Pudistelin päätäni erakon sanoille. Olin nyt perillä siitä kuka tämä oikein oli. Käärmekullan emo Lotta! Murisin vihaisena. Uhraisin vaikka oman henkeni kumppanini ja pentujen edestä. Loikkaisin kiinni naaraaseen ja kynsin tämän turkkia kaikin voimin. Käärmekulta yhtyi Lotan rökittämiseen. Saimme naaraan helposti yhdessä maata vasten. Olin käymässä hampaillani hänen kimppuunsa, mutta nuorempi kissakaksikko loikkasi kohti minua. He saivat minut irti Lotasta ja kävivät terävine kynsineen minun kimppuuni. Kiljahdin kivusta, kun toinen onnistui raapaisemaan rintani auki. Verta purskahti metsän maalle, mutta sain sen näkemisestä vain uutta puhtia. Ärisin ja sain toisen pennun irti minusta. Vielä olisi toinen hoideltavana. Pian olin irti molemmista ja pääsin vilkaisemaan kuinka Käärmekulta pärjäsi. Hän seisoi Lotan vieressä naama verisenä. Kiiruhdin heidän luokseen. Huomasin kuitenkin pian ettei Käärmekullassa oleva veri ollut hänen omaansa. Lotta makasi maassa tuijottaen tyhjyyteen lasittunein silmin. Laskin tassuni tuon kuonon eteen. En tuntenut hengitystä.
“Käärmekulta, mennään”, sanoin ja kääntyilin ympäriinsä etsien kahta nuorempaa vastustajaa. He eivät saisi yllättää meitä, vaikka rökittäisimmekin heidät helposti. Käärmekulta oli liian järkyttynyt ja halusin, että hän lepäisi. Pennut eivät saisi kärsiä. Eikä Käärmekultakaan. Käärmekulta tuntui heräävän takaisin todellisuuteen ajatuksistaan ja nyökkäsi. Hän näytti edelleen hiukan järkyttyneeltä, mutta lähti kuitenkin mukaani.
“Miltä sinusta tuntuu? Luuletko, että pennut ovat kunnossa?” kysyin huolissani. Naaras yökkäsi.
“Luulisin”, hän sanoi. En osannut enää sanoa mitään.

***

Olin auttanut Käärmekultaa muuttamaan pentutarhaan. Tuon suuri vatsa oli alkanut jo olemaan aika tiellä ja partioissa käyminen oli hankaloitunut, joten olimme yhdessä päättäneet hänen muuttavan tänään. Käärmekulta vaikutti edelleen hiukan etäiseltä emonsa kohtaamisen jäljiltä. Hänellä oli varmasti rankkaa, mutta toivoin että hän toipuisi ja pystyisi olemaan täysillä pentujen syntymän jälkeen niiden emo. En halunnut pennuillemme emoa, joka vähät välitti heistä. En uskonut naaraan olevan sellainen, mutta en tiennyt vielä kovinkaan hyvin millaiseksi hän meni tälläisissä tilanteissa.
Istuimme yötaivaan alla pentutarhan vierellä.
“Onko sinulla ideoita pentujen nimille?” kysyin varovasti. Naaras katsahti minuun.
“En ole ehtinyt miettimään sitä kamalasti. Onko sinulla?” hän vastasi. Pudistin päätäni.
“Haluan nimetä pennut niillä nimillä, jotka niille oikeasti sopii. Kun katsoo vaikka minuakin, ihan selvä Sädepentu”, sanoin koittaen keventää tunnelmaa vitsilläni. Kumppanini naurahti.
“Niin”, hän sanoi, “Sypressikuiskeella oli hyvä maku nimien suhteen.”
“Olen samaa mieltä. Toivon, että mekin osaamme nimetä pentumme hyvin. Haluan heidän olevan tyytyväisiä nimiinsä”, sanoin ja hymyilin. Käärmekulta nyökkäsi.
“Jännittääkö sinua?” kysyin hiljaa.
“Eikö sinua jännitä?” Käärmekulta vastasi kysymykseeni kysymyksellä. Kohautin lapojani.
“Enemmänkin olen innoissani, mutta kyllä minua vähän jännittää”, vastasin rehellisesti. Halusin tavata omat pentuni. Pennut, jotka olivat minun ja maailman ihanimman naaraan verta. Rakastin heitä jo nyt, mutta tiesin että rakkauteni vain paisuisi koossaan, kun näkisin heidät ensi kertaa.
“Haluatko, että olen kanssasi, kun synnytät?” kysyin Käärmekullalta. Tämäkin asia oli minusta keskustelun arvoinen. En voinut tietää, jos vaikka naaras halusikin synnyttää mieluummin vain parantajan kanssa. En pitäisi pahakseni. Hän oli se joka teki kaiken raskaan työn pentujen eteen. Kulkisimme hänen ehdoillaan ihan kaikessa.

//Käärme?

Makoilin leirin reunamilla päivän ensimmäistä ateriaani syöden. Olin ollut jo toimelias ja osallistunut aamun rajapartioon ja myöhemmin metsästyspartioon, toiseen jo ennen kuin varapäällikkö oli ehtinyt edes lausua nimeäni ääneen. Päivät olivat kylmempiä nykyään ja riista oli käymässä yhä vähäisemmäksi koko ajan. Aurinko oli jo saavuttanut lakipisteensä, mutta olin halunnut tehdä velvollisuuteni ja antaa muiden syödä ensin ennen kuin itse sallin itseni syödä muruakaan.
Kun olin valmis, nuolaisin viikset puhtaaksi kielelläni ja katselin hetken, kuinka soturioppilaat tepsuttivat aukiolla vieden ruokaa klaaninvanhimmille ja hoitaen muita oppilasaikaansa kuuluvia askareitaan. Häntäni pyyhkäisi maata ja kehräsin lämpimän huvittuneena. Muistin yhä oppilasaikani. Toisinaan minulla oli ikävä niitä. Toisinaan taas olin tyytyväinen ja ylpeä soturin asemastani. Halusin edelleen täyttää kaikkien odotukset. Halusin tehdä vanhempani, siskoni ja klaanini ylpeiksi minusta. Vaikka Eloklaani oli varmasti ylpeä ihan kaikista sotureistaan, niin tulevista, nykyisistä kuin menneistäkin.
Noista suloisista oppilaista keksin pohtia, oliko kohtalolla varattuna minulle jotain muutakin kuin soturius? Kohtalolla tai sitten sillä Tähtiklaanilla, johon klaanini kissat kuulemma uskoivat. Vilkaisin taivaalle. Tähtiä ei tietenkään näkynyt tähän aikaan päivästä. En silti voinut olla miettimättä, saattoiko tuolla ylhäällä todella olla edesmenneitä kissoja katsomassa meitä, vahtimassakin? Vai olivatko he siellä vain silloin kun tähdet näkyivät?
Oli miten oli, tulevaisuuteni kiinnosti minua. Odottiko minua samanlainen onni kuin emollani ja isälläni, saisinko siis pentuja jonkun ihanan kumppanin kanssa? Olin toisinaan kateellinen vanhemmilleni - sillä lailla hyvällä tavalla -, he olivat niin toisilleen sopivia ja tuntuivat rakastavan toisiaan oikein paljon. Niin paljon, ettei sitä ulkopuolinen tai edes tytär voinut käsittää. Haaveilin vielä joskus törmääväni samanlaiseen onneen. Mutta kenties olin sen kannalta hieman toivoton tapaus, niin emoni oli joskus sanonut. Ehkei hän tarkoittanut pahaa, mutta muistin edelleen hänen lempeän naurahduksensa, kun olin ollut silminnähden huolissani hänen voinnistaan. Sadeturkki oli vahingossa astunut jonkin terävän päälle ja hänen polkuanturastaan oli vuotanut hirmuisesti verta. Huolestuneisuuteni oli ilmeisesti huvittanut häntä.
"Olet ihan toivoton", hän oli naurahtanut kehräten ja puskenut kaulaani päällään.
Kyllähän minä sen tiesin. Välitin jokaisesta joka tielleni osui ja etenkin läheisistäni ja heidän voinnistaan huolestuin helposti. Jos olisin kyennyt, olisin halunnut ottaa kaikkien kärsivien kivun itselleni. Mutta kenties siihen kykenivät vain ne kuuluisat Tähtiklaanin kissat? Emoni oli kertonut, että kaikista vaikein kestää olisi sisäinen kipu. Miksi sellaista kipua oli edes olemassa jos kukaan ei sitä pystyisi toisen puolesta helpottamaan?
Huokaisin syvään ja kellahdin kyljelleni. Ehkä nämä olivat liian suuria asioita minun päälleni mietittäväksi. Ja kuka ties, ehkä vielä joku päivä olisin niin taidokas soturi, että pystyisin pitämään huolen kaikista. Kuka ties, ehkä vielä joku päivä saisin kohdistaa kaiken sisuksissani hohkavan rakkauden omiin pentuihini ja heidän isäänsä...

Asettelin varovasti käpälän toisen eteen hiipiessäni kuuraisen aluskasvillisuuden seassa kuin varjo. Pyy ei ollut vielä huomannut minua, saattaisin onnistua yllättämään sen. Kyseessä oli kuitenkin iso lintu, ja sen nappaaminen vaatisi jokaisen voimani hivenen kehossani. *Olen minä ennenkin pyitä pyydystänyt*, rohkaisin itseäni mielessäni.
Hengitykseni nousi valkoisena huuruna ilmaan, ja hyinen maa kutitteli polkuanturoitani. Koko metsä oli valkoisen jääkiteen peitossa ja sai sen hehkumaan kuin Tähtiklaanin metsästysmaat.
Jännitin takajalkojani valmiiksi loikkaa varten irrottamatta katsettani suuresta kanalinnusta. Vapautin itseni loikkaan ja pudottauduin suoraan pyyn niskaan. Se räpytteli siipiään hädissään ja yritti päästä lentoon, mutta minä iskin hampaani sen kaulaan ja pistin pisteen tilanteelle. Lämmintä verta purskahti suuhuni.
Lähistöllä katkesi oksa. Pääni käännähti salamana äänen suuntaan. Annoin karvojeni silottua huomatessani Tupsutassun. Hieman surumielisen näköinen kolli oli yksi klaanin kahdesta tämänhetkisestä oppilaasta, joista toinen oli tämän sisko Kiurutassu. Tupsutassu oli mestarinsa Syreenisumun kanssa mukana samassa metsästyspartiossa, johon minut oli määrätty.
Annoin pyyn kaulan velahtaa maahan leukojeni välistä, ja lipaisin kielelläni verta viiksistäni. “Onko ollut saalisonnea?” Levitin naamalleni ystävällisen hymyn katsoessani oppilasta. Tupsutassu ei vaikuttanut kovin puheliaalta sortilta… tai ehkä tämä oli vain hyvin ujo ja tarvitsi aikaa lämmetä keskustelulle.

//Tupsu?

Olin tassutamassa kohti klaaninvanhimpien pesää, loimusilmä oli kehottanut minua käymään katsomassa klaaninvanhimpia ja kunigataria. Toivon mukaan kaikki olivat kunnossa. Työnnyn hitaasti sisään klaaninvanhimpien pesään ja he kääntyivät katsomaan minua, tai no viherkatse vain höristeli korviaan ja kääntyi minua kohti naarashan oli sokea.
"Hei, loimuliekki pyysi minua tulemaan katsomaan teitä, kaiken varalta vain", mauun ja tassutan nokilinnun vierelle.
"Voisin vaikka aloittaa sinusta nokilintu", mauun ja kosketan naaraan tummanruskeaa miltei mustaa turkkia.
"Toki", naaras naukaisi hymyillen ja nousi istumaan kullankeltaiset silmät loistaen hivenen. Kävin läpi nopeasti naaraan kaikien sairauksien ja muiden varalta, tosin eivät kaikki niistä edes ole näkyviä. Tarkastelin klaaninvanhimman vielä nopeasti toisen kerran.
"Kaikki on kunnossa ei mitään ongelmia tai mitään", nauun hiljaisella äänellä nousten seisomaan siirtyäkseni viherkatseen puoleen.
"Nyt on sinun vuorosi tulla tarkastetuksi viherkatse", nauun ja istuudun tämän eteen. Naaras hymyili sokeat vihreät silmät minuun päin osoittaen, tai no ei suoraan minuun mutta kuitenkin minuun päin.
"selvä sitten, en usko että löydät minusta muuta vikaa kuin nämä silmät", naaras maukui ystävällisellä äänellä.
"Toivotaan sitten niin", mauun ja alan tutkia viherkatsetta. Naaras näytti olevan täysin kunnossa mutta kävin tämän läpi vielä aivan kaiken varalta uudestaan, löytäen hänestä mitään vikaa silläkään kerralla.
"Kaikki hyvin sinullakin, olit oikeassa kaikki on kunnossa", mauun nousten seisomaan ja tassutamaan ulos pesästä.
"Nähdään taas jossain kohtaa, mutta toivottavasti ei parantajien pesässä", mauun nopeasti vielä hyvästit ennenkuin lähdin pois klaaninvanhimpien pesästä ja siirryin sitten pentutarhan suuntaan, toivoin Todella että siellä oli kaikki hyvin. Tassutin siis sisään pentutarhaan ja tervehdin heitä nopeasti ja kerroin että olin tullut tarkistamaan olivatko he kunnossa. Pennut ainakin tuntuivat olevan, tai ainakin he tuntuivat innokkailta siitä että olin tullut. Tottakai he olisivat innoissaan he olivat pentuja. Tarkistin nopeasti kaikki löytämättä mitään vikaa kenestäkään, olin iloinen siitä että kaikki oli kunnossa. Olin aikeissa poistua pesästä mutta päädyin sitten kääntymään ympäri.
"Voisin ehkä tulla takaisin kohta käytyäni kertomassa että olette kunnossa loimusilmälle?" Mauun enkä oikeastaan antanut heille aikaa vastata vaan pujahdin ulos pesästä, en ollut täysin varma miksi halusin mennä takaisin pentutarhaan ehkä halusin vain jutella jonkun kanssa siellä? En usko että loimusilmä tarvitsisi minua juuri nyt pesässä joten voisin ihan hyvin mennä takaisin. Parantajien pesään päästyäni kerroin nopeasti että kaikki olivat kunnossa, ja pienen hetken kuluttua lähdin taas pois olin ollut oikeassa loimusilmä ei juuri nyt tarvinut minua pesällä mutta oli luvannut tulla kertomaan jos tarvitsisi minua. En vieläkään ollut täysin varma miksi halusin takaisin pentutarhaan. Saavuin kuitenkin takaisin pentutarhaan ja katselin heitä.
"Tuota.. tulin siis takaisin.. mutta en täysin tiedä mitä tekemään vielä.. ehkä vain halusin.. seuraa täältä?" Mauun kuulostaen vähän epävarmalta.
//Kimalainen?

Parantajan pesän ulkopuolelta kuului vaimeaa hälinää. Klaanitoverit varmaankin ihmettelivät välikohtausta. Kuulin isäni rauhoittelevan äänen, joka sai vähitellen huolestuneet naukumiset loppumaan.
Varpulaulu makasi vieressäni yhdellä sairasaukion vuoteista, jolle olin hänet saatellut. Leimusilmä oli seurannut perässämme pesään ja mennyt saman tien etsimään varastoistaan lisää yrttejä, joista voisi olla apua. Tällä hetkellä timjami tuntui kuitenkin hoitavan tehtävänsä ja auttavan hysteeristä soturia rauhoittumaan.
Vilkuilin huolestuneena ystävääni, joka nyt vain kyyhötti paikallaan, tuijottaen lasittunein silmin pesän seinää. Hän oli silminnähden rasittunut. Olisi tärkeintä, että hän saisi levätä kunnolla.
Leimusilmä viittoili minulle hännällään varastonsa luota. Siirryin varovasti Varpulaulun vierestä ja tepsutin hiljaa parantajan luo.
“Tässä on unikonsiemeniä”, mustavalkoinen kolli kertoi ja työnsi tassullaan lähemmäksi lehteä, jonka päällä oli pari mustaa, pyöreää siementä. “Voisit antaa nämä hänelle, jotta hän nukahtaisi. Vaikuttaa siltä, että minun ei kannata yrittää lähestyä häntä vielä.”
“Minä annan nämä hänelle.” Kumarruin nostamaan lehden varovasti hampaisiini ja vein sen Varpulaululle. Soturi ei ollut tainnut edes huomata poistumistani.
Laskin siemenet hänen jalkojensa juureen ja sipaisin hänen lapaansa hellästi hännälläni saadakseni hänen huomionsa. “Nämä auttavat sinut nukahtamaan. Unien jälkeen olosi on varmasti vähän parempi.”

//Varpu?

Kaiken tekemänsä jälkeen Talvikkitakulla oli yhä otsaa marssia parantajan pesälle komentelemaan muita. Se sai Kuutamolaineen hetkellisesti aivan sanattomaksi. Miten tahditon naaras osasikin olla.
Virnakukka istui Kuutamolaineen ja Talvikkitakun välissä, vilkuillen kumpaakin vuorollaan. Naaraan siniset silmät olivat painuneet hieman sirrille, kun tämä mittaili katseellaan Talvikkitakkua. “Sinulla ei sitten taida olla yhtään käytöstapoja”, soturitar tuhahti.
Talvikkitakun vimmastunut katse naulitui Virnakukkaan, ja hetken aikaa Kuutamolaine jo pelkäsi tämän käyvän toisen naaraan kimppuun. Hänellä oli edelleen huono olo, mutta hänen oli pakko nousta istumaan voidakseen syöksyä väliin, mikäli tilanne muuttuisi uhkaavammaksi.
“Jos sinulla ei ole mitään muuta, niin minulla ja Virnakukalla tässä oli juttu kesken.” Mustavalkoinen soturi katsoi Talvikkitakkua kyllästyneenä. Naaras oli viimeisin kissa, jonka kanssa hän halusi käydä nyt minkäänlaista keskustelua.
Talvikkitakku ei kuitenkaan tuntunut ymmärtävän vihjettä: “Minä tulin kysymään haluaisitko lähteä joelle? Siellä saattaa olla jo sorsanpoikasia uiskentelemassa.”
Kuutamolaine tuijotti ystäväänsä hölmistyneenä. Virnakukkakin tirskahti. “Sorsanpoikasia? Tähän vuodenaikaan?” Kuutamolaine naukui epäuskoisena. Sitten hän pudisti päätään ja huokaisi: “En ole lähdössä kanssasi yhtään mihinkään juuri nyt. Minulla on edelleen kamala olo, kun joku syötti minulle tukon yrttejä Leimusilmän varastosta.” Hänen äänessään oli syyllistävä kärki. Hän toivoi Talvikkitakun edes ymmärtävän oman temppunsa typeryyden.
“Niin, Talvikkitakku, sinun paras ystäväsi on täällä sinun takiasi”, Virnakukka säesti ja katsoi naarasta tuikeasti. “Miten itsekäs kissa voi olla, että tekee jotakin noin julmaa ystävälleen pelkän huvin vuoksi?”

//Tale?

Sädesäihke pohti jotain pentujen määrästä. Toivoin todella, että niitä ei tulisi paljoa. Tietysti rakastaisin jokasta ja pitäisin niistä parhaani mukaan huolen - tai ainakin toivoin tekeväni niin - mutta ajatus isosta pentueesta sai minut vain entistä hermostuneemmaksi. Olin kuullut monien kuningattarien vaikeroinnin pentutarhalla synnytyksen aikana. Sen täytyi sattua enemmän kuin ketun riepottelu.
Sädesäihke oli sanomassa taas jotain, mutta joko hän jätti lauseensa kesken tai ajatukseni peittivät sen säikähdyksestä, koska yhtäkkiä päälleni nousi paino, joka sai minun tasapainoni järkkymään. Tunsin vain kynnet selässäni ja kyljissäni sekä hampaat niskassani, enkä pystynyt edes näkemään, mikä tai kuka kimppuuni oli käynyt. Painosta ja koosta kuitenkin päättelin, että se saattoi olla vain kissa.
Ennen kuin aivoni ehtivät kunnolla edes tajuta rääkäisyäni, jota en ollut edes huomannut päästäväni, paino päälläni haihtui, kun Sädesäihke syöksyi hyökkääjäni kimppuun. Häkeltyneenä kompuroin pystyyn ja katselin hämilläni ympärilleni. Oliko tämä todella tapahtumassa? Mieleeni palasi vain Lehtomyrsky. Ystäväni. Hänen kuolemansa. Ensin hän oli kettutaistelussa kanssani, sitten hän synnytti pentunsa ja sitten kuoli suoraan synnytyksen jälkeen. Kettutappelu, synnytys, kuolema. Tappelu, synnytys, kuolema.
Pääsin pois transsistani, kun huomasin minua lähestyvän nuorehkon kissan. Katsoin tätä ihmeissäni. En lähes osannut edes tajuta, että hän väijyi minua. Hän tuli esiin nuupahtaneesta aluskasvillisuudesta toinen yhtä nuori kissa perässään ja he lähtivät minua kohti. Valmistauduin hyökkäykseen.
“Ei! Ette koske häneen! Hän on minun, te harhautatte tuota kirppukasaa!” kuitenkin hyökkääjäni ääni sai heidät pysähtymään. Tuo ääni. Tuo rääkkyvä, korvia vihlova ääni. Liian tuttu. Käänsin huomioni ensi kertaa kunnolla kimppuuni hyökänneeseen kissaan. Lotta. Oma emoni.
“Pakene, Käärmekulta! Juokse leiriin ja hae apua!” Sädesäihke huusi minulle. Mutta ennen kuin ehdin edes liikkumaan, Lotta pääsi kumppanini ohitse ja loikkasi minua kohti. Oranssin kollin yrittäessä tulla suojelemaan minua Lotan kätyrit kuitenkin ottivat asemansa meidän ja hänen välillä. He sähisivät ja huitoivat kumppaniani kohti ja olivat selvästi valmiita ottamaan soturin täydellä vastaan.
“Kadun sitä päivää, kun annoin sinun syntyä”, Lotta sähisi korvaani, kun raapi kylkeäni jokaisen tassunsa kynsillä. “Minun olisi pitänyt tappaa sinut siihen paikkaan.”
Painoin hampaani hänen etutassuunsa naaraan rääkäisyn saattelemana. Heilautin päätäni yrittäen saada hänet pois kimpustani parhaani mukaan. En taistellut vain itseni puolesta vaan myös pentujeni. Ne olivat niin riippuvaisia minuun. Ne eivät selviäisi ilman minua.
Lotan kompastuesta pois kimpustani otin jalat alleni. Yritin juosta, mutta vaaleanruskeilla läikillä koristettu naaras lähti kumppanini kimpusta ja syöksyi perääni estämään minua pakenemasta. Huitaisin häntä kuonoon ja yritin väistää häntä ja päästä lähtemään.
Pian Sädesäihke ilmaantui myös vierelleni. Nuoren kissan oli huono ajatus jättää toverinsa yksin kokenutta soturia vastaan. Sädesäihke oli ravistanut ruskean, oranssin ja valkoisen kirjavan naaraan pois kimpustaan.
“Typerykset! Käskin pidätellä tuota oranssia kirppusäkkiä, kun minä hoitelen Käärmeen!” Lotta huusi nuoremmille kissoille. Kirjava nuori naaras sävähti ja liikkui vanhemman naaraan takaa lähemmäs minua ja kumppaniani. En ihmetellyt, ettei emoni käyttänyt edes koko nimeäni. Hän ei varmaankaan tiennyt sitä edes, mutta erakoille klaaneista kertominen oli luultavasti paljon hankalampaa muutenkin kuin voisi uskoa.
“Annan sinulle mahdollisuuden pelastaa turkkisi, jos annat minun käsitellä tämän asian kaksin hänen kanssaan, miltä kuulostaa?” Lotta maanitteli katsoen suoraan Sädesäihkeeseen. “Jos astut meitä vastaan, valitettavasti sinunkin kohtalosi saattaa olla kovin surkea. Tee päätöksesi nyt ja nopeasti.”

//Säde?

Avasin silmiäni varovaisesti, kun hyökkäystä ei tullutkaan. Kortetuike seisoi edessäni huolestuneen näiköisenä. Hän tarjosi minulle jotain yrttejä. Sydämeni pamppaili edelleen lujaa, mutta itkuni oli laantunut.
“Minulla on tässä timjamia, se helpottaa oloasi. Minä lupaan sen.”
Katsoin yrttejä ja Kortetuiketta vuorotellen painautuen vahvemmin kiinni seinään takanani. Kortetuike näytti rauhalliselta eikä yhtään uhkaavalta. Ehkä voisin ottaa yrtit. Jos ne kerta helpottaisivat oloani, niin mitä haittaakaan niiden ottamisesta oli? Ja jos hän yritti myrkyttää minut niin… Kortetuike ei myrkyttäisi minua. Hän ei tekisi niin. Nyökkäsin hitaasti ja otin yrtit vastaan. Pureskelin ne ja nieleskelin.
“Tule mukaani, mennään parantajan pesään. Siellä voisi olla vähän rauhallisempaa kuin täällä aukiolla”, Kortetuike sanoi vilkaisten taaksensa kerääntynyttä kissajoukkoa. Nyt vasta kiinnitin huomiota kaikkiin niihin mustiin turkkeihin ja suuriin punaisiin silmiin, jotka pilkehtivät verenhimoisesti. Nyökytin peloissani. Tunsin karvojeni nousevan taas pystyyn. Kortetuike nyökkäsi ja hätisti kissoja edestää, jotta saimme tietä. Jokaisen päät olivat kääntyneenä minua kohti. Niiden pistävät silmät seurasivat minua ja jokaista liikettäni. Painauduin Kortetuikkeen turkkiin kiinni ja hain hänestä - ainoasta normaalista kissasta - tukea ja turvaa. Kipinät napsahtelivat turkkini alle kohdista, joista kollin turkki koski minuun. Pidin tunteesta. Se oli ainoa positiivinen tunne, jota olin hetkeen tuntenut. Pidin siitä kiinni koko matkan. Parantajan pesällä Kortetuike auttoi minut yhdelle pesistä lepäämään.
“Yrttien pitäisi kohta ruveta vaikuttamaan”, hän sanoi ja istahti viereeni. Nyökkäsin ja katsoin tassujani. En ymmärtänyt mikä minussa oli pielessä. Miksi juuri minä? Miksi minun piti kärsiä? Hännänpääni kääntyili rauhattomasti.

//Korte?

Kävellessämme vierekkäin annoin turkkiemme koskettaa toisiaan. Käärmekulta hymyili hiukkasen ja vastasin hymyyn myötätunnolla. Uskoin hänen olevan peloissaan, mutta en itse pystynyt kääntämään tilannetta negatiiviseksi yrittämälläkään. Saisin pentuja, yhdessä kaikkein kauneimman, kilteimmän ja rakkaimman naaraan kanssa. En tiedä mitä olin tehnyt, että ansaitsin hänen vastarakkautensa.
“Olen varma, että kaikki järjestyy”, sanoin ja katsoin tassujani. Jatkoimme edelleen kävelyä. Toivoin todella, että kumppanini sanoisi, jos tahtoisi tauon. En halunnut rasittaa häntä liiaksi. Käärmekulta hymähti hieman epävarmasti. Olisinpa voinut viedä hänen huolensa pois, sillä kaikki kyllä järjestyisi.
“En malta odottaa, että tapaamme pennut. Kuinka monta pentua luulet meidän saavan?” kysyin iloisesti.
“En haluaisi hirveän suurta pentuetta. Jo kahdessa tai yhdessäkin pennussa on varmasti paljon vahdittavaa”, naaras vastasi. Nyökkäsin.
“Toivon, että joku heistä saa sin-”
Rääkäisy. Jähmetyin. Käärmekulta oli nyt maassa suurikokoisen ruskeaturkkisen naaraan alla. Väijytys?! Sydämeni pamppaili. Minun pitäisi pelastaa kumppanini millä hinnalla hyvänsä. Loikkasin tuntemattoman kissan kylkeen ja kierin hänen kanssaan kauemmas soturittaresta. Vieraan naaraan hengitys haisi nenääni hyvin pahalta. Olin yökätä, mutta pidin itseni kasassa ja punnersin itseni irti hyökkääjästä. Hän sylki naamalleni koittaen taas lähestyä Käärmekultaa, joka nyt seisoi jaloillaan näyttäen hyvin säikähtäneeltä.

//Käärme?

Pujahdin ulos soturien pesästä nukkuvien kissojen häntiä ja käpäliä väistellen. Varhaisen aamun ulkoilma tuntui kuin hyökkäävän kohti pesän lämmön jälkeen. Venytin etukäpälät pitkälle eteen ja venyttelin viimeisetkin unienrippeet pois kehostani. Aamu oli aikainen, vaikkakin oli jo melko valoisaa. Aamupartio lähti juuri ulos leiristä. Minua ei tänä aamuna kaivattu yhteenkään niistä, vasta myöhemmin, eli minulla oli hetki vapaata. Halusin kuitenkin käyttää sen hyödyksi ja kokeilla onneani riistan kanssa. Lähdin häntä pystyssä tepsuttamaan kohti uloskäyntiä, kunnes kuulin maukaisun ja pysähdyin hieman hätkähtäen: "Minne olet matkalla, emo?"
Kurkustani kohosi kehräys ja hymyilin Kastesulalle lämpimästi. "Ajattelin käydä metsästämässä, nyt kun on vielä rauhallista. Tuletko mukaan?"
Sydäntäni lämmitti joka kerta, kun tyttäreni kutsuivat minua emoksi. He olivat jo kasvaneet hienoiksi sotureiksi asti molemmat, mutta olin edelleen heidän emonsa ja he olivat edelleen minun rakkaita pikkupentujani. Ropinaroihu toki ehkä harvemmin nykyään kutsui minua sillä nimellä, mutta ymmärsin sen. Hän oli sillä tavalla niin eriluontoinen kuin Kastesulka, josta oikein huokui lempeyttä ja rakkautta melkein lämmittäen kylmää ilmaa ja sulattaen aamuhuurteen. Siitäkin huolimatta, että Ropinaroihu oli nimensä mukaisesti kuin roihuava liekki tai maata hakkaava kaatosade, halusin yhä kovasti viettää aikaa hänen kanssaan samalla tavalla kuin siskonsa kanssa. Päätin mielessäni, että ottaisin sen tehtäväkseni tänään, kun poistuimme Kastesulan kanssa leiristä.

Hengitin keuhkoihini kylmää ilmaa. Ajatus siitä, että olin jollain tapaa kaivannut tätä kuulosti hassulta, mutta niin se oli. Jokaisella vuodenajalla oli omat kauniit puolensa. Olin myös iloinen huomatessani, että Kastesulkakin taisi nauttia tästä retkestä vähintäänkin yhtä paljon kuin minä. Tuon kilpikonnakuvioisen naaraan mielenliikkeet eivät aina olleet selviä edes minulle, mutta hän oli aina tuntunut siltä, kuin hän koko olemuksellaan syleilisi maailmaa. Hänen rakkautta täynnä oleva sydämensä tuntui toisinaan karkaavan ulos hänen rinnastaan, mutta toistaiseksi se oli malttanut pysyä paikallaan. Hetkittäin olin hupsu ja ajattelin hänen olevan Tähtiklaanin lähettämä. Niin kaunis, niin lämmin ja lempeä Kastesulkani... Hymyilin omille hassuille ajatuksilleni. Ei kai se niin ehkä ollut, mutta toisinaan minusta tuntui siltä.

Hellepentu otti kömpelöitä askelia kohti nukkuvan isänsä häntää. Hellepennun silmät olivat sirrillä ja kuvitelmissaan kolli oli Eloklaanin suuri soturi - ei, mikähän se olikaan, päällikkö! Hän oli suuri Helletähti. Hänen edessään ei ollut enää nukkuvan kollin häntää, vaan häntä vastassa oli Kuolonklaanin päällikkö. Hän ei ollut täysin varma mitä päällikkö, soturi tai klaanit tarkoittivat, mutta hänen isänsä, Lieskakajo oli kertonut hänelle paljon tarinoita ja ne olivat jääneet pyörimään nuoren kollin päähän.
“Haa, tämä pesä kuuluu meille!” Hellepentu miukaisi ja yritti loikata vihollisensa kimppuun, mutta hänen ilmalentonsa jäi lyhyeksi ja kolli lensi rähmälleen. Hänen kompurointinsa ja huutamisensa sai pentutarhan muiden asukkien päät nousemaan.
“Hellepentu, olehan vähän hiljempaa. Ahvenpentukin nukkuu vielä. Taasko isäsi on kertonut niitä sotatarinoita?” Nokkospilvi naukaisi unisena ja hieman huvittuneena.
Hellepennun suusta pääsi huokaisu, miksi muiden piti nukkua? Hän halusi leikkiä! Hellepentu oli vasta hetki sitten avannut silmänsä ja kollin uteliaisuus kasvoi päivä päivältä.
“Emo, onko maailma näin pieni?” Hellepentu kysyi tylsistyneenä ja katseli pesän seinämiä. Heidän kanssaan pesässä asui myös klaaninvanhimmiksi ja kunimgattareksi kutsutut kissat. Hellepentu ei ymmärtänyt miksi he asuivat heidän pesässään, vaikka eivät Lieskakajon mukaan olleet heidän perhettään. Kollipentu ei ollut täysin varma mitä perhe tarkoitti, mutta hänen isänsä mukaan se oli todella tärkeä asia.
“Voi Hellepentu”, Nokkospilvi naukaisi ja kaappasi poikansa niskanahasta pesuun. Nokkospilvi asetteli poikansa käpäliensä väliin ja hymyili sukaisujen välissä:
“Maailma on niin suuri, että yksi kissa ei pysty näkemään kaikkea.”
Hellepentu käänsi päätään silmät suurina. Oliko tämän pesän ulkopuolella muutakin? Nyt kun kolli mietti, niin niinhän se oli! Olihan hän kuullut ulkopuolisten kissojen käyvän tässä pesässä heidän luonaan.
“Mutta minä haluan nähdä kaiken!” pentu intti vastaan. Hän ei halunnut, että häneltä jäisi mitään näkemättä!
“Hei poika, tehdäänkö sopimus? Kunhan hieman kasvat, niin isäsi vie sinut katsomaan leiriä”, vastaherännyt Lieskakajo ehdotti ja virnisti Hellepennulle. Pennun isän ehdotus sai hänet piristymään.
“Lupaatko?” Hellepentu varmisti vanhemmalta kollilta ja heittäytyi emonsa käpälien väliin rennoksi. Jutteleminen ja maailman ajattelu sai hänet myös väsyneeksi, mutta Hellepentu yritti pysyä väkisin hereillä.
“Isä, vietkö sinä myös minut taistelemaan? Tuleeko minusta päällikkö, mitä se edes tarkoittaa?” Hellepentu jatkoi ja kollin pieni kita avautui suureen haukotukseen. Lieskakajo nousi omilta sammaliltaan, venytteli ja tassutteli lähemmäksi.
“Hellepentu-rakas, kunhan sinä tästä kasvat, niin vien sinut ihan minne tahansa. Sinusta tulee koko leirin paras taistelija ja päällikkö, jos sinä niin vain haluat”, kollisoturi ehdotti ja sukaisi Hellepentua nenään. Se sai kollin kikattamaan, mutta hän ei enää jaksanut vastata.

“Miten sinä saatoit käyttäytyä noin typerästi, Talvikkitakku! Minä alan olemaan nyt todella kypsä sinun jatkuviin temppuiluihin”, Mesitähti jyrähti Talvikkitakulle ja katsoi tytärtään kyllästyneen näköisenä. Naaraskissa hännänpäineen vääntyili vaivaantuneena. Olihan hän järjestänyt… asioita ja vähintäänkin eloa Eloklaaniin, mutta niin oli Mesitähtikin.
“Sinuna minä en yhtään soittaisi suutasi!” Talvikkitakku sylkäisi ja tuijotti Mesitähteä tulistuneena. Naaraan sanoista tirskui katkeruus, viha eikä niissä ollut tippaakaan kunnioitusta.
“SINÄ aiheutit sodan Kujakissayhteisön ja meidän välille. SINUN takiasi Eloklaanista kuoli kissoja”, Talvikkitakku jatkoi sähinäänsä ja joutui pidättelemään itseään, että ei kävisi Mesitähden kimppuun.
“Ja SINÄ hylkäsit minut ja keskitit elämäsi jonkun Tähtimötaivaan ja Kortetuikkeen ympärille. Olet oksettava, Mesitähti. Sinä vain otat ja otat muilta kissoilta, mutta sinä et koskaan anna muille mitään. Minä VIHAAN SINUA ja toivon, että sinä kuolet. Toivon, että joku riistää sinulta vallan ja joudut kokemaan tuskallisen kuoleman. Sellaisen minkä Kuutamolaine olisi kokenut, jos siinä olisi oikeasti ollut kuolonmarjoja”, Talvikkitakku huusi isälleen eikä säästellyt sanoissaan. Naaraan rinnassa roihusi liekki, joka oli täynnä negatiivisia tunteita. Talvikkitakku vetäisi muutaman kerran syvään henkeä ja tuijotti kollia silmät suurina.
“Minulla ei ole sinulle enää mitään sanottavaa, ikinä. Älä enää koskaan lähesty minua tai minä kynsin sinulta silmät päästäsi. Minun pitää nyt mennä, ilmoita vaikka Korppisiivelle minun rangaistukseni”, Talvikkitakku naukaisi lopulta. Hän ei ollut varma mistä hänen yllättävä raivonpuuskansa oli tullut. Naaras oli todella pitkävihainen eikä hän ollut koskaan antanut isälleen anteeksi sitä, että hän oli joutunut kokemaan olonsa ulkopuoliseksi. Mesitähti oli tehnyt niin paljon pahoja asioita. Sen lisäksi Talvikkitakku tunsi olonsa päivä päivältä yksinäisemmäksi. Hän ei kestänyt ajatusta torjutuksi tulemisesta, joten hän vain ärsytti kissoja ja yritti sitä kautta näyttää kiinnostuksensa. Kuutamolainettakaan ei enää kiinnostanut, naaras tunsi itsensä todella ulkopuoliseksi ja se sattui.
Toinen kissa ketä naaras ei voinut sietää oli Kortetuike, hänen veljensä. Kortetuike näytti niin paljon Mesitähdeltä, että soturi meinasi yökätä. Luonteensa puolesta kolli muistutti myös todella paljon Mesitähteä, yhtä pehmeä ja sisältä varmastikin yhtä mätä. Talvikkitakku ei ollut tutustunut pikkuveljeensä eikä häntä kiinnostanutkaan. Hän oli omat johtopäätöksensä tehnyt ja ne riittivät hänelle vallan hyvin.
Punaruskea marssi päällikönpesästä karvat pörhöllä ja tulistuneena. Hän ei voinut sietää sitä, että häntä yritettiin komennella tällä tapaa. Talvikkitakku tuhahteli itsekseen tömistellessään parantajanpesälle. Hän halusi mennä katsomaan miten Kuutamolaine voi ja naaras oletti, että mustavalkoinen oli edelleen Leimusilmän hoivassa. Soturinaaras tunsi selässään kissojen oudoksuvat katseet. Olihan hän järjestänyt aikamoisen kohtauksen. Talvikkitakusta tuntui, että hän ei muuta osannutkaan. Mihin tahansa hän menikin, häntä seurasi vain kaikenlaiset konfliktit ja huutokohtaukset. No, se saattoi johtua siitä, että naaras oli yleensä itse se kuka ne kohtaukset järjesti..
Talvikkitakku kurkisti parantajanpesään ja kurtisti kulmiaan nähdessään Virnakukan. Mitä tuo täällä teki? Eihän Kuutamolaine edes tuntenut häntä, ei naaras ainakaan ollut koskaan maininnut tuntevansa Virnakukan.
“Ala painua täältä, minulla on Kuutamolaineelle asiaa”, Talvikkitakku sähähti, mutta Virnakukka ei liikahtanutkaan, vaan kohotti toista kulmaansa hieman huvittuneena.
“Talvikkitakku, kuinka sinä edes kehtaat kaiken tämän jälkeen puhua tuolla tapaa. Minä päätän kuka täällä vierailee ja sinä et ole yksi niistä kissoista kenen seurassa juuri nyt haluaisin viettää aikaa”, Kuutamolaine puuskahti turhautuneena, mutta Talvikkitakku marssi Vienotassun ohitse syvemmälle parantajanpesään. Hän oli päättänyt puhua Kuutamolaineelle ja hän sen myös tekisi. Talvikkitakku tiesi, että hänen pitäisi pyytää anteeksi ja hän myös halusi pyytää anteeksi, mutta hän ei vain tiennyt miten hän sen tekisi. Ja hän oli jo valmiiksi aloittanut rähjäämisen, joten sillä linjalla oli vain helpompi jatkaa. Naaras ei vain osannut niellä ylpeyttään. Usein Talvikkitakusta tuntui, että se oli ainoa asia mikä hänellä oli jäljellä.
“No, Virnakukka. Eikö sana kuulu vai eikö se tehoa?” Talvikkitakku jatkoi ja sivuutti tyystin Kuutamolaineen sanat.
“Jos sinulla ei ole mitään muuta, niin minulla ja Virnakukalla tässä oli juttu kesken”, naarassoturi huokaisi ja katsoi punaruskeaa naarasta kyllästyneenä.
“Minä tulin kysymään haluaisitko lähteä joelle? Siellä saattaa olla jo sorsanpoikasia uiskentelemassa”, Talvikkitakku kysyi, mutta jo pelkästään Kuutamolaineen ilme kertoi hänen vastauksensa.

Kujekulta lysähti Järviloisteen vierelle rättiväsyneenä. Naaras oli rehkinyt koko päivän partioiden, saalistaen ja harjoitellen. Järviloiste oli herättänyt hänet heti aamutuimaan ja raahannut naaraan korvasta vetämällä taisteluharjoituksiin.
“Kujekulta, sinun on opittava käyttämään liikkeitä eikä pelkästään voimaasi.” Järviloiste oli naukunut.
Mutta nyt Kujekulta ei enää jaksanut vaivata päätään taisteluharjoituksilla. Järviloiste tarkoitti pelkästään hyvää ja naaras arvosti, että kolli käytti aikaansa hänen opettamiseen. Kujekulta piti itseään toivottomana tapauksena mitä tuli taistelutaitoihin.
“Kujekulta, miten ihana nähdä! Oletko jo syönyt?” naaraan vieressä torkkunut kolli havahtui Kujekullan rysähdyksestä hereille. Naaraalla ei kuitenkaan ollut nälkä, joten hän vain ynähti vastaukseksi ja kääräisi häntänsä tiukemmin ympärilleen.
“Mh, minua väsyttää. Puhutaan myöhemmin”, Kujekulta mutisi ystävälleen ja painautui syvemmin kollin viereen. Järviloisteen lämmin turkki tuntui hänestä hyvältä ja Kujekullan sisällä läikähti onnellinen tunne, jota myös ihastumiseksi kutsuttiin. Se oli naaraalle uutta, Järviloiste oli hänestä ollut aina vain kiva kaveri ja Kujekulta oli jo kuiden ajan yrittänyt pakottaa tunteitaan. Ehkä pieni luovuttaminen sen suhteen oli saanut naaraan tuntemaankin jotain.
“Hyvä on, nähdään aamulla aamupartiossa”, Järviloiste kuiskasi Kujekullan korvaan ja painoi päänsä väsyneen soturin selän päälle. Kujekullan kurkusta alkoi kummuta pientä kehräystä.

Kujekulta räväytti vihreät silmänsä auki ja haukotteli kita ammollaan. Oliko nyt jo aamu? Mutta heti kun naaras silmäili maisemaa tarkemmin, hän huomasi olevansa jossain muualla kun Eloklaanin leirissä. Kaikkialla oli valoisaa, kirkasta ja kaunista. Missä hän oli? Kujekulta otti varovaisen askeleen eteenpäin ja katseli maisemia uteliaasti.
“Kujekulta”, kuului tuttu naukaisu, mikä sai Kujekullan kääntymään. Naaraan sydän alkoi hakkaamaan, kun hänen edessään seisoi Lehmusjalka, naaraan kadonnut veli. Kujekulta ei saanut sanaakaan sanotuksi, vaan syöksyi kollin kaulaan ja voimallaan kaatoi Kujekullan maahan.
“Lehmusjalka, rakas Lehmusjalkani! Minä tiesin, että sinä et todellakaan ole kuollut, kaikki muut olivat vain väärässä ja valehtelivat minulle! Voi minun veljeni, mi-missä ihmeessä sinä olet? Minulla on niin paljon kerrottavaa, isä-”, Kujekulta haukkoi happea kiihtyneenä, mutta Lehmusjalka keskeytti hänet käpälänsä siskonsa suun eteen.
“Kujekulta, shh, shh. Hei, rauhoituhan nyt. Sinä et ainakaan ole menettänyt energiaasi. Jos päästäisit minut ylös, niin me voisimme hieman jutella. Minä näytän sinulle jotain, tule”, Lehmusjalka naukui viikset väpättäen ja pukkasi Kujekultaa. Naaras kallisti päätään hämmentyneenä, mutta tajusi nousta veljensä päältä ylös ja päästää toisen vapauteen. Lehmusjalka hymyili naaraalle huvittuneesti ja viittoi toista seuraamaan häntä.
“Kujekulta, minäkin olen ikävöinyt sinua, mutta.. Kai sinä tiedät, että olet minulle hyvin rakas ja minä välitän sinusta?” Lehmusjalka aloitti epäröiden ja katsoi Kujekultaa silmiin vakavana. Naaras nyökytteli, mutta ei ymmärtänyt miksi Lehmusjalka kuulosti niin vakavalta. Pelkäsikö kolli, että hän oli vihainen?
“Lehmusjalka, jos ajattelet että olen vihainen sinulle, niin minä en ole. Sinulla oli varmasti syysi lähteä-”, naaraskissa naukui veljelleen hymyillen, mutta Lehmusjalka taas pudisti päätään.
“Kujekulta, kuuntele minua. Minä en kadonnut, minä kuolin.”

Lehmusjalan sanat saivat Kujekullan pysähtymään järkyttyneenä. Oliko toinen… kuollut? Kujekullan alaleuka alkoi väpättämään ja naaras tärisi haavanlehden lailla. Kujekulta oli varma, että hän ei ollut kuullut oikein tai.. tai toisen oli pakko olla joku Lehmusjalan kaksoisolento. Tämä ei ollut totta!
“Sinä.. sinäkin valehtelet!” Kujekulta rääkäisi toiselle sylki kaaressa lentäen ja naaras oli varma, että hän tukehtuisi tähän paikkaan. Lopulta naaras purskahti itkuun ja antoi kaikkien tunteidensa tulla kerralla ulos oksennuksen lailla. Kujekulta ei ollut käsitellyt elämänsä aikana negatiivisia tunteitaan eikä naaras edes muistanut oliko hän koskaan itkenyt. Kujekulta lysähti maahan Lehmusjalan jalkoihin ja tarrasi kollin etujalkaan. Naaras painoi kasvonsa veljensä turkkiin ja itki. Kujekullasta tuntui siltä, että hänen koko maailma oli romahtanut. Lopulta hän pyyhkäisi punottavat silmänsä Lehmusjalan turkkiin ja katsoi toista, kuin saaliseläin joka anoi saalistajaltaan karkuun pääsyä.
“Sa-sano, että sinä et puhu totta.. Lehmusjalka, sano että… että sinä et ole kuollut”, Kujekulta nyyhkytti ja haukkoi henkeä nyyhkäisyjen välissä.
“Kujekulta-rakas.. Katso ympärillesi. Me emme ole Eloklaanin reviirillä, tämä on Tähtiklaani. Minä tiedän, että sinä et tiedä pitäisikö sinun uskoa siihen, mutta Kujekulta. Kissat kuolevat, he eivät katoa. Minä tiedän, että sinä haluat uskoa kaikista ja kaikesta hyvää, ja se on hienoa! Mutta maailmassa on myös pahoja kissoja. Sinä et saisi olla niin sinisilmäinen ja liian optimisti. Lupaa minulle, että sinä edes yrität opetella käsittelemään vaikeita tunteita. Itke vain, suru ja itku puhdistaa”, Lehmusjalka maukui siskolleen ja tarttui naarasta hellästi leuasta. Kujekulta yritti vältellä Lehmusjalan katsetta, mutta lopulta naaraan oli pakko katsoa veljeään taas silmiin. Naaras ei tiennyt mitä sanoa.
“Lupaan”, Kujekulta kuiskasi lopulta heikoksi. Se oli ainoa mitä hän sai sanotuksi. Hän oli odottanut Lehmusjalan tapaamista ikuisuuden ja nyt kun se tapahtui, hänen koko maailmankuvansa järkkyi. Sen jälkeen naaras tajusi kunnolla katsoa ympärilleen. Tähtiklaani näytti juuri siltä miltä hän oli ajatellut sen näyttävän. Lämmin ilma pureutui naaraan turkkiin lempeästi ja tuikkiva tähtitaivas näytti kauniilta näin päiväsaikaan.
“Ja hei, pikkuveljen neuvo. Pidä kiinni siitä Järviloisteesta, hän vaikuttaa hyvältä tyypiltä. Mutta muista myös tavoitella unelmiasi ja pitää kiinni tuosta energiasta mitä levität”, Lehmusjalka naukaisi, kun Kujekulta oli hieman rauhoittunut. Kollin kasvoilla oli virne minkä naaras oli melkein unohtanut. Lopulta Kujekullankin kasvoille piirtyi pieni hymy.
“Pyh, ei pikkuveljeni saisi olla isosiskoaan viisaampi”, Kujekulta hymyili leikkisästi ja nousi ylös. Hän painautui Lehmusjalan turkkiin tiukkaan ja imi kollin tuttua tuoksua. Hän halusi painaa sen mieleen ikuiseksi ajoiksi.
“Olet minulle rakas. Pidä hyvää huolta uusista sisaruksistasi, minäkin huolehdin Lampipennusta ja Tulipennusta. Te tapaatte vielä, mekin tapaamme. Ja tärkeimpänä, pidä huoli itsestäsi. Minä rakastan sinua, Kujekulta”, Lehmusjalka naukaisi äänellä, joka soi sana sanalta ilmassa yhä vaimeampana. Seuraavan kerran kun Kujekulta avasi silmänsä, Lehmusjalan tähtiturkkinen olemus oli haihtunut savuna ilmaan. Kujekulta hengähti raskaasti ja tuijotti Tähtiklaanin maita, mitkä olivat alkaneet myös haihtua. Pian Kujekulta näki edessään pelkkää pimeyttä.

Kujekullan näkemästä unesta oli kulunut puolikas päivä. Kujekulta oli herännyt ennen aamupartiota ja kadonnut metsään. Kujekullan omatuntoa hieman kolkutti, olihan hän lupautunut aamupartioon tai ainakin Järviloiste oli luvannut hänet sellaiseen. Naaras oli kuitenkin halunnut olla yksin, joten hän oli kierinyt ketunjätteissä ja istunut löytämässään mäyränkolossa koko aamupäivän. Aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut sirkuttivat puissa. Se sai Kujekullan tuntemaan olonsa hieman paremmaksi. Naaraalla oli ollut harvinaisen vaikea aamupäivä, sillä hän ei tiennyt miten hänen pitäisi toimia jatkossa. Entinen Kujekulta olisi vain painanut nämä negatiiviset tunteet mielensä syvimpään kolkkaan, mutta uusi Kujekulta halusi yrittää käsitellä ne. Mutta hän ei tiennyt miten. Mistä hän edes aloittaisi? Naaras arveli, että Järviloisteella voisi olla ratkaisu tai toinenkin, mutta Kujekullasta tuntui vaikealta nöyrtyä niinkin tutun kissan edessä. Lieskakajo voisi olla muuten potentiaalinen vaihtoehto, mutta Kujekulta ei halunnut olla toisen kanssa missään tekemisissä. Koko aamun naaras oli tarkastellut omia tunteitaan ja myöntänyt itselleen, että hän tunsi itsensä petetyksi, vihaiseksi ja surulliseksi. Lieskakajo oli rikkonut häntä ja Nokkospilveä vastaan. Nokkospilvi taas oli kiireinen uusien sisarustensa kanssa ja Kujekulta ei halunnut stressata emoaan.

Päivä oli vaihtunut iltapäivään ja naarassoturi oli tällä kertaa löytänyt itsensä kuljeskelemasta niityllä. Kujekullan vieressä siinsi tuttu raja, jonka toisella puolella oli maata, joka ei kuulunut kenellekään. Kujekulta oli tullut rajalle tarkoituksella, hän halusi nähdä sen erakon, Noran. Mutta rajan tuntumassa ei näkynyt ketään ja vaikka naaras kuinka nieli maisemaa katsellaan, ei erakkonaaras ilmestynyt hänen katseeseensa. Se sai Kujekullan pettymään. Naaras olisi kaivannut piristystä ja tähän asti Nora oli ollut hauskaa seuraa. Erakko osasi vitsailla ja saada perhoset leijailemaan Kujekullan vatsassa. Aina naaraan ollessa paikalla hänen poskiaan kuumotti ja korvannipukoita kuumotti. Kujekullan oli kuitenkin pakko todeta, että naarasta ei näkynyt missään, joten hän huokaisi ja kääntyi. Ehkä hän vain palaisi leiriin ja olisi kerrankin aikuinen. Puhuisi Järviloisteelle suoraan eikä vain vitsailisi.
“Sinä et taida olla kovin taitava jäljittäjä, hm?” Kujekullan takaa kuului tuttu, itsevarma ja kujeileva naukaisu, mikä sai Kujekullan kääntymään ilahtuneena. Hänen edessään seisoi kaunis, pitkäturkkinen naaras kenen silmissä välkkyi flirttaileva ja hieman ylimielinen pilke.
“Etkö sinä osaa koskaan tulla suoraan esiin, vaan sinun pitää aina piileskellä. Etkö sinä uskalla näyttäytyä, pelkäätkö minua?” Kujekulta täräytti, mutta asteli lähemmäksi. Nora virnuili turkki pörhöllä ja kurottautui koskettamaan Kujekullan nenää käpälällään.
“Oletkin teräväkielisempi, kun luulin. Mutta muru, eihän sinua pelkää edes saaliseläimet. Osa metsäkissoista on vain niin puuduttavia ja outoja, en vain jaksa nähdä heitä. Mutta sinä… Sinä olet erityinen”, Nora naukaisi ja iski klaanikissalle silmää. Kujekullan viikset värähtivät ja sydän teki voltin. Ajatteliko tuo upea ja kiehtova naaras, että hän, tavallinen ja tylsä Kujekulta oli kiehtova.
“Mutta hani, älähän nyt ylpisty liikaa. Se tuskin sopisi sinulle. Sen sijaan tuollainen pieni sanattomuus on niin kovin suloista”, Nora jatkoi ja katsoi toista kulmien alta hieman viekkaasti. Kujekulta tuhahti, mutta ei ollut ollenkaan pahoillaan. Erakkonaaraan tapaaminen sai hänet aina piristymään, mutta myös tuntemaan outoja tunteita.
“Kukahan se minut saa aina sanattomaksi”, Kujekulta mutisi Noralle katse maassa. Hän ei ymmärtänyt miten Nora hehkui sellaista viileää energiaa. Nora vaikutti siltä, että mikään ei voisi hetkauttaa häntä, kun taas Kujekulta meinasi pyörtyä pelkästään Noran katseesta.
“Et ole ensimmäinen kissa kenet olen saanut sanattomaksi. Mutta kultaseni, menen taas. Liian pitkään metsäkissan seurassa lojuminen ei tee minulle hyvää. Mutta ehkäpä seuraavalla kerralla voimme aterioida, jos vain saat jotain kiinni”, Nora vastasi leikillisesti, iski silmää ja kääntyi taas. Ja niin Nora oli taas poissa.

Nuo lyhyet hetket kiehtovan erakon seurassa sai Kujekullan tuntemaan oman elämänsä hieman tylsäksi, mutta samalla niiden tuoma piristys vaikutti positiivisesti Kujekultaan. Noran ehdotus riistan jakamisesta sai Kujekullan tuntemaan miljoonien perhosten lepatuksen vatsassaan. Hän tiesi, että riistan jakaminen erakon kanssa oli ankarasti kiellettyä, erityisesti lehtikadon aikaan. Mutta entä jos kukaan ei saisi tietää? Tai entä jos hän ei saalistaisikaan sitä Eloklaanin reviirillä? Olisiko se silloin niin paha… Samassa Kujekulta tajusi, että tuo oli ollut päivän ainoa hetki, kun hän ei ollut ajatellut Lehmusjalkaa. Hän oli arvannut oikein, Nora oli saanut hänen ajatuksensa niin sekaisin, että Kujekulta oli tyystin unohtanut veljensä kuoleman ja aivan kaiken. Naaras hieman toivoi, että Nora olisi hänen klaanitoverinsa. Silloin hänen ei tarvitsisi miettiä näitä asioita. Mutta jos Nora olisi klaanikissa, niin hänellä olisi isompi ongelma. Silloin hänen tunteensa varmasti laskettaisiin petokseksi.

Syreenisumu oli vapauttanut Tupsutassun vapaalle. He olivat käyneet keräämässä sammalta ja pieni kolli oli itsestään kovin ylpeä! Syreenisumun mukaan hän oli nimittäin luonnonlahjakkuus sammalien keräämisessä. Tupsutassua hymyilytti, kun hän muisteli mestarinsa jakamia kehuja. Alkuperäisen suunnitelman mukaan heidän oli pitänyt käydä myös harjoittelemassa saalistamista, mutta metsästä oli kuulunut todella outoja ääniä ja he olivat palanneet leiriin. Syreenisumu oli vedonnut turvallisuuteen ja Tupsutassu oli ollut helpottunut, että hänelle oli osunut tällainen mestari. Vaikka kolli ei halunnut sitä paljastaa, niin häntä oli pelottanut todella paljon. Se ääni oli kuulostanut todella kovaääniseltä kehräyksen tyyppiseltä hurinalta. Kolli oli mielessään leikitellyt sillä ajatuksella, että metsässä majaili isokokoinen kissa. Tupsutassun ajatuksissa tuo isokokoinen kissa oli kuitenkin kiltti ja ystävällinen, kuin metsän oma suojelija! Siitä huolimatta Tupsutassu oli iloinen, että hän oli leirissä turvassa.
“Hei, Tupsutassu! Ja onnea vielä oppilasnimestäsi, oletko viihtynyt oppilaana?” kuului iloinen naukaisu mikä sai Tupsutassun säikähtämään. Kolli ponkaisi pystyyn, mutta siloitti turkkinsa, kun hänen katseensa ei kohdannutkaan jättikissan kanssa, vaan hänen edessään seisoi Säihkesammal, eloklaanilainen soturi. Naaras oli häntä vain hieman vanhempi, joten Tupsutassu pystyi rentoutumaan hieman enemmän. Tupsutassu kuitenkin tunsi pientä jännitystä, olihan Säihkesammal soturi ja kolli kunnioitti ylempiarvoisia kissoja suuresti.
“Hei, Säihkesammal. Kiitos! Oppilaana on hauskaa, mutta jännittävää! Olimme äsken Syreenisumun kanssa etsimässä sammalta, mutta….” Tupsutassu naukui epäröiden. Hän ei ollut varma pitäisikö Säihkesammal häntä aivan kajahtaneena tai melkein pahemmassa tapauksessa Säihkesammal haluaisi lähteä hänen kanssaan etsimään äänen omistajaa. Tupsutassu ei edes tiennyt saisiko hän lähteä nuoren soturin kanssa ilman mestarinsa lupaa, mutta kollikissa ei myöskään ollut varma uskaltaisiko hän.
“Mitä? Tapahtuiko jotain ikävää?” Säihkesammal kysyi huomatessaan muutoksen tuoreen oppilaan asenteessa, mutta harmaavalkoinen kolli ravisti välittömästi päätään.
“Ei, ei mitään sellaista. Me vain kuulimme jotain outoa ääntä ja se oli todella pelottavaa!” Tupsutassu naukaisi uudelle tuttavuudelleen ja läväytti naaraalle pienen hymyn sanojensa tehosteeksi. Todennäköisesti se ei ollut mitään, kuten Syreenisumu oli uumoillut. Tupsutassu oli vain kovin turvallisuudenhaluinen kissa ja oudot äänet eivät ainakaan auttaneet.
“Kuulostaa oudolta, mutta metsästä välillä kuuluu outoja asioita. Ei se varmaankaan ollut mitään vaarallista, joten älä huoli, kaikki on varmasti hyvin. Oletko päässyt jo harjoittelemaan taistelua tai saalistamista?” Säihkesammal naukaisi rauhoittavasti ja kosketti nuoremman kissan kylkeä hännällään. Soturin varmuus sai Tupsutassun rentoutumaan ja olihan Syreenisumukin epäillyt, että kaikki oli kunnossa. Kolli tiesi, että hänellä oli tavanomaista vilkkaampi mielikuvitus ja Tupsutassu joutui aina muistuttamaan itseään siitä. Kollikissa korjasi asentoaan mukavammaksi, mutta pudisteli päätään. Syreensumu oli vienyt häntä reviirikierrokselle ja sammalia keräämään, mutta nekin olivat olleet vain lyhyitä pyörähdyksiä leirin ulkopuolea. Tupsutassua se hieman harmitti. Kaikista eniten hän oli odottanut pääsevänsä näkemään koko maailman tai ainakin Eloklaanin reviirin, mutta Syreenisumu ei ollut edes esitellyt hänelle koko reviiriä. Sen sijaan taisteluharjoituksia Tupsutassu ei odottanut. Ajatuskin muiden kissojen vahingoittamisesta tuntui pahalta. Kolli halusi olla muille kiltti, mutta samalla hän koki ristiriitaisia ajatuksia. Hän tietenkin halusi puolustaa Eloklaania hengellään, mutta kollia harmitti, että se vaatisi taistelutaitoja.
“En vielä, Syreenisumulla on kai ollut kiirettä.. Varmaankin pian hän vie minut harjoittelemaan”, Tupsutassu naukaisi toiveikkaasti ja hänen silmissään pilkahti odottavainen katse. Kolli uskoi, että Syreenisumu olisi varmasti paras mahdollinen mestari hänelle. Eihän Eloklaanissa huonoja kissoja ollutkaan tai vaikka olisikin, niin ei Mesitähti antaisi hänelle sellaista mestariksi.
“Ehkäpä se hetki on nyt, nähdään myöhemmin, Tupsutassu!” Säihkesammal huikkasi ystävällisesti ja nyökkäsi paikalle saapuneen ruskeaturkkisen naaraan suuntaan. Tupsutassu väläytti Säihkesammaleelle vielä hymyn, naukui hyvästinsä ja nousi ylös. Kolli nyökkäsi ja laski päätään kunnioittavasti.
“Hei, Syreenisumu. Lähdemmekö me nyt harjoittelemaan?” nuori oppilas kysyi tohkeissaan, häntä innostuneesti heiluen. Tupsutassu nyppi turkkiaan muutaman kerran jännittyneenä. Kollin turkkia ja ihoa kutitti eikä nyppiminen ainakaan auttanut asiaan, mutta kolli ei siltikään voinut antaa nyppimisen olla. Pentuna hänen turkkinsa oli ollut pitkä ja pehmeä, mutta päivä päivältä turkki tuntui harvenevan ja irtoavan tuppoina. Leimusilmä oli joskus kokeillut antaa hänelle kutinaan yrttejä, mutta niistä oli ollut apua vain hetkellisesti.
“Hei, Tupsutassu. Sinäpä olet reippaana! Minä ajattelin, että voisin näyttää sinulle nyt vaanimisasennon ja voisit kokeilla jäljittää saalista. Jos löydämme jotain, niin saat kokeilla saalistaa sen. Miltäs tämä kuulostaa? Voisimme lähteä Koivumetsään tälläkin kertaa, mutta mennään nyt katsomaan Kuolonklaanin rajaa. Mutta ei saalisteta sen lähellä. Rajan lähellä saa kyllä saalistaa, kunhan pysymme omalla puolellamme. Mutta koska klaanien välit eivät ole kovin hyvät, niin vältetään rajan kupeessa saalistamista”, Syreenisumu neuvoi oppilastaan ystävällisellä äänensävyllä ja naaraan häntä heilahti rennosti, kun hän lähti hölköttelemään kohti leirin sisäänkäyntiä. Tupsutassu seurasi mestariaan kuuliaisesti ja pyrki painamaan mestarinsa jokaisen sanan päähänsä. Hän halusi olla paras oppilas mitä Eloklaani oli nähnyt! Kollilla ei ollut erityistä kunnianhimoa, mutta hän halusi olla klaanilleen hyödyksi. Tupsutassu myös halusi, että hänen mestarinsa voisi olla tyytyväinen häneen, ehkä tulevaisuudessa jopa hänestä ylpeä.
“Onko saalistaminen vaikeaa? Entä jäljittäminen?” kolli kysyi varovaisesti. Hän olisi halunnut pommittaa mestariaan miljoonalla eri kysymyksellä, mutta hän ei uskaltanut. Kolli oli hieman ujo ja Syreenisumu oli hänelle vielä vieras kissa.
“Hmm, no, se riippuu kissasta. Se selviää pian missä sinun omat vahvuudet ovat. Esimerkiksi minä en ole kovin taitava vaanija, mutta olen nopea ja hyvä jäljittäjä”, Syreenisumu aloitti ja kääntyi oppilaansa puoleen tutkaillakseen toista katsellaan. Tupsutassu punasteli hieman, hän ei pitänyt huomion keskipisteenä olemisesta ja siitä kun kissat katsoivat häntä. Hän ei myöskään ollut varma minkä takia Syreenisumu katsoi häntä niin tarkkaan, joten kolli painui kasaan hieman epävarmana ja peitteli kehoaan hännällään.
“Sinä näytät siltä, että sinusta kasvaa voimakas ja kestävä kissa”, raidallinen kissa totesi tutkailunsa päätteeksi hymyillen ja sai Tupsutassun taas hieman rentoutumaan. Tietenkin, sen takia Syreenisumu oli katsellut häntä. Tupsutassu ei vastannut Syreenisumulle mitään, mutta hän painoi naaraan sanat mieleen. Ehkä jos hän söisi tarpeeksi riistaa, hänestä kasvaisi ainakin todella voimakas kolli.

Loppumatkan Koivumetsälle he juttelivat niitä näitä oppilaiden tehtävistä ja siitä mitä ominaisuuksia mihinkin taitoihin tarvittaisiin. Tupsutassulle myös selvisi, että suurin osa Kuolonklaanin kissoista oli uimataidottomia, kun taas Eloklaanissa jokainen kissa osasi uida edes vähän. Tupsutassusta oli hienoa, että eloklaanilaisilla oli tälläinen erikoistaito. Kolli tunsi sydämessään syvää ylpeyttä kotiklaaniaan kohtaan, jälleen kerran. Tupsutassusta oli hienoa olla eloklaanilainen. Ei uimataidon vuoksi, vaan sen takia miten hyväsydämisiä kissoja Eloklaanissa oli. Kollioppilas kyllä uskoi, että oikeasti kuolonklaanilaisetkin olivat heidän kaltaisiaan. Joku oli vain myrkyttänyt heidän mielensä.
“Mitä luulet, pääsemmekö me koskaan sopuun Kuolonklaanin kanssa?” Tupsutassu päätti kysyä Syreenisumulta. Kimalaistoive, kissa kuka oli valinnut polukseen ikikuningattaren ja huolehtinut hänestä, oli kertonut Eloklaanin olleen sodassa Kuolonklaania vastaan. Tilanne oli kääntynyt Kuolonklaanin ja Henkäystähden voitoksi. Eloklaani oli elänyt pitkään Kuolonklaanin vallan alla, mutta lopulta tilanne oli kääntynyt heidän voitokseen.
“Sinä kysyt vaikeita, mutta hmm, minä en kyllä yhtään tiedä. En usko, että Henkäystähden aikana ainakaan. Hän on.. paha kissa eikä pidä meistä”, Syreenisumu naukaisi lopulta mietteliäänä ja vilkaisi rajalle, jonka toisella puolella häämötti Kuolonklaanin oma reviiri. Vaistomaisesti Tupsutassu hypähti lähemmäksi mestariaan ja siirsi myös oman katseensa rajaan. Oliko Syreenisumu nähnyt jotain?
“Hei, ei hätää. Ei siellä mitään ole, luontoa vain”, naaras lohdutti huomatessaan Tupsutassun pelästyneen.
“Mitä sinä haistat?” naaras kysyi heti perään siirtääkseen oppilaansa ajatukset pois Kuolonklaanista ja kaikista ikävistä asioista. Tupsutassu matki Syreenisumun tapaa maistella ilmaa, mutta hän ei saanut yhdestäkään hajusta kiinni. Kaikkialla tuoksui samalta, metsältä ja raikkaalta.
“Ööö… Täällä on.. puita? Ja.. metsää? Ja rajamerkkejä?” Tupsutassu veikkaili ja sai Syreenisumun siirtymään hieman syvemmälle Koivumetsää. Kolli lähti toiveikkaana Syreenisumun perään, olikohan naaras saanut hajujäljen? Kyllä Tupsutassukin oli metsän ruohon haistanut, mutta siinä ei ollut paljoa syötävää.
“Siirrytään hieman syvemmälle, en tajunnutkaan että rajamerkkien läheisyydessä on vaikeaa aloittaa jäljitysharjoitukset. Täällä on kuitenkin muutaman saaliseläimen hajujälki, joten yritähän uudestaan. Onnistut varmasti!” naarassoturi kannusti hymyilleen ja Tupsutassu alkoi jälleen haistelemaan ilmaa. Nyt rajamerkkien tuoksu ei ollut yhtä vahva, mutta hän ei edelleenkään haistanut paljoa mitään. Kolli tunsi nolostuvansa, oliko hän epäonnistunut heti ensimmäisissä harjoituksissa? Kollin teki mieli potkaista tassunsa juuressa nököttävää kiveä, niin paljon häntä harmitti. Syreenisumu onneksi huomasi oppilaansa harmituksen ja silitti toista lempeästi hännällään.
“Hei, ei se mitään. Nämä ovat sinun ensimmäiset harjoituksesi. Yritetään myöhemmin uudelleen, kyllä sinä vielä onnistut. Minä voisin nyt näyttää vaanimisasennon, mutta muista, minunkaan oma ei ole kovin hyvä”, naaraskissa naukaisi reippaasti ja lähti itse hakemaan omaa asentoaan. Tupsutassun keltainen katse seurasi häntä silmä kovana. Naaras laskeutui matalaksi, toisen tassut olivat lähellä toisiaan ja naaraan korvat osoittivat eteenpäin tarkkaavaisina. Naaraan häntä oli myös hieman maanpinnasta koholla. Syreenisumu nyökkäsi oppilaansa suuntaan ja Tupsutassu yritti harjoitella omaa vaanimisasentoaan. Kolli muisteli pentuaikojaan, kun hän oli harjoitellut Kimalaistoiveen hännän avulla saalistamista. Tupsutassu pudottautui mahdollisimman matalaksi ja vetäisi etukäpälänsä kroppansa alle. Tupsutassu vilkaisi Syreenisumun suuntaan ja naaras nyökkäsi hyväksyvästi. Mestarin nyökkäys sai Tupsutassun hymyilemään leveästi. Hän oli onnistunut! Vaanimisasento tuntui kollista yllättävän helpolta ja hyvältä.
“Hyvältä näyttää, Tupsutassu! Muista nostaa häntäsi. Saaliseläin voisi kuulla sinut, jos häntäsi laahaisi lehtien seassa”, Syreenisumu naukui tyytyväisenä ja näpäytti naarasta ystävällisesti hännällään. Tupsutassu nosti häntäänsä hieman ja sai Syreenisumun taas nyökkäämään hyväksyvästi.
“Noin sitä pitää! Menemme huomenna aamupartioon, joten palaamme jo nyt leiriin. Pääset huomenna kokeilemaan saalistamista. Muista mennä ajoissa lepäämään, jotta olet virkeänä. Käy kuitenkin leirissä viemässä ruokaa klaaninvanhimmille ja kuningattarille. Kysy myös tarvitseeko Nokilinnulta tai Viherkatseelta poistaa punkkeja. Jos tarvitsee, hae hiirensappea. Jos ei, niin saat ottaa sen jälkeen itse syötävää”, Syreenisumu ohjeisti oppilastaan ystävällisesti. Tupsutassusta oli mukava nähdä klaaninvanhimpia ja kuningattaria. Nokkospilvi oli myös saanut pentuja ja Tupsutassu halusi päästä tapaamaan heidät. Ne olivat varmasti todella suloisia! Kolli päätti, että kunhan he kasvaisivat, niin hän opettaisi heille leikkejä ja vaanimisasennon, kuten Syreenisumukin oli tänään opettanut. Ajatus pienten vesseleiden kanssa leikkimisestä sai Tupsutassun pään täyteen positiivisia ja iloisia ajatuksia. Hän piti pennuista niin paljon.

Kuutamolaineen kauhu ja paniikki alkoivat vähitellen laantua hänen kuullessaan Talvikkitakun naukuvan, että kyseessä oli pelkkä vitsi. Ensiksi tuli helpotus - hän ei ollutkaan kuolemassa! - ja sitä seurasi kupliva kiukun tunne. Miten Talvikkitakku oli saattanut tehdä hänelle näin, omalle ystävälleen? Hän oli oikeasti pelännyt tulleensa myrkytetyksi!
Ennen kuin hän ehti kääntyä sättimään niin sanottua ystäväänsä, joku muu änkesi väliin ja teki sen hänen puolestaan: “Miten katalan tempun teit, Talvikkitakku! Kuutamolaine on sinun ystäväsi, ja sinä annoit hänen luulla, että yritit tappaa hänet!” Virnakukka - viehkeä, valkoharmaa naaras - katsoi turkkinsa sisässä kasaan vetäytynyttä Talvikkitakkua syyttävästi.
“En- en minä tarkoittanut…” Talvikkitakun ääni hiipui lähes kuiskaukseksi, eikä tämä tuntunut pystyvän sanomaan lausettaan loppuun muiden vihaisten tuijotusten alla.
“Tule, meidän on parempi tutkia sinut ja yrittää saada se lintu ulos siltä varalta, että Talvikkitakku on laittanut sen sisään jotain haitallista.” Leimusilmä auttoi Kuutamolaineen jaloilleen ja lähti taluttamaan häntä parantajan pesää kohti. Samassa hän tunsi toisella puolellaan turkin kosketuksen, ja kun hän käänsi päätään, hän näki taas Virnakukan. Soturittaren naamalla oli huolestunut ilme.
“Sinulla ei varmasti ole mitään hätää”, naaras vakuutteli Kuutamolaineelle ikään kuin he olisivat olleet hyviäkin tuttuja. Todellisuudessa Kuutamolaine tiesi kyseisen klaanitoverin ainoastaan nimeltä. He olivat sattuneet joskus samoihin partioihin ja törmänneet soturien pesällä - pesätovereita kun olivat - mutta Virnakukka oli ollut hänen mielestään aina jotenkin vaikeasti lähesyttävän oloinen. Siksi häntä kummastuttikin, kun tämä näin yllättäen lähestyi häntä.
Yhtäkkiä pistävä kipu sai Kuutamolaineen jännittämään vatsaansa. Hänen oli purtava hampaansa yhteen, jotta ei olisi alkanut uikuttaa ääneen. “Mahaan sattuu”, hän ähkäisi tuskaisesti.
Se sai Leimusilmään lisävauhtia, ja kolli ohjeisti Vienotassua etsimään heidän varastoistaan joitain yrttejä, joiden nimeä Kuutamolaine ei enää jälkeenpäin kyennyt muistamaan, koska oli niin huonovointinen. Parantaja syötti hänelle lehtiä, jotka saivat hänet oksentamaan kaiken vatsansa sisällön ulos ja vähän enemmänkin. Jossain vaiheessa häntä alkoi väsyttää niin kamalasti, että urvahti niille sijoilleen.

Epämääräisen aikaa kestäneen tiedottomuuden jälkeen Kuutamolaine havahtui hereille. Hänen nenäänsä pisti vahvana hänen oman oksennuksensa löyhkä. Hän lipaisi suupieliään inhoksuen. Auttaisikohan vesi häntä huuhtomaan tämän etovan maun suustaan?
“Tässä näin, Kuutamolaine.” Märkä sammaltuppo tipahti mustavalkoisen naaraan eteen kuin tilauksesta. Hän hämmästyi uudestaan nähdessään Virnakukan seisomassa vuoteensa vieressä. “Onko vointisi jo parempi?”
Kuutamolaine räpäytti hitaasti silmiään ja nyökäytti sitten päätään. “On, kiitos.” Ennen kuin hän saattoi jatkaa puhumista, hänen oli litkittävä hieman vettä Virnakukan tuomasta sammalesta; raikas vesi tuntui virkistävältä. “Kauanko olin taju kankaalla?”
“Et kovin kauaa”, Virnakukka vastasti ja kävi istumaan. Naaras asetteli pitkän, tuuhean häntänsä nätisti tassuilleen. “Mutta sen verran kauan, että pikku sotkusi ehdittiin siivota.”
Kuutamolainetta nolotti hieman, että toiset olivat joutuneet siivoamaan hänen oksennuksiaan. Sitten hän muisti, kenen syytä se oikeasti oli. “Entä Talvikkitakku?” Hän tunsi sisällään kiehahtavan jo pelkästään naaraan nimen mainitessaan.
“Hän on Mesitähden puhuttelussa”, Virnakukka naukui pää kallellaan. “Ihan oikein hänelle, jos minulta kysytään. Hän meni aivan liian pitkälle tällä kertaa. Miten sinä oikein jaksat häntä?”
Kuutamolaine oli miettinyt ihan samaa viime kuina. Talvikkitakun jatkuva jekkuilu ja härnääminen oli toden teolla ruvennut tympimään häntä, mutta tämänpäiväinen oli ehdottomasti kaiken huippu. Hän ei ollut varma, miten nopeasti olisi valmis antamaan anteeksi ystävälleen.
“En tiedä.” Soturitar oli lopen uupunut. Hän olisi vain halunnut nukkua pahan olonsa pois, mutta ei kehdannut ummistaa silmiään Virnakukan katseen alla.
Pesän suu tärähti ja sisälle tupsahti Talvikkitakku Mesitähti kintereillään. Kuutamolaine ei saattanut katsoa punertavaturkkista naarasta silmiin, koska oli niin vihainen ja tunsi olonsa petetyksi. Hänen olisi kuitenkin yritettävä pitää mölyt mahassaan Mesitähden ja Virnakukan ollessa paikalla.

//Tale? >:(

Lieskakajo ei tiennyt mitä sanoa, eihän kolli yleensäkään tiennyt miten tälläisessä tilanteessa pitäisi toimia. Hän rakasti Nokkospilveä, no… Ehkä enemmän ystävänä. Naaras oli ihana ja upea, mutta kun kolli ajatteli naarasta, hän ei oikein tuntenut mitään romanttista. Nokkospilvi oli hänelle enemmän kuin paras ystävä. Lieskakajo saattoi luottaa naaraaseen jokaisessa tilanteessa ja Nokkospilvi tunsi hänet läpikotaisin. ‘No, melkein läpikotaisin’, Lieskakajo mietti ja tunsi suunnatonta häpeää salaisuudestaan. Kolli inhosi sitä tunnetta, kun hän ei osannut päättää. Kollikissa halusi kaiken, mutta hän ei voinut saada kaikkea. Se ei vain yksinkertaisesti ollut mahdotonta ja Lieskakajo tiesi sen, mutta silti hän tavoitteli Leimusilmää ja Nokkospilveä. Kolli oli edelleen sanaton.
“Leimusilmä, äh.. Minä… Nokkospilvikin saa pian pentuja ja-”, punaturkkinen takelteli korvat pään sivuille painuneina. Hänen vastauksensa oli kaikessa lyhykäisyydessään Leimusilmälle todella tyhjentävä.
“Minä en halua kuulla enempää, minun ei tarvitse kuulla enempää”, Leimusilmä jyrähti klaanitoverilleen ja pudisteli päätään pettyneenä. Siitä Lieskakajo tiesi, että hän oli oikeasti pilannut kaiken, pahimmassa tapauksessa lopullisesti.

Kollien välisestä keskustelusta oli kulunut pitkä aika. Kollit olivat vältelleet leirissä toisiaan ja välillä kaksikon katseet olivat kohdanneet, mutta molemmat olivat kääntäneet omansa nopeasti pois. Lieskakajo oli keskittynyt soturina toimimiseen ja Nokkospilven kanssa ajanviettoon. Hän halusi olla hyvä kumppani ja hyvittää kaiken, mutta siltikään Nokkospilvelle lempien kuiskiminen ei tuntunut kollista hyvältä. Se ei tuntunut oikealta. Mutta Nokkospilvi tuntui pitävän, joten Lieskakajo kuiski niitä toisen korvaan päivittäin. Kolli saapui leiriin suussaan suurikokoinen orava. Kolli oli ylpeä, että hän oli omilla saalistustaidoillaan saanut näinkin pulskan saaliin. Kollin hännänpää nytkähti, kun hän kuuli pentutarhalta kovaäänistä rääkymistä. Se oli samanlainen ääni kuin vuosia sitten, kun Kujekulta sisaruksineen syntyi. Hänen sydämensä löi tyhjää. Nytkö se tapahtuisi? Lieskakajo pudotti oravan maahan ja lähti ravaamaan kohti pentutarhaa. Hän halusi päästä näkemään toisen pentueensa syntymän!
“Lieskakajo, emo saa pentuja!” Kujekulta naukui nopeasti, mutta naaras ei ottanut selvää tyttärensä äänensävystä. Naaras puhui niin nopeasti. Kollin rintaa puristi, Kujekulta ei ollut kutsunut häntä isäkseen aikoihin. Heillä ei ollut kovinkaan hyvät välit Leimusilmästä johtuen ja soturi pelkäsi, että Kujekulta ei ottaisi uusia pentuja kovinkaan hyvällä. Kujekulta oli niin läheisriippuvainen ja hieman mustasukkainen muista kissoista. Lieskakajo oli usein huolissaan tyttärestään. Naaraan tunnetaidot olivat niin huonot eikä Kujekulta tuntunut aina käsittävän maailman todellista kulkua. Kujekulta oli välillä niin omissa maailmoissaan. Lieskakajo yritti kulkea tyttärensä ohitse, mutta Kujekulta esti häntä.
“Sinä odotat täällä. Kimalaistoive on Nokkospilven tukena ja Leimusilmä on siellä, joten sinulla ei ole sinne mitään asiaa”, Kujekulta tuhahti kollille ja sai Lieskakajon muljauttamaan silmiään turhautuneena. Punaturkkinen hengähti syvään ääneen ja yritti pysyä neutraalina. Häntä ärsytti tyttärensä käytös, eikö Kujekulta ymmärtänyt kuinka vakavasta asiasta oli kyse?
“Kujekulta, minun on oltava Nokkospilven tukena. Hän tarvitsee minua, olen hänen kumppaninsa”, Lieskakajo yritti puhua tyttärelleen järkeä, mutta naaras ei liikahtanutkaan, joten Lieskakajo luovutti. Hän ei halunnut, että hänen ja Kujekullan välit menisivät entistä huonommiksi. Sentään Kimalaistoive oli siellä Nokkospilven tukenaan, naaras tiesi poikimisesta Lieskakajoa enemmän. Kujekulta vilkaisi Lieskakajoa vielä kerran, hymähti voitonriemuisena ja asteli pentutarhan suuaukon vierelle vahtimaan.
“Kukaan ei kulje ohitseni, ei edes Mesitähti!” raskasrakenteinen naaras ilmoitti kovaan ääneen ja sai aukion kissojen päät kääntymään kysyvinä. Kolli hymähti aukion kissoille hieman vaivaantuneina. Kujekullalle oli todella tyypillistä järjestää kohtaus. Lieskakajo ravasi pentutarhan sisäänkäynnin edessä edestakaisin hermostuneena. Kestikö poikimisessa yleensä näin kauan? Entä jos jotain oli mennyt pahasti pieleen? Lieskakajo nielaisi. Mitä jos Tähtiklaani rankaisisi häntä? Kollin hermostuneisuus vain kasvoi. Mitä jos Tähtiklaani oli seurannut hänen ja Leimusilmän kissa-hiirileikkiä ja…. Lieskakajo tunsi pakottavaa tarvetta nähdä Nokkospilvi ja pennut. Kujekulta kuitenkin jökötti pentutarhan edessä kiven lailla.

Ikuisuudelta tuntuneen hetken päästä Leimusilmä työntyi pentutarhalta viileään ja sateiseen ulkoilmaan. Kollin sydän pomppasi kurkkuun, useammastikin eri syystä, mutta tällä hetkellä huoli painoi muita tunteita enemmän.
“Onneksi olkoon, Lieskakajo. Sinä sait kaksi tervettä pentua, tyttären ja pojan. Molemmat syntyivät terveenä”, laikkuturkkinen naukaisi kuivasti ja vältteli katsekontaktia entisen salarakkaansa kanssa. Lieskakajon katseeseen syttyi helpottunut ja onnellinen pilke, hänellä oli elävä poika! Kollisoturi avasi suunsa raolleen kiittääkseen Leimusilmää, mutta hän ei saanut mitään sanotuksi. Lieskakajo pelkäsi, että jos hän sanoisi jotain, niin hän oli varma, että hän sanoisi liikaakin. Lieskakajo vain nyökkäsi Leimusilmälle, se oli turvallisin tapa. Kollikissa kääntyi mennäkseen pentutarhaan ja huokaisi helpotuksesta, kun Kujekulta oli painunut matkoihinsa. Kolli päätti, että puhuisi Kujekullalle järkeä, joskus. Mutta nyt kollilla oli tärkeämpääkin tekemistä.

Lieskakajo työntyi pentutarhaan ja ei voinut estellä kasvoilleen leviävää hymyä. Kolli tunsi suurta lämpöä ja ylpeyttä katsoessaan Nokkospilveä, jonka vatsan vielellä vikisi kaksi maailman suloisinta pentua. Ristiriitaisuuden sekava ja synkkä tunne varjosti kuitenkin kollin sydäntä. Hänestä tuntui siltä, että hän ei ansainnut tätä onnea ja perhettä. Lieskakajo oli aivan varma, että jokin menisi vielä pieleen. Lieskakajo pukkasi kumppaniaan varovaisesti kaulaan ja pieni kehräys kumpusi hänen kurkustaan. Kolli yritti sivuuttaa päässään pyörivät negatiiviset tuntemukset ja keskittyä positiiviseen. Hänellä oli kaksi tervettä pentua ja kumppani, kaiken piti olla siis täydellistä.. Miksi Lieskakajosta ei kuitenkaan tuntunut siltä? Kollista tuntui, että hänen tunne-elämänsä oli nyt aivan yhtä sekaisin, kun tyttärellään. Siispä syyllistä Kujekullan tunnetaitoihin ei tarvinnut etsiä kaukaa.
“Voi Nokkospilvi, he ovat niin kauniita.. Tuo naaras, hän näyttää aivan siskoltasi”, kolli henkäisi hymyillen ja sukaisi pienokaisen päälakea lempeästi. Olikohan Nokkospilvi miettinyt heille nimiä? He olivat keskustelleet pentujen nimistä jo aiemmin, mutta he eivät olleet tehneet päätöksiä.
“Haluaisitko sinä nimetä hänet? Minä mietin tuon kollin nimeksi Hellepentua. Ehkä hänestä tulee yhtä lämmin ja valoisa, kuin viherlehden aikaan paistava aurinko. Ja kuka nyt ei helteistä pitäisi?” Nokkospilvi naukaisi lempeästi ja vetäisi häntänsä pentujensa suojaksi. Ristiriitaisista tunteista huolimatta Lieskakajo tunsi suurta halua suojella pentujaan.
“Minä mietin, että hänestä voisi tulla Ahvenpentu. Ehkä hänestä tulisi minua parempi uimari”, kolli hymähti vitsikkäänä. Hänen ruumiinrakenne ei oltu luotu uimiseen, joten Lieskakajo toivoi, että edes toinen hänen pennuistaan voisi oppia häntä paremmin uimaan
"Nokkospilvi, ehkä tämä on meille nyt uusi alku. Lupaan olla parempi kumppani ja tehdä kaikkeni meidän pienen perheen eteen. Tahdon olla koko metsän paras isä", Lieskakajo henkäisi. Hänestä tuntui siltä, että hän joutui pakottamaan osan sanoista ulos. Kolli oli kuitenkin päättänyt, että hän ei jättäisi perhettään enää pulaa. 'En enää saa hairahtaa väärille poluille', Lieskakajo ajatteli, mutta hän pelkäsi, että ei pystyisi vastustamaan Leimusilmän houkusta. Siinä hetkessä kolli oli jopa kiitollinen jääräpäiselle ja sangen oudolle tyttärelleen, joka oli ottanut tehtäväkseen pitää kollit erillään. Ehkä se auttaisi häntä pysymään kaidalla polulla ja se polku ei risteäisi kenenkään parantajan oman kanssa, ei varsinkaan Leimusilmän.

AMPIAINEN
Vienotassu: 5kp -
Kamomillapyörre, KUOLONKLAANI: 4kp -
Säihkesammal: 5kp -
Kuusikkokuiske: 15kp -
Syreenisumu: 11kp -

AURA
Talvikkitakku: 11kp -
Lieskakajo: 38kp! -
Kimalaistoive: 18kp -
Kujekulta: 55kp! - Voit nyt saada oppilaan

ELANDRA
Pohjaharha: 5kp -

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 49kp! -
Kuutamolaine: 7kp -
Leimusilmä: 29kp! -

KOIVU
Varjoliekki: 4kp -

KÄÄRMIS
Korpikaste: 56kp! - Voit nyt saada oppilaan.
Käärmekulta: 36kp! -
Kääpäpuna: 16kp -

PYRY
Sadeturkki: 4kp -

SAAGA
Nopsaliekki: 14kp -
Varpulaulu: 43kp! - 100kp soturina ansaittu
Sädesäihke: 25kp! -
Perhopuro: 9kp -

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 14kp -
Mustikkapyörre: 3kp -

UNTUVA
Laventelitaivas: 4kp -

Sädesäihkeen lohdutus tuntui hyvältä. En voinut edes kuvailla kuinka paljon kumppanini rauhoittava ääni auttoi paniikkiani. Se ei kuitenkaan poistanut kaikkea pelkoa ja stressiä. Pelkäsin edelleen, kun vain ajattelin pentujen kasvattamista ja synnyttämistä. Ne olivat niin hauraita. Entä jos en osaisi?

Tiedosta siitä, että saattaisin ehkä odottaa pentuja oli kulunut jo tovi. Nyt asia oli jo varmistunut. Odotin varmasti pentuja. Vatsani alkoi tuntua jo raskaalta ja soturien tehtävien tekeminen hankaloitui päivä päivältä. Oli vain ajan kysymys, että olisi aika muuttaa pentutarhaan odottamaan pentujeni syntyä. Asia hermostutti minua. Kuinka voisin koskaan asettua pentutarhalle ja ajatella kantavani korteni kekoon, kun vain makasin siellä lisäsuuna ruokittavaksi.
Kuljimme ulkona hämärällä Sädesihkeen kanssa. Se oli alkanut tulla meille tavaksi ja muutkin olivat tainneet huomata sen. Monesti livahdimme illan hämärtäessä ulos ja palasimme, kun yö oli jo pitkällä. Muut soturit eivät enää yhtä usein udelleet meiltä, mihin matka, mutta toisinaan jokunen kissa saattoi varmistaa, että tiesimme mitä olimme tekemässä. Ja kyllähän me tiesimmekin. Lähdimme vain kävelylle. Juttelimme ja selvittelimme päitämme pitkän päivän jälkeen.
“Kuinka voit?” kumppanini nauku katkaisi ajatuksieni virran. Käänsin väsyneen katseeni häneen ja hymyilin.
“Pentujen olemassaoloa ei voi enää kieltää. Tunnen heidät”, naukaisin epämääräisesti vastaamatta kunnolla oranssin kollin kysymykseen. En oikein itsekään tiennyt, miten oikeasti voin. Minua hermostutti ja ilahdutti samaan aikaan. Sisälläni kasvoi elämää. Se oli samalla jotenkin niin liikuttava ajatus, mutta myös niin pelottava. Sisälläni oli jotain niin haurasta, että se kaikki tuhoutuisi, jos minä en pitäisi itsestäni huolta.
“Aivan. Emmehän mene liian lujaa? Pysythän varmasti tahdissa? Sano vain, jos haluat minun hidastavan”, Sädesäihke naukui selkeästi huomaten väsymyksen, joka alkoi painaa minua. Kehräsin kumppanini huolenpidolle ja nuolaisin hänen poskeaan.
“Älä murehdi. En minä noin heikko ole. Lisäksi, osaan kyllä huolehtia itsestäni. Tässä on sentään minun lisäksi kyse myös pennuista”, naukaisin. Jotenkin se, että edes mainitsin pennut - tiedostin ääneen niiden olemassaolon - sai minut tuntemaan ahdistuksen ja innon kuplivan sekamelskan. En oikein tiennyt, mitä ajatella. Minua edelleen pelotti, etten osaisi pitää pienokaisistani huolta tai, että poikimisen aikana kävisi jotain, mutta samalla olin toiveikas. Kai Tähtiklaani pitäisi minusta ja pennuistani huolta? Varjelisivat meitä?
Kuulin pensaista rapinaa ja käänsin päätäni. Öisessä metsässä ei nähnyt erityisen hyvin, joten en oikein osannut sanoa, mikä pensaikossa kulki, mutta oletin, että sen täytyi olla jokin tavallinen saaliseläin. Illan partiot olisivat huomanneet kyllä tunkeilijan tai petoeläimen. Lisäksi pian varmaan lähtisi yöpartiokin, joten meillä ei olisi mitään hätää, eikö vain?
“Kaikki kunnossa?” Sädesäihkeen äänestä päätellen hän oli saattanut haistaa tai nähdä ahdinkoni. Nyökkäsin hänelle. Kai hänkin oli kuullut sen äänen?
“Kaikki hyvin. Vainoharhaisuus vain iskee”, kehräsin puoliksi vitsaillen ja toivoin, ettei meillä oikeasti ollut mitään huolta. Nyt olisi ehkä pahin mahdollinen aika joutua taisteluun. Ajatus toi mieleeni vain Lehtomyrskyn. Naaras parka oli tapellut kettua vastaan kanssani odottaessaan pentuja ja sittemmin hän oli kuollut synnytyksessä. En halunnut samanlaista kohtaloa omakseni.

//Säde?
//Voit laittaa Lotan ja ne jo tulee esiin piilostaan

Kääpäpuna istuskeli leirissä. Hänen ja Nopsaliekin yhteisestä partiosta oli jo jonkin aikaa. Vanhemman kollin kanssa juttelu oli ollut raidallisesta soturista mukavaa, ja hän olisi mielellään jutellut lisääkin, mutta hän ei uskaltautunut häiritsemään häntä.
Kääpäpunalla oli nyt muuta ajateltavaa. Hän oli kuullut ohimennen joidenkin puhuvan siitä, miten reviirillä oli kuulunut outoja ääniä, jonka lähdettä kukaan ei ollut onnistunut paikantamaan. Se oli saanut tuoreen soturin niskakarvat pörhistymään. Hän saattoi vain pelätä ja pohtia, mikä ulkona mahtoi vaania.
Kääpäpuna kääri tassunsa alleen ja mietiskeli. Ei kai ulkona mitään kovin suurta ja vaarallista voisi olla, eihän? Muut soturit olisivat paikantaneet vaaran jo varmasti! Ehkä se oli vain harmiton ohikulkija, joka oli vain tavanomaisella kävelylenkillä ja jo palamassa kotiinsa. Tai ehkä se oli vain hyvin äänekäs orava tai jänis? Tai kenties toinen partio oli sattunut kulkemaan ohitse ja pitämään ääntä?
Kääpäpuna heilutti häntäänsä maata pitkin takanaan ja puri hampaitaan yhteen. Häntä hermostutti se, ettei hän tiennyt, mikä äänen lähde oikeasti oli, mutta hän ei myöskään halunnut lähteä tutkimaan sitä. Hänestä tuntui, että jos se todella oli jokin vaarallinen olento, sellainen pieni kissa kuin hän ei tulisi koskaan voittamaan sitä.
Kyllä sen vain täytyi olla jokin saaliseläin, joka oli vain sattunut vilahtamaan ohitse nopeasti. Ehkä jonkun karannut saalis? Niin sen täytyi olla! Varmasti! Se kävisi täydellisesti järkeen! Ei ulkona mitään isoa ja vaarallista petoa ollut, vaan pelkkä pelästynyt saalis, joka pakeni pelkonsa uhrina.

Keskityin edessäni olevaan hiireen ja varoin astumasta lehtien päälle, jotten rapistelisi niitä ja säikäyttäisi saalista menemään. Hiippailin lähemmäs, lähemmäs, vielä vähän lähemmäs. Valmistauduin ja hyökkäsin. Painoin hiiren maata vasten ja kumarruin puraisemaan sen niskat katki, mutta hiiri ei enää ollutkaan käpälieni alla. Murahdin pettymyksestä. Miten se oli päässyt karkuun?! Tuhahdin ja istahdin paikoilleni nuolemaan rintaani. Vilkuilin hieman ympärilleni oliko kukaan mahtanut nähdä. Partioni jäseniä ei kuitenkaan näkynyt. Heilautin häntääni ja päätin etsiä jotain muuta napattavaa.

Palasin leiriin kahden linnun kera. Pudotin ne tuoresaaliskasaan ja lähdin etsiskelemään Käärmekultaa. Etsiä minun ei tarvinnut, sillä Käärmekulta tupsahti eteeni parantajan pesästä. Oliko jotain sattunut? Naaras näytti niin hermostuneelta. Hänen koko kehonsa tärisi ja hän mutisi jotain.
“Käärmekulta? Kaikki kunnossa?” kysyin naaraalta. Kun tämä huomasi minut, hän heittäytyi suoraan minua päin. Säikähdin hiukan, mutta aloin heti tyynnyttelemään häntä nuolemalla tämän päälakea. Käärmekulta vaikutti kuitenkin rauhoittuvan hiukan, kun oli päässyt kylkeeni kiinni. Kiersin häntäni naaraan selälle.
“Sädesäihke… minä taidan odottaa pentuja…”
Sydämeni pamppailu peitti alleen kaikki muut äänet. Pentuja? Saisimmeko me pentuja? Yllätyksestä ja hämmästyksenä jäätyneenä tuskin edes kuulin naaraan seuraavia sanoja. Kuulin vain pari sanaa ja ymmärsin kumppanini hermoilevan omasta emostaan ja pentujen menettämisestä.
“Kaikki menee hyvin”, sanoin automaattisesti. Olin vieläkin hyvin hämmentynyt, joten mitään parempaa sanottavaa minulta ei löytynyt. Olin tietenkin iloinen uutisista, mutta tiesin ettei naaras ehkä kokenut samalla tavoin ja tajusin ettei minun kannattaisi iloita nyt liikaa hänen edessään.
“Oletko aivan varma? Tai siis… en minä ole huomannut sinussa mitään erityistä”, kysyin katsoen Käärmekullan selän yli maahan. Kumppanini jäykistyi.
“Leimusilmä sanoi niin… Tai että se olisi mahdollista ja kaikki oireeni viittaavat siihen”, Käärmekulta totesi edelleen järkyttyneenä. Niin minäkin olin. Huokaisin.
“Käärmekulta, kaikki menee hyvin. Kaikki järjestyy. Sinusta tulee mahtava emo. Osaat sen hyvin”, vakuuttelin. Käärmekulta tuntui uskovan ainakin jossain määrin ja siirryimme sivumpaan leirin nurkkaan. Leirissä ei ollut paljoakaan kissoja, joten toivoin ettei kukaan ollut kuullut sen suuremmin. En haluaisi asian leviävän esimerkiksi isälleni ja siskoilleni ennen kuin pääsisin itse heille kertomaan.

Jokusen kuuta siitä, kun saimme tietää Käärmekullan odottavan pentuja olimme molemmat aika sujut jo asian kanssa. Vietimme aikaa leväten leirissä ja kävelyillä soturin tehtäviemme ohessa miettien tulevaisuutta. Auringon laskeuduttua näkyvistä ja pimeyden nielaistessa metsän sisuksiinsa lähdimme taas ulos. Öinen metsä oli kaunis. Pidin äänistä, jota silloin kuului. Pöllön huhuilu kuului jostain kaukaa. Se sai turkkini kihelmöimään epämukavasti. Isot pöllöt olivat joskus uhka varsinkin pennuille. Toisaalta pienet pöllöt eivät olleet harvinaisia eivätkä vaarallisia ja sellainen tämä huhuilijakin varmasti oli. Olin jotenkin tullut hyvin tietoiseksi kaikista pentuja uhkaavista asioita nyt, kun tiesin itsekin saavani pian omia pentuja. Tai toivoin, että saisin tavata heidät pian.
“Kuinka voit?” kysyin Käärmekullalta aloittaakseni keskustelun.

//Käräms?

Tuijotin tärisevää ja pelokasta Varpulaulua epävarmana, neuvottomana. Kolli ei vaikuttanut tietävän, kuka minä olin; hän suorastaan pelkäsi minua! Kuulin oman sydämeni pamppailevan vähintään yhtä pelokkaasti kuin miltä ystävästäni tuntui tällä hetkellä. Minua pelotti, koska en tiennyt, mitä olisin voinut tehdä hänen hyväkseen. Yleensä osasin olla aika neuvokas tilanteessa kuin tilanteessa, mutta koskaan aiemmin en ollut vielä kohdannut tällaista.
“Kaikki järjestyy.” Tunsin hännän sipaisevan lapaani ohimennessään, kun Leimusilmä tassutti paikalle rauhallisin askelin. Parantaja pudotti maahan tukon voimakkaasti tuoksuvia lehtiä. “Me olemme täällä auttamassa sinua, Varpulaulu.”
Varpulaulun siniset silmät olivat selällään, ja hän näytti siltä kuin olisi voinut hyökätä kenen tahansa lähelle tulevan kissan kimppuun pelkonsa pakottamana. “Pysy kaukana! Jätä minut rauhaan!” kolli parkaisi aidosti kauhistuneen kuuloisena.
Aukiolle oli alkanut kerääntyä kissoja seuraamaan käynnissä olevaa tilannetta. Muiden joukossa oli myös isäni Mesitähti, joka katseli meidän suuntaamme kysyvän näköisenä. Toivoin, että hän tajuaisi pitää klaanitoverit kauempana, jotta Varpulaululle ei tulisi entistä uhatumpi olo.
Vilkaisin Leimusilmän tuomiin yrtteihin. “Mitä tuossa on?” kysyin häneltä.
“Timjamia”, parantaja vastasi irrottamatta katsettaan Varpulaulun vapisevasta hahmosta. “Se rauhoittaa.”
“Saanko minä kokeilla viedä sitä hänelle?”
“Kaikin mokomin.”
Nousin varovasti ylös, poimin timjamin suuhuni ja lähdin lähestymään ystävääni niin vaarattoman näköisesti kuin vain suinkin kykenin. “En ole täällä satuttamassa sinua, Varpulaulu. Se olen minä, Kortetuike - ystäväsi.” Liikuin taas askeleen lähemmäksi. “Minulla on tässä timjamia, se helpottaa oloasi. Minä lupaan sen.”

//Varpu?

Lämpö täytti naaraan sydämen, kun Perhopuro nyyhkytti ikävöivänsä parasta ystäväänsä, Jänötassua. Jänötassu oli menettänyt henkensä jo tovi sitten, mutta nuori oppilas oli kuollut kaikista urheimmalla tavalla. Jänötassu oli nimittäin kuollut pelastaessaan Perhopuron hukkumiselta. Kuka tahansa ei olisi antanut henkeään yhtä rohkealla tavalla. Kimalaistoiveen silmiin kihosi pienet kyyneleet. Aihe oli koskettava ja naaras oli ollut erityisen herkällä tuulella viime aikoina. Kaikki pienetkin asiat olivat saaneet hänet herkistymään.
“Voi Perhopuro, Jänötassu oli hieno, valovoimainen ja rohkea oppilas, hänestä olisi tullut suuri soturi”, ikikuningatar sai sanotuksi ja kietaisi käpälänsä veljentyttärensä pehmeän kehon ympärille.
“Itke, se helpottaa. Minä olen tässä. Haluan sinun tietävän, että minä olen sinun tukenasi”, Kimalaistoive naukaisi hellästi ja jatkoi Perhopuron turkin sukimista. Naaras toi mieleen Ampiaispiston. Luonteen, mutta erityisesti ulkonäön puolesta. Kun hän katsoi veljentytärtään, naaras muisti veljensä, Ampiaispiston. Ampiaispiston kuka oli ollut rohkea ja aina hänen puolellaan. Naaras halusi olla samanlainen täti Perhopurolle. Toinen oli kokenut ihan liikaa menetyksiä nuoreen ikäänsä nähden.
“Haluaisitko sinä jotain syötävää? Tai lähteä kävelylle? Vai haluatko sinä vain olla tässä?” Kimalaistoive kysyi lempeästi. Hän halusi vain saada Perhopuron tuntemaan itsensä rakastetuksi, koska sitä naaras hänelle oli. Vaikka he eivät olleet viettäneet viime aikoina niin paljoa aikaa yhdessä, merkitsi naarassoturi hänelle paljon. Riistan ajattelu meinasi saada naaraan kuitenkin yökkäämään, Kimalaistoiveesta tuntui että hänen vatsassaan myörysi inhottavalla tapaa. Tämän tyyppinen pahoinvointi oli kuitenkin Kimalaistoiveelle ja monille muille pentutarhaa asuttaneille tuttua. Kimalaistoiveella oli ollut ihan samanlainen olo, kun hän oli ollut viimeksi toiveena. Naaras ei kuitenkaan uskaltanut iloita vielä. Mitä jos hän ei olisikaan tiineenä? Mitä jos hän olikin vain syönyt jotain pilaantunutta ja Kimalaistoiveen unelmat murskautuisivat jälleen.. Vaikka kuningatar hoki itselleen, että hän ei saisi vielä iloita, naaraan sisällä kupli varovaisia ja pieniä kuplia. Saisivatko he Irvikidan kanssa uuden mahdollisuuden onneen? 'Ei hätää Lehmusjalka ja Kaislatassu, uudet pienokaiset eivät korvaa teitä. Jos olen tiineenä, niin varjelkaa heitä, jooko', Kimalaistoive ajatteli ja lähetti rukouksensa Tähtiklaanille.

Räpyttelin silmiäni unihiekasta, kun hiivin ulos leiristä. Yövartiossa istunut Kuuhohde nyökkäsi minulle, kun matkasin hänen ohitseen leirin suuaukosta ulos. Yöni oli ollut levoton, kuten kaikki muutkin yöni olivat viime aikoina olleet sitten isän kuoleman. Oli edelleen vaikeaa todeta se tosiasia, että hän oli poissa, eikä ollut enää palaamassa.
Metsässä oli usvaista. Tuntui kuin pilvet olisivat laskeutuneet maan tasalle. Niin ne olivat tainneet tehdä. Metsä tuntui aaveiden kodilta ja sai karvani nousemaan hieman ja vaistoni virenemään.
Tarkoitukseni oli metsästää kuusimetsässä, joten suuntasin tietysti siihen suuntaan. Haistelin ilmaa parhaani mukaan ja koetin erottaa saaliin hajun kaiken muun seasta.
Nälkä kurni vatsani pohjalla. Ruoka ei ollut maittanut edeltävänä iltana, enkä ollut syönyt mitään ennen lähtöäni. Olisi varmaankin pitänyt, mutta nyt asialle ei enää mahtanut mitään. Minun täytyi vain kestää kasvavan nälän kanssa ellen halunnut syödä suoraan nappaamaani saalista ja rikkoa soturilakia.
Huomasin silmäkulmassani jonkin liikkuvan sumussa ja käänsin heti päätäni liikkeen suuntaan, mutta en nähnyt mitään epätavallista. Minua alkoi hermostuttaa hieman. Oliko Kuolonklaani tekemässä hyökkäystä Eloklaaniin? Joutuisinko kohta taistelemaan henkeni edestä ja tappamaan mahdollisimman monta Kuolonklaanilaista klaanini turvallisuuden puolesta?
“Onko siellä joku!? Jos on, näyttäydy nyt heti niin voin harkita sinun säästämistäsi!” kivahdin sumun sekaan, mutta vastausta ei kuulunut. Pörhistin rintaani. Olin varmaankin ajanut vaaran pois!
Jatkoin matkaani, mutta minusta tuntui jatkuvasti, että joku vaani minua sumun seassa ja yritti yllättää minut. Vilkuilin jatkuvasti lapani ylitse ja kuulostelin ympäristöäni vainoharhaisena. Se joka minua usvassa vaani, ei saisi minua yllätettyä! Minä taistelisin vastaan ja pitäisin huolta, että se saisi ikuiset muistot typerästä hyökkäyksestään.
Aloin saapua pian koivumetsälle. Ylitin juuri jokea astinkiviä pitkin ja toivoin vain hartaasti, etten putoaisi veteen. Uusi uitus kylmässä joessa lehtisateen aikaan ei ollut mikään mieluisin ajatus. Olisin aivan jäässä ja tällä kertaa Kortetuike ei olisi mukanani auttamassa uimaan oikeasti pois vedestä. En ollut mikään paras uimari, vaikken sitä ääneen suostunutkaan myöntämään.
Päästyäni viimein toiselle puolelle jokea, huokaisin hiljaa helpotuksesta. Ensinnäkin, en ollut pudonnut jokeen ja ajautunut virran mukana pois ja kohdannut samaa kohtaloa kuin klaanin oppilas Jänötassu. Toisekseen, en uskonut usvassa hiipivän vaaran pääsevän kivistä ylitse yhtä sulavasti kuin minä, soturi, joka oli jo useasti ylittänyt ne sitten oppilasaikojen alusta lähtien.
Haistelin ilmaa varovasti ja koetin löytää vainun saaliista. Niin minä myös löysin. Haistoin varpusen ja lähdin saman tien hajun perään. Tämän saaliin nappaisin! Näyttäisin klaanilleni pystyväni toimia täydellisen hyvin myös niin pian isän menettämisen jälkeen! Olin soturi, minua ei pysäyttäisi mikään!
Lähes heti, kun näin varpusen, syöksyin sen kimppuun ja tapoin sen nopeasti ja siististi. Olisin jäänyt etsimään myös lisää riistaa, mutta äänet ympäristössä alkoivat saada minut jo hieman hermostuneeksi. Ei kai se usvassa lurkkiva olio vain oikeasti jahdannut minua?
Lähdin takaisin leiriin nopeammin kuin olin edes ajatellut. Viiletin metsän halki ja pelkäsin kaatumista. Jouduin välillä pysähtyä käpälät liukuen, kun meinasin kellahtaa kyljelleni kostealla maalla. Kuitenkin sain aina nopeuteni takaisin nopeasti ja ilmestyin leirille kovin nopeasti.
Tunkiessani sisään leiriin, aamupartio lähti juuri leiristä. Nyökkäsin heille ylpeänä aamuisen saalistusretkeni tuloksesta ja menin viemään varpuseni tuoresaaliskasaan. Siinäpä oli jotain, mistä olla ylpeä.

“Korpikaste, etkö kysyisi Mustikkapyörteeltä olisiko hän halukas lähtemään mukaasi rajapartioon? Isänne menetys on vielä kovin tuore, joten en halua pakottaa teitä, jos teillä on vielä vaikeaa sopeutua elämään ilman Kuusihäntää, mutta olisi terveellistä, jos hän lähtisi haukkaamaan happea”, Korppisiipi naukaisi minulle. Katsoin varapäällikköä halukkaana kieltäytyä. En halunnu puhua sille saastaiselle kirppuläjälle.
Nousin kuitenkin ylös ja nyökkäsin kokeneemmalle naaraalle, koska halusin näyttää kelpoisuuteni. En ehkä pitänyt siitä, mutta minun täytyi toimia nyt niin kuin soturi.
Työnnyin sisään sotureiden pesään ja menin pikkusisareni luokse ja ryhdyin tökkimään häntä etutassullani voimakkaasti. Torkuilla keskellä päivää? Mitä ajanhukkaa!
“Herää, unikeko! Lähdetään rajapartioon”, tiuskaisin nuoremmalle naaraalle kuin hän olisi oma oppilaani.

//Mustikka?

''I-isä?'' Olin parantajien pesällä, Kuusikkokuiske oli tullut hälyttämään minut paikalle, varhain aamulla. Säikähdin uutisia todella ja juoksin suorinta tietä isän luokse. Tässä katsoin ja tunsin nyt isäni, Kuusihännän ruumiin kylmenemisen.
Tunsin kyyneleen vierahtavan poskelleni, kun katsoin vuoron perään isääni, siskooni ja Leimusilmää silmiin.
''M-mit-ten tämä tapahtui?'' Sain kuiskattua.
''Hän tippui jokeen'', siskoni totesi hiljaisesti. ''Ja sitten hänen päähän tippui oksa, ja hän kuoli yöllä vammoihinsa'', Kuusikkokuiskekin oli alkanut itkeä.
''Tänä yönä pidämme valvojaiset urhealle isällenne'', Leimusilmä yritti rohkaista.
Päivä, jonka luulin olevan kiva, aurinkoinen ja mukava oli yhtä äkkiä muuttunut maailman huonoimmaksi, sateiseksi ja surulliseksi päiväksi.

Mesitähti julisti Kuusihännän kuoleman koko klaanille, yleisöstä kuului huokauksia ja veljeni Varpulaulun itkun ja parkaisun välimuoto.
Leimusilmä ja Virnotassu tulivat aukion läpi kantaen Kuusihännän ruumista.
''Onko sinulla kaikki ok?'' Kuusikkokuiske tuli kysymään.
''Ei ole'', totesin ikävällä äänensävyllä. Tämä päivä oli se päivä, jota olin pelännyt jo pitkään. Halusin vain hautautua pois kaikkien katseiden alta.

//Sori... :(

Parantaja tuijotti edessään seisovaa soturia epäuskoisen vaitonaisena. Miten tyhmänä Lieskakajo häntä oikein piti? Kiukku, sydänsuru ja pettymys - ne velloivat Leimusilmän sisällä samanaikaisesti, epävakaina ja räjähdysherkkinä. Hän ei ollut varma, miten pitkään pystyisi pidättelemään niitä purkautumasta ulos. Itse asiassa hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pidätellä niitä - jos hän klaanin parantajana alkaisi riehua kuin mielipuoli sydänsurujensa takia, miten kukaan voisi enää koskaan luottaa häneen?
“Niin mikä onko tässä? Kerropa sinä minulle, mitä ‘tässä’ ylipäätään on, Lieskakajo”, Leimusilmä naurahti ilottomasti ja otti kerrankin askeleen kollia päin. Hänen silmissään oli äkämystynyt palo. “Tarkoitatko sinä, että lakkaanko minä nyt leikkimästä kanssasi tätä kissa ja hiiri -leikkiä, josta olet varmaankin vain hankkinut piristystä tylsistyneeseen parisuhde-elämääsi?” Hän silmäili soturia parin silmänräpäyksen ajan mitään sanomatta, ennen kuin jatkoi hampaidensa välistä sihahtaen: “Kyllä - siihen vastaus on kyllä. En ole enää mikään leikkikalusi, josta voit aina halutessasi käydä hakemassa vähän hupia arkeen. Tämä on todellakin tässä, mikäli sinä et kykene ottamaan vastuuta teoistasi niin kuin soturin kuuluu.”
Yhtäkkiä Leimusilmään iski niin rankka väsymys, että hänestä tuntui kuin kaikki voima hänen kehostaan olisi valunut hänen jalkojaan pitkin syvälle maahan. Parantajan surumielinen, uupunut katse tavoitteli Lieskakajoa uudemman kerran. “Minä en voi jatkaa tätä sinun kanssasi, jos et pysty itsekään sanomaan, mitä sinä haluat. Se ei ole reilua minua, Nokkospilveä tai ketään kohtaan. Olen sentään parantaja, Tähtiklaanin tähden”, hän huokaisi hiljaa. “Sinä laitat minun pääni aivan pyörälle. Se haittaa työntekoani. Se saattaa vaarantaa klaanitovereitamme. Ja etenkin nyt, kun minä en enää edes tiedä, mitä meidän välillämme on koskaan oikeasti ollutkaan, olen enemmän sekaisin kuin koskaan aiemmin.”
“Joten sano siis sinä, Lieskakajo, onko tämä tässä?” Leimusilmä tapitti kookkaampaa kollia lavat lysyssä ja rinnassaan puristava tunne.

//Lieska?