Jänöpentu kuunteli hiljaa, miten oppilas kertoi, ettei se ollut pelottavaa, kun hän tiesi, että soturit kyllä auttaisivat ja suojelisivat tulisi sitten vastaan ihan sama mitä.
Jänöpentu siirteli kuitenkin tassujaan hiljaa, kun Perhotassu kysyi pelottiko häntä jokin tietty asia oppilaaksi tulemisessa.
“No siis taistelut. Tiedän kyllä, että niitä ei tule, mutta ajatus siitä, että satuttaisin jotakuta edes itsepuolustukseksi tuntuu inhottvalta. Ajatuksiini tulee vain se, että riistän jonkun sellaisen elämän, jolla on vanhemmat ja perhe, oli se sitten totta tai ei. En halua tapella ketään vastaan. Kissojen tulisi käyttää kynsiään siirtaa ja petoeläimiä vastaan, ei toisiaan”, hän naukui hiljaa. Perhotassu katsoi häneen myötätuntoisesti.
“Ymmärrän tuon. En minäkään tykkää taistella. Ei kukaan tykkää taistella. Uskon kuitenkin sinun pärjäävän - etenkin jos joudut taistelu tilanteeseen. Silloin vaistosi, aivosi ja sydämesi kertovat sinulle kyllä mitä tehdä”, oppilas naukui ja silitti hännällään Jänöpennun selkää hellästi. Pentu huokaisi hiljaa ja kohotti sitten katsettaan.
“Se on totta! Kyllä minä selviän! Mikä on muuten lempi asiasi oppilaana olemisessa? Siis esimerkiksi mistä oppilaan tehtävistä pidät eniten? Minä ainakin odotan jo, että pääsen hoitamaan klaaninvanhimpia! Se saattaa kuulostaa hullulta, mutta he ovat ihania kissoja ja rakastan kuunnella heidän juttujaan. Haluan olla heille avuksi niin paljon, kuin vain kissan taidoilla on mahdollista! Haluan, että he tuntevat olonsa arvostetuksi ja rakastetuksi, vaikka joutuvatkin lepäämään päivästä toiseen pesässään. Kaiken lisäksi heillä on paljon tarinoita kerrottavaksi!” hän höpötti.

//Perho?

Nyökyttelin pikkuisen kollin vastauksille. Ne olivat aika samankaltaisia kuin minun.
“Minustakin on mukava ajatella, että koko klaani on minun paras ystäväni! Olet siinä niin oikeassa. Muistathan kuitenkin sitten, että kaikkia ei voi auttaa. Joskus jollain on huono päivä tai paha olla mutta et pysty tehdä sille mitään muuta kuin olla läsnä, jos niin halutaan”, nau’uin muistellen Ahmatassun pahaa oloa edellispäivänä.
“Jatketaanpa siihen sinun kysymykseesi. Minusta oppilaana on oikein mukavaa. Saa opetella uusia asioita joka päivä. En niinkään sanoisi sitä pelottavaksi mutta joskus minua oikeasti jännittää tai jopa pelottaa. Se ei kuitenkaan yleensä kestä kauaa, sillä meidän klaanissa on niin upeita sotureita, jotka suojelevat meitä kaikkia oikein hyvin. Sinulla ei ole mitään hätää, kun sinusta tulee oppilas! Olen aivan varma siitä”, nau’uin iloisesti. Minusta oli mukavaa vastailla nuoren kollin kysymyksiin.
“Pelottaako sinua joku tietty asia oppilaaksi tulemisessa? Sinun ei tarvitse kertoa mutta se saattaa auttaa”, kysyin lempeästi ja hymyilin. Toivoin, että loisin itsestäni pienen kuvitelman suojasta ja turvasta, kun puhuin kollille näin, koska jos häntä oikeasti pelotti joku voisin auttaa häntä pääsemään yli siitä.
//Jänö?

Jänöpentu kuunteli mielissään heidän päästessään ulos, miten Perhotassu kertoi rakastavansa olla ulkona ja pitävänsä saalistuksesta. Kollista oli mukavaa tietää mikä sai muut kissat iloiseksi.
“Onko sinulla mitään lempisaalista? Mitä sinä tykkäät tehdä, kun sinulla ei ole partioita tai harjoituksia? Mikä on lempi vuodenaikasi? Entä haaveiletko päällikkyydestä? Kuka on sinun paras ystäväsi?” pentu kyseli innoissaan. Mikä vain tiedon murunen siitä, mistä naaras piti oli hänelle tärkeää. Hän halusi osata lohduttaa naarasta, jos hän sitä halusi. Hän halusi osata luoda hyviä muistoja yhdessä hänen kanssaan. Hän halusi kuunnella, jos hän tarvitsi jotakuta jolle puhua. Hän halusi tehdä mitä vain tehdäkseen hänet onnelliseksi.
"En oikein tiedä lempisaalistani. Tykkään aikalailla kaikesta. Ehkä en niinkään linnuista, koska niissä on niin paljon höyheniä. Ja tykkään olla vapaa-ajallani ystävieni kanssa ja tutustua muihin kissoihin! Pidän myös kovasti leikeistä! Meidän pitää leikkiä joskus! Minun lempi vuodenaikani onkin viherlehti! Vaikka en ole koskaan elänyt sellaista, se tuntuu vain niin ihanalta! En ole muuten koskaan pohtinut haluaisinko päälliköksi, mutta se varmaan olisi aika siistiä. Ja minun paras ystäväni on Ahmatassu. Hän on todella ihana. Hän on kylläkin hieman ujo”, Perhotassu vastasi. Silloin Jänötassu tajusi kuinka paljon oli kysellyt ja häntä hieman nolotti asia.
“No entä sinun? Mikä on sinun vastuksesi noihin kysymyksiin?” Perhotassu kysyi katsoen iloisesti Jänöpentua. Se sai pienen kolli hymyilemään.
“No, minullakaan ei ole lempiriistaa, minusta kaikki riista on hyvää! Ja en ole varma lempi vuodenajastani. Sen mukaan mitä olen kuullut, voisin kuvitella sen olevan hiirenkorva, koska silloin lumen alta alkaa pilkottaa kaikki uudet kasvit. Se tuntuu antavan minulle toivoa, kun näkee, että pakkasen ja kaiken sen kylmän painavan lumen seassa selviää ja kasvaa uutta eloa! Ja minäkin tykkään leikkiä, vaikka en kamalasti pidäkään leikkitappeluista. Minusta tappelun ajattelukin on jo aivan liikaa saati sitten sen ihainnointi, vaikka en uskokkaan, että kukaan sitä ihailisi tosissaan. Päällikkyys kuulostaa minusta hienolta, koska voisin esittää näkökulmani ja mielipiteeni ja yrittää välttää taisteluita, mutta siinä olisi myös niin paljon tekemistä! Ja parasta ystäväähän minulla ei vielä varsinaisesti ole. Minä tykkään olla kaikkien kanssa, joten voisi sanoa, että koko klaani on paras ystäväni!” pentu vastaili innoissaan. Perhotassu katsoi häntä iloisen näköisenä.
“Perhotassu? Onko… onko oppilaana olo pelottavaa?” Jänöpentu kysyi hiljaa hetken päästä. Hän oli pohtinut asiaa hieman. Metsä oli vaarallinen, joten eikö olisi pelottavaa saalistaa, partioida ja harjoitella siellä, kun mikä vain peto saattaisi yhtäkkiä käydä kimppuun?

//Perho?

“Puhutaan ulkona”, tokaisin nopeasti Jänöpennulle. Nyökkäsin kohteliaasti Kimalaistoiveelle.
“Miten olette voineet täällä?” kysyin iloisesti ja vilkaisin syvemmälle pesään. Lehtomyrsky makoili pesässään mutta muita pesässä ei ollut. Suurin syy kysymykselle oli Sypressikuiskeen kuolema mutta en halunnut mainita tuota nimeä hänen pentunsa läsnäollessa.
“Ihan hyvin, kiitos kysymästä”, Kimalaistoive naukui ja vilkaisi Jänöpentua. Otin sen merkkinä mennä hänen kanssaan ulos ja lopettaa kyselyn. Ymmärsin sen ja päätin viedä keskustelun loppuun.
“Me menemmekin nyt ulos. Hyvää ruokahalua”, sanoin hymyillen hilpeästi ja lähdin pois pesästä. Jänöseurasi minua ulos pyytämättäkin.
“Niin. Mihin jäimmekään. Minusta on mahtavaa olla ulkona! Siellä on niin mukavaa. Saalistaminen klaanille on ihan parasta, koska saat olla avuksi!” kerroin hymyillen Jänöpennulle. Hän nyökytteli silmät taas suurina.
“Onko sinulla muuta kysyttävää? Vastaan mielellään kysymyksiisi. Äläkä ajattele, että on tyhmiä kysymyksiä, sillä en keksi yhtäkään tällä hetkellä”, höpötin innostuneesti. Rakastin pentuja ja muutenkin kissoja. Rakastin kaikkia kissoja! Olisimpa minäkin edelleen pentu. Toisaalta velvollisuudet toivat mukavaa maustetta elämään.
//Jänö?

Suin turkkiani raukeana soturienpesässä, nousin seisomaan ja venyttelin kehräten. Loikin nopeasti ulos pesästä valmiina uuteen päivään. Yllätyksekseni huomasin leimusilmän loikivan lähemmäs.
“emosi haluaa nähdä sinut, ja muutkin”, parantaja ilmoitti silmät välähtäen huolesta. Mikä oli hätänä? Oliko emo menettänyt taas yhden pennun? Oliko se jänöpentu vai Säihkepentu? Nyökkään kollille ja loikin pentutarhalle nopeasti. Heti kun työnnyin sisään pesään tajusin mitä oli tapahtumassa: emo oli kuolemassa. Tuijotin emoani ja tämän vatsan juuressa miukuvia pentuja. Sisareni ja veljeni.. Pikkuiset eivät vartuisi emonsa kanssa.. Kuten ei heidän veljensäkkään saanut, eihän koskaan saisi edes varttua isoksi.. Toivottavasti hänen pentetoverinsa voisivat. Mielessäni myllersi kun tuijotin emoa. Minulla oli niin paljon sanottavaa.. Aukaisin suuni valmiiksi puhumaan mutta emo keskeytti minut. Hän puheli kuinka hienoja kissoja olimme mutta kun hän puhui minusta niin silmäni kostuivat kyynelistä.
'Niin olen löytänytkin jo, olen löytänyt rakkautta' liikutan suutani päästämättä ääntäkään ulos, en kyennyt. Tassutin musertuneena emoni viereen ja työnsin kuononi hänen turkiinsa, siinä oli vielä hänen tuoksuaan vaikka se peityi jo selvästi kuolemanhajun ale..
"Hyvää matkaa.. Kerro terveisiä oravapennulle.. Ja muille..", kuiskaan. "Nyt sinä saat elää ihanan elämän tähtiklaanissa.. Saat elää niinkuin soturi.. Niinkuin olisit varmasti halunnut.. Mutta miksi sinun piti jättää minut.. Tälläisellä tavalla?" mauun hiljaa sydän syrjällään. Nousen kuitenkin seisomaan ja tassutan lavat lysysä ulos pesästä. Huomaan nopsaliekin ja tassutan tämän hymyilen väkinäisesti.
Hei”, mauun silmät sirrilla yritäen estää kyyneleet. Kolli viittasi minua istumaan joten istahdin noin hiirenhännänmittan päähän kollista.
“Hei, ja anteeksi”, kolli tervehti minua anteeksi pyytävästi ja hymyili pienesti.
“Ei se mitään”, vastaan hymyillen väkinäisesti. Nyt kolli hymyili vielä näkyvämmin.
“Oliko sinulla jotakin asiaa? Tai siis toki voin muutenkin olla kanssasi mutta-” kolli maukui. Olin vähän hämilläni kollin käytöksestä.
“Ymmärsit varmaan mitä tarkoitin”, kolli naurahtaa ja vilkuilee ympärilleen. Sirristelin silmiäni hetkisen mutta ajatukseni siirtyivät takasin sypressikuiskeen kuolleeseen ruumiseen, en kyennyt enään estämään itkua vaan purskahdin vuolaaseen nyyhkytykseen.
"Mikä hätänä?" nopsaliekki kysyi huolestuneen oloisena.
"Emo.. Sypressikuiske.. Sypressikuiske.. On kuollut.. Emo on poissa.." nyyhkähdän.
"Voi ei. Otan suuresti osaa. Jos haluat puhua siitä, olen tässä. Voimme myös tehdä jotain, jos se tuntuu paremmalta ajatella jotain muuta juuri nyt." nopsaliekki lohduttaa.
"Kiitos.. Haluaisin tehdä jotain mikä auttaa.. En halua puhua emosta nyt.. Voisimmeko mennä kävelylle?" mauun silmät surusta viirussa. Nopsaliekki nyökkäsi hymyilen. Katselin kollia hymyilen ja nousin seisomaan. Tassutimme ulos leiristä, voisimme siinä sivussa ehkä saalistaakin vähän.
//nopsis?

Jänöpentu seurasi Sädesäihkettä. Kolli oli luvannut leikkiä hänen kanssaan ja sanonut, että he voisivat ehkä pyytää jopa Käärmekultaa mukaan! Jänöpentu oli innoissaan. Hän piti Käärmekullasta. Naaras oli mukava ja kaunis ja hyvää seuraa ja Jänöpennusta oli suoraan sanottuna epäreilua, että hän joutui viettämään päiviään parantajan pesässä parantelemassa haavojaan, jotka eivät meinanneet ottaa parantuakseen - tai niin naaras ainakin monesti sanoi.
“Onko sinulla ideoita mitä leikkiä?” Sädesäihke kysyi, kun he olivat päässeet aukiolla kohtaan, jossa lumi oli jo luotu hyvin pois. Lähipäivinä Korppisiipi oli varmistanut, että jo aamusta lumet luotiin, jotta pennut voisivat leikkiä ulkona huoletta.
“Voitaisiin vaikka kopitella?” Jänöpentu ehdotti katsoen Sädesäihkettä toivoen hänen ehdotuksensa kelpaavan. Vanhempi kolli nyökkäsi ja lähti kohti parantajan pesää. Jänöpentu lähti perään.
“Jos tulet mukaan, käyttäydy mallikkaasti. Leimusilmällä ja Vienotassulla on paljon töitä, eikä heillä ole aikaa siivoilla ja katsoa pentujen perään”, soturi naukaisi huomatessaan pikkuveljensä seuraavan. Jänöpentu nyökkäsi. Ei hänen ajatuksensa ollut muutenkaan sotkea ja riehua. Ei hän halunnut aiheuttaa ylimääräistä tekemistä parantajille, joilla oli jo aivan tarpeeksi hommaa hoitaa sairaita.
“Hei!” Sädesäihke tervehti saapuessaan sisään pesään.
“Hei!” Jänöpentukin tervehti seuraten isoveljensä esimerkkiä. Käärmekulta nosti päätään ja hymyili kaksikolle.
“Tervehdys! Mikäs teidät tänne tuo? Ette kai ole satuttaneet itseänne?” Leimusilmä naukui.
“Tarvitsemme vain vähän sammalta, jotta pystymme tehdä pallon”, Jänöpentu selitti. Sädesäihke nyökytti. Leimusilmä nyökkäsi ja katosi hakemaan sammalta.
Kun parantaja tuli viimein takaisin sammalpallero mukanaan, Sädesäihke ei ollutkaan enää Jänöpennun vierellä. Pentu katseli ympärilleen ja huomasi tämän menneen juttelemaan Käärmekullan kanssa.
“Saimme sammalet”, pentu naukaisi tassuttaen kaksikkoa kohden. Sädesäihke nousi ylös ja vilkaisi Käärmekultaan toiveikkaasti.
“Haluatko lähteä mukaan? Olisi varmasti hyväksi liikkua vähän niin et kangistuisi”, kolli naukui hellästi. Käärmekulta heitti häntäänsä ja kosketti etutassullaan hellästi Sädesäihkettä.
“Tulisin mielelläni, mutta osa haavoistani saattaisi kurotellessa ja juostessa aueta”, hän naukui. Sädesäihke huokaisi hieman pettyneen oloisena ja kääntyi Jänöpennun puoleen.
“Lähdetään siis”, hän naukaisi nopeasti ja lähti harppomaan aukiolle. Jänöpentukin oli pettynyt. Hän olisi halunnut leikkiä Käärmekullan kanssa. Naaras oli varmasti taitava vaikka missä!
Kun kaksikko oli päässyt taas hyvään kohtaan, Jänöpentu laski sammalpallon maahan. Hän varmisti, että Sädesäihke olisi myös valmis.
“Kaikki valmiina?” hän kysyi soturilta. Kolli vain nyökkäsi vastaukseksi. Jänöpentu nyökkäsi hieman, nappasi pallon ja viskasi sen korkealle ilmaan. Se liisi ilman halki ja pentu ajatteli, ettei soturi varmasti nappaisi sitä, mutta Sädesäihke vain nousi takatassuilleen ja nappasi sammalpallon etutassujensa väliin laskien sen maahan. Hän katsoi pentua ja viskasi sitten pallon ilmaan.
Jänöpentu näki vain pallon vilahduksen ja loikkasi sitä kohti. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea ja pallo meni hänel tassujensa välistä. Kolli ei kerennyt saada tasapainoaan takaisin ja tipahti maahan kylki edellä. Hän päästi pihahduksen, kun ilmat tyhjenivät hänen keuhkoistaan, jonka jälkeen pieni kolli jäi vain maahan makaamaan kyyneleet silmissä yrittäen haukkoa henkeä.
Sädesäihke oli silmänräpäyksessä Jänöpennun vierellä. Hän nuoli pennun turkkia rauhoittaakseen tätä ja kehräsi hellästi. Jänöpennun hengitys alkoi viimein tasoittua. Hän räpytteli silmiään ja nousi sitten ylös varovasti ja raskaasti hengittäen. Sädesäihke pysytteli koko ajan hänen vierellään pitäen huolta, että pentu pääsisi ylös eikä mitään ollut sattunut.
“Pystyskö jatkamaan?” vanhempi kolli kysyi Jänöpennulta kyyristyen tämän tasolle. Pentu katsoi häneen silmät suurina ja nyökkäsi hieman kauhistuneena. Sädesäihke pudisti päätään.
“On parempi, että lepäät nyt. Leikitään taas myöhemmin, kun olosi on parempi. Ei ole järkeä leikkiä, jos et pysty toimimaan”, kolli naukui. Jänöpentu katsoi harmistuneena tassuihinsa.
“Hyvä on. Anteeksi”, hän miukui hiljaa. Sädesäihke kyyristyi taas.
“Pää pystyyn. Vien sinut mäyränselässä pentutarhalle”, hän naukaisi. Jänöpennun silmät kirkastuivat. Hän kipusi isoveljensä selkään ja kehräsi iloisesti, kun hän lähti kävelemään villisti kohti pentutarhaa.

Jänöpentu pyöritteli lumipalloja leirin laidalla ja viskeli niitä sitten muuria vasten. Kaikki olivat partioissa, eikä kukaan päässyt leikkimään hänen kanssaan! Kolli oli siis päätynyt vain istumaan yksin ja leikkimään lumella. Olisihan hän siis voinut leikkiä Säihkepennun kanssa, mutta ei hän halunnut turhaan häiritä naarasta, kun hän nukkui.
Kollin korvat kääntyivät, kun hän kuuli ääntä leirin sisäänkäynniltä. Hän katsoi sinne suuntaan ja näki saalistuspartion tulevan. Hän nousi innoissaan ylös toivoen, että Sädesäihke, Syreenisumu tai Aurinkoroihu olisi saapunut sisään, mutta mukana ei ollut yksikään heistä. Pentu päästi pienen ärtyneen tuhahduksen, mutta meni sitten vastaan katsomaan, mitä partion jäsenet olivat napanneet.
Yksi oppilaista - jonka nuori kolli tunnisti Perhotassuksi - toi mukanaan pulskaa kania. Jänöpentu katsoi sitä silmät suurina ja kysyi heti oliko naaras saanut sen itse napattua. Kolli oli ihmeissään, kun naaras vastasi myöntyvästi. Hän oli todella saanut itse niin hienon saaliin!
Jänöpentu suostui heti mukaan, kun naaras sitten kysyi halusiko hän viedä saaliin Kimalaistoiveelle ja Lehtomyrskylle. Kyllähän se kollille kelpasi. Hän tarttui jäniksen töpöhäntään, mutta tuskin onnistui liikuttamaan sitä mihinkään. Perhotassu sitten ehdotti itse kantavansa sen sanoen, että kuningattaret kyllä arvostaisivat hänen yritystään tuoda saalis heille. Kyllä se Jänöpennulle kelpasi. Hän seurasi Perhopennun vanavedessä häntä pystyssä, kuin olisi itse ollut se, joka kanin oli napannut.
“Millaista on ulkona? Ja millaista on saalistaa itse?” Jänöpentu kysyi naaraalta innoissaan, kun he pääsivät sisään pentutarhaan. Hän katsoi silmät kimmeltäen oppilasta, ja toivoi, että hän kertoisi kaiken, mitä vain saattoi. Jänöpentu halusi kuin kokea sen itse.
“En siis tietenkään halua udella liikaa, jos ennemmin haluat pitää asian omana tietonasi”, hän vielä naukaisi, kun oppilas laski kania Kimalaistoiveen eteen. Kuningatar kiitti heitä saaliista.

//Perho?

Nyökkäsin pennun käskylle olla hiiri ja lähdin karkuun. En kuitenkaan ehtinyt edes kääntymään kunnolla, kun Säihkepentu oli jo kiinni lavoissani.
“Sain sinut!” hän huudahti iloisesti. Ravistelin pennun alas turkistani. Tuo laskeutui jaloilleen viereneni.
“Paras juosta, sillä nyt sinä olet hiiri!” päästin suustani kehräyksen sekaisen naukaisun ja annoin pennulle hieman etumatkaa ennen kuin rymistelin perään.

Jahtasimme vuoronperään toisiamme Säihkepennun kanssa kunnes tämä uupui ja meni päiväunille. Olin iloinen saadessani hiukan aikaa yksin mutta heti asetuttuani aukion laidalle ateroimaan Ahmatassu tuli luokseni.
“Kaikki hyvin?” kysyin suu täynnä mutta huolestunut äänensävy kyllä varmaan kuului silti. Hän pudisti päätään ja lysähti vierelleni. Sydämeni tuntui hyppäävän rinnasta. En halunnut, että parhaalla ystävälläni oli huono olla!
“Voi ei, haluatko puhua?” kysyin ja laskin hiljaa häntäni kollin lavoille. Hän pudisti taas päätään ja siirtyi lähemmäs minua. Söin loppuun Ahmatassun lepäillessä siinä vieressäni.

Oli jo seuraava päivä ja Ahmatassu oli hiukan paremmalla mielellä. Olin onnistunut saamaan ulkona saaliikseni suuren pulskan kanin ja vein sen ylpeänä tuoresaaliskasan täytteeksi. Ahmatassu oli omissa harjoituksissaan, joten oli keksittävä muuta seuraa.
“Nappasitko sinä tuon?” pieni ääni kysyi vähän matkan päästä - Jänöpentu oli tullut katsomaan, mitä saalista olimme tuoneet. Kollin silmät olivat ammollaan ihastuksesta. Hän varmaan halusi olla jo kuten minä ja muut vanhemmat kissat, jotka pääsivät ulos saalistamaan ja partioimaan.
“Nappasin. Se on aika mehevän näköinen. Ehkä Lehtomyrsky ja Kimalaistoive arvostaisivat, jos veisimme sen heille, haluatko auttaa?” kysyin iloisesti kehräten. Jänöpentu nyökkäsi innoissaan. Hymyilin kollille ja nostin kanin hampaisiini. Jänöpentu ei oikein saanut autettua kantamisessa mutta hän ei näyttänyt lannistuvan.
“Minä voin kantaa sen. Kuningattaret kuitenkin arvostavat ajatusta, että yritit auttaa”, naukaisin kanin karvojen seasta kohensin hieman asentoani.
//Jänö?

Yritin pitää Käärmekullasta kiinni mutta tuo päätti, ettänyt oli nälkä. Hän nousi ylös mutta minä hautasin vain pääni tassuihini ja itkin. En päässyt ylös en vain päässyt ylös. Käärmekulta laskeutui takaisin makuusijalle ja silitti minua hännällään.
“En ymmärrä. Sypressikuiske ei ole täällä enää. Tuntuu niin… tyhjältä”, nau’uin nyyhkyttäen. Sammal, johon olin työntänyt naamani söi puolet ääneni voimasta.
“Ei se mitään. Tuo tunne on ihan ymmärrettävä”, naaras naukui. Minua hävetti itkeä näin Käärmekullan edessä. Rakastin häntä niin mutta se ei silti ollut helppoa. Koitin lopettaa mutta en pystynyt. Lysähdin vieläkin syvemmälle pesään. En vain jaksanut enää.
“Kaipaan häntä jo nyt niin paljon. Niin paljon. Niin paljon”, hoin hiljaa. Halusin vain nähdä taas emoni. Tunne sisälläni oli niin tyhjä ja inhottava, että halusin räjähtää. Halusin… en edes tiennyt mitä halusin. Halusin pois. Halusin tämän kivun pois. Halusin pois tästä tunteesta. Halusin pois kaikkialta.
“Vihaan tätä tunnetta”, ärähdin ja jatkoin itkemistä. En nähnyt hänen ilmettään mutta minua silti hävetti niin paljon. Hän ei varmaan tiennyt mitä tehdä mutta minulle kaikista tärkeintä oli, että hän vain oli siinä.
//Käärme?

“Oletpa kasvanut! Sinusta tulee joku päivä vielä hieno soturi”, Aurinkoroihun sanat lämmittivät Jänöpennun sisintä. Hän kehräsi hiljaa ja hymyili isälleen.
“Tuleeko minusta yhtä hieno soturi kuin sinusta?” kolli kysyi silmät kimmeltäen.
“Vieläkin hienompi. Sinusta tulee klaanin hienoin soturi yhdessä siskosi kanssa - ja muiden sisarustesi”, Aurinkoroihu kehräsi ja silitti poikansa selkää hännällään. Kaksikko istui aukiolla viileässä katselemassa auringonlaskua. Jänöpentu oli halunnut niin ja Aurinkoroihu oli suostunut, kunhan kolli vain lähtisi sisään pentutarhaan heti, kun hänelle tulisi kylmä. Pieni kollipentu oli suostunut.
Hän katseli miten aurinko heitteli säteitään taivaalle samalla, kun oli painumassa horisonttiin. Jänöpentu hymyili. Joku päivä hän löytäisi itselleen kumppanin, joka olisi kauniimpi kuin auringon viimeiset iltaiset säteet. Sitten hän saisi yhteisiä pentuja kumppaninsa kanssa ja kasvattaisi ne yhtä hyvin, kuin hänen perheensä oli häntä kasvattanut.
“Onko jo kylmä?” Aurinkoroihu kysyi. Jänöpentu pudisti päätään. Hänen karvansa olivat pörrössä ja hän oli painunut aivan isäänsä vasten, jotta kylmyys tulisi mahdollisimman hitaasti. Silloin hän saisi katsoa aurinkoa kauemmin.
“Isä, millaista oli tavata emo?” pentu kysyi hiljaa kääntämättä katsettaan taivaanrannasta. Aurinkoroihu liikahti hieman.
“Se oli mahtavaa. Hän tuntui Tähtiklaanin lahjalta. Hänen ihanuutensa saattoi huomata hänen ollessaan vielä pentu… kaipaan häntä niin paljon”, kolli naukui ja hänen äänensä hiipui. Jänöpentu painautui kovempaa isäänsä vasten.
“Älä sure, hänellä on hyvä elämä Tähtiklaanissa muiden edesmenneiden sukulaistemme ja ystäviemme kanssa. Joku päivä pääsemme tapaamaan hänet uudestaan, kun kuolemme. Joten älä turhaan murehdi, kyllä se siitä. Pitää vain pysyä positiivisena”, pieni kolli piipitti hiljaa. Aurinkoroihu pörrötti hänen päälakeaan etutassullaan hellästi niin, että karvat sojottivat siellä täällä.
“Sinä ja sinun positiivisuutesi. En vieläkään ymmärrä, miten osaat olla aina niin positiivinen, mutta kai se on Sypressikuiskeen siunaus. Hän siunasi sinut positiivisuudella sekä varovaisuudella ja Säihkepennun energialla ja empatialla”, Jänöpennun isä naukui hiljaa. Pieni kolli nyökkäsi, vaikka ei olettanutkaan Aurinkoroihun sitä näkevän.
“Ja sinut hän siunasi hyvällä ja pitkällä elämällä, minä tiedän sen”, hän sanoi ja nousi sitten venytellen ylös. Kolea ilma oli saanut hänen jäsenensä jäykentymään. Auringostakaan ei näkynyt enää juuri jälkeäkään.
“On varmaan parempi mennä nukkumaan. Tulen sitten aamupartion jälkeen taas luoksesi. Voimme vaikka harjoitella taisteluliikkeitä, jos halusat - tai vain tehdä jotain muuta”, Aurinkoroihu naukui ja nousi ylös hänkin makeasti venytellen.
“Hyvää yötä, isä! Nähdään aamulla!” Jänöpentu naukaisi innokkaasti ja Aurinkoroihu kehräsi.
“Hyvää yötä, innokas pieni karvapallo”, soturi naukui ja tassutti kohti sotureiden pesää. Jänöpentu suuntasi sisään pentutarhaan. Hän haluaisi joskus istua katsomassa auringonlaskua rakkaansa kanssa ulkona metsässä. Siinä, jos jossain olisi tunnelmaa.
Jänöpentu asettui sammalille sisarensa Säihkepennun kylkeen. Naaras päästi pienen naukaisun, nosti päätään hieman ja painoi sen taas nukahtaen heti uudelleen. Kollipentu huokaisi helpotuksesta, kun tajusi, ettei ollut häirinnyt sisartaan ja herättänyt tätä.
Jänöpentu painoi silmänsä kiinni ja antoi pimeyden viedä. Pian hän heräisi uudelleen ja olisi taas aamu. Hän näkisi, että auringon säteet maalaisivat pentutarhaa hellästi.

Jänöpentu istui pentutarhan edellä jänis tassujensa juuressa. Syreenisumu oli napannut sen ja antanut pienelle kollille, mutta hän ei ollut ottanut siitä vielä haukkuakaan. Hän odotti. Hän odotti tarkkaan. Hän odotti, että sisäänkäynti kahahtaisi ja sisään astelisi tuttu hahmo. Hänen isänsä, Aurinkoroihu.
“Jänöpentu? Mikset syö? Onko kaikki hyvin? Ethän vain ole sairas? Onko jokin vialla?” Kimalaistoive kysyi, kun hän asteli ulos pentutarhasta Loimupentu kulkien vanavedessään. Loimupentu vilkaisi Jänöpentua, sitten jänistä ja virnisti.
“Minä voin kyllä ottaa sen, jos Jänöpentu ei kerta jaksa”, kolli naukaisi. Jänöpentu siristi silmiään hieman.
“Odotan vain isääni. Hän tulee pian ja sitten syömme yhdessä”, kollipentu naukui. Loimupentu tuhahti ja tassutti vain pois sanaakaan sanomatta. Kimalaistoive katsoi Jänöpentua ja nyökkäsi.
“Pitäkää hauskaa. Muista tulla takaisin pentutarhaan, kun tulee kylmä!” ikikuningatar naukaisi ja lähti sitten pois. Pentu katsoi hetken hänen peräänsä, kunnes kuuli ääntä sisaankäynti tunnelilta. Hän näki Aurinkoroihun, joka tassutti muun partion kanssa sisään. Jänöpentu loikkasi pystyyn heti.
“Isä! Tule syömään kanssani!” pieni kolli huudahti innoissaan. Aurinkoroihu katsoi häneen ja hymyili. Hän tassutti kohti poikaansa ja Jänöpentu heilutteli häntäänsä innoissaan kuin koira. Hänen isänsä istahti alas hänen eteensä ja katsoi jänistä mielissään.
“Joku päivä sinäkin nappaat tällaisia saaliita”, hän kehräsi. Jänöpentu hymyili.
“Syreenisumu nappasi sen. Ole ylpeä hänestä”, pentu naukaisi. Aurinkoroihu katsoi häneen edelleen mielissään.
“Oi, niin minä olenkin. Hän on mainio saalistaja. Olen ylpeä kaikista pennuistani aina”, hän naukui ja kosketti nenällään Jänöpennun päätä. Pieni kolli kehräsi.
“Nyt olisi varmaan parempi alkaa syödä, vai mitä?” hän naukaisi. Kollin isä nyökkäsi ja otti ensimmäisen palan jäniksestä. Jänpentukin otti siitä pienen palan ja mutusti sitä mielissään. Se maistui makoisalle ja huomasi, että jänis oli löytänyt jonkinlaisten apajan itselleen niin, että oli lehtikadosta huolimatta pulska ja suuri. Se oli mainiota riistaa.
“Minäkin haluan osata napata näin hyviä saaliita, kun olen soturi”, Jänöpentu totesi nuoleskellen huuliaan, kun oli syönyt pari haukkua jänistä jo.
“Ja varmasti tuletkin nappaamaan. Sinusta tulee hieno saalistaja ja vahva soturi. Osaat puolustaa sitä, minkä tunnet tärkeäksi”, Aurinkoroihu naukaisi ja otti taas haukuin jänistä. Isän sanat lämmittivät pientä Jänöpentua. Hänestä oli mukavaa saada kehuja olivat ne sitten sen hetken tai tulevaisuuden kehuja. Hän piti siitä, että häneen luotettiin.
Jänöpentu otti vielä yhden suuren haukun jäniksestä ja lyyhistyi sitten lumiseen maahan allaan. Aurinkoroihu kehräsi ja katsoi poikaansa viikset väpättäen.
“Minä kun muistelin, että syöminen antoi energiaa, ei vienyt sitä”, hän naukaisi leikillä ja Jänöpentu ei saattanut pitää kehräystä. Hän räpäytti silmiään hitaasti.
“Tarvitsen ruokalevon”, pentu naukaisi vitsikkäästi ja virnisti. Aurinkoroihu naurahti ja rojahti hänen viereensä makuulle pehmeä vatsa taivasta kohti.
“Minäkin otan pienen lepohetken tässä, jos se ei sinua haittaa”, hän naurahti. Jänöpentu purskahti nauruun ja kikatti isänsä kanssa maassa.
Kun kollit olivat viimein saaneet naurunsa taltutettua, he nousivat ylös maasta pudistaen turkistaan kaiken vedeksi muuttuneen lumen ja lumikokkareet, jotka olivat tarrautuneet kiinni.
“Annas kun autan”, Aurinkoroihu naukaisi ja tarttui hampaillaan lumipaakkuun, joka roikkui Jänöpennun häntäkarvoissa. Hän veti sen varovasti irti satuttamatta pientä pentua samalla.
“On varmaan parempi, että menisit pentutarhaan lämmittelemään. Emme halua, että sairastut, emmehän?” kolli naukui lopulta ja nuolaisi pari kertaa pontavesti pentuaan lämmittääkseen tätä. Jänöpentu urahti ärtyneenä ja räpiköi kauemmas.
“Kyllä minä osaan jo itse!” hän naukaisi kovaan ääneen katsoen isäänsä suoraan silmiin, mutta sitten hänen olemuksensa muuttuikin. “Mutta kiitos kuitenkin avusta ja huolenpidosta”, hän sanoi hiljaa ja katseli tassujaan. Aurinkoroihu kehräsi hiljaa.
“Eipä mitään pikkuinen. Olenhan minä sentään isäsi”, hän naukaisi ja venytteli. “Leikitään taas kohta, nyt sinun pitää kuitenkin lämmitellä. Olit varmasti tuossa paikallasi odottamassa ties kuinka kauan”, hän jatkoi vielä, loi merkitsevän katseen pentutarhaan ja lähti sitten. Jänöpentu huokaisi hiljaa alistuen ja tassutti sisään pentutarhaan.
Hänen pörrössä olleet karvansa alkoivat siloittua ja hän asettui mukavaan makuuasentoon tassut muun kehon alle vedettynä ja sulki sitten silmänsä. Hän ajatteli sitä kaikkea hienoa, mitä hänellä elämässään oli. Perhe, klaani, ystävät, ruoka, lämpö, koti. Listattavia asioita olisi paljon, mutta Jänöpennun ajatukset ajautuivat hänen menneeseensä. Hän muisti miten vielä silmät ummessa oli ajatellut, että emon vieressä ja lämmössä ja maitoa päivisin nauttien oli parasta elää. Asiat olivat muuttuuneet…
Jänöpentu avasi silmänsä, kun kuuli ääntä pentutarhan suulta. Sisään asteli Säihkepentu. Hän näytti samaan aikaan säihkähtäneeltä ja ärtyneeltä. Kolli katsoi sisartaan hiljaa ja nousi sitten ylös tassuttaen häntä vastaan.
“Onko jokin vialla?” hän kysyi päästyään lähemmäs. Säihkepentu vilkaisi häneen nopeasti.
“Loimupentu ei vain osaa lopettaa ärsyttämistäni. Hän ei osannut muuta kuin arvostella minun taistelutaitojani, kun harjoittelin taisteluliikkeitä Sädesäihkeen ja sitten Syreenisumun kanssa”, hän naukaisi happamasti. Jänöpentu kosketti hänen poskeaan kuonollaan.
“Loimupentu nyt vain on isottelija. Häntä vain pelottaa, että joku olisi häntä parempi. Loimupentu vain pelkää, että joskus tulisit häntä paremmaksi ja voittaisit hänet helposti. Älä välitä hänestä niin hän lopettaa kyllä. Jos hän pääsee ihon alle, hän ajattelee jo teknisesti voittaneensa”, kolli supatti hiljaa siltä varalta, että vanhempi pentu olisi jossain lähistöllä, ja saattaisi kuulla, mitä hän sanoi. Hän ei halunnut joutua ongelmiin tämän kanssa. Hän vain halusi, että hänen sisarensa kiusaaminen loppuisi. Se oli ainoa asia mitä hän toivoi sillä hetkellä.
“Niin kai…” Säihkepentu mutisi ja meni makuulle sammalille. Jänöpentu katsoi häntä hieman huolissaan. Hän ei halunnut nähdä sisartaan surullisena, mutta hän ei mahtanut mitään Loimupennulle. Kolli saattoi vain toivoa, että vanhempi pentu tajuaisi millainen kiusaaja hän oli ja lopettaisi sen samalla, kun kasvaisi. Jos hän vain käyttäytyisi kuin kypsä aikuinen kissa, kaikelta erimielisyydeltä voitaisiin välttyä.
Jänöpentu asettui sisarensa vierelle ja antoi heidän turkkiensa sekoittua toisiinsa. Hän antoi lämpönsä imeytyä sisareensa ja sulki sitten silmänsä kadoten unten syvyyksiin.

Jänöpentu kuunteli tarkasti Käärmekullan tarinaa siitä, miten hän ja Lehtomyrsky olivat tapelleet kettua vastaan ja päihittäneet sen lähes kuoleman partaalla. Se kertoi Jänöpennulle hyvin, mitä tarkoitti lupaus suojella klaaniaan jopa henkensä uhalla.
“Meinasitteko oikeasti kuolla!?” pentu kysyi silmät suurina. Käärmekulta nyökytti ja nosti sitten leukaansa näyttäen haavaa hänen kaulassaan.
“Tuo vuosi muuten ja paljon. Olen ollut sen kanssa erityisen varovainen, koska en halua, että se aukeaa uudestaan. Luulin jo kuolevani silloin, kun tajusin kuinka syviä haavoja minulla oikeasti oli. Nämä haavat eivät meinaa ottaa edes parantuakseen. Ne vain aukeavat koko ajan uudestaan ja vaikeuttavat elämääni niin kamalan paljon”, naaras naukui. Jänöpentu katsoi häntä myötätuntoisesti.
“Se on varmasti aivan kamalaa! Voi voisimpa ottaa osan noista haavoista ja säästää sinulta sen tuskan”, hän naukui katsellen hänen hämähäkinseittiin ja yrttisekoituksiin peitettyjä haavojaan.
“Voi ei. Et sinä haluaisi yhtäkään näistä. Sinun kaltaisellesi pienelle pennulle ne olisivat hengenvaarallisia. Toivon, ettet joudu koskaan kokea tällaista tuskaa ja kipua kuin minä”, vaaleanruskea naaras naukui ja silitti pennun päätä kermanvärisellä tassullaan. Kollipentu katsoi häntä hiljaa. Hän tiesi sen kyllä olevan totta, mutta tekisi mitä vain auttaakseen klaanitovereitaan.
“En halua, että sinäkään olet tuskissasi. Sinun ja Sädesäihkeen pitää saada vielä hyvä tulevaisuus yhdessä”, hän naukui hiljaa. Käärmekulta huokaisi pudistellen päätään.
“Ei. Emme me ole kumppanukset. Olen kuullut tuota jo aivan liikaa”, naaras sanoi hiljaa. Jänöpentu katsoi häntä hämmentyneenä.
“Mitä siitä? Tehän olette täydelliset yhdessä”, hän totesi. Käärmekulta pudisti päätään.
“Ei. Olen sanonut sen jo. Olemme vain ystäviä”, hän sanoi. Jänöpentu avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Käärmekulta ei antanut puheenvuoroa.
“Hänen täytyy löytää itselleen joku toinen kelvollinen kissa! Haluan hänelle kaikkea hyvää ja en tiedä olisiko siinä ideaa. Hän antsaitsee olla isä ja minä pelkään ajatusta olla emo. En halua kuolla, enkä halua kestää pentujeni kuolemaa. En halua, tulla samanlaiseksi kuin emoni”, naaras sanoi hiljaa. Jänöpentu ei kerennyt sanoa enää mitään, kun naaras viittoi haluavan hänen poistuvan. Kollin sydäntä riipaisi. Ei hän halunnut suututtaa ketään…
“Jänöpentu! Siinähän sinä olet! Meidän piti harjoitella yhdessä, etkö muista?” Aurinkoroihu tuli hänen luokseen ja katsoi häntä hymyillen. Jänöpentu katsoi ylös isäänsä.
“Isä… miksi emo kuoli? Oliko se meidän syymme? Kuoliko hän minun ja Säihkepennun takia?” kolli kysyi. Aurinkoroihu jännittyi.
“Mistä sinä höpiset höpsö? Ei hän tietenkään teidän takianne kuollut! Hän kuoli, koska oli heikossa tilassa”, pennun isä kertoi ja nuolaisi poikansa päätä pari kertaa.
“Nyt ajatukset toisaalle. Me kyllä harjottelemme nyt, halusit sinä sitä tai et”, hän sanoi vielä, nappasi poikaansa niskasta ja lähti kantamaan mukanaan.
“Mi- hei!” Jänöpentu huudahti valahtaen isänsä otteessa veltoksi. “Päästä minut alas!”
“Hyvä on”, Aurinkoroihu naukui ja laski pennun maahan. Hän kuitenkin katsoi häneen huvittuneena ja tökkäsi sitten hellästi etutassullaan. “Hippa! Et saa kiinni!”
“Hei! Ei ole reilua!” Jänöpentu huusi, mutta kikatti kuitenkin samalla, kun lähti juoksemaan isänsä perään, joka hölkytti aukiolla eteenpäin häntä karkuun.
“Nappaan sinut kyllä!” pentu kirkaisi ja ravasi isänsä perässä. Aurinkoroihu kaartoi toiseen suuntaan, mutta Jänöpentu onnistui saartaa hänet nurkkaan. Kolli nauroi ja katsoi Jänöpentua valmistautuneena. Kun pentu sitten lähti juoksemään häntä kohti, Aurinkoroihu loikkasi korkealle ilmaan hänen ylitseen.
Jänöpentu ei ollut loikkaan valmistautunut ja yritti kääntyä kannoillaan, mutta kaatuikin rähmälleen maahan. Hän inahti ja Aurinkoroihu pysähtyi kääntyen katsomaan poikaansa. Hänen silmänsä välähtivät ja hän tassutti varovasti Jänöpennun eteen.
“Oletko kunnossa? Eihän mihinkään satu?” soturi kyseli. Jänöpentu nousi ylös ja katsoi häntä hetken hiljaa. Sitten hän nosti tassunsa ja läimäisi isäänsä sillä.
“Hippa!” hän kiljahti ja lähti juoksemaan karkuun. Hän tunsi maan tärisevän allaan, kun hänen isänsä jahtasi häntä. Hän kikatti hysteerisesti, kun hänestä tuntui, että Aurinkoroihu saisi hänet pian kiinni, mutta hän onnistui pitämään etäisyyttä.
Kun Aurinkoroihu lopulta sitten hipaisi hänen kylkeään hellästi tassullaan, Jänöpentu lyyhistyi maahan huohottaen. Häntä väsytti kamalasti juoskun jäljiltä.
“Kuinka sinä jaksat!” hän huudahti, kun näki, ettei hänen isänsä ollut lainkaan hengästynyt. Aurinkoroihu kehräsi hiljaa.
“Koska, olen sinua suurempi. Minulle etäisyydet eivät ole yhtä isoja. Jalkani ovat pidemmät, joten se matka, jonka pääset kuudella askeleella, minä pääsen yhdellä, tai jotain siihen suuntaan”, hän selitti. Jänöpentu nyökkäsi ja nieleskeli vaivalloisesti yrittäen tasata hengityksensä. Aurinkoroihu suki poikansa turkkia samalla. Jänöpentu tökkäsi etutassullaan häntä kauemmas.
“Kyllähän minä itsekin voin itseni pestä”, hän huohotti ja sai viimein hengityksensä tasattua. Aurinkoroihu hymyili.
“Ihan miten vaan. Ajattelin vain hieman auttaa, kun turkkisi tuli aika sotkuiseksi”, hän naukaisi. Jänöpentu huokaisi.
“Niin, mutta voinhan minä itsekin sen puhdistaa”, hän sanoi katsoen isäänsä silmiin hetken ajan. Aurinkoroihu nyökkäsi.
“Haluatko, että opetan sinut loikkaamaan samalla tavalla, kuin minä?” hän kysyi. Jänöpennun silmät suurenivat. Hän katsoi isäänsä ihmeissään ja innoissaan.
“Tietysti! Se oli mahtava hyppy!” hän naukui innoissaan. Aurinkoroihu asettui samaan kyyryasentoon kuin aikaisemmin.
“Asetu tällä tavoin”, hän sanoi. Jänöpentu yritti parhaansa mukaan matkia isäänsä. Aurinkoroihu tuli aina korjailemaan hänen asentoaan, kun näki jotain virheellistä.
“Seuraavaksi keräät kaiken voimasi takatassuihisi. Pidä itsesi kuitenkin tasapainossa. Koukistat tassujasi hieman taaemmas ja pidä katseesi ilmassa, et maassa, kun harjoitellaan. Saalistaessa tai hyökätessä sinä katsot kuitenkin sitä, jonka yli tai kimppuun aiot loikata, mutta nyt harjoitellessa se on helpompaa, kun katsot ilmaan”, Aurinkoroihu selitti. Jänöpentu yritti parhaansa mukaan tehdä isänsä ohjeiden mukaisesti.
“Näyttää hyvältä. Pidä kuitenkin etutassusi myös enemmän kokussa”, hän naukui ja laski käpälällään poikansa etupäätä alemmas. Jänöpennusta se tuntui paljon vaikeammalta kuin se oli näyttänyt.
“No niin. Nyt vain ponnistat kovaa. Käytä kaikki voimasi ja suorista jalkasi nii nopeasti kuin vain pystyt niin, että loikasta tulee pitkä”, Aurinkoroihu neuvoi vielä. Jänöpentu ponnisti ja lensi ilman halki lähes ketunmitan verran.
“Mainiota! Sinusta tulee yhtä hyvä hyppääjä kuin minusta alta aikayksikön, jos näin hyvin opit!” Aurinkoroihu julisti ja kehräsi. Jänöpentu hymyili.
“Kiitos!”
“Jänöpentu! On aika tulla päiväunille!” kuului Kimalaistoiveen kutsu. Aurinkoroihu hymyili ja pukkasi pentuaan hellästi kohti pentutarhaa.
“Menehän jo. Nähdään taas myöhemmin”, hän sanoi ja katosi matkoihinsa. Jänöpentukin lähti sitten suuntaamaan kohti pentutarhaa.

Jänöpentu avasi silmänsä. Kimalaistoive jutteli Säihkepennun kanssa ja Loimupentu tarkkaili heitä hiljaa silmät sirillä. Harmaanruskealla kollilla ei ollut mikään maailman mainioin tunne siitä, kun vanhempi pentu katsoi hänen sisartaan ja Kimalaistoivetta sillä tavoin.
Jänöpentu nousi ylös ja tassutti aukiolle. Hän näki kissojen vilskeen, kun heitä jutteli aukiolla toisilleen, lähti partiona ulos ja tuli partiona sisään. Vilske ja melske oli aikamoista.
“Oho! Miten täällä näin vilisee?” hän pohti ääneen.
“Tähän aikaan kaikilla on kiire. Kun partioita tulee, partiota myös menee. Myöskin, jos ei ole tekemistä, tähän aikaan monesti sitten viettää aikaa muiden kanssa”, hänen vierelleen hiljaa saapunut kissa selitti. Jänöpentu säpsähti ja katsoi kissaa. Se oli vaaleanruskea naaras erilaisilla kuvioilla. Kooltaan vaikutti oppilaalta.
“Ai, kiitos tiedosta. Minä olen muuten Jänöpentu”, Jänöpentu esitteli itsensä.
“Minä olen Haukkatassu. Hauska tutustua!” oppilas kertoi. Jänöpentu nyökkäsi.
“Samaa mieltä. Oletko ollut jo kauankin oppilaana?” hän kysyi.
“Jokusen kuuta”, naaras kertoi. Jänöpentu nyökkäsi.
“Kuka on mestarisi?”
“Lehtomyrsky.”
“Sepä mukavaa! Pääsetköhän jo pian soturiksi?” kolli pohti. Haukkatassu kohautti lapojaan. Jänöpentu vain nyökkäsi.
“Minun täytyy kuitenkin lähteä partioon. Jutellaan taas pian!” naaras naukaisi ja lähti tassuttamaan pois. Jänöpentu katseli hetken hänen peräänsä, kohautti sitten lapojaan ja lähti etsimään isäänsä.

Katselin hiljaa parantajan pesän suulta emoa. Hänen kehonsa oli täynnä haavoja ja hänen vatsansa oli pyöristynyt tulevista pennuista. En pitänyt siitä. Lehtomyrskyn piti olla vain ja ainoastaan minun ja Varputassun emo! Miksi hän ikinä haluaisi lisää rääkyviä pikkupentuja klaaniin. Sypressikuiskeen pennutkin olivat jo aivan tarpeeksi. Vaikka heillä ei ollut enää emoaan, heissä oli aivan liikaa elämäniloa.
Tassuttelin pois. Mikä idea olisi odottaa emon heräämistä, jos hän ei kuitenkaan voisi tehdä kanssani mitään. Muistin edelleen sen tunteen, kun emo oli tullut Käärmekullan kanssa ulkoa metsältä ja molemmat naaraat olivat olleet aivan verestä märkiä ja näyttivät olevan elämän ja kuoleman rajalla. Tosiasiassa jokin sisälläni olisi osittain halunnut, että Käärmekulta ei olisi selvinnyt. Silloin *minä* olisi voinut mennä lohduttamaan Sädesäihkettä ja voinut muistuttaa, miksi *minusta* pitäisi tulla hänen kumppaninsa. Kollista ja hänen entisestä mestaristaan oli tullut aivan liian läheisiä viimeaikoina.
Päästin ärtyneen tuhahduksen. Miksi maailmankaikkeus oli niin minua vastaan? Miksen minä voinut saada kaikkien kollien ihailua ja voinut olla kaikkien huomion keskipiste?! Se oli niin epäreilua! Ei kukaan muu olisi sitä ihailua oikeasti ansainnut!
Yhtäkkiä kompastuin johonkin ja mulsahdin maahan kuonolleni. Ärtyneenä ponkaisin pystyyn ja avasin suuni valmiina valittamaan, mutta huomasin, että olin kompastunut Varputassuun, joka oli ollut nauttimassa tuoresaalista.
“Anteeksi kamalasti! Ei ollut tarkoitus! En keskittynyt ympäristööni enkä huomannut sinua”, pyytelin veljeltäni anteeksi. En halunnut huonoa suhdetta häneen. Ainakin hänen huomionsa keskipisteenä oli yleensä minä.

//Varpu?

Vienotassun lintuallergian paljastuminen tuli Leimusilmälle pienoisena järkytyksenä. Miten hän ei ollut tiennyt siitä? Ja ennen kaikkea miksi Vienotassu ei ollut sanonut mitään? Hän olisi välttänyt ottamasta tuoresaaliskasasta lintuja, jos olisi tiennyt, ettei Vienotassu pystynyt syömään niitä.
Oppilas jännitti vatsaansa selvästi kivuissaan, kun hän tunnusteli sitä kevyesti tassuillaan. Leimusilmä tunsi häntä kohtaan myötätuntoa mutta myös huolta ja suuttumusta.
“Tietenkin sinä saat yrttejä, olipa niitä sitten kuinka vähän hyvänsä”, hän maukui oppilaalle ja näpäytti tämän nenää hellästi hännänpäällään. “Totta on kyllä, että tältä oltaisiin voitu välttyä, jos et olisi syönyt lintua, vaikka hyvin tiesit olevasi allerginen.” Hän huokaisi ja astui kauemmaksi sammalilla makaavasta oppilaasta. “Minä käyn hakemassa sinulle lääkettä.”
Sen sanottuaan hän kiepahti kannoillaan ja pikakäveli pesän poikki varastolleen, josta ryhtyi saman tien etsimään katseellaan yrttejä, joiden tiesi auttavan vatsakipuun. Heidän malvan lehtensä ja vesiminttunsa olivat lähes tulkoon olemattomat, mutta katajanmarjoja sen sijaan riitti. Niinpä hän keräsi muutaman niitä kaarnanpalan päälle ja kiikutti ne takaisin sairasaukiolle.
“Katajanmarjoja”, hän naukaisi laskettuaan kantamuksensa alas. “Syö nämä niin vatsakipusi pitäisi helpottaa.”

//Vieno?

Roikun ilmassa silmät ummessa, ummessa kuten pennuilla yleensä syntymän jälkeen olivatkin. En tuntenut tassujeni alla mitään.. Oliko niiden alla edes tarkoitus olla mitään? Yhtäkkisesti kuitenkin päädyin koskettamaan johonkin, minut oli laitettu kiinni johonkin pehmeään ja lämpimään.. Ehkä se oli emo? Miukaisin kovaan ääneen ja aloin sitten pian imeä maitoa. Kun sain kylläkseni maidosta, Käperyin lämpimään turkkiin vieressäni haukotelin pienesti ja torkahdin tuhisten.

Makoilin maassa silmät tiukasti ummessa kuten ne olivat olleet aina ennenkin.. Mutta oliko kuitenkin mahdollista siltikin avatakin ne? Olin kuullut jotain siihen suuntaan että muut näkivät.. Tai ainakin jotain siihen suuntaan. Emo ei ollut äänien joukossa ikinä, olin varma siitä. Kuuntelin kuitenkin uteliaana ääniä mutta en kuullut sieltä mitään mikä olisi kiinnostanut minua. Ajattelin että nyt olisi varmasti aika avata silmäni.. Jos siis osaisin. Räpäytinkin silmäni nopeasti auki mutta aloin sitten oitis räpytellä niitä kirkkaudessa. Vilkuilin uteliaana ympärilleni kunnes huomasin vierelläni harmaanruskean kollin, hän oli varmaan veljenni jänöpentu. Nousin hitaasti seisomaan heiveröisin käpälin, yritin kipittää kohti isokokkoista orannsia tabby-kuvioista kissaa mutta kompastuin omiin käpäliini ja tömähdin maahan kuonolleni inahtaen. Nousin nopeasti istumaan ja tuijottin kissaa edessäni joka oli kääntynyt minua päin siniharmaat silmät viiruussa.
"Mikä tyhmä karvapallo", kolli murahti, kolli nousi seisomaan vennytelen ja tassuti ylväästi kohti uloskäynti tunnelia. Kallistin päätäni pienesti mutta kohautin kuitenkin vain lapojani ja kipitän takaisin veljeni luo, ja huomasin vasta nyt suuren naaraskissan joka nukkui jänöpennun vierellä, oliko tuo emo? Ei varmaan. Kohautin kuitenkin lapojani ja kipitin jänöpentuun kiinni, käperyin tämän pehmeään turkkiin haukotelen. Laskin pääni kuonolleni ja suljin silmäni nukahtaen nopeasti.

Tassutan uteliaana ulos pesästä jänöpentu perässäni, olin ensimmäisen kerran ulkona veljeni kanssa! Vilkuilin ympärilleni silmät suurina ja innokkaina, kun laskin katseeni alas ja näin maassa kaunista ja kimmeltävää valkoista ainetta, se oli varmaan lunta.
"Jänöpentu leikitään piilosta!" vinkaisee innokaana. Jänöpentu nyökkää hymyillen.
"Minä haluan etsiä ensin, mene sinä siis piiloon!" kehrää. Käännyn kohti pentutarhaa ja tassutan aivan kiinni pesän seinään ja suljin silmäni.
"Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi.." mauun mutta lopetan lauseen kesken.
"Mitäs sinä täällä teet? Itketkö emosi perään? Vai mitä sinä teet?", kuulin tutun äänen, se oli loimupentu.
"Hei! En minä mitään itke! Minä lasken kymmeneen koska leikin jänöpennun kanssa piilosta!" ärähdän. Loimupentu sirristeli silmiään huvituneena.
"No mikset itse mene piiloon?" kolli murahtaa ilkikurisesti. Huomaan yllätäen kollin takana suuren ruskean naaraan, tämä oli siskoni syreenisumu! Hän varmaankin pelastaa minut. Syreenisumu asteli loimupennun taakse.
"Hei, mitäs te teette?" naaras kehrää uteliaana. Pörhistelin karvojani.
"Minä leikin piilosta jänöpennun kanssa!" miukuu. Loimupentu räpäyttää silmiään.
"Hän ei anna minun leikkiä heidän kanssaan!" kolli valittaa. "Mutta mitä väliä! En minä muutenkaan olisi halunnut leikkiä pikkupentujen leikkejä! Minusta olisi pitänyt tulla jo oppilas! Osaan saalistaa! Voin todistaa sen!" kolli huudahtaa. Syreenisumu pyöritteli silmiään mutta kääntyy sitten pois päin ja tassuttaa matkoihinsa.
"Ethän sinä koskaan pyytänyt lupaa tulla mukaan! Sitä paitsi et voi tulla keskenkaiken mukaan! Jos todella haluat leikkiä niin voisit ihan hyvin odottaa että edes löydän jänöpennun!" tuhahdan ja tassutan nenä pystyssä etsimään jänöpentua, yhtäkkiä kuitenkin tunnen jotain päälläni ja älähdän. Käänsin närkästyneenä katseeni loimupentuun, kolli oli juuri loikkanut niskaani! Aloin rimpuila pois kollin alta mutta tämä kuitenkin työntää kuononi lumeen naurahtaen. Rimpuilin pelokaana sillä en saanut henkeä kuono lumessa. Minulla oli kauhea kylmä kuononi alueella, minua pelotti kauheasti.. En saanut henkeä! Ei lumenalta saa henkeä.. En kyllä myöskään nähnyt mitään muuta kuin valkoista. Lopulta tunsin kuinka paino päältäni katosi, nousin nopeasti pystyyn ja otin syvään henkeä.. Loimupentu oli yrittänyt juuri tukehduttaa minut! Olin aivan varma! Saattaisin jopa vilustua hiirenaivon takia. Loikkin nopeasti pois päin etsimään jänöpentua, löysinkin kollin nopeasti oppilaiden pesän takaa.
"Löysinpäs sinut! Tehdään nyt kuitenkin joka tapauksessa jotain muuta!" kehrään. Loikkin nopeasti jänöpentu perässäni kohti aukeaa.
"Leikitään tappelua!" hihkaisen ja loikkaan jänöpennun niskaan. Kynnet tiukasti sisällä. Jänöpentu ulahti hämmästyneenä ja aloimme sitten pyöria ympäri ja ympäri. Yllätäen tajusin olevani jänöpennun ala avutomana joten valahdin veltoksi. Jänöpentu hyppäsi pois päältäni mutta ennenkuin hän ehti edes tajuta niin olin jo hyppänyt veljeni niskaan innosta hihkuen.
"Minä voitin!", kehrään. Jänöpentu tuijotti minua edelleen pöllämystyneenä.
"Niin voitit! Sinä päihitit minut!" veli kehräsi myöntävästi.
"Hei, nyt on teidän päiväunien aika!" kuulin kimalaistoiveen äänen. Loikkaan nopeasti veljeni päältä pois ja kipitin kimalaistoiveen luokse, loikin nopeasti kyllä hänen ohitseen miltei huomaamatta naarasta mutta kuitenkin pysähdyin tervehtimään kohteliaasti naarasta mutta sitten loikin maakualusillemme käperyin maahan ja suljin silmäni.

Räväytin silmäni nopeasti auki ja nousin seisomaan. En ollut enään pesässä turvassa. Käperyin hetkessä täristen maahan silmät visusti kiinni. Kuitenkin yllätäen kuulin ihanan tutun äänen ja aukuisin ne. Näin edessä naaraskissan joka kuulosti ja tuoksui aivan emoltani. Nousin seisomaan ja katselin uteliaana naarasta.. Hetkinen ei hän voinut olla emo olin kuullut emoa kutsutavan ruskeaksi mutta tämä kissa oli.. Oli.. Suurikokoinen tummanoranssi tabbykuvioinen kissa Jolla on suuret siniharmaat silmät ja valkoiset sukat etutassuissaan.. Olin kuullut myös että emon silmät olivat vihreät.. Ja että hänellä ei ole valkoisia yksityiskohtia.. Peräänyin nopeasti sähisten hahmolle.. Tuo ei ollut emo! Ei edes lähellä! Tuo ei edes ollut naaras.. Tuo.. tuo.. Oli loimupentu! Sähisin karvat pystyssä kollille joka kauhukseni työnsi kyntensä esiin ja esitteli niitä minulle hampaat irvessä. Peräänyin kauhuissani kunnes yllättäen en kyennyt enään liikahtamaankaan. Suurikokoinen kissa alkoi hämmästyksekseni suurentua kunnes hän yllätäen oli niin suuri että olisi voinut liiskata minut, tuijotin epätoivoisena kollia joka nosti käpälänsä ja läimäytti sen salamaakin nopeammin päälleni. Räväytin silmäni nopeasti auki ja aloin uikuttaa kuin juuri syntynyt pentu. Kimalaistoive vierelläni ei liikahtanutkaan.. Lopetin nopeasti uikutuksen sillä en halunnut kenenkään näkevän minua sellaisena pienenä räpäleenä. Työnsin hitaasti kynteni esiin ja raastoin allani olevia sammalia rauhoituakseni mutta kun se ei auttanut päädyin jolkottamaan ulos pesästä tutkimaan leiriä vähän itsekseni, leikisin sitten jänöpennun kanssa kunhan hän heräisi!
*Hän on aivan mahtava veli ja keksii välillä ihan hyviä leikki ideoita mutta välillä ne eivät ole oikein mistään kotoisin.. Kuten ei itse asiassa aina minunkaan ideani!* ajattelin ja siirrään pahan unen taka-alalle. Loikin uteliaana kohti erästä kaunista valkokirjo-kilpikonna kuvioista naarasta joka siirteli tassullaan edessään lojuvaa pientä hiirtä ilmeisesti halutomana syömään.
"Hei! Mikä sinun nimesi on? Kuka on sinun mestarisi? Voitko esitellä minulle leiriä? Tai näyttää jotain taisteluliikkeitä? Tai leikkiä kanssani!" vinkuu innokkaasti. Naaras käänsi hämillään keltavihreät silmänsä minuun.
"Ai hei säihkepentu? Olihan se sinun nimesi? Ja minun nimeni on vienotassu, mestarini on leimusilmä klaanin parantaja, ja voin toki esitellä leiriä sinulle jos todella haluat!" naaras maukuu kehräten hiljaisella äänellä. "Ja ei en esittele sinulle taiteluliikkeitä sillä en osaa niitä sillä uskolintu ei ehtinyt opettaa minulle niitä paljoa-", naaras aloittaa mutta keskeytän.
"Parantaja? Oletko sinä parantajaoppilas! Kuinka siistiä! Kuka on muuten uskolintu? Ja ymmärrän hyvin miksi et halua opettaa minulle taisteluliikeitä!", vinkuu innokaana ja loikkii ylös alas.
"Uskolintu oli mestarini kun olin soturioppilas", Vienotassu kehrää. "Ja voin kyllä leikkiä kanssasi mutta oletan että sinä haluat ensin että esittelen sinulle leiriä vai mitä? Sitten voimme leikkiä jos vielä ehdin", naaras maukuu silmät loistaen vitsikkäästi. Naaras tuntui mukavalta. Vienotassu nosti hiiren suuhunsa ja tassuti tuoresaalis kasalle pudotaen sen sinne ilmeisesti takasin. Pian naaras olikin jo takaisin vierelläni. Naaras laski häntänsä kyljelleni silmät iloisesti loistaen mutta veti sen sitten kehräten pois. Seurasin pomppien innokkaana naaraan perässä. Pysähdyimme nopeasti kun naaras esitteli lyhyesti klaaninvanhimpien pesän, soturien pesän, oppilaiden pesän, parantajien pesän -joka oli myös hänen oma pesänsä! Hän esitteli myös viimeisenä päälikkön pesän ja paikan jolla mesitähti seisoo silloin kun pitää klaanikokousta. Ajattelin mielessäni päällikkön huutamassa kutsuhuudon jonka naaras oli myös kertonut, näin myös kuinka tämä nimitti minut ja jänöpennun oppilaiksi! Nostin häntäni pystyyn pelkästä ajatuksesta. Tallustelen innokkaasti pientä ympyrää ja mietin millaistakohan oli olla päällikkö. Pysähdyin lopulta ja siirsin katseeni kohti vienotassua.
"Leikitään nyt hippaa!" vinkuu. "Hippa!" lisään hihkuen ja lähden nopeasti karkuun naarasta. Kuitenkin yllätyksekseni vienotassu sai minut nopeammin kuin olin ajatellut kiinni. Jarrutin mahdollisimman nopeasti silmät viirussa ja käänähdin salaman-nopeasti ympäri lähtien jahtamaan vienotassua joka oli kuitenkin auttamatoman nopea minuun verrattuna! Juoksin parhaani mukaan eteenpäin mutta lopulta pysähdyin älähdyksen saattelemana.
"Epäreilua! Sinä olet minua paljon nopeampi!" ulisee silmät suurina ärtymyksestä. "Minä haluan olla hyvä soturi mutta eihän minusta voi tulla mitään soturia jos en saa edes yhtä oppilasta kiinni!" marisee ja marsii suuttuksissaan pentutarhan reunalle silmät viirussa. Kökötin siinä jonkin aikaa mutta en jaksanut siinä murjottaa kauaa vaan lampsin etsimään vienotassua kunnes parantajan pesään kurkistusken jälkeen huomasin naaraan mutta naaraan ilmeisesti kiireiseksi päätymisen jäljiltä loikin pentutarhalle ja ajattelin nyt leikiä jänöpennun kanssa, vaikka veli ei olisikaan ehkä hereillä niin nyt hänen olisi aika herätä! Loikin nopeasti sisään pentutarhaan ja huomasin jänöpennun edelleen torkumassa. Kipitin määrätietoisesti veljeni luo ja loikkasin tämän päälle.
"Herätys unikeko! Leikitään!" vinkuu veljelleen. Jänöpentu säpsähtää hereille.
"Sopii!" jänöpentu myöntyi unenpöpperöisenä.
"Menkää ulos leikkimään", kimalaistoive mutisee unisena. Loikkaan nopeasti pois jänöpennun päältä ja tassutan ulos pesästä. Heti kun olemme tarpeeksi kaukana pesästä niin käänähdän nopeasti jänöpentua päin.
"Mitä leikitään?" kysyn silmät loistaen. Jänöpentu näyti hetken mieteliäältä kunnes ehdotti leikkiä.
"Leikitäänkö piilosta tai hippaa?", jänöpentu ehdottaa. Kohautan lapojani melko välinpitämätömästi. Työnsin kynteni syvälle lumeen.
"Selvä, minä menen ensin piiloon", mauun hymyillen ja loikin matkoihini etsimään piilopaikkaa. Yllätyksekseni huomasin loimupennun joka oli kaivamassa kuopaa maahan. Tassutin uteliaana kollin luo.
"Mitä sinä teet?" kysyn hämilläni.
"Kuopaa jota voin näyttää kuinka vahva olen" kolli tuhahtaa. Hiivin lähemmäs ja yllätyksekseni loimupentu perääntyi pois päin luotani. Kuitenkin juuri kun ajoin kurkistaa kuopaan tunsin kuinka loimupentu töytäisi minua ja käpälät lähtivät altani joten putosin kuoppaan. Räpiköin nopeasti pystyyn ja käänsin katseeni loimupentuun joka virnisteli.
"Nyt on yksi heikko kissa poissa pelistä" kolli naurahtaa ja potkaisee niskaani vähän lunta. Murahdan ja hyppään ylös päin mutta kun sain otteen lumesta niin sain vain vähän lunta romahtamaan minun mukanani kuopan pohjalle. Murahdan ja yritän uudestaan mutta joka kerta päädyin taas putoamaan kunnes alkoi sataa lunta. Säikähdin syvästi sillä minähän saataisin peityä lumeen! Katselin tassujani tai no ne olivat kylmät ja lumen alla. En saanut niitä ylöskään, tai sain hetken ponnisteltuani oikean etutassun. Kuulin yllätäen hämmentyneen ulahduksen ja heti perään vähän järkyttyneen äänähdyksen.
"Mitä sinä siellä teet säihkepentu?" kuulin yllätyksekseni jänöpennun huolestuneen äänen. Nostin katseeni jänöpentuun ja aloin kompuroida nopeasti pystyyn ja pääsin mukavammin saaden tassuni irti lumesta.
"Öö.. Lumi peti altani" mauun nolona. Jänöpentu katseli minua silmät suurina ja pelokkaina. Veli ojenisi käpäläänsä minua kohden, napasin sitä kuitenkin itse hellästi hampaillani sillä muuten en olisi saanut otetta kunnolla. Jänöpentu veti minut ylös kuopasta.
"Kiitos jänöpentu! Lumi on vaarallista.. Siihenhän voi oikeasti hukkua!" tuhahtaa. Jänöpentu nyökkää.
"Sinun pitäisi mennä parantajien pesään tarkastettavaksi" veli kehottaa. Nyökkään hymyillen ja kipitän kohti parantajien pesää. Kun työnnyn sisään pesään niin ensimmäinen kissa jonka huomaan oli kaunis pulskahko kilpikonna-kuvioinen naaras kissa. Hiivin hiljaa naarasta kohden, en ollut koskaan ennen nähnyt leimusilmää joten oliko tuo kilpikonna kuvioinen kissa hän? En usko. Naaras aukaisi vihreät silmänsä ja ähkäisi. Säpsähdin kun naaras nousi istumaan hennosti ja katsahtii minua.
"Hei pikkuinen! Sinähän olet säihkepentu sypressikuiskeen pentu" naaras kehrää. "Minä olen lehtomyrsky emosi ystävä", jatkaa naaras. Nyökkään mieteliäänö mutta huomaan sitten yllätyksekseni vienotassun.
"Hei vienotassu!" vinkuu ja koikelehtii naaraan luo.
"Jänöpentu kehoti minua tulemaan tänne tarkistettavaksi sillä putosin lumikuopaan ja kökötin siellä jonkin aikaa pääsemmätä ylös" miuun. Vienotassu katsoo minua hetken järkytyneenä mutta alkaa sitten tutkia minua. Hetken kuluttua naaras lopeti.
"Ei sinussa mitään vikaa ole, sinun kuitenkin kannattaisi levätä vähän aikaa pentutarhassa. Lupaan pyytää korppisiipeä järjestämään soturit luomaan lumet aukion reunoille" vienotassu kehottaa. Nyökkään ja kipitän ulos pentutarhasta. Kuitenkin hidastan vähän ennen kuin työnnyn sisään pentutarhaan. Torkahdan miltei heti päästyäni maakulle.

Aukaisen silmäni ja tajuan olevani taas siinä lumikuopassa. Huomaan loimupennun ylempänä tassun alla valtava kasa lunta. Yritän perääntyä mutta en pysty liikkumaan. Katson tyrmistyneenä ja pelokkaana kuinka suurikokoinen kolli tuijottaa minua silmät viirussa.
"Sinä olet heikko! Ei sinun olisi pitänyt selvittä sieltä lumikuopasta pois.. Nyt minä.. Nyt minä pidän huolta että sinä oikeasti kuolet!" kolli murahtaa ja työntää lumet kuoppaan. Jähmettyn kauhusta ja tuijottan kuinka lumi putosi hitaasti minua päin. Käännyin nopeasti ympäri ja tajusin että siellä oli pieni käytävä. Lähdin juoksemaan pelosta ulisten ja kun käänähdän katsomaan taakseni näen lumen sortuvan kauheaa vauhtia takanapäin. Käännyin silmät suurina pelosta ja juoksen yhä vain kovempaa ja kovempaa mutta tuntui kuin lumiluola olisi loputon. Kuitenkin lopulta törmäsin lumeen ja tajusin että ei siinä mitään ulos-pääsytietä koskaan ollut. Käännyin nielaisten katsomaan sortuvaa lunta ja suljin silmäni pelosta täristen. Aukaisin vielä kerran silmäni ennen kuin lumi romahti niskaani ja kaikki pimeni..
Räväytin silmäni kauhusta ulisevana karvapallona mutta hiljenin nopeasti sillä kimalaistoive rauhoitteli minua lempein kielenvedoin. Rauhoituin nopeasti ja aloin kehrämään rauhallisesti. Oli aurinkohuippu joten päätin lähteä loikkien ulos pesästä. Kun pääsin lopulta irti kimalaistoiveesta niin lähdin nopeasti ulos pesästä ja ensimmäinen kissa jonka näin oli sädesäihke veljeni! Loikin eteenpäin mutta tunsin yllättäen vähän huimaavan olon mutta en välittänyt. Loikin veljen luo silmät ilosta loistaen mutta vähän lasituneina.
"Hei, Sädesäihke!" vinkaisen veljelleni.
"Ai, hei säihkepentu! Miten menee? Onko sinulla mennyt hyvin? Onko kaikki okei?" sädesäihke kehräsi. Nyökkytelin vaikka tunsin kuinka kumma huimaava tunne vain voimistui.
"Voidaanko leikkiä jotain! Vaikka.. Öö hippaa!" miuun innokaana veljelleni. Sädesäihke nyökkää iloisena.
"Hippa!" hihkun ja lähden koikkelehtimaan pois päin isoveljestä. Isoveli loikki innokaana perääni ja saikin minut alta aikayksikön kiinni. En ollut kuitenkaan miltei edes juossut! Se se oli kummallista. Yleensä juoksin niin nopeasti kuin pystyin. Lähdin hitaasseen ja vaivalloisseen juoksuun veljen perään mutta jään sitten lopulta matkanvarrelle pienen vinkaisun saattelemana. Näin kuinka sädesäihke pysähtyi ja käänähti ympäri hämmästyneenä. Pimeys oli valtamassa mieltäni.. Mikä minulla nyt oli? En ollut koskaan ennen tuntenut tälläistä tunnetta! Minua huimasi kamalasti mutten tiennyt miksi. Yritin nostaa käpälääni mutta en jaksanut. Huimaava tunne oli valtava.. En jaksanut tappela pimeyttä vastaan.. Mutta eikö luovuttaminen tarkoittaisi vain kuolemaa? En halunnut kuolla..! Pimeys kuitenkin valtaisi minut nopeammin kuin ehdin hiirtä-sanoa.

Aukaisin silmäni hennosti auki ja uikutin pienesti.
"Tähtiklaanin kiitos, että heräsit. Sattuuko sinuun?" kuulin yllätäen isoveljeni äänen.
"E-ei.. Minua vain huimaa vähän.." miuun silmät lasittuneina.
"Ei hätää. Älä pelkää. Leimusilmä auttaa sinut kuntoon. Kohta ei enää huimaa, lupaan sen" veli vaakuutteli. rauhoituin hitusen.
"En löydä sinusta mitään vikaa, mutta voisit kuitenkin levätä vähän aikaa", parantaja kehotti. "Ja veljesi voisi tuoda sinulle vaikka jotain riistaa" kuulin vienotassun kehräävään. Suuni kaartui pakostakin hymyyn. Minä en kuollut, minusta välittettiin paljon. Mutta miksi näin oli tapahtunut? Sädesäihke nyökkää parantajaoppilaalle ja käy nopeasti tuoresaaliskasalla kun parantajat pysyvät vierelläni. Yhtäkkiä haistoin hiiren kutkutavan tuoksun. Nousin hitaasti istumaan kumartuen heti perään hitaanloisesti popsimaan pientä otusta. Pureskelin hetkisen ja tunsin yllätyksekseni kuinka huimaavaa tunne tuntui poistuavan.
"Tuo oli hyvää! Eikä minua enään huimaa! Haluan jatkaa leikkimistä!" miuun innokaana.
"Ei nyt sinun pitäisi levättä vähän aikaa, voit leikkiä sädesäihkeen, jänöpennun tai jonkun muun kanssa myöhemmin", leimusilmä maukuu. Sädesäihke katsoo minua sen näköisenä että ei ymmärtänyt mistään mitään.
"Mutta mikä häntä vaivasi?" veli uteli parantajalta. Vienotassu siirteli tassujaan mestarinsa ja nuoren soturin takana. Räpyttelin silmäni uteliaana kuulemaan itsekin.
"En osaa sanoa", kolli maukuu. Silmäni suurenivat suuriksi, oliko minussa jokin vikana? Eikö minusta tulisikaan soturia?
"Onko minussa jotain vikana?? Eikö minusta voikkaan tulla soturia!" uikutan.
"Ei sinussa mitään vikaa ole", sädesäihke vaakutteli silmät suurina ja pelokkaan näköisinä. Vienotassu tassuti minun luokseni lempeästi hymyillen.
"Milloin viimeksi sinä söit pikkuinen?" kaunis naaras kysyi silmät loistaen uteliaisuudesta.
"E-en minä tiedä.. Ehkä aamulla? Jos tarkoitat ennen kuin sädesäihke toi tuon hiiren.. Ehkä minä en ollenkaan syönyt on sekin mahdollista.." miuun. Vienotassun silmät välähtivät mietteliäästi ja tämä siirtyi katsomaan mestariaan sen näköisenä että pyysi lupaa kertoa asiansa. Luimistin korviani pelokkaasti.. Naaras oli varmasti sitä mieltä että minussa oli jokin vikana. Leimusilmä kohautti lapojaan mutta nyökkäsi sitten oppilaalleen. Vienotassu käänsi katseensa taas minuun.
"Uskon että se liittyy jotenkin nälkään, ehkä se tapahtuu silloin kun sinulla on nälkä? Ehkä se on varoitus tai jotain", vienotassu maukui mietteliäänä. Säpsähdän, minussa siis oli jotain vikana! Ja tuohohan saattaa olla jopa kohtalokasta.. Ehkä.. No sentään minä osaan nyt kun seuraavan kerran huimaa niin syödä jotain riistaa! Ja jos se ei auta niin käyn parantjien luona.
"Noniin vienotassu mennään meillä on tehtävää pesässä, sädesäihke veisitkö sisaresi lepäämään?" leimusilmä patisteli. Sädesäihke nyökkäsi ja nosti minut pitäen lujasti mutta sattutamata kiinni niskanahastani.roikuin hetken avuttomana veljen otteessa kunnes tämä pudoti minut maakualusilleni. Käperyin lähemmäs kimalaistoivetta ja suljin silmäni. Torkahdin yllättävän nopeasti.

Heräsin yllätäen pienellä aukiolla joka näytti siltä kuin se olisi tehty riistasta. Yllätyksekseni saalit alkoivat putoilla ihmeelistä vauhtia alas johonkin mustaan sumuun. Peräännyin silmät suurina ja pellokkaina ja huomasin yhden puun, se oli tavallinen puu. Juoksin nopeasti puun luo ja työnsin kyntteni siihen ja kipusin hiirenmittan ylemmäs kuin olin äsken ollut mutta otteeni lipsahti nopeasti ja putoisin, tajusin että saaliseläimet olivat ehtineet pudota sumuun ennen minua. en minä muutenkaan osannut kiivetä puihin... Ehkä siksi lipsahdin? Yhtäkkiä tunsin olevani sumun keskellä. Ja yllätykseni en saanut henkeä.. Ihan kuin olisin ollut.. vedessä? Nousin nopeasti oikein päin vedessä jonka jälkeen lähdin polskkimaan sulavasti ylös päin kohti pintaa. Kuitenkaan aivan kuin pintaa ei olisi koskaan ollutkaan? Miksi? Lopulta en jaksanut enään potkia tassuillani vaan luovutin. Uposin syvemmälle ja suljin silmäni.
*Sumu oli vettä mutta se imaisi pinnan pois.. Miksi se niin teki?* mietin. Aukaisin silmäni taas mutta näkemättä mitään. Yhtäkkiä vain kaikki ajatukseni pimenivät. Räväytin silmäni auki ja näen jänöpennun vierelläni silmät suurina.
"Säihkepentu sinä vikisit unissasi, näitkö pahaa unta?" veli miukuu.
"Näin, näin unta että putosin johonkin mustaan sumuun joka oli kuin vettä! Mutta sumu imaisi sen pinnan ja vaikka uin ja uin yhä vain en päässyt pinnalle.. Sitten minä vain luovutin ja hukuin siihen outoon sumuun", miuun toivoen että veli ymmärtäisi.
"Älä pelkää, se oli vain unta. Minäkin olen nähnyt outoja unia, eivätkä ne koskaan tarkoita mitään. Anna vain asian olla ja muiston unesta huuhtoutua pois. Kun saat muuta tekemistä, tuskin edes muistat miksi olit niin peloissasi", veli vastasi ymmärtäväisesti. Nousin nopeasti seisomaan.
"Meidänhän pitää sitten tehdä jotain! Mennään kinuamaan että sädesäihke esittelee meille taisteluliikeitä! Tulethan sitten mukaan? Haluan oppia niitä yhdessä sinun kanssasi!" miuun ihan intona.
"Voin tulla, mutta taisteluliikkeet eivät kyllä ole lemppareitani. Mutta jos se tekee sinut onnelliseksi, tulen tietysti mukaan", veli maukui.
"Mennään sitten vain hetkeksi ja tehdään sen jälkeen jotain mikä on sinusta kivaa!" kehrään veljelleni.
"Minulle käy mikä vain, mikä miellyttää sinua, kunhan se ei haittaa muita kissoja", vli vastaa. Kohautan hitusen lapojani ja lähden veli kannoillani etsimään sädesäihketä, löydänkin kollin yllätäen soturien pesän edustalla. Loikin nopeasti tämän luokse kehräten.
"Opeta meille taisteluliikeitä!" miuun veljelle.
"Hyvä on hetken voin mutta sitten minun pitää mennä partioon" veli vastaisi. "Haluaisitteko oppia vaikkapa. Hyppää ja tarraudu liike", veli ehdoti. Nyökkytelin innokaana ja työntelin kynsiäni sisään ja ulos malttamatomana.
"Liike on Hyvä teidän kaltaisillene pienille kissoille, jotka kohtaavat taistelussa suuren vastustajan. Loikkaa vastustajasi selkään ja tarraudu siihen paljastetuilla kynsillä. Olet nyt vastustajasi kynsien ulottumattomissa ja voit silti tehdä aikaan paljon vahinkoa. Muista hypätä pois jos vastustajasi yrittää kierähtää selälleen päällesi, Useampi oppilas voi voittaa suuren ja vaarallisen soturin käyttämällä tätä tekniikkaa, Hyppää ja tarraudu -isku on helpoin tehdä jos vastustajasi ei ole huomannut sinua ja on selin sinuun", sädesäihke seliti ja esitteli samaan aikaan liikkeen parhaansa mukaan. Kallistin hitusen päätäni uteliaana ja loikin sitten veljen taakse ja loikasin tämän hännän kimppuun tehden juuri niinkuin veli oli näyttänyt tosin tämän hännälle sillä en päässyt tämän selkään. Sitten hyppäsin sulavasti alas ja sipsutin jänöpennun luo.
"Koita sinä nyt minuun! Olen sinua isompi mutten kauhean joten sinun pitäisi onnistua hyvin!" kehrään.
"En minä halua tapella sinua vastaan", veli miukui.
*hän vain ylireagoi eihän tämä ole tappelua!* ajattelen.
"en halua satuttaa sinua edes vahingossa", veli maukuu vielä.
"Älä viitsi! Et sinä minu voi sattuttaa! Sinunhan pitää vain pit kynnet sisällä! Jooko voitko?" anelen.
"Noo... hyvä on, mutta muista etten aio yrittää kamalan kovaa", jänöpentu myöntyy lopulta.
"Jee!" hihkun ja valmistaudun. Jänöpentu loikasi päälleni ja teki liiken melko hyvin vaikka oli pudota pari kertaa selästäni, sitten kolli pomppasi pois selästäni.
"Menikö hyvin?" kysyn kääntäen katseeni veljeen.
"Tuo meni hyvin, mutta minun pitää kuitenkin nyt mennä partioon", isoveli maukuu. Nyökkään ja kipitän kohti pentutarhaa. Minua väsytti joten päätin mennä nukkumaan. Heti kun olin sammalvuoteella maakullani niin suljin silmäni tiukasti kiinni ja toivoin että nukahtaisin nopeasti mutta se kesti kuitenkin hetken.

Noin puolisenkuuta myöhemmin kökötin toimettomana leirin reunalla, tai kökötin ainakin siihen asti että perhotassu niminen naarasoppilas oli tullut luokseni ja kysellyt ties mitä, olin ehtinyt vastata vain yhteen kysymykseen vain yhdellä sanalla.
"Joo leikitään vain! Leikitään vaikka hmm.. Sammalpalloa!" miuun innokaana ja lähdin hakemaan sammalta pentutarhalta ja tulinkin nopeasti takaisin oppilaan luokse. Pudotin sammalpallon naarasoppilaan eteen. Oppilas napasi sen suuhunsa ja viskasi sen parin hännänmittan päähän. Lähdin oitis sen perään ja palasinkin nopeasti oppilaan luokse. Jonkin aikaa tämän jälkeen tuotuani sammalpallon takaisin niin aloin miukua anovasti että tekisimme enemmin jotain muuta.
"Itse asiassa tämä on tylsää.. Opeta minulle enemmin taisteluliikeitä!" anon.
"Niin! Ja minä haluan tula myös mukaan! Minä voin näyttää kuinka hyvin osaan taistella! Ja miten täydellinen minun taktiikkani olen!" kuulleen loimupennun leuhkivan ääneen ja tunnen sitten kuinka tassut lähtevät alta lisä painon takia. Loimupentu oli siis ilmeisesti hyppänyt niskaani. Loimupentu työnteli kynsiään turkkiini niin että niistä ei tullut mitään haava naarmua tai mitään.. Minä vain tunsin kuinka kolli paineli teräviä kynsiään turkkiini. Katselin perhotassua sen näköisenä että haluaisin naaran tekevän jotain, Ja niin naaras tekikin.
"Loimupentu, pois säihkepennun päältä", perhotassu kehottaa. Loimupentu tuhahtaa ja vetää kynnet sisään ennen kuin loikkaa pois päältäni.
"Hei, perhotassu! Tule meidän pitää mennä saalistusharjoituksiin!" kuulin perhotassun mestarin huutelevan. Oppilas lähti nopeasti pois.
"Noniin mennään sivuun!" loimupentu maukuu ja patistaa minua soturien pesän taakse. Kökötin hetken hölmistyneenä ennen kuin näin edessäni keppejä. Loimupentu patisteli minua niitä kohti. Juuri kun olin astumassa keppien päälle niin loikkasin niiden päälle. Pudoten kuoppaan jota en ollut huomannut keppien takia.
"Hei! Tämä ei ole kivaa!" ulahdan ja loikkaan pois, tällä kertaa kuoppa oli niin pieni että pystyin hyvin hyppämään ylös. Loimupentu kuitenkin hyppäsi oitis niskaani ja työnsi naamani taas lumeen kuten erään toisenkin kerran, tällä kertaa kolli myös työnsi kyntensä nahkaani. Rimpuilin kauhuissani tämän alla sillä en saanut henkeä. Kuitenkin kun olin jo epätoivoinen ja varma että kolli murhaisi minut niin valahdin veltoksi enkä saanut vieläkään henkeä. Yllätyksekseni kolli lopetti ja luikki tiehensä. Nostin kuononi nopeasti ylös lumesta ja tassutin pois pesän takaa ja ravistelin karvojani jota saisin lumet turkistani. Loimupentu ilmeisesti vihasi minua ja halusi tappaa minut.. Luikin nopeasti eteenpäin kohti tuoresaalis kasaa sillä tunsin yllätäen huimavaan tunteen. mutta kuitenkin törmäsin yllätyisekseni syreenisumuun.
"Hei, säihkepentu! Miten sinulla menee?", naaras kysäsisi hymyillen lempeästi.
"Joo menee! Minä kuitenkin haluaisin nyt syödä jos sopii!" Miuun siskolle ja loikkin tämän ohi kohti tuoresaalis kasaa ja poimin sieltä pulskan hiiren ja aloin popsia. Hiiri oli nopeasti kaluttu ja huimaava olokin poissa joten luikin pentutarhaan. Torkahdin nopemmin kuin olin ajatellut sillä en ollut ajatellut nukkua ollenkaan vaan vain lepuutta silmiäni.

Aukaisin silmäni ja näin edessäni järkytyksekseni loimupennun, hän oli jäntevä ja vahva nuori kissa joka kuitenkin oli suurikokoisen soturin koossa.. Mutta kolli oli lääpeensä veressä! Huomasin myös mistä veri tuli, sitä valui edelleen valtoimenaan.. Minun perheen jäsenteni kuolleista ruumista! Loimupentu vilkaisi minua ja loikki tiehensä karvat edelleen veressä. Olin täysin järkyttynyt en kyennyt järkytykseltäni liikahtamaankaan. Yhtäkkiä verestä nousi kissan hahmoja, ne tassutivat minua kohden uhkaavasti. Kissat loikkasivat niskaani ulisten.
"Sinä teit tämän meille!" oudot verikissat ulisivat ja repivät minut kapaleiksi. Aukaisin silmäni nopeasti auki ja loikkaisin ilmaan karvat pystyssä ennen kuin edes tajusinkaan. Lähdin nopeasti ulos pesästä nopeammin kuin ehdin hiirtä sanoa.
*minä en halua nukkua enään ikinä jos minä näen koko ajan tuollaisia unia!* ajattelin. Kuitenkin törmäsin yllätyksekseni perhotassuun.
"Hei, säihkepentu, minne sinulla on noin kova kiire?" kyssäisi naaras.
"Minä juoksen karkuun painajaisia! Osaatko sinä auttaa??" miuun silmät suurina ja pelokkaina.
"En ikävä kyllä osaa taikka ehdi, minun pitää mennä rajapartiook hiilihampaan kanssa" naaras maukuu ja loikkii tiehensä. Jatkoin hetken pakokauhuista säntäilyäni kunnes törmään isääni aurinkoroihuun.
"Isä minua pelottaa!" ulisen.
"Mikä sinua pelottaa pikkuiseni?" isä kysyi huolestuneena.
"Näen koko ajan pelottavia painajaisia!" valitan. Aurinkoroihu rauhoittelee minua hetken.
"Voisin kertoa emostasi jos se auttaisi sinua?" aurinkoroihu ehdotii. En ollut varma autaisiko se vai saisiko se minulle vain pahemman mielen sillä ikävöin emoa aivan kauheasti.. Mikä hänet edes oli tappanut?
"Joo! Mutta mikä hänet edes oli tappanut?" kysyn huolissani.
"Hänen toinen takajalkansa oli rampautunut, eikä hän voinut olla sen takia soturi vaan muuti klaaninvanhimpien pesään.. Loppujen lopuksi se jalka hänet sitten tappoikin.. Se oli tulehtunut ja synnytys sai hänestä vielä heikkoman -en syytä sinua tai jänöpentua millään tavalla! Ja no se tulehdus sitten tapoi hänet..", aurinkoroihu kertoi.
"Tuo.. Tuo on surullista.. Mutta Miksi te nimititte minut Säihkepennuksi?" kysyin uteliaana ja siirsin samalla keskustelun aiheen paremmalle kannalle.
"Me nimesimme sinut säihkepennuksi veljeis sädesäihkeen mukaan pikkuinen", isä selitti. Kurtistin kulmiani.
"Mutta eikö minun nimeni olisi voinut olla yhtä hyvin sumupentu tai vaikka.. Öö mikä tahansa? Miksi valitsitte nimettä minut juuri veljen mukaan? Minä kyllä pidän nimestäni todella paljon!" kysyn.
"Koska olimme ja olemme edelleen niin ylpeitä sädesäihkeestä", isä vastasi.
"Ettekö muka olleet ylpeitä syreenisumusta?" kysyin kurtistaen kulmiani. Aurinkoroihu katseli minua silmät lempeästi loistaen.
"Totta kai olemme, olemme ylpeitä myös sinusta ja jänöpennusta! Sekä kaikista menettetyistä pennuistamme", Aurinkoroihu kehrää hiukan haikeana. Sirristelin hetken silmiäni ja ja painoin kynteni lumeen uteliaisuudesta.
"Kerro jokin tarina emosta! Kerro kerro!" anelen. Aurinkoroihu naurahtaa ja nyökkää.
"Hän oli ihana kumppani, ja hän oli mahtava emo pennuilleme.. Ja olisi ollut teillekin jos hän olisi saanut elää", isä kertoi. Tuhahdan turhautuneena, tuonhan minä jo tiesin!
"Tiedän! Kerro minulle kuitenkin enemmin joku tarina sinusta ja emosta!" miuun. Isä nyökkyteli hymyillen ja näyti hetken mietivän mitä kertoisi.
"Kun tapasin emosi ensimmäisen kerran, hän oli vasta pentu ja minä olin jo oppilas", isä kertoi. Ei minua heidän varhaiset ajat kiinnostaaneet! Halusin kuulla enemmän emon soturi ajasta! Kuitenkaan en sanonut mitään vaan tuijotin kiinteästi isääni sen näköisenä kuin minua olisi oikeasti kiinnostanut isän jutut.
"Kuitenkin hän rampautui taistelussa erään kuolonklaanin kissan toimesta.." isä jatkoi jatkamistaan.
"Ja meidän ensimmäistä pentuettame hän alkoi odottaa jo ennen kuin olimme kumppanukset, kuitenkin suruksemme molemmat heistä menehtyivät.. Saimme myös toisesta pentueesttame kaksi pentua: Syreenisumun ja Oravapennun.. Kuitenkin Oravapentu kuoli nukkuessaan.. Sädesäihke kuitenkin syntyi kolmanteen pentuesseen yksin.. Ja tehän tiedätte että veljenne karhupentu kuoli synnytyksessä? Emosi menetti myös ystävänsä, isähahmonsa hallavarjon", isä kertoi silmät kiinni ja huomasin kuinka isä nyyhkäti pari kertaa lauseen aikana.
"Miksi elämässä pitää olla niin paljon mennetyksiä?", kysyn sydän syrjällään.
"En tiedä pikkuinen", isä maukui lempeästi mutta kääntyi nopeasti ympäri.
"Mutta nyt minun pitää mennä partioon ja sen jälkeen lupasin viedä Ropinatassun saalistamaan", isä kehrää ennen kuin loikkii matkoihinsa. Jään hetkeksi katsomaan tämän perään mutta lähden sitten vain takaisin pentutarhaan. Ehkä minä nyt saisin unta? Ilman painajaisia? Toivottavasti sillä minua väsytti yhä vain enemmän. Työnnyin nopeasti sisään ja loikin maakualusilleni. Käperyin nopeasti maahan ja suljen silmäni. Torkahdan nopeasti ja alan nähdä painajaista.

Herään lumisaaressa joka leijui ilmassa ja oli kummakyllä rakennettu lumisaalistaa. Kurkistin alas saaresta ja näen järkyttyksekseni jätti loimupennun uimassa.. Uimassa.. Verimeressä! Yllätyksekseni lumisaalit alkoivat putoilla ja jouduin pakokauhun valtaan. Juoksen nopeasti suuren tammeen mutta kuten aijemassa unessanikin otteeni lipesi ja molskahdin verimereen. Kuitenkin räpiköin metallisen hajuisessa meressä ja pidän pääni pystyssä pinnalla kunnes järkytyksekeni jättiläis loimupentu loikki luokseni, pienentyen koko ajan joka loikalla kunnes oli noin oikeassa koossaan, yllätysekseni tämä käveli rennosti meren päällä ja näin kuinka verestä nousi joka askeleella verestä muovatuja kissoja jotka seurasivat loimupentua silmät viirussa. Räpiköin pakokauhuisena mutta en päässyt liikkelle vaan pysyin koko ajan paikoillani. Lopulta verikissat ja loimupentu hyökkäsivät ja työnsivät minut veren alle niin että koko kehoni oli pinnan alla mutta pääni oli syvimmällä. Räpytelin hetken silmiäni mutta näin vain verren punaa. Lopulta tukehduin vereen. Aukaisin täristen silmäni ja työnnän kynteni esiin.
"Tuo.. Tuo.. Oli kamalaa!" ulisen ja hyppään pystyyn. Luikin nopeasti ulos pesästä mutta törmään sitten syreenisumuun siskooni joka oli ilmeisesti tullut katsomaan minua ja jänöpentua.
"Ai hei, säihkepentu! Onko jokin hätänä?" sisko kysyy.
"Ei.. Minulla on vain kiire.. Kiire.. Klaaninvanhimpien pesään! Nokilintu lupasi kertoa minulle vanhoista klaaneista", vinkaisen ja loikin siskon ohi, työnnyin klaaninvanhimpien pesään toivon että rauhoituisin.
"Hei! Voitekko kertoa minulle jonkin tarinan!" vinkaisen. Nokilintu nosti päätään ja vilkaisi minua.
"Voin minä sinulle jotain tehdä, jos sitten annat meidän sen jälkeen nukua sopiiko?" nokilintu maukuu väsyneesti.
"Joo!" miuun innokkaana.
"No niin, kerron sinulle nyt lyhyen tarinan, kerron sinulle vaikka klaanin alkuajoista", vanha naaras maukui ja alkoi kertomaan. Istuuduin mukavasti ja laskin häntäni tassujeni päälle. Tapitin nokilintua uteliaana joka hetki kun tämä pääsi edemmäs kunnes lopulta tämä lopetti.
"No niin minä haluan nyt nukkua ja sinunkin olisi hyvä mennä nyt lepäämään, on jo myöhä", naaras maukui. Nyökkäsin ja hiivin täristen ulos ja luikin pentutarhaan nukkumaan. Nukahdin nopeasti näkemättä unta.

Avasin silmäni ja katselin pentutarhan hämäriä seinämiä, ilmeisesti olin nukkunut aamun asti mutta siltikään aamu ei ilmeisesti ollut vielä pitkällä.Ehk aamupartio oli juuri lähdössä? Tai sitten ehkä oli jo lähtenyt? Pomppaan pystyynja päätän mennä leikkimään ulos vaikkapa perhotassun kanssa jos hän ehtisi! Halusin leikkiä nyt! Se olisi kivaa! Mutta ensin haluan syödä. Tunkeudun nopeasti pesästä ulos ja näen edessäni paljon lumikasoja! Nyt olisi hyvä hetki leikkiä leikkimielisiä leikkejä lumessa! Nostin korvani pystyyn kuullessani takaani veljeni unenpöpperöisen äänen.
"Säihkepentu mitä nyt?" veli kysyi unenpöpperöisenä.
"Olen menossa leikkimään lumeen, tule sinäkin!" miuun.
Hänen silmänsä kimmelsivät ihmetyksestä mutta hän kuitenkin nyökkyteli. Loikin nopeasti lähimpään lumikasaan ja ja yritän kaivautua siihen. Se oli niin ihmeellistä! Lunta johon ei hukku!
Jänöpentu hiipi varovaisesti lähemmäs.
"Sinähän vilustut!" veli miukuu. Lumikasa kyllä oli kylmä, mutta olin liian lumoutunut lumesta. Kuitenkin putkahdan nopeasti taas ulos lumikasasta turkki aivan lumessa.
silmäni kimmelsivät innosta ja huomasin veljenikin silmiä n kimmeltävän mutta niissä hohkais myös hivenen huolta. Kompuroin nopeasti ulos lumikasasta ja loikkaan veljen niskaan. Veli ähkäisi hämmästyksestä. Nousin kuitenkin nopeasti pois veljen päältä ja loikin toiselle lumikasalle jänöpentu aivan kannoilla.
"Kiivetään kilpaa lumikasan päälle!" vinkaisen ja huomaan kuinka jänöpentu alkaa kivutta samaan aikaan kun minä alan kivutta, tästä tulis tiukkatasto! Olin kuitenkin varma siitä että minä voittaisin! Mutta haluan että jänöpentu voittaa joten annan hänen myös voittaa Kipusin hitaasti eteenpäin ja päästän kollin ensimmäisenä huipulle. Kipuan heti kollin perässä kuitenkin huipulle, pakko myöntää että olimme samanveroisia kiipeilyssä! hengittin henkästyneenä kylmää ulkoilmaa, olin tajunnut vasta äsken kuinka kylmää se oli. Käänsin katseeni taaksepäin ja näin lumoavan näyn: auringonnousun! Mutta kun sain katseeni irti kauniista näytöstä niin tökkään jänöpentua jotta saan hänen huomionsa minuun.
"Jänöpentu, liuutaanko alas vai haluatko enemmin kivutta alas? Minä ainakin aijon sitten liukua!" ehdotan. Jänöpentu ei kuitenkaan vastannut sanoin vaan lähti liikkumaan alas, lähdin heti perään ja olimmekin nopeasti alhaalla.
"Tuo oli kivaa!" miuun. "Mitä leikitään seuraavaksi?" kysyn jänöpennulta.
"Kissaa ja hiirtä!" veli kehrää.
"Minä olen sitten soturi!" miuun ja lähden jahtamaan jänöpentua joka oli lähtenyt oitis karkuun heti kun olin ilmoittanut olevani soturi. Veli oli yllätävän nopea.
"Hidasta! Olet liian nopea!" miuun. Veli hidasti hitusen ja sen ansiosta sain tämän nopeasti kiinni.
"Nyt sinä olet soturi!" hihkun ja lähden karkuun. Juoksen niin nopeasti kuin tassuista lähti. Kuitenkin jänöpentu oli nopea, paljon nopeampi kuin minä ja siitä syystä sai minut nopeasti kiinni. Kuitenkin heti kun hän sai minut kiinni niin lähdin yllätyksekseni kiepumaan kuperkeikkaa kunnes törmäsin jonkun kissan käpäliin.
"Hei säihkepentu! mitäs sinä teet?" kuulen syreenisumun kehräävän äänen sävyn.
"Leikin jänöpennun kanssa!" miuun ja kompuroin pystyyn.
"Täällä on kylmä, ehdotan että menisitte pesään leikkimään tai nukkumaan vielä hetkeksi, olen varma että myöhemmin on lämpimämpää" syreenisumu kehoti. Luikin nopeasti jänpennun luo ja lähdimme pentutarhalle. Pesään päästyämme veli käpertyi vielä nukkumaan mutta minua ei nukkutanut. Joten pysyttelin hereillä. Huomasin yllätäen loimupennun tassutamassa luokseni.
"Tule! Mennään leikkimään tappelua vähän sivummalle!" loimupentu kehotti. Mietin hetken mutta loppujen lopuksi myönnyin seuraaman kollia pesän reunalle.
"Noniin kääny selälesi!" loimupentu miukuu.
"Ei en halua!" murahdan. En halunnut että kolli kynsii minua riekaleiksi. Peräännyn kauemmas kollista kunnes pääsen sammalvuottelle jossa jänöpentu torkuik kiinni kimalaistoiveessa. Vilkaisin nopeasti veljeä ja käperyin tähän kiinni. Torkahdin nopeasti.

Heräsin nopeasti ja tajusin että jänöpentu oli jo lähtenyt. Nousin venyttelen hitaasti ja loikkin ulos pesästä. Löydän yllätäen perhotassun ja loikkin innosta vinkuen tämän luo.
"Leikitään! Leikitään perhopentu!" miuun. "Leikitään soturia ja hiirtä!" vinkun. Perhopentu katseli minua hämillään mutta nyökkytteli hymyillen.
"Selvä Säihkepentu", perhotassu kehrää.
"Sinä olet hiiri!" vinkaisen jja odotan että naaras pääsee pystyyn kohteliaasti, sitten naaras lähti karkuun naurahtaen. Lähdin nopeasti perään ja loikkaisin pitkän loikan, sain naaraan nopeasti kiinni loikkaammalla hänen niskaansa!
//perho :D?

Kohautin lapojani. Toisaalta minullakaan ei oikein ollut muita ystäviä kuin Karjuvirne.
“Ei kyllä minullakaan. Kuuhohteestakin on tullut soturi eikä meillä ole harjoituksia ja nyt oli tämä sairaus”, sanoin poiketen hieman aiheesta.
“Olet onnekas, kun parannuit. Joinakin hetkinä vaikutti siltä, ettei se ollut todennäköistä”, Karjuvirne sanoi ja katsoi minuun ihan hetken ennen kuin jatkoi taas polun tarkkailua. Astelin kollin vierellä ilmeettömänä.
“Luulin itsekin, että loppu oli lähellä. Oikeasti”, nau’uin ja katsoin vanhempaa soturia. Olin monena hetkenä - varsinkin huonoimpina hetkinä, kun olin oksentanut monta kertaa ja saanut yskän puuskia alituiseen - luullut, että kuolisin. Olin jopa pelännyt kuolevani. En siksi, että pelkäsin menettää elämäni, pelkäsin vain menettää Karjuvirneen. Olin myös tajunnut rakastavani tätä mutta en vieläkään päässyt selville siitä oliko rakkaus romanttista vai platonista. Päässäni alkoi käydä sellainen ajatusten surina, että pian en voisi lopettaa, jos en kääntäisi ajatuksiani pois tästä aiheesta.
“Olet minulle tosi tärkeä”, maukaisin. Koitin pitää ääneni vakaana mutta se tärisi hiukan. Halusin vain sanoa tuon lauseen kollille. Hänen piti minun mielestäni tietää se.
//Karju?

"Minä söin.. Kottaraisen haukkatassun kanssa!" miuun irvistellen kivusta. "Vaikka tiedän hyvin olevani allerginen linnuille.." lisään vähän nolona mutta niin hiljaa että leimusilmä ei ehk edes kuulisi. Leimusilmä katseli minua hetken hölmistyneenä mutta alkoi sitten tunnustella vatsaani.
"En edes tiennyt, Miksi et ole kertonut minulle aiemmin?" leimusilmä uteli. En katsonut mestariani silmiin. Kolli oli ilmeisesti kuullut sanani.. Miksi oi Miksi olin niin hiirenaivoinen? Työnsin kynteni ulos ja raastoin sammalia vuottessani, ulahdin kivusta kun koski aivan kunnolla.
"Onko meillä mitään yrttejä mikä auttaisi" miukaisin nolona.. "Ja onhan sitä tarpeeksi etten vain tuhlaa niitä turhuuksiin..? Jos niitä on vaarallisen vähän niin minä kestän kivun!" vinkaisen kivusta mutta kuitenkin yritän näytää urheaa naama. Toivottavasti se riitäisi saamaan leimusilmän ymmärtämään että en tarvinnut taikka ansainnut yrttejä. Nostin päätäni hennosti mutta lasken sen nopeasti maahan ja köyristän selkääni. Silmäni samenevat kivusta ja yritän saada ymmärtää miksi tämä oli tapahtunut juuri silloin kun meillä ei ollut varaa tuhlata yrttejä turhuuksiin!
//leimu? Tönkkö :/

Tuntui, etten saattanut hengittää. Tuntui siltä, että keuhkoni oli revitty ulos kehostani ja yritin nyt haukkoa ilmaa kuin maalle joutunut kala. Oikeastihan tietenkään niin ei ollut.
“Oli hänen aikansa mennä, ja sinulla on vielä niin paljon, jonka edestä elää ja mitä kokea”, kähisin hiljaa Sädesäihkeen korvaan, kun hän oli vaikeroinut siitä, miten olisi halunnut kuolla emonsa puolesta. Olisin minäkin halunnut kuolla Sypressikuiskeen puolesta ja silloin pentuaikanani isäni puolesta. Tuska riipi sisintäni.
“Minulla ei ole enää ketää”, mutisin itsekseni ja annoin kyynelten valua poskiani pitkin pienenä virtana. Tiesin, etten voisi pidätellä niitä, joten en edes halunnut yrittää. Sädesäihke huokaisi. Katsoin kollia hiljaa niiskauttaen nenääni pari kertaa. Oli minulla sentään hänet, mutta kuinka kauan?
“Etkö halua olla isäsi kanssa? Tai Syreenisumun tai Jänöpennun ja Säihkepennun? He ovat sentään perhettäsi ja minä vain ystäväsi”, tokaisin hiljaa ääni väristen. Katsoin ystävääni silmät kosteina. Perhe oli parhain tuki, tai nii minä olin kuullut joskus sanottavan.
“Tässä on hyvä”, Sädesäihke naukaisi, eikä katsonut minua päin. Mitäköhän kolli mahtoi miettiä? Olisiko se vain Sypressikuiskeesta vai olisiko hänen mietteissään myös muuta. Käänsin katseeni pois hänestä. Miksi minä edes tuijotin? Mieleeni palasi se, miten isäni oli sanonut meitä yhteensopiviksi. Mahtoiko hän edes puhua totta? Sehän oli ollut vain uni, olinko edes oikeasti tavannut häntä? Entä jos se oli vain uni, ja unessa hän uskotteli ettei se ollut uni, jotta en tajuaisi sitä? Pudistelin päätäni. Nyt sekoitin myös itseni.
“Nyt tekee mieli ruokaa”, naukaisin yhtäkkiä. Se tuntui kummalta. Kaikki suru, katkeruus ja tuska oli poissa. Tuijotin vain hämmästynyt katse kasvoillani ulos pesästä. “Tekee mieli jotain oikein makoisaa.”

//Säde?

Tuijotin silmät suurina Käärmekultaa. En pystynyt katsomaan emoani, joka oli juuri menehtynyt silmiemme edessä. Painauduin naaraaseen kiinni ja annoin itseni alkaa nyyhkyttämään. En pystynyt ymmärtämään, että oma emoni, joka oli synnyttänyt minut, kasvattanut minut, opettanut minulle tärkeitä asioita ja vaikka mitä muuta, oli kuollut.

Surin koko yön aukion keskelle kannetun ruumiin ääressä. Ikävä tunne vaivasi minua ja halusin vain pois siitä ja sen läheisyydestä. Tungin naamani Sypressikuiskeen ruhon karvojen sekaan ja koitin saada siemauksen hänen hajuaan.
“Lupaan emo, lupaan, että olen aina urhea”, mutisin hiljaa. Aurinko oli jo pikkuhiljaa nousemassa ja joutuisin ihan pian lopullisesti eroon emosta ja hänen vienosta tuoksustaan, joka oli melkein kokonaan kadonnut kuoleman löyhkään. Nousin hitaasti ylös ja katselin ympärilleni. Kissat kulkivat hiljaisina aukion reunoilla. Kyyristyin takaisin emoni puoleen. Kosketin hänen nenäänsä ja poskeaan nenälläni. Tämä oli niin epäreilua!
“Rakastan sinua, emo. Koitan kertoa kaiken Käärmekullalle sitten, kun on sopiva hetki. Olit oikeassa. Rakastan häntä, kumppanimielessä”, kuiskin ja nousin sitten. Laahustin soturien pesään pysähtymättä kertaakaan. En puhunut kellekkään ja menin vain nukkumaan.

Herättyäni matkustin hitaasti Käärmekullan luokse parantajan pesälle. Makasin ystäväni vieressä. Kiehnäsin hieman lähemmäs naarasta mutta varoin kuitenkin hänen haavojaan.
“Minulla on niin ikävä häntä”, maukaisin surkeana ja huiskaisin häntääni. Olin niin vihainen, turhautunut, surullinen ja toivoton, että oli vaikea yrittää tehdä mitään. Kokoajan tuntui siltä, että olisin räjähtämäisilläni. Epämukava olo oli alkanut, kun olin saanut tietää Sypressikuiskeen elävän viimeisiä hetkiään ja se oli vain voimistunut hetki hetkeltä. En halunnut elää ilman emoa.
“Tämä on niin epäreilua. Toivon… toivon, että olisin itse kuollut ettei emon olisi tarvinnut”, puuskahdin ja yritin piilottaa pääni jonnekin tassujeni sekaan.
//Käärme?

Jänöpentu otti ensimmäisen henkäyksensä ilmaa. Hänen ympärillään tuntui kylmältä ja inhalta. Hän alkoi heti vinkumaan. Hän tunsi pari pontevaa nuolaisua turkillaan ja sitten hänet siirrettiin emon vatsan turviin. Pieni vastasyntynyt kolli kulki heti kohti maidon hajua ja alkoi imeä maitoa. Emon ja maidon lämpö antoivat hänelle onnen tunnetta. Mikään ei voisi mennä paremmin. Hän pian tunsi lähistöllään myös toisen pennun lämmön. Hän ei ollut huomannut sitä aikaisemmin. Hän yritti mönkiä parhaansa mukaan kohti toista pentua. Hän saisi siitäkin lämpöä.
Hän huomasi olleensa oikeassa, kun saavutti toisen pennun. Toisen pennun lämmin keho antoi hänelle myös lämpöä. Hän tunsi myös hetken ajan kolmannen pennun lähellään, mutta se ei ollut niinkään lämmin. Jänöpentu ei ollut tosin varma oliko tämä edes ollut pentu? Se oli tuntunut muihin verrattuna paljon kylmemmältä ja miksi se sitten oli kadonnut?
Jänöpentu päästi taas vinkauksen. Hän mönki lähemmäs emoa. Tämän lämpö ympärillään mikään paha ei tuntunut mahdolliselta. Mitään pahaa ei tuntunut olevan edes olemassa. Mitä muka olisi voinut tapahtua? Kaikkein pahin asia, mitä pikkuruinen kolli saattoi kuvitella oli se, että emo vain katoaisi joku päivä. Hän ei saisi enää emon lämpöä ja maitoa. Hän jäisi ilman sitä kaikkea hyvää minkä tiesi. Kolli ei kuitenkaan ajatellut asiaa sen enempää. Hän vain eli hetkessä. Nyt hänellä oli turvaa, maitoa ja lämpöä ja sen enempää hän ei mielestään tarvinnut.
Jänöpentu tunsi muiden suurten kissojen askelien tärisyttävän maata. Hän tunsi miten maa aina värähteli hieman hänen allaan, kun joku kulki lähellä. Pentu mietti, miksi kissat kulkivat siinä edes takaisin koko ajan. Mikä idea heidän oli vain rampata siinä tekemättä mitään? Eikö heidän tehnyt mieli olla oman emonsa kanssa? Eivätkö he halunneet maitoa?
Pentu keksi ajatuksen, josta ei ollut kamalan mielissään. Entä jos nämä kissat yrittivät viedä hänen emonsa! Jos he halusivat varastaa kaikki hänen maitonsa, ja olivat suunnitelleet kaappaavansa pikkuruisen pennun emon heti, kun se olisi mahdollista. Hän painautui taas lähemmäs emoa. Hän ei antaisi emon mennä, niin ei vain saisi tapahtua.

Jänöpentu makasi sammalilla emonsa Sypressikuiskeen vatsan suojissa. Hän tunsi suuremman kissan lämmön ja myös sisarensa lämmön. He lämmittivät pienoista kollia ja saivat hänet tuntemaan olonsa niin rakastetuksi. Se oli parhain tunne maailmassa - tai niin pieni Jänöpentu oli ainakin päättänyt mielensä perukoilla. Hänestä se vain oli ihana tunne ja hänen oli vaikeaa ajatella mitään sen ihanampaa.
Jänöpentu kuitenkin tunsi yhden inhottavimmista pienen pennun tunteista, kun hän lähti tutkimaan ympäristöään pienet silmänsä vielä ummessa hapuillen pikkuruisilla etutassuillaan suuntaan ja toiseen yrittäen kannatella päätään, mutta se oli niin kamalan painava! Piskuinen kolli tunsi nälkää, se oli inhottavin ja yksi ainoista tunteista rakkauden ja kylläisyyden kanssa, mitä hän tiesi. Jänöpentu ei voinut uskoa, että oli olemassa tunnetila myös nälälle, miten kukaan saattoi kestää sitä?
Jänöpentu päästi pienen vinkaisun, koska oli onnistunut harhautumaan kauas emon viereltä - tai hänestä se tuntui pitkältä etäisyydeltä. Pelko emon katoamisesta paloi hänen sisällään, kun hän hapuili pienillä tassuillaan ja miukui hentoisella äänellä yrittäen löytää emon vatsan ja täten myös lämmön ja maidon. Pian hän tunsi suuren käpälän - jopa itseään suuremman - työntävän häntä hellästi, kunnes hän oli taas emon vatsan vierellä. Hän päästi pienen onnellisen ynähdyksen ja ryhtyi kääntymään niin, että hänen kasvonsa olisi emon vatsaa päin.
Jänöpennun päästyä kääntymään, hän suuntasi heti kohti maitoa. Hänen suden nälkänsä täytyisi laannuttaa! Pentu siis etsi nisän ja alkoi imeä maitoa onnellisena, kunnes oli viimein kylläinen. Se oli myös yksi parhaimmista tunteista, kun oli kylläinen. Se tunne sekoitettuna emon ja sisaren lämmön tuomaan onnen ja rakkauden tunteen sai Jänöpennun sisimmän pakahtumaan ilosta. Oliko elämässä mitään sen parempaa? Ei varmasti ollut!
Jänöpentu möngersi vielä hetken ja asettui sitten makuulle emon vatsan suojiin sisarensa kylkeen painautuen. Hän kuuli hieman isompien kissojen äänähdyksiä, mutta ei osannut vielä tulkita niitä. Ehkä hän kuitenkin joku päivä ymmärtäisi, mitä ne tarkoittivat? Ehkä emo opettaisi sen hänelle vielä joskus? Pennun ei kuitenkaan tarvinnut jäädä miettimään asiaa, hänen elämänsä oli hyvin juuri sillä hetkellä. Ei hänen tarvitsisi muuttaa mitään. Siinä emon suojassa kylläisenä oli juuri hyvä olla.

Jänöpentu päästi vinkaisun. Hän oli nähnyt unta, jossa hän oli mönkinyt kaikkialla, mutta emoa tai siskoa ei löytynyt mistään. Paniikki oli täyttänyt pienen pennun ja nyt hän pelkäsi, että uni oli käynyt toteen. Hän hapuili pienillä etutassuillaan vikisten ympärilleen. Aluksi, hän luuli oikeasti elävänsä untaan, koska ei löytänyt siskoaan tai emoa, mutta pian se suuri tassu veti hänet taas emon vatsan vierelle. Pentu päästi onnellisen äännähdyksen ja käpertyi emonsa vierelle. Hän kuuli taas miten tämä mutisi jotain hänelle, mutta ei saanut siitä selvää, mutta ei hänen kyllä tarvinnutkaan.
Jänöpentu hierähti selälleen niin, että hänen pehmeä vatsansa oli täysin kaikkien näkyvillä. Hän makoili kehräten ja nukkui puolittain. Kuitenkin lähistöllä kulki isompia kissoja niin, että maa hänen allaan värähteli heidän askeltensa voimasta. Pieni pentu tunsi värähtelyt suurina maanjäristyksen omaisina värähdyksinä ja päästi vinkaisun pyrkien taas oikein päin. Hän onnistui kierähtämään ympäri ja mönki heti emonsa vierelle painautuen tämän vatsaa vasten.
Jänöpentu yritti nostaa päätään, kun isojen kissojen raskaat askeleet kaikkosivat. Pieni kolli tunsi itsensä nälkäiseksi. Hän lähti suunnistamaan emon vatsan vierellä yrittäen löytää nisän, jotta pääsisi imemään hieman maitoa. Hän kulki hetken, kunnes osui yhden kohdalle ja ryhtyi aterioimaan. Hänen nälkänsä täytyi laannuttaa pikimmiten! Kolli tunsi itsensä todella onnekkaaksi. Hänellä oli emo ja pentuetoveri, joiden kanssa olla. Ja nyt, kun hän oli taas kylläinen hänen onnensa kasvoi kasvamistaan. Hän sai vain maata ja uinua, oliko mitään sen parempaa edes olemassa?

Jänöpentu kuuli isompien kissojen puhetta. Hän alkoi viimein ymmärtää siitä vähäsen. Hän ymmärsi, että he puhuivat jotain jostain lehtikadosta ja jotain riistasta. Pieni kollipentu ei kuitenkaan tiennyt varsinaisesti, mitä ne olivat tai tarkoittivat, joten hän ei oikein tiennyt, miten reagoida isojen kissojen puheeseen. Ei häntä kyllä kamalasti kiinnostanut näiden puheet. Jos emo pysyisi hänen luonaan ja hänellä olisi aina pääsy maidon luokse, pienellä Jänöpennulla ei ollut mitään hätää.
Jänöpentu kuuli lisää puhetta ja pian paikalla oli useampi kissa - tai niin pentu päätteli äänien perusteella. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, vaikka ei ymmärtänytkään pääasiassa mistä vanhemmat kissat höpöttivät. Hän kääri häntänsä pienen kehonsa vierelle ja painautui lähemmäs emoaan. Lämpö imeytyi hänen kehoonsa ja hän päästi pienen tyytyväisen äännähdyksen. Kuitenkaan nuoren kollin emosta ei huokunut enää se sama lämmön ja maidon tuoksu. Hänestä huokui… kipu?
Jänöpentu inahti hieman ja työntyi emoa vasten tiukemmin. Auttaisiko hänen läsnäolonsa vai pahentaisiko se vain asiaa? Kolli kuuli Sypressikuiskeen kehräävän, joka riitti hänelle vastaukseksi. Naaras oli iloinen ja se oli hänelle tärkeintä.

Jänopentu avasi silmänsä väsyneenä. Hän katsoi vierellä makaavaansa kissaan. Se ei ollut emo. Jänöpentu oli tajunnut sen lähes heti, kun kissa hänen vierellään oli vaihtunut.
Jänöpentu muisti hetken edelleen niin elävästi. Yhtäkkiä hänen ympärillään oli ollut niin monen eri kissan hajuja, ettei kolli ollut edes ollut varma oliko kaikki se vain ollut hänen kuvitelmaansa. Sitten yhtäkkiä Sypressikuiskeen hengitys oli lakannut ja hänen kehonsa oli alkanut jäähtyä. Pienen Jänöpennun sisukset olivat tuntuneet kääntyvän ympäri hänen sisällään.
Jänöpentu katsoi kissaa vierellään ja huokaisi. Hän ei ollut saanut enää makoisaa maitoa, vaan hänelle oli syötetty jotain kummaa mönjää. Kolli olisi halunnut ennemmin syödä vielä maitoa, mutta jos se ei ollut vaihtoehtona, oli kai parempi vain syödä mukisematta.
Kolli siristeli silmiään katsellen pentutarhan seiniä hiljaa. Maailma näytti kyllä ihmeelliseltä, mutta ei tuntunut yhtä samalta, kuin silloin, kun emo oli ollut vielä hänen vierellään. Silloin mikä vain oli tuntunut mahdolliselta. Oli tuntunut myös siltä, että mikään ei olisi koskaan voinut mennä pieleen. Miksi kaikki oli sitten mennyt pieleen? Pieni kolli ynähti hiljaa. Ehkä hänen pitäisi pitää hänen positiivinen asenteensa? Sitähän emokin olisi varmasti halunnut, eikö?
Jänöpentu yritti nousta tassuilleen. Nekin olivat kasvaneet. Pieni kolli oli tottunut pieniin tassuihin, mutta kun tassut olivat suuremmat, oli enemmän tasapainoa. Hän yritti pyrkiä pystyyn, mutta pää tuntui edelleen painavalta ja hän kellahti kumoon lähes heti. Hänen sisarensa Säihkepentu liikahti hänen vierellään ja kääntyi sitten vain toiseen suuntaan edelleen unessa. Jänöpentu ei ollut varma oliko naaras vielä avannut silmiään lainkaan.
“Jänöpentu?” kissa kollin vierellä naukaisi yllättäen.
“Se on minun nimeni”, hän vastasi hymyillen. Naaras hänen vierellään hymyili takaisin. Jänöpentu tutkaili naarasta hieman. Jokin hänessä näytti hieman kummalta ja pian kolli tajusi, että tältä puuttui yksi tassu täysin. Kuitenkin pentu vältteli tuijottamista. Ei hänkään pitäisi siitä, jos hänen erilaisuuksiaan töllöteltäisiin kuin pööllö.
“On mukava nähdä, että päätit avata jo silmäsi. On vain harmi, ettet päässyt näkemään emoasi lainkaan, mutta hän tarkkailee kyllä sinua ja Säihkepentua Tähtiklaanista”, naaras naukaisi lempeästi. Pieni kollipentu katsoi häneen onnellisena. Sentään hänellä oli joku pitämässä hänestä huolta ja lohduttamassa häntä.
“Onneksi minulla on sentään Säihkypentu, ja sinä”, hän naukaisi ajatuksensa ääneen. Naaras kehräsi.
“Niin, ja Aurinkoroihu, Sädesäihke ja Syreenisumu”, naaras jatkoi listaamista. Jänöpennun silmät levisivät.
“Niin paljon kissoja!” hän henkäisi ihmeissään. tabbykuvioinen naaras naurahti hellästi ja silitti hännällään Jänöpennun selkää hymyillen kollille hennosti.
“Kyllä vain, ja he kaikki välittävät sinusta kovasti. He ovat isäsi ja vanhemmat sisaruksesi”, naaras selitti hänelle. Jänöpentu nyökytteli hiljaa edelleen silmät suurina ihmetyksestä.
“Mikä sinun nimesi sitten on?” hän kysyi lopulta. Kolmijalkainen naaras räpytteli silmiään hetken ajan.
“Anteeksi, unohdin esitellä itseni. Minä olen Kimalaistoive. Olen hoitanut sinua siitä lähtien, kun Sypressikuiske menehtyi”, naaras naukui ripeästi. Jänöpentu nyökytteli.
“Miten kaunis nimi”, hän naukaisi hymyillen. Kimalaistoive kehräsi.
“Kiitoksia pienokainen”, hän kehräsi ja silitteli taas hännällään Jänöpennun selkää. Kolli laskeutui taas makuulle. Hän sulki silmänsä ja alkoi kuvitella niitä kissoja, jotka Kimalaistoive oli maininnut. Oliko hänellä tosiaan niin paljon sukulaisia? Niin paljon perhettä!

Jänöpentu katsei Loimupentua. Kolli oli Jänöpentua ja Säihkepentua vanhempi ja leikki jo paljon enemmän, kuin pesätoverinsa. Hän saattoi moneen kertaan kysyä Kimalaistoiveelta Milloin Jänöpentu ja Säihkepentu olisivat tarpeeksi vanhoja leikkimään hänen kanssaan, ja kun Kimalaistoive vastasi, että siinä saattaisi vielä kestää, Loimupentu monesti leveili sillä, miten hän oli jo niin iso verrattuna kahteen muuhun pentuun.
Jänöpentua ei toisen pröystäily haitannut. Jos leveily sai kollin iloiseksi, nuori pentu ei nähnyt mitään väärää antaa hänen vähän lesoilla. Olisiko sillä muka niin väliä, olihan Loimupennun leveilyssä kuitenkin jotain perää. Olihan tummanoranssi kolli sentään heitä isompi, vanhempi ja vahvempi. Se vain kävi järkeen.
Jänöpentu nousi huterasti istuma-asentoon. Hän katseli siinä kohtaa, jossa Kimalaistoive yleensä makasi. Naaras ei ollut siinä nyt. Kolli ei ollut varma mihin ikikuningatar oli kadonnut, mutta saattoi vain olettaa, että tämä oli mennyt syömään tai haukkaamaan happea.
“Joko voit tulla leikkimään?” Loimupentu kysyi yhtäkkiä. Vanhemman kissan katse poltteli Jänöpennun turkkia ja sai tämän melkein suostumaan silkasta pelosta. Ei hän tiennyt miten vanhempi pentu oikeasti käyttäytyisi. Ei Jänöpentu toki olettanut tämän hyökkäävän kimppuun tai olevan hänelle ilkeä, mutta koskaan ei voinut olla täysin varma.
“En vielä. En ole vielä tarpeeksi iso leikkimään kanssasi”, harmaanruskea pentu naukaisi räpäyttäen silmiään anteeksipyytävästi. Säihkepentu hänen vierellään päästi pienen äänähdyksen ja kääntyi kyljellään edelleen unessa.
“Sanotko, ettet uskalla leikkiä kanssani? Vaikka häviäisitkin heti, ei se tarkoita, että sinun ei pitäisi leikkiä kanssani”, Loimupentu naukui tuhahtaen hiljaa. Jänöpennusta tuntui pahalta. Ei hän halunnut pahoittaa vanhemman kollin mieltä. Ei hän halunnut, että Loimupentu suuttuisi hänelle.
“Olen pahoillani, en vain usko olevani tarpeeksi iso niin rajuihin leikkeihin. Saattaisit vahingossa talloa minut”, Jänöpentu naukui hiljaa ja katsoi kollia surkeana.
“Väitätkö, että minulla on huono näkö, ja etten osaisi väistää sinua?” Loimupentu kysyi haastavasti painaen etutassuaan kovaa maata vasten, kuin olisi yrittänyt luoda maanjäristyksen tyhjästä.
“En toki! Minä vain pelkään, etten ole vielä tarpeeksi hyvä leikkimään kanssasi. Minähän olen vielä pieni ja heiveröinen pentu, eikö vain?” Jänöpentu vähätteli itseään yrittäen saada Loimupennun paremmalle tuulelle. Vanhempi pentu siristi silmiään ja tuijotti Jänöpentua hetken liikkumatta, kuin arvioiden kuinka totta harmaanruskea pentu puhui. Lopulta Loimupentu vain tuhahti ja käänsi katseensa keskittyen taas leikkimiseen. Jänöpentu huokaisi helpotuksesta. Hän oli onnistunut välttämään riidan kollin kanssa, joka oli hänelle suuri askel. Hän halusi olla koko klaanin parhain sovittelija, jotta voisi joku päivä tulla päälliköksi ja pitää sopusoinnun ikuisesti metsän ja nummen yllä!
Jänöpentu nousi nyt istuma-asennosta seisaalleen. Viimeisimmät auringonnousut hän oli vain harjoittanut tasapainoaan. Kolli oli alkanut jo oppia miten pitää koko keho tasapainossa, mutta oli edelleen varovainen. Hän ei halunnut turhia reissuja parantajan pesälle, kun siellä oli ilmeisesti sillä hetkellä paljon potilaita.
Jänöpentu otti varovaisia askelia eteenpäin ja lähes kellahti kumoon, kun Kimalaistoive ilmaantui yhtäkkiä pesään säikäyttäen nuoren pennun. Jänöpentu heilui tassuillaan etsien tasapainoa, ja kun hän viimein sai itsensä taas tasapainoon, hän katseli sisään tullutta ikikuningatarta karvat pörrössä. Kuinka naaras muka pysyi pystyssä vain kolmella tassulla, kun hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä neljällä.
Jänöpentu istahti takaisin maahan. Hänen ei tehnyt mieli yrittää harjoitella, kun kaikki tuntuivat katsovan. Vaikka häntä ei yleensä haitannut se, että muut katselivat, jotenkin häntä inhotti ajatella, että muut arvostelisivat mielessään sitä miten hän suoriutui. Nuori kolli pudisteli päätään. Mitä hän oikein ajatteli? Nämä kissat olivat hänen klaanitovereitaan, he eivät arvostelisi häntä ja haukkuisi häntä ilman syytä.
Jänöpentu huiski häntäänsä maata pitkin. Hän katsoi Kimalaistoiveeseen, joka asettui hellästi Säihkepennun vierelle. Nuori naaraspentu nosti päätään unisena, siirtyi lähemmäs Kimalaistoivetta ja meni taas unille. Jänöpentu hymyili hiljaa. Hänen sisarensa oli niin ihana. Kolli tulisi aina pitämään hänestä huolta. Hän haluaisi aina katsoa tämän perään.

Jänöpentu tepasteli edestakaisin pentutarhassa. Hän oli oppinut kävelyn jo hyvin, mutta halusi silti harjoittaa itseään. Hänen täytyisi olla ahkera ja pitää itsestään huolta. Hänen tulisi olla oppilaaksi tullessaan jo valmiiksi taitava. Hän halusi osata niin paljon kuin mahdollista. Kolli halusi tehdä perheensä ylpeäksi!
Jänöpentu kääntyi katsomaan, kun joku hänelle tuntematon kissa asteli sisään pentutarhaan. Se oli vaaleanruskea naaras. Hänen turkkinsa oli sekaisin ja hän oli täynnä ruhjeita. Myöskin hänessä haisi voimakkaasti yrtti ja hänen haavoihinsa oli levitelty jotain tahnaa. Jänöpentu tepasteli kohti naarasta silmät suurina ja kimmeltäen. Tämän kissan täytyi olla taitava soturi ja omistautunut klaanilleen!
“Ai hei Jänöpentu!” naaras naukaisi katsoen nuorta kollia suoraan silmiin ja samalla hymyillen. Jänöpentu katsoi naarasta ihmeissään. Tiesikö kaikki hänen nimensä etukäteen?
“Hei! Mistä nuo haavat ovat tulleet?” Jänöpentu kysyi kiinnostuneena. Myös salvat vaikuttivat kiintoisilta. Ne auttoivat parantamisessa ja olivat niin tärkeitä klaanille. Voi mitä kaikkea kolli halusikaan oppia!
“Ai nämä? Taistelin Lehtomyrskyn kanssa kettua vastaan. Ja tosiaankin, minun nimeni on Käärmekulta. Tulin vilkaisemaan miten sinä ja sisaresi voitte. Olin emonne kanssa hyvin läheiset ja halusin kertoa hänestä jotain teille, mutta minulla onkin kiire tarkastuttamaan haavani, joten jos haluatte kuulla enemmän Sypressikuiskeesta, kysykää pois vain, kun näätte minut jossain. Kerron hänestä mielelläni”, naaras naukaisi hymyillen ja tepasteli sitten Jänöpennun ohi kohti Säihkepentua, joka tökki maassa makaavia roskia.
Jänöpentu seurasi hiljaa, miten Käärmekullaksi itsensä esitellyt naaras puhui hänen sisarelleen ja tassutti sitten taas Jänöpennun ohitse kohti pentutarhan uloskäyntiä. Kollia mietitytti kuinka monta kissaa klaanissa todella oli. Hän oli tavannut Kimalaistoiveen mukaan vain pienen määrän koko klaanin kissoista ja naaras oli selittänyt hänelle eri klaanitovereistaan, mutta nuori Jänöpentu ei ollut oikein pysynyt kärryillä. Kaikki vaikutti niin suurelta niin pienelle kissalle. Ja ajatuskin siitä, että katoaisi kaikkien niiden kissojen sekaan niin, ettei häntä enään löydettäisi oli karmea. Miten Jänöpentu tulisi koskaan edes oppimaan klaanitovereidensa nimet!
Jänöpentu käännähti ja tepasteli Kimalaistoiveen luokse.
“Kimalaistoive! Kuinka monta kissaa klaanissa on?” kolli kysyi hermostuneena. Kuningatar pohti hetken.
“En ole varma, mutta monta meitä on”, hän naukaisi leppoisasti. Jänötassun tassuja syyhysi lähteä katsomaan.
“Voinko mennä ulos? Haluaisin nähdä?” hän pyysi katsoen tabbykuvioista naarasta silmät suurina.
“Et valitettavasti. Olet vielä liian pieni, ja ulkona on kylmä. Voit lähteä tutkimaan leiriä, kun olet kasvanut vielä vähäsen”, kuningatar naukui pudistellen päätään hitaasti. Jänöpentu huokaisi. Tätä hän oli juuri pelännyt. Kuinka hän koskaan oppisi tuntemaan kaikki klaanitoverinsa, jos ei pääsisi edes koskaan tapaamaan heitä! Hän tökkäsi etutassullaan maassa olevaa sammalhippua. Ei hän jaksaisi edes leikkiä juuri nyt.
“Haluatko leikkiä jotain yhdessä Jänöpentu?” Säihkepentu kysyi katsoen veljeensä silmät säkenöiden. Jänöpentu hymyili lempeästi.
“Ei minun tee juuri nyt mieli leikkiä, mutta voin vaikka heitellä sinulle sammalpalloa ja sinä nappaat sen, jos se kelpaisi?” hän kysyi. Säihkepentu nyökkäsi iloisesti. Molempien pentujen katseet siirtyivät Kimalaistoiveeseen. Naaras naurahti hiljaa ja nousi seisaalleen.
“Hyvä on, hyvä on. Minä haen sitä sammalta”, naaras naukaisi hellästi hymyillen ja lähti tassuttamaan ulos pentutarhasta.
Jänopentu istahti alas odottamaan ikikuningattaren paluuta. Kolli katseli hiljaa pesän suuaukkoa ajatellen, että hetkenä minä hyvänsä tämä palaisi takaisin sammalta mukanaan.
Harmaanruskea kolli jännittyi, kun sisäänkäynti kahisi. Kuitenkin sisälle saapui vain Loimupentu. Hän vilkaisi Jänöpentuun hiljaa ja tassutti ohitse samalla tönäisten kollia ohi mennessään. Jänöpentu ajatteli, että se oli varmasti vain vahinko, eikä ollut mitään syytä suutahtaa. Hän hengitti syvää ja katsoi vanhempaa pentua hiljaa.
“Hei Loimupentu! Mitäs teit ulkona? Olitko kenties seikkailulla tai ehkä jopa leikkimässä?” Jänöpentu naukaisi. Loimupennun katse käännähti salamannopeasti pesätoveriinsa. Hän siristi silmiään ja virnisti sitten.
“En minä ‘leikkinyt’. Minä harjoittelin kuin soturioppilaat! Minä olin tietysti kaikkia muita taitavampi”, kolli kehuskeli. Jänöpentu kehräsi.
“Sepä hienoa! Sehän tarkoittaa, että klanillamme on oikein kirkas tulevaisuus”, pentu naukaisi iloisesti. Loimupentu katsoi häntä hetken ja tuhahti sitten mennen omille makuualusilleen ja sukien turkkiaan.
Jänöpentu käänsi taas katseensa ulos. Tulisiko Kimalaistoive pian takaisin? Eihän hänelle ollut sattunut mitään? Kai naaras kuitenkin oli kunnossa? Ei kai parantajat olleet kieltäytyneet ja lähettäneet kolmijalkaista naarasta yksin metsään etsimään heille sammalta? Sehän olisi aivan kamalaa! Pienen harmaanruskean kollin turkki väreili, kun hän odotti ja yritti tarkkaan kuunnella ja haistaa, milloin Kimalaistoive tulisi.
Jänöpennun korvat värähtivät, kun hän kuuli taas uudet askeleet. Hän kuunteli tarkkaan ja yritti tunnistaa kelle ne kuuluisivat. Kuitenkaan hän ei onnistunut siinä, ennen kuin Kimalaistoive oli tullut jo sisään sammalpallo hampaissaan. Kollipentu kehräsi ja loikki ikikuningatarta vastaan.
“Tulithan sinä! Kiitos, kun hait sammalet!” Jänöpentu naukui innoissaan. Kimalaistoive laski sammalpallon maahan Jänöpennun tassujen eteen.
“Eihän se nyt mikään suuri homma ole”, naaras naukaisi ja hymyili. Jänöpentu tarrautui suullaan sammalpalloon ja lähti kohti Säihkepentua. Hänen sisarensa odotti innoissaan, kun kolli tepasteli sammaleet mukanaan häntä kohti.
“Oletko valmis?” Jänöpentu sopersi sammalten takaa. Säihkepentu nyökytteli. Kollipentu hymyili sisarelleen. Hän meni valmiiksi, loikkasi ilmaan ja heitti sammalpallon. Säihkepentu juoksi sen perään ja nappasi sammalpallon juuri ennen kuin se tipahti maahan. Jänöpentu kehräsi. Säihkepentu tassutti takaisin ja laski sammalpallon maahan veljensä tassujen
Jänöpentu tarrasi kiinni sammalpallosta taas. Hän kyyristyi, ponkaisi ja heitti pallon taas ilmaan. Säihkepentu pinkaisi sen perään nopeasti koko ajan pitäen katseensa pallossa. Harmaanruskea kolli katsoi kiinnostuneena, kun hänen sisarensa nappasi etutassullaan pallon ilmasta ja nappasi sen sitten suuhunsa.
“Tuo oli mahtavaa!” Jänöpentu huudahti, kun Säihkepentu lähti taas tulemaan häntä kohti. Naaraan silmät säkenöivät, kun hän oli saanut kehuja. Loimupentu tuhahti ja pyöräytti silmiään nuoremmalle pentukaksikolle.
“Minä olisin pystynyt paljon näyttävämpään nappaukseen”, kollipentu naukaisi ja katsoi haastavasti Säihkepentua ja Jänöpentua. Säihkepentu katsoi kolliin häntäänsä heittäen. Hän räpäytti hitaasti silmiään ja näytti pohtivan mitä sanoa isottelevalle kollille.
“Varmasti olisitkin, olethan sinä meitä molempia sentään vanhempi, mutta minusta Säihkepennun suoritus vain oli vaikuttava ja ajattelin kehua häntä”, Jänöpentu naukui, ennen kuin hänen siskonsa kerkesi sanoa mitään. Loimupentu nyökkäsi hitaasti. Kolli taisi olla hieman hämmentynyt siitä, että kaksi muuta pentua ei ollut suuttunut tai alkanut pelätä vaan sen sijaan oleet kuin hänen puolellaan.
Jänöpentu käänsi selkänsä Loimupennulle ja katsoi sisartaan, joka teki samoin.
“En jaksa leikkiä, minua väsyttää. Voit pyytää Kimalaistoivetta heittämään palloa sinulle, jos vielä itse haluat jatkaa”, nuori kolli naukaisi. Säihkepentu nyökkäsi ja Jänöpentu siirtyi heidän sammalpedilleen makuulle sulkien silmänsä.

Jänöpentu avasi silmänsä ja katseli hiljaa pentutarhan hämäriä seinämiä. Aurinko ei ollut vielä kunnolla noussut ja nuori kolli kuuli, miten harvat soturit alkoivat valmistautua aamupartioon. Kolli pohti millaista se olisi. Olisiko inhottavaa herätä niin aikaisin partioimaan rajoilla vai päin vastoin? Olisiko se sittenkin kivaa ja virkistävää päivän aluksi?
Harmaanruskea pieni kolli kuulosteli ulkona kuuluvia ääniä. Lumi narskui kissojen tassujen alla ja he juttelivat hiljaisilla äänillä toisilleen vältellen herättävänsä ketään. Kolli ei tunnistanut äänistä yhtäkään ja se harmitti häntä. Hän olisi kovin halunnut arvailla ketkä olivat mukana aamupartiossa, ja sitten myöhemmin kysyä oliko ollut asiassa oikeassa. Kuitenkin pentu vain laski päänsä ja katseli pimeää pentutarhaa.
Jänöpennun korvat nousivat pystyyn, kun hän näki auringon ensisäteiden tunkevan sisään pentutarhaan. Hänen silmänsä kimmelsivät ihmetyksestä. Säteet tuntuivat maalaavan pentutarhan maan värikkääksi ja iloisen näköiseksi. Se oli kollista niin ihmeellistä. Hän toivoi pääsevänsä jo pian ulos näkemään auringonnousun ja -laskun. Se olisi varmasti entistäkin lumoavampaa.
Jänöpentu nousi varovasti ylös ja hiipi pesän suuaukolle päin. Sieltä hohkasi kylmä, mutta pieni kolli oli liiahn lumoutunut auringonsäteitä, ettei saattanut edes huomata kylmyyttä, joka pyörteili hänen ympärillään koko ajan vain kylmempänä, mitä lähemmäs hän suuaukkoa kohti pääsi. Kollin silmät kimmelsivät, kun hän katseli auringon säteitä ja sitten vähitellen hivutti päänsä ulos pesästä katsoen aurinkoa, joka kohosi taivaanrannassa vähitellen ylöspäi, kuin se olisi kiivennyt puita pitkin ja heittänyt sitten itsensä niiden ylle.
Jänöpentu hengitti kylmää ulkoilmaa. Se oli niin kaunista. Aamuiset säteet värjäsivät leiriaukion, jota kolli katseli ensi kertaa. Se kaikki tuntui niin epätodelliselta. Se miten aurinko värjäsi lumisen maan kauniiksi.
“Jänöpentu?” kuului kissan ääni. Se oli kellertävä kolli, jolla oli oransseja raitoja siellä täällä turkissaan. Jänöpentu ei ollut varma kuka tämä kissa oli. Hän tunnisti kissan äänen. Hän oli käynyt pentutarhalla, kun emo oli ollut vielä elossa, mutta ei kamalammin sen jälkeen.
“Minä tässä Aurinkoroihu, isäsi”, kolli naukui tassuttaessaan poikaansa kohti. Hän katsoi pentua hellästi.
“Isä! Mikset ole käynyt tapaamassa minua pentutarhalla?” Jänöpentu kysyi katsoen isäänsä silmiin. Aurinkoroihu räpäytti silmiään hitaasti. Hän näytti pahoittelevalta ja seisahtui poikansa eteen.
“Minulla on ollut kiire ja pentutarhassa käyminen muistuttaa Sypressikuiskeen kuolemasta. On vaikeaa ajatella, että hän on poissa”, kolli naukaisi painaen katseensa.
“Ei se mitään. Kyllä minä ymmärrän”, Jänöpentu naukui hiljaa ja katsoi isäänsä. Hän oli täysin unohtanut miksi oli aukiolle tullutkaan. Hän oli unohtanut, että hänen kuuluisi palata sisään pentutarhaan lämmittelemään välttäen sairastumisen.
“Jänöpentu!” kuului huudahdus sisältä pentutarhasta ja pian Kimalaistoive pelmahti ulos pesästä ja seisoi pelokkaasti pesän suuaukolla. Hänen katseensa kohdistui nuoreen pentuun, joka jutteli isänsä kanssa ja hän huokaisi helpotuksesta.
“Jänöpentu, et voi lähteä tuolla tavoin sanomatta mitään. Tiedän, että olet ollut innoissasi siitä, että pääsisit viimein tutkimaan leiriä, mutta se ei anna sinulle lupaa hiippailla ulos, kun muut nukkuvat. Olisit voinut satuttaa itsesi tai paleltua”, ikikuningatar naukui huolestuneella äänellä ja saapui pienen kollin vierelle. Aurinkoroihu katsoi häneen hetken hiljaa, kunnes hymyili hiljaa ja nyökkäsi.
“Menehän jo sisään lämmittelemään, on kylmä päivä tulossa, kun taivas on kirkas. Tulen tervehtimään sinua ja Säihkepentua myöhemmin, mutta nyt minulla on kiireitä. Näkemiin, poikaseni”, Aurinkoroihu naukui koskettaen neniä poikansa kanssa ja asteli sitten tiehensä lumi tassujen alla narskuen.
“Onko pakko palata sisään?” Jänöpentu kysyi. Kimalaistoive nyökytti ja otti pentua niskanahasta sitten kantaen tämän sisälle pesään, kuin peläten tämän toisessa tapauksessa karkaavan, kun ei haluaisi palata sisään lämmittelemään. Jänöpentu olisi halunnut väittää vastaan, mutta ei halunnut turhaan vaivata Kimalaistoivetta. Naaras vain teki työnsä huolehtiessaan hänestä.
Jänöpentu työnsi tassunsa suoriksi, kun Kimalaistoive laski häntä maata kohti. Kolli onnistui täten pysymään kaikilla neljällä tassulla. Kimalaistoive asteli hänen vierestään ja asettui sammalpedille, jossa Säihkepentu vielä makasi.
Kun Kimalaistoive meni makuulle naaraspennun viereen, tämän pää ponnahti pystyyn ja hän katseli pesää hämillään.
“Minulla on nälkä”, pentu naukaisi. Jänöpentu kehräsi huvittuneena sisarestaan.
“Minullakin on nälkä”, hän vastasi. Kimalaistoive nousi taas seisomaan.
“Olisit voinut kertoa tuon, kun olimme vielä ulkona”, hän naukaisi leikkien ärtynyttä, mutta oikeasti oli selkeästi vain huvittunut. Kuningatar tassutti ulos pesästä ja oli tovin poissa.
“Näin isän”, Jänöpentu totesi Säihkypennulle siirtyen tämän vierelle sammalille. Naaras oli noussut istumaan ja suki nyt turkkiaan varovasti. Veljensä puheet kuullessaan hän keskeytti hetkeksi.
“Miksei hän ole tullut käymään? Vai kysyitkö sitä edes?” naaras kysyi. Jänöpentu nyökkäsi.
“Kyllä kysyin. Hän sanoi, että hänellä on ollut kiireitä ja että hän suree emoa niin ei ole tullut”, kolli selitti. Nyt vuorostaan Säihkepentu nyökkäsi.
“Kai se käy järkeen”, hän sanoi ja vähän epäröiden alkoi taas jatkaa turkkinsa sukimista. Jänöpentukin alkoi sukia turkkiaan. Hän aloitti kaulaturkistaan ja sen jälkeen siirtyi kylkiinsä ja vatsaansa ja sitten tassuihinsa.
Ennen kuin kolli kerkesi peseytyä loppuun asti, Kimalaistoive palasi pesään mukanaan orava. Hän katsoi kahteen pentuun lempeästi.
“En löytänyt parempaakaan ja ajattelin, että pitäisitte ehkä oravasta”, hän naukui ja siirtyi pentujen vierelle laskien oravan heidän eteensä. Jänöpentu kurotti kaulaansa ja nuuhkaisi otusta pari kertaa ja katsoi sitten Säihkepentuun. Naaraskin haisteli saalista uteliaana ja tökkäsi sitä sitten etutassullaan siirtyen samalla lähemmäs.
Jänöpentu puraisi palan oravasta ja alkoi jauhaa sitä. Sen maku levisi hänen suussaan kaikkialle. Se maistui hyvälle. Pentu kehräsi hiljaa maistellessaan oravaa ja nautiskellessaan sen mausta suussaan. Se oli parempaa kuin hän olisi olettanut ja parempaa, kun sitä ei oltu pureskeltu etukäteen mössöksi.
Kun Jänöpentu ja Säihkepentu olivat syöneet vatsansa täyteen, Kimalaistoive otti loput oravasta. Hän söi sen nopeasti ja sitten katsoi pentuihin.
“Voitte leikkiä täällä hetken, mutta sitten pitää mennä päiväunille - etenkin sinun Jänöpentu, kun heräsitkin niin aikaisin”, naaras naukui ja alkoi sukia turkkiaan. Säihkepentu katsoi Jänöpentua.
“Mitä leikittäisiin?” pieni naaras kysyi. Jänöpentu kohautti lapojaan. Hänellä ei ollut mielessään mitään leikkejä. Hän ei ollut kamalan hyvä keksimään mitään leikkejä joita leikiä. Kolli syventyi ajatuksiinsa miettimään, mitä he mahdollisesti voisivat leikkiä, mutta hän palasi takaisin maan pinnalle pian, kun Loimupentu alkoi puhua.
“Leikkitappelu! Se on kaikista paras leikki! Haluan nähdä, miten te suoriudutte”, vanhempi pentu naukui. Jänöpentu vilkaisi epävarmana Säihkepentuun. Ei hän halunnut sisartaan vastaan tapella, oli se sitten leikillä tai ei. Naaras oli muuyenkin häntä suurempi ja Jänöpentu pelkäsi, että tämä päihittäisi hänet mennen tullen ja nöyryyttäisi totaallisesti. Tavallisesti häntä ei kiinnostaisi, mutta sitten Loimupentu nauraisi hänelle ja varmasti alkaisi kiusaamaan häntä enemmän, kun huomaisi miten heikko pieni kollipentu vielä oli.
Jänöpentu pudisteli turkkiaan.
“Ei kiitos. En halua tapella sisartani vastaan oli se sitten leikkiä tai ei”, kolli naukui ajatuksensa ääneen. Loimupentu tuhahti.
“Pelottaako sinua todella noin paljon? Ei sinun nimesi pitäisi olla Jänöpentu, sinun pitäisi olla Hiirulaispentu!” Loimupentu nälvi. Jänöpentu ei antanut sen satuttaa. Hän tiesi, että kolli vain kiusasi, koska hänellä ei ollut parempaakaan tekemistä, ja koska hänellä ei ollut sisaruksia, joiden kanssa viettää aikaa.
“En näe tarpeelliseksi kinata kanssasi saatika sitten tapella siskoni kanssa. Minusta agressiivisuus ja hyökkääminen ei ole vastaus mihinkään, eikä johda kissaa kuin vain umpikujaan”, pieni kollipentu naukui ja tassutteli sitten Kimalaistoiveen vierelle käpertyen pieneksi palloksi ja sulkien silmänsä aikeenaan nukkua.

Jänöpentu katseli leiriä. Lunta oli enemmän kuin aikaisemmin ja kaikki näytti jotenkin kummalta… jotenkin vääristyneeltä. Kollin sisällä hiippaili pieni pelko. Hän ei täysin ymmärtänyt mitä oli meneillä, eikä hän kyllä edes muistanut, mitä oli tullut aukiolle tekemään. Oliko hänellä edes lupaa olla aukiolla ilman Kimalaistoivetta? Kolli käännähti ympäri ja suuntasi takaisin sisään pentutarhaan.
Kun kolli oli päässyt sisään pentutarhaan, sekin näytti kummalta. Sisällä ei myöskään ollut ketään. Säihkepentu ei ollut siellä, Kimalaistoive ei ollut siellä, edes Loimupentu ei ollut siellä!
Jänöpentua kylmäsi. Hän tassutti hitaasti sisään pesään katsellen jatkuvasti ympärilleen peloissaan. Hän ei ollut aivan varma mitä oli tekeillä, mutta häntä karmi. Kolli ei tiennyt olisiko hänen pitänyt ennemmin etsiä leiristä joku, joka voisi auttaa häntä, mutta jotenkin pentutarha tuntui vetävän häntä koko ajan syvemmälle sisäänsä.
Pian Jänöpentu tajusi, että oli kävellyt kohti pesän päätä kauemmin, kuin olisi kuulunut. Hän vilkaisi taakseen ja näki pentutarhan pitkälle epämiellyttävästi venyneet silmät. Jokin oli nyt pielessä. Ei pentutarha niin pitkä ollut. Kolli vilkaisi taas suuntaan, johon oli ollut menossa. Yhtäkkiä sekin suunta näytti hyvin pitkältä ja pentutarhan seinillä kiipeilivät lukemattomat karmivat varjot, jotka ahmaisivat pesän takaseinän sisäänsä niin, että Jänöpentu tuskin näkikään sitä.
Jänöpentu peruutti taaksepäin kauhistuneena. Hän ei vain saattanut ymmärtää, mitä oli tekeillä. Mitä pentutarhalle oli tapahtunut?!
Jänöpentu kääntyi kannoillaan ja ravasi kohti pesän suuaukkoa, mutta yhtäkkiä se alkoi venyä. Sen seinät alkoivat pidentyä ja tuntui siltä, kuin suuaukko olisi lähtenyt pientä kollia karkuun. Paniikki kasvoi hänen sisällään. Hänen täytyisi päästä pois!
Nuori kollipentu kääntyili ympäri kauhistuneena ja lähti sitten ryntäämään kohti sivullaan olevaansa seinää. Hän alkoi raapia sitä yrittäen tehdä siihen reiän. Hänen pienet kyntensä tuskin saivat mitään aikaan, mutta kolli ei luovuttanut. Hän raapi ja raapi ja raapi, kunnes heikkoa valoa alkoi tihkua läpi pienestä reiästä, jonka hän oli saanut aikaan. Jänöpentu jatkoi helpottuneempana seinän tuhoamista toivoen, että saisi reiän pian tarpeeksi isoksi, että hän pystyisi mennä siitä lävitse.
Kun reikä oli viimeinkin tarpeeksi suuri, Jänöpentu ahtautui ulos ja lyyhistyi maahan aukiolla. Sielläkin oli autiota ja edelleen kumman näköistä. Kauhu hiipi kollin ajatusten laitamilla. Mitä ihmettä oli tekeillä?
Jänöpentu kiipi leirissä kevein askelin lumen päällä. Kaikki tuntui niin kummalta. Missä kaikki olivat? Miksi kukaan ei ollut siellä? Miksei kukaan ollut kertonut hänelle? Miksei joku ollut vienyt häntä muiden mukana? Kolli pudisteli päätään. Kaikelle olisi varmasti hyvä selitys. Ei häntä sentään oltu vain jätetty taakse ja hylätty täysin… eihän?
Jänöpentu suoristi ryhtiään. Hänen tulisi olla positiivinen. Se oli hänen tavoitteensa aina, olla positiivinen tilanteesta riippumatta. Hän toivoi, että joku tulisi pian hakemaan hänet ja selittämään mitä oli tekeillä.
Ennen kuin mitään kerkesi tapahtua, Jänöpennun korvat kääntyivät äänen suuntaan ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Hän hengitti kiivaasti ja yritti rauhoitella itseään.
“Olipa kumma uni”, hän mutisi hiljaa ja tarkensi katseensa sitten pesään sisälle juuri tulleeseen kissaan. Hän tunnisti tulija isoveljekseen Sädesäihkeeksi. Hän oli ollut tämän kanssa jo muutaman kerran aikaisemmin.
“Sädesäihke!” pieni kolli huusi iloisesti, nousi ylös ja ryntäsi soturin luokse. Hän katseli silmät innosta pyöreinä veljeään, joka hymyili hänelle iloisesti.
“Hei vaan, ilopilleri”, kolli naukaisi ja kosketti nenällään Jänöpennun päälakea. Pentu kehräsi.
“Toitko Käärmekullan mukanasi? Hänhän on kumppanisi eikö vain?” Jänöpentu kysyi iloisesti veljensä edessä ylös alas loikkien.
“Mitä? Ei hän ole kumppanini. Olet saanut aivan väärän käsityksen, pikkuinen”, Sädesäihke naukui hämillään ja vilkuili toisaalle. Jänöpentu pysähtyi ja katsoi häntä kummissaan.
“Mutta te vietätte niin paljon aikaa kahden, vaikka hän onkin parantajan pesällä. Luulin, että olette kumppanukset. Minusta te olette täydelliset toisillenne!” Jänöpentu naukaisi hieman harmissaan. Naaras vaikutti hyvältä kumppanilta hänen veljelleen. Naaras olisi juuri sitä, mitä Sädesäihke ansaitsi.
“Ai, kiitos. No… siis olemme todella hyviä ystäviä”, kolli naukui. Jänöpentu nyökkäsi hieman. Kai se oli parempi kuin ei mitään. Hän työnsi asian syrjään ja katsoi veljeään häntäänsä heilutellen.
“Olisiko sinulla minulle jotain tekemistä?” hän kysyi toiveikkaasti soturilta. Kolli nyökkäsi.
“Järjestin sinulle etsintäretken. Olen piilottanut kiviä ja keppejä pitkin leiriä ja ajatellut, että hakisin sinut ja Säihkepennun yhdessä etsimään niitä. Siitä puheen ollen, missä Säihkepentu on?” Sädesäihke kysyi ja katseli pentutarhaa hiljaa. Jänöpentukin kääntyi katsomaan. Tosiaan, hänen siskonsa ei ollut siellä.
“Hän lähti ulos Syreenisumun kanssa”, Kimalaistoive kertoi. Sädesäihke nyökkäsi.
“Kiitos Kimalaistoive”, hän naukaisi nopeasti ja heilautti häntäänsä Jänöpennulle merkiksi seurata häntä ulos. Pieni harmaanruskea kolli seurasi tiiviisti veljensä perässä.
Jänöpentu asteli ulos pesästä siristellen silmiään varautuneena näkemään sen saman kamalan vääristyneen leirin, mutta kaikki oli normaalia. Hän päästi pienen helpottuneen huokauksen ja jatkoi Sädesäihkeen perässä. Nuori soturi jatkoi matkaansa kohtu leirin toista laitaa. Jänöpentu vilkaisi hänen takaansa. Hän huomasi, että he suuntasivat Syreenisumua ja Säihkepentua kohti.
“Hei Syreenisumu! Hei Säihkepentu!” Sädesäihke tervehti sisarus kaksikkoa. Jänöpentu tuli hänen takaansa esiin ja hymyili iloisesti.
“Hei! Mitä te teette?” hän kysyi ja tepsutti eteenpäin. Naaraat vilkaisivat toisiaan.
“Emmepä oikein mitään. Harjoittelimme vain saalistusta ja taistelua”, Syreenisumu selitti. “Mitäs te?” naaras kysyi ja katsoi Sädesäihkettä ja Jänöpentua vuorotellen.
“Ajattelin pitää Jänöpennulle ja Säihkepennulle aarteenetsinnän. Siksi tulimme tänne; hakemaan Säihkepennun”, Sädesäihke naukui.
“Aivan. Siksi sinä siis kiertelit pitkin leiriä lumesta kaivamiasi kiviä ja keppejä mukanasi”, Syrteenisumu naukaisi. Jänöpentu katsoin Säihkepentuun.
“Mennään jo! Tästä tulee hauskaa!” pieni harmaanruskea kolli naukui innoissaan ja katseli täpinöissään sisartaan. Tämä naurahti ja tassutti lähemmäs Jänöpentua.
“Joo, mennään!” hänkin naukaisi innoissaan. Sädesäihke katsoi kaksikkoa hymyillen.
“Menkää vain. Etsikää niin monta kiveä ja keppiä kuin saatatte löytää, mutta muistakaa, että niitä ei ole pesien sisällä, eikä lumen alla”, nuori soturi naukui ja heilautti häntäänsä. Jänöpentu nyökkäsi päättäväisesti ja ryntäsi sitten juoksuun tavoitteenaan löytää enemmän keppejä ja kiviä kuin Säihkepentu.
“Hei, odota minua!” naaraspentu huudahti ja juoksi hänen peräänsä. Jänöpentu kehräsi ja yritti erottaa ilmasta Sädesäihkeen erillistä tuoksua, mutta kissojen tuoksuja oli niin paljon, että se oli lähes mahdotonta. Kuitenkin pieni häivä kollista erottui kaikkien hajujen keskeltä. Jänöpentu piti kuonoaan ilmassa ja lähti tepastelemaan ympäriinsä yrittäen seurata tämän hajua.
“Minä haistan hänet”, Säihkepentu kuiskasi luultavasti vain itselleen. Jänöpentu piti koko ajan kuononsa ilmassa ja raotti hieman suutaan. Hajut tulvahtivat hänen kitalakeensa ja kolli lähes säpsähti sitä. Kuitenkin hän keskitti ajatuksensa vain Sädesäihkeen hajuun ja lähti seuraamaan sitä.
Pian Jänöpentu oli sotureiden pesän reunamilla. Hän katseli tarkasti löytyisikö sieltä yhtään keppiä tai kipeä ja pian huomasikin yhden kiven hyvin piilotettuna. Hän syöksähti eteenpäin ja kaappasi sen tassuihinsa. Kolli käännähti ympäri ja huomasi Säihkepennun vetävän keppiä toisesta piilosta.
Jänöpentu jätti kivensä Sädesäiheen tassuhen juureen ja lähti etsimään lisää piilotettuja aarteita, mutta yhtäkkiä hänen nenällään leijaili pieni lumihiutale. Kolli tajusi vilkuilla ympärilleen ja huomasi lunta alkaneen tupruttaa taivaalta hyvään tahtiin.
“Parempi varmaan lopettaa ja palata takaisin pentutarhaan. Voin koukata matkalla hakemaan teille jotain syötävää!” Sädesäihke huusi aukion yli ja rämpi lumessa kohti Jänöpentua ja Säihkepentua, joka oli juuri saapunut Jänöpennun vierelle.
“Voi harmi! Minä juuri aloin päästä vauhtiin”, naaras naukaisi surullisena. Jänöpentu tuuppasi hellästi häntä kylkeen.
“Ei se haittaa. Voimme leikkiä piilosta myöhemmin. Kun lunta on silloin enemmän, on enemmän paikkoja piilotella”, harmaanruskea kolli naukaisi lohduttavasti. Säihkepentu nyökkäsi, mutta näytti silti hieman pettyneeltä. Kyllä Jänöpentu sen ymmärsi. Oli hänkin pettynyt, mutta tulisi pysyä siitä huolimatta positiivisena. Joskus pettymyksiä vain tuli, eikä niille mahtanut mitään.
“Mennään nyt. Sädesäihke tuo meille jotain hyvää”, kolli naukaisi vielä ja lähti tassuttamaan kohti pentutarhaa. Hän kuuli keveät askeleet takaansa lumessa, kun Säihkepentu seurasi perässä. Naaras otti hänet kiinni muutamalla harpauksella ja jäi sitten hänen vierelleen kävelemään. Kumpikaan ei sanonut mitään, he vain kävelivät vieretysten kohti pentutarhaa.
Lämpö tulvi Jänöpennun kasvoille, kun hän pääsi viimein sisään pentutarhaan. Hänen korvannipukoita kirveli. Ne olivat olleet enemmän jäässä, kuin kolli oli edes itse huomannut. Hän huomasi Kimalaistoiveen juttelemassa hiljaa Loimupennulle ja tassuttavan sitten Jänöpennun ja Säihkepennun luokse.
“Tehän oikein hohkaatte kylmää ja tulevaa kuumetta, menkää heti lämmittelemään sammalillenne”, kuningatar naukui päästessään kahden pennun kohdalle ja sitten paimensi heidät sammalpedilleen vieri viereen makuulle.
Lumi narskui pentutarhan ulkopuolella, kun Sädesäihke saapui viimein paikalle. Hän kurkisti sisään pesään lintu hampaissaan ja hymyili. Hän kantoi saaliin pentujen eteen ja laski sen varovasti maahan.
“Suosittelen kynimään höyhenet pois siitä kohdalta, josta aiotte syödä”, kolli neuvoi, ennen kuin kumpikaan pennuista kerkesi edes liikahtaa. Hän katsoi heitä hiljaa ja näytti hieman esimerkkiä. Hän työnsi kyntensä esiin ja napsi irti höyheniä linnun kehosta niin, että sen liha tuli näkyville.
“Tällä tavoin. Se on helppoa, mutta jos tarvitsette apua, huikatkaa minulle, minä lähden nyt kuitenkin kysymään, onko minulle tälle päivälle vielä jotain partiota”, kolli ilmoitti ja asteli ulos pesästä. Jänöpentu katseli hetken hänen peräänsä ja siirtyi sitten lähemmäs lintua. Hän alkoi kyniä siltä höyheniä varovasti yrittäen matkia sitä, mitä hänen veljensä oli tehnyt parhaansa mukaan.
“Tämä on hankalampaa miltä näyttää”, hän mutisi ja onnistui tekemään pienen höyhenettömän alueen lintuun. Hän huokaisi ja haukkasi sitten palasen linnun lihasta. Se oli maukasta ja sen maku tuntui levittävän hänen sisälleen aivan uusia tuntemuksia, joita pieni kolli ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hänen silmänsä säihkyivät, kun hän haukkasi taas palasen ja sitten taas uuden. Säihkepentukin popsi lintua mielissään. Hänkin vaikutti pitävän sen tuomasta makuelämyksestä.
“Tämäpä on hyvää!” naaraspentu henkäisi viimein syömisen välissä. Jänöpentu nyökytti.
“Samaa mieltä!” hän ilmoitti ja jatkoi pureskelua.

Jänöpentu avasi silmänsä väsyneenä. Säihkepentu tökki hänen kylkeään innosta soikeana.
“Herää jo unikeko ja tule ulos leikkimään piilosta! Ulkona on niin paljon lunta, ettet koskaan löydä minua!” naaras naukui innoissaan. Pieni kolli nousi ylös hitaasti ja vielä venyttelikin, ennen kuin liikkui mihinkään.
Kolli seurasi sisartaan pesän suuaukolle ja näki paksun lumikinoksen jonka lävitse soturit ja oppilaat rämpivät yrittäessään lähteä partioihin ja harjoituksiin.
“Onpa lunta paljon”, Jänöpentu henkäisi silmät suurina. Säihkepentu kehräsi.
“Niinhän minä sanoin!” naaras naukaisi kovaan ääneen ja lähti loikkimaan lumen sekaan. Jänöpennun silmät suurenivat ja hän rynnisti sisarensa perään.
“Ole varovainen! Lunta on niin paljon, että voit upota sinne ja tukehtua!” kolli naukui peloissaan. Säihkepentu kääntyi katsomaan häntä hitaasti.
“Älä nyt, en minä sinne uppoa. Jos päädyn lumen alle, olen sinne itse itseni kaivanut”, hän totesi, mutta pieni kollipentu saattoi erottaa naaraan rohkeiden sanojen takana pienen määrän huolta, pelkoa ja varovaisuutta. Se sai Jänöpennun rauhoittumaan hieman. Se nimittäin tarkoittaisi sitä, että Säihkepentu yrittäisi olla varovainen.
Jänöpentu huomasi Loimupennun. Vanhempi kollipentu oli juttelemassa kovaan ääneen oppilaiden kanssa. Jänöpentu saattoi vain olettaa, että hän vaatimalla vaati heitä harjoittelemaan tai leikkimään hänen kanssaan, koska hänen pesätoverinsa olivat ‘liian heikkoja’ tai ‘liian hitaita’. Niin vanhempi pentu oli Jänöpennun kuullen monesti sanonut.
“No, jos ollaan varovaisia, voidaan toki silti leikkiä piilosta”, Jänöpentu naukui viimein ja tassutti varovasti lumen päällä. Niin pientä pentua se vielä kannatteli, mutta siellä oli useita kuoppia sotureiden jäljiltä, kun heidän tassunsa olivat väillä upahtaneet lumeen.
“Mehiläislento, Nokkospilvi ja Huurrehuiske, te voisitte raivata lunta parhaanne mukaan leirin laidoille. Näin paljon lunta haittaa jo työskentelyä leirissä ja se voi olla pennuille vaarallista”, Eloklaanin varapäällikkö, Korppisiipi naukui lähes leirin toiselta puolelta ja vilkaisi merkitsevästi Säihkepentun ja Jänöpentuun ja sitten Loimupentuun, joka edellen jutteli - nyt enemmänkin huusi - oppilaille.
“Ei minua lumi häiritse”, Säihkepentu mumisi, kun Jänöpentu tassutti sisarensa vierelle. Kolme soturia, joille Korppisiipi oli puhunut olivat nyt ryhtyneet töihin. He kaivelivat lunta yrittäen siirtää sitä enemmän kohti leirin reunoja.
“Kaikki piilot menevät”, Jänöpentu naukui apeana tajutessaan, että sotureiden kasatessa lumet leirin laidoille kaikki hyvät piilopaikat menisivät piiloon. Säihkepentu marisi ärtyneenä hänen vierellään sanattomasti. Hän oli ollut niin innoissaan piilosleikistä, että uutiset eivät olleet hänelle selkeästi kamalan mieluiset.
“Ehkä Kimalaistoive voi kertoa meille tänään tarinan ja huomenna voisimme leikkiä?” Jänöpentu ehdotti. Säihkepentu nyökkäsi hieman ja tassutti takaisin pentutarhaan.
Juuri, kun Jänöpentu oli suuntaamassa sisarensa perään, hän huomasi Käärmekullan, joka tuli parantajan pesältä. Naaras venytteli varovasti ja hengitti syvään. Hänen lämmin hengityksensä höyryyntyi hänen puhaltaessaan ulos. Jänöpentu kehräsi ja ottikin suuntansa häntä kohden.
“Hei Käärmekulta!” hän huudahti tepastellessaan hangessa kohti murjottua naarasta. Hän hymyli, kun huomasi pennun tulevan häntä kohden.
“Hei vaan!” hän naukaisi iloisesti ja odotti, että Jänöpentu pääsi hänen luokseensa.
“Sattuuko haavoihisi vielä?” pentu kysyi päästyään naaraan vierelle. Salvat hänen haavojensa päällä näyttivät uusilla. Kolli kurotti kaulaansa ja nuuhkaisi niitä hieman. Vaaleanruskea naaras nyökkäsi hieman.
“Tuntuu siltä, että nukkuisin piikkipensaan päällä joka yö”, hän huokaisi ja irvisti hieman. Pieni kollipentu katsoi soturitarta myötätuntoisesti.
“Voi, kumpa joku yrtti auttaisi”, hän totesi hiljaa.
“Kyllä unikonsiemenet auttavat hieman, mutta sekä leimusilmä, että Vienotassu sanovat, että on tärkeää tuntea kipu kuitenkin edes heikosti. Sillä tavalla tiedän milloin se menee ohi joka monesti tarkoittaa, että ne ovat paranemaan päin”, naaras naukui. Pentu nyökkäsi hitaasti.
“Etkö voi silti ottaa vähän?”
“Otan minä, mutta yleensä se ei auta niin paljoa. Kyllä he kuitenkin yötä vasten antavat yleensä jopa kaksi unikonsiementä auttamaan nukahtamisessa”, naars selitti ja katseli leirin muurien yli kauas metsään.
“Haluaisitko jo takaisin soturintehtäviisi?” Jänöpentu kysyi hiljaa varovasti.
“Enemmän kuin vaan voit kuvitellakaan. Tuntuu typerältä vain maata parantajan pesällä ja odottaa, että riista tuodaan suoraan käpäliisi, kun voisi sen sijaan olla ulkona auttamassa klaania.”
“Aivan. Minäkin haluaisin olla jo soturi, tai edes oppilas. Olisi mukavaa olla klaanille aidosti avuksi”, kollipentu naukui katsoen ylös Käärmekultaan. Naaras hymyili.
“Kyllä aika kuluu nopeaa, jos vain on hyvää seuraa ja hauskaa. Olet oppilas alta aikayksikön”, hän sanoi vihreät silmät säihkyen heikosti.
“Niin kai. Voisitko kertoa minulle muuten emostani? Lupasit silloin, mutta et ole tullut juuri käymään pentutarhalla”, Jänöpentu pyysi.
“Minua on pidetty tarkasti silmällä parantajan pesällä, kun haavani eivät oikein ole paranemiseen päin. Ne eivät ole ehkä tulehtuneet, mutta aukeavat jatkuvasti, kun liikahdan yhtikäs mihinkään”, naaras naukaisi hieman ärtyneenä. “Mutta eipä sille mitään mahda, mutta emostasi. Hän oli mitä ihanin kissa. Hän oli niin lempeä ja hyväsydäminen kissa. Hän hoiti minua ja oli minulle kuin emo, kun oma emoni vain lähti ja isäni kuoli. Sypressikuiske oli myös erittäin huolehtivainen ja rohkea. Hänestä tuli rampa niihin aikoihin, kun olin pentu, joten hän joutui muuttamaan silloin klaaninvanhimpien joukkoon. Mutta silloin, kun Kuolonklaani piti klaaniamme valtansa alla, hän rohkaisi minua ja piti mieleni tyynenä. Hän osasi aina rauhoitella minua, vaikka ei välttämättä sitä itse tiennytkään. Vain hänen seuransakin sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja rakastetuksi”, naaras kertoi.
“Emoni kuulosti aivan enkeliltä”, Jänöpentu sanoi hiljaa. Käärmekulta kehräsi.
“Hän oli oikea enkeli, mutta vain elävän kehossa. Kuitenkin, enemmän emostasi tietää isäsi, Aurinkoroihu, joten jos haluat tietää hänen elämästään tarkemmin, kysy häneltä”, soturi naukaisi. Hänen katseensa kiinnittyi hetkeksi Jänöpentuun ja sitten kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Pentu säihkähti.
“Mitä nyt! Mikä on? Eihän sinuun satu?” hän kysyi peloissaan ja katsoi silmät suurina naarasta.
“Ei hätää. Joskus vain ajatus siitä, että emosi todella on poissa on vain minulle hieman herkkä aihe. Suonet anteeksi, minä palaan nyt sisälle lämmittelemään ja niin kannattaisi sinunkin”, Käärmekulta naukaisi ja palasi sisälle parantajan pesään. Jänöpentu katseli hetken hänen peräänsä ja lähti sitten takaisin kohti pentutarhaa. Samahan hänen olisi kuunnella naarasta. Mitä ideaa siinä edes olisi ollut, jos hän vain olisi ollut ulkona yksin jäätymässä.

Huoli läikähti Leimusilmän sisällä, kun hänen oppilaansa kompuroi sisälle pesään ilmeisen tuskaisen näköisenä ja lysähti omaan vuoteeseensa. Parantaja keskeytti puuhansa ja tassutti katsomaan naarasta.
Kun hän kysyi Vienotassulta, oliko tämä kunnossa, oppilas vastasi mahaansa koskevan. Leimusilmä kurtisti kulmiaan. Oliko tämä syönyt jotakin pilaantunutta?
“Milloin se alkoi?” Leimusilmä jatkoi tiedustelua ja kumartui samalla lähemmäksi oppilaan lähimpänä olevaa tassua koskettaakseen sen polkuanturaa nenällään. Ei kuumetta.
“Entä kuinka kovasti sitä koskee?” Hän halusi ensin saada varmistuksen kivun alkulähteelle, jotta saattoi valita varastosta tilanteeseen sopivimman yrtin. Yrtit oli tarkoitettu juuri tällaisiin tilanteisiin, mutta niiden käytössä oli siitäkin huolimatta oltava säästeliäs.
Vienotassun naama oli vääristynyt kivusta, mistä parantaja saattoi arvata, miten kovasti tämä kärsi. Hän ei kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä, mistä kipu oli yllättäen tullut, sillä jokin aika sitten naaraan lähtiessä ulos tämä oli ollut ihan kunnossa.
“Osaatko yhtään sanoa, mistä tämä voisi johtua? Oletko kenties syönyt tuoresaaliskasasta jotakin sellaista, joka olisi voinut olla pilalla?”

//Vieno?

Juttelimme Sädesäihkeen kanssa rennosti, minun makoillessani parantajan pesän sairaspedeillä. Kolli huolehti, että minulla oli varmasti kaikki hyvin, joka oikeastaan lämmitti sydäntäni. Tuntui mukavalta, kun kolli tuntui olevan aidosti huolissaan. Hän höpötti niitä näitä ja saattoi välillä kysyä sattuiko minua tai voinko hyvin.
Pian kuitenkin pesään saapui Leimusilmä. Hänen olemuksestaan huokui huoli, joka tuntui karmivalta. Normaalisti kollista ei huomannut hirveämmin, kun hän oli huolissaan. Katsoin häneen peloissani. Mitä oli tapahtunut?
“Syreenisumu haluaa nähdä perheensä”, parantaja ilmoitti. En tiennyt huolestuako vai ei. Oliko naaraalla kaikki hyvin? Miksi hän halusi nähdä perheensä? Oliko hän kunnossa?
Nousin ylös Sädesäihkeen perässä, mutta Leimusilmä katsahti minuun merkittävästi.
“Sinun pitäisi levätä. Haavasi voivat vielä aueta ja-” keskeytin parantajan hännän heilautuksella.
“Jos Sypressikuiske haluaa nähdä perheensä, minä menen. Olen pahoillani, jos tämä aiheuttaa sinulle ja Vienotassulle enemmän hommaa, mutta minä *vaadin* päästä katsomaan häntä. Jos jokin on pielessä, haluan olla hänen luonaan”, naukaisin päättäväisesti. Leimusilmä taisi tajuta, että väittelystä ei olisi apua. Lähdin siis Sädesäihkeen vierellä huolesta pyöreänä kohti pentutarhaa.

Kun koko Sypressikuisken perhe oli siinä, tunnelma oli aika kireä. Kaikki tiesivät, että jokin oli vialla. Oli vain selvää, että Sypressikuiske oli viimeisillä hetkillään, vaikka yritinkin kieltää asian itseltäni. Tuntui vain siltä, että jos hän kuolisi, maailmani murenisi.
Sypressikuiskeen katseessa oli lasittunut hehku, kun hän avasi silmänsä. Tuntui kamalalta katsoa hänen tuskan täyteistä ilmettään. Hänen tuskansa katsominen toi minullekin tuskaa. En saattanut uskoa, että näin oli päässyt käymään. Sypressikuiskeen olisi kuulunut elää vielä kauan ja olla tukenani aina hädän ja pelon hetkinä, tai ehkä olin kovin itsekäs ajatellessani niin.
Kun Sypressikuiske alkoi puhua, en voinut pidätellä kyyneliä. Ne kihosivat silmiini ja oleskelivat siinä, kunnes olivat koonneet itsestään tarpeeksi suuren kyyneleen, joka sitten vieri alas poskeani, kuin mäkeä. Oloni oli karmea, mutta saatoin vain uskoa, että muidenkin olo oli vähintäänkin yhtä kamala.
Katsoin surun kangistamana, kun naaras viimein lopetti puhumisen ja sen mukana vähitellen myös hengittämisen. En saattanut uskoa sitä. Suru ja menetyksen tuska peittivät haavoistani tulevan kivun, joka riehui kehossani. Painauduin vasten Sädesäihkettä, jonka keho nyki hänen nyyhkyttäessään voimattomasti vierelläni.
“Olkoon sinulla hyvä pyyntionni Tähtiklaanissa”, nau’uin hiljaa ääneni värähtäen. En ollut edes varma oliko kukaan muu kuullut sitä, mutta sillä ei ollut väliä. Ei sitä oltu tarkoitettu muille, vain ja ainoastaan Sypressikuiskeelle.

Makasin surkeana parantajan pesässä. Muistelin valvojaisia. Yö oli ollut kylmä ja taivas kirkas. Tähdet olivat sentään kimmeltäneet taivaalla merkiten sitä, että Sypressikuiskeen matka Tähtiklaaniin oli ollut sentään mutkaton ja nopea.
Kuulin askelia. Pian Sädesäihke saapui pesään. Hänenkin kasvonsa olivat edelleen täynnä tuskaa. Olisin nuossut ylös, mennyt häntä vastaan ja painautunut häneen kiinni, mutta Vienotassu oli pyytänyt minua olla mahdollisimman liikkumatta, koska valvojaisissakin haavani olivat auenneet uudelleen ja hän oli joutunut hoitamaan ne uudelleen.
Sädesäihke ei sanonut mitään, en sanonut minäkään. Tuijotimme toinen toistamme hiljaa tietämättä pitäisikö sanoa mitään. Tuntui hyvältä olla vain hiljaa ja ajatella yksin. Olin tuskin puhunut sitten sen jälkeen, kun olin palannut pesään lepäämään valvojaisten jälkeen. Oikeastaan en ollut edes levännyt. Olin vain makoillut koko ajan ja katsellut maata. En saattanut nukkua, en vain saanut unta.
Sädesäihke asettui vierelleni. Hänen hengityksensä rauhoitteli minua.
“Oletko syönyt mitään?” Sädesäihke kysyi varovasti. Hänen äänensä oli väsynyt ja hän näytti uupuneelta. Ymmärsin täysin miten murjotulta kollista tuntui. Minun tuskani ja suruni oli edelleen niin kovaa, etten saattanut tuntea haavojeni kirvelyä juuri lainkaan.
“Ei ole nälättänyt”, vastasin hiljaa. Auringonvalo tunkeutui sisään pesään. Aurinko olisi varmasti jo huipussaan.
“Sinun pitäisi kyllä syödä”, Sädesäihkeen ääni oli lempeä. Ymmärsin minä hänen huolensa kyllä.
“oletko sinä syönyt mitään?” kysyin vastaukseksi. Kolli pudisti heikosti päätään.
“Ajattelin, että voisimme syödä yhdessä”, hän naukui ja katseli tassujaan. Muistin silloin mitä Sypressikuiske oli kollille sanonut viimeisillä hetkillään. *”Sädesäihke, pysy urheana ja lupaa, että kerrot tunteistasi.”* Hänen sanansa pyörivät mielessäni. *Tunteistaan. Tunteistaan ketä kohtaan?*
“Ei minun tee mieli syödä. Voit sinä jotain ottaa, mutta minä ennemmin lepäisin”, naukaisin hiljaa ja painoin pääni sammaliin. Kolli huokaisi hiljaa.
“Silloin minäkään en syö. Suren emoa aivan yhtä paljon kuin sinäkin”, hän sanoi asettuen makuulle sammalpetini viereen.
“Tiedän, että suret. Mikset surisi? Sypressikuiske oli niin ihana”, vastasin hiljaa ja suljin silmäni hitaasti. Miksi Sädesäihke oli edes tullut luokseni? Miksei hän ollut halunnut surra hänen sisarustensa tai isänsä kassa? Vaikka olimmekin ystäviä ja surimme samaa kissaa, se ei ollut sama asia kuin oman perheen kanssa sureminen, tai minkäs minä tiesin, kun en ollut koskaan niin tehnyt.
“Kiitos, kun tulit. Sinun läsnäolosi rauhoittaa samalla tavoin, kuin Sypressikuiskeen läsnäolo silloin, kun olin hänen kanssaan”, kerroin hiljaa Sädesäihkeelle. Se oli totta. Jotenkin, kun kolli oli vain päättänyt surra kanssani, se oli saanut minut hieman rauhoittumaan. Ehkä pääsisin vielä yli Sypressikuiskeen kuolemasta. Elämä ei tulisi olemaan sama ilman häntä, mutta minulla oli edelleen hänen poikansa. Minun rakkain ystäväni. Minulla oli Sädesäihke.

//Säde?

Olin pian herättyäni joutunut ulos saalistusharjoituksiin. Lunta tulvi taivaan täydeltä eikä sää ollut muutenkaan mitenkään ihanteellinen. Lunta oli aivan älyttömästi ja oli aivan hyytävän kylmä. Partio vaelsi aika hitaasti eikä se auttanut yhtään sitä, että jalkani tuntuivat jäätyvän paikalleen.
“Poiketaan tässä tuonne päin”, Hiilihammas totesi ja osoitti toista polkua, joka suuntasi aivan eri suuntaan kuin mihin partio oli menossa. Innostuin heti tosi paljon enkä edes miettinyt säätä enää niin kovasti. Lähdin seuraamaan mestariani, joka vei minut metsän yhteen tiheimpään kohtaan.
“Voisimme nyt hioa saalistustekniikkaasi”, kolli sanoi ja istahti yhden puun viereen. Nyökkäsin ja tiputtauduin vaanimisasentooni.
“Aika hyvä”, Hiilihammas naukui mutta kuulin hänen äänessään jotain, josta päättelin ettei vaanimisasentoni oikeasti ollut kahean hyvä. Nyökkäsin ja koitin kohentaa asentoani.
“Rentouta lapasi ja nojaa enemmän etukäpäliisi”, mestarini neuvoi. Tein niinkuin hän sanoi ja huomasin, että asento tuntui paljon helpommalta heti. Pääsin myös helpommin nousemaan ylös asennosta.
“Hyvä. Kokeile nyt laskeutua asentoon uudestaan.”
Nyökkäsin ja kokeilin palauttaa kehoni vaanimisasentoon. Asento luonnistui aika hyvin. Hiilihammas joutui vielä korjaamaan pari asiaa mutta yleisesti katsottuna harjoitukset sujuivat aika mallikkaasti.

Leiriin päästessämme olin aivan märkä, likainen, nälkäinen ja kylmissäni. Hoidin peseytymisen ja syömisen mutta minulla oli edelleen kylmä. Lunta ei enää satanut mutta kylmä oli. Katselin ympärilleni. Huomasin aukiolla Sypressikuiskeen pennun Säihkepennun. Lapani lysähtivät, kun muistin edesmenneen kuningattaren. Hän oli kuollut vähän pentujensa syntymän jälkeen. Vähän kuin oma emoni. Hänellä kuitenkin oli isä ja sisaruksia. Unohduin katselemaan Säihkepentua ja ajattelemaan mutta hetken päästä heräsin kuitenkin ajatuksistani. Päätin antaa ilolle ja seurallisuudelleni vallan ja kipitin pennun luo.
“Hei, Säihkepentu! Olihan se nimesi?” nau’uin miltei riemuissani. Uusien kissojen tapaaminen oli paras asia maailmassa.
“Kyllä”, pentu naukui.
“Minulla on tosi kylmä. Täällä ulkona on ihan hyytävää. Haluatko leikkiä jotain, jotta meille tulisi lämpimämpi olo?” kysyin ja aloin haravoimaan katseellani ympäristöäni.
“Unohdin sanoa. Minä olen Perhotassu! Olen Hiilihampaan oppilas vaikka tuskin tunnet häntä. Hän on mahtava! Oikein hieno soturi ja vielä kaiken lisäksi isäni isä. Eikö ole aika upeaa? Olen sukua niin mahtavalle soturille. Sinunkin isäsi on upea! Aurinkoroihu nimittäin. Olen ollut hänen kanssaan partioissa ja hän on tosi rohkea!” annoin puhetulvan virrata suustani ihan kunnolla. En tiennyt mitään tästä pikku naaraasta mutta halusin tietää kaiken ja halusin hänen tietävän minusta paljon. Halusin, että meistä tulisi ystäviä. Hän vaikutti ihan yhden sanan perusteella oikein ihanalta kissalta ja halusin niin kovasti tutustua häneen, että melkein räjähtäisin pian innostuksesta. Miten minulla oli näin parhaat klaanitoverit?! Siirsin taas katseeni Säihkepentuun.
“Niin, halusitko leikkiä jotain?” kysyin ja hymyilin oikein iloisesti ja leveästi.
//Säihke?

Kalla takertui Kuutamolaineen selityksestä Kuolonklaaniin ja ryhtyi kyselemään näistä lisää. Mustavalkoinen soturitar puri hammasta ja vastasi sitten:
“Vähättelemättä. Meillä on pitkä historia heidän kanssaan, eikä sitä voi kutsua millään tavalla kauniiksi. Joitakin kuita sitten kävimme sotaa heidän kanssaan pitkän aikaa ja menetimme monta klaanitoveria. Sen jälkeen he vangitsivat Mesitähden ja parantajamme ja pitivät loppua klaanistamme vallassaan. Heidät kuitenkin onnistuttiin vapauttamaan, kuten varmaan osaatkin päätellä, ja olemme siitä asti pyrkineet toipumaan kaikesta tapahtuneesta ja tekemään rajoistamme entistä vahvemmat.”
Hän ei tiennyt, kuinka paljon klaanien välisistä eripurista oli järkevää kertoa niihin kuulumattomalle ulkopuoliselle. Ehkä oli kuitenkin hyvä, että Kalla tiesi, millaisia kissoja metsän toisella puolella asui, jottei tämä eksyisi vahingossakaan näiden reviirille ja joutuisi vaikeuksiin.
“Kuolonklaanista ja sen kissoista puhuminen on monelle yhä arka paikka”, Kuutamolaine maukui hiljempaa ja silmäsi ohimennen ympärilleen leirissä. Klaanitoverit tekivät rauhassa askareitaan, mutta hän tiesi, etteivät kaikki olleet vielä päässeet yli siitä, mitä kuolonklaanilaiset olivat tehneet heille. Tuskin koskaan pääsisivät. Hän käänsi katseensa takaisin Kallaan: “Heistä ei ole toistaiseksi tehty uusia havaintoja reviirillämme, mutta pysymme valppaana.”

//Kalla?

Olin kiitollinen siitä, että matkalla leiriin Kortetuike oli hidastanut tahtiaan ja huolehtinut siitä, että sekä minä että Puh jaksaisimme taivaltaa aina leiriin saakka. Poikani oli ehdottanut tauon pitämistä tai paikan vaihtoa. Vilkaisin kysyvästi vierelläni täristen ja haparoiden kävelevää Puhia, joka pudisteli pienesti päätään.
"Me-mennään vain leiriin", kotikisukolli naukaisi ääni väristen. Nostin katseeni takaisin edelläni kulkevaan nuoreen soturiin.
"Kiitos tarjouksesta, minäkin pärjään oikein hyvin. Näytä sinä vain tietä", nau'uin rauhallisella äänellä. Kortetuike räpäytti silmiään ja nyökkäsi.
"Sano heti, jos tahdot vaihtaa paikkoja", valkoturkkinen kolli pyysi, ja minä vuorostani nyökkäsin.

Puhin saapumisesta Eloklaanin reviirille oli kulunut kaksi auringonnousua. Siinä ajassa Eloklaanissa oli sattunut ja tapahtunut. Sypressikuiske oli synnyttänyt kaksi elävää ja yhden kuolleen pennun, ja yllättäen matkannut itse pian sen jälkeen Tähtiklaaniin. Lisäksi Lehtomyrsky ja Käärmekulta olivat kohdanneet ketun reviirillämme, mutta soturit olivat saaneet ajettua sen pois. Lehtomyrsky tosin oli haavoittunut ja joutunut parantelemaan haavojaan parantajan pesälle.
Saimme olla kiitollisia, ettei kilpikonnakuvioinen soturi tai Käärmekulta olleet päässeet hengestään. Parantajan pesällä alkoi olla kiitettävä määrä kissoja, sillä Puhin ja Lehtomyrskyn lisäksi siellä majailivat myös Haavemuisto ja Varjoliekki. Haavemuisto oli Leimusilmän mukaan henkisesti niin huonossa kunnossa, ettei hänestä ollut soturin tehtäviin. Valkoturkkinen kolli tuntui elävän aivan omissa maailmoissaan, hän kertoili tapahtumia, joita ei koskaan ollut tapahtunut. Tunsin syvää myötätuntoa soturia kohtaan ja rukoilin Tähtiklaania, että he parantaisivat kollin mielen.
Varjoliekki oli edelleen toipilaana kettuhyökkäyksen johdosta. Entisen oppilaani haavat alkoivat jo parantua, oletettavasti hän pääsisi pian takaisin soturin tehtäviin.
Astuin sisään hämärään, yrttien tuoksuiseen parantajan pesään. Sairasaukion neljä vuodetta oli varattu. Puh nukkui omalla vuoteellaan, joka sijaitsi hieman kauempana muista. Muutkin aukiolla olevat soturit olivat nukkumassa, joten pesässä oli aivan rauhallista. Tassutin Puhin luokse ja kosketin hellästi kuonollani tämän otsaa. Kolli säpsähti hereille ja katsoi minua hämillään.
"Huomenta", naukaisin ystävällisellä äänellä, "kuinka sinä voit tänään, Puh? Joko uskot, että olisit pian valmis kotimatkalle?"

//Puh?

Olin synnyttänyt pentuni vain pari auringonnousua siitä, kun olin jutellut Käärmekullan kanssa. Pentuja oli syntynyt kolme, joista yksi oli syntynyt kuolleena. Pieni ruskeaturkki oli saanut mukaansa Tähtiklaaniin nimen Karhupentu. Muut kaksi pentua saivat nimet Jänöpentu ja Säihkepentu. Säihkepennun olin nimennyt Aurinkoroihun kanssa Sädesäihkeen mukaan, sillä olimme molemmat hänestä niin ylpeitä ja he vielä näyttivät aika samalta keskenään. Olin niin ylpeä kahdesta pikkuisestani niinkuin vanhemmistakin pennuistani.

Päivät pentujen kanssa kuluivat nopeasti ja hitaasti samaan aikaan. Odotin vain, että he avaisivat jo silmänsä. Viime päivänä olin päässyt hiukan ulkoilemaan Kimalaistoiveen katsoessa pentuja. Kävely sattui niin paljon, etten viihtynyt kauaa kylmässä ja ulkona, joten palasin pian sisään. Sädesäihke auttoi minut pesääni ja jäi hetkeksi juttelemaan.
“Vaivaako jalkasi todella noin paljon?” Sädesäihke kysyi ja katsoi jalkaani. Pudistin päätäni.
“Älä sinä huoli siitä, kultaseni”, sanoin ja hymyilin ja kosketin hännälläni kollin poskea. Hän näytti epäröivän mutta nyökkäsi kuitenkin. Hymyilin hiukan isommin ja katsoin sitten pentujani. He möngersivät toistensa päällä. Tyrkkäsin Säihkepennun vähän kauemmas Jänöpennusta ja hieroin Jänöpentua hellästi tassullani lämmittääkseni tätä. Sädesäihke veti sisartaan lähemmäs ja lämmitti tätä.
“Teenkö tämän oikein?” kolli kysyi hiukan epävarmana.
“Juuri oikein. Sinusta tulee joskus mahtava isä Käärmekullan pennuille”, totesin ja virnistin katsoen pois Jänöpennusta suoraan Sädesäihkeen silmiin. Tuo pudisti päätään.
“Me olemme vain ystäviä. Aika hyviä sellaisia”, poikani naukui ja katsoi maahan jännittyneenä. Hän oli lopettanut siskonsa hieromisen ja laskenut hänet lähelle vatsaani.
“Olet selvästi ihastunut häneen”, naukaisin ja naurahdin.
“En ole!” Sädesäihke sanoi ja katsoi minua syyttävästi.
“Älä valehtele. Olen nähnyt miten käyttäydyt hänen seurassaan ja miten katsot häntä. Olet aivan pihkassa häneen”, totesin ja näpäytin hännälläni Sädesäihkeen nenää. Hän kohautti lapojaan ja katsoi pois päin.
“Nähdään myöhemmin. Minulla on öö… partio”, hän sanoi ja poistui. Tiesin, että poikani ei ollut vihainen minulle. Hän ei vain uskaltanut myöntää tunteitaan Käärmekultaa kohtaan.

Heräsin kauheisiin kipuihin. En tiennyt mikä oli vialla mutta tiesin, että nyt oli menoa. En montaa kertaa elämässäni ollut tuntenut kuolevani vaikka kipua olinkin tuntenut ihan tarpeeksi yhden kissan elämään. Nyt kuitenkin tiesin, että kuolisin. Vain jotenkin tunsin sen. Etsin sumuisella katseellani jotakuta ja näin Leimusilmän.
“Leimusilmä?” ähkäisin. Kolli kääntyi katsomaan minua.
“Olin tarkistamassa juuri pentujasi. Onko kaikki hyvin?” hän kysyi ja katsoi minua huolestuneena.
“Voitko hakea perheeni?” kysyin epätoivoisena. Haluaisin nähdä perheeni vielä kerran.
“Mikä hätänä?” hän kysyi ja katsoi minua vakavana ja selvästi huolissaan. Kipu ei antanut minun ajatella selvästi.
“Haluan nähdä heidät ennen kuin kuolen”, sanoin ja yskäisin. En tiennyt ymmärtäisikö parantaja. Hän kuitenkin nyökkäsi ja viiletti matkaan.

Pian luokseni saapui Lehtomyrsky. Hän puhui kanssani hiljaisella äänellä ja jotenkin aistin hänestä, että hän yritti pitää itsensä kasassa mutta koki kaikenlaisia tunteita sisällään, minkä tietysti ymmärsin.
“Olet upea kissa ja muistakin sitten kertoa pennuilleni minusta oman näkökulmasi kautta. Äläkä sure, jooko? Me näämme Tähtiklaanissa mutta älä tule sinne liian aikaisin. Katselen sinua sieltä joka päivä”, nau’uin vuodattaen pari kyyneltä. Naaras nyökkäsi ja lähti päästääkseen perheeni luokseni. Nuo sanat olivat melkein viimeiset, jotka sain suustani kaiken kivun keskellä.

Aurinkoroihu makasi vieressäni turkki turkissani. Sädesäihke kyyristeli Käärmekullan vieressä pesäni reunalla ja Syreenisumukin oli paikalla. Makasin silmät kiinni sammalilla. Tunsin aina toisinaan, kun Jänöpentu tai Säihkepentu koski minua. Avasin silmiäni ihan hiukan. En koskaan ajatellut kuolevani näin. Kipu oli edelleen hakkaavaa ja halusin vain sen pois. Silmistäni valui kyyneliä mutta Sädesäihke kurkotti ja yritti pyyhkiä ne pois mutta hänen käpälänsä tärisi kovasti. En pystynyt liikkumaan kunnolla mutta pystyin juuri ja juuri työntämään Sädesäihkeen käpälän pois. Makasimme siinä hiljaa.
“Rakastan teitä jokaista”, kähisin. Puhuminen tuotti kipua ja tuntui, että keuhkoni räjähtäisivät. Syreenisumu oli avaamassa suutaan mutta jatkoin.
“Sädesäihke, pysy urheana ja lupaa, että kerrot tunteistasi. Käärmekulta, älä epäile itseäsi niin paljoa. Sinä olet yksi klaanin upeimmista kissoista”, puhuin. Pidin tauon ja jatkoin sitten.
“Syreenisumu, olet kaunis ja ansaitset rakkautta. Koita löytää itsellesi oikeat kissat lähellesi. Olen niin mahdottoman ylpeä teistä kolmesta”, puhuin pennuilleni ja Käärmekullalle.
“Aurinkoroihu, rakastan sinua. Muista pitää hyvää huolta kaikista pennuistamme”, sanoin kumppanilleni. Perheeni olivat lähelläni ja vaikka tunsin kipua tunsin myös olevani turvassa. Hengitin nyt jo raskaasti ja vaivanloisesti. Aikaisemmin Leimusilmä oli kyllä tarkistanut minut mutta oli sanonut, että mitään ei ollut tehtävissä. En syyttänyt häntä. En syyttänyt ketään. Tähtiklaani olisi minulle muutenkin parempi paikka. Kurkkuani kuristi ja pimeys tuntui koittavan nielaista minut. En kuullut enää mitään, joten en tiennyt sanoiko joku minulle jotain. Suljin silmäni visusti kiinni ja hengitin ulos rauhassa ja pitkään. Tuntui kuin olisin hengittänyt kaiken kivun pois. Yhtäkkiä ihana lämpö ja kivuton hyvä tunne valtasi minut. Kaikki kivun kynnet hellittivät niin, että en ollut koskaan tuntenut jotain näin ihanaa. Avasin silmäni hitaasti. Tunnistin Tähtiklaanin metsästysmaat ja hymyilin. Luokseni kirmasi neljä pentua joista heti erotin Karhupennun ja sitten muutkin nimet palautuivat mieleeni. Tervehdin heitä ja nostin katseeni. Luokseni tassutti myös Hallavarjo. Olin suunnattoman onnellinen nähdessäni hänet. Olin nyt siis virallisesti Tähtiklaanin jäsen ja… kuollut. Minä oikeasti kuolin.

// RIP Sypressi :'(

AMPIAINEN
Vienotassu: 9kp -
Lehtomyrsky: 72kp! -
Syreenisumu: 31kp! -
= 112kp

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 7kp -
Kuutamolaine: 8kp -
Kortetuike: 4kp -
= 19kp

KÄÄRMIS
Korpitassu: 10kp -
Käärmekulta: 93kp! -
= 103kp

SAAGA
Sypressikuiske: 12kp -
Nopsatassu: 4kp -
= 16kp

Kävelin ympäriinsä leirissä. Olin tolkuttoman tylsistynyt mutta en voinut oikein lähteä yksin leiristä tai mitään. Soturien pesästä tuli ulos pari kissaa. Heidän joukossaan oli entinen mestarini Hilehuurre.
“Hei!” tervehdin tätä ja kosketin hännälläni hellästi kollin lapaa.
“Hei, Nopsaliekki”, hän naukaisi ja hymyili.
“Haluaisitko lähteä saalistamaan yhdessä?” kysyin hymyillen leveästi. Entinen mestarini nyökkäsi. Näin lähdimme lumen täyteiseen metsään kaksin.

Vietimme mukavan yhteisen saalistustuokion ja palasimme leiriin mukanamme ihan kiitettävästi saalista. Lehtikato ei ollut kohdellut meitä vielä mitenkään erityisen pahasti mutta jokainen saalis oli todellakin tarpeellinen. Hyvästelin kollin ja aloin varovaisesti valitsemaan pienestä tuoresaaliskasasta jotain syötävää. Päädyin pieneen päästäiseen ja riiputin sen hännästä leirin reunalle. Istuin ja aloin syödä. Vaikka syötävää ei ollut paljoa nautin joka palasta.
“Hei”, Syreenisumu naukaisi. En ollut huomannut naarasta. Suu täynnä en voinut vastata tälle, joten viittasin häntä istumaan ja nielaisin.
“Hei, ja anteeksi”, tervehdin.
“Ei se mitään”, naaras naukui ja hymyili. Hymyilin takaisin.
“Oliko sinulla jotakin asiaa? Tai siis toki voin muutenkin olla kanssasi mutta-” keskeytin selittämisen ja katsoin maahan.
“Ymmärsit varmaan mitä tarkoitin”, sanoin ja naurahdin vaivaantuneesti. Turkkini alla kihisi.
//Syre?