.04

Lähdimme Kortetuikkeen ehdotuksesta joelle tarkoituksenamme uida. Minä astelin edessä, koska kaksi kollia olivat jääneet jälkeen - tai oikeastaan Varpulaulu oli ja Kortetuike oli sitten jättäytynyt tämän vierelle. Puhuin vähän siitä, miten pidin siitä, että hiirenkorvan myötä riistaa oli alkanut löytyä enemmän ja saalistaminen oli paljon helpompaa.
Kun huomasin joen kimmellyksen puiden välissä, käänsin päätäni taakse Varpulauluun ja Kortetuikkeeseen.
“Olemme pian perillä!” naukaisin innokkaasti. Aurinko oli alkanut porottaa korkealla niin, että tuntui siltä, että turkkini pian syttyisi tuleen. Halusin todella päästä viilentymään viileään jokiveteen.
Kiihdytin askeliani niin, että kolli kaksikko jäi taakse ja pääsin joen rannalle ennen heitä. Katselin turkki väreillen lempeästi virtaavaa jokivettä ja menin hitaasti lähemmäs asettaen tassuni a varovasti jokiveteen. Se tuntui kovin viileältä, kun se puski turkin lävitse ja osui suoraan nahkaan.
“Tulkaahan jo tänne! Vesi on ihanan virkistävää!” huudahdin veljelleni ja Kortetuikkeelle, kun he saapuivat viimein lähemmäs. Heilutin häntääni innoissani kuin koira, vaikka se olikin ihan pörrössä reaktiona veden kylmyydestä.

//Korte tai Varpu?

Jänötassu

Käärmis

Sanamäärä:
338
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
7.511111111111111

31. joulukuuta 2024 klo 10.43.09

Perhopuro ja Jänötassu pääsivät pian jo joelle. He olivat matkalla jutelleet kaikenlaista ja Perhopuro oli paljastanut sen verran, että hänen ja Ahmatahman välit olivat hieman mutkikkaat, mutta nyt heidän oli tarkoitus olla kaksin ja ajattelematta sellaisia asioita.
Perhopuro loikkasi astinkiville ja kutsui Jänötassua mukaansa sinne hänen vierelleen. Nuorempi kolli tuli varovasti perässä peläten liukastumista ja sitä, että molskahtaisi kovasti virtaavaan veteen.
Jänötassu katseli, miten joen pinta kimalteli, kun valo osui sen pintaan, mutta kuuli sitten ääntä ja huomasi, miten Perhopuro tipahti joen virtaan. Hetken ajan hän katsoi lamaantuneena, kun naaras räpiköi veden varassa, mutta syöksyi sitten veteen tämän perään.
Jänötassu piti koko ajan Perhopuron katseensa keskipisteenä, jotta ei hukkaisi häntä veden virratessa kiivaasti hänen ympärillään. Hän kauhoi itseään vanhempaa naarasta kohti ja nappasi tämän niskanahasta kiinni, kun pääsi tarpeeksi lähelle. Hän lähti kiskomaan naarasta kohti pintaa ja sitten rantaa, kun tämä pintaan päästyä köhi vesiä keuhkoistaan ja kauhoi tassuillaan voimattomasti.
Veden virtaus yritti koko ajan kiskoa Jänötassua mukanaan, mutta kaksin Perhopuron kanssa he olivat tarpeeksi voimakkaita uimaan sitä vastaan ja rannalle.
Jänötassu hellitti otteensa Perhopuron niskasta, kun hän tunsi joen pohjan etutassuissaan. Naaras pääsi hoipertelemaan pois vedestä ja kääntyi sitten heikosti pelastajaansa kohti.
“Kiitos, Jänötas-” hänen lauseensa katkesi kesken Jänötassun korvissa, kun yhtäkkiä virtaus alkoi tempoa häntä voimakkaammin ja riuhtaisi hänet veteen. Hän räpiköi avuttomana ympäriinsä etutassuillaan yrittäen päästä takaisin rantaan Perhopuron luokse, mutta turhaan.
Jänötassu alkoi jatkuvasti nielemään vettä, kun yritti pitää päänsä veden pinnalla joen riepotellessa häntä kuin saaliseläintä. Hän katsoi Perhopuroa vielä viimeisen kerran, kun hänen takaraivonsa jysähti suoraan kiveen ja hänen silmissään muuttui mustaksi. Hän ei tuntenut enää muuta, kuin joen virtauksen turkissaan, kun hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän upposi joen veden syövereihin.

Kun Jänötassu taas avasi silmänsä hän näki vain tähtiä. Hän huomasi kauniin naaraan vierellään ja ymmärrys ja tieto osui häneen kuin salama. Hän katsoi kaunista tähtiturkkista naarasta ja hänen silmänsä vettyivät.
“Emo!” hän nyyhkytti. Sypressikuiske silitti poikansa selkää hännällään hellästi.
“Tervetuloa”, naaras naukaisi hiljaa painaen päänsä. Jänötassu oli todella kuollut. Hän ei pääsisi enää tukemaan Perhopuroa ja kokemaan elämää hänen kanssaan…

//R.I.P :’)

Perhopuro

Saaga

Sanamäärä:
309
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
6.866666666666666

31. joulukuuta 2024 klo 10.15.37

Huokaisin mietteliäänä, kun Jänötassu kysyi minusta ja Ahmatahmasta.
“Hän on ollut hieman… outo lähiaikoina. En usko sen liittyvän minuun mutta koskaan ei voi olla varma”, nau’uin. Vatsassani tuntui murheen painava tunne, josta halusin irti niin nopeasti kuin mahdollista. Nyt nauttisin täysin rinnoin Jänötassun seurasta.
“Ei puhuta hänestä nyt vaan nautitaan tästä päivästä”, ehdotin hymyillen. Jänötassu, joka oli juuri ollut sanomassa jotain nyökkäsi ja antoi selvästi asian olla.
“Miten sinulla on mennyt harjoituksissa?” kysyin iloisesti.
“Ihan hyvin. Mesitähti on hyvä mestari ja opin häneltä paljon joka kerta. Toki onhan minulla vaikka mitä opittavaa vielä”, Jänötassu totesi. Nyökyttelin ja jatkoin kävelyä katsellen ympäristöä. Hiirenkorva oli tällä kertaa oikein kaunis ja mukavan lämmin. Rakastin hiirenkorvaa mutta vielä sitäkin enemmän rakastin viherlehteä ja rakastin ajatusta, että tänä viherlehtenä viettäisin niin paljon aikaa Jänötassun sekä Ahmatahman kanssa ja pitäisin hauskaa kaikkien ystävieni kanssa.
“Mukavaa kuulla. Toivon, että saat pian soturinimesi”, nau’uin ja vilkaisin nuorempaa kollia silmät loistaen. Hän tiesi varsin hyvin, että minulla oli kiire päästä kokeilemaan kumppanuutta hänen kanssaan.
“Niin minäkin toivon”, Jänötassu sanoi ja hymyili.
Tulimme joen rantaan ja loikkaisin heti ensimmäiselle astinkivelle koskettamaan veden pintaa etukäpälälläni.
“Rakastan vettä”, naukaisin ja katsahdin Jänötassua, joka pysytteli rannalla varovaisena.
“Tule sinäkin tänne, voin siirtyä tuohon seuraavalle kivelle”, sanoin ja loikkasin seuraavalle kivelle. Jänötassu hyppäsi kivelle, jolla olin äskettäin ollut. Hymyilin tälle ja tarkkailin hetken ajan virtaavaa vettä.
“Eikö olekin kaunista?” kysyin onnellisena ja kumarruin kohti vettä mutta en huomannut, että kiven reunat olivat märät ja sen takia kovin liukkaat. Yritin pitää kiinni kivestä mutta molskahdin pää edellä veteen. Pakokauhu valtasi minut ja koitin parhaani mukaan pyristellä pintaan, mutta hukkasin suunnan. Kurkottelin joka suuntaan ja koitin päästä pintaan. Keuhkoissani tuntui polttavalta. Jospa vain pääsisin pintaan niin pääsisin uimaan rantaan. Tunsin kuinka haukkasin pakolla vettä keuhkoihini ja päässäni alkoi tuntua pyörryttävältä. En tiennyt selviäisinkö. Jos kuolisin tähän, jättäisin Jänötassuun niin isot arvet. Vähiten halusin hänelle surua.
//Jänö?

Jänötassu

Käärmis

Sanamäärä:
1012
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
22.488888888888887

27. joulukuuta 2024 klo 12.58.20

Aikaa oli kulunut hyvän verran Jänötassu oli ollut ystävänsä kanssa. Perhotassu oli saanut soturinimensäkin ja hänet oli nimetty Perhopuroksi. Jänötassu oli niin ylpeä nuoresta soturittaresta ja oli pitänyt huolen siitä, että hänen äänensä oli erottunut kaikkien muiden kissojen hurrausten joukosta. Hän halusi, että Perhopuro todella tajusi kuinka paljon hän naaraasta todella välitti.
“Jänötassu?” kuului ääni oppilaiden pesän suulta ja sai Jänötassun ajatukset poksahtamaan pois kuin kupla. Kolli makasi omalla makuusijallaan oppilaiden pesässä ja tuijotteli vain pesän seinää.
"Jänötassu käänsi katseensa pesän suulla olevaan kissaan ja tunnisti heti Aurinkoroihun lempeän katseen. Nuori oppilas nousi ripeästi ylös ja lähti venytellen isänsä luokse hieroen kuonoaan tämän poskeen. Aurinkoroihu pukkasi poikaansa hellästi ja sitten väisti pesän suuaukolta, jotta nuori harmaanruskea kolli pääsisi ulos.
“Oliko sinulla jotain erityistä asiaa minulle?” Jänötassu kysyi isältään, kun pääsi ulos asti ja lämmin aurinko alkoi sivellä hänen turkkiaan lämmöllä.
“Ajattelimme lähteä perheen kesken käymään Sypressikuiskeen ja kuolleiden pentujen haudoilla”, Aurinkoroihu selitti ja heilautti häntäänsä vähän matkan päähän, jossa seisoskeli Sädesäihke kumppaninsa Käärmekullan rinnalla ja Säihketassu tassutti hitaasti heidän luokseen.
“Aivan, käyhän se”, Jänötassu naukaisi lempeästi, kun muisteli emoaan, jota ei oikeastaan koskaan ollut päässyt tapaamaan. “Mutta missä Syreenisumu on?” hän kysyi vielä, ennen kuin he kerkesivät liikkua mihinkään.
“Hän tulee pian. Hänen piti vain käydä tarpeidentekopaikalla ennen lähtöä”, Aurinkoroihu kertoi. Jänötassu nyökkäsi ja istahti alas odottamaan vanhemman sisarensa tuloa.
Kun Syreenisumukin oli päässyt paikalle, lähti koko poppoo kohti Sypressikuiskeen ja tämän edesmenneiden pentujen hautoja. Jänötassu pysytteli koko matkan isänsä ja pentuetoverinsa Säihketassun välissä. Hän huomioi, että Syreenisumu tassutti Aurinkoroihun toisella puolella ja Sädesäihke tuli Käärmekulta rinnallaan heidän kaikkien takana. Käärmekulta katseli poispäin metsään ja Sädesäihke katsoi eteenpäin sinne mihin he olivat menossa.
Jänötassu käänsi katseensa taas isäänsä. Hänen ilmeensä oli vakava, mutta hänen silmissään loisti suru. Jänötassu tiesi, että tämä oli hänen isälleen rankkaa, mutta auttoi myös hänen suruunsa. Nuori oppilas painautui vasten isäänsä yrittäen antaa tälle samalla hieman tukea tämän suruun.
Pian kaikki alkoivat hidastaa ja pysähtyivät sitten hautojen luokse. Jänötassu huomasi Käärmekullan kuiskuttavan jotain Sädesäihkeelle hieman vaivaantunut ja huolestunut katse kasvoillaan, mutta naaraan kumppani pukkasi häntä kevyesti päällään lapaan ja kuiskutti hänelle jotain takaisin samalla ohjaten hänet hellästi mukanaan muiden seuraan hautojen luokse laskemaan niille kukkia ja vaihtamaan kieliä sekä muistelemaan vanhoja aikoja ja muistoja näiden kissojen kanssa.
Jänötassu sulki silmänsä hetkeksi ja kuvitteli emonsa parhaansa mukaan eteensä. Hän ei tiennyt täysin, miltä tämä näytti, mutta oli kerännyt muiden kissojen kuvailusta mieleensä mielikuvan siitä, miltä emo kutakuinkin näytti. Hän oli niin kaunis ja hänellä oli aina kasvoillaan lempeä katse, joka lämmitti sisintä.
“Kiitos, kun olet suojellut minua ja pitänyt minusta huolta. Kiitos, kun olet varjellut elämääni ja antanut minulle elämän”, Jänötassu kuiskutti hiljaa, kunnes sitten nousi ylös. Hän katseli muita ja meni hieman sivummalle istumaan. Hän kääri häntänsä tassujensa ympärille ja katseli, kun muut surivat hiljaa Sypressikuiskeen ja tämän pentujen haudoilla.
Kun kaikki alkoivat olla valmiita, he kerääntyivät taas yhteen ja lähtivät suuntaamaan takaisin leiriin. Jänötassu asteli isänsä vierellä ja painautui tiukasti tämän turkkiin kiinni. Hän nosti hieman katsettaan ja katsoi isänsä kasvoja.
“Kiitos, isä. Kiitos, kun olet ollut aina kanssani”, Jänötassu naukaisi hiljaa. Aurinkoroihu käänsi katseensa poikaansa ja hymyili hänelle lempeästi.
“Turhaan kiittelet, se on minun tehtäväni isänäsi”, kolli vastasi ja silitti hännällään poikansa selkää. Jänötassu kehräsi hiljaa. Hän katsoi isäänsä vielä hetken, kunnes käänsi katseensa. He lähestyivät leiriä jo kovaa vauhtia.
“Haluatko jakaa riistaa kanssani? Kala maistuu tähän aikaan erityisen maukkaalta”, Jänötassu kysyi isältään. Aurinkoroihu kehräsi.
“Toki”, hän naukaisi hymyillen.
Kun he pääsivät leirin sisäänkäynnille, Jänötassu odotti, että kaikki muut menivät sisään ensiksi ja meni sitten muiden jäljessä sisään leiriin. Hänen turkkinsa väreili ilosta. Hän tunsi suurta rakkauden tunnetta, kun oli saanut viettää perheensä kanssa sillä tavoin aikaa yhdessä.
Aurinkoroihu odotti jonkin matkan päässä Jänötassua, mutta ennen kuin nuori harmaanruskea kolli kerkesi isänsä luokse, Perhopuro saapui paikalle. Hän hymyili ja katsoi Jänötassua iloisesti.
“Haluatko tehdä jotain yhdessä?” naaras kysyi ja vaikutti siltä, että oli odottanut hänen tuloaa jo hetken ajan.
“Anteeksi, olen juuri aikeissa viettää aikaa Aurinkoroihun kanssa, mutta lupaan kyllä tulla sinun seuraasi heti, kun olemme olleet hetken kahden”, Jänötassu naukui.
“Ei se mitään. Ymmärrän hyvin. Vietä vain aikaa isäsi kanssa ihan rauhassa, minä voin kyllä odottaa”, Perhopuro naukui ymmärtäväisesti. Jänötassu räpäytti naaraalle silmiään kiitollisena ja lähti sitten isänsä luokse.
“Katselin jo hieman tuoresaaliskasaa ja tuo ahven näyttää erityisen makoisalta, vai mitä sanot?” Aurinkoroihu ehdotti. Jänötassu nyökkäsi hyvillään.
“Käy minulle”, hän naukaisi ja lähti sitten isänsä vierellä ottamaan ahvenen kasasta heille jaettavaksi.
Kaksikko istahti alas ja alkoi jakaa kalaa yhdessä.Jänötassu katsoi aina välillä Aurinkoroihun reaktioita ahvenen makuun, mutta se ei juuri poikennut siitä, jos hän olisi syönyt muutakaan riistaa.
“Isä, oletko syönyt paljonkin kalaa elämäsi aikana?” Jänötassu kysyi pian.
“Kyllähän sitä on jokunen kerta tullut syötyä, mutta en ole kamalan erikoisemmin sitä nautiskellut”, Aurinkoroihu vastasi. Jänötassu nyökkäsi.
“Selvä, mietin vain”, nuori oppilas totesi ja otti haukun ahventa ja alkoi jauhaa sitä hiljaa. Hän ei ollut hetkeen viettänyt aikaa isänsä kanssa, eikä oikein tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä.
“No, miten koulutus on sujunut?” Aurinkoroihu kysyi häätäen Jänötassun ajatukset pois hänen mielestään ja vetäen hänet takaisin siihen hetkeen ja paikkaan, jossa hän oli.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Mesitähti on erinomainen opettaja”, Jänötassu vastasi hymyillen. “Entä, miten sinulla on mennyt? Ihan vain kaikin puolin?”
“Hyvin. Hiirenkorva alkoi hyvin ja riistaa on hyvin. Pidän näistä lämpimistä päivistä muutenkin”, soturi kertoi. Jänötassu nyökkäsi.
“Hiirenkorva on kyllä ollut mukava. Pidin hiirenkorvan harjoituksista myös paljon. Ne olivat mainiot”, harmaanruskea kolli naukui. Aurinkoroihu nyökkäsi ja nousi sitten ylös.
“Minun täytyy nyt mennä. Lupauduin saalistuspartioon mukaan ja alkaa olla aika lähteä. Jutellaan kuitenkin taas pian!” soturi naukaisi. Jänötassu nyökkäsi hymyillen.
“Jutellaan!” hän naukaisi, kun hänen isänsä lähti toisaalle.

Jänötassu jutteli Perhopuron kanssa, kun naaras ehdotti, että he lähtisivät kävelylle joen rantaan. Kolli hymyili ja kehräsi pehmeästi.
“Toki! Minusta se kuulostaa hyvälle ajatukselle. Saamme olla rauhassa ja jutella täysin kahden”, kolli naukaisi ja nousi ylös. Perhopuro hymyili ja nousi hänkin ylös ja lähti sitten johtamaan nuorempaa kollia mukanaan ulos leiristä.
“Miten Ahmatahman kanssa on mennyt? Hän on vaikuttanut hieman äreältä viimeaikoina, kun olen nähnyt hänet. Onko teillä ollut jotain riitaa, vai haluatko puhua siitä lainkaan?” Jänötassu kysyi, kun he olivat kävelleet jo vähän matkaa leiristä.

//Perho?

Leimusilmä

EmppuOmppu

Sanamäärä:
227
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
5.044444444444444

17. joulukuuta 2024 klo 10.03.27

Leimusilmä tunsi hermostunutta kihinää turkkinsa alla. Jokin Hilehuurteen olemuksessa kieli siitä, että tämä tiesi asioita. Asioita, jotka Leimusilmä oli pyrkinyt pitämään henkilökohtaisina. Ehkä hän vain kuvitteli, eikä Hilehuurre oikeasti tiennyt mitään. Ei kai parantaja sentään niin läpinäkyvä ollut tunteistaan?
“Tulin keräämään lisää yrttejä varastoon nyt kun ne ovat tuoreita”, hän vastasi hopeanharmaan soturin kysymykseen ja viittasi hännällään yrtteihin, jotka oli laskenut maahan voidakseen puhua paremmin.
“Niitä näyttää olevan paljon”, Lieskakajo totesi silmätessään kasveja. “Oletko varma, että saat kannettua ne yksinäsi leiriin?”
Leimusilmä väänteli hännänpäätään kuumotuksissaan. Kenties Lieskakajo voisi auttaa häntä yrttien kanssa ja he saisivat viettää aikaa kahdestaan. Viime kerrasta oli jo tovi, ja parantajakolli kaipasi soturin turkin lämpöä omaansa vasten.
“Lieskakajo!” Jostain lähistöltä kajahti kutsu. Leimusilmä tunsi harmistuksen pyyhkivän ylitseen kuin vesisateen, kun hän tunnisti huutajan Nokkospilveksi, Lieskakajon kumppaniksi.
Lieskakajo heilautti korviaan vaikean näköisenä. “Minun on parasta mennä katsomaan, mistä on kyse.” Hän kääntyi katsomaan vielä Leimusilmää. “Ehkä Hilehuurre voisi auttaa sinua noiden kanssa?”
“Mielelläni”, Hilehuurre virnisti ennen kuin Leimusilmä ehti vastata mitään, eikä parantajan auttanut kuin vain nyökytellä.
“Kyllä se kai käy.”
“Nähdään leirissä!” Lihaksikas, punertava soturi heilautti heille säntäänsä ja pinkaisi sitten Nokkospilven äänen suuntaan.
Leimusilmä hymyili hermostuneesti Hilehuurteelle, jonka kanssa oli jäänyt kahden, ja ryhtyi sitten jakamaan yrttejä kahteen erilliseen pinoon, jotta ne olisi helpompi kantaa. “Sinä voit ottaa tuon toisen, niin minä otan tämän”, hän naukui kollille ja osoitti tassullaan toista yrttiläjää.

//Hile?

Arviointi

Auroora

Sanamäärä:
150
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.3333333333333335

16. joulukuuta 2024 klo 17.14.51

AMPIAINEN
Vienotassu: 18kp-
Kuusikkopentu: 26kp!-
= 44kp

ELANDRA
Mesitähti: 5kp-
Haavemuisto: 5kp-
= 10kp

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 18kp-
Kuutamolaine: 4kp-
Leimusilmä: 5kp-
= 27kp

KOIVU
Varjoliekki: 47kp!-
Ropinatassu: 67kp!-
Hilehuurre: 5kp-
= 119kp

KÄÄRMIS
Korpikaste: 18kp-
Jänötassu: 37kp!-
Käärmekulta: 22kp!-
= 77kp

PYRY
Kastetassu: 7kp-

SAAGA
Perhopuro: 37kp!-
Varpulaulu: 14kp-
Sädesäihke: 4kp-
Tähtimötaivas: 6kp-
Nopsaliekki: 13kp-
= 74kp

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 3kp-

Perhopuro

Saaga

Sanamäärä:
186
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.133333333333334

16. joulukuuta 2024 klo 7.41.58

Seisoin litteäkivellä Mesitähden edessä. Tämä ei voinut olla totta! Minä ihan varmasti uneksin!
“Siinä tapauksessa Perhotassu, tästä lähtien sinut tunnettakoon Perhopurona. Eloklaani kunnioittaa ystävällisyyttäsi ja avoinmielisyyttäsi”, päällikkö naukui. Olin saanut soturinimeni. Ihka oikeasti! Käännyin klaanin kissoja kohti ja otin vastaan heidän hurrauksensa.
“Perhopuro! Perhopuro! Perhopuro!” klaani huusi ja kuten oli luvannut Jänötassu huusi heidän mukanaan ja todellakin erotin hänen äänensä. Loikkiessani läheisteni luo mielessäni kummitteli vanhempieni poissaolo. Kosketin Ahmatahmaa nenälläni korvalle ja otin häneltä onnittelut vastaan. Samoin tein Hiilihampaalle ja muille sukulaisilleni mutta kaikkein innoissani olin, kun vihdoin pääsin Jänötassun luo.
“Olen ylpeä sinusta”, kolli naukui ja kosketti lapaani nenällään. Hymyilin tälle ja kiitin.

Joitain auringonnousuja siitä, kun olin valvonut ensimmäisen yövartioni soturina, juttelin taas Jänötassun kanssa. Meidän tuli juteltua vähemmän, kun asuin soturien pesässä mutta se ei ollut ongelma. Vietimme sitten muuten aikaa niin paljon kuin pystyimme.
“Lähdettäisiinkö kävelylle? Voisimme mennä joen rantaan ja jutella”, ehdotin hymyillen nuoremmalle kollille. Ahmatahma oli ilmaissut monta kertaa, että ei uskonut minun ja Jänötassun ystävyyteen, sillä hän oli vielä oppilas mutta minä hänelle ystävyydet näytän, sillä Jänötassu oli lempikissani koko maailmassa eikä edes toinen paras ystäväni voisi muuttaa mielipidettäni.
//Jänö?

Varpulaulu

Saaga

Sanamäärä:
224
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.977777777777778

16. joulukuuta 2024 klo 7.32.53

//Varpulaulu näkee tarinassa harhoja ja siksi siinä esiintyy kuolleita kissoja

En ehtinyt sanomaan mitään, kun Korpikaste suostui johonkin, mitä Kortetuike oli sanonut. En ollut ehtinyt ihan keksittymään keskusteluun tarpeeksi, kun taustalla käveli kuolleita kissoja. Huokaisin ja lähdin tassuttamaan Kortetuikkeen ja Korpikasteen perässä jonnekin. En tiennyt minne olimme menossa, mutta tiesin, että tämä olisi tilaisuuteni koittaa saada kuolleet kissat pois silmistäni ja mielestäni ainakin hetkellisesti. Astelimme ulos sisäänkäynnistä. Pohdin kuumeisesti miten saisin selville minne olimme menossa, ilman että kysyisin sitä suoraan.
“On kyllä mukava, kun aurinko taas paistaa”, Kortetuike naukaisi ja kääntyi sitten kohti minua.
“Älä jää jälkeen Varpulaulu”, hän naukui. Sain sanoista selvää mutta Kortetuikkeen naama ei pysynyt silmissäni. Näin sen kahtena, sitten kolmena. Parin silmän räpäytyksen jälkeen näin sen taas yhtenä. Hengitin syvään sisään ja puuskahdin sitten.
“En jää. Älä minusta huoli”, nau’uin ja katsoin maata. Kortetuike kuitenkin hiljensi vauhtiaan ja käveli pian minun rinnallani Korpikaste vierellään.
“Minusta on-” Korpikaste naukui. Sain alusta selvää mutta loppua kohti korvissani kohisi niin kovaa etten saanut selvää. Koitin keskittyä muuhun.
“Vai mitä Varpulaulu?” Kortetuike naukui ja katsoi minuun. En tiennyt, mitä kolli oli sanonut aikaisemmin ja mihin minun piti vastata. Nyökkäsin.
“Niin, olen samaa mieltä”, sanoin ja toivoin todella, että vastaus sopi tilanteeseen. En todellakaan tiennyt oliko ollut hyvä idea lähteä siskon ja Kortetuikkeen mukaan tänne jonnekin, mutta en voisi enää perääntyä, sillä molemmat varmaan huolestuisivat minusta. En todellakaan halunnut, että he huolestuisivat minusta. Olin ihan kunnossa.
//Korpi tai Korte?

Hilehuurre

Koivu

Sanamäärä:
224
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.977777777777778

15. joulukuuta 2024 klo 21.51.45

Hilehuurre pujotteli Lieskakajon perässä metsikössä. Maasto oli osin märkää, sillä viime yönä oli satanut. Varpusen tuoksu tulvi Hilehuurteen sieraimiin. Hän pysähtyi hetkeksi paikoilleen, mutta lintua ei näkynyt eikä kuulunut, joten hopeinen soturi jatkoi matkaa. Hänen edellään kävellyt punaturkkinen soturi oli yhtäkkiä kadonnut näköpiiristä. Hilehuurre ehti juuri ja juuri äkätä punaisen hännänpään katoavan puun taa. Kolli kiihdytti tahtiaan saadakseen Lieskakajon kiinni. Samalla kolli huomasi tutun kissan ominaishajun jossain aivan lähellä.
Puun takaa esiin viuhahtaessaan Hilehuurre oli törmätä Lieskakajon takamukseen. Hän välttyi kiusalliselta kommellukselta viime sekunneilla. Punertavan soturin edessä istui Leimusilmä yrttejä tassullaan. Hilehuurre oli ehtinyt nähdä, kun valkomusta kolli tuijotti Lieskakajoa silmiin haltioituneen lämpimästi, mutta katse muuttui nopeasti hämmentyneen eksyneeksi, kun hän tupsahti kaksikon väliin. Hilehuurretta huvitti tilanne. Hän muisti, miten Kujekulta oli kertonut jo useita kuita sittem epäilleensä Leimusilmällä ja Lieskakajolla olevan jotain välillään. Eikä hopeinen kolli ollut unohtanut asiaa missään vaiheessa. Oikeastaan Hilehuurre oli tarkkaillut kaksikkoa paljon. Oli ollut valtava työ pitää suu supussa asiasta muiden kuin Kujekullan kanssa juoruillessa.
”Partiossako olette?” parantaja kysyi.
”Jep. Etsimme riistaa”, Hilehuurteen kasvoille piirtyi pieni vino virne ja hän vilkaisi Lieskakajoa.
”Lieskakajolla se näyttää sujuvan tosin vähän paremmin”, hopeanharmaa kolli vitsaili.
Hilehuurteen olisi tehnyt mieli vain möläyttää suoraan, että tiesi kyllä parantajan ja punaturkkisen soturin romanssista. Hän päätti kuitenkin tyytyä toistaiseksi pieneen kiusoitteluun. Todellisuudessa hän olisi halunnut udella kaiken kahden kollin suhteesta.
”Mitäs sinä puuhailet?” Hilehuurre kysyi.

//Leimu?

  • Instagram
kplogomini.png
Seurachat

Seurachattiin voit ilmoittaa, mikäli joku hahmoistasi on vailla kirjoitusseuraa. Kyseinen chat on tarkoitettu vain seuranhakuilmoituksille, ei siis keskustelua seurachatissa!

Voit laittaa chattiin seuranhakuilmoituksen esimerkiksi tähän tapaan: Koiviiksi etsii Kuolonklaanista kirjoitusseuraa. Kuka tahansa kuolonklaanilainen käy seuraksi.

Joku muu pelaaja voi sitten tarjota hahmostaan hahmollesi seuraa. Seurachatissa voi lyhyesti sopia, mitä hahmot tekevät(esim. partio, riita, keskustelu asiasta x tms.) mikäli ette ehdi ole aikaa normaalissa chatissa.

Voit kaupitella seurachatissa myös hahmojesi pentuja!

Pidemmät keskustelut ja tarkemmat sopimiset chattiin.

bottom of page