Kävelymme oli ollut mukava. Kortetuike oli hyvää sauraa. Hän osasi ottaa minut huomioon, kuten kuului ja osasi arvostaa minua tärkeänä soturina.
Nyt kuitenkin olin jo leirissä. Ystäväni oli lähtenyt harjoituksiin oppilaansa kanssa. Saalistusharjoituksiin hän ei minua kovin usein pyytänyt mukaan, mutta taistelemisessa olin mielelläni aina auttamassa.
Huomasin vain muutaman ketunmitan päässä itsestäni Kujekullan pennut ja Kimalaistoiveen. Ikikuningatar kertoi heille Tähtiklaanista. Lällyjen usko sekin oli. Suuret soturit, kuten minä, uskoivat vahvempaan ja hienompaan Pimeyden Metsään! Kuolonklaanilaisten ainoa fiksu päätös elämässä oli uskoa Tähtiklaanin sijaan siihen.
Pennuista Rusakkopentu kuunteli mielenkiinnolla, Erhepentu vaikutti olevan omissa maailmoissaan ja Muurahaispentu kurtisteli vain kulmiaan. Hänen mielenkiintonsa ei vaikuttanut olevan kerrottavassa asiassa. Voisi olla että hän olisi kiinnostuneempi Pimeyden Metsästä.
Odottelin, kunnes Kimalaistoive oli saanut opetustuokionsa valmiiksi. En ollut suoranaisesti penturakas kissa, mutta sellaisen opettaminen ja ohjaaminen oikealle polulle voisi toimia. Jos en omistanut oppilasta, pennun holhoaminen sillä tavoin olisi tarpeeksi lähelle.
“Hei, Muurahaispentu!” tervehdin nuorta kollipentua maanisesti hymyillen. “Huomasin, että tuo Tähtiklaani soopa ei vaikuttanut erityisemmin vakuuttavan sinua ja halusin tulla kertomaan sinulle eräästä paremmasta uskosta jonka tiedän.”

//Murkku?

Oppilaan elämä oli paras asia, mitä nuorelle kissalle saattoi tapahtua! Se tuntui näyttävän todelliset hyvät puolensa päivä päivältä vain uudelleen. Kartoitin jo mielessäni kaikkia niitä mahdollisia paikkoja, joita saattaisin löytää sitten soturiksi päästyäni, kun lähtisin tutkimusretkilleni! Kuitenkin aina, kun kerroin muille suunnitelmastani jättää klaanini edes muutamaksi kuuksi, jotta voisin tehdä retkiäni, sain vain toruvia katseita. Eikö kukaan ymmärtänyt, miten hienoa olisi lähteä seikkailuun?! Miten naurettavaa!
“Sielutassu, keskitytkö sinä yhtään?” Kortetuikkeen tiukka, mutta samaan aikaan kumman rauhallinen nauku herätti minut ajatusteni kuplasta. Katsoin häntä hölmistyneenä, joka taisi vastata mestarini kysymykseen. Ei minulla ollut aikaa keskittyä, kun täytyi ajatella!
“Lähdemme huomenna aikaisin Kärpästassun ja Kallahämyn seurassa taisteluharjoituksiin. Muista mennä nukkumaan tarpeeksi aikaisin, jotta jaksat herätä aamulla”, mestarini selitti minulle. Nyökkäsin hänelle. Selvä sitten. Laittaisin tämän tiedon muistiini. Ainakin toivottavasti, koska varmaankin löytäisin vielä jonkin keinon unohtaa sen, kun suunnittelisin taas tulevia tutkimusmatkojani.
Keskityin nyt siihen, mitä oli käpälillä. Rajapartio. Kortetuikke oli raahannut minut sinne Kiurutassun ja Aurinkoroihu kanssa sinne. Käärmekulta oli mielellään lähettänyt minut heidän kanssaan partioon ennemmin kuin Kärpästassun kanssa toiseen rajapartioon, johon olisin ennemmin halunnut. Mitäköhän naaras mahtoi tehdä? Halusin jo päästä juttelemaan hänen kanssaan! Kärpästassu oli niin hupsu kissa! Rakastin kuinka kummallinen hän oli, se kaikki jotenkin teki hänestä niin uniikin! Halusin löytää tien tämän ajatuksiin ja tunteisiin! Halusin olla se ainoa kissa, joka häntä *oikeasti* ymmärsi!
Tajusin, että ajatukseni olivat taas harhautuneet oikeasta tehtävästäni. Tähtiklaanin täden! Enkö saattanut sitten koota keskittymistäni edes pieneksi hetkeksi?! Tämä oli aivan naurettavaa!
“Kiurutassu! Oletko vielä oppinut pystylukkoa? Korpikaste näytti sen minulle ja se on aivan upea liike! Sillä voi viimeistellä taistelun! Siinä nouset takajaloille ja isket etutassuilla vastustajaa! Ja sitten, jos hän tekee saman sinulle sinä voit kaataa hänet allesi ja iskeä vatsaan! Se on kuulemma tosi voimakasta!” sepittelin toiselle naaraalle, kun harpoin hänet kiinni hänen vahvistaessaan rajamerkkiä hieman kauempana minusta.
“Kai minä olen siitä ainakin kuullut”, toinen oppilas mutisi miettiäänä ja vaikutti kaivelevan muististaan tietoa siitä oliko hän todella kuullut liikkeestä aikaisemmin.
“Haluatko kokeilla sitä nyt? En ole vielä päässyt kokeilemaan sitä aikaisemmin ikäisiini vastustajiin, kun opin sen vasta niin vasta Korpikasteelta!” ehdotin, mutta se tuntui saavan Kiurutassun vain vaivaantumaan.
“Meidän pitäisi kyllä keskittyä partiointiin”, hän naukaisi ja vilkaisi jo eteenpäin katoavaa Aurinkoroihua. Puhahdin leikkisästi ja loikin naaraan ympärillä samalla, kun hän lähti tassuttaamaan eteenpäin kiriäkseen kauemmas katoavan kellertävän soturin.
“Ei se haittaa! Voimme kokeilla ihan pikaisesti!” maanittelin. Tahdoin vain näyttää taitoni! Se olisi varmasti muutenkin vakuuttanut muut partion jäsenet! Oliko se todella liikaa pyydetty?!
“Ei nyt, ihan tosi”, Kiurutassu naukaisi ja yritti selkeästi olla välittämättä minusta. Huokaisin pitkään. Niinpä niin. Aina suuremmoinen seikkailia jäi muiden huomion ulkopuolelle. Ainoa huomio, jota hän tuntui saavan oli negatiiviset reaktiot hänen aikeisiinsa tutkia maailmaa - tietysti lukuunottamatta Kortettuikeen opetusta ja kaitsemista.
“Keskittykäähän olennaiseen. Meillä on vielä partio kesken”, mestarini ääni kuuluikin juuri takaamme. Hän hymyili meille hyväntuulisen oloisena ja kiristi sitten tahtiaan. Yritin pysytellä hänen vauhdissaan parhaani mukaan.

Aamuinen herätys tuntui rankalta. Ei siksi, etten olisi nukkunut tarpeeksi, vaan siksi, että en vain ollut aamu kissoja. Olisin mieluusti nukkunut joka päivä pitkään, jos olisin vain voinut. Mutta toki se olisi tarkoittanut, että en olisi saanut koko päivän aikaa tehdä seikkailuitani ja hauskoja asioita!
“Sielutassu, tulehan jo”, Kortetuike hoputti, kun löntystelin karvat edelleen sekaisin ulos pesästä. Aamuinen ilma tuntui vilpoisalta turkillani ja pörhistin sitä hieman. Huomasin, että Kärpästassu ei ollut vielä paikalla, joten voisin ottaa aikani puhdistaa turkkini nopeasti.
Ryhdyin siis siistimään turkkiani ja en lähes huomannut, kun ystäväni yllättäen ilmaantui vierelleni. Hymyilin hänelle ilahtuneena siitä, että sain hänet mukaani. Minusta en ollut päässyt viettämään aikaa hänen kanssaan tarpeeksi viime aikoina.
Seuraamme kuitenkin tunkeutui myös Pörriäistassu ja Käärmekulta, joiden tulo tuli minulle silkkana yllätyksenä. Kai en voinut paljoa panna vastaan, jos itse klaanin varapäällikkö oli se, joka pyysi tulla mukaan. Lisäksi, oppilaana sanani ei ollut tarpeeksi vahva muutenkaan väittämään vastaan. Ja toki, Pörriäistassun tullessa mukaan voisi myös harjoituksista tulla mielenkiintoisemmat.
Kipitin innoissani metsässä, kun lähestyimme nummea. Vilkuilin taas jatkuvasti ympärilleni ja haistelin jokaista puuta ja pensasta, joka näytti vähänkään eriltä kuin edellisillä kerroilla. Halusin tietää, jos metsässä oli mitään muutosta! Tunsin kuitenkin Kortetuikkeen sekä Käärmekullan polttavat katseet turkillani aina, kun harhauduin, joten yritin pysytellä matkassa niin hyvin kuin vain osasin.
Päästessämme nummelle järjestely jakautui sillä tavoin, että Kärpästassu ja Pörriästassu ottivat kamppailun ja minun täytyi auttaa heistä toista. Aluksi suunnitelma tuntui olevan sellainen, että Pörriäistassu ja minä asettuisimme Kärpästassua vastaan, mutta tietysti Käärmekulta ei pitänyt ajatuksesta. Eikö hän olisi voinut vähäsen hellittää? Ymmärsin, että hän välitti kyllä tyttärestään, mutta ei kukaan minunkaan kimpussa tuolla lailla ollut! Toki minun emoni oli kuollut, joten siinä oli sekin ero.
“Minä haluan hyökätä kenen vain kimppuun! Jos Pörriästassu on taitava, otan mielelläni haastetta! Tai he voivat käydä minunkin päälleni, jos se kelpaa paremmin!” ilmoitin. Halusin todella esitellä taitojani, joita Korpikaste oli minulle opettanut.
“Kokeillaan aluksi niin kuin Käärmekulta ehdotti ja vaihdetaan sitten toisin”, Kortetuike naukaisi. Nyökkäsin mestarilleni. Kai sekin kävi. Mikäs minä olin valittamaan.
“Asettukaahan asemiinne. Sielutassu, odota sinä vähän siinä kauempana, mutta tule Kärpästassun avuksi heti, kun häneen hyökätään, Pörriäistassu, pysy sinä siinä ja Kärpäastassu, tule Pörriästassua vastapäätä”, Käärmekulta ohjeisti ja heilutteli häntänsä päätä hermostuneena. Miksi hänen hermonsa olivat kireinä? Ei hän siinä taistelemassa ollut.
Jäin odottamaan merkkiäni syöksyä ystäväni avuksi, kun Kortetuike antoi kaksikolle aloituskäskyn. He taisivat molemmat odottaa hyökkäystä. Minä odotin vain omaa tilaisuuttani. Odottaminen oli sitten tylsää!
Kun viimein Pörriäistassu loikkasi mustaturkkista naarasoppilasta kohti, lähdin pinkomaan heitä kohden ja tein vaikuttavan loikan, jolla onnistuin hyppäämään suoraan Pörriäistassun niskaan. Kolli ulahti ja heitti minut pois päältään.
“Muistakaa, että olette pari!” Kortetuike neuvoi, joka sai minut muistamaan sen, että minun tulisi pysytellä Kärpästassun lähettyvillä.

//Kärpsy?

Katsoin Varpulaulua yllättyneenä. Näytti siltä, että kolli joutui pinnistelemään pitääkseen itsensä kasassa saatuaan anteeksipyyntönsä ulos.
“Saat anteeksi”, hymähdin ja yritin viestittää hänelle ilmeelläni, että en ollut ottanut hänen äksyilyään henkilökohtaisesti. “Minäkin haluan pyytää anteeksi. En olisi saanut sillä tavalla hössöttää ympärilläsi kaiken aikaa. Toivottavasti olet saanut levättyä nyt paremmin.” Hymyssäni piili häivähdys häpeää. Kaduin edelleen aiempaa holhoavaa käytöstäni, vaikka aikomukseni olivatkin olleet hyvät.
Varpulaulu nosti katseensa minuun sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta juuri silloin meidät keskeytettiin. Sielutassu liukui pysähdyksiin viereemme.
“Kallahämy ja Kärpästassu ovat menossa harjoittelemaan taisteluliikkeitä. Saanko mennä heidän mukaansa?” Nuori naaras huitoi innokkaasti hännällään pesätoverinsa ja tämän mestarin suuntaan, jotka seisoskelivat uloskäynnin liepeillä.
Harmikseni jouduin olemaan ilonpilaaja, sillä olin jo sopinut Korpikasteen kanssa, että hän auttaisi minua pitämään illalla taisteluharjoitukset Sielutassulle. “Valitan, Sielutassu, mutta meillä on illalla harjoitukset, joita varten sinun kannattaisi levätä vähän. Korpikaste lupasi tulla näyttämään sinulle muutaman hyvän liikkeen”, lisäsin innostavampaan sävyyn, kun oppilaan häntä lerpahti maahan pettymyksestä.
Sielutassu poistui paikalta itsekseen jupisten. Uskoin kuitenkin että illan harjoitukset piristäisivät häntä. Korpikaste oli loistava taistelija ja osaisi epäilemättä opettaa Sielutassulle asioita, jotka eivät kuuluneet osaamisalueisiini.
Käännyin takaisin Varpulaulun puoleen, joka oli seisonut sivussa vähän vaivaantuneen oloisena keskustelumme ajan. “Anteeksi tuostakin”, naurahdin ja kallistin sen jälkeen päätäni, kun mieleeni juolahti ajatus. “Mikäli sinulla ei ole illalla mitään, olisi mukavaa, jos tulisit seuraamaan Sielutassun harjoituksia. Emme ole viettäneet aikaa yhdessä ikuisuuksiin. Minulla on ollut ikävä sinua.”

//Varpu?

Avasin silmäni kun armoton aurinko tunkeutui silmiini. Katselin ympärilleni. Kujekulta nukkui kolmen pentunsa kanssa kauempana, emokin nukkui pedissä vieressäni. Koko pentutarha oli yhtä unen tuhinaa ja lämpöä ja maidontuoksua. Kaikki muut nukkuivat vielä. Tai siis niin luulin, kunnes katseeni osui Kimalaistoiveeseen. Kolmijalkainen kuningatar oli hereillä. Hän makasi pedillään pää ylhäällä ja katseli ulos. Halusin mennä ulos, mutten tahtonut herättää emoa. Mutta yksin meneminen kertomatta emolle tuntui pahalta. Ja huonolta idealta. Naaras saisi laakin, jos loikkisin yksin aamutuimaan leirissä. Hän oli ollut sairastumiseni jälkeen erittäin varovainen turvallisuusasioideni kanssa. Jonka toki ymmärsin, en tahtonut ikinä enään sairastua sillä tavalla enään, en tahtonut kuulla joka yö kaukaista haukkumista ja katsella halkeilevaa taivasta ja vääristyneitä, luonnottoman värisiä siivekkäitä kissoja joka yö. Mutta olin terve, eikä sairaus olisi tulossa takaisin. Siitä olin varma. Ei ainakaan ennen kuin minusta tulisi oppilas. Johon ei kylläkään ollut pitkä aika, Leimusilmä oli nimittäin sanonut että olin miltei kuusi kuuta vanha. Ja emo oli kertonut ihan ensimmäisinä päivinä klaanissa ollessani, että minusta tulisi oppilas kun täyttäisin kuusi kuuta. Olin siitäkin jo tosi innoissani! Mutta Halusin vielä nauttia emon kanssa olemisesta ihan rauhassa. Päätin olla herättämättä emoa, mutta tahdoin ulos, joten menin Kimalaistoiveen luokse.
“Hei Kimalaistoive?” kysyin hiljaa ja tönäisin hieman naaraan tassua vahvistaakseni viestiäni.
Naaras käänsi päänsä minuun päin ja hymyili lempeästi.
“Hei pikkuinen. Mitäs nyt?” hän sanoi lempeästi ja kallisti päätään.
“Tahtoisin mennä ulos, mutta en tahdo herättää emoa”, sanoin hiljaa ja katsoin naarasta hieman ujosti.
“Voin tulla vahtimaan sinua. Ei tarvitse herättää Perhopuroa. Olen varma, että hän antaisi luvan”, naaras sanoi hyyillen ja nousi ylös. Kasvoni syttyivät leveään, aurinkoiseen hymyyn.
“Kiitos!” kuiskaushuudahdin ja loikin ulos ikikunginatar perässäni.

“Kehräpentu?” emon ääni kuului peuhattuani jonkin aikaa, ja loikin emon luokse innoissaan.
“Emo!” huudahdin innoissaan ja kurotin koskettamaan neniä tämän kanssa.
“Kimalaistoive antoi minulle luvan tulla ulos ja tuli sitten myös vahtimaan minua! Hän sanoi, että sinä antaisit siihen luvan, että voimme kyllä mennä”, selitin hieman kiihtyneesti, toivoen ettei naaras suuttuisi. Onnekseni naaras hymyili lempeästi, kuten aina ollessaan kanssani.
“Hyvin tehty Kimalaistoiveelta”, emo sanoi ja etsi naarasta aukiolta. Hänen vihreät silmänsä pysähtyivät naaraaseen ja kääntyivät takaisin minuun.
“Riittääkö vielä puhti leikkimiseen?” emoni kysyi ja kyyristyi hieman.
“Aina!” huudahdin heiluttaen töpöhäntääni. “Leikitään sitä tutkimusmatkaleikkiä!” pompin hetken paikoillani ja loikin sitten ison lumikasan luokse.
“Tule! Mennään tekemään tästä lumikasasta lumipesä! Ja sitten aloitetaan leikki!” huusin ja aloin kaivaa pienillä käpälilläni. Olin niin iloinen elämäni oli niin hyvää!

//Perho? <3

Laventelitaivaan sanat pyörivät edelleen päässäni kaikuen uudelleen ja uudelleen. Pian aloin kuulla sanojen tilalla pelkkää surinaa, joka muutti muotoaan pyöreästä hirvittävän teräväksi. Se kolisi kalloani vasten ja muiden puuttuminen lisäsi lisää tuskaa kauheaan meteliin. Tuntui kuin koko kehoni olisi kuplinut kuin kiehuva vesi ja toivoin katoavani höyrynä ilmaan, mutta en päässyt karkuun tätä suurta tunnetta. Tai tunteita. Raivo, ahdistus ja kuormitus tuntuivat höykyttävän sisuksiani muiden negatiivisten tunteiden pitäessä minua paikoillani ja helppona uhrina näille tyhmille tunteille. Vaivuin täysin ajatuksiini koittaessani työntää tunteitani loitommalle.
Naamani tupsahti päin maata ja päästin suustani hävettävän korkean kirkaisun. Nousin hitaasti pystyyn jalat täristen.
“Sattuiko sinuun?” Unikkohämy kysyi. Katsoin tassujani ja maata, mutta minusta tuntui kuin olisin ollut kaukana omasta kehostani. Kuulin hengitykseni itseni ulkopuolelta.
“Ei”, kehoni naukui, “Kaikki hyvin.”
“Hyvä jatketaan”, Unikkohämy totesi kylmästi. Hän oli ymmärrettävästi vihainen minulle käytöksestäni.
“Saammekohan me enää mitään saalista tuollaisen äänen käytön jälkeen”, Unikkohämy mutisi. Kaikki olivat hirvittävän ärsyyntyneitä ja ymmärrettävistä syistä, mutta se loi minulle vain pahemman ja pahemman olon. Tuntui, että olin edelleen aivan räjähtämisen partaalla. Halusin pyytää anteeksi Laventelitaivaalta, mutta en tiennyt ottaisiko hän sen juuri nyt vastaan ja millä tavoin.

//Laventeli?

Helletassun leuka oli loksahtaa auki. Varjoliekki oli jättänyt kertomatta, että he harjoittelisivat hiirenaivojen kanssa.
“Minä lähden leiriin!” Helletassu ilmoitti nokkavasti ja hänen häntänsä nousi tikkusuorana, pörhöisenä kohti taivasta. Varjoliekki ei kuitenkaan ollut samaa mieltä kollin pakoajatusten kanssa, vaan asetti käpälänsä nuorukaisen eteen.
“Etkö osaa taistella vai miksi olet pakenemassa?” Pörriäistassu nälväisi ja virnisti entiselle parhaalle toverilleen. Helletassu näytti kollille kieltään. Pörriäistassu ei sitten ymmärtänyt pysyä hiljaa!
“Kukaan ei nyt lähde mihinkään”, Varjoliekki naukaisi sovittelevana ja vilkaisi Helletassua tuimasti. Kollin teki mieli inttää vastaan, mutta hän tiesi sen olevan turhaa. Varjoliekki ei pyörtäisi päätään, vaikka hän kuinka ulisisi.
“Sitä paitsi minä luulin, että te olette ystäviä?” kollisoturi jatkoi hiljempaa ja vilkaisi oppilastaan kummastuneena. “Luulin, että ilahtuisit.”
“Niin minäkin luulin, kunnes Pörriäistassu käänsi turkkinsa ja heittäytyi ihan hiirenaivoksi”, Helletassu mutisi mestarilleen. Ennen Käärmekullan nimitystä yhteisharjoitukset olivat olleet molemmista kolleista parasta mitä elämä saattoi tarjota. Nyt oppilaiden välillä kipinöi niin paljon, että heidän välinen ympäristö saattaisi roihahtaa hetkenä minä hyvänsä liekkeihin. Kaksi räjähdysherkkää ja itsepäistä nuorta kollikkoa ei ollut kovinkaan turvallinen yhdistelmä. Helletassu virnisti.
“Ainakin jossain asiassa mestarimme ovat oikeassa. Että me harjoittelemme puolustautumista viholliselta”, punaturkkinen siristeli silmiään ja murisi. Käärmekulta selitti jotain tulevista harjoituksista ja liikkeistä mitä he harjoittelisivat, mutta Helletassu antoi sanojen valua korviensa ohi. Hän vain ajatteli kuinka pääsisi kohta höykyttämään Pörriäistassun oikein kunnolla!
“Helletassu, ymmärsitkö?” Varjoliekki kysyi ja kolli nyökkäsi hitaasti, vaikka hän ei edes tiennyt mistä muut kissat olivat puhuneet. Hän, hyökkää, Pörriäistassu, häviää. Asia harvinaisen selvä. Helletassu syöksähti hampaat irvessä kohti oppilastoveriaan ja ulvaisi ilmoille puidenlatvoihin kiirivän taisteluhuudon.

Sädesäihke ärähti jotain omista virheistäni, johon vastasin mulkaisulla soturin suuntaan. Mitä kolli oikein tuolla tarkoitti? Ajattelin jättää asian sikseen, sillä mielestäni minulla ei ollut aiheeseen liittyen mitään järkevää lisättävää. Antoi soturin ajatella mitä ajatteli. Oranssiraidallinen kolli ei kuitenkaan ollut vielä valmis. Seuraavaksi toinen lateli kovaan ääneen, kuinka hän ei ollut tehnyt Korpikastetta kohtaan mitään väärää, ja että naaraalla se viirasi päässään, ja mitä vielä. Sädesäihke vaikutti ulkoisesti siltä, että tuota todella otti Korpikasteen käytös päähän. Mutta mitä hän minulle siitä pauhasi?! Minä hyvää hyvyyttäni olin toiselle vähän vitsaillut, ja tässä lopputulos! Ei kai se minun ongelmani voinut olla, jos toinen ei ymmärtänyt sitä vitsiksi - oli mukana siihen viittaavaa äänensävyä tai ei. Miten yhtäkkiä Korpikasteen huono käytös tuntui olevan minun syytäni… Siltä se ainakin tuntui, vaikka Sädesäihkeen purkaus ehkä olikin tarkoitettu itse Korpikasteelle.
“Selvästi sinä olet se, joka on sohinut ampiaispesää ja sitten valittaa kun on ampiaiset kimpussa”, tiuskaisin toiselle.
“Hei olkaa kunnolla siellä takana”, Syreenisumun ääni tuntui keskeyttävän kummankin aikomukset. Katsahdin eriparisilmät omaavaan partion johtoon, joka oli kääntynyt kannoillaan selkeästi valmiina puuttumaan tilanteeseen. Kuinka häpeällistä! Oliko Sädesäihke saanut minut juuri tiuskimaan muiden kuullen. Kaiken lisäksi vielä nuorempien sotureiden. Katsoin kollia kulmat kurtussa. Häpeän tunne valtasi kehoni yhä isommin. Pidin huolen, ettei se näkynyt ulospäin ja kohotin samalla leukaani ylemmäs. En kyllä puhuisi kollisoturille enää ikinä mitään!
“Varmaan parasta keskittyä nyt partiointiin”, Unikkohämy sanoi rauhallisesti ja asettui minun ja Sädesäihkeen välille. Aijaa! En olisi ikinä arvannut, että partioinnissa pitäisi oikeasti partioida. Ensimmäinen kerta, kun tuostakin kuuli. Pyöräytin silmiäni ja lähdin Syreenisumun perään häntä kiivaasti puolelta toiselle heiluen. Askellukseni oli vahva ja voimakas, ja sitä ohjasi ärtymys. Tämän piti olla päiväni kohokohta ja nyt Sädesäihke oli sen pilannut!
Unikkohämy jäi kulkemaan matkaa Sädesäihkeen kanssa. Suljin korvani täysin heidän osaltaan. En tiennyt keskustelivatko he jostain vai kulkivatko vain hiljaisuudessa. Minusta tuntui vain siltä, että kaksi naarassoturia olivat vain halunneet erottaa minut ja Sädesäihkeen, ettei tilanne jatkuisi. Ja hyvä niin! Minulla ei ollut kollille ainakaan enää mitään hyvää sanottavaa. Ei ainakaan kokemani häpeän jälkeen.

// Säde?

Tupsutassu keikautteli takapuoltaan rytmikkäästi ja ponkaisi lennokkaaseen loikkaan. Syreenisumu oli antanut kollille tehtäväkseen harjoitella loikkaamista. Kollin takajaloista tuntui puuttuvan voimaa, joten Tupsutassun ei auttanut kuin loikkia sammakon tapaan päivät pitkät. Se tuntui kollista hassulta. Tupsutassun naama kastautui lumihankeen ja kevyt nauru purkaantui hänen suustaan. “Nyt olen ihan märkä”, Tupsutassu totesi itsekseen ja nosti päätään ravistellakseen hyisen aineen turkiltaan. Tupsutassun harvat ja karkeat karvat nousivat pystyyn. Häntä ei oltu todellakaan luotu lehtikatoon ja lumen keskelle.

“Kokeile asetella etutassut näin.”
Tupsutassu hätkähti ja pälyili hiiren tapaan ympärilleen. Kuka se oli? Tupsutassu kohotti kulmiaan yllättyneenä. Lieskakajo, hänen siskonsa mestari. Kiurutassu oli kertonut, että Lieskakajo oli todella hyvä mestari, mutta viime aikoina kolli oli ollut todella surumielinen eikä mikään ihme. Tupsutassu pystyi vain kuvittelemaan kuinka hirveältä tuntui, kun maa vedettiin käpälien alta. Lieskakajo oli vaikuttanut hyvältä soturilta, harmi että kollin polku ei kantanut varapäälliköksi asti.
“Ai.. Ai näin?” Tupsutassu naukui varovaisesti ja vilkaisi Lieskakajoon. Vaikka kolli oli varmasti ystävällinen, - ei Kiurutassu sitä muuten kehuisi -, niin kolli arasteli uusia kissoja ja pelkäsi tuottavansa pettymyksen. Kolli vastasi oppilaalle vain haikealla hymyllä ja harppoi hieman lähemmäksi.
“Minä en ole erityisen ketterä, näet sen varmaan. Mutta minä hyödynnän voimaani, se auttaa minua ponnistamaan pitkälle. Joku ketterä kissa taas hyppää ihan eri tavalla. Itse asiassa, Talvikkitakku! Tulehan tänne”, Lieskakajo selitti vähäeleisesti ja viittoi käpälällään punaturkkista naarasta. Veri pakeni Tupsutassun kehosta. Voi ei, ei Talvikkitakkua, kollikissa ajatteli ja katsoi naarasta, kuin pentu kotkaa. Naaras osasi olla niin teräväkielinen.
“Eeei tai siis. Ymmärsin jo”, Tupsutassu yritti, mutta naaras oli jo liihottanut heidän luokseen. Talvikkitakku antaisi hänen varmasti kuulla kunniansa!
“Mitä tapahtuu?” Talvikkitakku naukaisi uteliaasti ja tapitti kaksikkoa hämmentyneenä.
“Me kaksi olemme ruumiinrakenteeltaan aivan toistemme vastakohtia. Talvikkitakku on todella ketterä ja pystyy loikkaamaan vaivattomasti todella korkealle. Meidän taktiikat on hieman erilaiset, ehkä Talvikkitakku voisit näyttää Tupsutassulle omasi. Sitten sinun on helpompi miettiä mikä sopisi sinulle”, Lieskakajo jatkoi äänellä josta puuttui palo. Tupsutassu vilkaisi kollia myötätuntoisesti, mutta luimisti sitten hieman arasti korviaan ja kääntyi Talvikkitakun puoleen etsien naaraasta pilkkaavia eleitä. Soturi kuitenkin näytti ihan normaalilta, mitä nyt naaraan turkki oli pörhössä. Talvikkitakku nyökäytti päätään ja laski etukroppansa maata vasten. Naaras nosti takapuolensa ylös ja asetteli käpälänsä lähemmäksi toisiaan. Lieskakajo ei ollut tehnyt sitä! Tupsutassun kasvoille levisi jopa yllättynyt ilme. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut asiaa näin.
“Huomaatko? Jo Talvikkitakun aloitusasento näyttää erilaiselta minuun verrattuna. Sinun mestarisi, Syreenisumu, on enemmän Talvikkitakun rakenteen kaltainen ja hänen hyppytyylinsä näyttää todennäköisesti samanlaiselta. Eikö?” Lieskakajo vastasi, kuin lukien Tupsutassun ajatukset. “Hei, minun pitää nyt mennä viemään Kiurutassu harjoituksiin. Tule joskus meidän mukaan”, Lieskajo huikkasi ja vapautti Talvikkitakun mallin roolista. Tupsutassu jäi jopa hieman sanattomana katselemaan kaksikon loittonevia silhuetteja. Hänen olisi pakko kokeilla tuota myöhemmin!

Tupsutassu kantoi pentutarhan likaiset sammaleet tarpeidentekopaikalle ja pudisteli käpälistään ylimääräiset sammalhippuset. Nyt hän olisi vapaa! Tupsutassu ja Kiurutassu olivat sopineet menevänsä ennen auringonlaskua saalistamaan. Heidän nimityksiin ei kuulemma olisi enää kauaa, joten he olivat saaneet luvan lähteä kahdestaan saalistamaan. Miten hienoa! Leirin suuaukolla kolli huomasi Kiurutassun palaavan Kärpästassun kanssa harjoituksistaan. Tupsutassu viiletti siskonsa luokse ja puski toista varovaisesti poskeen.
“Oliko sinulla hyvät harjoitukset?” kollikissa kysyi pää kallellaan ja katseli Kiurutassua sen varalta, että naaras olisi ollut taistelemassa ja saanut ylimääräisiä haavereita. Niitä ei kuitenkaan näkynyt.
“Oli! Harjoittelin taistelua Kärpästassun kanssa. Kärpästassu oli ihan.. kiva”, Kiurutassu selitti ja ohjasi Tupsutassun ulos leiristä. “Lähdetään jo, että pimeä ei ehdi yllättää meitä!”
“Itse asiassa, Lieskakajo neuvoi minua hyppäämiseni kanssa. Mestarisi vaikutti ihan kiltiltä ja mukavalta”, Tupsutassu naukaisi ja hymyili varovaisesti. Kiurutassu oli varmasti huomannut kuinka ahkerasti hän oli viime aikoina loikkinut.

//Kiuru?

Turkkini kihisi edelleen raivosta. Korpikaste ei yleensä käyttäytynyt muiden edessä niin halveksuvasti minua kohtaan, joskaan en tiennyt tuon omista ystäväsuhteista. Ehkä hän oli kasvanut aina vain ilkeämmäksi, ylpeämmäksi kissaksi, joka ei enää pelännyt sanoa mitä mieleen tuli.
“Oletko Sädesäihke varma, ettet vahingossa astunut toisen hännän päälle aamutuimaan?” naukaisi Laventelitaivas. Olin luullut naaraan ystävällisemmäksi, mutta hänen sanansa osoittivat mittarini toiseen suuntaan.
Lause tuntui poukkoilevan päässäni kuin jono piikkejä, joka halusi osua joka nurkkaan ja kolkkaan pääni sisällä. Hengitin sisään ja ulos.
En saisi hermostua Laventelitaivaalle. Se olisi täysin päätöntä.
“Mitäpä jos keskittyisit omiin virheisiisi”, ärähdin kuin ukkosmyrskyn aikainen salama konsanaan. Sain vastaukseksi inhottavan mulkaisun.
“No mitä? Minä en ole tehnyt *mitään* väärää Korpikastetta kohtaan! Hänellä on selvästi jokin vialla pääkopassaan, sillä ei kukaan normaali kissa käyttäydy syyttä suotta toista vastaan sellaisen inhon ajamana!” huusin täyttä kurkkua - no en ihan, mutta kovaäänisesti kuitenkin - Laventelitaivaalle joka ikinen karva turkissani kääntyen kohti taivasta ja kynteni paljastuen. Painoin tassujani lumeen, jotten toimisi ajatusteni mukaisesti ja kävisi kynsiksi tuohon naaraaseen, joka oli vapauttanut kaikki patoamani tunteet sitten Kärpästassun outouden paljastumisen ja riitelymme Käärmekullan kanssa.

//Laventeli?

Kimalaistoive aivasti yrttien vahvan, pistävän tuoksun leijaillessa hänen nenäänsä. “Anteeksi”, naaraskissa pahoitteli Leimusilmälle ja Vienomietteelle pää hieman riipuksissa. Viime aikoina Kimalaistoive oli ollut tavallista väsyneempi eikä ruokakaan enää oikein meinannut maistua. Naaras itse oli pistänyt oireet vain rasituksen tai huolehtimisen piikkiin, olivathan hänen tyttärensä kärsineet viher-ja valkoyskästä. Irvikidan patistuksesta naaras oli tullut parantajien vastaanotolle. Ehkä he saisivat kollin rauhoittumaan.
“Kuinka voit, Kimalaistoive? Eihän Solatassulle tai Purotassulle ole tullut mitään jälkioireita?” Leimusilmä kysyi saatuaan yrttinsä järjestykseen. Naaras pudisteli päätään. “Tähtiklaanin kiitos he ovat kunnossa ja heidän koulutuksensakin edistyy hyvin”, Kimalaistoive naukaisi lempeästi ja sukaisi hieman kiusaantuneena rintaturkkiaan. Hän ei oikein välittänyt parantajien vaivaamisesta. Hänen oireensa olivat niin pieniä!
“Minä vain.. No, tämä tuskin on mitään, mutta Irvikita sanoi, että minun pitää tulla sinun vastaanotollesi”, naaras takelteli hieman hermostuneena ja hymyili kiusaantuneen varovaisesti. “Kyllä tänne saa tulla pienistäkin oireista”, Leimusilmä naukaisi ystävällisesti ja silmäili kuningatarta katseellaan.
“No, olen vain ollut viime aikoina todella väsynyt ja huonovointinen. Minulla ei oikein ole ruokahaluakaan”, Kimalaistoive naukaisi ja kiirehti äkkiä lisäämään: “Mutta en ole kuitenkaan tiineenä. Tai siis, oloni ei ole sellainen.”
Kimalaistoive jos kuka tiesi hyvin tarkkaan millaista oli olla tiineenä. Se oli melkein paras tunne ikinä, vaikka siihenkin liittyi huonovointisuutta.
“Katsotaanpas..:”

“Kuten minä sanoin, olen vain väsynyt ja Leimusilmän mukaan minun pitäisi vähentää turhasta huolestumista”, Kimalaistoive kehräsi ja painoi päänsä Irvikidan rintaa vasten. Kollin sanoissa oli varmasti perää. Kävihän naaras lähes päivittäin tarkistamassa pentujensa voinnin. Kimalaistoive jätti kuitenkin kertomatta, että Leimusilmä oli pyytänyt häntä tulemaan myöhemmin takaisin, jos oireet eivät helpottaisi. Hän ei halunnut saada Irvikitaakin huolimyrskyn valtaan. Kimalaistoive tiesi omasta kokemuksestaan, että siitä oli todella vaikea irtautua.
“No hyvä, antoiko hän sinulle mitään yrttiä?” Irvikita mumisi ja pukkasi kumppaniaan lempeästi.
“Höpsö, ei huolehtimisen lopettamiseen ole vielä keksitty yrttejä”, Kimalaistoive kikatti lempeästi, kun hän kuuli kollin mumisevan jotain siitä, että parantajien pitäisi sitten lähteä etsimään sellaisia.

Helletassu oli yksi mäntti. Siitä lähtien kun Käärmekullasta - siis minun mestaristani - oli tehty varapäällikkö paras ystäväni oli käyttäytynyt kuin hiirenaivo. Hänen mielestään oli Käärmekullan syytä, että hänen isänsä Lieskakajo oli menettänyt mahdollisuutensa tulla klaanin päälliköksi. Kolli oli jaksanut marista minulle asiasta niin monta kertaa, että olimme lopulta päätyneet sanaharkkaan, jonka seurauksena molemmat pitivät toisilleen mykkäkoulua.
Minua ei oikeastaan edes huvittanut puhua kollin kanssa, kun hän oli tuollainen. Minkä minä sille mahdoin, että Korppitähti oli valinnut Käärmekullan Lieskakajon sijaan? Minun isoemollani oli varmasti ollut syynsä valintaansa, enkä pitänyt siitä, miten avoimesti Helletassu arvosteli sukulaistani ja vieläpä klaaninsa päällikköä.
Nyt kun emme olleet Helletassun kanssa puheväleissä, olin ensimmäistä kertaa kokenut yksinäisyyttä. Oli minulla yhä siskoni, mutta he kaksi olivat aina olleet läheisempiä keskenään, joten päädyin viettämään suurimman osan vapaa-ajastani yksinään. Helletassun kanssa en ollut koskaan ollut yksin.
Helletassu, sinä ääliö.

“Pidämme tänään taisteluharjoitukset”, Käärmekulta kertoi minulle tassutellessamme lumisen metsän poikki harjoittelupaikkaa kohti. Olin niin innoissani, että olisin voinut juosta puiden ympäri siksakkia!
“Saat harjoitella liikkeitä toisen oppilaan kanssa”, mestari jatkoi lähestyessämme tuttua harjoitusmonttua, jossa naaras oli opettanut minua aiemminkin. Käpäliäni syyhytti päästä koettamaan niitä liikkeitä käytännössä.
Pyrähdin mestarini ohitse lehdettömän pensaikon läpi montun reunalle ja näin… Helletassun?!
“Sinä?!” Me molemmat älähdimme ääneen täsmälleen samaan aikaan. Punertava kolli näytti olevan aivan yhtä hämillään nähdessään minut.
“Pitääkö minun harjoitella tuota vastaan?” sihahdin Käärmekullalle, joka asteli viereeni hieman toruvan näköisenä, kun olin sillä tavalla rynnännyt hänen edelleen.
“Klaanitoverien on tultava toimeen keskenään”, naaras maukui sen kuuloisena, että vastaväitteille ei ollut sijaa, ja kääntyi sitten nyökkäämään kohteliaasti Varjoliekille, joka istuskeli oppilaansa vieressä. “Sovimme Varjoliekin kanssa, että saatte harjoitella tänään puolustautumista viholliselta.”
Käännyin mulkoilemaan Helletassua närkästyneenä. Jos tässä tilanteessa oli jotakin hyvää, niin ainakin saisin laittaa hänet syömään aiemmat sanansa kun näyttäisin, mitä kaikkea minä osasinkaan.

//Helle? >:(

Heräilin omalta pesältäni. Automaattisesti nostin pääni ja etsin Kehräpentua. Hätäännyin hienoisesti, kun en löytänyt rakasta pientä ruskeaa tuhisijaa omalta pesältään minun pesäni viereltä. Hänen sairastelunsa jälkeen hermoni olivat olleet hyvin tiukoilla kaikessa Kehräpennun turvallisuuteen liittyvissä asioissa.
Sain kuitenkin kiittää Tähtiklaania, koska tuo oli parantunut yskästään täysin ja oli taas oma energinen itsensä.
Nousin ja kuljetin katsettani pesässä. En saanut silmääni muita kuin Kujekullan ja hänen pentunsa.
Kun tajusin, että Kimalaistoivekaan ei ollut pesässä rentouduin hieman. Ehkä pentuni oli ikikuningattaren kanssa ulkoilemassa.
Venyttelin rauhassa ja liikehdin sitten kohti pesän uloskäyntiä.
“Kehräpentu?” kutsuin naarasta tultuani aukiolle.
“Emo!” Kehräpentu kirkaisi ja loikki luokseni iloisesti. Annoin tälle pehmeimmän lempeimmän hymyni ja kosketin kuonoja toisen kanssa.
“Kimalaistoive antoi minulle luvan tulla ulos ja tuli sitten myös vahtimaan minua! Hän sanoi, että sinä antaisit siihen luvan, että voimme kyllä mennä”, Kehräpentu selitteli.
En ollut varma tuntuiko naaraasta pahalta, että oli noin vain lähtenyt luotani, mutta olin ainakin itse tyytyväinen pidempiin yöuniniin.
“Hyvin tehty Kimalaistoiveelta”, sanoin ja etsin naarasta aukiolta. Ruskea turkkinen ikikuningatar oli vaihtamassa kieliä jonkun perheenjäsenensä kanssa. En keskittynyt asiaan tarpeeksi tunnistaakseni kissaa.
“Riittääkö vielä puhti leikkimiseen?” kysyin. Ehkä voisimme leikkiä Kehräpennun keksimää lumileikkiä tai jotakin muuta.

//Kehrä?

Tunsin jonkun tassun rintaturkissani, se kuului Nopsaliekille. Hän hieroi minua, jotta minulle tulisi lämpimämpi. Vesi nousi keuhkoistani ja yskäisin sen melkein Nopsaliekin päälle.
Tärisin kylmästä, enkä ollut varma jaksoinko nousta. Kuitenkin kun Nopsaliekki kysyi minulta nousemiskykyäni, en halunnut vaikuttaa heikolta ja yritin pakottaa itseni käpälilleni. Jalkani tuntuivat heikoilta ja kylmiltä, mutta minun täytyisi selvitä tästä. Nojasin minut joesta pelastaneen kollin selkään ja liikutin jalkojani parhaani mukaan. Toisaalta hän kyllä teki suurimman osan työstä.
''Oletko kunnossa?'' Nopsaliekki varmisti vietyään minut parantajien pesälle.
''Toivotaan'', kuiskasin hänen korvaansa.
Klaanimme parantaja syöksyi luokseni, kun näki minut rättimärkänä.
''Mitä sattui?'' Hän kysyi. Uskalsinko kertoa? Olisiko hän nauranut minulle, vai näkisikö hän vaöheeni läpi ja vain nauraisi enemmän?
''Tipuin jokeen'', nielaisin. Uskalsin kertoa nolon totuuden.
Leimusilmä johdatti minut makaamaan ja taputteli minua kuivahkolla sammalella. Petini oli nyt myös läpimärkä ja muistin taas kuinka kylmä minulla oli. Olin huomaamattani tärissyt koko ajan, josta Leimusilmä oli varmaan harmillisen tietoinen.
''Sinulla mahtaa olla kylmä?'' Hän totesi? En ollut varma. Nyökytin mahdolliseksi vastaukseksi.
Painoin pääni tassujani vasten, jotka olivat puoliksi kehoni alla lämpiämässä. Normaalisti kehoni sisäänrakennettu lämmittäjä, häntäni oli edelleen kylmä joten en voinut lämmitellä hieromalla sitä turkkia vasten.

...Mustikkapyörre pyörtyi kylmästä...

''Hei Mustikkapyörre?'' Aijemmin läpimärkä sänkyni oli nyt hieman kuivempi. Päälläni oli hieman kuivaa sammalta. Mitä minulle oli käynyt?
''Sinä pyörryit'', ei taas. Olin nolannut itseni jo tarpeaksi monta kertaa. ''Pennut hakivat sinulle uutta sammalta lumipuiden alta'', oli toisaalta lohduttavaa tietää, etten ollut enää kovinkaan kylmissäni vaikka tärisin edelleen.
En muistanut tarkkaan miten olin joutunut jokeen, mutta muistin sen, että Nopsaliekki oli pelastanut minut sieltä. Sitten hän oli kantanut minut leiriin ja varmistanut kuntoni parantajan pesän edustalla. Ainakin näin minä muistin asian.

//Mustikka taitaa ehkä muistaa asiat hieman eri tavalla...

Korvissani jyskytti ja näkökenttäni rajat alkoivat sumentua. Räpiköin mudassa, joka hiljalleen imi minua sisuksiinsa.
Tunsin takajalkojeni koskettavan jotain kylmää ja kovaa enkä voinut kuin uikuttaa apua, koska jos olisin huutanut olisin saanut suuni täyteen suon mutamössöä. Räpiköin ja taistelin vastaan vielä hetken ennen kuin luovutin.
Sama se oli kuolla, kun ei elämällä ollut minulle mitään tarjottavaa. Suljin silmäni ja otin viimeisen henkäyksen ennen kuin pääni painui mudan alle.
Hetken olin hyvin puristuksissa kuin pakattu yrtti konsanaan, mutta sitten kehoni tuntui pamahtavan muodostaan ja minulla olikin loputtomasti tilaa. Tunsin tippuvani ja hiljalleen, kun avasin silmäni huomasin etten ollutkaan enää mudassa.
Olin veden alla, huomasin. Keuhkojani poltti hapen puutteesta ja epätoivoisena yritin katsella itselleni reittiä pois, mutta silmäni täyttyivät vedestä.
Viimeinen tarkka kuva, jonka sain aivoissani muodostettua oli loittoneva vedenpinta ja kauniit kiekurat, joita auringonvalo siihen loi veden loiskuessa.
***
Heräsin unestani hurjasti huohottaen. Jouduin hokemaan keuhkoilleni, että kyllä vain, sain happea enkä ollut veden alla koskaan ollutkaan. Rintaani puristi ja sekalainen turkkini tuntui ahdistavalta päälläni.
Olisin halunnut raadella turkkini pois päältäni. Joka paikkaan koski ja kaikki tunteet olivat vain liikaa. Liikaa. Universumi kuulitko? Kaikki tämä on ihan liikaa!
Nousin jalat vavisten varovasti seisomaan ja nielaisin. Kamala ahdistuksen aalto pyyhki ylitseni ja samalla tuli epätoivo.
Olin luullut voivani jo paremmin, mutta minusta vain tuntui tältä. Tällä tarkoitin kamalaa oksettavaa pahaa tunnetta, joka valtasi koko kehoni, jota ei oikein voinut selittää kissalle joka ei sitä koskaan ollut tuntenut.
Minusta tuntui uhrilta. Kaiken maailman pahan olon uhrilta juuri siinä hetkessä, kun seisoin pesässä vavisten ja kyyneliä vastaan taistellen.
Tassutin kohti soturien pesän uloskäyntiä. Ei mitään tämän pahempaa olisi vastassa, niin miksipäs en kohtaisi ulkomaailmaa kuten urhean soturin kuului?
Kortetuike.
“Hei”, hän sanoi, “miten sinulla menee?”
Heilautin häntääni vähättelevästi, sillä tavoin kun kuului kevyitä kuulumisia vaihtaessa tehdä.
“Eipä tässä valittelemista”, sanoin jäykästi, vaikka tiesin Kortetuikkeen olevan liian fiksu nielemään sanani pureskelematta.
Hän tietäisi, hänen oli ollut pakko kuulla painajaiseni. Minut herätettiin niin usein unesta kesken vain siksi, että huusin kuin avuton kissanpoika konsanaan.
“Hei kuule, olen tosi pahoillani, kun äksyilin sillä tavoin”, sanoin edelleen joutuen pakottamaan sanat suustani kolmen suuren soturin voimin. Kyyneleidenkin pitelemiseen meni useampi kissa, miksi mietinkin syytä, josta juuri minut oli tähän hommaan päätetty laittaa. Ei minulla ollut kuin yhden surkean laihan Varpulaulun verran puhtia…

//Korte?

Kiurutassu oli yhä mielissään mestarinsa kehuista, että mestarin sanat jäivät häneltä kokonaan kuulematta.
“Anteeksi, voisitko toistaa?” Kiurutassu kysyi, tällä kertaa yrittäen keskittyä kovemmin. Lieskakajo ei näyttänyt olevan millänsäkään, hänen silmissään oli vain tavallisen tuttu, tyhjä katse.
“Sanoin, että käy pyytämässä jotakin oppilasta harjoittelemaan kanssasi. Kallahämy ja Kärpästassu olivat aamupartiossa - käy pyytämässä heitä, sillä he tuskin ovat kaukana”, mestari ohjeisti. Kiurutassua hieman jännitti mennä pyytämään hänelle melko vieraita kissoja harjoituksiin. Kallahämy oli vanhempi soturi - kuuntelisiko hän edes tällaisen piskuisen oppilaan pyyntöjä, vaikka hän olisikin sanonut Lieskakajon lähettäneen hänet? Hän vilkaisi vielä kerran Lieskakajoon ja lähti juoksemaan kohti leiriä.

Kiurutassu äkkäsi Kärpästassun, mustaturkkisen naarasoppilaan, lähes heti kun hän pääsi leiriin. Hän tassutti toisen oppilaan luo ujosti.
“Hei, tuota, Lieskakajo pyysi minua kutsumaan sinut harjoittelemaan kanssani”, Kiurutassu toivoi, että oli esittänyt asian järkevästi. Kärpästassu näytti hetken aikaa kummastuneelta, mutta sitten hän nyökkäsi laskien päätään hieman.
“Selvä. Minun täytyy ensin kysyä mestariltani lupa”, hän maukui. Kiurutassu odotti aukiolla, kun Kärpästassu kävi kysymässä Kallahämyltä luvan lähteä. Sitten hänen pesätoverinsa kipitti takaisin.
“Mennäänkö?” Kärpästassu kysyi.
“Mennään vain, Lieskakajo varmaan jo odottaa meitä.” Kiurutassu kiristi tahtia. Hän ei halunnut antaa mestarinsa odottaa!
Jotta Kiurutassu saisi jotain puheenaihetta Kärpästassun kanssa, hän aloitti varovasti: “Millainen mestari Kallahämy on?”
“Olen hänelle paljosta velkaa”, Kärpästassu vastasi nopeasti. Kiurutassu nyökkäsi, hieman hämmentyneenä vastauksesta.
“Niin minäkin olen Lieskakajolle. Hän on aivan mahtava mestari!” Kiurutassu ylisti. Hän ei missään nimessä halunnut kehuskella liikaa mestarillaan, etenkään Kärpästassulle joka vaikutti hieman alistuvalta. Mutta tottahan se oli, että Lieskakajo oli paras mestari, ainakin hänelle.
“Pidätkö taistelemisesta?” Kiurutassu yritti rikkoa kiusallisen hiljaisuuden heidän välillään.
Kärpästassu pudisti päätään. “En minä oikein.”
Kiurutassu loi pesätoverilleen ilahtuneen katseen, johtuen siitä ettei hänkään pitänyt taistelemisesta.
“Hei, en minäkään. Olen hyökkäämisessä ihan surkea!” Hän huomasi, että Kärpästassu alkoi rentoutua hieman. Ehkä hänestä oli helpottavaa huomata, ettei hän ollut ainoa joka ei pitänyt taistelemisesta.
Loppumatkan ajan Kiurutassu oli hiljaa, hänellä ei riittänyt jaksaminen tai rohkeus enempään puhumiseen. Hän helpottui nähdessään Lieskakajon istuvan harjoitusaukiolla. Mestarinsa seurassa hänellä oli aina turvallinen olo, mutta nyt se tuntui erilaiselta. Lieskakajo tuntui kulkevan kuin sumussa, eikä hänen sanoissaan ollut aitoja tunteita. Päivien aikana Kiurutassu oli huomannut, että tämä kyräili välillä klaanin uutta varapäällikköä Käärmekultaa pisteliäästi. Kiurutassu oli varma, ettei hänen tai kenenkään muunkaan olisi pitänyt nähdä niitä katseita, mutta hän oli pakostakin huolissaan Lieskakajon terveydestä.
“Lieskakajo?” Kiurutassu tassutti nopeasti mestarinsa luo. Lieskakajo hätkähti pienesti, ihan kuin hän ei olisi tunnistanut Kiurutassua ollenkaan.
“Ai, Kiurutassu.. löysit Kärpästassun. Hyvä”, hän mumisi.
Kärpästassu siirteli käpäliään vaivautuneena, ja Kiurutassu meni ohjeistamaan nuorempaa oppilasta lempeästi.
“Mene sinä tuonne kuopan toiselle puolelle - ei, ei siihen, vaan tuohon missä on kynnenjälki”, Kiurutassu opasti. Itse Kiurutassu asettui kuopan keskelle, odottaen Lieskakajon ohjeita.
“Mitä teemme nyt?” Kiurutassu kysyi. Lieskakajo käveli kömpelöin askelin Kiurutassun luo.
“Harjoittelette liikettä nimeltä loikka ja pito. Sinä osaatkin sen jo.” Hän piti tauon. “Osaatko sinä, Kärpästassu? Onko Kallahämy opettanut sen sinulle?”
Nuorempi oppilas liikautti päätään. Kiurutassu tunnisti sen vain vaivoin nyökkäykseksi.
“Aloita sinä, tiedät mitä tehdä. Minun täytyy käydä leirissä”, Kiurutassu huomasi, että sanat tulivat vaivoin Lieskakajon suusta.
“Selvä, Lieskakajo! Tulemmeko sen jälkeen leiriin?” Kiurutassu tiedusteli.
“Kyllä, tulkaa..” Mestarin ääni hiipui, kun hän harppoi kohti pensaikkoa. Kiurutassua hieman ihmetytti se, miksi hän ei kulkenut lyhintä reittiä. Saniaispensaikon kautta leiriin olisi paljon pidempi matka. Ehkä Lieskakajo ei muistanut sitä, tai ehkä hän kulki vain kiertoreittiä?
“No niin, aloitetaan”, Kiurutassu maukui Kärpästassulle. Hän hiipi kohti toista oppilasta nopein ja kevyin askelin, ilman että hänen tassunsa tuskin koskettivat maata. Kärpästassu näytti hämmentyneeltä, mutta hän seurasi katseellaan tiukasti Kiurutassun liikkeitä. Kiurutassu väräytti häntäänsä merkiksi, että hän oli loikkaamassa. Niin ei oikeassa taistelussa tietenkään pitänyt tehdä, mutta tämä olikin vain harjoittelua. Kiurutassu loikkasi Kärpästassun selkään, ja yritti ottaa hänestä tukevan otteen. Hän oli kuitenkin ottanut liian kovat alkuvauhdit. Kiurutassu tömähti ikävästi Kärpästassun toiselle puolelle, ja naaras jäi seisomaan täysin koskemattomana. Kiurutassua nolotti niin että turkkia syyhytti. Kiusallisinta tilanteessa oli se, että Kärpästassu ei reagoinut mitenkään, loi vain hiljaisuuden heidän välilleen. Kiurutassu nousi kompuroiden pystyyn ja katsahti Kärpästassuun.
“Taisin hypätä liian nopeasti. Yrittäisitkö sinä seuraavaksi?”

Harjoitusten jälkeen Kiurutassu oli aivan puhki, ja hän tuskin jaksoi nostaa käpälää toisen eteen. Pakko oli kuitenkin jaksaa, sillä hän oli suunnitellut menevänsä tänään Tupsutassun kanssa saalistamaan.
“Taistelit hyvin!” Kiurutassu hymyili takanaan kävelevälle Kärpästassulle. Kumpikaan heistä ei ollut varsinaisesti onnistunut tänään, mutta Kiurutassua hävetti enemmän hänen omat möhläyksensä.
“Kiitos”, Kärpästassu vastasi hiljaa.
Kiurutassu oli sanomassa hänelle vielä jotain, mutta sitten hänen veljensä juoksi hänen luokseen.
“Moi!” Tupsutassu kosketti kuonollaan Kiurutassun korvaa.
“Hei! Mitä olet tehnyt tänään?” Kiurutassu lipaisi veljensä lapaa. He olivat läheisempiä kuin sisarukset yleensä, sillä heidän vanhempansa olivat kuolleet.
“Auttelin leirissä”, Tupsutassu vastasi. Kiurutassu nyökkäsi iloisena.
“Lähdetäänkö saalistamaan?” hän kysyi veljeltään. Yhteinen saalistamishetki piristäisi Kiurutassun päivää kovasti!

// Tupsu? :3

Korpikasteen turkki tuntui lämpimänä omaani vasten lehtikadon purevasta pakkasesta huolimatta. Olimme juuri ruokailleet yhdessä ja löhöilimme nyt vierekkäin soturien pesän lähistöllä; tuoresaaliskasassa oli ollut sopivan pulska hiiri, josta oli riittänyt syötäväksi meille molemmille. Sen enempää emme olleet rohjenneet ottaa, sillä riistaa oli tällä hetkellä saatavilla erittäin niukasti. Klaania koetellut viheryskäepidemia oli syönyt kakkien voimavaroja pahasti, eikä ruokaa yksinkertaisesti löytynyt tarpeeksi, jotta toipuminen olisi voinut tapahtua nopeammin.
Piikkihernemuurin luokse oli alkanut kerääntyä partioon lähteviä kissoja. Minä vilkaisin Korpikasteeseen, joka oli ruvennut kampeamaan itseään ylös. Käärmekulta oli määrännyt hänet ja muutaman muun soturin - täältä katsottuna lähdössä näytti olevan Hiilihammas, Uskolintu sekä Laventelitaivas - Lehtikuusilaaksoon koettamaan metsästysonneaan. En osannut tulkita ystäväni ilmeestä, millä mielin hän oli lähdössä, mutta tässä tilanteessa kenelläkään ei ollut oikein varaa valittaa. Kaikkien oli kannettava kortensa kekoon, jotta Eloklaani selviäisi viherkorvaan asti.
Hyvästelin naaraan ja jäin katselemaan partion poistumista leiristä. Nousin kohta itsekin ylös ja ajattelin siirtyä soturien pesään pienille nokosille ennen kuin veisin Sielutassun myöhemmin iltaharjoituksiin. Olin aikeissa astua sisälle pesään, kun huomasin jonkun olevan tulossa ulos. Peruutin vähän ja annoin tietä tulijalle. Yllätyksekseni se oli Varpulaulu, joka näytti hieman hätkähtävän nähdessään minut seisomassa vastasssa häntä.
Liikautin korviani vähän vaivaantuneena. Emme olleet jutelleet kollin kanssa pitkään aikaan, osittain siitä syystä, että olin tahtonut antaa hänelle tilaa viimeisimmän keskustelumme jälkeen. Osittain minä myös vähän pelkäsin, että hän ei halunnut enää puhua kanssani, koska olin ollut niin tungetteleva.
“Hei.” Räpäytin hänelle ystävällisesti silmiäni, kun jäimme seisoskelemaan vastatusten vähäksi aikaa. Kumpikaan meistä ei tainnut tietää, mitä tässä tilanteessa olisi pitänyt tehdä tai sanoa. “Miten sinulla menee?”

//Varpu?

Kolli heilautti surumielisenä häntäänsä Leimusilmälle. Parantaja oli sanonut samaa mitä aiemmillakin kerroilla. Että hän ei tiennyt miksi Tupsutassun turkki kuoriutui irti. Ainoa mitä kolli oli osannut epäillä oli, että se oli synnynnäistä. Olihan Tupsutassun turkki ollut jo pentuna ruma, mutta nyt.. Tiedättekö sen kaljun, lehdettömän puun mikä näyttää jo päivisin vänkyräiseltä eikä kukaan halua kiivetä sen latvaan, mutta yöaikaan suorastaan kauhistuttavalta? Siltä Tupsutassusta tuntui. Kollikissa lähti laahustamaan kohti oppilaiden pesää. Nykyään kolli vietti huomattavasti vähemmän aikaa aukiolla. Hän ei halunnut, että kukaan joutuisi tuijottelemaan hänen harvahapsuista turkkiaan. Kuka edes haluaisi katsella häntä?
“Hei, mitä Leimusilmä sanoi? Onko hänellä jokin yritti siihen?” ystävällinen naukaisu hiipi hänen korvaansa. Tupsutassu käänsi arasti katsettaan, vaikka olikin jo tunnistanut äänenlähteen. Ruskearaidallinen kolli katseli häntä silmät viherlehteä hehkuen.
“Hän uskoo, että siihen ei ole yrttiä”, kolli sai särkyvällä äänellä sanotuksi. Näyttäisikö hän tältä ikuisesti? Oppilas käänsi katseensa takaisin käpäliinsä ja jätti sanomatta, että Leimusilmä oli varoittanut, että se saattaisi pahentua entisestään.
“Minulla on jo nyt kylmä”, Tupsutassu mumisi. Mitä jos hänestä tulisi kokonaan kalju? Joutuisiko hän sitten lähtemään kotikisuksi? Miten kokonaan kalju kissa voisi edes toimia soturina?
“Hei, ei hätää. Kaikki varmasti järjestyy”, Kääpäpuna lohdutti varovaisesti, mutta Tupsutassu ei ollut lainkaan varma miten asiat voisi tästä enää järjestyä. Ei kukaan voisi taikoa hänen turkkiaan takaisin.

Helletassu mökötti oppilaiden pesässä. Pörriäistassusta oli tullut kollin mielestä ihan hiirenaivoinen eikä Helletassu ymmärtänyt miten se oli mahdollista. He olivat olleet parhaita kavereita pikkukolleista asti. Ja nyt Pörriäistassu oli kääntynyt hänen perhettään vastaan. Viimeksi eilen he olivat kinastelleet Käärmekullasta. Kun pesän suuaukko kävi ja tuttu, raidallinen kolli asteli sisään, Helletassu näytti kieltään ja käänsi selkänsä kollille. Pyh! Pörriäistassun olisi parasta pyytää häneltä anteeksi, että oli puolustanut Käärmekultaa. Naarasta kuka oli ajanut hänen isänsä noin surkeaan tilaan! Pesän hiljaisuus alkoi kuitenkin painaa Helletassua, joten hän kääntyi kollin puoleen.
“On sinun variksenruokaisen mestarisi syytä, että isäni meni huonoon kuntoon ja nyt hänestä ei voi ikinä tulla päällikköä!” Helletassu maukaisi vihaisena ja tuijotti nuorempaa kollia.
“Eikä ole! Käärmekulta on hyvä mestari, minkä minä voin sille, että isäsi ei kestä pettymyksiä?” Pörriäistassu vastasi ja keskeytti turkkinsa sukimisen. Helletassu upotti kyntensä petisammaleensa, mutta ei enää sanonut mitään. Pörriäistassu oli väärässä, koska hänen mestarinsa oli myrkyttänyt kollin mielen, hmh. Punaturkkinen kollikissa käänsi jälleen selkänsä ja kiepsahti kerälle.
“Variksenaivo”, hän mutisi sammaliinsa. Miksi ihmeessä kolli ei vain voinut ymmärtää sitä, että Käärmekulta oli huono valinta varapäälliköksi ja ennen kaikkea naaras oli huono kissa.
“Tule tänne sanomaan, jos uskallat!” Pörriäistassu sihahti. “No tulisin, mutta sinä tuskin osaat mitään, niin en viitsi tuhlata taisteluliikkeitäni sinuun.”
Sanat vain lipsahtivat kollin suusta ja kuulostivat pahemmalta miltä niiden oli ollut tarkoitus kuulostaa. Helletassu vilkaisi varovaisesti Pörriäistassua, mutta sai vastaukseksi leiskuvan katseen.
“Hei, öm..”
Tuhahdus.
“Ei kiinnosta, minulla on iltapartio”, Pörriäistassu mutisi ja tömisteli Helletassun ohitse takaisin aukiolle. Kollioppilaan korvat painuivat hänen päälakeaan vasten. Helletassun ei ollut tarkoitus loukata Pörriäistassua noin… Ja jos kolli olisi antanut jonkun katsoa sisälle sieluunsa, sieltä olisi löytynyt tieto, että hän kaipasi parasta ystäväänsä kovasti. Helletassun kuono hautautui sammalhippujen alle. Kaikki oli mennyt pieleen Käärmekullan varapäällikkyyden myötä. Mitä jos heidän perheensä ei enää koskaan tokenisi tästä? Helletassun häntä kiemurteli sisäistä rauhaa etsien, mutta sitä ei löytynyt.

Astelin Sädesäihkeen rinnalla aivan Syreenisumun vanavedessä. Unikkohämy oli jättäytynyt hieman taemmas. Mikä Korpikastetta oikein risoi? Eihän naaras mikään itse pyhimys ollut muutenkaan, useasti hänen suustaan saattoi päästä melko tökeröjä kommentteja kesken partioinnin tai milloin missäkin tehtävässä. Soturi ei kuitenkaan ollut koskaan käyttäytynyt niin minun seurassani, kuten tänään. Aloin miettimään Sädesäihkeen sanoja siitä, että Korpikaste luultavasti tarkoitti kommenttinsa hänelle, eikä meille muille partion jäsenille. Syreenisumu ja Unikkohämyhän olivat oikein mukavia kissoja, enkä osannut keksiä, mitä jollain olisi voinut olla heitä vastaan. Silmäilin vähän uudella katseella vierelläni askeltavaa Sädesäihkettä korvannipukoista hännänpäähän. En yhtään ihmetellyt, että klaanissa tapahtui paljon sellaista, mistä minä en tiennyt. Yleensä keskityin vain ylläpitämään hyvin pintapuolista toveruushenkeä muiden eloklaanilaisten kanssa, enkä täten tiennyt toisten draamoista tai mitä ikinä heidän välillään sitten tapahtuikaan. Riittävästi tapahtui jo omankin perheen sisällä, ja siitä sai yleensä kiittää Talvikkitakkua. Naarashan majaili tälläkin hetkellä oppilaiden pesässä.
Olin ollut niin innoissani saalistuspartiosta. Noh, vieläkin oli mahdollisuus nauttia siitä.
“Olipa Korpikaste lempeällä tuulella”, naukaisin odottaen jotain reaktiota muilta partion jäseniltä. “Oletko Sädesäihke varma, ettet vahingossa astunut toisen hännän päälle aamutuimaan?”

// Säde?

Saimme tyttäreni kanssa aikaan sovinnon. Pyysin häntä pitämään hieman etäisyyttä Sielutassuun ja keskittymään vain omaan koulutukseensa ja nuori naaras suostui pyyntööni.
Hetken ajan siinä vain seisoskeltuani tajusin ohjeistaa Kärpästassua haistelemaan ilmaa sen varalta, jos hän löytäisi jotain saalistettavaa. Yritin myös itse löytää jotain saalistettavaa. Klaani tulisi ruokkia.

Pujahdin ulos lumiseen metsään vaisuna. Päässäni pörräsi ja kurkkuani kuristi. Tuntui, että kettu yritti tulla sisältäni ulos repien ja raadellen minut samalla. Joka paikkaan sattui, mutta vain ajatuksen tasolla.
En lähes huomannut sitä, mutta vähitellen kiihdytin vauhtiani edetessäni metsässä, kunnes kuljin silkkaa täydellistä juoksua. En tiennyt mitä pakenin saatika sitten miksi, mutta pakenin kuitenkin.
Sydän kurkussa juoksin koko Eloklaanin reviirin poikki, kunnes vähitellen hidastin vauhtiani ja pysähdyin nummen laidalle. Katsoin hajumerkin toisella puolen avautuvaa avaraa maisemaa toivoen, että se auttaisi. Se ei kuitenkaan auttanut, päinvastoin, ahdistukeni vain kasvoi. Olin niin pieni tässä suuressa maailmassa. Niin mitätön. Silti minusta tuntui, että kannoin kaikkea painoa lavoillani.
Minua kuvotti ja tassuni tärisivät. Hengitykseni oli kiihkeää ja saatoin vain tuntea, kuinka kyyneleet alkoivat puskea kaiken lävitse. En tiennyt, mikä minua riivasi, mutta jostain syystä tuntui, että aika kulki liian nopeasti ja elämä lipesi tassuistani. En ehtinyt toimia! Voisiko joku hidastaa aikaa tai antaa edes hieman armoa! En tiennyt mitä tehdä ja epävarmuus jäyti sisimpäni pian murusiksi!
Lyyhistyin vain lumiseen maahan ja tärisin kauttaaltani. Näytin varmaankin siltä, että olin saanut jonkin kohtauksen ja se nolotti minua, mutta en saanut itseni pystyyn. Kaikkien kissojen katseet turkillani aina, kun yritin työskennellä tunkivat mieleeni. Voisiko joku vain tulla pelastamaan minut?!

Pienen kohtaukseni jälkeen palasin leiriin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Minulla oli velvollisuuksia, joista minun täytyi pitää huolta! Ei minulla ollut aikaa käyttäytyä kuin huomiota hakeva pikkupentu, joka ylireagoi jokaiseen pieneenkin asiaan.
Huomasin Kärpästassun, joka oli juuri lähdössä oppilaiden pesään. Huomion myöskin, kuinka Sielutassu näytti tervehtivän tytärtäni heti, kun hän ilmaantui suuaukon eteen. Olinko minä kauhea kissa, kun yritin erottaa nämä kaksi kissaa toisistaan? Enkai minä voinut? Halusin vain pentuni parasta, eihän se voinut olla väärin… eihän?
Purin hammasta ja astelin tuoresaaliskasalle. Vilkaisin siihen, mutta aikomukseni ei ollut kuitenkaan syödä. Katsoin vain olisiko järkevämpää lähettää saalistuspartio vai rajapartio seuraavaksi.
“Et kai aio syödä jotain? Sinua ei ole näkynyt leirissä koko päivänä, saisit luvan työskennellä ruokasi eteen kuten me muutkin. Et ansaitse sitä kaikkea, mitä olet saanut. Riistit Sädesäihkeenkin ja sait hänet vihaamaan minua”, Korpikaste siirtyi aivan vierelleni murisemaan. Vilkaisin nuorempaan naaraaseen säpsähtäen hieman. Olin aina tiennyt, että hänellä oli jotain minua vastaan, mutten täysin ymmärtänyt mitä tai miksi. Tuntuiko Sielutassusta samalta minun kanssani? Toivottavasti ei…
“En minä ajatellut syödä. En ole edes nälkäinen”, naukaisin ja yritin pitää ääneni tasaisena, vaikka se olisi halunnut väristä enemmän kuin mitään muuta.
“Niinpä juuri. Kuitenkin vain kuulit totuuden sanoissani ja päätit sitten olla kuten kunnon soturi. Sinun kaltaisesi kissa ei ansaitse paikkaa klaanin johdossa”, Korpikaste sylkäisi. Siristin silmiäni. Täytyikö hänen todella olla noin töykeä minulle? Ja miksen osannut sanoa mitään takaisin? Olin klaanin varapäällikkö, Tähtiklaani sentään! Minun olisi pitänyt osata sanoa hänelle jotain.
“Korppitähti teki päätöksensä klaanin varapäälliköstä, en minä. Voit viedä valituksesi hänelle”, onnistuin viimein puristamaan ulos suustani ja lähdin pikaisesti tassuttamaan pois. En halunnut naaraan onnistuvan murtaa minua. Hänen sanansa sattuivat niin kovasti ja kasvattivat epävarmuutta sisälläni. Olin ehkä alkanut jo tottua paikkaani varapäällikkönä, mutta jokainen pienikin virhe sai turkkini tuntumaan siltä, kuin se olisi liekeissä! Tuntui siltä, että jokaista liikettäni tarkkailtaisiin. Mutta tunne menisi ohi, eikö vain? Tarvitsin vain vielä hieman lisää aikaa tottua. Kyllä se lopulta helpottaisi. Jokainen kissa sai toisinaan kritiikkiä. Kukaan ei tykännyt kaikista ja kukaan ei ollut sellainen, josta kaikki pitäisivät. Asia vain oli niin, ja se täytyi hyväksyä.
Huomasin Sädesäihkeen itsekseen sukimassa turkkiaan leirin laidalla soturien pesän lähettyvillä ja tassutin kumppanini luokse. Istahdin hänen viereensä sanaakaan sanomatta ja nojasin häneen koko painollani. Kolli horjahti hieman, mutta sai tasapainonsa takaisin jo pian ja käänsi sitten katseensa minuun. Henkinen väsymys taisi näkyä koko olemuksessani, koska oranssin kollin katseessa saatoin nähdä huolen.
“Käärmekulta, onko kaikki hyvin?” kumppanini kysyi hellästi. Punnitsin hieman vaihtoehtojani mielessäni. Joko voisin kertoa hänelle, miltä minusta todella tuntui ja näyttää todelliselta huomion hakijalta, tai sitten voisin pitää murheeni omana tietonani. Maailmassa oli paljon muita kissoja, joilla asiat oli huomattavasti huonommin kuin minulla, joten mikä antoi minulle oikeuden vaikeroida kaikesta siitä, mikä luultavasti oli vain asenteestani ja näkökulmastani kiinni?
“Kaikki on hyvin. Olen vain hyvin väsynyt. Kävin pitkällä kävelyllä”, naukaisin puolikkaan totuuden. Olinhan minä toki ollut pitkään ulkona ja olin väsynyt, mutta en tiennyt oliko kaikki suoranaisesti hyvin ja oliko ulkoiluni ollut oikeastaan erityisemmin pitkä kävely.
“Ethän sinä valehtele minulle? Olen kumppanisi, voit kertoa minulle mitä vain!” Sädesäihke naukui ja kallisti päätään katsoen minua kasvoihini, jotka olin kääntänyt maata kohti. Hymyilin hänelle hellästi. Pääasiassa hymy oli silkkaa aitoa rakkautta kumppaniani kohtaan, mutta pieni osa siitä oli pakon tunnetta siitä, että minun tulisi peittää surkea oloni. En tuntenut minulla olevan oikeutta valittaa tunteistani, jos monilla muilla oli niin paljon vaikeampaa. Elämäni oli niin hyvin kuin olla voisi! Olin klaanin varapäällikkö, tähtiklaanin tähden!
“En minä sinulle valehtele! Olen todella vain väsynyt. Voimmeko mennä pesään hetkeksi yhdessä nukkumaan?” pyysin. Oranssi kolli nyökkäsi ja nousi tassuilleen. Lähtiessäni hänen kanssaan sisään soturien pesään kumppanini nuolaisi poskikarvojani muutaman kerran rakastavasti. Hymyilin hänelle väsyneenä. Kuinka ansaitsin jotain sellaista kuolematonta, kuten tämän kollin rakkaus?

Myönnettäköön, tuohtumukseni oli turhankin näkyvää ja jos pennut eivät olisivat olleet sikeässä unessa, olisi se varmasti näkynyt heille asti.
“En voi uskoa, että Lieskakajo on tuollainen jäärä! Kuin pahin mahdollinen klaaninvanhin. Hänen päässään ei kyllä ole, kuin ampiaisia - Ei -, ampiainen. Yksi surkean yksinäinen ampiainen kuka välillä osuu hänen päänsä rajoihin. Aivoja siellä ei ole”, puhisin pentutarhan suuaukolla ärsyyntyneenä ja vilkuilin välillä pentutarhaan missä pennut nukkuivat. Järviloiste kosketti lapaani lempeästi ja hymyili. “Kimalaistoive kyllä vahtii heitä, jos he heräävät. Tulehan, kultaseni”, harmaaturkkinen naaras naukaisi lämpimästi ja ohjasi minut hieman kauemmaksi. Puskin kumppaniani nopeasti ja laahustin sitten kollin perään hieman haluttomasti. Järviloisteen vastaus kaikkiin ongelmiin oli aina terveellisten elämäntapojen ylläpitäminen. Välillä pidin kollin järkevästä suhtautumisesta, mutta juuri nyt se tuntui ärsyttävän. Onneksi pystyin valittamaan kävellessä. Kun sain kollin kiinni, annoin katseeni uppoutua kollin turkkiin. Siinä se Järviloiste, minun ikioma kumppanini nyt komeili. Olin tehnyt valintani, sentään siinä asiassa en ollut tullut isääni, kuka edelleen haikaili syrjähyppynsä perään. Minä sentään olin lopettanut Noran tapailun hyvän sään aikana eikä sisälläni olleet toukat saaneet mahdollisuutta kuoriutua suuriksi, mahtaviksi perhosiksi. Ja valintani oli johtanut kolmeen ihanaan pentuun.
“En vain ymmärrä! Lieskakajolla on niin paljon ja silti hän-” “Kujekulta, hän halusi olla varapäällikkö”, Järviloiste keskeytti minut ja polkaisin jalkaa entistä kiukkuisempana.
“Mutta hänellä on perhe, toinen pentue kasvamassa ja pennunpentuja! Keskittyisi niihin eikä johonkin menneiden haikailuun”, huokaisin kollille. Miksi hän ei vain voinut ymmärtää minua?
“Ehkä Lieskakajo ei ole niin perhekissoja?” Järviloiste ehdotti sopuisasti, mutta huiskautin käpälääni sen merkiksi, että kolli oli väärässä. Lieskakajo oli aina ollut sellainen kissa kuka pisti perheen edun omansa edelle.
“Et tunne häntä”, naukaisin lyhytsanaisesti ja torjuin kollin näkökulman. Tiesin, että kolli haaveili myös varapäällikkyydestä. Olin kuullut hänen joskus keskustelevan Lieskakajon kanssa siitä, että heistä tulisi hyvä tiimi. Kaipa minunkin pitäisi yrittää ymmärtää heitä, elämäni kolleja..
“Mutta kyllähän isästä voi tulla myöhemmin varapäällikkö”, yritin hieman rauhallisemmin, mutta nyt oli Järviloisteen vuoro torjua minut. “Sinä.. Et ole puhunut tästä Lieskakajon kanssa. Hän ei koskaan suostuisi johtamaan Käärmekullan rinnalla”, Järviloiste hymähti ja huokaisin epäuskoisesti. Kollit! Mitä mahdottomia jääräpäitä. Nauru tunkeutui väkisinkin alaspäin kääntyneiden huulieni lävitse. “En kestä teitä. Olette niin mahdottomia!” nauroin heleästi ja tuuppasin Järviloistetta.
“Puhutaanko jostain muusta?” Järviloiste ehdotti ja kietaisi häntänsä omani ympärille. Nyökkäsin hymyillen. Pidin siitä kuinka Järviloiste osasi olla aina niin sovitteleva. Minä taas.. Olin siinä asiassa todellakin tullut isääni.
“Onko sinulla toiveita pentujemme mestareiksi? Mietin, että Sadeturkki ainakin voisi olla hyvä? Hän on hieman kokeneempi ja on kouluttanut yhden oppilaan ansioituneesti”, Järviloiste kysyi ja jäi odottamaan vastaustani. Rehellisesti, minä en lainkaan luottanut Korppitähden kykyihin valita mestarit. Vaikka en enää jaksanutkaan kuunnella isäni jatkuvaa mouruamista varapäällikön paikan menetyksestä, en voinut olla hänen kanssaan kuin samaa mieltä. Käärmekulta ei todellakaan ollut erityisen hyvä valinta varapäälliköksi. Kuinka Korppitähti voisi valita pennuille sopivat mestarit?
“Muurahaispentu ainakin tarvitsee jonkun kuka osaa laittaa hänet ruotuun. En halua, että hän kasvaa.. vinoon.”
Tuntui pahalta tuntua omasta pennusta noin, mutta huoleni oli aiheellinen. Kolli oli jatkuvasti kiusaamassa sisaruksiaan ja Muurahaispentu tuntui todella omahyväiseltä. Välillä minua jopa pelotti, että hän olisi seuraava Tyrskytiikeri.
“Ehkä Sadeturkki sitten voisi olla hyvä hänelle? Minäpä juttelen hänen kanssaan”, Järviloiste ehdotti.
“Erhepentu taas on sellainen unelmoija, että hän tarvitsee jonkun kenellä on kunnianhimoa. Eikö? Ehkäpä Pohjaharha voisi ohjata hänen ajatuksensa Eloklaanin palvelemiseen”, pohdiskelin. Jokainen pentu todellakin oli omanlaisensa.
“Kuulostaa hyvältä. Ehkä Rusakkopennullekin sopisi joku hieman.. rauhallisempi. Irvikita?” Järviloiste päätti ajatuksemme. Nyt vain pitäisi vakuuttaa Korppitähti siitä, että nämä olisivat oikeat mestarit heidän pennuilleen.
“Sopii. Mutta nyt, tule! Tehdään jotain aivan päätöntä”, virnistin. En enää jaksanut miettiä tylsiä ja vakavia asioita! Kaikki kyllä järjestyisi. Lieskakajo löytäisi sisäisen, menetetyn rauhansa jostain maamyyrän kaivamasta kolosta, Muurahaispentu ei kasvaisi vinoon, Erhepentu oppisi haaveilemaan vähemmän ja Rusakkopentukin rauhoittuisi. Epätäydellisyyksistä huolimatta perheeni oli täydellinen ja vailla vertaansa.
“Tuletko?” tapitin Järviloistetta, jonka pupillit olivat hieman laajentuneet. “Minä en sitten ole mikään Hilehuurre, että mihinkään teidän omiin älyttömyyksiin minä en lähde.” Se sai nauruni pulppuamaan makeasti. Se toi mieleeni minun ja Hilehuurteen viimeisimmän kepposen. “Rakastan sinua siitä huolimatta, vaikka sinusta ei saisi Hilehuurretta edes tekemällä! Tule jo!"

Juuri kun olin kävellyt Laventelitaivaan luokse ja vastaanottanut kysymyksen muiden partiomme jäsenien olinpaikasta, tulivat Syreenisumu sekä Unikkohämy soturien pesästä. Naaraat näyttivät hieman pöllämystyneiltä, joten päättelin heidän takanaan kävelevän Korpikasteen potkineen heidät ylös päiväunilta. Vilkaisin Laventelitaivaaseen. Minun ei tainnut tarvitakaan vastata tuon kysymykseen.
“Onko Korpikaste partiossamme?” kysyin naaraalta, mutta tuo vain kohautti lapojaan. En mielelläni olisi halunnut Korpikasteen kanssa samaan partioon.
“Pyh, Sädesäihke”, Korpikaste naukui hyvin hiljaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kovaa, jotta kuulisin.
“Herätin vain nämä kaksi, ei minua kiinnosta tulla partioon *teidän* kanssanne”, naaras sanoi ja lähti pois keikautellen häntäänsä. Katsoin ärsyyntyneenä ylpeilevän soturin perään.
Huokaisin Laventelitaivaan katsoessa minua kysyvästi.
“Älkää huoliko, luulen Korpikasteen tarkoittaneen minua eikä teitä”, ilmoitin ja potkaisin maata toisella etutassullani, “Mitä sanoitkaan siitä tuoresaaliskasasta?”
“Ei sillä niin väliä”, Laventelitaivas mutisi. Huokaisin taas hammasta purren.
“Lähdetäänpä sitten”, Syreenisumu sanoi ja otti partion johdon itsevarman näköisenä.
Lähdin Laventelitaivaan rinnalla partion perään. Vilkaisin naarasta, mutta en tiennyt halusinko aloittaa keskustelua enää äskeisen jälkeen. Kaiken lisäksi minulla vain sattui olemaan huono päivä.

//Laventeli?

Seisoin vastakkain Solatassun kanssa odottaen tämän hyökkäystä. Tähän mennessä taisteluharjoituksemme olivat sujuneet oikein oikein mallikkaasti. Nyt naarasoppilaalla oli kuitenkin vähän takapakkia sairastumisen takia. Ei se kuitenkaan valoisaa luonnetta omaavaa Solatassua näyttänyt suuremmin haittaavan. Tuo yritti silti parhaansa, vaikka väsyikin aika nopeasti.
***
Juoksin ystäväni perässä rajapartiomme jäädessä kauas taakse. Hilehuurre räsäytteli joen jäätä rikki aivan rannasta.
“Varovasti Hilehuurre!” huusin pinkaistessani juoksuun tuon ohitse. Halusin itsekin kokeilla jään rikkomista! Käpäläni hakkasivat jäämössöistä hiekkaa kunnes pysähdyin ja kokeilin raksutella jäätä kuten entinen mestarini teki. Jäästä kuului mahtava ääni, kun sen rusautti rikki. Nautin äänestä kovasti ja uppouduinkin tekemiseeni ihan täysin. Jäätä raksautellessa joesta nousi tuttu veden, märän ja kalan haju. Nyrpistin hieman nenääni. Hajuun kesti aina tottuminen jäiden sulaessa, mutta nyt teimme tämän ekstra ajoissa.
“Voisimmekohan rikkoa jäätä tarpeeksi, että saisimme kalastettua rakosesta?” pohdin ääneen nostaen katseeni Hilehuurteen suuntaan. Kollin iloinen hymy vastasi omani. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut kuulleen, mitä sanoin.
“Tämä on niin hauskaa!” kolli vain voihkaisi ja hyppäsi kaksin käpälin jään kimppuun. Hän ei selvästi ajatellut tarpeeksi pitkälle, sillä molskahti pää edellä kylmään veteen. Onneksi hänen takatassunsa olivat vielä kuivalla, eikä takaisin maalle pääseminen ollut kovinkaan hankalaa. Nauraa räkätin ystäväni hassulle mokalle.
“Voi sinua! Minähän käskin olla varovasti”, mau’uin nauruni välistä, “Sinä se olet hieman hiirenaivoinen aina toisinaan.”

//Hile?

“Hopsaa!” Tuikelintu kajautti iloisesti ja ponkaisi seuraavalle oksalle. Hän eteni oksa oksalta ketterästi kohti taivaankattoa tai ainakin puunlatvaa! Naaras ei ollut saanut itselleen seuraksi ketään, mutta oli sillä hyviäkin puolia. Ainakin hän voisi nyt kiivetä omaa tahtiaan niin korkealle, kuin jäiset oksat vain antaisivat. Hieman liukkaat ja kohmeiset oksat eivät antaneet hänelle kovinkaan hyvää pitoa, vaan hänen piti keskittää kaikki ajatuksensa kiipeilyyn. Lopulta naaras totesi olevansa sopivan korkealla ja hän istuutui oksalle katselemaan maisemia. Metsä näytti suorastaan ihmemaalta ylhäältä käsin. Tuikelintu käsitti erinomaisesti miksi oravat asuivat puissa. Kaikki näytti paremmalta täältä käsin, vau..
“Ja näin on taas yksi päivä muuttunut kertaheitolla paremmaksi”, Tuikelintu hykerteli yksinään tyytyväisenä. Aiheuttaisikohan rakkauskin samanlaisia tunteita? Että tavanomainen ympäristö näyttäisi ja tuntuisi entistä upeammalta? Haaveet täyttivät Tuikelinnun kropan vauhdilla. Kumppanin löytäneet kissat olivat niin onnekkaita. Tuikelintu saattoi vain kuvitella miltä sellainen rakkaus tuntui. Vapisuttelisikohan se viiksiä vielä klaaninvanhempana? Vai olisiko kumppanuudesta muuttunut vaisu oletusarvio, kuin olisi kotikisu kenellä nyt vain on ollut sitä ruokaa nenän edessä aina. Vai tuntuisiko se omanlaiselta taistelulta ja seikkailulta, saisiko sen löytää joka päivä uudelleen? Tuikelintu katseli taivasta unelmoiden. Oli miten oli, rakkaus tuntuisi varmasti mahtavalta. Tai tuntuihan se! Naaras koki rakkautta jokaista asiaa kohtaan, jopa tätä puuta kuka oli auliisti antanut luvan ihailla maisemia korkealta. Mutta rakkaus kumppania kohtaan.. Se oli erilaista, siitä Tuikelintu oli aivan varma. Tuikelintu lähti kapuamaan puuta alaspäin. Hän halusi palata leiriin, ehkäpä hänen elämänsä rakkaus odottelisi häntä siellä. Ei, Tuikelintu ajatteli. Hän lähtisi metsään! Siellä kohtaamista voisi jo kutsua kohtaloksi. Ja kohtalo… Tuikelintu oli aivan varma, että se suunnitteli rakkauden täyttämiä päiviä hänen varalleen. Alastulo sujui naaraalta melkein turhankin vauhdikkaasti, Tuikelinnun ajatukset olivat harhautuneet oraviin ja lintuihin, ja hän melkein kuvitteli voivansa lentää. Lopulta lumi kosketti naaraskissan tassuja ja Tuikelintu pysähtyi imemään metsän maisemaa itseensä. Jossain tuolla odotteli se oikea kissa.. Tuikelintu puhalsi ilmaan ja lähetti ilmavireen mukana toiveen:
“Hyvä kohtalo, tiedät mitä tehdä! Etsi minulle jotain kaunista, lupaan hoitaa loput itse!” naarassoturi kikatti hyväntuulisena ja ummisti silmänsä tyytyväisenä. Yksi, kaksi, kolme.. Naaras avasi silmänsä, mutta maisema oli yhtä hiljainen, kuin aiemmin. No, ehkä tuulella oli muitakin toiveita kontollaan. Kyllä hänen toive vielä käsiteltäisiin.

Lieskakajon katse harhaili parantajanpesän edustavalla häärivässä Leimusilmässä. Kolli laski katsettaan surumielisenä ja yritti löytää Nokkospilven täyttämään tuon kollin jättämän ikävän aukon, mutta naarasta ei näkynyt missään. Ja todellisuudessa Nokkospilvi ei kykenisi täyttämään Leimusilmän jättämää aukkoa. Se oli niin suuri, että vaikka naaras makaisi koko painollaan Lieskakajoa vasten, hänellä oli silti kylmä ilman laikkuturkkista parantajaa. Kolli oli lähettänyt Kiurutassun veljensä, Tupsutassun mestarin mukaan. Hän ei juuri nyt jaksanut miettiä harjoituksia. Hänellä oli tarpeeksi huolta omastakin takaa. Ahventassu oli vasta hetki sitten toipunut valkoyskästä. Hänen oma Ahventassunsa… Lieskakajon sydän oli edelleen täynnä huolta. Naaras olisi voinut kuolla! Lieskakajo oli ollut niin lähellä Eloklaanista lähtöä, mutta Ahventassun sairastuminen oli saanut kollin tajuamaan, että hänen perheensä oli liian tärkeä. Hän ei voisi hylätä heitä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että kolli oli jotenkin maagisesti unohtanut kaiken mitä oli tapahtunut. Ei, Lieskakajo ei voisi unohtaa kuinka häneltä oli riistetty lähes kaikki.

Taas. Huomaamattaan kollin silmät olivat ottaneet kohteekseensa Leimusilmän. Lieskakajo ajatteli, että ehkä jos hän tuijottaisi kollia tarpeeksi pitkään, hän kyllästyisi näkyyn. Mutta jokaisella kerralla hän vain koki suurempia, yhtä hurjempia tunteita. Ne saivat aallot myrskyämään Lieskakajon sielussa. Kuin tuhat tähdenlentoa olisi osunut häneen ryminällä ja saanut kollin täyteen toiveita. Ehkä jos hän rukoilisi tarpeeksi pitkään hän muuttuisi itsekin tähdenlennoksi ja voisi toteuttaa oman toiveensa. Tai ainakin yhden niistä. Sen laikukkaan ja elävän.
“Emo kyseli sinua aiemmin.” Kujekulta. Lieskakajon tytär, kuka oli turhankin tietoinen koko tilanteesta. Vastahakoisesti punaturkkinen käänsi katseensa.
“Et ole hetkeen käynyt katsomassa meitä. Pentuni ovat jo isoja”, Kujekulta naukaisi hieman loukkaantuneena ja asettautui kollin sydänsilmien tielle.
“Kuka tahansa voi lukea lävitsesi. Olet uskomaton”, Kujekulta jatkoi, vaikka Lieskakajon olemus suorastaan huusi, että hän halusi olla yksin. Lieskakajo ei voinut ymmärtää miksi naaras oli niin typerä, että astui myrskyn keskelle?
“Helletassunkin koulutus on edistynyt hienosti ja Ahventassukin on palautunut tehtäviinsä” Kujekulta jatkoi ja avasi suunsa heti uudelleen:
“Kuule. En minäkään ole uskollinen Korppitähdelle saatika Käärmekullalle. Sinulla on kaikki oikeus olla vihainen, mutta haluaisin saada sinut takaisin.” Naaraan huokaisu huokui säälittävää epätoivoa ja kollin teki mieli räjähtää, että hänkin halusi saada takaisin sen kaiken mitä hän oli menettänyt. Mutta vaikka hän lentäisi tähdenlentona taivaalle ja joku onneton kissa toivoisi hänen puolestaan, sekään ei auttaisi.
“Me kaikki haluamme. Ja lopeta tuo tyhjään tuijottelu, se saa sinut näyttämään oudolta”
Sen sanottuaan Kujekulta oli poissa. Ihan sama. Ei Lieskakajoa kiinnostanut. Hän tuijottelisi, vaikka kaikki pitäisivät häntä hulluna. Ei sillä ollut enää mitään väliä. Miten millään voisi olla enää mitään väliä? Lieskakajo kuitenkin kääntyi ja lompsi takaisin soturien pesään. Tulisi vaikka uusi sota, ei kollia kiinnostanut. Jos Kuolonklaani hyökkäisi, kolli ei todellakaan taistelisi Korppitähden ja Käärmekullan rinnalla. He olivat riistäneet häneltä sen mistä Lieskakajo oli koko ikänsä unelmoinut.