Katajanoki tunnusteli varovasti jäänpintaa tassullaan; arvasin että häntä olisi kiinnostanut kokeilla sen kantavuutta koko painollaan, mutta kaipa jokin alkukantainen itsesuojeluvaisto esteli häntä tekemästä niin. Jos naaras olisi ollut yksin jäätyneen joen rannalla, tuo vaisto olisi varmastikin vienyt voiton ja hän olisi palannut takaisin leiriin yhtä uutta kokemusta köyhempänä. Vaan nytpä hän ei ollutkaan yksin, sillä olinhan minä täällä, leikkimässä hyisen veden seireeniä, jonka ainoa tarkoitus oli houkutella oravanpyörään - joka elämänäkin tunnettiin - vangittuja ohikulkijoita jäälle.
“Ei se mene”, minä vakuutin vaaleaturkkiselle soturille, jonka ruskeat silmät heijastelivat hänen sisäistä päättämättömyyden ristiriitaansa. Liu’uin lähemmäksi rantaa ja Katajanokea. “Olen ollut täällä jo jonkin aikaa. Jos jään olisi tarkoitus mennä rikki, se olisi tehnyt sen jo ajat sitten.”
Katajanoen katse pomppi minusta jäähän ja jäästä minuun. Katsoin häneen takaisin tyynesti. Lopulta Katajanoki näytti tulevan jonkinlaiseen lopputulokseen ja liu’utti hieman hapuillen yhden etutassunsa jäälle. Kohta hän seisoi sen päällä kaikilla neljällä koivellaan, yhtä avuttoman näköisenä kuin kauriinpoikanen, joka vasta totutteli uusiin jalkoihinsa. Minusta oli tuntunut ihan samalta vähän aikaa sitten.
“Anna mennä”, kehotin toista soturitarta, otin vähän vauhtia ja liu’uin hänen ohitseen keskemmäksi jokea, “kokeile, miten hyvin se luistaa!”

//Kataja?

Kumppanini sanat Katajanoesta toivat mieleeni useamman kissan. Hiljaisuusvarjon etenkin. Muistin kollin flirttailun turhankin hyvin sekä sen kuinka inhottava tunne siitä oli minulle jäänyt. Tiesin, että ystäväni sai iloa moisesta käytöksestä, mutta sanat olivat muistuttaneet minua Lepakkohuudosta. Kaikki elämässäni johti aina Lepakkohuutoon.
“Varaudu murskahäviöön!” kiljaisin lähtiessäni jahtaamaan Lepakkohuutoa pitkin polkua. Suuntasimme lehtikadon vaalentamassa metsässä kohti jokea. Toisaalta en halunnut asioiden johtavan keneenkään muuhun kuin Lepakkohuutoon. Hän oli kumppanini. Minun oma kumppanini ja eläisimme yhdessä Kuolonklaanissa hamaan loppuun saakka.
Käpäläni tömisivät maata vasten, kun saavutin vain parilla loikalla Lepakkohuutoa. Hän oli kestävämpi juoksija kuin minä, joten pitkällä matkalla olisin saattanut hävitä hänelle. Joelle ei onneksi ollut juurikaan taivalta. Pitkien jalkojeni ansiosta varpaani hipoivat joenrantaa juuri vähän ennen Lepakkohuutoa.
“Minähän sanoin, että voittaisin”, ylpeilin hengästyneesti. Sydämeni tykytti ja minua pyörrytti hiukan noin kovan ponnistuksen jäljiltä. Mieleni oli edelleen surun varjostama ja kaikki tämä tuntui aivan liian todelta. Ravistelin turkkiani lujaa. Lujempaa. Ehkä pääsisin eroon turkkiini jääneistä lumipaakuista.

//Lepa?

Kaamoskukka luikerteli pusikkojen lävitse. Lehdettömät oksat raapivat kollin ohutta turkkia naarmuille ja kirpeän kova lumi rahisi anturoitaan vasten.
“Tulkaa, Vanamotassu ja Käkitassu”, tabbykuvioinen kollikissa sihahti jälkikasvulleen, suosikeilleen. Vanamotassu oli osoittautunut oivaksi maalitauluksi. Naaras oli välillä niin hämmentynyt ja raukkamainen, että naaraan kankaasta oli helppo repiä paloja ja maalata niihin tummia, viekkaita sävyjä. Käkitassu taas oli oikein oiva. Kolli oli hiljainen ja varautunut, mutta miellyttämisenhaluinen isäänsä kohtaan. Puhuritassu oli.. No, naaras oli aivan liian räjähdysherkkä ja suorasukainen. Vaikka naaras olikin perheelleen lojaali, Kaamoskukka näki kolmannessa tyttäressään aivan liian paljon riskejä. Hän halusi kuitenkin pitää Puhuritassun tyytyväisenä. Lillukkatassu taas oli Kaamoskukan herkkä paikka. Naaras oli vaikuttanut potentiaaliselta, mutta Hämärähalla oli saanut istutettua naaraan mieleen kukkasia ja ajatuksia jostain utopiasta, missä kaikilla oli kivaa. Ja nyt Lillukkatassu haaveili ihan typeristä asioista ja Kaamoskukka ei ollut tyytyväinen. Lillukkatassu saattaisi liittoutua emonsa kanssa. Hänen olisi tehtävä jotain, että Hämärähalla ymmärtäisi perääntyä, jos haluaisi pitää perheensä turvassa. Lehdettömät puskat eivät antaneet kolmikolle lainkaan suojaa eikä ilmaa piiskaava viima auttanut asiaan. Kaamoskukka oli kuitenkin jäljittänyt jotain mielenkiintoista; fasaanin. Ja nyt suuri lintuolento tepasteli heidän näkäkentässään ja kolli halusi hankkia jotain hieman ylellisempää syötävää. Yleensä Kaamoskukka jätti saalistamisen muille, mutta lehtikadon sydänaikaan vatsa kurni niin pahasti, että kollin oli pakko antaa kortensa kekoon. Tässä tapauksessa se tarkoitti muiden kissojen saalistusreitin käskyttämistä, jonka kolli kätevästi saattoi naamioida pentujensa kouluttamiseksi. Ja olihan hän itse jäljittänyt tämän fasaanin olinpaikan! Käytännössä siis kaikki tämä oli täysin kollin omaa ansiotaan.
“Vanamotassu, jää sinä tänne. Käkitassu, kierrä sinä tuolta”, Kaamoskukka naukaisi hiljaa ja osoitti käpälällään mihin hänen poikansa voisi asettautua. “Suunnitelmani on se, että sinä Käkitassu kierrät tuolta, sen edestä. Ota tarpeeksi välimatkaa, jotta saat ohjattua sen suoraan Vanamotassun kynsiin. Minä olen sivulla varmistamassa, että se ei pääse pakoon. Vanamotassu, muista käyttää tarpeeksi voimaa. Noniin, toimintaa!” Kaamoskukka selitti pennuilleen ja puikahti aukealle maaperälle. Käkitassu lähti kaartamaan kollin selittämään suuntaan päästäkseen fasaanin edelle ja kolli seurasi tiiviisti pentujensa toimintaa. Vaikka Vanamotassun tehtävä oli odottaa, naaras tuntui uppoutuneen ajatuksiinsa ja se liu’utti Kaamoskukan kynnet esille. Kuinka monta kertaa hän oli tyttärelleen sanonut, että lopettaisi ajatuksissaan elämisen? Käkitassun työskentely sen sijaan oli erinomaista. Kolli lähti ajamaan värien peittämää lintua kohti Vanamotassua, mutta naaras tuntui edelleen tuijottavan tyhjää.
“Vanamotassu, ota se kiinni!” Käkitassu ulvaisi naaraalle, joka ei edelleenkään reagoinut. Kaamoskukka ei tehnyt elettäkään auttaakseen pentujaan. Tämä oli heidän tehtävänsä.

Fasaani pyrähti suoraan Vanamotassun edessä lentoon eikä Käkitassu enää ehtinyt saamaan saaliseläimestä otetta. Kollin suu vääntyi irvistykseen ja hän talsi suoraan tyttärensä eteen.
“Mitä Pimeyden metsän nimeen sinä kuvittelit tekeväsi?!” Kaamoskukka sähähti syyttävästi ja väläytti valkoista hammasriviään. Vanamotassu tuntui vasta nyt havahtuvan ajatuksistaan ja tuijotti isäänsä pelonsekaisin silmin. “Mi- minä.. Anteeksi! Mietin vain yhtä asiaa ja en tajunnut ajan kuluneen noin nopeasti ja-” Vanamotassu sopersi hieman hätääntyneenä ja vilkuili ympärilleen hakien tukea Käkitassusta, kuka oli siirtynyt Kaamoskukan rinnalle hakemaan isänsä hyväksyntää onnistuneesta suorituksesta.
“Käkitassu, erinomaista työtä. Sentään yksi pentu on ylpeyteni arvoinen. Ole hyvä, palaa leiriin”, Kaamoskukka naukui ja vilkaisi poikaansa, kuka nyökkäsi tyytyväisenä. Kolli oli näkevinään Käkitassun katseessa pienen palan ivaa ja naaras toivoi, että se oli kohdistettu suoraan Vanamotassulle. Olisi mainiota, jos hänen pentunsa kilpailisivat hänen kehuistaan. Tosin, pentukatraan kyvyt huomioiden Käkitassulla ei vaikuttanut olevan kummoisia vastustajia.
“Olen hyvin pettynyt sinuun. Luuletko, että Pimentotähti haluaa sotureikseen kaltaisiasi surkimuksia, ketkä eivät edes elä tässä maailmassa?” kolli jatkoi ja läimäytti tytärtään käpälällään. Että hän inhosi sitä, kun kissat epäonnistuivat. “Yritin parh..-”
“Sinä et yrittänyt lainkaan”, Kaamoskukka murisi ja astui vieläkin lähemmäksi Vanamotassua. Katsellessaan tytärtään - kissaa kenen piti olla hänen pennuistaan paras - hän näki vain epäonnistuneen, maata nuoleskelevan naaraan. “Repisin turkkisi irti ja syöttäisin sen rotille, jos et olisi minun tyttäreni. Anna olla viimeinen kerta, kun onnistut noin surkealla tavalla. Mutta pidäkin huoli, että et enää ikinä mokaa näin. Seuraavalla kerralla minä en ole yhtä mukava”, Kaamoskukka naukui matalalla äänellä ja kohotti käpäläänsä. Vanamotassu ummisti silmänsä, kun kollin kynnet painuivat naaraan kylkeen ja iskun johdosta naaras horjahti maahan. Kaamoskukka loi naaraan ylle varjon.
“Voi Vanamotassu, rakas. On puhtaasti sinun syytäsi, että osa kissoista ei saa nyt tänään syödäkseen. Ymmärräthän sinä, että jos joku kuolee nälkään, Pimentotähti syyttäisi sinua ja karkottaisi sinut metsän pimeimpään kolkkaan? Minä kyllä pidän puoliasi, mutta kaikki kissat eivät ole yhtä armollisia kuin minä”, Kaamoskukka naukaisi lempeämmällä äänellä ja hymyili teatraalisen huolestuneena.
“Mitä.. Mitä minä voin tehdä. Anteeksi..” Vanamotassu niiskaisi hiljaa.
“Et syö kahteen ja puoleen päivään. Ja saalistat niin kauan, kunnes happi ei kulje keuhkoissasi ja käpäläsi meinaavat repeytyä irti. Vasta sitten saat palata leiriin.” Kaamoskukka naukaisi kylmästi ja kohotti kuonoaan. “Vanamotassu, teen tämän sinun parhaaksesi. Sinun on opittava, että teoilla on seuraukset", kollisoturi jatkoi ja ojensi käpälänsä auttaakseen naaraan ylös. Vanamotassu sai lopulta vaivalloisesti nyökättyä isälleen ja Kaamoskukka kohotti kulmiaan tyytyväisenä. Kolli ei olisi halunnut tilanteen menevän tähän, mutta Vanamotassu ei ollut antanut hänelle muita vaihtoehtoja. Mutta yhdestä asiasta tummaturkkinen kollikissa oli aivan varma. Tämän jälkeen Vanamotassu ei enää ikinä tekisi samaa mokaa Kaamoskukan edessä.

Aikaa oli mennyt hetki siitä, kun Lepakkohuuto oli vetänyt pientä flirttiään kumppaninsa kanssa. Nyt hän oli sen sijaan lähdössä kävelylle tämän kanssa, koska hän pyysi. Kolli oli juuri päässyt kouluttamasta uutta oppilastaan, Käkitassua, ja oli väsynyt, mutta naaras oli menettänyt vasta hänelle tärkeän kissan, Kärppämyrskyn, ja kollin velvollisuus naaraan kumppanina oli pitää hänet tyytyväisenä.
“Olisi ollut mukavaa, jos sinäkin olisit saanut oppilaan. Olisi ollut hauskaa kouluttaa jotakuta sinun kanssasi”, Lepakkohuuto naukaisi naaraalle katsellessaan ylös tämän kauniisiin sinisiin silmiin.
“Niin olisi”, harmaa naaras vastasi hieman vaiteliaasti. Tummanharmaa kolli yritti pohtia, mikä häntä voisi piristää siinä tilanteessa. Kollilla oli mielessään tärkeitä totisiakin kysymyksiä heidän ollessaan nyt kumppaneita, mutta nyt ei varmaankaan ollut hyvä aika sille.
“Juostaan kilpaa joelle! Ehkä siellä on taas Katajanoki haaveilemassa jotain. Yhden kerran yllätin hänet siltä niin kovasti, että hän oli loikata turkistaan!” Lepakkohuuto maanitteli hymyillen niin leveästi, että hänen ulkonevat kulmahampaansa painoivat hänen ihoaan hieman.
“Selvä sitten, mutta varaudu murskahäviöön!” Rosmariinikynsi vastasi ja hänen silmissään saattoi nähdä pienen kilpailuhenkisen loisteen, vaikka niissä paistoikin edelleen suru läheisen menettämisestä.
“Voit vain unelmoida, rotan hönkä!” pieni tummanharmaa soturi vastasi ja pinkaisi juoksuun. Ei hänkään oikeasti uskonut omiin mahdollisuuksiinsa kovin paljoa. Hän oli liian lyhytrajainen voittamaan kumppaniaan, jonka jalat tuntuivat lukin jaloilta kollin jalkoihin verrattuna.

//Rosmy?

Sairastuminen oli tehnyt Laineliekille vain kaikkea pahaa. Hänestä tuntui kurjalta. Naaras olikin päättänyt lähteä ulos kävelylle, jos hän saisi vaikka mielialansa kohennettua. Kuitenkin luminen maisema ja kylmä ilma eivät olleet mikään paras piristys hänelle.
Lumen paakkuuntuessa Laineliekin turkkiin kiinni alkoi matkan jatkaminen tuntua vain entistäkin raskaammalta. Hänen kaunis siniharmaa turkkinsa oli täynnä valkoisia lumipaakkuja, jotka lähtisivät vasta leirissä, kun hän putsaisi turkkinsa.
Metsässä kuului partion hiljainen puheensorina kauempana sekä jonkun yksinään kulkevan kissan rämpiminen lumessa. Laineliekki ei voinut muuta kuin puhahtaa. Tekisikö tämäkään yksilö mitään järkevää? Toki oli hänkin paras puhuja, kun ei itsekään ollut kuin ulkona jaloittelemassa.
Naaras pysähtyi paikalleen, kun kuuli yltään kumman onton äänen. Hän käänsi eripari katseensa ylös ja kerkesi vain juuri ja juuri nähdä alas tulevan suurikokoisen oksan ja kasan lunta, kun se iskeytyi jo voimalla hänen päälleen. Naaras parahti, kun iski päänsä kovaa, osittain oksaan, osittain voimalla tulevaan lumeen. Sitten hänen silmissään alkoi pimetä.
“Kirottu oksa”, hän sai vain kuiskattua, kunnes viiltävä kipu hänen päässään alkoi turruttaa hänen mielensä ja lähestyvien kissojen äänet alkoivat kuulostaa kuin tulisivat jään takaa. He olivat kai kuulleet hänen huutonsa.
Vaikka Laineliekki halusi uskoa selviämiseensä, hän tiesi kyllä itsekin paremmin. Tästä ei enää noustaisi. Maailma hänen ympärillään katosi ja hän tunsi veren noruvan päästään, kun hänen henkensä lipui Pimeyden Metsän maille.

//R.I.P

Söin tuoresaalista isäni kanssa yhdessä. Hän istui minua vastapäätä ja näin hänen tuijotuksestaan, että hän selvästi halusi sanoa jotain. Se halusinko kuitenkaan kuunnella häntä oli aivan oma kysymyksensä.
“Kuules, Katajanoki, olen hieman ajatellut”, Syöksyaskel aloitti. Vilkaisin isääni kulmieni alta samalla, kun mutustin jakamaamme lintua. Saatoin vain pelätä sitä, mitä isän sanat olivat tuleva.
“Olet nätti ja voimakas naaras. Olet perheemme täydellinen tähti. Minusta sinun tulisi ryhtyä etsimään omaa kumppaniasi ja tehdä perheellemme jatkoa. En tahtoisi antaa tätä tehtävää turhakkelle-” jolla hän viittasi Hierakkapilveen “- vaan jollekin, joka todella voisi jatkaa sukuani - tarkoitan siis sukuamme - tyylillä ja voimalla”, isä naukui ja lukitsi sinisen katseensa minuun. Pysyttelin hiljaa, ilme värähtämättäkään. En halunnut antaa isäni nähdä, mutta mielessäni mylvi. En tiennyt halusinko edes kumppania, saatika sitten pentuja! Kuolonklaanin kissat eivät olleet mikään suosikki valikoimani.
Nyökkäsin vain isälle vastaukseksi ja jatkoin linnun nautiskelua - tai ainakin yritin, koska isäni kommentti oli vienyt ruokahaluni.

Yritin ulkoilla siinä toivossa, että saisin ajatukseni pois sekamelskastaan. Kuinka saisin löydettyä itselleni kumppanin, joka olisi edes siedettävä?
Uiveloyö ilmestyi näkökenttääni. Hän liukui joen jäällä, joka sai minut miettimään, millaista olisi elämä Virtausklaanissa jään peittäessä jokea ja estäessä kissoja kulkemasta maan ja veden välillä. Toki eivät Virtausklaanin kissat kyllä erityisemmin kulkeneet maalla, joten kai heidän elämänsä jatkuisi melko normaalisti.
Yhtäkkisesti naaras kysyi minulta olinko vielä kokeillut jäätä itse. Sen päällä kuulemma pääsi lujaa. Ajatus houkutti kyllä, mutta samaan aikaan en tiennyt halusinko kokeilla mennä virtaavan veden yläpuolella. Jos jää rikkoontuisi, putoaisin kylmään veteen, ja sieltä ei varmaankaan olisi paluuta.
“Eihän se mene rikki?” kysyin epäluuloisena ja kurotin kaulaani hieman jäätynyttä jokea kohden. Kovaa kyytiä meneminen kuulosti hyvältä, mutta en halunnut pudota jäihin. Toki silloin minun ei ainakaan tarvitsisi ajatella kumppani asioita sen jälkeen…
Kosketin etutassullani jäätä rannalta ja pohdin oliko hauska todella sen vaaran kelpoinen.

//Uivelo?
//Voit laittaa Uivelon suostuttelee Katajan jäälle myös :D

Lammikkoloikka kosketti hännällään nukkuvaa Hilleripilveä. Aurinko oli jo laskenut ja täällä kolli edelleen kuorsasi pois yöpartion väsymystä. Mokoma laiskuri! Ei yöpartioon osallistuminen antanut lupaa loisia koko päivää. Luulisi Hilleripilvenkin ikäisen kissan tietävän sen. Lopulta leopardikuvioinen kolli raotti silmiään ja Lammikkoloikan turkin osuessa niihin, soturi nousi ylös teatraalisen pirteästi.
“No mitäs rakas kumppanini? Etkö ole kuullut sanontaa, että älä herätä nukkuvaa komistusta?” Hilleripilvi naukaisi heleällä äänellä mikä sai happaman nesteen nousemaan Lammikkoloikan kurkkua pitkin lähes suoraan suuhun. Hilleripilvi se tiesi miten kumppania kohdeltiin, toisen sanathan olivat suorastaan hunajaisia.
“Voi armaani”, Lammikkoloikka antoi samalla mitalla ja asetti päänsä kollin kuonon alle: “Etkö sinä ole kuullut sanontaa, että tee työsi kunnolla tai päädy variksenruoaksi?” naaras kuiskasi kehräyksensä ja katsoi toista katseella mitä rakkaus ei ollut heleäksi maalannut. Onneksi kollinkin oma oli kietoutunut verkkoon mitä rakkaus ei voisi läpäistä. Hyvä, he olivat edelleen samalla sivulla. Hilleripilvi tuhahti ja vetäisi kuononsa pois naaraan alta. Lammikkoloikka vilkaisi kollia sivusilmällä. Voi, eikö hän halunnutkaan hempeillä? Kuinka sääli..
“Kultaseni, älä puutu minun tapaani tehdä töitä”, kollikissa naukui Lammikkoloikan korvaan pirteällä, mutta hiljaisella äänellä. Naaras käänsi hieman katsettaan ja antoi silmiensä pyörähtää ympäri. Joskus hän katui valintojaan mikä oli naaraalle harvinaista. Yleensä hän ei huonoja valintoja tehnytkään, mutta tällaisina hetkinä Hilleripilvi oli juuri sellainen. Mokomakin omahyväinen otus…
“No, oliko sinulla jotain asiaakin vai halusitko vain viettää aikaa kumppanisi kanssa?” Hilleripilvi kysyi haukotuksen kera ja naaras joutui kaivelemaan hetken muistiaan.
“Totta kai viettääkseni aikaa sinun kanssasi. Mitä sinä nyt oikein luulit?” Tuhkajuovan tytär hymyili ja kallisti päätään. “Kunhan lehtikato tästä vain väistyy, niin Kuolonklaani tarvitsee vahvistusta. Tiedät varmaan mitä minä tarkoitan.” Hilleripilvi vilkaisi Lammikkoloikkaa jopa yllättyneen oloisena.
“Kuin olisit Pimeyden metsän soturin nähnyt”, naaras huokaisi päätään pudistellen.
“Pyh. Mutta olen samaa mieltä. Kuolonklaani menetti kuitenkin muutaman soturin viheryskään. Meidän kahden pennut nostaisivat Kuolonklaanin tason takaisin sinne minne se kuuluu”, Hilleripilvi virnisti tapansa mukaan.
“Hmh, niin kai”, Lammikkoloikka naukaisi hieman empien. Hän oli ollut aina ennen suhtautunut pelkkään hyötyyn pohjautuvaan kumppanuuteen empien. Kuinka sellaiset kissat voisivat perustaa ehjän perheen, jos heidänkään suhde ei ollut ehjä tai perustunut minkäänlaisille tunteille. Hänellä ja Hilleripilvellä ei ollut minkäänlaista liimaa mikä pitäisi heidät yhdessä. Ja mitä sitten kun heidän kumppanuutensa jossain kohtaa katkeaisi? Kuinka pennut tai pentujen kehitys reagoisi siihen? Hilleripilven sanoissa oli kuitenkin jotain itua. He molemmat olivat vähintään kohtalaisen hyvässä asemassa olevia puhdasverisiä sotureita. Kuinka pieleen heidän pentunsa voisivat kasvaa?

Lillukkatassu otti vauhtia harmaasta järkäleestä ja ponkaisi sen kautta korkeuksiin. Naaraan loikka kantoi pitkälle, niin pitkälle että hänen vastuksenaan ollut Hämärähalla siirtyi kauemmaksi ja Lillukkatassu mätkähti naama edellä routaiseen maahan. Hetken ajan naaras vain otti tuijotuskilpailua jäätyneen maan kanssa. Miksi taisteleminen ei sujunut? Olihan hänen isänsä sentään itse Kaamoskukka.. Pelätty ja ankara taistelija.
“Uudestaan vaan!” kuului reipas ja teennäisen positiivinen naukaisu. Lillukkatassu ei vieläkään noussut. Hän kyllä tiesi miksi Hämärähalla raahasi häntä alvariinsa ylimääräisiin taisteluharjoituksiin. Naarasoppilas oli nimittäin umpisurkea taistelija! Kyllä Kyyhkypyrähdys oli sen käytöksellään osoittanut. Lillukkatassun huuli nousi irvistykseen ja naaras nousi ylös yhtä nopealla liikkeellä, kun oli sinne joutunutkin.
“Ihan sama, minä lopetan! Sinä vain haaskaat aikaasi. Sano se, olen huono taistelija. Tiedät sen itsekin!” Lillukkatassu kivahti äkkipikaisesti ja tuijotti emoaan ärtyneenä. Sisaruksistaan naaras oli yleensä se kuka ei luovuttanut. Hämärähallan katse ei kuitenkaan värähtänytkään.
“En pidä siitä, että haluat luovuttaa”, Hämärähalla sanoi lyhytsanaisesti ja tuijotti tytärtään pistävällä katseella. “Samaa Kaamoskukkakin aina sanoo.”
Lillukkatassu käänsi hieman katsettaan. Ei Hämärähalla väärässä ollut. Lillukkatassu oli joskus pentuna erehtynyt luovuttamaan ja hän oli saanut kuulla siitä päiväkausia. Ehkä Hämärähallakin oli? Vahvaluontoisena Lillukkatassu ei halunnut näyttää emonsa olevan oikeassa, joten hän vain potkaisi kiveä ja tuhahti.
“No, mitä minä sitten teen? Kauhistutan kaikki kuoliaaksi surkeudellani?” Lillukkatassu jatkoi valittamistaan ja huiskautti häntäänsä.
“Valittamisesi saa sinut näyttämään surkealta. Kokoa itsesi ja puhu minulle sitten uudelleen”, Hämärähalla naukaisi ja laski takapuolensa maahan. Lillukkatassun silmät suurenivat, kun naaras vain alkoi sukimaan turkkiaan.
“Oikeasti, haluan jo takaisin leiriin! Ei tästä kuitenkaan tule mitään, minä voisin tehdä jotain mitä minä osaan. Kuten vaikka saalistamaan”, Lillukkatassu yritti, mutta Hämärähalla tuijotti häntä elottomalla katseella. “Haloo, oletko sinä kuollut vai kuuro??”
Lillukkatassu heilutti käpäläänsä, mutta ruskeankirjavassa naaraassa ei näkynyt lainkaan minkäänlaisia merkkejä siitä, että hän kuunteli. Hetken ajan naaraskissa harkitsi, että vain vain marssisi leiriin ja jättäisi Hämärähallan yksinään istumaan, kuin mikäkin vähä-älyinen. Mutta Lillukkatassu ei kuitenkaan halunnut jättää emoaan yksin.
“Hyvä on, hyvä on. Taistellaan sitten”, naaraskissa mutisi lähes äänettömästi, mutta Hämärähalla vain kohotti toista kulmaansa. Lillukkatassua raivostutti, miksi emosta oli tullut lähes yhtä vaativa, kuin isästä? Hämärähalla oli aina ollut se rennompi ja lempeämpi. Lillukkatassu päästi syvän huokauksen.
“Kerro minulle miten minä voin parantaa suoritustani.” Sanat tulivat naaraan suusta yhtä hitaasti, kuin tahmea hunaja mehiläistenpesästä ja oli ollut lähellä, että ne olisivat juuttuneet hänen kurkkuun ikuisiksi ajoiksi. Lopulta Hämärähallan kasvoille levisi tuttu, lämmin hymy mikä tasoitti hieman oppilaan tyrskyjä.
“Noin sitä pitää”; naaras hymyili aidosti ja vaikka Lillukkatassu kuinka yritti pitää kasvojensa ilmeen suuttuneena, hymy puski väkisinkin hänen kasvoilleen. Hämärähalla tuli hieman lähemmäksi ja kosketti naarasta hännällään.
"Tahdon vain, että sinä pystyt puolustautumaan. Koskaan ei tiedä milloin vaara yllättää", Hämärähalla naukaisi hiljaa ja sai Lillukkatassun hieman hämmentyneeksi. Kuolonklaanillahan oli tällä hetkellä hyvät välit Eloklaaniin. Kai taistelusta olisi jotain merkkejä, jos Eloklaani yrittäisi jotain..?
"No, onneksi Eloklaani ei mahda meille mitään!" Lillukkatassu hihkaisi hieman iloisemmin. Hämärähalla ei kuitenkaan sanonut mitään, mutta naaras pystyi suorastaan vannomaan, että Hämärähallan kasvoilla läikähti jokin tuntematon ilme. Eikö Hämärähalla luottanut siihen, että he pystyisivät puolustautumaan Eloklaania vastaan? Kuolonklaanihan oli voittanut viime sodan! Vai tiesikö naaras jotain mitä hän itse ei tiennyt? Lillukkatassu nosteli käpäliään hermostuneena. Ehkä hän oli vain kuvitellut kaiken. Tai sitten Hämärähalla stressasi tapansa mukaisesti turhia.

Kylmyys tihkui käpäliini jäästä, jonka päällä seisoin. Jäätynyt vesi oli naarmuuntuneen valkoinen; tuuli puhalsi siellä täällä lumipyörteitä sitä pitkin kuin yrittäen hioa sitä kirkkaammaksi. Vaikka kuinka yrittäisin, en näkisi omaa kuvajaistani heijastuvan sen pinnasta samalla tavalla kuin sulasta vedestä. Se aiheutti minulle pienen identiteettikriisin.
Mitä jos unohtaisin, miltä näytin? Tai jos olisinkin hiirenkorvan tullen aivan eri näköinen kuin lehtisateella? Mitä jos en olisikaan enää minä ja heijastukseni näyttäisi aivan vieraalta?
Nämä ajatukset poukkoilivat päässäni liukuessani joen muotoista jääuraa pitkin. Kuolonklaaniin oli vihdoin laskeutunut rauha, kun viimeisetkin viheryskään tai valkoyskään sairastuneet kissat olivat saaneet terveen lausunnon. Klaani oli vielä heikko taudin jäljiltä, mutta Pimentotähti - joka ei ollut ehtinyt olla uudessa virassaan vielä kovin kauaa ennen kuin epidemia oli iskenyt - oli pitänyt huolen siitä, että pyörät jatkaisivat pyörimistään tapahtuneesta huolimatta.
En oikein osannut muodostaa mielipidettä uudesta päälliköstämme. Hän oli ainakin vähemmän hullu kuin Henkäystähti, jonka armottomat kynnet olivat olleet upotettuina klaanitoverien nahkaan liian kauan. Pimentotähti olikin purkanut monia edeltäjänsä asettamia sääntöjä, kuten puoliveristen liikkumisrajoitukset. Se oli kohentanut ilmapiiriä huomattavasti.
Luistellessani kömpelösti neljällä jalalla jäällä havaitsin silmänurkassani liikettä. Tuttu valko-oranssi turkki pisti silmääni kuin aurinko, eikä minun tarvinnut miettiä kahta kertaa, kuka kyseessä oli. Nostin häntäni ylös saadakseni Katajanoen huomion. Naaras oli ilmeisesti huomannut minut jo ennen kuin olin itse huomannut hänet, sillä hän katseli jo valmiiksi suuntaani. Meillä oli sen verran välimatkaa, etten pystynyt lukemaan hänen ilmettään täältä asti.
Viime kuina minusta ja Katajanoesta oli tullut hyvin tutut toisillemme. Livahdimme molemmat usein leirin ulkopuolelle omille teillemme kun muiden silmä vältti, ja jostain syystä me satuimme tupsahtamaan lähes aina samoille mietiskelypaikoille. Aluksi Katajanoki oli selvästi yrittänyt vältellä minua, mutta ajan mittaan minusta oli alkanut tuntua, että hän sieti läsnäoloani yhä enemmän. Siksi minä yleensä tuppauduin hänen seuraansa itsekin istumaan ja mietiskelemään, vaikka toisinaan saatoimme käydä melko vähäsanaisia mutta pohdiskelevia keskusteluja keskenämme.
“Oletko jo testannut jäätä?” minä huikkasin vaalealle soturille ja liu’uin vähän lähemmäksi häntä ja rantaa. “Se luistaa hyvin. Tuntuu melkein siltä kuin lentäisi, jos ottaa vauhtia ja antaa itsensä vain liukua.”

//Kataja?

Vilkaisin kollia pienesti hämilläni, mutta sitten nappasin tuon sanoista kiinni.
“Ai, en minä mitään nähnyt. Pidän vain kovin jään äänestä”, sanoin, vaikka asian ääneen toteaminen teki siitä jotenkin hassun kuuloista.
“Mitä oikein tarkoitat?” Pyräkkäpiru kysyi.
Hymyilin hieman. Ehkä hän ei ajattelisi minun olevan aivan pöpi, jos saisin näyttää hänelle mistä puhuin. Nappasin rannalta hampaisiini kiven ja laskin sen tassuni viereen.
“Kuuntele tarkkaan”, sanoin ja lähetin kiven matkaan.
Se pomppi joen jäätynyttä pintaa pitkin alaspäin kohti joen alajuoksua. Kumisevat äänet kantautuivat korviimme. Niiden pyöreys meinasi päästää minut tajuistani, sillä jollain niin ihanalla tavalla ne antoivat miellytyksen säteitä ympräri kehoani. Miltei halusin sulkea silmäni ja vain hukkua maailmaan täynnä juuri tuota kumeaa, pyöreää ääntä. Jos se ääni olisi ollut esine, se olisi ollut laakea, litteä ja hyvin vaalean ruskea.
“Miten teit tuon?” Pyräkkäpiru kysyi kivi käpälänsä vieressä.
“Anna sille pienen pompun kautta vauhtia”, neuvoin ja niin soturi teki.
Ääni täytti taas korvani yhtä ihanalla särmikkyydellään kuin aikaisemminkin.

//Pyräkkä?

En ollut muistanutkaan, miten ihanaa oma aika oli - hetket, jolloin sai uppoutua omiin ajatuksiinsa kenenkään läsnäolon häiritsemättä. Siitä tuntui kuluneen pieni ikuisuus, kun olin tällä tavalla yksinäni saanut lähteä leirin ulkopuolelle ihan vain kävelylle. Puoliverisenä minulla olisi pitänyt olla joku saattaja mukana, koska ilmeisesti meihin epäpuhtaisiin kuolonklaanilaisiin ei voinut luottaa. Kuitenkaan enää kenenkään ei tarvinnut murehtia moisista säännöistä - kiitos emoni, josta oli tullut vastikään Kuolonklaanin uusi päällikkö, Pimentotähti.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Kuolonklaani tuntui todella kodilta. Minäkin pidin itseäni nyt enemmän oikeana Kuolonklaanin soturina kuin puoliverisenä tunkeilijana omassa kodissani. Pitkästä aikaa tunsin olevani vapaa.
Leirissä jylläsi tällä hetkellä raju viheryskäepidemia. Pimentotähti oli ollut fiksu rakentaessaan leirin ulkopuolelle eristyspesän jo ennen ensimmäisten tartuntojen ilmaantumista. Vaikka iso kourallinen klaanitovereista oli ehtinyt sairastua, eristyspesä oli tuonut sen turvan, ettei kenenkään aukiolla liikkuessaan tarvinnut pelätä saavansa tartuntaa. Me terveet jouduimme kuitenkin raatamaan kahta kovemmin, jotta klaani - sairastuneet mukaan lukien - saataisiin ruokittua riistan niukkuudesta huolimatta. Olinkin viettänyt suurimman osan päivästä metsällä, ja kun Jääviillon silmä oli välttänyt, olin livahtanut leiristä omille teilleni, ennen kuin tämä ehti määrätä minua seuraavaan partioon.
En ollut tehnyt ulkona mitään ihmeellistä; käyskentelin ympäriinsä omissa ajatuksissani ja etsin merkkejä eläimistä. Tällä kertaa minulla ei ollut aikomus saalistaa niitä, halusin vain katsella. Emoni tai kukaan muukaan klaanista ei taatusti olisi ymmärtänyt sitä, ja olisin saanut kuulla kunniani, jos kukaan tietäisi minun antaneen mahdollisen aterian mennä nenäni edestä useaan otteeseen.
Nenäni värähti uuden hajun leijaillessa sieraimiini. Samassa korvani havaitsivat vaimeaa ääntä; kuulosti kuin joku olisi liikkunut joen jäällä. Uteliaisuuden johdattamana lähdin tassuttamaan ääntä kohti. Hajusta tiesin, että kyseessä oli joku Kuolonklaanista.
Kun saavuin joen rantaan huomasin mustan hahmon jäällä. Vaaleanharmaasta kuvioinnista tunnistin kissan Harakkahaaveeksi. Hän oli nuorempia sotureita, enkä ollut vaihtanut kollin kanssa kovin montaa sanaa milloinkaan, mutta hän vaikutti mielenkiintoiselta persoonalta. Ainakaan hän ei tuntunut olevan yhtä tiukkapipoinen kuin suurin osa vanhemman polven sotureista.
Hipsuttelin ääneti kollia kohti ja puoliksi liu’uin hänen viereensä jäälle. Harakkahaave katseli parhaillaan joen vastarannalle itsekseen virnuillen, eikä vaikuttanut heti huomaavan tuloani. Nyt vasta aloin hieman ihmetellä, mitä Harakkahaave täällä ulkona yksinään teki. Viimeksi kun muistin, kolli oli ollut sairaiden joukossa eristyksissä. Minusta hän näytti kuitenkin terveeltä päällisin puolin, joten en murehtinut sitä liikaa.
Harakkahaave vahvisti lopulta itsekin arvaukseni oikeaksi - hän oli päässyt tänään pois sairaspesältä. Onnittelin häntä siitä, mihin hän vastasi kiitoksella, ja sen jälkeen välillemme laskeutui aavistuksen vaivaannuttava hiljaisuus. Suuntasin huomioni taas siihen, mitä Harakkahaave oli virnistellen katsellut ennen kuin olin tullut häiritsemään häntä.
“Mitä niin hauskaa sinä edes näit tuolla toisella puolella?” Osoitin korvillani vastarannalle päin. Näin siellä ainoastaan puita, joiden oksat notkuivat lumen painosta. Ei mitenkään erityisen koomista minusta.

//Harakka?

Kikatin minun ja kumppanini vitsailulle. Hänen kanssaan sai aina nauraa. Naurulle ei vain tullut loppua. Ennen kuin sille sitten tuli loppu. Kuolema vei tällä kertaa Kärppämyrskyn. Olihan sillä aina ollut uhreja aina toisinaan, mutta nyt kissojen sairastuttua tiesin varautua ja pitää silmällä lähimmäisiäni. Istuin pää roikkuen alhaalla leirin keskustassa. Kärppämyrskyn ruumis oli hetken ollut siinä, jotta sain hyvästellä hänet parin muun kissan joukossa ja sitten se oli viety haudattavaksi. Olin vain jäänyt istumaan, sillä en tiennyt parempaakaan tekemistä.
“Rosmariinikynsi”, Pikkukaaoksen nauku sai minut nostamaan pääni sekä väsyneen katseeni.
“Mitä?” kysyin hämmentyneenä.
Naaras, joka sattui myös olemaan isoemoni ei ollut juurikaan puhunut minulle sitten… sitten emon kuoleman.
“Otan osaa. Kärppämyrsky taisi olla sinulle tärkeä”, tummanruskea soturi totesi.
“Niin kai”, vastasin edelleen hieman hämmentyneenä. Minua väsytti, enkä oikein jaksanut nyt keskustella kenenkään minulle kamalan vieraan kissan kanssa.
“Noh, pärjäile. Voit tulla puhumaan minulle, mikäli jokin mietityttää”, Pikkukaaos totesi ja lähti.
Huokaisin ja kohautin lapojani. Olipa outoa. Ei Pikkukaaos, eikä kyllä kukaan muukaan, ikinä minusta oikeasti tuntunut välittävän. Nousin ja lähdin itsekin omaan suuntaani. Pyytäisin Lepakkohuutoa kävelylle. Voisimme jutella ja saisin muuta ajateltavaa. Kärppämyrsky oli todellakin ollut minulle tärkeä - miltei kuin isosisko tai jopa lähempänäkin. Suru painoi sisintäni, mutta jostain syystä näin kuitenkin asiassa toivoakin. Naaras olisi nyt Pimeyden Metsässä tuskattomana ja odottaisi minua. Se antoi minulle jonkin verran lohtua.
“Lepakkohuuto hei!” huusin kollin perään, kun huomasin tuon kävelevän jonnekin.
“Hei”, hän vastasi.
“Voitko lähteä kävelylle?” kysyin ja katsoin kollia. Huomasin tuon katseen tutkivan minua. Hän tiesi ja tunnisti suruni. Minua raivostutti kuinka helposti muut lukivat minusta tunteitani.

//Lepa?

AMPIAINEN
Kamomillapyörre: 8KP -

AURA
Lammikkoloikka: 13KP -
Susimieli: 7KP -
Kaamoskukka: 25KP! -
Lillukkapentu: 5KP -

AUROORA
Salamasielu: 18KP -
Loskalauha: 5KP -
Pimentotähti: 63KP! -
Varissulka: 18KP -

ELANDRA
Jääviilto: 17KP -
Sulkavirta: 9KP -
Lätäkkölempi: 11KP -

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 12KP -
Uiveloyö: 8KP -
Pyräkkäpiru: 5KP -
Aaltosalama: 22KP - Olet nyt kokenut, ilmoitathan siitä tulleet 5tp vieraskirjaan viimeistään 11.3.

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 17KP -
Hiljaisuusvarjo: 18KP -
Katajanoki: 9KP -
Laineliekki: 5KP -

NINJANEN
Kyyhkypyrähdys: 15KP -

SAAGA
Rosmariinikynsi: 27KP! - Voit nyt saada oppilaan
Harakkahaave: 32KP! -
Särösärinä: 44KP! -

UNTUVA
Tuimakatse: 76KP! -

Jääviilto oli aluksi kimpaantua Pimentotähden terävästä ja epämääräisen tylystä tavasta puhua hänelle, mutta kun naaras alkoi kehumaan kollia, hän rauhoittui. Omahyväinen virne oli ilmestynyt soturin kasvoille, kun hän kuuli päällikön kehut. Sitten Pimentotähti kuitenkin meni ja pilasi koko hetken kysymällä jotain typeriä kysymyksiä. Jääviilto pyöräytti silmiään.
"Minä sinä oikein minua pidät?" punaturkkinen kolli tuhahti ja pudisteli päätään. Pimentotähden ilme pysyi vakavana, kun päällikkö kohautti lapojaan. Virne Jääviillon kasvoilta oli tiessään, kun tämä alkoi taas ärsyyntyä. Kollin suusta pakeni murahdus, mutta päällikön ilme ei värähtänytkään.
"Kuolonklaani on minulle kaikki kaikessa. En minä tahdo, että klaanimme heikentyy. Etenkään näinä aikoina, kun rajanaapurinamme on Eloklaanin kaltainen klaani. Mutta emme me yhteen yskään ole kaatumassa. Ehkä jotkut, mutta se on Pimeyden Metsän käpälissä, ei meidän. Luulen, että esi-isämme nyt kokeilevat, miten sinä pärjäät tiukan paikan tullen. Ei turhalla murehtimisella saa mitään aikaa. Tule ja osallistu vaikka partioihin, jos sinulla on noin paljon aikaa murehtia asioita, joihin et voi vaikuttaa", viimeiset sanat pääsivät soturin suusta ehkä turhan kärkkäästi, muttei hän välittänyt. Tietysti Jääviilto halusi olla jollain tasolla mieliksi Pimentotähdelle, mutta ei hän alkaisi valehtelemaan tällaisista asioista. Hän piti päälliköstä, mutta Pimentotähti tuntui murehtivan aivan liikaa. Hänen pitäisi rauhoittua ja ottaa rennommin tai koko klaani alkaisi huolehtia hänen tavoin. Se jos jokin olisi Kuolonklaanille lopun alku.

//Pimento?

Siinä istuskellessani viheryskän kourissa ehdin mietiskellä jos mitä asiaa. Isäni makasi vieressäni yhtä kovassa taudissa. Minua ärsytti olla toimeton, mutta samaan aikaan oli mukava myös levätä. Olisin kuitenkin kaivannut tervettä pystyvää kehoani ja kaikkia sen suomia etuja. En pitänyt muiden käpälissä pyörimisestä. Yskä ravisteli voimatonta kehoani. Pörhistin karvojani ja oikaisin asentoani. Isä heräsi.
“Harakkahaave?” tuon suusta kuului yskäisyn kera.
“Kaikki hyvin”, vastasin ja painoin pääni tassuilleni lähelle isän päätä.
Isä taisi jo nukahtaa, sillä vastausta ei kuulunut. Huokaisin ja suljin itsekin silmäni.
Avatessani silmäni en ollut enää sairaspesässä leirin ulkopuolella. Olin leirissä Lummelempin kanssa. Vilkaisin sisareeni ja hymyilin. Hän hymyili takaisin. Leiri kuhisi kissoja. Kukaan ei ollut sairas ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Viherlehden vihertämät puut kukoistivat samoin kuin pensaat ja ruohikko. Juoksin ulos ja hengitin raikasta ilmaa. Siinä ei ollut merkkiäkään sairaudesta tai lehtikadosta ja kaikki oli hyvin. Hengitin ulos. Vaikka nautinkin unimaailmasta täysin siemauksin, tiesin, että kohta tämä loppuisi ja olisin taas sairaiden kissojen joukossa ahtaassa pesässä nälän ja sairauden kourissa.

Heräsin. Oloni ei tuntunut yhtä huonolta kuin viimeksi, kun olin avannut silmäni. En nähnyt ulos, joten en ollut varma oliko nyt yö vai päivä. Hengittäessä kurkkunikin tuntui puhtaammalta, eikä yskä pyrkinyt ulos enää niin isoina ryöppyinä kuin aikaisemmin. Katselin ympärilleni. Kääntäessäni päätäni paha sairauden haju valtasi taas sieraimeni. Kärppämyrsky, joka makasi vierelläni oli jättänyt silmänsä vain puoliksi auki. Oli selvää, etteivät kaikki olleet yhtä hyvässä kunnossa. Naaraan suusta pääsi koriseva ääni.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin häneltä.
Nostin hieman Kärppämyrskyn päätä, jos tämän olisi helpompi hengittää.
“Kerro… kerro Rosmariinikynnelle, että rakastan häntä”, naaras aneli hyvin kähein äänin.
Katsoin tuota hieman kulmiani kurtistaen.
“Älä höpsi. Vielä me tästä selviämme. Sinnittele vain”, vastasin ja nostin päätäni, “Voin kutsua Sumutuulen antamaan sinulle jotain hengityksen helpottamiseksi.”
Huomasin itsekin kuinka selvältä ääneni kuulosti. Se loi uutta toivoa ja puhtia rintaani pelastaa myös Kärppämyrskyn näkemys tilanteesta.
“Harakkahaave…” Kärppämyrsky kähisi. Tuon silmät heijastivat naaraan kipua ja ymmärsin vihdoin. Ei hän ollut vain epätoivoinen, kuolemaisillaan hän oli.
“Odota, haen sinulle vettä”, sanoin ja olin nousemaisillani.
“Älä, en halua mennä yksin”, mustavalkoinen kissa kähähti epätoivoisesti.
Karvani laskeutuivat ja korvani painuivat vaisuun luimuun samoin kuin ilmeeni surulliseen kurttuun.
“Uskotko, että menet johonkin? Pimeyden Metsään?” kysyin, ehkä koska minua kiinnosti tai ehkä koska en kyennyt vain katsomaan toisen pois menoa vaitonaisena. Kärppämyrsky nyökkäsi heikosti.
“Sinulla… sinulla tulee varmasti siellä kivaa. Ja älä huoli. Kerron kyllä Rosmariinikynnelle”, sopertelin. Ei ollut minun tapaistani olla epävarma tai näin… tunteikas. Yleensä näytin itsessäni vain iloa, mutta nyt tiesin, että Kärppämyrsky tarvitsi jotain muuta.
“Kauniita unia”, sanoin, kun huomasin Kärppämyrskyn kadottavan kosketustaan tästä maailmasta. Tuo vaipui hiljaa tajuttomuuteen silmät lasittuen ja kylki lopettaen nousemisen. Katsoin käpäliini kuollutta kissaa. Olisin ehkä voinut hakea Sumutuulen jo aikaisemmin, mutta ei siitä mitään hyötyä olisi ollut. Suljin tuon silmät käpälälläni ja nousin.
Jalkani tuntuivat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oikeasti kantavan ja astelin Sumutuulen luo juurikaan huojumatta. Kuumeenikin oli selvästi laskenut, sillä en palellut kokoajan.
“Kärppämyrsky meni”, sanoin Sumutuulelle, joka nosti päänsä yrttiensä äärestä. Hän nyökkäsi vakavana ja lupasi mennä katsomaan pian.
“Luulen, että olen parantunut.”
Sanoja vastasi hyvin mittaava katse ja lupaus tutkia minutkin kunhan kerkeäisi. Minua ei haittaisi odottaa. Voisin vaikka sillä aikaa hakea vettä muille sairaille ja tarvitseville.

Olin päässyt leiriin muiden sekaan. Olin asiasta hyvin helpottunut. Ei enää tarvinnut sairastaa ja olla toimeton, mutta toisaalta en olisi halunnut jättää muita sairaita. Halusin kokoajan olla tietoinen heidän voinnistaan ja pitää heille seuraa varsinkin nyt, kun olin taas terve ja minulla oli energiaa.
Oli kuin Kärppämyrskyn kuolema olisi kietonut sisuskaluni suurelle solmulle enkä meinannut saada sitä selvitettyä vaikka kuinka halusinkin. Mietin vain kokoajan naarasta ja tuon sanoja.
“Hei Rosmariinikynsi! Odota”, nau’uin, kun huomasin naaraan kävelevän jonnekin. Toteuttaisin lupaukseni heti ensitilassa.
“Kuulit varmaan Kärppämyrskystä”, sanoin, kun sain naaraaseen katsekontakstin, “Otan osaa suruusi. Haluaisin, että tiedät mitä hän sanoi minulle juuri ennen…”
“Kiitos Harakkahaave. Hyvin huomaavaista”, Rosmariinikynsi keskeytti ehkäpä ihan tahallaan ennen sanaa “kuoli”. Henkäisin rauhallisesti.
“Hän pyysi minua kertomaan sinulle, että rakastaa sinua kovasti”, kerroin.
Rosmariinikynsi nyökytteli katsoen käpäliään. Huomasin kuinka kyyneleet olivat kihonneet hänen silmiinsä. Hän sanoi ääni täristen: “Hän ei halunnut lähteä yksin. Hän pelkäsi sitä.”
“Voi, minä olin hänen luonaan kokoajan. Ei hän ollut yksin. Sitä paitsi hän on nyt okei, hän on terve”, vastasin purren kieltäni. Suru oli inhokki asiani maailmassa. Olisin halunnut nostaa painon naaraan lavoilta.
“Kiitos”, Rosmariinikynsi toisti, “Minun on… varmaan parasta mennä.”
Annoin harmaaturkkisen kissan häipyä luotani. Toivoin vain, että tuo menisi jonkun rakkaansa luokse ja antaisi pitää itsestään huolen. Sitä hän tarvitsi näin ikävän tilanteen kohdatessaan.
Päätin lähteä pienelle kävelylle selvittämään ajatuksiani. Ehkä se tekisi omasta olostanikin hieman helpompaa.

Tassutin hiljaisessa metsässä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Oli mukavaa olla taas täällä, ajattelin. Pujahtaessani joen rantaan huomaisin, että se oli jäässä edelleen. Otin kiven käpälääni ja annoin sen liukua pitkin puhdasta, kirkasta jään pintaa. Se jätti jälkeensä kumisevan äänen janan kunnes pysähtyi. Hymyilin. Ääni oli sellainen, jota ei kuullut ikinä missään muualla. Se oli jään ääni. Virnuilin ja katselin vastarannan puita, joiden oksilla roikkuivat suuret lumikasat.
“Mikäs noin virnuiluttaa sairasta?”
Hätkähdin ja käännyin katsomaan, mistä ääni oli tullut. Vierelläni seisoi Pyräkkäpiru.
“En minä ole sairas”, vastaisin, “pääsin juuri pois sairaspesältä.”
“Onnitteluni”, kolli vastasi, enkä aivan erottanut oliko toivotus sarkastinen vai aivan todellinen.
“Kiitos”, vastasin hännänpäätäni näpäyttäen ilmassa. Ihmettelin edelleen, mistä kolli oli vain ilmestynyt viereeni ja miksi tämä oli yksin.

//Pyräkkä?

Tuhahdin hiljaa Jääviillon kysymykselle.
"Sinä et tiedä parantamisesta mitään - enkä minäkään. Parempi olla tuomitsematta Sumutuulta, hänellä on tassut täynnä töitä."
Totta totisesti olikin - naaras ei ollut kauaa ehtinyt olla asemassaan klaanin virallisena parantajana, kun yskäepidemia oli saapunut meitä kurittamaan. Vajaa parikymmentä kissaa makasi nyt kitumassa leirin ulkopuolella, mistä tartunta ei toivon mukaan enää leviäisi laajemmin sotureiden keskuuteen. Tällainen alku Sumutuulen uralle - ja minun uralleni. Aivan kuin Pimeyden Metsä haluaisi rangaista minua jostain. Mutta itsehän he halusivat minusta päällikön!
Hermoni olivat olleet perin kireällä viimeiset päivät, eikä Jääviillon välinpitämätön suhtautuminen tilanteen vakavuuteen luonut syvempää luottoa selviytymiseemme. Hän osasi kyllä toimia tehtävissään: partiot pyörivät sujuvasti, eikä minun tarvinnut ohjeistaa häntä paljoa. Tietenkin uuteen tehtävään tottuminen vei aikaa - vaikka Jääviilto ei sitä ikinä myöntäisi - mutta siitä huolimatta hän oli selviytynyt niin, ettei minulla juuri ollut valitettavaa. En kuitenkaan pitänyt hänen asenteestaan - näinä hetkinä olisin kaivannut rinnalleni kissan, joka jakaisi huolen klaanin hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta.
"Hyvää työtä partioiden kanssa", kehuin ilmeettömästi. Hetken olimme hiljaa, sitten uskaltauduin kysymään: "Eikö tämä tilanne yhtään liikuta sinua? Suuri joukko sotureita on kuolemanvaarassa. Ja olemme vasta lehtikadon puolivälissä!"
Huomaamattani ääneni oli kohonnut ja syy otsani rypyille vaihtunut lievästä ärtymyksestä huoleksi. Tuntui, että minulla oli aina jokin taakka kannettavanani, eikä se tuntunut koskaan keventyvän. Ennen jouduin huolehtimaan vain itsestäni ja perheestäni, nyt koko klaanista.

//Jää?

Varissulan mukaan Sulkavirta - Aaltosalaman paras ystävä jo siitä asti, kun hän oli ollut itse pentu - oli siirretty toiseen pesään väliaikaisleirin ulkopuolelle. Ilmeisesti sairaspesän häly oli ollut sairastavalle naaraalle liikaa. Aaltosalama oli kuitenkin hyvillään, että hänen ystävänsä voinnista välitettiin niin paljon, että hänelle oli rakennettu ihan oma pesä. Siellä hän voisi parantua kaikessa rauhassa.
Tämä tieto oli rauhoittanut punertavaturkkisen soturinaaraan mieltä sen verran, että hän oli saattanut torkahtaa taas joksikin aikaa Varissulan tarjottua hänelle ensin vähän lisää vettä ja ruokaa. Kun hän seuraavan kerran heräsi lähempänä iltaa - niin hän ainakin päätteli pesään sisään pääsevän valon vähentyneestä määrästä -, hänen vointinsa oli kohentunut tuntuvasti. Häntä edelleen yskitti kovasti, mutta ainakaan päässä ei tuntunut enää siltä kuin siellä olisi surissut mehiläisiä.
Varissulka oli hereillä ja suki turkkiaan hänen petinsä vieressä. Aaltosalama kurkotti tökkäämään häntä nenällään lonkkaan. Kolli hätkähti hieman ja kääntyi katsomaan häntä ilahtuneen näköisenä.
“Nukuitko hyvin, armaani?” hänen kumppaninsa maukui rakastavasti ja tutki häntä tarkkaan katseellaan, ikään kuin nähdäkseen, oliko hänen tilassaan muutosta.
Aaltosalama kehräsi rohisevasti. “Nukuin kuin tukki! Kai sinäkin olet malttanut levätä?” Hän silmäili kollia hieman huolestuneesti. Varissulka oli pitänyt hänestä tunnollisesti huolta, vaikka oli itsekin sairas. Naaras ei missään nimessä halunnut, että hänen kumppaninsa sairastuisi pahemmin, koska ei ollut saanut levätä tarpeeksi.
“Kyllä minä olen”, Varissulka kuitenkin vakuutti hänelle ja silitti hänen selkäänsä tyynnyttelevästi hännällään. Aaltosalaman naamalle piirtyi huojentunut hymy.
“Se on hyvä. Mitenköhän Sulkavirta jaksaa? Luuletko, että Sumutuuli antaisi meidän käydä tervehtimässä häntä erikseen? Hänellä täytyy olla kovin yksinäistä.” Hän ei voinut estää ajatuksiaan palaamasta takaisin ystäväänsä, jonka oli nähnyt siirrettävän muualle aiemmin. Sulkavirta kaipasi tukea, ja samalla tavalla kuin Varissulka tuki Aaltosalamaa, hän halusi olla tukemassa rakasta ystäväänsä.
Ennen kuin Varissulka ehti vastata mitään, Aaltosalaman huomio oli jo suuntaunut toisaalle. Hän huomasi parempikuntoisten kissojen kampeavan itseään ylös vuoteiltansa ja tassuttavan huterasti ulos. Kissat puhelivat toisilleen hiljaa jotakin, mikä näytti saavan yhä useampia liikkeelle aaltoefektin lailla. Aaltosalama puoliksi odotti, että sana kiirisi myös heidän vuoteillensa asti, sillä asia vaikutti koskettavan suurinta osaa pesän potilaista.
“Mistähän tuossa on kyse?” Hän katseli yhä hiljakseen pesästä ulos valuvia kissoja. “Pitäisikö meidän mennä kysymään?”

//Varis? (⁠⊙⁠_⁠◎⁠)

Aaltosalama oli huomannut jotain, hänen oranssit silmänsä olivat keskittyneet jonnekin ohitseni. Soturitar yritti nousta ylös, mutta ennen kuin ehdin häntä itse paimentamaan takaisin makuulle, raju yskänpuuska pakotti hänet takaisin alas. Seurasin uteliaana soturin katsetta, ja vatsassani tuntui ikävä paino, kun minäkin huomasin tutun, elottomana maassa makaavan hahmon. En välittänyt Sulkavirrasta paljoa - emme olleet koskaan olleet kovinkaan läheisiä, tuskin tuttavia - mutta Aaltosalaman puolesta surin tapahtunutta.
Pari soturia nosti parasta aikaa Sulkavirran ruumista, ja Aaltosalaman seuraavista sanoista ymmärsin, ettei totuus ollut vielä valjennut naaraalle. Minun silmiini Sulkavirta näytti erittäin kuolleelta, mutta ehkä viheryskä teki Aaltosalaman silmille tepposet - tai sitten naaras ei ollut valmis uskomaan menetystään.
Valmistauduin sisäisesti jakamaan suru-uutisen kumppanilleni, mutta hillitsin itseni, kun kohtasin hänen väsyneen katseensa. Viheryskä oli riepotellut hänen sairastavaa kehoaan jo liiaksi - eikö näin raskas tapahtuma voisi romahduttaa hänen vointinsa kokonaan? Ei, Aaltosalama ei voinut olla tarpeeksi terve kuullakseen, että oli juuri menettänyt parhaan ystävänsä. En kestänyt nähdä hänen kärsivän yhtään enempää.
"Käyn kysymässä. Odota sinä tässä", sanoin ja yritin kuulostaa siltä, etten hänen tapaansa todellakaan ymmärtänyt, mistä oli kyse. Soturit olivat juuri saaneet Sulkavirrasta tarpeeksi tukevan otteen ja lähteneet raahaamaan häntä ulos, kun kumarruin Sumutuulen puoleen.
"Hän on kuollut, eikö?"
Sumutuuli nyökkäsi ja huokaisi syvään.
"Hän taisteli urheasti loppuun saakka. Otan osaa, Varissulka."
Hetken ehdin pohtia, miksi parantaja nyt minulle pahoitteli. Sitten rykäisin kiusaantuneena ja vilkaisin kumppaniini.
"Aaltosalama ei varmaankaan ota tätä hyvin..."
Sumutuuli räpäytti silmiään.
"Niin, tuskinpa. Hehän olivat läheisiä, vai?"
"Kyllä. Minua huolettaa, miten uutinen vaikuttaa hänen vointiinsa."
Parantajanaaras näytti puntaroivan asiaa hetken. Hän oli juuri päässyt asemaansa, ja aiemmin Hehkuaskel oli hoitanut tällaiset eettiset pohdinnat. Muutenkin uuden parantajan alkutaival oli ollut poikkeuksellisen haastava. Mutta itsepähän valitsi työnsä.
"Niin, sitä me emme voi tietää. Joka tapauksessa, ei hänen parantumisensa tästä ole kiinni."
Kiitos vain tyhjästä, pohdin mielessäni. Olin toivonut, että Sumutuuli olisi antanut siunauksensa suunnitelmalleni. Kunpa hän olisi sanonut, ettei Aaltosalama todellakaan kestäisi nyt kuulla menetyksestään - valehtelu olisi käynyt hieman helpommin. Mielestäni olin kuitenkin oikeassa siinä, että kumppanini toipumisen kannalta oli järkevää olla lisäämättä hänen taakkaansa.
"No? Mihin Sulkavirta meni", punaruskea naaraskissa kysyi voipuneella äänellään, kun palasin hänen luokseen. Kosketin hänen poskeaan hellästi kuonollani.
"Sumutuuli ajatteli, että Sulkavirran on parasta toipua muualla. Tämän leirin hälinä vaikutti häiritsevän häntä enemmän kuin muita... He kai rakentavat hänelle oman pesänsä jonnekin muualle."
Kuinka helposti valheet hyppelivätkään kieleltäni ja kuinka vähän katumusta tunsinkaan, kun näin murheen haihtuvan Aaltosalaman kasvoilta. Huokaisin syvään. Totuus odottaisi häntä sitten, kun hän olisi taas terve ja vahva. Sitten hänellä olisi aikaa surra.

//Aalto?

Lepakkohuuto katsoi pöllämystyneenä kumppaniaan, kun tämä kertoi, että hänen asiansa oli ollut se, miten Hiljaisuusvarjo oli yrittänyt flirttailla hänelle. Tummanharmaa kolli ei tiennyt uskoako omia korviaan.
“Ei se karvakasa yritti muka flirttailla kanssasi?” hän kysyi yllättyneenä. “Ei uskoisi. Et varmasti ole edes hänen tyyppiään.”
“Ja mitä tuokin oli tarkoittavinaan?” Rosmariinikynsi kysyi tiukasti.
“Et ole yhtä pehmoinen ja tylsä kuin kaikki muut kissat, joiden kanssa se typerä rotanhönkä flirttailee. Saisi pitää kuononsa kaukana kumppanistani”, Lepakkhuuto murahti hieman äreänä, mutta yritti saada itsensä rauhallisemmaksi.
Kolli vilkaisi lapansa ylitse, jos näkisi valkoruskean kollin jossain vielä. Miksi hän muka yhtäkkiä Rosmariinikynttä lähestyi? Alkoiko kaikki pehmot käydä hänelle tylsäksi? Eikö Aamuraita ja omat pennut olleet hänelle tarpeeksi?
“Olet paljon parempi minulle kuin hänelle, sen voin sanoa. Hiljaisuusvarjo on kunnon höyhenaivo”, Tummanharmaa soturi naukaisi vielä ja katsoi ylös kumppaaniinsa.
“Höyhenaivo hän ainakin on, mutta ei ainakaan yhtä kärttyinen kuin sinä”, Rosmariinikynsi kiusasi hieman.
“Pieneen kissaan mahtuu paljon ärtymystä!” Lepakkohuuto ilmoitti äänekkäästi. “Lisäksi minä olen varmasti parempi hurmuri kuin hän. Voisin keksiä sellaisia iskurepliikkejä, että tähdetkin tippuisivat taivaalta!”
“Joo, ehkä niiden surkeudesta”, harmaa naaras tirskahti.
“Anteeksi vain, mutta minussa on paljon enemmän hurmaavuutta kuin voisit kuvitellakaan! Pitääkö lyödä vetoa siitä?! Pitääkö minun näyttää hurmurin taitoni sinulle aivan itse?” pienikokoinen soturi uhmasi ja katsoi ylös kumppaniinsa.

//Rosmy?

Valkoyskä oli ollut ikävä, mutta onnekseni se oli jäänyt vain siihen, eikä kehittynyt viheryskäksi, mitä monelle muulle kuolonklaanilaiselle oli tuntunut käyvän. Sairaat oli jo alun alkaen siirretty leirin ulkopuolella sijaitseviin sairaspesiin, ja Pimentotähden ohjeistuksen mukaan kontaktia sairaiden ja terveiden välillä pyrittiin välttämään. Ketun häätämisen jälkeen ei ollut kulunut kauaa, kun olin alkanut yskimään partiossa ja saanut suoran ohjeistuksen poistua muiden sairaiden seuraan. Yksi taistelutovereistani ketun kanssa, Särösärinä, oli menehtynyt. Ehkei soturi ollut enää jaksanut laittaa taudille hanttiin, kun kettu oli retuuttanut häntä jo kunnolla.
Etevimmät saalistajat oltiin pääasiassa laitettu pelkästään metsästyspartioihin, sillä ruokaa oli tärkeä saada tarpeeksi nyt, kun riistatilanne oli huono ja niin moni taisteli henkensä edestä sairastuvalla. Minulla taas oli vahvuus taistelutaitojen puolella, jonka takia Jääviilto usein määräsi minut joko rajapartioon tai vartioimaan leiriä. Onneksi sentään ei tarvinnut olla parantajan apuna, mihin osa oltiin määrätty. Pidin omasta roolistani klaanin hyväksi.
Minua suretti myös se, kuinka Sulkavirta oli menehtynyt viheryskään. Pentutarhan ajoilta olleet toverini olivat kaikki nukkuneet pois. Vain minä olin enää jäljellä. Mietin hyvin useasti sitä, miksi Pimeyden Metsä päätti jättää minut, mutta ottaa sellaisia, joilla oli niin paljon tässä klaanissa. Johtuiko se uskollisuudestani klaania kohtaan? Siitä, että klaani tuli minulle etusijalla, kun ei ollut muuta? En olisi koskaan osannut muodostaa sellaista vastausta, minkä olisin hyväksynyt tai mistä olisin ylipäätään pitänyt. Ehkä elämäni suurin tavoite olikin palvella klaania parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkä se palkittaisiin lopuksi, ja jos ei, olisin ainakin tehnyt sitä, mistä nautin suunnattomasti.
Partioita tuntui nykyisin olevan huomattavasti tiuhempaan tahtiin tai saattoi olla, että oli osana useampaa partiota päivän aikana. Rajapartioiden jäsenmäärää oli hieman laskettu ja ehkä se oli ihan järkevää, kun yleensä partio kuitenkin koostui kissoista, jotka olisivat selvinneet pienemmälläkin jäsenmäärällä vastoinkäymisistä. Klaani yritti pyöriä parhaansa mukaan ja jatkaa arkea, vaikka se olikin hankalaa. Vallitseva vuodenaika ei auttanut asiaa. Tiesin kuitenkin, että Kuolonklaani selviäisi. Olimme selvittäneet lehtikadon ennenkin - miksemme siis onnistuisi siinä tälläkin kertaa.

Jääviilto oli juuri järjestänyt loppupäivän partiot ja katseli parhaillaan, miten aurinkohuipun partio kerääntyi leirin uloskäynnille lähteäkseen matkaan. Aurinko loisti korkealla pilvettömällä taivaalla. Sää oli kylmä, pakkanen oli kovempi kuin edellispäivinä. Jääviilto sai olla kiitollinen siitä, että hänen ohut turkkinsa oli tavanomaista paksumpi ja piti täten kylmän loitolla. Näin kovat pakkaset kuitenkin pureutuivat hänenkin turkkinsa läpi. Soturi ei kuitenkaan aikonut täristä muiden edessä, joten hän pyrki pysymään koko ajan vähän liikkeellä pitääkseen lihaksensa lämpiminä.
"Jääviilto", Pimentotähten terävä naukaisu kantautui kollin takaa. Hän käännähti ympäri ja kohtasi päällikön harmahtavan katseen. Pimentotähden ilmettä oli vaikeaa tulkita.
"Niin?" kolli tuhahti ja piiskasi hännällään ilmaa. Pimentotähti räpäytti silmiään ja viittoi varapäällikkönsä peräänsä. Jääviilto inhosi sitä, kun häntä komenneltiin tällä tavalla.
"Emmekö voi jutella tässä?" punaruskea soturi kysyi. Se sai mustaturkkisen päällikön pysähtymään. Pimentotähti ei kääntänyt edes katsettaan varapäällikkönsä puoleen, naukui vain:
"Seuraa minua."
Jääviilto puri hampaansa yhteen ja joutui estelemään itseään, ettei olisi suinpäin käynyt päällikön kimppuun. Hän päästi suustaan syvän, turhautuneen huokaisun ennen kuin lähti seuraamaan Pimentotähteä. He kiersivät kaatuneen kuusipuun ja kulkivat vesiputouksen taakse päällikön pesään. Pesä oli hämärä ja sinne kantautui vesiputouksen pauhu kovemmin kuin muualle leiriin.
"Miten sinä pystyt nukkumaan tässä metelissä?" Jääviilto tuhahti ja rikkoi heidän ylleen laskeutuneen hiljaisuuden.
"Siihen tottuu", mustaturkkinen naaras sanoi lapojaan kohauttaen ja lipaisi kielellään toista etukäpäläänsä.
"Miksi käskit minut tänne?" soturi kysyi tympääntyneenä. Pimentotähti nosti vakavan katseensa Jääviiltoon.
"Ovatko terveet kuolonklaanilaiset riittäneet partioiden järjestämiseen?" päällikkö kysyi. Jääviilto kohautti lapojaan välinpitämättömästi. Se sai Pimentotähden siristämään silmiään, nyt päällikön katse muuttui aavistuksen uhkaavaksi. Jääviilto pyöräytti silmiään.
"Luuletko, että en osaa hommiani? Tietysti ne ovat riittäneet, kun olen vähentänyt rajapartioissa olevien kissojen määrää. Etevimmät taistelijat ovat päässeet rajapartioihin, muut hoitavat saalistamisen ja sen Sumutuulen auttamisen, jota en kyllä edelleenkään ymmärrä. Mitä varten meillä on parantaja, jos hän ei pärjää yksin hommissaan?" Jääviilto tuhahti. Hän ei pitänyt siitä, kun joku epäili hänen kykyjään, vielä vähemmän hän piti siitä, että heidän oli annettava sotureitaan parantajan avuksi.

Aaltosalaman unet olivat kuumeesta sekaisia. Hän näki vuoroin painajaisia Varissulan tai Uiveloyön menettämisestä mitä kauheimmilla tavoilla. Välillä hän hätkähti hereille puoliunen kaltaiseen tilaan, jossa hän erotti sumuisia kissanhahmoja rähmään verhoutuneiden silmiensä takaa. Silloin hän toivoi voivansa palata takaisin painajaisiin, koska yskimisestä hellät keuhkot ja kurkkuun hyytynyt, tukehduttava lima tekivät olemassaolosta silkkaa tuskaa.
Mutta jopa kaiken sen synkkyyden keskellä oli pilkahdus valoa. Varissulka istui hänen vieressään ja tarjosi hänelle märkää sammalmyttyä. Aaltosalaman kurkkua kuivasi, mutta nieleminen sattui niin paljon, että hän epäröi hetken, joisiko ollenkaan. Varissulka oli kuitenkin päättäväinen sammalmyttynsä kanssa, eikä soturittarelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lipittää kuuliaisesti nestettä sammaleen pinnalta. Se kohensikin hänen oloaan jonkin verran.
“Kiitos”, hän kähisi ääni nesteestä hieman kirkastuneempana ja katsoi rakastavasti kumppaniinsa, jonka silmissä oli vähintään yhtä sydämellinen katse. Niistä heijastuivat kuitenkin myös kollin huolet ja murheet, joita hän toivoi voivansa helpottaa jotenkin. Hänellä ei ollut aikomusta liittyä esi-isien joukkoon vielä, mutta yksin Pimeyden Metsällä oli mahti päättää, kumman rajan puolelle hän lopulta jäisi.
Sivusilmällään Aaltosalama huomasi epämääräistä liikehdintää lähempänä väliaikaispesän reunaa nukkuvan Sulkavirran luona. Myös hänen paras ystävänsä oli saanut viheryskätartunnan ja joutunut sairastuneiden joukkoon leirin ulkopuolelle. Nyt harmaanruskean naaraan ylle oli kumartunut Sumutuuli, jonka takana seisoi kaksi soturia. Parantaja nuuhki heiveröisen näköistä karvamyttyä hetkisen, ihan kuin varmistaakseen jotakin, ennen kuin kääntyi nyökkäämään sotureille, jotka ryhtyivät nostamaan Sulkavirtaa selkäänsä.
“Hei… mitä nuo tekevät?” Aaltosalama tunsi sydämensä lyövän syrjään. Hän yritti kammeta istualleen nähdäkseen paremmin, mutta raju yskänpuuska pakotti hänet lysähtämään takaisin sammalille. Myös Varissulka vaikutti huomanneen oudon toiminnan sisarensa luona ja katseli korvat höröllä pesän toiselle puolelle.
“Rakas”, Aaltosalama käänsi pelokkaan katseensa kumppaniinsa, “voisitko käydä katsomassa, että Sulkavirralla on kaikki kunnossa? Häntä ei pitäisi liikutella mihinkään tuossa kunnossa.”

//Varis? :((

Muuttoni Kuolonklaanin leirin ulkopuolelle rakennettuun sairaspesään oli tapahtunut kovin nopeasti. Olin istunut leirissä, syönyt muina kolleina lehtikadon laihduttamaa hiirtä, kun henkäisyni oli tuntunut epämiellyttävän kuivalta. Saman päivän aamuna herätessäni jäseneni olivat tuntuneet tavallista raskaammilta, maailma oli hieman keikahtanut noustessani. Partiossa olin puuskuttanut normaalia hitaammassa tahdissa.
Yskäisy oli tunkenut väkisin keuhkoistani ulos, vaikka kuinka olin yrittänyt rauhallisen ruokahetkeni säilyttääkseni sitä pidätellä.
"Köh."
"Mikäs tuo oli?" oli kuulunut terävä ääni välittömästi takaani. Pimentotähden epäilyksestä siristetyt silmät ja jollain tavalla ärsyttävän vakavat kasvot olivat kohdanneet minut käännyttyäni hänen suuntaansa. Naarashan oli suorastaan pakkomielteinen viheryskän torjumisen suhteen: hän oli passittanut jokaisen vähänkin oireilevan ulos leiristä, ja kaiketi minä olin juuri joutunut seuraavaksi uhriksi.
"Yskäisy. Haluatko kuulla uudestaan?"
En ollut varma, oliko tuo kaiken aloittanut viaton yskähdys vai kuiva vastaukseni päällikölle ansainnut minulle pääsylipun sairaspesään, mutta täällä minä nyt joka tapauksessa olin. Ikäväkseni en joutunut olemaan yksin, sillä Aaltosalama oli myös saanut tartunnan - eikä kyseessä ollut lievempioireinen valkoyskä, kuten minulla, vaan sen vakavampi seuraava muoto, viheryskä. Olin huolesta sekaisin niinä hetkinä, kun jaksoin pysyä hereillä. Ei viheryskä ollut kuolemantuomio, mutta vaarallinen tauti joka tapauksessa. Pyrin auttamaan Aaltosalaman hoidossa niin paljon kuin Sumutuuli minun salli. Halusin muutenkin viettää joka hetken hänen kanssaan, joten miksi en samalla olisi hyödyksi?
Istuin nytkin hänen vierellään. Aaltosalaman kylki kohoili rohisevan hengityksen mukana, ja silitin hellästi hännälläni soturin turkkia. Pian hän raotti silmiään ja yski itsensä hereille. Minäkin köhäisin, aivan kuin myötätunnosta. Sumutuuli kierteli sairastuneiden keskuudessa märkien sammalmyttyjen kanssa, ja Aaltosalaman kohdalle ehtiessään ojensi tälle yhden. Siirsin sitä tassullani lähemmäs kumppanini kuonoa.
"Juohan hieman, armaani", sanoin lempeällä äänellä, mutta huoltani en saanut siitä peitettyä. "Täällä on hyvä palvelu, ei tarvitse itse nousta hakemaan juotavaa."

//Aalto?

Lätäkkölempi oli kiittänyt jo lukuisia kertoja mielessään esi-isiään siitä, ettei ollut sairastunut tuohon katalaan tautiin, joka lähes jokaisena lehtikatona riisti monen kissan hengen tai vei heidät moneksi päiväksi parantajan huomaan. Tänään soturi ei ollut pahoillaan heikoista saalistustaidoistaan, sillä nyt hän saattoi auttaa Sumutuulta sairaiden kanssa. Koska Lätäkkölemmen yrtti- ja sairaustietämys oli lähestulkoon olematonta, ei hänestä ollut paljoa apua parantajalle sairaiden hoitamisessa. Siispä naaras oli auttanut kantamalla vedessä kostutettuja sammalia sairastuvan ovelle, josta parantaja oli kantanut ne sairastuneille. Mitä harvempi oli kontaktissa sairastuneiden kanssa, sen paremmin viheryskän leviäminen saatiin estettyä.
Lätäkkölempi oli huolissaan emostaan, joka oli joutunut viheryskän vuoksi leirin ulkopuolelle rakennettuun sairaspesään. Hän oli myös äärimmäisen surullinen, sillä vain paria päivää aiemmin viheryskä oli riistänyt hänen sisarensa hengen. Sulkavirta oli sairastunut ja saman päivän aikana nukkunut levollisesti kenenkään huomaamatta pois. Naaras oli nyt Pimeyden Metsän luona, eikä hänellä ollut siellä mitään hätää. Mutta koska perhe oli Lätäkkölemmelle kaikki kaikessa, hän tunsi syvää surua ja ikävää sisartaan kohtaan, vaikkei koskaan ollut oppinut tuntemaan Sulkavirtaa erityisen hyvin.
Suru ja ikävä olivat olleet viime aikoina vahvasti läsnä harmaaturkkisen soturinaaraan elämässä. Hän käänsi kaipaavan katseensa yötaivaalle ja sulki silmänsä. Viimeisten vuodenaikojen aikana hän oli menettänyt paljon. Ensin Sähkötuho, jota seurasi hänen isänsä Henkäystähti, ja nyt Sulkavirta. Naaras pelkäsi, että heidän sukunsa oli kuolemassa. Yksi kerrallaan Pimeyden Metsä otti riveihinsä heidän klaaninsa jäseniä. Erityisen paljon Lätäkkölempi kuitenkin kaipasi isäänsä. Hän ei ollut saanut edes hyvästellä häntä, sillä Henkäystähti oli hukkunut, eikä ruumista koskaan löydetty. Hän tiesi, ettei hänen isällään ollut uintitaitoa, joka oli takuulla johtanut siihen, ettei hän ollut selvinnyt jouduttuaan veden varaan. Toivo oli menetetty, sillä Pimeyden Metsä oli antanut Pimentovarjolle yhdeksän henkeä, tehden hänestä Pimentotähden, Kuolonklaanin uuden päällikön. Jos Henkäystähti olisikin ihmeen kaupalla selvinnyt veden varasta ja päässyt jossain kauempana nousemaan rantaan, ei Pimeyden Metsä olisi antanut yhdeksää henkeä Pimentotähdelle. Se oli todiste siitä, että isä todella oli kuollut. Lätäkkölempi tapaisi hänet uudelleen Pimeyden Metsässä.
"Miksi sinä olet yhä hereillä?" tuttu ääni havahdutti Lätäkkölemmen syvistä mietteistään. Hän käänsi katseensa Lampiväreeseen, joka katseli sisartaan silmiään räpytellen.
"En saanut unta, joten tulin tänne miettimään. Mitä sinä teet täällä tähän aikaan?" naaras kysyi. Lampiväre kohautti lapojaan.
"Minäkään en saanut unta", hän naukui rauhallisella äänellä. Lätäkkölempi väläytti pentuetoverilleen lempeän hymyn ja otti askeleen lähemmäs. Heidän turkkinsa koskettivat toisiaan, ja sisaren lämpö säteili Lätäkkölemmen iholle.
"Siinä tapauksessa voimme siis valvoa yhdessä", Lätäkkölempi hymyili ja puski kuonollaan sisarensa poskea. Lampiväre vastasi naaraan hymyyn. Molemmat soturit antoivat kehräyksen päästä ilmoille. Vaikka Lätäkkölempi olikin menettänyt paljon, hän oli yhä valtavan onnekas, sillä hänellä oli maailman paras perhe.

Katsoin ympärilleni ja sitten Lepakkohuutoon.
“Mitä nyt? Onko jokin vialla? Mitä on tapahtunut?” kolli naukui aivan liian rauhallisesti. En tokikaan halunnut tämän ylireagoivan, mutta entä jos olisinkin kertonut oikeasti vakavia uutisia!
“Ei, ei mitään vakavaa”, kiirehdin sanomaan.
Lepakkohuudon ilme ei juurikaan muuttunut. Hän katseli minua silmät kiinni omissani.
“Tiedäthän Hiljaisuusvarjon. Hän on hyvin… hassu välillä”, sanoin varovaisesti.
“Hassu? Oliko asiasi Hiljaisuusvarjon hassuus?” mustaturkkinen kolli naurahti miltei pilkkaavasti.
“Ei! Tai siis perjaatteessa”, vastasin puolustelevasti.
Karvani nousivat pystyyn ja häntänikin pörhistyi. Lepakkohuuto lopetti räkäisen naurunsa ja katsoi minua sitten taas. Nyt hänen ilmeensä oli selvästi huvittunut eikä yhtään niin vakava kuin aikaisemmin.
“Hiljaisuusvarjo yritti flirttailla kanssani”, sähähdin häntääni heilauttaen, “Se oli minusta tosi erikoista.”
Painotin viimeistä sanaa, sillä halusin Lepakkohuudon kunnolla ymmärtävän. Kukaan ei ollut aikaisemmin koittanut vietellä minua niin, ei edes oma kumppanini! En ollut varma oliko Lepakkohuudolle kertominen ollutkin sitten aivan täysin turhaa, mutta jäin odottamaan josko saisin siihen vastauksen kollin seuraavien sanojen muodossa.

//Lepa?