Hilleripilven oli tukahdutettava kehräyksensä saadessaan Laineliekin mukaan keskusteluun. Naaras vaikutti katuvan sitä saman tien, mutta enää tämä ei voinut perääntyä.
“Tietenkin mahtavaa”, kirjavaturkkinen kollisoturi vastasi rintaansa röyhistäen. Hän ei kuitenkaan ollut aivan varma, tarkoittiko todella sitä, mitä sanoi. Oli vaikea vertailla keskenään asioita, joista toisesta hänellä ei ollut oikeastaan minkäänlaisia kokemuksia. Olihan hän toki ollut toisinaan hieman yksinäinen, mutta ei se välttämättä huono juttu ollut. Ainakaan hänen ei ollut tarvinnut tapella leluista tai ruoasta pentuetoverusten kanssa. Sitä paitsi, kun hän oli päässyt oppilaaksi, hänen elämästään oli tullut kerrassaan täydellistä, kiitos Kaamoskukan. Tuo tummaturkkinen soturi oli hänen elämänsä valo, eikä yksikään äänekäs tai ärsyttävä sisarus olisi voinut tarjota hänelle mitään sitä parempaa.
“Pentuetoverit voivat olla oikeita piikkejä lihassa, jos sille tuulelle sattuvat.” Hilleripilvi loi Laineliekkiin myötätuntoisen katseen. “Mutta sinunlaisesi kykenevä ja itsenäinen soturi pystyy loistamaan siitä huolimatta! Sisaruksesi tuskin tulevat pääsemään samalle tasolle sinun kanssasi, ainakin jos he jatkavat muiden paapottavana olemista läpi soturi-ikänsä - vai mitä?” Kolli silmäili siniharmaata naarasta tyynesti, mutta hänen turkkinsa alla kihisi uteliaisuus. Häntä kiinnosti tietää, miten helposti Laineliekki olisi valmis kääntymään sisaruksiaan vastaan.

//Laine?

Jääviilto oli pysynyt koko partion ajan hiljaa. Kenties ensimmäistä kertaa koskaan hän myöntyi Pimentovarjon komenteluun, eikä vastustellut lainkaan tämän määrätessä Jääviillon mukaansa saalistamaan. Kun Latvaruusu ja Varissulka olivat kadonneet näkyvistä ja kaksikko oli päässyt rajan tuntumaan, varapäällikkö avasi suunsa ja aloitti keskustelun. Tilanne kaksikon välillä oli Jääviillon mielestä poikkeuksellinen. Pimentovarjon seurassa punaturkkinen soturi ei kokenut jatkuvasti oloaan niin uhatuksi ja vastenmieliseksi kuin muiden seurassa. Hän ei koskaan voisi kuitenkaan myöntää edes itselleen sitä, että taisi nauttia mustaturkkisen soturin seurasta. Ei paljoa, mutta se vähäkin riitti. Kolli oli epäilemättä kiintynyt varapäällikköön, vaikkei sitä itselleen myöntänytkään.
"Minusta meidän kannattaisi laajentaa reviiriämme. Henkäystähti keskittyy vääriin asioihin."
Jääviilto käänsi jäisen katseensa rajan toiselle puolen avautuvasta Eloklaanin reviiristä Pimentovarjoon. Hän kohotti yllättyneenä kulmiaan.
"Juuri sitä minäkin olen ajatellut", kolli tuhahti ja kohotti aavistuksen verran leukaansa näyttääkseen vieläkin suuremmalta pienikokoisen naaraan rinnalla. Pimentovarjon katse pysyi tyynenä, eikä Jääviillon ele saanut tässä aikaan mitään reaktiota.
"Mutta Eloklaani tuskin suostuu luovuttamaan meille reviiriään, emmekä voi alkaa laajentamaan keskenämme. Henkäystähti tappaisi meidät, jos tietäisi meidän suunnittelevan sellaista hänen selkänsä takana", Jääviilto jatkoi tympääntyneenä. Hän inhosi Henkäystähteä tätä nykyä enemmän kuin monia muita kuolonklaanilaisia. Päällikkö ei selkeästikään arvostanut Jääviiltoa niin paljon, kuin hänen olisi pitänyt arvostaa. Jos hän vain olisi voinut, hän olisi antanut päällikölle opetuksen.
"En minä aiokaan laajentaa hänen selkänsä takana", Pimentovarjo naukaisi terävällä äänellä ja jatkoi sitten hieman hiljempaa, "ellet muista, minusta tulee hänen jälkeensä päällikkö."
Jääviilto siristi silmiään. Hänen hännänpäänsä nyki ärsytyksestä. Mikäli kaikki olisi mennyt vuodenaikoja sitten niin kuin olisi pitänyt, Jääviilto olisi nyt Pimentovarjon paikalla ja hänestä olisi tulossa seuraava päällikkö. Kolli oli asiasta edelleen katkera, mutta hän oli oppinut joten kuten elämään sen kanssa. Hän elätteli toivetta siitä, että Pimentovarjo valitsisi hänet varapäällikökseen.
"Luuletko, että Henkäystähti on kuolemassa moneen vuodenaikaan? Sinä olet klaaninvanhin sitten, kun hän menettää viimeisen henkensä", Jääviilto murahti, sillä hänen oli pakko päästä vääntämään edes jostain Pimentovarjon kanssa. Se oli hänen luonteensa, hän keksi riidan aiheen ihan mistä tahansa.

//Pimento?

Lammikkoloikka suostui jakaantumaan kahteen ja lähtemään kanssani Lehtikuusilaakson suuntaan. Katselimme kumpikin jonnekin metsän kauniin värisiin syövereihin ja vaihdoimme pari sanaa ilmasta. Oli tulossa lehtikato. Se tuntui ilmassa. Myös pieni lähestyvän sateen tuntu oli laskeutunut yllemme. Taivaskin oli harmaa. Pidin sateesta. Lammikkoloikka ehti juuri myöntymään toteamukseeni sateisesta ilmasta, kun taivas päätti antaa veden tiputella päällemme. Sadepisarat tippuivat päällemme. Kastuisimme, se oli varmaa. Jutustelimme vahvuuksistamme hiukan. Olin parempi taistelija ja voimakkaampi verrattuna saalistustaitoihini, jotka olivat ihan kohtalaiset. Sitten Lammikkoloikka myöntyi siihenkin omalta puoleltaan. Toivoin todella, että yhteistyömme toimisi. Kyllä uskoin meidän saavan edes jotain kiinni kuten ilmeisesti toinenkin. Sade yltyi hiljalleen ja arvelin, ääneen, sen yltyvän rankkasateeksi jossain kohtaa. Meidän olisi parasta aloittaa. Sateessa ei saanut viipyä liian kauaa. Jos se ehtisi syvälle luihin kylmettämään, saattaisi sairastua. Lammikkoloikka huomasi puunoksalla oravan ja punoimmekin suunnitelman sen nappaamiseksi. Vaikken ollut hirvittävän hyvä kiipeilemään ehdotin silti, että voisin koittaa hätistää sen alas puusta ja naaras saisi sitten ottaa sen vastaan. Toinen vaikutti olevan hyvillään ehdotuksesta. Osoitin pienen hymyn tapaisen hänelle ennen kuin ryhdyin kiipeämään. Kapusin ensimmäiselle oksalle mahdollisimman hiljaisesti. Tiesin, että orava kuulisi minut jossain kohtaa, mutta päätin silti yrittää parhaani. Arvioin, että olisi parempi kiivetä ylös nopeasti ja äänekkäästi kuin hitaasti ja äänettömästi. Teinkin siis pienen spurtin ja kapusin pitkin puuta. Meinasin lipsahtaa päästessäni oravan kohdalle, mutta sain sen pelästytettyä alas. Katsoin ylhäältä, kun se jäi suoraan Lammikkoloikan kynsiin. Hymyilin ylpeänä.
“Pääsetkö alas sieltä?” soturitar kysyi altani. Murahdin ja katsoin reittiäni.
“Luulisin”, vastasin ja aloin varovasti laskeutua. Sade oli tehnyt puunrungosta märän ja liukkaan, joten alasmeno oli hirvittävän hankalaa. Koitin pysyä kiinni rungossa, mutta ennen kuin pääsin edes yhtä oksaa alemmas kynteni lipesivät ja tipahdin. Ilmalennon aikana saatoin vain selviäväni. Toivoin, etten löisi päätäni. Tömähdin kyljelleni maahan ja ilmat pakenivat keuhkoistani. En kuitenkaan tuntenut merkittävää kipua missään, joten uskoin olevani kunnossa.

//Lammikko?

Kaamoskukan käpälät nykivät ja kolli tuhisi unissaan unen näkemisen merkiksi. Kollin tapa liikahdella ja hengittää normaalia tiheämmin kertoi myös ulkopuoliselle kollin näkevän painajaista. Ja tällä kertaa kyse ei ollut mistä tahansa tavallisesta painajaisesta, vaan jostain paljon pahemmasta.

Kaamoskukka asteli Kuolonklaanin leirissä tapansa mukaisesti pää korkealla. Kollin turkki oli suitti siistiksi ja jokainen karva oli omalla paikallaan. Kaamoskukka virnisti ja mietti missä hänen upea, ihana ja täydellisen hyväuskoinen Hämärähallansa oli. Ruskeankirjavaa naarasta ei kuitenkaan näkynyt missään mikä sai Kaamoskukan pettymään. Hänen siniharmaaseen katseeseen kuitenkin osui Hilleripilvi, hänen rakas Hilleripilvensä. Kaamoskukka lähti astelemaan kohti lempi-ihailijaansa ja hymyili leopardikuvioiselle kissalle hurmaavasti. Kolli oli hänen jälkeen varmaankin Kuolonklaanin komein kissa ja Hilleripilvi sai hänen viiksensä värähtelemään.
“Hilleripilviseni, oi Hilleripilvi! Kuinka päiväsi on sujunut? Taatusti komeasti, ainakin nyt”, Kaamoskukka kajautti ja siveli hännällään Hilleripilven leukaa. Kollin ilme ei ollut kuitenkaan ihaileva, vaan kummastunut ja kolli perääntyi muutaman askeleen.
“Kuka kumma sinä olet? Olemmeko joskus tavanneet? Hmm, nyt kun mietin niin olemme ehkä jutelleet partiossa, vai? Joka tapauksessa, miksi käyttäydyt näin tuttavallisesti?” Hilleripilvi naukaisi epäluuloisana ja kurtisti kulmiaan. Kaamoskukka kallisti hämmentyneenä päätään ja kollin hurmaava virne vaihtui myrskynmerkkiin. Oliko Hilleripilvi lyönyt päänsä vai varastanut parantajan kissanmintut?
“Mitä sinä höpötät? Kyllähän sinä nyt suosikkikissasi tunnet. Olen Kaamoskukka, haloo. Oletko menettänyt järkesi?” Kaamoskukka huokaisi ja rapsutti takajalallaan kylkeään ihmeissään. Vai oliko juomavedessä jotain?
“Minä en ole koskaan kuullut kenestäkään Kaamoskukasta, oletko sinä nyt ihan kunnossa?” Hilleripilvi tokaisi terävästi ja jatkoi oman turkkinsa sukimista. Kaamoskukka tarttui Hilleripilveä korvasta, he menisivät nyt välittömästi parantajanpesälle! Hilleripilvi oli varmaankin vain syönyt jotain epäilyttävää ja se sai kollin voimaan pahoin. Hehkuaskel ja Sumutuuli saisivat tarkistaa Hilleripilven voinnin ja antaa kollille jotain yrttejä. Eihän se nyt normaalia ollut, että toinen oli kokenut jonkinlaisen muistinmenetyksen.
“Hei, irti minusta! Minähän sanoin jo, minä en tiedä ketään Kaamoskukkaa”, Hilleripilvi sähisi rimpuillen ja repäisi itsensä Kaamoskukan otteesta irti. Kolli pyöräytti silmiään, miksi hänen oli pitänyt valita lempikissakseen näin vahva kolli? Hämärähallaa oli paljon helpompi siirrellä paikasta toiseen. Naaraalta löytyi voimaa satunnaisesti, mutta naaras ei kohdistanut sitä häneen ja Hämärähalla oli kooltaan Hilleripilveä pienempi.
“Lopeta nyt tuo jo ja käyttäydy normaalisti! Minä, Kaamoskukka, sinun ihailema kissa. Sinä, Hilleripilvi, minun suurin ihailijani. Muistuuko mieleesi?” Kaamoskukka sähähti Hilleripilvelle ja liu’utti kyntensä esille. Hilleripilvi kyllä ansaitsisi näpäytyksen, kuinka Hilleripilvi oli kehdannut unohtaa hänet! Hetkinen… Kaamoskukka ei sanonut leopardikuvioiselle kissalle sanaakaan, vaan kääntyi kannoiltaan ja skannasi leiriään katsellaan. Hän huomasi leirin laitamilla Aamuraidan. Naaras oli puoliverinen eikä todellakaan hänen huomionsa arvoinen, mutta naaraan olisi pakko muistaa hänet.
“Aamuraita!” Kaamoskukka hyrähti päästessään tarpeeksi lähelle naarasta ja kosketti naarasta varovaisesti hännällään.
“Anteeksi, mutta tunnetaanko me? En nyt saa nimeäsi mieleeni… Olemmeko me tavanneet?” naaras naukaisi epäröiden ja mittaili Kaamoskukkaa katsellaan. Kolli meinasi raivostua, kuinka noin mitätön kissa saattoi unohtaa hänet? Murina kumpusi Kaamoskukan kurkusta eikä hän enää voinut pidätellä itseään. Kolli loikkasi pahaa aavistamattoman naaraan kimppuun ja kaksikko kierähti aukiolla muutaman kierähdyksen verran. Aukion maa oli märkä ja sai kollin turkin sotkuun, mutta Kaamoskukka ei enää välittänyt.
“Apua, auttakaa!” Aamuraita kiljaisi ja yritti potkaista kollia pois päältään, mutta Kaamoskukka piti toista tiukasti otteessaan.
“Kuka tuo kissa edes on? Kai hän Kuolonklaaniin kuuluu, mutta minä en ainakaan häntä tunne.”
“Oletteko varmoja, että hän edes on kuolonklaanilainen?”
“Minulla hän väitti nimekseen Kaamoskukkaa, mutta minä en ainakaan ole koskaan kuullut kenestäkään Kaamoskukasta.”

Aukion naukaisut saivat Kaamoskukan kauhistumaan. Miten kukaan ei tuntenut häntä? Oliko.. Oliko hän unohdettu..? Hämmennys valtasi kollin ja hän päästi Aamuraidan tahattomasti pakenemaan. Kaamoskukka tuijotti aukion kissojen pistäviä katseita vihaisena, pelokkaana ja kummastuneena. Kollin hännänpää vääntyili hermostuksesta.
“Oletteko te kaikki ihan seonneet?” Kaamoskukka sai sylkäistyä sanansa raivostuneena. Hän tunsi puhdasta inhoa muita kissoja kohtaan, mutta samalla pelko ravisteli kollisoturin kehoa. Hän ei montaa asiaa pelännyt, mutta hänen nimensä unohtaminen oli yksi niistä. Muiden kissojen kuvat ja äänet alkoivat kieppumaan soturin päässä ja hetken päästä kaikki pimeni.

Kaamoskukka räväytti silmänsä kauhistuneena auki. Kolli oli liikkunut unissaan viereisille sammalille. Hän hengitti raskaasti ja kollin silmävalkuaiset välkkyivät pelosta. Oliko se ollut vain unta? Vai oliko hän edelleen unohdettu? Kaamoskukka nousi ylös ja värähti inhonsa, hänen turkkinsa oli aivan hikinen. ‘Yök’, tabbykuvioinen kissa mietti inhaantuneena ja kurottautui sukaisemaan kylkeä. Hänen oli pakko ottaa selvää asioista! Kolli syöksähti pesästä muutamalla notkealla ja ilmavalla loikalla. Hänen oli pakko etsiä joku hänen uskotuistaan tassuihinsa tai tässä tilanteessa jopa hänen nössö veljensä, Pyräkkäpiru kelpaisi varmistamaan hänen olemassaolon. Jos Pyräkkäpirukin olisi unohtanut hänet, niin Kaamoskukka kyllä tappaisi hänet välittömästi. ‘Ainakin minulla olisi siihen syynsä’, Kaamoskukka ajatteli jopa tyytyväisenä. Kaamoskukka hyrähti tyytyväisenä, kun hän huomasi Hämärähallan palaavan parantajanpesästä. Kolli ei edes ehtinyt miettiä miksi Hämärähalla oli parantajanpesässä ollut, hän välitti vain omasta nimestään; kirjaimellisesti.
“Hämärähallaseni, hei!” Kaamoskukka naukaisi hengästyneenä ja katsoi kumppaniaan intensiivisesti. Naaraan henki riippuisi siitä mitä hän nyt vastaisi, mutta sitähän Kaamoskukka ei toiselle kertonut.
“Kaamoskukka! Ihana nähdä sinua, ajattelinkin sinua juuri äsken. Minulla on sinulle kerrottavaa, mutta menisimmekö me hieman syrjemmälle?” naarassoturi naukaisi tavanomaisesta iloisemmin ja pukkasi Kaamoskukkaa hyväntuulisesti lapaan. Kaamoskukan äskeinen pelko ja ärtyneisyys vaihtui rentoon, hurmaavaan ja virnuilevaan Kaamoskukkaan.
“Voi, ihana nähdä myös sinua. Mutta Hämärähalla, sinun todella pitäisi oppia sukimaan turkkisi paremmin. Kyllähän sinä tiedät, että minä en voi kaltaisesti seurassa näyttäytyä, ihan todella! Mutta minä se vain ajattelen meidän mainettamme, ethän tahdo liata sitä? Mutta mennään vain, minä haluan kuulla mitä sinulla on mielen päällä. Liittyykö se siihen, että tulet parantajanpesästä? Ethän sinä ole vain sairas? Tai loukkaantunut?” tabbykuvioinen kissa hykerteli toiselle ja ohjasi Hämärähallaa hännällään kauemmaksi kaikkien kissojen kuulevilta korvilta. Jos Hämärähalla oli nyt sairastunut, niin Kaamoskukka ei halunnut kaikkien tietävän. Eihän hän nyt voisi julkisesti tapailla jotain sairastunutta tai vammautunutta kissaa. Naaras ei kuitenkaan ainakaan ulkoisesti näyttänyt vammautuneelta eikä toinen myöskään tuoksunut sairaalta. Kolli oli silti epäluuloinen.
“Voi rakas, olet aina niin huolissaan.”
Ja niinhän Kaamoskukka oli, mutta tässä tapauksessa vain omasta maineestaan. Hämärähalla oli hänelle vain pääsykoodi etuihin ja esimerkiksi pentuihin, mutta muuten Kaamoskukka ei toisesta välittänyt. Mutta koska Hämärähalla oli hänen kumppaninsa, niin hän halusi huolehtia siitä, että toinen oli parhaassa mahdollisessa kunnossa. Hänen kumppaninsa ei olisi missä tahansa rupukunnossa..
“Mutta se kyllä liittyy siihen ja minä en tiedä miten sinä reagoit tähän, koska puhuimme, että ehkä vasta myöhemmin mutta… Minä odotan pentuja! Meidän pentujamme. Sumutuuli arveli, että me saatamme saada jopa neljä tuntia! Voi ei, se on kyllä aika paljon-”, Hämärähalla höpötteli hermostuneena ja Kaamoskukka kohotti kulmaansa hieman huvittuneena. Naaras oli niin innoissaan, kuinka suloista.
“Hämärähalla, älä viitsi puhua noin paljoa. Tiedät, että äänesi sattuu minua korviin. Mutta nuo uutiset, aivan mahtavaa! En voi uskoa sitä todeksi, me saamme pentuja! Meidän on mietittävä heille nimet”, Kaamoskukka henkäisi aidosti ilahtuneena. Hänen suunnitelmissaan pennut tulivat vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta ehkä tämä muutos suunnitelmiin olisi jopa hyvä. Hänellä olisikin käyttöä muutamalla näppärälle apurille ja omat biologiset pennut olisivat siihen tarkoitukseen loistavia. Koska he olivat hänen jälkikasvuaan, he katsoivat häntä automaattisesti ylöspäin ja se säästäisi Kaamoskukan vaivaa.
“Kun olin nuorempi, minä ajattelin että joskus joskus saan pentuja, yhdestä tulee Lillukkapentu. Lillukat ovat minusta kauniita marjoja. Ja lempikasvini on vanamo, Vanamopentu olisi kyllä niin kaunis.. Mitä mieltä sinä olet?” ruskeankirjava kertoi lempeällä äänensävyllä ja vilkaisi taivasta haaveillen. Kaamoskukkaa ei varsinaisesti kiinnostanut Hämärähallan höpinät nuoruuden haaveista tai edes toisen mielipiteet, mutta hän pääsisi helpoimmalla, jos antaisi naaraan nimetä osan pennuista. Se saisi myös Hämärähallan entistä paremmin hänen koukkuunsa.
“Kauniita nimiä, sopii minulle. Minä en vielä tiedä. Yksi nimistä voisi liittyä lehtikatoon, Pimentovarjolla oli tapana antaa sellaisia nimiä ja jatkaisin perinnettä mielelläni. Ainakin kaikki tietäisivät heti kenen sukua se pentu on”, tabbykuvioinen pohti. Hän oli jo aiemmin päättänyt, että nimeäisi edes yhden pennun Pimentovarjon keksivän teeman mukaan. Mutta koko pentuetta hän ei halunnut nimetä samalla teemalla. Jos yhdestäkin pennusta kasvaisi Pyräkkäpirun kaltainen hiirenaivo.. Kaamoskukka ei toimisi sen isänään. Hän voisi vaikka hukata sen metsään, kuten Pyräkkäpirullekin olisi pitänyt jo aikapäiviä sitten tehdä. Kolli mietti, että hänen pitäisi oikeasti testata pentunsa. Jos joku niistä olisi heikon oloinen, hän voisi koventaa pentunsa koulutusta tai…. Mutta kaikki tämä pitäisi tehdä salassa. Kaamoskukka oli kuullut, että kun naaras tuli emoksi, hän suojelisi pentuja hengellään. Kaamoskukka pelkäsi, että Hämärähalla saisi pentujen myötä ylimääräistä ja epätoivottua itsevarmuutta. Joten jos Hämärähalla saisi vihiä Kaamoskukan suunnitelmista, naaras saattaisi jopa karata pentujen kanssa. Hämärähalla oli muutenkin niin heikko, ei toinen tajuaisi mitään mistään koulutuksen hyödyllisyydestä.
“Kuulostaa ihanalta, Pimentovarjo varmasti arvostaa sitä! Ja onhan se hienoa, kun hän on varapäällikkökin”, Hämärähalla hymyili ja astui hieman lähemmäksi kumppaniaan. Naaras kietaisi oman häntänsä Kaamoskukan omaan. Kolli värähti inhosta. Kaikista kamalinta Hämärähallan kumppanina toimimisessa oli hellyydenosoitukset. Kollisoturi antoi oman häntänsä levätä naaraan oman suojissa. Hän sukisi sen myöhemmin puhtaaksi.
"Sinun pitää nyt levätä. Pitääkö sinun siirtyä jo pentutarhaan? Muista ottaa taukoja tehtäviesi välissä ja muutenkin huolehtia itsestäsi", Kaamoskukka varmisteli ällöttävän pehmeällä äänensävyllä. Jos kyse ei olisi hänen pentujensa voinnista, naaras saisi Kaamoskukan puolesta paiskia kahta kauheammin hommia. Mutta Kaamoskukka ei halunnut itselleen heikkoja pentuja. Siispä hän tulisi seuraavien kuiden aikana kantamaan naaraalle erityisen paljon riistaa. Kolli myös pohti, että hänen pitäisi pyytää Pimentovarjoa keventämään Hämärähallan työtaakkaa. Kaamoskukka tiesi, että hänen emoltaan löytyi sen verran pehmeyttä, että hän halusi suojella tulevia pennunpentujaan. Onneksi Pimentovarjo oli hänen emonsa. Vaikka heidän välinsä eivät olleet kovinkaan hyvät, niin Kaamoskukka oli varma, että naaraan emon rakkaus ulottautui myös häneen. Olihan hän Pimentovarjon pennuista kaikista komein, vahvin ja yksinkertaisesti vain paras. Sen takia Kaamoskukka ei voinut käsittää miksi hänellä oli niin huonot välit Pimentovarjon kanssa.

Katseeni oli nauliintunut lehtiin, jotka leijailivat kauniisti metsän keskellä kasvavan koivun oksilta kohti maata. Katselin, miten tuuli tarttui kauniisti ilmassa leijaileviin lehtiin ja pyöritteli niitä ympäriinsä. Jokin sisälläni sai minut pompahtamaan ilmaan ja huitaisemaan käpälälläni yhtä lehteä.
"Jipii!" hihkaisin, kun lehti tarttui kynsiini. Pudottauduin maahan ja kiepahdin selälleni, huitoen lehteä käpälilläni. Leikin hetken sen kanssa, kunnes nousin ylös ja aloin etsiä uutta kohdetta. Tiesin, että minun olisi pitänyt saalistaa, mutten malttanut lopettaa leikkimistä. Ei ollut reilua, ettei sotureille järjestetty aikaa leikkimiseen. Omasta mielestäni olen ansainnut leikkihetken, sillä kyllä klaani pärjää aivan hyvin muiden partion jäsenten saalistamilla saaliilla.
Kun olin aikani leikkinyt lehtien kanssa, minua alkoi väsyttää. Suuni avautui makoisaan haukotukseen. Vilkaisin taivaalle. Aurinko oli vasta hetki sitten ohittanut huippunsa. Minulla olisi vielä hyvin aikaa, ennen kuin olisi palattava takaisin tapaamispaikalle muiden luokse. Käperryin koivun rungon vierelle ja asetuin mukavaan asentoon lepäämään.

Kun raotin seuraavan kerran silmiäni, oloni oli mukavan levännyt. Kampesin itseni pystyyn ja venyttelin käpäliäni ja selkääni. Haukottelin ja käänsin katseeni sitten taivaalle.
"Oi ei!" parahdin huomatessani, miten kauan olin nukkunut. Minulla oli jo kiire muiden luokse! Lähdin nelistämään täyttä vauhtia kohti tapaamispaikkaa. Minun oli niin kova kiire, etten huomannut katsoa mihin astuin. Siispä puolivälissä matkaa onnistuin kompastumaan maasta esiin tuleviin juuriin ja lensin kuonolleni.
"Aijai", vinguin itsekseni ja pitelin käpälilläni kuonoani, johon oli varmasti tullut haava.. Ei ollut kaukana, ettenkö olisi pillahtanut onnettomaan itkuun. Mutta minulla oli kiire, minun oli mentävä muiden luokse ennen kuin he alkaisivat ihmetellä missä olin oikein ollut.

Kun lopulta pääsin muiden luokse, sain osakseni tympääntyneitä katseita. Partion johdossa oleva Virtaviima katsoi minua tuimasti.
"Missä sinä olet ollut?" hän kysyi terävällä äänellä. Vilkaisin Maatuskaa, joka seisoi huolestuneen oloisena muiden partion jäsenten vierellä, katsoen minua meripihkanvärisillä silmillään. Minulla ei mennyt aikaakaan, että keksin partion johtajalle sopivan selityksen.
"No saalistamassa", tuhahdin, kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Virtaviima katsoi minua epäluuloisena.
"Missä saaliisi sitten ovat?" hän kysyi.
"No sepä onkin hyvä kysymys", nau'uin ja aloin teatraalisesti sepittämään juuri keksimääni tarinaa, "kun lähdin saalistamaan, kaikki oli hyvin. Löysin oravan jäljen, mutta ette usko mitä kävi! Juuri kun olin nappaamassa oravaa, metsästä esiin juoksi karhu! Jouduin taisteluun sen kanssa, siksi minun kuononi näyttää nyt tältä. Pimeyden Metsälle kiitos, että se tajusi lähteä lipettiin ja juoksi saman tien pois reviiriltämme, kun näytin sille vähän mistä Kuolonklaanin Poppelipomppu on tehty!"
Koko tarinan ajan silmäilin partion jäsenten ilmeitä. Maatuskan silmät olivat avautuneet suuriksi kuin pöllöllä, hän katseli minua ihaillen. Kyyhkypyrähdys, Virtaviima ja Lätäkkölempi näyttivät siltä, etteivät he olleet edes kuulleet tarinaani. Lätäkkölempi veti syvään henkeä ja avasi suunsa ensimmäisenä:
"Ei Kuolonklaanin reviirillä ole karhuja. Lakkaisit valehtelematta ja ottaisit vastuun omista teoistasi. Olen varma, ettet edes yrittänyt saalistaa."
"Yritinhän!" vakuuttelin määrätietoisesti, alkaen jopa itse uskoa jälleen kerran omaan valheeseeni.
"Ole jo hiljaa", Virtaviima tuhahti, nappasi saaliinsa maasta ja käveli ohitseni, viittoen muun partion peräänsä, "palataan leiriin."
Kyyhkypyrähdys ja Lätäkkölempi mulkaisivat minua kävellessään ohitseni. Käännyin Maatuskan puoleen voimatta käsittää sitä, miten inhottavia klaanitoverimme olivat.
"Minä uskon sinua kyllä", Maatuska vakuutteli huomatessaan epätoivoisen ilmeeni, "onneksi sinulle ei käynyt mitään.. Minä olin todella huolissani sinusta."
Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen hymy, kun kuulin ystäväni sanat.
"Voi Maatuska, sinä olet todellinen ystävä! En tiedä mitä tekisin ilman sinua... Muut kuolonklaanilaiset eivät kai voi sietää sitä, että minulle tapahtuu niin paljon ihmeellisiä asioita... Ovatkohan he kateellisia?" kysyin mietteliäänä, kun kävelin naaraan vierellä kohti leiriä. Maatuska kohautti lapojaan.
"Voi olla, mutta älä välitä siitä", naaras naukaisi lempeällä äänellä.

Eloklaanin partio tuijotti meitä rajan toiselta puolelta. Partion johtajan tunnistin helposti: Lieskakajo oli tuttu hahmo kokoontumisista. Ilmassa oli edelleen selkeä jännite, vaikka sodasta oli jo kauan. Eloklaanilaiset näyttivät pitävän täysin mahdollisena sitä, että partiomme tuosta vain syöksyisi rajan yli ja aloittaisi konfliktin uudelleen. Oli hyvä, että he pelkäsivät meitä: toisaalta olisi ollut vielä parempi, jos he olisivat vaipuneet jonkinlaiseen valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Henkäystähti ei kuitenkaan hyödyntäisi sitä, sillä päällikkö ei vaikuttanut kiinnostuneelta tekemään Eloklaanin suhteen mitään, tuumin inhoten.
Kohtasin Lieskakajon katseen ja nyökkäsin lyhyesti. Varissulka, Latvaruusu ja Jääviilto vahvistivat rajamerkkejä kaikessa rauhassa eloklaanilaisten tehdessä samoin. Kumpi lähtisi paikalta ensin? Jotenkin minusta tuntuisi heikolta olla ensimmäinen, joka kääntäisi selkänsä ja häipyisi paikalta. Lieskakajo ei kuitenkaan selvästi tuntenut niin, ja ratkaisi pian ongelmani keräämällä joukkonsa ja katoamalla pusikkoon. Huokaisin syvään.
"Eiköhän mennä", sanoin ja kolmikko asteli luokseni, Varissulka viimeisenä. Harmaa kolli tuijotti rajan toiselle puolelle, mutta ei näyttänyt vihamieliseltä. Saatoin arvata mitä hän ajatteli. Ikävöiköhän Varissulka eloklaanilaista sukuaan?
Toivoin, että ei. Mitä huonompi kuva kuolonklaanilaisilla oli eloklaanilaisista, sen parempi, ainakin minun mielestäni. En ollut koskaan uskonut kahden klaanin väliseen veljeyteen. Uskoin siihen, että meillä menisi paljon paremmin, jos Eloklaania ei olisi. Meillä olisi koko metsän riista ja yrtit. Kaikki resurssit. Lehtikato ei tarkoittaisi sitä, että varmasti kokisimme menetyksiä.
Toisaalta asia ei ollut niin yksinkertainen. Jos saisimme kerralla koko metsän reviiriksemme, emme mitenkään saisi sitä ylläpidettyä. Suuri reviiri vaati paljon partioita, jotka varmistaisivat, ettei reviirille eksyisi ulkopuolisia. Laajentuminen olisi toteutettava hitaasti, jotta klaani ehtisi kasvaa reviirin mukana.
Oli ikävää, että klaanien reviirit olivat juuri näin päin. Kuolonklaanin reviirin itärajan toisella puolella kohtasi nopeasti kaksijalkalan, eikä reviiriä siis voinut laajentaa siihen suuntaan. Ainakaan se ei olisi järkevää. Minun käsitykseni mukaan Eloklaanin länsipuolella oli kuitenkin vain metsää, ja klaani voisi halutessaan laajentua sinne mielin määrin. Olimme kaksijalkalan ja Eloklaanin reviirin välissä jumissa.
Tämä partio oli matkalla joen yläjuoksulle, minne en ollut pariin päivään lähettänyt metsästyspartiota. Odotin, että löytäisimme alueelta hyvin riistaa. Vielä emme olleet kärsineet nälästä, mutta lehtikato häämötti jo horisontissa. Pahinta oli, ettei tilanteeseen voinut vaikuttaa mitenkään. Meillä ei ollut mitään keinoja varautua tulevaan: emme voineet saalistaa riistaa minnekään varastoon, sillä se pilaantui niin nopeasti. Oli vain hyväksyttävä, mitä tuleman piti.
"Jakaannutaan pareihin", ilmoitin kun olimme saapuneet sopivaksi kokemalleni alueelle. "Varissulka ja Latvaruusu, lähtekää te joen suuntaan. Me menemme lähemmäs rajaa."
Jääviilto ei näyttänyt erityisen tyytyväiseltä siihen, että hän metsästäisi minun kanssani. Toisaalta hän tuskin olisi ollut yhtään sen iloisempi Varissulan tai Latvaruusun seurasta. Minä sen sijaan halusin saalistaa nimenomaan Jääviillon kanssa. Halusin puhua jollekin huolistani Kuolonklaanin nykyisen suunnan suhteen, ja tiesin, ettei Jääviilto tällä hetkellä suhtautunut kovin myönteisesti Henkäystähteen.
Kun saavuimme rajalle, en tuhlannut aikaani kiertelyyn ja kaarteluun.
"Minusta meidän kannattaisi laajentaa reviiriämme. Henkäystähti keskittyy vääriin asioihin."

//Jää?

AMPIAINEN
Lummelempi: 8kp -
Tuiskutuuli: 3kp -

AURA
Kylmäliekki: 4kp -
Susimieli: 19kp -
Lammikkoloikka: 29kp! -
Kaamoskukka: 39kp! -

AUROORA
Myrskymahti: 8kp -
Varissulka: 11kp -
Salamasielu: 5kp -
Pimentovarjo: 8kp -
Lampiväre: 4kp -
Loskalauha: 4kp -
Maatuska: 5kp -

ELANDRA
Sulkavirta: 5kp -

EMPPUOMPPU
Hilleripilvi: 4kp -
Pyräkkäpiru: 5kp -
Aaltosalama: 4kp -

KÄÄRMIS
Hiljaisuusvarjo: 11kp -
Laineliekki: 4kp -
Lepakkohuuto: 8kp -
Katajatassu: 4kp -

SAAGA
Särösärinä: 8kp -
Rosmariinikynsi: 7kp -
Harakkahaave: 12kp -

UNTUVA
Tuimakatse: 7kp -

Hiljaisuusvarjo asteli pentutarhalle hampaissaan oravaa kiikuttaen. Hän laski päätään astuessaan sisään, ettei osuisi kattoon ja käänsi heti sinisen katseensa Mäntyviikseen, joka siisti pesää.
“Huomenta, Mäntyviiksi”, Hiljaisuusvarjo naukaisi kohteliaasti laskettuaan oravan maahan. Ikikuningatar kääntyi katsomaan häntä. Hänen pupillinsa olivat laajat pimeässä oleskelun jäljiltä ja hänen turkkiinsa oli tarttunut sammalten palasia.
“Huomenta, Hiljaisuusvarjo! Mikä tuo sinut pentutarhaan?” naaras kysyi pudistellen sammalia turkistaan. Valkoruskea soturi työnsi hänelle mukanaan tuomansa oravan.
“Tulin vain tuomaan sinulle tämän”, hän kertoi. “Pentutarhalla on ilmeisesti ollut hieman hiljaista nyt viime aikoina. Eihän sinulle tule tylsää täällä yksiksesi?”
“Ei suinkaan. Kyllä uusia pentuja ennen pitkää tulee ja sitä varten olen varautunut. Olen ryhtynyt laittamaan pentutarhaa kuosiin lehtikatoa varten”, naaras naukaisi ja vilkaisi lapansa ylitse. “Ja siinä vasta onkin hommaa.”
“Selvä. Älä kuitenkaan väsytä itseäsi tai raada liikaa. Emme haluaisi sinun sairastuvan tai uupuvan liikaa. Syöhän nyt. Tämä orava on täysin sinulle”, Hiljaisuusvarjo naukaisi ikikuningattarelle hellästi.
“Kiitos, Hiljaisuusvarjo. Ja pidän kyllä huolen itsestäni, älä sen puoleen murehdi”, Mäntyviiksi naukaisi ja ryhtyi ruokailemaan. Valkoruskea kolli nyökkäsi kuningattarelle.
“Selvä! Hei sitten, oli mukava jutustella!” soturi naukaisi vielä ja lähti pesästä odottamatta vastausta.

Lepakkohuuto lähti ravaamaan klaanitoverinsa perään, kun hän lähti ulos leiristä. Mielessään pieni kolli kirosi lyhyitä jalkojaan ja yritti pysytellä harmaan naaraan perässä. Hän kollin onneksi hidasti tahtiaan sen verran, että pieni tummanharmaa soturikin pysyi perässä.
“Koitetaan olla juoksematta hirviöiden kitaan”, Lepakkohuuto vitsaili, kun kaksikko lähti suuntaamaan kohti ukkospolkua. Hän ei ollutkaan ollut siellä saalistamassa hetkeen. Yleensä hirviöiden mölyn takia oli joko erittäin hankalaa tai erittäin helppoa napata saalista. Jotkut saaliseläimet eivät pelänneet hirviöitä niin paljon, joten niiden nappaaminen kävi helpommin.
“Olisiko tässä hyvä? Näin emme ole liian lähellä ukkospolkua”, Rosmariinikynsi kysyi. Tummanharmaa kolli nyökkäsi.
“Toki. Tämä on oiva paikka”, hän naukaisi klaanitoverilleen ja nuuhki ilmaa. Saaliiden hajut olivat laimeita, mutta tarpeeksi tuoreita, jotta voisi olettaa niiden olevan vielä kohtuullisen matkan päässä.
“Tiedätkös, olen miettinyt niitä kahta kissaa”, Lepakkohuuto tunnusti. “Mitä, jos he todella ovatkin sisaruksiani? Heillä on samoja piirteitä kuin minulla ja he näyttivät kutakuinkin ikäisiltäni?”
Rosmariinikynsi katsoi häntä hiljaa vakavasti. Hän ei sanonut mitään ja mahtoi ehkä odottaa, että pieni tummanharmaa soturi jatkaisi puhumista. Lepakkohuudolla ei kuitenkaan ollut muuta sanottavaa.

//Rosmy rakas?

Kaamoskukalla oli mahdottoman tylsää. Niin tylsää, että kollista tuntui siltä, että hän kuolisi siihen. Kaikki hauskat kissat, eli Hilleripilvi oli jossain eikä Hämärähallaa, hänen suosikki leikkikaluakaan, näkynyt missään. Kolli kierähti kyljelleen ja siitä selälleen. Maailma näytti hänestä hassulta, kun sitä katsoi ylösalaisin. Mutta se ei riittänyt sammuttamaan Kaamoskukan sisällä vellovaa tylsyyttä, hänen olisi keksittävä jotain. Kollin makoillessa hänen edestään kulki harmaaturkkinen kolli, joka oli hänen mestarinsa hiirenaivoinen ja pehmeäsieluinen veli, Kylmäliekki. Kaamoskukan eleganteille kasvoille levisi viekas virne mikä kertoi kollin päässä syttyneen lamppu. Nyt hän keksi mitä hän tekisi. Kylmäliekki oli oiva kohde pienelle säikyttelylle ja Kaamoskukka uskoi, että hän saisi raahattua kollin helposti mukaansa. Kaamoskukka loikkasi ketterästi pystyyn ja loikki Kylmäliekin eteen. Hänen eleensä sai Kylmäliekin luimistimaan korviaan mikä kertoi kollin kokeneen Kaamoskukan lähentelyn epämiellyttävänä. Mutta sellainen kolli oli, hän meni aina muiden iholle ja vieläkin lähemmäksi.
“Kylmäliekki, heeei. Lähdehän mukaan metsälleni. Käpäläni kaipaavat verryttelyä ja sieluni raikasta ilmaa. Tulehan, mennään vaikka katsomaan miltä Hehkulammella näyttää tähän aikaan vuodesta”, Kaamoskukka hykerteli eikä jäänyt odottamaan Kylmäliekin vastausta. Ja kun kolli vilkaisi olkansa ylitse, hän näki sen mitä olikin odottanut näkevänsä. Kolli seurasi häntä kuin pentu emoaan. Jääviilto oli ollut oikeassa, Kylmäliekki oli säälittävyyden perikuva, teki kaiken mitä muut kissat pyysivät. Kaamoskukka oli mainio lukemaan muiden kissojen eleitä ja Kylmäliekin jokainen liikahduskin huusi sitä, että hän ei halunnut olla tässä tilanteessa. Ja se sai kollin hymähtämään nautinnosta.
“No, Kylmäliekki. Oletko nähnyt viime aikoina mitään mielenkiintoista?” tabbykuvioinen kolli aloitti ja kiepsahti ympäri niin, että hänen kuononsa melkein kosketti Kylmäliekin omaa. Kylmäliekki ei pitänyt fyysisestä läheisyydestä, mutta se oli Kaamoskukalla tiedossa, tietenkin. Harmaaturkkinen kolli perääntyi, mutisi jotain epämääräistä ja yritti ohittaa Kaamoskukan, mutta kolli loikkasi Kylmäliekin eteen.
“Eiköhän Jääviilto ole opettanut sinulle missä paikkasi on”, Kaamoskukka sihahti hampaidensa välistä ja väläytti toiselle valkeaa purukalustoaan. Kolli nautti pienestä leikistä ja epämukavuuden tuottamisesta toiselle. Ei siitä mitään haittaakaan ollut, että Kylmäliekki oppisi tietämään oman paikkansa myös hänen seurassaan.
“Anteeksi, minä en kuullut? No, ei sen väliä. Arvaatko mitä minä kuulin? En ole varma kuka sen kertoi, se oli ehkä.. Hmm, Kalmakuu tai Sulkavirta… No, ei silläkään väliä. Minä nimittäin kuulin, että Kuolonklaanin reviirillä on nähty susi. Voitko kuvitella, susi! Ehkä jopa kolme”, Kaamoskukka kertoi ja hengähti dramaattisesti sanojensa päätteeksi. Kollilla oli vaikeuksia pidätellä nauruaan, mutta hän halusi tämän vedätyksen onnistuvan täysin. Ei Kuolonklaanin reviirillä ollut tietenkään havaintoja susista, Henkäystähti olisi varmasti kertonut asiasta yhteisesti.
“Mitä, oikeasti?” Kylmäliekki kysyi epäluuloisesti ja vilkuili ympärilleen mietteliäänä. Kaamoskukka nyökytteli ja kulki eteenpäin miettien seuraavaa siirtoaan.
“Henkäystähtikin piti asiasta kokouksen, mutta sinä olit silloin partiossa. Joten minä lupasin kertoa sinulle ja tässä sitä nyt ollaan. Hah, minä, Henkäystähden uusi neuvonantaja!” Kaamoskukka vitsaili ja nauroi omalle letkautukselleen. Pitihän sitä nyt hieman osata tunnelmaa keventää, Kaamoskukka tuumasi ja potkaisi pikkukiveä käpälällään.
“Kaamoskukka, minä en.. tuota, minä en usko, että meidän sitten kannattaa olla täällä kaksin. Jos Kuolonklaanin reviirillä liikkuu susia, ne tekevät meistä hakkelusta. Ihan totta, eikö meidän vain kannattaisi palata leiriin? Tarkoitan, arvostan että pyysit minua seuraksesi, mutta…” Kylmäliekki sopersi hermostuneena ja kollin turkin jokainen karva sojotti eri suuntaan. ‘Oi Kylmäliekki, sinä olet niin helppo’, Kaamoskukka ajatteli huvittuneena.
“Voi Kylmäliekki, ei meillä ole mitään hätää! Minä olen Kuolonklaanin paras taistelija, kyllä minä muutamat sudet hoitelen! Mutta ihan totta, emme me heihin törmää”, kolli naukaisi huolettomasti ja venytteli selkäänsä. Kollilla oli harvoin jumeja, hän piti huoltaan lihaskunnostaan ja liikkuvuudesta. Se oli yksi hänen valttikorteistaan.
“No, jos sinä niin sanot, mutta..”, harmaaturkki epäröi, mutta ei enää sanonut mitään, vaan seurasi Kaamoskukkaa Hehkulammen kupeeseen. Nyt oli aika laittaa suunnitelma toden teolla käyntiin.
“Tule, mennään Kivikukkulalle! Siellä on kauniit maisemat tähän aikaan lehtisateesta”, Kaamoskukka päätti ja lähti jälleen Kylmäliekin edellä. Kaamoskukka jolkotteli nopein ja kepein askelin kohti Kivikukkulaa. Hän tiesi, että sieltä lähti onkalo mikä johtaisi Kuuluolaan. Kolli virnuili omahyväisesti, Kylmäliekki pääsisi pian tutustumaan Kuuluolan seinämiin…

“Täällä ollaan, eikö olekin upeat maisemat? Ja voi, tämä tuulenvire täällä! Uskomaton, hivelee juuri sopivasti viiksiäni”, Kaamoskukka huokaisi tyytyväisenä ja räpäytti silmiään.
Räks, Kaamoskukka astui salakavalasti oksan päälle ja käännähti säikähtäneenä Kylmäliekkiä kohti. Kolli säikähti, mutta kolli ei ollut varma johtuiko se äänestä vai hänen yllättävästä liikkeestä.

Suunnitelman ensimmäinen vaihe.

“Hetkinen, kuulitko sinä tuon? Ja voi ei.. Haistatko tämän löyhkän?” Kaamoskukka kuiskasi järkyttyneenä ja vanhempi soturi jäätyi. Kolli pystyi haistamaan Kylmäliekistä lähtevän pelon, säälittävää.
“Kylmäliekki, apua. Minä näen ne! Äkkiä, pakene, sinun pitää juosta piiloon. Äkkiä, tuonne, Kuuluolaan!!” Kaamoskukka kiljaisi ja tökki Kylmäliekkiä liikkeelle. Kylmäliekki yritti pälyillä ympärilleen, mutta nuorempu soturi ei antanut toiselle aikaa ajatella tai katsella ruskean värittämiä maisemia. Kaamoskukka oli kuullut, että Kylmäliekillä oli hyvin huono hajuaisti, joten hän hyödynsi sitä. Tuskin toinen olisi tositilanteessakaan susia haistanut.
“Pakene, Kylmäliekki! Minä hoidan tämän”, Kaamoskukka henkäisi Kylmäliekin piilouduttua tunneliin ja nuorikko teki muutaman pyrähdyksen.

‘Kaikki menee täydellisesti, niin hauskaa!’, Kaamoskukka ajatteli tyytyväisenä ja hymyili. Kylmäliekki oli ihastuttavan hyväuskoinen, vaikka todellisuudessa tummaturkkinen ei ollut aivan varma oliko Kylmäliekki oikeasti uskonut häntä vai oliko toinen jäätynyt hämmentyneisyydestä.
“Kylmäliekki, apua niitä on niin monta! Mutta minä hoidan ne kyllä!” Kaamoskukka huudahti ja teki taisteluliikkeitä ja -ääniä; tosin näkymätöntä vastustajaa vastaan. Kolli ajatteli, että ainakin hän sai hyvää harjoitusta, vaikka samalla hän muistutti itselleen, että ei hän sitä oikeasti tarvinnut. Hän oli täydellinen, hänen taitonsa, hänen ulkonäkönsä, persoonansa.. kaikki niistä olivat kuin Pimeyden metsän antama lahja. Mikään niistä ei kaivannut hiontaa.
“Auts, irti hännästäni! Te ette koske Kuolonklaaniin, nyt häivytte reviiriltämme!” kolli ärisi ja heittäytyi voimakkaasti maahan selälleen aiheuttaen tömähdyksen. Kaamoskukka ei ollut koskaan ennen nähnyt susia, joten hän ei tiennyt millaista ääntä ne pitäisivät. Hän oli kuullut, että ne muistuttivat koiria. Ja jos ne muistuttaisivat koiria, ne olivat varmasti todella suuria.
“Voi Kylmäliekki, heitä on niin monta! Onneksi sinä olet siellä”, Kaamoskukka huokaisi jälleen ja jakeli iskuja äänekkäästi muristen. Sen tehtyään soturi heittäytyi maahan makaamaan hiljaa. Kolli sukaisi muutaman kerran käpäläänsä ja makoili häntä viekkaasti heilahdellen. Hän mietti mitä hän tekisi seuraavaksi, ilmataistelu alkoi käydä Kaamoskukan mielestä tylsäksi ja itseään toistavaksi. Siispä Kaamoskukka hiipi hiljaa Kivikukkulan suuaukon lähelle. Kolli laskeutui taisteluasentoon ja odotti.

Suunnitelman toinen vaihe.

“Kaa-kaamoskukka, mitä siellä tapahtuu? Miksi on niin hiljaista?” Kylmäliekki sai sanotuksi hiljaisuuden laskeuduttua Kivikukkuloille.
“Ky-kylmäliekki. Ha-hae apua. Juokse, juokse leiriin”, Kaamoskukka korisi ja yski sanojensa päätteeksi. Hetken päästä Kylmäliekin tuttu pää kurkisti kolosta ja kun kolli oli lähes kokonaan taivasalla, Kaamoskukka loikkasi toisen selkään. Se sai Kylmäliekin kiljumaan pelosta ja pyristelemään Kaamoskukan otteesta irti. Kolli päästi Kylmäliekin otteestaan ja heittäytyi maahan nauramaan äänekkäästi. Hän ei ollut uskoa, Kylmäliekki oli oikeasti uskonut häntä! Tämä oli ihan mahtavaa, niin hauskaa. Kaamoskukka nauroi niin makeasti, että hänen siniharmaisiin ja viekkaisiin silmiin tuli kyyneleitä.
“Voi Kylmäliekki, sinä oikeasti uskoit! Ei täällä mitään susia ole, ei ole varmaan koskaan ollutkaan! Ja jos olisi ollut, en minä olisi mitään apua tarvinnut. Hoitelisin vaikka kokonaisen lauman vasemmalla käpälälläni”, Kaamoskukka nauroi, mutta vakavoitui.

Suunnitelman kolmas ja viimeinen vaihe.

“Mutta hetkinen, voi ei. Anteeksi Kylmäliekki, minä menin liian pitkälle. Voi ei, enhän minä edes tajunnut mitä minä tein! En olisi koskaan saanut lähettää sinua Kuuluolaan”, Kaamoskukka henkäisi järkyttyneenä ja tuijotti Kylmäliekkiä surullisin, vakavin silmin. Kollisoturin katseesta ei voinut päätellä mitään. Kylmäliekin koko olemus oli kuin lyödyllä kissalla. Kaamoskukka saattoi vannoa, että kollia hävetti, että hän oli mennyt vedätykseen. ‘Älä häpeä, olen vain klaanin uskottavin kissa’, Kaamoskukka ajatteli tyytyväisenä.
“Kaamoskukka, mitä.. Mitä sinä oikein puhut? Äh, kaamoskukka. Et.. et olisi saanut valehdella tälläisestä asiasta. Minä oikeasti pelkäsin, että sinulle on sattunut jotain. Mutta mitä sinä nyt selität, miksi Kuuluolassa ei olisi saanut käydä?” Kylmäliekki sopersi ja Kaamoskukka huomasi toisen suupielen nykivän. Kylmäliekkiä myös selkeästi ärsytti nuoremman soturin metkut.
“Siis, voi. Etkö sinä ole kuullut? Jos Kuuluolaan menee eikä ole valittu, tarkoitan päällikkö tai parantaja tai sellainen, Pimeyden metsä ki-kiroaa sinut. Erityisesti jos on puolikuu ja tänään kuu on puolillaan. Voi Kylmäliekki, olen niin pahoillani”, Kaamoskukka selitti ja laski päätään haikeana.
“Mitä, oletko nyt tosissasi? Vannotko, että sinä et huijaa? Minä en nimittäin ikinä ole kuullutkaan mistään tuollaisesta”, Kylmäliekki naukaisi todella epäuskoisena ja kulmat kurtussaan. Kaamoskukka nyökäytti kiilamaista päätään muutaman kerran.
“Olen pahoillani. En oikeasti olisi halunnut satuttaa sinua, mutta minä en muistanut tätä. Sinuna minä viettäisin viimeiset hetkesi läheistesi kanssa. Eikö sinulla ole poikakin?” Kaamoskukka kuiskasi ja kosketti toista varovaisesti kuonollaan. Kylmäliekillä ikävä kyllä oli jälkikasvua, nimittäin hiirenaivoinen Susimieli, joka oli Kylmämieltäkin typerämpi tapaus. Kaamoskukasta Susimieli oli henkisesti aivan pennun tasolla. Sen takia Susimielen säikyttely oli tylsää, toinen vain alkoi itkemään tai sitten ei tajunnut mitään.
“Kaamoskukka, ku-kuinka sinä saatoit? Sinun olisi pitänyt ajatella ennen kuin lähetät minut tuohon luolaan! Mi-minun pitää nyt mennä”, Kylmäliekki sopersi järkyttyneenä ja lähti kulkemaan hitain, laahaavin askelin kohti leiriä. Siinä vaiheessa Kaamoskukka ei voinut enää pidätellä itseään.
“Menit lankaan, toistamiseen! Älä viitsi Kylmäliekki, ei Pimeyden metsä tuollaisesta ketään kiroa”, Kaamoskukka räkätti naama virneeseen vääntyneenä ja loikki päästäkseen toisen vierelle. Kylmäliekin kasvot olivat vakavat ja tympääntyneet.
“Kaamoskukka, tämä ei ole hauskaa”, Kylmäliekki sai sanotuksi ja vilkaisi klaanitoveriaan inhaantuneena.
“Älä viitsi, en ole aikoihin nauranut näin makeasti! Kylmäliekki, voisiko asia olla kuitenkin niin, että sinä et vain ymmärrä huumoria? Tämä nimittäin oli äärimmäisen hauskaa, usko pois”, Kaamoskukka hykerteli virnuillen ja pukkasi toista kylkeen. Kylmäliekki astui muutaman askeleen poispäin Kaamoskukasta ja tuijotti Hehkulampea kivikasvoisena.

Kaamoskukka huokaisi, tämä leikki alkoi käydä hieman tylsäksi. Ehkä hänen pitäisi keksiä jotain muuta. Ehkä Hilleripilvi oli jo palannut leiriin ja hän voisi kertoa suosikkikollilleen päivän uutiset! Olihan tämä vedätys ollut koko lehtisateen paras.

Lammikkoloikka nyökäytti päätään edelleen hieman ajatuksissaan olevana, kun Särösärinä kertoi partion menevän saalistamaan Lehtikuusilaakson lähettyville. Se sopi naaraalle mainiosti. Hän ei tietenkään kyseenalaistaisi arvovaltaisten kissojen käskyjä saalistuspaikasta, mutta oli silti mielissään, että pääsisi saalistamaan Lehtikuusilaaksoon, sillä hän ei ollut käynyt siellä pitkään aikaan.
“Lähdetään sitten, niin ehdimme takaisin ennen pimeää”, Lammikkoloikka naukaisi ja loikkasi Särösärinän ohi. Hän oli toista vanhempi, joten naaras järkeili kulkevansa kollin edellä partiossa. Naaraalla ei ollut mitään tarvetta osoittaa nuoremmille heidän paikkaansa eikä hän tavoitellut valtaa, mutta hän oli kuitenkin toista vanhempi. Niin vain kuului tehdä. Harmaaturkkinen naaras vilkaisi kuitenkin vielä taakseen varmistaakseen, että Särösärinä kulki hänen perässään. Naaras siirsi sen jälkeen katseensa takaisin eteen. Partioidessa kuului keskittyä partiointiin. Oli tärkeää pysyä valppaana uhkien varalta. Koskaan ei tiennyt, jos partio kohtaisi villipedon tai vaikka reviirille kuulumattoman kissan. Ja Lammikkoloikalle Kuolonklaanin palveleminen oli vakava asia. Naaraskissa väräytti korvaansa Särösärinän kysymykselle ja katsahti sitten Kärppämyrskyyn odottavaisena. Naarassoturi kertoi, että naaras menisi nuoremman kollin kanssa vielä syvemmälle Lehtikuusilaaksoon saalistamaan ja hän itse jäisi Aamuraidan kanssa kauemmaksi. Se sopi Lammikkoloikalle paremmin kuin hyvin. Aamuraita oli puoliverinen ja kaikista mieluiten hän itse vietti aikaa puhdasveristen kanssa. Mutta koska Lammikkoloikka ei huudellut mielipiteistään, kukaan muu ei tiennyt. Korkeintaan hänen siskonsa ja Tuhkajuova. Naaraasta oli todella barbaaria käyttäytyä törkeästi muiden edessä. Harmaaturkki vilkaisi Särösärinää ka väläytti toiselle pienen, melkein hymyksi luokiteltavan ilmeen. Lammikkoloikka ei oikeastaan hymyillyt muille, mutta viime aikoina hän oli alkanut jakelemaan ystävällisiä melkein -hymähdyksiä. Ja se jos joku oli uutta käytöstä Lammikkoloikan osalta.
“Sopii hyvin, nähdäänkö tässä tovin kuluttua?” Lammikkoloikka kysyi Kärppämyrskyltä, joka nyökkäsi hänelle vastaukseksi. Lammikkoloikka heilautti Särösärinälle häntää ja odotti, että mustavalkoinen kolli pääsisi hänen rinnalleen, jotta he voisivat lähteä rinta rinnan Lehtikuusilaaksoon. Kun he eivät enää kulkeneet neljän kissan laumassa, oli turvallisempaa kulkea vierekkäin. Niin Lammikkoloikka järkeili – ja se ajatus sai hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi..
“Alkaa olla jo kylmä”, naaras naukaisi vetäen häntänsä tiukemmin ympärilleen. Hän katseli puita, jotka hehkuivat ruskan kauniissa väreissä. Naaras piti lehtisateesta, silloin oli niin kaunista. Toinen syy oli se, että kylmien ilmojen tultua kukaan ei uinut ja naaraan ei enää tarvitsisi stressata sitä, että hän joutuisi uimaan. Lammikkoloikka pelkäsi vettä, mutta hän ui emonsa hyväksynnän vuoksi. Olihan Tuhkajuova opettanut hänet omin tassuin uimaan ja naaraan piti arvostaa sitä.
“Niin todella on, alkaakohan pian satamaan?” Särösärinä vastasi pohdiskellen ja vilkaisi Lammikkoloikkaa, joka kohautti olkiaan. Naaras toivoi, että ei. Vaikka sade ei pelottanut häntä yhtä paljon mitä järvet ja joet, niin hän koki myös sateen todella epämiellyttävänä. Lammikkoloikan katse käväisi kuitenkin taivaassa ja se toden totta oli harmaa. Ilma myös tuntui enteilevän sadetta.
“Taidat olla oikeassa, ilma tuntuu sateiselta, toivottavasti ehdimme leiriin ennen sitä”, Lammikkoloikka naukaisi ja värähti. Mutta juuri kun naaras oli saanut viimeisteltyä lauseensa, hän tunsi nenällään jotain märkää. Ensimmäiset sadepisarat tippuivat hänen kuonolleen, viileinä ja yllättävän painavina. Märkä haju nousi maasta, ja tuuli kuljetti mukanaan kosteiden lehtien rahinaa. Soturi ravisteli päätään ja mutristi suutaan, kun Särösärinä ei katsonut. ‘Eikä, ei juuri nyt’, Lammikkoloikka ajatteli harmistuneena ja vilkaisi taas Särösärinää.
“Mitkä saaliit ovat erityisalaasi vai onko sinulla sellaista?” Lammikkoloikka kysyi mietteliäänä. Hän itse oli hidas ja voimakas taistelija, saalistajana surkea. Silti hän rakasti saalistamista. Naaras kuitenkin toivoi, että Särösärinä olisi parempi taistelija. Jos ei, niin ehkä he silti voisivat tehdä yhteistyötä.
“Sanotaanko, että olen parempi taistelemisessa ja voiman käyttämisessä”, Särösärinä hymähti Lammikkoloikalle ja naaras kohotti kulmaansa yllättyneenä. ‘Mikä sattuma’, Lammikkoloikka ajatteli ja luimisti korviaan sateen piiskatessa hänen selkäänsä. Lehtikuusilaakson puut toivat kaksikolle suojaa, mutta sade tunkeutui turhankin röyhkeän kulkukissan lailla oksiston läpi.
“Samat sanat. Emmeköhän me kuitenkin saa jotain tuomisiksi”, vaaleanharmaa kissa totesi, mutta hän ei ollut kuitenkaan ihan täysin varma. Sade sai hänet nimittäin hieman hermostuneeksi. Sade ja pelkästään sen haju meinasi saada naaraan vatsan kääntymään ympäri.
“Ai, hauska sattuma! Pitäisikö meidän sitten aloittaa saalistaminen? Jos taivasta katsoo, niin pilvet kertovat meille, että tämä sade taitaa yltyä rankkasateeksi”, Särösärinä totesi, mutta Lammikkoloikka aisti toisen äänessä tyytyväisyyttä. Sen perusteella naaras arveli, että Särösärinä saattoi pitää sateesta. Kollin sanat saivat Lammikkoloikan hieman hermostuneiksi, mutta naaras ei antanut sen suuremmin näkyä. Hän värähti ja naaran korvat liikahtelivat hermostuneesti.
“Aloitetaan vain, hmm. Hei, osaatko sinä kiipeillä? Katso, tuolla on orava”, Lammikkoloikka kuiskasi ja osoitti tassullaan pörröhäntäistä eläintä, joka söi tammenterhoa keskivälissä puun oksaa. Mustavalkoinen kollikissa tiiraili samaan suuntaan ja huomatessaan oravan, kolli nyökkäsi äänettömästi.
“Heh, en. Mutta minä voin kyllä yrittää, jos sinä otat sen oravan vastaan? Mitä jos minä yritän kiivetä tuolta toiselta puolelta ja sinä odotat tässä?” Särösärinä ehdotti pienen pohdinnan jälkeen. Lammikkoloikasta kollin ehdotus oli loistava ja naaras arvosti sitä, että kolli oli valmis yrittämään jotain mitä ei osannut. Yleensä kissat halusivat vain pysyä omalla mukavuusalueellaan.
“Kuulostaa hyvältä, olen valmis”, naaras hyrähti ja laskeutui matalammaksi. Särösärinä lähti kapuamaan ensimmäiselle oksalle ja Lammikkoloikan viikset värähtivät. Hän oli samaa mieltä Särösärinän kanssa, toinen ei ollut paras kiipeilijä. Naaras oli varma, että orava kuulisi heidät pian.

//Särö? :)

Susimieli nosteli käpäliään jännittyneenä ja Kylmäliekin jakamat ohjeet tuntuivat valuvan hänen päästään Hehkulammen viileään vesistöön. Susimieli olisi voinut huokaista kovaan ääneen helpotuksesta ja loikkia tasajalkaa innostuneisuudesta. Harakkahaave oli kutsunut hänet syömään! Susimieli ei edes muistanut millon viimeksi joku olisi kutsunut hänet syömään. No, Kylmäliekki aina välillä. Kollia hieman harmitti kuinka etäisiä he olivat. Olihan kolli hänen isänsä. Ja Susimielen sisarukset olivat Huomenkyyhkyn, hänen emonsa tapaan kuolleita. Välillä Susimielellä oli sellainen olo, että hänellä ei ollut ketään. Ei yhtikäs ketään. Kolli välillä pelkäsi, että se näkyi myös ulospäin. Susimieli mietti pitivätköhän muut häntä yhtä outolintuna, kun kolli piti itse itseään. Susimieli hymyili hieman ja nyökytteli päätään sen merkiksi, että Harakkahaaveen ehdotus kuulosti hänestä hyvältä. Harakkahaave lisäsi heti perään, että Susimieli voisi kertoa, jos oli jotain mikä helpottaisi hänen oloaan. Se sai kollin hieman rennommaksi ja soturi tunsi itsensä iloisemmaksi. Harakkahaave vaikutti todella mukavalta kissalta ja se ei ollut itsestäänselvyys Kuolonklaanissa.
“Kiitos paljon. Minulla onkin todella iso nälkä. Missä partiossa sinä olit?” Susimieli naukaisi hetken jälkeen ja kertasi taas päässään Kylmäliekin antamia ohjeita. Harmaaturkkinen oli painottanut, että pitäisi muistaa olla vastavuoroinen. Susimielellä nimittäin oli huono tapa höpöttää omista asioistaan ja silloin kolli unohti antaa puheenvuoron toiselle.
“Minä olin Pikiturkin, Latvaruusun ja Neilikkasydämen kanssa rajapartiossa. Hei, täällä on jänis! Kävisikö sinulle sellainen?” tummaturkkinen kolli naukui ja kuulosti selkeästi ilahtuvan löytäessään tuoresaaliskasasta pitkäkorvan.
“Jä-jänis sopii hyvin, kaikki sopii”, Susimieli sopersi ja hymyili hieman kömpelösti. Harakkahaave väläytti toiselle veikeän hymyn ja nappasi jäniksen leukoihinsa, jonka tehtyään hän viittoi Susimieltä seuraamaan. Kollikissa lähti seuraamaan Harakkahaavetta ja istuutui kollin vierelle.
“O-ota sinä vain ensin”, Susimieli nyökytteli ja työnsi jäniksen Harakkahaaveen käpäliin.
“Ai, kiitos! No, haluaisitko sinä kertoa jotain itsestäsi? Mitä sinä tykkäät tehdä partioinnin ja soturien tehtävien ulkopuolella?” Harakkahaave naukaisi ja haukkasi riistasta ison palasen. Susimieli meinasi jäätyä kysymyksen myötä, yhtäkkiä hän ei muistanut enää mitään. Kolli laski päässään kolmeen ja vetäisi syvään henkeä.
“Minä tykkään yrteistä ja kii-kiipeilemisestä, vaikka en olekaan siinä kovin hyvä. Emollani oli tapana kerätä kaikenlaista, niin minäkin tykkään siitä. Oletko sinä koskaan kerännyt mitään tai mistä sinä pidät?” Susimieli naukaisi ujosti ja katsoi toista uteliaana. Susimieli ei ollut hetkeen ehtinyt käydä Hehkuaskeleen ja Sumutuulen opissa. Hän oli oppilaana viihtynyt siellä aika paljon, mutta nyt soturina Susimieli oli käynyt parantajanpesässä harvemmin. Kolli arveli, että jos Henkäystähti saisi asiasta tietää, niin häntä odottaisi rangaistus. Välillä Susimieltä harmitti, että hän joutui olemaan soturi. Hän ei pitänyt taistelemisesta.. Mutta ehkä jonain päivänä hänen yrttitietämykselle tulisi vielä käyttöä. Kolli toivoi, että voisi olla Kuolonklaanille enemmän hyödyksi, mutta hänen vahvuutensa eivät vain olleet soturiudessa. Ja klaanielämä tuntui kollista muutenkin aivan liian kuormittavalta. Oli niin paljon kissoja, hälinää, ääniä ja sanomattomia sääntöjä mistä Susimielellä ei ollut mitään hajua.

//Harakkainen? :3

“Jonnekin Lehtikuusilaakson lähettyville”, vastasin Lammikkoloikalle, joka tuntui olevan edelleen hieman ajatuksissaan. Hänen turkkinsa oli huoliteltu ja hän vaikutti hyvin arvokkaan oloiselta. Nyökkäsin muiden kanssamme lähtevien kissojen suuntaan ja tassutin sitten naaraan perässä heidän luokseen. Lähdimme leiristä kohti metsää. Oli kylmempi ilma kuin pitkään aikaan. Nenääni hieman kipristeli kylmän tuulen osuessa kohdalle aina silloin tällöin. Mietin mahtaisimmeko löytää edes mitään vai olivatko kaikki saaliseläimet painuneet koloihinsa lämpimään. Tuuli tuli puuskittain ja se puhalsi aina päällemme kasan lehtiä. Ruskan värit olivat kauniit, mutta vihasin lehtien lentämistä. Ne tuntuivat aina vain tulevan pahasti tielleni. Katselin edessäni kulkevaa Lammikkoloikkaa, kun tämän lavat liikkuivat rytmikkäästi kävelyn tahtiin. Kuljin aivan perällä kuten yleensäkin. Jotenkin vain päädyin viimeiseksi. Huokailin pari kertaa raikasta ulkoilmaa keuhkoihini. Ilma tuntui enteilevän sadetta. Sehän ei minua haitannut. Pidin sateesta ja varsinkin sen äänestä, sillä se tuntui niin rauhoittavalta.
“Aijommeko hajaantua vai kuinka?” heitin kysymykseni partion johdolle. Aamuraita ja Kärppämyrsky pysähtyivät. Kärppämyrsky oli partion johdossa, joten hän varmaankin vastaisi kysymykseeni.
“Toki, menkää te Lammikkoloikan kanssa vaikka vielä eteenpäin ja me Aamuraidan kanssa jäämme tähän”, naaras ohjeisti rauhallisesti. Katsahdin Lammikkoloikkaan ja nyökkäsin hänelle. Toivoin, että naarasta ei haitannut saalistaa minun kanssani.

//Lammikko?

Tulin partion mukana takaisin leiriin. Oli mukavaa partioida omaan tahtiin ja leiriin päästessä olla vapaa käskyistä sun muista. En kaivannut oppilasaikaani lainkaan. Kävelin eteenpäin ajatuksissani, kunnes huomasin klaanitoverini tassuttavan minua kohti. Hän oli Susimieli, minua hiukan vanhempi soturi. Mitäköhän asiaa kollilla mahtoi olla? Katsoin, kun hieman tärisevä suurikorvainen kissa tallusteli luokseni. Kolli sanoi nimeni ja nyökkäsin nopean tervehdyksen sekä merkin, että olin kuullut hänet hiljaisesta äänestä huolimatta.
“Minua jännittää, mutta haluaisin silti olla kaveri”, kuului Susimielen suusta. Katsoin kollia hieman hämilläni. Ehkä hän vain oli hieman sosiaalisesti kömpelö ja yritti viestittää haluavansa seuraa. Seurahan aina kelpasi.
“No Susimieli, haluatko tulla vaikkapa syömään kanssani? Tulin juuri partiosta ja minulla on hirmunälkä!” sanoin vastaukseksi. Tutustuisin Susimieleen mielelläni. Huiskautin häntääni ohjatakseni soturin mukaani tuoresaaliskasaa kohti.
“Voit samalla kertoa itsestäsi tai vaikka siitä mikä sinua jännittää. Kuuntelen mielelläni. Ja jos on jotain mitä voin tehdä helpottaakseni oloasi niin kerro toki sekin”, lisäsin vielä. Olin Hiljaisuusvarjolta oppinut olemaan aina ystävällinen kaikille klaanitovereilleni. Kiltteys vei paljon pidemmälle kuin törkeä käytös.

//Sushi? :3

Suurikokoinen varis pyrähti oksalta lentoon ja päästi ilmoille käheän ‘kraa’-äänen. Se havahdutti Lammikkoloikan ajatuksistaan, joihin ei taaskaan ollut mahtunut mitään muuta, kuin Tuhkajuova ja naaraan miellyttäminen. Hänen vanhempi veljensä oli saanut jo kuita sitten pennun ja se kiristi naaraan hermoja. Tuhkajuova oli varmasti Varissulasta ylpeämpi ja se naarasta risoi. Hän halusi olla se lempipentu.. Ja Lammikkoloikka oli myös päättänyt, että hän saavuttaisi sen aseman. Vaikka se vaatisi likaisiakin keinoja. Lammikkoloikkaa harmitti myös se, että hänen elämänsä tuntui junnaavan paikoillaan. Olikohan Lampiväreellä tai Lätäkkölemmellä kiehtoisammat elämät? Naaras ei tiennyt, koska hän ei ollut hetkeen viettänyt aikaa sisarustensa kanssa. Mutta ainakaan hänen korviinsa ei ollut kiirinyt juoruja naaraiden mahdollisista kumppaneista. ‘Vaikka en minä kyllä koskaan kenenkään kanssa aikaa vietä, että mistä minä edes juoruja kuulisin?’, naaras ajatteli hieman harmistuneena ja tunsi yksinäisyyden painavan sydäntään. Hänellä ei ollut ainuttakaan ystävää kenelle avautua tai kenen kanssa jakaa riista pitkän päivän jälkeen. Hän oli aina joko yksin, siskojensa kanssa tai useimmiten hän vain yritti saada emonsa huomion; usein turhaan. Ei Tuhkajuovalta hirveästi kehuja tai hymähdyksiä liiennyt.

“Lammikkoloikka, kuulitko?” kuului ystävällinen naukaisu hänen viereltään. Lammikkoloikka kääntyi toisen puoleen, hän oli taas vaipunut omiin ajatuksiinsa. Naaras räpäytti silmiään ja hymähti hieman vaivaantuneena. Mistä Särösärinä oli hänen viereensä tupsahtanut?
“Pimentovarjo määräsi meidät Kärppämyrskyn ja Aamuraidan kanssa saalistuspartioon”, mustavalkoinen kolli lisäsi ja katsoi vanhempaa soturia odottavaisena. Lammikkoloikka kömpi pystyyn, venytteli takajalkojaan ja sukaisi nopeasti lapaansa. Hänen turkkinsa oli siisti, kuten aina, joten hän oli valmiina.
“Ai, anteeksi. Olin ajatuksissani. Minne me menemme saalistamaan?” harmaaturkkinen kysyi kohteliaasti ja hymyili hennosti.

//Särö?

“Minunkaan ei ole ollut helppo saada ystäviä, mutta se ei tarkoita, että se olisi mahdotonta. Sinun emosi, Huomenkyyhky, hän oli minun paras ystäväni. Hänen kanssaan oli helppo olla, vaikka hän olikin monelle liikaa. Mutta koska hän oli niin mahdottoman puhelias, hän osasi viedä sosiaalisia tilanteita eteenpäin”, Kylmäliekki selitti Susimielelle ja hymyili hennosti. Susimieli ei ollut kuullut emostaan paljoa mitään. Hän tiesi sen, että naaras oli ollut hölösuu ja harvan suosiossa.
“Mutta Susimieli, uskon että saat varmasti ystäviä. Sinähän voit vaikka sanoa suoraan, että sinua jännittää, mutta haluaisit silti olla kaveri. Jos hän on hyvä kissa, niin hän kyllä ymmärtää. Katso, partio palaa leiriin. Harakkahaave taitaa olla hieman sinun ikäluokkaasi, mitä jos menisit tutustumaan häneen?” harmaaturkkinen kolli naukui pehmeällä äänellä ja tuuppasi suurikorvaista kissaa rohkaisevasti. Susimieli nielaisi ja tärisi hieman jännityksen johdosta. Tälläiset tilanteet olivat hänelle kovin uusia ja pelottavia. Susimielestä tuntui, että hän yleensä vain pilasi mahdollisuudet kaverien tekemiseen.
“Mene vain, pystyt siihen!” Kylmäliekki kannusti ja honkelo kollikissa lähti tassuttelemaan suuret korvat päänsä sivuilla ujosti lerppuen.
“Ha-harakkahaave?” Susimieli piipitti varovaisesti ja toivoi, että tummaturkkinen kolli kuulisi hänen äänensä. ‘Nyt Susimieli, sinä pystyt siihen’, kolli hoki itselleen ajatuksissaan. Mitä se Kylmäliekki olikaan sanonut?
“Minua jännittää, mutta haluaisin silti olla kaveri”, Susimieli toisti Kylmäliekin vinkin kömpelösti. Olikohan hän sanonut sen oikein? Haluaisiko Harakkahaave nyt olla hänen kaverinsa?

//Harakka? :3

Huitaisin häntääni leirin uloskäyntiä kohden. Lepakkohuuto nyökkäsi ennen kuin ehdin sanomaan mitään.
“Saalistamaan siis”, sanoin naurahtaen, kun kolli oli jo lähtenyt matkaan. Seurasin perässä pitkin harppauksin. Lepakkohuuto oli minua sen verran pienempi, että jäi jälkeen ennen kuin ehdimme edes ulos leiristä. Odotin häntä leirin ulkopuolella. Soturi tuli rinnalleni ähisten ja puhisten. Naurahdin yhä kovemmin.
“Hidastaisitko vähän tahtia?” ystäväni kysyi. Hymyilin viekkaasti.
“Miksi, etkö pysy perässä?” kysyin kiusoittelevasti, mutta hidastin kuitenkin. Nautin toisen kiusaamisesta täysin siemauksin, mutta niin taisi Lepakkohuutokin. Hän tuhahti, mutta käveli kuitenkin rinnallani.
“Minne suuntaan?”
“Mennään vaikka ukkospolulle päin”, ehdotin.
“Selvä.”
Lähdimme ukkospolkua kohti. En tiennyt tarkkaan milloin alkaa saalistamaan vai pitäisikö meidän ensin jutella. Aikoisin kuitenkin jossain kohtaa kertoa tunteistani kuten olin viimeksikin yrittänyt. Viime yritykseni keskeydyttyä juuri ikävässä kohtaa olin alkanut epäillä itseäni ja tunteitani. En ollut enää varma, halusinko sittenkään kertoa. Mitä, jos kolli ei pitäisi minusta? Ei se varmaan maailmanloppu olisi, mutta vaikuttaisi se silti suhteeseemme ja se olisi maailmanloppu.

//Lepa?

Hiljaisuusvarjon vastattua ettei muistanut, mutta se oli ollut hauskaa ja jännittävää, lupasin itselleni muistavani joka hetken tästä partiosta.
“Olen sinusta ja Lummelemmestä niin ylpeä. Ja niin on varmasti myös Aamuraita”, isä sanoi katsoen minua iloisesti. Hymyilin takaisin ilahtuneena. Tiesin kollin olevan ylpeä minusta ja siskosta, mutta oli myös mukavaa kuulla se oikeasti.
“Kiitos, isä”, sanoin takaisin lempeästi, “Minäkin olen ylpeä sinusta. Olet paras isä ikinä.”
Toivoin, että isä uskoisi minua. Hän todella oli paras isä ikinä. Kun hän kehräsi ja kiitti minua takaisin, luotin sanoneeni oikeat sanat. Loppu rajapartio meni nopeasti ja pian olimme jo leirissä. Hiljaisuusvarjo pyysi minua vielä syömään kanssaan ja haimme myös Aamuraidan ja Lummelemmen mukaan. Juttelimme iloisesti yhdessä ja söimme. Perhe oli paras asia kaikista. Se yhteenkuuluvuus ja rakkaus, joka säteili meistä varmasti kauas reviirimme ulkopuolellekin lämmitti niin, että olisin voinut hymyillä koko loppu elämäni. Ruokailun jälkeen menimme yhdessä rakentamaan minulle ja Lummelammelle pesät soturien pesään. Nukkuisimme yömme sotureina vierekkäin sekä lähellä emoa ja isää. Se tuntui minusta hyvälle, sillä soturina oleminen kuitenkin jännitti hiukan. Saisin aina tukea ja turvaa siskosta sekä vanhemmistamme. En jaksanut odottaa niitä kaikkia seikkailuja, jotka pääsisin kokemaan nyt soturina. Mietin kaikkea tulevaa illalla ennen kuin nukahdin, vaikka Aamuraita aina sanoi ettei saanut miettiä liikaa tulevaa vaan piti elää hetkessä. Sallin kuitenkin itselleni haaveilun, olihan se kuitenkin loppuliitteenikin.

Tassuni kuljettivat minut ulos oppilaiden pesästä leiri aukiolle. Hento tuuli pörrötti turkkiani ja vähäiset pienet sadepisarat tipahtelivat kuonolleni hellästi. Taivaalla tummat pilvet lupailivat madollisesti kovempaa sadetta, ehkä jopa ukkosta.
Ennen kuin ehdin sen tarkemmin miettiä, mitä tekisin aukiolla, tunsin maan tassujeni alla värähtelevän lähenevien askeleiden mukana. Kerkesin tuskin edes kääntää päätäni, kun huomasin jo tutun lämpimän hajun leijuvan kuonollani.
"Hei katajatassu! Miten sinulla on mennyt? Oletko käyttänyt hyvin mestarisi kanssa? Hah, miksi edes kysyn sinähän olet kuuliainen etkö olekin katajatassu? Siitä on aikaa, kun viimeksi juttelimme vai mitä?" emoni nauku tuntui täyttävän leirin. Ja niin hiljaisuus aukiolla oli rikkoontunut.
“Niin”, naukaisin hiljaa ja nyökkäsin emolleni. Kokeilin levittää naamalleni hienoisen hymyn, koska emon innokkuus jutella kanssani oli jotenkin hellyyttävää. Kuten hän olikin sanonut, siitä oli ollut jo hetki, kun olimme viimeksi kunnolla jutelleet emoni kanssa.
“Kuinka voit?” kysyin varovasti emolta ja johdatin häntä hieman lähemmäs leirin laitaa, koska siellä oli kuivempaa emmekä olleet siellä kenenkään tiellä. Emo oli ollut hieman alakuloisen oloinen siitä lähtien, kun olimme Hierakkatassun kanssa päässeet oppilaiksi. Hän olisi kai halunnut viettää enemmän aikaa kanssamme. Mutta minkäs minä tiesin. Voisi olla, etten ollut ymmärtänyt tilannetta lainkaan oikein. Se oli minulle jopa melko tavallista.

//Kamo?

Lammikkoloikka tuijotti Kaamoskukkaa ärtyneenä. Kolli seisoi keskellä uloskäyntiä ja täten esti Lammikkoloikan pääsyn ulos. Naaraskissan suusta pääsi kyllästynyt huokaus. Kaamoskukka yritti tehdä hänen elämästään turhan usein mahdollisimman hankalaa. Henkäystähti voisi heittää mokoman turhanpäiväisen vetelehtijän ulos.
"Väistä, toiset täällä yrittää tehdä töitä", Lammikkoloikka huokaisi kylmällä äänellä ja pyöräytti silmiään.
"Nyt", hän lisäsi vielä ja seisoi paikoillaan. Hän ei ryhtyisi anelemaan saatika lähtisi mukaan Kaamoskukan pelleilyihin.
"Salasana tai sinulla ei ole mitään asiaa ulos leiristä!" Kaamoskukka virnuili ja seisoi uloskäynnin edessä mahdollisimman leveästi. Lammikkoloikka oli aivan varma, että hän voittaisi mokoman honkelin yhdellä käpälällä, mutta hän ei koskaan tahraisi tassujaan Kaamoskukan vereen.
"Väistä", Lammikkoloikka vain totesi kyllästyneenä ja yritti astua toisen ohitse, mutta toinen vain jatkoi virnuiluaan. Lammikkoloikka ei tiennyt mitä hän tekisi ja jos hän ei pian pääsisi Kaamoskukasta eroon, hänen päästään katkeaisi verisuoni. Miten yksi kissa pystyikin ärsyttämään niin paljon? Lammikkoloikka ei voinut lainkaan sietää sitä miten löyhästi Kaamoskukka suhtautui kaikkeen tärkeään.

Susimieli suki rintaturkkiaan hermostuneesti. Tämä oli hänen tilaisuutensa hankkia ystävä, mutta silti hänestä tuntui siltä, että hän keikkui epäonnistumisen rajamailla. Kylmäliekki oli aina vaikuttanut hänestä mukavalta, mutta Susimieli ei vain osannut puhua muille kissoille. Hänestä tuntui siltä, että he puhuivat ihan eri kieltä. Kolli ei koskaan tiennyt mitkä sosiaaliset säännöt pätivät milloinkin ja yleensä hän vain joutui kiusallisiin kohtaamisiin.

"Ai tuota, eikö nyt ole jo enemmän alkuilta?" Susimieli naukaisi lopulta korvat hermostuneesti kääntyillen. Vai oliko Kylmäliekki kysynyt kenties hänen huomisen iltapäivän suunnitelmista? Ja miksi? Ei Susimieli yleensä suunnitellut päiviään. Tai todellisuus enemmänkin oli se, että hänellä ei ollut mitään mitä suunnitella.. Kollilla ei ollut oikein ystäviä, joten hänen päiviin kului vain velvollisuuksia ja omia puuhiaan. Susimieli tiesi, että hänen pitäisi keksiä jotain, mutta mitä? Sitä Susimieli ei tiennyt.
"Ai, no taitaahan se olla. Jos Pimentovarjo ei ole määrännyt sinua partioon, niin mene vaikka nauttimaan auringonlaskusta ystävien kanssa", Kylmäliekki ehdotti hymyillen ja nyökäytti päätään. Kylmäliekin ehdotus sai Susimielen lukkoon, ei hänellä ollut ystäviä.
"Öö, siis, öm. Minun pitää nyt mennä", Susimieli piipitti vaikeana ja luikki nopeasti paikalta. Hän ei halunnut joutua selittelemään yhtään mitään, oli parempi vain häipyä ja olla yksin.

Kylmäliekki työnsi mehevän hiiren rippeet Susimielen käpäliin ja nyökkäsi sen merkiksi, että kolli voisi syödä loput. He olivat olleet samassa saalistuspartiossa ja heillä oli ollut mukavaa. Kylmäliekki ei ymmärtänyt miksi hän ei ollut ennen viettänyt aikaa laikkuturkkisen kanssa. Ehkä se johtui siitä, että hän oli nähnyt Jääviillon kiusaavan toista eikä Kylmäliekki halunnut joutua taas veljensä silmätikuksi. Pahimmassa tapauksessa hänkin päätyisi taas kollin kiusaamislistalle. Nyt heillä oli ollut jopa neutraalit välit.
"Se oli hieno nappaus, kun sait sen linnun ilmasta kiinni! Olet todella nopea ja ketterä", Kylmäliekki kehaisi nuorempaa ja lipaisi huuliaan. Tuo hiiri oli ollut todella mainio. Pian lehtikadon myötä nämä herkkuateriat vaihtuisivat luiseviin ja piskuisiin otuksiin.
"Ai, vau. Kiitos", Susimieli hymyili vinoa, omintakeista hymyään ja haukkais hiirestä palasen. Kolli pureskeli lihapalaa oudon pitkään ja toisen katse vaelteli leirissä. Kuin toinen välttelisi keskustelua.
"No, onko sinulla jotain suunnitelmia tälle iltapäivälle?" harmaaturkkinen kysyi toiselta ja yritti pitää keskustelua yllä. Susimieli vaikutti siltä, että hän haluaisi keskustella, mutta heti keskustelun alkaessa toinen vain jäätyi ja uppoutui omiin ajatuksiinsa..

Maatuska kyyristeli pensaikossa malttamattomana. Lehtisade ei ollut vielä edennyt siihen vaiheeseen, missä puut karistaisivat värikkään turkkinsa maahan, joten pensas tarjosi soturille hyvän suojan uteliailta - tai kenties vaarallisilta - katseilta. Hänen suuret, meripihkaiset silmänsä hohkasivat innokkaina jostain lehtien suojista. Pian se näkyisi - lentävä kala!
Hehkulammen vesi liplatti tyynesti, kun aurinko kapusi taivaan huipulle verkkaisin askelin. Sen säteet heijastuivat veden pinnasta, ja Maatuska joutui hetkeksi ummistamaan silmänsä. Hän kuitenkin avasi ne nopeasti sokaistumisen riskistäkin huolimatta - eihän hän voinut jättää todistamatta tämän harvinaisen eläimen näytöstä!
Poppelipomppu oli kertonut hänelle, että Hehkulammella eli kala, joka osasi lentää. Se uiskenteli yleensä lammen pohjassa, mutta aurinkoisina päivinä - siis todella aurinkoisina, pilviä ei saanut olla yhtään, Poppelipomppu oli kertonut - kala hypähti vedestä ja lensi pari kierrosta lammen ympäri. Maatuska ei ollut aluksi uskoa korviaan, kun hänen toverinsa kertoi tästä luonnon ihmeestä. Mutta totta se oli, Poppelipomppu oli itse sen nähnyt!
Maatuska oli kysynyt soturilta, millaiset siivet kalalla oli. Jos sillä oli höyhenet, eivätkö ne kastuisi vedessä? Poppelipomppu oli vain sanonut, että siivet olivat niin ihmeelliset, että Maatuskan oli parempi itse kokea ne. Hänen mukaansa niitä ei voinut edes sanoin kuvailla.
Maatuska ei missaisi lentävää kalaa mistään hinnasta. Hän toivoi niin voivansa jakaa ystävänsä kanssa tämän hienon kokemuksen. Sitä paitsi, ehkä silloin muutkin klaanin kissat uskoisivat lentävään kalaan. Jostain syystä Maatuskalle oli vain naurettu, kun hän oli kertonut kuulemastaan. Hän laittaisi kyllä mokomat syömään sanansa!

En pitänyt tästä keskustelusta, jota olimme käymässä Salamasielun kanssa. Tai pikemminkin, jota hän kävi itsensä ja minun lyhyiden, pakotettujen vastausteni kanssa. En minä ollut kiinnostunut kenestäkään. En tuntenut ketään Kuolonklaanin naarasta kovinkaan hyvin, enkä ollut sellaista haaveilijan sorttia, joka olisi tyhjästä keksinyt ihastuksen itselleen. Näin tulevaisuudessa kumppanin mahdollisuutena - en todellakaan ollut sulkenut pois ajatusta perhe-elämästä jonkun samalla aallonpituudella olevan kanssa. Tällä hetkellä sellaista ei vain ollut näköpiirissä, enkä ollut tarpeeksi epätoivoinen, jotta olisin tätä naarasta lähtenyt etsimällä etsimään.
Huomasin toisella puolen leiriä haaleanvihreän silmäparin kiinnittyneen suuntaamme: Lampiväreen katse oli nauliutunut veljeeni. Hänen päänsä oli kallellaan ja naaras näytti uponneen syviin aatoksiin. Kun Salamasielu käänsi vierelläni päätään soturinaaraan suuntaan, tämä siirsi kiireesti katseensa muualle tavalla, joka ei jättänyt mitään kysymyksiä hänen salaisista toiveistaan. Puuskahdin itsekseni. Lampiväre ei edes tuntenut veljeäni: miten hän muka oli ihastunut tähän?
"Mitä sinä oikein tuhiset?" valkoinen kolli kysyi ja tuuppasi minua kylkeen. Pyöräytin silmiäni.
"En mitään."
Jos harmaa naaras olisi tiennyt, miten raivostuttava, itsekeskeinen ja ajattelematon veljeni oli, hän tuskin olisi ruokkinut näitä tunteita tätä kohtaan. Tuolta kaukaa, missä hän istui, kolli varmasti näyttäytyi komeana, karismaattisena ja voimakkaana. Minun paikaltani näin noiden pinnallisten seikkojen taa. Huomasin sen kaikista tärkeimmän: Salamasielu ei välittänyt muista kuin itsestään.

Salamasielu oli komea. Hänen silmänsä olivat kirkkaan siniset kuin pilvetön taivas kesäpäivänä tai talvinen metsä kuun valossa. Kolli oli kookas ja lihaksikas, hänen piirteensä olivat vahvat ja jykevät. Hänen virneensä oli ilkikurinen ja rento, täynnä varmuutta itsestään.
Lampiväre käänsi säikähtäneenä katseensa pois, kun soturin pistävän siniset silmät kohtasivat hänen hailakat vihreät. Sydämen syke tuntui naaraan korvissa ja korvia kuumotti. Hän toivoi, ettei soturi ollut nähnyt hänen tuijottavan, mutta se vaikutti turhalta toivolta. Salamasielu ei kuitenkaan ilmeelläkään osoittanut, että Lampiväreen haaveileva katse olisi vaikuttanut häneen yhtään mitenkään.
Eilen valkoinen soturi oli kuitenkin hymyillyt hänelle, siitä Lampiväre oli varma. Hän oli ollut menossa tuoresaaliskasalle hakemaan syötävää, mutta kumartuessaan poimimaan hiirtä ateriakseen, oli naaras melkein kopauttanut päänsä valkoisen kollin otsaan. Lampivärettä oli nolottanut kauheasti, mutta Salamasielu oli vain virnistänyt ja antanut hänen valikoida syömisensä ensin.
Oliko Salamasielu ajatellut heidän kohtaamisestaan mitään sen enempää? Ehkä. Olihan se mahdollista: kyllähän Lampivärekin ajatteli. Ehkä kolli olikin ollut mielissään siitä, että oli huomannut soturinaaraan tuijottamassa häntä. Ajatus sai varovaisen hymyn nousemaan Lampiväreen kasvoille. Kenties hänellä sittenkin oli mahdollisuus.