Huomasin Kortetuikkeen lähteneen ohitsemme hakemaan meidän esinettämme. Vilkaisin Sielutassuun, mutta hän näytti pärjäävän, joten lähdin kollin perään. Kuroin välimatkan kiinni hetkessä. Olin selvästi nopeampi kuin toinen, joten saavutin kohdettani.
“Varpulaulu!” Korpikaste kiljaisi kauempaa varoituksena Kortetuikkeelle ja onnistui myös hidastamaan minua hiukan. Heittäytyessäni kohti Kortetuiketta sain kuitenkin kollin maahan, vaikka välimatkaa olikin ollut. Kierin maassa toisen soturin ohi ja tein uuden hyökkäyksen mahdollisimman nopeasti.
Tällä kertaa sain - joskin vaivoin - pidettyä kollia allani hetken aikaa. Kortetuike kiemurteli kuin käärme konsanaan, mutta pidin painoni hänen päällään. Suunnittelin mitä tekisin seuraavaksi ennen kuin päätin antaa Kortetuikkeelle sen verran tilaa, että hän pääsi altani.
Meistä kumpikaan ei kuitenkaan kerennyt nousta, kun Korpikaste olikin jo minun kimpussani. Sisar oli loikannut kiinni minuun lennättäen minut irti tiimitoveristaan.
“Mene, Kortetuike! Hae aarre!” Korpikasteen riemastunut ääni kaikui korvissani.
Hetken ajan luulin olevani taas painajaisessani. Näin naaraan suuret kiiltävän valkoiset hampaat ja kuvittelin niiden iskeytyvän minuun. Seuraavaksi hän huutaisi solvauksia ja yrittäisi saada minut katumaan syntymääni.
Niin ei kuitenkaan käynyt vaan Korpikaste piteli vain minua maassa ja sanoi haastavaan sävyyn: “Etkö aio edes yrittää, rääpäle?”
Potkaisin naarasta mahaan ja koitin saada hänet yltäni, mutta en ehtinyt päästä vapaaksi kun voitonriemuinen huuto lopetti pelimme.
“Minä sain sen! Me voitimme, Varpulaulu!” Sielutassu iloitsi vastustajan esine käpäliensä juuressa. Silloin Korpikastekin päästi minut altaan ja Kortetuike tupsahti pensaista takaisin pienelle aukiolle, jossa olin jäänyt Korpikasteen alle.
Muut näyttivät iloisilta, mutta minä en saanut mielestäni painajaisistani tuttua kauhukuvaa sisarestani. Yritin kuitenkin hymyillä mukana onnitellessani Sielutassua voitostamme.

//Korte, Korpi?

Olin paneutunut leirin laitamalle odottamaan mestariani, joka oli pyytämässä Rusakkotassua ja Uskolintua kanssamme taisteluharjoituksiin. Nuoremman oppilaan rusehtavat silmät kiilsivät ilosta, kun tämä loikki luokseni mestarimme perässään. Nousin hitaasti seisomaan.
“En voi uskoa, että pääsen taisteluharjoituksiin kun Muurahaistassun pitää nyppiä kirppuja klaaninvanhimpien turkeista!” ruskea turkkinen oppilas hehkutti. Väläytin pienen hymyn ja nostin sitten katseeni Kallahämyyn. Hän kertoisi varmasti mihin me menisimme harjoittelemaan.
“Lähdetään. Menemme tällä kertaa nummille”, Uskolintu maukui ja lähti tassuttamaan toisen soturin rinnalla ulos leiristä. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja kuin kuunnella Rusakkotassun innokasta höpinää. Huomasin tuon nenässä lyhyehkön haavan, joka oli jo miltei ummessa. Pohdin mistä se oli saattanut tulla etenkin kun kyseessä oli noin nuori oppilas. Hän oli ehkä juuri ja juuri ollut neljäsosakuun oppilaiden pesässä.
“Minä haluan esitellä sinulle hienon uuden liikkeen, jonka keksin!” naaras hihkaisi, mutta sai pian Uskolinnulta toruvan katseen.
“Pidä vielä kovempaa meteliä ja yksikään saalistuspartio ei saa kiinni mitään koko päivänä”, kollisoturi naukui. Rusakkotassu katsahti pois päin: “Anteeksi.”
Toinen oppilas oli hyvin pienikokoinen ja vaikka tiesin hänen täyttäneen jo 6 kuuta epäilin silti itseäni hiukan. Rusakkotassu oli vielä aivan pennun näköinen. Kyllä hän varmasti vielä kasvaisi, ajattelin.
“Oletko sinä hyvä taistelija, Kärpästassu?” Rusakkotassun huomio suuntautui minuun. Pienet häpeän väristykset kulkivat turkillani. En minä ollut. En kuitenkaan halunnut sanoa sitä toiselle oppilaalle.
“Ihan hyvä”, totesin hiljaa.
“*Ihan* hyvä ei riitä minua vastaan! Varmasti rökitän sinut niin kovaa, että palaat leiriin itkemään emollesi häviötäsi”, Rusakkotassu haastoi outo kylmä sävy äänessään. Luimistin korviani hiukan ja pidin katseeni erossa miltei kaksi kertaa minua pienemmästä oppilaasta.
“Rusakkotassu, koitahan käyttäytyä”, Uskolintu huokaisi edestämme. Hän oli selvästi tottunut Rusakkotassun luonteeseen. Toivoin, ettei naaras oikeasti tarkoittanut sanojaan.
“Noniin”, Kallahämy naukui, kun pääsimme nummien tasaisemmalle alueelle. Vilkuilin ympärilleni vehreässä ruohossa. Sen sekaan voisi painautua, mutta pitäisi varmasti olla samanvärinen turkki, jotta se oikeasti harhauttaisi vastustajaa enkä ollut nähnyt yhtäkään vihreää kissaa vielä lyhyen elämäni aikana.
“Aloitetaan”, Uskolintu naukui vilkaisten minuun kuin varmistaakseen, että sanoi juuri oikeat sanat, “Rusakkotassu, saat hyökätä ensin.”
“Muista kuitenkin, että vaikka Kärpästassun taidot eivät olisi loistavat, hän on silti sinua kokeneempi. Sinun täytyy käyttää enemmän päättelyä kuin esimerkiksi veljesi kanssa”, Uskolintu naukui paljastaen minut täysin. Tuntui kuin minulta olisi revitty turkki päältä. Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä ja koitin vain valmistautua.
“Muista seisoa leveämmin, Kärpästassu. Aseta jalkasi niin, että Rusakkotassu ei pääse horjuttamaan sinua liikaa.”
Nyökkäsin mestarilleni ja asettauduin valmiiksi. Rusakkotassukin näytti valmistautuvan, joten terästin kunnolla aistejani. Nostatin karvani pystyyn. Rusakkotassun katse kiinnittyi lapaani, joten osasin heti väistää kun tämä loikkasi eteenpäin. Kierähdin maahan oppimallani liikkeellä ja koitin väistää toista oppilasta, mutta kierimiseni junnasi paikallaan enkä päässyt väistämään. Rusakkotassu loikkasi ilmaan ja laskeutui päälleni nauliten minut maahan.
“Potkaise takakäpälilläsi”, Kallahämyn ohje kuului. Tein kuten käskettiin ja lennätin pienen kevyen oppilaan ilmaan. Hän mätkähti maahan lennättäen hiekkapölyä kaikkialle. Yskin noustessani pystyyn, mutta Rusakkotassu oli ollut nopeampi. Hän oli jo kimpussani pienemmälle kissalle soveltuvalla hyppää ja tarraudu -taktiikalla. Naaraan kynnet eivät kuitenkaan ihan pitäneet ja hän liusui pois.
Minun oli ihailtava toisen kykyä nousta ylös todella nopeasti epäonnistumisesta huolimatta. Nousin takakäpälilleni pistääkseni hänet maahan nopealla pystylukolla, mutta naaras tiesi miten vastata liikkeeseen. Hän kuitenkin haukkasi hieman liian suuren palan ja koitti niin edistynyttä liikettä, että jäi helposti alleni. Huohottaen kömmin naaraan päältä ja katsahdin mestariini.
“Hyvää työtä molemmilta”, hän sanoi ja viittasi minut hännällään luokseen, “Kärpästassu tiedän, että sinä haluat käyttää kaikkia oppimiasi liikkeitä mutta turvaudu sellaisiin joilla oikeasti voitat taistelun.”
“Mutta-”
“Tiedän, että se meni hyvin, mutta mieti mitä olisi tapahtunut jos olisit kohdannut voimakkaamman vastuksen. Hän olisi vastannut pystylukkoosi samalla taktiikalla ja saanut helposti taistelun lopetettua.”
Alistuin nyökkäämään hyväksyvästi ja tassutin takaisin kynitylle taistelualueelle. Rusakkotassu sai parhaillaan palautetta omalta mestariltaan ja näytti niin itsevarmalta, etten ollut ihan varma enää mistään. Purin hampaitani yhteen ja huiskaisin häntääni. Rusakkotassu loikkasi taas.

Siristelin silmiäni ja vilkuilin ympärilleni. Muurahaistassun olisi varottava sanojaan ellei haluaisi ongelmia meille kummallekin.
“Uhkailetko satuttaa mestariani? Oikeaa kokenutta soturia. Oletko sekaisin päästäsi?” kysyin takaisin kuiskaten. En halunnut kenenkään kuulevan veljeni hulluja sanoja, sillä silloin minutkin voitaisiin leimata mielipuoliseksi verenhimoiseksi oppilaaksi.
Muurahaistassun silmissä välähti inho, mutta kolli itsekin tajusi vaaran. Puristin hampaani yhteen ja toivoin veljeni lähtevän. Tietyllä tapaa olin alkanut pelätä tätä. En nyt suorastaan häntä itseään, mutta hänen arvaamatonta luonnettaan.
“Näithän sinä kuinka hyvä taistelija minä olen”, tummaturkkinen veljeni ilmoitti nyt ylpeänä. Luimistin korviani ja värisytin viiksiäni vihaisena. Miksi Muurahaistassun piti luulla itsestään liikoja? Kollin siristäessä silmiään tajuisin, että minun täytyisi varmastikin vastata jotakin saadakseni hänet tyytyväseksi. Minun ei kuitenkaan tehnyt mieli tehdä niin, joten heilautin häntääni terävästi ilmassa ja nyrpistin nenääni eleikseni ennen vastaväiteitäni.
“Et kyllä siltä vaikuttanut. Turvauduit harjoituksissa kynsiisi”, ärähdin, “Ei kauhean soturimaista käytöstä.”
Tiesin sörkkiväni kynsilläni ampiaispesää, mutta keskellä parantajan sairasaukiota Muurahaistassu ei voisi käydä kimppuuni ellei haluaisi vakavampia seurauksia. Seurauksista mieleeni nousi kysymys. Minkä rangaistuksen toinen oppilas olikaan mahtanut saada minun satuttamisestani?
“Antoiko Sädesäihke sinulle satikutia teostasi?” kysyin virnistäen. Nojauduin hiukan lähemmäs Muurahaistassua pitäen kuitenkin pienen etäisyyden välillämme. Haistoin veren ja huomasin nenästäni räiskyneen veren tahrineen hänen toisen etutassunsa. Nostin katseeni takaisin kolliin, mutta mulkoilin tuota hiukan kulmieni alta.

//Muurahaisee?

Oma mestarini retutti minua taaksepäin siskostani, sillä olin juuri hyökännyt hänen kimppuun. Katsahdin ylös, ja näin Sädesäihkeen vihaisen ilmeen. Sitten katsoin siskooni murhaavalla katseella sillä hän katsoi minuun päin ja vaikutti nauravan, hän saisi vielä kokea kynteni turkissaan monta kertaa!
''Et voi käydä toisen oppilaan kimppuun noin vain'', Sädesäihke murisi korvaani vihaisesti, vaikkakin se oli turhaa. Tiesin että olin tehnyt oikein, satutin häntä samalla tavalla kuin hän satutti minua. Sitten Rusakkotassun mestari Uskolintu vieläpä heitti minulle ja Sädesäihkeelle negatiivisen kommentin lähtiessään. Katsoin häneen kävellessään poispäin ja puhuen oppilaalleensa, sihahdin vaikkakaan hän ei varmaan kuullut sitä. Toisaalta niin oli varmaam parempi minulle.
''Muurahaistassu kuules. Sinä et missään nimessä saa satuttaa toista oppilasta, etenkään siskoasi tuolla tavalla ilman lupaa! Ymmärrätkö, mitä olisi voinut tapahtua jos olisit huitaissut ohi? Hän olisi voinut menettää näkönsä.'' Sädesäihkeen paras argumentti oli siskoni näön menetys. Se oli aika raukkamaista sillä halusin jopa että hän menettäisi vaikka kaikki aistinsa, niin olisin aina automaattisesti häntä parempi.
''Sitten kun olen keskustellut loppuun kanssasi, tulen keskustelemaan tästä Uskolinnun kanssa vakavasti harkiten, voiko sinua enää päästää samoihin harkoituksiin minkään oppilaan kanssa ja sinä menet heti pytämään anteeksi siskoltasi.'' Sädesäihke näytti edelleen vihaiselta, onneksi hän oli jo leppynyt hieman eikä vaatinut minua esimerkiksi siivoamaan klaaninvanhimpien likaisia turkkeja.

Kävelin hitaasti leiriä kohti Sädesäihkeen vieressä, ehkä olin tehnyt väärin hänen mielestä, mutta en ikimaailmassa pyytäisi anteeksi typerältä Rusakkotassulta. Minun olisi pitänyt vain lyödä siskoani ensin kynnet esillä, siten olisin voinut väittää pitäneeni ne vahingossa taisteluvalmiina. Nyt menetin myös taisteluharjoitukset muutamaksi päiväksi, sillä Sädesäihke ei halunnut ilmeisesti tehdä hyviä sotureja tähän klaaniin.
''Menehän pyytämään Rusakkotassulta anteeksi'', Sädesäihke ohjasi minua hännällään parantajien pesää kohti.
Yritin löytää häntä katseellani ja huomasin hänet kävelemässä poispäin parantajien pesältä.
''Heipähei, mites sinulla menee?'' Lähestyin Rusakkotassua mahdollisimman uhkaavasti.
''Sinä satutit minua!'' Rusakkotassun ääni kuulosti pentumaiselta omiin korviini.
''Ja sinä saat kokea paljon enemmän, mikäli et tee niinkuin haluan.'' Naaras perääntyi hieman taaksepäin. ''Saat luvan kertoa kaikille, miten pyysin sinulta anteeksi ja kaduin tekoani. Muuten et ehkä koskaan enää näe rakasta Uskolintuasi'', murinani ei kuulunut kuin juuri ja juuri siskoni korvaan. Näytin hampaitani ja peräännyin hieman antaakseni tilaa Rusakkotassulle, sillä muutama muu kissa oli tullut hieman harmillisen lähelle meitä.

//Ruska?

Ensin epäröin hieman antaa Sielutassua Korpikasteen vastustajaksi, mutta sitten tolkutin itselleni, että se oli parasta naaraan taistelukoulutuksen kannalta. Häviäisin taistelussa kenelle tahansa, pääasiassa siksi, että en halunnut taistella, kun taas Korpikasteella oli tietoja ja taitoja, joita hän voisi välittää Sielutassulle harjoituksen aikana. Sielutassu ansaitsi kokeneemman ja kyvykkäämmän vastustajan hioakseen omia taitojaan.
“Se käy minulle”, hymyilin Korpikasteelle, joka vilkuili vastustajatiimin suuntaan hienoisen omahyväisen oloisena. Pidin siitä, miten itsevarma Korpikaste oli. Hänellä oli vahva sydän. “Minä voin yrittää livahtaa Varpulaulun ohitse heidän aarteelleen.”
“Sopii”, Korpikaste nyökkäsi tyytyväisen oloisena suunnitelmaamme.
Hautasin aarteemme harjoitusmontun hiekkaiseen pohjaan ja peittelin sen huolella irtolehdillä ja oksilla, kuitenkin yrittäen pitää sen luonnollisen näköisenä. Jos yrittäisin asetella lehtiä ja oksia sen peitoksi liian tarkkaan, piilo olisi ilmiselvä.
Käännyin Korpikasteen puoleen ja ilmoitin aarteemme olevan kätkössä. Kun toinenkin tiimi oli saanut keppinsä piilotettua, astelimme lähemmäksi montun keskustaa. Korpikaste silmäili Sielutassua selkäkarvat innostuksesta väreillen. Selvästi myös oppilaani oli päättänyt valita Korpikasteen kohteekseen, sillä tämä vastasi naaraan tuijotukseen kuin haastaen. Varpulaulu seisoi Sielutassun vierellä, ja minä väläytin hänelle nopean, kannustavan hymyn.
“Harjoitus alkaa… nyt!” Korpikaste ulvaisi ja syöksähti kissakaksikkoa kohti. Tehdessään niin hän pölläytti huolella hiekkaa ilmaan suoran vastustajiemme päälle, mikä sai heidät kääntämään päänsä hetkellisesti toisaalle suojatakseen silmiään. Olin pyytänyt Korpikastetta luomaan minulle harhautuksen, jotta pääsisin puikkimaan monttua reunustavien pensaikoden taakse kiertääkseni heidän aarteensa mahdollisen olinpaikan luokse suojassa.
Toistaiseksi suunnitelma toimi hyvin, ja minä luikin vauhdilla pois montusta ja ryömin pensaan oksien ali toiselle puolelle. Kuljin vatsakarvat maata hipoen niin vauhdilla kuin pystyin aukion toiselle reunalle, jonne oletin heidän kätkeneen aarteensa, ja ryömin ulos pensaikosta. Silloin huomasin Varpulaulun katsovan minua päin ja tajusin juonemme paljastuneen.

//Varpu ja Korpi?

Valmistauduin Muurahaistassun iskuun, mutten ollut aivan tarpeeksi nopea torjumaan sitä. Kynnet piilossa veljeni käpälä lämähti kasvoilleni. Se ei kuitenkaan sattunut juurikaan niin paljoa kuin olin ajatellut.
Ryhdistäydyin nopeasti ja odotin mestareiltamme seuraavia neuvoja. Uskolintu pyysi, että kokeilisimme liikettä uudelleen. Varmasti harjoitusmielessä. Olivathan nämä taisteluharjoitukset.
Muurahaistassu sivalsi jälleen ilmaa tassullaan, mutta nyt olin nopeampi reagoimaan. Väistin iskun enkä edes kaatunut, vaikka horjahdus oli siihen suuresti viitannut. Odotin, että veljeni palaisi takaisin taaksepäin ja saisin kokeilla liikettä uudelleen häneen, mutta Muurahaistassulla oli muut suunnitelmat.
Kollioppilas loikkasi kimppuuni. Hän roikkui turkissani hetken ennen kuin kaaduin yllättyneen parkaisun saattelemana maahan. Toisen silmissä oli ahnas katse, kun hän kiipesi päälleni ja valmistautui lyömään uudelleen.
“Onko sinulla mehiläisiä päässäsi, Muurahaistassu!” Sädesäihke karjaisi ja oli jo ryntäämässä väliin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt estää oppilastaan sivaltamasta kuonoani auki. Tunsin lämpimän veren pulpahtavan ihon pintaan ja tahrivan toisen poskeni.
Kipu oli viiltävää, enkä voinut olla puristamatta silmiäni kiinni odottaen toista iskua. Onneksi Sädesäihke oli kuitenkin nopea liikkeissään ja pääsi tielle ennen kuin veljeni ehti pahoinpidellä minua enempää. Tunsin kiihtyneet sydämenlyöntini korvissani asti, kun nousin hitaasti maasta. Pieni veripisara oli tipahtanut jalkojeni juureen ja koitin hieroa sitä tassullani pois. En halunnut näyttää Muurahaistassulle, että vuosin verta. Hän ei saanut voittaa minua noin vain, eikä etenkään taisteluharjoituksissa, kun tarkoituksena oli pitää kynnet piilossa ja harjoitella.
“Et voi noin vain käydä kynsiksi toiseen oppilaaseen!” Sädesäihke murisi retuuttaen Muurahaistassua niskanahasta kauemmas. Uskolintu puolestaan käveli minun luokseni.
“Mennään näyttämään tuota parantajalle”, hän naukui selvästi vihaa uhkuen, “Pidä oppilaasi kurissa, Sädesäihke.”
Tassutin mestarini perässä pois paikalta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minua raivostutti hiukan, että Sädesäihke oli tullut väliin, sillä olisin minä itsekin selvinnyt veljeni hyökkäyksestä mutta olin kuitenkin kiitollinen. En olisi halunnut saada pahempia vammoja, joiden takia soturikoulutukseni olisi viivästynyt yhtään enempää. Muurahaistassu ei saisi päästä soturiksi ennen minua. Me valmistuisimme samaan aikaan tai emme ollenkaan.

//Murkku, jos haluut vaikka jatkaa leirissä sen jälkeen, kun Ruska on käyny parantajalla ja Murkulle on annettu joku rankku?

''Sano se uudelleen'', lähestyin siskoani. Olin valmis rökittämään hänet taistelussa, sillä hän oli ilkkunut minua heikoksi pennuksi.
Näin, miten siskoni karvat nousivat, mutta minä en pelännyt häntä. Tunsin äkkinäisen vetäisyn niskastani, kyseessä oli mestarini Sädesäihke. Hän halusi ilmeisesti de-eskaloida tilanteen. Hitsi miten typerä mestari, antaisi nyt taistella taisteluharjoituksissa. Katsahdin siskooni ilkeällä sivusilmällä, sillä halusin näyttää kumpi on parempi.
''Muurahaistassu voisitkin sitten kokeilla seuraavaksi'', hetken 'rauhoittumisen' jälkeen oma mestarini antoi täydellisen mahdollisuuden iskeä takaisin siskooni vielä kovemmin. Hyppäsin ja löin, nyt vain niin kovaa että Rusakkotassu varmasti alkaisi etsimään äitiä peloissaan.
''Hienosti meni Muurahaistassu!'' Vihdoinkin Sädesäihke ymmärsi minun taitoni.
Katsahdin siskooni, mutta vaikutti siltä etten saanut hänestä haluamaani reaktiota ulos. Minun täytyi yrittää seuraavalla kerralla kovemmin. Halusin tahria turkkini hänen vereen.
''Hei Rusakkotassu ja Muurahaistassu. Voisitteko kokeilla taisteluliikettä uudestaan?'' Uskolintu halusi selvästi meidän kehittyvän liikkeessä, mutta ei tajunnut suunitelmaani. Uskolintu nyökkäsi ja täten antoi minulle luvan hyökätä siskoni kimppuun.
Tein taisteluliikkeen kuten aijemmin, mutta tällä kertaa en mennytkään takaisin omalle paikalleni. Sen sijaan löin siskoani ja hyppäsin häneen kiinni. Siskoni horjahti yllätyksestä ja kaatui maahan, joten pääsin kiipeämään tämän päälle.

//Rusakko

Saimme molemmille tiimeille jotain, joka toisten oli tehtävänä varastaa. Valitsin meille suurehkon palan puun kuorta, joka oli luultavasti pudonnut siitä joskus oppilaiden harjoitellessa kiipeilyä. Se olisi tarpeeksi helppo kannettavaksi, jotta se ei olisi toiselle tiimille epäreilu ja sen lisäksi sen saisi sujautettua hyviin piiloihin, jos vain jaksoi olla tarpeeksi kekseliäs. Sielutassu oli sen sijaan onkinut jostain esille paksun, mutta lyhyen kepin palasen. Ehkä kooltaan hieman jäniksen käpälää suurempi.
“Minä olisin halunnut Korpikasteen kanssa! Tämä peli on aivan epäreilu! Tai edes Kortetuikkeen, hän on mestarini! En osaa kuitenkaan tehdä yhteistyötä Varpulaulun kanssa! Ei hän tee koskaan mitään!” Sielutassu nurisi, kun ryhdyimme valmistelemaan pelitaktiikkaamme. Toisin sanoen miettimään mihin aarteet saisi hyvin piilotettua, jotta se olisi tarpeeksi selkeässä paikassa, mutta ei liian helppo varastettavaksi. En arvostanut nuoren naaraan puhetta. Hän sentään puhui minun kissasta, joka sattui olemaan minun veljeni! Ainoa verellinen sisarukseni, jonka suostuin myöntämään olevan sukua minulle!
“Näytä hieman arvostusta! Varpulaululla voi olla paljonkin taitoja joita et tiedä! Vaikka tietysti et tulisi päihittämään minua edes pienen armeijan kanssa, et saa puhua tuolla lailla vanhemmista kissoista! Etenkään veljestäni!” murarhdin Sielutassulle. Hän pysyi hetken hiljaa, mutta mutisi sitten anteeksipyynnön. Oli hänellä otsaa! Vaikka Varpulaulu ei ollut ollut yhtä aktiivisesti klaanin tehtävissä mukana kuin aikoinaan, osasi hän varmasti vielä jotain, eikö? Ehkä hänellä olikin ässä hihassaan.
“Menkäähän nyt piilottamaan keppinne niin me keksimme paikan tälle puun kuorelle”, Kortetuike ohjeisti ja vilkuili ympäriinsä. Ojensin hänelle aarrettamme. Voisi hänkin ottaa ohjat. Ehkä hänellä oli jokin mahtava suunnitelma mielestään, josta en voinut tietää. Olihan hän sentään ollut mukana pelastamassa entistä päällikköämme ja parantajiamme aikoinaan, kun Kuolonklaani piti Eloklaania kynsissään. Kai hänellä silloin pitäisi olla jotain taitoa suunnitella?
“Voin pitää huolta Sielutassusta, jos tahdot. Voin näyttää sille nuorelle mistä todelliset soturit on tehty!” naukaisin ja vilkaisin lapani ylitse kohti Varpulaulua ja Sielutassua. Rökittäisin oppilaan ja näyttäisin kuinka helposti se minulta kävi. Todistaisin, että olin todella paras.

//Korte? Varpu?

Katselin, kun Mustikkapyörre pesi haavaansa huolellisesti. Koin hienoista huolta klaanitoveriani kohtaan. Hän oli satuttanut itsensä niin monta kertaa ja vielä aika vakavasti joka kerralla. Toivoin, että huono onni päättyisi tähän ja hän pysyisi tästä lähtien turvassa.
“Haittaako, jos pesen korvasi? Sinulla on roskia ympäri turkkia”, naukaisin katsellen mustavalkoisen naaraan sekaista ohutta turkkia. Hän päästi hyväksyvän naukaisun ja aloin töihin.
Nappasin hampaillani sammaltukkoja pois karvojen seasta ja vaikka nuoleminen koski leukani haavaan hiukan, kävin silti läpi naaraan turkkia hyvin huolellisesti.
Soturi kehräsi tyytyväisen oloisena. Hänestä mahtoi tuntua mukavalta, kun likainen turkki puhdistui nuolaisu kerrallaan. Uskoin liikkeiden myös lämmittävän häntä, sillä tärinä hiipui lähes olemattomiin.
Huomasin paalavani mielessäni aikoihin, joilloin olimme Blackin kanssa pesseet toisemme pitkien seikkailuretkien jälkeen. En sen jälkeen ollut ollut juuri kenenkään kanssa näin lähekkäin.
Hilehuurre oli minulle hyvin tärkeä ystävä, mutta me emme juurikaan viettäneet aikaa tällä tavoin. Kolli oli yleensä paljon aktiivisempi kuin muut ja saimme aina olla tekemässä jotakin hänen kanssaan.

//Mustikki?

Räpäytin silmiäni pari kertaa sulatellen Kortetuikkeen sanoja. Hänen kutsuessa minua erinomaiseksi soturiksi Sielutassun edessä olin ajatellut sen vain naaraan niskoitteluun vastaamisena, mutta nyt sanat tuntuivat merkitsevän jotakin.
Käännyin nuolemaan rintaani hämmentyneenä pari kertaa. En ollut varma mitä minun pitäisi vastata. Kiitos ei tuntunut tarpeeksi vahvalta sanalta, mutta sitä pahempi olisi olla sanomatta mitään.
Korvani kääntyivät, kun kuulin metsän siimeksestä ääniä. Se oli iltapartion puheensorinaa. Hetken ajan olin ollut kaukana tavallisesta elämästäni, arjesta. Olin elänyt omassa kuplassa Kortetuikkeen, Korpikasteen ja Sielutassun kanssa nelin metsässä harjoituksissa.
Koko leirin tohinan ja tavallisten tehtävieni tuoma stressi paiskautui päälleni yhdessä humauksessa. Se oli niin suuri lasti, että meinasin lentää kumoon. Tunsin, kun ilo pakeni uloshengitykseni kautta kehostani ja sai tassuni taas painaviksi.
“Varpulaulu, oletko kunnossa?” Kortetuike herätti minut ajatuksistani hellästi tökkäämällä. Säpsähdin ja loikkasin takaisin käpälilleni istuma-asennostani.
“Kyllä”, naukaisin pakotetun iloisella äänellä, “ja kiitos.”
Tiesin kuitenkin ystäväni näkevän lävitseni. Hän tiesi aina vaikkei edes kysynyt mitään. Räpyttelin silmiäni koittaen saada niihin taas luonnollisemman ilmeen ja rentouttaa lapani.
“Meidän pitää varmaan mennä”, Kortetuike sanoi, kun Sielutassun ääni kiiri korviimme kertoen hänen löytäneen sopivat esineet pelivälineiksi. Nyökkäsin vaaleaturkkiselle kollille ja seurasin tätä kevyillä loikilla muun porukan luokse. Olin epämielyttävän tietoinen pitkän turkkini rähjäisyydestä enkä ihmetellyt lainkaan miksi Sielutassu oli sanonut mitä oli sanonut.

//Korte? Korpi?

En voinut olla ihastelematta Korpikasteen kekseliäisyyttä. Hänen seuraava harjoituksensa kuulosti jopa vielä paremmalta kuin edellinen! Tai ainakin hauskemmalta. Tunsin vatsanpohjassani lepattelevan perhosia, kun Korpikaste ilmoitti haluavansa minut tiimiinsä. Olin enemmän kuin mielelläni mukana hänen tiimissään, mutta käännyin siitä huolimatta katsomaan Varpulaulua odottavasti. Olin kutsunut hänet mukaan näihin harjoituksiin, enkä halunnut hänestä tuntuvan siltä että jätin hänet tuuliajolle. Kun kolli kuitenkin ilmoitti tiimijärjestelyjen käyvän hänelle, kasvoilleni levisi helpottunut hymy.
Sielutassu yritti alkuun nurista vastaan saadessaan Varpulaulun parikseen, mutta torppasin hänen vastaväitteensä heti alkuun. Varpulaulu oli erinomainen soturi, ja Sielutassun olisi opittava tulemaan toimeen erilaisten kissojen kanssa. Jos aina saisimme tehdä mielemme mukaan, meiltä jäisi tärkeitä oppeja oppimatta.
Kun homman juju oli selvä, aloimme etsimään sopivia pelivälineitä kummallekin tiimille ryöstämistä varten. Sielutassu pomppi katsomaan lähimaastosta jotakin välinettä hänen ja Varpulaulun tiimille sillä välin kun Korpikaste kierteli harjoitusmontun reunoja etsiskellen meidän tiimillemme aarretta.
Myös minä ja Varpulaulu ainakin näennäisesti tutkimme maastoa, mutta hivuttauduin ohimennen kollin viereen ja naukaisin hieman pahoittelevaan sävyyn: “Toivottavasti Sielutassu ei aiheuta sinulle liikaa päänvaivaa. Hän on hyvä oppilas, mutta joskus hän sanoo asioita ennen kuin ajattelee loppuun asti.” Silittelin toisella käpälälläni isohkoa kiveä, kuin olisin harkinnut sitä pelivälineeksi, mutta todellisuudessa harhautin itseäni rinnassani yhtäkkiä voimakkaasti hakkaavalta sydämeltäni, kun lisäsin: “Minusta sinä todella olet erinomainen soturi, vaikka sinusta ei ehkä ole tuntunut siltä viime aikoina. Ihailen sinua ja vahvuuttasi kovasti, ja toivon että Sielutassu osaa ottaa oppia näistä piirteistäsi tänään.”

//Varpu tai Korpi?

Korpikasteen ehdotus oli hyvä, mutta se tarkoitti, että minun pitäisi osallistua. En ollut varma kuinka hyvä olisin, joten pyrkisin Kortetuikkeen joukkueeseen. Hän ei pahastuisi, jos pilaisin kaiken.
“Haluaisin olla Kortetuikkeen kanssa samassa joukkueessa!” siskoni kuitenkin ehti sanomaan. Häntäni kääntyi hermostuneesti spiraalille. Kortetuike katsoi minuun. Pudistin päätäni.
“Se käy”, nau’uin. Haluaisin kerrankin tehdä jotain kuten normaali kissa. En kaivannut Kortetuikkeen huolenpitoa. Osasin itse pitää omat puoleni.
Olin taistellut siskoani vastaan rutkasti oppilasaikoinamme, joten tietäisin tämän taidot. Kortetuikkeen kanssa en ollut taistellut, mutten ollut varma taistelisiko hän edes leikkimielisessä harjoituksessa. Sielutassustakaan en juuri tiennyt, mutta uskoin voivani mukautua hänen taitojensa tuomiin etuihin.
“Miksei kukaan kysy minulta, haluanko tuota tiimiini?” Sielutassu nurisi painottaen tuo-sanaa kuin olisin ollut ryhmän surkein kissa. Ehkä olinkin, mutta oppilaalla ei ollut oikeutta sanoa niin. Huiskaisin häntääni ja valmistauduin puhumaan vastaan.
Kortetuike ehti kuitenkin ensin: “Sielutassu, Varpulaulu on erinomainen soturi. Te olette hyvä tiimi. Sitä paitsi sinun täytyy opetella toimimaan kaikenlaisten kissojen kanssa, jos haluat klaanisi parasta.”
Sielutassu nyökkäsi hiukan vastahakoisena, mutta astui kuitenkin viereeni. Olin nuorta oppilasta hiukan suurempi, mutta hän kasvaisi selvästi kokoisekseni. Koitin kuitenkin pitää arvokkaamman kissan asemastani tiukasti kiinni. Oppilaiden tuli kunnioittaa sotureita.
“Hyvä, etsitään jokin esine pelivälineeksi”, Korpikaste naukaisi rikkoen ympärillemme laskeutuneen epämiellyttävän hiljaisuuden. Kortetuike nyökkäsi Sielutassulle merkin lähteä esinejahtiin, jotta voisimme aloittaa.

//Korte? Korpi?

Kortetuikkeen kysyessä jahka minulla oli lisää taistelutekniikoita opetettavaksi Sielutassulle jouduin taas kaivamaan aivojeni mielikuvituksellista puolta yrittääkseni keksiä jonkin toisen harjoituksen. Jonkin lyhyen varmasti keksisin, mutta mitä voisimme tehdä, jossa kaikki pääsisivät olemaan osallisia? Jotain, jossa voisimme kaikki tehdä jotain, mutta pääsisin silti näyttää omaa taitavuuttani.
Heilautin häntääni pohtivaisesti maata pitkin ja yritin keksiä jotain mielenkiintoista tekemistä. Olisin voinut ehdottaa jotain sellaista, kuten harjoitus, jonka mestarini oli pitänyt minulle joskus. Siinä olimme yrittäneet löytää ja napata mestarimme. Toki silloin olin onnistunut putoamaan puusta ja lyömään pääni. Ehkä olisi parempi keksiä jotain muuta. Etenkin, kun harjoitus oli vienyt silloinkin niin kauan.
“Harjoitukset, harjoitukset, harjoitukset”, mutisin itsekseni ja poljin maata etutassullani yrittäessäni keksiä jotain. Miten luovien ideoiden saaminen saattoi olla toisinaan niin hankalaa? En saattanut ymmärtää.
“Kuinka olisi, jos jakautuisimme kahteen joukkueeseen ja tehtävänä olisi viedä toisen joukkueen esine ja viedä se omalle puolelleen?” ehdotin lopulta. Muut eivät ainkaan suoraan tyrmännyt ehdotustani, joten päätin että se oli lopullinen päätös.
“Haluaisin olla Kortetuikkeen kanssa samassa joukkueessa!” ilmoitin pikaisesti ennen kuin joukkueita ehdittiin vielä sopia. Halusin kollin kanssa samaan joukkueeseen ja halusin näyttää kuinka taitava kissa todella olin. Tekisin heidät ylpeäksi. Tekisin hänet ylpeäksi. Pitäisin huolta, ettei Kortetuike koskaan unohtaisi kuinka upea olin. Pitäisin huolta, että hän ymmärtäisi kuinka kehuttava kissa olin. Että hän ymmärtäisi kuinka täydellinen olin. Kuinka minä ansaitsin kaiken hänen arvostuksensa. Kuinka hänen tuli olla iloni lähde. Minun onnen nektarini.

//Varpu? Korte?

Kahistelimme pensaikossa Varpulaulun kanssa ja yritimme pitää niin paljon ääntä kuin meistä vain lähti. Katkoimme oksia, astuimme rutiseville lehdille ja raavimme puunkaarnaa kynsillämme. Siitä oli apua Sielutassulle, joka minun silmiini näytti onnistuvan yllätyshyökkäyksessään kiitettävästi, vaikka Korpikaste pääsikin nopeasti takaisin niskan päälle. Rinnassani tuntui ikävä muljahdus, kun katsoin oppilaani epätoivoista yritystä puolustautua Korpikasteen vastaiskulta. En voinut olla huolestumatta oppilaani puolesta, vaikka tiesin, että he pitivät kynnet piilossa eikä tämä ollut mikään oikea taistelutilanne. Minä luotin Korpikasteeseen - hän ei satuttaisi Sielutassua.
Korpikasteen antaessa hieman räjähtäneen näköiselle nuorukaiselle palautetta suorituksestaan hyppelin heidän luokseen aukiolle Varpulaulu kintereilläni. Kehuin sekä Sielutassua että Korpikastetta heidän suorituksistaan, ja kun Korpikaste puolestaan kehui minun ja Varpulaulun panostusta, vilkaisin toiseen kolliin lämpimästi hymyillen. Varpulaulu oli jättäytynyt hieman sivummalle seuraamaan keskusteluamme, mutta hänen huulillaan käväisi pieni hymynkare, kun hän huomasi katseeni.
“Aiotko opettaa Sielutassulle vielä muitakin taistelutekniikoita?” kysäisin Korpikasteelta. “Minä ja Varpulaulu voimme varmasti olla avuksi myös niissä jotenkin.” Vinkkasin Varpulaululle leikkisästi silmää ja käänsin sen jälkeen huomioni takaisin Sielutassuun ja Korpikasteeseen.

//Varpu tai Korpi?

Päästyämme leiriin, ja vihdoinkin parantajalle, Leimusilmä tuli heti luokseni. Hän katsahti haavani ja työnsi siihen heti hämähäkinseittiä. Kolli antoi minulle joitain yrttejä sekä tunki jotain ainetta kaulani haavaan. Hän kertoi sen estävän haavan tulehtumista, ja että minun oli tärkeä pitää haavat puhtaana.
Olin taas parantajien pesällä, mutta tällä kertaa ketun takia, viimeksi olin tippunut jokeen. Molemmilla kerroilla Nopsaliekki oli pelastanut minut. Molemmilla kerroilla hän oli tuntunut välittävän minusta. Aivan kuin hän ei olisi heti halunnut minun kuolevan, hän muistutti paljon isääni. Ehkä minä saatoin jopa tykätä hänestä, ehkä saatoin tuntea tunteita häntä kohtaan. Ehkäpä hänkin...

''Huomenta'', toivotin Nopsaliekille seuraavana aamuna. Yritin hymyillä ja kuulostaa mukavalle, mutta suustani pääsi ulos vain heikon oloinen tervehdys. Nopsaliekillä oli ilmeisesti haava kuosn, jonka päättelin hänen hiljaisuudestaan ja Leimusilmän antamasta luvasta puhua.
''Kuinka voit?'', Nopsaliekki yritti puhua, hyvinhän se meni! ''Vaikutat olevasi aika kylmissäsi'', hän jatkoi kun en itse osannut vastata. Tottahan se oli, tärisin, mutten huomannut sitä itse, sillä ohuen turkkini takia olin kylmissäni koko lehtikadon.
''Tahdotko tulla viereeni?''
Nousin hitaasti ja astuin pari askelta, sitten kaaduin nopsaliekin viereen kuitenkin varoen hänen haavojaan. Makasin nyt hänen vieressään, kollin lämpö vähenti tärinääni. Aloin nuolemaan tassuani, koska kaulassa oleva haavani kaipaili puhdistamista. Haavan puhdistaminen sattui myös, sillä liikutin automaattisesti käpälääni ja täten rintaani.
''Sattuuko haavaasi paljonkin?'' Nopsaliekin ääni kuului hieman hiljaisempana koska korvani oli aivan tämän kuonon edessä.
''Luulen että kestän'', en voinut sanoa kyllä tai ei, koska sitten valehtelisin. En tykännyt valehtelemisesta. Jäiköhän Nopsaliekille paha mieli, kun en kysynyt häneltä samaa?

Kun olin valmis haavani pesemisen jälkeen, minulla oli jälleen kerran kylmä. Painauduin Nopsaliekkiä vasten entistä kovemmin, ja jopa kiehnäsin häneen.

Ehdotukseni otettiin vastaan melko myönteisen oloisesti ja tunsin suurta ylpeyttä asiasta. Se vain osoitti, että todella olin mestari materiaalia ja pystyisin kouluttamaan omaakin oppilastani mainiosti, jos vain niin tahdoin!
Kortetuike ja Varpulaulu päättivät pitää ääntä viedäkseen huomiotani Sielutassusta ja auttaakseen häntä suorituksessaan. Olihan välillämme aika iso taitoero. Minä olin täysikasvuiunen soturi, joka oli tarpeeksi taidokas huomaavaan myös minua lähestyvän soturin piilosta aivan varmasti! Sielutassu sen sijaan oli vielä oppilas. Ehkä jo hieman kokeneempi, mutta silti aivan liian kokematon minuun verrattuna. Hänellä oli vielä pitkä matka edessään.
Kuitenkaan lähetettyäni Sielutassun piiloonsa, kun sain harjoituksen ajatuksen viimein uppoamaan hänen paksuun kalloonsa en kuullut rahinaa ja kahinaa pensaista vaan sen sijaan hiljaista supinaa.
“Oletteko hereillä siellä?” huudahdin ääntä kohti ja sain vain vastaukseksi jotain myöntävää kortetuikkeelta. Tarpeeksi hyvä kai sekin oli. Kunhan vain pääsisimme aloittamaan. Halusin näyttää taitojani hieman muillekin, vaikka se ei nyt oikeasti ollut harjoituksen tarkoituksena. Halusin, että muut ymmärsivät kuinka taidokas ja hieno soturi todella olin.
“Sielutassu, voit lähteä nyt liikkelle! Koita olla mahdollisimman hiljaa, jotta hyökkäys tulee oikeasti yllätyksenä!” ilmoitin oppilaalle pusikkoihin, vaikka en edes oikeasti tiennyt oliko hän siinä suunnassa enää. Toivoin kuitenkin, että oli, koska se helpottaisi minun tehtävääni erityisen paljon.
Kuulostelin tarkasti ympäristöäni, jotta saisin vihjeen siitä, mistä päin hyökkäys tulisi, mutta Kortetuike ja Varpulaulu todella taisivat ottaa tehdävänsä tosissaan, sillä heidän pitämänsä ääni alkoi todella sekoittaa pakkaani. Kuinka ärsyttävää! Ei olisi koskaan pitänyt ehdottaa Sielutassun avustamista! Olin luullut, että tämä olisi ollut paljon helpompaa!
Kun hyökkäys viimein tuli, oli minulla vain pari silmänräpäystä aikaa reagoida. Koetin kierähtää väistääkseni hyökkäyksen. Sielutassu kuitenkin ponnahti äkkiä uuteen suuntaan, johon olin väistänyt. Silloin päätin, että leikki oli loppu ja nyt ryhdyttäisiin koviin otteisiin. Ravistin itseäni niin kovaa, kuin vain saatoin, jotta saisin nuoren, mustan oppilaan päältäni ja voisin itse ottaa hyökkäys aseman. Hyökkäys oli aina ollut vahvuuteni.
Mätkäytin nuoren naaraan maahan ja hän inahti yrittäen mäiskiä minua samalla tassuilaan. Sihahdin hänelle ja läimäisin tätä korville.
“Oikeassa tappelussa kuolet tätä menoa. Älä anna vastustajalle koskaan mahdollisuutta hyökkäykseen. Aloituksesi oli hyvä toki”, naukaisin, kun tokkurainen oppilas pääsi nousemaan takaisin pystyyn.
“Korpikaste on oikeassa. Sinun täytyy pitää huolta, että muistat omat ja vastustajasi vahvuudet ja heikkoudet”, Kortetuike naukui samalla, kun tuli esiin. Pörhistin rintaani ylpeänä.
“Katsos, eikö minusta tulisi jo hyvä mestari tätä menoa?” naurahdin hieman, mutta kysymys oli pohjimmiltaan oikea. Tahdoin saada kehuja omasta suorituksestani.
“Kyllä sinulta näyttäisi harjoitusten kehittäminen sujua”, valkea kolli naukaisi. Kehräsin mielissäni ja vilkaisin sitten veljeeni, joka norkoili lähistöllä hiljaa.
“Olitte tekin ihan hyviä omassa tehtävässänne. Mekkalointinne todella häiritsi keskittymistäni”, naukaisin vielä kolleille yhteisesti.

//Varpu? Korte?

“Miksi meidät aina laitetaan samaan partioon?” Nurinani oli hädin tuskin muiden kuultavissa, kun laahustin mestarini perässä muun partion mukana. Vähän matkan päässä edessämme kulkivat Varjoliekki ja Helletassu, enkä minä voinut ymmärtää, mistä hiirenaivoisesta syystä Käärmekulta oli päättänyt, että heidät olisi hyvä idea laittaa samaan metsästyspartioon kanssamme. Mukana oli myös Hiilihammas siskoni Purotassun kanssa, mutta juuri nyt minua ei houkuttanut jutella edes hänelle. Murhaava katseeni oli vain ja ainoastaan naulittuna Helletassun selkään.
“Tänään saatte koettaa saalistaa omillanne”, Hiilihammas selitti yhteisesti meille oppilaille, kun saavuimme isommalle aukiolle. “Pysytelkää metsässä, älkääkä vain Tähtiklaanin tähden yrittäkö ylittää mitään jokia. Vesi on vielä aivan liian kylmää pulahtamiselle.”
Helletassu oli onnekas, että Purotassu sattui olemaan välissämme. Muuten olisin varmasti tallannut hänen varpailleen ihan tarkoituksella. Minusta tuntui, että Käämekulta pystyi lukemaan ne ajatukset kasvoiltani ja loi minuun terävän katseen. Pyöräytin silmiäni itsekseni ja kuuntelin puolella korvalla Hiilihampaan selostusta tehtävänannosta.
“Tapaamme tässä aurinkohuipun hetkellä”, kokenut soturi päätti maukumisensa ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Vihdoinkin vähän toimintaa!
Mestarit ohjeistivat meidät kaikki eri reiteille, jotta emme häiritsisi toistemme saalistamista. Minut ja Helletassu lähetettiin aivan vastakkaisiin suuntiin, mikä epäilemättä johtui mestareidemme epäluottamuksesta meitä kohtaan. Väliemme selvittely oli viime aikoina ollut kohtuullisen fyysistä mutta tuloksetonta, sillä olimme niin tasaväkisiä. Miten ärsyttävää.
No, jos en voinut rökittää Helletassua voimien mittelössä, voisin ainakin viedä leiriin enemmän tuoresaalista kuin hän. Se jos mikä saisi hänet muuttumaan vihreäksi kateudesta.
Hiippailin aluskasvillisuuden lomassa eteenpäin itsekseni myhäillen, kuvitellen jo tyrmistyneen Helletassun ilmeen, kun palaisin mukanani kasapäin riistaa. Tähtiklaanin täytyi suosia minua, sillä ei mennyt aikaakaan kun nenäni nappasi tuoreen jäniksen tuoksun. Jänikset eivät olleet helppoja napata, mutta niistä riittäisi syömistä koko joukolle - sekä kadehdittavaa Helletassulle.
Kesti jonkin aikaa, ennen kuin löysin suunnan, josta haju tuli. Huomaamaton liikuskelu ei ollut ominta alaani, mutta kun viimein huomasin pitkäkorvan napsimassa lehtien alkuja pensaan juurella tajusin, että yllätyselementti oli yhä puolellani. Yksi voimakas loikka ja olisin niskan päällä.
Olin jo ponnistamassa jänistä kohti, kun jostain sivultani saalistani kohti vilahti punertava hahmo. Aivoni eivät siinä hetkessä ehtineet rekisteröimään, kuka kyseessä oli, vaikkakin alitajuntani oli täytynyt tunnistaa ryökäleen matalan murinan karatessa tahattomasti kurkustani. Murina kiiri myös jäniksen korviin, ja se jätti jälkeensä vain heiluvat pensaan oksat, kun se ampaisi pakosalle. Minä en kuitenkaan lähtenyt sen perään vaan hyppäsin äristen Helletassun selkään, joka yritti yhä selvästi tavoittaa jäniksen. Minun jänikseni!
“Senkin ketunläjä!” sähisin tasapainoillessani ikätoverini selän päällä. Upotin kynteni hänen turkkiinsa ja yritin saada hänet kaadetuksi kumoon painollani. “Yritit varastaa minun saaliini! Eikö sinulla ole mitään kunniaa?”
En edes tiennyt, miten Helletassu oli eksynyt minun alueelleni, mutta se tuntui tässä tilanteessa vähäpätöiseltä. Olimme nyt kaksin, eikä kukaan ollu estämässä meitä kohtaamasta toisiamme kuin kolli kollia.

//Helle!?!

Lumi oli alkanut sulamaan ja hiirenkorva puski esiin jo hieman värikkäämmässä metsässä. Katselin pieniä nippuja, joista kasvaisi suuria vihreitä lehtiä. Viherlehti. Siitähän nimi varmasti tulikin.
“Noniin”, Nokkospilvi naukaisi herättäen sekä minun että Erhetassun huomion - jälkimmäisen tosiaankin vain hetkeksi. Kolli nimittäin harhautui heti tutkimaan maasta nousevia kasvin tynkiä. Nokkospilvi rykäisi.
“Erhetassu, koita sinäkin kuunnella”, ruskeanvalkoisen naaraan ääni käski. Olin kuullut kaksikon pohtivan aikaisemmin leirissä, oliko ollenkaan hyvä idea laittaa meitä kaksin harjoituksiin. Se oli tehnyt hiukan kipeää, koska koin itseni kuitenkin jollakin tapaa hyväksi oppilaaksi.
“Muistuuko teillä mieleen miten eri saaliseläimiä pitää metsästää?” Kallahämy naukui selvästi jättäen Erhetassun täysin omaan arvoonsa. Ehkä naarasta ei kiinnostanut kuunteliko Erhetassu oikeasti. Sehän oli huonoksi vain Erhetassulle itselleen.
“Mihinköhän etana katosi…” Erhetassu mumisi miltei kuulumattomalla äänellä. Vilkaisin kollia, mutta pidin huomioni mestarissani ja toisessa soturissa.
“Hiiret tuntevat askeleet. Lintujen kimppuun pitää hypätä”, aloitin vaimealla ja varovaisella äänellä. En halunnut olla väärässä, mutta muistin kutakuinkin jokaisen saaliseläimen saalistustavat, joten halusin myös luottaa itseeni. Nokkospilvi ja Kallahämy vilkaisivat toisiinsa ja ehdin jo säikähtää sanoneeni jotain väärin, mutta sotureista vanhempi - Nokkospilvi - nyökkäsi hyväksyvästi.
“Linnut alkavat laulaa hiirenkorvan aikaan. Kuulin sen Medeltä”, Erhetassu naukui etäinen katse silmissään. Nokkospilven maski murtui ja hän murahti vihan pilke äänessään: “Voisitko edes yrittää, Erhetassu?”
Kolli hätkähti, mutta en nähnyt hänen ilmettään. Kallahämy nousi seisomaan ja viittasi hännällään minut mukaani. Painuimme kitukasvuiseen aluskasvillisuuteen puiden väliin. Vielä jonkin matkan päästä kuulin Nokkospilven kipakan äänen, kun naaras läksytti oppilastaan.
“Haluatko koittaa saalistaa jotain vai harjoitteletko ennemmin taistelua?” Kallahämy kysyi. Otin hänen asenteestaan palan itselleni ja esitin ettei mitään ollut tapahtunut. Jos Kallahämy uskoi paremmaksi harjoitella kaksin, olisin samaa mieltä. Tietenkin.
“Alat pian olemaan valmis lopulliseen arviointiin”, Kallahämy sanoi vilkaisten minuun. Tunsin innon nousevan sisässäni ja se heitti suuret korvani pystyyn ja sai silmäni kimmeltävään.
“Älä vielä innostu, sinun täytyy päästä läpi”, Kallahämy naukui hiukan leikkisyyttä äänessään. Tukahdutin iloni, mutta innostus säteili silti jaloissani.
“Voisimmeko kerrata taisteluliikkeitä?” pyysin tunnustelevasti, vaikken edes pitänyt taistelusta. Siinä minulla oli kuitenkin rutkasti kehitettävää. Kallahämy nyökkäsi selvästi tajuten ajatukseni. Naaras nyökkäsi mietteliäänä. Pian hänen silmänsä jo kirkastuivat, kun hän selvästi sai ajatuksen. Kallistin päätäni hiukan.
“Sinä olet nopea ja taitava vaanimaan. Tasapainosi ei ole loistava, mutta ketteryytesi ansiosta pääset nopeasti jaloillesi”, mustaturkkinen naaras sanoi, “Mitkä ovat minun vahvuuteni?”
En heti ymmärtänyt mitä naaras ajoi takaa, mutta päätin silti antaa harjoitukselle mahdollisuuden.
“Puolustautuminen ja sinulla on parempi tasapaino. Nopeus”, sanoin mietteliäästi. Kallahämy nyökkäsi.
“Hyvä, mieti millä tapaa sinun taitosi jäävät minun omieni alle”, hän sanoi. Jäin pohtimaan kysymystä. Olin nopeampi, mutta minulla oli huonompi tasapaino. Voisin päästä karkuun nopeammin. Naaras oli parempi puolustautumaan, minä taas en osannut sitä taikka hyökkäystä lainkaan.
“Minulla ei olisi mahdollisuuksia sinua vastaan, jos hyökkäisin ensin”, totesin ja sain vastaukseksi nopean nyökkäyksen.

Katselin kivusta sumein silmin, kun kettu kieri pitkin joen törmää ja kovan räsähdyksen saattelemana päätti päivänsä upoten jäähän. Käännyin vaivanloisesti katsomaan Mustikkapyörrettä, jonka turkki oli veressä. Hän oli pelastanut minut tömähtämällä kettua päin.
Naaras huohotti lyyhistyen maahan, mutta en saanut suustani muuta kuin ilonpurkauksen hänen elossaolostaan. Olin varma, että soturitar oli loukkaantunut kuolettavasti ennen kuin olin ehtinyt hätiin, mutta hän olikin ollut kunnossa. Tai kunnossa ja kunnossa. Syvät, kivuliaan näköiset haavat vuotivat vertamaan ohuelle lumipeitteelle.
Tarjouduin antamaan tukea matkalle takaisin leiriin, mutta kaduin sitä heti ja syvästi, sillä Mustikkapyörre ei vain meinannut ensin keikauttaa minua jaloiltani mutta vielä sai taisteluhaavani särkemään entistä kovemmin. Nielin kuitenkin kivun kuten oikean soturin kuului ja autoin naaraan leiriin saakka valittamatta.
Päästyämme leiriin jokakissan katseet olivat meissä. Kukaan ei kuitenkaan tullut auttamaan ennen kuin pääsimme puoliväliin leiriä parantajan pesää kohti matkatessamme. Mustikkapyörre lyhistyi viime hännänmitoilla ja jouduin pyytämään muita avuksi, sillä omien kipujeni seasta enää kyennyt nostamaan tuota.
Pian makuulle päästyäni menetin itsekin tajuntani hetkeksi. Availlessani taas silmiäni Leimusilmä puuhasi Mustikkapyörteen luona. Huomasin Kääpäpunan istuvan etäämmällä. Hymyilin tälle heikosti.
“Nopsaliekki heräsi”, kolli naukui oitis ja tassutti luokseni, “Älä yritä puhua. Sait aikamoisen haavan kuonoosi.”
Yleensä epävarman kollin sanat liukuivat helposti suusta. Oletin Leimusilmän käskeneen hänen sanoa ne. Katsoin kollia koittaen viestiä ymmärtäneeni ja kiittäväni häntä.
“Ota tästä unikonsiemen. Sinun täytyy levätä”, ruskea soturi naukaisi ja tarjosi siemenen. Nuolaisin sen suuhuni. En tuntenut juurikaan kipua oletin sen johtuvan minulle annetuista yrteistä, jotka maistoin vieläkin suussani. Pian silmäni sulkeutuivat uudelleen tahtomattani.
***
Levottomasti nukutun yön jäljiltä väsynyt kehoni ei paranisi saamistani haavoista nopeasti. Jäisin siis hetkeksi pesään lepäämään ennen kuin pääsisin takaisin soturin tehtäviini. Saman tuomion oli saanut myös Mustikkapyörre.
“Huomenta”, naaras naukui heikolla äänellä. En uskaltanut vastata vaan tunnustelin leukaani käpälälläni.
“Voit jo puhua, haava on ummessa. Ole kuitenkin varovainen, sillä se saattaa aueta uudelleen”, Leimusilmä huikkasi puuhiensa keskeltä. Avasin varovasti suutani, mutta yllätyksekseni en tuntenut juurikaan kipua. Pieni jomotus vaivasi koko kehoani, mutta ei mitään sen vakavampaa.
“Kuinka voit?” nau’uin Mustikkapyörteelle tutkaillen tämän ilmettä. Päätin nousta hieman pystympään. Varovaisesti kokeilin vetää käpäläni alleni ja hienostihan ne sinne menivät. Mukavampi asento antoi minulle kyvyn hymyillä lempeästi ystävälleni.

//Mustikakka?

Avasin silmiäni hieman. Näin veristä lunta ja Nopsaliekin taistelemassa. Mitä oli tapahtunut? Minun täytyi auttaa häntä! Yritin nousta ylös, mutta yllättävä kipu rinnassani ja kaulassani esti minua. Katsahdin häneen uudestaan, hän taisteli kettua vastaan! Enhän minä voimut jättää Nopsaliekkiä yksin, omatuntoni kärsisi vielä entistä enemmän.
Nousin ylös, vaikkakin koko kehoni vastusti sitä. Päätin sivuuttaa kipuni Nopsaliekin puolesta. Juoksin mahdollisimman nopeasti heitä kohden, sillä yksikin puraisu voisi päättää ystäväni hengen. Kettu oli onneksi nuorehko, mutta niin olin minäkin! Ei Nopsaliekki osannut taistella, hän juuri ja juuri selvisi pientä kettua vastaan!
Näin että kettu oli keskittynyt Nopsaliekkiin, joten hän ei huomannut minua vielä. Kiersin heidät kärsien kauempaa ja tajusin, että he taistelivat melkein joenpientareella. Juoksin kaikilla voimillani päin kettua, jotta saisin sen heitettyä alas jokeen. Pamahdus kylkeen sattui, mutta se uhraus minun oli otettava molempien henkien puolesta. Ketun suusta pääsi kiljahdus, kun se osui ohueen jäähän ja meni siitä läpi.
''Mustikkapyörre, olet elossa!'' Nopsaliekki kuulosti helpottuneelta olotilastani. Mielestäni en voinut kovin hyvin, sillä jouduin kaatumaan maahan kivun takia. En ollut ikinä kokenut mitään samanlaista. Nopsaliekki tuli nopeasti vierelleni ja katsoi haavaani nyrpistäen naamaansa.
''Meidän pitäisi varmaan saada sinut parantajalle'', kolli kyllä saisi kävellä sinne ihan itse. Miten minä muka pystyisin siihen itse?
''Voit nojata minuun? Ehkä jaksat siten paremmin?'' Ehdotus kuulosti kivalta, ja olihan minun pakko näyttää urhealta soturittarelta. Urhealta, vaikkakin kaikkialle sattui ja minusta tuntui että olin pyörtymisen partaalla. Väänsin itseni ylös ja suorastaan romahdin Nopsaliekkiin. Hän horjahti, mutta piti tasapainon. Nyt alkoi kivulias matka kohti leiriä.
//Nopsa?
//Pian saadaan pennut näille! :3
//Nopsa on kyl pelastanu Mustin aika monesti XD

Kiurutassu nuoli turkkiaan pontevin kielenvedoin. Vaikka hänen pohjattomalla rohkeudellaan ja uskaliaisuudellaan ei ollut rajoja, pian edessä oleva tilaisuus sai hänen sydämensä tykyttämään villisti ja käpälät hikoamaan. Hän oli ollut koulutuksessa jo määräajan, ja hänen arviointinsa olivat sujuneet Lieskakajon mielestä mainiosti. Kiurutassu oli napannut rastaan ja kaksi hiirtä, käyttäen apunaan mestarinsa opettamia saalistustekniikoita. Eniten Kiurutassua kuitenkin ilahdutti se, että hän saisi soturinimensä yhdessä veljensä Tupsutassun kanssa. Veli oli ainoa sukulainen, ketä hänellä oli enää elossa. Kiurutassu ei oikeastaan edes muistanut vanhemmistaan muuta kuin emon lämpimän ja maitoisan tuoksun, ennen kuin tämä oli nukkunut pois ikiajoiksi eikä koskaan pääsisi näkemään pentujensa soturinimityksiä. Hän nosti päätään ja tuijotteli hämärtyvää iltataivasta, lempeän hiirenkorvan tuulen aaltoillessa hänen ympärillään.
‘Oletko sinä siellä odottamassa meitä?’ Kiurutassu yritti paikantaa emonsa tähdistä, nähdä tämän kirkkaat silmät vielä kerran. Mutta vaikka uskossa oleminen teki hänen olonsa turvalliseksi, hän tiesi ettei näkisi emoaan välttämättä enää koskaan. Hänellä oli kuitenkin kaikki, mitä hän voisi ikinä elämässään tarvita. Hänellä oli Eloklaani, Lieskakajo, Tupsutassu, kaikki muut pesätoverit sekä muita itselleen tärkeitä kissoja. Myös Kehräpentu - nyt jo Kehrätassu - oli muuttanut oppilaiden pesään. Kiurutassusta tuntui ikävältä, ettei hän pystyisi enää käymään yhteisissä harjoituksissa ystävänsä kanssa. Kehrätassusta oli tullut kuitenkin vahva ja innokas oppilas, eikä viheryskän jättämistä jäljistä ollut enää merkkiäkään.
Enempää miettimättä Kiurutassu tassutti oppilaiden pesään viimeisille unilleen soturioppilaana. Tupsutassu oli jo siellä. Kiurutassu tervehti veljeään nuolaisulla korvien väliin ja käpertyessään nukkumaan hän laski tuuhean häntänsä pentuetoverinsa selän suojaksi.

“Herätys, unikeko!” Vaimea huuto havahdutti Kiurutassun unesta. Hän kohotti päätään uneliaasti ja säikähti tajutessaan olevansa yksin pesässä. Kaikki muut olivat jo hereillä.
“Hyvä Tähtiklaani! Me myöhästymme kohta soturinimityksistä!” Tupsutassu kiusoitteli häntä. Kiurutassu ponnahti pystyyn ja pinkaisi aukiolle ehtiäkseen ajoissa. Klaani oli alkanut kokoontua jo yhdeksi suureksi rykelmäksi Litteäkiven ympärille. Jännitys rätisi kuin salamat klaanin keskuudessa. Kiurutassun mestari Lieskakajo seisoi levottomana Litteäkiven juurella vilkuillen välillä ylös Korppitähteen. Kehrätassu ja Sielutassu tuijottivat Kiurutassua silmät ilosta säihkyen. Levoton supina vaimeni, kun Korppitähti käski klaanin koolle.
“Tämä on taas yksi ilonaihe klaanimme elämässä - nimittäin uusien soturien nimittäminen. Kaksi Eloklaanin oppilasta on suorittanut soturikoulutuksensa loppuun.” Päällikkö nyökkäsi kehotukseksi astua eteenpäin.
“Lieskakajo, onko oppilaasi Kiurutassu valmis täydeksi soturiksi?”
Kiurutassu pidätti hengitystä. Mitä Lieskakajo vastaisi?
Lieskakajo nyökkäsi jäykästi. “On, Korppitähti.”
Kiurutassu uskalsi taas hengittää.
Seuraavaksi oli Tupsutassun vuoro. Hänkin sai mestariltaan hyväksynnän - ja aavistuksen enemmän ylistystä.
“Kiurutassu! Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja intomielisyyttäsi, ja täten tunnemme sinut nimellä Kiurusulka.”
“Kiurusulka! Kiurusulka!” Innokas ulvonta kaikui ympäri leiriä. Kiurusulka kehräsi mielissään ja kosketti Korppitähden kanssa kuonoja.
Tupsutassu sai nimekseen Tupsuturkki, joka sopi Kiurusulan mielestä hänen veljelleen mainiosti.
“Tupsuturkki!” Hän ulvoi veljensä nimeä kaikista koviten. Kiurusulka ei malttanut odottaa, millaisia seikkailuja ja kokemuksia hänelle tulisi soturina vastaan!

Juteltuamme tovin Kiurutassun kanssa hieman sivummalla saaliin äärellä jouduimme erkaantumaan omiin puuhiimme. Minun täytyi nimittäin tarkkailla sotureita ja siirtyä jutustelemaan heidän kanssaan ja Kiurutassu siirtyi veljensä seuraksi.

Illan hämärtäessä siirryin oppilaiden pesään, johon kaikki olivat jo ennättäneet kerääntyä omille makuusijoilleen lepäämään. Sanoin hyvät yöni muille pirteästi ja sain vastauksen puolikkaita sieltä täältä takaisin.
Vähitellen silmäni suljettuani päädyin uneen. Tällä kertaa huomattavasti rauhallisempaan uneen - vaikka ei sekään kyllä suoraan sanottuna rauhallinen ollut. Unessani kiersin maailmaa ja näin kaikkea hienoa! Olin kokemassa niin paljon sellaista, jota kukaan muu Eloklaanissa ei voinut edes kuvitella kokevansa!
Tietysti lopuksi uneni tuli päätökseen ja heräsin taas aamulla hoitamaan tavanomaisia tehtäviäni. Tällä kertaa tehtävänäni oli kysyä jahka klaaninvanhimmat tahtoivat sammalensa vaihtoon. Tietysti vastaus oli myöntyvä.

“Sielutassu, lähde mukaan Nokkospilven partioon. Ilmoitan lähdöstäsi Kortetuikkeelle puolestasi”, Käärmekullan nauku yllätti minut, kun palasin viemästä klaaninvanhimpien likaisia sammalia. Partio kelpasi minulle kyllä sen jälkeen.
“Selvä homma, Käärmekulta!” naukaisin vain innokkaasti ja parin rinnan sukaisun saattelemana astelin pikaisesti Nokkospilven, Erhetassun ja Kuutamolaineen seuraan. Nyökkäsin tervehdykseksi pesätoverilleni, joka ei tuntunut edes huomaavan läsnäoloani ollessaan niin omissa maailmoissaan ja sen jälkeen ilmoitin tämän mestarille asiani.
“Olemme lähdössä Kuolonklaanin rajalle, osaathan käyttäytyä?” Nokkospilvi naukaisi selvästi leikillään. Hymyilin soturille ja nyökkäsin itsevarman innokkaasti.
“Osaan minä, lupaan sen!” vahvistin vielä ja lähdin sitten seuraamaan partion johtoon asettuneita sotureita. En keskittynyt asiaan tarpeeksi, mutta mielestäni kahden soturittaren keskustelu tuntui kulkevan välillä hieman kehnosti. Kuutamolaine selitti jotain ja Nokkospilvi nyökkäili vain hiljaa.
Käänsin ennemmin kiinnostukseni Erhetassuun. Hän oli jo puoliksi harhailemassa pois reitiltä. Se ei ollut yllätys. Siitä lähtien, kun nuoresta kollista oli tullut oppilas, olin saanut pohtia miten joku saattoi edes olla yhtä höpsö. Olin luullut Kärpästassua höpsöksi, mutta tämä oli jo aivan omaa luokkaansa!
“Erhetassu. Erhetassu. Erhetassu! Olet menossa väärään suuntaan!” ohjeistin kollia loikkiessani hänen luokseen. Hän käänsi katseensa minuun kuin olisi juuri kasvattanut toisen hännän suoraan hänen edessään. Hetken ajan me vain seisoimme siinä, kunnes toinen oppilas viimein tajusi vaihtaa suuntaansa.
“Älkäähän jääkö jälkeen tai kettu tulee vielä syömään teidät”, Kuutamolaine kiusoitteli. Vilkaisin vain Erhetassua pikaisesti ja ryhdyin kävelemään ripeämmin. Toivottavasti reviirillä ei oikeasti olisi kettuja.
Lähestyessämme Kuolonklaanin rajaa ryhdyin katselemaan ympärilleni hieman tiheämmin. Tiesin, että rajanaapurimme oli ollut rauhanomainen viime ajat, mutta en voinut silti sanoa olevani täysin huoleton lähestyessäni rajaa.
“Kuolonklaanilaisia”, Nokkospilvi naukaisi yllättäen. “Partio, tulossa tänne päin. Käyttäytykää kunnolla älkääkä aloittako minkäänlaista riitaa. Haluamme olla hyvissä väleissä naapurimme kanssa.”
“Selvä, Nokkospilvi!” kuittasin ja katsoin jännittyneenä eteenpäin. Mitä jos Kuolonklaanilaiset ylittäisivätkin rajan? Pääsisimmekö tappelemaan Erhetassun kanssa?
Pian kolmen kissan partio saapui meitä vastaan. Partion johdossa ollut kissa nyökkäsi tervehdykseksi ja Nokkospilvi teki samoin. Katselin, jos olisin nähnyt ikäisiäni kissoja, mutta ainoa, joka näytti olevan edes lähellä oppilaan ikää oli pienikokoinen tummanharmaa kolli sinisillä silmillä. Kuitenkin joku hänen olemuksessaan kertoi minulle, että hän oli vanhempi kuin miltä näytti kokonsa suhteen.
Kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki vain jatkoivat tehtäviään kuin kaikki olisi ollut täysin normaalisti. Toki Kuolonklaani oli naapurimme, joten tavanomainen raja kohtaaminen oli varmaankin melkoisen normaalia.
Käänsin katseeni takaisin eteenpäin ja päätin keskittyä taas partiointiin.

Parantajakolli vaikutti yllättyneeltä Kääpäpunan toteamuksesta. Ruskeaa soturia alkoi nolottaa. Mitä jos klaani lähettäisi hänet pois, koska hän ei osannut toimia soturina - ja vielä myönsi sen itse! Kuitenkaan Leimusilmä ei arvostellut häntä - ainakaan suoraan. Sen sijaan mustavalkoinen parantaja kysyi, miksi hän niin ajatteli.
“En ole luonteva sotureiden tehtävissä. Olen kehno saalistamisessa ja sitäkin surkeampi taistelemaan. Ainoat asiat, joita osaan on juosta karkuun ja piiloutua”, Kääpäpuna myönsi hiljaa ja jatkoi siivousurakkaansa. Hän ei halunnut niinkään kiinnittää sen suurempaa huomiota itseensä. Asia oli niin kuin se oli, ei kukaan sille mitään mahtaisi. Ei hän voinut olla hyvä kaikessa - vaikka ei hän oikeastaan ollut hyvä juuri missään.
“En sanoisi, että syy surkeuteeni olisi siinä, etteikö minua osattaisi opettaa tarpeeksi hyvin, minä en vain opi asioita, joita minulle halutaan opettaa”, kolli totesi vielä siivoamisen sivussa. Hän piti katseensa matalalla, jotta ei joutuisi kohtaamaan Leimusilmän katsetta. Hän tiesi olevansa hyödytön, mutta kun toiset totesivat samaa, hänen oli vaikeaa katsoa heitä silmiin. Se teki totuudesta vain aidomman.
Kotiutuminen Eloklaaniin oli ollut ristiriitaisella tasolla vaikeudessaan. Muut kissat olivat erittäin mukavia ja Kääpäpuna arvosti heitä ja heidän työskentelyä kovasti, mutta samalla hänestä tuntui, että hän oli jatkuvasti arvostelun ja inhon keskellä. Koskaan ei voinut tietää mitä muiden kissojen päissä liikkui, joten oli vaikea sanoa hyväksyivätkö he häntä todella joukkoonsa.

//Leimu?

Kallistin päätäni kuullessani Kortetuikkeen selityksen. Yritin parhaani mukaan sulatella juuri kuulemaani, mutta loogisuus oli kaukana tunteista ja juuri nyt tunteet tuntuivat valtaavan koko tunteikkaan mieleni. Vai että Kortetuike oli komea, mukava, ymmärtäväinen ja vielä noin ajattelevainen.
“Jaa, kiintoisaa”, vastasin ja siirsin katseeni Kortetuikkeesta omiin tassuihini. Turkillani kulki tuttu kihelmöinti, kun sydämeni hakkasi rinnassani.
Pian se loikkaisi ulos kehostani, rikkoisi pari kylkiluuta ja huutaisi Kortetuikkeelle kuinka ihastukseni häneen kasvoi hetki hetkeltä. En kuitenkaan ikimaailamssa kertoisi kollille sitä.
“Oletko”, Kortetuike aloitti ja empi hetken ennen kuin jatkoi, “oletko itse koskaan ajatellut asiaa tältä kantilta?”
“En, mutta nyt ajattelen”, naukaisin heilauttaen häntääni. Kortetuike naurahti.
“Oletteko hereillä siellä?” Korpikasteen huudahdus sai molemmat meistä säpsähtämään ja kääntämään katsemme eri suuntiin.
“Kyllä vain”, Kortetuike vastasi naaraalle ja loikkasi maan tasalle kaatuneen puun rungolta, jolle oli istahtanut odottamaan. Minä vilkuilin häntä seuratakseni samaa käytöstä oikean lopputuleman varmistamiseksi. En halunnut tehdä tehtävääni väärin, sillä olinhan täällä täysin vapaaehtoisesti. Ei toisten pitäisi oppilaan lisäksi joutua kouluttamaan vielä minuakin.

//Korte, Korpi?

Ilokseni Varpulaulu oli suostunut pyyntööni ja tullut mukaani. Olimme löytäneet hyvän väijymispaikan erään kaatuneen puun päältä. Sitä verhosi runsasoksainen pensas, johon oli ilmestynyt jo pieniä vihertäviä nuppuja. Oksien läpi pystyimme tähyämään piilosta käsin Korpikastetta ja Sielutassua, jotka kävivät yhä läpi tulevan harjoituksen ohjeistusta.
“Miksi sinä et opeta Sielutassulle taistelua?” Varpulaulun varovainen kysymys sai minut kääntämään huomioni hetkellisesti pois oppilaastani ja Korpikasteesta. Olin kuullut tuon kysymyksen monta kertaa aiemminkin, mutta yleensä kysyjän äänensävy oli tihkunut paheksuntaa. Varpulaulu ei vaikuttanut paheksuvan minua, hän oli vain utelias.
“No, yksi syy siihen on, että en osaa”, tunnustin pienen hymyn karehtiessa naamallani. Varpulaulu höristi korviaan. “Toinen syy on, että minä en taistele. En edes leikilläni harjoituksissa. Päätin jo nuorena omissa taisteluharjoituksissani, että en käyttäisi omia kynsiäni toista kissaa vastaan missään tilanteessa. Väkivalta on kierre, joka ei katkea lisäämällä väkivaltaa. Siksi en voi opettaa Sielutassulle taistelua. Mutta ymmärrän sen olevan tärkeä perinne klaanissamme enkä halua estää häntä oppimista sitä, jos hän niin tahtoo.”
Olin selittänyt tämän saman asian monille muillekin, ensimmäisen kerran jo oppilasikäisenä omalle mestarilleni. Muiden reaktiot vaihtelivat neutraalista epäuskoiseen ja epäuskoisesta vihaiseen. Osa piti sitä loukkauksena soturilakia kohtaan, kun pidättäydyin osallistumasta veren vuodatukseen klaanien välillä. En kuitenkaan voinut esittää olevani kuin joku muu, ja siksi pidin pääni epäilijöistä huolimatta.

//Varpu ja Korpi?