Kallistin päätäni kuullessani Kortetuikkeen selityksen. Yritin parhaani mukaan sulatella juuri kuulemaani, mutta loogisuus oli kaukana tunteista ja juuri nyt tunteet tuntuivat valtaavan koko tunteikkaan mieleni. Vai että Kortetuike oli komea, mukava, ymmärtäväinen ja vielä noin ajattelevainen.
“Jaa, kiintoisaa”, vastasin ja siirsin katseeni Kortetuikkeesta omiin tassuihini. Turkillani kulki tuttu kihelmöinti, kun sydämeni hakkasi rinnassani.
Pian se loikkaisi ulos kehostani, rikkoisi pari kylkiluuta ja huutaisi Kortetuikkeelle kuinka ihastukseni häneen kasvoi hetki hetkeltä. En kuitenkaan ikimaailamssa kertoisi kollille sitä.
“Oletko”, Kortetuike aloitti ja empi hetken ennen kuin jatkoi, “oletko itse koskaan ajatellut asiaa tältä kantilta?”
“En, mutta nyt ajattelen”, naukaisin heilauttaen häntääni. Kortetuike naurahti.
“Oletteko hereillä siellä?” Korpikasteen huudahdus sai molemmat meistä säpsähtämään ja kääntämään katsemme eri suuntiin.
“Kyllä vain”, Kortetuike vastasi naaraalle ja loikkasi maan tasalle kaatuneen puun rungolta, jolle oli istahtanut odottamaan. Minä vilkuilin häntä seuratakseni samaa käytöstä oikean lopputuleman varmistamiseksi. En halunnut tehdä tehtävääni väärin, sillä olinhan täällä täysin vapaaehtoisesti. Ei toisten pitäisi oppilaan lisäksi joutua kouluttamaan vielä minuakin.

//Korte, Korpi?

Ilokseni Varpulaulu oli suostunut pyyntööni ja tullut mukaani. Olimme löytäneet hyvän väijymispaikan erään kaatuneen puun päältä. Sitä verhosi runsasoksainen pensas, johon oli ilmestynyt jo pieniä vihertäviä nuppuja. Oksien läpi pystyimme tähyämään piilosta käsin Korpikastetta ja Sielutassua, jotka kävivät yhä läpi tulevan harjoituksen ohjeistusta.
“Miksi sinä et opeta Sielutassulle taistelua?” Varpulaulun varovainen kysymys sai minut kääntämään huomioni hetkellisesti pois oppilaastani ja Korpikasteesta. Olin kuullut tuon kysymyksen monta kertaa aiemminkin, mutta yleensä kysyjän äänensävy oli tihkunut paheksuntaa. Varpulaulu ei vaikuttanut paheksuvan minua, hän oli vain utelias.
“No, yksi syy siihen on, että en osaa”, tunnustin pienen hymyn karehtiessa naamallani. Varpulaulu höristi korviaan. “Toinen syy on, että minä en taistele. En edes leikilläni harjoituksissa. Päätin jo nuorena omissa taisteluharjoituksissani, että en käyttäisi omia kynsiäni toista kissaa vastaan missään tilanteessa. Väkivalta on kierre, joka ei katkea lisäämällä väkivaltaa. Siksi en voi opettaa Sielutassulle taistelua. Mutta ymmärrän sen olevan tärkeä perinne klaanissamme enkä halua estää häntä oppimista sitä, jos hän niin tahtoo.”
Olin selittänyt tämän saman asian monille muillekin, ensimmäisen kerran jo oppilasikäisenä omalle mestarilleni. Muiden reaktiot vaihtelivat neutraalista epäuskoiseen ja epäuskoisesta vihaiseen. Osa piti sitä loukkauksena soturilakia kohtaan, kun pidättäydyin osallistumasta veren vuodatukseen klaanien välillä. En kuitenkaan voinut esittää olevani kuin joku muu, ja siksi pidin pääni epäilijöistä huolimatta.

//Varpu ja Korpi?

Eloklaanin reviiri oli uskomaton! Se oli suuri ja täynnä kaikkea tutkittavaa ja vaikka käpäliäni särki leiriin palatessa ei into kertoa jokaiselle vastaantulijalle hienosta seikkailusta hiipunut. Leiriin palatessamme Uskolintu kysyi minulta jaksaisinko vielä lyhyet taisteluharjoitukset veljeni kanssa. Halusin kieltäytyä mutten antaisi Muurahaistassulle sellaista tunnetta, että olin häntä kovastikin heikompi.
Matkasimme aukiolle, jossa taisteluharjoitukset pidettäisiin ja Uskolintu näytti minulle rauhallisesti kuinka liike, jolla hyökkäisin veljeäni vastaan, kuului suorittaa. Hoin ohjeita eräänlaisena mantrana päässäni ennen kuin loikkasin, kyyristyin ja huitaisin juuri niinkuin mestarini oli käskenyt.
“Hienosti meni”, Uskolintu pääsi jo kehumaan, mutta Muurahaistassun kasvoille oli piirtynyt närkästynyt ilme. Säikähdin sitä aikalailla ja katsoin kaikki aistit valppaana mitä kolli seuraavaksi tekisi.
“Rusakkotassu. Miksi sinä osuit minuun?” Muurahaistassu kysyi uhkaavasti. Kurtistin kulmiani. Eikö taisteluharjoitusten idea ollut osua toiseen ja taistella?
“Voi ei, sattuiko pientä Muurahaispentua kovastikin?” ilkuin virnistäen. En tarkoittanut sitä oikeasti pahalla vaan ajattelin tehdä tilanteesta leikkiä, mutta veljen ilme kääntyi vielä uhkaavammaksi. Raivo roihahti hänen silmissään. Astuin askelen taaksepäin ja kyyristyin hieman suojaten kylkeäni hännälläni.
Muurahaistassu oli käynyt kimppuuni aiemminkin niin en ihmettelisi, jos hän tekisi niin taas vetäessään kanin papanan nenäänsä. Korvani painuivat luimuun ja karvani nousivat pystyyn vaistomaisesti, kun Muurahaistassu nojautui lähemmäs.
“Sano se uudelleen”, hän naukui ääni täynnä vastenmielistä itsevarmuutta. Ennen kuin ehdin hiirtä sanoa oli Sädesäihke jo vetäissyt oppilaansa kauemmas minusta.
Katsoin helpottuneena vanhempaa kollia ja ryhdistäydyin siloitellen karvani. En näyttäisi pelkoa. En enää ikinä. Minä olin vahva, vakuutin itselleni.

//Murkku?

Hätkähdin hiukan, kun Kortetuike lähestyi minua. Luulin että molemmat soturit osallistuisivat oppilaan kouluttamiseen joten olin tietysti heti hämilläni, kun kolli tuli minun puheilleni. Hetken ehdin ajatella tehneeni jotain väärin, mutta en sittenkään ollut lirissä.
“Korpikaste pitää Sielutassulle vaanimisharjoitukset”, selitti Kortetuike luokseni asteltua. “Sielutassun tehtävä on yrittää yllättää Korpikaste ja hyökätä hänen kimppuunsa. Minä autan Sielutassua kahistelemalla pensaita ja katkomalla oksia lähiympäristössä. Haluaisitko tulla mukaani?”
Henkäisin hiukan yllättyneenä ja tunsin karvojeni nousevan hiukan, kun kylmät väreet kulkivat korvistani hännänpäähän saakka. Tunsin Kortetuikkeen arvioivan katseen turkillani ja koitin silotella sitä parhaani mukaan. En halunnut toisen huomaavan kuinka jännittynyt olin.
“Käyhän se”, vastasin varovasti. Nousin jaloilleni ja loikin sulavin liikkein Kortetuikkeen perään. Soturi kulki lumen alta paljastuneen kitukasvuisen aluskasvillisuuden joukossa. En voinut olla ihailematta hänen sulavalinjaista kehoaan ja lihaksia, jotka myötäilivät tassujen liikettä. Pitkä häntä puolestaan mutkitteli juuri oikealla korkeudella maasta tasapainottaen kissan kulkua.
Pidätin hetken hengitystäni, kun Kortetuikkeen kiilamainen pää käännähti tarkistamaan että olin vielä mukana. Katsoin oitis muualle, mutten voinut olla vilkaisematta nopeasti uudelleen ja vastaamatta tämän pieneen kannustavaan hymyyn. Tällä kertaa pidin tunnereaktioni paremmin kurissa.
“Tässä on varmasti hyvä”, Kortetuike sanoi loikattuaan kaatuneen puun päälle tarkkailemaan oksien välistä näkyvää kaksikkoa. Nyökkäsin ja istahdin odottamaan lisäohjeita. Korpikaste kuitenkin näytti vielä selittävän Sielutassulle harjoituksen kulkua, joten uskalsin avata suuni.
“Miksi sinä et opeta Sielutassulle taistelua?” kysyin hiljaa ja varovaisesti ilmapiiriä tunnustellen. En halunnut syyttää kollia mistään, mutta minua aidosti kiinnosti miksi hän laittoi taisteluharjoitukset muiden kontolle. En ollut erityisen kova kyselemään muilta asioita, koska pelkäsin toisten käsittävän aikeeni väärin mutta tällä kertaa uskalsin luottaa Kortetuikkeen ymmärtävän aikeeni oikein.

//Korte?

Suin itseäni. Tietenkin minun täytyi näyttää hyvältä klaanin edessä. Rusakkopentu oli aijemmin väittänyt, että muka saisi paremman mestarin. Minäpäs tiesin, että nestarillani ei ollut väliä, koska olin jo valmiiksi niin hyvä!
''Muurahaispentu. Tulehan tänne, kokoontuminen on pian'', äitini patisteli minut leirin nurkasta pois.
Mutisin äidilleni, mutta kuitenkin tottelin. Olihan hän sentään äitini.
Korppitähden äänen kaiku kuului kovaa, sitten koko klaani kerääntyi katselemaan häntä. Korppitähti sepatti jotain turhaa Tähtiklaanista, vasta kun hän kutsui minut Litteäkiven päälle niin minua alkoi kiinnostamaan.
Kävelin uljaana leirin poikki ja nousin Korppitähden viereen. Katselin alas aukiolle, miten mahtava olisikaan jonain päivänä hallita näitä heikkouskoisia houkkia!
Intoni osittain kaatui maahan, kun kuulin mestarini olevan Sädesäihke. Olisikohan hän kykeneväinen opettamaan minua? Hän oli muistini mukaan vielä varsin tuore soturi. Kosketin kuonollani kollin kuonoa, ehkä hän olisikin pätevä. Kuulin siskoni mestarin nimen, joka sattui olemaan Uskolintu. Hah. Minä sain todellakin paremman, tai ehkä vähemmän huonon mestarin. Veljeni mestari minua ei oikeastaan kiinnostanutkaan, sillä hän oli muutenkin niin typerä ja hidas, ettei saisi edes etanaa kiinni. Varmaan olisi koko elämänsä oppilas.
''Hei Muurahaistassu. Mennäänkö katsomaan, millaista leirin ulkopuolella on?'' Mestarini, Sädesäihke sai jännityksen kuplimaan sisässäni. Sain vihdoinkin nähdä, millaista leirin ulkopuolella olisi! Uusi nimeni, Muurahaistassu oli tietty myös aivan mahtava!

Kuljin leirin uloskäyntiä kohti, olin tietenkin nähnyt jo sen osuuden metsästä aijemmin, mutten joidenkin tyhmien säännöksien takia saanut kulkea leirin sisäänkäyntiä pidemmälle. Katsoin metsää ja kasvustoa, joka ei oikein ollut kasvusto tähän aikaan vuodesta. Lievä kylmyys iski kehooni heti, mutta päätin olla välittämättä siitä. Leirin ulkopuolella oleva ilma tuoksui niin hyvältä.
''Mitä me teemme ensimmäisenä?'' Kysyin innokkaana. Olin kuullut oppilailta jo tarinoita taisteluharjoituksista ja reviiripartioinneista. Olisin intona lähtemässä mukaan sellaiseen.
''Ensin haluaisin kertoa sinulle hieman soturilaista. Se on kaikkien soturien tärkeä osata, enkä voi päästää sinuakaan oikeaksi soturiksi, ennen kuin olet oppinut soturilain kunnolla.'' Miten hän kehtasi? Siskoni kulki jo oman mestarinsa kanssa leiristä poispäin. Sädesäihke selitti kaikki soturilain kohdat yksi kerrallaan läpi, en kylläkään muistanut niistä melkein mitään, mutta se olisi ongelma tulevaisuuden minulle. Liikuttelin tassujani ja kuuntelin, mitä metsässä oli. Vaikkakin en kuullut paljoa mitään.
''Aijon myös kysellä näitä ennen soturiarviointiasi'', tietenkin hän aikoi. Olisi edes sanonut aijemmin. Tietenkin olin saanut huonon mestarin.
''Voidaanko nyt tehdä jotain kivaa?'' Mieleni oli väpättänyt koko saarnaustuokion ajan, halusin purkaa energiani johonkin.
''No, ehkäpä me voimme. Kelpaisiko sinulle taisteluharjoitukset? Voisimme ottaa siskosi mukaan'', mikä täydellinen idea! Pääsisin rökittämään hänet ihan kunnolla. Ei hän voinut tehdä mitään minun taidoilleni!
''Tietenkin! Missä harjoittelemme?'' Hyppäsin seisaalteni, yritin näyttää mahdollisimman hyvältä oppilaalta.
''Tuollahan Uskolintu ja Rusakkotassu ovat. Käydäänpäs ensin kysymässä haluavatko he tulla mukaan.'' Hehän olisivat aika tylsiä jos eivät tulisi, lisäsin omassa mielessäni Sädesäihkeen lauseeseen.
Istuin odottamassa muita yksin, heillä meni jotenkin yllättävän pitkään. Kuitenkin hetken odottelun jälkeen leirin ovesta tuli esille siskoni, sitten Uskolintu ja viimeisenä minun mestarini.
''Voisimme ensin harjoitella jonkin perus taisteluliikkeen. Sellaisen, mitä tulemme varmasti harjoittelemaan vielä useita kertoja'', Uskolintu yritti mukamas saada meidät harjoittelemaan, minä kun halusin taas rökittää Rusakkotassun!
Katselin ympärilleni, seisoin aika lähellä häntä, mestarit taas olivat molempien toisella puolen.
''Rusakkotassu, haluatko kokeilla ensimmäisenä?'' Hänen mestarinsa Uskolintu kysyi.
Miksi siskoni sai aina tehdä kaiken ensin?
Katsoin miten siskoni hyppäsi eteenpäin, aivan kuin oli ohjeistettu. Hänen tassunsa kylläkin kävi lähellä naamaani, joten voisinkin syyttää häntä minuun osumisesta! En jaksanut tylsiä taisteluharjoituksia, pitihän meidän opetella taistelemaan oikeita kissoja vastaan!
''Rusakkotassu. Miksi sinä osuit minuun?'' Lähestyin siskoani uhkaavasti, hän varmasti alkaisi puolustelemaan itseään, mutta olin valmiina.

//Rusakko?
//Sori et kesti niin pitkään... Unohdin...

Korpikasteen suunnittelema harjoitus kuulosti loistavalta! Naaras jaksoi aina hämmästyttää minua kekseliäisyydellään, ja se oli juuri yksi niistä piirteistä, mistä pidin hänessä. Olin hänen avustaan kovin kiitollinen.
Nyökyttelin hyväksyvästi päätäni soturittaren ajatuksille odottaessani hänen saavan selostuksensa loppuun, ennen kuin avasin oman suuni:
“Mahtava idea, Korpikaste! Minä voin aluksi auttaa Sielutassua pitämällä ääntä piilosta, niin hänen on helpompi päästä yllättämään sinut. Voimme vaihtaa paikkoja sen jälkeen.” Hymyilin Korpikasteelle innoissani tulevasta harjoituksesta. Tämä olisi hyvää harjoitusta sekä Sielutassun taistelu- että vaanimistaidoille!
Annoin Korpikasteen kertoa harjoituksen idean Sielutassulle sillä välin, kun itse menin tarkistamaan Varpulaulun voinnin. Kolli istuskeli edelleen syrjemmällä harjoitusmontusta, ja hänen katseensa näkyi seuraavan läheisen kuusen oksistossa keikkuvaa oravaa. Se oli niin korkealla, että se kannatti toistaiseksi jättää rauhaan; jos putoaisi noin korkealta puusta, taittaisi varmasti niskansa.
“Korpikaste pitää Sielutassulle vaanimisharjoitukset”, selitin Varpulaululle päästyäni hänen luokseen. “Sielutassun tehtävä on yrittää yllättää Korpikaste ja hyökätä hänen kimppuunsa. Minä autan Sielutassua kahistelemalla pensaita ja katkomalla oksia lähiympäristössä. Haluaisitko tulla mukaani?” Katselin kollia kirkkain silmin. Halusin tarjota Varpulaululle mahdollisuuden osallistua harjoituksiin, mutta en aikonut painostaa häntä mihinkään, mitä hän ei halunnut tehdä.

//Varpu tai Korpi?

Vaikka olinkin rakastanut jokaista päivää pentutarhalla yhdessä Kehrätassun kanssa, en voinut olla tyytyväisempi päästessäni palaamaan soturien pesään ja tavallisiin soturin askareisiin. En kuitenkaan kyennyt lopettamaan tyttärestäni huolehtimista. Ajatukseni kiersivät kehää Korpikasteen ympärillä ja kaikkien niiden ilkeiden asioiden, joita olin muilta kissoilta hänestä kuullut.
Ravistin turkkiani ja maistelin ilmaa. Nyt olin kuitenkin yksikseni saalistamassa, joten oli paras keskittyä siihen eikä huolehtimiseen.
Oppilaiden pesän täytyttyä tuoreilla oppilasnuorukaisilla oli riistan tarve suurempi, mutta saalistajia oli myös enemmän eikä vuodenaikakaan enää koittanut sotia kissojen hyvinvointia vastaan. Metsä palaisi pian entiseen loistoonsa kuten joka hiirenkorvan aikaan ja sitten kaikilla olisi vatsat täynnä, ajattelin kaihoisasti.
Pienen pähkinäpensaan alta kuului rapinaa. Käpäläni pysähtyivät automaattisesti. Oli mahtavaa nähdä, etten ollut menettänyt taitojani kyyristyin ja sain sieraimiini pistävän hajun. Oravan jätöksiä.
Hiivin itse saaliin tuoksun perässä ja pian sainkin jo levittää kehoni loikkaan. Eläin pyrki kohti puuta, mutta jäi käpälieni väliin kesken matkaa. Taitoin sen niskat taitavalla liikkeellä ja nostin sen leukoihini.
Saaliseläimen houkutteleva haju piinasi minua koko matkan valitsemalleni suurelle tammelle, jonka juureen yleensä hautasin saaliini tällä metsän puoliskolla metsästäessäni. Onnistuin kuitenkin vastustelemaan elukan ahmimista tarpeeksi kauan ja pian se jo unohtui päästessäni uuden riistaeläimen jäljille.

Kiurutassu tunsi sisällään pienen ilon pilkahduksen kaiken tämän harmauden ja kylmyyden keskellä. Hän oli voittanut hänen ja Sielutassun keskinäisen kisailun - vaikka oli pitänyt läheltä, että Kiurutassukaan ei olisi saanut mitään saalista. Sielutassu oli yhtä hyvä saalistaja kuin hänkin, siinä oli varmasti ollut vain kyse tuurista. Onneksi nuorempi oppilas näytti ottavan asian melko rennosti, toisin kuin eräs toinen Kiurutassun tuntema oppilas..
Kiurutassu havahtui mietteistään, kun pesätoveri ehdotti, että he jakaisivat tarinoita ja oppilaskokemuksiaan keskenään. Hän kehräsi nuoremman naaraan idealle.
“Totta kai! Käyn hakemassa meille jotain tuoresaaliskasasta, en ole syönyt sitten aamun. Etsi sinä sillä välin meille hyvä paikka jutustella”, Kiurutassu maukui. Sielutassu nyökkäsi iloisesti ja säntäsi suoraan kohti oppilaiden pesää. Kiurutassu penkoi tuoresaaliskasaa toivoen löytävänsä jonkun saaliin, joka ei ollut lehtikadon kylmettämä ja sitkeä. Kaikki parhaat palat olivat jo menneet klaaninvanhimmille ja pentutarhaan. Hänen nappaamansa myyrä oli sekin kadonnut kasan päältä. Loppujen lopuksi Kiurutassu päätyi valitsemaan varpusen, joka oli melko iso verrattuna normaaliin lehtikadon ajan varpuseen.

Vietyään saaliin Sielutassun luokse oppilaiden pesän katveeseen Kiurutassu vetäisi käpälänsä alleen.
“Oletko sinä jo kohta soturi?” Sielutassu kysyi suu täynnä riistaa.
Kiurutassu repäisi varpusen siivestä palan. “Lieskakajo sanoi, että arviointini ovat pian. Minusta tulee soturi yhtä aikaa Tupsutassun kanssa!” hän hehkutti.
“Minkä sinä haluaisit soturinimeksesi? Toivottavasti et ainakaan saa mitään hiirenaivoista, vaikka Kiurujätös”, Sielutassu virnisti leveästi. Kiurutassu pukkasi pesätoveriaan hellästi.
“Ei Korppitähti ikinä antaisi minulle sellaista nimeä! Hän on niin tarkka soturilaista ja Eloklaanin maineesta. Mitä Kuolonklaanissakin sanottaisiin jos yksi sotureista olisi Kiurujätös?”
Sielutassu kohautti lapojaan. “No, kaipa se on totta. Millainen mestari Lieskakajo on muuten ollut?”
“Hän on varmaan paras mestari mitä minulla voisi ikinä olla.” Kiurutassu vilkuili olkansa yli toivoen näkevänsä Lieskakajon.
“Entä Kortetuike? Millainen hän on?”

//Sielu?

Kääpäpunan ryhtyessä siivoilemaan pesässä Leimusilmän pyynnöstä parantajakolli päätti itse alkaa käymään yrttivarastojaan läpi ja tekemään selvitystä lääkevarannoistaan. Tilanne olisi voinut olla huonompikin, mutta heidän piti todella rukoilla esi-isiltä, että mikään kulkutauti ei koettelisi klaania ennen hiirenkorvaa. Parantaja ei nimittäin ollut varma, kuinka monelle kissalle yrteistä olisi apua siinä tapauksessa.
Kumma kyllä, toisen kissan läsnäolo rauhoitti hänen oloaan ja auttoi häntä keskittymään työntekoonsa. Hän kuuli taustalla Kääpäpunan lakaisevan roskia ulos pesästä ja liikkuvan ympäriinsä, mikä toi hänelle outoa turvallisuuden tuntua. Kenties se muistutti häntä Vienomietteestä, jonka rutiinitehtäviin oli kuulunut pesän siistinä pitäminen.
Jossain vaiheessa Kääpäpuna otti Vienomietteen puheeksi. Leimusilmän naamalle kiipesi vaisu hymy, kun hän ajatteli entistä oppilastaan. Kääpäpuna oli varmastikin oikeassa: Tähtiklaanissa parantajaoppilaalla ei olisi mitään hätää.
“Vienomietteestä olisi tullut loistava parantaja”, Leimusilmä kähisi ääni tunteista sakeana, eikä irrottanut katsettaan timjameista, joita oli juuri laskemassa.
“Voin autella sinua useamminkin, jos sinulle tulee kiireistä. Ei minusta klaanissa oikein muutakaan hyötyä ole.” Kuullessaan Kääpäpunan sanat hänen oli kuitenkin pakko kääntyä katsomaan kollia. Kääpäpuna näytti säikähtävän äkillistä huomiota ja käänsi nopeasti katseensa siihen, mitä oli tekemässä.
“Miksi sinä niin ajattelet?” parantaja kysyi aidosti uteliaana. “Etkö ole viihtynyt soturin tehtävissä?” Kääpäpuna oli tullut klaaniin ulkopuolisena, ja vaikka hän oli ehtinyt olla klaanissa jo pidemmän aikaa, sopeutuminen vei varmasti hyvän tovin. Leimusilmä tiesi sen omasta kokemuksesta.

//Kääpä?

“Aion olla niin hyvä ettei Muurahaispentu voi voittaa minua enää missään!” kiljaisin. Asia oli minulle itsestäänselvä. Minun täytyi voittaa veljeni kävi mitä kävi. Minusta tulisi häntä paljon parempi soturi eikä millään muulla ollut väliä. Koko klaani arvostaisi minua.
“Vai niin”, Pörriäistassu naukui epäuskoisesti ja suoristautui edessäni, “Minua et kyllä varmasti voita.”
“No se nähdäänkin pian, sillä minä olen jo melkein kuusi kuuta vanha!” ilmoitin rehvakkaasti ja röyhistin omaa rintaani vastauksena kollin isotteluun.
“Rusakkopentu, nappaatko kasasta jotain syötävää? On jo ruoka-aika”, Kujekulta huikkasi pentutarhan edustalta ja minä - urheana emoni palvelijana - käänsin selkäni Pörriäistassulle. Nappasin kasasta jäniksen-rääpäleen ja lähdin kiikuttamaan sitä häntä pystyssä kohti pentutarhaa.
En katsonut enää taakseni, mutta olin varma että saatoin kuulla hänen naurunsa vielä kumartuessani nappaamaan jäniksestä ensimmäisen suulliseni.

Koko klaani oli kerääntynyt Litteäkiven ympärille. Minä en melkein malttanut pysyä turkissani, kun tuli vuoroni kävellä klaanin eteen saamaan oppilasnimeni!
Emo-parka oli koko aamun joutunut kuuntelemaan kauheaa kaakatustamme Muurahaispennun kanssa, kun kilpailimme siitä kumpi saisi paremman mestarin.
Nyt kun tiesin jo molempien sisarusteni mestarit minua pelotti, että saisin jonkun vähäpätöisen ja kokemattoman, mutta Korppitähden lausuessa ääneen nimen Uskolintu palasi minun innostukseni takaisin. Loikin kollin luokse ja kosketin tämän nenää omallani kuten kuului.
“Mukava päästä opettamaan sinua, Rusakkotassu”, hän sanoi. Liekki sisälläni roihahti suurempaan liekkiin kuullessani liitteen -tassu oman nimeni perässä. Nostin leukani korkealle ja vilkaisin Muurahaistassuun, joka seisoi oman mestarinsa vierellä.
Sädesäihke ei tietääkseni ollut mitenkään erityisen huono soturi, mutta hän oli vielä aika nuori ja minun mestarini oli jopa suurempi kokoisempi kuin Muurahaistassun! Erhetassulla taas oli vierellään Nokkospilvi - pienikokoinen ruskea naaras.
“Lähdetään reviirikierrokselle”, Uskolintu sanoi ja minä nyökkäsin. Päätin kuunnella ja kunnoittaa tätä soturia, sillä hän oli minun avaimeni kirkkaaseen soturin tulevaisuuteen.

Pyysin Mustikkapyörteeltä, että voisimme kulkea joenvartta pitkin. Paikoittain vesi virtasi jään päälle tehden siitä kiiltävän, mutta suurin osa joesta oli kuitenkin aivan umpijäässä. Olimme sopineet yhdessä saalitustuokion, joten terästin kaikkia aistejani.
Pian kuitenkin äkkäsin lumessa harmaanvalkean oravan. Haistoin sen tuoksun ilmassa ja tarkistin tuulen suunnan. Tuuli puhalsi hajuamme joelle, joten olin juuri oikeassa kulmassa.
Hiivin kasaan nuupahtaneeseen aluskasvillisuuteen, vaikka siitä ei ollut juurikaan suojaa. Oravan kanssa piti olla nopea liikkeissään tai muuten se pääsisi karkuun puunrunkoa pitkin.
Loikkasin levittäen tassuni pitkiksi eteeni, jotta saisin saaliini käpälieni väliin. En kuitenkaan nopeudestani huolimatta ollut ihan tarpeeksi lähellä.
Pölläytin vain pari hienoista karvaa sen pörröisestä hännästä ennen kuin se rapisteli jo puuta pitkin ylös. Loikkasin kynsilläni kiinni sen alle ja yritin pysytellä sen tahdissa.
Otus kuitenkin katosi toiseen puuhun loikkaamalla oksia pitkin. Jäin katsomaan sen perään hieman lannistuneena, mutta uutta riistaa tulisi kuitenkin aina vastaan.
“Nopsaliekki auta minua!” kirkaisu napsautti minut takaisin aisteihini ja kiipesin puusta alas niin nopeasti kuin vain kykenin. Silmänräpäyksessä sain jo katseeni alle harmahtavan ketunpennun valkean naaraan niskassa.
Kiihdytin vauhtiani. Juuri ketun iskiessä Mustikkapyörrettä kaulalle ehdin paikalle ja sain sen irti soturiystävästäni. Kierin lumessa terävähampaisen otuksen kanssa kauemmas haavoittuneesta naaraasta.
Raavin ketunpojan vatsaa sen älistessä hurjasti. Kettu iski minuakin useammankin kerran, mutta adrenaliini peitti alleen kivun.
Sain vihdoin pedon pois kimpustani kierähtämällä sen jalkojen välistä pois. Loikattuani jaloilleni kettu oli jo ehtinyt Mustikkapyörteen luo.
Naaras makasi maassa tajuttomana eikä tosiaankaan ollut ketulle haaste koittaa raahata tätä pois tappamista ja syömistä varten.
“Hiirenpapat”, ärähdin ja kiirehdin taas apuun.

//Mustikka?

Vai että saalistustuokio. Kuvitteliko hän todella maagisesti parantavansa mieleni sillä? No tietenkin jos saisin kalaa, etenkin ahventa tai kuhaa, asiat saattaisivat olla toisin.
Olimme taas lähellä jokea, missä tapaturma oli sattunut. En halunnut ylittää sitä, koska puu oli vielä jäinen.
''Menemmekö joenvartta pitkin?'', Nopsaliekki kysyi.
Nyökkäsin tympeästi, osittain hänelle, osittain itselleni ja osittain saalisonnellemme. Miten en ollut vieläkään haistanut yhtään mitään? Olimme kävelleet jo tänne asti. Nopsaliekki onnekseni tiputtautui hetken päästä vaanimisasentoon. Hän oli haistanut jotain. Kävelin jokea eteenpäin, onneksi olin turvassa, onneksi olin kokenut jo tarpeaksi pahaa, onneksi mitään ei voisi käydä.
Haistelin ympäristöäni. Ek haistanut muuta kuin... Ketun hajun. Miten haistoin ketun hajun? Hetkinen... Ketun?!? Katselin hätääntyneesti ympärilleni, en voisi tehdä mitään kettua vastaan. Nopsaliekin täytyi pelastaa minut! Katsoin vasemmalle ja sitten oikealle. Siellä näin sen, joen toisella puolella. Kyseessä ei onneksi ollut aikuinen, vaan hieman nuorempi yksilö. Tuuli tuli sen suunnasta, joten pystyin haistamaan siitä tulevan pelon. Oliko hänet jätetty yksin?
Makasin oksien takana toivoen, ettei kettu näkisi minua. Olisin tuhoon tuomittu, sillä en katseellani tavannut Nopsaliekkiäkään. En osannut taistella.
Yhtä-äkkinen tuulen puuska tuli, ja tällä kertaa minä olin tuulen väärällä puolella. Kettu haisteli ilmaa, ja lähti juoksemaan. Se juoksi suoraan jäätyneen joen yli, ja ylös pientaretta. Olin liian kylmissäni ja peloissani, että olisin lähtenyt juoksemaan. En päässyt edes ylös, kun ketunpentu jo seisoi päälläni.
''Nopsaliekki, auta!'' Huusin keuhkoni tyhjäksi. En halunnut mennä näin, en halunnut tulla syödyksi. Kaivoin muistini perältä Kuusihännän opettamia taisteluliikkeitä, mutta oikeasti hyödyttävien taisteluliikkeiden määrä oli mitätön muistojen määriin verrattuna. Kyynel vierähti poskelleni. Nyt tapaisin isäni ja äitini ensimmäistä kertaa.
Adrenaliinini ei antanut periksi, löin kettua naamaan ja yritin saada sitä pois päältäni. Se vain seisoi päälläni ja tiputti ällöttävää kuolaa naamalleni. Vihdoin, jos niin voi sanoa. Hän iski. En osannut varautua, tai ennustaa kivun määrää, mikä kaulassani oli. En osannut tehdä muuta, kuin itkeä. Itkeä siihen asti, etten enää ollut...

//Nopsa?
//Voit vaikka kutsua partion, tai heittää ketun jokeen tms...
//2026 merkkiä XD

Varpulaulu tuli kuin tulikin matkaan mukaan. Hän jättäytyi taaemmas kävelemään sillä välin, kun johdatimme partiota vieri vieren Kortetuikkeen kanssa. Sielutassu takanamme piti jatkuvasti ääntä ja tuntui olevan innoissaan siitä, että pääsi ulos käyttämään hieman ylimääräistä energiaansa. Sitä hänellä tuntui riittävän.
Päästessämme perille harjoitusmontulle Kortetuike kysyi minulta, mitä olin suunnitellut Sielutassun harjoituksiksi. Jos totta puhuttiin, en tiennyt itsekään. Monesti vain heitin jotain hatusta, kun täytyi keksiä hyviä ideoita harjoituksille. Olisi ollut järkevää todella valmistautua näihin tilanteisiin, mutta en koskaan jaksanut nähdä niin paljon vaivaa sellaisen asian eteen. Jos harjoitukseni oli huono, kyllä joku voisi aina antaa parempiakin ehdotuksia. Oli se sitten soturi tai oppilas. Toki en tiedä kuinka usein oikeasti kuuntelisin näitä ehdotuksia.
“Kuinka olisi vaaniminen ja yllättäminen? Se yhdistyy tietysti myös saalistamisen kanssa, mutta kissat osaavat monesti odottaa vastustajaansa, jos tietävät olevansa taistelutilanteessa. Sielutassu voi väijyä meitä ja yrittää hyökätä vastustajansa päälle. Jos vastustaja onnistuu väistämään, hän on epäonnistunut. Jos vastustaja ei ennätä väistää, hän on onnistunut tehtävässään. Voimme myös lisätä joukkoon harhautuksia, kuten, jos joku alkaa yhtäkkiä pitää kovaa ääntä, joka helpottaisi mahdollisesti Sielutassun tehtävää”, esitin ehdotukseni ylpeänä siitä, mitä olin onnistunut siinä paikassa ja hetkessä keksimään. Voisi sanoa, että olin itsekin yllättynyt kekseliäisyydestäni.
“Jos tämä harjoitus käy teille, voitte ehdottaa erilaisia rooleja. Voin olla itse vaikka hyökkäyksen kohde ellei joku muu tahdo sitä tehtävää”, jatkoin vielä hetken hengähdystauon jälkeen ja vilkaisin merkitsevästi etenkin veljeäni. Olisin toivonut hänenkin tekevän jotain mielellään, mutta se oli täysin hänen oma päätös loppujen lopuksi.

//Varpu ja Korte?

Heti aamulla olin tiennyt, ettei tämä tulisi olemaan minun päiväni. Joskus sen vain tiedättekös tuntee nahoissaan. Metsästyspartiossa olin möhlinyt parin helpon hiiren kohdalla ja saanut mestariltani napakkaa palauteta harhailevasta keskittymiskyvystäni. Olin kuitenkin onnistunut saamaan Käärmekullan hienoisella avustuksella - oikeastaan niin huomaamattomalla ja mitättömällä sellaisella, että minun ei olisi edes tarvinnut vaivautua mainitsemaan koko asiasta - kiinni melko kookkaan jäniksen aivan partion lopussa. Koska olin napannut sen noin 98 prosenttisesti itse, se oli käytännössä kokonaan minun ansiotani, ja niin aioin sanoa muillekin.
Leiriin palatessamme olin ollut jo vähän paremmalla tuulella, osittain leukojeni välissä roikkuvan muhkean saaliin ansiosta. Se vähäinen tuulahdus positiivisuutta, joka oli hetkellisesti puhaltanut suuntaani, hahihtui nopeasti, kun yksi Kujekullan kakaroista ilmestyi häiritsemään minua. Eikö tuo pennunrääpäle tajunnut, että minulla oli tärkeitä oppilaan tehtäviä hoidettavanani?
Ipana roikkui kintereilläni kuin takiainen eikä osannut laskea desibelejään tykittäessään minua miljoonilla kysymyksillään. Annoin jäniksen tippua tuoresaaliskasan päällimmäiseksi, ennen kuin käännyin mulkoilemaan Rusakkopentua närkästyneenä. Naaraan naamalla oli ärsyttävän itsepintainen ilme, josta tiesin, että tämä ei ollut aikeissa jättää minua rauhaan ihan vähällä.
Huvittelin ajatuksella tukkia hänen suunsa sammalilla ja nakata hänet johonkin kuoppaan inisemään itsekseen, mutta aavistelin, että saisin kuulla kunniani, jos pentu päättäisi mennä lavertelemaan minusta emolleen. Ja sen minä tiesin ihan faktana, että tämä jos joku pentu tekisi niin epäröimättä.
“Minun mestarinipa on tämän klaanin varapäällikkö”, vastasin yhteen pikkuruisen naaraan kysymyksistä, joista suurimman osan olin jo - enemmän tai vähemmän tarkoituksella - ehtinyt unohtaa. Seisoin hänen edessään rinta rottingilla ja omahyväisesti virnistellen. “Hän on tämän metsän paras mestari, mikä tarkoittaa, että minä olen tämän metsän paras oppilas. Olen itse asiassa niin hyvä, että saisin varmasti ruokittua koko klaanin aivan yksinäni.” Kumarruin lähemmäksi pennun kasvoja ja mittailin häntä katseellani. “Millainen oppilas sinä aiot olla?”

//Rusakko?

Olin iloinen, kun sain viettää iltaani minulle tärkeiden kissojen kanssa. Varpulaulun olotila oli lopulta tasoittunut sen verran, että kolli oli pystynyt lähtemään mukaamme seuraamaan Sielutassun taisteluharjoituksia. Hänen mukaansa se auttaisi saamaan ajatuksia muualle, mistä en voinut olla eri mieltä. Lähdettyämme matkaan leirin muurin luota hän oli kuitenkin jättäytynyt joukon hännille. Olin päättänyt olla häiritsemättä häntä ja antaa hänelle hetken aikaa olla omissa oloissaan.
Minä kuljin Korpikasteen kanssa edellä, Sielutassu aivan kintereillämme. Aika ajoin turkkimme hipaisivat toisiaan kävellessäni ruskeaturkkisen soturinaaraan vierellä. Se sai meidät vilkaisemaan toisiamme vaivihkaa, ja minä tunsin sydämeni alkavan lepattaa rinnassani. En voinut olla miettimättä, tunsiko Korpikaste samoin.
Jonkin ajan kuluttua saavuimme harjoitusmontulle. Näin lehtikadon aikaan se oli peittynyt lumeen niin kuin kaikki muukin metsässä, mutta montun pohja oli tallautunut tasaisemmaksi aikaisemmin täällä harjoitelleiden oppilaiden ja mestareiden käytössä. Olin siitä hyvilläni, sillä nyrjähdykset ja muut vammat oli helpompi välttää, kun ei tarvinnut murehtia epätasaisesta alustasta.
“Haluaisitko avata vähän minulle, millaisia harjoituksia olet suunnitellut oppilaani varalle?” kysäisin Korpikasteelta, kun Sielutassu oli liukunut montun pohjalle tutkimaan karvatuppoja, jotka olivat kaiketi lähteneet irti joltakulta taisteluharjoitusten tiimellyksessä.

//Korpi ja Varpu?

Tunsin kylmän hien valuvan kehossani. Se sai karvani nousemaan pystyyn. Onneksi Korpikaste oli juuri lähtenyt hakemaan Kortetuikkeen oppilasta eikä ollut näkemässä, kun päästin jännitystä ulos tärisemällä. Kortetuike vilkaisi minuun edelleen hiukan huolissaan.
“Kaikki hyvin, lupaan”, sanoin ja nousin pystyyn. Voisimme yhtä hyvin odottaa Korpikastetta ja Sielutassua leirin uloskäynnillä. Kortetuike näytti tajunneen ajatukseni ja kävelimme rinnakkain kohti paikkaa, jossa partiot yleensä odottivat puuttuvia jäseniään.
“Oletko ihan varma?” Kortetuike kysyi edelleen huolen varjostamilla silmillään minua vilkuillen. Pudistin päätäni.
“Olen, saan muuta ajateltavaa”, vastasin heilauttaen häntääni kohti reviiriä. Valkea kolli nyökkäsi hieman epäröivästi. En jatkaisi aiheesta enää. Se oli turhaa. Minä olin kunnossa.
“Tuleeko Varpulaulukin mukaan?” Korpikaste kysyi tassuttaessaan meitä kohti Sielutassu kannoillaan. Kortetuike nyökkäsi sisarelleni.
“Ajattelin, että hän voisi tulla katselemaan ja pitämään seuraa”, kolli sanoi. Korpikaste näytti hieman närkästyneeltä, mutta suostui kumminkin. Sielutassu vain vilkaisi minuun ja lähti sitten mestarinsa kanssa ensimmäisinä leiristä. Jättäydyin kaikkien jälkeen, jotten vain olisi tiellä.
Sielutassun katse oli saanut minut pohtimaan, oliko sittenkään hyvä idea lähteä mukaan, mutta nyt olisi liian myöhäistä perääntyä. Lumi kimalteli vienossa auringonvalossa, joka tunkeili paksun pilvipeitteen ohi taivaalta. Voisin keskittyä ympäristööni ja ehkä poiketa saalistamassa jotakin, kun muut harjoittelisivat.

//Korte, Korpi?

Muurahaispentu tuntui kovin kiinnostuvan Pimeyden Metsästä. Se miellytti minua kovin. Pidin ajatuksesta, että Eloklaanista löytyisi muitakin kissoja, jotka ymmärsivät edes hieman laadun päälle. Kuitenkin opetustuokioni jäi kovin lyhyeksi, koska pennun emo saapui paikalle, eikä ajatus Pimeyden Metsästä opettamisesta Kujekullan kytätessä vieressä kuulostanut minun korvaani erityisen miellyttävältä. Lähdin siis tassuttamaan toisaalle. Olin vähintään antanut Muurahaispennulle ajatuksen ja uskon siemenen, jota hän voisi sittemmin käyttää hyväkseen.
Poistuttuani takavasemmalle päädyin tassuttamaan kohti soturien pesää. Matkani kuitenkin tyssäsi, kun muistin meidän sopineen harjoituksista Kortetuikkeen kanssa. Kolli oli alkanut viettää kanssani aikaa yhä useammin ja se miellytti minua erityisen kovasti. Sain hänen huomionsa ja ihailunsa täysin itselleni. Olisin kaikki mitä hän halusi, kaikki mitä hän tarvitsi.
Lähdin siis etsimään tuttua valkeaa kollia leiristä. Hänen jakamaton huomionsa oli elämäni eliksiiri. Se pyöritti maailmaani ja piti minut hengissä. Mahdollisti kaiken sen, mitä saatoin saada itse aikaan. Hän oli mahdollisuuteni johonkin suureen, eikö vain?
Pian löysin etsimäni kollin veljeni seurasta. Hassua, en ollut hetkeen nähnyt heitä lahden ja näky sai sisälläni myös pienen kateuden aikaa. Minun kuului olla se, jonka kanssa Kortetuike halusi viettää kaiken aikansa. Toki rakastin veljeäni ja jos Kortetuikkeen seura oli myös hänen elämänsä eliksiiri, kai minun täytyisi oppia jakamaan hieman. Mutta vain hieman, hän ei saisi kaikkea, ei missään nimessä!
Menin kaksikkoa tervehtien heidän luokseen ja Kortetuike sanoikin heti, että alkaisi olla aika lähteä harjoituksiin. Kyllähän minä olin sen itsekin tajunnut, mutta eipä sillä sen väliä. Ainakin olimme päässeet heti asian ytimeen ilman turhanpäiväistä höpöttelyä.
“Noh, käynkös hakemassa sitten Sielutassun paikalle niin voisimme mennä? Vai onko teillä vielä jokin juttu tässä kesken?” kysäisin ja ryhdyin jo vähitellen siirtymään kohti oppilaiden pesää etsiäkseni mustavalkoisen naaraan sieltä. Kortetuike nyökkäsi.
“Käy vain”, hän vastasi ja sen enempää myöntymystä en tarvinnutkaan. Lähdin tassuttamaan ripeästi oppilaiden pesälle päin ja jo ennen kuin ennätin sen sisälle Sielutassu ilmaantui eteeni.
“Olitko minua tulossa hakemaan? Onko harjoitusten aika?” hän kyseli innokkaana. Nyökkäsin vastaukseksi. Samaan aikaan rakastin ja vihasin hänen intoaan. Hän oli innokas taisteluharjoituksiin, kuten olin monesti itsekin ollut, mutta hänen tulisi oppia hallitsemaan intonsa.
Lähdin johdattamaan nuorta naarasta mestarinsa ja veljeni luokse ja hän seurasi kuuliaisesti perässä. Melkein olisin toivonut, että hän olisi ennemmin ollut minun oppilas kuin Kortetuikkeen. Toki kolli oli hyvä mestari, vaikka ei taistella suostunutkaan. Ja siitähän minäkin sain tekemistä. Sain opettaa hänen puolestaan Sielutassulle taistelua.
“Tuleeko Varpulaulukin mukaan?” kysyin, kun pääsin lähemmäs muita.

//Korte? Varpu?

Lähdimme omin nokkinemme etsimään saalista Korpikasteen ja Kortetuikkeen luvalla. Kohotin heti kuononi korkealle ja koetin haistaa jotain. Kuitenkin ainoa haju, jonka haistoin oli kirpeä lehtikadon luminen ilma. Olisi voinut tulla jo lämmin.
Tassuni painautuivat syvälle kylmään hankeen ja joudun nostamaan niitä korkealle, että pääsin jatkamaan matkaa sulavammin. Olisi varmaankin ollut hyvä idea etsiä vähemmän upottava kohta itselleni. Mutta tosi soturit eivät vaikeroineet pienestä upotuksesta!
Koetin haistella ilmaa kovasti, jotta olisin löytänyt minkään saaliin hajujäljen, mutta paljoa ei sellaisella pakkasella ollut, vaikka ulkona tarkenikin olla. Tunsin vain, kuinka kylmä alkoi vähitellen pureutua turkkini lävitse ja jäytää luitani. Pörhistin turkkiani kylmän suojaksi, mutta lyhyt turkkini ei ollut paras suoja kylmältä.
Kuulin ääntä lähistöltä ja käännyin katsomaan, mikä siellä mahtoi olla. Silloin kuonooni leijaili tuttu tuoksu, joka sai karvani nousemaan niin pystyyn, kuin ne koskaan voivat nousta. Siellä oli orava.
Pörröhäntäinen otus tuijotti minua rumilla pallerosilmillään ja selvästi mietti seuraavaa liikettä. Minä sen sijaan hiivin vähitellen takaperin. En halunnut olla millään lailla tekemisissä oravien kanssa. Ne olivat iljettäviä otuksia, joita oli syytä pelätä!

Oravan jälkeen en törmännyt muihin saaliseläimiin. Minun olisi pitänyt napata se pörröhäntä, mutta en halunnut olla tekemisissä niiden viheliäisten otusten kanssa. Niissä oli jotain sellaista, joka sai karvani nousemaan, vaikka en olisi halunnut sitä myöntääkään.
Saapuessani takaisin leirille huomasin Kiurutassun juuri työntyvän sisään. Pistin heti merkille, että naaras kantoi jotain suussaan, joten hän oli luonnollisesti voittanut kisamme. Vaikka ajatus häviöstä harmitti ja nolotti, olin iloinen pesätoverini puolesta. Sentään klaani sai hieman syötävää hänen ansiostaan.
“Sinä taisit sitten viedä voiton tällä kertaa”, naukaisin pirteästi, kun loikin leirin päästyäni nätin naaraan seuraan. Hän hymyili minulle.
“Tietysti! Minähän en nuoremmille tuosta noin vain häviä!” naaras vastasi leikillään laskettuaan nappaamansa myyrän tassujensa juureen. Kehräsin hieman.
“Kaippa minun täytyy sitten ottaa tehtäväkseni olla klaaninvanhimmille mieliksi ja vaihtaa heidän petiensä sammalia tästä eteenpäin”, naukaisin ja leikkien dramaattisesti masentunutta. Kiurutassu tuuppasi minua hieman kylkeen.
“Parempi onni ensi kerralla”, hän naukaisi.
“Parempi onni hyvinkin. Ei metsästä mitään löytynyt! Se oli tyhjempi kuin ojat kuivakaudella!” huudahdin hieman turhautuneena siitä, etten ollut löytänyt mitään sen yhden oravan lisäksi.
“Haluaisitko ottaa jotain syötävää ja kertoa hieman tarinoita? Minulla olisi jännittäviä yksilöitä mielessä!” ehdotin vielä ennen kuin Kiurutassu ehtisi poistua. Olihan hän jo pian varmasti soturin iässä, mutta kai hän voisi silti viettää hieman mielikuvituksen täyteistä aikaa?

//Kiuru?

Leikkiin liittyi Erhepentu, joka vaikutti oikein herttaiselta pienokaiselta. Hän oli vähän omissa ajatuksissaan aina toisinaan, mutta leikki näytti silti tyydyttävän Kehräpentua. Olin ylpeä nähdessäni kuinka empaattiseksi ja ymmärtäväiseksi tämä oli kasvanut. Klaani saisi hänestä upean soturin.
Silitin pienokaiseni selkää, kun hän seisoi vierelläni ylpeästi kuono korkealla. Oli hänen nimitysmenojensa aika. Sanat eivät riittäneet kuvailemaan kuinka ylpeä olin pienestä soturittarestani.
Ihmeellisen siteen olin kehittänyt kissaan, joka ei edes ollut omaa vertani. Olin toisaalta siitä tosi onnellinen, sillä se vain todisti ettei emonrakkaus katsonut biologista syntyperää.

Nimittämismenojen jälkeen katselin kaihoisana, kun Kehrätassu lähti leiristä uuden mestarinsa kanssa. En pitänyt siitä, että Korppitähti oli valinnut pienokaiselleni juuri Korpikasteen. Ehkä he kuitenkin tulisivat toimeen ja auttaisivathan muutkin soturit hänen kouluttamisessaan.
Kävellessäni takaisin pentutarhalle Syreenisumu pukkasi minua kylkeen. Hymyilin nähdessäni ystäväni kirkkaat silmät.
“Onnitteluni”, naaras naukui hieman leikitellen. Pyöräytin silmiäni ja pysähdyin.
“No Kehrätassua sinun pitäisi onnitella eikä minua”, vastasin huvittuneena.
“Lupaan onnitella häntäkin”, Syreenisumu tokaisi, “Tarvitsetko apua muuttamisessa?”
“Minulla on jo pesä valmiina soturienpesässä, mutta kai siihen voisi sammalet vaihtaa”, nau’uin mietteliäänä. Syreenisumu nyökkäsi ja lupasi auttaa minua purkamaan vanhan pesäni pentutarhalta ja hakemaan uusia tarvikkeita soturien pesässä sijaitsevaan pesää varten.
Pidin huolen, että kiitin häntä tarpeeksi ja sen jälkeen menin ilmoittautumaan illan viimeiseen partioon. Olisi mukava päästä leiristä ulos monen kuun jälkeen.

“Tänään harjoittelemme puolustautumista erilaisissa tilanteissa”, Kallahämy naukui kävellessään vierelläni metsään. Polku jota kuljimme joka päivä oli satanut viime yönä umpeen eikä aamupartio yksin ollut riittänyt sen tamppaamiseen, joten kahlasimme kaikki neljä vatsakarvojamme myöten lumessa. Olimme saaneet seuraksemme Nopsaliekin ja Solatassun.
Olin iloinen valinnasta, koska Solatassu oli hyvin rauhallisen oloinen eikä koskaan ollut käyttäytynyt minua kohtaan ilkeästi. Myös Nopsaliekki oli mukava.
“Solatassu, olet Kärpästassua parempi kiipeilijä. Koittaisitko kiivetä tuohon puuhun ja tehdä yllätyshyökkäyksen Kärpästassun luokse?” Nopsaliekki pyysi katsahtaen minuun ja sitten punaruskeaan naaraaseen.
“Muista, että sinun ei kannata tiputtautua kamalan korkealta eikä suoraan Kärpästassun päälle. Koita pitää huolta, ettei kumpaankaan teistä satu”, tummaturkkinen kolli jatkoi osoittaen sopivan puun alinta oksaa.
Solatassu suostui ja kiipesi aika vaivattoman näköisesti ylös, vaikka käpälät välillä lipsuivatkin puun liukkaalla kaarnalla.
Kun Solatassu oli asettunut asemiin, oli minun aikani käydä odottamaan hänen hyökkäystään puun alapuolelle. Kallahämy käski minun odottaa hiljaa ja katsoa eteenpäin - ei ylös. Siten hyökkäys olisi minulle oikeasti yllättävämpi.
Solatassu tupsahti eteeni puusta ja minä todella yllätyin. Ei aikaakaan, kun naaras oli kimpussani ja painoi minua maata vasten. Rimpuilin kuten Kallahämy oli minulle opettanut, mutta en päässyt Solatassun alta pois.
“Kärpästassu, käytä takajalkojasi potkaistaksesi Solatassu pois”, mestarini neuvoi. Yritin, mutta voimanpuute jaloissani ei saanut suurikokoisempaa oppilasta hievahtamaankaan. Sitten yritin uudelleen ja onnistuin. Solatassu kiepahti maassa takaisin jaloilleen ja minä peräännyin. En ollut hyvä taistelija eikä minulla ollut hajuakaan mitä tehdä seuraavaksi.
“Hyvä, Solatassu. Koita hyökätä vielä toisen kerran. Vaihdetaan sitten roolit”, Nopsaliekki sanoi, kun kumpikaan meistä ei liikahtanutkaan. Solatassu nyökkäsi mestarilleen ja valmistautui loikkaan. Naaraan silmät kiinnittäytyivät etukäpäliini, joten loogisin ajatukseni oli nostaa ne pois tietä, kun naaras vihdoin hyökkäisi.
Punaruskea kissa sujahti ilmassa kohti etukäpäliäni kuten arvelinkin. Hän yritti siis viedä tasapainoni. Nousin takakäpälilleni ja löin naarasta korville. Kallahämyn suusta kuului kannustava naukaisu.
Hieno puolustautumiseni tyssäsi kuin seinään, kun Solatassu tarttui takakäpälääni hampaillaan ja sai minut heilahtamaan takaisin maahan. Päästin suustani erittäin turhautuneen äännähdyksen noustessani taas ylös.
Kyyneleet kihosivat silmiini. Miksi en voinut olla hyvä? Sydämeni laukkasi, kun suunnittelin juoksemista. Voisin juosta kauas, kauas pois harjoituksista ja kadota.
Nyyhkäisin ja otin jalat alleni. Liisin valkeassa metsässä jättäen Solatassun, mestarini ja Nopsaliekin taakseni.
Palasin leiriin nyyhkyttäen lohduttomasti ja painuin oppilaidenpesään mahdollisimman syvälle, jottei kukaan näkisi minua enää koskaan.

//harjoituksista kirjoitettu

“Pörriäistassu! Pörriäistassu!” hihkuin miltei ilmaan lentäen silkasta innosta. Oppilas oli juuri tullut harjoituksista suussaan jänis. Ihmettelin sen kokoa ja sitä miten kolli oli oikein onnistunut nappaamaan niin hienoa saalista.
“Saitko tuon ihan itse?” tivasin vaativasti terävällä äänelläni. Pörriäsitassu laski jäniksen suustaan käpäliensä juureen.
“Kyllä vain, mutta pistäisitkö suutasi hiukan soukemalle”, tummaturkkinen kolli sähähti sanansa ulos suustaan jopa terävemmin kuin minä. En kuitenkaan välittänyt soturioppilaan ilkeydestä, vaan seurasin tätä, kun hän nosti jäniksen takaisin suuhunsa ja lähti raahaamaan sitä tuoresaaliskasalle, josta se varmasti jaettaisiin jollekulle onnekkaalle.
“Mistä nappasit sen? Voitko opettaa minulle kuinka jänikset saa kiinni?” vaadin kovaäänisesti, “Kuka sinun mestarisi on? Hän on varmasti todella hyvä soturi, kun on opettanut oppilaansa nappaamaan jäniksen!”
Sana sanalta innostukseni kasvoi ja niin myös äänenvoimakkuuteni. En kuitenkaan ehtinyt ihan huutamistasolle, kun olimme jo tuoresaaliskasan luona. Kolli tiputti saaliinsa sen päälle ja katsahti minuun hyvin ärsyyntyneen näköisenä. Hymyilin tuskastuttavan leveästi kollille, jota ei näköjään kiinnostanut pätkääkään puhua minulle. Hän saisi kyllä luvan vastata, koska minulle ei sopinut ryttyillä!

//Pörri?

Nyökkäsin vastaukseksi Kortetuikkeelle, sillä puhuminen pelotti minua. Huohottaminen teki aina huonoa kurkulleni ja sai sen käheäksi. Pelkäsin, että kun avaisin suuni en saisikaan sanottua mitään tai vielä pahempaa ääneni kuulostaisi aivan typerältä!
Koitin karistella kurkkuani hieman, mutta en uskaltanut tehdä sitä kovin kovaäänisesti Kortetuikkeen vieressä. En muutenkaan oikein ollut ihan varma mitä minun kuului nyt tehdä. ‘
Annoin hengitykseni ottaa oman rytminsä ja tunnustelin vähän kihelmöiviä käpäliäni. Ehkä verenkierto palaisi niihinkin nyt rauhallisen hengityksen yhteydessä. Kiristin hieman häntääni käpälieni päälle ja räpyttelin pari kertaa silmiäni.
Pääni oli edelleen hieman pyörällä tunteiden ryöppyämisestä sillä tavoin, mutta Kortetuikkeen läsnäolo - vaikka olikin hieman pelottavaa - tuntui saavan minut palautumaan nopeammin.
“Kortetuike, Varpulaulu”, Korpikaste naukaisi suunnatessaan meitä kohti leirin toiselta puolelta. Vatsassani muljahti pettymyksen tunne. En olisi halunnut siskoni tunkevan väliin juuri silloin, kun pitkästä aikaa sain viettää aikaa Kortetuikkeen seurassa, mutta nyt asialle ei ollut enää mitään tehtävissä.
“Hei, olinkin juuri aikeissa tulla etsimään sinua. Olisi pian aika lähteä sovittuihin harjoituksiin Sielutassun kanssa”, Kortetuike naukui hilpeästi. Hän näytti todella heränneen kunnolla iloonsa, kun sisareni tuli paikalle.
Nielaisin pohtien omaa rooliani meidän kolmen välisessä dynamiikassa. Olin perjaatteessa vain riippakivi, johon Kortetuike oli itsensä sitonut. Ehkä hän oli edelleen vierelläni vain, koska tunsi sääliä minua kohtaan.
Katsoin Korpikastetta, joka näytti tyytyväiseltä saadessaan Kortetuikkeen jakamattoman huomion itselleen. Minua kivisti ajatus harjoituksista sisareni ja Kortetuikkeen kanssa, mutta halusin kuitenkin lähteä. Ehkä voisin olla jotenkin avuksi ja… sitä oli hankala myöntää, mutta elättelin pientä toivoa siitä, että Kortetuike valitsisi minut siskonsa yli ja juttelisi vain minulle.

//Korte, Korpi?

Varpulaulun lämmin, värisevä turkki kosketti kylkeäni kevyesti, ikään kuin tunnustellen, miten reagoisin siihen. Olin varonut koskemasta ystävääni peläten, että se aiheuttaisi hänelle vain enemmän ahdistusta, mutta kollin ele osoitti luuloni vääriksi. Niinpä minä uskalsin nojata takaisin ja tuntea hänen kylkensä kiihkeän kohoilun tasaantuvan vähitellen hengityksen rauhoittuessa.
Istuimme paikoillamme hyvän tovin. Minä puhelin hänelle välillä jotakin, ajatellen sen auttavan häntä rentoutumaan. Jossakin välissä Varpulaulun katse käväisi minussa. Hänen katseensa ei ollut enää niin poukkoileva kuin paniikkikohtauksen alkaessa, ja minä tunsin vatsanpohjassani omituista lepatusta katsoessani takaisin hänen sinisilmiinsä. Räpyttelin omia silmiäni hiukan hämilläni ja laskin katseeni alaspäin.
Sitä oli vaikea selittää, mutta samaan aikaan minusta tuntui ihanalta ja kamalalta olla kylki kylkeä vasten Varpulaulun kanssa. Minua häiritsi oma sisäinen sekavuuteni. Miksi kaikki tuntui nyt jotenkin niin erilaiselta Varpulaulun kanssa? Johtuiko se siitä, että emme olleet puhuneet toisillemme pitkään aikaa? Oliko ystävyytemme mennyt jotenkin rikki?
Ajatusteni pelonsekainen vyöry katkesi tuntiessani Varpulaulun liikahtavan vähän vieressäni. “Joko olosi on parempi?” kysyin ystävältäni lempeän tunnustelevasti.

//Varpu?

Katselin Muurahaispentua, joka hieroi lunta Erhepennun naamaan. Tylsimykset.
En jaksanut mennä väliin, koska ei Erhepentua näyttänyt kamalasti tilanne vaivaavan. Pyllähdin istumaan keskelle leiriä ja vilkuilin ympärilleni. Tosissaanko olisin taas yksikseni? Miksi leirissä ei voinut olla muita kivoja pentuja? Oli vain Muurahaispentu, joka kiusasi kaikkia, Erhepentu joka taas oli täysin aivoton ja Kehräpentu, joka vietti aivan liikaa aikaa emonsa kanssa!
“Hei Rusakkopentu”, Kujekulta naukui ja istahti viereeni. Vilkaisin emoa ja katsoin sitten pois.
“Olenko pinteessä?” kysyin huokaisten. Emo ei kauheasti jutellut kanssani yksin, jos en ollut tehnyt jotain kuten vaikka koittanut karata leiristä Kärpästassun kanssa.
“Et suinkaan”, Kujekulta naukui, “Ellet ole taas mennyt hölmöilemään.”
“En ole, emo”, ilmoitin reippaasti.
“Hyvä”, emo sanoi ja kiersi häntänsä minun ympärilleni. Hän kumartui sukimaan päälakeani. Ilmeisesti silottelemaan leikistä pörröttyneitä karvojani.
“Turkkisi menee kyllä takuille ennätysvauhtia”, Kujekulta sanoi selvittäessään niskaturkkiani. Vinkaisin, kun tämä vetäisi hieman liian lujaa ja koitin pyristellä pois. “Pysy paikoillasi.”
Inisin vastaan ja koitin vielä karkuun, mutta emo läpsäisi hellästi korvaani rangaistukseksi. Sen jälkeen pysyin paikallani, kunnes emo sai homman tehtyä.
“Odotatko jo innolla oppilasaikojasi?” Kujekulta kysyi päästäessään minut vapaaksi otteestaan. Ravistelin turkkiani voimakkaasti ja nyökkäsin sitten emolle.
“Todellakin, minä aion olla koko klaanin paras oppilas!” kerroin ylpeästi ja pudottauduin vaanimisasentoon, jonka olin opetellut oppilaita katselemalla, “Minä suojelen koko klaania kaikilta pedoilta!”
Murisin erittäin vakuuttavasti ja loikkasin eteenpäin hyökäten emon hännän kimppuun.

Tassutin Mustikkapyörteen perään, kun tuo tassutti pois päin Syreenisumun lähdettyä. Olinko suututtanut hänet keskustelemalla ystävälleni?
“Hei”, aloitin, mutta Mustikkapyörre ehti puhua ensin.
“Oletko siis jonkun kanssa?” naaras naukui katsoen minua selvästi hiukan loukkaantuneena.
“Tarkoitatko, että onko minulla kumppania?” kysyin hieman hämmentyneenä kysymyksen äkillisyydestä, “Ei, ei. Syreenisumu on ystäväni. En ole yhdessä kenenkään kanssa.”
Mustikkapyörre katsoi minua hetken ja käänsi sitten päänsä pois. Tieto ei tuntunut lohduttavan häntä lainkaan tai sitten tuo ei vain uskonut minua.
“Olen pahoillani, jos sinulle tuli epämukava olo tuosta”, sanoin hännänpäätäni hermostuneesti käännellen. Naaraat, voi naaraat. Miksi heidän piti olla välillä niin vaikeita? En tuntunut yhtään osaavan puhua Mustikkapyörrettä ympäri tuosta tunnetilasta. Rutistin otsaani ja katsoin myötätuntoisena toista kohden.
“Voinko hyvittää äskeisen vaikka saalistustuokiolla?” ehdotin toiveikkaasti. En uskaltanut vielä hymyillä, jos naaras luulisi minun tekevän leikkiä hänen tunteistaan.
Mustikkapyörre pohti hetken, mutta nyökkäsi kuitenkin. Heilautin korviani ja lähdin liikkumaan kohti leirin uloskäyntiä. Aamupartio oli jo lähtenyt, joten minun ei tarvitsisi huolehtia Syreenisumuun törmäämisestä. Voisin keskittyä toiseen ystävääni ja sovitella tilanteen loppuun hänen kanssaan.

//Mustikka?