Varpulaulu tuli huutamaan vierelleni, hän kertoi vanhemmistamme ja miten he tulivat mukamas huutamaan veljelleni. Tietenkin keskiyöllä.
Työnsin veljeni pois ja yritin kääriytyä tiukemmalle mytylle, mutta huuto vain jatkui.
''Mustikkapyörre! Auta nyt!'' Veljeni huuto oli liikaa minulle, ehkä selviäisin paremmin jos vain katoaisin tilanteesta kokonaan.
''Miksi kaikista tilanteista pitää tulla näin hirveitä?'' Itkun pisarat alkoivat valua poskiani pitkin. Ne tulivat kovempaa ja kovempaa, kun muistelin isää ja miten hän oli ainut kissa koko maailmassa joka ymmärsi minua.
''Si-sinä vain pilaat kaiken'', tupsaisin veljeäni rintaan ja juoksin pois pesästä.
En pyrkinyt mihinkään menemistä, mutta halusin vain paeta kaikkea, elämää. Kukaan ei muutenkaan ymmärtänyt minua, eikä kukaan pystynyt auttamaan minua. Edes sisareni.
Halusin jonkun, joka poistaisi minun ikuisen kärsimyksen. Jonkun jolle voisin huutaa tuntitolkulla ilman, että suhteemme rappeutuisi.
Ehkä, todennäköisesti, varmasti tällaista kissaa ei ollut olemassa.
Mitä jos elämäni ei ollut minkään arvoinen? Ehkä olin vain turhake, joka makasi parantajien pesässä ja pyörtyili toisten syleihin, ehkä olin arvoton.

//Varpu?
//Pyrin hillitsemään Varpun roolimista, siksi niin lyhyt

"Olet aivan sekaisin!" kolli huudahti ystävälleen.
"Tarkoitan, että olet huomattavasti enemmän sekaisin kuin useimpina päivinä", Hilehuurre täsmensi.
Kujekulta katsoi edelleen häneen haastavana. Mutta ei, Hilehuurre ei söisi jäniksen papanoita. Ei edes haasteen tai viihdearvon vuoksi. Mitä ihmettä naaras oli oikein ottanut? Hänhän oli ihan tiloissa.
Hilehuurre pudisti päätään vakavana, ja silloin Kujekulta alkoi hihittää. Hilehuurrettakin nauratti.
Äkkiä hän muisti tilanteen, jossa he olivat. He eivät saisi paljastua, tai jekku menisi piloille!
"No, ei sitten. Mutta nimesi on tästä lähtien Nössö, ettäs tiedät." Kujekulta virnisti.
"Tule, meidän pitää paeta paikalta", Hilehuurre sihahti.
Hän vilkuili ympärilleen. Ainakaan tällä hetkellä heihin ei kiinnittänyt huomiota kuin pari kissaa.
"Ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut", kolli sanoi johdattaessaan ystäväänsä poispäin tuoresaaliskasalta kohti sotureiden pesää.
"Ai normaalisti vai?" Kujekulta tirskahti.
"En tajua mitä tuo tarkoittaa", Hilehuurre vitsaili.
Hilehuurre johdatti Kujekullan sotureiden pesän taakse. Sieltä olisi hyvä kurkkia ja seurata tapahtumia. Jos nyt mitään alkuunkaan tapahtuisi.
Hetken kaksikko kyttäsi paikallaan, kävelisikö joku tuoresaaliskasalle. Hilehuurre tunsi, miten hupsu olo alkoi pikku hiljaa laantua vähemmän hupsuksi.
"Minä haluan lisää."
"Mitä? Vielä lisää papanoitako?" ruskeavalkoinen naaras kysyi. Kujekulta näytti olevan tohkeissaan ajatuksesta.
"Ei, kun kissanminttua!" Hilehuurre maukui.
Kujekullan silmät kirkastuivat.
"Aa. Minullekin kelpaisi. Mutta eikö meidän pitänyt säästää sitä toiseen kertaan?"
Äkkiä Hilehuurre huomasi liikettä leirin keskustassa.
"Hei, katso!" hän kuiskasi ystävälleen, joka hiljeni ja jäi myös seuraamaan tilannetta.
Tupsutassu pysähtyi tuoresaaliskasalle.
"Ota se myyrä, ota se...", Hilehuurre manasi virnuillen.
"Ei hän syö siellä, ääliö. Hän toi lisää saalista", Kujekulta maukui.
"Äh!" harmaa kolli kuiskasi pettyneenä.
Jotain kuitenkin alkoi nyt tapahtua. Likaisen valkoisen ja vaaleanharmaan kirjava oppilas mumisi ensin jotain itsekseen, mistä ainakaan Hilehuurre ei saanut selvää. Sen jälkeen Tupsutassu nosti päänsä pysyyn ja naukaisi kuuluvammin:
"Mitä ihmettä? Leiriin on päässyt jänis!"
"Mitä? Ei se ole mahdollista", paikalle sattunut Rastaskukka maukui hämmentyneenä kävellessään tuoresaaliskasalle Tupsutassun viereen.
"Miksi tässä sitten on hirveä määrä pupunpapanoita?" oppilas kysyi.
Sinikilpikonnakuvioinen naaras istui Tupsutassun viereen tuijottamaan tuoresaaliiden viereen levitettyjä papanoita.
"Mitä himskattia?" pörheähäntäinen soturi ihmetteli kovaan ääneen.
Nyt myös lisää kissoja alkoi kerääntyä paikalle, niin sotureita kuin oppilaitakin. Myös Mesitähti tuli ulos pesästään ja jäi seuraamaan tilannetta Litteäkiven viereen.
Hilehurre ja Kujekulta vaihtoivat katseita voitonriemuisina. Kollin oli pidätettävä nauruaan, jotta kukaan ei hoksaisi heidän olevan kytiksellä sotureiden pesän takana kuusen oksien varjossa. Se vain voisi näyttää ehkä pikkuisen epäilyttävältä... Etenkin, jos he nauraisivat sillä aikaa, kun koko muu klaani yrittäisi hämillään ja totisesti ratkoa papanoiden mysteeriä.
Tämä oli ehkä parasta viihdettä ikinä, Hilehuurre ajatteli.

//Kuje?

Ilahduin silminnähden Korpikasteen kysyessä minua mukaansa kävelylle. “Se olisi oikein mukavaa”, vastasin samalla kun hieman ujo hymy hiipi suupielilleni.
Metsässä oli ihanan rauhallista tähän aikaan aamusta. Yön aikana oli satanut lisää lunta, ja kaikki näytti niin puhtoiselta ja koskemattomalta. Mikä hauska sattuma, että olimme puhuneet tästä juuri eilen illalla Kallahämyn kanssa.
Korpikaste asteli vierelläni keskittyneen tuiman näköisenä. En tiennyt, painoiko jokin asia hänen mieltään vai yrittikö hän keskittyä löytämään merkkejä saaliseläimistä, mutta ennen kuin ehdin kysyä asiasta, jokin keskeytti meidät.
Pysähdyimme kuin seinään kun molemmat meistä tunsivat maan tärähtävän jalkojemme alla. Pyöritin päätäni kuin pöllö, ennen kuin havaitsin suuren, ruskean eläimen, joka loikkasi eteemme polulle. Sillä oli pitkät, ruumiiseensa nähden hoikat jalat sekä pienehkö pää, jossa oli suippo kuono ja isot korvat. Se oli kauris!
Vedin henkeä haltioituneena. Minua ei pelottanut, sillä olin kuullut, että nämä eläimet söivät pääasiassa kasveja. Kissat eivät olleet niiden ruokalistalla.
Suuri eläin laajensi sieraimiaan meidät nähdessään, kiepahti äkkiä kannoillaan ja loikki pois kokoisekseen varsin ketterästi. Jäimme seisomaan Korpikasteen kanssa paikoillemme hieman typertyneinä. Katsahdin ystävääni silmät tuikkien.
“Eikö ollutkin kaunis eläin?” hihkaisin hiljaa. “Sekin taisi olla etsimässä ruokaa.”

//Korpi?

Kävelin Tupsutassun rinnalla katsellen lumisadetta. Pian kolli sanoikin jo jotain. Hän totesi lumen olevan kaunista ja oli kiva, kun sitä oli. Annoin Tupsutassulle vastaukseksi jonkinlaisen nyökkäyksen kaltaisen eleen, vaikken ollutkaan aivan samaa mieltä. Lumi oli kylmää enkä minä pitänyt kylmästä. Epäilin ettei Tupsutassukaan rakastanut lumen kylmyyttä, sillä tuon turkin kaljut kohdat eivät varmasti tuntuneet lämpimiltä tässä tuiskussa. Kävelimme hieman nurkemmalle eristetyympään paikkaan. Tuuli veti turkkiani hassuun muotoon, mutta minua ei kiinnostanut. En sentään omannut vain puolikasta turkkia kuten vanhempi oppilas.
“Minä ja Kääpäpuna törmäsimme joku aika sitten rajapartioon. Se oli pelottaavaa, en minä haluaisi taistella”, Tupsutassu kertoili. Tuijotin vain takaisin suurin silmin. Miksi kolli kertoi minulle jotain tälläistä?
“Tiedätkö sinä Kääpäpunan? Hän on minusta mukava, meistä tulee ehkä ystäviä”, toinen jatkoi hieman takellen sanoissaan. Jatkoin vain tuijottamista. Tupsutassu näytti nyt epävarmalta ja tuijotteli käpäliään. Tuijotin kollia.
“En tunne häntä”, töksäytin ulos suustani hyvin monotonisella äänellä kuten aina puhuessani vieraille kissoille. En voinut olla oma itseni ja oikeastaan en edes tiennyt mikä oli oma itseni, koska en minä ollut koskaan mitään muuta kuin tälläinen. Tupsutassu katsahti minuun hieman yllättyneen näköisenä. Ehkä hänkin oli luullut minun olevan mykkä. Kuten kaikki. Ennakkoluuloisia hiirenpapanoita koko klaani täynnä.
“Minä olen Sielutassun ystävä. Hän sanoo, että olen hassu”, sanoin nyt, kun kerta jaoimme toisillemme omia kokemuksiamme ystävyyssuhteiden saralla.

//Tupsu?

Kuuntelin Nokilinnun mielenkiintoista tarinaa elämästä ennen Eloklaania. Hän taisi sitten tietää todella millaista oli elää klaanien ulkopuolella.
“Oletko sinä sitten niin kuin… tooosi vanha?” kysyin klaaninvanhimmalta. Hän naurahti hieman.
“Kai minä olen. Olen kokenut paljon ja elänyt hyvän ja pitkän elämän Eloklaanissa”, hän totesi. Katsoin häntä itsevarmasti.
“Sitten kun minä olen soturi, lähden suurelle ja pitkälle tutkimusmatkalle ja palaan takaisin Eloklaaniin lukemattomien tarinoiden kanssa! Ja olen ensimmäinen kissa, joka on käynyt KAIKKIALLA!” ilmoitin innokkaasti. Nokilintu naurahti hieman ja Viherkatsekin päästi pienen huvittuneen kehräyksen.
“Niin varmasti teetkin, Sielupentu. Mutta muista kuitenkin, että olet edelleen tärkeä osa myös Eloklaania”, Nokilintu naukaisi lempeästi. Nyökyttelin. Tietysti minä sen nyt muistin.

Olin päässyt vastikään oppilaaksi. Kortetuike, uusi mestarini, oli näyttänyt minulle reviiriä ja se oli ollut hienoin asia ikinä! Eloklaanin reviiri oli niin suuri, eikä se edes ylettänyt kaikkialle! Rajojen toisella puolella täytyi olla varmasti niin paljon nähtävää! Olin myös törmännyt uuteen arkkiviholliseeni, elävään oravaan. Sen torahampaat ja terävät kynnet saivat niskakarvani pörhistymään ja koko kehoni jännittymään. Kortetuike olisi varmaan napannut sen, mutta olin pelästynyt olentoa niin paljon, että olin kirkaisten karannut sitä ja säikäyttänyt sen pois.
Nyt istuskelin leirissä ja yritin etutassullani napata lumenhahtuvia, jotka leijailivat alas taivaalta maata kohti. Ne olivat kauniita ja niin erikoisia, mutta sulivat lähes heti naaraan tassulle, kun hän sai niitä oikeasti napattua.
Rauhoituttuani sukimaan turkkiani luokseni tassutti toinen oppilaiden pesän asukki. Talvikkitakku oli osa oppilaita, vaikka olikin jo saanut soturinimensä, kuinka hassua! Se oli mielestäni hupaisa ajatus. Hän oli soturi ja kokenut jo elämänsä aikana asioita sekä tietysti todistanut olevansa valmis soturiksi, mutta silti naaras oli onnistunut palaamaan pari askelta taaksepäin ja päätynyt takaisin oppilaaksi. Olin yrittänyt udella asiasta aikaisemmin, mutta sain vastaukseni vain naaraan väliaikaiselta mestarilta, Salviakatseelta, joka oli vain todennut naaraan rikkoneen sääntöjä ja saanut rangaistuksekseen oppilaan aseman.
“Tiesitkö, että minä olen ollut erakko?” Talvikkitakku kysyi. Katsoin naaraaseen kiinnostuneena. Hän oli ollut erakko! Hän oli nähnyt ulkomaailman hienouksia ja päässyt seikkailemaan! Toivottavasti minäkin pääsisin joskus tutkimaan ihan kaiken Eloklaanin reviiriltä ja sen ulkopuolelta!
“Minä olen nähnyt melkein kaiken. Se oli oikeastaan aika todella siistiä. Voin kertoa sinulle lisää, jos tarjoat auttavan tassusi siivoamishommiin?” punaturkkinen naaras ehdotti. Ponnahdin pystyyn. Siivoaminen ei ollut ehkä aivan lempi puuhaani, mutta se olisi enemmän kuin siedettävää, jos saisin kuulla mielenkiintoisia tarinoita siinä sivussa!
“Uu! Joo! Tietysti voin auttaa, mutta lupaakin sitten kertoa aivan kaikki!” naukaisin innoissani. Vanhempi naaras virnisti.
“Tietysti, tietysti. Tulehan niin kerron sinulle, mitä sinun pitää tehdä”, hän sanoi ja viittoi minua seuraamaan häntä. Häntä korkealla kuljin naaraan perässä.
“Kuinka kauan olit erakkona? Tapasitko paljonkin muita erakoita? Oletko käynyt kaikkialla? Millaista se oli? Oliko reviirin ulkopuolella paljon petoja?” latelin Talvikkitakulle kysymyksiä.

//Talvikki?

Kehräpentu keksi mahtavan idean aivan uudenlaiseen leikkiin. Se kuulosti tosi jännittävälle leikille noin nuorelle pennulle, mutta kai hän kestäisi sen kun kerta oli itse keksinytkin.
“Voimme leikkiä sitä sitten, kun sinä haluat”, lupasin pienokaiselle, joka katseli taivaalta putoavaa lunta silmät kimmeltäen. Muistaisin ikuisesti hänen toisen päivänsä klaanissa sinä päivänä, jona hän myös koki ensilumensa.
“Joo, leikitään nyt sellaista, että sinä olet lumihirviö ja jahtaat minua!” Kehräpentu hihkaisi ja lähti kipittämään karkuun. Hymyilin ehdotukselle ja pienelle ihanalle pennulleni. Lähdin tallustamaan lumessa käpälät tömähdellen kuin suuri lumihirviö konsanaan. Kehräpentu kikatti kipittäessään karkuun.
“Sinä olet niin nopea, etten meinaa saada kiinni!” murahdin madaltaen ääntäni sopivaksi lumihirviön rooliini. Kehräpentu vilkaisi taakseen. En ollut lähelläkään häntä, joten hän odotti hetken ja lähti taas vipeltämään karkuun joka hetki kasvassa hangessa. Pienet tassun jäljet painuivat lumeen enkä olisi millään halunnut niiden peittyvän saatika astua niiden päälle.
“Mikä lumihirviöllä kestää?” Kehräpentu naukui miltei turhautuneen oloisena.
“Hei, ei ole helppoa kannatella tätä jättisuurta lumihirviön kehoa näin pienillä tassuilla! Anna vähän armoa”, sanoin muka loukkaantuneena ja otin vähän vauhtia askeliini.

//Kehrä?

Kävelimme eteenpäin etsien hyvää paikkaa, josta aloittaa saalistaminen. Meinasin taas vaipua ajatuksiini, mutta Tuikelintu piti minut hereillä kompatumalla suureen puunjuureen. Kysyin heti oliko tuolle käynyt pahasti ja saadessani kieltävän vastauksen otimme partion kiinni pitkillä loikilla. Tuikelintu vitsaili jotain itsekseen tai minulle, mutta en ollut aivan tarpeeksi hereillä kuullakseni. En ollut kovinkaan hyvä vaanimaan, joten käytin paremmin osaamaani taitoa eli jäljitystä. Maistelin ilmaa keskittyneenä.
“Hei, kunhan saamme saalistuspartion hoidettua, niin haluaisitkohan sinä lähteä vielä tekemään jotain? Minä ajattelin jonain päivänä huiputtaa metsän suurimman puun. Se vasta on elämää! Tai sitten voisimme sukia turkkimme. Sinunkin turkkisi voisi kaivata sukimista, ainakin saalistuksen jälkeen ja en tietenkään tarkoita millään pahalla, muru. Eloklaanilaisten on vain syytä näyttää hyvältä!” Tuikelaulu keskeytti tekemiseni höpötyksellään. Minua ei kovasti haitannut tulla keskeytetyksi, sillä en löytänyt muutenkaan ilmasta yhtäkään hajujälkeä. Olin iloinen, että Käärmekulta oli jo synnyttänyt ja Kärpästassu oli jo oppilas, koska en olisi voinut kantaa huolta tiineenä olevan kumppanin ruuansaannista saatika monesta pienestä pennusta.
“Kaipa se käy, mutta koitetaanko kuitenkin saada vielä jotakin leiriin viemisiksi?” sanoin vilkaisten Tuikelintuun. En halunnut ilkeillä tälle, mutta me olimme metsässä saalistamassa emmekä juttelemassa. Etenkin nyt, kun tuoresaaliin määrä väheni vähenemistään tarvitsimme metsästä kaiken mitä irti pystyimme saamaan.
“Hei, haistan hiiren!” sihahdin innokkaasti, mutta mahdollisimman hiljaa, jotten säikyttäisi saalista pois. Tuikelintu valpastui heti. Auttaisikohan hän? Minä en uskonut tarpeeksi kykyihini saada kiinni yksi harvoista saaliseläimistä, jotka kohtaisimme.

//Tuike?

Aukiolla oli viileää ja katselin kylmän tullen huvennutta tuoresaaliskasaa hiljaa. Pörhistin karvojani estämään kylmää pureutumasta nahkaani ja olin kiitollinen tuuheasta turkistani. Lehtikatoon ei olisi enää pitkästi ja kuura maassa kimalteli kauniisti auringon säteiden osuessa siihen.
Yhtäkkiä joku ilmestyi vierelleni. Heilautin hännänpäätäni äkäisenä. Aamu ei ollut vielä pitkällä, enkä halunnut kenenkään pilaavan päivääni ennen kuin se oli edes ennättänyt alkaakaan.
Kääntäessäni päätäni huomasin kuitenkin Kortetuikkeen. Kai hänen seuransa ei olisi niin kamalaa…
“Huomenta, Korpikaste”, kolli tervehti. “Sinäkin olet jo jalkeilla. Oletko menossa johonki?”
“Huomenta, Kortetuike”, tervehdin häntäkin samalla nyökäten ja viittasin sitten päälläni uloskäynnin suuntaan. “Ajattelin lähinnä käydä pienellä kävelyllä puratakseni pakkautunutta ärtymystäni. Huomasin myös kuinka säälittävän näköinen tuoresaaliskasa on, joten saatan myös napata jotain siinä sivussa. Haluatko lähteä mukaan?” kysyin kollilta. Halusin oikeastaan hänen lähtevän mukaani siksi, että voisin valittaa hänelle kuinka rankkaa oli elää sellaisten sisarusten kanssa kuin Mustikkapyörre ja Kuusikkokuiske. Etenkin kiihtyneen keskustelun minun ja Mustikkapyörteen välillä. Sisareni sai vereni kiehumaan.

//Korte?

“Se on lunta, Kehräpentu. Lehtikato on tuloillaan”, emo vastasi ja katseli minua lämpimästi kun pompin valkeassa aineessa. Työnnyin lumessa eteenpäin ja emo päästi pienen kehräyksen.
“Oikeastikko? Lunta? Se on niin kylmää ja hassua!” huudahdin ja möngin lumessa kuin mato.
“Niin, joskus sitä tulee niin paljon, että jopa suurimpien kissojen on vaikea kävellä! Pian voimme rakennella lumesta jotain. Vaikka kokonaisen pesän!” emo sanoi ja innostuin. Toki jos lunta tulisi vielä paljon lisää minun olisi melkein mahdotonta liikkua, mutta ehkä olisin tarpeeksi kevyt olemaan lumen päällä? Loikin hiljalleen muotoutumassa hangessa ja yritin napata lumihiutaleita kielelleni.
Yhtäkkiä idea ponnahti mieleeni ja vielä isompi innostus nousi mieleeni. Paloin halusta päästä kertomaan sen emolle, ja niimpä loikin hänen luokseen hännätöpö heiluen.
"Emo, minä keksin jotain siitä sinun pesäehdotuksestasi!" hihkuin ja emo katseli minua hymyillen istuen häntä sievästi käpälien ympärillä.
"No? Mikäs se on?" hän kysyi hyväntuulisesti ja nousi pystympään.
"No, sitten jos lunta tulee vielä paljon enemmän, niin rakennetaan pesä ja leikitään, että ollaan tutkimusmatkalla etsimässä klaanille uutta kotipaikkaa, sillä... kaksijalat ovat rakentamassa metsään kaksijalkalaa!" sanoin loikin paikoillani lumessa.
"ja jos lunta ei tule niin paljoa, voimme vain kaivaa kuopan ja leikkiä että se on vanhaketunkolo!" tassuni kihelmöivät innosta. En ehkä muistanut menneisyyttäni, mutta tarvitsiko minun? Minulla oli ihana koti, ja ihana emo. Ihan sama, vaikkei Perhopuro olisikaan biologinen emoni, hän olisi aina emoni.

//perho :D

"Lopulta kipu käy jo niin sietämättömäksi, että et voi muuta kuin purra koko raajan irti. Ja sen jälkeen voit varsinkin sanoa hyvästit ulkoilulle.”
Tuijotin Leimusilmää epäuskoisena yrittäen tulkita, oliko hän tosissaan vai oliko tämä taas yksi hänen huonoista vitseistään. Jos jotain, niin hänen kertomansa ei todellakaan kuulostanut hauskalta.
Edelleen kulmat kurtussa ja silmät vihaa leiskuen käänsin katseeni Sadeturkkiin, joka katsoi edelleen Leimusilmää. Emon ilmettä oli nyt vaikea arvioida. No, eipä hän tyytyväiseltäkään näyttänyt. Arvelin sen mitä Leimusilmä oli kertonut järkyttäneen emoani. Miksi muuten Sadeturkki olisi yhtäkkiä noin hiljaa?
Vilkaisin uudestaan parantajaa. Valkomustan kollin ilme oli vakava.
"Mikset sitten kertonut tuota heti alkuun?" kysyin.
"Yleensä minun ei tarvitse. Koska useimmat soturit noudattavat ohjeitani ilmankin", parantaja sanoi.
Hän kyllä kuulosti vakuuttavalta. En kuitenkaan pitänyt siitä, miten Leimusilmä vihjasi minun olevan jotenkin tyhmempi kuin muut soturit. Niin minä ainakin viimeisen lauseen tulkitsin. Minusta kaikkien oli ihan hyvä käyttää omää päätään ja tehdä omat valintansa, eikä vain totella muita sokeasti.
Minun oli kuitenkin pakko ottaa parantajan varoitus vakavasti. Viivästynyt parantuminen ei olisi ollut ongelma, mutta raajan menetys oli aivan toinen asia.
Edelleen tuohtuneena murahdin:
"Okei sitten. En mene metsään vaeltelemaan."
Sadeturkki katsoi minuun huojentuneena. Sitten harmaa naaras vaihtoi katseita Leimusilmän kanssa. Se ärsytti minua. Enkä edelleenkään pitänyt siitä, miten nuo kaksi olivat yrittäneet kontrolloida minun toimiani. Ja ilmeisesti yrittivät edelleen, koska emoni avasi taas suunsa.
"Saatanko sinut sotureiden pesälle?" Sadeturkki kysyi ilmeisesti aikeissa edelleen varmistaa, että varmasti pitäisin sanani.
"Ei kiitos. Koska leiriin en jää!" sähähdin.
Tunsin useampien eloklaanilaisten katseiden kääntyvän suuntaani jälleen. Leimusilmän ja Sadeturkin kulmat kohosivat, mutta ennen kuin kumpikaan sai sanotuksi mitään kampesin itseni ylös niin nopeasti kuin kykenin ja linkutin ulos leiristä.
Ulos päästyäni käännyin vasemmalle. Laukkasin kolmella jalalla vähän matkaa leiriä ympäröivien pensaiden viertä, kunnes löysin ihan kelvolliselta näyttävän paikan itseäni hiukan suuremman kiven vierestä. Siinä kasvoi sammalta, joka oli kylläkin kuuran peitossa. Mutta mitä pienistä. Pääasia, että saisin kyyhöttää täällä ihan omassa rauhassani.
Asetuin kerälle selkä kiveä vasten ja laskin pääni terveen etukäpäläni päälle.
Nyrjähtänyt jalkani harmitti minua aivan suunnattomasti. Olin ihan varma, että masentuisin, jos se ei paranisi muutaman päivän sisällä. Miten ihmeessä muka saisin aikani kulumaan? Huokaisin syvään, ja kun kiukkuni oli ehtinyt vähän laantua, minusta tuntui, että alkaisin kohta itkeä. En kuitenkaan halunnut itkeä. Minulla oli sellainen kutina, että emoni saattaisi tulla etsimään minut. Hänellä kun tuntui olevan pakkomielle katsoa perääni kuin minkäkin hulikaanipennun, vaikka olin ollut soturi jo usean kuun ajan.

//Sade tai Leimu?? Voitte myös jatkaa keskenänne jos haluatte! Tää tilanne voi jatkua tai olla jatkumatta Ropinan kannalta, mulle ei oo väliä :D

Naurahdin huvittuneena, kun Helletassu luuli jonkun hyökkäävän leiriin - ei nyt sentään! Kun selitin tilanteen kollille, hän näytti hiukkasen pettyneeltä, mutta lähti kuitenkin lumikissan rakennukseen mukaan ilmeisen iloisena. Sanoin olevani aika haka lumikissojen teossa, mutta en todellisuudessa ollut ihan varma olinko siinä oikeasti hyvä. Ainakin minä pidin siitä, eikö se ollutkin tärkeintä? Lumi oli ihanaa ja nyt kun sitä oli siitä täytyisi ottaa kaikki irti! Vilkaisin välillä Helletassuun, joka oli jo hyvässä vauhdissa lumipallonsa kanssa. Pyörittelin omaani harhautuen aina välillä katselemaan kuinka valo kimmelsi hangen pinnasta kauniisti. Leirissä ei ollut ihan hirveän paljon lunta, koska kissat tamppasivat sen kasaan kulkiessaan omien askareidensa parissa, mutta kyllä saisimme koskemattomasta lumesta vielä jonkinlaisen lumikissan aikaiseksi.
“Miten edistyy?” kysyin Helletassulta, joka näytti siltä että koitti sukellella lumen seassa viikset ilosta väpättäen. Hän nosti päätään, joka oli aivan lumessa. Kuononkin päällä oli lunta, mutta oppilas puhalsi ne pois.
“Hyvin!” Helletassu vastasi riemastuneena. Naurahdin tuon innolle ja ihanalle nuoren kissan energialle. Hän oli vielä niin nuori, että osasi vielä ottaa suuremmin kaikesta iloa itselleen.
“Pyöritäppäs oma pallosi tänne niin koetetaan kasata tästä ihan ihka oikea lumikissa”, naukaisin edelleen hyvin iloisella äänensävyllä. Leikit saivat minut niin iloiseksi pennuista puhumattakaan. Helletassu ei ehkä ollut enää -pentu, mutta hän oli kyllä pentu. Vasta aivan pieni nuori oppilas, jolla oli koko elämä edessä. Muistin sen seikkailunhalun, jonka olin omannut hänen ikäisenään. Se ei ikinä päihittäisi mitään mitä koin nykyään.

//Helle?

Viime päivinä metsään oli satanut ensimmäinen lumi. Kaikki näytti niin puhtaalta ja valkoiselta, että tuntui vähän ikävältä pilata se tassuttelemalla ympäriinsä ja jättämällä jälkiä koskemattomaan hankeen.
Minä ja Lieskakajo olimme olleet tänäkin aamuna yhdessä saalistamassa. Olin halunnut auttaa ystävääni pitämään ajatuksensa toisaalla huolistaan Kujekullan suhde-elämän puolesta ja keksinyt meille hyödyllistä tekemistä silloinkin, kun emme partioineet tai hoitaneet muita askareita. Olimmekin ahkeroineet ja tuoneet leiriin niin paljon saalista kuin vain olimme löytäneet ja onnistuneet saamaan kiinni. Tällä kertaa panoksemme toi tuoresaaliskasaan useita hiiriä ja myyriä sekä yhden oravan, jonka olimme napanneet yhteistyöllä.
“Voisin viedä Kimalaistoiveelle ja pennuille pari myyrää”, tuumasin ääneen Lieskakajolle, joka oli pysähtynyt näyläämään irti lunta anturoidensa välistä. Kollikissa nyökytteli päätään hyväksyvästi.
“Tästä kyllä riittää monelle ateriaksi”, Lieskakajo sanoi ja nosti katseensa minuun. Hän vaikutti olevan tyytyväinen saaliiseemme, ja niin olin kyllä minäkin.
“Nähdään taas myöhemmin!” Heilautin häntääni toverilleni, nappasin pari myyrää hännästä hampaisiini ja tallustin pentutarhalle tapaamaan tytärtäni ja pennunpentujani.
Kuten tavallista, pentutarhalla oli varsin villi meno. Pörriäispentu näytti onnistuneen iinnostamaan sisaruksensa mukaan sammalpalloleikkiin, ja kolmikko temmelsi pesän perällä keskenään. Kimalaistoive suki itseään pedillään, mutta kuuli kai askeleeni, sillä hänen katseensa singahti saman tien minuun, kun työnnyin peremmälle pesään. Laskin myyrät kuningattaren pedin viereen ja kumarruin hieromaan leuallani hänen päälakeaan.
“He alkavat olla jo vähän liian isoja tähän pesään”, naukaisin veikeästi tyttärelleni, nyökäten vähän leikkivien pentujen suuntaan. Kolmikko tulisi aivan juuri kuuden kuun ikään, minkä jälkeen heistä nimitettäisiin soturioppilaita. Se oli nuorelle kissalle suuri harppaus klaanielämään, kun maailma avartuisi tutun ja turvallisen leirin ulkopuolelle asti. “Oletteko Irvikidan kanssa miettineet, millaiset mestarit heille sopisivat?”

//Kimmo? (⁠◍⁠•⁠ᴗ⁠•⁠◍⁠)

Kiurutassu makasi vuoteessaan häntä nenänsä päällä ja käpälät tiukasti yhdessä. Ulkoa tuleva kylmä, viiltävä ilma kirveli hänen käpäliään. Aurinko paistoi hentoisesti puiden läpi.
Kiurutassu käänsi kylkeään, mutta hänen oli mahdotonta nukahtaa uudestaan. Hän päätti katsoa, oliko Tupsutassu jo hereillä. Kolli kuitenkin nukkui vielä vuoteessaan kyljet hitaasti kohoillen. Kiurutassu huokaisi hiljaa, ravisteli päätään ja vilkaisi aukiolle. Muutamat soturit olivat jo hereillä, kuten myös Mesitähti ja Korppisiipi. Kiurutassulla ei olisi harjoituksia tänään - Lieskakajolla oli kuulemma muuta menoa. Hän toivoi pääsevänsä kerrankin yksin metsälle, sillä hän halusi näyttää taitonsa muille sotureille. Hän halusi osoittaa olevansa pian jo valmis soturiksi, vaikka ajatus jännitti ja hieman kauhistuttikin häntä. Kiurutassulla oli vielä kuitenkin paljon opittavaa Lieskakajolta. Hänen käpälänsä kihisivät innostuksesta, kun hän loikki aukion poikki kysymään Korppisiiveltä asiasta. Päästessään varapäällikön luo hän hidasti vauhtia ja laski päänsä kunnioittavasti. Korppisiipi nyökkäsi hänelle hyväksyvästi.
“Olet aikaisin hereillä.” Korppisiipi huomautti.
Kiurutassu nyökäytti päätään.
“En saanut enää unta. Ajattelin tulla kysymään, että voisinko mennä saalistamaan.” hän piti äänensä rauhallisena.
“Yksinkö?” Korppisiipi heilautti häntäänsä.
“Joo. Lieskakajolla ei ollut minulle tänään harjoituksia.” Kiurutassu selitti.
Korppisiipi hymähti. “Kaipa se käy.”
Kiurutassu räpäytti silmiään mielissään.
“Kiitos!” hän maukui. Sitten hän lähti leiristä.

Leikimme Kehräpennun kanssa päällikköä ja soturia. Kehräpentu oli niin suloinen heittäytyessään täysin omaan rooliinsa ja nimittäessään minut varapäällikökseen Kehrätähtenä. Olin ylpeä naaraasta, aivan valtavan ylpeä. Hän oli jo hyvin nopeasti sisäistänyt klaanin tavat ja säännöt sekä oli selvästikin innokas oppimaan lisää. Kehräpennusta tulisi todella hieno lisäys Eloklaanin sotuririveihin. Leikittyämme hetkisen istahdin hetkeksi paikoilleni lepuuttamaan jalkojani. Yhtäkkiä yksi yksinäinen lumihiutale tipahti nenälleni. Silmäni laajenivat ja nostin katseeni taivaalle, jota täplitti valkoinen maata kohti tippuva joukko lumihiutaleita. Pomppasin pystyyn ja katsahdin Kehräpentuun nähdäkseni tämän reaktion.
“Emo, mitä tämä aine on?” pentu kysyi nostellen käpäliään. Hänen turkkiinsa oli kiinnittynyt jo useampi hiutale.
“Se on lunta, Kehräpentu. Lehtikato on tuloillaan”, kerroin hymyillen. En mitenkään hirveästi pitänyt lehtikadosta, mutta lumen tulo merkitsi aina loppua märälle ja inhottavalle lehtisateelle sekä vuodenaikojen edistymistä kohti viherlehteä! En vvoinut uskoa, ettei Kehräpentu ollut nähnyt yhtäkään viherlehteä. Meille tulisi niin ihanaa yhdessä aurinkoisissa kohdissa lepäillen ja joessa uiden! Sitten minuun iski kauhea pelko. Entä, jos Kehräpentu kokeilisi uida ja hänelle kävisi kuten Jänötassulle tai mitä, jos hän kokeilisi jäätä ja tippuisi läpi! Sydämeni pamppailu kuului korvissani asti, mutta koitin keskittyä Kehräpentuun nyt. Hän oli nyt turvassa. Hän oli vierelläni.
“Oikeasti! Lunta? Se on kylmää ja ihan hassua!” Kehräpentu naukui hämmästyneenä. Naurahdin pennulle. Hänelle kaikki oli tottakai uutta ja outoa.
“Niin, joskus sitä tulee niin paljon, että jopa suurimpien kissojen on hankala kävellä! Pian voimme rakennella lumesta jotain. Vaikka kokonaisen pesän!” ehdotin iloisesti. Ehkä Kehräpentu lähtisi mukaan emonsa ideaan. Hymyilin ja katsoin pentua, joka nyt loikki ja koitti saada kiinni taivaalta leijailevia lumihiutaleita.

//Kehrä?

“Ja sitten tämä..” Lieskakajo piirsi kynnellään lumeen kuvion. “Olisi vastustajasi. Sinä taas olisit-”, kolli piirsi taas hankeen merkin. “..tässä. Miten sinä hyökkäisit?”
Helletassu tuijotti kollin piirtämää tilannetta kuumeisesti. Jos hän seisoisi suoraan vastustajan edessä, eikö olisi parasta vain hyökätä voimalla ja ryminällä? Helletassu vilkaisi isäänsä, jonka kasvoilla oli jopa hieman vakava ilme. Kolli ei halunnut tuottaa pettymystään. Lieskakajon kysymykset olivat kuitenkin vaikeita.
“No. Ainakin minä katsoisin häntä silmiin ja yrittäisin näyttää voimakkuuteni niin! Ja sen jälkeen hyökkäisin vaikkapa…” Helletassu piti pienen miettimistauon. “silmiin? Hän sokeutuisi hetkeksi ja minä olisin etulyöntiasemassa?” Lieskakajo virnisti lempeästi, mutta pudisti sitten päätään. ”Ihan nerokkaasti ajateltu, mutta tositilanteessa sinulla ei ole varaa ihastella vastustajasi silmiä. Ei vaikka hän olisi kuinka hyvännäköinen”, Lieskakajo hymähti ja pörrötti poikansa päätä.
“Isi! Turkkini menee pilalle. Minun pitää näyttää siistiltä”, Helletassu nurisi ja pyöräytti silmiään. Luulisi Lieskakajon nyt tietävän! “Eikä kannata tähdätä heti silmiin. Sinun kannattaisi-” “Lieskakajo! Partio lähtee ja Korppisiipi käski sinut mukaan.” Punertava kolli loi poikaansa pahoittelevan katseen. Lieskakajon selitys oli keskeytynyt kriittisellä hetkellä.
“Pitää mennä. Nähdään myöhemmin, Tiikeri. Kerron sinulle sitten miten voitat kaikki kuolonklaanilaiset”, Lieskakajo hymyili ja sukaisi nopeasti Helletassun päälakea.Nuori oppilas ei ollut lainkaan mielissään siitä, että Lieskakajo oli kutsuttu juuri nyt partioon, mutta hän ymmärsi. Hänen isänsä oli taatusti tärkeä kissa partioissa! Heti Lieskakajon kadottua näköpiiristä tylsyys iski kynsien lailla. Kolli oli käynyt jo aiemmin Varjoliekin järjestämissä harjoituksissa, mutta oppilaan mestari oli antanut hänelle loppupäivän vapaaksi. Helletassu huokaisi ja piirteli poissaolevana lumihankeen kuvioita. Ehkä hän kertoisi Pörriäispennulle päivän tapahtumista! Sitten he voisivat yhdessä harjoitella ja keksiä miten Lieskakajon harjoitus ratkaistiin. Helletassun kasvoille levisi päättäväinen hymy. Sen jälkeen he voisivat harjoitella taistelua ja ehkä hän jopa saisi salakuljettua Pörriäispennun ulos leiristä. He olivat yrittäneet karata aiemminkin, mutta aina joku sai heidät kiinni. Joskus soturit olivat niin tylsiä! Pörriäispennulla oli soturin mieli. Hän kyllä pärjäisi leirin ulkopuolellakin. Olihan Kärpästassukin jo oppilas. Pörriäispentu voittaisi moisen hippiäisen mennen tullen! Kollin istuskellessa hänen korviinsa kantautui sana ‘lumikissa’. Mitä, missä? Oliko metsä täynnä kuolleita kissoja ketkä olivat muuttuneet lumikissoiksi? Siistiä! Helletassu ampaisi ylös ja pälyili ympärilleen - kuin taisteluun valmistautuen.
“Mitä, hyökkääkö joku?” Helletassu hihkaisi ja huitoi sinne tänne. Missä Pörriäispentu oli, kun leirissä kerrankin tapahtui?
“Ei”, soturi naurahti ja Helletassu käänsi päätään hieman pettyneenä. Hän oli ajatellut pääsevänsä taistelemaan. “Ai. Mitä sinä sitten sanoit niistä lumikissoista?” kollikissa kysyi hieman iloisemmin. “Haluaisitko sinä rakentaa minun kansani sellaisen? Voisin näyttää sinulle miten niitä tehdään. Olen aika haka lumikissojen teossa!”
Pian Nopsaliekin into oli tarttunut Helletassuunkin ja kolli oli tyystin unohtanut taisteluhaaveet. Nyt kolli pyöritteli täyttä häkää lumipalloa ja vilkuili aina välillä vanhemman soturin suuntaan. “Näinkö? Mitä minä sitten teen?” Helletassu kysyi innokkaasti ja hautasi käpälänsä lumeen. Hetki sitten hän ei ollut koskaan kuullut koko lumesta ja nyt hän oli aivan rakastunut siihen! Lumi tuntui niin hyvältä. Jokainen solu ja aisti tuntui heräävään eloon, kun Helletassu hautasi itsensä lumeen. Kollin viikset värähtelivät hyväntuulisesti mitä syvemmälle hän itseään hautasi.

//Nopsa? >:D

Siitä oli vain joitakin päiviä, kun Helletassu oli nimitetty Varjoliekin oppilaaksi, suunnilleen samoihin aikoihin, kun ensilumi oli sadellut maahan.
Varjoliekki ei ollut tuntenut itseään pitkään aikaan niin merkitykselliseksi kuin nyt, kun hän vihdoin oli saanut ensimmäisen oppilaansa vastuulleen. Hän oli päättänyt, että antaisi kaikkensa tähän tärkeään tehtävään. Hän ei tuottaisi klaanille tai oppilaalleen pettymystä, vaan pitäisi huolen, että siirtäisi kaiken Mesitähdeltä oppimansa - mitä nyt vain oli mahdollista opettaa ilman Mesitähteä itseään ja niitä korvaamattomia päällikön viisauksia - tälle nuorelle kissalle. Mesitähden tiedot ja taidot olivat hyvin arvokkaita. Varjoliekillä oli siis pienoiset paineet sen suhteen, osaisiko hän itse opettaa tärkeimmät näistä Helletassulle. Soturin omista oppilasajoista tuntui jo olevan melkein ikuisuus, eikä hän ollut itsevarma siitä, muistiko varmasti kaiken Mesitähden opettaman. Mutta hän tekisi parhaansa. Siitä ei ollut kysymystäkään.
Vilpoinen tuuli pörrötti Varjoliekin kermanväristä turkkia, kun hän asteli Helletassun kanssa harjoittelupaikkaa kohti. Soturin seuraava askel osui ohuen lumikerroksen päälle, jota hän ei ollut huomannut. Vaaleaturkkinen kolli sai pahat vilunväristykset, mutta hän oli melkein vakuuttunut, että ne tulivat pelkästä lumen näkemisestä.
Helletassu vilkaisi Varjoliekkiin toinen kulma hiukan kurtussa.
"Pelästyitkö sinä lunta?" nuori kolli ihmetteli.
"Minä palelen aika helposti", Varjoliekki vastasi. "En varsinaisesti odota lehtikatoa."
Helletassu tuijotti hetken Varjoliekkiä hämmentyneenä.
"Ai... Minä odotan! Lehtikato kuulostaa ihanalta!" valkoruskea kolli maukaisi ja hyppelehti muutaman askeleen eteenpäin.
Varjoliekkiä hymyilytti - jos nyt niin voi sanoa, sillä se ei näkynyt ulospäin kuin hentona silmäluomien siristyksenä, jonka kenties vain Sadeturkki ja kollin tyttäret olivat oppineet tunnistamaan. Ehkä Mesitähtikin.
Soturi lähti johdattamaan Helletassua oikeaan suuntaan; hän ei ollut varma muistiko oppilas vielä reittiä.
Perillä Varjoliekillä kesti vähän aikaa saada nuori kolli rauhoittumaan tarpeeksi istuakseen hetkeksi aloilleen.
"Varjoliekki, joko me tänään harjoitellaan sitä taistelemista? En jaksa harjoitella vaanimista enää!"
Varjoliekki tarkkaili harvinaisen malttamatonta ja suorapuheista oppilastaan hetken. Helletassu toi hänen mieleensä Ropinaroihun... heissä oli luonteen osalta jotain samaa. Ja jos Varjoliekki jotain oli tyttärensä kanssa oppinut, niin sen, että joskus oli hyvä vain antaa olla. Joskus piti antaa periksi ja joustaa omalta puoleltaan, etteivät asiat menneet ihan turhan vaikeiksi.
"Kyllä. Tänään harjoittelemme puolustautumisen perusteita", Varjoliekki sanoi.
Todellisuudessa Helletassu ei ollut vielä oppinut tiettyjä vaanimisen perusteitakaan, mutta Varjoliekki päätti, että se voisi kyllä odottaa. Hän ei halunnut kyllästyttää oppilastaan, joka ei selvästikään ollut mikään helpoin tapaus koulutettavaksi ainakaan sen perusteella, miten kaikki edelliset harjoitukset olivat menneet. Helletassu uhosi taitojaan jatkuvasti ja valitti heti, jos opeteltava asia ei ollut hänelle kaikista mielenkiintoisimmasta päästä. Varjoliekki oli jo monta kertaa tuntenut itsensä täysin avuttomaksi tuon voimakasluontoisen nuoren kollin kanssa.
"Mutta minä haluan olla hyökkääjä!" Helletassu valitti.
"Siihen on syy, miksi opetan sinut ensin puolustautumaan. Osaatko sanoa, mikä se on?" Varjoliekki maukui.
"En tiedä. Mutta kun olen oikeasti tosi hyvä hyökkäämään, etkä ole vieläkään antanut minun näyttää taitojani! Katso vaikka!" Helletassu naukaisi. Pieni kolli nousi takajaloilleen ja alkoi huitoa etukäpälillään vimmatusti.
"Siitäs sait! Ja siitä!" valkoruskea kolli mourusi kovaan ääneen matalalta kurkusta, mutta ei näyttänyt kovin uhkaavalta. Helletassu näytti enemmänkin leikkivältä pennulta.
Näky oli huvittava, mutta Varjoliekki ei viitsinyt naurahtaa. Hän pohti, miten oikein saisi kaiken tämän innon ja tarmon kanavoitua oikeisiin asioihin. Helletassu oli kuitenkin vasta nuori oppilas, Varjoliekki ajatteli - ehkä hän rauhoittuisi kasvaessaan?
"Uskon, että saamme sinusta vielä oivallisen taistelijan", Varjoliekki sanoi kannustavasti.
"Sitä varten meidän on kuitenkin keskityttävä oikeisiin asioihin", hän huomautti.
Helletassu katsoi häneen nyrpeänä, mutta näytti rauhoittuvan vähän.
"Okei sitten... Osaan kyllä puolustautuakin, odotas vain, kun näet!" oppilas maukaisi.
"Selvä. Katsotaan. Puolustautuminen on monissa tilanteissa paljon tärkeämpi taito kuin hyökkääminen. Taistelussa hyvä puolustautuminen tarkoittaa, että vahingoitut vähemmän. Pystyt silloin taistelemaan kauemmin", Varjoleikki selitti.
Kerrankin hänen oppilaansa kuunteli korvat höröllä.
"No niin. Leikitään, että minä olen vihollinen", kermanvärinen kolli aloitti harjoituksen oitis, ennen kuin Helletassu ehtisi taas harhautua muualle.
"Henkäystähti", Helletassu tarkensi vakavana. Kolli näytti jo eläytyvän kuvitelmaan.
"Vaikka niin", Varjoliekki sanoi. "Minä hyökkään kohta, ja silloin sinä puolustaudut."
Raidallinen soturi lähti kiertämään oppilasta hitaasti ympäri.
Hyökätessään hän piti huolen, ettei ollut liian raju. Nämä olivat kuitenkin Helletassun ensimmäiset taisteluharjoitukset. Niinpä Varjoliekki tähtäsi oppilaan selkään.
Helletassu kaatui kyljelleen maahan. Oppilas oli todella hidas reagoimaan, mutta sai lopulta käännettyä itsensä kohtaamaan Varjoliekin ja alkoi huitoa tassuillaan hirmuisesti. Vain osa iskuista osui mestariin. Varjoliekki antoi oppilaalle hiukan lisäaikaa esittäessään, että yritti päästä kynsiksi Helletassun kaulalle. Vihdoin selälleen kääntynyt Helletassu kuitenkin löysi oikean position takajaloillaan. Oppilas potkaisi Varjoliekin vatsaa yllättävän kovalla voimalla, ja hintelä soturi lensi irti Helletassusta. Samaa tosin tuskin olisi käynyt Henkäystähden kohdalla.
"Hienoa", Varjoliekki kehui. Hän muisti, miten hyvältä Mesitähden kehut olivatkaan silloin nuorena tuntuneet.
Varjoliekki oli antanut melko paljon siimaa oppilaalle, mutta seuraavalla kerralla hän osasi jo antaa sopivan määrän haastetta toiselle.
Harjoitusten päätyttyä kumpikin oli ihan poikki. Erityisesti Helletassu, joka oli vaikuttanut tuhlaavan vähän liikaakin energiaa huitomalla päättömästi sinne tänne etukäpälillään uhitellessaan 'Henkäystähdelle'.
"Hyvä. Yritä ensi kerralla kohdistaa iskusi hiukan harkitummin. Sinulla on voimaa ja taktiikkakin alkaa luonnistua, joten tästä on hyvä jatkaa. Voimme palata leiriin nyt", Varjoliekki maukui harjoitusten päätteeksi.
"Äh, leirissä on tylsää! Mene sinä vain. Minä jään vielä harjoittelemaan!" Helletassu päätti.
Varjoliekiltä pääsi syvä huokaus.
"Minulla on kyllä nämä taktiikat täydellisesti hallussa", hän kuuli Helletassun sanovan, kun tämä hyökkäsi risun kimppuun ja alkoi potkia keppiä takajaloillaan.
"Tule nyt. Et voi harjoitella koko päivää, jotta jaksat huomenna", Varjoliekki yritti epätoivoisena.
"Kaverisi varmaan odottavat sinua jo leirissä. Voit vaikka leikkiä sotaa heidän kanssaan."
Oksaa raatelevan Helletassun pää kääntyi ylös viimeisen lauseen kohdalla.

Myöhemmin samana päivänä, aterian jo syötyään Varjoliekki oli siirtynyt vaihtamaan kieliä Kastesulan kanssa. Sadeturkki mahtoi olla partiossa, sillä kumppani ei ollut tullut syömään hänen kanssaan. Perhe vaihtoi usein kieliä keskenään tähän aikaan päivästä, Ropinaroihua lukuun ottamatta, joka liittyi seuraan vain hyvin harvoin. Tyttäret tosin viettivät melko paljon aikaa kahdestaan. Se oli Varjoliekistä hyvä asia, vaikka hän itse kaipasikin Ropinaroihun seuraa usein. Nyt näytti kuitenkin siltä, että Varjoliekki ja Kastesulka vaihtaisivat kieliä kaksin.
Sekä Varjoliekillä että hänen rauhallisella tyttärellään oli molemmilla yleensä melko vähän asiaa. He puhdistivat turkkejaan hiljaisuudessa, mikä tuntui kollista kotoisalta. Kastesulka auttoi irrottamaan lehden Varjoliekin hännästä, ja suki sen sitten puhtaaksi huolellisesti.
"En huomannutkaan tuota. Kiitos", soturi maukui tyttärelleen.
Sinikilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras hymyili lempeään tapaansa.
"Olet ollut aika poikki viime aikoina", Kastesulka totesi.
Varjoliekki pohti asiaa. Niinkin voisi sanoa. Tai sitten voisi sanoa, että oppilaan kouluttaminen ei ollut ihan sellaista, mitä kolli oli kuvitellut.
"Niin kai."
"Et ole käynyt edes kävelyllä moneen päivään", tytär huomautti.
"Olet oikeassa. Se voisi itse asiassa tehdä hyvää minulle", Varjoliekki tuumi. Hän arvosti suunnattomasti Kastesulan huomaavaisuutta. Tyttärellä oli tapana vähän huolehtia kaikista.
"Mitä sitten odotamme? Tule!" Kastesulka oli hetkessä ylhäällä ja menossa.
Varjoliekki kampesi nopeasti itsensä ylös. Hän jolkutti Kastesulan perässä leirin uloskäynnille.
Metsässä kävellessään kolli kiinnitti tällä kertaa tarkemmin huomiota lumeen. Hän pyrki kävelemään ainoastaan lumettomassa maastossa, puiden latvojen alla.
"Miten Helletassun kanssa on mennyt?" Kastesulka kysyi.
Tytär luuli kai vaihtavansa puheenaihetta, mutta oli todellisuudessa avannut kysymyksen asian ytimeen. Varjoliekki oli aivan poikki vaivalloisista yrityksistä käsitellä Helletassua ja saada tämä keskittymään koulutukseen.
"Rehellisesti, en tiedä kuinka selviän hänen kouluttamisestaan", Varjoliekki sanoi vihdoin.
Kastesulka katsoi häneen kysyvästi, silmät hämmennyksestä pyöreinä.
"Enkä tarkoita, että olisin välttämättä muita huonompi mestari. Ainakaan mitenkään huomattavasti. Tämä mestaruus ei vain ole ihan ollut sitä, mitä kuvittelin sen olevan...", hän myönsi.
"Mitä tarkoitat?"
"Olen aivan poikki. Oppilaani on ihan mahdoton", Varjoleikki kertoi, eikä voinut enää estää itseään avautumasta oikein huolella. "Helletassu on kyllä hauska kissa ja mukavakin, mutta minusta tuntuu, etten saa häntä kuuntelemaan puoliakaan ajasta. Hänellä on aina joku oma juttu menossa. Hän valittaa aina, jos emme harjoittele hänelle mieluista asiaa... Joudun vänkäämään hänen kanssaan ihan jatkuvasti. Ja hän puhuu paljon, mikä on aika uuvuttavaa minulle jo itsessään, mutta se on tietysti asia erikseen... En tosiaan tiedä, mitä teen hänen kanssan."

//Kaste?

Kun emo ehdotti leikkiä, olin hypätä turkistani innosta. Leikkimistä! Ehdottomasti tahtoisin leikkiä!
“Joo!” hihkaisin ja ponkaisin ylös. “Leikitään jotain!” Kaivoin pääkoppaani etsiäkseni jotain mitä voisimme leikkiä.
“Jotain petoleikkiä?” mietin hiljaa, “vaikka koiraleikkiä?” yhtäkkiä mielessäni välähti usvainen kuva kuolaavista yhteen loksahtavista vahvoista leuoista ja kauhu tuli, ja seuraavassa hetkessä se oli poissa.
“Onko sinulla ideoita? Mitä te leikitte emo?” kysyin innoissani ja pompin paikoillani.
“No, piilosta ja päällikköleikkiä ja paljon kaikkea”, emo kehräsi ja päällikkö leikki herätti huomioni.
“Päällikköleikki? Miten se menee?” kysyin innoissani.
“Joku on suuri päällikkö ja muut ovat sotureita”, emo selitti ja innostus kasvoi sisälläni hetki hetkellä suuremmaksi. Se kuulosti mahtavalta!
“Leikitään sitä!” hihkaisin ja loikkasin lähimmälle kivelle. “Minä, Eloklaanin suuri päällikkö Kehrätähti, käsken kaikki tänne ..öh.. tarhakivelle klaanikokoukseen!” ilmoitin ja emo tassutteli nöyränä kiven luo hymyillen.
“Mitäköhän asiaa Kehrätähdellä on?” emo supatti mielikuvituskissan korvaan hänen vieressään. Päästin pienen kehräyksen ja yritin sitten vakavoitua.
“Minulla on huonoja uutisia. Varapäälikkömme on kuollut ja minun on päätettävä seuraava varapäällikkö”, sanoin ja odotin väkijoukon(eli emon) reaktiota. Emo henkäisi muka kauhuissaan. Hän kuiskutti kuin olisi ollut mosta kissaa. Tämä oli mahtavaa! Nautin tästä niin paljon!
“Nyt päätän uuden varapäällikön. Päätös oli vaikea, sillä klaanissa on paljon taitavia ja kyvykkäitä kissoja, mutta uskon, että päätökseni on oikea”, pidin dramaattisen tauon ja julistin; “Perhopurosta tulee Eloklaanin seuraava varapäällikkö! Olet osoittanut uskollisuutesi ja viisautesi näinä menneinä vuodenaikoina. Tule tänne ja ota paikkasi viereltäni.”
Perhopuro laski päätään kunnioittavasti.
“Kiitos, suuri Kehrätähti! Lupaan ja toivon, ettet tule pettymään valintaasi!” emo sanoi ja tassutti viereeni.

Kun olimme leikkineet hetken, taivaalta alkoi yhtäkkiä sataa hiljalleen leijaillen jotain, kylmää, valkoista pehmeää höttöistä asiaa. Aivastin pienesti kun sitä laskeutui nenälleni.
“Emo, mitä tämä aine on?” kysyin ihmeissäni kun valkoinen ihme juttu peitti maan.

//Perho :D

Istuskelin leirin reunalla katsellen kissoja. Mietin emoani pitkästä aikaa. Valkoturkkinen naaras oli syöpynyt verkkokalvoilleni ikuisesti kyyneleet silmissä kääntyessään viimeisen kerran pois päin minusta ennen kuin lähti klaaninsa luokse. Sitten myöhemmin hän oli kohdannut loppunsa. Muistin myös aivan liian elävästi kuinka kynteni olivat Hahtuvatassun - oman sisareni - kurkun sisällä. Koitin karistaa ajatuksiani päästäni nousten ja kuljeskellen hiukan edes takaisin. Olin jo hyväksynyt tappaneeni kissan, mutta joskus minusta tuntui epäonnistuneelta rääpäleeltä. Katselin ympärilleni leirissä ja huomasin entisen oppilaani Kuusikkokuiskeen. Hänkin oli merkki siitä, etten ollut pelkkä turhake. Olinpa sentään kouluttanut oppilaani hienoksi nuoreksi soturiksi, joka teki kaikkensa klaaninsa eteen.
“Hei, kuinka pärjäilet?” kysyin naaraalta hymyillen lempeästi. Mustaturkkinen soturi säpsähti ajatuksistaan ja katsahti minuun yllättyneesti.
“Hyvin kiitos”, hän naukui. Tiesin toisen olevan pidättyväinen, mutta en antanut sen estää kysymyksiäni. Jos naaras ei haluaisi vastata, hän tietäisi kyllä mitä tehdä. Minulle hän voisi aina sanoa ei. Tiesin sen jo hänen oppilasajoiltaan.
“Oletko jo syönyt tänään? Voisimme napata yhden jäniksen kasasta, jos olet jo partioinut”, ehdotin, sillä muistin naaraan lempiriistan olevan tuoreet jänikset. Hän vihasi lintuja, kun niitä oli tullut partiossa vastaan hän oli aina epäröinyt ja yrittänyt keksiä muuta, mutta suoriutunut silti hienosti nappauksesta.
“Kyllähän se käy. Olin aikaisemmin kahdessa rajapartiossa”, Kuusikkokuiske naukui edelleen rauhallisesti. Hän oli aina niin tyyni ja lempeä. Siksi pidinkin naaraasta niin kovasti.
“Hyvä!” vastasin iloisesti ja loikin parilla pitkällä loikalla tuoresaaliskasan luokse. Se oli hyvin pieni, kun monen kissan nälkä oli jo laannutettu sen sisällyksillä. Kasassa oli jäljellä kutenkin kaksi jänistä, joten otin niistä pienemmän ja palasin Kuusikkokuiskeen luokse makoisa saalis suussani. Laskin sen hänen eteensä ja kävin makuulle toisen viereen.
“Saat osoituksen ylpeydestäni ensimmäisen haukun muodossa”, sanoin ja katsoin Kuusikkokuisketta. Hänen kauniisti kimaltelevat silmänsä siirtyivät minuun kysyvästi.
“Olen ylpeä siitä millainen soturi sinusta on tullut”, sanoin suoraan ja kosketin tassullani naaraan omaa, “Mutta kiirehdi sen ensimmäisen haukun kanssa. Minä näännyn pian ja sitten syön sinutkin tämän jäniksen lisäksi!”
Kuusikkokuiske naurahti ja haukkasi oman palansa, jotta pääsin itsekin syömään.
***
Ensilumi oli satanut maahan ja vihdoin olin taas kunnolla ennallani. Lumen tultua kaikki oli niin paljon kirkkaampaa ja iloisempaa. Pieni unettomuusjakso oli kääntynyt ympäri ja nyt nukuin joka yö kuin tukki. Loikin hangen poikki toiselle puolen partiotani varten. En malttanut odottaa lumisen metsän näkemistä! Rajapartioni odotteli jo leirin suuaukolla, joten kiirehdin äkkiä mukaan heidän tahtiinsa. Lunta pyrytti aurinkohuipun lähestyessä kokoajan enemmän ja enemmän. Sitä oli maassa jo niin paljon, että tassut peittyviät. Auringon maanpinnalle pilvien välistä selviytyvät säteet koskettivat lunta ja saivat sen kimaltamaan kauniisti kaikkialle. Ilo räiskyi sisälläni koko partion ja vielä leirissäkin, jolloin näin yksin oleskelevan tuoreen oppilaan Helletassun. Enempiä miettimättä tepsutin toisen luokse ja loistin hänenkin päälle onnellista hymyäni.
“Haluatko rakentaa kanssani lumikissan?” kysyin oppilaalta riemukkaaseen sävyyn. Toivoen, että hän suostuisi.

//Helle?

Leiri oli yön aikana värjäytynyt valkoiseksi. Minä ja sisarukseni olimme olleet tutkimassa sitä heti aamusta, kun Kimalaistoive oli antanut meille luvan mennä ulos. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään niin omituista kuin lumi. Se oli kylmää ja kevyttä, mutta kun se laskeutui hiutaleina taivaalta turkille, se suli vedeksi ja oli yhtäkkiä märkää.
Puropentu ja Solapentu tekivät hankeen jälkiä kulkemalla letkassa pesän edustalla. Olin itse kahlannut nilkkoihini ylettyvässä lumessa lähes leirin keskelle katselemaan, kuinka joukko mestareita ja oppilaita lähti leiristä. Vastanimitetty Helletassu oli heidän mukanaan, ja vatsanpohjaani kouraisi kateudesta. Minäkin olisin halunnut olla tuolla heidän joukossaan. Minun olisi pitänyt olla heidän joukossaan. Minä ja pentuetoverimme olimme tällä hetkellä pentutarhan vanhimmat pennut, ja yhteinen petimme Kimalaistoiveen kanssa oli alkanut käymään kovin ahtaaksi. Kaipasin enemmän tilaa ympärilleni.
Taivaalta alkoi leijailla lisää hentoisia hiutaleita. Nousin takakäpälilleni ja yritin osua niihin etutassuillani. Taisin huitaista liian vauhdilla, sillä menetin pian tasapainoni ja keikahdin lumeen selälleni. Kylmyys tunki ohuen pentuturkkini läpi niin että minua alkoi hytisyttää.
Kömpiessäni takaisin pystyyn silmiini osui musta hahmo vähän matkan päässä. Ensin luulin sitä Kärpästassuksi, mutta tarkemmin katsottuani huomasin, että tämän kissan turkki oli aavistuksen pitempää ja ruumiinrakenne erilainen. Päättelin, että kissan täytyi olla Kärpästassun mestari, Kallahämy, jonka muistelin nähneeni entisen pesätoverini nimityksissä.
Lähdin tarpomaan Kallahämyä kohti turkki pörhössä ja häntä päättäväisesti pystyssä. Naaras pysähtyi huomatessaan minun olevan tulossa häntä kohti.
“Hei”, puuskutin päästyäni soturin luo, “millainen Kärpästassu on oppilaana? Onko hän yhä mykkä? Miksi sinun toinen silmäsi on eri värinen? Millaista on olla soturi?” Ladeltuani liudan erittäin tärkeitä kysymyksiä, jotka enemmän tai vähemmän liittyivät toisiinsa, jäin tuijottamaan vanhempaa kissaa silmät odottavan pyöreinä.

//Kalla?

“Helletassu, yritä vain uudelleen”, Varjoliekki ohjeisti rauhallisesti, mutta nuoren oppilaan kurkusta kumpusi pieni murina. Vaanimisasennon harjoittelu oli ihan hiirenaivoista! Ei klaanin mahtavimman taistelijan tarvitsisi taitaa saalistamista.
“Tämä on ihan tylsää. Minä haluan taistella! Niinkuin hienot soturit. Haluan jo päästä rökittämään kuolonklaanilaiset”, Helletassu valitti ja huitoi etutassuillaan ilmaa. Kuvitelmissaan oppilas taisteli Henkäystähteä, Kuolonklaanin pelättyä päällikköä vastaan. Mutta Helletassu ei harmaaturkkista kollia pelännyt. Hänestä tulisi voittamaton!
“Soturit eivät vuodata verta turhanpäiten. Me keskitymme nyt harjoittelemaan saalistamista. Eloklaani tarvitsee nyt saalistustaitoisia kissoja. Muistatko vielä mitä sinun piti tehdä?” kollikissa naukaisi tyynesti. Helletassu avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Varjoliekki huiskautti häntäänsä ja kolli sulki suunsa. Oliko oppilaana oikeasti näin tylsää? Missä kaikki hurjat seikkailut olivat? Ehkä he etsisivät niitä Pörriäispennun kanssa itse, kunhan hänen ystävänsä saisi oppilasnimen. Helletassun käpälät hakivat kömpelösti paikkaansa ja hän yritti muistella Varjoliekin antamia ohjeita. Häntä ylös, etukäpälät kropan alle, takajalat hieman erilleen.. Vai? Kun Helletassu yritti ottaa muutaman askeleen, hän kompastui.
“Äh, ei tämä onnistu! Tämä on ihan hiirenaivoista touhua!” “Oikeasti, minä olen niin paljon parempi taistelija. Miksi käyttää minun taitojani johonkin tällaiseen, kun olisin paljon parempi taistelemisessa?” Helletassu sähisi silminnähden turhautuneena ja tuijotti Varjoliekkiä haastavana. Kylmä pakkanen pureutui helposti Helletassun lyhyen turkin läpi hänen kroppaansa. Vaanimisasennon nyhjääminen oli ihan yhtä tyhjän kanssa, kun kylmä ilma teki hänen jäsenistään kankeat. Olisi niin paljon helpompaa, jos hän voisi taistella ja täten pysyä koko ajan liikkeessä. Mutta nyt hän sai nysvätä jotain turhanpäivästä vaanimista.
“Eloklaani on täynnä sotureita! He voivat hoitaa saalistamisen ja minä voin keskittyä puolustamaan Eloklaania. Katso, näin!” Helletassu ulvaisi ja paljasti kyntensä. Sen jälkeen hän taisteli kuvitteellista vihollista vastaan ja huitoi taas ympäriinsä. Ehkä Varjoliekki ei vielä ollut huomannut hänen potentiaaliaan! Mutta Helletassu oli päättänyt, että hän ei jäisi keneltäkään huomaamatta. Varjoliekki olisi ihan todellinen hiirenaivo, jos ei huomaisi kuinka HÄN oli tuleva päällikkö.
“Sitä paitsi, kun minusta tulee päällikkö, perun kaikki saalistusharjoitukset! Tai siis, en kaikilta. Mutta sellaisilta ketkä osaa taistella”, Helletassu huokaisi. Pörriäispentu oli taatusti koko maailman ainoa kissa kuka ymmärsi häntä tässä asiassa. Varjoliekin kasvoilla läikähti hieman huvittunut ilme. “Sitä ennen sinun pitäisi päästä soturiksi asti ja sinne ei pääse ilman saalistusharjoituksia.”
Helletassu huokaisi uudelleen, tällä kertaa entistä teatraalisemmin. Ehkä hän sitten harjoittelisi tämän yhden kerran. Mutta oikeasti, tämä jäisi viimeiseksi! “No hyvä on”, Helletassu mutisi ja räpäytti silmiään. “Mutta tämän olisi parasta onnistua. Tai siis, tietenkin se onnistuu. Olen paras! Mutta en nyt vain jaksa käyttää parhauttani tässä asiassa.” Sen sanottuaan Helletassu laskeutui taas vaanimisasennolta vaikuttavaan asentoon.
“Laskeudu vain alemmaksi. Älä anna häntäsi laahata maata”, Varjoliekki ohjeisti oppilastaan. Helletassu yritti korjata asentoaan, mutta unohti ohjeista puolet matkan varrella. Äh, tämä oli niin tylsää!

“Eloklaani kieltämättä tarvitsisi lisää hyviä saalistajia. Onneksi oppilaiden pesässä on laumallinen soturinalkuja ja pentutarhakin on täynnä”, Tuikelintu naukaisi iloisesti. Jos saalistajapulaa ei laskettu, Eloklaanilla meni hyvin. Oppilaita ja pentuja oli enemmän, kuin pitkään aikaan! Vaikka lähestyvä lehtikato huolestutti Tuikelintua todella paljon, Eloklaanin tilanne antoi toivoa.
“Antaisipa Mesitähti minulle oppilaan! Jos ei Kimalaistoiveen pennuista tai Kehräpennusta, niin ehkäpä sitten seuraavista?” Tuikelintu haaveili hymyillen ja uppoutui hieman ajatuksiinsa. Kuinka upeaa olisi saada toimia mestarina nuorelle kissalle! Hän opettaisi saalistamaan, taistelemaan, kiipeilemään, uimaan… Lista oli loputon! Ja näiden lisäksi soturikoulutukseen kuului paljon muuta, kuten sosiaalisia taitoja, lempeyttä ja muiden kissojen kohtaamista. Tuikelintu halusi kasvattaa oppilastaan kissan, joka kohtaisi muut empatialla ja kohteliaisuudella. Tumps! Tuikelinnun eteen oli ilmestynyt, kuin tyhjästä suurikokoinen puunjuuri, joka oli saanut naaraan polvilleen - tai oikeastaan naamalleen. “Auts!” naaraskissa ähkäisi ja räpytteli silmiään. Hän oli taas unohtanut katsoa eteensä.. Naaraan ajatukset olivat olleet todellisuutta mielenkiintoisempia. “Sattuiko sinuun?”
Tuikelintu ravisteli päätään ja nousi ylös. “Ei sattunut, kiitos”, naaras naurahti ja vilkaisi Sädesäihkeeseen. Eikä, nyt turkkini on varmasti kamalassa kunnossa, Tuikelintu mietti tympääntyneenä ja sukaisi rintaturkkiaan muutaman kerran. Hän sukisi turkkinsa heti leiriin päästyään. Sitä ennen pitäisi saada edes jotain saalista tai taas yksi partio palaisi tyhjin tassuin.
“Taisin karkottaa kaiken riistan tällä kompastelulla”, Tuikelintu naurahti hieman turhautuneena ja huokaisi. “Tule, otetaan muut kiinni!”
Naaras lähti jolkottelemaan rennoin, sulavin askelin kohti partiota. Naaraan nopeudella välimatka pieneni kuitenkin hetkessä ja pian he olivat taas yhdessä muun partion kanssa. Tuikelintu maisteli ilmaa ja yritti saada kiinni jostain hajusta, mutta yksikään hajujälki ei tuntunut kuuluvan riistaeläimelle.
“Ovatko kaikki riistaeläimet kadonneet vai olenko minä näin huono jäljittäjä?” Naaraan lausahduksessa oli sopivassa suhteessa itseironiaa ja huumoria.
“Hei, kunhan saamme saalistuspartion hoidettua, niin haluaisitkohan sinä lähteä vielä tekemään jotain? Minä ajattelin jonain päivänä huiputtaa metsän suurimman puun. Se vasta on elämää! Tai sitten voisimme sukia turkkimme. Sinunkin turkkisi voisi kaivata sukimista, ainakin saalistuksen jälkeen.” “Ja en tietenkään tarkoita millään pahalla, muru. Eloklaanilaisten on vain syytä näyttää hyvältä!” Tuikelintu katsoi Sädesäihkettä hymyillen ja venytteli takajalkojaan. Kohta hän saisi pistää lihaksensa kunnolla töihin, kun he alkaisivat saalistaa. Sillä edellytyksellä, että joku saisi kiinni hajujäljestä..

//Säde?

Kun Hellepentu katsoi parasta ystäväänsä -veljeään- silmiin, kolli suorastaan pystyi lukemaan hänen ajatuksensa. Hellepennustakin oli epäreilua, että Mesitähti ei nimittänyt kollia sisaruksineen samaan aikaan. Viime kuiden ajan Hellepennusta ja Pörriäispennusta oli tulleet erottamattomat. He olivat tehneet kaiken yhdessä. Ja nyt Mesitähti oli päättänyt erottaa heidät?! Hellepentu ei pitänyt siitä, ei niin saisi tehdä!
“Jätän sinulle puolet. Kukaan muu oppilaista ei edes pysty tappelemaan niitä vastaan. Kuulemma Tupsutassu oli ottanut kuonoonsa aivan huolella!”
Kun eloklaanilaiskaksikko oli joutunut Kuolonklaanin kynsiin, koko pentutarha oli kuhissut siitä. Erityisesti Hellepentu ja Pörriäispentu. Kuinka noloa, että kuolonklaanilaissoturi oli päästänyt heidät säälistä menemään? Siinä hetkessä kolli oli päättänyt, että hän ei koskaan pakenisi.
“Hei, arvaa mitä, veli”, punaturkkinen pentu virnisti ja tuuppasi ystäväänsä, kuka oli silminnähden harmistunut. “No?”
“He teki Kärpäspennusta oppilaan ennen sinua, koska hänellä on niin paljon opittavaa! Meidän ei tarvitse olla yhtä kauaa oppilaina”, Hellepentu hymyili ystävälleen ja tuuppasi toista uudelleen. Pörriäispennun asemassa häntäkin olisi harmistuttanut. Pörriäispennun kasvoille levisi iloisempi, ylpeä virne. “No, ei minusta suotta tule viimeisimpänä oppilasta!” Nokkospilvi tuli pentujen väliin ja alkoi hätistellä heitä aukiolle. Kollipennut kipittivät päät pystyssä aukiolle. Hellepentu vetäisi syvään henkeä ja hymyili. Hän katsoi nyt leiriaukiota viimeistä kertaa pentuna. Kohta hän olisi jo oppilas eli käytännössä jo soturi. Mesitähti tuskin pitäisi häntä kovinkaan kauaa oppilaana! Hellepentu ei malttanut odottaa, että hän pääsisi taistelemaan ja huolehtimaan Eloklaanin turvallisuudesta. Leirin ulkopuolella oli niin paljon nähtävää ja ehkä hän jopa pääsisi taistelemaan isänsä, Lieskakajon kanssa. Vau, se vasta olisi jotain! Hellepentu kaappasi lunta käpäliinsä ja meinasi viskata sen Pörriäispennun naamaan, mutta hän näki emonsa tuiman katseen ja laski pudotti lumet maahan. Hellepentua harmitti, että lumi oli valloittanut metsän vasta nyt. Heillä oli jäänyt niin paljon kokematta!

“Hellepentu, Ahvenpentu. Astukaa eteen.”
Kollipentu vilkaisi vielä siskoaan. Naaras tuijotti päättäväisenä eteensä ja Hellepentu hymyili. Ahvenpennusta tulisi mahtava oppilas.
“Onnea, sisko”, Hellepentu kuiskasi hymyillen, mutta sai vastaukseksi vain hermostunutta mutinaa.
“Hellepentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Helletassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Varjoliekki. Toivon, että Varjoliekki siirtää kaiken tiedon sinulle.”
Helletassu. Varjoliekki. Ne olivat ainoat sanat mitkä tuore oppilas Mesitähden puheesta erotti. Helletassu tähyili kissajoukkiosta Varjoliekkiä. Toivottavasti hänen mestarinsa ei olisi kukaan nössö! Lopulta oletettu Varjoliekki asteli eteen ja Helletassu ryntäsi koskettamaan mestarinsa kanssa kuonoja.
“Minä haluan taistella!” Helletassu sai sanotuksi. Varjoliekin kasvoilla oli pieni, huvittunutta hymyä muistuttava ilme.
“Helletassu, Helletassu! Ahventassu, Ahventassu!” leiriaukio raikui ja Helletassu röyhisti rintaansa. Jonain päivänä aukio huutaisi Helletähteä! Kollikissa nautti klaaninsa antamista suosionosoituksista ja katseli ympärilleen ylpeänä. Kaikki näytti oppilaan silmin niin paljon hienommalta. Hellepentu kävi tervehtimässä Pörriäispentua, perhettään ja ryntäsi sitten Ahventassun perään hakemaan sammalia petiään varten. Soturius, täältä tullaan!

Tupsutassun keltaiset silmät käväisivät tasaisin väliajoin Kärpästassusta. Mustaturkkinen naaras oli säikäyttänyt kollin pahemman kerran vain ilmestymällä hänen rinnalleen.
“Minusta on hienoa, kun on lunta. Eikö se olekin kaunista?” Tupsutassu naukaisi ja yritti virittää heidän välilleen pientä jutustelua. Naaras kuitenkin vain nyökäytti päätään eikä Tupsutassu enää ollut varma mitä hän sanoisi. Kolli oli kuullut muilta klaanitovereiltaan, että Kärpästassu ei puhunut. Se taisikin olla totta. Hento, mutta sitäkin tiheämpi lumisade leijaili hiljalleen kaksikon turkeille. Tupsutassu värähti, hänellä oli todella kylmä. Turkin kaljut kohdat eivät pitäneet lainkaan kylmää. Tupsutassu heilautti häntänsä suojakseen ja toivoi, että Kärpästassu ei kiinnittänyt lainkaan huomiota hänen turkkiinsa. Kärpästassu oli niin hiljainen ja salamyhkäinen, että vanhempi oppilas ei osannut lainkaan sanoa mitä naaraan mielessä liikkui. Leiriaukion äänet vaimenivat hieman, kun kaksikko pääsi aivan leirin toiselle puolelle. Siellä oli paljon rauhallisempaa ja kolli ajatteli, että ehkä Kärpästassukin rohkaistuisi hieman ulos kuorestaan. Tupsutassu pystyi ymmärtämään kyllä oppilastoveriaan. Kolli oli ollut pentuna todella hiljainen ja nykyistä ujompi. Eikä kolli tänäkään päivänä hirveästi viihtynyt väkijoukoissa tai ollut se kaikista sosiaalisin tapaus.
“Minä ja Kääpäpuna törmäsimme joku aika sitten rajapartioon. Se oli pelottavaa, en minä haluaisi taistella”, Tupsutassu kertoi kokemuksistaan keskeyttääkseen hiljaisuuden, mutta ei sitten enää tiennyt mitä sanoisi.
“Tiedätkö sinä Kääpäpunan? Hän on minusta mukava, meistä tulee ehkä ystäviä”, kollioppilas jatkoi hieman epävarmana. Kääpäpunan kanssa oli ollut helpompi puhua, mutta nyt sanat eivät halunneet tulla hänen suustaan ulos. Tai jos tulivat, niin sanat muodostuivat kömpelöiksi lauseiksi. Naaras kuitenkin vain pudisti päätään ja sai kollioppilaan katselemaan käpäliään. Tupsutassun koko keho oli jännittynyt, viiksikarvojaan myöten.

//Kärpsy?

Kertoilin Kehräpennulle soturilaista ja katsoin kuinka naaraspennun silmät oikein loistivat ilosta. Olin itsekin iloinen vain katsellessani pentua. Hän loisti samaa elämänhalua kuin minä olin tehnyt pienenä. Toivoin, että välitin sitä jollain tapaa edelleen ympärilleni. Ojensin lapojani ja aloin kertoa Tähtiklaanista. Kerroin hopeahännästä ja sen sotureista ja kerroin, että menisimme Tähtiklaaniin kuolemamme jälkeen. En halunnut tuputtaa kuinka tärkeää Tähtiklaani minulle oli, mutta ohjaisin naarasta sen suuntaan. Halusin hänen saavan kaiken suojelun vanhemmiltani ja Jänötassulta.
“Vau!” Kehräpentu henkäisi ja katseli taivaalle. Kiersin häntäni pennun ympärille ja nuolaisin tämän korvaa.
“Voit kysyä minulta ihan mitä vain, vastaan mielelläni kaikkeen”, totesin hymyillen ja katsoin naaraspennun oransseja silmiä. Ne olivat kauniit ja eloisat. Niin eloisat. Näin pennussa kaiken, mitä kaipasin itsessäni. Hän oli se täyte elämääni, jota olin haikaillut niin pitkään.
“Kiitos, emo!” pentu hihkaisi ja katsoi minuun. Naaraan silmistä siirtyi iloa minuunkin, joten aloin kehräämään iloisesti. Hiiri oli syöty, joten nyt oli tekemisen aika!
“Haluatko leikkiä jotain? Kun minä olin pentu, Kimalaistoive leikitti meitä keskenämme aina yhdessä muiden pentujen kanssa, mutta nyt täällä ei taida olla juurikaan ketään leikkimässä. Voimme toki leikkiä kahdenkin”, ehdotin ja nousin hitaasti pieneen kyyryyn odottamaan josko Kehräpentu innostuisi. Mieleeni muistui kuinka olin pentuna leikkinyt piilosta ja päällikköjä ja kaikkea muuta niiden väliltä.

//Kehrä?

"Odota vain, kun pääset maistamaan kalaa", emo sanoi hyväntuulisesti kun olimme syöneet hetken. Innostuin heti. En ollut ihan varma, mitä kala oli, tai olinko maistanut sitä ennen, mutta emon äänensävy kuulosti siltä että se oli hyvää! Tahdoin päästä maistamaan sitä!
"Mistä kalaa saadaan?" kysyin innoissani. Vanhempi naaraskissa hymyili minulle.
"Joesta. Eloklaanin reviiri on täynnä niitä. Kalat elävät veden alla ja eloklaanilaiset saalistavat niitä. Oppilaita opetetaan myös uimaan", emo kertoi ja siirsi hiirenrippeet tassullaan minun eteeni. Hotkin loput ja katsoin taas emoon kallistaen päätäni.
“Mitä ne soturilaki ja Tähtiklaani ovat? Lupasit kertoa niistä”, sanoin ja katselin emoa silmät säihkyen. Perhopuro hymyili.
“No, soturilaki kertoo meille kaikille miten meidän on elettävä, ja mitä emme saa tehdä. Vaikka soturilain nimi on soturilaki, se kuuluu meistä klaanikissoista jokaiselle. Sitä ei saa rikkoa”, emo aloitti ja minä nyökkäilin innostuneena, tahdoin tietää lisää.
“Mitä siinä sanotaan?” kysyin innostuneena ja Perhopuro kehräsi hyväntuulisesti.
“En ala nyt selostamaan sitä sinulle kokonaan, siinä on paljon kaikkea, mutta voin kertoa sinulle tärkeitä kohtia”, naaras sanoi, ja veti minua lähemmäksi itseään hännällään.
“Kerro!” vinkaisin innostuneena kuin pikkupentu. Ai niin - minähän olin pikkupentu.
“No, se, josta kerroin eli kuningattaret, pennut ja klaaninvanhimmat on ruokittava ensin. Toinen, josta kerron nyt on se, ettei yhtäkään pentua saa jättää pulaan, oli se kenen tahansa. Vaikka vihollisklaaninkin.” tässä vaiheessa minun oli pakko keskeyttää emoni. “Vihollisklaani? Onko klaaneja lisää kuin Eloklaani?” kysyin ja töpöhäntäni huiski puolelta toiselle. Emo nyökki.
“On kyllä, Kuolonklaani”, emo sanoi, eikä kertonut siitä sen enempää.
“Okei! Voitko kertoa vielä lisää kohtia?” kysyin innokkaasti. Ruskea tabbynaaras hymähti hymyillen hyväntuulisest, ehkä hieman huvittuneenakin.
“Selvä, mutta pari niin jaksat kuunnella Tähtiklaanistakin, sillä se on todella tärkeää!” emo sanoi ja näpäytti minua lempeästi nenään hännänpäällään.
“Kerron vielä kolme; pentujen on oltava vähintään kuusi kuuta tullakseen oppilaiksi, päällikön sana on laki ja sitä on toteltava ja puolusta klaaniasi vaikka hengelläsi. Sinulla voi olla ystäviä muiden klaanien kissojen kanssa, mutta ystävyytenne ei saa mennä klaanisi edun edelle, vaikka kohtaisit ystäväsi taistelussa”, emo sanoi ja katsoi minuun varmistaakseen että olin ymmärtänyt. Nyökyttelin oranssit silmät loistaen.
“Entä Tähtiklaani? Tahdon teitää siitäkin ihan kaiken!” olin tukehtua innosta. Emo naurahti hyväntuulisesti innolleni.
“Rauhoitu ensin, sillä tämä tieto on todella tärkeää”, hän sanoi ja minä ryhdisätydyin heti. En tahtonut, että tärkeä tieto menisi minulta sivu suun. Varsinkin kun Tähtiklaani kuulosti upealta ja mahtipontiselta.
“Tähtiklaani on paikka, jonne me menemme kun kuolemme ja sieltä meidän esi-isämme ja läheisemme katsovat meitä”, emo sanoi ja hänen silmänsä näyttivät muuttuvan jotenkin etäisiksi, usvaisiksi. Sitä kesti hetken ja sitten se ilme oli poissa.
“Sinne menemme myös sinä ja minä, kun aika on, mutta sitä ei toivottavasti tapahdu vielä aikoihin, vaan toivon todella että saamme elää onnelliset, oikein pitkät elämät”, emo sanoi ja koko hänen olemuksensa sanoi: ja että varsinkin sinä saat pitkän ja onnellisen elämän.
“Uskomattoman ihanaa!” kiljahdin innoissani, tietenkin uskoin että kuolleet kissat tosiaan menivät Tähtiklaaniin! Mutta sitten mieleeni hiipi kysymys.
“Mutta mistä me tiedämme että he kaitsevat meitä aina? Siis muuten kuin että tunnemme sen?” kysyin emolta ja tämä käänsi katseensa taivaalle.
“No, kun on yö, taivaalla näkyy hopeahäntä, se on tähtien polku, joka kimmeltää kauniisti. Kun kissa kuolee, me pidämme valvojaiset, ja kissa siirtyy Tähtiklaaniin, osaksi Hopeahäntää”, emo sanoi ja räpyttelin silmäni ihmeissäni.
“Vau!” henkäisin. Se kuulosti upealta. Tahtoisin todellakin päästä Tähtiklaaniin, kunhan vain olisi sen aika. Mutta se ei koittaisi vielä pitkään aikaan, sen olin päättänyt. En jättäisi emoa. En vielä pitkään aikaan. Ja ehkä emo kuolisi ennen minua? Mutta sekään ei tapahtuisi pitkään aikaan. Siitä pitäisin huolen. Minä ja emo, me pitäisimme toistemme puolia ja toisistamme huolta ihan aina!

//Perho :´D