Ahmatassu ei ollutkaan vihainen minulle. Se selvisi minulle seuraavana päivänä. Istuskelimme yhdessä leirin laidalla turkki turkissa kiinni ja jutustelimme. Olimme juuri myös syömässä jänistä, jonka Ahmatassu oli tuonut partiosta.
“Hiilihammas opetti minulle loikkaa. Olen siinä jo paljon parempi”, nau’uin raukeasti haukotellen. Kylmä ilma kyllä piristi mutta olin nukkunut hieman huonosti viime yönä. Ahmatassu söi ja avasi nielaistuaan suunsa kertoakseen minulle jotakin. Odotin tarinaa korvat hörössä.
“Rastaskukka räksytti minulle koko matkan leiriin Kuolonklaanin rajalta, koska menin liian lähelle rajaa saalistaessani tuota”, Ahmatassu tokaisi saaden korvani lerpahtamaan takaisin normaaliin asentoonsa ja kohautti lapojaan. Hän osoitti myös jänistä edessämme puhuessaan. Huokaisin ja haukkasin taas uuden pala jänistä, jotta saisin jotain tyhjän mahani täytteeksi.
“Hän ei todella taida pitää sinusta”, nau’uin nielaistuani palani saalista ja katsoin kollia silmiin.
“En tiedä. Yleensä hän on ihan mukava mutta joskus hän vain käyttää kieltään turhan kärkkäästi”, ruskeaturkki naukui. Kolli oli minua suurempi ja vanhempi ja se tuntui jotenkin jännittävältä varsinkin, kun hän näytti minulle haavoittuvaisempaa puoltaan. Hieroin päätäni Ahmatassun lapaan ja kehräsin.
“Minä pidän sinusta. Ja moni muukin pitää!” piristin häntä ja hymyilin.
“Niin”, hän huokaisi. Kumpa voisin muuttaa hänen ajattelutapansa ja saada hänet miettimään asioita positiivisen kautta. Kolli jatkoi taas syömistä.
“Hei, mitä te teette?” pieni naaraspentu pienen matkan päässä kysyi. Hän haisteli jänistä, kun Ahmatassu oli saanut haukattua siitä palan.
“Jaamme tätä jänistä”, naukaisin hieman hämmentyneenä. Hymyilin, kun näin Jänöpennun pikku kissan vierellä.
“Ai hei Jänöpentu”, nau’uin hymyillen.
“Onko tämä Säihkepentu?” kysyin vaikka olin aika varma ettei ollut. Hän ei näyttänyt Sypressikuiskeelta tai Aurinkoroihulta.
“Olen Kuusikkopentu”, Kuusikkopentu piipitti.
“Ahaa”, totesin. Eli hänen täytyi olla Lehtomyrskyn ja Kuusihännän pentu.
“Meillä oli vähän keskustelu kesken. Menkää pois”, Ahmatassu murahti. Kauhistuin kollin sanoista. Meillä oli kyllä keskustelu kesken mutta ei hänen täytynyt silti olla ilkeä!
“Me olimme kyllä lopettaneet keskustelemisen ja olen ihan täynnä. Voin tulla teidän kanssanne jonnekin”, naukaisin ja mulkaisin vieressäni istuvaa kollia. Nousin ja tassutin pentujen luokse.
“Haluatteko ehkä leikkiä jotain tai voin opettaa teille jotakin. Äläkää välittäkö Ahmatassun sanoista. Hän käyttäytyi hieman ilkeästi”, nau’uin ja huokaisin. Pistin kuitenkin hymyn kasvoilleni.
//Jänö ja Kuusikko?

AMPIAINEN
Vienotassu: 19kp -
Säihkepentu: 152kp! -
Syreenisumu: 12kp -
Lehtomyrsky: 9kp -
Kuusikkopentu: 29kp! -

ELANDRA
Mesitähti: 8kp -

EMPPUOMPPU
Kuutamolaine: 8kp -
Leimusilmä: 7kp -

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 27kp! -
Jänöpentu: 265kp! -
Korpitassu: 14kp -

SAAGA
Sypressikuiske: 17kp -
Perhotassu: 38kp! -
Sädesäihke: 10kp -
Tähtimötaivas: 4kp -
Varputassu: 8kp -
Nopsaliekki: 8kp -

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 4kp -

otin ensimmäisen henkäyksen ilmaa ikinä. aloin oitis vinkumaan. Tunsin kuinka minut työnnetiin emoon kiinni. möngin kohti maidon tuoksua ja aloin oitis ime pontevasti, emoni lämpö oli niin ihanaa niin rauhoittavaa. Vierelläni oli toinenkin pentu, se oli ollut siinä koko ajan, vierelläni oli ollut myös kolmas pentu, tai mikä lienikään. En ollut ehtinyt havaita muuta kuin että se oli kylmä -mutta sinänsä se oli ollut lämminkin. Ennen kuin se oli vedetty pois. Yhtäkkiä kuitenkin maidon tulo loppui ja äskettäin niin lämmin turkki alkoi jäähtyä nopeasti. Aloin vinkua sillä en ollut vielä kylläinen. Miksi maito oli vain yhtäkkiä loppunut? Miksi emo ei ollut enään lämmin? Miksi yksi pennuista oli vedetty pois? Miksi mikään ei ollut varmaa? Miksi oli niin paljon kysymyksiä joihin ei löytynyt vastausta?

makasin sammalilla kimalaistoive nimisen kissan vatsan suojissa, oliko hän emo? Ei todellakaan. Missä emo sitten oli? Kuullemani mukaan hän ja veljeni oli kuolleet, eli oikeastaan he olivat lopullisesti poissa. Kuuntelin vähän vanhempien pentujen ääniä heidän nimensä olivat Loimupentu, Jänöpentu ja Säihkepentu. Oli minulla sisarkin mustikkapentu mutta mitä apua siitä oli? En voinut leikkiä vielä eikä mustikkapentukaan. Päästin pienen miukaisun nälissäni, en saisi maitoa. Se oli varmaa, ei kellään ollut maitoa jota tarjota. Jos jotain sain syödäkseni niin jotain outoa mössöä. Kuitenkaan ei se kovin pahaa ole kun sitä on syönnyt miltei koko ikänsä. Yritin aukoa silmiäni tuloksetta. Kuitenkin yllätäen eteeni tuli taas sitä outoa mössöä, laskin kuononi maahan ja söin sen nälkäisenä suuhuni. Syötyäni osuuteni käperyin kiinni siskooni torkahdin.

Makaan raukeana kiinni kimalaistoiveen turkissa päästäen vähän väliä pikkuisia ääniä. Kierähdän vatsalleni ja yritän aukaista silmäni ja yllätyksekseni onnistuinkin. Räpytelin hetken silmiäni kirkkaassa valossa ja päästin pienen hämmästyneen vinkaisun kun minua päin lentää jokin juttu, kuitenkin näin kuinka Kellertävä turkkinen naaras napasi sen lennosta. Silmäni laajenivat innosta ja uteliasuudesta. Naaras käänty kohti kimalaistoivetta joka kehottaa heitä lähtemään ulos leikkimään. Ulos? Mitä naaras tarkoitti Möngerän hitaasti ympäri ja huomaan edessäni aivan jäätävän kokosen Tummanruskean naaraan tabbykuviolla ja kiharalla turkilla. Oliko tuo kimalaistoive? Aivan varmasti oli.
"Oletko sinä kimalaistoive?" miuun yllätyneenä siitä että sain sanat suustani. Naaras katseli minua yllätyneenä.
"Voi olen, ja sinä olet avannut silmäsi pikkuinen" kimalaistoive kehrää. Räpytelen silmiäni ja vilkuilen ympärilleni huomaten vierelläni Valkoisen naaraspnnun jolla on mustia laikkuja turkkissaan. Heilautan häntääni naaraspentua kohti.
"Onko tuo mustikkapentu? Entä missä ovat Säihkepentu ja muut? Haluan nähdä heidät nyt kun olen avannut silmäni!" miuun innokkaana mutta äänestäni kuulsi pelkää rauhalisuutta. Kimalaistoive veti hännällään valkoisen mustalaikkuisen pennun lähemmäs ja kehräsi.
"Kyllä hän on, ja Säihkepentu, Loimupentu ja Jänöpentu menivät ulos leikkimään, saat nähdä heidät myöhemmin lupaan sen", naaras kehräsi ja siliti minua hännällään lempeästi kehräten. Minua alkoi yllättäen nukuttaa ja sitten pääni valahtikin maahan ja aloin tuhista unissani.

Aukaisen silmäni ja tajuan olevani jossain metsässä. Haistelin ilmaa pelokkaana ja tajuan että ilmassa väilyy haju joka oli minulle tuttu siitä mössöstä jota kimalaistoive minulle ja mustikkapennulle syötti. Nousin seisomaan enkä edes huomioinut asiaa vaikka en ollut aiemmin seissyt taikka kävelyt sillä se tuntui niin luonnolliselta. Lopulta huomaan pienikokoisen otuksen. Työnsin kyntteni esille ja hiivin sitä kohti silmät loistaen ja hyppään sitten sen päälle. Työnnän kyntteni syvälle otuksen nahkaan ja se valahtaa nopeasti veltoksi, oliko se kuollut? Päästän otuksen valahtamaan maahan, se ei yrittänytkään paetta, se taisi todellakin olla kuollut.. Minä olin saanut... Tuota mikä tuo edes oli? Nuuhkin sitä hetken mutta ennen kuin ehdin tehdä enään mittään muuta niin räpäytin silmäni auki ja tajuan että se oli ollut pelkkää unta.. En ollut saanut sitä otusta oikeasti. Tajuan yllätyksekseni että olen selälläni joten pyörähdän oikein päin nopeasti. Katselen kahta vanhempaa pentua, jänöpentua ja Säihkepentua. Kellertävä pentu venytteli ja nousi ylös.. Voisinko minäkin koettaa? Alan kompuroida ja lopulta pääsen jaloilleni, tassut kuitenkin tärisivät ja ne eivät kantaneet painoani joten päädyin kuonolleni maahan. Tuhahdan ja yritän uudestaan ja uudestaan kunnes lopulta pysyn pystyssä. Kun lopulta pysyin pystyssä niin ajoin yrittää kävellä. Nostan tassuani ja lasken sen sitten varovasesti eteeni. Tassutus alkoi sujua mukavasti jo melko nopeasti. Kuullen yllätäen takaani pienen inahduksen ja käännyttyäni ja hetken kompuroituani huomaan siskoni mustikkapennun.. Hän oli avannut silmänsä. Kipitin nopeasti eteenpäin ja sitten lopuksi miltei kaadun siskoni päälle mutta saan itseni juuri ja juuri ajoissa tasapainoon.
"Sisko! Sinä avasit silmäsi!" miuun innoissani ja nuolaisen siskon päälakea.
"Älä yritä olla kuin mikäkin emo!" sisko marisi ja ravisteli minut irti turkistaan. Tuhahdan, päättelen että siskosta ei olisi seuraa. Juuri niinkuin hänestä ei ollut seuraa silloinkaan kun hän ei ollut vielä avannut silmiään. Käännän selkäni siskolle ja alan sukia takkuista turkkiani niinkuin kimalaistoive yleensä teki, mutta nyt minä ottaisin tehtävän omalle kontolleni! Osaan sukia itseni! Kimalaistoiveen ei tarvitsisi sukia minua enään! Ei enää ikinä! Olen nyt kasvanut isoksi! Kun turkki on suittu herätän kimalaistoiveen joka oli nukkunut koko tämän ajan.
"Voinko mennä ulos? Haluan nähdä miltä ulkona näyttää!" kysyn rahallisella äänellä. Kimalaistoive vain mumisi myöntävästi ja torkahti sitten heti perään uudestaan. Kohautin vähän lapojani ajattelen että naaras ei ollut varmaan edes kunnolla tajunnut mitä kysyin, mutta myöntävä vastaus on silti aina myöntävä! Taapersin nopeasti ulos pesästä ja jouduin räpyttelemään silmiäni auringon valossa saadakseni ne tottumaan valoon.
"Noniin mitä tehdään?" kuulin mustikkapennun äänen ja pelästyin miltei ulos turkistani.
"Sinä säikäytit minut!" nurisen siskolle. Sisko vain kohauttaa lapojaan.
"No joka tapauksessa, mennään etsimään Säihkepentu, jänöpentu tai loimupenttu tai joku muu jota he voivat esitellä meille leiriä!" ehdotan. Naaras nyökkyteli myöntävästi joten lähdin sisko perässä etsiskelemään jota kuta joka voisi esitellä meille leiriä. Lopulta löysin suurikokoisen loimupennun joka kinasi Pienikokoisen vaaleanruskea kuviollisen naaraan ruskeilla silmillä. Hiivin lähemmäs kaksikkoa uteliaana.
"Hei? Mitä te teette?" kysyn ja tajuan mustikkapennun saapuneen viereeni. Haukkatassu käänsi huomionsa minuun ja tassuttaa meidän luoksemme jätäen loimupennun nurisemaan tämän taakse ja lopulta luikkimaan matkoihinsa.
"Hei kuusikkopentu ja mustikkapentu, tietääkö kimalaistoive että olette ulkona?" naaras maukuu lempeästi. Nyökkytelen inokkaana.
"Voitko esitellä meille leiriä?" kysyn hymyillen. Haukkatassu pudistelee pahoitelevan näköisenä päätään ja tassuttaa pois. Lasken katseeni maahan. Nostan sen kuitenkin taas pian ja huomaan edessäpäin, Ruskeaturkkisen suurikokoisen naaraskissan vihreillä silmillä ja pienillä korvilla. Loikin tämän luo oitis mustikkapentu perässäni.
"Hei! Voitko esitellä meille leiriä? Tai leikkiä? Tai esittellä taisteluliikeitä?" miuun innokaana.
"En! Minulla ei ole aikaa teille! Minun täytyy harjoitella ja pitää huolta klaanista sillä aikaa, kun te vain murhaatte syntymällänne muita kissoja! Antakaa minun olla ja hankkikaa parempaa tekemistä." naaras sihisi. Peräänyin säikähtäneenä ja luimistelin korviani.
"S-selvä.. M-me tä-tästä lä-lähdemme", takellan pelokkaana ja peräännyn koko ajan taemmas naaraasta. Kissa oli pelottava ja.. Ja ilkeä.. Käänähdän nopeasti ympäri ja lähden nyyhkytäen pelokkaana pois, huomaan kuinka mustikkapentu ryntää pentutarhaan mutta minä vain juoksin jonnekin. Törmään yllätyksekseni johonkin pehmeään ja miukaisin pelokkaana ja surullisena. Nostan katseeni ja näen edessäni kollipennun, tämä oli ilmeisesti jänöpentu. Jänöpentu käänis hämillään katseensa minuun.
"Hei, oletko kunnossa?" vanhempi kolli kysyi huolestuneena.
"Olen... Paitsi että tuo sanoi minua murhaajaksi!" ulisen silmät kosteina ja osoitan sitä ruskeaturkkista naarasta hännälläni.
"Murhaajaksi? Miksi hän niin teki?" Jänöpentu kysyi ja vilkaisi kissaa. Hän tunnisti tämän kissan. "Ai tarkoitat Korpitassua. Älä hänestä välitä. Hän on ollut äkäisenä siitä lähtien, kun hänen emonsa kuoli. Tai siis teidän emonne." kolli maukui. Nyyhkäisin hitusen ja vastasin sitten kollille.
"Oliko hän minun siskoni?" miuun pelokkaana. Jos minun oma siskoni pitää minua murhajana niin sitten hän varmasti olisi oikeassa. Jänöpentu nyökkää.
"Sittenhän hänen täytyy olla oikeassa, perheenjäsenet eivät valehtele!" miuun ja purskahdan itkuun. Jänöpentu painautui minua pentua ja kietoi häntänsä ympärilleni. "Ei se ole totta, hän on vain poissa tolaltaan. Anna hänelle aikaa, kyllä hän siitä lämpenee." kolli rauhoittelee. Rauhoitun hitusen.
"Voitko sinä esitellä minulle leiriä?" miuun rauhoittuneella äänellä. Jänöpentu nyökkyttelee hymyilen. Nousen hitaasti seisomaan ja katselen ympärilleni kunnes huomaan kaksi oppilasta.
"Voidaanko mennä noiden kahden luo?" mauun hymyillen.
"Sopii, heidän nimensä ovat muuten perhotassu ja ahmatassu", vanhempi pentu maukuu ja lähdemme sitten kaksikon luo, jos saisin korpitassun ikävät sanat pois mielestäni niin voisin rentoutua? Ehkä sitä autaisi uusiin kissoihin tutustuminen?
"Hei, mitä te teette?" miuun uteliaana kahdelle oppilaalle joiden välissä oli jokin kumma otus. Nuuhkaisin sitä hitusen ja sen haju sai veden kielelle. Istuudun noin parin hännänmittan päähän kahdesta oppilasta ja istun kiinni jänöpennussa joka oli jäänyt vierelleni.
//Perho? Jänö?

"Me emme päätä saatko sinä liityä klaanin, voimme kyllä toki viedä sinut leiriin mesitähden luo ja hän voi sitten päättää saatko liityä", ehdotan kollille. Pienikokoinen kolli nyökkää hermostuneen oloisena.
"Tehdään sitten niin", nopsaliekki maukuu. Nyökkään tälle ja asettaudun tämän viereen, tajuan yllätäen että vieras kissa ja vienotassu ovat keskellä vierekäin ja uskolintu takana.. Mutta me taas olimme edessä näyttämässä tietä! Tassutan ylpeänä kohti leiriä, kun olimme päätyneet nummelle haistoin kanin laimean hajun mutta en välittänyt siitä, meidän pitäisi viedä vieras kissa leiriin! Pysähdyin kuitenkin nopeasti kun kuulin vienotassun äänen.
"Hei, meidänhän piti hakea sammalta! Se on meiltä ihan loppu!" kuulin nuoren naaraan äänen ja käännyn ympäri.
"Ehkä voimme yrittää etsiä sitä tässä matkalla?" ehdotan turhautuneena.
"En usko että se on hyvä idea.. Meidänhän pitäisi vielä rontti leiriin eikö niin?" parantajaoppilas maukuu. Nyökkään ja käännyn pyörittelen silmiäni. Jatkan taas matkaa. Kun olimme jo sekametsässä niin huomaan sen puun josta olin silloin joskus pudonnut. Pysähdyin kuin tassuni olisivat jäätyneet hetken maahan kiinni tuijottaamaan puutta. Tärisin silmät suurina ja pelokkaina tuijottaen puuta, näin mielessäni sen hetken kun putosin puusta ja murisin tassuni. Minua pelotti, halusin pois mutta en saanut käpäliä liikeelle. Työnnän kyntteni esiin.
//rontti? Nopsa?

Jänöpentu oli lähtenyt nukkumaan hetki sitten. Istahdin maahan ja haukottelin väsyneenä. Ahmatassu tassutti viereeni ja istahti siihen.
“Ai hei”, nau’uin ja hymyilin iloisesti.
“Kuka tuo kolli oli kenen kanssa juttelit äsken?” paras ystäväni kysyi. Virne kasvoi naamalleni, kun tajusin millaisella äänen sävyllä hän puhui.
“Oletko kateellinen?!” naurahdin.
“JänöPENTU halusi vain jutella minulle. Kuulostat ihan siltä, kun olisit ihastunut minuun”, nau’uin ja naurahdin mutta kaduin käytöstäni heti, kun tajusin kuinka kiusaantuneelta Ahmatassu näytti.
“Anteeksi. Hän on Jänöpentu. Sypressikuiskeen uusimmasta pentueesta. No tiedät varmaan”, jatkoin mutta Ahmatassu pysyi hiljaa.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin ja pukkasin kollin lapaa päälläni. Hän nyökkäsi ja nousi.
“Taidan mennä petiin”, hän sanoi ja tassutti pois. Minusta tuntui niin pahalta Ahmatassun puolesta mutta, koska hän ei kertonut minulle mitään “huonoista päivistään” en voinut oikein auttaakkaan. Huokaisin ja nousin. Takapuoleni tuntui nimittäin jäätyvän lumella istuskelusta. En uskaltanut vielä mennä oppilaiden pesään Ahmatassun perään, joten tallustin klaaninvanhimpien pesälle. Hiivin sisään. Nokilintu sekä Viherkatse molemmat torkkuivat pesissään. Huokaisin ja käännyin ympäri kävelläkseni ulos. Tassutin ympäriinsä leirissä hetken ajan kunnes päätin sitten mennä nukkumaan. Menin sisään oppilaiden pesään nähdäkseni Ahmatassun nukkuvan pesäni viereisellä pesällä rauhallisen oloisena. Katsoin häntä hetken seisten siinä. Toivoin, että kolli näki vain hyviä unia. Astuin omaan pesääni ja kiersin pari kierrosta ympäri ennen kuin asetuin nukkumaan.

Jänöpentu seurasi Säihkepennun perässä pentutarhaan, kun naaras ehdotti lähteä katsomaan nuorempia pantuja. Kollipentu oli tietysti suostunut mukaan, mutta pääasiassa vain siksi, että Säihkepentu halusi mennä katsomaan heitä.
Pentuetoverukset hiipivät hiljaa katsomaan Kuusikkopentua ja Mustikkapentua, jotka nukkuivat hiljaa vieretysten Kimalaistoive heidän ympärilleen kietoutuneena. He olivat Jänöpennun mielestä aika suloisia tuhistessaan siinä turkki kiinni turkissa, silmät ummessa ja toinen toistaan lämmittämässä. Näyttivätkö hän ja Säihkepentukin siltä nukkuessaan?
Hän ei kuitenkaan kauaa kerennyt pohtia, kun Säihkepentu ehdotti lähtemistä ja nuorempien pentujen rauhaan jättämistä. Tietysti Jänöpentu suostui. Siinä samalla hänen sisarensa myös ehdotti piilosta ja siihenkin Jänöpentu myöntyi.
Säihkepentu lähti ensiksi piiloon ja jätti Jänöpennun laskemaan pentutarhan kulmalle. Hän laski hitaasti kymmeneen ja lähti sitten etsimään sisartaan. Hän haisteli hieman kirpeää lehtikadon ilmaa ja haistoi pienen häivän Säihkepennusta. Hän ei uskonut sen olevan sääntöjen vastaista ja lähti siis osittain seuraamaan hänen hajuaan ja osittain vain tutkimaan paikkoja, jossa saattoi kuvitella sisarensa lymyilevän.
Kauaa siinä ei kestänyt, kun Jänöpentu äkkäsi hyvän piilon, jota Säihkepentu varmasti käyttäisi. Se oli pieni lumikasa leirin laitamalla. Se olisi täydellinen nuorelle kissalle, kuten Säihkepentu. Sen taakse mahtuisi hyvin piiloon.
Jänöpentu lähti siis kohti lumikasaa, kiersi sen taakse ja huomasi Säihkepennun. Onnellisena hän ilmoitti hänen löytymisestään, jolloin Säihkepentu tuli piilostaan hieman ärtyneen oloisena. Hän ei vaikuttanut olevan kamalan mielissään siitä, että oli tullut löydetyksi.
Seuraavaksi olikin jo Jänöpennun vuoro mennä piiloon. Hän oli jo Säihkepentua etsiessä ajatellut piilopaikkoja ja nyt suuntasi kohti oppilaiden pesää. Hän huiski hännällään samalla tassunjälkiään lumesta, jotta hänen löytämisensä olisi vaikeampaa, mutta tajusi pian Säihkepennun olevan juuri lopettamassa laskemisen.
Jänöpentu tömähti maahan oppilaiden pesän takana ja toivoi kovasti, että Säihkepentu ei olisi nähnyt, kun hän oli mennyt piiloon, mutta toivominen ei riittänyt. Pian kollin sisar saapui oppilaidenpesän taakse ja loikkasi Jänöpennun selkää.
“Au, au! Lopeta!” Jänöpentu parkaisi ja Säihkepentu irrottautui hänestä asettuen hieman kauemmas silmät suurina säikähdyksestä. Hän ei ollut kai ajatellut Jänöpennun huutavan, kun hän oli kerta niin rauhallinen ja kiltti persoona. Kolli painoi päänsä.
“Ei ole reilua. En kerennyt piiloon!” hän mutisi surullisena. Säihkepentu katsoi häneen siirrellen etutassujaan hieman.
“Minä lasken nopeasti uudestaan, mene sinä uudelleen piiloon”, naaras naukaisi. Jänöpentu nyökkäsi iloisena siitä, että oli saanut uuden tilaisuuden piiloutua. Nyt Säihkepentu palasi takaisin tulosuuntaan ja meni takaisin laskemaan. Jänöpentu jäi kuitenkin samaan piiloon. Hän arveli, että hänen sisarensa ei varmasti osaisi etsiä häntä uudestaan samasta paikasta. Eihän kukaan koskaan tehnyt niin!
Jänöpentu asettui mukavaan asentoon odottamaan, koska oletti, että Säihkepennulla kestäisi tulla katsomaan uudestaan samasta piilosta. Kolli katseli hetken ajan vielä leirin muuria ja laski sitten päänsä tassuilleen ja sulki silmänsä ja pian hän jo vahingossa nukahti.

//Säihke?

"Hyvä idea, voisimme ehkä mennä katsomaan heitä?" ehdotan. Jänöpentu nyökkää myöntymisen merkiksi joten lähdemme pentutarhalle. Katselen hetken rauhallisesti tuhisevia pentuja. Pennut olivat kauniita. Lopulta päätin että nuoremmmat pennut tarvitsevat paljon enemmän rauhaa kuin töllistelijöitä joten ehdotan veljelle että lähdemme taas ulos.
"Annetaan heidän nukkua, voimme mennä vaikka leikkimään sitä piilosta", mauun ehdotuksen.
"Sopii", jänöpentu vastaa hymyillen. Kallistan hitusen päätäni uteliaana.
"Selvä! Minä menen ensin piiloon!" kehrään ja loikin etsimään hyvää piilopaikaa. Lopulta löydän piilopaikan pienikokoisen lumikasan takaa. Pujahdan nopeasti sen taakse, juuri ajoissa! Kuulin näet kuinka jänöpentu lopetti laskemisen ja lähti etsimään minua. Hihitin hiljaa lumikasan takana ja toivon että veli ei löydä minua. Lopulta kuitenkin harmikseni jänöpentu löysi minut.
"Löysinpäs sinut!" jänöpentu kehrää. Nousen pystyyn närkästyksissäni ja tassutan pois lumikasan takaa, alan sitten laskemaan. Laskettuani tarpeekis lähdin nopeasti etsimään veljeä. Huomaan iloksenk veljen hännän katoavan juuri oppilaiden pesän taakse joten tiesin minne piti mennä etsimään. Loikin oppilaiden pesän viereen ja hiivin tämän taakse kehräten hiljaa kunnes hyppään tämän päälle kovasti kehräten.
//jänönen

Puskin naaraan lapaa ja koitin lohduttaa häntä kosketuksen avulla. Hymyilin Syreenisumulle. Hän hymyili takaisin ja nousi. Tassutimme yhdessä ulos leiristä. En oikein uskaltanut avata suutani. Naaras oli juuri menettänyt emonsa enkä halunnut saada häntä itkemään uudestaan. Sydäntäni särki Syreenisumun puolesta mutta en voinut tehdä mitään.
“Minne haluat mennä?” kysyin ääni hiukan täristen. Ystäväni pysähtyi ja katsoi minua ja tuijotti hetken syvälle silmiin. Katsoin takaisin niin lempeästi kuin pystyin.
“En tiedä. Jospa vain kävelisimme eteen päin ilman mitään tiettyä määränpäätä”, hän ehdotti. Nyökkäsin.
“Kyllähän se käy”, sanoin mutta tulin kuitenkin pakosti pohtineeksi, että
“Onko jotain paikkaa, mihin et todellakaan halua?” kysyin vain varalta, jotta en joutuisi näkemaan Syreenisumun itkevän taas.
“Voimmeko jatkaa tuonne päin?” naaras kysyi ja nyökkäsi kohti koivumetsää.
“Joo”, sanoin ja tassutin Syreenisumun rinnalle. Turkkimme hipaisivat toisiaan nopeasti mutta yritin olla reagoimatta siihen vaikka oikeasti turkkini kihelmöi kauttaaltaan. Kävelimme jonkun matkaa kirjaimellisesti ilman päämäärää kunnes Syreenisumu pysähtyi ja niin tein minäkin. Naaras vilkaisi minuun ja hiipi edessämme olevaan pensaaseen. Hieman hämmentyneenä menin perässä niin hiljaa kuin pystyin. Jos naaras oli vain haistanut saaliin, en halunnut säikäyttää sitä, mutta jos kyse oli vaarasta en voisi antaa Syreenisumun kohdata sitä yksin. Halusin näyttää rohkealta ehkä jopa sankarilliselta ystäväni silmissä.
“Mistä on kyse?” kuiskasin hiljaa. Naaras katsoi minuun ja höristi korviaan. Koitin itsekin kuunnella tarkemmin.
“-että Eloklaani ottaa kissoja joukkoihinsa ja minä vähän ajattelin, että voisin ehkä liittyä joukkoihinne", kuulin osan jostakin lauseesta. En oikein osannut yhdistää lausetta mihinkään muuhun asia yhteyteen kuin johonkin vieraaseen kissaan, joka haluaisi liittyä klaaniin. Ääni kuului kollille. Se sai sydämeni laukkaamaan. Ehkä se oli Jupiter?
"Sepä hieno nimi-" Vienotassun ääni kuului sanovan. Jupiter oli hieno nimi. Astuin eteen päin ja huomaamattani pidin aika isoa ääntä pusikossa. Syreenisumu astui rinnalleni.
“Jos se on Jupiter”, miukaisin hiljaa.
“Ku- kuka siellä?” kuulin Vienotassun äänen taas. Hiirenpapanat! Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun astua enää ulos puskasta. Kyyristyin ja tulin ulos pensaasta Syreenisumu perässäni. Hain silmilläni Jupiteria mutta pettymyksekseni tulokas olikin joku pieni ehkä oppilasikäinen ruskea kolli. Lapani lysähtivät ja häntäni läpsähti maahan.
“Hei, Vienotassu”, naukaisin harmissani.
“Kuka tämä on?” Syreenisumu kysyi hieman varautuneen oloisena. Vienotassu astui pois tunkeilijan edestä ja katsahti häneen.
//Rontti?

Makoilen sammalvuotteellani toimettomana.
"Hei, vienotassu voisitko käydä katsomassa onko meillä vielä sammalta jäljellä!" leimusilmä maukui ja nostettuani päätäni huomaan kollin lajittelevan taas jäljellä olevia yrttejämme. Nousen seisomaan ja tassutan sammalvarastolle. Sammalia ei ollut oikeastaan yhtään.
"Ei niitä ole miltei yhtään!" mauun epätavallisen kovalla äänellä. Tassutan pois sammalvaraston luota ja jolkotan mestarini luo. Leimusilmä nosti katseensa minuun.
"Ehkä voisit mennä jonkun soturin kanssa metsään katsomaan löytyisikö sieltä lisää?" leimusilmä kysyi. Hymyillen hennosti ja nyökkään.
"Ketä pyytäisin mukaan?" kysyn uteliaana. Leimusilmä siirteli yrttejä kahteen eri kasoihin, kunnes lopulta vastasi.
"Ehkä voisit pyytää uskolintua?" mestarini ehdotti mietteliään kuuloisena. Uskolintu? No on se varmasti ihan hyvä idea.. Olemmehan me läheiset? Emme kyllä lähellekään yhtä läheiset kuin minä leimusilmään ja haukkatassuun.
"Selvä", mauun ja tassutan hitaasti ulos pesästä. Löydän uskolinnun nopeasti joten enään minun pitäisi löytää oikeat sanat. Uskolintu onneksi aloitti keskustelun.
"Kas hei vienotassu, onko sinulla jotain asiaa?" kolli kysyy kääntyen katsomaan minua.
"Ööö.. Leimusilmä pyysi että lähtisin katsomaan löytyykö metsästä yhtään sammalta ja hän ehdotti että pyytäisin sinut mukaan", mauun ujona. Uskolintu näytti ensin hämmästyneeltä mutta kuitenkin myöntyi nopeasti.
"Voimmeko mahdollisesti lähteä nyt?" kysyn hymyillen. Uskolintu vain kohautti lapojaan joten lähdimme matkaan enempiä miettimättä. Olimme jo jonkin matkan päässä kunnes pysähdyin. Tästä paikasta voisi löytyä vähän sammalta! Mutta se ei ollut todennäköistä koska paikka oli aivan lumen peitossa. Aloin pyyhkiä lunta pois maan päältä yritäen löytää sen alta sammalta kunnes yhtäkkiä kuulen ääniä.
"Onko täällä ketään? Huhuu?” kuulin jonkun tuntemattoman kollikissan äänen. Ilmeisesti myös uskolintu oli kuullut sillä hänen niskakarvansa nousivat pystyyn.
"Kuulostaa pelokkaalta, ehkä meidän pitäisi mennä katsomaan voimmeko auttaa?" kysyn uskolinnulta. Uskolintu nyökkytteli edelleen karvat pystyssä. Hiivin niin hiljaa kuin mahdollista eteenpäin kunnes huomasin Pienikokoisen ruskearaidallisen kollikissan joka tuijotti minua ruskeat silmät pyöreinä ja pelokkaina, tosin toinen niistä oli ilmeisesti sumeampi ja sokea. Uskolintu tassuti vierelleni ja jäi hetkeksi katsomaan kollia hölmistyneen näköisenä. Tassutan hitaasti lähemmäs kollia lempeästi hymyilen.
"Hei, oletko kunnossa? Mikä sinut on tuonut eloklaanin reviirille? Entä mikä sinun nimesi on? Minun nimeni on vienotassu ja tuo tuossa on uskolintu", mauun uteliaana.
"Ai.. ööh... Olen
Rontti. Minä.. minä halusin tuota... halusin siis... tai siis kuulin, että Eloklaani ottaa kissoja joukkoihinsa ja minä vähän ajattelin, että voisin ehkä liittyä joukkoihinne",
Kolli mumisi.
"Sepä hieno nimi-" aloitan mutta lauseeni keskeyttyy kun haistan tutun tuoskun ja kuulen pensaan rapinan äänen, käännän katseeni pensasta kohden joka rapisi ja piiloti sisälleen jotakin. Haistoin nopsaliekkin ja syreenisumun. Mutta olivatko he siellä vai oliko siellä jokin peto? Peräänyin hitusen ja asetauduin rontin eteen vähän niinkuin suojellakseni kollia, miksi minä niin tein? En tuntenut kollia!
"Ku-kuka siellä?" kysyn ääni vapisten.
//nopsa?

Se miten Sädesäihke tuntui hajoavan edessäni tuntui tuhoavan sisintäni. Menetyksen määrä oli nyt suuri. En tiennyt itsekään miten tulisin selviämään Sypressikuiskeen kuolemasta. Tällä hetkellä kehoni oli reagoinut siihen eri tavoilla, eikä mieleni saanut siitä kiinni. Tuntui siltä kuin olisin seissyt vedes kahden virran keskellä ja yrittänyt päättää kumman mukana vain lähteä kellumaan.
Asetuin kiinni Sädesäihkeeseen. Tunsin vihlovan kivun kulkevan kehossani, kun joku haavoista päätti repeytyä ripeistä liikkeistäni auki, mutta en antanut sen nyt häiritä minua. Painauduin vain kollia vasten yrittäen lohduttaa samalla itseäni ja häntä.
“En minäkään pidä tästä. Tuntuu kamalalta memettää aina vain joku itselleen niin tärkeä ja läheinen kissa. Tuntuu, että Tähtiklaani aikoo viedä minulta kaikki. Tuntuu, että pian sinutkin viedään minulta. En halua jäädä yksin ja tuskan keskelle enkä osaa enää reagoida näihin tunteisiin. Kehoni menee lävitse jonkin kumman shokkitilan. Se vain antaa outoja käskyjä yrittäen lohduttaa minua, mutta se on niin kummaa ja… en edes enää tiedä mistä puhun”, mutisin hiljaa pää pyörällä.
Suljin silmäni ja painauduin enemmän kiinni Sädesäihkeeseen. Puristin vain silmiäni kiinni ja hengitin hänen hajuaan antaen sen levitä kitalakeeni. Kehoni alkoi vähitellen rauhoittua ja yhtäkkiä valvomisen rasitus ja väsymys iskivät päälleni ja tajuamatta nukahdin vasten Sädesäihkettä.

//Säde?

Kerkesimme tuskin jutustella Varputassun kanssa, kun yhtäkkiä meidät pyydettiin parantajan pesälle. Asia liittyi Lehtomyrskyyn.
Sydämeni pamppaili, kun seurasin veljeäni parantajalle katsomaan emoani. Mitä oli tapahtunut?
Katsoin järkytyksen lamauttamana, kun yhtäkkiä Lehtomyrskyn ruumista kannettiin ulos pesästä. Oliko emo kuollut? Niinkuin todella, oikeasti, täysin aidosti kuollut? Kyyneleet kihosivat silmiini, kun seurasin perässä katsomaan miten hänen ruumiinsa laskettiin ja sitten annettiin kissoille tilaa hyvästellä hänet.
Räpyttelin silmiäni yrittäen estää itseäni itkemästä, kun asettauduin emoni elottoman ruumiin äärelle. Tuntui, että lamaannuin heti, kun maa tuntui tukevana allani. Tuntui, etten pystynyt liikkua tai hallita kehoani. Makasin siinä vain hiljaa antaen kyynelten valua poskiani pitkin alas emoni turkille.
“Mitä tapahtui?” mutisin hiljaa. Hyvin hiljaa. Olin ihmeissäni, kun vielä lähistöllä oleskeleva Leimusilmä kuulikin sanani.
“Hän kuoli antaessaan kolmelle uudelle pennulleen elämän. Toki yksi pennuista kuoli hetken emonne jälkeen. Pennut siirrettiin hetki sitten pentutarhaan”, parantaja naukui hiljaa matalalla äänellä. Puristin kynsiäni maahan - tai paremminkin lumeen - allani. Tämä oli siis kaikki niiden pentujen syytä? Etenkin sen, joka oli vain syntynyt kuollakseen. Hän oli vienyt emoni elämän vain, jotta voisi itse kuolla siihen samalla!
Painoin kuononi Lehtomyrskyn turkkiin ja puristin silmiäni kiinni. Varputassu vierelläni liikkui hieman ja jäi taas paikalleen. Hän itki hiljaa. Tunsin myötätuntoa veljeäni kohtaan ja kolkkoa katkeruutta uusia pikkusisaruksiani kohtaan. He olivat juuri riistäneet emoni minulta. En koskaan antaisi sitä heille anteeksi…
Nostin katseeni taivaalle. Se oli pilvetön. *Ainakin hänen matkansa mihin ikinä on selkeä ja esteetön*, ajattelin ja laskin taas katseeni. En ymmärtänyt tätä kaikkea. Päässäni tuntui pyörivän. Tuntui siltä, että yhtäkkiä maa olisi alkanut järistä, kuin se olisi ollut repeämäisillään.
Kyyneleet valuivat taas kasvoillani. En tulisi antamaan tätä koskaan anteeksi! Joku päivä uudet pienet sisarukseni tulisivat maksamaan tästä! He eivät olisi minulle koskaan perhettä. Eivät koskaan! He olisivat tästä lähtien minun suurimmat viholliseni. Vihasin heitä jo nyt enemmän kuin Käärmekultaa.
*Olisivatpa he kuolleet, eikä emo!* ajattelin katkerana ja työntelin kynsiäni ulos ja sisään aina välissä painaen niitä lumiseen maahan. Kehoni tärisi ja yritin rauhoittaa itseäni. En saisi näyttää heikolta.

Valvojaiset olivat ohitse. Lehtomyrskyn ruumista ryhdyttiin viemään pois. Varputassu oli edelleen vierelläni. Painauduin häntä vasten heikkona. Maailma tuntui pyörivän silmissäni. Sitten aloinkin nähdä punaista. Katseeni oli kohdistettu pentutarhaan. Siellä minun pienet sisarukseni - tai paremminkin emon tappajat! - olisivat lepäämässä rauhassa tietämättä mitään ulkopuolisesta maailmasta.
“Vielä joku päivä he saavat maksaa tästä!” sihisin hyvin hiljaa tassut täristen ja sitten tökkäsin veljeni poskea kuonollani samalla pyyhkien huomaamattomasti kyyneliäni hänen turkkiinsa.
“Meidän olisi parempi levätä.” Ääneni oli tuskin edes henkäys ja olin ihmeissäni, kun Varputassu kuuli sen.

//Varpu?

Jänöpentu hyvästeli Perhotassun ja loikki sisälle pentutarhaan. Hän huomasi Loimupennun jo nukkumassa sammalillaan ja Säihkepennun heidän yhteisellä pedillään makoilemassa ja katselemassa pentutarhan kattoa. Kimalaistoive ei ollut vielä pesässä, mutta kollipentu ajattelu tämän tulevan kyllä pian takaisin.
Jänöpentu asettui sisarensa vierelle makuulle ja painautui ihan tämän kylkeen kiinni. Hän vilkaisi veljeensä ja jatkoi taas katon katselemista.
“Tiedätkö sinä missä Kimalaistoive on?” kolli kysyi hiljaa kuiskaten. Säihkepentu katsahti häneen taas. Tällä kertaa naaras ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan takaisin kattoon enää.
“En tiedä. Hän on ollut jo jonkin aikaa poissa. Haluaisin hänen jo tulevan takaisin. On vaikeaa saada unta ilman häntä, koska silloin tulee kylmä. Toki nyt sinä olet täällä, joten ei ole enää kylmä”, naaras kuiski ja laski sitten päänsä ja sulki silmänsä. Jänöpentu seurasi sisarensa esimerkkiä ja antoi itsensä nukahtaa hänen vierelleen.

Jänöpentu tepasteli aukion halki kohti Säihkepentua. Hän oli ollut juuri koko aamun tekemässä vaikka mitä ja nyt hänellä oli tylsää, kun kaikki olivat joutuneet lähtemään. Aurinkoroihu oli lähtenyt rajapartioon, Syreenisumulla oli muuta seuraa ja Sädesäihke lähti saalistamaan.
Jänöpentu tervehti pentuetoveriaan ja pian he ryhtyivät jo leikkimään lumisotaa, joka ei kuitenkaan kauaa kestänyt, kun Syreenisumu tuli jo lopettamaan heidän leikkinsä valittaen, että pentukaksikko oli heitellyt ja myllännyt lunta kaikkialle. Jänöpentua ei asia riemastuttanut. Lumisota oli hauskaa, mutta tietenkin kaikkien sotureiden täytyi ottaa nokkiinsa siitä, että lunta vähän pöllysi. He olivat sotureita, eikö heidän pitäisi kestää lunta, jos heidät on koulutettu kestämään kokopäiväisiä taisteluitakin!
Jänöpentu ei kuitenkaan valittanut ääneen. Hän ei halunnut olla töykeä vanhemmille ja kunnioitetuimmille kissoille. Eihän siinä olisi mitään järkeä! Kolli siis suostui mukisematta leikkimään Säihkepennun kanssa muuta, mikä sattuikin olemaan kissaa ja hiirtä. Jänöpentu ilmoittautui hiireksi ja Säihkepentu lähti siis jahtaamaan häntä, kun kolli pinkaisi karkuun.
Jänöpentu tunsi tassujensa lipsuvan allaan lumessa, mutta onnistui pitämään siitä huolimatta tasapainonsa. Hän juoksi eteenpäin kovaa, mutta ei niin kovaa kuin vain pystyisi juosta. Hän ei tiennyt oliko sisartaan nopeampi, mutta oli asia miten oli, hän ei halunnut saada sisartaan surulliseksi. Hän siis antoi Säihkepennun jo pian saada hänet kiinni yrittämättä juosta niin lujaa kuin vain saattoi. Ei hän kuitenkaan olisi varmasti kauaa jaksanut juosta, jolloin sisar olisi ainakin saanut kiinni.
Kun Säihkepentu oli saanut nuoren kollin kiinni, hän istahti maahan ja valitti ettei jaksanut enää juosta. Asia suretti Jänöpentua hieman, koska hänkin olisi halunnut vielä jahdata. Hän olisi halunnut, että leikki jatkuisi, mutta kuka hän nyt oli vastaankaan väittämään. Jos Säihkepentu sanoi, ettei jaksanut enää, silloin se tarkoitti sitä.
“Mitä luulet pitäisikö meidän kertoa Kuusikkopennulle ja Mustikkapennulle millaista on elää ilman emoa, ja opettaa heitä elämään asian kanssa niinkuin me olemme opetelleet?" naaras kysyi yhtäkkiä veljeltään.
Kuusikkopentu ja Mustikkapentu olivat nuoria Lehtomyrsky nimisen naaraan pentuja. Lehtomyrsky oli kuollut synnytykseen ja myöskin Mustikkapennun ja Kuusikkopennun pentuetoveri Käpypentu oli kuollut hetki synnytyksen jälkeen. Kaksi pentua olivat nyt emottomia, kuten Jänöpentu ja Säihkepentu. Mutta kuten kaksikolla, nuoremmillakin pennuilla oli vielä isä ja vanhempia sisaruksia.
Jänöpentu katsoi sisartaan vakavana ja pudisteli päätään. Hän ei ajatellut heidän vinkkiensä olevan toimivia kahdelle uuden uutukaiselle pennulle. Heidän elämänsä ei ollut sama.
“Ei asiaa oikein voi opettaa. Se täytyy itse oppia ja siihen täytyy tottua omalla tavallaan. Emme voi siis vaikuttaa siihen, miten he tulevat asian kanssa elämään. Emme myöskään ole osa heidän perhettään. Meidän perheemme toimii eri tavalla kuin heidän. Emme tunne heidän perheenjäseniään - eli Kuusihäntää, Varputassua ja Korpitassua - kamalan hyvin, jolloin meidän vinkkimme miten elää ilman emoa eivät ehkä toimisi heille”, Jänöpentu selitti. “Mutta voimme mahdollisesti antaa hieman vinkkejä, vaikka siitä mitä tehdä päivisin, kun on tylsää”, kolli jatkoi vielä nopeasti, ennen kuin antoi Säihkepennun vastata.

//Säihke?

Istuskelin pehmeällä lumihankella tarkailen klaanin tekemisiä. Yllätäen huomasin veljeni jänöpennun tulossa lähemmäs. Hyppäsin oitis pystyyn ja lähden loikkien innosta veljen luo.
"Hei! Haluatko leikkiä?" miuun innokkaasti. Jänöpentu katseli minua hymyillen.
"Sopii", veli kehrää ja koskettaa minua hännällään. Kahmaisen nopeasti lunta maasta ja heitän sitä jänöpennun naamaan.
"Lumisotaa!" vinkaisen innokkaana. Heittelemme jonkin aikaa lunta toisiamme päin kunnes yllätyksekseni joku napasi minua niskanahasta ja nousin ilmaan. Heiluttelin säikähtäneenä tassujani ilmassa kunnes kissa laski minut veljen viereen. Käänähdän nopeasti tätä kohti ja näin isosiskoni syreenisumun.
"Voitteko leikkiä jotain muuta? Häiritsette kaikkia, lunta on lentänyt miltei kaikien aukiolla olleiden niskaan", isosisko ehdotti lempeästi mutta tiukasti. Lasken päätäni ja nyökkään.
"Mutta mitä me sitten leikitään?", mauun apeana ja nostin päättäni.
"Ehkä voisitte leikkiä piilosta?" sisko ehdottaa ja tassuttaa matkoihinsa. Käännän katseeni jänöpentuun ja tuhahdan.
"Minä en halua leikkiä piilosta, leikitäänkö ennemmin kissaa ja hiirtä?" mauun. Jänöpentu nyökkää hymyillen.
"Minä voin olla hiiri", veli maukuu hymyilen ja lähtee karkuun. lähden nopeasti perään, monen loikan jälkeen saan veljen lopulta kiinni. Heti sen jälkeen kun sain tämän kiinni olin niin läkähtynyt että en jaksanut enään juosta. Asetuin istuuttumaan maahan.
"En jaksa jatkaa!,jatketaan nyt vähän myöhemmin", kehrään. Jänöpentu nyökkää ja istuuttu viereeni.
"Mitä luulet pitäisikkö meidän kertoa kuusikkopennulle ja mustikkapennulle millaista on elää ilman emoa, ja opettaa heitä elämään asian kanssa niinkuin me olemme opetelleet?" mauun veljelleni kysyvä pilke silmissäni.
//jänönen?

Kuutamolaine vastasi Kallan ujoon hymyyn, kun tämä kertoi haluavansa liittyä Eloklaaniin. Hän ei kuitenkaan voinut suoraan riemuita mahdollisesta uudesta klaanitoverista, sillä ajat olivat olleet kovat ja he pärjäsivät nytkin vain jotenkuten. Vaikka lisäsuu merkitsikin enemmän ruokittavaa klaanille, seurasi siitä myös uusi käpäläpari metsälle avuksi. Sitä paitsi, Eloklaanissa ei ollut tapana käännyttää ketään, joka aidosti halusi olla osa heidän yhteisöään ja auttaa sen ylläpitämisessä.
“Minusta olisi suuri kunnia saada sinut klaanitoveriksi”, Kuutamolaine kumarsi vähän päätään mustalle naaraalle osoittaakseen sanojensa aitouden. “Uskon myös Mesitähden ilahtuvan, kun hän kuulee tästä! Me täällä Eloklaanissa pidämme toisistamme huolen vaikeinakin aikoina, ja se tekee meistä niitä, keitä me olemme.” Hän nosti leukaansa ja tunsi yllättävän ylpeyden puuskan pyyhkivän ylitseen ajatellessaan klaaniaan, joka oli selvinnyt niin monista koettelemuksista. Kaiken sen jälkeenkin he seisoivat vielä omin jaloin, runnottuina ja kovia kokeneina, mutta yhtenäisinä.
Yksikään erakko, kulkukissa tai kotikisu ei tulisi koskaan kokemaan mitään yhtä hienoa eläessään. Klaanikissat olivat aivan omaa luokkaansa, ja he olivat pyhälle soturilaille, joka erotti heidät muista kissoista. Ilman sitä he olisivat kuin mikä tahansa kissajoukko.

//Kalla?

Makoilin maakualusillani ja yritin saada unta. Lopulta kuitenkin luovuttan ja loikkaan turhauttuneena pystyyn, loikin nopeasti ulos pesästä etsimään seuraa. Huomasin nopeasti kauniin vienotassun katsomassa tuoresaaliskasaa. Kallistin hitusen päättäni ja päädyin sitten hakemaan sieltä riistaa ystävälleni. Napasin sieltä päästäisen ja loikin naaraan luo.
"Katso! Minä toin sinulle riistaa!" miuun naaraalle. Vienotassu työnsi linnun kauemmas.
"Ei kiitos, ei ole nälkä" naaras maukui nolona. Kallistin vähän päättäni. En aikonut viedä lintua enään kasaankaan joten söisin sen varmaan sitten itsekseni. Loikin tuhahtaen pois ja miltei törmäsin syreenisumuun ja pudotin päästäisen maahan.
"Hei, mitä sinä teet?" sisko kysyi hymyillen lempeästi.
"Vien.. Lintua kimalaistoiveelle!" Miuun sillä muutakkaan en keksinyt, en kehdannut sanoa että olin aikonut syödä sen itse.
"Sepä kivaa!" syreenisumu kehrää ja loikkii tiehensä. Työntäydyn sisään pentutarhaan aikeenani toteuttaa sanomiseni syreenisumulle.
"Hei kimalaistoive! Toin sinulle päästäisen." miuun ja pudotan päästäisen kuningataren eteen ja loikin oitis sen jälkeen tieheni. Päädyin nopeasti loimupennun luo mutta tämä kinasi haukkatassu nimisen naaras-kissan kanssa.
"Minä voitan sinut leikiten!" loimupentu kinasi.
"Niin varmasti voitat!" haukkatassu myöntyi. Loimupentu hymähti tyytyväisenä ja lähti etsimään ilmeisesti uutta uhria kinastelulleen. Minä kuitenkaan en välittänyt kollista vaan tassutin haukkatassun luo.
"Hei! Haluatko leikkiä!" miuun innoissani. Oppilas nyökkää hymyilen. Pörhistelen karvojani.
"Sinä olet kuolonklaanin soturi ja minä olen eloklaanin kissa!" miuun innokkaana ja loikkaan oppilaan päälle joka esitti kaatuvansa kehräten. Läimin naaraan kylkeä pehmoisin tassuin ja vikisin innoissani kunnes loikkaan tämän päälle täysin ja aloin sihistä leikkillään.
"Häivy reeviiriltä!" miuun innokkaana. Haukkatassu sirristeli silmiään hetkisen.
"Hyvä on hyvä on sinä voitit eloklaanin suuri soturi! Minä lähden ja jätän sinut ja eloklaanin ikuisesti rauhaan jos päästät minut!" haukkatassu ulisee mukaa peloissaan. Loikkaan nopeasti tämän päältä pois.
"Ensi kerralla et pääsen pakoon!" miuun innoissani kun katselin kuinka oppilas kompuroi pystyyn. Haukkatassu kehräsi iloisena.
"Minä menen nyt! Nähdään joskus!" miuun oppilallee ja loikin pentutarhaan. Sisään työnnytyäni loikin maakualusille ja käperyin kimalaistoiveesseen kiinni nukkumaan.

Jonkin aikaa myöhemmin. Tuijottan tassujani. Joukkoomme oli liitynyt kaksi pentua lehtomyrskyn pennut kuusikkopentu ja mustikkapentu.. Mutta lehtomyrsky ei ollut pentujensa kanssa.. Ei.. Eikä hän koskaan tulisikaan. Hän oli kuollut synnytykseen.. Mutta se ei ollut minua nuorempien pentujen syytä! Syypä oli varmasti kettu joka oli kuullemaa hyökkänyt lehtomyrskyn ja käärmekullan kimppuun. Nostin katseeni ja katselin lempeästi kahta pentua meistä voisi tulla ystäviä?

Katselin katajanmarjoja hetken ja söin ne sitten mukisematta. Kipu lieveni ja lopulta katosi täysin. Vedän kynnet sisään ja katselen raasttetuja sammalia.
"Voinko nukkua vähän?" kysyn silmät viirussa, minua unetti kamalasti. Mestarini nyökkäsi ja talsi matkoihinsa. Minä taas käperyin sammaliin ja suljin silmäni, nukahdan nopeasti.

Jonkin ajan kuluttua. Tuijotin taivasta sydän syrjällään. Oli tapahtunut niin paljon, sypressikuiskeen kuolema, onneksi pennut olivat selvinneet ja olihan naaras jokusen päivää heidän syntymänsä jälkeen selvinnytkin.. Tosin karhupentu ei ollut näistä selvinnyt.. Ja vielä oli kettutappelukin! Siinä haavoituivat käärmekulta ja lehtomyrsky... Lehtomyrsky oli vieläpä odottanut uutta pentuetta siinä samalla.. Viimeinen asia mitä oli tapahtunut oli lehtomyrskyn pentujen kuolema ja tämän ja tämän pojan käpypennun kuolema.. Lasken katseeni maahan. Niin paljon pentuja.. Mutta niillä kellään ei ollut emoa opetamassa kaitsamassa ja rakkastamassa.. Sentään kimalaistoive huolehti heistä.. Mutta silti se silti saattoi olla liian paljon kuningatarelle. Viisi pentua joita kaitsaa. Nostan katseeni taas ilmaan ja huomaan Säihkepennun ja Jänöpennun leikkimässä yhdessä leirin reunalla ja loimupennun kinaamassa kovaan ääneen oppilaiden kanssa. He olivat kaikki niin tärkeitä klaanille. Tassutan nopeasti tuoresaalis kasalle ja alan kaivella sieltä jotain maukasta ja epätavallisen pulskaa lehtikatoon nähden. Lopulta löydän täydellisen saalin, se oli kani! se oli kyllä melko laiha mutta silti pulskempi kuin lehtikatona saalit yleensä olivat. Kimalaistoive pitäisi siitä. Tassutan kohti pentutarhaan ja työnnytyäni sisään huomaan kuusikkopennun ja mustikkapennun torkkumassa kimalaistoiveen vierellä. Pudotin saalin.
"Hei kimalaistoive? Toin sinulle tämän kanin, tarvitset riistaa jota voit hoitaa pentuja" mauun.
"Kas hei vienotassu! Ja kiitos minulla olikin jo vähän nälkä", kimalaistoive kehrää ja vetää kanin lähemmäs. Ja siinä sekkunissa pennut heräsivät ja alkoivat miukumaan nälissään. Noissa oli jo varmasti puuhaa joten kimalaistoiveella oli varmasti paljon puuhaa klaanin kaikkien pentujen kanssa! Peräänyn nopeasti ulos pesästä ja loikin kohti parantajien pesää. Päästyäni sisälle asti niin huomaan leimusilmän joka lajittelee yrttejä. En kehdannut häiritä mestariani joten peräänyin ulos myös parantajien pesästä. Lopulta vain jäin eksyneen näköisenä aukiolle kökötämään.
//saa heittää seuraa :)

Sisareni oli juuri kompastunut minuun mutta ei minua haitannut. Pudistin päätäni naaraan pahoitteluille.
“Ei haittaa”, naukaisin ja hymyilin sisarelleni. Hän näytti tyytyväiseltä, etten ollut vihainen ja istahti viereeni.
“Miten sinulla menee?” hän kysyi.
“Ihan mukavasti”, sanoin ja haukkasin palan saaliistani. Työnsin sitä hieman kohti Korpitassua, josko hänkin haluaisi syödä mutta naaras kieltäytyi.
“Minulla menee mahtavasti. Olin harjoituksissa ja sain paljon saalista! Sain syödäkseni jo ennen kuin sinä tulit leiriin omasta partiostasi”, Korpitassu naukui. Nyökkäilin tälle. Mukava, jos hänellä meni todella hyvin, koska minulla ei mennyt. Painajaiseni pyörivät edelleen joka yö uudelleen ja uudelleen päässäni. En vieläkään pystynyt tai uskaltanut kertoa niistä kellekään. Muut vain luulisivat minun tulleen hulluksi.
“Varputassu, Korpitassu?” Leimusilmän ääni oli täynnä surua ja se sai minut heti hätääntymään. Pomppasin jaloilleni.
“Mitä nyt?” Korpitassu kysyi ja nousi myös. Sydämeni tykytti niin, että tunsin sen korvissani asti. Jotenkin tiesin, että jokin oli pahasti vialla.
“Kyse on Lehtomyrskystä”, Leimusilmä puuskahti. En kuullut enää mitään. Pelko ja suru kasaantuivat sisälläni. Ryntäsin parantajien pesään mutta matkalla törmäsin joukkoon kissoja, jotka kantoivat emoni ruumista ulos. Tunsin kuinka koko kehoni tärisi ja kyyneleet valuivat poskilleni. Isä käveli minua vastaan. Katsoin häntä lasittuinein silmin ja käännyin hitaasti takaisin aukiota kohti. Kurkkuani kuristi ja tuntui, että olin veden alla. Kaikki tapahtui niin hitaasti. Se, kun kävelin emon ruumiin luo ja se, kun Korpitassu tuli siihen myös. Lyyhistyin ruumiin ääreen ja itkin. En tiennyt mitä ympärilläni tapahtui, koska korvissani tykytti niin kovaa etten kuullut mitään. Näin vain kuinka Korpitassu ja Kuusihäntä surivat. Tungin kuononi Lehtomyrskyn turkkiin. En ikinä lähtisi hänen luotaan. En ikinä. Kuuloni alkoi pikku hiljaa palautua ja kuulin nyt Kuusihännän itkuisen valituksen ja Korpitassun hiljaisen itkun. Sisar painautui minua vasten. En pystynyt liikkumaan. Olisin muuten silittänyt naarasta mutta en pystynyt. Käpäläni eivät vain totelleet. Suljin taas silmäni ja surin. En voinut ymmärtää tätä. Emo oli kuollut. Minulla ei enää ollut emoa. Rakas Lehtomyrskyni oli kuollut. Minun oma emoni. Hän ei enää ikinä kävelisi minua vastaan leirissä tai juttelisi tai kysyisi miten minulla menee. Hän ei ikinä enää hengittäisi, ei söisi, ei saalistaisi, ei hoitaisi pentujaan. Oliko hän muuten ehtinyt synnyttää? Katsoin hitaasti ylös ruumiista ja koitin miettiä keltä kysyä olivatko pennut kunnossa mutta en nähnyt ketään sumuisten silmieni takaa. Painoin pääni takaisin alas ja jäin siihen miettimään, mitä emo ei enää koskaan tekisi.
//Korpi?

"Niin minäkin sinua!" kuiskaan kumppanini perään. Niin, niin minä rakastin ja tulisin aina rakastamaan. Lasken pääni sammalvuoteelle ja suljen silmäni, tarvitsin lepoa. Yritin nukahtaa ja monen hetken kuluttua onnistuinkin.

Aukaisin silmäni kauniilla aukiolla, tassutin eteenpäin ja yllätyksekseni haistoin kuusihännän hajun. Silmäni laajenevat raukkaudesta ja loikin kollin tuoksun perään. Niity muutu pimeäksi metsäksi ilman auringoa. Näin yllätyksekseni edessäni kuusihännän surunmurtaman kumppanin.
"Kuusihäntä? Mikä hätänä?" kysyn huolissani. Kuitenkin huomasin kollin edessä lojumassa kolme ruumista, olivatko nuo pennut jotka kasvoivat sisälläni? Ne.. Ne eivät saaneet olla kuolleita! Olin jo hyökätä ruumiden kimppuun nuolemaan niitä kunnes yllätyksekseni räväytän silmäni auki. Tunsin kipua ja olin varma siitä että pennut olivat tulossa. Ulahdin kivusta.
"Onko jokin hätänä?" kuulin äänen ja näin kivun verhon läpi vienotassun.
"Minä.. Taidan synnyttää..!" vinkaisen kivusta ja yritän ponnistaa pentuja ulos. Ruumini oli edelleen heikko kettutappelun takia, se ei saisi kuitenkaan maksaa pentujeni henkiä! Vienotassu oli lähtenyt hakemaan kuusihäntää ja niin kolli olikin nyt vierelläni kannustamassa. Koko ruumistani ravisteli kivun aalto ja päästin ulahduksen mutta siinä samalla sammalille valui ensimmäinen pentu.
"Jaksa vielä lehtomyrsky! Enään kaksi", kuulin vienotassun maukuvan.
"Älä anna periksi!" kuusihäntä ainoi.
*älä huoli en anna* ajattelin ja ponnistin taas saaden toisen pennun ulos. Huohotin, kipu oli sanoinkuvaamaton.. Lopulta sain viimeisenkin pennun ulos ja lysähdin veltoksi. Olin mennettänyt paljon verta, ja olin heikko.. Se saattaisi maksaa henkeni mutta kuitenkaan pentuni eivät kuolisi.. Käänsin heikosti lasituneen katseeni pentuihini. Kolme täydellistä pentua.. Kaksi naarasta ja yksi kolli.
"Nimetäänkö ne heti?" kysyn heikosti. Kuusihäntä nyökkösi ja tökkäsi heiveröistä kollipentua.
"Hänen nimensä olkoon käpypentu" kumppanini kehräsi ja nuolaisi pientä pentua.
"Tämä voisi olla mustikkapentu, niinkuin ehdotti ja tämä voisi olla kuusikkopentu sinun mukaasi.." kehrään. Kuusihäntä nyökkäsi. Laskin pääni sammalille. Elämä vilisi silmieni edessä.
"Anteeksi.. Kuusihäntä anteeksi että en jää luoksesi.. Anteeksi.. Minä rakastan sinua!" kuiskaan ja valahdan veltoksi.
"Anteeksi.. Anteeksi että tulen liian aikaisin.." kuiskaan viimeisellä hengenvedollani.
Aukaisen silmäni ja tajuan olevani niityllä. Nousin hitaasti seisomaan, huomasin järkyttyksekseni käpypennun vierelläni, ei... Hän ei saanut olla kuollut! Huomasin yllätäen sypressikuiskeen. Silmäni kostuivat surusta.
"Anteeksi että tulin liian aikaisin luoksesi.." kuiskaan. Sypressikuiske nyökkäsi ymmärtäväisesti. Olin siis kuollut.. Kuollut.. Räpytelin silmäni. Olin ystävien luona.. Olin sypressikuiskeen luona! Vilkaisin lempeästi käpypentua. Poikani saisi nähdä tähtiklaanin ennen kuin olisi pitänyt.. Ei ollut kollin aika. Mutta silti tämä oli kuollut. Kosketin pentua ja kehotin tätä menemään muiden tähtipentujen luo. Jäin itse niitylle sulatelemaan sitä että todella kuolin.
//R.I.P lehto :(

''Huhuu? Saisinko tulla katsomaan Lehtomyrskyä?'' Kysyin huolestuneena.
''Tule vain, mutta ole varovainen hän on vielä heikkona.''
''Hei lehtomyrsky!'' Olin iloinen että sain tavata hänet.
''Kuusihäntä... haluaisin kertoa sinulle jotain!'' Lehtomyrsky sanoi. Kosketin Lehtomyrskyn kuonoa ja kehräsin. ''M-minä odotan uutta pentuetta.'' Hän sanoi. Minusta tuntui että taivas putosi päälleni.
''Sinäkö odotit pentuetta kun olit kettutappelussa?'' Mauuin järkyttyneenä.
''Niin odotin... Anteeksi etten kertonut sinulle.'' Hän maukui pahoittelevalla äänellä. ''Halusin yllättää sinut myöhemmin.''
Ymmärsin kumppaniani joten yritin vaihtaa aihetta iloisemmaksi. ''Mikä olisi hyvä nimi pennuille? Minusta Mustikkapentu tai Karviaispentu olisivat kivoja nimiä.''
''Tai sitten Koivupentu? Kuusikkopentukin olisi hyvä.'' Kumppanini Lehtomyrsky maukaisi.
''Kuusihäntä, nyt pitäisi tulla sieltä pois.'' Leimusilmä huudahti pesän reunalta.
Painoin pääni Lehtomyrskyn päätä vasten ja kuiskasin. ''Rakastan sinua.''
Lähdin pesästä ja menin tuoresaaliskasalle ottamaan jotain iltapalaksi. Ajattelin että Lehtomyrskykin haluaisi, mutta olin nähnyt hänet aijemmin illalla joten ajattelin hänen antaa olla rauhassa.

//Noin puoli kuuta myöhemmin//

''Huhuu Kuusihäntä?'' Vienotassu tuli etsiskelemään minua.
''Mitä asiaa?'' Kysyin Vienotassulta.
''Leh-Lehtomyrsky synnyttää.'' Lähdin juoksemaan kohti parantajan pesää ohitin Vienotassun parilla hännänmitalla jotta pääsisin Kumppanini viereen, tukemaan häntä.

//Lehto

Perhotassu kertoi hieman siitä, mitä tiesi siitä ajasta, kun Kuolonklaani oli vain ottanut Eloklaanin hallintaansa. Jänöpentu sääli klaanitovereitaan. Hän olisi halunnut, että klaanien välillä olisi aina rauha. Hän saattoi vain kuvitella sen, miten kaikki pelkäsivät päivästä päivään, että heille tapahtuisi jotain.
“Miten Eloklaani sitten pelastui?” pieni kolli kysyi.
“Niin sanonut pelastajat eli Tähtiklaanin valitsemat kissat tekivät suunnitelman ja pelastivat Mesitähden ja Leimusilmät, joita pidettiin vankina. Kuolonklaanilaiset lähtivät klaanista, kun Mesitähti sitten palasikin”, oppilas kertoi lyhyesti.
“Keitä nämä pelastajat olivat?” Jänöpentu uteli. Hän ei ollut kuullut tästä aiheesta vielä yhtikäs mitään.
“En ole täysin varma, mutta heitä taisi olla Lehtomyrsky, Käärmekulta, Pohjaharha, Kortetuike ja Lieskakajo”, naaras kertoi. “Jos haluat tietää enemmän pelastajien puuhista, sinun kannattaisi kysellä heiltä. Minä en ole kuullut kuin ihan vähäsen aiheesta”, hän sanoi vielä.
“Selvä”, Jänöpentu naukaisi ja katsoi taas taivaalle. “Aurinko on vähitellen laskemassa”, hän mutisi hiljaa ja katseli miten aurinko maalasi taivasta sinisestä eri väreihin. Se oli niin ihmeellistä.

//Perho?
//Voit pistää Jänön vaikka menee nukkuu

Mietin hetken. Kollin kysymys oli hiukan hankala minulle, sillä olin vain pieni pentu, kun Eloklaani oli jo päässyt Kuolonklaanin vallasta.
“No siis. En tiedä heidän motiivejaan mutta voisin olettaa, että he halusivat meidän metsästysmaamme. Sodan aikana meidän reviireillemme tuli myös sellainen joukko, jotka kutsuivat itseään Kujakissayhteisöksi ja he tekivät myös osansa meidän nummille ajamisessa”, kertoilin. Minulle ei ollut mitenkään hirveän raskas aihe, sillä se oli mennyttä.
“Kuolonklaani lähetti meidän leiriimme vartioita ja kukaan ei saanut poistua leiristä saati sitten edes pesistä ilman lupaa. Vartiat… vartiat joskus satuttivat meitä”, nau’uin viimeiset sanat hieman epävakaasti. Päätin kuitenkin jatkaa loppuun sen minkä olin aloittanut.
“He eivät satuttaneet minua, kiitos Tähtiklaanille siitä, mutta oli kamalaa nähdä kissojen kärsivän niin”, sanoin ja kaduin heti sanojani. Olikohan pennulle liikaa kuulla tälläistä. Menin hieman paniikkiin, kun Jänöpentu ei hetkeen vastannut.
“He eivät kyllä tule koskaan pääsemään takaisin valtaan niinkuin silloin”, nau’uin ja hymyilin. Sydämessäni pisti, kun puheenaihe vei minun ajatukset vanhempiini. Kaipasin heitä niin paljon.
//Jänö?

Kun aihe vaihtui taas Eloklaanin ulkopuolisiin kissoihin, Jänöpennulla olisi riittänyt höpötettävää, mutta yhtäkkiä kaikki se tuntui jotenkin katoavan hänen mielestään.
“Oletko sinä koskaan jutellut Kuolonklaanilaisten tai klaanittomien kissojen kanssa?” Jänöpentu kysyi. Hän ei keksinyt oikein mitään muutakaan sillä hetkellä.
"En ole. Meillä on kyllä joka täysikuu kokoontuminen toisen klaanin kanssa Hehkulammen lähistöllä, mutta en ole koskaan ollut sellaisessa. Varmasti kyllä pääsen joskus, sillä kaikki otetaan sinne mukaan kyllä, mutta aina vuoroissa, jotta leiri ei jää koskaan vartioimatta”, naaras kertoi. Jänöpentu nyökytti.
“Olen kuullut joskus ohimennen sellaisesta asiasta, että Kuolonklaani piti Eloklaania valtansa alla. En ole kuitenkaan uskaltanu kysyä siitä, koska en tiedä kuinka moni kissa haluaa puhua siitä, mutta voisitko sinä kertoa siitä kenties jotain?” nuori kolli kysyi ujosti. Perhotassu nyökkäsi hitaasti.
“En minä tiedä siitä itsekään paljoa, mutta voin varmaan vastata, jos sinulla on kysymyksiä tiettyihin asioihin siitä”, hän sanoi.
“No, tiedätkö sinä paljoa siitä, miten Eloklaanissa toimittiin siinä vaiheessa tai mitä Kuolonklaani oikeastaan tavoitteli sillä? Tai.. miten Kuolonklaani pystyi pitämään kaikki kurissa? Kun no siis, eikö kaikki olisi voinut vain alkaa kapinoimaan Kuolonklaania ja sen kissoja vastaan?” Jänöpentu kysyi varovasti kuin olisi kävellyt heikolla jäällä.

//Perho?

Nyökyttelin. Kolli vaikutti tosi syvälliseltä vaikka olikin niin nuori. Hymyilin.
“En oikein tiedä. Minulle kyllä riittää hyvin ystävät. En koe mitään suurta tarvetta perustaa perhettä mutta varmaan senkin aika näyttää”, sanoin pohdiskellen. Ehkä joskus vielä löytäsin rinnalleni oikean kissan, jonka kanssa saisin pentuja. Se ei vain tuntunut ajankohtaiselta ajattelun aiheelta. Päätin vaihtaa aihetta taas.
“Oletko sitten kiinnostunut Kuolonklaanista ja kuolonklaanilaisista, heidän elämistään ja muusta? Entä kotikisujen ja erakoiden?” kysyin innoissaan. Halusin tietää kollin mielipiteen.
"Olen! Minusta Kuoloklaanilaisten elämästä olisi hienoa kuulla! Haluaisin tietää miten paljon se eroaa Eloklaanista ja sama pätee myös kotikisuille ja erakoille ja jopa luopioillekin", Jänöpentu selitti. Nyökyttelin.
“Minustakin olisi mukava tietää heistä enemmän! Haluaisin joskus kuulla joltain kotikisulta itseltään millaista elämä on, kun ei tarvitse saalistaa tai partioida vaan voi vaan laiskotella päivät pitkät”, huokaisin pohtien ajatusta syvemmin. Toisaalta aika varmaan kävisi pitkäksi aika nopeasti.
“Varmaan tylsistyisin kyllä heti, jos minut suljettaisiin kaksijalan pesään. En ole kuullut niistä paljoa mutta kuulemma siellä on vain isoja esineitä ja outoja hajuja ja värejä. Ruokakin kuulemma maistuu pahalle. Niinkuin söisi kuivia jäniksen papanoita. Yäk!”
//Jänö?

Jänöpentu kuunteli keskittyneesti, kun Perhotassu kertoi hänelle hänen emostaan. Jänöpentu sääli häntä hieman. Olisi varmasti hirveää tajuta, ettei voisi enää elää normaalisti, kun olisi menettänyt yhden jalkansa.
“Hän oli urhea, kun jaksoi kuitenkin aina vain jatkaa, vaikka olikin vastoinkäymisiä. Niin minäkin haluan toimia”, Jänöpentu ilmoitti. Perhotassu nyökkäsi. He olivat hetken hiljaa. Jänöpentu pohti olisiko järkevää kysyä naaraan vanhemmista. Hän kuitenkin pelkäsi, että se olisi hänelle kovin arka paikka ja antoi asian olla. Hän yritti keksiä jotain iloisempaa. Jotain mistä molemmat varmasti tykkäisivät puhua.
“Haluaisitko sinä joskus perustaa perheen?” Jänöpentu kysyi. “Minä uskon, että Tähtiklaani on suonut niille, joille se kuuluu perheen. Kumppanin, pennut, sisarukset, vanhemmat ehkä jopa isovanhemmat! On niin paljon kissoja ja heillä on niin paljon erilaisia taustoja. Minua kiinnostaa muiden elämä niin paljon. Minusta se, miten he näkevät maailman ja kaikki asiat ovat niin… ihmeellisiä! Haluan joku päivä tietää kaikkien kissojen mielipiteitä eri asioista. Haluan tietää mistä he pitävät, mistä eivät ja mitä he ehkä pelkäävät ja muuta sellaista. En osaa selittää sitä, mutta jotenki kaikki se ajatusmaailma on nii suuri ja ihmeellinen”, kolli selitti tuijottaen taivaalle hiljaa.

//Perho?

“Ei se kuulosta yhtään hullulta! Olen itsekin samaa mieltä, että heidän hoitamisensa on ihan kivaa!” vastasin kollin kerrottua, että hän haluaisi hoitaa klaaninvahnhimpia.
“Nyt toisaalta, kun siellä ei ole enää kissoja kuten emosi. Hän oli niin mukava. Hänen kanssaan oli aina mukava jutella”, huokaisin. Tiesin, että emon menettäminen saattoi olla pennulla kova paikka mutta kuulemani mukaan hän ei ollut kauhean pahalla ololla siitä.
“Miksi hän oli klaaninvanhimpien pesässä?” kolli kysyi silmät suurentuen. Yllätyin kysymyksestä hiukan. Olin ollettanut Jänöpennun tietävän jo emonsa rammasta jalasta.
“Hän… hänen toinen takajalkansa rampautui taistelussa, kun hän oli vielä hyvin nuori. Hänet siirrettiin klaaninvanhimpiin, sillä hän ei voinut tehdä mitään rikkinäisellä jalalla”, kerroin henki melkein kurkkuun salpautuen kesken lauseen. Sain kuitenkin happea normaalisti vaikka taistelusta kertominen ei ollutkaan helpointa minulle. Jotenkin vain ahdisti ajatus, että rampautuisi taistelussa.
“Mutta älä huoli. Meille ei tule käymään niin. Me molemmat elämme pitkän onnellisen elämän. Sitä paitsi Sypressikuiske oli onnellinen. Hän kertoi aina kuinka rakasti perhettään ja Aurinkoroihua ja oli onnellinen heistä”, kerroin hymyillen hiukan. Ilmapiiri oli muuttunut hiukan kankeaksi mutta toivon, että se palautuisi ennalleen, kun Jänöpentu sanoisi jotain.
//Jänö?