Kortetuike tarjoutui kertomaan minulle seikkailuistaan Mesitähden - eli isänsä ja klaanin päällikön - kanssa. Nukahdin jossain keskivaiheessa tarinaa ja hetken pyörin mustuudessa ennen kuin todella nukahdin oikeaan uneen.

Räväytin silmäni auki. En ollut lainkaan tutuissa maisemissa. Kävelin hieman eteenpäin varovaisesti ja katselin ympärilleni. Rauhallinen ulkokuoreni ei varmaan saisi ketään pelästymään tai vihaiseksi, joten päätin pitää sen yllä. Sydämeni läpätti ahdistuksesta mutta jouduin tyytymään itseni rauhoittamiseen hokemalla päässäni, että kaikki oli hyvin. Tassuttelin hetken ympäriinsä, kunnes olin varmistunut ympäristöni turvallisuudesta. Aloin nyt vasta tajuamaan kuinka kaunis kukkaniitty ympärilläni oikein kukoistikaan. Hengitin rauhassa sisään oikein pitkästi ja tassutin heinikkoon, joka ylsi minua melkein vatsaan. Kiihdytin tahtini hiljalleen juoksuksi. Tuntui vapauttavalta puikkelehtia hoikkine jalkoineni niityn seassa ilman painavaa huolta mistään. Olisin melkein voinut leijailla pilviin, niin kevyeltä minusta tuntui ilman piinaavaa pelkoa ja ahdistusta. Kukkaniityn tuoksut kaikkialla ympärilläni olivat niin huumaavan ihania, että olisin voinut jäädä haistelemaan niitäkin koko loppu elämäkseni vain tähän paikkaan. Voi, kun tämä ei ikinä loppuisikaan. Tuntui kuin valot olisivat vihdoin kirkastuneet ja värit ympärilläni olisivat olleet paljon kirkkaampia ja lämpimempiä. Kaikki ne kukat, pörriäiset ja kaunis taivas. Pysähdyin vielä ottamaan syvän henkäyksen sisään ennen kuin jatkoin käveleskelyäni. Täällä ei tuntunut olevan ketään. Ei kissan kissaa. Ei edes saaliseläimiä. Vain minä, kukat, taivas ja pörriäiset. Näin oli hyvä.

Heräsin säpsähtäen unistani. Kun avasin silmäni, petyin todella pahasti. En ollutkaan uneni kaunilla niityillä vaan leirissä omassa pesässäni. Emo oli kuollut ja elämä oli täyttä kurjuutta. Huokaisin. Huomasin edessäni Kortetuikkeen. Tämä availi myös hiljaa silmiään. En edes tajunnut, että hän oli jäänyt siihen viereeni. Olisin muuten näytellyt nukkuvaa, että minun ei olisi vielä tarvinnut virallisesti herätä mutta Kortetuike oli jo huomannut, että olin hereillä.
“Huomenta, Varputassu”, hän naukui raukeasti ja haukotteli. Hymyilin hiukkasen. Halusin kiittää kollia, siitä että tämä oli jäänyt luokseni kunnes olin saanut nukuttua kunnolla. Hetkonen. Olin saanut nukuttua kunnolla. Minusta tuntui todellakin pirteältä. Ei iloiselta mutta olin kunnolla hereillä. Enkä ollut nähnyt painajaista. Kaikki alkoi seljetä minulle hitaasti ja muistin taas elämän hyvät puolet. Tai ainakin tämän hetken hyvät puolet…
“Huomenta”, naukaisin hieman myöhässä vastauksen kollille. Hän piti minua varmaan aika höpsönä. Vastasin hänelle myöhässä ja olin muutenkin aika sekaisin. Turkkiani kihelmöi ja halusin piilottaa naamani. En ikinä pystyisi tekemään ihastukseeni vaikutusta olemalla tälläinen. Olinpa minä kertakaikkisen tyhmä.
“Miten sinä nukuit?” soturi kysyi äänellä, joka vaikutti korvaani jokseenkin kiinnostuneelta. En osannut tulkita kollia mitenkään kauhean hyvin mutta koitin päätellä jotain tämän elekielestä ja äänensävystä.
“Oikeastaan aika hyvin, kiitos. Entä sinä?” naukaisin vaistomaisesti ja yllätyin hiukan kuinka asiallinen vastaukseni oli. Turkkiani kihelmöi vahvemmin ja minua nolotti. Olinko liian asiallinen? Pitäisikö minun olla rennompi? En tiennyt! Hyi minua. Olin ihan kauhea. Ei Kortetuike ikinä ihastuisi minuun, jos olin hänen edessään tälläinen.
//Korte?

ELANDRA
Mesitähti: 32kp! -

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 15kp -
Hiilihammas: 33kp! -
= 48kp!

KÄÄRMIS
Jänöpentu: 9kp -
Korpitassu: 20kp! -
= 29kp!

SAAGA
Perhotassu: 7kp -
Varputassu: 18kp -
Nopsaliekki: 4kp -
= 29kp!

Yritin keksiä, miten saisin Varputassun oloa helpotettua sen verran, että hän voisi mennä nukkumaan edes vähän paremmin mielin. Painajaiset piinasivat häntä untenmailla eivätkä todellisuuden tapahtumat ainakaan helpottaneet hänen tilannettaan, joten ymmärsin kyllä, miksi nukahtaminen mahtoi tuntua hänestä niin kamalan vaikealta.
Istahdin kirjavan kollin nukkumapaikan viereen tämän käpertyessä selvästi jo unikonsiementen vaikutuksen alaisena omaan vuoteeseensa. Väsymyksen lisäksi hänen silmistään näkyi ahdistus.
“Minä olen aivan tässä näin”, lupasin oppilaalle hennosti hymyillen. “Joten muista, että vaikka unessa tapahtuisi mitä tahansa, täällä olet turvassa. Jos se vain suinkaan sattuisi auttamaan, voisin kertoa kertoa sinulle siitä, miten törmäsimme Mesitähden kanssa nummilla saalistamassa ollessamme lumeen juuttuneeseen kotikisuun.”
Varputassu nyökäytti unisena päätään ja otti sammalilla mukavemman asennon. Niinpä minä rupesin selostamaan kollille päiviä sitten tapahtunutta kohtaamista Puhin kanssa. Kerroin hänelle jänisjahdistamme ja siitä, kuinka lähellä olimmekaan olleet saada sen kiinni, mutta se oli ollut lopulta meitä ketterämpi. Kerroin oudosta punaisesta möykystä lumessa, joka oli myöhemmin paljastunut kotikisuksi, joka oli vaeltanut kaukaa kaksijalkojensa luota meidän reviirellemme. Kuvailin, millainen hassu punainen kaksijaloilta saatu turkki hänellä oli ollut yllään. Ja ennen kuin ehdin siihen kohtaan, kun olimme päässeet Puhin ja Mesitähden kanssa leiriin, huomasin Varputassun hengityksen muuttuneen tasaiseksi, uniseksi tuhinaksi.
Lämmin hymy levisi kasvoilleni oppilaan viimeinkin nukkuessa. Laskeuduin pedin vieressä vatsalleni ja vedin tassuni alleni mukavasti. Sen jälkeen annoin leukani valua rintaani vasten ja ummistin silmäni pieneksi hetkeksi ottaakseni itsekin nokoset sillä välin kun Varputassu nukkuisi.
Pysyisin tässä hänen vierellään niin kauan kuin tarvitsisi, jotta hän saisi varmasti nukuttua.

//Varpu?

Yllätyin jotenkin Kortetuikkeen sanoista. En tiennyt mitä oletin mutta otin tämän mielihyvin vastaan. Kohautin lapojani.
“Ehkä se olisi hyvä ajatus. Helpotat oloani toden teolla, kun et vähättele ja olet siinä tukenani”, naukaisin turhan pitkästi.
“Oletko varma, että voit pitää minulle seuraa? Ei sinun tarvitse”, sanoin vaatimattomasti ja siirtelin tassujani. En ollut tottunut siihen, että minua kuunneltiin edes näinkin pitkään ja se, että kolli pistäisi vielä lisää aikaa minun auttamiseeni tuntui todella oudolle.
“Kyllä minä voin. Haluan auttaa sinua”, Kortetuike naukui ja hymyili. Nyökkäsin. Ehkä ei ollutkaan huono ajatus avautua vihdoin painajaisista. Ryhdistäydyin hieman.
“Mennäänkö nyt? Näytät tarvitsevan kyllä kunnon unia”, kolli naukui kannustavasti. Nousin ylös ja nyökkäsin. Soturi tassutti kanssani parantajan pesälle.
“Leimusilmä? Olisiko mahdollista, jos Varputassu saisi unikonsiemenen, jotta hänen olisi helpompi nukkua, tiedäthän. Tässä on ollut paljon rankkoja tapahtumia”, Kortetuike naukui ja vilkaisi minua. Olin iloinen, että Kortetuike puhui puolestani, koska en olisi itse osannut puhua parantajalle. En olisi uskaltanut.

Pääsimme oppilaiden pesään asti ja aloin olla jo todella unelias.
“Minua ahdistaa, että nään taas jonkun painajaisen”, takeltelin sanoissani, sillä minun oli jo hankala ajatella kaiken väsymyksen keskellä.
//Korte?

Matka leiriin vaikuti sujuvan oikein hyvin kunnes kaarsimme sekametsän kautta. Olimme jo todella lähellä leiriä mutta yhtäkkiä Syreenisumu pysähtyi. Hänen koko kehonsa oli jännittynyt ja ilmeensä pelokas. Muut kissat takanamme pysähtyivät myös.
“Onko kaikki hy-” olin kysymässä naaraalta, kun Uskolinnun hiljainen mutta kysyvä murahdus kantautui korviini. Minun olisi tehtävä jotain. Koko partio ei voisi pysähtyä vain Syreenisumun vuoksi, se olisi naurettavaa.
“Jatketaan, Syreenisumu”, sanoin naaraalle ja koitin saada häntä liikkeelle sanoilla mutta naaras pudisti hitaasti päätään. Mitä hän olikaan säikähtänyt sen täytyi olla sitten tosi pelottavaa. Paras ratkaisu, minkä juuri nyt saatoin keksiä oli, että taluttaisin naaraan pois sen puun edestä. Painauduin Syreenisumua vasten ja lähdin hitaasti taluttamaan häntä pois. Naaraan keho tuntui rentoutuvan hieman ja pääsimme taas jatkamaan matkaa. En voinut olla ajattelematta kuinka hämmentyneitä muut partion jäsenet olivat mutta jatkoimme leiriin asti puhumatta asiasta sen enempää.

Leirissä Uskolintu otti asiakseen viedä Rontin Mesitähden luo ja minä jäin aukion laidalle Syreenisumun kanssa.
“Haluatko ehkä avata hieman, mitä tapahtui, kun noin vain pysähdyit matkalla?” kysyin lempeästi. Naaras näytti edelleen olevan hieman jännittynyt mutta suurin pelko oli selvästi kaikonnut ainakin hänen katseestaan.
//Syre?

Varputassu kertoi minulle painajaisistaan. Siitä, miten häntä satutettiin niissä ja kuinka hän pelkäsi, että niin kävisi lopulta myös oikeassa elämässä. Minusta tuntui aivan kamalalta nuoremman kollin puolesta. Olin itsekin nähnyt joskus painajaisia, ja tiesin, miten uuvuttaviksi ne kävivät psyykkeelle pitkään kestäessään. Paras lääke Varputassulle tässä tilanteessa olisi ollut kunnon yöunet, sillä väsyneenä mieli yleensä synkistyi entisestään, mutta ymmärsin, ettei se ollut niin helppoa pahojen unien takia.
“Älä suotta pyytele anteeksi”, mau’uin lempeästi oppilaalle tämän pahoitellessa vuodatettuaan tuntemuksensa loppuun. “Sinun painajaisesi todellakin kuulostavat pelottavilta, enkä voi edes kuvitella, miten pahalta sinusta tuntuu niiden vuoksi. Mutta voin vakuuttaa, että kukaan täällä ei halua sinulle mitään pahaa. Ei etenkään perheesi.” Jatkoin yhä kollin selän silittelyä hännälläni samalla kun yritin parhaani mukaan lohduttaa tätä. “Olen otettu, että saatoit kertoa minulle tästä. En tiedä, kuinka paljon pystyn helpottamaan oloasi, mutta minä lupaan olla tukenasi, kun tarvitset sitä. Jos haluat, voisimme kokeilla hakea sinulle Leimusilmältä unikonsiemeniä ja katsoa, jos ne auttaisivat sinua nukahtamaan paremmin? Voin tulla pitämään sinulle seuraa oppilaiden pesään, kunnes nukahdat.”

//Varpu?

Oli sydäntä lämmittävää kuulla Mesitähden kaivanneen seuraani. Toisinaan sitä vajosi niin syvälle synkkyyteen, että unohti ettei ollutkaan yksin. Tänään Mesitähden kanssa viettämäni oli ollut minulle hyvä muistutus siitä, ja loputtomalta tuntuvassa pimeydessä näkyi pitkästä aikaa häivähdys valoa, jonka kolli oli minulle myötätunnollaan ja ystävyydellään tuonut. Olimme kokeneet yhdessä paljon, ja Mesitähti epäilemättä oli yksi parhaimmista ystävistäni.
“Niin minäkin sinun”, vastasin ystävälleni siristäen hänelle onnellisesti silmiäni. “Kiitos kun tulit juttelemaan minulle. Minä todella tarvitsin tätä. Jos jätetään pois se, mitä sen oksan ja toisen oravan kanssa kävi.” Irvistin saalis suussani, ja ikävä muisto sai väristykset juoksemaan turkkini alla.
“Minustakin oli mukava käydä sinun kanssasi kävelyllä”, Mesitähti hymyili. Leirin muuri näkyi jo edessäpäin. “Muistathan, että voit tulla puhumaan kanssani milloin vain. Sinun ei tarvitse jäädä yksin ajatustesi kanssa. Ympärilläsi on kissoja, jotka välittävät sinusta kovasti.” Päällikkö hipaisi nenällään lapaani. Minä räpäytin hänelle kiitollisena silmiäni.
“Kiitos.”

Pujahdimme aukiolle peräkanaa. Hyvästelin Mesitähden nopeasti, ennen kuin tiemme erkanivat ja lähdin viemään oravaa tuoresaaliskasalle. Kasan luona saalista valitsemassa näkyi olevan Pohjaharha, entinen oppilaani.
“Tervehdys!” Tassutin valkoisen soturin viereen ja tiputin oravan päällimmäiseksi kasaan. Pohjaharha vastasi tervehdykseeni ja katsoi sitten oravaa.
“Hieno saalis”, kolli kehui.
“Nappasimme sen Mesitähden kanssa ulkona ollessamme”, selitin ja huokaisin perään raskaasti. “Olisimme saaneet toisenkin, mutta menin sössimään sen.” Häntäni lakaisi lannistuneena lunta.

//Pohja?

"On turha vajota synkkyyteen sellaisten asioiden vuoksi, joihin ei voi enää vaikuttaa. Toki surut on surtava, mutta minä en osaa jäädä murehtimaan asioita, joilla ei oikeasti ole enää mitään merkitystä", naukaisin rauhallisella äänellä vastaukseksi Hiilihampaalle. Jouduin miettimään hetken aikaa vastausta hänen kysymykseensä. Toisaalta pidempään käveleminen houkutteli, mutta niskaani jomotti edelleen hieman.
"Ehkä voisi olla parempi, että palaamme tällä erää leiriin ja tulemme joku toinen päivä uudelleen kävelylle", ehdotin varovaisesti hymyillen ja toivoin, ettei ehdotukseni loukkaisi ystävääni, "jos se siis ei haittaa sinua."
Hiilihammas näytti mietteliäältä, mutta soturi nyökkäsi lopulta.
"Kyllä se sopii, ehdimmehän me jo jonkin aikaa kävellä", tabbykuvioinen kolli totesi rauhallisella äänellä. Väläytin kollille ystävällisen hymyn. En halunnut paljastaa, että hengenmenetyksen aiheuttanut kolahdus oli jättänyt pienen kivun niskaani. Se olisi saanut Hiilihampaan kokemaan olonsa vain entistä syyllisemmäksi, jota en suinkaan halunnut. Kolli nappasi maassa edelleen lojuvan oravan hampaisiinsa ja lähti kulkenaan vierelläni takaisin kohti leiriä.
"Meidän täytyisi viettää useammin aikaa yhdessä", naukaisin iloisella äänellä ja käänsin vihreän katseeni Hiilihampaan ruskeaan turkkiin, "olen ikävöinyt sinun seuraasi."

//Hiili?

“Kyllä tämä tästä”, naukaisin ja katsoin toveriani silmiin. Hengitykseni tuntui juuttuvan jonnekin sisälleni ja kurkkuani kuristi. Kyyneleet tulvahtivat silmistäni. Emoni nimen kuuleminen sattui jonnekin todella syvälle sydämeeni. Katsoin kyynelistä sumuisilla silmillä maahan. En halunnut itkeä Kortetuikkeen edessä mutta se nyt vain tapahtui enkä voinut vetää kyyneliä takaisin silmiini.
“Hei, haittaako, jos tulen tähän viereesi?” kolli naukui kuulostaen myötätuntoiselle. Katsoin Kortetuiketta silmiin.
“Ei”, kähähdin ja siirsin taas katseeni maahan. Ystäväni siirtyi lähemmäs. Tunsin kollin hännän selälläni.
“Anteeksi”, pahoittelin ja hieroin silmiäni tassullani.
“Ei se mitään. Ei tarvitse pyydellä anteeksi”, Kortetuike naukui ja pudisteli päätään. Minusta tuntui kauhealta. En halunnut olla vaivaksi Kortetuikkeelle. Varsinkin, kun kerrankin sain huomiota häneltä ja yritin saada hänet pitämään minusta mutta minulla ei ollut energiaa yrittää peittää tunteitani. Ne olivat riehuneet sisälläni jo liian kauan.
“Miten sinulla on yleisesti ottaen mennyt? Ennen viime illan tapahtumia tarkoitan.”
Huokaisin. Kolli teki virheen kysyessään tuollaisia. Olin voinut jo ennen emon kuolemaa aivan järkyttävän huonosti. Jotenkin luulin, etten haluaisi puhua siitä varsinkaan Kortetuikkeelle mutta jotenkin pääni pyysi minua avautumaan toverilleni kaikesta. Painajaisista ainakin.
“Minä… minä… en hyvin”, koitin löytää sanoja mutta Kortetuike odotti kärsivällisenä, että sanon kaiken mitä oli sanottavana.
“Nään joka yö painajaisia. Niissä minut raadellaan palasiksi tai minua satutetaan sanoin. Kissat vaihtuvat aina välillä mutta he ovat aina klaanitovereitani ja perheenjäseniä”, nau’uin ääni täristen.
“Niiden takia pelkään nukkua. Viivytän nukkumaan menemistä ja… ja en vain halua nukkua. Olen myös alkanut pelkäämään, että kissat alkavat oikeasti käyttäytyä kuten painajaisissani. En halua, että minua s-satutetaan”, jatkoin. Ääneni tärisi ja joidenkin sanojen kohdalla änkytin. Olisin halunnut kertoa kollille kuinka peloissaan ja eksynyt olin mutta minusta tuntui, että hän näki sen itsekin. En edes tiennyt mitä sanoja käyttää enää tässä vaiheessa.
“S-sinä… sinä et ole ollut yhdessäkään painajaisistani. Lähes kaikki muut ovat olleet. J-jopa Korpitassu, emo ja isä. Ja siksi en nukkunut yhtään v-valvojaisten jälkeen… En vain halunnut nähdä… en halunnut nähdä emoa… en halunnut nähdä häntä painajaisessa…” avaiduin lopuistakin asioista Kortetuikkeelle. Kun lopetin puhumisen, annoin itkun vihdoin tulla. Siirsin katseeni ylös ja katsoin harmaata pilvien täyttämää taivasta. Kortekuiske silitti selkääni taas hännällään ja se sai minut tuntemaan oloni hiukan paremmaksi. Tuntui, että minulta olisi nostettu suuri paino lavoilta, kun olin saanut kerrottua kaiken vihdoin jollekulle.
“Anteeksi”, nau’uin mutta en rohjennut katsomaan enää Kortetuiketta.
//Korte?

Syyllisyydentuntoni tapahtuneesta hälveni hieman kuullessani Mesitähden sanovan, ettei hän pitänyt minua syyllisenä kuolemaansa. Ei se kuitenkaan poistanut sitä kamalaa oloa, että juuri minun oksani oli pudonnut hänen päälleen ja tappanut hänet.
“Noh, olisimme varmaan joka tapauksessa saaneet jommankumman oravan kiinni ilman oksalle kiipeämistäkin, jos vain olisimme malttaneet odottaa niiden tappelun loppuun”, huokaisin lievästi näreissäni. “Minun ideani johti aivan samaan lopputulokseen, paitsi että sen lisäksi sinä menetit yhden hengen. Taisin haukata liian suuren palan.”
Mesitähti katsoi minuun myötätuntoisesti ja sipaisi lapaani hännällään. “Tai sitten ne oravat olisivat päätyneet tasapeliin ja päätyneet lähtemään paikalta kumpikin omaan suuntaansa, emmekä olisi saaneet kiinni mitään.”
Vilkaisin ystävääni viikset väpättäen. Hän höristi korviaan hiukan ihmeissään.
“Mitä? Sanoinko jotain hassua?”
“Et, minä vain ihmettelen, miten sinä pystyt näkemään tällaisessakin tilanteessa jotakin positiivista”, kurkustani pääsi huvittunut mrrau-naurahdus. “On selvää, keneltä Kortetuike on perinyt valoisan luonteensa.” Siristin lempeästi silmiäni päällikölle ja punnersin itseni sitten ylös. “Haluatko palata leiriin vai jatkaa vielä kävelyä? Kuka tietää, ehkä törmäämme siihen toiseenkin oravaan vielä ja saamme tuotua takaisin kaksi saalista!”

//Mesi?

Olin hieman hämilläni siitä, miten järkyttyneeltä Hiilihammas vaikutti. Hän tuntui syyttävän täysin vain itseään tapahtuneesta, vaikka minun mielestäni tämä ei ollut ollut soturin vika. Toki ajatus oravien pudottamisesta oli ollut hänen, mutta minä olin ollut siinä mukana aivan yhtä täysillä ja ehdottanut itse, että hän kiipeäisi oksalle.
"Hei, ei minulla ole enää mitään hätää", nau'uin yrittäen rauhoitella klaanitoveriani, "olen aivan kunnossa, eikä tämä ole sinun syytäsi. Vahinkoja sattuu, ja tämä oli sellainen. Saamme olla kiitollisia, että se olit sinä joka kiipesi puuhun. Tähtiklaani on antanut minulle yhdeksän henkeä, joita minulla on vielä varaa menettää. Mutta sinulla on vain yksi elämä, joka on arvokkaampi kuin yksi minun henkeni. Kaikki on hyvin Hiilihammas, en minä syytä sinua mistään."
Kosketin hellästi kuonollani soturin otsaa, yrittäen saada hänen olonsa paremmaksi. Kolli katsahti minua hämillään.
"Minun olisi pitänyt olla-", en antanut kollin puhua loppuun, vaan huiskautin häntäni hänen kuononsa eteen.
"Ei, tämä ei ollut sinun vikasi. Sentään klaani sai ruokaa, vaikka toinen orava pääsikin karkuun. Sinä ajattelit järkevästi, Hiilihammas", yritin parhaani mukaan kehua kollia, joka selvästi oli poissa tolaltaan tapahtuneen johdosta.

//Hiili?

Päässäni tuntui siltä kuin sen sisällä olisi pörissyt mehiläisparvi. Avasin silmäni, mutta hetkeen en onnistunut tarkentamaan katsettani mihinkään. Joka puolelta kehoani lähti liikkeelle kivun aaltoja kun yritin nousta, joten jäin makaamaan paikoilleni kunnes oloni helpotti hieman.
Kun lopulta kömmin käpälilleni ja käännähdin ympäri, tajusin, mitä oli tapahtunut. Tuntui aivan siltä kuin joku olisi lyönyt minua juuri kovasti vatsaan, kun näin puoliksi lumeen hautauneen oksan ja sen alta pilkistävän kissan hännän. Paha aavistus sai kylmät väreet juoksemaan selkärankaani pitkin.
“Voi ei, voi ei, voi ei”, vikisin kauhuissani ja kiiruhdin puskemaan oksaa pois sen alle jääneen päällikön päältä. Tuskastuttavan pitkän ajan jälkeen olin onnistunut kaivamaan Mesitähden esiin lumen ja oksasilpun alta.
Näin heti, ettei kolli hengittänyt. Pakokauhuinen ulina pakeni suustani ja ryhdyin ramppaamaan edestakaisin hangessa päällikön edessä, välillä käyden nuuhkimassa ystävääni lähempää huomatakseni heti ensimerkit siitä, kun tämä olisi virkoamassa. Hän oli tällä hetkellä Tähtiklaanissa. Mutta monesko henki tämä oli ollut? Ei kai sentään viimeinen? Voi hyvä Tähtiklaani, älä anna sen olla viimeinen!
Lopulta Mesitähti veti hiljaa henkeä ja hänen kylkensä alkoivat jälleen kohoilla. Seisahduin hänen eteensä silmät pyöreinä ja häntä puolelta toiselle nytkyen. Mesitähti avasi hitaasti silmänsä, ja tunsin helpotuksen kulkevan lävitseni tavoittaessani niiden vihreän katseen.
“Voi Mesitähti, olen niin kamalan pahoillani!” inahdin ja lyyhistyin huojentuneena lumeen hänen eteensä. “Tämä on minun syytäni! Ei olisi pitänyt yrittää lähestyä sitä oravaa sillä tavalla. Miten sinä voit?”

//Mesi?

Suunnitelma oli sujunut juuri kuten olimme suunnitelleetkin. Hiilihammas oli saanut pudotettua toisen oravan oksalta, ja minä olin ketterästi käynyt sen kimppuun ja tappanut sen. Hiilihammas jatkoi oksan heiluttamista, yrittäen saada toisenkin oravan alas. Seurasin tarkkaavaisesti tilannetta, joka kääntyi aivan päälaelleen, kun orava yllättäen kiisikin Hiilihampaan ohi. Kun soturi yritti kääntyä, kuulin tänne saakka rasahduksen. En ehtinyt tehdä mitään, kaikki kävi niin nopeasti.
Näin vain, miten Hiilihammas ja oksa putosivat holtittomasti minua kohti. Tunsin, miten oksan ja kollin paino putosivat päälleni ja kaikki pimeni.

Kun avasin taas silmäni, en ollut enää lumisessa metsässä. Olin viherlehden nummella, kirkkaan tähtitaivaan alla. Edessäni seisoi kissa, jonka turkki kimmelsi kauniisti tähtien loistossa. Minttuliekin kasvoilla oli pehmeä hymy.
"Hei, Mesitähti", kumppanini naukaisi lämpimällä äänellään, "taidat tietää, mitä tämä tarkoittaa."
Nyökkäsin hitaasti päätäni:
"Olen menettämässä taas yhden hengistäni." Katseeni siirtyi entisen varapäällikön vieressä seisovaan hahmoon, joka tummeni taas hieman. Se hahmo olin minä. Kun menettäisin yhdeksännen henkeni, jäisin pysyvästi Tähtiklaaniin. En pelännyt kuolemaa, vaan olin enemmänkin iloinen saadessani tavata taas rakkaan kumppanini.
"Minulla on ollut sinua valtava ikävä", kuiskasin hiljaa ja otin askeleen lähemmäs Minttuliekkiä. Punaturkkinen naaras hymyili lämpimästi.
"Niin minullakin sinua. Sinun on kuitenkin palattava. Minä odotan sinua täällä", naaras naukui ja räpäytti silmiään. Maisema alkoi haalistua ja pian Minttuliekki ja hänen vierellään seisova hahmoni katosivat maiseman mukana.

Avasin taas hitaasti silmäni ja kohtasin Hiilihampaan järkyttyneet kasvot.

//Hiili?

Puunkuori oli jäästä liukas, ja kynteni tuntuivat joka hetki siltä kuin ne olisivat repeämässä irti ponnistellessani ylöspäin. Minun oli yritettävä liikkua mahdollisimman huomaamattomasti, jotta oravat eivät äkkäisi minua ja pakenisi paikalta ennen kuin ehtisin oksan kohdalle. Onneksi ne näyttivät olevan niin keskittyneitä toistensa runnomiseen, että ne unohtivat tyystin ympäristönsä.
Pääsin kuin pääsinkin lopulta oksan luo. Nousin varovasti sen päälle ja lähestyin jyrsijöitä. Oksa natisi allani uhkaavasti, joten en uskaltanut liikkua kovin pitkälle. Ryhdyin varovasti nitkuttamaan oksaa painoni avulla ylös ja alas, jolloin oravat havahtuivat ja tajusivat vaaran. Ne kai joutuivat näkemisestäni paniikkiin, sillä ne ryhtyivät hädissään kiipeilemään toisten yli etsien pako tietä. Jatkoin oksan ravistamista, tällä kertaa rivakammin.
Yhtäkkiä toisen päälle kiivennyt orava horjahti ja se putosi alas oksalta. Näin alhaalla valkoisen vilahduksen Mesitähden syöksyessä antamaan saalille tappopuraisun ennen kuin se ehtisi tointua. Lumi oli pehmentänyt sen laskua sen verran, ettei se varmaankaan ollut kuollut itse pudotukseen.
Toinen orava keikkui vielä oksalla hurjasti säksyen. Minä päätin ottaa riskin ja lähestyä sitä. Ryömin oksaa pitkin sitä kohti, ja se alkoi käydä selvästi epätoivoisemmaksi. Olin juuri iskuetäisyydellä ja aikeissa huitaista sitä käpälälläni, kun se tekikin jotakin yllättävää ja rynnistikin minua kohti.
Se ponnisti ylitseni ja otti vauhtia kuonostani ja liisi selkäni yli. Vaistomaisesti yritin vääntäytyä oksan päällä ottaakseni sen kiinni, mutta silloin altani kuului uhkaava narahdus, jota seurasi rikki räksähtävän puun ääni.
Suustani karkasi kauhistunut rääkäisy syöksyessäni oksan kanssa alas suoraan Mesitähteä ja tämän tappamaa oravaa kohti.

//Mesi?

Tunsin valtavaa lämpöä rinnassani, kun huomasin miten Hiilihammas herkistyi sanoistani. Pidin siitä, miten aito soturi kolli oli. Hän oli uskollinen ja jalo, mutta kykeni näyttämään tunteensa ja ottamaan apua vastaan. Hän oli soturi, josta moni sai ottaa mallia, yksi koko Eloklaanin parhaimmista sotureista. Keskustelumme oli keskeyttänyt kaksi oravaa, jotka nujakoivat yläpuolellamme sijaitsevan lepän oksalla. Hiilihammas keksi, että voisimme kiivetä puuhun ja pakottaa oravat alas, jotta saisimme niistä klaanille vatsan täydennystä. Minulla ei ollut mitään ajatusta vastaan, jotain nyökäytin päätäni hyväksyen kollin ehdotuksen.
"Luulen, että on parempi, jos sinä kiipeät puuhun", naukaisin hyväntuulisesti virnistäen, "minun kiipeilytaidoillani ei kamalasti oravia pudoteta. Pahimmassa tapauksessa putoaisin itse ja saisit raahata minut oitis parantajan pesälle."
Hiilihamman kasvoille piirtyi huvittunut virne.
"Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta", kolli naurahti pienesti ja lähti kapuamaan puunrunkoa pitkin kohti sen oksistoa. Minä jäin maan kamaralle odottamaan, että soturi pääsisi oksalle ja saisi pudotettua yhä toistensa kimpussa olevat oravat maahan ja voisin saada niistä ainakin toisen kiinni.

//Hiili?

Mieleni olisi tehnyt ruveta pillittämään kuin mikäkin pikkupentu Mesitähden sanat kuullessani. Jouduin puremaan hammasta estääkseni itseäni purskahtamasta itkuun hänen edessään, vaikka tiesin, ettei ystävääni olisi haitannut.
“Arvostaisin sitä kovasti”, minun onnistui ynähtää tunneryöpyltäni. Mesitähti laski häntänsä hetkeksi lohduttavasti selälleni, ja minä loin häneen kiitollisen katseen. Silmiäni kirveli pintaan puskevista kyynelistä, ja niistä jokunen taisi onnistua karkaamaan poskellenikin.
Ennen kuin ehdin sanoa mitään muuta, jostain yläpuoleltamme kuului raivoisa säksätys. Pysähdyimme molemmat kuin seinään ja katselimme ympärille silmät ammollaan ja korvat kääntyillen. Lopulta katseeni tavoitti läheisen puun oksalla tappelevat oravat, jotka hyökkivät toisiaan kohti ketterästi hännät vimmatusti huiskien.
“Siinäpä olisi muutamalle soturille päivän ruoka”, murahdin Mesitähdelle seuraten yhä silmätarkkana puuhkahäntien yhteenottoa. “Hyvällä tuurilla jompikumpi noista tipahtaa alas ja hoitaa homman meidän puolestamme.” Pidin lyhyen tauon, jonka aikana päähäni putkahti vielä parempi idea: “Tai ainahan voimme yrittää jouduttaa lopputulosta kiipeämällä oksan toiseen päähän ja ravistelemalla molemmat riitapukarit alas puusta.” Nuolaisin viikselleni tipahtaneen suolaisen kyyneleen. Oli mukava saada välillä muutakin ajateltavaa.

//Mesi?

Ilmeeni muuttui surulliseksi, kun kuulin miten huonosti Hiilihampaalla meni. Olin pahoillani siitä, etten ollut kiireiltäni huomannut hänen ahdinkoaan. Katsoin soturia myötätuntoinen ilme kasvoillani ja yritin löytää sanoja, joilla voisin edes vähän parantaa kollin oloa. Tiesin hyvin, miten syvää ja lamaannuttavaa suru saattoi pahimmillaan olla. Kun olin ollut vankina Kuolonklaanin reviirillä, olin ollut monet kerrat lähellä vaipua lopullisesti epätoivoon ikävöidessäni Minttuliekkiä ja klaanitovereitani.
"En ole tainnut sanoa tätä aiemmin, mutta olen todella pahoillani menetyksiesi johdosta", nau'uin vilpittömästi ja hipaisin hännälläni vierelläni kulkevan soturin lapaa, "aivan turhaan sinä häpeät suruasi. Sinulla on oikeus surra läheisiäsi, jotka olet joutunut menettämään. Minä tiedän, miltä tuntuu menettää rakkaimpiaan, mutta minulle usko Tähtiklaaniin on tuonut suurimman lohdun suruihini. Olen varma, että tapaat menettämäsi perheenjäsenesi vielä, vaikka elämä maan päällä voikin tuntua raskaalta, kun et voi enää nähdä kaikkia rakkaimpiasi."
Hiilihammas vilkaisi minua mietteliään oloisena. Tahtimme oli hidastunut suorastaan mateluvauhdiksi.
"Jos tahdot, voin pyytää Korppisiipeä vähentämään tehtäviesi määrää väliaikaisesti. Sinun voisi olla myös hyvä puhua Leimusilmän kanssa, sillä hän on nähnyt paljon surevia kissoja ja saattaisi voida auttaa sinuakin. Tai jos sinulle vain kelpaa, minäkin voin parhaani mukaan yrittää olla tukenasi ja kuunnella, jos tahdot puhua", ehdotin varovaisesti toivoen, ettei kolli loukkaantuisi ehdotuksistani.

//Hiili?

Mesitähden vastaus tuli minulle hiukan yllätyksenä vaikka olinkin iloinen siitä, että hänellä meni kertomansa mukaan hyvin. Minun oli jotenkin vaikea käsittää sitä, miten kaiken sen jälkeenkin päällikkö jaksoi pitää näkymänsä tulevaisuudesta positiivisena ja jatkaa elämäänsä. Toisaalta, ehkäpä siitä syystä juuri hän oli päällikkö. Jos klaanin pää olisi vaipunut synkkyyteen, mitä toivoa muillla olisi ollut?
Oli sinänsä lohduttavaa kuulla, etten ollut ainoa, joka kaipasi jotakuta rakastaan. Mesitähden avoimuus kaipauksestaan kumppaniaan ja sisartaan kohtaan kosketti sydäntäni. Minäkin kaipasin päivittäin rakkaimpiani, jotka olivat jo liittyneet Tähtiklaaniin.
“Totta puhuen, ei kovin hyvin”, suustani pääsi naurahdusta muistuttava ääni, mutta se oli vailla iloa. Vedin henkeä ja yritin estää ääntäni värisemästä. “Olen yrittänyt jatkaa eteenpäin, mutta minun on vaikea päästä yli tästä tunteesta, joka syö minua sisältäpäin. Minulla on ihan kamala ikävä Ampiaispistoa ja Sarastustassua. Jopa isääni, vaikka me emme olleetkaan niin läheisiä. Minua hävettää, koska minusta tuntuu, että viime aikoina olen ollut klaanille enemmän taakka.”

//Mesi?

Hiilihammas oli keksinyt, että voisimme lähteä kävelylle. Se oli ollut oikein hyvä ehdotus, sillä Eloklaanin reviirillä kävely oli yksi lempipuuhistani. Kun partiot saapuisivat pian leiriin, emme voisi keskittyä keskusteluun samalla tavalla, kuten kahdestaan leirin ulkopuolella. Päästyämme jonkin matkan päähän leirin piikkihernemuureista, Hiilihammas avasi keskustelun kysymällä, miten minulla menee.
"Oikeastaan aivan hyvin", selitin pienesti hymyillen ja kohtasin ystäväni katseen, "vaikka lehtikato onkin ollut vaikea ja menneet tapahtumat hiipivät toisinaan salakavalasti mieleeni, olen voinut oikein hyvin. Olen iloinen siitä, että olen saanut viimein tutustua paremmin Kortetuikkeeseen, ja että Eloklaanilla menee paremmin kuin vuodenaikoihin."
Pidin hetken hiljaisuuden, kun vajosin muistelemaan Minttuliekkiä ja Liljatuulta. Kaipasin naaraita kovasti, enkä halunnut peitellä sitä.
"Toki minä ikävöin päivittäin Minttuliekkiä ja Liljatuulta, mutta elämän on jatkuttava. Minä tapaan heidät taas Tähtiklaanissa, kun sen aika on", naukaisin rauhallisella äänellä, mutta hymy katosi tiehensä. Ennen kuin Hiilihammas ehti vastata, esitin hänelle vuorostani saman kysymyksen:
"Mutta miten sinulla menee? Mitä olet touhuillut viime aikoina?"

//Hiili?

Olin ollut syvälle omiin mietteisiini vaipuneena, kun yhtäkkiä olin kuullut jonkun sanovan nimeni. Säpsähtäen olin laskenut kauas korkeuksiin kohottamani katseen tuttuun valkoiseen kolliin, joka oli tullut luokseni huomaamattani. Vastasin Mesitähden tervehdykseen hieman nolona siitä, miten en ollut tajunnut tämän tuloa ennen kuin vasta tämän ollessa niin lähellä että kuulin hänet.
Kun Mesitähti kysyi, tahdoinko vaihtaa hänen kanssaan kuulumisia, minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Ajatukseni olivat harhailleet huolestuttavan usein viime päivinä, ja toisinaan löysin itseni tuijottamasta tyhjyyteen pitkiäkin aikoja. Ystävän seura tekisi varmasti hyvää.
“Totta kai! Mentäisiinkö kävelylle? Sillä tavalla saisi veren kiertämään niin käpälissä kuin aivoissakin”, naurahdin vähän.
Mesitähden kasvoille piirtyi hymy. “Mennään vain.”
Niinpä me tassutimme aukion poikki piikkihernetunnelille ja livahdimme sen kautta metsään. Rakoilevan pilvipeitteen läpi metsään siivilöityi kirkastuvaa päivänvaloa.
“Miten sinulla menee?” kysäisin päälliköltä käveltyämme vähän kauemmaksi leirin sisäänkäynnistä. Mesitähdellä jos jollakulla oli syytä valittaa. Hän oli kokenut elämässään monia menetyksiä ja kärsinyt kipua, jota monien oli vaikea edes kuvitella. Minä kuitenkin tiesin ystäväni - hän ei ollut valittajatyyppiä.

//Mesi?

Istuskelin leirin pääaukion keskustassa ja seurailin eloklaanilaisten toimia, kuten minulla oli tapana lähes päivittäin tehdä. Korppisiipi oli järjestänyt partiot ja ne olivat lähteneet matkoihinsa. Olin saanut pitkästä aikaa vapaapäivän, jonka ajattelin käyttää jotenkin hyödyksi. Mikä olisikaan parempaa kuin klaanitovereiden kanssa ajan viettäminen. Etsin katseellani kissaa, jonka seuraan voisin liittyä. Toiveenani oli löytää joku nuori kissa, jonka kanssa en liiemmin ollut viettänyt vielä aikaa, mutta sellaisia ei näyttänyt olevan juuri nyt pääaukiolla. Aamu oli vasta alkanut, joten suurin osa oppilaista olivat harjoituksissa ja nuoret soturit joko nukkuivat tai olivat lähteneet partioihin. Katseeni pysähtyi hetkeksi Karjuvirneeseen, joka oleskeli tyttäreni Tähtimötaivaan kanssa sotureiden pesän liepeillä. Kaksikolla näytti olevan tiivis jutteluhetki menossa, joten päätin olla häiritsemättä heitä.
Huomasin Hiilihampaan istuvan yksin klaaninvanhimpien pesän edustalla. Tabbykuvioisen soturin jäänsininen katse oli nostettu kirkastuvalle taivaalle ja sen rakoilevalle pilvipeitteelle. Päätin lyöttäytyä soturin seuraan, mikäli hänellä ei olisi mitään sitä vastaan.
"Huomena, Hiilihammas", nau'uin päästyäni puhe-etäisyydelle. Soturi säpsähti ja laski nopeasti katseensa minuun.
"Huomenta", hän vastasi ja nyökäytti päätään tervehdykseksi.
"Toivottavasti en häiritse aamutoimiasi", naukaisin rauhallisella äänellä ja jatkoin, "pohdin vain, että tahtoisitko vaihtaa vähän kuulumisia? Edellisestä kerrasta on aikaa, ja kuulisin mielelläni miten sinulla menee."

//Hiili?

Lehtomyrsky oli kuollut. Kirjavaturkkinen naaras oli ollut yksi niistä kissoista, jonka Tähtiklaani oli valinnut minun ja kolmen muun lisäksi pelastamaan Eloklaanin Kuolonklaanin vallan ikeestä.
Soturi oli puoli kuuta aiemmin ollut kettutappelussa, minkä seurauksena tämä oli joutunut parantajan pesälle parantelemaan haavojaan melko pitkäksikin aikaa. Naaras oli kuitenkin ollut tiineenä yhteenoton aikaan, ja kun hän päivä sitten oli lopulta poikinut, hänen edelleen taistelusta toipuva kehonsa oli pettänyt ja Tähtiklaani oli kutsunut hänet luokseen.
Valvojaiset olivat olleet kauniit mutta surulliset. Monet olivat pysytelleet menehtyneen klaanitoverinsa rinnalla pitkälle yöhön sanomassa hyvästejä, mutta naaraan lähimmät ystävät ja perhe olivat viipyneet aina aamunsarastukseen saakka.
Minäkään en ollut mennyt nukkumaan sinä yönä. Alkuillasta olin käynyt hyvästelemässä pelastajatoverini ja siirtynyt sen jälkeen lähemmäksi leirin reunaa antaakseni hänen perheensä surra rauhassa.
Sydäntäni oli riipaissut nähdä Varputassu ja Korpitassu kuolleen emonsa turkissa kiinni. Olisin halunnut sanoa jotakin, ihan mitä vain, mikä olisi voinut tarjota lohtua tänä synkkänä aikana sureville sisaruksille, mutta olin lopulta nähnyt parhaaksi antaa heidän olla rauhassa valvojaisten ajan.
Seuraavan päivän aamuna auringonsäteiden lakaistessa usvan leiriaukiolta huomasin Varputassun kömpivän ulos oppilaiden pesästä. Minua oli hieman huolestuttanut, kun en ollut nähnyt oppilasta koko eilispäivänä. Nuori kolli näytti siltä, ettei ollut juuri nukkunut valvojaisten jälkeen, mutta sentään tämä suuntasi nyt tuoresaaliskasalle.
Aamupalani oli yhä kesken, mutta nappasin puoliksi kalutun jyrsijän hampaisiini ja tassutin Varputassun luo.
Nuori kolli vastasi tervehdykseeni kähein naukaisuin ja laski katseensa maahan kuin häpeillen. Laskin varovasti saaliini alas ja kyyristyin sen eteen.
“Otan osaa”, sanoin sitten ja katsahdin Varputassuun myötätuntoisesti. “Lehtomyrsky oli yksi rohkeimmista sotureista, jonka tunsin. Hänet otetaan varmasti riemulla vastaan Tähtiklaanissa.” Tutkailin väsynyttä oppilasta katseellani. “Kuinka sinä jakselet?”

//Varpu?

Raahauduin veljeni edellä oppilaiden pesään. Minua väsytti, mutta en kyllä uskonut saavani enää unta. Halusin kuitenkin yrittää. Minusta tuntui, että taivas olisi tipahtanut niskaani ja minun täytyi kantaa sitä selässäni koko ajan. En vain oikein osannut ymmärtää mitä oli tekeillään. Pääni löi tyhjää.
Kun laskeuduin makuualusilleni, tuskin edes tajusin sitä. Jotenkin kaikki tuntui epätodelliselta. En oikein ymmärtänyt mitä oli meneillään. Halusin vain nukkua. Halusin vain palata ajassa ja estää emon kuoleman. Tiesin, että se ei ollut mahdollista, mutta halusin tehdä niin siltikin.
Laskin pääni sammalille ja suljin silmäni toivoen, että nukahtaisin ja saisin ajatukseni pois emosta. En halunnut ajatella hänen kuolemaansa, minusta tuntui, että se vain pahensi tuskaani. En halunnut näyttää kenellekään, että surin ja, että emon kuolema oli saanut minut surulliseksi, se saattaisi antaa ajatuksen, että olin heikko.

Astelin leirin poikki mestarini Talvikkitakun perässä. Lehtomyrksyn kuolemasta ei ollut kauaa, mutta halusin pitää ajatukseni toisaalla ja huolehtia siitä, että koulutukseni ei jäisi puolitiehen vain suremisen takia. Monet olivat sanoneet minulle, että minun kannattaisi levätä ja surra niin paljon kuin vain hyvältä tuntui, mutta minua asia ei houkutellut. Minun pitäisi vain oppia elämään asian kanssa, silloin kaikki järjestyisi.
Huomasin Kuusikkopennun juuri ennen kuin poistuin leiristä. Katsoin pikkusisartani halveksivasti. En saattanut uskoa, että hän saattoi elää onnellista pennun elämää senkin jälkeen, kun oli syntymällään aiheuttanut emoni kuoleman. Sanoivat muut mitä sanoivat, minulle Kuusikkopentu ja Mustikkapentu olivat aina syylliset Lehtomyrksyn kuolemaan, eikä kukaan voinut muuttaa mieltäni.
Seurasin Talvikkitakkua, kun hän suuntasi eteenpäin metsässä kohti nummea. Tarkoituksemme oli tällä kertaa harjoitella taisteluliikkeitä. Emme olleetkaan hetkeen harjoitellut taistelua, vain saalistamista. Olihan saalistaminenkin tärkeä taito, mutta pidin enemmän taistelemisesta. Oli tärkeää osata tapella, jos vastaan tulisi peto tai viholliskissoja.
Viimein meidän pysähdyttyämme, Talvikkitakku alkoi esitellä minulle eri liikkeitä. Hän kertoi eri liikkeiden nimiä, miten ne tehtiin ja missä tilanteissa niitä käytettiin. Kuuntelin tarkkaavaisesti, vaikka tiesinkin jo hyvän verran liikkeistä valmiiksi. En halunnut vaikuttaa välinpitämättömältä, kun asia koski taisteluliikkeitä tai muutenkin taistelemistä. Halusin tietää siitä kaiken.
“Nyt kun kaikki on käyty nopeasti lävitse, voimme taistella vastakkain. Näytä minulle kaikki mitä olet oppinut ja minä kerron sitten mitä olisi voinut parantaa”, Talvikkitakku naukui, kun oli viimein esitellyt kaikki liikkeet vuorotellen. Nyökkäsin mestarilleni nopeasti ja annoin tämän mennä paikalleen.
Asetuin valmiusasentoon ja odotin merkkiä aloittaa. Merkkiä ei kuitenkaan tullut. Talvikkitakku vain syöksyi minua kohti ja yllätettynä päästin kovaäänisen rääkäyksen. En ollut ajatellut hänen vain syöksyvän minua kohti sillä tavoin, vaan ennemmin sanovan heidän aloittavan ja antanut minun olla ensimmäisenä hyökkäämässä.
“Muista, yllätys on taistelun parhain avain. Kun osaat yllättää vastustajasi, pääset heti etulyöntiasemaan”, mestarini naukui korvaani samalla, kun painoi minua maahan. Räpiköin hänen allaan ja yritn muistella tilannettani auttavia liikkeitä.
Keräsin takatassuihini voimaa ja potkaisin niillä sitten kovaa Talvikkitakkua vatsaan niin, että naaraan ote kirposi ja hän otti pari askelta taaemmas. Soturitas haukkoi henkeä hetken ja meni sitten taas valmiusasentoon. Hän katsoi oppilastaan silmät sirillä.
“Ihan hyvin”, hän naukaisi vain matalalla äänellä ja syöksähti sitten vetäisten tassut altani ennen kuin kerkesin edes tajuta, mitä hän oli sanonut. Muksahdin maahan leuka edellä ja siitä kuului inhottava raksahdus. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja nousin äkkiä istumaan pidellen leukaani etutassullani kyyneleet kihoten silmäkulmiini. Räpyttelin silmiäni estääkseni kyynelten tulon.
“Eihän se lähtenyt paikaltaan?” kysyin hätäisesti. Talvikkitakku pudisteli päätään. Pitelin edelleen leukaani. Se tuntui inhottavan kipeältä ja oli vaikeaa avata ja sulkea sitä.
“Kyllä se siitä toipuu. Pieni kirvely ei sinua tapa”, mestarini tokaisi. Katsoin häntä vihaisesti ja huiskin häntääni maata pitkin edestakaisin.
“Et sinä tiedä miten paljon siihen sattuu! Ja et sinä mikään parantaja ole! Mistä sinä muka tietäisit, jos se olisikin murtunut!” parahdin. Mestarini katsoi minua vihaisesti.
“Hyvä on! Jos haluat valittaa pikku ruhjeista, palataan sitten leiriin ja annetaan parantajien kertoa sinulle, että leuassasi ei ole mitään vikaa!” hän huudahti ärtyneenä ja lähti lampsimaan kohti leiriä. Nousin ylös ja lähdin hänen peräänsä alistuneena ja leuka kipeänä.

Istuin leirin laidalla pidellen kylmää lumipaakkua leukaani vasten. Leukani oli kuin olikin ollut täysin kunnossa ja vain hieman kipeä. Kuitenkin olin saanut kipuun unikonsiemenen - joka oli ollut erityisen hankalaa syödä - ja ohjeistuksen siitä, että leukaa vasten voisi pitää kylmää, joka lievittäisi hieman kipua. Tiesin näyttäväni typerältä, mutta oli mukavampaa selvitä mahdollisimman vähällä kivulla, kuin kärsiä kipeästä leuasta koko päivän.
Huomasin taas Kuusikkopennun ja Mustikkapennun. He kiertelivät leirissä ja juttelivat iloisena keskenään. Kai heidän oli tarkoitus leikkiä. En lähestynyt heitä vaan mulkoilin vain vihaisesti sen varalta, että he vilkaisivat suuntaani. Olin kerran räyhännyt pentukaksikolle ja sen jälkeen he olivat suunnilleen vain vältelleet minua. Ymmärsin sen hyvin. Tulo minun luokseni olisi ollut lähes sama, kuin olisi kävellyt suoraan ketun kitaan metsässä. Nuo pennut eivät olleet tervetulleita lähelleni.
Mustikkapentu katsahti minuun ja kuiskasi sitten jotain pentuetoverilleen. Katsoin heitä silmät sirillä. Hetken ajan he vain kuiskuttelivat keskenään, kunnes he lähestyivät minua varovasti. He näyttivät empivän joka askeleella uudestaan, olisiko sittenkään hyvä idea tulla luokseni. Enhän minä heille koskaan ollut ollut kamalan mukava.
“Oletko kunnossa?” Kuusikkopentu kysyi varovasti katsellen minua ja vilkaisten sitten merkitsevästi etutassullani olevaa lumipaakkua, joka oli alkanut jo sulaa siihen.
“Olin, kunnes te tulitte”, naukaisin kärttyisenä. Mustikkapentu ja Kuusikkopentu vaihtoivat katseita nopeasti.
“Oletko sinä meille vieläkin vihainen?” Mustikkapentu kysyi katsoen minuun silmät suurina. Nyökkäsin ja katsoin edelleen silmät sirillä kahta pentua.
“Miksi?” Kuusikkopentu uskaltautui kysymään.
“Koska teidän takianne emoni on kuollut!” sihahdin ja heitin etutassullani pitämääni lumipaakkua kohti pentuja. He kirkaisivat yhteen ääneen ja lähtivät juoksemaan karkuun. Katselin heidän peräänsä hetken, nousin ylös ja lähdin oppilaiden pesään. Siellä he eivät ainakaan voisi häiritä minua.

Aurinko alkoi pikku hiljaa nousta, mikä tarkoitti, että aikani emon kanssa oli lopuillaan.
“Rakastan sinua”, kuiskasin hiljaa. Yritin keksiä jotain fiksua mutta mitään ei ilmestynyt.
“Olkoon sinulla hyvä siellä mihin päädyt… jos päädyt ja… ja toivon, että tapaamme vielä. Rakastan sinua kovasti”, kuiskin ja nousin ylös. Kissojen joukko tuli ja haki emon ruumiin. Sydämeni hakkasi ja tunsin kuinka koko kehoni tärisi edelleen. En tiennyt mitä tehdä. Kuulin jotain sanoja siskoni suusta mutta en oikein erottanut mitä hän sanoi.
“Meidän olisi parempi lev ätä,hän kuiskasi henkäyksen omaiseksi. Ääni oli niin hiljainen, että sen kuuleminen oli hankalaa mutta kuulin sen silti. Nyökkäsin ja raahauduin naaraan perässä oppilaiden pesään.

Makoilin edelleen pesässäni. En ollut noussut kokonaiseen päivään mutta nyt vatsani kurni niin kovaa, että minun oli pakko nousta. En ollut kyllä nukkunutkaan ja sen tunsin kehossani joka puolella. Punnersin itseni ylös pesästä. Häntä maata lahaten tassutin tuoresaaliskasalle. Turkkini oli sekaisin ja käpäläni laahasivat maata yhtä paljoin kuin häntäni, sillä ne tuntuivat todella painavilta eikä minulla ollut energiaa nostaa niitä. Viimeinen kissa, jonka tässä kunnossa halusin tavata oli kissa, johon olin yrittänyt tehdä vaikutuksen pitkään. Kortetuike. Turkkini alla kihelmöi ja olin niin nolostunut. Kolli oli ihastuttavan näköinen siinä vain seisoessaan, kun taas minä olin tälläinen rähjäinen karvapallo. Hän varmaan kammoksuisi minua ja lähtisi käpälämäkeen, kun näkisi minut. Nappasin tuoresaaliskasasta hiiren ja raahauduin leirin raunalle. Istahdin maahan ja aloin kaluta saalistani. Järkytyksekseni Kortetuike käveli luokseni oman saaliinsa kanssa.
“Huomenta”, soturi naukui. Minusta tuntui, siltä että joku olisi vienyt ääneni.
“Huomenta”, kähisin ja katsoin tassujani häpeissäni. Miksei kolli karttanut minua niinkuin muut kissat? Haukotus pyrki suustani. Pahuksen painajaiset. En ollut niiden takia uskaltanut nukkua. Vaikuttaisin Kortetuikkeen silmissä vielä raukkamaisemmalta.
//Korte?

Jänöpentu heräsi siihen, kun joku nosti hänet niskanahasta ilmaan ja lähti kantamaan kohti pentutarhaa. Hän päästi vinkaisun ja räpiköi ilmassa hieman.
“Hei! Me leikimme piilosta!” kolli naukaisi kärttyisenä.
“Tiedän. Säihkepentu tuli itse luokseni kertomaan, että leikitte piilosta ja hän löysi sinut nukahtaneena oppilaiden pesän takaa”, Aurinkotoihun tuttu ääni vastasi Jänöpennulle mutisten hänen turkkinsa seasta. Kollin isä ei hellittänyt kuitenkaan otettaan vaan tassutti koko matkan pentutarhalle asti ja laski pennun vasta pesässä maahan.
“Mene nukkumaan. Jos nukahdat jo piiloon leikkiessänne, olet varmasti hyvin väsynyt. Lähetän Säihkepennun pian myös takaisin pesään”, pienen kollin isä kertoi. Jänöpentu huokaisi ja nyökkäsi samalla mennen hänen ja Säihkepennun makuualusille lepäämään.

Jänöpentu oleskeli leirissä. Hän oli juuri leikkinyt Sädesäihkeen kanssa, mutta kolli oli joutunut lähtemään partioon. Hän katseli taivaalle, jolla oli tuskin lainkaan pilviä ja kirkas taivas oli kauniin sininen.
Pian joku törmäsi Jänöpentuun ja hän käänsi katseensa tähän. Hän huomasi Kuusikkopennun. Naaras näytti itkuiselta ja selittikin Jänöpennulle, että eräs kissa oli sanonut häntä murhaajaksi. Se ei auttanut asiaa, kun kolli kertoi nuoremmalle pennulle, että kissa oli ollut hänen isosiskonsa Korpitassu.
Kun Kuusikkopentu purskahti itkuun, Jänöpentu lohdutti häntä kertoen, että Korpitassu oli vain heidän emonsa Lehtomyrskyn kuoleman jälkeen ollut poissa tolaltaan ja kietoutuen naaraan ympärille hellästi.
Kun nuorempi pentu oli alkanut rauhoittua, hän pyysi Jänöpentua esittelemään hänelle leiriä. Tietysti kolli suostui. Jos hän vain saattaisi auttaa Kuusikkopentua jotenkin, hän tekisi sen aina mielellään. Kuitenkaan hän ei kerennyt edes yhtä asiaa esitellä, kun Kuusikkopentu halusi jo mennä Perhotassun ja Ahmatassun luokse, jotka jakoivat jänistä lähistöllä. Jänöpentu lähti nuoremman pennun perään, kun hän suuntasi kohti oppilas kaksikkoa. Hän kertoi myös Kuusikkopennulle keitä he olivat.
Heti oppilaiden luokse päästyään pentu kysyi mitä he olivat tekemässä ja Jänöpentu asettui hänen vierelleen istumaan odottaen vastausta oppilailta. Perhotassu kertoi heidän jakaneen jänistä ja tervehti samalla Jänöpentua. Kuusikkopentu esitteli myös itsensä oppilaille, kun Ahmatassu kysyi oliko hän Säihkepentu.
Ahmatassun ääni vaihtui kellossa, kun hän yhtäkkiä vain murahti pennuille, että heillä oli ollut keskustelu kesken ja, että heidän pitäisi lähteä.
“Me olimme kyllä lopettaneet keskustelemisen ja olen ihan täynnä. Voin tulla teidän kanssanne jonnekin”, Perhotassu kuitenkin naukaisi ja antoi katseen ystävälleen vieressään. Jänöpentu ei antanut sen häiritä itseään. Hän oli jo alkanut tottua töykeisiin kissoihin.
“Haluatteko ehkä leikkiä jotain tai voin opettaa teille jotakin. Äläkää välittäkö Ahmatassun sanoista. Hän käyttäytyi hieman ilkeästi”, oppilas jatkoi vielä hymyillen pennuille.
“Minulle käy mikä vain. Olin tässä oikeastaan muutenkin vain istuskelemassa ennen kuin Kuusikkopentu sattui kohdalle”, Jänöpentu naukui. “Haluan kuitenkin tehdä kanssanne ihan mitä te vain haluatte tehdä. Haluan kuitenkin, että teillä on hauskaa”, kolli sanoi vielä ja kääri häntänsä tassujensa ympärille.

//Kuusikko tai Perho?