Pudistelin Hiilihampaalle vastaukseksi päätäni, kun tämä esitti kysymyksensä.
"Sinä näet nyt koko asian väärällä tavalla, Hiilihammas", naukaisin rauhallisella äänellä, yrittäen pitää keskustelun mahdollisimman rauhallisena ja olla suututtamatta ystävääni.
"Haluaisitko ennemmin elää maailmassa, jossa asiat tapahtuvat ilman syytä, ja jossa kuoleman jälkeen ei ole mitään? Esi-isämme ovat antaneet meille kuoleman jälkeisen elämän, mutta sen seurauksena meidän on kestettävä elämässämme vastoinkäymisiä. Esi-isien lahja meille on paljon enemmän kuin kärsimys, jota koemme eläessämme. Sinä saat ikuisen elämän ja pääset lopulta tapaamaan rakkaimpiasi. Elämä on toki joskus rankkaa, mutta minua lohduttaa ajatus siitä, että kaiken tämän jälkeen tulee aika, jolloin pääsen vaeltamaan esi-isieni riveihin ja nauttimaan täysillä siitä ikuisesta elämästä", totesin hitaasti, mutta rauhallisesti. En tiennyt, oliko Hiilihammas kanssani samaa mieltä. Saattoi olla, että kaiken hänen kokemansa jälkeen hänen uskonsa Tähtiklaaniin oli alkanut horjua. Halusin, että hänkin kykenisi näkemään asioiden valoisat puolet. Vaikka hän oli menettänyt läheisiään, hän näkisi heidät vielä. Nyt hänen täytyisi vain oppia nauttimaan siitä, mitä hänellä oli täällä vielä jäljellä.

//Hiili?

Minut oli juuri nimitetty. Uusi nimeni oli nyt Korpikaste. Se tuntui ihanalta. Oli niin mukavaa olla viimein soturi. Veljenikin oli tietysti nimitetty, eikä hänen uusi nimensä - Varpulaulu - ollut myöskään lainkaan paha. Se sopi hänelle omalla tavallaan. Itselleni en kyllä olisi halunnut -laulu loppua nimeeni. Kaste oli minusta hyvä, vaikka edelleen ennemmin olisin ottanut, vaikka myrskyn emoni mukaan, tai vaikka kynsi tai viilto olisivat olleet hienoja nimiä, mutta en minä nyt valittaa voisi, kun kerta viimein soturiksikin pääsin.
Onnitteluja tuli edelleen ohitse kulkevilta kissoilta ja se huomio kelpasi minulle oikein hyvin. Rakastin sitä, kun minua huomioitiin. Halusin kovasti aina saada sitä huomiota, jota minä tarvitsinkin. Minä halusin olla huomion keskipiste aina, kun se vain oli mahdollista. Sen minä ansaitsin.
Pian Kuusihäntä, isäni saapui paikalle. Hän katsoi minua lempeästi ja ylpeänä, vaikka hänen katseensa olikin hieman kaihoisa.
“Onneksi olkoon Korpikaste uudesta nimestäsi”, isäni sanoi ja hymyili minulle lempeästi. Katsoin häntä ylpeänä itsestäni.
“Kiitos! Olen niin iloinen, että olen viimeinkin soturi!” naukaisin innoissani.
“Lehtomyrskykin olisi ollut teistä niin ylpeä ja niin iloinen puolestanne”, Kuusihäntä sanoi ja hänen katseensa synkkeni, kun hän puhui emostani. Tökkäsin häntä kuonollani poskeen välittävästi.
“Älä murehdi. On sinulla minut ja Varpulaulu”, sanoin hiljaa.
“Niin, ja Kuusikkopentu ja Mustikkapentu”, isäni vastasi. Turkkini alkoi pörhistyä, kun hän puhui pikkusisaruksistani, mutta en sanonut mitään. Ei Kuusihännän tarvitsisi tietää, että vihasin niitä kahta pikkukakaraa.
“Miten olet muuten jaksellut, näin Lehtomyrskyn kuoleman jälkeen?” isäni kysyi pian. Huokaisin helpotuksesta, kun hän ei huomannut tai huomioinut reaktiotani siihen, kun Kuusikkopennusta ja Mustikkapennusta puhuttiin.
“Kyllähän se sattuu, mutta sen kestää. Olen soturi, en minä turhia surkuttele”, vastasin. Isäni katsoi minua hieman hölmistyneenä. Olinko sanonut jotain väärin?
“No, miten sinä olet voinut?” kysyin yrittäen saada Kuusihännän ajattelemaan muuta.

//Kuusi?

Varpulaulun reaktio yllätti minut. Huomasin kollin silmien alkavan vetistää samalla kun tämä yritti sopertaa jotakin pahoillaan olemisesta. Soturin ahdinko oli silminnähtävä, vaikka hän yrittikin piilotella sitä parhaan kykynsä mukaan.
Hämmennys väistyi myötätunnon tieltä. Minusta tuntui pahalta nähdä ystäväni voivan näin huonosti. Vielä pahemmalta tuntui, kun en tiennyt, mitä olisin voinut tehdä helpottaakseni hänen oloaan.
“Ei sinulla ole mitään anteeksipyydeltävää”, naukaisin tyynnyttelevästi. Se ei juuri tuntunut Varpulaulua lohduttavan, joten koetin toisenlaista taktiikkaa: “Haluaisitko käydä haukkaamassa happea leirin muurien ulkopuolella kanssani? Voisimme pyytää Korpikasteenkin mukaan, jos haluat. Joudutte istumaan koko seuraavan yön leiriä vartioimassa, joten ehkä pieni happihyppely ennen sitä voisi vähän piristää.” Loihdin naamalleni kannustavan hymyn ja yritin edelleen tavoittaa nuoren soturin sinisiä silmiä, jotka tuntuivat haluavan katsoa ihan mihin tahansa muualle paitsi omiini.
Ajattelin, että ehkä Varpulaulun olisi hyvä saada ajatuksiaan hetkeksi muualle ikävistä asioista. Ulkona käyminen saattaisi tehdä hyvää hänelle; leirissä oleminen kävi pidemmän päälle raskaaksi mielelle, etenkin kun sillä oli paljon synkeitäkin asioita läpi käytävänä. Kenties pienen ulkoilun jälkeen keskustelemisestakin tulisi jotain.

//Varpu?

Toljotin Käärmekultaa hetken typeränä kunnes tajusin seurata häntä.
“Jänöpentu ja Säihkepentu, ööh… minulla on tärkeä asia hoidettavana ilmeisesti. Leikitään myöhemmin”, naukaisin ennen kuin lähdin. Seurasin toveriani ulos leiristä. Hän johdatti meidät syvälle lumen täyttämään metsään ennen kuin edes avasi suutaan.
“Mietit varmaan, miksi olemme tällä”, Käärmekulta naukui johdattelevasti. En oikeastaan.
“Mietin, että saatko olla ulkona jo haavojesi puolesta. En halua, että sinuun sattuu turhaan”, naukaisin ja vilkaisin nopeasti Käärmekullan turkkia. Haavat eivät olleet oikein enää pahan näköisiä mutta ne näyttivät kuitenkin aika ikäviltä.
“Älä siitä huoli”, Käärmekulta totesi äkäisesti. Hän ei selvästikkään pitänyt hössötyksestä.
“Äsh… en vain halua, että joudut pidemmäksi aikaa parantajalle, siinä kaikki”, vastasin. Itse en kestäisi, jos joutuisin virumaan parantajalla kuu tolkulla.
“Riittää jo”, Käärmekulta ärähti nyt vihaisemmin. Pistin suuni kiinni. Ilmapiiri muuttui hetkessä vaivaantuneeksi. Vääntelin häntääni.
“Anteeksi, en tarkoittanut sitä mitenkään säälimismielessä”, naukaisin ja katsoin ystävääni varovaisesti. Naaras oli ymmärrettävästi hössötystä vastaan. Tämä halusi näyttää kuinka vahva oli. Hän oli niin upea kissa.
//Käärme?

Menin hieman hämmennyksiin Kortetuikkeen sanoista. Eihän hän ollut loukannut minua mitenkään.
“Anteeksi, ei, ei… ööh… Ei ole ollut tarkoitus vä-vältellä… ööh”, änkytin. En osannut muodostaa lauseita. Sanat vain leijailivat erikseen ympäriinsä. En saanut mistään kiinni ja kaikki tuntui sekavalta.
“Anteeksi”, pahoittelin. Tunsin kuinka kyyneleet puskivat silmistäni mutta en antanut niiden tulla. Älä räpytä silmiäsi, neuvoin itseäni.
“Et todellakaan ole tehnyt mitään”, puuskahdin ja koitin pidätellä kyyneleitä. En voisi itkeä, en nyt, en juuri kun minut oli nimitetty enkä Kortetuikkeen edessä. Liian monta syytä olla itkemättä. Näin siis purskahdin itkuun ihastukseni edessä juuri soturiseremoniani jälkeen. En rohjennut katsoa Kortetuiketta. Häntäni vääntyili vieläkin hermostuneemmin kuin aikaisemmin.
“Olen pahoillani. Olen aika kauhea ystävä”, sopersin ja peruutin taaksepäin. Halusin samaan aikaan eroon Kortetuikkeesta ja olla hänen lähellään. Ristiriita sai minut vain suuremman paniikin valtaan. Vavahtelin siinä koittaessani päättää mitä tekisin ja Kortetuike ihan varmasti huomasi ahdinkoni.
“Anteeksi!” sopersin nyt kovempaan äänen. En tiennyt mitä tehdä, olin aivan jumissa. Jos lähtisin pois, Kortetuike loukkaantuisi. Jos jäisin, hän ei enää pitäisi minusta. No ei varmaan muutenkaan pitänyt. Kuka minusta muka pitäisi?! Kuka pitäisi surkeasta ruikuttaja Varpulaulusta, joka ei kykene edes keskustelemaan normaalisti.
//Korte?

Olin aika varma siitä, että Varputassu vältteli minua. Kollista ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen, kun olimme olleet yhdessä partiossa. Kerran olin nähnyt hänet aukion toisella laidalla ja kääntänyt toiveikkaana katseeni hänen suuntaansa, mutta oppilas oli vain pudistellut minulle päätään ja mennyt matkoihinsa. En ollut voinut olla miettimättä, olinko tehnyt jotain väärin, kun tämä ei vaikuttanut haluavan nähdä minua enää.
Seuraavat päivät minä keskityinkin vain itseni parantelemiseen. Oloni oli jo paljon parempi, vaikka kuntoni olikin romahtanut huomattavasti sairasaukiolla viettäminäni päivinä. Pääasia kuitenkin oli, että olin taas terve eikä minun tarvitsisi norkoilla leirissä enää päivätolkulla.
Nousin ylös vuoteellani sairasaukiolla. Siistin turkkini nopeasti, ennen kuin menin kiittämään Leimusilmää ja Vienotassua erinomaista hoidosta. Sen jälkeen suuntasin aukiolle, jonne sateli hiljakseen uutta lunta harmaalta taivaalta.
Korppisiipi oli aukion keskustassa jakamassa partioita. Minä hölkkäsin mustavalkoisen naaraan luokse ja nyökäytin tälle ja muille lähistöllä notkuville sotureille kohteliaasti päätäni.
“Kappas, huomenta”, varapäällikkö maukui minulle hymyillen. “Näytät voivan jo paremmin.”
Nyökkäsin. “Kyllä. Ajattelin, olisinko voinut päästä mukaan johonkin partioon? En jaksaisi odotella leirissä enää pidempään”, sanoin hieman malttamattomana.
Korppisiipeä vastaukseni selvästi jotenkin huvitti, sillä tämä vastasi naurahtaen: “Kyllä se käy. Lieskakajo on viemässä saalistuspartion sekametsään, voit mennä heidän mukaansa.”
“Selvä. Kiitos teille, Korppisiipi!” Kumarsin varapäällikölle pikaisesti ja loikin sen jälkeen aukion yli jo piikkihernetunnelin luona lähtöä tekevän saalistuspartion luo. “Lieskakajo! Korppisiipi sanoi, että voin tulla teidän mukaanne metsälle.”
Entinen mestarini käännähti katsomaan ensin hiukan hämmentyneen näköisenä suuntaani, mutta nopeasti tämän ilme kirkastui, kun tajusi, kuka puhui. “Ai, Leimusilmä päästi sinut jo takaisin soturin tehtäviin? Mukava saada sinut mukaan!” Soturi räpäytti minulle lämpimästi silmiään.
Minä hymyilin hänelle takaisin ja loikin hänen rinnalleen, kun partio suuntasi ulos leiristä.

Partiomme palasi kotiin melko runsaiden saaliiden kera. Lieskakajo oli napannut Uskolinnun avustuksella sekametsässä haahuilleen jäniksen, kun taas Laventelitaivas oli onnistunut saamaan kiinni lumesta siemeniä tonkineen punatulkun. Jopa minä sairauden heikentämästä tilastani huolimatta olin saanut saalista, ruipelon hiiren nimittäin. Oli sekin parempi kuin ei mitään.
Isäni oli aukiolla, kun veimme tuoresaaliita kasaan. Hän nyökäytti meille päätään tervehdykseksi kulkiessamme ohi. Päällikön seurassa olivat myös Pohjaharha ja Talvikkitakku.
Olin juuri jättänyt saaliini tuoresaaliskasaan muiden jälkeen, kun kuulin tutun kokouskutsun kajahtavan Litteäkiven suunnalta. Käännähdin ääntä kohti korvat pystyssä. Leirin keskelle oli ruvennut jo kerääntymään kissoja, kaikki uteliaina kuulemaan, mitä asiaa heidän päälliköllään oli.
Minä hivuttauduin Lieskakajon viereen istumaan, klaanitoverien muodostaman puolikaaren uloimmalle reunalle. Pian selvisi, että luvassa olisi soturiseremonia. Mesitähti pyysi Varputassua astumaan eteen ensin ja sen jälkeen tämän siskoa Korpitassua. Nimityksen jälkeen heidät tunnettiin Varpulauluna ja Korpikasteena. Minusta nimet olivat hienot.
Hälyn hieman hälvennyttyä menin onnittelemaan tuoreita sotureita. En ollut varma, halusiko Varpulaulu edelleenkään nähdä minua, mutta minusta olisi ollut epäkohteliasta jättää onnitteleminen kokonaan väliin. Nuoret kissat tekivät kovasti töitä soturinimensä eteen, eikä sen saaminen ollut mikään itsestäänselvyys.
Lähestyin yksin istuskelemaan jäänyttä Varpulaulua. Kolli huomasi minut ja tervehti, hänen häntänsä vääntyili ja käpälät steppasivat levottoman oloisesti paikallaan. Pelkäsin, että sain hänet jotenkin vaivaantuneeksi. Yritin kovasti miettiä, olinko tehnyt tai sanonut aiemmin jotakin, mikä olisi voinut saada hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi seurassani.
“Onneksi olkoon”, toivotin toverilleni pienen päännyökäytyksen kera. “Pidän uudesta nimestäsi. Se sopii sinulle hyvin.” Kasvoillani karehti ystävällinen hymy.
“Kiitos”, Varpulaulu vastasi; hänen äänensävyään oli vaikea tulkita.
Minä emmin pienen hetken, ennen kuin lopulta naukaisin: “Saanko kysyä jotakin?”
“Kysy vain.” Kirjava soturi näytti minusta vähän hämmentyneeltä, kun tämä vilkaisi minua sinisillä silmillään.
“Olenko minä loukannut sinua jotenkin?” Tutkin kollin kasvoja levottomana. Halusin löytää merkkejä siitä, olivatko epäilykseni ensinkään oikeassa. Jos olisivat, pyytäisin hetimmiten anteeksi Varpulaululta. “Sen jälkeen, kun Hillasielu putosi veteen ja autoin sinut leiriin, tuntuu aivan siltä kuin olisit vältellyt minua. Minä ymmärrän kyllä, että sinulla on ollut viime aikoina raskasta, mutta jos kyse on jostain sellaisesta, mitä minä olen kenties huomaamattani tehnyt tai sanonut, haluaisin pahoitella.”

//Varpu?

Tallustin leirin laidalle mieli maassa. En jaksanut oikein tehdä mitään. Partioissakaan en ollut käynyt sitten Hillasielun jokeen tippumisen vaikka siitä olikin jo kulunut tovi. Heilautin häntäni etukäpälilleni. Ilma oli ikävän kylmä ja pakkanen puri nenääni siinä istuskellessani. Huomioni kiinnitti Kortetuikkeen valkea turkki. Kolli käveli ulos parantajan pesästä. Pörhistin turkkiani ja koitin vajota syvälle maan uumeniin. Olin käyttäytynyt niin nolosti tuon komean soturin lähistöllä. En halunnut puhua hänelle juuri nyt. En halunnut kyllä puhua kenellekkään juuri nyt. Kortetuike huomasi minut ja katsoi minuun hetken mutta pudistin hänelle päätäni ja katsoin pois. Ehkä kolli ymmärtäisi minua?

Hän ei lopulta tullut puhumaan minulle. Katseli vain hetken ja meni sitten matkoihinsa. Huokaisin helpotuksesta ja vaivuin takaisin oman mieleni synkkyyksiin. Ilma oli todella kolea ja lopulta sitten en halunnut jäädä pitkäksi aikaa ulos, joten luikin takaisin oppilaiden pesään.

***

Vääntelin häntääni ahdistuksissani. Oli ensimmäisen partion aika sitten traagisten tapahtumien. Kortetuike oli edelleen parantajalla. Siitä olin sinänsä iloinen, koska minun ei tarvinnut kohdata häntä partioissa eikä kummemmin leirissäkään. Tässä partiossa oli minun lisäkseni mestarini, Karjuvirne, Hilehuurre sekä Nopsaliekki. Hilehuurre ja tämän entinen oppilas Nopsaliekki juttelivat keskenään mutta muut partiosta olivat hiljaa. Minulle kyllä passasi olla hiljaa, sillä ei minulla oikein ollut mitään asiaakaan.

Puolivälissä matkaa Pohjaharha alkoi selittää minulle jotain, mikä meni täydellisesti minulta ohi mutta pääsin kyytiin myöhemmin, kun mestarini alkoi opettaa. Hän selitti jotain oikeanlaisesta lintujen vaanimistaktiikasta ja pisti minut kertomaan mitä eroa sillä oli hiirien vaanimisen kanssa.

Leiriin vihdoin päästyäni kipaisin vain syömässä ja pistäydyin sitten oppilaiden pesään. En jaksanut pitää itseäni enää hereillä vaan torkahdin miltei heti.

***

Astelin aukiolle Mesitähden pyynnöstä. Turkkini oli sekaisin ja tiesin vallan hyvin, että jokainen joka minut näki tässä kunnossa säälisi minua. Sääliä haluisin tässä tilassa kaikista vähiten.
“Hyvä Eloklaani. Tänään olemme kokoontuneet nimittämään uusia sotureita”, päällikkö naukui. Sydämeni hypähti kurkkuun. Vilkuilin ympärilleni silmät suurina. Olimme Korpitassun kanssa vanhimmat oppilaat, joten Mesitähden oli tarkoitettava meitä.
“Varputassu, astuhan eteen”, päällikön lempeä ja kannustava ääni kantautui tajuntaani ajatusmyrskystä huolimatta. Tiedostin yhtäkkiä jokaisen takun ja roskan turkissani liian hyvin. Minua katsottiin joka suunnasta. Astelin varovaisesti leirin litteäkivelle.
“Pohjaharha, onko oppilaasi Varputassu valmis soturiksi?” Mesitähti käänsi huomionsa Pohjaharhaan minusta ja sain hetken hengittää vapaasti.
“On, Mesitähti”, kolli naukui yleisön seasta. En kehdannut katsoa yleisöön mutta mielessäni koitin välittää kiitollisen katseen ja hymyn Pohjaharhalle. Pian en olisi enää hänen oppilaansa eikä hän enää olisi mestarini. Niin kai elämä toimi - ainakin Eloklaanissa.
“Lupaatko, Varputassu, kunnioittaa soturilakia ja suojella klaaniasi jopa henkesi uhalla?” Mesitähti kysyi ja katsoi minua silmiin. Katsoin takaisin. En ollut varma mitä ajatella. Ahdistus ja pelko epäonnistumisesta ja sitten ilo tulevista seikkailuista. Äh… Miksi kaikki oli niin vaikeaa?
“Lupaan”, nau’uin värisevällä äänellä. Mesitähteä se ei pahemmin haitannut vaan tämä vain jatkoi. Huokaisin helpotuksesta.
“Siinä tapauksessa sinua kutsuttakoon tästä lähtien Varpulauluksi. Eloklaani kunnioittaa saalistustaitojasi ja ystävällisyyttäsi”, päällikkö ilmoitti juhlavalla ja kantavalla äänellä. Hän kosketti minua otsalle nopeasti ja päästi sitten minut alas litteäkiveltä. Pakenin mahdollisimman nopeasti yleisöön. Kissat huutaisivat varmasti minulle ja Korpitassulle sitten, kun hänetkin olisi nimitetty. Puikkelehdin yleisössä Kuusihännän luo.
“Onnea”, isä naukui ja tuuppasi minua kylkeen. Hymyilin hiukkasen ja istuuduin tämän viereen. Kollin toisella puolella istuivat Mustikkapentu ja Kuusikkopentu mutta heihin en ollut valmis ottamaan vielä kontaktia. Olin pysytellyt sisaruksistani kaukana heidän syntymästään - ja emon kuolemasta - lähtien ja niin saisi sitten jatkuakin.
“Korpitassu, lupaatko suojella klaaniasi jopa henkesi uhalla sekä noudattaa soturilakia?” Mesitähti naukui siskolleni. Olin kokonaan ohittanut alkuosan naaraan nimityksestä. Tunsin todella huonoa omatuntoa siitä, mutta koitin silti pysyä mukana tapahtumissa.
“Lupaan!” Korpitassu naukui reippaasti. Minua alkoi heti nolottaa oma käyttäytymiseni. En todellakaan ollut yhtä rohkea kuin siskoni vaikka Mesitähti oli kehunut minua ystävälliseksi. Ei ystävällisyys tietenkään ollut rohkeutta mutta kai piti olla rohkea puhuakseen muille mutta…
“Sitten klaani kutsukoon sinua Korpikasteeksi. Eloklaani kunnioittaa sosiaallisia taitojasi sekä taistelutaitojasi”, päällikkö naukui ja kosketti Korpikasteen otsaa.
“Varpulaulu! Korpikaste! Varpulaulu! Korpikaste!” klaani huusi nimiämme täyteen ääneen Nousin seisomaan ja vastaan otin siskoni. Hän loikki iloisesti luokseni.
“Onnea, Korpikaste!” naukaisin. Ääneni ei niinkään ollut iloinen, koska iloinen en todellakaan ollut mutta se ei ollut surullinenkaan.
“Samoin, Varpulaulu”, Korpikaste vastasi ja rynnisti sitten muualle. Jäin yksin seisomaan, kun muu klaani jatkoi matkaansa ja elämäänsä. Kortetuike käveli luokseni pienen hetken ajatuksiin syventymisen jälkeen.
“Ai hei”, naukaisin ja vääntelin häntääni sekä liikuttelin käpäliäni. Minua nolotti todella paljon olla taas kollin edessä. En tiennyt oikein varmaksi edes miksi minua nolotti mutta nolotti ja todella paljon.
//Korte?

Jänöpentu pinkaisi heti piiloon, kun Perhotassu ilmoitti voivansa olla etsijä piilosleikissä. Pentu kehräsi kovaan ääneen ravatessaan leirin halki. Hän kaarsi itsensä sisään pentutarhaan ja pujottautui nopeasti kulman taakse.
Jänöpentu kuuli, kun Perhotassu lähti viimein etsimään. Naaras ei tullut heti häntä kohti. Kolli alkoi pohtia tulisiko naaras edes katsomaan sisältä pentutarhasta. Kun kollia alkoi epäilyttää, hän vilkaisi nopeasti ulos pesästä nähdäkseen oliko Perhotassu lähellä ja pinkaisi sitten pentutarhan taakse. Se olisi melkein sama piilo, ulkona pentutarhasta oli vain hieman kylmempi olla.
Jänöpentu asettautui hyvään asentoon makaamaan ja ajatteli jäädä sillä tavoin odottamaan, mutta nopeasti hänen tassujaan ja vatsaa alkoi palella ja hänen täytyi alkaa vaihdella asentoa. Hän päätyi lopulta kuopimaan lunta sellaisesta kohdasta jossa sitä oli vähän, jotta saisi aikaan mahdollisimman lumettoman kohdan.
Jänöpennun siinä kuopiessa, Perhotassu olikin ilmestynyt pentutarhan kulmalle ja mitä luultavemmin kuullut kollin kuopimisen ja tullut katsomaan. Kolli ei tajunnut asiaa, ennen kuin naaras oli jo hänen vierellään ja kosketti häntä etutassullaan lapaan.
“Löytyi”, naaras sanoi lempeällä äänellä ja kehräsi huvittuneena, kun huomasi Jänöpennun hölmistyneen ilmeen tämän kääntyessä katsomaan Perhotassua, joka oli hänet löytänyt.
“Ai, sinä löysit minut jo”, kollipentu naukaisi silmät suurina. Hän katsoi vanhempaa ystäväänsä joka hymyili lempeästi hänelle. Pentu nousi ylös ja lähti tassuttamaan hänen peräänsä, mutta yhtäkkiä hänen päälleen liukui pentutarhan päältä lunta, joka hautasi hänet alleen. Pentu meni paniikkiin, vaikka tiesikin sen pahentavan asiaa. Ei hän sille mitään mahtanut. Hän yritti paniikissa haukkoa henkeä ja kuopia lunta päältään.
Pian kollin ylle ilmestyi valo. Oliko se Tähtiklaani? Ei. Perhotassu se vain oli. Naaras oli kaivanut hänet esille ja tarttui kollin niskanahkaan ja kiskoi hänet ylös. Hän päästi pienen vinkaisun ja valahti sitten vanhemman kissan otteessa veltoksi. Kohta Perhotassu laskikin hänet maahan ja kyyristyi hänen viereensä. Kuusikkopentukin - joka oli vasta saapunut katsomaan, mikä Perhotassulla kesti - tassutti ripeästi lähemmäs.
“Olen kunnossa”, Jänöpentu naukui puistellen turkkiaan ja nousten ylös maasta. Hänen turkkinsa oli täynnä lumipaakkuja ja se oli yltäpäältä märkä. Perhotassu katsoi häntä hieman huolissaan ja Kuusikkopentukin näytti hieman huolestuneelta ja varautuneelta.
“Sinun pitäisi mennä takaisin pentutarhaan lepäämään ja lämmittelemään. Me keksimme jotain muuta sillä aikaa. Sitten kun sinulla on parempi olo, voit tulla taas leikkimään”, Perhotassu naukui. Jänöpentu nyökkäsi hieman huokaisten. Kolli lähti suuntaamaan seuraavaksi takaisin sisään pentutarhaan.
Jänöpentu meni heti makuulle sammalalusille, kun pääsi sisään pesään asti. Hän ei ollut aiemmin tajunnut sitä, mutta pientä kollia väsytti suunnattomasti. Hän painoi päänsä ja sulki silmänsä ja pian taas nukahti.

"Kuutamolaine on hyvä soturi, kuten kaikki Eloklaanissa. On hyvä, että hän on opettanut sinulle klaanimme tapoja", naukaisin tyytyväisesti nyökytellen, siirtyen sitten miettimään vastausta Kallan kysymyksiin. Minun ei tarvinut kauaa miettiä, sillä tiesin vastauksen miltei heti.
"Seuraavaksi järjestän klaanikokouksen, jossa nimitän sinut Eloklaanin soturiksi. Seremonia on yksinkertainen. Siinä sinä lupaudut noudattamaan soturilakia ja suojelemaan Eloklaania tarvittaessa jopa henkesi uhalla. Sitten minä annan Tähtiklaanin voimien kautta sinulle soturinimesi. Kun seremonia on ohi, olet virallisesti Eloklaanin soturi. Seuraavan yön vartioit leiriä, etkä saa puhua kenellekään, ellei kyseessä ole hätätilanne", selitin rauhallisella äänellä tavat, joita Eloklaanissa oli noudatettu aina. Kalla kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäili sitä mukaa, kun kerroin asioita hänelle.
"Kertoiko Kuutamolaine sinulle esi-isistämme tai oletko kuullut niistä muilta? Kenties ainakin klaanikokouksissa, kun olen nimittänyt eloklaanilaisia sotureiksi ja oppilaiksi, mutta tiedätkö Tähtiklaanista muuta kuin sen nimen? Kerron sinulle mielelläni Tähtiklaanista, jos vain tahdot kuunnella", nau'uin ystävällisesti hymyillen. En halunnut tuputtaa uskoa Tähtiklaaniin kenellekään sellaiselle, joka ei siihen halunnut uskoa. Toivoin kuitenkin, että jokainen eloklaanilainen voisi uskoa esi-isiimme, jotta saisi ikuisen elämän paremmilla metsästysmailla. Oli niin harmi, etteivät kaikki kyenneet uskomaan Tähtiklaaniin. Sen vuoksi moni hyvä sielu katosi lopullisesti, enkä tapaisi niitä kissoja enää koskaan.

//Kalla?

Olin juuri astunut ulos pesästäni, kun klaanissa jo tovin vierailijana ollut Kalla saapui luokseni. Olimme kohdanneet naaraan Varjoliekin kanssa joitain aikoja sitten ja pelastaneet erakon ketun kynsistä. Siitä saakka musta naaras oli elänyt Eloklaanissa ja osallistunut partioihin sekä tutustunut klaanin elämään. Osa eloklaanilaisista ajatteli, että erakon vierailu klaanissa oli venynyt jo liian pitkäksi, mutta minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Niin kauan kuin vieras auttoi klaania sen arkisissa toimissa, hän oli tervetullut klaaniin vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
Ilahduin kuullessani Kallan asian. Hän kertoi miettineensä paljon tulevaisuuttaan ja päätyneensä siihen ratkaisuun, että toivoi tulevansa hyväksytyksi täysivaltaiseksi Eloklaanin jäseneksi. Lämmin hymy levisi kasvoilleni.
"Onpa hieno uutinen", kerroin vilpittömästi hymyillen, "olet ehdottoman lämpimästi tervetullut Eloklaanin soturiksi, mikäli todella niin tahdot. Ymmärtänet varmaan, että sinun on opeteltava soturin tehtäviesi ohella kaikki klaanin tavat ja soturilaki."
Kalla nyökytteli päätään merkiksi, että oli valmis siihen.
"Emme ole ehtineet paljoa jutella vierailusi aikana, joka on painanut toisinaan mieltäni. Olen kuitenkin kuullut, että olet suoriutunut esimerkillisesti partioista ja noudattanut mallikkaasti nyt jo klaanin sääntöjä. Oletko ehtinyt tutustua vielä tuleviin klaanitovereihisi?" esitin kysymyksen hymyissä suin, kuten tavallisestikin.

//Kalla?

Pohjaharhan sanoissa oli kyllä järkeä. Se oli selvää, että siellä missä oli hyvää, oli oltava pahaakin. Aivan niin kuin jossain oli valoa, oli myös varjoja. Tasapaino oli tärkeää kaikessa suhteessa. Mutta siitä huolimatta tuntui epäreilulta, että Tähtiklaani pystyi kaatamaan niin paljon pahaa joidenkin yksittäisten kissojen kestettäväksi.
Ajattelin Haavemuistoa. Kolli oli joutunut minun tapaani kärsimään paljon, ja tämä oli viimein alkanut murtuilla kaikesta siitä painosta, jota tämä kantoi lavoillaan. Minäkään en ollut täysin ehjä, mutta sentään en joutunut viettämään päiviäni parantajan pesällä harhakuvia nähden.
“Niin”, huokaisin lopulta, katsellen mietteliäänä tassujani, “voisivat kai asiat olla vielä huonommin. Tuntuu vain niin piinaavalta, että me emme voi tehdä mitään helpottaaksemme asioita. Kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään. Onko se reilua, että joku toinen voi päättää meidän kohtalostamme ja testata, kuinka paljon me kestämme?” Nostin tuskaisen katseeni Pohjaharhaan. Kolli oli ikäisekseen hyvin viisas, ja minä arvostin todella sitä, miten tämä yritti piristää minua ja saada näkemään asiat toiselta kantilta.

//Pohja?

Hiilihampaan kysymykset olivat sellaisia, joita myös itse olin aikoinani pyöritellyt paljonkin mielessäni. Olin kuitenkin todennut, että kysymykset olivat turhia. Ne herättivät epäluottamusta esi-isiämme kohtaan, joka ei mielestäni ollut oikein.
"Minä luulen, että noihin kysymyksiin saamme vastauksen vasta sitten, kun vaellamme itse Tähtiklaanin metsästysmailla. Me olemme täällä vain kuolevaisia, emmekä ymmärrä tämän maailman asioista läheskään kaikkea, eikä meillä siksi ole oikeutta epäillä Tähtiklaanin päätöksiä", naukaisin rauhallisella äänellä, mutta suoraan. Hiilihammas ei vastannut mitään, vaan ruskeaturkkinen kolli katsoi minua epäröiden.
"Minä luulen, ettei Tähtiklaanikan pysty estämään kaikkea pahuutta. Maailmassa on oltava pahuutta ja surullisia asioita jonkin verran, elämä ei voi koskaan olla liian pitkään täysin onnellista ja rauhallista. Tähtiklaani toimii vain valitsijana, sillä jotain pahaa on tapahduttava. Mieti nyt, jos Tähtiklaani ei tekisi mitään ja asiat tapahtuisivat summan mutikassa: koko maailma ajautuisi sekasortoon. Minä tiedän, että sinä olet joutunut kestämään paljon, mutta luulen, että se kaikki johtuu siitä, että Tähtiklaani pitää sinua vahvana. Sinä kestät mitä tahansa tiellesi tuleekaan, mutta heikoimmat kissat – kuten nyt esimerkiksi Haavemuisto-parka – eivät kestä. Mieti, jos kaikki tuo sinun tuskasi olisi heitetty jo valmiiksi heikon Haavemuiston niskaan. Hän olisi vielä enemmän sekaisin mitä hän on nyt", päätin pitkän puheenvuoroni ja annoin viimein Hiilihampaalle mahdollisuuden puhua. Esi-isät olivat minulle tärkeitä ja arvostin ja kunnioitin heitä viimeiseen saakka. Halusin saada myös Hiilihampaan taas ymmärtämään, miten tärkeitä esi-isät olivatkaan.

//Hiili?

“Niin, olet oikeassa”, vastasin Pohjaharhalle, vaikka en voinut täysin rehellisesti sanoa uskovani niin. Tietysti tapahtuneessa oli ollut mukana valitettava määrä epäonnea, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa, että ajatus oksalle kiipeämisestä oli ollut minun. Ja viimeistään siinä vaiheessa minun olisi pitänyt tajuta perääntyä, kun huomasin, miten heikko oksa oli. “Mutta sitä en ymmärrä, miksi Tähtiklaani haluaa aina koetella meitä näin. Joskus minusta tuntuu, että emme ole edes samalla puolella. Mitä järkeä on niin suureksi väitetyllä mahdilla, jos se kerran ei voi auttaa meitä estämästä kauheuksia tapahtumasta tai jopa on syy niille?”
Nämä olivat kysymyksiä, joita olin pyöritellyt päässäni aina sodasta asti. En ollut vielä täysin menettänyt uskoani esi-isiimme, mutta olisin valehdellut, jos olisin väittänyt, ettei sitä oltu koeteltu kuluneina kuina. Pääsyy, miksi yhä tarrauduin siihen, oli kaipaus, jonka edeltä menneet rakkaani olivat jättäneet jälkeensä. Tähtiklaanissa me kohtaisimme jälleen, ainakin jos siihen oli uskomista.
Toisinaan rukoilin Tähtiklaania lähettämään minulle merkin siitä, että asiat muuttuisivat vielä parempaan päin. Että tämä ainaiselta tuntuva pimeys ei oikeasti olisi ainaista.

//Pohja?

ELANDRA
Pohjaharha: 9kp -
Karjuvirne: 4kp -
= 13kp

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 28kp! - 100KP:ta soturina kirjoitettu! Kortetuike voi nyt saada oppilaan ja pentuja sekä johtaa partioita!
Hiilihammas: 5kp -
= 33kp!

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 36kp! -

SAAGA
Varputassu: 19kp - Varputassu on valmis soturiksi!
Perhotassu: 6kp - Perhotassun voi nyt nimittää soturiksi!
= 25kp!

Katselin tassujani hiljaa maaten edelleen parantajan pesällä. Supressikuiskeen kuolemasta oli mennyt jo jokusen päivää ja sitten Lehtomyrsky olikin kuollut myös. Se oli tuntunut minusta musertavalta. Kaikki läheiset ystäväni olivat yhtäkkiä tekemässä kuolemaansa. Sekään ei auttanut, että he molemmat kuolivat ainakin osittain synnytykseen ja pelkäsin niitä jo etukäteen.
Kuulin askelia ja pian parantajaoppilas Vienotassu seisoi edessäni. Hän katsoi minua hetken ajan hiljaa, kunnes alkoi puhua.
“Onko kaikki hyvin? Miltä tuntuu? Sattuuko haavoihin vielä?” oppilas kysyi ja kurotti kaulaansa haistellakseen haavojani hieman.
“Kaikki on hyvin”, naukaisin latteasti ja katselin ulos pesästä. Vienotassu ei kuitenkaan lähtenyt. Hetken ajan hän vain tuijotti, kunnes hän alkoi kierrellä minua ja tutkia minua. En antanut oppilaan tekojen häiritä murehtimistani. Ei minulle ollut väliä, vaikka tämä syöttäisi minulle myrkkyä. Juuri nyt halusin vain murehtia ja näyttää masentuneelta.
“Minusta näytät olevan siinä kunnossa, että voisit käydä ulkona kävelyillä, mutta kuitenkin sinun täytyisi muistaa olla varovainen edelleen, jotta haavasi eivät aukeaisi uudelleen”, oppilas naukui. Nyökkäsin vain ja laskin pääni. Ei minun miellyttänyt mennä ulos. Vaikka olin muutamia auringonnousuja sitten käynyt leirissä jaloittelemassa ja jutellut muun muassa Jänöpennun kanssa hänen emostaan, en oikein nauttinut pesästä poistumisesta. Pidin siitä, että saatoin maata pesässä hiljaa ja tiiviisti ja vain olla. Kuin lipua veden virtauksessa.
Huokaisin ja ähkäisten nousin ylös. Lähtin tallustamaan raskain tassuin kohti tuoresaaliskasaa. Ei minulla ollut nälkä, mutta jos söisin nyt, kukaan ei luultavemmin tulisi myöhemmin juttelemaan ja tarjoamaan jakamaan riistaa kanssani. Minun ei nimittäin huvittanut puhua kenenkään kanssa juuri sillä hetkellä.
“Hei Käärmekulta! Mukava nähdä sinut parantajan pesän ulkopuolella!” Korppisiipi naukui mennessään ohi johtaen partiota ulos.
“Niin, mutta älä odota minua vielä partioihin vähään aikaan”, murahdin ja yritin näyttää vitsikkäältä, mutta apealla asenteellani se ei oikein tuntunut onnistuvan. Varapäällikkö nyökkäsi hymyillen myötätuntoisesti. Hän kai ymmärsi miten kovaa oli menettää kaksi läheistä kissaa niin lyhyen ajan sisällä.
Kyyristyin ottamaan tuoresaaliskasasta laihimman saaliin, joka oli luiseva tikka. Sen hienot höyhenet olivat vääntyneet, kun se oli maannut kookkaampien saaliiden alla ja ne myös näyttivät siltä kuin ne olisi kastettu vedessä, joka oli minusta sääli. Pidin kovasti tämän tikan höyhenistä ja olisin varmasti säilönyt niitä jossain, ellei ne olisi olleet aivan kurtussa jo.
Iskin hampaani luisevaan lintuun ja pian jo kuulin älähdyksen. Nostin päätäni hämilläni ja huomasin Rastaskukan katsomassa minua.
“Ota nyt tähtiklaanin tähden jotain parempaa! Pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat ovat jo ruokittu, nyt on potilaiden vuoro. Turhaan hukkaat hyvää riistaa valikoimalla huonoimmat saaliit itsellesi. Ethän sinä jaksa tervehtyä, jos et syö hyvin”, sinikilpikonna kuvioinen naaras naukui terävästi. Katsoin häntä vaivaantuneena edelleen luisevan tikan eteen kyyristyneenä.
“Söin jo aikaisemmin hyvin. Teki mieli jotain purtavaa taas välissä, joten tulin hakemaan jotai pientä. En siis tosiaankaan jaksaisi mitään suurempaa”, nau'uin valheita. Tiesin, että valehtelu ei ollut oikein, mutta tässä tilanteessa se olisi pakko tehdä. En voisi antaa naaraan pakottaa minua syömään jotain isompaa. Minä räjähtäisin vielä, jos joutuisin ahmimaan yhtään tikkaa kookkampaa!
“Selvä, mutta pidäkin huoli syöväsi tarpeeksi. Meillä ei ole varaa menettää enempää kissoja”, Rastaskukka naukaisi. Sydäntäni riipaisi kuulla se. Naaras oli tahtomattaan vihjannut Sypressikuiskeen ja Lehtomyrskyn kuolemaa. Se ei minua miellyttänyt.
“Pidän, pidän. Turhaan murehdit, minulla on jo monet kissat turkissani kiinni pitämässä huolta siitä, että syön”, mutisin ja haukkasin palan tikasta. Oli se osittain totta. Kyllä minulla oli Sädesäihke ja parantajat, jotka tulivat kyselemään olinko jo syönyt. Ja välillä Jänöpentukin oli turhan innokas pitämään minusta huolta ja varmisteli aina kaikkea. Olinko jo syönyt ja jaloitellut tarpeeksi. Tarvitsinko mahdollisesti uusia sammalia tai ehkä jotain viihdykettä. Häl vain pörräsi kyselemässä siitä, miten olin voinut. Se oli kyllä suloista ja kilttiä, mutta en todella halunnut puhua voinnistani.
Revin viimeisiä palasia linnusta ja huomasin sivusilmällä Jänöpennun, Säihkepennun, Kuusikkopennu ja Mustikkapennun juoksemassa ulos pentitarhassa yhdessä ryppäässä. Minua suorastaan säälitti, että Kimalaistoiveen täytyi pitää huolta niin monesta pennusta. Etenkin, kun oli vielä Loimupentukin. Pieni kolli osasi olla kyllä oikea pieni paholainen joskus. Hän oli kerran tullut luokseni vaatien minua leikkimään kanssaan ja opettamaan saalistus- ja taisteluliikkeitä, eikä ollut suostunut kuuntelemaan, kun olin yrittänyt selittää olevani sairaana. Leimusilmän oli pitänyt tulla häätämään pieni kolli pois perästäni.
Haukkasin loput tikasta ja vein sen jäänteet pois tarpeidentekopaikalle haudaten sen samalla ja tehden samalla tarpeeni.
Palatessani vilkuilin ympärilleni leirissä. Huomasin kissan, jota en ollut ennen nähnyt. Uteliaisuuteni iski yhtäkkiä. Olisin halunnut vain rypeä itsesäälissä ja sisäisessä tuskassa, mutta en voinut estää uteliaisuuden vetovoimaa. Nuori kolli oli täynnä arpia ja hänen raidallinen turkkinsa oli sekainen ja sen alta näki törröttävät kylkiluut.
Hiippailin varovasti lähemmäs ja kallistin päätäni. Nuuhkaisin hieman hänestä leijuvaa hajua. Se oli kummallinen. Ei minkään klaanin haju ainakaan.
“Hei! Kuka sinä olet?” kysyin siirtäen suruni hetkeksi ajan sivuun. Nuori kolli säpsähti kovasti ja kääntyi katsomaan minua pelokkaana. Hänen silmänsä olivat suuret kuin kuut ja kimmalsivat pelkoa, vaikkakin toinen vähemmän. Se oli sumeampi kuin toinen ja sen ylitse kulki arvet. Saatoin vain päätellä, että kolli oli onnistunut jollain tapaa sokeuttamaan toisen silmänsä.
“Mi- minulleko sinä… puhut?” kolli kysyi varovasti ja katseli minua kyyryssä ja pelokkaan näköisenä. Naamalleni levisi heti myötätuntoinen ilme, kun katsoin nuorta kollia.
“Kyllä vain. Äläkä huoli nuori kolli, en minä sinulle mitään pahaa halua. Haluaisin vain tietää kuka sinä mahdat olla. Haluan mielelläni myös tietää kuka sinä olet. Mutta jotta vaikuttaisin vähemmän uhkaavalta, saanen esitellä itseni. Minun nimeni on Käärmekulta. Olen Eloklaanin soturi”, nau'uin lempeästi. Kollin silmät suurenivat entisestään - joka tuntui mahdottomalta ajatellen kuinka suuret ne olivat jo - kun mainitsin nimeni. Hänen korvansa ponnahtivat ylös ja hänen ilmeensä tuntui kirkastuvan hieman.
“Sinä olet Käärmepen- tai siis Käärmekulta!” hän naukaisi erikoisen innokkaasti. Katsoin häntä hämilläni.
“Niin? Pitäisikö minun tuntea sinut jostain?” kysyin, jos tämä kissa vaikka olisikin jokin kaukainen sukulaiseni, joka oli minua tullut etsimään.
“Ei, ei toki. Olen vain kuullut sinusta joskus hieman. Ei se mitään ihmeellistä ollut. On vain mukavaa tietää, että olet täällä todella”, kolli selitti kuin olisi jokin suurin ihailijani. “Ai ja niin joo… olinpas minä töykeä. Minä olen Rontti. Olen tehnyt pitkän taipaleen löytääkseni tänne asti kaukaa kotoani. Ja… olen todennut että kaikkiin ei voi aina luottaa. Siksi olen hieman pelokas”, raidallinen kolli naukui hiljaa. Nyökkäsin hitaasti.
“Haluatko puhua siitä?” kysyin. Rontti pudisteli päätään nopeasti.
“En!” hän naukaisi nopeasti ja painautui sitten turkkinsa alla kasaan nolostuneena ja peloissaan.
“Aivan. Minä taidan suunnata nyt takaisin parantajan pesään. Minä näet parantelen näitä haavoja. Ne ovat erittäin ärsyttäviä. Eivät millään haluaisi parantua”, totesin ja lähdin takaisin kohti pesää. “Oli kuitenkin mukava tavata!”

Heräsin, kun haavojani vihloi kovaa. Parantajan pesässä oli vielä pimeää ja kuun himmeä valo tuli sisään parantajan pesään ja loi hehkua kaunista maahan. En saattanut ymmärtää, miten niin pitkään olleet haavat saattoivat edelleen sattua niin kovaa.
Liikahtelin sammalilla levottomasti yrittäen löytää mitään asentoa, jossa sattuisi vähemmän. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Yritin siis vain kestää kipua ja puristin silmiäni kiinni toivoen, että se auttaisi jotenkin. Halusin vain, että kipu menisi ohitse. En halunnut joutua herättämään parantajia pienen säryn takia. He tarvitsivat unta, kun joutuivat hoitamaan useampaa potilasta samaan aikaan.
Kuulin pian askelia. Huomasin Vienotassun. Tämän silmät säihkyivät pimeässä, kun hän katsoi minuun päin hiljaa. Hän räpäytti silmiään hitaasti ja tuli sitten varovasti lähemmäksi.
“Onko kaikki hyvin? Heräsin ja kuulin ääntä. Päätin tulla tarkistamaan, että kaikki on hyvin”, parantajaoppilas naukui. Pudistin hitaasti päätäni.
“Joka paikkaa särkee. Voisinko kenties saada pari unikonsiementä, jotta saisin vielä unen päästä kiinni?” pyysin varovasti. Oppilas nyökkäsi nopeasti ja lähti hakemaan siemeniä. Seurasin katseellani häntä ja pian hän tulikin takaisin siemenet mukanaan.
“Tässä. Kun syöt nämä, sinun pitäisi nukahtaa nopeasti. Jos kuitenkaan se ei tehoa, tule vain rohkeasti herättämään minut”, nuori naaras naukaisi. Nyökkäsin hitaasti ja lipaisin nopeasti unikonsiemenet suihini. Pureskelin ne ja nielin ja suljin sitten silmäni. Tovi siinä meni, mutta pian alkoi helpottaa ja väsymys alkoi vetäytyä ylleni kuin pilvi auringon eteen.
*Pilvi ja aurinko… Pilvipentu ja Aurinkopentu. Ne olisivat suloisia nimiä omille pennuilleni, mutta eihän se nyt edes ole ajankohtaista. Enhän minä varmaan edes koskaan saa pentuja! En minä uskaltaisi! Entä jos kuolisin siinä! Tai vielä pahempaa, jos pentuni kuolisivat…* ajattelin. Pudistelin päätäni väsyneesti ajaen ajatuksen pois mielestäni. En halunnut ajatella sellaista, en nyt. Rauhoitin itseni ja pian jo nukahdin asiaa tajuamatta.

Katselin hiljaa miten Sädesäihke leikki pentujen kanssa. Tunsin koko kehoni menneen lukkoon häntä tuijottaessani. En halunnut tuijottaa, koska joku olisi voinut saada siitä väärän ajatuksen, mutta en mahtanut asialle mitään. Jotenkin koko hänen olemuksensa oli saanut minut pauloihinsa. Katselin vain kollin iloa ja sitä miten hän lempeästi leikki pikkusisarustensa kanssa.
Katseeni kääntyi viimein Kuusikkopentuun ja Mustikkapentuun. Kaksikko ei ollut yhtä onnekas. Varputassun en ollut juuri koskaan oleskelevan sisarustensa kanssa ja Korpitassu vain äyski heille ja käyttäytyi töykeästi pentuja kohtaan.
Katseeni kääntyi taas Sädesäihkeeseen. Hän näytti niin onnelliselta pikkusisarustensa kanssa. Oliko hän koskaan yhtä onnellinen minun kanssani? Huokaisin hiljaa ja nousin ylös. Käännyin ympäri ja työnnyin takaisin parantajan pesään. Häntäni laahasi maata ja korvani olivat takana kulkien päätäni pitkin kohti niskaani.
Istahdin sammalilla ja asetuin hyvään asentoon ja tuijotin ulos pesästä. Kelmeä auringonvalo hiipi sisään pesään. Suljin silmäni. Muistelin elämääni. Muistelin aikaa minkä olin viettänyt Sypressikuiskeen kanssa. Muistelin aikaa, minkä olin viettänyt Lehtomyrskyn kanssa. Muistelin kaikkea sitä aikaa minkä olin viettänyt Sädesäihkeen kanssa. Ne olivat hyvia aikoja, mutta korvaisiko se kukaan sitä menetyksen tuskaa mikä minua vaivasi? Vielä joku päivä Sädesäihkekin kuolisi. Toivoin voin toivoin niin kovaa kuolevani häntä ennen. En halunnut menettää häntäkin!
Kyyneleet hiipivät alas kasvoillani ja loikkivat maahan luoden pieniä märkiä kohtia. Puristin silmiäni entistäkin kovempaa kiinni. En halunnut menettää enää ketään! Väläyttelin hampaitani ja puristin kynsiäni sammaleeseen edelleen silmät puristuksessa. Olin siinä hetken vain ajatellen niitä kaikkia kissoja joita en koskaan halunnut menettää. Siihen listaan ulottuivat kaikki Eloklaanin kissat. En halunnut menettää heistä ketään. Puristin kynsiäni entistäkin kovempaa kunnes hellitin.
Avasin silmäni ja räpyttelin pari kertaa, päästin irti sammaleesta ja vedin kynteni sisään, lopetin irvistelyn ja nousin ylös. Suuntani oli päätetty.
Harpoin ulos pesästä ja sen jälkeen leirin poikki Sädesäihkeen eteen. Olin jo päättänyt tämän kaiken.
“Sädesäihke, tule. Me lähdemme kävelylle”, naukaisin käskevästi. Hänen kanssaan touhunneet Säihkepentu ja Jänöpentu pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan, kun seisoin siinä päättäisenä Sädesäihkeen edessä.
“Tule! Asia on tärkeää”, naukaisin vielä.

//Säde

Hämmennys takuulla paistoi kasvoiltani, kun kuuntelin Hiilihampaan kertomusta. Kolli kertoi juuri, kuinka hän oli vahingossa tappanut Mesitähden. Oikeastaan kyse ei edes ollut tappamisesta, vaan epäonnesta ja huolimattomuudesta. Miten minä asian näin oli se, ettei Hiilihammas ollut syyllinen tapahtuneeseen. Annoin tabbykuvioisen kollin puhua loppuun ja pyrin pitämään oman ilmeeni täysin vakavana ja ilmeettömänä. Uskoin, etten kuitenkaan osaisi reagoida tilanteeseen oikealla ilmeellä, joka oli yksi syy sille, miksi ilmeettömyys oli lähes joka tilanteessa paras vaihtoehto. Kun Hiilihammas oli viimein lopettanut puhumisen, otin varovaisesti askeleen häntä lähemmäs. Turkkimme hipoivat toisiaan ja pyyhkäisin kevyesti hännälläni vanhemman soturin turkkia.
"Mutta niin ei käynyt, Mesitähti ei menettänyt viimeistä henkeään. Omatunnon tuskasi ovat varmasti kamalat, mutta minun mielestäni vika ei ollut sinun. Mesitähtikin olisi voinut olla tarkkaavaisempi. Luulen, että kyseessä oli vain epäonnea tai sitten tämä oli Tähtiklaanin tahto. Esi-isämme harvoin perustelevat, miksi joitain asioita tapahtuu", naukaisin rauhallisella äänellä, yrittäen luoda yllemme mahdollisimman rauhallisen ilmapiirin. Halusin, ettei Hiilihammas syyttäisi itseään tapahtuneesta, sillä vika ei ollut hänen.

//Hiili?

Olin aikeissa lähteä Varputassun perään, kun kuulin jonkun kutsuvan minua. Käännähdin ympäri ja näin Leimusilmän hölkyttävän minua kohti parantajan pesältä päin.
“Sinäkin kuulemma kävit pulahtamassa joessa”, mustavalkoinen kolli maukui hännällään huitoen seisahtuessaan eteeni. “Niin virkistävää kuin se varmasti olikin, en suosittele tekemään sitä uudelleen ennen lumien sulamista.” Parantajan viikset värisivät huvittuneesti. “Jos voisit tulla parantajan pesälle tarkastusta varten, niin se olisi aika kiva juttu. Meillä ei nimittäin ole juuri nyt yrttejä hoitaa kovin montaa yskäpotilasta.”
“Ymmärrän, minä tulen.” Vilkaisin vielä kerran oppilaiden pesän suuntaan, jonne Varputassu oli äsken painellut, ennen kuin lähdin parantajan perään.

Valitettavasti Leimusilmän harmiksi olin mennyt palelluttamaan itseni kastautuessani hyiseen veteen. Saman illan aikana minulle oli noussut kova kuume ja oloni oli ollut kertakaikkisen kamala. Mielessäni oli pyörinyt sekavia kuvia Varputassusta, joesta, Kuolonklaanista ja Lampiväreestä, ennen kuin lopulta olin vajonnut tiedottomuuteen.
Vasta pari päivää myöhemmin vointini oli kohentunut sen verran, että saatoin pysyä tolpillani omin avuin ja ajatella järkevästi. Myös ruokahaluni oli palannut, mikä oli Leimusilmän mukaan hyvä merkki. Minun - ja parantajien yrttivaraston - onnekseni tautini ei ollut muuttunut valkoyskäksi. Saisin kuitenkin lepäillä sairasaukiolla vielä muutaman päivän ennen soturin tehtäviin palaamista.
En ollut saanut Varputassua mielestäni siitä asti, kun olin lopettanut kuumehouruiluni. Mietin, miten kolli mahtoi jaksella. Hän oli vaikuttanut olevan poissa tolaltaan sen jälkeen, mitä Hillasielulle oli sattunut. Toivoin todella, ettei häntä oltu jätetty aivan yksin.
Leimusilmä tassutti petini ohitse sammaltukko hampaissaan. Hän oli käynyt juuri tarjoamassa vettä edelleen sairasaukiolle olevalle Hillasielulle. Valkoinen kolli ei vaikuttanut kärsineen kovin pahoja vammoja päänsä lyödessään, vaikka häntä olikin pidetty tarkkailussa aivotärähdyksen varalta.
“Hei, Leimusilmä”, huikkasin parantajakollille ennen kuin tämä ehtisi kadota pesäänsä. Leimusilmä pysähtyi ja peruutti pari askelta kohdalleni. “Haittaako, jos käyn vähän ulkona?”
“Ihan vapaasti”, tämä heilautti häntäänsä. “Kunhan et ryhdy haastamaan ketään kilpajuoksuun vielä tässä vaiheessa.”
“Kiitos”, räpäytin parantajalle hieman huvittuneena silmiäni ja punnersin itseni ylös.
Pitkän aikaa makuulla oleminen oli tehnyt jaloistani heikommat ja askeleeni olivat hieman hoipertavat, kun astelin sairasaukion poikki ulkosalle. Aukiolle oli satanut taas lisää lunta yön aikana, mutta juuri nyt taivas oli pilvetön ja aurinko paistoi puiden latvojen takaa.
Tassutin vähän matkan päähän parantajan pesän edustalta ja jäin siihen istumaan. Vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa, ja sitä seurasi lyhyt yskänpuuska. Lehtikadon aikaan uimista vältettiin ihan syystä. Tämä oli siitä hyvä muistutus.
En tiedä, olisinko voinut välttyä vilustumiselta, jos olisin ehtinyt kuivaamaan turkkini paremmin heti kastumisen jälkeen, mutta sitä oli turha murehtia enää. Mennyttä kun ei voinut muuttaa.

//Varpu?

Seurasin Kortetuiketta leiriin tärisevin askelin. Minä olisin voinut juuri kuolla. Hillasielu melkein kuoli. Kortetuikekin melkein kuoli. Minä en melkein kuollut mutta olin lähellä, että olisin voinut sanoa “Minä melkein kuolin.” Lause kuulosti todella pelottavalta. Ehdin pohtia suunnilleen niin montaa asiaa, kun koko metsässä oli puita ennen kuin pääsimme leiriin asti eikä tämä ollut lähellekkään loppu tälle ajatustulvalle. Irvikita talutti Hillasielun leirin poikki parantajan pesälle. Painoin silmäni kiinni mutta jouduin avata ne heti, kun Kortetuike kysyi minulta jotain. Kun en vastannut vaan toljotin vain typeränä Kortetuiketta, hän varmaan tajusi etten kuullut ja toisti.
“Millainen olo sinulla on?” hän kysyi. Minulla meni hetki rekisteröidä sanat aivoihini ja, kun olin sen tehnyt tajusin tuijottavani vieläkin Kortetuiketta syvälle sieluun ja siirsin heti katseeni maahan todella häpeissäni. Miten olin näin tyhmä? Mitä minä edes vastaisin kollille? Ei minulla ollut hyvä olo, mutta jos sanoisin että huono se kuulostaisi typerältä. En saanut sanaakaan suustani vaikka kuinka yritin. Lopulta päädyin pudistamaan päätäni typerästi. Voi kuinka häpesinkään itseäni! Jatkoin maahan tuijottamista ennen kuin pakenin Kortetuikkeen edestä oppilaiden pesään. Tungin pääni omiin sammaliini ja nyyhkytin. Miten olin näin kamala? Miksi minusta tuntui näin kamalalle? Kuinka kauan tämä jatkuisi? Kai se nyt joskus loppuisi… En haluaisi elää loppu elämääni tämän olon kanssa… Ei sitä voisi silloin kutsua edes kunnolla elämiseksi.
//Korte?

Oli mukavaa, kun Pohjaharha pyysi minua seurakseen ja halusi kuulla, mikä mieltäni painoi. En kuitenkaan pystynyt täysin sysäämään syrjään sitä piipittävää ääntä takaraivossani, joka varoitti minua puhumasta tapahtuneesta muille. Toisaalta itsepähän olin aloittanut mainitsemalla asiasta mitään kollille, joten saatoin yhtä hyvin kertoa koko jutun.
“En minäkään haluaisi uskoa niin, mutta kyse ei ole mistään ihan pikku mokasta”, huokaisin hermostuneesti ja piirtelin kynnelläni lumeen. “Minä nimittäin tapoin Mesitähden.”
Pohjaharha kohotti hämmentyneenä katseensa linnustaan minuun kesken suupalan. Minä jatkoin äkkiä selittäen tilanteen paremmin: “Tai siis vahingossa. Näimme puun oksalla pari oravaa tappelemassa ja sain idean, että voisin kiivetä oksalle ja yrittää tiputtaa ne alas, jotta Mesitähti voisi sitten ottaa ne kiinni maassa. Suunnitelma toimi hyvin siihen asti, kun oksalle ainoana jäljelle jäänyt orava päätti yrittää livistää karkuun suoraan minun ylitseni ja tein sen estääkseni äkkiliikkeen, joka sai lopulta oksan putoamaan suoraan Mesitähden päälle.” Vääntelin hännänpäätäni ahdistuneesti. En kyllä kiipeäisi yhteenkään puuhun pariin seuraavaan kuuhun.
“Ei Mesitähti minua syytä siitä, mutta kyllä se silti pahalta tuntuu. Mieti, jos se olisi sattunut olemaan hänen viimeinen henkensä! Olisin tappanut päällikköni ja ystäväni lopullisesti”, tuskailin Pohjaharhalle ääni kireänä.

//Pohja?

Huomasin pian, että Varputassulla ei ollut kaikki kunnossa. Nuori kolli tärisi paikallaan pää alhaalla ja silmät villisti paikasta toiseen poukkoillen. Kun kutsuin häntä nimeltä, hän vain nosti vähän päätään mutta ei ottanut minuun katsekontaktia. Hänen pelkotuoksunsa leijaili voimakkaana ilmassa.
Nousin ylös ja hivuttauduin lävitseni kulkevista kylmistä sykäyksistä huolimatta oppilaan luokse. Seisahduin hänen viereensä huolestuneena. Varputassun olisi varmaankin ollut parempi jäädä leiriin. Tällainen läheltä piti -tilanne näin pian emonsa menettämisen jälkeen ei takuulla helpottanut hänen oloaan.
“Hei, kaikki on hyvin”, yritin tavoittaa oppilaan äänelläni. Puhuin tyynnyttelevästi ja hiljaa. “Hillasielu tulee kuntoon. Kenellekään ei käynyt mitään.”
Varputassu hengitti edelleen raskaasti. Minun kävi häntä sääliksi, mutta en tiennyt, miten olisin voinut rauhoitella häntä. Ennen kuin ehdin sanoa mitään muuta, Pohjaharha tuli luoksemme. Hän vilkaisi oppilastaan vähän kysyvän näköisenä.
“Meidän pitää jatkaa matkaa, jotta saamme Hillasielun Leimusilmän tykö”, valkoinen soturi ilmoitti. Minä nyökkäsin hänelle.
“Me tulemme”, vastasin kollille ja käännyin sitten taas Varputassun puoleen. “Jaksaisitko kävellä ihan vähän matkaa? Olemme kohta leirissä.”
Oppilas tärisi edelleen ja hänen silmissään oli etäinen katse, mutta tämä kömpi tassuilleen ja lähti kävelemään vierelläni muiden perään. Pysyin hänen lähellään koko matkan ja toivoin, että se auttaisi edes hiukan.

Leiriin päästyämme Irvikita talutti hieman sekavan oloisen Hillasielun aukion yli parantajan pesälle. Pohjaharha kehotti minuakin käymään tarkastuksessa, ja minä lupasin tehdä niin. Ennen sitä halusin kuitenkin varmistaa, että Varputassu pärjäisi.
“Minkälainen olo sinulla on?” kysyin oppilaalta silmäillen tätä huolestuneesti. Hän ei ollut sanonut sanaakaan matkalla leiriin. Hänen oli täytynyt säikähtää tapahtunutta pahanpäiväisesti.

//Varpu?

Olin lupautunut partioon mukaan, koska en halunnut vaikuttaa heikolta ensinnäkään Kortetuikkeen mutta en myöskään mestarini edessä. Joo, minun emoni oli juuri kuollut ja kyllä he ymmärtäisivät minua mutta olisi helpompaa vain lyöttäytyä partion mukaan. Emme me varmaan painajaisiini törmänneet sentään kesken partion. Seurasin Kortetuiketta ulos pesästä.

Olimme valinneet reitiksemme astinkivet, kun vihdoin pääsimme niin pitkälle. Metsä oli täynnä lunta ja taivas lupaili vain lisää. Irvikita loikki astinkivet sulavasti ja helpon näköisesti. Pohjaharha seurasi hänen perässään. Minun vuoroni oli seuraavaksi. Minua pelotti hiukan mutta kerättyäni itseni kokoon aloin varovaisesti ylittämään jokea. Olin jo puolivälissä, kun tassuni liuskahtivat mutta sain kuitenkin tasapainoni takaisin. Jatkoin loppuun hengitettyäni pari kertaa sisään. Pohjaharha nyökkäsi minulle ylpeästi, kun tassuni laskeutuivat tukevalle maalle. Käännyin katsomaan taakseni. Joen kohina peitti äänet aikalailla alleen mutta onnistuin silti kuulemaan Hillasielun ulvaisun. Tämä oli pudonnut jokeen. Sydämeni alkoi lyömään hurjaa vauhtia. Emme voisi enää rannalta koittaa pelastaa tätä mutta Kortetuike oli aika lähellä.
“Hillasielu!” Irvikita huusi. Minunkin suustani pääsi älähdys mutta siitä ei ollut erotettavissa sanoja. Seuraavaksi rekisteröin kuinka Kortetuike oli uimassa ja kannatteli Hillasielun päätä. Peräännyin kauemmas paniikin vallassa ja painoin pääni tassuihini. Olin juuri ja juuri itse välttänyt Hillasielun kohtalon. Entä, jos se olisinkin ollut minä? Olisin kuollut…
“Varputassu?” Kortetuikkeen ääni herätti minut ajatuksistani, jotka hyppivät paikasta toiseen nopeampaa kuin ikinä. En pystynyt sanomaan mitään nostin vain päätäni hiukan. Silmäni eivät pysyneet yhdessä kohdassa vaan vilkuilin ympäriinsä hullunlailla. Minua pelotti. Ihan oikeasti pelotti tosi paljon! Sydämeni löi kovempaa kuin olin ikinä ennen kokenut ja tunsin sen korvissani asti. Painoin pääni takaisin alas ja annoin pelolle vallan. Tärisin hallitsemattomasti kyyhöttäessäni siinä lumessa.
//Korte?

Nokoseni olivat venyneet melko pitkiksi, sillä kun heräsin, pesään tulvi ulkoa aamun haaleaa valoa. Miten kauan olin oikein nukkunut? Ja olinko yhä oppilaiden pesässä?
Havaitsin toisella puolellani liikettä - Varputassu oli hereillä. Toivotin oppilaalle haukotellen hyvät huomenet ja kysyin, miten hän oli saanut nukuttua. Hän ainakin näytti virkeämmältä kuin aiemmin eivätkä hänen silmänsä olleet enää väsymyksestä sameat.
“Se on mukava kuulla”, hymyilin Varputassulle hänen vastattuaan nukkuneensa aika hyvin. Punnersin itseni ylös kankeille jaloilleni ja köyristin selkäni venytykseen. “Minäkin nukuin hyvin. Ehkä vähän liiankin hyvin.” Vilkaisin ympärilleni pesässä, jossa ei meidän kahden sekä Ropinatassun ja Kastetassun lisäksi ollut muita. Toivottavasti en ollut häirinnyt ketään nukkumalla käytävällä.
Pesän suuaukon suunnalta kuului kahinaa, jonka suuntaan korvani kääntyivät ennen kuonoani. Pohjaharhan valkoinen pää pilkisti sisään aukosta ja kollin keltainen katse hakeutui nopeasti meihin. “Huomenta. Te molemmat olettekin näköjään täällä. Korppisiipi määräsi meidät partioon. Pystytkö lähtemään, Varputassu?” soturi kysyi silmäillen oppilastaan ilmeellä, jota oli vaikea tulkita.
Varputassun silmät liikkuivat Pohjaharhasta minuun. Räpäytin hänelle silmiäni ystävällisesti. Kaikki varmasti ymmärtäisivät, jos oppilas ei kykenisi vielä lähtemään partioihin.
“Pystyn minä”, kirjava kolli maukui kuitenkin lopulta pienesti päätään nyökäyttäen.
“Selvä. Kun olette valmiit, tulkaa aukiolle. Me odottelemme teitä Hillasielun ja Irvikidan kanssa siellä.” Sen sanottuaan soturin pää katosi suuaukosta.

Taivasta peittivät harmaat pilvet. Ne enteilivät lisää lunta, jota metsässä ja nummilla oli jo nyt riesaksi asti. Matkantekomme olisi kuitenkin voinut olla hitaampaakin, elleivät aikaisemmat partiot olisi polkeneet reitin varrelle polkuja.
Irvikita kulki partion kärjessä. Hänen perässään seurasi Pohjaharha, tämän jäljessä Varputassu ja joukon hännillä minä Hillasielun kanssa. Olimme jo käyneet kiertämässä reviirin länsirajan ja nyt palasimme pohjoista reunaa pitkin leiriä kohti. Ylitettävänä oli vielä joki, jonka jälkeen olisimme taas tutussa sekametsässä, josta olimme lähteneetkin.
Irivikita ylitti astinkivet helpon näköisesti, vaikka joissain kohdissa hänen tassunsa näyttivätkin lipsuvan hieman. Pohjaharhan päästyä kivien puoleen väliin oli Varputassun vuoro. Nuoren kollin hännänpää nytkyi keskittyneesti, kun tämä haki sopivaa asentoa loikata ensimmäiselle kivelle. Seurasin rannalta Hillasielun vierestä, miten oppilas eteni kiveltä toiselle harkitusti.
Tuli minun vuoroni. Ponnistin lähimmälle kivelle ja laskeuduin sen päälle hiukan horjahtaen. Tumma vesi huljui kiven ympärillä. Tässä kohtaa jokea suurin osa jäistä oli jo irronnut ja se pääsi virtaamaan vapaasti. Jatkoin matkaa tasaista vauhtia, pitäen huolen siitä, että tassuni varmasti tapasivat kiven laskeutuessaan.
Olin päässyt jo puoleen väliin jokea, kun yhtäkkiä takaani kuului yllättynyt ulvaisu, jota seurasi molskahdus. Kiepahdin kiven päällä ympäri ja ehdin juuri nähdä, miten Hillasielun pää kopsahti astinkiveä vasten ja tämä katosi pinnan alle. Vastarannalta kuului kauhistuneita huutoja.
Epäröin vain parin silmänräpäyksen ajan ennen kuin loikkasin soturin perässä hyiseen veteen.

Kylmyys iski hampaansa minuun saman tien. Tunsin sen pureutuvan turkkini läpi ja tavoittelevan luitani. Siitä huolimatta jatkoin eteenpäin sameassa vedessä. Erotin oikealla puolellani jotain valkeaa. Uin sitä kohti kaikilla voimillani ja tarrasin hampaillani Hillasielun niskaturkista ja lähdin polskimaan pintaa kohti. Keuhkoni tuntuivat siltä kuin ne olisivat voineet ratketa minä hetkenä hyvänsä.
Pakkanen läimäisi kasvojani terävillä kynsillään nostaessa pääni vedestä. Yritin pitää Hillasielun päätä ylhäällä, jottei hän hengittäisi enempää vettä, ja kauhoin rannan suuntaan. Irvikita ja Pohjaharha olivat meitä vastassa ja auttoivat nostamaan Hillasielun lumelle. Minä raahauduin hänen perässään ylös ja hengitin pari kertaa syvään, ennen kuin ravistelin itseäni saadakseni enimmät vedet turkistani.
Hillasielu yökkäsi suustaan vettä ja kierähti vatsalleen. Pienen valkoisen kollin turkki oli liimautunut tämän ihoa vasten saaden tämän näyttämään entistäkin pienemmältä. Hänen päänsä sivulla valui punainen noro siitä kohdasta, jonka hän oli lyönyt kiveen ennen putoamistaan.
“Hänet pitää saada parantajalle”, ähkäisin saatuani hengitykseni tasaantumaan. Turkistani ja viiksistäni tipahteli yhä vesipisaroita.
“Ensin teidän on saatava turkkinne kuivemmiksi, jotta ette vilustu”, Pohjaharha sanoi tiukasti. “Varputassu, auta Kortetuiketta nuolemaan turkki kuivaksi. Nuolkaa vastakarvaan, se auttaa lämpenemään.” Hän kääntyi Irvikidan puoleen, joka kuivasi paraikaa paikallaan tärisevän Hillasielun turkkia.
Minä istahdin alas rasituksesta vapisten. Kylmyys kummitteli yhä ytimessäni. Hampaat kalisten ryhdyin nuolemaan Pohjaharhan ohjeistuksen mukaisesti joka suuntaan törröttäviä karvojani vastakarvaan.

//Varpu?

Nyökyttelin Jänöpennulle. Olipa hän vaatimaton. Huoh… olisinpa minäkin. Minä olin aina ehdottelemassa eikä muiden mielipiteille ehkä jäänyt tarpeeksi tilaa. Nyt olisin hiljaa ja antaisin Kuusikkopennun ehdottaa jotain! Tekisin muutoksen käyttäytymiseeni. Helppo homma! Molemmat pennuista tuijottivat minua. Voi papanat…
“Keksiikö Kuusikkopentu jotain?” kysyin iloisesti hymyillen kuin en olisi juuri mitään ajatellutkaan. Siirtelin etutassujani edes takaisin. Haluaisin pian päästä liikuttamaan niitä.
“Ehkä voisimme leikkiä sellaista, että sinä olet kuolonklaanilainen ja sitten me olemme eloklaanilaisia ja me tappelemme?” Säihkepentu ehdotti. Nyökyttelin. Se kävisi minulle hyvin.
“Minä mielellään leikkisin jotain muuta, kun tappelua”, Jänöpentu naukui ihan ystävälliseen sävyyn. Kohautin lapojani.
“Minulle käy ihan mikä vain”, tokaisin. Säihkepentu näytti ehkä hiukan närkästyneeltä, kun Jänöpentu oli lytännyt hänen ideansa vaikka ihan kiltisti olikin sen tehnyt.
“Ehkä voisimme olla piilosta. Minä voin etsiä ensin”, ehdotin toista ideaa. Nyt molemmat pennuista olivat samaa mieltä leikistä ja aloitimme. He säntäsivät piiloon ja minä jäin leirin reunalle vähän matkan päähän Ahmatassusta odottamaan. Vilkaisin kollia, joka söi yksin viimeisiä rippeitä jänistä ja näytti hajamieliseltä. Ehkä hän vain pohti jotain. Minusta tuntui hiukan pahalta parhaan ystäväni puolesta mutta olin jo lupautunut leikkimään enkä voisi enää mennä juttelemaan hänelle, koska tässä ajassa, kun olin vain pohdiskellut molemmat pennuista olivat varmaan löytäneet jo hyvä piilot. Lähdin etsimään heitä. En ilmoittanut siitä mitään. Jos he nyt eivät olisi piiloissa, niin ainakin työ olisi puolet helmompi minun kohdallani. Kahta pentua oli aika tuska yrittää löytää suuresta leiristä enkä hetkeen keksinytkään yhtään paikkaa, mutta hetken pyöriskelyn jälkeen kekkasin Kuusikkopennun hännän törröttävän ulos yhdestä oppilaiden pesän pesäpensaasta. Kehräsin itsekseni näylle, sillä se oli aika huvittava. Nelistin pennun luo ja vetäisin tätä rennosti hännästä.
“Löytyi”, nau’uin ylpeänä ja katselin, kun naaras kömpi ulos pensaasta.
//Säihke? Ehkä Jänökin voi jatkaa?

Tähtimötaivaan sanat yllättivät minut täysin, mutta ne saivat sisälläni aikaan lämpimän tunteen. Suupieleni vääntyivät onnelliseen hymyyn ja kurkustani alkoi kummuta hiljaista kehräystä. En muistanut edes, koska viimeksi olin kehrännyt. Nyt pitkästä aikaa oli hetki, jolloin koin olevani edes hieman onnellinen. Tähtimötaivaasta oli vuodenaikojen saatossa tullut minulle hyvin tärkeä kissa. Kieroarven kuoleman jälkeen hän oli ottanut asemansa minulle tärkeimpänä kissana, jota maa enää päällään kantoi.
Mustavalkea naaras oli kääntänyt katseensa poispäin minusta. Hänen korvansa olivat painuneet aavistuksen verran luimuun ja huomasin, miten soturi vilkuili minun suuntaani, kuin odottaen vastaustani.
"Kuule Tähtimötaivas", aloitin ystävällisellä äänellä ja pysähdyin miettimään sanojani ennen kuin jatkoin. Mustavalkea soturi nosti varovaisesti katseensa minuun. Katseemme kohtasi hetkeksi, ennen kuin Tähtimötaivas laski taas katseensa maahan.
"Sinäkin olet minulle tärkeä. Tärkein kaikista. Jos menettäisin sinut, ei minulla olisi täällä enää yhtään mitään", nau'uin rehellisesti ja toivoin, että naaras nostaisi katseensa maasta ja kohtaisi omani. Kasvoillani leveili onnellinen hymy. Halusin Tähtimötaivaan tietävän, miten paljon hänkin merkitsi minulle. Tiesin, miten suuri saavutus oli, kun olin saanut kuulla jotain niin suurta hänen suustaan.

//Tähtimö?

Päivä oli jo melko pitkällä, kun saavuin rajapartion mukana takaisin leiriin. Pidin siitä, miten rauhallista partiossa oli ollut. Kukaan ei puhunut turhia, ainoat sananvaihdot olivat partioon kuuluvia asioita. Olin päässyt keskittymään täysillä ja virittämään aistini parhaimmilleen, jolloin olisin havainnut lähestyvän vihollisen vaikka kuinka kaukaa hyvinkin nopeasti.
Leirin pääaukiolla päätin hakea saalista tuoresaaliskasasta, jonne metsästyspartio oli juuri jättänyt kiinni saamansa saaliit. Kesken valikoinnin luokseni saapui entinen mestarini, Hiilihammas. Pidin kollia edelleen ystävänäni, vaikkemme olleet viime vuodenaikoina juurikaan viettäneet aikaa toistemme seurassa. Tulin kehuneeksi tabbykuvioisen kollin kasaan laskemaa oravaa, mutta sen johdosta Hiilihammas muuttui vähän vaikeaksi. Hän kertoi saaneensa sen kiinni Mesitähden kanssa ulkona ollessaan, ja että oli mennyt sössimään jotain, jonka vuoksi he eivät olleet saaneet toista oravaa kiinni.
"Jos otan itselleni tuoresaalista, tulisitko seurakseni? Jos tahdot, voit kertoa minulle enemmän tapahtuneesta. Se näyttää vaivaavan sinua", naukaisin rauhallisella äänellä, pitäen ilmeeni nollalukemilla. Olin aidosti kiinnostunut Hiilihampaan asiasta, mutta en pitänyt turhasta tunteiden näyttämisestä. Hiilihampaan kasvoille piirtyi vieno hymy.
"Se sopii varsin hyvin", ruskeaturkkinen kolli naukaisi ja nyökytteli päätään. Valikoin pikaisesti tuoresaaliskasasta itselleni varpusen, jonka kannoin sotureiden pesän edustalle Hiilihammas perässäni kävellen. Istahdin alas ystäväni viereen ja aloin kyniä lintuani.
"No, tahdotko kertoa mitä sinulle kävi? En usko, että olet voinut sössiä mitään kovin pahasti", naukaisin kiinnostuneena, mutta ilme edelleen vakavana. Hiilihammas oli niin hyvä soturi, etten uskonut hänen voivan pilata asioita perinpohjaisesti.

//Hiili?