Lieskakajo hymähti Leimusilmän diagnoosille viikset värähdellen.
“Mitä luulet, olikohan se jänis Kuolonklaanin lähettämä? Mokomat ovat ottaneet salaisen aseen käyttöönsä!” Lieskakajo maukaisi pää kallellaan ja pukkasi nopeasti parantajakollia lapaan ja pyöräytti sitten silmiään leikkisästi, kun Leimusilmä oli kääntynyt erikoiselta tuoksuvan yrttivarastonsa puoleen. Vaikka Lieskakajo kovin Leimusilmästä välittikin, hän ei vaan kyennyt ymmärtämään miten toinen ei ollut jo menettänyt hajuaistiaan. Tai ehkä toinen olikin, mistä sitä tietäisi? Kun laikukas kolli sai yrttitahnansa valmiiksi ja kääntyi soturin puoleen, Lieskakajo tiiraili ystäväänsä silmät sirrillään.
“Aiotko seuraavaksi pyytää tassuani?” raitaturkki vitsaili hymyillen ja ei jäänyt odottamaan parantajan vastausta, vaan ojensi kipeän tassunsa toiselle. Ehkä se oli Lieskakajon vihjaus ja vastaus omaan kysymykseensä. Jos Leimusilmä vain kysyisi..
“Uskon, että se pysyy siinä. Jos siis vain maltan pysyä pois jänisjahdeista”, kolli naukaisi ja tuttuun tapaansa hänen viiksensä värähtelivät.
“Sinun pitää pysyä pois jänisjahdeista ja muistakin seikkailuistasi, parantajan määräys”, Leimusilmä naukaisi hymyillen ja väräytti korvaansa miettien mitä sanoisi seuraavaksi:
“Mutta olet nyt vapaa lähtemään. Palaa luokseni, jos tassusi ei lähde paranemaan tai kipu yltyy sietämättömäksi”, parantaja naukaisi pienen hetken jälkeen ja kääntyi taas yrttiensä puoleen. Lieskakajo nyökkäsi ja vilkaisi pesän suuaukkoa. Kolli oli jo tekemässä lähtöä, mutta hänen tassunsa olivat kuin liimattu pesän lattiaan. Leimusilmä veti häntä suuntaansa, kuin riista nälkäistä kissaa.. Leimusilmä skannasi pesän nopeasti katseellaan; tyhjä. Tämä on tilaisuuteni, Lieskakajo ajatteli. Mutta mihin? Punaturkkinen vetäisi syvään henkeä, otti muutaman askeleen ja istui Leimusilmän viereen. Kollien turkit koskettivat toisiaan ja Leimusilmän kääntäessä päätään hänen kuononsa osui Lieskakajon omaan.
“Mitä jos minä en haluakaan olla vapaa lähtemään luotasi? Mitä sinä siihen sanot?” Lieskakajo kysyi hiljaisella äänellä ja kosketti parantajakollin leukaa käpälällään.

//Leimu? ;))

Nukkuisin kenties vain yhen yön yli tai sitten nukkuisin kuita, kun vihdoin pääsisin pesääni. Kortetuike ja Korpikaste olivat kunnossa. Se oli minulle tärkeintä kaikista. En kestäisi enää yhtäkään menetystä. Laahustin soturien pesälle ja sieltä suoraan omalle makuusijalleni. En tiennyt missä sisko ja ystäväni olivat, mutta olkoot siellä. Minä menisin petiin. Oli kestänyt ihan tarpeeksi rauhoitella minut Korpikasteen uhkarohkeasta pelastuksesta ja Kortetuikkeen typerästä typeryydestä. Nukahdin miltei heti ja mielenikin taisi olla levon tarpeessa, sillä en nähnyt unia.

Herätessäni noin puolen kuun jälkeen traumaattisesta kokemuksestamme joella tiesin, että jokin oli vinosti. Nousin ja luulin hetken, että itse olin vino kunnes tajusin vain seisovani puoliksi makuusijassani ja puoliksi ulkona. Kömmin kokonaan ulos kuopasta ja pesästäkin. Katselin ympärilleni. Kortetuike tassutti luokseni huolestuneen ja myötätuntoisen näköisenä. Olin nukkunut pitkään, mutta en olettanut kokonaan nukkuneeni jonkun merkittävän ja vieläpä surullisen tapahtuman ohi. Eihän kukaan ollut kuollut. Eihän. Vilkuilin ympärilleni vauhkona kunnes katseeni kiinnittyi parantajan pesältä tulevaan saattueeseen. He kantoivat ruumista. Ei. Ei. EI! He kantoivat ruumista, jolla oli valkea vatsa ja isän ruskea paksu turkki.
“Isä…” naukaisin järkytyksestä jähmettyneenä. Oli kuin maa olisi nielaissut puolet tassuistani. En pystynyt liikkumaan. En pystynyt ajattelemaan. En edes tiennyt, että isä oli ollut parantajan pesällä. Mitä hänelle oikein oli käynyt? Mitä minulle oikein oli käynyt? Miksi en ollut edes ollut tietoinen, että isäni oli parantajan pesällä? Avoimesta suustani pääsi jonkinlainen nyyhkäyksen ja parkaisun yhdistymä, kun isän ruumis laskettiin maahan keskelle leiriä. Tuon silmät olivat jo kiinni. Ne jäänsiniset silmät, joita nyt kaipasin hurjasti. En ollut koskaan ollut mitenkään ihmeellisen läheinen isäni kanssa, mutta hän oli minun isäni. Minun isäni. Minun isäni ja ainoa vanhempani emoni kuoleman jälkeen. Tunsin Kortetuikkeen hännän laskeutuvan lohduttavasti lavalleni. En osannut sanoa mitään. En edes pystynyt katsomaan kolliin päin.

//Korte?

“Ei ole mitään hätää, Varpulaulu”, naukaisin tyynnyttelevään sävyyn ystävälleni. Olin kyyristynyt henkeään hysteerisesti haukkovan kollin viereen. Yritin auttaa häntä rauhoittumaan jotenkin, vaikka märkä turkki ja kroppaani ravistelevat vilunväristykset sotkivat ajatuksiani. “Me olemme Korpikasteen kanssa molemmat ihan kunnossa. Sinä varmaankin säikähdit kamalasti”, jatkoin myötätuntoisesti.
Varpulaulun oli täytynyt nähdä, miten olin joutunut veden varaan ja Korpikaste oli uinut perääni pelastamaan minut. Kollilla oli ollut muutenkin kovin rankkaa viime aikoina, joten ei ollut ihme, että sellaisen läheltä piti -tilanteen todistaminen sai hätääntymään.
“Mitä on sattunut?” Käänsin pääni lähestyvien käpälänaskelten suuntaan. Korppisiipi ja Järviloiste ilmestyivät rantaan metsiköstä ja katsoivat meitä silmät säikähdyksestä pyöreinä, kun näkivät Varpulaulun tärisevän maassa sekä minun ja Korpikasteen uitetut turkit.
Selitimme tilanteen heille yhdessä Korpikasteen kanssa. Pidin huolen siitä, että naaras sai ansaitsemansa ylistyksen urhoollisuudestaan. Sen jälkeen kokeneemmat soturit auttoivat meidät kaikki kolme takaisin leiriin.
Lopulta sain itseni taas lämpimäksi ja kerättyä voimani takaisin, mutta huoleni Varpulaulun puolesta ei ollut hellittänyt tippaakaan. Minä näin, ettei hän voinut hyvin. Hänen olisi ennen pitkää puhuttava jonkun kanssa, tai muuten kaikki se paha olo, jota hän vaikutti patoavan sisäänsä, saisi hänet sortumaan täysin.

//Varpu ja Korpi? Lyhyt aikaskippi vois varmaan olla jo paikallaan XD

Naurahdin Kääpäpunan kysymykselle. Heilautin hänelle pitkää häntääni.
“En syntynyt pitkähäntäiseksi ihan turhaan”, sanoin leikkisästi. Kääpäpuna väläytti uuden pienen hymyn. Tämä oli partioista sitä rajojen tutkimis laatua, joten olimme nyt matkalla reviirimme reunalle Kuolonklaanin ja klaanittomien rajojen nurkkaan. Palasin ajassa taaksepäin Jupiterin turkkiin kiinni hytisemään sankassa lumisateessa. Muistin tuon hajun ja sen kuinka olin viimeistä kertaa katsonut isää. Sitten iskivät muistot, joita aivoni olivat selvästi koittaneet pidellä kaukana. Syreenitassu vieressäni, Hahtuvatassu maassa. En tiennyt silloin kuka toisen klaanin oppilas todella oli. Naaraan suusta lentävä veri ennen kuin tuon hengitys pysähtyi ja silmät lasittuivat. Höyhen, tassun arvet ja luppakorva. Minun emoni. Sydämeni löi kovempaa ja halusin kadota. Muistot olivat liian kipeitä. Halusin vain unohtaa kaiken.
“Nopsaliekki”, joku keskeytti ajatukseni, “menkää Kääpäpunan kanssa tuonne suuntaan, hajaannumme.”
Nyökkäsin partion johtokissalle ja katsoin sitten Kääpäpunaa. Hän oli jo lähtenyt klaanittomien vastaista rajaa pitkin. Otin pari pitkää harppausta ja hetkessä olin hänen rinnallaan.
“En usko, että löydämme tältä rajalta mitään”, sanoin kohauttaen lapojani toiselle soturille. Hänet oli vasta nimitetty, mutta arvostin häntä ihan samalla tasolla kuin kaikkia muitakin. Katselin tassujani. Halusin sanoa jotakin ja halusin taas olla hauska hullutteleva rento itseni, mutta se ei nyt tuntunut luonnolliselta. Päätin vain koittaa piilottaa suruni ja kipuni niin syvälle kuin pystyin. Se oli vähin mitä pystyin tehdä muiden hyväksi. Tiesin kuinka inhottavaa oli partioida yhteistyöhaluttomien kissojen kanssa, enkä haluaisi olla se kissa. Energiani olivat jossain vähän muualla ja ajatukseni harhailivat. Yritin kuitenkin pysyä sen verran hereillä, että tajuaisin vaaratilanteet, jos niitä tulisi. Suojelisin Kääpäpunaa, suojelisin koko klaaniani, jopa henkeni uhalla kuten olin luvannut.

//Kääps?

Mielipuolinen nauru sekä hapen haukkominen vain jatkui. Vaikka kuinka yritin lopettaa ja rauhoittua, en kyennyt. Jopa sisareni pyysi minua hiljentymään, mutta en yksinkertaisesti kyennyt.
“Varpulaulu?” Kortetuike naukaisi ja astui lähemmäs minua. Hän katseli minua hieman huolissaan, kun nauruni laantui, mutta jouduin silti haukkomaan happea. Jalkani vapisivat enkä tiennyt pysyisinkö enää pitkään pystyssä - saatika elossa. Astuin huterasti pari askelta taaksepäin ja käännähdin ympäri selin toisiin. En halunnut heidän katselevan minua enää. Halusin vain ajan pysähtyvän. Halusin levätä. Annoin jalkojeni antaa periksi ja romahdin maahan. Peitin naamani käpäliini ja koitin saada hengitykseni kuriin. Minusta tuntui, että pääni räjähtäisi. Sydämeni hakkasi aivan liian lujaa. Päässäni pyöri ja maistoin veren maun suussani. Luulin sekoavani, ei. Tiesin sekoavani. Sekoaisin lopullisesti. Kun hengitykseni ei rauhoittunut, aloin itkemään hysteerisesti. Olin varma, että sekoaisin ja jos en sekoaisi kuolisin.
“Varpulaulu”, Kortetuike sanoi ja ilmeisesti kyyristyi viereeni. Yritin piilottaa naamaani vielä syvemmälle tassuihin, mutta tarvitsin kuitenkin happea, joten jouduin nostamaan pääni suoraan kaulani varaan. En tiennyt mitä tehdä. Menetin vain järkeni hitaasti.

//Korte tai Korpi?

Kääpätassu saurasi mstariaan Unikkohämyä takaisin leiriin pää painettuna. Hän oli tullut juuri harjoituksista ja raidallisesta kollista oli tuntunut, että ne olivat menneet aivan surkeasti. Siltä hänestä kyllä tuntui aina. Tuntui, ettei mikään onnistunut millään, vaikka hän sitä kuinka yrittikään.
“Voit ottaa itsellesi jotain tuoresaaliskasasta”, Unikkohämy naukaisi oppilaalleen. Kääpätassu nyökkäsi. Samapa tuo. Kai hän voisi itselleen jotain purtavaa ottaa, jos siellä olisi mitään, minkä hän oikeasti ansaitsisi. Muut kissat klaanissa sentään kantoivat kortensa kekoon, toisin kuin hän.
Raidallinen kolli vilkaisi tuoresaaliskasaan ja huomasi, että siellä oli viimein taas jopa ihan hyvä määrä saalista. Viherlehden helteen ja sateen jälkeen oli mukavaa nähdä saaliin määrän kasvaneen. Siitä huolimatta Kääpätassu ei millään onnistunut nappaamaan itse mitään.
Kääpätassu nappasi tuoresaaliskasasta itselleen päästäisen ja tassutti leirin laitaan. Siellä hän tykkäsi viettää päiviään. Erossa kaikista muista ja oleskellen omassa rauhassaan. Siellä hän saattoi myös muistella Armaan kanssa viettämäänsä aikaa. Hänellä oli kyllä yksisilmäistä kollia niin kova ikävä. Edelleen, joka ilta hän mietti sitä, miten asiat olisivat, jos hän ei vain olisi koskaan paennut metsään yksin. Tai jos hän ei olisi eksynyt sinne vaan löytänyt takaisin ystävänsä luokse. Kaikki oli hänen syytään. Kaikki oli aina hänen syytään.
Kääpätassu nieli nopeasti loput päästäsestä pakolla ja siirtyi sitten oppilaiden pesälle. Hän meni makaamaan pedilleen, joka oli hyvin eristyksissä kaikesta. Pesässä, kun ei ollut enää muita oppilaita, joten hänellä oli tilaa siellä rutkasti.
Kolli painoi päänsä etutassujensa päälle ja murehti taas. Kaikki Eloklaanin kissat varmaan vihasivat häntä salaa ja pitivät Mesitähden päätöstä ottaa hänet osaksi klaania typeränä. Niin piti Kääpätassukin. Kuka sellaisen turhakkeen halusi osaksi klaaniaan. Sehän oli aivan typerää.
Ennen kuin kolli kerkesi kuitenkaan liian syvälle ajatuksiinsa, Mesitähti kutsui klaanin koolle. Kääpätassu nousi ripeästi ylös ja suunnisti mestarinsa vierelle kissa joukkoon. Hän oli oppinut siinä olevan hyvä paikka. Unikkohämy oli hänelle niin mukava, että kollista se tuntui jopa yllättävän turvalliselta paikalta.
“Olen koonnut klaanin tänään koolle, koska eräs oppilas on viimein valmis saamaan soturinimensä”, Mesitähti aloitti. Sen jälkeen kaikki sanat olivat kuin niitä olisi kuunnellut veden alta. Ruskea raidallinen kolli ei saanut niistä selvää, mutta pian hän kuuli kissojen huutavan hänen uutta nimeään. Kääpäpuna.
“Onneksi olkoon, Kääpäpuna!” Unikkohämy naukaisi lempeästi. Kääpäpuna hymyili hänelle ja yritti pujottautua pois kissa joukon keskeltä. Hän vihasi olla huomion keskipisteenä. Se oli aivan kauheaa.

Kääpäpunan käpälät meinasivat livetä joka toisella askeleella. Nummella oli aamukasteen ja öisen tihkusateen jäljiltä hieman liukasta ja kaninkolot siellä täällä eivät todella auttaneet pienen kollin tilannetta.
Kääpäpuna oli päätynyt aamupartioon muutaman muun kissan kanssa. Hän oli koko aamun yrittänyt parhaansa pysyäkseen valveilla. Hänestä tuntui monesti, että hän saattaisi hetkenä minä hyvänsä vain nuupahtaa siihen. Toki aamun koleus oli alkanut herättää nuoren raidallisen soturin.
“Koita olla liukastumatta”, Nopsaliekki - joka oli osana partiota - naukaisi hyväntuulisesti nuoremmalle kollille. Kääpäpuna antoi hänelle pienen hymyn. Hän arvosti mustaturkkista kollia kovasti. Hänkin oli niin ystävällinen.
“Yritetään”, tuore soturi naukaisi tälle hiljaa ja tarkkaili tassujaan yrittäen pitää itsensä tasapainossa. Hän asetteli tassunsa mahdollisimman varovasti ja piti huolta, että väisti liukkaimmat kohdat. “Kuinka sinä pysyt noin hyvin tasapainossa?” Kääpäpuna kysyi vielä ja vilkaisi Nopsaliekkiä.

//Nopsa?
//Sori tää on vähän tökerö

Kortetuike kiitti minua urheudestani. Se herätti sisälläni hassun lämmön. Olipa mukavaa saada kiitoksia ja kehuja. Ei sillä, ettenkö olisi niitä odottanutkin. Olinhan sentään uhrannut henkeni Kortetuikkeen typeryyden vuoksi. Oli vain reilua, että sain kiitokset siitä.
Veljeni mielipuolinen neuraminen sai huomioni siirtymään. Pudistelin päätäni saadakseni vedet pois korvistani. Olipa Varpulaululla taasen vallan mainiot huvit. Nauraa nyt sille, kun kaksi kissaa meinasi juuri hukuttautua joessa. Miten mahtavaa.
Ryhdyin sukimaan märkää turkkiani, jotta saisin sen nopeammin kuivumaan. Viileä tuuli sai kehoni aivan jäähän. Märkä turkki ja tuuli eivät todella sopineet yhteen. Nyt sen saatoin ainakin todeta.
“Onko tämä nyt paras hetki nauraa?” murahdin lopulta veljelleni sukaisujen välissä. En jaksanut kuunnella enää sitä, miten hän nauroi itsensä aivan henkihieveriin. Kilpikonnakuvioinen kolli haukkoi kovaäänisesti henkeä naurujen välissä ja minua alkoi jo mietityttää oliko hän tullut hulluksi vai oliko hänellä jokin ongelma.
“Ihan tosi, koeta hengittää”, sanoin ja en voinut peittää pienoista huolen hiventä äänessäni. Veljen hapenpuutteinen pihinä, jota ei varmaan voisi enää paljoa nauruksi kutsua, alkoi jo kuulua aika inhottavalta.

//Varpu tai Korte?

Häntäni viisti maata aina helahdellessaan. Huokaisin Käärmekullan vastaukselle. Tuntui hyvältä, ettei hän ollut vihainen unohduksestani. Käärmekulta oli järkevä. Hän oli fiksu ja tilannetajuinen. Hän tiesi paremmin, eikä syyttänyt minua asioista joille en voinut enää mitään. Se oli yksi niistä monista syistä miksi rakastin naarasta niin kovasti. Hän oli minulle hurjan tärkeä. En edes tiedä mitä olisin tehnyt ilman häntä.
“Lähdetään vain”, vastasin ehdotukseen ja ryhdistäydyin.
Olisin muuten pyydellyt vielä anteeksi, mutta tiesin ettei se auttaisi asiaa. Yritin hokea itselleni, että kaikki oli hyvin ja kaikki tulisi järjestymään. Tassutin kumppanini perässä ulos leiristä. Reviirin kostea metsäinen tuoksu iski kasvoille, kun pääsimme ulos kissahajupilvestä, jota muut kutsuivat leiriksemme. Joskus tuntui, ettei leirissä ollut tarpeeksi ilmaa. Silloin olin täällä ulkona - reviirillä. Tähdet tuikkivat puiden latvojen välistä kauniisti ja lehdet vipattivat tuulessa. Viherlehti oli selvästi lopuillaan ja lehtisade alkamassa, sillä puiden lehdet loistivat pimeässäkin monin eri värein kauniisti. Kaikki oli niin kaunista, että paha oloni tuntui katoavan kuin savuna ilmaan.
“Halusitko jutella?” kysyin rikkoakseni hiljaisuuden.
Käpälien tasainen askellus tömisi korvissani, kun odotin Käärmekullankin avaavan suunsa.
//Käärme?

Leimusilmä tunsi helpotuksen leviävän turkkinsa jokaiseen karvaan huomatessaan, että Lieskakajo jaksoi loukkaantumisestaan huolimatta vitsailla. Hänen tilansa ei ollut vakava, ja siitä parantajakolli kiitti salaa mielessään Tähtiklaanila.
“Saisit pitää jatkossa silmäsi auki, kun juoksentelet metsässä”, Leimusilmä tuhahti huvittuneisuuttaan peitellen. Hän tutki soturin jalkaa, pyöritteli sitä arvioivasti eri suuntiin ja tuli lopulta johtopäätökseen: jalka oli nyrjähtänyt. “Jänis ei onnistunut salamurhayrityksessään tällä kertaa: jäät henkin. Se on lievästi venähtänyt, kunnon lepo ja yrtit hoitavat sen kuntoon tuota pikaa. Jos siis vain maltat levätä ja noudattaa ohjeitani.” Parantajakolli napautti toveriaan leikkimielisesti nenälle hännänpäällään ja kiepahti sitten yrttivarastoaan kohti.
Hän nousi varastosta vähän seljanlehtiä sekä reunuspäivänkakkaroita ja valmisti niistä hauteen kollin jalkaan. “Yritä olla nuolematta sitä pois ja pitää haude muutenkin siinä, mihin sitä levitin”, parantaja neuvoi leviteltyään yrttitahnan Lieskakajon jalkaan. “Jos se tuntuu ylitsepääsemätön vaikealta, voin laittaa päälle vähän hämähäkinseittiä, niin se varmasti pysyy siinä. Ja koeta olla varaamatta sille painoa seuraavaan pariin päivään, jos vain pystyt.”

//Lieska?

Kuutamolaine silmäsi Talvikkitakun tuomaa rastasta hiukan epäluuloisesti. Hän ei ollut tottunut moisiin ystävyyden eleisiin, etenkään tältä kissalta. Yleensä niissä oli joku koukku piilotettuna.
Toisaalta hän muisteli niitä kertoja, kun Talvikkitakku oli tuonut hänelle ihan mukaviakin yllätyksiä, kuten viherlehtisin kukkia kedolta tai sen leluhiiren retkiltään klaanien reviirien ulkopuolelle. Ehkä naaras todella oli pyydystänyt tämän rastaan juuri häntä varten ja ele oli oikeasti vilpitön. Hän päätti luottaa ystäväänsä.
“No, kiitos sitten”, hän väläytti Talvikkitakulle pienen ilahtuneen hymyn ja kyyristyi linnun ääreen. “Haluatko jakaa tämän kanssani?”
Talvikkitakku huiskaisi häntäänsä torjuvasti. “Se on kokonaan sinulle - lahja minulta!” hän sanoi silmät tuikkien.
Kuutamolaine ei pistänyt vastaan, hänellä oli suorastaan sudennälkä. Hän kävi siihen kiinni vatsa tyytyväisenä kuristen. Kun hän oli syönyt lintua jo jonkin aikaa, hän oli havaitsevinaan siinä oudon sivumaun. Hän hidasti pureskeluaan ja yritti miettiä, mikä kumma se maku oli. Sen hän kuitenkin tiesi, ettei ollut kuunaan syönyt tältä maistuvaa lintua. Eihän se ollut pilaantunut?
“Miltä maistuu?” Talvikkitakku kysyi ja katseli häntä jotenkin epätavallisen kiinnostuneesti. Ihan kuin naaras olisi odottanut tietynlaista reaktiota häneltä.
Kuutamolaine tunsi niskakarvojensa pörhistyvän. “Mitä tässä linnussa on, Talvikkitakku?” hän tivasi, ja samalla hänen vatsaansa rupesi vääntämään hirveästi.
“Laitoin sinne erityisiä mausteita sinua varten”, punertava soturi kertoi ylpeän oloisena itsestään. “Vähän jotain yrttejä Leimusilmän pesästä, kuolonmarjoja ja sitä rataa…”
Kuutamolaineesta tuntui kuin hänet olisi upotettu jäiseen veteen. “Sanoitko sinä juuri ‘kuolonmarjoja’?” hän ähkäisi epäuskoisena.
“Juu-u, niin taisin sanoa”, Talvikkitakku katsoi hänestä virnistellen sen näköisenä kuin olisi joutunut pidättelemään itseään räjähtämästä nauruun.
Kammottava tunne jysähti Kuutamolaineen vatsaan kuin kivi. Hän alkoi saman tien kakomaan hätäisesti, yritti saada itseään oksentamaan marjat ulos sisältään ennen kuin ne ehtisivät vaikuttaa.
Klaanitoverit aukiolla tuntuivat huomanneen tilanteen ja vilkuilivat heidän suuntaansa kulmat kurtussa. Talvikkitakku vain kihersi naurusta hänen vieressään, ja Kuutamolaine tunsi paniikin yltyvän sisällään pahentuvan vatsakivun mukana.
“Tarvitsen apua!” hän huudahti tuskaisesti. “Talvikkitakku syötti minulle kuolonmarjoja!”

//Tale tai joku muu?

Istuin häntä käpälien päälle sidottuna soturien pesän edustalla. Ilta - tai ennemmin jo yö - oli jo pitkällä. Sädesäihkettä ei näkynyt. Kolli oli luvannut vaihtaa kieliä kanssani vielä ennen kuin menisimme nukkumaan, mutta hän ei ollut ilmaantunut paikalle. Olisin voinut olla vihainen, mutta olin ennemmin vain huolissani. Kumppanini oli tuntunut paljon etäisemmältä ja hän vietti huomattavasti enemmän aikaa muiden kissojen, kuten Perhopuron kanssa. Tietysti arvostin sitä, että hän huolehti klaanitovereistaan niin kovasti, mutta se sai minut yliajattelemaan ja huolehtimaan.
Pelkäsin. Pelkäsin kumppanini puolesta. Hän tuntui kantavan niin kovaa taakkaa muiden kissojen puolesta. Hän huolehti muista kuin omasta perheestään. Samaan aikaan vihasin ja rakastin sitä hänessä. Oli ihailtavaa, miten omistautunut hän oli auttamaan ystäviään, mutta hän ei tuntunut muistavan, että hänen tulisi pitää myös huoli itsestään. Lisäksi minusta alkoi tuntua kovin orvolta, aina kun hän laiminlöi itseään ja jätti minut itsekseni. Olin ollut jo tarpeeksi kauan parantajan pesällä omissa oloissani, en halunnut, että kokisin saman heti, kun olin päässyt sieltä pois.
Kun viimein näin kumppanini tutun oranssin turkin, kutsuin häntä. Hänen kasvoillaan tuntui käyvän silmänräpäyksen aikana niin monta tunnetta, että se olisi toisessa tilanteessa huvittanut minua. Nyt ei kuitenkaan naurattanut. Hän heti selitteli jotain siitä, miten oli unohtanut ja miten oli pahoillaan. En minä siitä välittänyt niinkään, että hän oli tyystin unohtanut lupauksensa minulle, mutta minua vain huolestutti hänen oma tilansa.
“Milloin olet viimeksi syönyt?”
Kysymys tuntui pysäyttävän kumppanini. Hän näytti aidosti miettivän asiaa, joka sai huolen sisälläni vain kasvamaan. Olisin halunnut huutaa ja sättiä hänelle, mutta tiesin, ettei se auttaisi. Se saisi vain molempien olon kurjaksi. Tätä tilannetta tulisi lähestyä varovasti hellyydellä.
“Ehkä voin hakea jotain nyt”, Sädesäihke totesi. Hän ei edes vastannut kysymykseeni. Ei tainnut tietää siihen itsekään vastausta. “Oletko varma, ettet ole vihainen?” hän kysyi vielä.
“Olen minä ehkä hieman sitäkin, mutta en siksi, että jätit minut tänne yksin yöhön. En pidä siitä, että keskityt muiden kissojen auttamiseen niin kovasti, ettet ajattele omaa etuasi. Kyllä Leimusilmä ja Vienotassu varmasti osaavat pitää huolen klaanitovereistamme”, nau’uin hellästi. “En halua, että ajatat itsesi huonoon tilaan. En kestä katsoa mitään sellaista.”
Hengitin syvään. Ahdistus - jonka täyttä syytä en tiennyt - alkoi kuristaa kurkkuani, mutta pyyhin sen taka-alalle. Kyse tässä oli kumppanistani, ei minusta.
“Haluaisitko kuitenkin nyt jutella? Voisimme lähteä vaikka yölliselle kävelylle, mikäli se sinua kiinnostaisi?” kysyin oranssilta soturilta.

//Säde?

Nousin Perhopuron vierestä, kun tämä oli saanut unen päästä kiinni. Raukka oli sairastunut kuumetautiin kärsittyään niin kovia henkisiä seurauksia Ahmatahman jäljiltä. Hän ei ollut nukkunut tai syönyt kunnolla aikoihin ja vasta minun avullani oli alkanut palautumaan. Hän selvästi tarvitsi rinnalleen ystävän nyt, kun Ahmatahma ei enää ollut keskuudessamme. Klaani oli kokenut hiljattaen paljon menetystä ja ilmapiiri leirissä oli vähän sen mukainen astuessani parantajan pesältä ulos. Painostava ilma iski päin kasvojani. En miltei saanut happea hetkeen. Ilma oli niin kosteaa, että se tuntui paksulta ja kivuliaalta hengittää. Oli hyistä näin auringon laskettua. Oli miltei kuuhuippu. Olin viipynyt parantajan pesällä pidempään kuin oli ollut tarkoitus. Tallustin leirin poikki kohti soturien pesää, kun tuttu naukaisu keskeytti aikeeni mennä nukkumaan.
“Sädesäihke”, Käärmekulta naukui vähän matkan päästä. Nostin katseeni naaraaseen.
“Hiirenpanat! Olen pahoillani, unohdin tyystin”, parkaisin ja menin lähemmäs kumppaniani. Olin luvannut vaihtaa tämän kanssa kieliä vielä ennen nukkumaan menoa. Olin ollut hyvin etäinen viime kuiden ajan, mutta olinkin keskittynyt Perhopuroon ja Varpulauluun, ystäviini. Käärmekullan katsetta oli vaikea lukea. Sain siitä irti vain huolen ja surun. Painoin pääni.
“Olen todella todella pahoillani, rakas”, nau’uin mahdollisimman vakuuttavan kuuloisesti.
“En minä sitä, tai sitäkin”, hän sanoi, “Milloin olet viimeksi syönyt?”
Mietin hetken. Olin ehkä laiminlyönyt muutakin kuin vain Käärmekultaa - itseäni. Huokaisin.
“Ehkä voin hakea jotain nyt”, totesin ja kaavin maata kynnelläni.
“Oletko varma, ettet ole vihainen?”

//Käärmeliini?

Kujekullalla oli niin mahdottoman tylsää, että hänen teki mieli juonia jotain jekkuja! Hilehuurrekin oli jossain. Kolli olisi ollut hyvää seuraa, toinen oli niin hauska. Mutta ei, harmaaturkkinen kollikin huiteli ties missä ja nyt sen takia Kujekulta joutui ikävystymään leirissä.
"Huoh, niiin tylsääää", naarassoturi puhisi itsekseen ja kieriskeli sammalillaan. Hän olisi toki voinut lähteä vaikka saalistamaan tai tarjota itseään partioon, mutta se vasta tylsää olikin! Kujekullan työskentelymoraali ei ollut varsinaisesti erityisen korkea..
"Ehkä minä voisin auttaa minua, lähdetkö kanssani metsälle tai kävelylle?" kuului tuttu, tasaisen ystävällinen naukaisu. Kujekulta kääntyi ja tunnisti naukujan Järviloisteeksi. Kolliksi joka oli selkeästi häneen ihastunut ja no, Kujekultakin piti toisesta. Toinen oli vain niin täydellinen, että Kujekullasta oli usein vaikea olla toisen seurassa täysin oma itsensä.
"Voisin näyttää sinulle kauniita paikkoja?" Järviloiste ehdotti hymyillen ja tarjosi auttavaa käpäläänsä.
"Pyh, kyllähän minä Eloklaanin reviirin tunnen! Mutta hyvä on, minä tulen. Kiitos, sinä pelastit minut tylsyydeltä!" naarassoturi naukaisi huvittuneena ja tarttui toisen käpälään noustakseen ylös.

Kimalaistoive nosti käpäläänsä minkä päällä oli pieni leppäkerttu. Naaras nousi takajaloilleen ja haki hieman, jotta löytäiis sopivan tasapainon. Harjoittelunsa myötä hänen tasapainonsa oli kehittynyt varsin hyväksi ja hän pystyikin nykyään paljon helpommin taiteilemaan kahdella takajalalla. Hiilihammas oli ollut oikeassa, hänen tasapainonsa kehittyisi iän myötä. Ja tietenkin Hiilihammas oli oikeassa. Kolli oli Kimalaistoiveen mielestä koko metsän ja varmaan koko maailman viisain kissa! Kimalaistoive ihaili isäänsä niin paljon ja teki mitä tahansa saadakseen toisen tuntemaan ylpeyttä. Usein naaras pelkäsi, että hän ei vaan koskaan pystyisi siihen. Hänestä kirjaimellisesti puuttui palanen. Voisiko hän koskaan saada vanhempiaan oikeasti ylpeiksi? Hänen sisaruksensa olivat taatusti jo onnistuneet siinä.. Se sai naaraan tuntemaan alemmuutta. Mutta tässä hetkessä naaras oli aidosti iloinen. Hän piti ötököistä, ne olivat naaraasta todella suloisia. Erityisesti leppäkertut. Naaras aina varoikin, että ei vahingossakaan talloisia pieniä ystäviään. Kimalaistoive ajatteli, että heidän elämät olivat yhtä arvokkaita, kuin kissojenkin. Miksi ei olisi? Tähtiklaani oli varmasti naaraan kanssa samaa mieltä.

Lieskakajo ähki ja puhisi konkatessaan kohti kitkeriltä yrteiltä pesää, joka tunnettiin myös nimellä parantajanpesä. Kolli oli kompastunut puunjuureen jahdatessaan jänistä ja hänen saalistaminen oli loppunut välittömästi siihen. Ja se ärsytti Lieskakajoa, hän ei ollut ehtinyt saada yhtään saalista ja se tuntui soturista siltä, että hän oli pettänyt koko klaanin. Yleensä parantajanpesälle joutuminen ei häntä haitannut, sillä siellä odotti eräs erittäin tärkeä, laikkuturkkinen kissa... Leimusilmä. Lieskakajon salaistakin salaisempi ihastus, kolli joka sai hänen sydämensä lepattamaan villisti. Parantajakissan näkeminen tuntui Lieskakajosta siltä, että hänen sisällään olisi leijaillut valtava perhoslauma. Päästessään parantajanpesän sisälle Leimusilmä tuli häntä välittömästi vastaan ja se sai punaturkkisen hymyilemään vienosti.
"No, jänis viritti minulle ansan ja juoksi suoraan puunjuuren yli. Minä taas en osannut varautua siihen ja lensin kuperkeikkojen kautta mukkelis makkelis", Lieskakajo vitsaili hieman ja ojensi hieman turvonneen käpälänsä parantajalle katseltavaksi.
"Miltäs näyttää? Teroitin kynteni juuri eilen", kolli jatkoi vitsailuaan. Hän yritti peitellä hermostumisensa huumorin alle ja toivoi, että kolli ei huomaisi hänen punasteluaan..

//Leimu?

Talvikkitakku meinasi tikahtua nauruunsa. Hän oli keksinyt niiiin hyvän jekun Kuutamolaineelle! Naaras oli valmistanut ystävälleen spesiaalin illallisen. Hän oli laittanut saalistamansa rastaan sisälle jotain, hän ei ollut ihan varma mitä.. Hän oli saanut pihistettyä parantajien pesästä jotain yrttejä ja sitten löytänyt metsästä mustikoita. Kyllä Kuutamolaine nyt ilahtuisi näistä spesiaaleista mausteista!

"Katso, saalistin tämän sinulle omin käpälin! Etpähän voi väittää, että en olisi koskaan hyödyksi Eloklaanille, ethän? Eikö tämä näytäkin mehevältä?" Talvikkitakku naukaisi ja yritti pitää äänensä mahdollisimman neutraalina. 'Nyt et naura, Talvikkitakku, nyt et naura', naaras hoki itselleen mielessään ja työnsi rastaan epäileväisen näköisen Kuutamolaineen käpäliin.
"Sinähän pidät rastaista, etkö?" Talvikkitakku naukaisi ja istahti ystävättärensä vierelle odottamaan. Sitten hänen mieleen pamahti uusi jekku! Hänhän voisi väittää toiselle, että sen sisällä oli kuolonmarjoja. Sitten koko klaaniin syntyisi hässäkkä ja... Se olisi hauskaa!
"Talvikkitakku, mitä sinulla on mielessä?" Kuutamolaine kysyi kulmat kurtussa ja katsoi rastasta pohtivan näköisenä. Talvikkitakku kuitenkin vain työnsi rastaan lähemmäksi ja avasi suunsa:
"Pyh, enkö minä muka saa olla ystävällinen?"

//Kuutti?

Pohjaharhan vaalean meripihkaiset silmät pyyhkivät miltei pikimustan taivaan täyttäviä hopeisia tähtiä. Ne näyttivät tänä yönä tavanomaistakin kirkkaimmilta. Pohjaharhan mieli oli tyyni ja rauhallinen. Hän uskoi tuntevansa esi-isiensä läsnäolon voimakkaammin kuin aikoihin. Elämä oli viime aikoina ollut Pohjaharhan mielestä rentouttavan rauhallista. Eloklaani oli saanut olla rauhassa, eikä sen koommin kuolonklaanilaiset kuin klaanin ulkopuolisetkaan kissat olleet aiheuttaneet ongelmia. Se jos jokin sopi Pohjaharhalle paremmin kuin hyvin. Hän nautti täysin rinnoin elämästään Eloklaanissa ilman sen suurempia draamoja. Tavallinen soturin arki oli juuri sitä, mitä valkea kolli elämältään halusi. Hän toivoi, että jokainen eloklaanilainen voisi nauttia siitä yhtä suuresti kuin hän itse. Tahtomattaan kollin ajatukset harhautuivat Hilehuurteeseen. Hän pyöräytti itsekseen silmiään ajatellessaan soturia. Hilehuurre olisi varmasti sitä mieltä, että klaani kaipasi aktiviteettiä ja jotakin jännitystä. Soturi oli huomannut ajattelevansa liian usein tahtomattaan klaanitoveriaan, vaikka yrittikin olla ajattelematta tätä. Hilehuurre tuntui olevan joka paikassa. Silloin kun Pohjaharha sai ajatuksensa irti hänestä, kolli ilmaantui aina jostakin. Mutta ei valkoturkkinen kolli voinut kieltää sitä, etteikö Hilehuurre olisi välillä ollut ihan miellyttävääkin seuraa. Kuitenkin hän tiesi, että heidän välinen ystävyys olisi silkka mahdottomuus. Hilehuurre oli aivan liian tohelo ja villi, hän ei kykenisi elämään samanlaista rauhallista elämää kuin Pohjaharha. Siksi olisi ollut paras, jos heidän ei tarvitsisi keskustella koskaan, eikä Pohjaharhan tarvitsisi tällä tapaa suoda yhtäkään ajatusta toiselle kollille.
Pohjaharha ravisteli ärtyneenä päätään. Tätä hän inhosi, omia ajatuksiaan siis. Kolli huokaisi syvään ja yritti rauhoittaa mielensä ja loi taas katseensa tähtitaivaalle. Hiljaa mielessään hän rukoili, että hänen esi-isänsä auttaisivat kollia unohtamaan Hilehuurteen.

Katselin kuinka isäni katosi päällikön pesään. Hän oli juuri käynyt vaihtamassa muutaman sanan varapäällikön kanssa. Korppisiipi alkoikin hetkessä jakamaan partioita. Yllätyin, kun nimeäni ei mainittu. Olisin juuri tällaisena päivänä partioinut erittäin mielelläni. Minulla ei oikein ollut vastuutakaan, kun ei ollut oppilasta koulutettavana niin kuin usealla muulla soturilla Eloklaanissa. Koko auringon nousu oli kulunut muita tarkkaillen. Sisartani ei ollut näkynyt vielä missään, mutta Talvikkitakku tuntui muutenkin viihtyvän omissa piireissään. Päivät vain kävivät niin kovin tylsiksi, jos niihin ei saanut mahdutettua mahdollisimman paljon soturin aktiviteetteja. Lehtisade oli muuttanut ilman melko koleaksi ja se taas oli muuttanut veden lämpötilaa hyisempään suuntaan. Paloin suorastaan uimaan ja yrittämään uusia tekniikoita, mutta uiminen oli järkevämpää aina jättää lämpimimmille päiville. Liian kylmä vesi tuntui heikentävän suoritusta. Vesi oli kyllä paikoin myös todella korkealla ja virtausta vastaan sai kirjaimellisesti taistella. Siltikin tykkäsin siitä, kun sain silloin tällöin viedä itseni aivan äärirajoille. Uiminen oli minulle erittäin tärkeää. Se jotenkin osasi tyhjätä ajatuksia paljon paremmin, mitä mikään muu tekeminen tässä klaanissa. Kesken partioinninkin sitä saattoi ajatella vaikka mitä. Virtausta vastaan taistellessa oli mahdotonta miettiä mitään turhaa. Huokaisin syvään ja katsahdin ylhäälle. Ehkä seuraavana päivänä sitten.

Aurinko säteili huipussaan ja metsän pikkulinnut visertelivät rauhoittavaa melodiaa. Varjoliekki loikoili sotureiden pesän vieressä puhdistamassa käpäliään perinpohjaisesti edellispäivän myöhäisen partion jäljiltä, kun hänen katseensa kiinnittyi harmaankirjavaan tyttäreensä tämän marssiessa takaisin leiriin partion mukana. Ropinaroihu näytti luoteenomaisesti varsin valppaalta. Oikeastaan isänä kolli tunsi tyttärensä niin hyvin, että osasi vaistota naaraan kärsimättömyyden jo pelkästä tassutuksen rytmistä.
Toisaalta Varjoliekki kyllä myös mietti toisinaan, nykyään useinkin, tunsiko hän Ropinaroihua lopulta kovinkaan hyvin. Varjoliekki oli viime aikoina pannut merkille, ettei Ropinaroihu tuntunut jakavan ajatuksiaan ihan yhtä paljoa hänen ja Sadeturkin kanssa kuin Kastesulka. Vahvaluontoinen tytär näytti viihtyvän enemmän omissa oloissaan. Ropinaroihu ei myöskään tykännyt viettää aikaa leirissä; Varjoliekistä tuntui, että hän harvoin enää edes näki tytärtään muualla kuin tuoresaaliskasalla tai sotureiden pesässä auringonnousun ja -laskun aikoihin.
Varjoliekin silmät siristyivät kuitenkin pieneen hymyyn, kun hän näki Kastesulan tepsuttavan Ropinaroihun luokse. Hänen sydäntään lämmitti katsoa, miten tyttäret lähtivät leiristä yhdessä selkeästi toistensa seurasta nauttien. *He ovat onnekkaita, että heillä on toisensa*, kermanvärinen kolli ajatteli.
Hänen rinnassaan alkoi hyristä matala kehräys. Niin iloiseksi Kastesulan ja Ropinaroihun näkeminen hänet teki. Varjoliekillä ei itsellään ollut sisaruksia, ja hän oli varma, että hänen pentuikänsä olisi ollut paljon parempaa siinä tapauksessa, että hänellä olisi ollut joku toinen vierellään tuolla tavoin.

Nukuin parhaillani sikeää unta sotureiden pesässä. Oli niin aikaista, että vain aamupartio teki lähtöä ja loput tuhisivat omilla makuusijoillaan. Myöhäisen hiirenkorvan ajan auringonsäteet kuitenkin siivilöityivät pesän sisäpuolelle asti, luoden valoläikkiä turkilleni. Avasin silmäni jonkun potkaistessa jalallaan selkääni. Käännyin korvat höröllä vilkaisemaan tekijää mutta sulin sitten pehmeään hymyyn huomatessani Kastesulan makoilevan selällään sen näköisenä, että näki jotakin oikein lokoisia unia. Sipaisin tyttäreni poskea nenälläni, ennen kuin nousin venyttelemään, ja hipsin sitten ulos.
Leirissä ei ollut vielä tohinaa, niin aikaista kun oli. Minä kuitenkin olin virkeä enkä jaksanut enää makoilla. Sen sijaan kävin kysymässä varapäälliköltä, voisinko olla hyödyksi jotenkin. Sain tehtäväkseni käydä metsästämässä itsenäisesti, minkä toki tein mielelläni. Kävely ihan itsekseen tuntui houkuttelevalta. Nyökkäsin lämpimästi hymyillen varapäällikölle ja lähdin tassuttamaan häntä hyväntuulisesti pystyssä pois leiristä.
Oli niin varhaista, että pikkulinnutkin taisivat olla vielä unessa. Se ei haitannut. Nautin hetken luonnon äänistä, jotka saivat korvani nykimään ajoittain.
Aamuni lopputuloksena oli mustarastas, hiiri ja hyvin pullukka orava. Kannoin ne tuoresaaliskasaan ja varapäällikkö nyökkäsi hyväksyvästi. Loin häneen ystävällisen silmäyksen.

Kävely rantaan tuntui kestävän ikuisuuden, kun jouduin pysyttelemään kahden muun perässä kuin viides käpälä konsanaan. Kyseenalaistin jo valintaani lähteä mukaan ylipäätään, mutta sitten olimmekin jo rannassa. Virtaus näytti hyvin voimakkaalta ja päätin itse istuutua vähän kauemmas katsomaan josko Kortetuike päättäisi, ettei ollut tarpeeksi turvallista kalastaa. Siskoni en olettanut missään maailmassa tekevän niin. Hän tekisi vaikka mitä tyhmää ja jollain ihmeen kaupalla selviäisi aina elossa, jotta voisi jatkaa hölmöilyään ja minun säikäyttelyäni. Katsoin vain, kun Kortetuike kyyristyi kivelle varovaisin liikkein. Hän ei näyttänyt sittenkään olevan huolissaan virrasta. Huokaisin, mutta jatkoin silti tuijottamista. Minua pelotti, että kolli voisi minä hetkenä hyvänsä tipahtaa ja huuhtoutua veden mukana pois. Sitten tänne rannalle jäisi vain minä ja ärsyttävä siskoni - kamala tilanne. Katsoin hetkeksi muualle ja jo siinä ajassa - vaikuttavaa kyllä, sillä en katsonut pois edes yli silmänräpäystä - Kortetuike oli veden varassa. Jähmetyin totaalisesti. Seuraavat tapahtumat vyöryivät ylitseni kuin aaltona ja hautauduin niiden alle. Tuijotin hiekalla makaavaa Kortetuiketta, jonka nyt aivan läpimärkä Korpikaste oli pelastanut. Sisko huohotti hengästystään pois ja kömpi vaivaanloisesti istumaan. Kortetuike näytti siltä kuin olisi juuri tipunnut jokeen, mikä kai oli ihan sallittua, sillä hän oli juuri tippunut jokeen. Kortetuike oli tippunut jokeen?! Henkäsin kaiken pidättelemäni ilman ulos ja haukoin sitten lisää sisään, mikä kylläkin oli typerää, sillä nyt tuntui siltä etten saanut happea. Panikoinnin lomasta pystyin juuri ja juuri nousemaan ja kiitämään kaksikon luo. Katsoin kumpaakin vuorotellen ja pudistin sitten päätäni. Olin sanaton kaikesta tästä typeryyden määrästä, jota aivoni yrittivät parhaillaan käsitellä. Jalkani pettivät alta ja tipahdin maahan kyyhöttämään. Haukoin henkeä edelleen, mutta jotenkin onnistuin myös nauramaan samaan aikaan. En tarkoittanut nauraa näin, mutta niin vain tapahtui. Käkätin mielipuolisesti haukkoen aina happea välissä. Kuolisin vielä tähän hulluuteen.

//Korte tai Korpi?

"Ei tule mitään erityistä paikkaa mieleen, eikä sillä niin paljon väliä olekkaan kyllähän me varmastikin löydämme jostain saalista, ei sillä ole väliä mistä. Kunhan vain pysymme omalla reviirillämme." Mauuin kohauttaa Lapojani vilkaisten säihkesammalta hivenen virnistäen, ei minua kiinnostanut missä me saalistaisimme, kunhan vain voisimme vähän viettää aikaa keskenään.
"Hmm, ehkä voisimme käväistä joella? Vaikka kalassa, en ole käynyt siellä hetkeen, tai siis olen mutten ole käynyt hetkeen kalassa! joten voisimme käväistä siellä koittamassa tuuriamme?" Säihkesammal ehdotti hivenen mietteliään oloisena. Nyökkytelin myöntämisen merkiksi ja lähdimme siis jokea kohti. Minun pitäisi yrittää muistaa että meidän pitäisi palata leiriin ennen aurinkohuippua jota kerkeäisin vielä aurinkohuipun partioon mutta olihan minulla silti aikaa viettää aikaani säihkesammaleen kanssa. Joelle päästyämme menimme aivan rannalle ja Säihkesammal laskeutui maakuulle käpälä valmiina kauhaisemaan kalan rannalle jos sellainen sattuisi uiskentelemaan liian lähelle rantaa. Minä puolestani istuuduin säihkesammaleen viereen ja tarkkailin vettä kalojen varalta, jotenkin minusta tuntui aivan siltä kuin olisin ollut säihkesammaleen mestari vaikken tietenkään ollut! Olimme sisaruksia ja sisarukset eivät voineet toimia toistensa mestareina. Syvenyin hetkellisesti syvälle ajatuksiini mutta kun kuulin pienen loiskahduksen takaani ja käännyin katsomaan säihkesammalta naaralla oli edessään melko pulskan oloinen kala, se oli jo kuollut.
"vau sinä taidat olla oikea taituri kalastuksessa vai?" Mauun katselen kalaa säihkesammaleen tassujen juuressa.
*Ikävä myöntää mutta itse en kykenisi saamaan varmaankaan edes pienen pientä kalaa onkittua joesta en ole mikään kummoinen kalastaja mutta säihkesammal näyttäisi olevan siinä erityisen hyvä* ajattelen hivenen nolona. Katsahdan taivaalle ja tajuan että kohta olisi jo aurinkohuippua, meidän pitäisi mennä takaisin leiriin jota ehtisin vielä partioon mukaan.
"Meidän pitää mennä takaisin leiriin kohta on aurinkohuippu ja muistatkai että minun pitäisi mennä aurinkohuipun partioon?" Mauun ja käännyn leiriä kohti.
"Niin tosiaan" Säihkesammal maukui ja nosti nappaamansa kalan Maasta ja lähti seuraamaan perässäni kun lähdin takaisin leirille päin. Päästyämme takaisin leiriin käännyin nopeasti kohti säihkesammalta joka oli jo hivuttautumassa tuoresaaliskasaa kohti kalansa kanssa.
"Nähdään myöhemmin, minun pitäisi nyt mennä" mauun kiireisen oloisesti ja tassutan pois päin. Pääsin muiden partioon lähtevien luokse juuri ajallaan.

Taistelin epätoivon yltyessä virtausta vastaan, kun yhtäkkiä tunsin hampaat niskanahassani. En heti nähnyt, kuka avukseni oli rientänyt, mutta käytin tilaisuuden hyväkseni ja lähdin polskimaan rannan suuntaan auttajani ohjaamana. Kun käpäläni koskettivat taas kovaa maankamaraa, ote niskastani löyhtyi.
Kuulin vierestäni tömähdyksen, ja kun käännyin katsomaan, näin Korpikasteen lysähtäneen maahan huohottamaan turkki vettä valuvana. Tuijotin häntä muutaman silmänräpäyksen ajan ällistyksissäni. Tiesin, että naaras ei ollut kummoinen uimari. Kuitenkin siitä huolimatta tämä oli urhoollisesti tullut hätiin.
“Ja tästä syystä oppilailla on uintiharjoituksia”, soturi tuhahti hengästyneen kuuloisena, mutta hänen vihreät silmänsä pilkehtivät leikkisästi. Sillä hetkellä rinnassani läikähti outo, lämmin tunne naarasta kohtaan. Olin kokenut tämän tuntemuksen viimeksi oppilaana Lampiväreen seurassa, mutta nyt se herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia. Saattoiko samanlainen kipinä syttyä uudelleen jotakuta toista kissaa kohtaan?
“Kiitos”, minun onnistui sanoa, kun olin saanut yskittyä enimmät vedet pihalle sisältäni. “Sinä olit todella urhea, kun tuolla lailla loikkasit perääni. Siinä olisi voinut käydä huonosti meille molemmille.” Jostain syystä Korpikasteen katse tuntui nyt polttavammalta turkillani, ja minua jopa vähän ujostutti vastata siihen. “Oli typerää minulta olla niin varomaton. Olisi pitänyt tajuta pysyä kauempana kiven reunalta, kun tiesin sen olevan liukas”, toruin itseäni syyllisyydentuntoisena ja lysähdin rasittuneena istumaan. Märkä turkki teki oloni niin raskaaksi, että seisomaan nouseminen tuntui mahdottomalta ajatukselta.

//Varpu ja Korpi?

Olin ilahtunut siitä, kun toverini suostuivat lähtemään rantaan kokeilemaan kalastamista. Oli mukavaa päästä kokeilemaan jotain uutta.
Kyyhötin rannassa katselleen joen kuohuun rantatörmältä ja pohdin, miten minun kuuluisi napata kala, jos sellainen tulisi oikeasti hyvälle kohdalle eteeni. Vesi oli ehkä alempana kuin muissa kohdissa se oli ollut, mutta edelleen virtaus oli erittäin kova ja vesi oli silti niin korkealla, että en olisi luultavasti ylettänyt rannasta askelta kauempana enää pohjaan.
Tuijottelin vettä yrittäen katsella, jos näkisin kalan kaiken sen veden kuohun seassa, mutta sen sijaan kuulin molskahduksen. Nostin päätäni ja huomasin, että Kortetuike oli kadonnut kivetään, jolla oli odottanut ja nyt hän molski jossain veden virrassa.
En kerennyt paljoa ajatella sitä, että olin suhteellisen kehno uimari, kun olin jo loikannut veteen kollin perään. Olinpas minä urhoollinen. Pelastamassa minua kokeneempaa.
Vesi kiskoi turkkiani ja yritti parhaansa mukaan vetää minut pinnan alle, mutta pidättelin kaula pitkällä päätäni pinnassa ja katseeni klaanitoverissani. Nyt en saisi epäonnistua, tai olisimme molemmat kuolleita.
Kauhoin vettä viimeisillä voimillani ja huomasin pian, että olin yhden kiven lomassa. Otin siitä hetken ajan tukea, kunnes syöksyin Kortetuiketta kohti ja tarrauduin hänen niskanahasta kiinni ohjaten häntä oikeaan suuntaan. Minusta tuntui, että hän oli ennemmin se, joka ui meidät kivelle ja siitä rantaan ja minä vain pidin huolta siitä, että suunta oli oikea.
Kun pääsimme rantaan, lyyhistyin heti maahan väsyneenä ja huohotin rankan uinnin jälkeen. Olisi varmaan ennemmin pitänyt etsiä keppi rannasta ja työntää se Kortetuikkeen tassuille.
“Ja tästä syystä oppilailla on uintiharjoituksia”, tuhahdin huohotuksen välissä sarkastisesti ja virnistin hieman Kortetuikkeelle.

//Varpu tai Korte?

Vienotassu oli auttanut minut parantajien pesään. Leimusilmä keskusteli tavoista joilla voisi parantaa oloani Vienotassun kanssa.
''Juohan vähän'', Leimusilmä kehotti heidän keskustelun välissä.
Lipoessani vettä suuhuni yritin miettiä, miten kaikki tämä tapahtui.
Miksi minulla oli iso haava päässäni?
Miksi en nähnyt kunnolla toisella silmällä?
Miksi minusta tuntui, että saattaisin pyörtyä millä hetkellä hyvänsä?
Makasin takaisin pedilleni ja mietin, selviäisinkö tästä elossa.
Hetken päästä Vienotassu tuli antamaan jotain yrttiä, joka hänen mukaan auttoi päänsärkyyn.
''Tulin antamaan tämän Kuusihännälle'', kuulin Kuusikkokuiskeen äänen, joka keskeytti Vienotassun kertomuksen eri yrteistä. Hän käveli luokseni hiiri suussa.
''Kiitos,'' sanoin. Halusin etten loukkaisi Kuusikkokuiskeen mieltä kertomalla hänelle ettei minulla ollut nälkä.
Kuusikkokuiske jäi vierelleni ja silitteli minua hännällään.

Oli ilta. Kuusikkokuiske oli edelleen vierelläni ja en ollut vieläkään koskenut hiireen, jonka hän oli minulle tuonut.
''Hei Kuusikkokuiske lähdehän nyt. Kuusihäntä tarvitsee lepoa'', Leimusilmä tuli ilmoittamaan.
''Enkö minä voi jäädä tähän?'' Kuusikkokuiske kysyi.
''No, minun puolesta voit jäädä, mutta kysy Kuusihännältä'', Leimusilmä hyväksyi.
''Hei isä voinko jäädä viereesi?'' Kuusikkokuiske kohdisti kysymyksensä minuun.
''Joo, voit'', sanoin mahdollisimman terveen kuulloisena.
Yritin pistää silmiäni kiinni, mutta pistävä pääkipu ei antanut minun nukkua.
Kuusikkokuiske oli saanut minut syömään sen hiiren, jonka hän oli minulle aijemmin tuonut.
Sen syömiseen meni kyllä ainakin puoli tuntia, eikä se mitenkään erityisen maukkaaltakaan maistunut.
''Kuule Kuusihäntä, sinä tulet hyvään kuntoon'', kuulin Kuusikkokuiskeen mutisevan vieressäni.
Olin tunnistanut hänen stressinsä jo aijemmin, mutta en halunnut muistuttaa häntä siitä, jotta se ei vain pahenisi.

''Leimusilmä, en saa unta kun minulla on tämä pää niin kipeä,'' sanoin hänelle hieman myöhemmin.
''Ota vielä vähän vettä, ja sitä yrttiä mitä Vienotassu antoi sinulle aijemmin. Tässä ole hyvä.'' Leimusilmä käveli kulman takaa muutama lehti kädessään.
Nielaisin lehdet, ja join hieman vettä.
Hetken päästä pääkipuni hieman helpoitti.
Yritin nukkua siinä toivossa, että selviäisin aamuun. Pentuni eivät kestäisi sitä, jos en selviäisi.
Kuusikkokuiske nuoli takaraivoani, haavan alta. Tämä oli Leimusilmän käskystä. Se kuitenkin sattui rauhoittamaan minua.
Hiljalleen sain kuitenkin unen päästä kiinni.

Heräsin pehmeän ja lämpimän ruohon päältä, eihän se parantajan pesä näin mukava ollut. ''Hei, Kuusihäntä?'' Kuulin tutun äänen takaani.
''Lehtomyrsky?!?'' Huudahdin.
Oliko tämä unta? Olinko kuollut?
Lehtomyrsky suorastaan hyppäsi päälleni ja alkoi kehräämään.
''Olenko kuollut?'' Kysyin Lehtomyrskyltä huolestuneen oloisena. Mitä pentuni ajattelisivat?

//RIP Kuusi :(
//Kuusikko? Lehto?