Sää oli lämmin. Tunsin sen mustalla turkillani, kun partion jälkeen jäin kuljeskelemaan vailla määränpäätä Kuolonklaanin reviirille. Oli ilta: aurinko laskisi pian. Pienen hetken saisin kuitenkin nauttia auringon luomasta kultaisuudesta sekä illan tuomasta rauhasta.
Askeleeni olivat joutuisat, kun suuntasin Lehtikuusilaaksoon. Ikä ei vielä painanut, huomasin helpotuksekseni. Toivoin pysyväni tällä maan kamaralla vielä pitkään, vaikka syitä elää oli vähän. En ollut valmis vanhenemaan. Minulla oli vielä paljon tekemistä ja saavutettavia maaleja. Tärkeimpänä päällikkyys. Ja vaikka pentuni eivät enää pitäneet minua emonaan, en koskaan itse luopuisi tuosta roolista. Halusin nähdä heidän varttuvan.
Lehtikuusilaakson saavutettuani istuuduin kuusen alle ja suljin silmäni. Kenties ei ollutkaan oikea valinta tulla tänne, sillä laakso menettäisi ensimmäisenä päivän auringonvalon. Täällä oli kuitenkin rauhallista. Tarvitsin tilaa itselleni ja ajatuksilleni, sillä juuri nyt koin halua velloa elämäni kurjuudessa. Sydämeni oli pakahtua murheista, peloista ja katumuksista, mutta yleensä pidin nuo tunteet visusti kurissa. Joskus ne oli kuitenkin päästettävä valloilleen.
Sallin itseni ajatella Turmaloikkaa. Palautin mieleeni, miltä hän näytti: suurikokoinen, harmaaturkkinen, vahva. Olisin antanut paljon voidakseni sinä hetkenä tuntea hänen turkkinsa omaani vasten. En kuitenkaan ollut valmis antamaan tarpeeksi. Saatoin vain unelmoida hänen ruskeista silmistään ja lempeästä hymystään. Se hymy oli varattu vain minulle ja pennuillemme, hänen perheelleen.
Kidutin itseäni muistelemalla hetkiämme yhdessä. Kun olimme olleet nuoria ja olin itsepäisesti vastustellut tunteitani häntä kohtaan. Turmaloikka oli ollut kärsivällinen: hän oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Hän teki minut kokonaiseksi, niin kliseistä kuin se olikin sanoa. Osa minusta oli tuntunut puuttuvan aina hänen lähtönsä jälkeen. Sisälläni tuntui ontolta. Rakkautemme oli ilmentynyt minussa turvallisuuden ja lämmön tunteena, ja se oli tyystin kadonnut hänen mukanaan. Muistelin, miltä oli tuntunut palata hänen luoksensa partion tai kokoontumisen jälkeen. Tuntui siltä, kuin olisin saapunut kotiin. Nyt kotini oli jossain kaukana, jos sitä ylipäätään enää oli.
Vaivuin voimattomana makaamaan kuusen juureen. Joka päivä mieleni halusi vaeltaa siihen maailmaan, missä en olisi koskaan karkottanut Turmaloikkaa. Tänä iltana annoin sille periksi, vaikka tiesin satuttavani itseäni. Sallin itseni ajatella Turmaloikkaa ja pentujamme sekä onnellista elämäämme yhdessä. Salamasielu ja Loskalauha tuntisivat oikean isänsä. Myrskymahti olisi entisensä, eikä katsoisi minua inholla vaan lämpimällä innokkuudella. Voisin katsella Pyräkkäpirua ja Kaamoskukkaa istumassa isänsä vieressä vaihtamassa kuulumisia. Ja illalla, kun olisin raskaan päivän jälkeen valmis työssäni, voisin asettua lepäämään Turmaloikan viereen, sinne minne kuuluin.
Olin niin pohjattoman surullinen, etten edes jaksanut itkeä. Olin turta. Makasin vain ajatusteni kanssa kuusen alla auringon hiljalleen hiipuessa ja pohdin menetettyä elämääni. Jossain vaiheessa nukahdin, mutta nuo ajatukset saivat jatkoa unissani. Herätys tulisi olemaan karvas.

Kamomillapyörre katsoi Hiljaisuusvarjoa hieman ehkä yllättyneen näköisenä, mutta tervehti kollia takaisin ja kertoi, että pennuilla meni hyvin, vaikkakaan ei voinut tietää kuolleen pentunsa Persiljapennun olotilasta. Naaras myös selitti, että Lummetassu oli mennyt pentutarhalle auttamaan Hierakkapennun ja Katajapennun hoitamisessa. Se lämmitti Hiljaisuusvarjon mieltä. Hän tykkäsi kuulla siitä, mitä hänen tyttärensä puuhasi. Hän tuntui olevan aina auttamassa muita tai muuten viettämässä iloisesti aikaansa klaanissa. Se piti aina valkoruskean kollin iloisena.
“Lummetassu on kyllä ihana nuori kissa. Kuin ilmetty isänsä, eikö vain? Vai oletko eri mieltä?” naaras naukui lopuksi. Hilaisuusvarjo ajatteli tytärtään ja hymyili iloisesti.
“En sanoisi ehkä, että kuin ilmetty isänsä, mutta onhan meissä nyt samaa. Lummetassu on kelpo kissa kyllä ja jonain päivänä hänestäkin kasvaa mainio soturi”, valkoruskea kolli naukui. Kamomillapyörre nyökkäsi.
“No, mutta miten sinulla on mennyt pentutarhalla? Voisin uskoa, että heissä on paljon hommaa vain oman kokemukseni kautta, mutta kaikki pennut ovat kyllä erilaisia. Ja onhan Mäntyviiksikin siellä sinulle apuna”, Hiljaisuusvarjo naukaisi yrittäen pitää rentoa keskustelua yllä. Hän huitaisi maata hännällään hieman ja hymyili Kamomillapyörteelle.

//Kamo?

Jokin pitelemätön alkukantainen voima otti minusta vallan, kun erakko yhtäkkiä pinkaisi juoksuun edestäni. Naamalleni piirtyi innostunut virne, ja käpäläni nykivät minut liikkeelle nopeammin kuin ajatukseni kulki. Tämä kolli oli hidas, säälittävä kuin sairas saaliseläin. Minun ei tarvinnut edes vedellä täysillä pysyäkseni mukana vauhdissa. Itse asiassa minä jopa hidastin vähän tahtiani antaakseni erakolle pienesti etumatkaa - sekä väärää toivoa pelastumisesta. Kirisin kollin kiinni yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes tämä läähättäisi kuin koira auringonpaahteessa. Väsyttäisin häntä pikkuhiljaa niin kuin jänistä takaa-ajettaessa. Lopulta tekisin hänelle samalla tavalla kuten kaikille leluille, joihin aina jossain vaiheessa kyllästyin, ja heittäisin hänet menemään.
Ajojahtiamme oli kestänyt jo jonkin aikaa. Pitkitin sitä tahallani välillä kiihdyttämällä vauhtiani niin, että ylsin näykkimään häntä kyljistä juostessamme, ja palaamalla sitten takaisin hänen taaksensa kurkottellakseni kynsilläni hänen takajalkojansa. Välillä vaihdoin suuntaamme syöksymällä hänen eteensä ja ohjaamalla häntä kuin vauhkoontunutta karjaa. Mielihyväinen kehräys kumpusi kurkustani. Siitä oli aikaa, kun minulla oli viimeksi ollut näin hauskaa saaliin kanssa.
Kaiken hyvän oli kuitenkin joskus loputtavan. Jos joku ulkopuolinen sattuisi näkemään pienen hippaleikkimme, saisin taatusti satikutia, koska en ollut ajanut erakkoa vielä pois alueeltamme. Niinpä minä syöksähdin taas kollin eteen, ja kun tämä yritti hätäännyksissään tehdä U-käännöstä, jymäytin etukäpäläni hänen lonkkiinsa ja seurasin huvittuneena, miten hän lyyhistyi maahan. Löntystin hänen eteensä kiirettä pitämättä ja tuhahdin nähdessäni kollin suurien, päästä poksahtamaisillaan olevien silmien lasittuneen tuijotuksen. Mikä typerä katti.
“Sinua ei ole taidettu älyllä pilata”, naurunomainen murahdus karkasi suustani, kun naputin kynnelläni kollin otsaa. “Toivottavasti tajuat edes pelätä henkesi edestä, sillä se tässä tosiaan on pelissä. Minä annan sinulle yhden tilaisuuden päästä täältä elossa pois, kuuletko? Lasken kahteenkymmeneen, ja sinä aikana sinun on yritettävä päästä mahdollisimman kauas reviiriltämme, ennen kuin minä ehdin saada sinut kiinni ja tehdä sinusta varoittavan esimerkin muille kaltaisillesi.”

//Aave?

Poppelitassu istui Kuolonklaanin leirin pääaukiolla ja silmäili kissoja puolihuolimattomasti. Hän yritti etsiä Maatassun ruskeaa turkkia, mutta pettymyksekseen ystävä ei ollut aukiolla. Poppelitassu huokaisi ja liikahti levottomasti. Hän oli ollut oppilaana jo pitkään, eikä soturinimityksiin olisi varmasti kovin pitkä aika. Kollikissan suu avautui haukotukseen ja tämän kurkusta pääsi tahaton narahtava ääni. Kolli ravisteli päätään ja käänsi kellanvihreän katseensa pilviselle taivaalle. Hiirenkorva oli jo pitkällä, eikä viherlehteen varmasti olisi paljoa aikaa. Kolli ei muistanut ensimmäisestä viherlehdestään juuri mitään, koska hän oli silloin ollut pieni pentu.
"Hei, Poppelitassu", Mäntyviiksen rauhallinen ääni sai oppilaan säpsähtämään. Hän käänsi tuiman katseensa kuningattareen, joka oli hänen huomaamattaan päässyt vierelle. Mustaturkkinen ikikuningatar istuutui alas ja katsoi lempeästi entistä hoidokkiaan.
"Öö, hei", Poppelitassu naukaisi ja nyrpisti nenäänsä.
"Miten soturikoulutuksesi etenee?" Mäntyviiksi kysyi. Poppelitassun mielestä kuningatar kuulosti siltä, että häntä aidosti kiinnosti nuoren kollin elämä. Todellisuudessa koulutus ei edennyt kovinkaan hyvin. Poppelitassu ei ollut kovinkaan motivoitunut harjoittelija, eikä hän tullut erityisen hyvin toimeen mestarinsa kanssa. Lepakkohuuto ei kai pitänyt siitä, miten hänen oppilaansa valehteli jatkuvasti kaikesta. Tavanomaisiin valheisiin harjoitustilanteissa kuuluivat ne, kun Poppelitassu kertoi saaneensa saalista, mutta joku oli varastanut sen. Hän halusi vaikuttaa aina mahdollisimman taitavalta ja ihailtavalta kissalta, mutta todellisuudessa Poppelitassu oli kaikkea muuta, eikä hän osannut keksiä kovinkaan hyviä valheita. Tyhmemmät uskoivat hänen valheensa, mutta Lepakkohuuto ei kuulunut niihin kissoihin.
"Todella hyvin", kolli päätti kuitenkin valehdella, "Lepakkohuuto sanoi, että olen paras oppilas, jonka hän on koskaan nähnyt." Sekin oli valhe, sillä mestari ei koskaan ollut sanonut mitään sinnepäinkään. Mutta mistä Mäntyviiksi olisi sen voinut tietää? Mäntyviiksen kasvoilla oli edelleen hänelle tavanomainen, rauhallinen ja lempeä hymy.
"Sepä hienoa", musta naaras naukui päätään nyökytellen.
"Olen nähnyt, että olet viime aikoina ollut aika paljon yksin. Onko sinulla muita ystäviä Maatassun lisäksi?" Mäntyviiksi kysyi hieman huolestuneen oloisena. Poppelitassu huokaisi, niinpä tietysti. Hän ei pitänyt siitä, että hänen asioihinsa puututtiin.
"On minulla, minulla on paljonkin ystäviä. Et varmaankaan ole vain nähnyt heitä, koska vietämme yleensä aikaa oppilaiden pesässä tai harjoituksissa", tabbykuvioinen oppilas valehteli.
"Vai niin", Mäntyviiksi totesi mietteliään oloisena. Poppelitassu oli kyllästynyt tähän keskusteluun, joten hän nousi ylös.
"Minun täytyy nyt lähteä. Joillakin on katsos velvollisuuksiakin", kolli tuhahti viitaten siihen, ettei kuningattarella ollut tällä hetkellä mitään velvollisuuksia. Mäntyviiksi oli käytännössä vain taakka koko klaanille aina silloin, kun pentutarhalla ei ollut yhtään orpopentuja. Poppelitassu sen sijaan piti itseään merkittävänä koko klaanin kannalta. Hän sentään saalisti ja partioi päivittäin!

Olin juuri jutellut lummetassun kanssa ja naarasoppilas oli ehdottanut että voisi mennä vahtimaan pentujani mäntyviiksen kanssa ja minä olin suostunut. Tosin naaraalla taisi olla jotain muuta mielessään mutta ei mitään pahaa ainakaan.. Toivottavasti? Lummetassulla taisi olla taka-ajatuksena vain se että halusi pennuistani ystäviään tai ehkä tämä oli opettamassa niille jotain leikkiä.. Mitä väliä? Tärkeintä että hierakkapentu ja katajapentu olivat turvassa!
"Hyvää päivää, Kamomillapyörre! Kuinka pennut voivat? Olen kerennyt vaihtaa pari sanaa kyllä Katajapennun kanssa yhdessä välissä, mutta Hierakkapentuun en ole vielä kerennyt tutustua. Mutta molemmat vaikuttavat kyllä kelpo kissoilta. Katajapentu oli kyllä hieman hiljainen ja tuijotti jotenkin hyvin hassusti, mutta oikein ihastuttava pentu hän kuitenkin oli”, yllätäen kuulin hiljaisuusvarjon äänen ja säpsähdän tämän ääntä. Käännyn silmät pyörreinä tätä kohti karvat pystyssä mutta silotin ne nopeasti.
"Hei vain hiljaisuusvarjo.." vastaan korvat luimussa.
"Ja pennut voivat hyvin.. Tai en tiedä voiko persiljapentu hyvin.. Hänhän on kuollut.." mauun ja lasken katseeni käpäliini hivenen allapäin. "Mutta hierakkapentu ja katajapentu ovat pentutarhassa mäntyviiksen kanssa. Lummetassukin meni sinne hän halusi mennä auttamaan heidän vahtimisessaan mutta epäilen että hän meni tekemään vähän muuttakin.. Esimerkiksi opettaisi heille jonkin leikin tai jotain. Lummetassu on kyllä ihana nuori kissa.. Kuin ilmetty isänsä eikö vain? Vai oletko eri mieltä? ", lisään esittäen hivenen ilkikurista ja näpäytän hiljaisuusvarjoa hännänpäälläni.
//hiljune?

Suin turkkiani raukeana oppilaiden pesässä. Kun sain turkkini suittua venyttelin jäseniäni ja haukotelen hivenen ennenkuin tassutan silmät kirkkaina ulos pesästä valmiina uuteen päivään. Heti kun astuin ulos pesästä katseeni kiinnittyi nuoreen soturiin tuiskutuuleen joka ilmeisesti tutki tuoresaaliskasaa jonkin maukaan varalta ilmeisimmin. En tuntenut naarasta niin hyvin kuin olisin halunnut sillä en ole ollut naaran kanssa paljoakaan tekemisissä. Mutta niin paljon kuin minua selvästi vanhemmasta mutta kuitenkin nuoresta naarasta tiesin ja olin kuullut tiesin että tämä oli mukava. Nostan pörröisen ja pitkän häntäni pystyyn ja heilutelen sitä edestakaisin rauhalliseen tahtiin samalla kun tassutin kohti tuiskutuulta.
"Hei tuiskutuuli! Onko siellä jotain maukasta?" kysyn silmät loistaen toivoen että saisin naaraasta uuden ystäväni. Tähän mennessä olin onnistunut saamaan vain kamomillapyörteen.. Itse asiassa muiden kanssa olin vain jutellut enkä koskaan kysynyt haluaisivatko he olla ystäviä.. Niin ehkä minulla olikin ystäviä enemmän kuin yksi mutta vain yksi virallisesti! Muilta pitäisi kai kysyä. Pudistelen kuitenkin päättäni selvittäkseeni ajatuksiani ja keskityäkseni täysin tähän hetkeen ja tuiskutuuleen. Ja tajuan että tuiskutuuli katseli minua silmät sirrillä.
"Etkö kuullut mitä sanoin?" tuiskutuuli maukui vähän kärsimättömän oloisena. Säpsähdin tajutessani että en ollut kuullut mitään mistä naaras oli puhunut.
*Entä jos se oli jotain tärkeää??* ajattelen.
"Anteeksi olin ajatuksissani voisitko toistaa?" mauun nolona ja siirrän katseeni käpäliini.
"Ei se mitään lummetassu ei se mitään tärkeää ollut", tuiskutuuli maukui ja laski häntänsä lavoilleni mutta veti sen nopeasti pois.
"No toivottavasti nähdään taas pian mutta minun täytyy nyt mennä metsästyspartioon" tuiskutuuli maukui. Nostin katseeni takaisin mustaan naaraasen siniharmaailla yksityis-kohdilla.
"Hei hei vain sitten." mauun hymyilen.
*Minun ja tuiskutuulen ystävyys on alussa.. Tai ehkä ei.. Ehkä hän oli vain mukava koska olin hänen klaanitoverinsa?* ajattelen mutta pudistelen kuitenkin päätättäni selvittäkseeni ajatukseni ja vilkuilin sitten ympärilleni sen varalta että aukiolla olisi jokin muu mutta loppujen lopuksi sitten näin vain kamomillapyörteen joka työntyi juuri ulos pentutarhasta väsyneen oloisena turkki sotkussa.
*onkohan hänellä vaikeaa hierakkapennun ja katajapennun kanssa?" mietiskelen ja tassutan kunigataren luokse.
"Hei kamomillapyörre onko jokin hätänä?" kysyn silmät loistaen ja katselen tätä kiinteästi.
"Ovathan hierakkapentu ja katajapentu kunnossa?" kysyn huoli tabby-kuvioisen naaraan pennuista paistaen äänesäni. Kamomillapyörre nosti katseensa minuun silmät hämmenyksestä ammollaan.
"Toki he ovat kunnossa.. Minä vain tarvitsin vähän aikaa rauhassa joten tulin ulos pentutarhasta ja jätin Heidät mäntyviiksen seuraksi. Ei se kuitenkaan siitä johdu että he olisivat vaikeita tai mitään he ovat erittäin hyväkäytöksisiä ja hiljaisia.. Mutta minä vain ikävöin persiljapentua ja ajattelen häntä vain niin paljon kun katselen heitä.. Toivon vain että persiljapentu olisi voinut kasvaa heidän kanssaan.." kamomillapyörre maukui melko toivottoman kuuloisena.
"Epäilen vain että en ole tarpeeksi hyvä emo heille.." naaras lisää ja siirtää katseensa maahan.
"Ai.. Voinko auttaa jotenkin? En voi tehdä paljoakaan sen tiedän mutta entä jos voisin vaikka vahtia heitä mäntyviiksen Kanssa?" mauun katselen kamomillapyörrettä lämpimmästi. Naaras katseli minua kiitolisena ja päästi pienen kehräyksen.
"Totta kai voisit vaikka mennä heti?" naaras maukuu hymyilen. Nyökkään tyytyväisenä siitä että voisin auttaa ystävääni tämän pentujen kanssa ja entä jos saisinkin vielä tämän pennuistakin ystäviäni? Sen jälkeen työnnyn sisään pesään ja huomaan hierakkapennun ja katajapennun heidän ja kamomillapyörteen vuoteella katajapentu näytti olevan unessa mutta hierakkapentu näytti erittäin virkeältä istuskellessaan sisarensa vierellä ja siirtää sitten ruskean katseensa minua kohti ja tämän silmät laajenivat hämmästyksestä. Mäntyviiksikin katseli minua istuessaan parin hännänmitan päässä kahdesta pennusta.
"Mikä tuo sinut tänne lummetassu? Tulitko vaihtamaan makuualusemme?" mäntyviiksi kysyi hymyillen.
"En tullut kamomillapyörre suostui siihen että tulisin auttamaan sinua vahtimaan heitä -toisin sanoen ajattelen että voisin opettaa heille vaikka sammalpallon." mauun silmät loistaen.
"Hyvä idea, mutta olisiko hyvä antaa katajapennun nukkua vielä hetki? Voit opettaa hierakkapennulle sammalpallon alkeet samalla kun odottelemme että katajapentu herää?" mäntyviiksi ehdottaa mutta vain pienen hetken naaraan sanottua asiansa katajapentu jo heräsikin ja istuuttui.
"No nyt voinkin opettaa sen molemmille samaan aikaan", naurahdan ja siirrän hilpeän katseeni kahteen pentuun.
"Noniin haluatteko oppia leikkimään sammalpalloa?" kysyn häntääni heilutelen edes takaisin. Katajapentu vain tapitti minua ja mieleeni hyökyi jo ajatus siitä että naaras saattaisi olla mykkä- mutta eihän sitä tiedä ensi tapaamiselta saisi tietää ehkä hän vain ei halunnut puhella paljoa? Siirrän sitten katseeni hierakkapentuun joka nyökkyteli innokkaan näköisenä mutta ei hänkään puhua pukahtanut.
*hauskaa he eivät ole ilmeisesti yhtä puheliaita kuin heidän emonsa" ajattelen ja naurahdan hivenen.
"Ilmeisesti haluatte?" mauun. "No ensinnäkin sammalpalloon tarvitaan sammalpallo kuten jo nimestäkin tajuaa", lisään iloisena. Pennut nyökyttelivät ja olivat ilmeisesti ymmärtäneet asian laidan.
"Mistä saisimme sammalpallon?" kysyn kahdelta pennulta ja nostan häntäni ja alan heiluttella sitä edes takaisin ilmassa. Hierakkapentu vilkaisi katajapentua ja naaraan sisko kohautti lapojaan ennenkuin osoitti hännällään sammalpetiä heidän allaan mietteliään oloisena. Hierakkapentu vilkaisi hämmentyneenä kohtaa jota katajapentu oli hännällään osoittanut ja siirtää sitten katseensa minuun.
"Ehkä voisimme ottaa sammalvuoteesta vähän sammalta ja tehdä siitä pallon?" hierakkapentu vinkaisi hiljaisella ja kirkkaalla äänellä.
"Kyllä siitä saa tehtyä sammalpallon", mauun ja vilkaisen hivenen kysyvästi mäntyviikseä joka katseli meitä omalla makuualussellaan istuen ja huomattuaan kysyvän katseeni musta naaras nyökkäsi hymyillen. Nyökkään takaisin ja otan vähän sammalta pentujen ja kamomillapyörteen vuoteesta - niin vähän että sammalpalan puuttumista ei lähes huomannut mutta kuitenkin niin paljon että sain tehtyä siitä pallon.
"Noniin nyt meillä on sammalpallo, nyt on aika aloittaa, sammalpallo on itse asiassa aika helppo peli sillä siinä vain kopitellaan sammalpalloa toisillenne." mauun ja heitän sammalpallon hierakkapennun eteen ja naaras siirsi uteliaana katseensa sammalpalloon ennenkuin nosti sen ilmaan ja heiti sen takaisin. Nappasin sen lennosta koska pentu ei heittänyt sitä kovinkaan korkealle.
"Teidän kannattaisi mennä hivenen kauemmas toisistanne jota voitte leikkiä kahdestaan", kehotan ja odotan että pennut erkaantuivaat toisistaan ja menivät kauemmas toisistaan. Koppaan sitten sammalpallon katajapennulle ja siirrän katseeni mäntyviikseen.
"Jätän sinut nyt yksin noiden kahden kanssa sillä minun pitää mennä", mauun ja vilkaisen vielä kahta pentua hymyilen ennenkuin pujahdan ulos pentutarhasta. Kamomillapyörre ei ollut enää pentutarhan suulla vaan hän oli siirtynyt tuoresaalin lähipiirin hiljaisuusvarjon - isäni lähelle.
*he varmaan juttelevat yhdessä* ajattelen ja vilkuilen ympärilleni etsin virtaviimaa mestariani. Halusin tietää oliko naaraalla jotain minua varten tälle päivälle. Lopulta huomaan mestarini vaaleanharmaan turkin savunharmailla raidoilla ja muilla yksityiskohdilla turkissaan. Tassutan lähemmäs mestariani kunnes pysähdyn noin hännänmitan päähän. Virtaviima ei ollut vielä huomannut minua.
"Hei virtaviima! Onko sinulla jotain minua varten tänään?" kysäisen. Virtaviima katsahti minua sinivihreät silmät viirussa.
"Ei, mutta kun nyt olet siinä niin voit ihan hyvin mennä vaihtamaan klaaninvanhinten maakuualuset", virtaviima töksäytti.
"Selvä", mauun ja käännyn ympäri lähteäkseni hakemaan sammalta sammalvarastoltamme. Ja sitten tassutinkin jo klaaninvanhimpien pesään. Sisään päästyäni pudotan sammalleet maahan.
"Hei tulin vaihtamaan makuualusenne", mauun hymyillen. Klaaninvanhimmat kalmakuu ja hämypilvi kääntyivät minua kohti. Molemmat nousivat seisomaan ja siirtyivät sivuun jotta voisin vaihtaa heidän maakualusensa ongelmitta. siirrän vanhat maakualuset sivuun kasaksi ja menin sitten suuaukolle hakemaan uudet. Noukin osan sammalista suuhuni ja tassutin hämypilven makuualusten luokse pudotin sammalet suustani ja aloin taputtelemaan tassuillani sammalista mukavahkon pedin ja siirryn sivuun jota hämypilvi voisi halutessaan mennä takaisin makuulle. Naaras asettuikin maakulle kehräten. Hain loput sammalet suuaukolta ja siirryin sitten kalmakuun maakualusiin ja taputelin nekin tassuillani mukaviksi. Kun olin valmis nousin seisomaan ja nappasin likaiset sammalet suuhuni ja vein ne pois pesästä ja tassutin tarpeiden teko paikalle jätäen ne myös sinne ja palaan aukiolle. Vilkuilen ympärilleni ja huomaan yllätäen veljeni harakkatassun ja päädyn kipittämään tämän luo.
"Hei harakkatassu! Miten menee?" kysyn innokkaan oloisena eripari silmät loistaen.
//harakka?

Lepakkohuuto oli aidosti hämmästynyt, että Rosmariinikynsi ei ollut huomannut Kamomillapyörteen ja Hiljaisuusvarjon välillä olevaa kummallisen hassua yhteyttä ja toinen toistaan puoleensavetävää voimaa, mutta tämän alkaessa vitsailla ja yliliioitellusti matkia tummanharmaata kollia hän ei voinut muuta kuin hieman nauraa.
“Olet sinäkin sitten omanlaatuisen hassu tapaus”, hän murahti pilke silmässään. Hän katsoi Rosmariinikynttä pitkään lähes itse tajuamatta sitä. Kun hän sitten tajusi, hän käänsi katsettaan yrittäen leikkiä, että hän ei tuntenut sisällään suurta pyörremyrskyä.
“Sinä se vain yrität leikkiä niin aikuista”, Rosmariinikynsi kehräsi. Lepakkohuuto pyöräytti silmiään, mutta hymyili.
“Mutta ihan tosi. Etkö ollut muka koskaan huomannut sitä, miten Hiljaisuusvarjo aina katseli Kamomillapyörrettä? Tai miten hän tuntui olevan, vaikka vatsapuoli ylöspäin tuota naarasta varten. Tai hän kyllä on luonnostaan vähän sellainen, mutta se oli erilaista. Ainakin minusta”, Lepakkohuuto naukui. “Tai voihan se olla, että huomasin itse vain, koska seurailin Hiljaisuusvarjon tekemisiä”, hän lisäsi vielä yrittäen olla saamatta Rosmariinikynttä tuntemaan itseään hölmöksi siitä, ettei ollut huomannut nuoremman kollin ja sisarensa välillä olevaa pientä säpinää, joka oli tuntenut olevan aina mukana heidän pentuajoistaan asti.

//Rosmy?

Tuntui kuin turkkini olisi leihahtanut liekkiin. Niin kuuma minulla oli, kun Lepakkohuuto aloitti puheensa, mutta loppua kohden hieman helpotti. Sitten, kun päästiin siihen osuuteen, jossa Lepakkohuuto puhui Kamomillapyörteestä ja Hiljaisuusvarjosta olin aivan ymmälläni.
“Mitä? Kamomillapyörrekkö ja Hiljaisuusvarjo?” kysyin hieman hämmästyneenä. Mistä kolli oli sellaista saanut päähänsä. Hiljaisuusvarjo, Kamomillapyörre, minä ja Lepakkohuuto tunnuimme enemmän yhdeltä suurelta ystäväjoukolta. Vaikka mikä minä olin sanomaan, kun olin jo rikkonut sääntöjä ja ihastunut Lepakkohuutoon, jos se nyt todella oli ihastumista. Emme olisi enää ystäväjoukko vaan… mitä olisimme? Se oli hyvä kysymys.
“Niin. Etkö sinä ole huomannut?” Lepakkohuuto kysyi hieman huvittuneena.
“Älä nyt aloita. Anna kuin arvaan ensin”, nau’uin myhäillen.
“Sinä et ikinä huomaa mitään. Olet sokea kuin kuuro jänis eikun miten se menikään?” vitsailin matkien Lepakkohuutoa liioitellun möreästi ja tyhmän kuuloisesti. En voinut olla nauramatta omalle vitsilleni ja pian kikattelin jo hysteerisesti niin että happikin meinasi loppua. En vain voinut olla nauramatta vaikka oli vähän säälittävää nauraa omalle jutulleen.
//Lepa?

Lepakkohuuto ja Rosmariinikynsi eivät kerenneet enää paljoa jutella, kun partion johdosta kuului jo ärtynyttä ääntä siitä, miten isojen kissojen, kuten heidän kuuluisi osata olla jo hiljaa ja rauhassa partiossa, joten kaksikon täytyi sitten hiljetä loppuajaksi.

Lepakkohuuto jutteli Hiljaisuusvarjon kanssa. Partiosta Rosmariinikynnen kanssa oli jo hetken aikaa. He juttelivat kahden kesken vain niitä näitä, ja tummanharmaan kollin täytyi todella kamppailla haluaan vastaan, jotta ei ryhtyisi ouhumaan Rosmariinikynnestä ja siitä, miten hauskaa heillä oli ollut. Eihän hauska muutenkaan erityisen kauaa ollut kestänyt.
“Minä voisin mennä käymään katsomassa Harakkatassua ja Lummetassua”, Hiljaisuusvarjo sanoi lopulta, nousi ylös, venytteli ja lähti tassuttamaan toisaalle. “Näkemiin!”
Nyt Lepakkohuuto oli yksin. Hän istuskeli siinä hetken itsekseen ja alkoi sitten sukia turkkiaan.
Yhtäkkiä hän kuuli kutsun. Rosmariinikynnen kutsun. Naaras oli juuri tullut pentutarhalta tapaamasta sisartaan ja pyysi nyt tummanharmaata kollia kanssaan kävelylle. Tietysti hän lähti mukaan.
Kävelyllä Lepakkohuuto kysyi hieman Rosmariinikynnen mielipiteestä siihen, että tämän sisarella oli jo pentuja. Naaraan vastaus oli suunilleen sitä samaa, mitä kollikin ajatteli. Olisi kumppania voinut vielä hetken pidempään ajatella ja odottaa ennen niin täyttä heittäytymistä ja omistautumista tälle, mutta oma oli hänen valintansa, ja mitä he olivat sitä muuttelemaan.
“Niin. Varmastihan se on outoa, kun saa pentuja niin varhain. Olen tuskin sinua ja sisartasi vanhempi ja minun on erittäin vaikeaa kuvitella itseäni vielä läheskään isänä. Mutta sitten on Hiljaisuusvarjo, joka on teitäkin nuorempi ja sai Kamomillapyörrettäkin aikaisemmin pentuja! Heillä taitaa olla hieman liian suuri kiire, mutta mikä minä olen valittamaan. Kaikki elävät omalla tavallaan. Eihän sitä tiedä, vaikka ei koskaan saisikaan pentuja”, tummanharmaa kolli naukui. Hän katseli metsään. Siellä oli kaunista ja aurinkoista. Niin lämmintä, mutta kyllä ehkä myös hieman kuivan oloista.
“Mutta pakko se on myöntää, että luulin Kamomillapyörteestä ja Hiljaisuusvarjosta tulevan kumppanukset, mutta asiat eivät sitten kai menneet niin”, Lepakkohuuto naukaisi vielä.

//Rosmy?

Pyöräyttelin silmiäni liioittelevasti. Tunsin sydämessäni pientä pistoa, kun kolli sanoi minun olevan “eriskummallinen”. Tiesin, ettei hän oikeasti tarkoittanut sitä, mutta se tuntui silti hiukan pahalta. Jatkoimme kiusoittelua hetken kunnes partion johtaja käski pistää suut suppuun ja heitti vielä päälle pienen saarnan kuinka isojen kissojen piti jo osata käyttäytyä. Vilkaisimme vain toisiamme ja pyöräyttelimme silmiämme hassusti tirskuen ihan pikkuisen. Myönnetään, aika pentumaista, mutta hauskaa!

Jonkin ajan kuluttua siitä, kun olin saanut tietää, että sisareni odotti pentuja oli jo niiden maailmaan saapumisen hetki. Pentujen ihan ensimmäisien päivien aikana olin käynyt ravaamassa pentutarhalle ja takaisin. Jotenkin aina pikkuisia katsellessa tuli hirveän raskaat ajatukset. Tiesin niiden olevan sisareni pentuja, mutta jotenkin vain minua hermostutti ajatus siitä, että ne olivat myös Syöksyaskelen. Syöksyaskel oli kamala kissa. Hän oli satuttanut minun siskoani, enkä edes voinut tehdä asialle mitään. En pelännyt häntä itseni vaan siskoni ja nyt pentujen puolesta. Ei ollut hyvä kasvaa sellaisen isän kanssa. Katsellessani pikkuisia vikiseviä otuksia tiesin, että en itse hankkisi pentuja vielä pitkään aikaan. Eihän minulla ollut ketään kenen kanssa niitä hankkia. Lepakkohuuto tuli heti mieleeni. Yritin työntää kollia pois ajatuksistani ja jatkaa Kamomillapyörteen turkin takkujen selvittämistä, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Kollin virne, se kuinka hauskaa meillä oli yhdessä. Se vain jotenkin tuntui oikealta. Väärällä tavalla. Kun ajattelin kissaa johon luotin eniten, mieleeni tuli heti Lepakkohuuto. Kun ajattelin kissaa jonka kanssa oli hauskaa viettää aikaa, mieleeni tuli heti Lepakkohuuto. Kun ajattelin kissaa jonka kanssa minulla oli paljon muistoja yhdessä, mieleeni tuli heti Lepakkohuuto. Kun ajattelin komeinta kollia, mieleeni tuli heti Lepakkohuuto. Tuota viimeistä en olisi saanut ajatella. Eivätkö kuitenkin kaikki valinneet kumppaninsa juuri noiden kriteerien mukaan. Sitä patsi olinhan minä vähän ihastunut häneen. Olin ollut jo kauan. Varsinkin silloin olin tiennyt olevani ihastunut häneen, kun hän oli tunnustanut oman rakkautensa kuumehourissaan.

“Lepakkohuuto! Mennäänkö kävelylle?” huikkasin kollille lähdettyäni pentutarhalta. Hän nyökkäsi ja sydämeni pamppaili kovempaa ajatellessani, että saisimme olla kahden. Hyi minua. Olin niin kliseinen.
“Kyllä se sopii”, hän vastasi ja hölkkäsimme yhdessä leiristä ulos.
“On mukavaa saada raitista ilmaa. Pentutarhassa on niin kamalan tunkkaista ja voisin miltei sanoa asuvani siellä puoliksi nykyään”, huokaisin jatkaen hölköttelyä. Lepakkohuuto pysyi helposti perässä vaikka olikin minua pienempi. Sekin oli hyvää hänessä. Ei tarvinnut tuntea itseään pieneksi tai heikoksi.
“Mitä mieltä olet siitä, että siskollasi on jo pentuja?” kolli kysyi. Sydämeni jysähti ja hidastin hölkkäni kävelyyn. Tästä aiheesta en puhuisi juosten samalla. Se olisi liian outoa.
“En tiedä. Hän olisi saanut miettiä kumppanivalintaansa ehkä hieman pidempään”, huokaisin. Syöksyaskel oli hirveä. Hirvein itseasiassa. Hän satutti - SATUTTI - omaa kumppaniaan. Ei sellainen käynyt päinsä. Heti, kun keksisin miten saada autettua siskoani tekisin sen pikinmiten.
“Mutta eihän siinä mitään väärää ole, jos haluaa pentuja aikaisin. En vain itse ole sillä kannalla”, naurahdin hieman vaivaantuneena. Oli jotenkin vaikeaa puhua pennuista ja vielä Lepakkohuudon kanssa.
//Lepa?

Hiljaisuusvarjo tuli juuri saalistuspartiosta ja kantoi mukanaan ylpeästi oravaa. Hän oli napannut sen hienosti rungolta juuri, kun se oli pakenemassa ylös puun oksistoon.
Juuri, kun kolli oli laskemassa saalistaan tuoresaaliskasaan, tuttu kissa yhtäkkiä ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen Hiljaisuusvarjon katse kohtasi Kamomillapyörteen katseen, mutta naaras käänsi äkkiä katseensa toisaalle. Se teki kipeää, mutta valkoruskea kolli ymmärsi. Hänellä oli jo itsellään pentuja ja Kamomillapyörteellä oli kumppani ja pennut.
“Hyvää päivää, Kamomillapyörre! Kuinka pennut voivat? Olen kerennyt vaihtaa pari sanaa kyllä Katajapennun kanssa yhdessä välissä, mutta Hierakkapentuun en ole vielä kerennyt tutustua. Mutta molemmat vaikuttavat kyllä kelpo kissoilta. Katajapentu oli kyllä hieman hiljainen ja tuijotti jotenkin hyvin hassusti, mutta oikein ihastuttava pentu hän kuitenkin oli”, Hiljaisuusvarjo naukaisi naaraalle. Turha hänen olisi vältellä. ystäviähän he edelleen olivat… eikö?
Pian kolli muisti keskustelunsa Katajapennun kanssa. Se oli ollut kovin yksipuoleinen. Pieni valkea pentu oli oikeastaan vain tuijottanut ja vastannut lyhyesti tai vain nyökkäämällä tai pudistamalla päätään. Se oli hieman hassua kollin mielestä. Kuitenkin Kamomillapyörre oli ollut paljon uteliaampi ja puheliaampi pentu kuin Katajapentu.
Muistot saivat Hiljaisuusvarjon kehräämään vähäsen.

//Kamo?

Olin vihdoin soturi - Särösärinä. Aika mukava nimi, jos minä sain sanoa.
“Hei, Särösärinä”, Säihkysielu naukui ja jolkutti luokseni. Puskin hellästi kollin lapaa ja tämä nuolaisi omaani. Olimme lähentyneet hurjasti. Oli ihanaa vihdoin omata kunnollinen ystävä. Minulla ei oikein ollut häntä ennen ollut kunnon ystäviä.
“Haluatko tehdä jotain?” kysyin kollilta, joka oli keskittynyt tarkkailemaan partioiden järjestämistä.
“Voisimme koittaa samaan partioon?” Säihkysielu ehdotti ja nyökyttelin tälle. Minulle kelpasi hyvin. Partiointi oli kymmenen kertaa mukavampaa, kun oli ystävä. En ollut edes ennen tajunnut kuinka yksin olin. Onneksi minulla nyt oli sentään Säihkysielu, ei ainakaan tarvinnut olla yksin. Säihkysielu hymyili ja huitaisi hännällään partioita kohti. Seurasin häntä keskemmälle aukiota ja sitten yhteen partioista. Partio oli menossa joen lähelle metsälle. Meitä oli yhteensä viisi, mikä oli aika sopiva minun mielestäni. Kärppämyrsky partion johdossa, Aamuraita sekä Neilikkasydän ja sitten me. Poistuimme leiristä, minä ja Säihkysielu häntää pidellen.
“Miten sinulla on mennyt?” kolli kysyi minulta ystävälliseen ja huolehtivaiseen sävyyn, joka oli kuin hänelle nimetty. Tunsin lämpimän tunteen kehossani. Hän välitti. Tuntui hyvältä tulla oikeasti välitetyksi.
“Hyvin”, vastasin, “Miten itselläsi?”
Olin oppinut, että aina piti kysyä takaisin, sillä muuten oli epäkohtelias. En ollut mikään mestari sosiaalisissa taidoissa, enkä varsinkaan kiintymyksen näyttämisessä, mutta harjoittelin. Halusin kovasti näyttää Säihkysielulle, että todella pidin hänestä ystävänä
“Minullakin on mennyt hyvin. Olin viime auringon laskun aikaan rajapartiossa ja se oli aika mälsää, mutta onneksi nyt sinä olet mukana. Sinun kanssasi on kiva partioida”, Säihkysielu puki omat ajatukseni sanoiksi enkä voinut muuta kuin nyökätä. Olin samaa mieltä, mutta en tiennyt kuinka ilmaisisin sen.
“Kiitos. Öö… samoin”, nau’uin hieman epävarmana. Kolli nyökkäsi rohkaisevasti ja hymyili sitten. Jatkoimme matkaa hiljaisuudessa metsän ääniä kuunnellen.

AMPIAINEN
Kamomillapyörre: 44kp! -

EMPPUOMPPU
Aaltosalama: 12kp -
Uivelotassu: 13kp -
Virtaviima: 6kp -
= 31kp!

KOIVU
Lokkimieli: 31kp! -

KÄÄRMIS
Lepakkohuuto: 18kp -
Hiljaisuusvarjo: 5kp -
Laineliekki: 9kp -
= 32kp!

SAAGA
Harakkatassu: 5kp -
Särötassu: 7kp -
Rosmariinikynsi: 3kp -
= 15kp

*Laineliekki* siniharmaan naaraan uusi soturinimi tuntui kaikuvan hänen mielessään. Hän muisti nimityshetkensä innon ja sen voiman tunteen, joka kulki hänen sisällään sillä hetkellä, kun hänen mestarinsa - klaanin päällikkö - ilmoitti, että hänestä ja hänen sisaruksistaan tulisi sotureita. Naaras oli tuntenut niin suurta ylpeyttä itsestään. Hän oli päässyt ensiksi päällikön oppilaaksi ja sen jälkeen myös onnistunut täydellisesti pääsemään soturiksi.
Laineliekki katseli leuka ylpeästi pystyssä, kun hänen klaanitoverinsa tassuttivat leirissä edes takaisin ja eri suuntiin päämääränään, joko partion kanssa ulos lähteminen tai leirin sisässä ajasta nauttiminen.
Siniharmaan naaraan häntä oli kääritty siististi etutassujen ympärille ja hän istui hyvässä ryhdissä siinä katselemassa ja odottelemassa - vaikka ei tiennytkään mitä oikeasti oli odottamassa. Hän vain katseli, kun kissat kulkivat sinne tänne ja vain odotti selkeästi, että saisi jonkun hyvän päähänpiston, jonka sitten toteuttaisi tylsyyden poistamiseksi ja estämiseksi.
Pian Laineliekki huomasi Tattihallan. Kolli palautti hänen mieleensä tämän edesmenneen kumppanin, Tulisielun. Laineliekki oli vihannut tätä naarasta alusta asti ja lopulta hän oli päätynyt saamaan surmansa petturuudesta, mutta mitä muutakaan olisi voinut puoliveriseltä odottaakaan. Eiväthän he muuta olleetkaan kuin epärehellisiä pettureita.
Laineliekki katsoi kollia, joka tassutti nopeasti kohti leirin uloskäyntiä. Tämä ilmeisesti oli siis lähdössä partioon, tai jotain sellaista. Siniharmaasta naarasta tuohon kolliin ei saattanut luottaa vain sen tähden, että hän oli joskus ollut sillä tavoin puoliverisen kissan kumppanina. Se oli naaraan mielestä jo suuri epäuskollisuuden merkki. Hän ei ainakaan koskaan olisi voinut kuvitella itseään ei-puhdasverisen kissan kumppanina. Vain ajatus siitä puistatti häntä hännänpäästä nenänpäähän asti.
Pian Tattihalla katosi partion kanssa ja Laineliekki saattoi vain tuijottaa sinne, mihin kolli oli kadonnut. Tattihalla ei hänen mielestään edes ansainnut enää puhdasverisen kissan asemaa. Sama päti myös kaikkiin muihin niihin kissoihin, jotka olivat koskaan olleet puoliveristen tai klaanien ulkopuolisten kissojen kumppaneita. Laineliekki laski myös Hiljaisuusvarjon osittain tähän mukaan. Kolli oli kuitenkin saanut pentuja puoliverisen kanssa, vaikka he eivät kuulemma olleetkaan kumppaneita.
“Hei, Laineliekki!” joku tervehti nuorta naarasta. Hän käänsi päätään ja huomasi sisarensa Tuiskutuulen tulleen hänen vierelleen. Laineliekki hieman yllättyä asiasta. Hän ei ollut jutellut sisarensa kanssa pitkään aikaan, joten hän oli hieman yllättynyt, että tämä tuli hänen luokseensa.
“Tervehdys, Tuiskutuuli”, siniharmaa naaras tervehti puolisokeutunutta sisartaan ja heilautti häntäänsä vierellään merkiksi käydä istumaan siihen. Tuiskutuuli istahti siihen ja kietoi häntänsä tassujensa ympärille, kuten Laineliekkikin teki.
“Kuinka olet voinut?” siniharmaa naaras kysyi sisareltaan.
“Ihan hyvin kai”, Tuiskutuuli sanoi hieman vaisuna. Laineliekki liikautteli tassujaan hermostuneena. Hän ei oikein tiennyt mitä tehdä tai sanoa, joten hän päätyi sitten vain nousemaan tassuilleen.
“Voisinkin itse asiassa mennä pyytämään Pimentovarjoa laittamaan minut johonkin partioon. Näkyillään!” hän sanoi ripeästi ja lähti tassuttamaan pois.

Mieleni utuisen verhon läpäisi kirkas, punainen valo, joka muuttui nopeasti mielikuvasta fyysiseksi tuntemukseksi, kivuksi. Räpyttelin silmiäni pöllämystyneenä ja onnistuin kohdistamaan harhailevan katseeni päälläni seisovaan Lokkimieleen, jonka etukäpälä painoi minua kaulasta maata vasten. Tuijotin kollia aukoen suutani kuin nälkäinen linnunpoika. Mitä hiirenpapanaa oli juuri tapahtunut?
“Sinä kuolit”, mestari vastasi päässäni esittämääni kysymykseen. “Eloklaanin väijytys. Heidän parantajansa tappoit sinut.” Tunnistin ironian kollin puheista. Hm, kummallista - luulin sen olleen minun pravuurini, mutta näemmä epäsuoran ivaamisen taito kulki suvussa.
Tunsin yhä haamukäpälän kaulallani, vaikka kolli oli jo noussut pois yltäni. Toinnuttuani alkujärkytyksestä huomasin oloni poikkeuksellisen virkeäksi ja valppaaksi. Sama adrenaaliini ryöppysi suonissani kuten eilispäivänä myyrää jäljittäessäni. Oudolla tavalla pidin siitä tunteesta, jonka pelko minussa aiheutti. Ikään kuin epäkuollut olemukseni olisi saanut jostain aivan uutta virtaa, sillä minusta tuntui yhtäkkiä paljon elävämmältä.
“Mitä siis opit tästä?” Lokkimielen kysymys kuului tavallista kirkkaampana vierestäni. Tällä kertaa minun ei tarvinnut suunnistaa sumussa äänenlähteen luokse, vaan saatoin kääntää katseeni terävöityneempänä suoraan soturiin.
“Että kannattaa pitää aina silmät auki, jotta vihollinen ei pääse yllättämään”, vastasin silmiäni siristäen. Odotin puoliksi mestarin tekevän varoittamatta uuden hyökkäyksen kimppuuni, mutta sen sijaan kolli nyökyttelikin - tulkitakseni - tyytyväisen oloisena päätään.

//Lokki??

Loikoilen raukean oloisena soturien pesässä onnelisena hiljaisuudesta. Syöksyaskel oli rajapartiossa pikiturkin ja virtaviiman sekä tämän oppilaan lummetassun kanssa.
*lummetassu.. En tunne häntä hyvin mutta hän tuntuu mukavalta.. Aivan kuin isänsä hiljaisuusvarjo...* ajattelen. Tunsin iloa hiljaisuusvarjoa kohtaan, olihan hän saanut kaksi ihanaa pentua.. Mutta tunsin silti pettymystä ja surua ja jopa vähän kateutta mutta miksi? Minähän olin päättänyt ottaa syöksyaskeleen hiljaisuusvarjon sijasta... Pudistelen hitaasti päättäni selvittääkseni ajatuksiani ennenkuin nousen hitaasti venyttelen seisomaan. Vatsani oli vähän pyöristynyt lähipäivien aikana mutta en ollut siitä paljoakkaan välittänyt. Mutta nyt minua lievästi jo hermostutti; vaikka olin viime päivinä syönyt vain vähän vatsani vain jatkoi lievästi kasvuaan. Se ei ollut vielä niin iso että sitä voisivat muut huomata mutta itse tunsin huomaavani sen kasvun ja tunsin lievää lisä painoa vatsassani. Siirsin kuitenkin asian sivuun ja tassutan ulos soturien pesästä vilkuilen ympärilleni silmät kirkkaina ennenkuin päädyn tassuttamaan tuoresaaliskasalle ja katselen sitä hetkisen mutta lannistun nopeasti. Kasassa ei ollut oikeastaan mitään tuoretta. En kuitenkaan valittanut vaan napasin siitä pulskan oloisen kottaraisen ja tassutan parin hännän mittan päähän syömään sitä. Sitä syödessäni aina välillä vilkuilen sisäänkäynti tunnelin suuntan vähänkuin olisin odottanut että syöksyaksel tulisi takaisin leiriin muiden kanssa. Kuitenkaan hän ei tullut ainakaan ennenkuin ehdin syödä kottaraiseni loppuun ja nousta pystyyn; lähdin sitten kohti parantajien pesää sillä ajatuksiini oli yllätäen putkahtanut pähkä hullu selitys sille että vatsani oli lievästi kasvanut; entä jos odotinkin pentuja??
*en minä halua syöksyaskeleen kanssa pentuja.. Hän on vain sen verran typerä kissa! No en minä varmaan mitään pentuja odota vaan ihan vain ylireagoin.. Mutta entä jos odotankin? Paras kuitenkin käydä kysymässä..* mietin ja tassutan parantajien pesään sisään karvat lievästi väreilen ja silmät sumeina pelosta siitä että teoriani pentujen odottamisesta olisikin totta.
"Tuota hei? Hehkuaskel? Minulla oli vähän tuota.. Asiaa.." maukuu vähän nolona. Varmasti vain ylireagoin ja häiritsin parantajia syytä suotta. Hehkuaskel kääntyi minua kohti keltaiset silmät välähtäen.
"Mitä asiaa? Oletko sairas?" hehkuaskel kysyi lievästi huolestuneen oloisena ja tassuti lähemmäs.
"Tuota öö.. En! Siis uskon että vain ylireagoin.. Mutta epäilen että saattaisin odottaa pentuja.. Niin ajattelin vain että voisitko ehkä tarkistaa?" kysyn korvat luimussa ja karvat lievästi pystyssä. Hehkuaskel katseli minua hymyillen.
"Sopiihan se", hehkuaskel maukui häntä pystyssä ja alkoi tutki minua. Vain hetkisen jälkeen hän lopetti ja siirsi katseensa minuun.
"Onnittelut kamomillapyörre sinä todella odotat pentuja", naaras kehrää ja katselee minua. Tuijotan tätä kuin puulla päähän lyöty.
"Mitä?!" sähähdän mutta vedän nopeasti häntäni suuni eteen.
*ei ei ei.. En halua odottaa.. Tai siis en halua odottaa syöksyaskeleen pentuja! Kyllä minä haluan pentuja.. Mutta en hänen.. EN vain halua!* ajattelen paniikkin partaalla.
"Siis ihan kiva pitääkin tästä mennä kertomaan syöksyaskeleelle ilo uutiset.." mutisee silmät sumeina. Käännän nopeasti selkäni hehkuaskeelle ja kipitän nopeasti tieheni ja istuudun leirin reunalle ja tuijotan maatta toivoen että tämä olisi vain pahaa unta. Työnnän kyntteni maahan ja kyyneleet puskevat ulos silmistäni mutta pyyhin ne nopeasti etukäpälälläni pois huomattauani syöksyaskeleen tuulleen juuri takaisin muiden kanssa. Nousen hitaasti seisomaan ja olin aikeissa mennä syöksyaskeleen luokse mutta katseeni takertuikin lummetassuun joka tapiti minua uteliaan oloisena eripari silmät ammollaan ja hymyilen aurinkoisesti, sitten tämä kääntyi mestariaan kohti ja näytti kysyvän jotain. Sillä hetkellä sain katseeni irti oppilaasta ja siirrän katseeni syöksyaskeleesseen vetäen kasvoilleni teko hymyn ja tassutan syöksyaskeleen luokse.
"Hei minulla on sinulle asiaa!" kehrään hymyilen väkinäisesti ajatukset sekaisin. Syöksyaskel tuijotti minua jäänsiniset silmät viirussa.
"Mitä asiaa kamomillapyörre?" kolli tuhahtaa melko välinpitämättömän oloisena.
"No katsos kävin juuri paranatjien pesässä koska epäilin että saattaisin ehkä odottaa pentuja.. Ja hehkuaskel sanoi sen olevan totta! Minä odotan pentuja.. Sinun pentujasi tietysti! Kenen muunkaan?" mauun ääni vähän vapisten koska pelkäsin että syöksyaskel saattaisi räjähtää raivosta kuultuaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja miksi ihmeessä olisi tapahtunut? Eikö Syöksyaskel aina ollut halunnut pentuja. Tämä tuijotti minua hetken jäänsiniset silmät ammollaan hämmenyksestä kunnes hän pudisteli päättään ja tuijotti hetken päästä minua viileästi mutta samalla kollin silmissä pilkahti hitunen intoa ja rakkautta; rakkautta pentuja kohtaan kai tai sitten rakkaus minua kohtaan oli palannut.
"Sehän on mahtavaa! Saamme monta suloista ja rohkeaa pentua! Heistä tulee klaanin parhaita sotureita koko klaanissa!" syöksyaskel kehräsi. Suuni loksahti hämmästyksestä auki mutta suljin sen oitis.
*mikä hiirenaivo ei hän tiedä millaisia meidän pennuistamme tulee! saatta olla että he ovatkin pelokkaita ja ujoja eivätkä rohkeita! Mutta suloisia niistä varmasti tulee* ajattelee silmät viirussa. Painauttuu sitten lievästi vastahakoisen oloisena syöksyaskelleen turkkiin ja kehräsi.
"Totta kai niistä tulee rohkeitan nehän ovat sinun pentujasi.." mauun silmät viirussa. Syöksyaskel vilkaisee minua ärtyneenä ja perääntyy kauemmas päästäen minut kaattumaan kyljelleni. Kirosin syöksyaskelta hiljaisella äänellä samalla kun kompuroin pystyyn.
"Rauhoittu kamomillapyörre kohtahan sinä satutat itseäsi!" syöksyaskel naurahtaa pilkallisesti ja hivenen ilkikurisella äänellä mutta tämän ilme muuttuu hetkessä vakavaksi ja hän tassuttaa lähemmäs työntäen naamansa hiirenmitan päähän omastani.
"Ethän halua satuttaa syntymättömiä pentujamme?" syöksyaskel kysyy kylmällä äänellä. Luimistan kauhistuneena korviani ja silmäni laajenevat pelosta kun pudistan päättäni syöksyaskeleelle.
"Hyvä niin", syöksyaskel naurahtaa.
"Ajatelitkos siirtyä jo pentutarhaan?" syöksyaskel kysyi silmät viirussa.
"En todellakaan! Pystyn tekemään soturin tehtäviä vielä pitkään ennenkuin minun pitää siirtyä pentutarhaan!" sähähtää silmät viirussa ja hampaat irvessä.
"Lopeta tuo kohta muut alkavat epäillä että jokin on vialla", syöksyaskel sähähtää ja tuijottaa minua varoittavasti. Luimistan korviani ja peräännyn nyökäten.
"Tottakai lopetan.. Tuota.. Minä tästä menen-" aloittaa mutta hiljennee hetkeksi koska ei keksinyt minne olisi lähtenyt mutta huomaa sitten lummetassun tuoresaalis kasalla.
"Öö juttelemaan lummetassun kanssa heippa!" huikkaa syöksyaskeleelle ennenkuin loikkii lummetassun luokse, tunsin vielä hetken kollin läpitunkevan katseen turkissani mutta rauhoitun hivenen päästyäni hiljaisuusvarjon kauniin ja tältä paljon muistuttavan tytären viereen.
"Hei lummetassu.. Tuota ajattelin että haluaisit juttuseuraa..?" maukuu hymyilen teko pyhää hymyä. Lummetassu säpsähtää hivenen ja siirtää sitten eripari silmänsä minua kohti.
"Ai hei kamomillapyörre! Tottakai minä haluan jutella kanssasi. Mistä haluaisit jutella?" lummetassu kehrää pehmeällä ja rauhoittavalla äänellä ja katselee minua hymyilen.
"Öö tuota minun ja syöksyaskeleen pen.. Eikun siis sinun koulutuksestasi! Miten sinulla on mennyt?" maukuu lievästi hermostuneena. Lummetassu kallistaa hivenen päättään hämentyneenä mutta nyökkää kuitenkin.
"No virtaviima on ihan kiva mestari.. Ja toivon että hän opettaisi minulle kuinka uidaan! Osaako hän edes uida.. Tiedätkö sinä?" lummetassu maukuu silmät uteliaisuudesta ammollaan. Katselen tätä hetken ja mietiskelen hetken.
"Jos totta puhutaan niin en tiedä en ainakaan ole nähnyt hänen koskaan uineen.", mauun mieteliään näköisenä. Lummetassu hymyili auringoisesti.
"Ei se mitään kyllä se selviää", lummetassu kehrää. Lummetassu kalistaa päättään ja alkaa taas puhua.
"Muuten mistä sinä halusit ensimmäiseksi jutella? Sinun ja syöksyaskeleen mistä?" lummetassu kysyy. "Sinun ei siis todellakaan ole pakko kertoa! Jos se on jokin arka juttu.. Mutta olen utelias kuulemaan.. Minulle voit kertoa mitä vain! En minä suuttu, haluaisin jopa olla ystäväsi! Mutta en sinua ystävyyteenkään pakota." lummetassu lisää laskien pörröisen häntänsä lavalleni.
*hän on vasta oppilas ja tuntuu jo nyt minua järkevämmältä.. No ei siihen paljoa tavitsekkaan että olisi minua järkevämpi minähän valitisin syöksyaskeleen hiljaisuusvarjon sijasta! Tosin ei lummetassua se varmaan haittaa sillä jos olisin valinnut hiljaisuusvarjon enkä syöksyaskelta niin aamuraita ei olisi koskaan saanut lummetassua ja tämän veljeä harakkatassua.. He ansaitsevat olla olemassa* ajattelee ja siirtää sitten katseensa maahan.
"Tuota ööh en mistään.." mutisen nolona korvat luimussa ja karvat väreilen hermostuneena mutta nostan sitten katseeni takasin lummetassuun.
"Mutta tottakai voin olla ystäväsi.. Muistutat minua niin paljon isästäsi.. Onko hän kertonut sinulle minusta mitään? No ei varmaan sellainen jäniksenaivo olen ollut.. Mutta aiemmin minä rakastin isääsi olisin ehkä hänen kumppaninsa nyt jos en olisi valinnut syöksyaskelta hänen sijastaan. Mutta siitä huolimatta että olen syöksyaskeleen kumppani minä rakastan yhä hiljaisuusvarjoa enemmän kuin tämä osaa edes arvata.. Kerrothan sen hänelle? Haluan hänen tietävän" kehrään iloisen oloisena. Lummetassu näytti vähän pöllämystyneeltä mutta nyökkäsi kuitenkin innokkaan oloisena.
"Tottakai voin kertoa tuon isälleni! Mutta.. Tuli vain mieleen.. Että sinä kai olit aiemmin sanomassa että odotat syöksyaskeleen pentuja eikö?" lummetassu maukuu pompahtaen pystyyn. Hätkähdän ja lasken katseeni.
"Niin kyllä odotan hänen pentujaan.. Älä kerro kuitenkaan hiljaisuusvarjolle.. En halua että hän kuulee sitä keneltäkään muulta.." mauun hivenen nolona ja nostan taas katseeni oppilaaseen toiveikkaan oloisena.
"Ei en kerro jos et halua, mutta nyt minun pitää mennä!" lummetassu kehrää ja tassuttaa kauemmas mutta pysähtyy vielä.
"Ainiin ja onnea sinulle ja syöksyaskeleelle pennuista!" lummetassu huikkaa vielä olkansa yli ennenkuin kipittää matkoihinsa. Hymyilen hennosti ja katselen naaraan menoa lämpimästi. Nousen sittemin seisomaan ja tassutan soturien pesälle päin silmät kirkkaina. Pesään sisälle työnnytyäni menen hetimiten omille maakualusilleni ja alan sukia turkiani rennoin, hitain vedoin. Lopulta käperyn vielä tiukemmin, lasken pääni sammalille ja hännän nenälleni ja suljen silmäni nukahtaen nopeasti.


Pari kuutta myöhemmin makoilen pentutarhan edustalla raukean oloisena vatsa jo valtavast kasvanut. Olin muuttanut pentutarhaan vain pari päivää aiemmin osittain syöksyaskeleen pakottamana mutta osittain omasta halustanikin sillä vatsani oli kaartunut jo sen verran isoksi.
*kuinkakohan monta pentua siellä kasvaa..* mietiskelee silmät loistaen. Pentujen syntymään ei kuluisi varmaan enään kauaakkaan. Katselin taivaalle silmät puoliummessa mutta avasin ne nopeasti kun syöksyaskel tassuti paikalle ja alkoi patistella minua takaisin sisälle pentutarhaan.
*hiirenaivo* ajattelen mutta totelen silti syöksyaskelta mutisematta ja nousen pystyyn tassutaen takasin sisään pentutarhaan ja kelahdan omille makuualusilleni kyljelleni. Mäntyviiksi ei ollut pesässä sisällä vaan syömässä aukiolla. Olisin itsekin halunnut pysyä aukiolla. Ylläten tunsin värisevää kipua koko kehossani ja jouduin lievästi paniikkiin.
*nytkö jo? Olisivat nyt edes odottaneet vielä ihan pienen hetken!* ajattelen ja päästän kivun ulvaisun kun ensimmäisen supistuksen tulessa. Huomasin kuinka mäntyviiksi kurkistk sisään pentutarhaan ja huomattuaan minut taisi tajuta oitis mitä oli tekeillä ja katosi suuaukolta. Kipu yltyi ja aloin jo toivoa että en olisi pentuja koskaan odottanutkaan. Kuitenkin vain vähän aikaa sen jälkeen kun mäntyviiksi oli lähtenyt hehkuaskel tuli sisään pentutarhaan ja tarkasteli minua silmät viirussa kunnes totesi että pennut olivat tulossa ja tuli vierelleni. Sähähdän turhautuneena ja kivusta.
*mikä hiirenaivo totta kai minä synnytän ei siihen mitään tutkimista tarvitse!* huuttaa mielessään. Ulahtaa sitten kun tulee uusi kivun aalto ja supistus ja tunnen kuinka sammalille valuu ensimmäinen pentu.
"Naaras", hehkuaskel maukui silmät loistaen ja työnsi pennun vatsani juuren kehotaen sitten jatkamaan ponnistusta.
*lisää??? Oikeasti??* ajattelee joutuen lievästi paniikkiin. Uusi kivun aalot iskee ja päästän epätoivoisen ulvaisun ja toinenkin pentu tuli mailmaan.
"Toinenkin naaras, vielä ainakin yksi tuloillaan", hehkuaskel totesi silmät loistaen ja työntää toisenkin pennun vatsaani vasten. Tuijotan hehkuaskelta pakokauhun partaalla ja työnnän kynnet esiin mutta vedän ne nopeasti taas sisään. Kun viimeinen supistus iski purin hammasta jota en kirkaisisi. Kolmas pentu syntyi mailmaan. Helpotuin ja lyyhistyin maahan henkästyneenä.
"Kolli.." hehkuaskel sanoi katkonaisella äänellä. Nostan päättäni ja katson hehkuaskelta huolestuneena.
"Onko se kunnossa?" kysyn silmät pelosta ammollaan ja karvat pystyssä. Hehkuaskel siirsi lohduttomat keltaiset silmänsä minuun.
"Olen pahoillani mutta hän on kuollut", hehkuaskel maukuu lohduttomalla äänellä ja työntää pienen kolli pennun eteeni. Tuijotin silmät surusta ammollaan pientä valkoista kolli pentua ruskeilla kohdilla turkissaan.
"Ei.. Miksi?" kuiskaan silmät surusta ammollaan. Kuulin syöksyaskeleen äänen ja nostaessani katseeni hän oli pentutarhan suulla. Tuijotin tätä ja purskahdan sitten itkuun.
"Mitä nyt kamomillapyörre? Onko pennuilla jotain hätänä??" syöksyaskel kysyy ja tulee nopeasti luokseni.
"Saitte kaksi tervettä tytärtä.. Ja yhden pojan.. Hän on kuitenkin kuollut" hehkuaskel maukuu. Tuijotan poikani ruumista tyhjin silmin ja siirrän katseeni sitten syöksyaskeleesseen
"annataan niille nimet.." kuiskaan. Syöksyaskel nyökkää.
"Tuo voisi olla nimeltään katajapentu.." kolli maukuu hellällä äänellä ja osoittaa pientä valkoista naaraspentua oransseilla yksityiskohdilla.
"Tämä voisi olla hierakkapentu.. Ja poikamme voisi olla persiljapentu.. Jos se sopii sinulle", mauun ja kosketan ensin toista naaras pentua ja sitten persiljapentua.
"Sopii hyvin", syöksyaskel maukui. Hehkuaskel katseli meitä vielä hetken ennenkuin tassuti ulos pesästä. Heti naaraan poistuttua syöksyaskel alkoi sättiä minua.
"Sinä olet hyödytön naaras et kyennyt edes paria pentua synnyttää tappamatta yhtä!" kolli sähisee raivoissaan. Ja tuijitti sitten kahta maitoa imevää pentua.
"Hierakkapentu.. Tuo pentu tuo minulle mieleen sinut.. Ja minä vihaan sinua.. Ja lupaan vihata myös tuota pentua.. Mutta en minä kauhea isä ole.. En molemmille katajapentu on suloinen ja täydellinen tervepieni naaras. Niinkuin persiljapent olisi ollut komea ja täydellinen tervekolli jollet olisi epäonnistunut tehtävässäsi" syöksyaskel sähisee ja läimäisee minua korville.
"Anteeksi.. En minä tarkoittanut.. Minun olisi kuolla pitänyt eikä persiljapennun.. Älä ole ilkeä hierakkapennulle jooko?" vinkaisen silmät pelosta ammollaan.
"Myöhäistä", syöksyaskel sähisee ja tassuttaa pois pentutarhasta. Tuijotan avuttomana kumppanini perään.
"Ei.. Ei hierakkapentu ansaitse tälläistä kohtelua.." kuiskaan. Makaan hetken itkien ja suin persiljapennun turkkia ja vilkaisen aina välillä lempeästi hierakkapentua ja katajapentua jotka imivät tyytyväisinä maitoa. Lopulta pennut lopetavat imemisen ja laskin pääni maahan persiljapennun velton, kuolleen ruumiin viereen ja nukahdan surun ja pelon täyteiseen uneen.

Rosmariinikynsi alkoi yhtäkkiä kiusoitella Lepakkohuutoa. Se sai kollin mielen hieman keveämmäksi. Hän kuunteli naaraan naurua hyvillään. Hänen naurunsa oli kaunis, niin myös hänen äänensä. Lepakkohuuto katsoi häntä virnistäen.
“Tietysti olen tunnollisin ja normaalein soturi! Minä en ainakaan näe olemattomia kissoja tai kuvittele typeriä itsestäni”, tummanharmaa kolli murahti.
“Niin, niin. ainahan sinä olet se kaikkein paras, mutta silti normaalein kissa”, Rosmariinikynsi naukaisi. Lepakkohuuto murahti leikkisästi.
“Ja sinä olet sitten se kissa, joka erottuu joukosta. Se kissa, jonka kyllä tietää olevan paikalla tai huomaa olevan poissa. Se kissa, jota ilman klaanissa olisi täysin erilainen tunnelma. Niin eriskummallinen ja hassu tapaus, että sitä olisi vaikeaa edes muille kuvailla”, Lepakkohuuto naurahti heilauttaen suurta korvaansa ja sipaisten naaraan turkkia lyhyellä hännän tyngällään. Hän virnisti nyt kovempaa, kunnes hän alkoi tajuta, miltä hänen sanansa olivat oikeastaan kuulostaneet. Hän ei tiennyt huomasiko Rosmariinikynsi sitä, mutta se sai hänet hieman nolostumaan ja painautumaan turkkinsa alla läjään.
“Se kissa, joka vain on eriskummallinen”, hän mutisi hiljaa ja palautti sitten vähitellen virneen takaisin kasvoilleen. “Joka ei voittaisi minun kaltaistani hyvin tavanomaista soturia koskaan juoksukisassa tai kaksinkamppailussa!”

//Rosmy?

Päästin suustani huvittuneen nauruntapaisen äännähdyksen. Vai oli Lepakkohuuto unohtanut partion. Ei oltu kyllä hauskempaa pitkiin aikoihin kuultu.
“Ihan kuin olisit taas oppilas”, kiusoittelin kollia jättäytyen samalla hänen rinnalleen. Kävelin mieluummin yhdessä vierekkäin kuin inhassa jonossa. Lepakkohuuto virnisti.
“Etkö muka itse ole myöhästynyt partiosta soturina?” kolli ärähti. Hän kärsi selvästi suuresta aamukiukusta. Naurahdin taas. Päätin sitten piristää häntä! Hinnalla millä hyvänsä!
“No olen minä ehkä kerran… tai kaksi”, vitsailin hihitellen typerästi. Tuntui hyvältä hassutella pitkästä aikaa. Olin tässä lähiaikoina ollut aika vakavana. Oli vain ollut niin paljon mietittävää.
“Niin siitäs saat. Ei se nyt niin epänormaalia ollutkaan”, Lepakkohuuto tokaisi.
“Niinpä tietenkin, sillä sinun - Lepakkohuudon - pitää aina olla normaali ja todella tunnollinen soturi”, en tiennyt mihin yritin kiusoittelullani päästä, mutta ehkä eniten vain revin reaktiota irti kollista. Halusin hänen reagoivan jotenkin isosti. Pidin siitä, kun sain kollin leikkimään kanssani ja kiusoittelemaan minua. Se vain toi jotain outoa mielihyvää. Ja pidin tietenkin nauramisesta etenkin Lepakkohuudon kanssa.
//Lepa?

Aivan kuten Lokkimieli oli olettanutkin, Uivelotassu oli epäonnistunut myyrän nappaamisessa ensimmäisten saalistusharjoitusten aikana. Oppilas oli kuitenkin sössinyt tilanteen niin kömpelösti, että Lokkimieli oli alkanut kallistua harjoitustuokion jälkeen lisää sen puoleen, ettei moisesta vätyksestä saisi tehtyä yrittämälläkään muuta kuin variksenruokaa.
Uivelotassu ei kuitenkaan ollut soturille täysin turhanpäiväinen. Lokkimielen piti edelleen todistaa pätevyytensä mestarina. Hänen piti saada ensimmäisestä oppilaastaan soturikelpoinen, tai hänen mahdollisuutensa korkeampaan asemaan klaanissa olisi evätty ikiajoiksi. Uivelotassu oli pakko saada oppimaan jotenkin. Eikä vain jotenkin — Lokkimielen mielestä kaikessa oli kyse tehokkuudesta. Mutta kuinka tuollaisen vähä-älyisen naaraan riekaleen muka saisi mitään oppimaan?
Lokkimieli uskoi, että ratkaisu löytyisi mitä todennäköisimmin kurista. Ehkä hän voisi käyttää raakuuttaan hiukan enemmän Uivelotassun kanssa niin, että oppilas ei kyseenalaistaisi hänen menetelmiään, eikä kukaan ulkopuolinen ei saisi tietää. Ja naaras tuskin tajuaisikaan kyseenalaistaa niitä. Oppilaan tehtävähän oli totella mestaria, ja mestarin tehtävä opettaa. Tarkalle opettamismemetelmälle ei ollut Kuolonklaanissa sääntöjä. Se oli sääli, ja toisaalta taas ei. Jos ja kun Lokkimieli jonain päivänä saavuttaisi päällikön aseman, hän määräisi siihen säännöt.
Valkoharmaa kolli venytti selkänsä ensin pitkäksi etutassut pitkälle eteen ojennettuina, paljastaen hyvinhoidetut terävät kyntensä. Sitten hän taivutti itsensä pystyyn ja käytti notkean selkänsä pikaisesti köyryssä.
Lokkimieli tekaisi kasvoilleen geneerisen hymyn lähtiessään jolkottamaan oppilaansa luokse piikkihernemuurille. Olihan se varsin persoonaton, mutta se toimi suurimpaan osaan kissoista. Soturi tiesi sen siitä, että nämä hymyilivät usein takaisin.
”Hyvää huomenta”, Lokkimieli maukaisi Neilikkasydämelle ohittaessaan ruskeamustaa turkkiaan siistivän naaraan.
”Huomenta”, naaras naukaisi pieni hymy kasvoillaan.
Lokkimieli ei ollut vieläkään onnistunut tutustumaan Neilikkasydämeen paremmin, ja nyt kun kollilla oli oppilas, hänen oli vaikea panostaa kahteen tavoitteeseen samaan aikaan. Hän tiesi kuitenkin, ettei viivyttely olisi vaihtoehto. Mitä pikemmin Lokkimieli saisi jälkikasvua, sitä parempi.
Uivelotassun kohdalla soturi pysähtyi.
”Oikein hyvää huomenta, Uivelotassu.”
”Huomenta, Lokkimieli”, oppilas mutisi. Silmäluomien raskaus sai naaraan näyttämään siltä, kuin tämä ei olisi nukkunut silmänräpäystäkään. Haukottelu ei auttanut asiaa.
Lokkimieli ei halunnut, että muut tekisivät saman havainnon hänen oppilaastaan, joten kolli heilautti häntäänsä merkiksi seurata ja sukelsi oitis piikkihernetunnelin kautta ulos leiristä.
”Ajattelin pitää sinulle tänään ensimmäiset taisteluharjoitukset”, Lokkimieli maukui, kun he suuntasivat syvemmälle metsään.”Reviirillämme on toki vielä paljon alueita, jotka minun täytyy näyttää sinulle. On kuitenkin tehokkaampaa, että teemme sen metsästyksen ja rajapartioiden yhteydessä. Tänään pysymme Kuolonmetsässä.”
”Okei.”
Lokkimieli käänsi analysoivan katseensa Uivelotassuun, jonka pelkkä kävelytyyli sai nyt soturin niskakarvat kohoamaan. Hänen teki mieli nostaa huultaan halventavasti, mutta onnistui tukahduttamaan impulssin.
Loppumatkan kumpikin oli vaiti. Se kävi itse asiassa Lokkimielelle aivan mainiosti.
Harjoituspaikaksi valikoitui pieni, laakea, kuusten ympäröivä alue. Lokkimieli istui sammalpeitteisen kiven päälle.
”Aloitetaan teoriasta. Jos olet puolustusasemassa, sinun tulee tarkkailla vastustajan silmiä. Katse voi paljastaa paitsi sen, mihin vihollinen tähtää, myös sen, millaista hyökkäystyyliä tämä aikoo käyttää. Etenkin silloin, jos vastustaja ei ole oppinut piilottamaan aikeitaan. Hyökkäyksessä myös sinun pitää oppia olemaan antamatta liikaa vihjeitä viholliselle”, Lokkimieli piti tauon ja yritti arvioida alempana nököttävää oppilasta katseellaan. Tämä kyllä näytti kuuntelevan, mutta samalla tämä näytti yhtä passiiviselta kuin yleensäkin. Lokkimieli jatkoi katsoen Uivelotassua silmiin:
”Hyökkäyksessä ajoitus on tähtäyksen jälkeen kriittisintä. Tärkeintä on tähdätä mahdollisimman heikkoon kohtaan, kuten kaulaan, vatsaan tai kasvoihin. Haluat tehdä vihollisesta toimintakyvyttömän mahdollisimman tehokkaasti. Kissalla ei ole mitään syytä antautua, jos vain roikut toisen selässä kuin joku vauhkoontunut kotka. Sellainen toimintatapa ei myöskään ole koskaan tappanut ket…tua. Taistelu on ajatuspeliä yhtä paljon, kuin se on fyysistäkin kyvykkyyttä. Muista se.”
Uivelotassun katse oli hiukan utuinen ja ajelehtinut Lokkimielen selostuksen aikana jonnekin soturin taakse. Puunlatvat mahtoivat olla kiinnostavampia, Lokkimieli ajatteli ja pidätti huokauksen, joka olisi tullut ulos taatusti ennemminkin aggressiivisena tuhahduksena.
Lokkimieli terävöitti katseensa. Silmät viiruina soturi syöksyi varoittamatta suoraan alas oppilaansa kimppuun. Uivelotassu mätkähti lujaa maahan silmät selällään, kun Lokkimieli viimeisteli temppunsa painamalla etutassunsa tummanharmaan naaraan kaulalle.
”Mitä-”, oppilas naukaisi eksyneen näköisenä ääni kähisten.
”Sinä kuolit”, Lokkimieli maukui. ”Eloklaanin väijytys. Heidän parantajansa tappoi sinut”, soturin äänessä oli ironinen painotus, kun hän viittasi Leimusilmään — parantajat olivat surkeita taistelijoita, ja Eloklaanin parantaja tuskin koskaan tappaisi ketään muuten kuin vahingossa. Uivelotassu oli suorastaan surkea oppilas.
Lokkimieli virnisti ja nousi pois hengästyneen oppilaansa päältä. Hän vakavoitui nyt jatkaessaan:
”Mitä siis opit tästä?”

//Uivelo?

Siitä oli jo aikaa, kun Hiljaisuusvarjo oli leikkinyt pentujensa kanssa, eiväthän he enää pentuja olleetkaan. Harakkapentu ja Lummepentu olivat tulleet oppilaaksi eli he olivat siis nykyään Harakkatassu ja Lummetassu. Hiljaisuusvarjo rakasti jutella jälkikasvulleen, kysyä kuulumisia, tiedustella koulutuksesta ja vain ylipäänsä pitää huolta siitä, että kaksikolla oli kaikki hyvin.
Hiljaisuusvarjo huomasi Lummetassun tulevan leiriin harjoituksista. Naaraan kasvoilla oli leveä hymy, kun hän kantoi mukanaan hiirtä.
“Hieno saalis!” valkoruskea kolli huusi tyttärelleen ja kääntyi sitten katsomaan toisaalle. Hänen katseensa osui pian Kamomillapyörteeseen. Hän katsoi naarasta hetken ja käänsi sitten päätään. Hän ei tykännyt ajatella sitä, mihin heidän välinsä olivat menneet. Hän ei ollut tainnut oikeastaan puhua tabbykuvioiselle oranssille naaraalle sen koommin, kun oli saanut pentuja Aamuraidan kanssa.
“Hei, Hiljaisuusvarjo!” Neilikkasydän tervehti kollia ja sai tämän keskittymään naaraaseen.
“Tervehdys! Kuinka voit?” hän vastasi.
“Hyvin, kiitos kysymästä”, Neilikkasydän naukaisi ja istahti Hiljaisuusvarjoa vastapäätä. Hiljaisuusvarjo hymyili naaraalle lempeästi.
“Haluaisitko jakaa saalista kanssani?” hän kysyi. Musta naaras nyökkäsi.
“Toki, käyhän se”, hän sanoi. Hiljaisuusvarjo nousi tassuilleen.
“Käydään siis valitsemassa jotain kasasta”, hän sanoi ja Neilikkasydänkin nousi tassuilleen.
Kaksikko kävi tuoresaaliskasalla, otti sieltä itselleen oravan jaettavaksi ja siirtyivät sitten syömään. He juttelivat niitä näitä hiljaa ja söivät oravan nopeasti.
“Haluaisitko tulla kanssani metsälle?” Neilikkasydän kysyi. Hiljaisuusvarjo pudisti hieman päätään.
“Ei kiitos. Menen varmaankin lepäämään. Ehkäpä huomenna?”
“Toki. Nähdään siis myöhemmin!” Neilikkasydän naukui ja tassutti pois.

Lepakkohuuto pudisteli turkkiaan ja ryhdyi sitten sukimaan sitä puhtaaksi. Hän oli torkkunut hyvän aikaa auringonläikässä ja nyt olisi siis hänen aikansa peseytyä.
Kolli antoi kielensä kulkea paksun turkkinsa lävitse ja nyppi kaikki roskat, jotka löysi, pois turkistaan. Hän halusi turkkinsa olevan taas tip top kunnossa. Vaikka hänellä ei oikeasti ollut mitään hyvää varsinaista syytä putsata turkkinsa perinpohjaisesti, hänestä oli tärkeää pitää huolta siitä, että hänen turkkinsa olisi siisti, hyväkuntoinen ja sileä.
Lepakkohuuto keskeytti pesunsa, kun hänen eteensä pysähtyi joku. Hän kohotti katsettaan ja näki Hiljaisuusvarjon seisoskelevan edessään. Hän katsoi nuorempaa kollia odottavasti haluten, että hän kertoisi heti asiansa.
“Hei, Lepakkohuuto! Haluatko jakaa saalista kanssani?” Hiljaisuusvarjo kysyi.
“Miksi? Ei minua huvita”, tummanharmaa kolli murahti vastaukseksi. Hiljaisuusvarjo nyökkäsi hieman pettyneenä ja lähti sitten pois. Lepakkohuuto pyöräytti silmiään ja jatkoi turkkinsa sukimista.

Lepakkohuuto meni makuulle ja sulki silmänsä antaen itsensä vaipua uneen. Hän oli lähes koko päivän ollut tekemättä mitään lukuunottamatta sitä, kun hän kävi lyhyellä koulutustuokiolla Poppelitassun kanssa.
Kun Lepakkohuuto viimein vaipui uneen, hän näki unta, jossa Kuolonklaanin ja Eloklaanin välillä oli taas sota. Hän tuntui voittavan kaikki vihollisensa, vaikka silmät sidottuna tai yhdellä tassulla. Kukaan Eloklaanilainen ei mahdannut hänelle mitään. He saisivat maksaa hänen perheensä kohtalosta.
Kun kaikki Eloklaanilaiset oltiin piesty, Henkäystähti palkitsi kaikki parhaista taistelijoista. Lepakkohuuto oli tietysti ensimmäisten mainittujen joukossa. Myöhemmin myös Rosmariinikynnen nimi mainittiin. Kun harmaa tabbykuvioinen naaras röyhisti rintaansa ja saapui riviin klaanin eteen, jossa kaikki palkittavista kissoista olivat, alkoi Lepakkohuutoa yhtäkkiä kuumottaa ja hermostuttaa. Vain katse kauniiseen naaraaseen päin sai hänen koko turkin kihisemään hermostuneesti.
Kun kaikki palkittavista kissoista oli rivissä alkoi pentutarhasta pursuta pentuja. Niitä oli lukemattomia ja se alkoi sekoittaa Lepakkohuudon pään. Helposti yli puolet noista pennuista olivat täysin tuntemattomia ja pentuja oli niin paljon, että oli ihme, jos ne olivat oikeasti kaikki mahtuneet sisään pentutarhaan.
“Annan teille palkinnoksi jokaiselle omat oppilaat”, Henkäystähti ilmoitti, kun pennut olivat asettuneet riviin vastapäätä näitä klaanin edessä seisovia palkittavia sotureita - ja jopa pari oppilastakin.
“Anteeksi, Henkäystähti, mutta entä Poppelitassu? Hänen koulutuksensa on vielä kesken? Ja osa palkittavista kissoista on vielä oppilaita?” Lepakkohuuto huomautti klaaninsa päällikölle. Huomautus ei vaikuttanut häiritsevän Henkäystähteä lainkaan.
“Kaikki oppilaat, jotka tässä rivissä seisovat saavat soturinimensä ja kaikki kissat tässä rivissä, joilla on jo oppilaat saavat toisen samanaikaisesti. Luotan kykyynne kouluttaa oppilaita. Älkää pettäkö minua”, Henkäystähti kertoi ja aloitti sitten nimitysmenot, jotka tuntuivat kestävän monta kuuta, koska nimitettäviä oli niin monta.
Kun viimein kaikki se oli ohitse, oli leirissä yhtäkkiä hyvin hiljaista. Puolet kissoista olivat vain kadonneet silmänräpäyksessä. Lepakkohuuto katseli ympärilleen ja pian hän kohtasi Rosmariinikynnen katseen. Naaras katsoi häntä sinisillä silmillään rauhallisesti ja iloisesti.
“Haluatko lähteä kouluttamaan oppilaitamme yhdessä?” naaras kysyi ja tassutti lähemmäs. Se sai Lepakkohuudon peruuttamaan hieman, joka sai Rosmariinikynnen ilmeen muuttumaan loukkaantuneeksi.
“Arvostaisin, jos et tulisi liian lähelle. Ja voisimme toki lähteä harjoituksiin yhdessä”, tummanharmaa kolli naukui. Rosmariinikynsi nyökkäsi ja lähti johtamaan heitä ulos leiristä.
Juuri, kun Lepakkohuuto oli astumassa ulos, maa hänen tassujen altaan katosi ja hän heräsi.
“No siinäpä vasta uni…” kolli huokaisi, kun sai itsensä taas tajuamaan, mitä oli oikein tekeillä ja mitä oli ollut tekeillä. Hän pudisteli turkkiaan, nousi istumaan ja alkoi sukia turkkiaan puhaaksi.
“Lepakkohuuto!” ärtynyt naukaisu pesän suulta sai kollin keskeyttämään pesunsa kieli vielä ulkona. Se oli Rosmariinikysni, joka katsoi tummanharmaata kollia vihaisesti.
“Meidän piti lähteä aamupartioon! Kaikki odottavat sinua ja ovat jo odottaneet aivan tarpeeksi kauan!” tabbykuvioinen naaras valitti. Lepakkohuuto pangahti pystyyn. Hän oli täysin unohtanut lupautuneensa partioon mukaan aikaisempana päivänä. Hän lähti äkkiä naaraan perään ulos pesästä ja leirin uloskäynnille.
“Tässä tämä meidän mattimyöhäinen nyt sitten olisi”, Rosmariinikynsi naukaisi muille partion jäsenille, kun saapui Lepakkohuuto perässään paikalle. Tummanharmaata kollia hävetti niin kamalasti, että hän katseli vain maata. Jopa hänen oma oppilaansa oli noussut aikaisemmin ja odottanut häntä muiden partion jäsenten kanssa.
Partion johdossa oleva Hämärähalla alkoi viedä partiota rajalle ja Lepakkohuuto löntysti lähes partion viimeisimpänä.
“Ei ollut siis oikeasti tarkoitus pidätellä ketään. Unohdin koko partion”, kolli naukaisi edessään kulkevalle Rosmariinikynnelle yhtäkkisesti.

//Rosmy?

Naps. Sulosointu, joka kuului, kun oravan niskanikamat irtosivat toisistaan. Herkullinen, lämmin verenmaku täytti suuni, ja lipaisin suupieliäni tyytyväisenä antaessani elottoman saaliseläimen tipahtaa jalkojeni juureen sammalille. Olin tässä niin laittoman hyvä. Harmi vain, että kukaan muu ei ollut paikalla todistamassa ilmiömäisiä saalistustaitojani.
Harmaata valoa tulvi metsään tiheän pilviverhon takaa. Sää ei ollut erityisemmin mieleeni - mieluummin olisin paistatellut auringossa kaikkien nähtävänä kuin hiippaillut hämärässä metsässä yksinäni. Missähän lie kaikki muut metsästyspartion jäsenet mahtoivatkaan piileksiä? Hällä väliä, ei minua oikeastaan edes kiinnostanut tietää.
Katselin maassa retkottavaa pörröhäntää, jonka pienet, tummat silmät tuijottivat tyhjinä minua kohti. Hetki sitten niissä oli näkynyt vielä kipinä, joka kaikilla elävillä olennoilla oli. Minä olin tukahduttanut tämän otuksen kipinän.
Askelia. Korvani nytkähtivät lähestyvän äänen suuntaan. Huohotusta. Maistelin ilmaa, ja tunsin karvojeni pörhistyvän erottaessani häivähdyksen jotakin vierasta ja vastenmielistä. Reviirillämme oli tunkeilija, joku saastainen kulkuri.
Painauduin matalaksi kuin olisin vaaninut saalista ja hiivin siihen suuntaan, missä kaikki merkit kertoivat muukalaisen olevan. Havut pyyhkivät turkkiani ryömiessäni puiden varjoissa. Ihan lähellä, minä tunsin sen.
Kurkistin oksien alta ja näin paikallaan läähättävän mustanharmaan karvakasan. Kissa se kai oli, vaikkakin ulkomuoto hämäsi. Turkki näytti siltä kuin se olisi saanut sähköiskun tai pari. Huuleni nousi ylös inhon täyttäessä minut kurkkua myöten. Se purkautui ulos murinana, jonka outo hyypiö myös kuuli. Kissan aavemaiset, haaleansiniset silmät käännähtivät minua kohti suurina ja säikähtäneinä.
Ryömin ulos oksien alta ja nousin seisomaan täydessä pituudessani kollin edessä. Tunsin mielihyvää tajutessani olevani tätä huomattavasti isompi ja varmasti myös vahvempi. Ei tuosta hiirulaisesta olisi vaaraa kellekään. Se oli kuitenkin tehnyt virheen astuessaan käpälillään Kuolonklaanin alueelle. Täällä me nimittäin tykkäsimme leikkiä hiirulaisilla.
“Sinä, ystäväni, näytät olevan pahemman kerran hukkateillä”, pehmeä ääneni oli ristiriidassa ilmeeni kanssa, josta kissa saattoi hyvin lukea, mitä mieltä tästä oikeasti olin.

//Aave?

Tämä haju oli tuttu tuoresaaliskasasta. Olimme usein syöneet myyrää Aaltosalaman kanssa silloin, kun asuin vielä pentutarhalla. Haju ei kuitenkaan ollut aivan täysin sama - se oli nyt jotenkin paljon värikkäämpi ja väreilevämpi. Tuoresaaliiseen oli yleensä kietoutunut jokin kolea, väritön sivuhaju, arvatenkin kalma, jota kukaan ei jäänyt miettimään liian pitkäksi aikaa nälkäisen vatsan kurniessa. Oli varsin kiintoisaa verrata sitä tähän hajuun, joka oli peräisin tästä yhä elävästä, yhä vipeltävästä yksilöstä.
En valittanut Lokkimielen antamasta tehtävästä. Ensi kertaa pitkään aikaan saatoin panna kroonisen tylsistymiseni syrjään keskittyessäni tekemään jotakin oikeasti kiinnostavaa. Imin myyrän hajua sieraimiini sisäänhengityksen yhteydessä ja yritin paikantaa sen lähdettä. Saatoin nähdä silmieni edessä häilyvän hajuvanan, joka kiemurteli maata myöten kuin käärme, kohti tuoreita versoja. Nytkähdin liikkeelle hitaasti, edelleen täysin uppoutuneena jäljittämiseen.
Näkökenttäni reunalla näkyi nopea vilahdus. Käänsin kuononi sen suuntaan silmät suurina ja viikset nytkyen. Kasvien varret heiluivat vähän; hajuvana kulki suoraan niiden ohitse.
Samassa pieni otus ampaisi liikkeelle aluskasvillisuuden suojasta. Syöksyin sen perään vaistonvaraisesti, juuri ajattelematta sitä, mitä olin tekemässä tai mitä minun olisi pitänyt tehdä. Ennen kuin itse tajusinkaan, myyrä oli onnistunut livahtamaan piiloon puun juurakkoon ja minä rynnistin naama edellä puuta päin.
Isku kalisutti hampaitani ja oli vähällä, etten olisi purrut itseäni kieleen. Peräännyin kauemmaksi puusta päätäni puistellen. Myyrä oli tiessään. Huiskaisin hännälläni harmistuneena, ja samassa jahdin huuma haihtui olemattomiin. Kaikki oli taas mälsää.

//Kokki?

Kävelin partion perässä kohti nummia. Säihkysielu käveli vierelläni ja Lampiväre sekä Hämärähalla edessämme. Tällä kertaa luvassa olisi pelkkää saalistusta.
“Miten sinulla menee?” Säihkysielu kysyi. Muistini heitti minua hiirenkorvan harjoituksiin, kun olin kaveerannut kermanvärisen kollin kanssa.
“Eipä mitenkään kummemmin. Entä sinulla?” vastasin vältellen soturin katsetta. Sen jälkeen, kun toisesta oli tullut soturi olimme jutelleet harvemmin. Se ehkä joko johtui Säihkysielun kasvaneesta valta-asemasta tai sitten siitä, että olin vain nykyisin epäsosiaallisuuden perikuva ja tuskin avasin suutani edes mestarilleni. Johtuiko tämä sitten minun ja Tuiskutassun riitaisesta suhteesta vai vain väsymyksestäni, sitä en tiennyt.
“Minulla menee hyvin”, Säihkysielu tokaisi.
En osannut vastata, mutta minun ei tarvinnut, koska pääsimme perille ja hajaannuimme. Jouduin Lampiväreen kanssa kaksin vaikka olisin halunnut mieluummin Säihkysielun seuraan. Toisaalta hän oli mestarini ja minun oli tarkoitus harjoitella hänen kanssaan eikä Säihkysielun kanssa.

Leirissä palasin Säihkysielun seuraan puoliksi vahingossa.
“Haluatko syödä yhdessä?” kolli kysyi hymyillen. Nyökkäsin ja seurasin toista leirin reunalle. Säihkysielu laski kanin, jonka oli valinnut tuoresaaliskasasta ja kävi sen vierelle kyyryyn. Hivuttauduin hänen viereensä niin, että turkkimme tuskin koskettivat toisiaan, mutta tunsin silti tuon lämmön. Kävin jänösen kimppuun.

Syötyämme jäimme kyyhöttämään vierekkäin leirin laidalle. Olin ajan saatossa hivuttautunut lähemmäs, sillä kollin pehmeä lämmin turkki houkutteli niin kovasti. Halusin vain nojata häneen.
“Olet ollut aika hiljainen”, Säihkysielu huomio ääneen ja katsahti minuun.
“Voin minä puhuakin, jos haluat”, vastasin ja virnistin hienoisesti.
“Ei sinun tarvitse, jos et tahdo. Halusin vain varmistaa, että olet varmasti kunnossa”, kolli vastasi. Minusta tuntui oudolta, kun hän sanoi noin. Tuntui ihan siltä kuin joku välittäisi.
“Olen kunnossa, lupaan”, nau’uin ja pohdin hetken, “Näin viimeyönä outoa unta.”
“Niinkö? Minkälaista unta sitten näit?”
“Näin unta yhdestä kissasta. Olimme ulkona keskellä lehtikatoa ja meinasimme jäätyä kuoliaksi”, kerroin. Jätin kuitenkin suosiolla mainitsematta, että kissa, josta olin nähnyt unta oli rakas sisko-parkani, jonka kanssa en ollut puheväleissä.
“Kuulostaa pelottavalle”, Säihkysielu naukui. Sain hänestä niin välittävän auran. Tunsin sisälläni myös jotain muuta, iloa. Taidankin viihtyä tämän kollin seurassa, pohdin itsekseni ennen vastaamista.

"Pidä tuo", Lokkimieli käski, kun Uivelotassu oli vihdoin saanut itsensä ihan kelvolliseen vaanimisasentoon.
"Näytä minulle, miten liikkuisit, jos vaanisit hiirtä."
Lokkimieli katsoi oppilasta hyvin tarkkaan, kun tämä lähti hiipimään matalana eteenpäin. Uivelotassun katse kohdistui menosuuntaan. Vaikka oppilaan vatsa hipaisi välillä maata ja tämä laski tassunsa toisinaan varomattomasti, oppilaan häntä pysyi koko ajan hienosti matalana. Toisaalta se näytti Uivelotassulla oletustilalta.
"Kiitos. Se riittää. Harjaannut vielä lisää, kun pääset saalistamaan", Lokkimieli maukaisi ja väläytti oppilaalle pienen hymyn, jota olisi voinut kuvailla rohkaisevaksi.
"Ja milloin se on?" Uivelotassu kuulosti kyllästyneeltä.
"Nyt", Lokkimielen kasvot olivat taas ilmeettömät. Hän kääntyi ja pujahti pieneen pusikkoon, olettaen Uivelotassun seuraavan, kerran naaras oli niin kovin tylsistynyt. Oppilaan pitäisi korjata asenteensa, Lokkimieli ajatteli.
Valkoharmaa kolli tarkkaili ympärilleen katse terävänä. Parin hännänmitan päässä näkyi rykelmä pieniä versoja. Muutamasta puuttui silmu, yksi oli nakerrettu katki niin, että siitä oli jäljellä vain kynnenmitallinen. Lokkimieli ei tiennyt kasvia nimeltä, mutta hän osasi etsiä sen versoja hiirenkorvan aikaan. Ne olivat pienten jyrsijöiden ja erityisesti myyrien herkkua. Lokkimieli nuuhkaisi kasveja läheltä. Kuullessaan lehtien kahinaa takaansa, hän siirtyi eteenpäin ja teki havaintoja maastosta. Erään puun juurakossa oli pieni kolo.
"Sain vainun, lähistöllä on myyrä", Lokkimieli madalsi ääntään.
"Missä?" Uivelotassu lampsi hänen viereensä. Soturi pysäytti oppilaan hännällään.
"Haistatko sen?" Lokkimieli kysyi ja tuijotti odottavasti naarasta, joka käänteli päätään ja nuuhki ympärilleen. Sitten naaras katsahti Lokkimieltä ja nyökkäsi.
"Paina haju mieleen. Jäljitä myyrä ja nappaa se. Yksinkertaista", Lokkimieli latoi jälleen itsestäänselviä ohjeita oppilaalleen. Mukavan kissan leikkiminen alkoi jo käydä työstä, joten kolli oli hyvillään, että saisi olla hetken vain hiljaa.

//Uivelo?