AURA
Lillukkatassu: 17kp -
Lammikkoloikka: 9kp -
Kaamoskukka: 20kp! -
= 46kp!

EMPPUOMPPU
Pyräkkäpiru: 9kp -
Uiveloyö: 15kp -
= 24kp!

KÄÄRMIS
Katajanoki: 14kp -
Laineliekki: 5kp - R.I.P.
Lepakkohuuto: 20kp! -
Hiljaisuusvarjo: 18kp -
= 57kp!

SAAGA
Rosmariinikynsi: 22kp -
Harakkahaave: 14kp -
= 36kp!

Yllätyin kysymyksestä. Katsahdin soturiin silmiäni siristellen. Mitä hän tiesi Syöksyaskeleesta? Oliko sisko avautunut myös Hiljaisuusvarjolle. Pieni kateellisuuden piikki iski sydämeeni ja siirsin synkän katseeni takaisin tassuihini.
“En erityisesti mitään mieltä”, vastasin hieman turhan kylmästi. En halunnut kertoa tietojani Syöksyaskeleesta, sillä ennemmin halusin kuulla Hiljaisuusvarjon täysin rehellisen minusta riippumattoman mielipiteen ensin.
En itse pitänyt kollista lainkaan. Hän oli satuttanut siskoani ja puhunut hänestä erittäin rumasti sekä alentavasti aikoinaan, mutta olin miltei onnistunut unohtamaan asian kiireiltäni Lepakkohuudon ja klaanin tehtävien parissa.
En kuitenkaan kertoisi mitään Hiljaisuusvarjolle, sillä eivät Kamomillapyörteen asiat hänelle kuuluneet. Sitä paitsi olin sanojeni mittainen kissa, ainakin mitä tuli siskooni.
“Selvä”, Hiljaisuusvarjo sanoi ja jatkoimme kävelyä kireän ilmapiirin paino lavoillamme. Kun tulimme alueelle, jolla olin halunnut saalistaa pysähdyin. Hiljaisuusvarjokin totteli äänetöntä käskyäni ja jäi odottamaan paikalleen.
Maistelin ilmaa saaliseläimen toivossa. Ehkä löytäisin oravan tai jäniksen, jota saisin ajaa takaa. Vauhdin hurma antoi minulle aina jotakin muuta ajaltetavaa.
“Minä olen ajatellut-” Hiljaisuusvarjo aloitti, mutta keskeytin lauseen ärhäkästi sihahtamalla.
“Tulimme metsälle emmekä millekään terapiatuokiolle”, sanoin paljastaen hampaani. Kolli katsoi minua hiukan loukkaantuneen näköisenä, mutta minä käänsin vain katseeni pois ja istahdin alas. Kuuntelisin kuitenkin, jos soturi haluaisi sanoa jotain ja luulin hänenkin tietävän sen.

//Hiljaiusui?

“Eikö Hämärähalla ole sitten ollut sinulle vaativa? Minua hän ainakin raahaa jatkuvasti taisteluharjoituksiin”, Lillukkatassu kysyi Vanamotassulta ja työnsi linnun rippeet siskonsa käpäliin. Naaras haukkasi varpusesta palasen ja ravisteli päätään vasta sen jälkeen.
“En minä ole oikein nähnyt Hämärähallaa”, Vanamotassu vastasi suu täynnä lintua ja vetäisi häntänsä käpäliensä suojaksi. “Mutta Kaamoskukka kyllä vie minua usein harjoituksiin. Hänestä olen erinomainen taistelija! No, toivottavasti hän on oikeassa. Minä haluan suojella Kuolonklaania!” Vanamotassu jatkoi hieman nolostuneena ja tuuppasi Lillukkatassua varovaisesti käpälällä kylkeen. Ruskeankirjavan naaraan kasvoilla käväisi hymynkare, mikä jäi kuitenkin vaisuksi ja epäaidoksi. Lillukkatassu ei sanonut mitään, mutta kateus iski karvaasti hänen rintaansa. Hän ei kysellyt Vanamotassulta enempää, mutta kirosi mielessään emonsa. Naaras vaati häneltä aina enemmän ja enemmän, eikä Kaamoskukka osoittanut häneen mitään kiinnostusta, mutta Vanamotassu sitten paistatteli tabbykuvioisen kollin suosiossa. Ja oli vieläpä nöyrä, mukamas niin täydellinen.. Lillukkatassu laski katseena ja irvisti Vanamotassulle.
“Mitä, mikä sinulle tuli?” Vanamotassu kysyi ja Lillukkatassu näki kuinka naaras siirteli tassujaan ujosti. “Onko kaikki hyvin?”
Vanamotassun ällöttävän lempeä ja huolestunut ääni oli kuin hunajaa - ällöttävää ja pehmeät, mutta todellisuudessa katalat - loivat sen tähän maailmaan. Lillukkatassu nosti katseensa, tuhahti ja nousi ylös. “On. Minua ei nälätä enää. Nähdään taas.”
Lillukkatassu tiesi täsmälleen mihin hän suuntaisi. Hän etsisi Hämärähallan käpäliinsä ja pyytäisi emoaan pitämään taisteluharjoitukset. Tällä kertaa hän onnistuisi.

Mieleni oli hieman ristiriidassa itsensä kanssa, kun Uiveloyö selitti, että minun tulisi olla pulassa, jotta joku kolli voisi tulla minut urhoollisesti pelastamaan ja sitten rakastuisimme toisiimme. Periaatteessa suunnitelma ei olisi ollut niinkään paha, mutta isä oli opettanut minulle kutakuinkin päinvastaista elämästä. Syöksyaskel oli selittänyt useaan otteeseen, kuinka tuli olla vahva ja itsenäinen soturi, joka ei tarvinnut toisten apua.
“En oikeastaan”, vastasin tummalle naaraalle, kun hän kysyi minulta jahka olisin huomioinut kolleja, joista voisi olla erityistä pelastajamateriaalia. Toki Kuolonklaanissa oli melkoisen rajattu määrä sotureita, joilla ei vielä ollut kumppania tai jonkinmoista sähläystä jonkun toisen kanssa.
Liu'uin hieman edestakaisin jään päällä yrittäen pohtia vaihtoehtojani. En todella tuntenut juuri ketään klaanimme kolleista. En ollut koskaan keskittynyt siihen. Olin ollut aina liian kiireinen muistelemaan Virtausklaania ja sen kauniita jäseniä. Olinko sillä tavoin onnistunut tuomita itseni tuhoon ja pettää isäni luottamuksen sillä, etten olisi tarpeeksi taidokas hankkimaan kumppania itselleni? Kuinka turhauttavaa! Tietenkään eihän isä voinut minua koskaan pakottaakaan hankkimaan kumppania, mutta hän toivoi niin kovasti.
“Taidan olla asian kanssa pinteessä”, murahdin hiljaa ja olin menettää tasapainoni jäällä. Miten tällaista asiaa pitäisi lähestyä? Kuuluiko minun sitten etsiä itselleni joku roimasti vanhempi kumppani, kun kaikki nuoret eivät joko kiinnostaneet tai olivat jo varattuja?

//Uivelli?

Rosmariinikynsi kertoi olevansa lähdössä ulkoilemaan ja pyysi Hiljaisuusvarjoa mukaansa. Kollihan lähtisi enemmän kuin mielellään. Hänestä olisi mukavaa jaloitella, etenkin, jos sai seuraa!
Kolli huomasi myös naaraasta huokuvan pienen apean olon. Ymmärrettävää. Hän oli menettänyt itselleen tärkeän kissan vastikään. Hiljaisuusvarjo ymmärsi tuskan. Olihan hänkin menettänyt lähiaikoina tyttärensä. Yllättävä sairaskohtaus oli vienyt hänet, eikä valkoruskea kolli ollut kerennyt antaa hänelle edes niin hyviä hyvästejä kuin olisi toiminut. Lummelempi ei enää ikinä palaisi kertomaan hänelle onnistuneista metsästysreissuistaan tai siitä, kuinka oli tutustunut uuteen hienoon kissaan.
Hiljaisuusvarjo lähti Rosmariinikynnen vierellä ulos lumiseen metsään. Kirpeä tuuli iski heti häntä päin. Heidän kannattaisi luultavasti kävellä vastatuuleen. Olihan aina parempi, jos tuuli ei kantanut omaa hajua suoraan saaliin luokse.
“Lähdetäänkö tuohon suuntaan?” Hiljaisuusvarjo ehdottikin ja Rosmariinikynsi myöntyi enempiä mukisematta. Eipä se kyllä yllättänytkään. Olihan naaras jo täysikasvuinen soturi ja tarpeeksi taidokas itsekin ymmärtämään mistä suunnasta riistaa saisi parhaiten.
“Saisinko kysyä sinulta jotain? Pohdin, mitä mieltä olet Syöksyaskeleesta?” kolli kysyi hiljaa hieman epäröiden.

//Rosmy?

Lepakkohuuto seurasi uutta taistelukierrosta silmä kovana. Hän yritti huomioida oppilaansa kaikki väärä toimet ja liikkeet vanhempaa vastustajaa kohtaan. Oli lähes säälittävää katsoa, kuinka hänen niin kovasti opettamansa oppilas ei osannut käyttää liikkeitään käytännössä yhtä hyvin kuin niitä opetellessaan.
“Käkitassu, ryhtiä! Älä ikinä, ja minä toistan, ikinä palkasta kaulaasi vastustajalle. Se on helppo tapa ottaa itsellesi nopea häviö - etenkin elämästä itsestään. Ellei etutassujasi paineta jollain tapaa maata vasten tai ne ovat muuten poissa pelistä, voit aina yrittää iskeä vastustajaa silmiin. Sokea vastus ei pysty taistella”, tummanharmaa soturi selitti oppilaalleen ja huiskaisi lyhyttä häntäänsä tyytymättömänä. Hän tahtoi oppilaaltaan parempaa.
“Selvä, Lepakkohuuto”, oppilas naukaisi ja yritti selvästi painaa asian mieleensä. Tummanharmaa soturi käänteli suuria korviaan kuin kuullostellakseen jahka joku olisi ollut näkemässä hänen oppilaansa suorituksen.
“Kokeillaan vielä yksi kerta. Tällä kertaa pidä huolta siitä, että Harakkahaave ei saa mitään mahdollisuutta iskeä vastaan. Hän on nyt vihollisesi. Olemme Kuolonklaanilaisia, me emme häviä!” Lepakkohuuto ilmoitti ja silmäili Harakkahaavetta ja Käkitassua. “Voimme sen jälkeen lähteä takaisin leiriin. Huomenna voimme käydä saalistamassa.”

//Harakka?

Katajanoen kysymys oli… yllättävä. Se sai minut kallistamaan pääni hieman sivulle katsoessani häntä. Pienikokoinen naaras kurkotti tassullaan putsaamaan korvakarvoihinsa takertunutta lunta odottaessaan vastaustani. Totta puhuen minä en ollut mikään ekspertti tällaisissa asioissa, vaikka salaa haaveilinkin sielun sytyttävästä romanssista.
Emoni oli kertonut minulle tarinoita siitä, miten hän ja isä olivat aikoinaan rakastuneet, ja jokin niissä oli herättänyt sisälläni pienen haaveilijan, joka kipeästi kaipasi saada tuntea jotakin vastaavaa. Romanssi kuulosti niin tajunnanräjäyttävältä kokemukselta, että uskoin sen tuovan värejä elämääni samalla tapaa kuin adrenaliini, jota tähän asti olin hakenut hieman kyseenalaisista ja vaarallisista harjoituksistani Lokkimielen kanssa.
Huomioni palautui takaisin edessäni seisovaan naaraaseen, joka katsoi minua odottavan näköisenä. “Ensin sinun on varmaankin oltava hengen hädässä jonkun komean kollin edessä ja hänen on pelastettava sinut. Kun hän on pelastanut sinut, voitte aloittaa monitahoisen tutustumisprosessin, jonka aikana tajuatte, miten ette voi elää ilman toisianne, ja sitä kautta päädytte kumppaneiksi”, vastaukseni tuli ulos tasapaksuna puheenvirtana. Minun emoni ja isäni olivat ennen rakastumistaan jääneet yhdessä kaksijalkojen jättämään loukkuun, ja siitä pelastuttuaan he olivat ajautuneet viettämään enemmän aikaa yhdessä. Johtopäätökseni siis oli, että romanssi tarvitsi aina jotakin traagista edeltäjäkseen. “Oletko pannut merkille, ketkä kollit klaanissamme voisivat olla hyvää hengenpelastajamateriaalia?”

//Kaataja? :)

“Et laisinkaan”, vastasin ja nuolaisin rintaani hieman nolostuneena. Kolli oli tosiaan säikäyttänyt minut, sillä olin onnistunut taas harhailemaan täysin omiin ajatuksiini.
“Hyvä”, Hiljaisuusvarjo vastasi silmät kimmeltäen kollin hymyillessä. Väänsin itsekin pienen hymyn ja kiersin häntäni tassujeni ympärille. Pienet lumihiutaleet alkoivat laskeutua kaikkialle ympärilleni. Jo ennestään suuri lumipeite saisi lisää massaa, ajattelin hampaitani kiristellen. Kylmä värisytti minua jo hiukan ja tassuni pyysivät päästä liikkeelle.
“Ajattelin lähteä metsälle. Tuletko mukaan?” kysyin Hiljaisuusvarjolta päätäni hiukan kallistaen. Huomasin kollin katseessa tiettyä sääliä, kun hän kohtasi oman katseeni. Se riipaisi sisintäni, sillä kissat ympärilläni käyttäytyivät edelleen kuin Kärppämyrskyn menettäminen olisi tehnyt minusta heikon.
“En minä rikki rasituksesta mene”, sanani vahvistivat epäilykseni, sillä Hiljaisuusvarjon ilme muuttui syylliseksi. Sitten päätin nousta. Jos Hiljaisuusvarjo ei haluaisi lähteä mukaani, voisin mennä yksinkin.
“Et tietenkään. Lähden toki, jos seurani kelpaa”, kolli kiirehti sanomaan ja seurasi perästäni. Hänen lapansa nousivat ja laskivat samassa linjassa omieni kanssa, kun poistuimme klaanimme leiristä valkeaan metsään. Tuuli tuiskutti lunta kovalla voimalla puiden välistä. Epäilin heti, löytäisimmekö mitään kotiin vietävää.

//Hilju?

“Yritän parhaani”, ilmoitin reippaasti ja ryhdistäydyin hieman ojentaen selkääni ja koukistaen tassujani tasapainoni parantamiseksi. Voisin ottaa Lepakkohuudon sanoista itsekin oppia. Käytä omia vahvuuksiasi, toistin pääni sisällä.
Käkitassu näytti valmistautuvan loikkaamaan kylkeäni kohti. Odotin oppilaan hyökkäystä ja valmistauduin työntämään hänet pois. Kun tummaturkkinen kolli vihdoin hyökkäsi, ei minun voimani riittäneetkään toisen pois työntämiseen. Jouduin tarttumaan oppilaan lavoista ja kieräyttämään hänet maahan. Olin iskevinäni häntä poskeen, mutta oikeasti tein sen hellästi.
Käkitassu potki takajalkojani, mutta ne olivat vakaasti maassa, joten kollin oli keksittävä toinen tapa päästä irti otteestani. Oppilas tarttui hampaillaan toiseen etutassuuni ja horjutti sillä tasapainoani. Kolli oli kuitenkin paljastanut kaulastaan huonon kohdan minulle ja kävin siihen kiinni.
Käkitassu älähti varoittavasti ja päästin hänet altani. Olin voittanut oppilaan taitavasti omasta mielestäni enkä todellakaan odottanut oppilaan mestarin palautetta, sillä tiesin sen hänen vain yrittävän painaa minua maahan nostaakseen omaa oppilastaan korkeammalle.
Vilkaisin Käkitassuun koittaen hymyillä kannustavasti. Hän oli taistellut mielestäni hyvin. Jos olisimme olleet aukiolla kaksin, olisin halunnut antaa myös itse palautetta Käkitassulle, mutta en uskaltanut astua Lepakkohuudon hännälle vahingossakaan.

//Lepa?

Hiljaisuusvarjo tassutti ulos soturien pesästä ja antoi auringon lämmittää turkkiaan. Ulkona oli vielä kylmä ja lumista, mutta ainakin aurinko paistoi. Ehkä lehtikato voisi pian väistyä hiirenkorvan tieltä ja tulisi taas lämmin. Sitä sai vain toivoa. Pitkä ja kylmä lehtikato oli se, mitä klaani vähiten tarvitsi. Etenkin, kun se saattoi olla vielä osin epävakaa siitä, mutten Henkäystähti oli yllättäen menehtynyt toisaalla.
Valkoruskean kollin mielessä pyöri Kamomillapyörre. Hän oli juuri lähtenyt ulkosalle saalistamaan Syöksyaskeleen ja Katajanoen kanssa. Mahtoivat viettää perheen välistä laatuaikaa, jos sitä sellaiseksi pystyi edes kutsua.
Silloin Hiljaisuusvarjo huomasi Rosmariinikynnen, joka oleskeli myös leirin aukiolla toimettomana. Odottikohan hän jitakuta vai oliko hän leirissä vain muuten vain? Oli asia miten tahansa päätti kolli lähestyä harmaata naarasta.
“Hei, Rosmariinikynsi! Kuinka voit?” hän kysyi päästessään lähemmäs. Soturitar käänsi huomionsa häneen ehkä hivenen yllättyneenä. Joko hän ei ollut vain odottanut kollin lähestyvän häntä tai sitten hän oli ollut omissa maailmoissaan. Tai voisihan muitakin vastauksia olla, mutta Hiljaisuusvarjo ei jaksanut järkeillä kuin vain ne kaksi.
“Säikäytinkö?” valkoruskea kolli kysyi häneltä hilpeästi. Hän pohti hieman mielessään pitäisikö hänen ottaa esille Syöksyaskel. Kolli ei ollut täysin varma siitä, mikä oli Rosmariinikynnen suhtautuminen sisarensa kumppaniin.

//Rosmy?

Rosmariinikynsi myönsi, ettei ollut oikein ollut tekemisissä sisarensa kanssa hetkeen. Ja sen jälkeen hän alkoi vuodattamaan kumppanilleen siitä, kuinka oli vain jotenkin aina ajatellut, että Kärppämyrsky olisi hänen kanssaan ja kuinka ei ollut edes ennättänyt kertoa naaraalle heidän kahden kumppanuudesta. Lepakkohuuto ei oikein tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Hän ei ollut tottunut lohduttamaan muita. Mutta silti hän yritti.
“Kyllä se siitä. Hän odottaa sinua kyllä Pimeyden Metsässä ja katsoo sieltä perääsi”, tummanharmaa kolli naukui ja painautui kumppaniaan vasten. “Joko mennään takaisin leiriin? Saat hieman levätä siellä.”
Rosmariinikynsi myöntyi hieman vastahakoisesti ja Lepakkohuuto lähti johdattamaan surullista naarasta takaisin leiriä kohden. Siellä hän voisi mennä levolle ja kerätä itseään hieman. Silloin Lepakkohuudolla ei olisi sellaista kinkkistä tilannetta, jossa hänen täytyisi osata lohduttaa kumppaniaan, joka myös sattui olla hänen parhain ystävänsä.

Lepakkohuuto seurasi silmä tarkkana Käkitassun ja Harakkahaaveen tappelua. Ei-puhdasverinen kolli oli ilmoittautunut heti hänen matkaansa, kun tummanharmaa kolli oli pyytänyt nuorempaa soturia auttamaan Käkitassua taistelun opettelemisessa isompaa vastusta vastaan. Harakkahaave ei sattunut olemaan Lepakkohuudon lempikissoja tämän ei-puhdasverisyyden takia, mutta ei hän voinut myöskään tätä kieltää tulemasta mukaan.
Hiljaisuusvarjo oli kyllä tehnyt huonon päätöksen, kun oli ryhtynyt niin läheiseksi puoliverisen kissan kanssa. Vaikka nykyään ei-puhdasverisilläkin oli samat oikeudet kuin muilla, Lepakkohuuto ei voinut estää pientä epäilystä jäytämästä hänen sisuksiaan, kun hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että he kavaltaisivat Kuolonklaanin parhaan tilaisuuden tullessa. Ainakaan kollilla ei ollut Eloklaanin verta, silloin hän olisi jo kuollut Lepakkohuudon silmissä.
“Käkitassu, muista käyttää omia vahvuuksiasi hyväksesi ja pitää huolta, ettei Harakkahaavella ole edes mahdollisuutta voittaa! Pienikin mahdollisuus voi olla jo liikaa ja aiheuttaa häviön!” tummanharmaa kolli huudahti oppilaalleen, joka nyökkäsi vilkaisemattakaan taakseen mestariinsa. Hyvä. Hän ainakin ymmärsi, että taistellessa ei saanut harhautua muuhun.
“Harakkahaave! Älä sitten yhtään lällyile siellä! Käkitassu oppii vain opettelemalla kunnolla! Sinun täytyy näyttää millainen oikea vastus oikeasti on! Olet nyt Kuolonklaanin vastustaja, joten käyttäydy, kuten yksi!” Lepakkohuuto kommentoi vielä nuoremmalle soturille.

//Haarukka?

Loikin pitkin loikin Lepakkohuudon rinnalla kohti aukiota, jota käyttäisimme tänään Käkitassun opettamiseen! Lepakkohuuto oli pyytänyt mukaansa jotakuta nuorempaa soturia, jotta Käkitassu saisi harjoitella taistelua eri kokoista ja eri taitoista kissaa vastaan. Olin heti ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, sillä minulla ei vielä ollut omaa oppilasta ja olin hyvin innokas oppimaan nuorempien kissojen taitojen hiomisesta lisää. Loiskevarjo ei ollut ollut minulle kovin hyvä mestari, enkä siksi halunnut ottaa hänestä mallia omaan käytökseeni.
Katselin tumman tabbykuvioisen nuorukaisen juoksua, kun hän kipitti rinnallamme pysytellen vauhdissamme. Tultuamme harjoituspaikalle jokainen jarrutti käpälät liukuen lumella.
Ilmeisesti Lepakkohuudolla ja Käkitassulla oli ollut suunnitelma, josta minä olin täysin tietämätön, sillä Käkitassu sujahti ilmassa kiinni lapaani. Ravistelin kollia irti ja heittäydyin maahan lähettäen niin oppilaan pyörimään lumessa.
Nousin pystyyn ja hyökkäsin vielä maahan jääneen pienokaisen päälle. Hän kuitenkin kierähti pois alta ja kiinnittyi kylkeeni saadessaan tilaisuuden.
Kierimme maassa oppilaan kanssa yllättävän tasavertaisina taistelukumppaneina. Jossain kohtaa kuitenkin tuli selväksi, että minun tasapainoni oli parempi kuin toisen, joten käytin sitä hyväkseni keikautellen kollia tassuiltaan mahdollisimman paljon.
Kun viimein irrottauduimme toisistamme, molemmat läähättivät silmät kiiltäen. En tunnistanut tunnetta Käkitassun naamalta, mutta omani oli ainakin riemuisa. Rakastin taisteluharjoituksia!
“Taistelit ihan hyvin, Käkitassu”, Lepakkohuuto aloitti ääni hyvin vakavana, “Harakkahaave ei ole merkittävän hyvä taistelija. Tunnistitko taistellessasi hänen heikkoutensa?”
Sanat koskivat minua hiukan, sillä olin kuitenkin ollut taistelussa enemmän kontrollissa sen tilasta kuin Käkitassu. Olin minä sentään hieman oppilasta parempi, vakuuttelin itselleni.
“Puolustautuminen”, Käkitassu naukui pohtivasti. Kollioppilas katsahti minuun anteeksipyytävästi. Ihan kuin olisi pyytänyt lupaa jatkaa. Nyökkäsin rohkaisevasti, koska minun itsetuntoni kyllä kestäisi.
“Hän ei ollut kovin voimakas”, Käkitassu pukahti pitäen katseensa poissa minusta.
Taistelutaidot eivät määrittäneet minun arvoani, toistelin mielessäni pari kertaa kuin pitkää mantraa.
“Hyvä”, Lepakkohuuto naukaisi kylmästi. Hän vaikutti minusta jotenkin vihamieliseltä, mutta koitin valaista maisemaa omalla pirteydelläni.
“Entä vahvuudet?” vanhempi soturi jatkoi.
“Tasapaino”, Käkitassu kiirehti sanomaan.
“Kokeile hyökätä uudestaan pitäen nyt mielessä äskeiset asiat”, Lepakkohuuto käski katsahtaen minuun. Hänen katseessaan oli vain ärtymystä ja tietynlaista inhoa. Oletin sen johtuvan sekä emoni syntyperästä että iästäni. Seisoin kuitenkin leuka pystyssä pitkillä jaloillani urhean näköisenä. Huitaisin häntääni antaen Käkitassulle luvan hyökkäykseen.

//Lepa?

Hiljaisuusvarjo asteli Kamomillapyörteen rinnalla kohti Hehkulampea. Kolli oli saanut suostuteltua naaraan kävelylle kanssaan, vaikka hän olikin aluksi kovasti sanonut, ettei se olisi hyvä ajatus Syöksyaskeleen takia. Hiljaisuusvarjo kuitenkin oli inttänyt kovasti vastaan, että heidän täytyi päästä puhumaan. Syöksyaskel ei saisi estää heitä pitämästä pientä kävelyretkeä, se ei ollut reilua.
“Pitäisikö meidän tehdä jotain Syöksyaskeleelle?” Hiljaisuusvarjo kysyi viimein, kun kaksikon kimpussa leijunut hiljaisuus oli kestänyt liian kauan. Kolli saattoi huomata oranssin naaraan säpsähtävän ja kääntyvän katsomaan häntä silmät suurina.
“En oikein tiedä…” hän aloitti. Hetken ajan valkoruskea soturi ei ymmärtänyt, miksi naaras kieltäytyi, kunnes ymmärsi, että oli kovasti kuulostanut siltä, että halusi murhata naaraan kumppanin kylmäverisesti.
“En minä siis tarkoittanut- Minä vain mietin, jos olisi järkevää, että tekisimme teidän väliselle suhteelle jotain! Ei meidän tarvitse Syöksyaskeleen kimppuun käydä!” hän korjasi itseään ja saattoi nähdä Kamomillapyörteen rauhoittuvan hitusen, vaikka hänellä oli edelleen kasvoillaan hieman epävarma ja hermostunut ilme.
“Enpä tiedä… Pärjään hänen kanssaan kyllä enkä haluaisi-” Hiljaisuusvarjo keskeytti naaraan hännän heilautuksella.
“Ei ole terveellistä elää tällä tavoin”, hän sanoi ja pysäytti naaraan astumalla tämän eteen. “Tahdon vain parastasi ja se ei ole tätä. Olen onneton Syöksyaskeleen kanssa, olen nähnyt sen itse.”
Hiljaisuus laskeutui taas kaksikon ylle, kun Kamomillapyörre vain käänsi päätään muualle, eikä suostunut katsomaan Hiljaisuusvarjoa päin. Kolli huokaisi hieman. Hän tiesi paremmin kuin hiillostaa naarastaasiasta. Jos hän ei tahtonut puhua asiasta, sitten asiasta ei puhuttaisi.
Valkoruskea soturi kääntyi ja lähti jatkamaan matkaa kohti Hehkulampea. Pian hän kuuli, kuinka Kamomillapyörrekin lähti liikkeelle hieman hänen takanaan. Hiljaisuus tuntui lähes sietämättömältä heidän yllään. Kollista oli typerää, että asioiden täytyi olla niin hankalia välillä.
“Kuule, en tahdo ahdistella sinua tai raivata Syöksyaskelta pois tieltä, jotta voisin itse ryhtyä kumppaniksesi, minä vain välitän sinusta. En tahdo, että vointisi omassa suhteessasi kumppanisi kanssa on huono. Kumppanuuden pitäisi olla luottamusta ja yhteyttä kahden kissan välillä, ei… tätä”, Hiljaisuusvarjo naukui hiljaa, kun hehkulampi alkoi näkyä lumisten puiden seasta. Kamomillapyörre huokaisi hiljaa.
“Tiedän. Jos totta puhutaan, minua vain pelottaa Syöksyaskel hieman. Pelkään mitä hän tekisi minulle tai jopa Katajanoelle, jos jättäisin hänet. Toisaalta, hän rakastaa Katajanokea ja nyt kun Hierakkapilvi on poissa hän ei voi satuttaa häntäkään enää…” naaras mumisi hiljaa. Valkoruskea kolli katsoi häntä myötätuntoisena. Naaraan toinen pennusta, Hierakkapilvi, oli kuollut vain jonkin aikaa sitten hypotermiaan.
“Minä voisin pitää häntä silmällä”, kolli ehdotti, mutta Kamomillapyörre pudisti päätään.
“Ei se onnistuisi. Hän löytäisi kyllä keinon antaa minun maksaa. Mutta olen kyllä otettu huolenpidostasi”, oranssi naaras sanoi varovasti. Jos totta puhuttiin, naaraan pessimistinen asenne alkoi vähitellen ärsyttää Hiljaisuusvarjoa. Naaraan täytyi ymmärtää, ettei hän voinut vain vajota epätoivoon sillä tavoin.
“No sitten löytäisin tavan estää häntä. Me löytäisimme tavan. Olen valmis tekemään mitä vain sen vuoksi, että elämäsi saataisiin taas parempaan suuntaan”, kolli naukasi itsevarmasti. “Vaikka se tarkoittaisi sitä, että joutuisimme vähintään pelottelemaan hänet pois.”
Sen jälkeen tuli hiljaista. Ehkä oli hyvä niin. Niin he saivat molemmat tilaa ajatella hieman itse. Kuitenkaan jostain syystä Hiljaisuusvarjo ei saanut karistettua pienoista tunnetta, että joku tarkkaili heitä.
“Taidan palata takaisin leiriin”, kolli naukaisi ja kääntyi takaisin lähtösuuntaansa. Kamoillapyörre mutisi heipat ja jäi istumaan Hehkulammen rantaan sillä välin, kun hänen seuralaisensa lähti pois.

Pudistin päätäni ja katsoin käpäliäni.
“Olen ehkä halunnut vain ottaa hänestä vähän taukoa”, vastasin mietteliäänä. En ollut itsekään aivan täysin varma miksi olin vältellyt siskoani jo ennen lehtikadon alkua tai ei sitä voinut välttelyksi kutsua. Ei naaras itse ollut tullut luokseni.
“Ja no kissoista yleensä-” tyskähdin ja katselin joen vastarannalle. Puut heiluivat tuulessa ravistellen oksiltaan niille kasautuneet lumet. Lepakkohuuto nyökkäsi myötätuntoisesti eikä sanonut mitään. Painoin pääni alas ja vedin häntääni lähemmäs kehoani. En ollut hyvä peittelemään tunteitani ja surun iskiessä heitti se minut tosiaan kiemurtelemaan omassa turkissani.
“Kärppämyrskyn olisi kuulunut olla luonani vielä pitkään”, mumisin huultani purren, “En vain koskaan ajatellut elämää ilman häntä. Hän oli minulle kuin emo.”
Heilautin häntäni sivuun nopealla terävällä liikkeellä ja huokaisin.
“Tai en tiedä! Minä aina kuvittelin, että hän olisi luonani, kun saisin kumppanin ja pentuja”, jatkoin ääni väristen, kun kyyneleet tekivät taas tuloaan, “En edes ehtinyt kertomaan hänelle meistä.”
Niiskaisin ja vilkaisin Lepakkohuutoon. Tuolla ei ollut vanhempia klaanissa, tilanteemme oli nyt sama.

//Lepa?

Kylmä joen jääpinta puri polkuanturoihini terävästi. Tuntui luonnottomalta seistä jäätyneen veden päällä. Vaaran tuntu takaraivossani kiljui minulle siitä, että hetkenä minä hyvänsä jää pettäisi ja tipahtaisin hyytävään veteen, josta ei olisi enää paluuta. Mutta ainakaan silloin minun ei tarvitsisi murehtia isäni tahdosta saada minulle kumppani. Se, jos jokin oli naurettavaa.
Yritin ottaa vahtia, kuten Uiveloyö oli kehottanut ja potkuttelin itseäni eteenpäin liukkaalla jääpinnalla sinnikkäästi. Kuitenkin liukumiseni ei omistanut juuri lainkaan koordinaatiota ja lähes lensin kuonolleni useaan otteeseen.
“Uiveloyö, voinko kysyä sinulta jotain?” rohkenin kysäisemään samalla, kun soturi vilahti ohitseni kovaa vauhtia. En tiennyt miten voisin kysyä häneltä neuvoa, mutta kaikki mitä tiesin oli se, että tarvitsin kumppanin. Mielellään pian. Ehkä hän voisi tietää, mistä ja miten sellaisen voisi saada lyhyessä ajassa?
“Kysy pois vain”, hän vastasi, kun liukui taas ohitseni. Otin vauhtia hieman ja lähdin hänen peräänsä. Naaraan kuitenkin hidastaessaan tahtiaan tajusin, etten ollut opetellut tehokasta pysähtymistä ja pyörin piruetein hänen ohitseen ja kaaduin rannan lumipenkkaan. Nousin sieltä pikaisesti ylös ja ravistelin turkistani lunta pois.
“Tarvitsen kumppanin. Kuinka sellaisen saa?” esitin kysymykseni tökerösti. Ei minulla ollut tarvetta selitellä, mihin kumppania tarvitsin ja miksi nyt. Minun asiani olivat minun, eikä minun tarvinnut avautua niistä muille, ellen itse halunnut.

//Uistin?

Kaksikko pääsi joen rannalle ja ei ollut mikään yllätys, että Rosmariinikynsi oli voittanut heidän pienen juoksukisansa. Naaras oli parempi juoksija nopeuden kannalta, joten Lepakkohuudolla ei yleisesti ollut paljoa mahdollisuuksia. Se vain oli karu totuus.
Kolli katsoi kumppaniinsa, joka ravisteli turkkstaan lunta. Hän itse päätti ottaa ne irti siistillä ja koordinoidulla pesuhetkellä. Hänen komean tummanharmaan turkin tulisi kiiltää ja olla tip top kunnossa. Siisteys oli ollut hänelle merkityksellinen aina edes jossain suhteessa. Jos hän ei voinut näyttää pelottavalta pienen kokonsa takia, ainakin hän voisi olla siistinä, kun puhdisti turkkiaan niin usein.
Hetki Rosmariinikynnen kanssa alkoi käydä hiljaiseksi. Lepakkohuutoa se ei haitannut. Häntä ei enää useinkaan vaivannut hiljaisuus hänen ja naaraan välillä, sillä hän tunsi olonsa mukavaksi lähes aina kumppaninsa seurassa. Kuitenkin tällä kertaa hiljaisuus tuntui painavalta ja piinaavalta. Kolli tiesi, että Rosmariinikynnellä oli suru mielessään, mutta hän ei koskaan ollut ollut erityisen hyvä tunteiden kanssa ja niistä puhumisessa.
“Oletko ennättänyt puhumaan sisaresi kanssa? En ole nähnyt teidän viettävän aikaa yhdessä hetkeen”, Lepakkohuuto kysyi varovaisesti. Hän ei tiennyt kuinka arka asia Kamomillapyörre hänelle oli. Ehkei ollutkaan hyvä idea ottaa häntä puheeksi.

//Rosmy?

Katajanoki tunnusteli varovasti jäänpintaa tassullaan; arvasin että häntä olisi kiinnostanut kokeilla sen kantavuutta koko painollaan, mutta kaipa jokin alkukantainen itsesuojeluvaisto esteli häntä tekemästä niin. Jos naaras olisi ollut yksin jäätyneen joen rannalla, tuo vaisto olisi varmastikin vienyt voiton ja hän olisi palannut takaisin leiriin yhtä uutta kokemusta köyhempänä. Vaan nytpä hän ei ollutkaan yksin, sillä olinhan minä täällä, leikkimässä hyisen veden seireeniä, jonka ainoa tarkoitus oli houkutella oravanpyörään - joka elämänäkin tunnettiin - vangittuja ohikulkijoita jäälle.
“Ei se mene”, minä vakuutin vaaleaturkkiselle soturille, jonka ruskeat silmät heijastelivat hänen sisäistä päättämättömyyden ristiriitaansa. Liu’uin lähemmäksi rantaa ja Katajanokea. “Olen ollut täällä jo jonkin aikaa. Jos jään olisi tarkoitus mennä rikki, se olisi tehnyt sen jo ajat sitten.”
Katajanoen katse pomppi minusta jäähän ja jäästä minuun. Katsoin häneen takaisin tyynesti. Lopulta Katajanoki näytti tulevan jonkinlaiseen lopputulokseen ja liu’utti hieman hapuillen yhden etutassunsa jäälle. Kohta hän seisoi sen päällä kaikilla neljällä koivellaan, yhtä avuttoman näköisenä kuin kauriinpoikanen, joka vasta totutteli uusiin jalkoihinsa. Minusta oli tuntunut ihan samalta vähän aikaa sitten.
“Anna mennä”, kehotin toista soturitarta, otin vähän vauhtia ja liu’uin hänen ohitseen keskemmäksi jokea, “kokeile, miten hyvin se luistaa!”

//Kataja?

Kumppanini sanat Katajanoesta toivat mieleeni useamman kissan. Hiljaisuusvarjon etenkin. Muistin kollin flirttailun turhankin hyvin sekä sen kuinka inhottava tunne siitä oli minulle jäänyt. Tiesin, että ystäväni sai iloa moisesta käytöksestä, mutta sanat olivat muistuttaneet minua Lepakkohuudosta. Kaikki elämässäni johti aina Lepakkohuutoon.
“Varaudu murskahäviöön!” kiljaisin lähtiessäni jahtaamaan Lepakkohuutoa pitkin polkua. Suuntasimme lehtikadon vaalentamassa metsässä kohti jokea. Toisaalta en halunnut asioiden johtavan keneenkään muuhun kuin Lepakkohuutoon. Hän oli kumppanini. Minun oma kumppanini ja eläisimme yhdessä Kuolonklaanissa hamaan loppuun saakka.
Käpäläni tömisivät maata vasten, kun saavutin vain parilla loikalla Lepakkohuutoa. Hän oli kestävämpi juoksija kuin minä, joten pitkällä matkalla olisin saattanut hävitä hänelle. Joelle ei onneksi ollut juurikaan taivalta. Pitkien jalkojeni ansiosta varpaani hipoivat joenrantaa juuri vähän ennen Lepakkohuutoa.
“Minähän sanoin, että voittaisin”, ylpeilin hengästyneesti. Sydämeni tykytti ja minua pyörrytti hiukan noin kovan ponnistuksen jäljiltä. Mieleni oli edelleen surun varjostama ja kaikki tämä tuntui aivan liian todelta. Ravistelin turkkiani lujaa. Lujempaa. Ehkä pääsisin eroon turkkiini jääneistä lumipaakuista.

//Lepa?

Kaamoskukka luikerteli pusikkojen lävitse. Lehdettömät oksat raapivat kollin ohutta turkkia naarmuille ja kirpeän kova lumi rahisi anturoitaan vasten.
“Tulkaa, Vanamotassu ja Käkitassu”, tabbykuvioinen kollikissa sihahti jälkikasvulleen, suosikeilleen. Vanamotassu oli osoittautunut oivaksi maalitauluksi. Naaras oli välillä niin hämmentynyt ja raukkamainen, että naaraan kankaasta oli helppo repiä paloja ja maalata niihin tummia, viekkaita sävyjä. Käkitassu taas oli oikein oiva. Kolli oli hiljainen ja varautunut, mutta miellyttämisenhaluinen isäänsä kohtaan. Puhuritassu oli.. No, naaras oli aivan liian räjähdysherkkä ja suorasukainen. Vaikka naaras olikin perheelleen lojaali, Kaamoskukka näki kolmannessa tyttäressään aivan liian paljon riskejä. Hän halusi kuitenkin pitää Puhuritassun tyytyväisenä. Lillukkatassu taas oli Kaamoskukan herkkä paikka. Naaras oli vaikuttanut potentiaaliselta, mutta Hämärähalla oli saanut istutettua naaraan mieleen kukkasia ja ajatuksia jostain utopiasta, missä kaikilla oli kivaa. Ja nyt Lillukkatassu haaveili ihan typeristä asioista ja Kaamoskukka ei ollut tyytyväinen. Lillukkatassu saattaisi liittoutua emonsa kanssa. Hänen olisi tehtävä jotain, että Hämärähalla ymmärtäisi perääntyä, jos haluaisi pitää perheensä turvassa. Lehdettömät puskat eivät antaneet kolmikolle lainkaan suojaa eikä ilmaa piiskaava viima auttanut asiaan. Kaamoskukka oli kuitenkin jäljittänyt jotain mielenkiintoista; fasaanin. Ja nyt suuri lintuolento tepasteli heidän näkäkentässään ja kolli halusi hankkia jotain hieman ylellisempää syötävää. Yleensä Kaamoskukka jätti saalistamisen muille, mutta lehtikadon sydänaikaan vatsa kurni niin pahasti, että kollin oli pakko antaa kortensa kekoon. Tässä tapauksessa se tarkoitti muiden kissojen saalistusreitin käskyttämistä, jonka kolli kätevästi saattoi naamioida pentujensa kouluttamiseksi. Ja olihan hän itse jäljittänyt tämän fasaanin olinpaikan! Käytännössä siis kaikki tämä oli täysin kollin omaa ansiotaan.
“Vanamotassu, jää sinä tänne. Käkitassu, kierrä sinä tuolta”, Kaamoskukka naukaisi hiljaa ja osoitti käpälällään mihin hänen poikansa voisi asettautua. “Suunnitelmani on se, että sinä Käkitassu kierrät tuolta, sen edestä. Ota tarpeeksi välimatkaa, jotta saat ohjattua sen suoraan Vanamotassun kynsiin. Minä olen sivulla varmistamassa, että se ei pääse pakoon. Vanamotassu, muista käyttää tarpeeksi voimaa. Noniin, toimintaa!” Kaamoskukka selitti pennuilleen ja puikahti aukealle maaperälle. Käkitassu lähti kaartamaan kollin selittämään suuntaan päästäkseen fasaanin edelle ja kolli seurasi tiiviisti pentujensa toimintaa. Vaikka Vanamotassun tehtävä oli odottaa, naaras tuntui uppoutuneen ajatuksiinsa ja se liu’utti Kaamoskukan kynnet esille. Kuinka monta kertaa hän oli tyttärelleen sanonut, että lopettaisi ajatuksissaan elämisen? Käkitassun työskentely sen sijaan oli erinomaista. Kolli lähti ajamaan värien peittämää lintua kohti Vanamotassua, mutta naaras tuntui edelleen tuijottavan tyhjää.
“Vanamotassu, ota se kiinni!” Käkitassu ulvaisi naaraalle, joka ei edelleenkään reagoinut. Kaamoskukka ei tehnyt elettäkään auttaakseen pentujaan. Tämä oli heidän tehtävänsä.

Fasaani pyrähti suoraan Vanamotassun edessä lentoon eikä Käkitassu enää ehtinyt saamaan saaliseläimestä otetta. Kollin suu vääntyi irvistykseen ja hän talsi suoraan tyttärensä eteen.
“Mitä Pimeyden metsän nimeen sinä kuvittelit tekeväsi?!” Kaamoskukka sähähti syyttävästi ja väläytti valkoista hammasriviään. Vanamotassu tuntui vasta nyt havahtuvan ajatuksistaan ja tuijotti isäänsä pelonsekaisin silmin. “Mi- minä.. Anteeksi! Mietin vain yhtä asiaa ja en tajunnut ajan kuluneen noin nopeasti ja-” Vanamotassu sopersi hieman hätääntyneenä ja vilkuili ympärilleen hakien tukea Käkitassusta, kuka oli siirtynyt Kaamoskukan rinnalle hakemaan isänsä hyväksyntää onnistuneesta suorituksesta.
“Käkitassu, erinomaista työtä. Sentään yksi pentu on ylpeyteni arvoinen. Ole hyvä, palaa leiriin”, Kaamoskukka naukui ja vilkaisi poikaansa, kuka nyökkäsi tyytyväisenä. Kolli oli näkevinään Käkitassun katseessa pienen palan ivaa ja naaras toivoi, että se oli kohdistettu suoraan Vanamotassulle. Olisi mainiota, jos hänen pentunsa kilpailisivat hänen kehuistaan. Tosin, pentukatraan kyvyt huomioiden Käkitassulla ei vaikuttanut olevan kummoisia vastustajia.
“Olen hyvin pettynyt sinuun. Luuletko, että Pimentotähti haluaa sotureikseen kaltaisiasi surkimuksia, ketkä eivät edes elä tässä maailmassa?” kolli jatkoi ja läimäytti tytärtään käpälällään. Että hän inhosi sitä, kun kissat epäonnistuivat. “Yritin parh..-”
“Sinä et yrittänyt lainkaan”, Kaamoskukka murisi ja astui vieläkin lähemmäksi Vanamotassua. Katsellessaan tytärtään - kissaa kenen piti olla hänen pennuistaan paras - hän näki vain epäonnistuneen, maata nuoleskelevan naaraan. “Repisin turkkisi irti ja syöttäisin sen rotille, jos et olisi minun tyttäreni. Anna olla viimeinen kerta, kun onnistut noin surkealla tavalla. Mutta pidäkin huoli, että et enää ikinä mokaa näin. Seuraavalla kerralla minä en ole yhtä mukava”, Kaamoskukka naukui matalalla äänellä ja kohotti käpäläänsä. Vanamotassu ummisti silmänsä, kun kollin kynnet painuivat naaraan kylkeen ja iskun johdosta naaras horjahti maahan. Kaamoskukka loi naaraan ylle varjon.
“Voi Vanamotassu, rakas. On puhtaasti sinun syytäsi, että osa kissoista ei saa nyt tänään syödäkseen. Ymmärräthän sinä, että jos joku kuolee nälkään, Pimentotähti syyttäisi sinua ja karkottaisi sinut metsän pimeimpään kolkkaan? Minä kyllä pidän puoliasi, mutta kaikki kissat eivät ole yhtä armollisia kuin minä”, Kaamoskukka naukaisi lempeämmällä äänellä ja hymyili teatraalisen huolestuneena.
“Mitä.. Mitä minä voin tehdä. Anteeksi..” Vanamotassu niiskaisi hiljaa.
“Et syö kahteen ja puoleen päivään. Ja saalistat niin kauan, kunnes happi ei kulje keuhkoissasi ja käpäläsi meinaavat repeytyä irti. Vasta sitten saat palata leiriin.” Kaamoskukka naukaisi kylmästi ja kohotti kuonoaan. “Vanamotassu, teen tämän sinun parhaaksesi. Sinun on opittava, että teoilla on seuraukset", kollisoturi jatkoi ja ojensi käpälänsä auttaakseen naaraan ylös. Vanamotassu sai lopulta vaivalloisesti nyökättyä isälleen ja Kaamoskukka kohotti kulmiaan tyytyväisenä. Kolli ei olisi halunnut tilanteen menevän tähän, mutta Vanamotassu ei ollut antanut hänelle muita vaihtoehtoja. Mutta yhdestä asiasta tummaturkkinen kollikissa oli aivan varma. Tämän jälkeen Vanamotassu ei enää ikinä tekisi samaa mokaa Kaamoskukan edessä.

Aikaa oli mennyt hetki siitä, kun Lepakkohuuto oli vetänyt pientä flirttiään kumppaninsa kanssa. Nyt hän oli sen sijaan lähdössä kävelylle tämän kanssa, koska hän pyysi. Kolli oli juuri päässyt kouluttamasta uutta oppilastaan, Käkitassua, ja oli väsynyt, mutta naaras oli menettänyt vasta hänelle tärkeän kissan, Kärppämyrskyn, ja kollin velvollisuus naaraan kumppanina oli pitää hänet tyytyväisenä.
“Olisi ollut mukavaa, jos sinäkin olisit saanut oppilaan. Olisi ollut hauskaa kouluttaa jotakuta sinun kanssasi”, Lepakkohuuto naukaisi naaraalle katsellessaan ylös tämän kauniisiin sinisiin silmiin.
“Niin olisi”, harmaa naaras vastasi hieman vaiteliaasti. Tummanharmaa kolli yritti pohtia, mikä häntä voisi piristää siinä tilanteessa. Kollilla oli mielessään tärkeitä totisiakin kysymyksiä heidän ollessaan nyt kumppaneita, mutta nyt ei varmaankaan ollut hyvä aika sille.
“Juostaan kilpaa joelle! Ehkä siellä on taas Katajanoki haaveilemassa jotain. Yhden kerran yllätin hänet siltä niin kovasti, että hän oli loikata turkistaan!” Lepakkohuuto maanitteli hymyillen niin leveästi, että hänen ulkonevat kulmahampaansa painoivat hänen ihoaan hieman.
“Selvä sitten, mutta varaudu murskahäviöön!” Rosmariinikynsi vastasi ja hänen silmissään saattoi nähdä pienen kilpailuhenkisen loisteen, vaikka niissä paistoikin edelleen suru läheisen menettämisestä.
“Voit vain unelmoida, rotan hönkä!” pieni tummanharmaa soturi vastasi ja pinkaisi juoksuun. Ei hänkään oikeasti uskonut omiin mahdollisuuksiinsa kovin paljoa. Hän oli liian lyhytrajainen voittamaan kumppaniaan, jonka jalat tuntuivat lukin jaloilta kollin jalkoihin verrattuna.

//Rosmy?

Sairastuminen oli tehnyt Laineliekille vain kaikkea pahaa. Hänestä tuntui kurjalta. Naaras olikin päättänyt lähteä ulos kävelylle, jos hän saisi vaikka mielialansa kohennettua. Kuitenkin luminen maisema ja kylmä ilma eivät olleet mikään paras piristys hänelle.
Lumen paakkuuntuessa Laineliekin turkkiin kiinni alkoi matkan jatkaminen tuntua vain entistäkin raskaammalta. Hänen kaunis siniharmaa turkkinsa oli täynnä valkoisia lumipaakkuja, jotka lähtisivät vasta leirissä, kun hän putsaisi turkkinsa.
Metsässä kuului partion hiljainen puheensorina kauempana sekä jonkun yksinään kulkevan kissan rämpiminen lumessa. Laineliekki ei voinut muuta kuin puhahtaa. Tekisikö tämäkään yksilö mitään järkevää? Toki oli hänkin paras puhuja, kun ei itsekään ollut kuin ulkona jaloittelemassa.
Naaras pysähtyi paikalleen, kun kuuli yltään kumman onton äänen. Hän käänsi eripari katseensa ylös ja kerkesi vain juuri ja juuri nähdä alas tulevan suurikokoisen oksan ja kasan lunta, kun se iskeytyi jo voimalla hänen päälleen. Naaras parahti, kun iski päänsä kovaa, osittain oksaan, osittain voimalla tulevaan lumeen. Sitten hänen silmissään alkoi pimetä.
“Kirottu oksa”, hän sai vain kuiskattua, kunnes viiltävä kipu hänen päässään alkoi turruttaa hänen mielensä ja lähestyvien kissojen äänet alkoivat kuulostaa kuin tulisivat jään takaa. He olivat kai kuulleet hänen huutonsa.
Vaikka Laineliekki halusi uskoa selviämiseensä, hän tiesi kyllä itsekin paremmin. Tästä ei enää noustaisi. Maailma hänen ympärillään katosi ja hän tunsi veren noruvan päästään, kun hänen henkensä lipui Pimeyden Metsän maille.

//R.I.P

Söin tuoresaalista isäni kanssa yhdessä. Hän istui minua vastapäätä ja näin hänen tuijotuksestaan, että hän selvästi halusi sanoa jotain. Se halusinko kuitenkaan kuunnella häntä oli aivan oma kysymyksensä.
“Kuules, Katajanoki, olen hieman ajatellut”, Syöksyaskel aloitti. Vilkaisin isääni kulmieni alta samalla, kun mutustin jakamaamme lintua. Saatoin vain pelätä sitä, mitä isän sanat olivat tuleva.
“Olet nätti ja voimakas naaras. Olet perheemme täydellinen tähti. Minusta sinun tulisi ryhtyä etsimään omaa kumppaniasi ja tehdä perheellemme jatkoa. En tahtoisi antaa tätä tehtävää turhakkelle-” jolla hän viittasi Hierakkapilveen “- vaan jollekin, joka todella voisi jatkaa sukuani - tarkoitan siis sukuamme - tyylillä ja voimalla”, isä naukui ja lukitsi sinisen katseensa minuun. Pysyttelin hiljaa, ilme värähtämättäkään. En halunnut antaa isäni nähdä, mutta mielessäni mylvi. En tiennyt halusinko edes kumppania, saatika sitten pentuja! Kuolonklaanin kissat eivät olleet mikään suosikki valikoimani.
Nyökkäsin vain isälle vastaukseksi ja jatkoin linnun nautiskelua - tai ainakin yritin, koska isäni kommentti oli vienyt ruokahaluni.

Yritin ulkoilla siinä toivossa, että saisin ajatukseni pois sekamelskastaan. Kuinka saisin löydettyä itselleni kumppanin, joka olisi edes siedettävä?
Uiveloyö ilmestyi näkökenttääni. Hän liukui joen jäällä, joka sai minut miettimään, millaista olisi elämä Virtausklaanissa jään peittäessä jokea ja estäessä kissoja kulkemasta maan ja veden välillä. Toki eivät Virtausklaanin kissat kyllä erityisemmin kulkeneet maalla, joten kai heidän elämänsä jatkuisi melko normaalisti.
Yhtäkkisesti naaras kysyi minulta olinko vielä kokeillut jäätä itse. Sen päällä kuulemma pääsi lujaa. Ajatus houkutti kyllä, mutta samaan aikaan en tiennyt halusinko kokeilla mennä virtaavan veden yläpuolella. Jos jää rikkoontuisi, putoaisin kylmään veteen, ja sieltä ei varmaankaan olisi paluuta.
“Eihän se mene rikki?” kysyin epäluuloisena ja kurotin kaulaani hieman jäätynyttä jokea kohden. Kovaa kyytiä meneminen kuulosti hyvältä, mutta en halunnut pudota jäihin. Toki silloin minun ei ainakaan tarvitsisi ajatella kumppani asioita sen jälkeen…
Kosketin etutassullani jäätä rannalta ja pohdin oliko hauska todella sen vaaran kelpoinen.

//Uivelo?
//Voit laittaa Uivelon suostuttelee Katajan jäälle myös :D

Lammikkoloikka kosketti hännällään nukkuvaa Hilleripilveä. Aurinko oli jo laskenut ja täällä kolli edelleen kuorsasi pois yöpartion väsymystä. Mokoma laiskuri! Ei yöpartioon osallistuminen antanut lupaa loisia koko päivää. Luulisi Hilleripilvenkin ikäisen kissan tietävän sen. Lopulta leopardikuvioinen kolli raotti silmiään ja Lammikkoloikan turkin osuessa niihin, soturi nousi ylös teatraalisen pirteästi.
“No mitäs rakas kumppanini? Etkö ole kuullut sanontaa, että älä herätä nukkuvaa komistusta?” Hilleripilvi naukaisi heleällä äänellä mikä sai happaman nesteen nousemaan Lammikkoloikan kurkkua pitkin lähes suoraan suuhun. Hilleripilvi se tiesi miten kumppania kohdeltiin, toisen sanathan olivat suorastaan hunajaisia.
“Voi armaani”, Lammikkoloikka antoi samalla mitalla ja asetti päänsä kollin kuonon alle: “Etkö sinä ole kuullut sanontaa, että tee työsi kunnolla tai päädy variksenruoaksi?” naaras kuiskasi kehräyksensä ja katsoi toista katseella mitä rakkaus ei ollut heleäksi maalannut. Onneksi kollinkin oma oli kietoutunut verkkoon mitä rakkaus ei voisi läpäistä. Hyvä, he olivat edelleen samalla sivulla. Hilleripilvi tuhahti ja vetäisi kuononsa pois naaraan alta. Lammikkoloikka vilkaisi kollia sivusilmällä. Voi, eikö hän halunnutkaan hempeillä? Kuinka sääli..
“Kultaseni, älä puutu minun tapaani tehdä töitä”, kollikissa naukui Lammikkoloikan korvaan pirteällä, mutta hiljaisella äänellä. Naaras käänsi hieman katsettaan ja antoi silmiensä pyörähtää ympäri. Joskus hän katui valintojaan mikä oli naaraalle harvinaista. Yleensä hän ei huonoja valintoja tehnytkään, mutta tällaisina hetkinä Hilleripilvi oli juuri sellainen. Mokomakin omahyväinen otus…
“No, oliko sinulla jotain asiaakin vai halusitko vain viettää aikaa kumppanisi kanssa?” Hilleripilvi kysyi haukotuksen kera ja naaras joutui kaivelemaan hetken muistiaan.
“Totta kai viettääkseni aikaa sinun kanssasi. Mitä sinä nyt oikein luulit?” Tuhkajuovan tytär hymyili ja kallisti päätään. “Kunhan lehtikato tästä vain väistyy, niin Kuolonklaani tarvitsee vahvistusta. Tiedät varmaan mitä minä tarkoitan.” Hilleripilvi vilkaisi Lammikkoloikkaa jopa yllättyneen oloisena.
“Kuin olisit Pimeyden metsän soturin nähnyt”, naaras huokaisi päätään pudistellen.
“Pyh. Mutta olen samaa mieltä. Kuolonklaani menetti kuitenkin muutaman soturin viheryskään. Meidän kahden pennut nostaisivat Kuolonklaanin tason takaisin sinne minne se kuuluu”, Hilleripilvi virnisti tapansa mukaan.
“Hmh, niin kai”, Lammikkoloikka naukaisi hieman empien. Hän oli ollut aina ennen suhtautunut pelkkään hyötyyn pohjautuvaan kumppanuuteen empien. Kuinka sellaiset kissat voisivat perustaa ehjän perheen, jos heidänkään suhde ei ollut ehjä tai perustunut minkäänlaisille tunteille. Hänellä ja Hilleripilvellä ei ollut minkäänlaista liimaa mikä pitäisi heidät yhdessä. Ja mitä sitten kun heidän kumppanuutensa jossain kohtaa katkeaisi? Kuinka pennut tai pentujen kehitys reagoisi siihen? Hilleripilven sanoissa oli kuitenkin jotain itua. He molemmat olivat vähintään kohtalaisen hyvässä asemassa olevia puhdasverisiä sotureita. Kuinka pieleen heidän pentunsa voisivat kasvaa?

Lillukkatassu otti vauhtia harmaasta järkäleestä ja ponkaisi sen kautta korkeuksiin. Naaraan loikka kantoi pitkälle, niin pitkälle että hänen vastuksenaan ollut Hämärähalla siirtyi kauemmaksi ja Lillukkatassu mätkähti naama edellä routaiseen maahan. Hetken ajan naaras vain otti tuijotuskilpailua jäätyneen maan kanssa. Miksi taisteleminen ei sujunut? Olihan hänen isänsä sentään itse Kaamoskukka.. Pelätty ja ankara taistelija.
“Uudestaan vaan!” kuului reipas ja teennäisen positiivinen naukaisu. Lillukkatassu ei vieläkään noussut. Hän kyllä tiesi miksi Hämärähalla raahasi häntä alvariinsa ylimääräisiin taisteluharjoituksiin. Naarasoppilas oli nimittäin umpisurkea taistelija! Kyllä Kyyhkypyrähdys oli sen käytöksellään osoittanut. Lillukkatassun huuli nousi irvistykseen ja naaras nousi ylös yhtä nopealla liikkeellä, kun oli sinne joutunutkin.
“Ihan sama, minä lopetan! Sinä vain haaskaat aikaasi. Sano se, olen huono taistelija. Tiedät sen itsekin!” Lillukkatassu kivahti äkkipikaisesti ja tuijotti emoaan ärtyneenä. Sisaruksistaan naaras oli yleensä se kuka ei luovuttanut. Hämärähallan katse ei kuitenkaan värähtänytkään.
“En pidä siitä, että haluat luovuttaa”, Hämärähalla sanoi lyhytsanaisesti ja tuijotti tytärtään pistävällä katseella. “Samaa Kaamoskukkakin aina sanoo.”
Lillukkatassu käänsi hieman katsettaan. Ei Hämärähalla väärässä ollut. Lillukkatassu oli joskus pentuna erehtynyt luovuttamaan ja hän oli saanut kuulla siitä päiväkausia. Ehkä Hämärähallakin oli? Vahvaluontoisena Lillukkatassu ei halunnut näyttää emonsa olevan oikeassa, joten hän vain potkaisi kiveä ja tuhahti.
“No, mitä minä sitten teen? Kauhistutan kaikki kuoliaaksi surkeudellani?” Lillukkatassu jatkoi valittamistaan ja huiskautti häntäänsä.
“Valittamisesi saa sinut näyttämään surkealta. Kokoa itsesi ja puhu minulle sitten uudelleen”, Hämärähalla naukaisi ja laski takapuolensa maahan. Lillukkatassun silmät suurenivat, kun naaras vain alkoi sukimaan turkkiaan.
“Oikeasti, haluan jo takaisin leiriin! Ei tästä kuitenkaan tule mitään, minä voisin tehdä jotain mitä minä osaan. Kuten vaikka saalistamaan”, Lillukkatassu yritti, mutta Hämärähalla tuijotti häntä elottomalla katseella. “Haloo, oletko sinä kuollut vai kuuro??”
Lillukkatassu heilutti käpäläänsä, mutta ruskeankirjavassa naaraassa ei näkynyt lainkaan minkäänlaisia merkkejä siitä, että hän kuunteli. Hetken ajan naaraskissa harkitsi, että vain vain marssisi leiriin ja jättäisi Hämärähallan yksinään istumaan, kuin mikäkin vähä-älyinen. Mutta Lillukkatassu ei kuitenkaan halunnut jättää emoaan yksin.
“Hyvä on, hyvä on. Taistellaan sitten”, naaraskissa mutisi lähes äänettömästi, mutta Hämärähalla vain kohotti toista kulmaansa. Lillukkatassua raivostutti, miksi emosta oli tullut lähes yhtä vaativa, kuin isästä? Hämärähalla oli aina ollut se rennompi ja lempeämpi. Lillukkatassu päästi syvän huokauksen.
“Kerro minulle miten minä voin parantaa suoritustani.” Sanat tulivat naaraan suusta yhtä hitaasti, kuin tahmea hunaja mehiläistenpesästä ja oli ollut lähellä, että ne olisivat juuttuneet hänen kurkkuun ikuisiksi ajoiksi. Lopulta Hämärähallan kasvoille levisi tuttu, lämmin hymy mikä tasoitti hieman oppilaan tyrskyjä.
“Noin sitä pitää”; naaras hymyili aidosti ja vaikka Lillukkatassu kuinka yritti pitää kasvojensa ilmeen suuttuneena, hymy puski väkisinkin hänen kasvoilleen. Hämärähalla tuli hieman lähemmäksi ja kosketti naarasta hännällään.
"Tahdon vain, että sinä pystyt puolustautumaan. Koskaan ei tiedä milloin vaara yllättää", Hämärähalla naukaisi hiljaa ja sai Lillukkatassun hieman hämmentyneeksi. Kuolonklaanillahan oli tällä hetkellä hyvät välit Eloklaaniin. Kai taistelusta olisi jotain merkkejä, jos Eloklaani yrittäisi jotain..?
"No, onneksi Eloklaani ei mahda meille mitään!" Lillukkatassu hihkaisi hieman iloisemmin. Hämärähalla ei kuitenkaan sanonut mitään, mutta naaras pystyi suorastaan vannomaan, että Hämärähallan kasvoilla läikähti jokin tuntematon ilme. Eikö Hämärähalla luottanut siihen, että he pystyisivät puolustautumaan Eloklaania vastaan? Kuolonklaanihan oli voittanut viime sodan! Vai tiesikö naaras jotain mitä hän itse ei tiennyt? Lillukkatassu nosteli käpäliään hermostuneena. Ehkä hän oli vain kuvitellut kaiken. Tai sitten Hämärähalla stressasi tapansa mukaisesti turhia.

Kylmyys tihkui käpäliini jäästä, jonka päällä seisoin. Jäätynyt vesi oli naarmuuntuneen valkoinen; tuuli puhalsi siellä täällä lumipyörteitä sitä pitkin kuin yrittäen hioa sitä kirkkaammaksi. Vaikka kuinka yrittäisin, en näkisi omaa kuvajaistani heijastuvan sen pinnasta samalla tavalla kuin sulasta vedestä. Se aiheutti minulle pienen identiteettikriisin.
Mitä jos unohtaisin, miltä näytin? Tai jos olisinkin hiirenkorvan tullen aivan eri näköinen kuin lehtisateella? Mitä jos en olisikaan enää minä ja heijastukseni näyttäisi aivan vieraalta?
Nämä ajatukset poukkoilivat päässäni liukuessani joen muotoista jääuraa pitkin. Kuolonklaaniin oli vihdoin laskeutunut rauha, kun viimeisetkin viheryskään tai valkoyskään sairastuneet kissat olivat saaneet terveen lausunnon. Klaani oli vielä heikko taudin jäljiltä, mutta Pimentotähti - joka ei ollut ehtinyt olla uudessa virassaan vielä kovin kauaa ennen kuin epidemia oli iskenyt - oli pitänyt huolen siitä, että pyörät jatkaisivat pyörimistään tapahtuneesta huolimatta.
En oikein osannut muodostaa mielipidettä uudesta päälliköstämme. Hän oli ainakin vähemmän hullu kuin Henkäystähti, jonka armottomat kynnet olivat olleet upotettuina klaanitoverien nahkaan liian kauan. Pimentotähti olikin purkanut monia edeltäjänsä asettamia sääntöjä, kuten puoliveristen liikkumisrajoitukset. Se oli kohentanut ilmapiiriä huomattavasti.
Luistellessani kömpelösti neljällä jalalla jäällä havaitsin silmänurkassani liikettä. Tuttu valko-oranssi turkki pisti silmääni kuin aurinko, eikä minun tarvinnut miettiä kahta kertaa, kuka kyseessä oli. Nostin häntäni ylös saadakseni Katajanoen huomion. Naaras oli ilmeisesti huomannut minut jo ennen kuin olin itse huomannut hänet, sillä hän katseli jo valmiiksi suuntaani. Meillä oli sen verran välimatkaa, etten pystynyt lukemaan hänen ilmettään täältä asti.
Viime kuina minusta ja Katajanoesta oli tullut hyvin tutut toisillemme. Livahdimme molemmat usein leirin ulkopuolelle omille teillemme kun muiden silmä vältti, ja jostain syystä me satuimme tupsahtamaan lähes aina samoille mietiskelypaikoille. Aluksi Katajanoki oli selvästi yrittänyt vältellä minua, mutta ajan mittaan minusta oli alkanut tuntua, että hän sieti läsnäoloani yhä enemmän. Siksi minä yleensä tuppauduin hänen seuraansa itsekin istumaan ja mietiskelemään, vaikka toisinaan saatoimme käydä melko vähäsanaisia mutta pohdiskelevia keskusteluja keskenämme.
“Oletko jo testannut jäätä?” minä huikkasin vaalealle soturille ja liu’uin vähän lähemmäksi häntä ja rantaa. “Se luistaa hyvin. Tuntuu melkein siltä kuin lentäisi, jos ottaa vauhtia ja antaa itsensä vain liukua.”

//Kataja?