“Muista juoda hyvin. Nesteytys on kaiken A ja O helteillä.” Leimusilmä laski juuri kostutetun sammalmytyn Nokilinnun eteen.
“Ihan kuin minä en muka osaisi juoda ilman tuotakin tietoa”, tavallisesti niin mukava vanha naaras jupisi vastaukseksi ja ryhtyi lipittämään kielellään nestettä sammalen pinnalta. Leimusilmä varmisti vielä, että naaras varmasti muisti juoda tarpeeksi, ennen kuin jätti tämän omaan rauhaansa sairasaukion vuoteelle.
Nokilintu oli valitellut päänsärkyä ja huonoa oloa eilisillasta alkaen, ja Leimusilmä oli katsonut parhaaksi siirtää vanhan kissan parantajan pesälle lepäilemään siltä varalta, että tämä oli saanut auringonpistoksen. Näissä ääriolosuhteissa ei voinut olla liian varovainen, etenkään iäkkäiden kissojen suhteen. Kuumuus oli kaikista pahin klaanin vanhimmille ja nuorimmille jäsenille, ja Leimusilmällä ja Vienotassulla oli ollut käpälät täynnä töitä huolehtiessaan, että kaikki varmasti muistivat juoda tarpeeksi ja pysyä varjossa.
“Pidä tauko ja käy juomassa”, Leimusilmä kehotti oppilastaan Vienotassua, joka oli parasta aikaa käymässä läpi heidän yrttivarastoaan. Kilpikonnalaikkuinen naaras peruutti ulos varastosta ja nyökäytti päätään mestarilleen.
“Olen melkein valmis täällä”, naaras ilmoitti.
“Hienoa”, Leimusilmä kehräsi mielissään. “Ehdit jatkaa sen loppuun pienen tauon jälkeen.”
Vienotassu ei ruvennut inttämään vastaan, vaan suuntasi sairasaukiolta löytyvän märän sammalkasan luokse, josta kissat kävivät hätätapauksessa nesteyttämässä itseään. Muutamat soturit olivat auttaneet Leimusilmää tuomaan uuden märän kasan tänä aamuna, jotta huonovointisten ei tarvinnut kulkea joelle asti juomaan.
“Leimusilmä!” hätääntynyt huuto kajahti pesän ulkopuolelta, ja sitä seurasi vauhkoontunut askelten töminä. Leimusilmä käännähti katsomaan pesän suulle ilmestynyttä Kuutamolainetta, joka tärisi niin, että hyvä jos pysyi pystyssä. Parantaja kiiruhti naarasta vastaan kuulemaan tämän syyn hätään.
“Hiilihammas!” mustavalkoinen soturi aloitti takellellen. Hänen vaikutti hetken ajan olevan hankaluuksia muodostaa sanoja, aivan kuin hänen kielensä olisi lakannut yhtäkkiä tottelemasta häntä. “Olimme ulkona saalistamassa, kun hän” - naaras veti väristen henkeä välissä - “kaatui maahan! En tiennyt mitä tehdä, eikä kukaan ollut lähistöllä, joten siirsin hänet varjoon ja tulin hakemaan apua. Sinun on tultava apuun heti!” Nuori kissa oli selvästi pois tolaltaan.
“Missä hän on?” Leimusilmä kysyi jämäkän rauhallisesti. Kuutamolaineen katse alkoi harhailla ympäriinsä, joten hänen oli yritettävä saada tämän huomio palaamaan käsillä olevaan asiaan. “Mihin jätit hänet?”
“E-en osaa sanoa tarkkaan, mutta osaan reitin sinne”, soturitar sanoi ja pudisti sitten päätään kuin ajatuksiaan selvittääkseen. “Meidän on mentävä äkkiä!”
Siitä Leimusilmä oli samaa mieltä. Oli todennäköistä, että Hiilihammas kärsi lämmön aiheuttamista vaurioista, jotka saattaisivat pahentua, jos kolli ei pian saisi asianmukaista hoitoa. “Käy hakemassa mukaan pari soturia”, hän ohjeisti Kuutamolainetta, joka nyökytteli nyt terävöityneempänä. “Tavataan aivan tuota pikaa leirin uloskäynnillä.”
Kuutamolaineen rientäessä etsimään lisäkäpäliä Leimusilmä kiepahti ympäri ja lähti tiedottamaan Vienotassua asiasta. Koska Nokilintu oli sairasaukiolla, parantajaoppilaan oli paras jäädä pitämään vanhaa naarasta silmällä kaiken varalta.
“Minua tarvitaan muualla”, hän ilmoitti Vienotassulle pesän suulta. Nuori parantajaoppilas oli kaiketi kuullut hälyn ulkoa, sillä tämä oli jo kääntynyt häntä kohti, kun hän työnsi päänsä sisään pesään. “Pidä huoli Nokilinnun nesteytyksestä ja valmistele uusi vuode Hiilihammasta varten.”
“Selvä pyy.” Vienotassu huiskaisi hännällään ja ryhtyi toimeen. Leimusilmä oli iloinen, että hänellä oli niinkin osaava oppilas kuin Vienotassu, johon hän tiesi voivansa luottaa tällaisissa tilanteissa. Naaras oli oppinut paljon kuluneina kuina, eikä tämä ollut Leimusilmän mielestä kaukana parantajanimensä saamisesta.
Kun Leimusilmä kiirehti uloskäyntitunnelille, hän huomasi Kuutamolaineen olevan jo paikalla odottamassa häntä Korppisiiven ja Mehiläislennon kanssa. Leimusilmä ei ollut varma, oliko paras idea ottaa perheenjäseniä mukaan auttamaan Hiilihammasta, sillä nämä saattaisivat huolestuneina tehdä enemmän harmia kuin hyvää, mutta parantaja arveli, ettei heillä ollut aikaa ruveta vääntämään asiasta. “Näytä tietä”, hän naukui Kuutamolaineelle.
Neljä kissaa suuntasivat metsään pikavauhtia Kuutamolaineen johdolla. Leimusilmä oli huolissaan myös Kuutamolaineen voinnista, sillä naaras oli juossut koko matkan Hiilihampaan luota takaisin leiriin ja nyt tämä joutuisi tekemään saman matkan uudestaan heti perään. Liian fyysisen rasituksen välttäminen oli äärimmäisen tärkeää helteillä. Naaras oli kuitenkin ainoa, joka tiesi, missä Hiilihammas oli, eikä heillä ollut hetkeäkään hukattavaksi.
Kuutamolaine johdatti heidät juurien yli ja saniaisten läpi pienelle metsäaukealle. Sen reunassa Leimusilmä näki tumman karvamytyn, joka oli pelottavan liikkumaton. Hän työntyi muiden ohi Hiilihampaan luo ja ryhtyi tutkimaan soturia.
*Kiitos hyvä Tähtiklaani, hän hengittää*, hän ajatteli huojentuneena tuntiessaan kollin kylkien kohoilevan pinnallisesti pitäessään tassuaan tämän päällä. Hän huomasi kollin suusta valuvan kuolaa, ja tämän kuonon vieressä näkyi olevan myös pieni limainen lammikko sappinestettä, joka oli arvatenkin tullut oksennuksen mukana. *Häntä on viilennettävä.*
Onneksi lähistöllä kuulosti virtaavan pieni puro. “Etsikää sammalta niin paljon kuin jaksatte kantaa ja kastelkaa ne vedessä läpimäriksi”, Leimusilmä jakeli ohjeita mukana tulleille sotureille. “Tarvitsemme ne kaikki Hiilihampaan viilentämiseen. Kuutamolaine, pidä sinä pieni hetki varjossa ja tasaa hengitystä. En halua joutua kantamaan sinuakin sairasaukiolle.”
Kuutamolaine nyökäytti päätään väsähtäneen oloisena ja lysähti sitten istumaan heidän viereensä varjoon. Sillä välin Korppisiipi ja Mehiläislento ampaisivat salaman lailla etsimään sammalta. Jonkin ajan kuluttua he palasivat ensimmäisten märkien myttyjen kanssa, ja Leimusilmä ryhtyi asettelemaan niitä akuuteille alueille. Hän vuorasi Hiilihampaan pään, kaulan, nivuset ja kainalot sammalilla ja kostutti myös tämän polkuanturoita, vatsanalusta sekä korvanlehtiä.
Soturit toivat lisää märkää sammalta, josta Leimusilmä käski heitä myös juomaan itse. He jatkoivat Hiilihampaan viilentämistä ties kuinka kauan, ennen kuin kolli lopulta raotti silmiään. Leimusilmä tunsi helpotuksen kulkevan lävitseen, kun hän huomasi, ettei kolli enää hehkunut lämpöä yhtä paljon kuin aiemmin. Myös tämän hengitys oli muuttunut paljon tasaisemmaksi.
“Isä!” Kuutamolaine vikisi kuin pieni pentu ja kiehnäsi kuonollaan isänsä päätä vasten. Hiilihampaan kurkusta hyrähti hieman katkeileva kehräys.
Leimusilmä siirtyi vähän syrjempään ja antoi tilaa muulle perheelle tulla tervehtimään kollia. Hän kiitti mielessään Tähtiklaania, että he olivat ehtineet paikalle ajoissa. Klaani ei olisi tuntunut samalta ilman Hiilihampaan kaltaista kokenutta soturia.
“Jättäkää saalistaminen ensi kerralla viileämmälle ajankohdalle, jookosta?” hän maukui Kuutamolaineelle ja Hiilihampaalle pieni pilke silmäkulmassaan.
Kaksikko vilkaisi toisiinsa hieman huvittuneen oloisina. “Niin, viileämmälle ajankohdalle”, Hiilihammas toisti ja kosketti tyttärensä lapaa hännällään.
Vasta illan tultua kissajoukko uskalsi vaeltaa takaisin leirin suuntaan. He etenivät maltillista vauhtia koko matkan. Kaikki olivat selvästi uupuneita, mutta kukaan ei valittanut. Tärkeintä oli, että he olivat onnistuneet pelastamaan Hiilihampaan.

//Sen pituinen se :)

Kuutamolaine näki isänsä kaatuvan maahan, kun tämän jalat yllättäen pettivät alta.
“Isä!” hän parahti hädissään ja riensi tuupertuneen kollin luokse. Hiilihammas oli yhä tajuissaan, mutta ei selvästikään enää tässä todellisuudessa. Vanha soturi katsoi tyttäreensä kuin ei olisi tunnistanut häntä. “Pysy hereillä, et saa nukahtaa!”
Kuutamolaine ei ollut varma, mistä oli kyse, mutta hänen arvauksensa oli, että kuumuudella oli osansa asiassa. Hänen isänsä läähätti kieli pitkällä ulkona kuin koiralla, ja hän huomasi kollin suupielestä valuvan kuolaa.
“Apua! Me tarvitsemme apua!” Hän vilkuili ympärilleen epätoivoisena, mutta metsässä ei näkynyt pienintäkään merkkiä siitä, että siellä olisi ollut ketään. Kukaan hullu ei liikkunut ulkona tässä porotuksessa. *Paitsi me*, mustavalkoinen naaras ajatteli ahdistuneena.
Hänen olisi lähdettävä leiriin hakemaan apua, sillä hän ei mitenkään jaksaisi raahata isäänsä koko matkaa takaisin tässä helteessä. He molemmat joutuisivat siinä vain suurempaan vaaraan.
“Minun on siirrettävä hänet varjoon”, hän mutisi itsekseen miettiessään kuumeisesti toimintasuunnitelmaa. He olivat keskellä aurinkoista aukiota, mutta sen reunoilla näytti olevan runsaasti varjoisia pensaita ja juurakoita, jonne hän voisi siirtää Hiilihampaan turvaan pahimmalta paahteelta. Soturitar tarttui tummaturkkista kollia niskasta kiinni ja ryhtyi kiskomaan tätä suojaa kohti.
Kun hän oli saanut Hiilihampaan pensaan alle varjoon, hän huomasi soturin silmien lipsuneen kiinni. Paniikki nosti päätään hänen sisällään, eikä hän aikaillut lähtiessään pinkomaan leirin suuntaan pää viidentenä jalkana. Hänen oli tuotava apua paikalle ja äkkiä, tai muuten hän näkisi Hiilihampaan seuraavan kerran vasta Tähtiklaanin metsästysmailla!

//Jatkan Leimulla

Tällaisia helteitä en ollut kokenut koskaan aiemmin yhtenäkään lukuisista viherlehdistä, jotka olin elänyt. Toki paahdetta ja lämpimiä päiviä oli riittänyt jokaiselle viherlehdelle, mutta tämä oli erilaista. Se oli kestänyt jo ihan liian pitkään, ja sen vaikutukset näkyivät huolestuttavasti ympäristössä.
“Rutikuivaa”, puhahti Kuutamolaine vierestäni. Mustavalkoinen naaras kosketti kynnellään tielleen kaartuvaa saniaista, joka oli vaihtanut väriään vehreän vihreästä kuolleen kellertäväksi. Kasvista kuului kuivan rapiseva ääni tavanomaisen pehmeän kahinan sijaan.
Olimme lähteneet tyttäreni kanssa vastoin päällikön kehotuksia ulkona liikkumisen välttämisestä metsään etsimään riistaa, vaikka tiesinhän minä sen olevan ajan hukkaa. Kaikki metsän pikku vipeltäjävät olivat joko nääntyneet läkähtyneet kuumuuteen tai kaivautuneet niin syvälle maan uumeniin etsimään viilennystä, ettei niitä näkisi seuraavan kerran kuin vasta sateiden aikaan. Ja niistä ei ollut tähän hätään tietoakaan. Meidän oli kuitenkin pakko edes yrittää, sillä muuten Eloklaani hiipuisi pois nälän heikentämänä.
Tämä kuumuus tuntui sulattavan aivotkin päästä. Paksu turkkini tuntui tikahduttavalta, ja jos olisin voinut, olisin jo repinyt sen yltäni. Hädin tuskin kuulin omaa läähätystäni sydämeni jyskytykseltä, joka oli täyttänyt korvani.
“Täällä on liian kuuma”, Kuutamolaine sanoi huolestuneena viereltäni. Hänenkin hengityksensä oli hyvin pinnallisen näköistä. “Meidän pitäisi palata leiriin ja tulla uudestaan viileämmällä.”
“Milloin viileämmällä?” murahdin ja ravistelin päätäni selvittääkseni toisiinsa sotkeutuvia ajatuksia. “Joka päivän jokainen hetki on yhtä lämmin. Jos me vain odotamme, näännymme lopulta kaikki. Ja sen minä en salli tapahtua.”
Jäämättä odottamaan lisää vastaväitteitä nuoremmalta soturilta jatkoin eteenpäin paahtamista. Yritin nuuhkia ilmaa, mutta sainkin sen sijaan kurkkuni täyteen luonnottoman lämmintä, seisovaa ilmaa, joka oli niin tiheää, että sitä pystyi melkein nielemään.
*Keskity, Hiilihammas, kyllä sinä löydät jotakin. Sinun on pakko*, komensin itseäni ja ryhdyin vilkuilemaan vimmatusti ympärilleni. Silmissäni vilisi kuitenkin sen verran, että en saanut edes ympäristöstäni kunnolla selkoa. Missä minä oikein olinkaan?
Jalkani tuntuivat yhtäkkiä heikoilta kuin kuivat oksat. Seuraavaksi ne napsahtivat poikki, ja minä kaaduin maahan liian uupuneena ollakseni edes järkyttynyt asiasta. Sehän kuului luonnon kiertokulkuun, eikö vain? Vanhat oksat katkesivat uusien tieltä. Ehkä oli minun aikani jäädä tähän pötköttelemään ja odottamaan, että minusta alkaisi vesoa uutta elämää.
Luokseni ilmestyi nuori koivupuu. Tai ehkä se sittenkin oli kissa; mustavalkoinen väri oli liian hämäävä. Muuta minä en enää nähnytkään kuin värejä. Puukissa piti ääntä. Hetken ajan olin kuulevinani sen kehottavan minua pysymään hereillä, mutta sitten sen ääni muuttui korvissani pelkäksi tuulen ujellukseksi. Voi, ihana vilvoittava tuuli - missä olet?

//Jatkan Kuutamolla

Entisen mestarini sanat eivät loduttaneet pätkääkään. Oliko minussa sitten jotain vikaa, jos kerta minä tunsin oloni yksinäiseksi. Olisiko minun kuulunut tuntea oloni täällä täysin kodiksi? Hymähdin huvittuneesti toisen sanoille, mutta vakavoiduin taas ajatuksiini. Olisiko minunkin kuulunut rakentaa oma turvaverkkoni? Olihan minulle Hilehuurre ja Syreenisumu ja oli minulla muitakin ystäviä ja tuttavia enemmän tai vähemmän läheisiä ja luotettavia kukin.
"Olisihan se kyllä kiva, jos olisi kumppani ja oma perhe", Hilehuurre myönsi. Nyökkäsin. Tunsin toisen tarkkailevan katseen turkillani.
"Tuntuuko sinusta sitten usein yksinäiseltä?" hän kysyi. Kohautin lapojani, vaikka totuus oli elettä paljon suurempi. En vain halunnut avautua ikävästäni toiselle, jos hän ei tietäisi mihin oli sotkeutumassa. Minusta tuntui pahalle, että tunsin ikävää isääni kohtaan, mutta en toisia perheenjäseniäni kohtaan. Heistä kukaan ei vain tuntunut niin läheiselle, että kaipaisin heitä samalla tavalla. Isä oli ollut minulle kaikki kaikessa.
“Saanko kertoa jotain minulle hyvin merkittävää?” kysyin hiljaa. En ollut paras avautumaan asioistani. Yleensä keskustelut muiden kanssa olivat kevyempiä ja leikkimielisempiä.
“Saat sinä”, Hilehuurre naukui. Katsoin häntä silmiin ja hymyilin pienesti.
“Isäni - Jupiter - hän on kulkukissa. Elin hänen kanssaan aina kunnes liityin Eloklaaniin. Aluksi ajattelin liittyväni vain väliaikaisesti, mutta en koskaan sitten palannut metsään. En tiedä odottaako isä minua edelleen ja onko hän ylipäätään hengissä, mutta kaipaan häntä kovasti. Emoni ja kaksi sisartani sekä veli muuttivat Kuolonklaaniin ollessani ihan pieni. Haluisin itse jäädä metsään. Sitten sodan alettua jotkut soturit täältä olivat etsimässä apujoukkoja ja lähdin mukaan, koska tunsin sen oikeaksi. Nyt en kuitenkaan tiedä kuulunko tänne todella, kun sydämeni kuuluu edelleen isäni luo”, vuodatin ulos kaiken mitä mietin.
“En kuitenkaan siis tarkoita, ettenkö pitäisi elämästäni täällä, mutta kaipaan perhettäni ja sitä tunnetta, jonka saavuttaa vain oman perheen kanssa. Sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta”, lisäsin ja katsoin sitten Hilehuurretta. Olinkohan puhunut liikaa?
//Hile?

Makasin leirin laidalla kyljelläni aivan nuutuneena. Koko muuta leiriä tuntui vaivaavan sama ongelma - kuumuus. Nostin päätäni nähdessäni Perhopuron sekä Ahmatahman tulevan sisään leirin sisäänkäynnistä. Nousin ja lähdin tassuttamaan heitä kohti. Perhopuro vilkaisi minua ja pudisti päätään hienoisesti. Seisahduin. Ahmatahman katse oli kiinnittynyt minuun. Aistin tilanteessa jotain pahaenteistä. Tassutin pari askelta lähemmäs ja nyökkäsin tervehdyksen. Perhopuro näytti ahdistuneelta, kuin olisi seisonut keskellä ukkospolkua odottaen hirviön ajavan ylitseen.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin enemminkin Perhopurolta.
“Perhopuroa väsyttää. Sinun on paras mennä, saatan hänet pesäänsä”, Ahmatahma naukui ja tuppasi Perhopuroa. Poloinen säikähti ja kompuroi eteenpäin. En ehtinyt sanomaan mitään, enkä kyllä ajattelemaakaan. Menisin katsomaan mistä oli kyse myöhemmin. Painuin takaisin varjoisaan paikkaani leirin laidalle. Päässäni pyöri kaikenlaista. Ahmatahma kyllä pitäisi huolen Perhopurosta. Niin halusin ainakin uskoa. Pieni huoli jäi kuitenkin taka-alalle, kun lähdin etsimään Käärmekultaa. Tuo oli parantajan pesän vierellä istumassa. Jolkotin naaraan luo hymyillen.
“Hei”, nau’uin ja istahdin viereen. Käärmekullan kullanvärinen turkki oli niin kaunis. Rakastin häntä.

Hilehuurre oli loikkinut entisen oppilaansa luokse iloisena nähtyään tämän istuskelevan yksinään leirin reunamilla. Hän ei ollut jutellut Nopsaliekin kanssa muistaakseen ainakaan pariin päivään, joten nyt näytti olevan hyvä hetki rupattelutuokiolle. Musta kolli oli kuitenkin vaikuttanut hiukan allapäiseltä, vaikkakin vakuuttanut, ettei hänen mieltään painanut mikään. Hilehuurre ei oikein tiennyt, pitäisikö sitä uskoa. Sitten ystävä oli kysynyt, tuntuiko Hilehuurteesta koskaan yksinäiseltä, koska hänellä ei ollut perhettä.
Hilehuurre mietti hieman tavallista pitempään Nopsaliekin hänelle esittämää kysymystä, joka oli tullut aivan puskista. Hänen ystävänsä vaikutti käyvän läpi kenties jonkinlaista identiteettikriisiä. Hänen mielestään se oli kuitenkin ymmärrettävää; kollihan oli entinen erakko. Klaanielämä oli taatusti täysin erilaista Nopsaliekin entiseen elämään nähden.
"Ei oikeastaan. Ei, ei minusta tunnu yksinäiseltä. Eloklaani on perheeni", Hilehuurre sanoi.
"Mutta sitten, olenkin hyvin verkostoitunut. Olen kuin hämähäkki, joka siirtyy kissasta toiseen kykenemättä lopettamaan puhumista", hopeanharmaa kolli jatkoi vinosti hymyillen.
Nopsaliekki hymähti huvittuneesti, mutta kollin ilme palautui nopeasti takaisin vakavaksi. Hilehuurre tunsi pientä syyllisyydentapaista siitä, ettei voinut samaistua ystävänsä mielentilaan, mitä ikinä tämän mielessä sitten pyörikin.
"Olisihan se kyllä kiva, jos olisi kumppani ja oma perhe", Hilehuurre myönsi. Hän tarkasteli Nopsaliekkiä kysyessään:
"Tuntuuko sinusta sitten usein yksinäiseltä?"

//Nopsa?

Useamman kuun välttelyn jälkeen Ahmatahma taisi kokea, että halusi taas viettää aikaa kanssani. Hän istui vieressäni ja katsoi. En tiennyt oliko kollilla jotain sanottavaa vai pitikö minun puhua. Istuimme hiljaisuudessa kunnes minulta paloi pinna.
“Miksi olet minun kanssani, jos et jaksa…” aloitin, mutta en tiennyt miten lopettaa lausettani, joten se jäi kesken. Olisin halunnut sillä sekunnilla, kun näin Ahmatahman ilmeen, peruuttaa mitä olin sanonut.
“Jos et jaksa suruani. Sitä, että olen rikki”, lopetin lauseen, vaikka se ei tehnyt sitä millään tavoin paremmaksi. Ahmatahma huokaisi ja hänen ilmeensä pehmeni.
“Kyllä jaksan. Minua vain surettaa puolestasi, kun et ole lainkaan oma itsesi”, kolli naukui niin vakuuttavasti, että rentoutin lapani ja annoin olla.
“Olet silti anteeksi pyynnön velkaa”, sanoin ja katsoin toista hieman apeana. Hän nyökkäsi.
“Niin olen. Anteeksi”, Ahmatahma sanoi. Se tuntui tulevan suoraan sydämestä.
“Saat anteeksi.”
“Haluatko mennä vaikkapa kävelylle tai jotain?” kolli kysyi hieman vaivaantuneena. Hänellä vaikutti olevan jotain mielessään.
“On niin kuuma, mutta kai se käy”, sanoin ja nousin. Ahmatahma nousi myös, hieman haparoiden tassuissaan.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin. Kolli nyökkäsi. Hän ei sanonut mitään, mikä sai minut hieman epäilemään. Kävelimme ulos leiristä. Jonkun matkaa kuljimme hiljaisuudessa, kun kumpikaan ei viitsinyt sanoa mitään. Saavuimme joelle. En jaksanut kysyä mitään, joten painelin vain veteen. En välittänyt ikävästä tunteesta ja ikävästä ja siitä kaikesta. Halusin vain kastautua, sillä tällä kuumalla säällä ei ollut varaa nössöillä mitä veteen nyt tuli. Ahmatahma tuli perässä veteen ja kävi kastautumassa. Sitten hän nousi takaisin ylös vedestä ja istahti suuren kiven varjoon metsän reunaan. Otin oman aikani ja pistädyin pulahtamassa ihan omaa tahtiani. Muistin Sädesäihkeen rohkaisut ja avun. Kun nousin vedestä ja ravistelin turkkini, minulla oli oikea voittaja olo.
“Et sitten pelkää vettä enää?” Ahmatahma kysyi, mutta näytti katuvan kysymystä jälkikäteen. Pudistin päätäni.
“Sädesäihke auttoi minua sen kanssa. Hän toi minut uimaan ja no… en voi pelätä vettä klaanissa, jossa uidaan jatkuvasti.
“Selvä”, kolli sanoi, “Toin sinut tänne ihan syystä.”
“Mikäs se syy mahtaa olla?” kysyin leikittelevästi, tavallistani vaisummin, mutta kuitenkin.
“Halusin puhua kanssasi pelkästään kahden”, hän vastasi. Nyökkäsin hitaasti ja katsoin kollia epäilevänä. Hän vaikutti siltä kuin olisi alkamassa nyt tunnustamaan suurinta salaisuuttaan.
“Mitä asiaa sinulla oli? Nyt on aika hyvä aika sanoa”, sanoin ja naurahdin huvittuneesti. Yritin keventää ilmaa välillämme, vaikka se tuntui edelleen aika raskaalta.
“Olen niin pahoillani kuinka huono ystävä olen sinulle ollut lähiaikoina, mutta olen arastellut kertoa mitä tunnen oikeasti sinua kohtaan. Olen ihastunut sinuun”, Ahmatahma sanoi. Värähdin järkytyksestä. Ei, ei, ei.
“Niinkö?” kysyin ääni väristen. Tunsin tassujeni tärisevän hyvin hurjaa tahtia. Minua oikeasti järkytti, mutta enemmän minusta tuntui pahalta kollin puolesta. Olin ollut varma etten pystyisi enää Jänötassun jälkeen rakastamaan ketään. Mitä minä nyt sanosin?
“Niin, Perhopuro. Olemme tunteneet koko elämiemme ajan toisemme ja olet minulle hyvin tärkeä. Haluaisin, että ryhdyt kumppanikseni.”
Sanat järkyttivät minua, mutta en voinut pilata suhdettamme Ahmatahman kanssa. Hän oli minulle yksi tärkeimmistä kissoista. Pudistelin päätäni.
“Tarvitsen ehkä vähän aikaa tämän käsittelyyn”, vastasin. Ahmatahman ilme kuitenkin muuttui. En ollut aikaisemmin nähnyt näin mustasukkaista ilmettä hänen naamallaan. Melkein hyppäsin taaksepäin säihkähdyksestä.
“Anteeksi, Ahmatahma. En osaa sanoa näin painavaan asiaan vielä mitään”, yritin vakuutella häntä, etten ollut vielä päättänyt mitään. Halusin pitää mahdollisuudesta kiinni, vaikka se tuntui typerältä.
“Miksemme voisi kokeilla kumppanuutta? Jos vain suostut, minun ei tarvitse tehdä mitään peruuttamatonta”, Ahmatahma sanoi silmät viiruina suoraan minuun tuijottaen.
“Selvä. Suostun”, sanoin paniikissa. Mitä Ahmatahma olisi minulle halunnut tehdä? Miksi hän oli noin outo yhtäkkisesti. Kysymykset pyörivät mielessäni. En tajunnut mitä tapahtui. Mieleni oli jäänyt nyt pahasti jälkeen tästä keskustelusta. Mitä ihmettä?
“Sitten minulla on sinulle tiettyjä sääntöjä”, kolli naukui jotenkin hellällä äänellä samaan aikaan, kun minä vääntelehdin vieressä epämukavissani.
“Sääntöjä?” kysyin hieman hämmentyneenä. Kumppanuksilla sääntöjä? En kyllä ajatellut laskea meitä vielä omassa mielessäni kumppaneiksi. Se tuntui liian väärältä.
“Niin, Perhopuro. Sääntöjä”, Ahmatahma naukui tuijottaen minua intensiivisesti.
“Leirissä olet lähettyvilläni aina, kun voit. Et saa jutella muille kissoille ilman lupaani. Partioissa puhut vain pakolliset asiat. Tärkein sääntö, tottelet joka sanaani, etkä kerro kenellekään, että vedin nämä säännöt. Jos rikot sääntöjäni, et halua rikkoa niitä, sillä lupaan seuraamuksista et pidä”, toinen naukui käskevästi, kaikki lempeys ja hellyys oli kadonnut.
“Ymmärrätkö?” Ahmatahma tivasi. Nyökkäsin hitaasti. Mihin olin suostunut?
“Ymmärrätkö?!” hän sanoi kovemmalla uhkaavammalla äänellä, kun en vastannut tarpeeksi nopeasti.
“Ymmärrän”, sanoin pelokkaana. Olin todella peloissani ja hämmennyksissäni. Mikä Ahmatahmaan oikein oli mennyt? Tunsin täriseväni hienoisesti.
“Hyvä, parempi nimittäin ymmärtää.”

//SHOKKI ON KOVA D::

Olin kävelyllä Syreenisumun kanssa. Hyvin lämmin helleaalto oli tällä hetkellä yllämme ja kaikki olivat aivan uuvuksissa. Aivan kuin lämpö olisi syönyt kissoja elävältä. Samaistuin kyllä tunteeseen hyvin. Syreenisumu seisoi vedessä edessäni. En edelleenkään pitänyt vedestä mitenkään erityisesti, mutta näin kuumalla ilmalla menin sinne melkein mielelläni. Naaraan seurassakin oli mukavaa, joten mistään muusta ei ollut valitettavaa kuin kuumuudesta.

Leiriin palattuamme ihanalta uimaretkeltämme erkanimme kumpikin omiin suuntiimme. Syreenisumu meni veljensä luo ja minä jäin seisoskelemaan yksikseni varjoon. Joskus toivoin, että sukuni olisi Eloklaanissa, enkä joutuisi vain katselemaan onnellisia yhtenäisiä perheitä ilman omaani. Mutta pärjäsin yksin ja Jupiter oli mahdollisesti edelleen tavoitettavissa, jos vain haluaisin. Toisaalta tämä oli nyt kotini oli perheeni täällä tai ei. Juureni johtivat ehkä toiseen klaaniin, mutta ei siitä taidettu tällä puolella rajaa niinkään välittää. Kuolonklaanissa minua olisi vain halveksittu erakkoisäni takia. Parempi näin. Ehkä olisin vielä joskus niin onnekas, että perustaisin perheen jonkun kissan kanssa, jota todella rakastin. Sitten Eloklaani tuntuisi vielä enemmän kodiltani.
“Hei, Nopsaliekki”, kuulin Hilehuurteen äänen. Käännyin tätä kohti ja heilautin häntääni innoissani.
“Hei”, vastasin ystävälleni hymyillen. En ollut puhunut Hilehuurteelle hetkeen. Onneksi hän muistutti välillä itse olemassa olostaan, sillä olin hyvä unohtamaan kissoja, kun en nähnyt heitä. Melkein toivoin, että sama olisi perheeni kohdalla.
“Painaako jokin mieltäsi?” kolli kysyi katsellen minua tutkivasti. Pudistin päätäni.
“Ei, mietin vaan vähän kaikkea”, sanoin. Olin kuitenkin kiitollinen toiselle hänen välittämisestään. Se oli minulle todella tärkeää - kissat, jotka siis välittivät minusta.
“Selvä sitten”, Hilehuurre totesi hieman epäilevänä.
“Tuntuuko sinusta ikinä yksinäiseltä, koska sinulla ei ole perhettä täällä?” kysyin kuitenkin vaikka olin aluksi halunnut pitää suuni kiinni asiasta. Ajattelin kuitenkin, että Hilehuurteelle voisin asiastani puhua, sillä hänelläkään ei ollut perhettä Eloklaanissa. Ehkä hän samaistuisi tunteeseeni ja sitten tietäisin etten ole yksin. Se tunne oli aina lohduttava.
//Hile?

Kortetuike yritti ehdottaa, että veisimme veljeni ensiksi leiriin ja lähtisimme sitten vielä kahden kävelylle. Samaan aikaan ehdotus houkutteli ja ärsytti minua. Miksi hänen piti olla niin hyvä sovittelemaan?
“Hyvä on”, huokaisin ja nousin ylös. Edelleen olin vihainen siitä, että kolli kaksikko oli jättänyt sillä tavoin minut yksikseni, mutta en jaksanut enää vängätä vastaan. Oli parempi vain suostua, koska muuten päivä kerkeäisi muuttua myöhäiseksi illaksi ja siitä yöksi. Ei sillä, ettäkö olisin ollut enää hirveämmin kärryillä muutenkaan siitä, miten kauan olin siellä istunut ja mikä aika oli, mutta siitä huolimatta.
“Lähdetään hakemaan Varpulaulu”, murahdin. Päätin, etten saisi olla veljelleni vihainen, koska minulla oli jo liian paljon kaunaa perheeni sisällä. Minun tulisi antaa anteeksi Varpulaululle, mutta Kuusikkotassulle ja Mustikkatassulle en tulisi antamaan vielä pitkään aikaan - jos koskaan.
“Elämä olisi huomattavasti helpompaa, jos emo ei olisi koskaan päättänyt hankkia toista pentuetta”, murahdin puoliksi vain itselleni. “Ei Mustikkatassua ja Kuusikkotassua oikeastaan voi edes sisaruksikseni laskea. Silkkoja turhia lisäsuita ruokittavaksi vain.”

//Korte?

Kehittelin itselleni jotakin tekemistä parantajan pesälle, sillä en tiennyt kuinka kauan vielä joutuisin olla täällä. Minulla oli kaksi tikkua, jotka olin pistänyt pystyyn makuusijaani. Löin niitä vuorotellen niin, että ne ponnahtivat aina takaisin pystyyn.
“Sinulla meni viime yö ihan hyvin vaikket saanut unikon siemeniä, eikö niin?” Leimusilmä kysyi. Yllätyin hieman ja käännyin kohti parantajaa hitaasti. Nyökkäsin. Olin nähnyt painajaisen, mutta en muistanut yhtään yötä, jona painajaisia ei olisi tullut, jos öitä joina olin saanut unikon siemeniä ei laskettu. En nyt tiedä kuinka erityisen hyvin yö siis oli mennyt.
“Minun mielestäni olisit valmis soturintehtäviin, nyt levänneenä nimittäin. Saat tietenkin tulla heti uudestaan, jos siltä tuntuu”, kolli naukui. Nyökkäsin taas. Nousin.
“Hyvä, se on sitten sovittu. Muista tulla takaisin, jos oireet palaavat.”
“Kyllä, kiitos paljon”, sanoin ja tassutin ulos. Ulkoilma oli tunkkainen ja liian kuuma. En hirveästi pitänyt paahtavasta auringosta turkillani, joten päätin heti mennä varjoon tarkkailemaan leirin menoa tarkemmin. Siirtelin käpäliäni hermostuneena ja yritin päättää liittyisinkö partioon vai menisinkö yksikseni metsälle. En usko, että Kuusihäntä hyväksyisi jälkimmäistä viime kerran jälkeen.

Kääpätassu tuli juuri saalistusharjoituksista. Se oli mennyt yhtä kurjasti kuin aina. Ei hän tietenkään ollut napannut mitään. Ei hän koskaan napannut mitään. Se vain oli miten asiat menivät. Unikkohämy oli varmasti kamalan turhautunut hänen kanssaan, mutta ei vain halunnut näyttää sitä kollille.
“Voit ottaa itsellesi syötävää tuoresaaliskasasta ja mennä lepäämään. Jatketaan huomenna taas”, kollin mestari naukaisi. Kääpätassu nyökkäsi ja lähti tassuttamaan vaisusti tuoresaaliskasalle, jonka luona Mustikkatassu ja Kuusikkotassu juttelivat keskenään. Olisi varmasti ollut mukavaa, jos olisi ollut omia sisaruksia, joiden kanssa viettää aikaa, jutella ja jakaa saalista.
“Anteeksi, voisitteko väistää vähäsen”, Kääpätassu piipitti, kun pääsi lähemmäksi ja kaksi oppilasta olivat edelleen tuoresaaliskasan edessä päälyilemässä.
“Ai, tietysti. Anteeksi”, Kuusikkotassu naukaisi ja väisti raidallisen kollin tieltä. Nyökäten kiitollisena Kääpätassu tassutti pikaisesti tuoresaaliskasan vierelle ja valikoi sieltä itselleen mahdollisimman pienen varpusen ja lähti kipittämään tiehensä.
Kääpätassu istahti leirin laidalle ja laski varpusen tassujensa juureen. Hän huokaisin hiljaa ja näykkäsi pienen palan saalista. Kolli pureskeli varoen ja nieli vaivalloisesti pureskelemansa palasen. Hän huomasi auringon läikän lähistöllä ja siirtyi siihen varovasti. Hän voisi ottaa aurinkoa ja syödä hieman siinä sivussa. Ainakin hän pysyisi lämpimänä hyvin.
Hän asettui hyvään asentoon auringon luomaan valoläikkään ja tunsi heti turkkinsa imevän lämpöä. Hän sulki silmänsä ja hymyili varovasti itsekseen.

"Mitä sinä teet?" Leimusilmän kysymys sai minut säpsähtämään. Käänsin katseeni parantajaan ja väläytin tälle pienen hymyn.
"Ajattelen vain", totesin rauhallisella äänellä, kun käänsin vihreän katseeni takaisin kohti tähtitaivasta. Oli keskiyö, mutta en ollut lainkaan väsynyt. Selkeästi jokin piti parantajaakin hereillä, kun tämä oli saapunut leirin pääaukiolle. Viherlehti oli saapunut ja kaikki tuntui olevan paremmin kuin hyvin.
"Onko jokin vialla?" mustavalkea parantajakissa kysyi ja istuutui vierelleni. Pudistelin päätäni irrottamatta katsettani tummalla taivaalla tuikkivista tähdistä.
"Kaikki on juuri nyt paremmin kuin hyvin. Se saa minut ikävöimään niitä, jotka ovat siirtyneet esi-isiemme luokse", huokaisin hiljaa ja laskin haikean katseeni Leimusilmään, "Minttuliekki ja muut olisivat ansainneet tuntea, miltä rauha tuntuu taas, kun kaikki on hyvin."
Parantajan ilme oli myötätuntoinen. Leimusilmä nyökäytti ymmärtäväisesti päätään.
"Tiedän mitä tarkoitat", kollikissa naukui vakaalla äänellä, "minäkin kaipaan Liljatuulta."
Kosketin hellästi hännälläni kollin lapaa, kuin sanattomasti viestien hänelle, että olimme kaipuumme kanssa yhdessä.
"Mutta he katselevat meitä tähdistä, kenties juuri nytkin he katsovat meitä ja nauravat ikävällemme. Heillä on kaikki hyvin, aivan kuten meilläkin. Tapaamme heidät taas, kun aikamme maan päällä on ohi", lausuin rauhallisella äänellä, uskoen täysin jokaiseen sanaani. Kuoleman aiheuttama ero ei ollut pysyvä. Rakkaamme odottaisivat meitä Tähtiklaanissa, kunnes aikamme tavata koittaisi taas.

Tuijotin Korpikastetta vähän aikaa häkeltyneenä. Ajatteliko naaras tosiaan, että olisimme noin vain voineet jättää hänet jälkeen? Kumpusiko hänen äkillinen kiukkuisuutensa ulkopuolisuuden tunteesta?
Tilanne alkoi valjeta minulle vähitellen. Korpikasteesta oli varmaan tuntunut pahalta, kun olimme viettäneet suurimman osan yhteisestä retkestämme kaksin Varpulaulun kanssa. Olin kuitenkin luullut, että naaras ymmärtäisi kyllä sen, kun huomaisi, miten huonovointinen hänen veljensä oli. Ilmeisesti en ollut osannut lukea häntä tarpeeksi hyvin keskittyessäni auttamaan Varpulaulua.
“Me tulimme tänne yhdessä”, kiirehdin naukumaan naaraalle nähdessäni hänen myrskyisän ilmeensä, “joten me myös lähdemme yhdessä. Emme me sinua jälkeen jätä!”
Korpikasteen nenästä karkasi tuohtunut tuhahdus. “Ettepä. Muuten vain olen saanut olla yksinäni kaiken aikaa, kun te kaksi olette hääränneet kaksistaan.”
Purin hammasta, kun yritin keksiä, miten saisin ystäväni vakuuttuneeksi siitä, ettei asia ollut ollenkaan niin kuin hän kuvitteli. “Varpulaululla oli huono olla. Yritä kuvitella, miltä sinusta itsestäsi tuntuisi hänen asemassaan.”
Huomasin hyvin äkkiä, että sanavalintani ei ehkä ollut ollut parhain mahdollinen tässä tapauksessa. Se tuntui saavan Korpikasteen vain entistä ärtyneemmäksi.
Huokaisin syvään. “Olen pahoillani, jos saimme olosi tuntumaan ulkopuoliselta. Se ei missään nimessä ollut tarkoitus, kummallakaan meistä. Mitä sanot, jos käymme saattelemassa Varpulaulun leiriin lepäämään ja mennään sitten kahdestaan vaikka kävelylle?” yritin lepytellä naarasta vienosti hymyillen.

//Korpi?

Makasin parantajan pesällä toimettomana. Olin saanut unikonsiemeniä jo useampana yönä, jotta kehoni voisi palautua monien unien väliin jäämisestä, mutta tänä yönä niitä ei ollut tarjolla. En saisi tottua niihin, Leimusilmä oli kertonut. Ei ollut hyväksi olla niiden varassa. Tuijotin käpäliäni ja odotin, että aurinko laskisi. Näin sen viimeisiä säteitä vielä parantajan pesälle asti. Huokaisin ja pistin silmäni hetkeksi kiinni. En jaksanut katsella enää parantajan pesää ja sitä vähää mitä leiristä näin.

Kävelin harmaan usvan läpi. Se väistyi pyörähdellen pois tieltäni. Hiljaisuus täytti korvani. Kävellessäni eteenpäin aloin näkemään puita. Kiihdytin askeliani ja pian olin jo usvattomassa metsässä. Linnut lauloivat hiljaa ja kuulin oravan kynnet puun kaarnaa vasten. Äänet tuntuivat tutuilta. Hengitin raikasta sateen jäilkeistä tuoksua nenääni. Rakastin sadetta ja sen tuoksua. Rakastin kuinka raikkaalta metsä tuntui sateen jälkeen. Varsinkin kesäsateen. Rakastin metsää. Jatkoin kävelyä. Hiljaisuus teki tassujenikin töminästä kovan kuuloista. Jatkoin kävelyä ja jotenkin pääni tuntui täysin hiljaiselta. En ajatellut mitään. Se tuntui samaan aikaan rauhoittavalle ja pelottavalle. Lintujen laulu kuului kovempaa. Ne tuntuivat miltei hätääntyvän kuin vaaran edessä. Yksi lintu tippui puusta suoraan käpälieni juureen. Pieni nokka auki ja jalat taivasta kohden. Katsoin sitä. Se oli kuollut. Ei liikettäkään. Lintujen laulu muuttui kirkaisuiksi. Äänet voimistuivat kokoajan ja niitä alkoi lennellä ympärilläni kuin olisin aiheuttanut niiden rakkaan ystävän kuoleman. Pian ne hipoivat jo turkkiani. Kyyristyin maahan. Pelkäsin niitä. Niiden kova ääni särki korviani. Pitelin tassuja korvien yllä ja toivoin niiden lähtevän. Rauha oli muuttunut kaaokseksi. Linnut alkoivat hyökkäillä ja nokkia turkkiani. Nousin ja koitin juosta, mutta jalkani eivät toimineet. Avasin silmäni ja havaitsin jotain todella pelottavaa. Linnuilla oli kissojen naamat. Kissat virnuilivat minulle. Ne olivat klaanitovereitani. Ne täyttivät kovani ja aloin erottaa niiden kirkaisuista sanoja. Ne haukkuivat. Ne pilkkasivat ja vähättelivät. Painoin pääni takaisin alas ja puristin tassuni korvilleni, mutta en päässyt näystä eroon.

Hätkähdin hereille ottaen paniikinomaisen henkäyksen, mutta päästin sen suustani, kun tajusin kaiken olleen unta. Jouduin käsittelemään asiaa paikoillani hetken aikaa ennen kuin pystyin edes harkita pääni nostamista ja oikeasti heräämistä. Mitä minä olin tehnyt ansaitakseni tämän kaiken? Katsoin tyhjin katsein parantajan pesän sisäänkäyntiä ja oikeasti harkitsin karkaamista. Voisin juosta ja pitkälle. Voisin kadota totaalisesti ja löytää uuden elämän. Mutta mitä tekisin uudella elämällä? En varmaan mitään. En ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa huolehtimaan itsestäni. Nostin päätäni ja katsoin ympärilleni. Leimusilmä puuhasi oppilaansa kanssa yrttivarastolla. Oppilas naurahti jollekin letkautukselle ja Leimusilmä virnisti leikkisästi ja he jatkoivat. Käänsin katseeni toiseen suuntaan ja huomasin Sädesäihkeen Käärmekullan vieressä käpertyneenä. Minulla ei ollut ketään. Olin ihan yksin. Emo oli ollut minulle se, joka nytkin olisi katsomassa minua ja auttamassa, mutta hän ei ollut täällä.
“Varpulaulu!” Nopsaliekki naukaisi vaimeasti saaliseläimen takaa. “Minua pyydettiin tuomaan sinulle vähän syötävää.”
Soturi tiputti saaliin viereeni. Katsoin kollia hieman hämmentyneenä, mutta kiitin silti.
“Sinulla on varmaan kova nälkä. Haluatko, että jään syömään kanssasi?” Nopsaliekki kysyi hymyillen ystävällisesti. Nyökkäsin hitaasti. Ihan kuin hän olisi lukenut ajatukseni yksin olemisesta.
“Hyvä”, hän naukui ja istahti. Nousin pystympään ja kävin kiinni jänikseen, jonka kolli oli tuonut. Se oli maukasta. Nopsaliekki hymyili minulle.

Napsahdin hiljalleen takaisin todellisuuteen. Olin viettänyt aikaa Perhopuron kanssa tehden mitä nyt ikinä, mutta sen jälkeen olin taas repsahtanut ja en oikein löytänyt toivoa. Perhopurolla sen sijaan taisi mennä paremmin tai sitten hän ei taaskaan kertonut minulle kaikkea. Voi, se naaras oli minulle samaan aikaan parantavaa ja haavoittavaa seuraa enkä oikein jaksanut ymmärtää miksi. Pidin hänestä hirveästi ja halusin auttaa, mutta ei tuntunut olevan keinoa, joka oikeasti tepsisi.
“Niin, tuota”, aloitin, mutta tajusin, että olin itsekin vain työntänyt perheenjäseniäni pois. Ei minulla ollut heistä paljoa mitään kerrottavaa.
“Säihkesammal on vielä aika tuore soturi, mutta hän on reippaasti mukana kaikessa ja Syreenisumu voi hyvin”, kerroin sen mitä ulkoa päin näin. En minä ollut heiltä mitään kunnolla kysynyt. Ei minulla ollut voimavaroja sellaiseen. Käärmekulta katsoi nopeasti minuun ja sitten taas keskittyi hankalan näköiseen kävelyynsä. Minulle tuli mieleen emoni, jonka toinen takajalka oli riuhdottu niin pahasti rikki, ettei se enää toiminut kunnolla. Sitten kuita ja kuita myöhemmin hän oli kuollut tulehdukseen juuri sen jalan takia. Rinnassani tuntui kiristävää kipua, kun ajattelin emoa. Luulin olleeni jo sujut hänen kuolemansa kanssa.
“Minne haluat mennä?” naukaisin kuin mitään ajatusta ei olisi koskaan ollutkaan.
“Mennään tuonne varjompaan, jooko? Täällä on aika lämmin”, Käärmekulta naukui. Nyökkäsin ja autoin hänet varjoon istumaan. Istuin itse vierelle ja koitin olla vajoamatta taas ajatuksiini.
//Käärme?

Kumppanini ei sen erityisemmin oikein kommentoinut mitään. Kertoi vain tehneensä tavanomaisia soturien töitä. Sitten hän tuijotti vain tyhjää ja sanoi voivansa hyvin, kun kysyin oliko kaikki aivan kunnossa ja pian han käänsi kysymyksen minulle. Hän kysyi miten minulla meni. Olisi voinut edes vastata minun kysymykseeni kunnolla niin olisi mennyt paremmin, mutta ei kai siinä. Hän oli minun rakas kumppanini. Turhaan hänelle suuttuisin pikkuasioista.
“Kaikki on mennyt ihan hyvin. Ei paljoa kommentoitavaa täältä. Syön yrttini ja en mukise, kun haavaa hoidetaan. Otan myös mielihyvin vastaan tuoresaaliit, jotka minulle tuodaan, vaikka minulle ei olisi nälkä. Lekottelen tässä paikoilleni ja vilkuilen välillä ulos pesästä. Paljonkos tässä muuta tekee. Ehkä välillä heittelen sammalpalloa itsekseni, kun ei ole muutakaan tekemistä”, selittelin Sädesäihkeelle normaaleimmat päivärutiinini parantajan pesällä nököttäessäni.
“Hyvä”, oranssi kolli vastasi lyhyesti. Katsoin häntä pitkään. Hänen puolisuittua turkkiaan. Hänen apeita meripihkan silmiä. Tiesin, että hän oli allapäin, muttei vain suostunut myöntää sitä. En alkaisi vaatimaan häntä kertomaan, mutta olisin toivonut, että hän olisi sanonut jotain. Olimmehan me sentään kumppanukset.
“Sädesäihke?” kysyin. Kolli nosti päätään ja katsoi minua. “Voisitko auttaa minut ulos? Haluaisin ottaa hieman raitista ilmaa ja katsoa klaanin tekemisiä, mutta en halua rasittaa tassuani.”
“Tietysti”, hän naukaisi nopeasti ja tuli auttamaan minua siirtymään ulos. Nojasin häntä vasten ja annoin haavoittuneen tassuni olla täysin ilmassa samalla, kun liikuin vain muita tassuja käyttäen.
“Miten Aurinkoroihu, Säihkesammal ja Syreenisumu voivat?” kysyin kumppaniltani. “En ole päässyt juttusille heidän kanssaan ikuisuuteen.”

//Säde?

Tuijottelin edelleen taivaalle ajatuksissani. Olisin voinut vain jäädä siihen mielenosoituksellisesti mököttämään ja jäätymään koko yöksi, koska minua suututti kuin pikkupentua. En vain saattanut käsittää, miksi Varpulaulu yhtäkkiä käyttäytyi sillä tavoin. Jos hänellä olisi ollut jotain hätänä, hän olisi kertonut sen minulle varmasti, eikö vain? Nyt hän vain vaati huomiota, ja tuntui väittävän ja esittävän ettei vaatinut. Se ärsytti minua. Kaikki tuntuivat suosivan häntä minun ylitseni.
Kun kuulin askelia lähistöltä, paransin ryhtini ja käänsin pääni toiseen suuntaan sen merkiksi, että mökötin, olin vihainen, enkä aikonut siitä tuosta noin vain leppyä ja lähteä. Minut pitäisi lähes raahata pois, elleivät Kortetuike ja Varpulaulu tulisi pyytämään minulta anteeksi. Minähän olin keksinyt, että viettäisimme aikaa yhdessä! Kaikki me kolme! Ei ollut reilua, että yksi jätettiin sillä tavoin ulkopuolelle!
Kuitenkin, kun kissa tervehti minua, tunnistin heti, että se oli Kortetuike. Pääni käännähti lähes tahtomattakin. Oliko hän tullut Varpulaulun kanssa pyytämään anteeksi itsekyyttään ja minut ulos sulkemista? Vai oliko hän tullut kertomaan, että oli nähnyt veljeni lävitse ja tajunnut hänen oikeasti vain esittävän, jotta saisi huomiota?
“Ajattelimme palata jo leiriin, sillä Varpulaulun vointi ei ole kovin hyvä. Tulin hakemaan sinua, jotta voimme kaikki palata yhdessä”, kolli naukui sovittelevaan sävyyn. Katsoin häntä hetken kuin puulla päähän lyötynä. Oliko hän tosissaan? Hän oli tullut vain hakemaan minut täältä pois, jotta voisin olla taasen kolmas pyörä heidän seurassaan.
“Miksette lähteneet vain kaksin?” tiuskaisin. “Kyllä minä olisin itse itseni saanut sinne raahattua.”

//Korte?
//Nyt on kakara Korpi aika

Kuljin puolijuoksua siihen suuntaan, mihin olin nähnyt Korpikasteen lähtevän jonkin aikaa sitten hänen tulistuttuaan yllättäen minulle ja Varpulaululle. Olin sanonut Varpulaululle käyväni etsimässä hänet, jotta voisimme palata kaikki yhdessä leiriin, ja kolli oli luvannut jäädä odottamaan meitä rannan läheisyyteen.
Korpikasteen tuoksujälki erottui vielä jotenkuten ilmassa, vaikka tuulenpuuskat olivatkin vähän sekoittaneet sitä. Pidin myös korvani ja silmäni auki ruskean naaraan varalta. En uskonut hänen ehtineen vielä kovin kauas.
Edessäpäin näkyi suuri kivi. Korpikasteen haju vei sen suuntaan. Seurasin sitä hölkkävauhtia korvat höröllä ja suu hieman raollaan, maistellen ilmasta tuoreita tuoksuja. Tunsin sisälläni helpotuksen läikähdyksen, kun suuren kiven kohdalle tullessani näin Korpikasteen istumassa sen juuressa katse taivaalle kohotettuna.
Tassutin varovasti naarasta kohti ja mau’uin tervehdyksen saadakseni hänen huomionsa, jotta en säikyttäisi häntä. Korpikasteen katse käännähti äkisti minuun, ja minun oli vaikea tulkita hänen naamallaan olevaa ilmettä. Oliko hän yhä kiukustunut?
“Ajattelimme palata jo leiriin, sillä Varpulaulun vointi ei ole kovin hyvä. Tulin hakemaan sinua, jotta voimme kaikki palata yhdessä”, nau’uin sovittelevaan sävyyn. Toivoin, että Korpikaste ei ollut enää pahalla tuulella meidän takiamme.

//Korpi?

Istuin leirin reunustalla aurinkoisessa paikassa. Istuin yksin, sillä muu leiri tuntui vielä olevan unessa. Lukuunottamatta tietenkin vartiossa olevaa Aurinkoroihua. Hän oli Sädesäihkeen isä. Uuden ystäväni isä. Kuolleen parhaanystäväni isä. Hän tuntui päässeen yli pentunsa kuolemasta. En tietenkään tiennyt, mutta siltä näytti. Aurinkoroihu ei ollut paljoakaan vanhinta pentuaan vanhempi. Hän ja Sypressikuiske olivat saaneet pentuja todella aikaisin, mikä ei heidän kohdallaan näyttänyt pahalta vaihtoehdolta, koska nyt Aurinkoroihulla oli Syreenisumu, Sädesäihke sekä Säihkesammal. Huokaisin ja yhtäkkiä sain inhottavan ajatuksen. Jänötassu olisi näihin aikoihin jo soturi. Olisimme voineet virallisesti olla kumppaneita. Sydämeni tuntui yhtäkkiä raskaammalta ja kipu levisi kaikkialle. Ei taas. Silmiäni poltteli. Mikäköhän hänen soturinimensä olisi ollut? Minun Jänötassuni soturinimi, jota ei koskaan päästy juhlistamaan. Painoin pääni alas.
“Perhopuro!” Ahmatahma naukui. Nostin päätäni. Kyyneleet valuen pitkin poskiani. Ahmatahman lavat lysähtivät. Hän oli pettynyt, pettynyt minuun. Pettynyt. Minun takiani. Kolli ei sanonut mitään istuutui vaan viereeni ja nuolaisi korvaani. Painoin pääni hänen turkkiinsa, mutta nostin sen pian, koska halusin nähdä Ahmatahman kasvot. Hän tuijotti taivaalle.
“Haluatko puhua?” kolli kysyi.
“En taida”, vastasin. Ahmatahma kohautti lapojaan ja säikäytti minut. Nojauduin takaisin oman painopisteeni yläpuolelle ja katselin tassujani.
“Haluatko puhua, jollekulle muulle? Haluatko, että jätän sinut rauhaan? Vastaa jotain!” Ahmatahma sähähti ja katsoi minua miltei vihaisena. Hätäännyin.
“Ihan miten itse haluat. Minusta on mukava, kun olet siinä”, piipitin ja katsoin taas tassujani. Kolli huokaisi, nousi ja lähti. Minusta tuntui vielä ikävämmältä.

Olin istuskellut hetken yksin, kun Sädesäihke tuli taas. Hän hymyili lempeästi ja istui viereeni.
“Hei, Perhopuro”, hän sanoi. Nyökkäsin.
“Hei.”
“Miten voit?” Sädesäihke kysyi. Hän näytti oikeasti kiinnostuneelta. Ehkä Ahmatahmalla oli ollut huono aamu. Hän oli ollut tukenani niin kauan ilman tulosta. No toisaalta en enää itkenyt lähes kokoajan ja pystyin poistua pesästä omatoimisesti. Tein ihan soturintehtäviänikin toisinaan.
“Ehkä paremmin. En ole varma”, vastasin.
“Ymmärrän. Onko sinulla sellainen olo, että voisit liittyä johonkin partioon tänään?” oranssiturkki kysyi. Hän ei vaikuttanut painostavalta.
“En ole varma. Ehkä hiukan myöhemmin, johonkin aurinkohuipun partioon ehkä”, sanoin ja katsoin ylös. Aurinko oli juuri noussut kunnolla. Oli aika aikaista. Jotkut partiot olivat jo lähdössä.
“Ymmärrän”, Sädesäihke vastasi ja katsoi sitten leiriä. Hän tarkkaili hetken jotain ja kiinnitti sitten huomionsa takaisin minuun. Se tuntui yllättävän mukavalle.
“Haluatko puhua tai tehdä jotain?” kolli kysyi ja kehräsi. Hymyilin takaisin ihan pienesti. Minulla oli enemmän puhumisfiilis kuin oli ollut Ahmatahman kanssa.
“Puhutaan jostain”, vastasin ja katselin ympärilleni yrittäen keksiä aihetta.
“Luuletko, että tulee kuiva viherlehti? Ettei sada.”
“En tiedä”, vastasin ja maistelin ilmaa. Se tuntui lämmöltä, auringolta ja kovaa vauhtia lähestyvältä viherlehdeltä.
“Kuuma siitä tulee siitä olen varma”, Sädesäihke sanoi ja raaputti kynnellään leirin maapohjaa. Katsoin, kun lyttyyn tallattu metsän pohja pöllysi ilmaan pölynä.
“Pidän sateesta”, naukaisin, “Se rauhoittaa minua.”
“Olen samaa mieltä, mutta liian pitkät sateet ärsyttävät minua”, Sädesäihke vastasi näyttäen pohdiskelevalta. Häntä ei selvästi haitannut “turhan päiväinen jutustelu”. Hymyilin taas. Nyt hiukan suurempaa ja tunteikkaampaa hymyä.
“Minua, minua vain ehkä hiukan jännittää. Vesi. Tiedäthän”, sanoin katsellen käpäliäni.
“Voih, ymmärrän hyvinkin”, kolli naukui selvästi huomaten häpeäni.
“Haluaisitko ehkä käydä joella yhdessä? Sinun ei tarvitse mennä veteen tai edes lähelle sitä, jos et ole valmis. Olisi vain hyvä, jos kohtaisit pelkosi edes jollain tasolla”, hän naukui ja hipaisi minua hännällään.
“Joo, kuulostaa… järkevältä”, vastasin. Se ei tuntunut niin vaikealta nyt, siis veden ajatteleminen.
“Mahtavaa! Haluaisitko ehkä kokeilla jo tänään?” Sädesäihke jatkoi innostuneena. Nyökyttelin. Mitä pikemmin sitä parempi. Kohtaisin pelkoni ja paikan, joka aiheutti minulle elinikäisen trauman. Sädesäihke hymyili innostuneena. Hän vaikutti niin pirteältä ja niin hyvän tuuliselta. Toivoin, että voisin olla kuten hän.

Juttelimme vielä jonkun aikaa kunnes aurinko oli huipussaan ja nousimme. Lähdimme ihan vain kahden metsään, sillä ajatus partiosta tuntui vähän liian uuvuttavalle. Monta kissaa sai energiani yhtäkkiä noin vain katoamaan ja sitten minusta tuli taas kiukkuinen ja surullinen. Juoksin edellä Sädesäihke perässäni. Puikkelehtiessamme puiden ja pensaiden välistä rantaan minusta alkoi tuntua hieman epämukavalle. Huohotin hengästyneenä ihan metsän rajassa. Sädesäihke jarrutti viereeni tassut liukuen. Hänkin huohotti. Kolli oli antanut minulle niin paljon. Miksi hän teki niin? Eikö hänellä ollut oma kumppani, jonka kanssa viettää aikaa, perhe ja sisaruksiakin? Mietin hetken kysyväni sitä häneltä, mutta muistin taas miksi olimme täällä. Sädesäihke, sanaakaan sanomatta, tassutti veden rajaan. Katselin kauempaa, kun hän asteli virtaan. Minua puistatti. Kuvat virrasta nappaamassa Jänötassun, minun Jänötassuni, täyttivät mieleni. Tunne keuhkoissani, kun ne vaativat happea ja silmien kirvely veden alla. Ne kaikki iskivät kerralla. Räpyttelin silmiäni kiivaasti ennen kuin astelin lähemmäs. Sädesäihke oli vedessä johonkin jalkojen puoliväliin asti. Hänen häntänsä sinnitteli veden yläpuolella.
“Hyvin menee, Perhopuro”, kolli naukui ja virnisti. Virnistin takaisin ja tassutin ihan veden viereen. Vesi nousi ja laski rauhallisesti kastellen etutassuni. Ei se tuntunut niin pahalta vaikka muistikuvat Jänötassusta leijuivat mielessäni. Ehkä tätä minä juuri kaipasinkin, tekemistä. Huokaisin syvään.
“Miltä sinusta tuntuu?” Sädesäihke kysyi. Ahmatahma ei olisi ikinä kysynyt noin. Ei hän olisi tuonut minua tänne. Ei hän olisi halunnut auttaa. Ei häntä kiinnostanut.
“Jopa ihan hyvältä”, vastasin ja katsoin veteen. Auringonsäteet loivat kuvioita hiekkaan. Ne tanssivat ja kimmelsivät kauniisti. Hymyilin taas.
“Uidaan”, sanoin ja kahlasin syvemmälle. Vesi oli hyytävää, muttei läheskään niin kylmää kuin Jänötassun kuolemanaikaan oli ollut. En uskaltanut sukeltaa tai pitää tassujani kauaa irti hiekasta allani, mutta oli se jotain. Sädesäihke sukelsi. Menin hetkeksi paniikkiin, mutta hänen noustessaan takaisin pintaan hengitin taas normaalisti. Huokaisin ja katsoin häntä hetken järkyttyneenä, mutta päästin sitten irti tunteesta ja koitin nauttia veden viileydestä. Raahauduin takasin rantaan Sädesäihkeen kanssa. Turkkimme valuttivat vettä ja hytisimme molemmat, mutta aurinko lämmitti ja kuivasi meidät tuossa tuokiossa.

AMPIAINEN
Vienotassu: 4kp -

ELANDRA
Mesitähti: 4kp -

EMPPUOMPPU
Kuutamolaine: 19kp -
Kortetuike: 7kp -
Hiilihammas: 9kp -
= 35KP

KÄÄRMIS
Kääpätassu: 19kp -
Käärmekulta: 3kp -
= 22KP

SAAGA
Varpulaulu: 12kp -
Sädesäihke: 7kp -
Nopsaliekki: 7kp -
Perhopuro: 14kp -
= 40KP

Makasin pedilläni lopen uupuneena. Olin juuri herännyt, mutta en tuntenut oloani yhtään levänneeksi.
“Perhopuro, miten voit?” Ahmatahma kysyi istahtaen viereeni. Nostin päätäni ja katsoin häntä silmiin omilla surusta edelleen sumeilla silmilläni. Olin aivan rikki, edelleen.
“En kovin hyvin”, myönsin ja painauduin kolliin kiinni. Hän huokaisi ja silitti hännällään selkääni. En tiennyt miltä Ahmatahmasta tuntui olla kokoajan hyysäämässä minua ja vakuuttelemassa, että kaikki oli hyvin ja että näkisin vielä oikean elämän kaiken tämän suremisen jälkeen. Toivon, ettei se ollut hänestä liian rasittavaa. Olin kateellinen kollille hänen rauhallisuudestaan ja siitä kuinka hyvä olo hänellä näytti olevan.
“Haluatko tulla haukkaamaan happea?” Ahmatahma kysyi. Nyökkäsin ja kompuroin ylös. Tassutin kollin kanssa ulos leiriin. Hän oli hiljainen, mikä ei yllättänyt. Minä olin hiljainen, se olisi yllättänyt, jos viime kuisia tapahtumia ei olisi otettu huomioon. Ahmatahma johdatti minut istumaan varjoon. Olin siitä kiitollinen, sillä aurinko porotti ja oli lämpimämpi kuin oli hetkeen ollut. Pian alkaisivatkin jo helle säät. Osaisimpa iloita siitä.
“Hei, Ahmatahma”, Sädesäihke herätti minut ajatuksistani.
“Haluatko mennä partioimaan? Et ole hetkeen päässyt ulos leiristä. Voin pitää seuraa tälle neidolle, jos sallit”, kolli naukui ja vaihtoi paikkaa Ahmatahman kanssa. Tuijotin heitä ilmeettömästi - hyvin epätyypillistä minulle.
“Hei sitten. Pidäkin huoli Perhopurosta”, Ahmatahma sanoi ja heilautti häntäänsä. Hän näytti tyytyväiseltä paikkojen vaihtoon.
“Olen vain muiden taakkaana. Ei sinun tarvitse perääni katsoa. Osaan huolehtia itsestäni”, nau’uin Sädesäihkeelle tuijottaen maata.
“No, ymmärrän mikset halua olla taakka, mutta on tärkeää, että saat surra rauhassa. Me muut olemme täällä auttamassa sinua. Mitä itsestä huolehtimiseen tulee. Pitäisikö tuota turkkia hiukan siistiä?” kolli kysyi virnistäen. Kohautin lapojani ja vilkaisin turkkiani. Aivan sammalhippujen ja muun roskan peitossa.
“Anna minun auttaa”, Sädesäihke naukui ja hyväksyin kohtaloni. Kävin makuulle ja annoin Sädesäihkeen alkaa selvittämään turkkini takkuja.
“Miltä sinusta tuntuu? Saat sanoa kaiken. Minä kuuntelen”, hän sanoi nuolaisujen välissä. Huokaisin.
“Tyhjälle, surulliselle, toivottomalle. Mitä muuta haluat minun sanovan?”
“Ymmärsit nyt väärin. Minä menetin myös itselleni tärkeän kissan samalla, kun menetit ystäväsi. Menetin oman veljeni. Tiedän nuo tunteet. Haluan kuulla syvemmin. Haluan auttaa sinua”, Sädesäihke naukui kehräten vaimeasti. Huokaisin taas. Annoin Sädesäihkeen odottaa hetken. Hän vain jatkoi turkkini selvittämistä. Oli oikeasti aika kilttiä auttaa. Miksi en nyt ryhtyisi kunnon keskusteluun?”
“En ole kellekään vielä kertonut, mutta… olimme molemmat ihastuneet toisiimme”, turkkiani kuumotti ja tunsin silmiäni kirveltävän. Niiskaisin.
“Olimme suunnitelleet… tulevaisuutta”, kuiskasin, sillä ääneni vaimeni, kun itku nousi kurkkuuni. Sädesäihke nyökytteli.
“Ymmärrän”, hän naukui. Jotenkin yksi sana tuntui niin hyvälle. En oikeastaan tarvinnut tuon enempää, joten jatkoin Sädesäihkeelle puhumista. Tunteista avautuminen helpotti. Se helpotti niin paljon. Puhuimme niin pitkään, että Ahmatahman partio oli kerennyt jo takaisin ja Sädesäihke oli ehtinyt setvimään turkkini varmasti neljä kertaa vaikka jatkoikin vielä, kun näki kuinka paljon se auttoi minua rauhoittumaan. Päivä vain soljui ohi ja pitkästä aikaa minusta tuntui kevyemmältä. Ei kevyeltä, eikä hyvältä, mutta kevyemmältä. Raskas suru oli jakautunut hieman pienempään.

//Varpulaulu näkee harhoja, joten tarinassa esiintyy kuollut kissa

Erkanimme Kortetuikkeen kanssa, kun tämä meni etsimään Korpikastetta. Olin luvannut kollille jääväni odottamaan heitä rannan lähistölle, mutta tulin toisiin aatoksiin, kun häpeä Kortetuikkeen taakkana olemisesta valtasi mieleni. Tietenkin tunsin metsän paremmin kuin omat tassuni, mutta sekavassa mielentilassani en ollut täysin varma löytäisinkö leiriin. Maistelin ilmaa ja lähdin suuntaan, josta olin varma meidän tulleen. Painelin syvälle metsään.

Jälkeen hetkisen, jonka olisin olettanut riittävän viemään minut leiriin asti, en oikeastaan ollut kerennyt kauhean pitkälle. Tai ehkä olin, mutta nyt olin ihan varmasti hukassa. Katselin ympärilleni, mutta metsä ei vain tuntunut todelliselta. Silmäni eivät pystyneet tarkentamaan mihinkään. Kaikki oli kuin sumun vallassa.
“Varpulaulu?” kuulin tutun turvallisen äänen takaani. Huokaisin helpotuksesta. Lehtomyrsky.
“Emo”, kuiskasin, “en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan.”
Juoksin emon luo, mutta hän tuntui kokoajan katoavan kauemmaksi. Hän ei liikkunut, mutta en siltikään päässyt yhtään lähemmäs.
“EMO!” huusin ja rymistelin häntä kohti. En saanut häntä tavoitettua ennen kuin naaras oli jo kadonnut metsään. Huohotin. En saanut happea. Silmissäni sumeni ja toivoin, että emo tulisi takaisin. En tiennyt missä olin, enkä enää muistanut miksi.

“Varpulaulu! Tähtiklaanin kiitos, että löysimme sinut”, Kuusihännän ääni herätti minut. Avasin silmäni. Makasin kyljelläni sammalmättäällä. Nostin päätäni ja katselin ympärilleni. Leimusilmä kiiruhti luokseni.
“Oletko loukkaantunut?” hän kysyi. En saanut sanaa suustani. Katselin kollia hetken. Olin nähnyt taas emon.
“Ai, en ole”, vastasin ja koitin kömpiä ylös, mutta jalkani eivät oikein olleet vielä heränneet kunnolla. Leimusilmä auttoi minut ylös. Katselin ympärilleni. Aurinko oli juuri noussut ja kaste tuoksui ilmassa. Olin saattanut olla täällä vaikka kuinka pitkään. Nälkäkin kalvoi jo. Minulla ei ollut pitkään aikaan ollut ruokahalua ja olin laihtunut huomattavasti. Laihtumisen seurauksena olin myös tullut heikommaksi ja kävely takaisin leiriin oli aikamoista tuskaa. Kuusihäntä käveli kuitenkin vierelläni, joten sain hänestä välillä vähän tukea. En ollut paikalla, en sitten lainkaan. Mieleni vaelsi ihan muualla.

Leirissä olimme jo alta aika yksikön. En muistanut mitään koko matkasta. Kuusihäntä auttoi minut parantajan pesälle ja lysähdin sammalista tehdylle pesälle. Väsymys painoi, mutta annoin Leimusilmän hyysätä minua ja tuoda minulle vettä ja joitain yrttejä sekä ruokaa. Söin ja join hyvällä halulla ja nukahdin pian sen jälkeen.

Näin Käärmekullassa hänen kovan yrityksensä olla optimistinen ja iloinen. Pohdin hetken oliko se yritys piristää minua vai oikeasti olla iloinen. Päästin ulos pienen huokauksen.
“En ole tehnyt paljoa muuta kuin partiointia ja muita soturintöitä”, sanoin ja sydämeni muljahti. Tunsin sen ikävän tunteen, joka palasi aina kun mietin Jänötassua. Olisin tässä kertomassa leikeistäni veljeni kanssa, mutta hän oli kuollut. Ihan oikeasti kuollut. Hän olisi näihin aikoihin saanut soturinimensäkin.
“Oletko kunnossa?” Käärmekulta kysyi ja huomasin itsekin, että tuijotin tyhjyyteen aivan omiin maailmoihini joutuneena.
“Kyllä”, vastasin ja räpyttelin silmiäni pari kertaa. Siirsin katseeni Käärmekultaan ja koitin lukea hänen ilmettään. Hän vaikutti ihan oikeasti hyvän tuuliselta. Se lämmitti sydäntäni, mutta tiesin että silmät, jotka Käärmekultaa katsoivat juuri nyt olivat täynnä surua ja väsymystä. Koitin hymyillä hiukan.
“Miten sinulla menee?” kysyin ja istahdin maahan valmiina kuuntelemaan. En jaksanut puhua, joten yritin saada kumppanini puhumaan. Käärmekulta näytti hetken hieman vihaiselta siitä, että en kertonut enempää päivistäni ilman häntä mutta rentoutti sitten lapansa.
//Käärme?

“Miten vain”, vastasin Kuutamolaineelle kuitenkin salaa toivoen, että hän haluaisi mennä yhdessä. Kuutamolaine vilkuili ympärilleen ja heilautti sitten hännäntöpöään.
“Tule sitten”, hän sanoi ja virnistin leikkisästi. Lähdimme yhdessä kävelemään.
“Haluan vielä sanoa, että voin setviä tämän tilanteen kanssasi niin hyvin kuin osaan jos vain haluat minun sekaantuvan siihen. Luulen kuitenkin, että nyt ei ole paras hetki. Voit kuitenkin tulle minun luokseni milloin vain, sillä kuuntelen kyllä mielellään ystävähuolia tai muitakin huolia”, nau’uin lempeästi vieressäni vauhtiaan hidastavalle naaraalle. Hän hymyili minulle.
“Kiitos, Nopsaliekki”, Kuutamolaine vastasi ja käänsi sitten huomionsa ympäröivään metsään. Koitin itsekin tehdä niin, mutta keskittymiseni ei ihan riittänyt sinne asti, joten päädyin vain odottamaan toiselta jotain sanaa tai käskyä liikkua.
“Haistan hiiren”, hän kuiskasi hiljaa ja lähti jäljittämään hajuaan. Haistoin heti saman hajun. Se kuitenkin tuli hiukan eri suunnasta kuin mihin Kuutamolaine oli suuntaamassa. Hipaisin pitkällä hännälläni tämän kylkeä ja osoitin toiseen suuntaan. Naaras näytti hieman vaivaantuneelta, mutta lähti suuntaamaan sinne päin. Virnistin ja lähdin perään.
//Kuutamo?

“No kyllä minä pian taas pääsen vierellesi sinne. Sitten sotureiden pesässä tuleekin taas hetkeksi ahdasta, kun olen vain löhöillyt ja lihonnut täällä, kun muut ovat raataneet siellä partioissa ja leirissä”, nauroin hyväntuulisesti ja hymyilin kumppanilleni, kun hän totesi jo kaipaavansa minua luokseen soturien pesään. Minäkin kaipasin sinne jo. Kaipasin kyllä mutakin asioita, mutta joskus niitä asioita vain ei enää voinut saada. Joten minun täytyi nyt pysyä optimistisena. Ainakin sotureiden pesään palaaminen oli minulle vielä hyvinkin mahdollista, enkä joutunut esimerkiksi suoraan klaanin vanhimpiin.
“Mutta miten olet voinut viime päivät? Kerro kaikki. Huolet ja murheet, ilot ja toiveet. Haluan kuulla kaiken! Minusta tuntuu kuin minut oltaisiin eristetty koko klaanista täällä. Tuntuu kuin kantaisin jotain helposti tarttuvaa ruttoa”, nau’uin vielä, ennen kuin Sädesäihke ennätti sanomaan mitään. Sanomiseni oli osin totta ja osin vain vitsi. Kyllä minusta hieman eristetyltä tuntui ja halusin aidosti kuulla miten oranssi kolli voi, mutta en minä nyt tuntenut oikeasti oloani kartetuksi.

//Säde?