Nopeasti ennen kuin kerkesin asiaa edes tajuta, olin pökertynyt. Pimeys velloi ympärilläni, kuin jokivesi, johon olisin pudonnut. Tuntui siltä, että hukkuisin. Hengittäminen kävi kipeää, mutta niin kävi myös kaikki muukin. Yritin siis vain parhaani mukaan pysytellä paikallani. Kuitenkin pimeyden jokimainen pyörteily tuntui liikuttelevan raajojani kipeästi, pian niin kipeästi, että silmäni rävähtivät auki ja pääni ponnahti pystyyn.
Vienotassu, Eloklaanin parantajaoppilas, vingahti ja loikkasi kauemmas. Hän oli ollut vierelläni ja ilmeisesti säikähtänyt sitä, miten olin niin yllättäen herännyt. Katselin sumein silmin ympärilleni ja tajusin, että minut oli viety parantajan pesään - vai olinko sittenkin mennyt sinne itse? Vienotassu oli paikannut haavojani ja saatoin vain olettaa, että hän oli kokeillut oliko mikään paikka murtunut ja olin herännyt siihen.
“Anteeksi, jos säikäytin sinut, Vienotassu”, pyytelin anteeksi käheällä äänellä. Parantajaoppilas katsoi minuun suurin silmin.
“Ei se mitään”, hän piipitti ja siirtyi taas vierelleni tutkimaan haavojani. Oppilas ei sanonut mitään, mutta en kyllä minäkään. Hiljaisuus oli ihan hyvä. Minusta tuntui, että olin liian väsynyt ja lyöty edes vain olemaan. Halusin lillua takaisn siihe pimeyteen, jossa olin vielä hetki sitten maannut.
“Voin antaa sinulle unikonsiemeniä, jos sattuu liian paljon, ja jos pystyt niellä ne”, Vienotassu naukaisi hiljaa, kuin olisi lukenut ajatukseni. Katsoin oppilaaseen hetken hiljaa, kuin en olisi ymmärtänyt, mitä hän oli minulle sanonut. Vienotassu avasi juuri suunsa toistaakseen, mutta keskeytin hänet.
“Se olisi mainiota, kiitos”, naukaisin käheästi ja painoin pääni sammaliin väsähtäneenä. Seurasin katseellani, kuinka Vienotassu kävi hakemassa pari unikonsiementä ja laski ne sitten eteeni.
“Syö ensiksi vain toinen. On parempi, että tiedämme onko kipu mennyt ohi, kun jäät parantelemaan haavojasi, mutta jos kipu on liian sietämätöntä, voit syödä myös toisen”, nuori naaras naukui nopeasti ja keskittyi taas haavoihini. Lipaisin toisen siemenistä kielelleni ja pohdin hetken oliko se määrä pureskella vai kenties niellä kokonaisena, mutta päädyin sitten pureskelemaan, koska tuntui, etten voisi nielaista sitä, jos se olisi kokonainen.
Painoin taas pääni sammalille, kun olin saanut siemenen syötyä. En vain saattanut enää pidätellä sitä. Se tuntui liian painavalta, enkä halunnut kuluttaa viimeisiä voimiani vain siihen, että pitelin päätäni pystyssä. Joskus oli vain terveellistä, että näytti olevansa heikko, kuten tässä tilanteessa. Suljin silmäni toivoen voivani levätä, mutta peläten, etten enää heräisi.

Löysin itseni pian aurinkoisesta viherlehden metsästä. Hetken ajan seisoskelin paikoillani hämmentyneenä ja sitten kauhu hiipi sisälleni. Oliko se Tähtiklaani? Enhän vain ollut kuollut? Kuitenkin siellä oli tyhjää. Ei näkynyt jälkeäkään yhdestäkään tähtiturkkisesta kissasta, joka olisi minua tullut hakemaan
“Mitä ihmettä minä teen täällä?” pohdin ääneen ja kääntelin päätäni tutkien metsää. Se oli tiheää havumetsää, eikä näyttänyt aivan Eloklaanin reviiriltä - eikä kyllä täysin Kuolonklaaninkaan sen perusteella, mitä minä siitä pelastus retken jälkeen muistin. Hämmennys kupli sisältäni. Miksi minä olin siellä?
“Onko täällä joku? Voisiko joku kertoa minulle, mitä minä täällä teen?” huhuilin syvemmälle metsään, missä varjot peittivät maata ja saivat sen näyttämään karmivalta. Katselin varjoihin kuin odottaen jonkin hyökkävän sieltä suoraan kimppuuni. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Oli hiljaista; ihan liian hiljaista. Linnut eivät laulaneet, sirkat eivät siritäneet, tuuli ei humissut tai heilutellut puiden lehtiä.
Takaani kuului askelia. Käännähdin ympäri silmänräpäyksessä. Siellä ei kuitenkaan näkynyt mitään. Karvani nousivat pystyyn. Mitä oli tekeillä? Katselin vimmatusti ympärilleni, jos vaikka löytäisinkin jotain, mikä selittäisi äskeisen, mutta mitään ei näkynyt.
Yhtäkkiä tunsin kosketuksen kyljessäni. Käännähdin ympäri taas, mutta mitään ei näkynyt. Pian kosketus tuntui uudelleen. Katsoin silmät pyöreinä ympärilleni ymmärtämättä mitä oli meneillään.
Kohta kylkeeni tökättiin taas ja sitten minua alettiin ravistaa. Nostin pääni sammalilta haukkoen henkeä, kuin olisin juuri tullut veden alta. Räpyttelin sumeita silmiäni ja näin Sädesäihkeen edessäni.
“Säikäytit minut! Vaikutit siltä, että näit painajaista ja sitten lopetit hetkellisesti hengittämisen. Luulin, että koulet!” kolli naukaisi silmät kauhusta ja huolesta kimmeltäen. Haukottelin ja vaihdoin asentoa. Menin makuulle niin, että makasin kyljelläni pää pystyssä ja tassut vatsaani vasten vedettynä.
“On suloista, että huolehdit minusta noin”, naukaisin hymyillen kollille.

//Säde?

Olimme päässeet takaisin leiriin ja nyt koko klaani oli ympärillämme kyselemässä mitä oli tapahtunut. Käärmekulta oli ihan mykkänä eikä ilmeisesti kyennyt vastaamaan. Naaras itse asiassa huijui. Yllätäen aivan kuin joku olisi vetänyt käpälät altani niin lyyhistyin maahan. Käärmekultakin näytti romahtavan maahan. Näin taas kuinka pimeys yritti valata mieleni. Silmissäni alkoi sumenemaan. Mutta ei en pyörtyisi nyt! Minun pitäisi taistella pimeyttä vastaan, vaikka se tarkoittaisi pyörtymistä niin silti se voisi johtaa kuolemaan.
"Kettu.. Kettu tämän teki.." ulahdan pienellä äänellä. Voimani olivat loppussa. Tiesin että ei olisi hyvä haskaata kaikkia voimia.. Toivottavasti en kuolisi.. Lopulta tunsin kuinka pimeys valtasi minut ja menetin tajuntani.

Aukaisin heinnosti silmäni ja huomaan että olen nyt parantajien pesällä. Yritän nousta mutta käpälät eivät kantaneet.
"Ai olet hereillä! Sinun pitää levätä jonkin aikaa ja pysytellä täällä! Leimusilmä sanoi että minun pitäisi kertoa se sinulle jos heräät sillä hän on nyt nukkumassa", vienotassu maukui. Hymyilin pienesti.
"Missä käärmekulta on?" kysyn huolissani ystävästäni.
"Hänkin on täällä, hän heräsi jo aiemmin", naaras vastasi hiljaisesti.
"Huhuu? Saanko tulla katsomaan lehtomyrskyä?" kuulin kuusihännän huolestuneen äänen.
"Tule vain mutta ole varovainen hän on vielä heikkona", parantajaoppilas kertoi hiljaa ja luikki omille maakulausilleen. Kuusihäntä nyökkäsi hymyilen ja tassuti luokseni ja istuutui vierelleni.
"Hei, lehtomyrsky", kumppanini maukui hymyillen. Kehrään heikkosti ja räpyttelen silmiäni.
"Kuusihäntä.. Halusin kertoa sinulle jotain!" kehrään. Kuusihäntä kosketti kuonollaan minun kuonoani ja kehräsi.
"Niin lehtomyrsky?" kumppanink kehräsi.
"M-minä odotan uutta pentuetta", mauun hymyillen hennosti. Kuusihäntä näytti järkyttyneen.
"Sinäkö odotit meidän pentujamme koko ajan kun olit kettutappelussa??" kolli maukui järkytyneen oloisena. Hymyni hyytyi ja nyökkäsin vähän alapäin.
//Kuusi?

Kun kettu lähti viimein pakosalle, juhlin sitä mielessäni sumein katsein. Lähes koko turkkini oli verestä märkä ja jäseniäni särki.
Lehtomyrsky puhui jotain siitä, että piti palata leiriin ja, että hän ei halunnut pentujensa kuolevan. He ansaitsivat elää. Aivoni kävivät hitaalla - varmaankin verenhukan takia - ja katsoin hetken ajan ystävääni ilmeettömästi.
“Pennut? Hetkinen… pennut? Odotatko sinä pentuja!?” tajusin ja loikkasin pystyyn silmät suurina. Sitten katsoin suuntaan, johon kettu oli lähtenyt. Se olisi voinut tappaa ystäväni ja hänen syntymättömät pentunsa. Hän oli joutunut hengenvaaraan ja vaarantanut samalla myös vielä vatsassaan odottavat pennut. Minua alkoi kuvottaa. Kettu olisi voinut hankkiutua eroon lehtomyrskystä helposti, jos tämä olisi ollut edes pari auringonnousua enemmän tiinenä.
“Minun täytyy varmistaa, että kettu on lähtenyt”, naukaisin hiljaa. Lähdin löntystämään sen perään ja pian Lehtomyrsky tuli vierelleni. Naaras painautui minua vasten samalla ottaen minusta tukea ja tukien minua.
“Kyllä se lähti, tärkeintä on nyt palata takaisin leiriin ennen kuin me molemmat vuodamme tyhjiin”, kilpikonnakuvioinen naaras naukui. Hänen silmänsä välkkyivät uupumuksesta ja niissä oli pieni lasittunut hehku. Huohotin ja laskin katseeni.
“Hyvä on, mennään”, huokaisin ja lähdimme suuntaamaan takaisin kohti leiriä.

Kun astelimme sisään leiriin, järkyttyneet katseet kääntyivät meitä päin. Näin järkytyksen muiden kissojen katseessa.
“Meidän… meidän täytyy ilmoittaa Mesitähdelle”, huohotin. Leimusilmä tuli heti ulos parantajan pesästä Vienotassu perässään.
“Haistan veren”, parantaja naukaisi ja pian hänen katseensa kohdistui minuun ja Lehtomyrskyyn. Hän räpytteli silmiään ja kääntyi Virnotassuun päin sanoen hänelle jotain, jota en enää kuullut. Silmissäni tuntui sumenevan. Kissat olivat ympärillämme ja kyselivät mitä oli tapahtunut. En vain saattanut enää ajatella. Tassuni eivät enää meinanneet jaksaa jatkaa. Huojuin tassuillani ja olin juuri pyörtymisen rajamailla.

//Lehto?

Minua peloti että kettu veisi voiton joka tapauksessa, olimme molemmat heikkossa kunnossa emmekä tulisi jaksamaan enään kauaa taistela. Oli kyllä kettukin jo sen näköinen että voisi luovuttaa mutta miksi se niin tekisi? Olimme niin heikkoja että sen ei varmaan tarvitsisi enään kauaa taistella ennenkuin emme voisi enään tehdä mitään ja sitten se voisi tehdä meille mitä ikinä mielii! Hiivin huomaamattomasti otuksen taakse ja kipusin sen selkään. Kettu ei huomioinut minua kun käärmekulta härnäsi sitä. Pureuduin nopeasti kettun niskanahkaan ja pidin kynnet tiukasti kettussa kiinni mutta ote oli heikko niinkuin oli koko muukin kehoni. Joka liike tuntui kokoajan kivuliaalta. Huomasin sivusilmällä käärmekullan hyökkäneen kettun etujalan kimppuun. Kettu ulisi ja heiti ensin käärmekullan irti käpälästään ja sitten minut niskastaan. Lenähdimme molemmat parin kettunmittan päähän. Olin taas törmätä siihen puuhun mihin olin aiemmin lentänyt mutta ilmalento päätyi onneksi vähän aiemmin että tipahdin maahan ja jäin siihen hetkeksi pökeryksissäni. Nousin vaivaloisesti pystyyn ja ähkäisin mutta päätin olla valmis hyökkämään takaisin kettun kimppuun jos olisi pakko. Yllätyksekseni näin vain kettun hännän pään katoavan pusikkoon pois päin leiristä. Käärmekulta makasi vieressäni ilmeisesti edelleen pökeryksissä. Tunsin mielihyvää siitä että olimme saaneet kettun pakosalle. Lyyhistyin taas ähkäisten kivusta maahan sillä jalkani eivät jaksaneet kantaa. Tuijotin eteenpäin kohti käärmekultaa silmät lasituneina, nostin hitusen päätäni.
"Käärmekulta me voitimme.. Kettu pakeni.." kuiskaan ystävälleni. Pakotauduin nousemaan pystyyn ja tunsin kokoajan kuinka käpäläni tärisivät. Käärmekultakin nousi hitaasti.
"Meidän pitäisi päästä leiriin.. En halua kuolla tänne verenhukkaan.. En halua että pentuni kuolevat.. He ansaitsevat elää", mauun heikkosti. Tuijotin vetoavasti ystävääni.. Meidän olisi aivan pakko päästä leiriin ja nopeasti! Minä ainakaan en jaksaisi enään kauaa..
//käärme?

Kuutamolaine vaikuttui Kallan nopeasta päättelykyvystä. Naaras oli onnistunut arvaamaan hyvin lähelle totuutta pelkästään näkemänsä perusteella.
“Jep, päivän aikana leiristä lähtee kahdenlaisia ryhmiä: metsästys- ja rajapartioita! Metsästyspartiot huolehtivat siitä, että tuoresaaliskasassa on aina riittävästi ruokaa kaikille - toki tähän aikaan vuodesta se on huomattavasti vaikeampaa -, ja rajapartio kiertää tarkastamassa klaanimme rajat ja merkitsee ne uudelleen. Merkitsemme rajoja, koska toisinaan reviirillemme saattaa eksyä klaanin ulkopuolisia kissoja, kuten erakkoja tai kotikisuja. Suurin syy on kuitenkin rajanaapurimme Kuolonklaani, joka myös pitää omia rajojaan hyvin tarkasti silmällä, mutta meistä poiketen kohtelee reviirilleen eksyneitä paljon… noh, kovakouraisemmin.” Niin paljon kuin hänen olisi tehnytkin mieli ruveta vuodattamaan vieraalle heidän viime kuiden aikana kokemistaan vaikeuksista, hän päätti olla sivuamatta asiaa nyt. Tämä kuulisi klaanien tulehtuneista väleistä ennen pitkää. “Ja mitä tulee niihin kissoihin, jotka eivät ole partiossa, he ovat yleensä joko kouluttamassa omia oppilaitaan tai viettävät vapaa-aikaansa leirissä. Ei meitä sentään työllä yritetä tappaa täällä, heh! Tietysti leiristä löytyy aina kaikenlaista pientä väkerreltävää, kuten pesien siivoamista, korjaamista ja sen sellaista.”
Kun Kuutamolaine lopetti selostuksensa, hän tuli kiusallisen tietoiseksi siitä, miten paljon oli pälättänyt. Hän yritti harhauttaa ajatuksensa siitä lipaisemalla rintaturkkiaan muutaman kerran kielellään.

//Kalla?

Tuntui, että sydämeni jätti lyönnin välistä, kun kettu nappasi Lehtomyrskyn hampaisiinsa, ravisteli ja viskasi ystäväni pois. Minua alkoi kuvottaa. Naaras tömähti kovaäänisesti puuta vasten ja sitten jäi liikkumatta maahan hetkeksi. Näin, että hän hengitti, mutta ei noussut. Kauhu kupli sisälläni. Siristin silmiäni ja väläyttelin hampaitani ketulle. Kettu näytti veriseltä ja sen alla olevassa aikaisemmin niin valkeassa lumessa oli suuria punaisia läiskiä.
“Minua sinä et tapa! En suostu liittymään Tähtiklaaniin, en tänään, minulla on vielä niin paljon tehtävää!” huudahdin ja syöksyin ketun alle repien sen vatsaa. Kettu ulvaisi ja nousi takajaloilleen läimäisin minut kauemmas. Sihahdin kivusta ja liu’uin lumella pienen matkan, kunnes onnistuin pysäyttämään itseni ja kohtasin taas ketun. Sen katse välkkyi väsymystä, mutta myös voitonriemua. Se kai luuli voittavansa.
“Ai luuletko tosiaan sen olevan noin helppoa? Tulet parantelemaan näitä haavoja vielä vuodenaikoja!” sähisin ja iskeydyin ketun kasvoihin. Tartuin sen päänahkaan etutassuillani ja raavin sen kasvoja takatassuillani. Se murisi ja ulisi ja onnistui tiputtamaan minut kimpustaan. Kettu syöksyi minua kohti ja iski syvän haavan otsaani silmieni yläpuolelle, kun yritin väistää sen iskua silmilleni. Veri alkoi heti tihkua silmieni eteen ja jouduin pyyhkimään sitä pois etutassullani.
Huomasin Lehtomyrskyn taas nuosseen. Jakelin kuitenkin keskittyneesti ketulle iskuja. En aikonut antaa periksi, en vain voinut. Se huitaisi suurta etutassuaan kohti minua. Tunsin sen osuvan, mutta adrenaliini pursusi sisälläni sillä tavoin, että en tuntenut kipua. Silmissäni tuntui näkyvän vain kettu ja punaista. Tuntui, että en tiennyt mitään muuta kuin tämän ketun ja sen miten sen täytyi kuolla.
Lehtomyrsky iski kettua heikosti etutassuillaan. Hänkin alkoi selvästi olla väsynyt. Ymmärsin sen hyvin, kyllä minuakin väsytti, mutta en voinut antaa periksi. Ajattelin Sädesäihkettä, joka odotti minua leirissä. Jos en palaisi, kolli olisi niin murtunut. En voisi antaa sen tapahtua. En halunnut, että häneen sattuisi. Halusin, että hän olisi onnellinen, minun kanssani.
Siirryin ketun sivulle. Juoksin sen kyljen mukaisesti ja viilsin etutassullani sen kylkeä. Se päästi ulahduksen ja käänsi päätään minua kohden. Lehtomyrsky kuitenkin iski sitä toisella puolella lapaan ja pedon katse siirtyi naaraaseen. Se huitaisi käpäläänsä väsyneesti kohti ystävääni. Naaras onnistui juuri ja juuri väistää sen kompuroiden taaemmas ja lähes menettäen tasapainonsa.
“Häneen sinä et koske! En anna sinun viedä häntä!” ärisin ja loikkasin ketun selkään purren sen niskaa ja raapien takatassuillani sen selkää. Silmissäni sumeni, mutta pidin itseni hereillä. Huomasin kuinka paljon verta ketun turkilla oli. Sen täytyi olla häviämäisillään, eikö? Se rimpuili ärtyneenä yrittäen saada minut pois selästään. Lopulta otteeni irtosi ja mätkähdin maahan hervottomana. Katseeni oli sumea, mutta vääntäydyin väkisin pystyyn. Tajusin kaulaturkkini olevan läpeensä märkä. Koko kehoni vapisi, mutta kettu ei vaikuttanut enää niinkään innokkaalta taistelemaan itsekään. Ei haava kaulassani varmastikaan niin syvä ollut, että en saattaisi jatkaa vielä hetken.

//Lehto?
//Voit jo laittaa sen ketun pakenee, jos haluut

Jos tekisimme nyt oikeat liikkeet ja sitä rataa niin saisimme kettun pakosalle, käärmekullan onnistuneen huitaisun ansioista. Köyristän selkääni ja sähisen silmät viirussa. Kettu ei säikkynyt.
"Mene sinä sen toiselle kyljelle niin minä menen toiselle puolelle!" sihahdan käärmekullalle ennenkuin luikkin kettun vasemmalle puolelle. Työnsin kynteni nopeasti kettuk kylkeen ja yritin kivuta sen selkään mutta juuri väärällä hetkellä tunsin pienen potkun ja lenähdin kettun ollessa kovassa liikkeessä irti. Tömähdin kovaan maahan ja ulahdin. Jouduin pökeryksiin hetkeksi mutta kuitenkin vain hetkeksi. Huomasin kuinka käärmekulta oli takertuneena kettun käpälään ja raapi silmät viirussa otuksen vatsaa. Nousin hoipuroiden pystyyn ja lähdin juoksemaan käärmekultaa kohti auttamaan tätä kettun kellistyksessä. Työnsin kynteni nopeasti esiin ja loikkasin kettun kylkeä kohti mutta kettu taisi huomata minut tai jostain muusta syystä käänähti nopeasti minua kohden, hyppyni jäi siis lyhyeksi ja tömähdin taas maahan. Jäseneni olivat heikkoina enkä jaksanut liikahtakaan.. Tähänkö elämäni päättyisi? Kettun tapamaksiko minä synnyin? Suljin silmäni tiukasti kiinni ja irvistin. Kuulin yllättäen käärmekullan ulahtavan jotain muuta en kuullut tarkasti mitä. Kettu nappasi minua kyljestä kiinni ja nosti ilmaan, se ravisteli minua kovaa tahtia. Rimpuilin sen otteessa ja ulisin peloissani.. En halunnut kuolla..! Ainakin halusin synnyttää pienokaiseni ensin.. He ansaitsivat elää.. Ihan sama vaikka minä kuolisin.. Mutta ei.. Ei tässä taistelussa.. Missä tahansa muussa taistelussa kuin tässä.. Lopulta kettu älähti kovaan ääneen ja heiti minut kauemmas ilmeisesti koska olin tiellä. Lenähdin päin puuta ja ulahdin kovaan ääneen. Kun tömähdin sitten vielä maahan niin en enään noussut.. En nostanut päätäni. Katselin vain raskaasti henkitäen kun käärmekulta taisteli kettua vastaan. Tunsin kuinka tietoisuutteni oli tunkeutumassa pimeys.. Kuolisinko minä tähän? Ei.. Ei.. Ei! Yritin viimeisillä voimillani taistella pimeytta vastaan mutta en kyennyt en jaksanut pimeys vei minut mennessään.

Heräsin yllätäen samalla aukiolla ja näin edelleen kuinka käärmekulta edelleen taisteli kettua vastaan. Olin mennetänyt tajuni.. Kuinka pitkäksi aikaa? Henkitin edelleen raaskaasti mutta nyt sentään jo paljon selvemmin. En jaksanut edelleenkään nousta. Olin edelleen todella heikkona.. Tuijotin silmät sameina käärmekullan urhoollista taistoa kettua vastaan.. Sydäntäni riipaisi kun kuulin käärmekullan ulahtavan kivusta. Nousin hitaasti ja vaivaloisesti pystyyn ja lähdin nilkkutamaan heikkosti ja hitaasti kettua päin. Lyyhistyn kuitenkin nopeasti maahan silmät sameina ja kovan äänähdyksen. Kettu käänsi nopeasti katseensa minuun mutta käänsi sitten taas käärmekultaan tai no sinne missä naaras ilmeisesti oli ollut.. Naaras oli luikahtanut pois kettun kynsistä. Käärmekulta oli todella urhea.. Nousin taas vaivalloisesti pystyyn ja ulahdan. Nilkutan hitaasti ja kivusta irvistelen käärmekullan vierelle ja autan parhaani mukaan naarasta vaikka käärmekulta kuitenkin sai enemmän vahinkoa kettuun kun minä sain vain aina välillä pari naarmua ja pari isompaa haavaa kettun nahkaan.
//käärme D:

Kun paikalle sitten saapui kettu, kaikki alkoi olla minulle epäselvää. Tiesin vain sen, että suojelin ystävääni Lehtomyrskyä vaikka hengelläni. Yritin parhaani mukaan estää kettua hyökkäämästä hänen kimppuunsa ja pitää sen katseen ja keskittymisen minussa. En halunnut ystäväni kärsivän.
Tietysti minua pelotti aina, kun jouduin vastakkain ketun kanssa, mutta ajatus siitä, että Lehtomyrsky oli edes hetken turvassa antoi minulle rohkeutta ja voimaa. Tuntui, että ajatus siitä, että ystäväni ei kuolisi riittäisi voimaksi jatkaa ja taistella.
Kun kettu keskittyikin maahan mätkähtäneeseen Lehtomyrskyyn, eikä välittänyt siitä, miten purin sitä häntään ja yritin parhaani keskittää sen huomion minuun, paniikki alkoi täyttää sisukseni. Kettu lähestyi kilpikonnakuvioista ystävääni välittämättä minun epätoivoisista yrityksistäni estää sitä. Se vain piti katseensa Lehtomyrskyssä, joka katsoi petoa vihreät silmät kauhusta suurina.
“Häntä sinä et saa!” ulvaisin ja päästin irti ketun hännästä ja syöksyen sen ja Lehtomyrskyn väliin juuri, kun tämä teki hyökkäystään. Ketun hampaat upposivat lapaani ja päästin ilmoille kivun täyttämän huudon. Lehtomyrsky pyristeli pystyyn ja onnistui kömpelösti sivaltamaan kettua kuonoon. Naaras näytti siltä, ettei kestäisi enää lainkaan rasitusta.
Kettu päästi murahduksen ja irrotti hampaansa minusta syöksyen taas kohti Lehtomyrskyä. Sihahdin ja loikkasin ketun kylkeen. Se vingahti ja melkein kaatui kumoon. Peto ei vaikuttanu kamalan iloiselta ja sivalsi käpälällään minua kohti. Rääkäisin, kun sen suuri käpälä kumahti vasten päätäni ja kierin maata pitkin jonkin matkaa. Jäin maahan makuulle. En tuntunut pystyvän nousemaan. Kettu ärisi minulle, mutta keskittyi taas Lehtomyrskyyn, kun naaras iski kyntensä sen kylkeen.
Pakottauduin nousemaan, vaikka joka paikkaa särki ja tuntui, että en enää jaksaisi millään. Minun täytyi pitää Lehtomyrsky turvassa. En voinut antaa hänen kuolla, en vain voinut! Syöksähdin siis ystäväni vierelle ja sähisin pedolle. Huitaisin kohti sen silmiä ja jopa osuin toiseen. Otus karjaisi ja alkoi peruuttaa hieman heilutellen päätään sivulta toiselle. Tämä taitaisi olla tilaisuutemme häätää peto!

//Lehto?

"Ihan hyvin, hän on kehittynyt paljon ja olen todella ylpeä hänestä! Hänestä on tuleva todella hyvä soturi Eloklaanille", kehrään hymyillen ja jatkan matkaa. Haistan ilmassa hiiren jäljen.
"Pysähdy! Tuolla on hiiri!" sihahdan ja painaudun matalaksi ähkäisten hiljaa, suuri vatsani oli vähän tiellä mutta ei paljoa eihän se ollut vielä onneksi kovinkaan suuri. Hiivin hiljaa eteenpäin mutta miltei kaadun kun tunsin vatsassani potkun.
*hiirenpapanat! Ehkä odotavia kuningataria ei ole hyvä päästä saalistamaan koska he eivät saa mitään!* ajattelen ja katselen turhautuneena pienen hiiren kipitämistä tiehensä. Yllätäen haistoin ilmassa hajun joka sai karvani pystyyn... Kettu! Vilkuilin vainoharhaisesti ympärilleni karvat pystyssä. Käärmekulta tassuti vierelleni huolestuneena.
"Onko jokin hätänä?" käärmekulta uteli.
"Haistan kettun" sihahdan hampaitteni välistä. Käärmekullan karvat nousivat pystyyn.
"Meidän täytyy mennä leiriin varoittamaan muita!" käärmekulta ulahti. Nyökkäsin ja olin jo kääntymässä ympäri kohti leiriä. Kuulin kuitenkin rapinaa eräästä pensaasta ja jään tuijottamaan järkyttyneenä kettua joka työntyy ulos pensaasta. Olin juuri häipymässä paikalta kun kettun katse kiinnityi minuun ja käärmekultaan, otus oli siis huomannut meidät.. Kettun silmissä välähti pienoinen hämmennys mutta sitten niihin tuli vain nälkäinen pilke. Kettu loikkasi lähemmäs silmät nälkäisesti loistaen. Käänähdin Mahdollisimman nopeasti kettua päin ja työnsin kynteni esille. tuo kettu ei saisi sattuttaa pentujani! Kettu tuijotti minua nälkäisenä ja sitten se nosti suuren käpälänsä ja raapaisi minua kylkeen. Rääkäisin kivusta ja peräänyin pari haparoivaa askelta taaksepäin. Raapaisin nopeasti silmät sammeina kettua kuonoon, Huomasin että käärmekulta oli hiipimässä kohti kettua takaapäin. Kun käärmekulta oli hyppänyt kettun niskaan silmät viirussa. Tuijottin kettuaa silmät pelosta suurina ja käytin kettun huomion herpaantumista käärmekultaan hyväkseni ja loikkaisin kynnet ojossa kettun kimppuun, liuuin vahingossa kettun vatsan ali mutta raapaisin kuitenkin kynsilläni syvän haavan kettun vatsaan kettu päästi kovan äänhdyksen ja heiti käärmekullan pois selästään. Napasin nopeasti otteen kettun hännästä silmät viirussa. Kettu ärisi ja kääntyili ilmeisesti yritäen saada minua kiinni. Lopulta päästin irti kettun hännästä sillä en jaksanut enään pitää kiinnikään. kuulin yllätäen äänähdyksen käärmekullan suunnasta, käänsin ajattelematomasti katseeni naarasseen joka oli juuri noussut ja huusi nyt minulle jotain. Yhtäkkisesti tunsin hampaat vasemmassa takakäpälässäni, rääkäisin kovaan ääneen kivusta. Kettu nosti minut ilmaan pitäen kiinni käpälästäni ja puri yhä vain lujempaa. Kynsin kettua koko ajan kuonoon ja kaulaan sillä muuhun en yllettänyt. Silmissäni loisti kauhu, näin yllätäen käärmekullan joka juoksi nopeasti kettun oikealle puolelle ja teki jotain mikä sai otuksen päästämään irti käpälästäni. Putosin lumeen pökeryksissäni, nousin seisomaan niin nopeasti kuin mahdollista ja nilkutin kauemmas kettusta ja valmistauduin hyökkämään takaisin käärmekullan apuun. Makasin hetken maassa raskaast henkitäen mutta mahdollisimman pian nousin taas pystyyn ja lähdin nilkuttamaan käärmekultaa ja kettua päin. Silmäni painuivat sirrille. Työnsin kynteni nopeasti esiin ja loikkasin raivokkaasti rääkyen takaisin kettun päälle.
"Minun pentujani et saa satuttaa!" ulisen ajattelen sisälläni kasvavia elämän alkuja ja putosin kettun selkään silmät raivosta leimuten. Työnsin etukynteni otuksen selkään ja aloin raapia sitä takakynsilläni kunnes otus heiti minut ulahtaen lumeen. Nousin nopeasti pystyyn ja ähkäisin lyyhistyin maahan silmät pelosta suurina. Käärmekulta roikui kettun hännässä hampaillaan mutta kettu lähestyi käärmekullasta välittämättä minua kohti uhkaavasti.
//käärme?

Lähdin pentutarhalta. Halusin, että saisin Sypressikuiskeen tuleviin pentuihin suunilleen samanlaisen yhteyden kuin Sädesäihkeeseen. Halusin, että pennut tulisivat viettämään aikaa kanssani ja ystävystyisimme hyvin.
Tassutin kohti Korppisiipeä. Varapäällikkö istuskeli syömässä tuoresaalista itsekseen. Naarasta ei näyttänyt häiritsevän mikään.
“Hei Korppisiipi! Kuinka voit?” kysyin, kun asetuin hänen viereensä istumaan. Naaras käänsi katseensa minuun
“Hei vain Käärmekulta! Voin hyvin, kuinka sinä voit?” hän kysyi katsoen minuun hymyillen. Hymyilin takaisin.
“Voin hyvin, kiitos. Onko sinulla kiireitä, vai haluatko että jään tähän juttelemaan kanssasi?” kysyin kallistaen päätäni hieman sivulle. Naaras hymyili edelleen.
“Ei minulla ole mitään kiirettä. Voimme toki jutella tässä”, Korppisiipi naukaisi. Nyökkäsin ja yritin aloittaa keskustelun.

Tassutin ulos sotureiden pesästä ja suuntasin sitten Lehtomyrskyn luokse. Naaras nautti oravaa leirin laidalla Korpitassun kanssa. Kuitenkin oppilas tassutti pois juuri ennen kuin pääsin paikalle.
“Hei Lehtomyrsky! Haluaisitko lähteä taas saalistamaan yhdessä?” kysyin kilpikonnakuvioiselta naaraalta. Hän liikahti paikallaan hieman ja katsoi minua.
“Toki, mutta syön tämän oravan ensiksi”, hän naukaisi ja puraisi siitä palasen. Istahdin alas ja käärin häntäni tassujeni ympärille. Ryhdyin sukimaan turkkiani odotellessa, kun Lehtomyrsky söi saaliinsa nopeasti loppuun.
Kun kilpikonnakuvioinen naaras oli saanut oravansa syötyä, hän nousi seisaalleen ja katsoi minua.
“Oletko valmis?” kysyin ja hymyilin naaraalle. Hän nyökkäsi. Lähdin siis johdattamaan häntä ulos leiristä.
“Kuinka Haukkatassun koulutus on sujunut?” kysäisin yrittäen keksiä jotain puheenaiheeksi.

//Lehto?

Jätin kumppaniaiheen pois Käärmekullan näyttäessä hieman vaivaantuneelta.
“Onko pentujen määrä syntyä jo pian?” ystäväni naukaisi. Vilkaisin vatsaani. Pennut olivat todellakin pyöristäneet sen aika valtavaksi. Olin todella innoissani, että saisin tavata heidät pian ja niin varmasti oli perheenikin.
“Niin. He saattavat syntyä minä hetkenä hyvänsä. Eikö olekin jännittävää?” intoilin.
“On, tosi jännittävää! Saanhan sitten tulla katsomaan heitä, kun he syntyvät?” naaras kysyi iloisesti. Nyökkäsin.
“Tietysti. Luulen, että sinun kannattaa kuitenkin nyt mennä. Soturintehtävät odottavat, eikö vain?” sanoin ja päästin Käärmekullan menemään. Hän nyökkäsi hyvästiksi ja lähti. Hymyilin kissan perään. Halusin, että Käärmekulta ja Sädesäihke sekä Syreenisumu ja tietysti tulevat pennut eläisivät sitä elämää, jonka menetin jalkani mukana. Jäin hetkeksi tuijottamaan pentutarhan uloskäyntiä mutta käänsin sitten katseeni käpäliini. Pahuksen takajalka teki minulle aina toisinaan niin huonon olon, että muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin vain koittaa nukkua. Laskin pääni ja suljin silmäni koittaen sivuuttaa kivun. Tottakai voisin pyytää parantajalta unikonsiemeniä mutta silloin he huolestuisivat ja sitä halusin suunnilleen vähiten juuri nyt.

Makoilin makuualusillani ja ajattelin koko ajan sisälläki kasvavia pieniä elämän alkuja. Nuolaisin pari kertaa kylkeäni pitkin ja hitain kielenvedoin. Halusin vielä käydä käärmekullan kanssa saalistamassa ennen kuin kertoisin kuusihännälle ja muutaisin pentutarhaan. Nousin hitaasti seisomaan ja ähkäisin. Tassutin ulos pesästä ja näin korppisiiven.
"Hei, korppisiipi! Onko mitään partiota tai mitään minne minun pitäisi mennä?" kyssäisin varapäälikköltä.
"On, voisit mennä irvikidan rajapartioon missä on mukana myös piiskujalka ja syreenisumu, ota haukkatassu mukaan", korppisiipi maukuu. Nyökkään ja loikin haukkatassun luo nopeasti.
"Haukkatassu, mennään rajapartioon syreenisumun, piiskujalan ja irvikidan kanssa!" kehrään oppilaalleni. Oppilas kehräsi ja tassuti minun perässäni jo odotavien irvikidan ja piiskujalan luo.
"Hei! Täältä tullaan!" ulahdan ja jään hetkeksi seisoskelemaan ja odottamaan että syreenisumu tulisi myös.
"Anteeksi jos olen myöhässä!" naaras ulahti päästyään paikalle. Kohautin vain lapojani ja jätäydyin tahalleni partion loppuun syreenisumun kanssa -tosin syreenisumun kanssa sinne jääminen ei ollut ennalta suunniteltua. Huomasin kuinka soturi tarkkaili vatsaani ja säpsähdin pelokkaana siitä että tämä olisi tajunnut minun odotavan. Kipitin nopeasti oppilaani haukkatassun vierelle ja yritin unohtaa syreenisumun vilkuilun. Kökötin tiukasti oppilaani vierellä koko loppu partion ajan ja heti leiriin päästyämme annoin tälle vapaata. Sipsutin oitis tuoresaaliskasalle ja nostin sieltä siihen nähden että oli lehtikato pulskan varpusen ja tassutin parin hännänmittan päähän. Kävin oitis kiinni lintuun ja se tulikin kalutuksi loppuun ennen kuin ehdin edes kunnolla tajuta. Nousin nopeasti pystyyn, sipsutin soturien pesään nukkumaan.

Istuskelin tylsistyneenä parantajien pesän edustalla. Leimisilmä oli antanut minulle vapaa-aikaa joten ajattelin että voisin ihan hyvin mennä juttustelemaan joidenkin kanssa mutta en tiennyt keiden, enkä myöskään tiennyt miten olisin sittemmin aloittanut sen keskustelun! Yllätäen huomasin haukkatassun. Sydämmeni pompahti mutta yritin hillitä sen. Kuitenkin yllätäen kuin jonkin käskemmänä kipitin leveä hymy kasvoillani haukkatassun luo.
"Ai hei, vienotassu! Haluaisitko jakaa tämän kottaraisen?" haukkatassu kehräsi. Nyökkäsin innokkaana ja kummaruin hymyssä suin soturioppilaan viereen syömään kottaraista. Lintu olikin nopeasti kallutu, tiesinhän että olin sille allerginen mutta mitä väliä? Sain syödä haukkatassun kanssa! Sitä paitsi en edes ollut koskaan kertonut kellekään että edes olin allerginen. Tunsin yllätäen vatsassani pienen kivun ja uikahdin.
"Onko jokin hätänä vienotassu?" haukkatassu kysyi huolestuneena. Nyökkytelin vaikka vatsaani koski koko ajan vienosti. Kompuroin nopeasti takaisin parantajien pesään ja uikahdin aina välillä kun koski aivan kunnolla. Miksi voi miksi suostuin syömään sen kottataisen!? Meillä oli niin vähän yrttejä että niitä ei ollut varaa haaskkata! Kompuroin silmät sameina sisään pesään ja menin niin nopeasti kuin mahdollista maakualusilleni. En edes kehdannut käyttää yrttejä minuun! Niitä oli niin vähän. Yllätäen huomasin leimusilmän tulevan lähemmäs hämmentyneen oloisena.
"Vienotassu oletko kunnossa?" mestarini kysyi huolestuneen oloisena.
"Koskee mahaan.. En kehtaa käyttää yrttejämme kun niitä on niin vähän!" uikahdan. Mahaan koski oikeasti aivan hirveästi.
//leimu mahdollisesti?

Istuskelin katsomassa taivaalle, siellä oli paksuja pilviä jotka enteilivät lisää lunta. Nousin nopeasti seisomaan ja tassutin kohti tuoresaaliskasaa ja nostin sieltä pienen myyrän ja tassutin sivummalle syömään sen, huomasin yllätäen kuuhohteen yksikseen leirin reunalla. Tassutin myyrä suussani naaraan luokse.
"Hei, kuuhohde! haluaisitko mahdollisesti jakaa tämän myyrän yhdessä?" kehrään. Kuuhohde katseli minua hymyillen ja nyökkäsi iloisen oloisena. Pudotin myyrän suoraan kuuhohteen nenän eteen ja kummaruin naaraan vierelle syömään otusta, repäisin siitä suuren lihaisan palan ja aloin pureskella. Kun olin pureskellut siirsin katseeni kuuhohtesseen ja aikaisin suuni.
"Kuuhohde, haluaisin kysyä haluaisitko olla ystäväni!" kysyn kehräten innoissani ja kosketin naarasta hännän päälläni. Kuuhohde siirsi katseensa minuun ja sirristeli silmiään.
"Sopii hyvin", kuuhohde maukui ja siirsi mielenkiintonsa taas myyrän syömisseen. Siirsin myös mielenkiintoni takaisin myyrän mutta sen syötyäni minun piti kiiruhtaa rajapartioon. Kipitin nopeasti partiossa minun kanssa olevien piiskujalan, lehtomyrskyn oppilaansa haukkatassun kanssa sekä vielä irvikidan luokse.
"Hei! Anteeksi jos olen myöhässä!" pahoitelen nolostuneena. Jätäydyn partion loppuile lehtomyrskyn kanssa. Vilkuilin vähän epäilevänä naaraan vähän tavallista isompaa vatsaa, se oli kyllä miltei huomaamattomasti isompi mutta minulla oli tarkat silmät joilla olin huomannut asian. Odotiko hän pentuja vai oliko hän syönyt vähän ylimääräistä. En ollut varma kummasta oli kyse. Lehtomyrsky varmaan huomasi uteliaan katseensa sillä oli kipitänyt oitis eteenpäin oppilaansa vierelle. En kiinnittänyt naaraasseen oikeastaan yhtään huomiota loppupartion ajan mutta heti pääästyämme leiriin naaras näytti helppotuneelta.
"No niin haukkatassu, nyt saat ottaa vähän riista ja saat sitten vapaaikaa", naaras maukui ja sipsutti ennenkuin oppilaansa ehti liikauttaa korvaansakkaan tuoresaaliskasan luo.
"Hän antaa minulle liikaa vapaa-aikaa! Hän ei ole edes vienyt minua hetkeen saalistamaan tai taisteluharjoituksiin", haukkatassu mutisi matkalla tuoresaaliskasalle.
*no tuo alkaa vaikuttaa mahdotomalta arvata! Molemmat vaihtoehdot tuntuvat olevan oikeita.. Ehkä minun ei pitäisi vaivata asialla päätäni? Jos hän odottaa niin ei se minulle kuulu.. Ja jos hän syö ylimääräisiä niin ei hän varmaan edes huomaa koko asiaa!* ajattelen mielessäni ja käännyin soturien pesää kohden, tassutin hymyillen sitä kohden, mutta yllätäen kuulin takaani ääntä ja höristelin korviani mutten sitten kuullutkaan enään mitään.
*ei se varmaan mitään ollut*, ajattelin ja jatkoin matkaa. Kuitenkin yhtäkkiä tunsin kuinka jokin puski minua kylkeen ja horjahdin kyljelleni hämmilllään.
"Minä päihitin soturin vain hyppämäällä häntä päin! Nyt kaikki varmasti huomaavat kuinka mahtava saalistaja ja taistelija olen! Minusta pitäisi tehdä soturi nyt heti!" kuulin itsevarman ja ylpeilevän ääneen jonka tunnistin nopeasti loimupennuksi, klaanin tämän hetkiseksi ainoaiksi pennuksi! No kohta ei olekaan enään ole! Ponnistin nopeasti pystyyn kehräten ja ravistelin kollin hellästi selästäni.
"Niin päihitit mutta älä tee noin toiste, sopiiko?" kysyn. Loimupentu tuijotti minua ylimielisesti mutta kuitenkin nyökkäsi varmaan peläten että kerron jollekin? Miksi niin tekisin? Hän oli pentu ja hän oli vain leikkinyt. Käänsin katseeni pois päin isokkoisesta pennusta ja tassut nopeasti sisään soturien pesään lepäämään.
//joku :3

Tuntui siltä kuin taitoni puhua olisi viety minulta, kun Sypressikuiske kysyi sitten oliko minulla joku tietty kissa, jota toivoin kumppanikseni, kun kysyin pennuista.
“Jaa no siis, eipä kait”, mutisin, kun sain viimein ääneni kuuluviin. “Tai siis en nyt oikein tiedä”, sanoin vielä ja liikuttelin etutassujani vaivaantuneena. Oliko minulla joku? Ehkä? Ehkä ei? En ollut enää varma. En täysin edes tiennyt miksi olin kysynyt. Johtuiko se siitä, mitä isäni oli sanonut? Olinko mahdollisesti pihkassa Sädesäihkeeseen?
Tuntui, että koko kehoni olisi jännittynyt, kun ajattelin asiaa. En osannut enää sanoa mitä tunsin entistä oppilastani kohtaan. Sypressikuiske katsoi minuun edelleen. Tuntui, että hänen katseensa poltti turkkiani. Kärvensi sen karva karvalta, kunnes mitään ei ollut enää jäljellä.
“Onko pentujen määrä syntyä jo pian?” vaihdoin puheenaihetta hieman. Ajattelin, että voisin johdatella naaraan ajatukset pois siitä ajatuksesta, että minulla oli tunteita jotakuta kohtaan. En täysin osannut vastata sellaisiin kysymyksiin enää. Vielä pari kuuta sitten olisin itsevarmasti sanonut, että minulla ei ollut vielä ketään, jota olisin kumppanikseni toivonut, mutta nyt en enää osannut sanoa mitä tunsin ja ketä kohtaan.

//Sype?

Kuuntelin Käärmekullan sanoja ja katsoin häntä hetken. En pystynyt estämään kyyneliä.
“Kuule”, sanoin ja siirsin tassuni hänen tassulleen. Naaras katsoi minuun.
“Sinusta tulisi maailman paras emo. Tiedän sen”, naukaisin ja koitin parhaani olla itkemättä. Värähdin, kun ajattelin Käärmekultaa paikallani suuren vatsan kera. Olisin niin hänen tukenaan koko sen matkan, jos hän meinasi joskus hankkia pentuja. Naaraalla oli niin suuri sydän, että häneltä riittäisi rakkautta hyvinkin pienokaisille. Kaikkien kohdalla niin ei ollut. Oma isänikin oli sellainen. Hän ei halunnut olla minun kanssani tekemisissä ja vain katosi pois ennen syntymääni. Siirsin käpäläni nopeasti pois Käärmekullan omalta ja kietaisin häntääni tiukemmalle ympärilleni. Köhin selvittäen kurkkuani ja räpyttelin ilon ja onnen kyyneleet pois silmistäni. En vain pystynyt ajattelemaan Käärmekullalle pentuja kasvatettaviksi ilman itkemistä. Hän oli minulle niin tärkeä ja, jos hän saisi pentuja voisin ajatella ne melkein sukulaisinani, sillä Käärmekulta oli minulle kuin tytär. Sisuksissani kihelmöi tietää lisää siitä miksi Käärmekulta kyseli tälläistä minulta.
“Kultaseni, onko sinulla joku tietty kissa, jota ajattelet kun puhut pennuista. Niin kumppanimielessä tarkoitan”, kysyin ja katsoin soturia lempeän leikkisästi. Halusin tietää josko tällä oli jotain säätöä jonkun kanssa.
//Käärme?

Istuskelin sammalvuoteellani sukimassa turkkiani.
*ehkä minun pitäisi mennä katsomaan sypressikuisketta? En ole niin paljoa kiireiltäni ehtinyt käydä katsomassa häntä*, ajattelin. Nousin päättäväisesti seisomaan ja tassutin ulos soturienpesästä, en menisi nyt juttelemaan emon kanssa juttelisin hänen kanssaan sitten myöhemmin! Tassutin soturipaljouden luokse, tiesin että korppisiipi oli juuri järjestämässä partioita! Toivoin että pääsisin raja -tai saalistuspartioon.
"Väärävarjo, mene saalistuspartioon ja ota Rastaskukka -tämän oppilas Ahmatassu. Ja Salviakatse sekä Syreenisumu", korppisiipi maukui. Hyvä! Pääsisin siis saalistamaan riistaa klaanille! Parasta! Nousin nopeasti seisomaan niinkuin muutkin luettelut kissat. Kipitin partion hännän huippuna sisäänkäynti tunnelia päin.
Päästyämme hyvän matkan päähän leiristä haistoin oravan.
"Orava", mauun. Väärävarjo ja muut pysähtyivät. Lähdin jäljittämään oravaa kunnes jo näinkin sen, se ollut nähnyt minua vielä. Asetauduin vaanimisasentoon ja aloin vaania otusta. Hyppäsin nopeasti oravan päälle ja purin siltä niskat nurin. Nostin katseeni ja näin partion olevan tulossa lähemmäs.
"Hyvä saalis", Rastaskukka maukui oppilaansa viereltä. Tunsin ylpeyttä itseeni.
Kaivoin hitaasti kuopan ja pudotin oravan siihen, voisimme nyt jatkaa saalistusta.
saavuimme takaisin aiemmin napaamani oravan luokse, olimme saaneet melko hyvät saalit! Olimme saaneet pari hiirtä ja yhden päästäisen sen naapaamani oravan lisäksi! Napasin nopeasti oravan pois kuopasta jotta voisimme jatkaa matkaa takaisin leiriin. Olimmekin nopeasti taas leirissä. Tassutin ylpeänä orava suussani tuoresaaliskasalle ja pudotin oravan saaliskasaan.
"Tuo orava on hyvä saalis!", kuulin ääneen takaani. Käänähdin ympäri ja näin edessäni kuutassun.
"Hei, kuutassu! Haluaisitko ehkä syödä kanssani?" mauun. Kuutassu katsahti minua hämillään mutta nyökkäsi. Napasin nopeasti tuoresaaliskasasta päästäisen ja tassutin kuutassun vierellä vähän kauemmas tuoresaaliskasasta. Pudotin päästäisen maahan ja napasin siitä palan. Pureskelin hetkisen ja nielaisin.
"Kuutassu, olenko oikeassa että sinusta tulee kohta soturi? Olet ollut jo kauan oppilas ja uskon että sinusta tulisi hyvä oppilas", mauun lempeästi. Kuutassu nyökkäsi hymyillen ja kehräsi.
"Kiitos! Odotan innolla soturiksi pääsemistä!" kuutassu kehräsi ja haukkasi palan päästäisestä.
"Kuutassu! Tule tänne!" kuulin yllätäen kuutassun mestarin kutsuvan oppilastaan.
"Anteeksi, syreenisumu mutta minun pitää mennä!" naaras kehräsi ja lähti kipitämään kohti mestariaan.
"Heippa, kuutassu! Nähdään myöhemmin!" kehrään ja nousen seisomaan. Päästäinen oli jo kaluttu. Katsahdin nopeasti tuoresaaliskasaa ja sitten pentutarhaa. Halusin viedä sypressikuiskeelle jotain syötävää, hänellä oli varmasti nälkä. Tassutan kohti tuoresaaliskasaa ja nostin sen päältä napamaani oravan emo tykkäisi siitä aivan varmasti! Tassutin orava suussani kohti pentutarhaa ja tunkeuduin sen kanssa sisälle. Huomasin että käärmekultakin oli emon luona.
"Hei, sypressikuiske! Ajattelin että sinulla olisi nälkä joten ajattelin tuoda tämän sinulle! Napasin sen itse!" kehrään ylpeänä. Sypressikuiske katsahti oravaa sen näköisenä että hänellä ei ollut nälkä.
"Kiitos syreenisumu, se on oikein hieno saalis!" emo kehräsi. Röyhistin rintaani ylpeänä.
"Kiitos emo! Jätän sen sinulle syöttäväksi! Jaat sen varmaan käärmekullan kanssa!" kehrään ja tassutan ulos pesästä. Kipitin ylpeänä soturien pesälle, olin tehnyt paljon joten nyt ansaitsin unta. Tassutin sisään pesään omille maakualusilleni, käperyin hymyillen ja nukahdin.

Heräsin kirkkaassa auringon valossa. Nousin unisena pystyyn ja tassutin ulos pesästä, huomasin yllätäen kuutassun innoissaan tähtimötaivaan viereltä. Tassutin nopeasti naaraan luo.
"Hei, mitä nyt kuutassu? Mikä nii innostuttaa?" kysyn hymyillen naaraalta.
"Minulla on arviointi! Saattaan päästä jo tänään soturiksi!" kuutassu kehrää.
"Onnea sitten", kehrään ja katselen kuinka naaras kipitää mestarinsa perässä metsään. Hymähdin ja tassutin pois päin sisäänkäynti tunnelista, olisin leirissä silloin kun naaras nimittettään! Lupaan sen. Huomasin yllätäen vienotassun joka istuskeli haukkatassun vierellä.
"Hei, vienotassu!" kehrään ystävälleni. Parantajaoppilas käänsi katseensa minuun.
"Hei, syreenisumu", naaras vastasi ujosti. Haukkatassu siirsi katseensa minuun uteliaana.
"Hei, syreenisumu!" tämä kehräsi.
"Tuota.. Minä haluaisin olla nyt kaksin haukkatassun kanssa", vienotassu maukuu anteeksipyytävällä äänellä. Kohautin lapojani ja jätin kaksikkon rauhaan. Istuuduin loppujen lopuksi vain leirin reunalle. Aika mateli kamalan hitaasti mutta viimenikin kuutassu ja tähtimötaivas tassutivat sisään - Kuutassulla oli suussaan kaksi hiirtä ja kottarainen, naaraan ilmeestä päättelen hän oli niillä päässyt läpi. Tähtimötaivas lähti kohti Mesitähden pesää ilmeisesti kertomaan miten oppilaalla oli mennyt. Kuutassu huomasi minut ja tassuti minun luokkseni innokaan näköisenä.
"Syreenisumi, minä pääsin läpi! Nyt minusta tulee soturi!" naaras kehrää.
"Onnea", kehrään. Huomasin yllättäen kuinka mesitähti tassuti ulos pesästään.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne litteäkivelle klaanikokoukseen!" mesitähti ulvahti. Klaani alkoi kokoontua uteliaana tietämään mitä nyt oli tapahtumassa. Kun olimme kaikki kokoontuneet litteäkivelle ja kuutassu nousut sen päälle ylpeän näköisenä.
"Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kuutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?" mesitähti maukui katsoen kiinteästi Kuutassua. Odotin innolla kuutassun vastausta vaikka tiesinkin jo mitä naaras vastaisi. Miksi hän ei vastaisi niin?
"Lupaan", Kuutassu vastasi. Mikäköhän naaraan nimeksi tulisi? Hän varmaan itsekin miettii sitä kovasti.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Kuutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kuuhohtenaa. Tähtiklaani kunnioittaa tottelevaisuuttasi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi", Mesitähti julisiti. Kuuhohde? Onpa kaunis nimi.
"Kuuhohde! kuuhohde! Kuuhohde!" klaani huusi naaraan uutta nimeä. Tassutin nopeasti tuoreen soturin luo.
"Kuuhohde on hieno nimi", kehrään. Kuuhohde katseli minua hymyillen.
"Minä menen nyt kuitenkin, heippa kuuhohde nähdään myöhemmin", kehrään ja jätän naaraan yksin.
//joku saa tulla seuraks :D

Mesitähti vaikutti tuntevan löytämämme kotikisun. Kissan nimeksi paljastuii Puh, ja ilmeisesti kolli oli ollut vieraana Eloklaanissa joskus aiemminkin, koska tämä tunnisti myös Mesitähden. Puh pääsisi pian tapaamaan muitakin vanhoja tuttuja leirissämme, sillä kotikisuparka oli niin kylmissään, ettei tämä olisi varmastikaan selvinnyt takaisin kaksijalkalaan tuossa kunnossa.
Niinpä me lähdimme tekemään melko hitaanpuoleista matkaa kotia kohti uuden toverimme kanssa tallomaamme polkua pitkin. Polulla mahtui juuri ja juuri kulkemaan kaksi kissaa rinnatusten, joten teimme niin, että minä kuljin ensin edellä ja näytin tietä, kun Mesitähti tuli perässä Puh lapaansa vasten nojaten. Kotikisun askellus oli kankeaa, ja tämän ylimääräiset kaksijaloilta saadut turkit eivät ainakaan tehneet kollin liikkumisesta yhtään sen helpompaa.
Pakkanen oli alkanut kiristyä iltahämärän kurkotellessa kynsiään nummen ylle. Metsä häämötti jonkin matkan päässä edessäpäin. Toivoin meidän ehtivän sinne ennen pimeää. En kuitenkaan halunnut uuvuttaa jo valmiiksi väsynyttä vierastamme liikaa, joten hidastin tahtiani ja kurkistin selkäni yli isääni ja Puhiin.
“Haluatteko pitää pienen tauon?” kysäisin kaksikolta. “Tai vaihtaa paikkoja?” Viimeisen kysymyksen osoitin Mesitähdelle, joka oli tähän asti antanut Puhin nojata itseensä.

//Mesi ja Puh?

Sypressikuiske oli mielissään siitä, että olin tullut käymään. Asia sai minut iloiseksi. Oli mukava tietää, että seurani kelpasi hänelle. Myöskin hiiri kelpasi Sypressikuiskeelle. Hän söi sitä mielissään ja vaikutti iloiselta. Asia lämmitti sydäntäni.
Juttelimme leppoisasti keskenämme. Sypressikuise päätyi kysymään miten Sädesäihkeellä meni. Kolli ei ollut kuulemma käynyt hetkeen.
“Sen mukaan mitä minä olen kerennyt kuulemaan hänellä on mennyt hyvin”, vastasin hymyillen. Sypressikuiskekin hymyili.
“Se on mukava kuulla”, hän naukui ja makoili rennosti sammalilla. Hänen vatsansa oli pennuista jo pyöristynyt ja hän näytti pääasiassa hyvävointiselta.
“Sypressikuiske, voinko kertoa sinulle jotain?” kysyin varovasti. Naaras hymyili ja nyökkäsi.
“Näin isäni. Tai siis hän tapasi minut unessani. Tiedän, että se ei ollut tavallista unta; hän kertoi sen itsekin. Juttelimme siis niitä näitä, mutta hän kertoi minulle lopuksi, että jokin vaanisi minua. Hän sanoi, että se ei ollut vielä lähellä tai, että se ei päihittäisi minua, koska olen vahva, mutta en tiedä, asia häiritsee minua”, nau'uin alakuloisesti. Sypressikuiske sipaisi hännällään kylkeäni.
“Älä turhaan murehdi sitä, Käärmekulta. Jos isäsikin sanoi, että pärjäät, silloin sinä pärjäät. Sinulla ei ole mitään hätää”, naaras naukui lempeästi. Huokaisin hiljaa.
“Kiitos, tämä auttoi hieman”, naukaisin. “Mutta minulla olisi myös yksi kysymys.”
“Mikä se on?” kuningatar kysyi.
“Mitä mieltä olet, olisinko minä hyvä emo? Tai siis jos saisin pentuja, uskoisitko minun osaavan hoitaa niitä?” kysyin varovaisesti.

//Sype?

Aika kului taas todella nopeasti niinkuin aikaisempien pentueitteni kanssa oli käynyt. Vatsani oli jo niin suuri ja minulla oli niin epämukava olo, että harvoin edes poistuin pesästä. Pennut syntyisivät minä tahansa hetkenä. Jalkani oli kipeytynyt entistä enemmän mutta tiesin, että se saataisiin kuntoon tavalla tai toisella. Käärmekulta oli tullut taas luokseni ja tuonut saalistakin mukanaan. Silmäilin lehtikadon aikaa ajatellen epätavallisen pulskaa hiirtä mutta koitin pitää hampaani erossa siitä vielä ihan hetken.
“Kiitos joka tapauksessa, kun tulit. Eihän minulla olekkaan muuta tekemistä kuin odotella täällä”, naurahdin. Käärmekulta hymyili.
“Pennut ovat kuitekin tärkeitä klaanille”, hän huomautti ja katsahti suurta vatsaani. Nyökkäsin.
“Jaammeko siis hiiresi?” kysyin ja katsahdin hiirtä ja sitten Käärmekultaa.
“Syö sinä se vain”, hän sanoi ja nyökkäsi hymyillen. Kävin tassuiksi hiireen ja haukkasin siitä makoisan palan.
“Niin hyvää”, sanoin ja suljin silmäni hetkeksi. Käärmekulta naurahti.
“Varmasti”, naaras kehräsi.
“Miten Sädetas- eikun -säihkeellä on mennyt? Hän ei ole hetkeen käynyt täällä”, kysyin syötyäni suuni tyhjäksi. Otin sitten uuden puraisun hiirtä ja kuuntelin mitä Käärmekulta vastaisi pojastani. Hän oli ollut tälle hyvä mestari ja he varmaan pysyisivät läheisinä nyt sotureinakin.
//Käärme?

Sädetassu oli nimitetty vasta muutama auringonnousu sitten. Nykyään hän oli siis Sädesäihke. Olin hänestä niin kamalan ylpeä! Tuntui siltä, että olisin itse ollut hänen emonsa mestarin ja ystävän sijaan. Tuntui siltä, että minä olin ollut kasvattamassa häntä ja edistämässä hänen elämäänsä, mutta tietysti suurin kunnia kuului Sypressikuiskeelle. Muistinkin, että en ollut vähään aikaan jutellut naaraan kanssa. Hän oli muuttanut pentutarhalle odottamaan taas uutta pentuetta. Tuntui hieman höpsöltä, että hän odotti taas pentuja. Halusin olla mukana niidenkin pentujen elämässä mielelläni. Halusin nähdä heidän kasvuaan ja ajatella Sädesäihkettä. Miten hän olikaan joskus ollut niin pieni ja heiveröinen.
Pudistelin päätäni ja pakenin ulos ajatuksistani. Kylmä tuuli alkoi pörröttää turkkiani istuessani leirin laidalla hiiren tähteet tassujeni juuressa. Tuntui siltä, että Sädesäihkeen pentu ajasta oli niin kauan ja niin vähän aikaa. Tuntui siltä, että hän oli kasvanut niin hurjan nopeasti.
Venyttelin ja nousin seisomaan. Ehkä minun tulisi käydä tervehtimässä Sypressikuisketta vielä pian. En kuitenkaan halunnut nyt. Ilta oli hämärtymässä ja hän tarvitsisi lepoa. En halunnut häiritä häntä silloin. Kuitenkin halusin käydä myöhemmin piipahtamassa. Olisi mukavaa jutella ja vain olla naaraan kanssa pitkästä aikaa.
Työnnyin sisään sotureiden pesään ja huomasin suurimman osan sotureista jo oleskelevan siellä. Nyökkäsin heille tervehdykseksi ja tassuttelin omalle paikalleni.
“Hei Käärmekulta! Onko pyyntionni ollut sinulla myötä?” Sadeturkki kysyi, kun asettuin makuulle.
“Hei vaan Sadeturkki! Pyytionni on ollut kyllä myötä. Vaikka onkin lehtikato olen onnistunut nappaamaan lähes joka kerta jotain!” naukaisin hymyillen. Katselin muita keskenään juttelevia sotureita ja hymy levisi kasvoillani entistäkin suuremmaksi. Elämä oli kyllä kaunista, vaikka joskus tulikin vastoinkäymisiä.
Laskin pääni tassujeni päälle. Ajatukseni oli kuitenkin nukkua. Toki myös muiden kanssa juttelu olisi houkutellut kovasti. Kuitenkin suljin silmäni ja yritin nukahtaa.
Lähes kerkesin jo nukahtaa, kun joku askelsi läheiselle makuualuselle ja tuttu haju lehahti ympärilleni. Pääni ponnahti heti pystyyn. Tuntui siltä, että olisin ollut täysin punainen, kun katsoin Sädesäihkettä, joka oli saapunut pesään. Hän jutteli omilla sammalillaan muille sotureille leppoisasti. Sydämeni pamppaili. Hänen makuusijansa oli aivan omani lähellä ja nyt houkutus jäädä valveille juttelemaan oli entistäkin suurempi.
Päästin pienen huokauksen ja laskin pääni yrittäen esittää, etten ollut edes huomannut kollin tuloa, mutta tuntui että hänen katseensa olisi korventanut turkkiani. En tiennyt katsoiko hän oikeasti, mutta siltä se tuntui. Tarvitsin lepoa ja tiesin sen hyvin, mutta jotenkin kollin läheisyys sai kaiken muuttumaan. Tunsin oloni jotenkin levottomaksi, kun hän jutteli muiden kanssa ja minä vain keskityin nukkumiseen.
Lopulta sitten nostin päätäni taas mieli täynnä kaikkea mahdollista. Kun vain katsoin Sädesäihkettä henkeni tuntui salpautuvan kummasti. Jotenkin asiat olivat muuttuuneet välillämme. Emme olleet enää soturi ja pentu ystävykset tai mestari ja oppilas. Olimme molemmat sotureita. Hän oli soturi, minä olin soturi, olimme molemmat sotureita yhdessä. Ei sen olisi pitänyt muuttaa mitään, mutta jotenkin kaikki tuntui niin eriltä.
“Hei Sädesäihke! Miten ensi päiväsi soturina ovat sujuneet?” kysyin kollilta lopulta kääntyen hänen puoleensa. Huomasin, että hän oli kuin olikin katsonut minua ja käänsi nopeasti katseensa hetkeksi toisaalle ennen, kun viimein vastasi hieman vaivaantuneena.
“Hei! Luulin, että nukuit, ei ollut tarkoitus tuijottaa. Ja minulla on mennyt mainiosti, kiitos kysymästä. Toki soturin tehtävät ovat kyllä rankempia kuin oppilaan, mutta minulla on ollut mukavaa”, kolli vastasi hymyillen minulle varovasti. Hymyilin. En edes hymyillyt kollin vastaukselle. Hymyilin vain siksi, että katsoin kollia, että olin hänen lähellään, että saatoin haistaa hänen tuoksunsa ympärilläni, että sain kuulla hänen äänensä, että sain tietää hänellä menevän hyvin. Koko kollin olemus sai minut hymyilemään, enkä voinut estää sitä.
“Sepä on mukava kuulla! On hienoa, että elämäsi sujuu hyvin. Olen sinusta niin äärettömän ylpeä. En osaa edes selittää sitä, se vain on niin kummallista. Tunnen niin suurta ylpeyden tunnetta, että se tuntuu epätodelta. Ehkä se on normaalia, kun kerta olit oppilaani ja niin hyvä ystäväni”, totesin ja huokaisin hiljaa itsekseni. Oliko se muka oikeasti sitä? Oliko se vain mestarin ja ystävän ylpeyttä toista kissaa kohtaan vai oliko siinä myös jotain muuta?
Aloin uppoutua toden teolla ajatuksiini, kun yhtäkkiä Sädesäihke tökkäsi minua hellästi käpälällään ja katsoi minuun hieman huolestuneesti.
“Onko kaikki hyvin? Onko- olenko tehnyt jotain?” hän kysyi huolestuneella ja pahoittelevalla äänellä. Katsoin kolliin hymyillen lempeästi.
“Et ole tehnyt mitään. Ajatukseni ovat vain hieman kummassa tilassa, älä huoli”, vastasin ja laskin etutassuni hänen etutassunsa päälle, jonka hän oli jo vetänyt hieman lähemmäs itseään. Sädesäihke katsoi minua hiljaa suoraan silmiin. Tunsin jääneeni hänen katseensa vangiksi. Tuntui siltä, että en saattaisi kääntää katsettani lainkaan. Se tuntui samaan aikaan ahdistavalta ja niin hyvältä.
Käänsin lopulta katseeni pois hieman vaivaantuneena. Minun oli tarkoitus nukkua eikä vain pälpätellä siinä koko iltaa! Olisin huomenna rättiväsynyt, jos en menisi nyt nukkumaan.
“Minun pitäisi mennä nyt nukkumaan. Hyvää yötä Sädesäihke, jutellaan taas aamulla”, naukaisin ja painoin pääni.
“Hyvää yötä Käärmekulta”, kolli sanoi hiljaa ja kääntyi taas katsomaan toisaalle. En enää keskittynyt häneen. Painoin vain pääni ja suljin silmäni vaipuen viimein uneen.

//Unietu käytetty, jotta Käärmekulta saattoi tavata isänsä unessaan//
Heräsin joltain itselleni tuntemattomalta paikalta. Tiesin heti, että tämä oli unta. Miten muuten olisin päätynyt sinne?
“Onko täällä joku? Miksi olen täällä?” huutelin kaukaisuuteen hämmentyneenä. Hetkeen mitään ei kuulunut, mutta sitten tunsin kosketuksen kyljessäni. Ympärilleni leijaili tuttu haju, jota en ollut haistanut ikuisuuteen. Silmäni vettyivät ja käänsin hitaasti päätäni. Näin edessäni isäni.
“Kääpäkorppi!” huudahdin ja loikkasin isäni päälle. Hänen naurunsa raikui ympärilläni tuntemattomalla aukiolla. Isäni katse oli täynnä rakkautta ja onnea. Hän katsoi minuun niin iloisena. En voinut uskoa, että näin hänet taas!
“Mutta, tämä on unta… emme oikeasti tapaa”, sanoin hiljaa tajutessani asian. Pettymys kulki lävitseni. Isäni kuitenkin nousi pystyyn ja huomasin hänen turkillaan kimaltelevat tähdet.
“Ei, ei, kultaseni! Rakas pikkupalloni, minä asetin meille tapaamisen. Olet tähtiklaanin mailla tapaamassa minua. Halusin taas jutella kanssasi. Olen niin suunnattoman ylpeä sinusta. Halusin kertoa sinulle, miten paljon ylpeyttä olet herättänyt minussa. Sinusta on tullut aivan upea kissa ja koulutit Sädesäihkeen mainiosti”, Kääpäkorppi naukui. Pupillini suurenivat, kun isäni mainitsi entisen oppilaani.
“Sinäkö tiedät Sädesäihkeen?” kysyin hitaasti enkä irrottanut katsettani isästäni. Hän nyökkäsi ja hänen viiksensä värisivät.
“Tietysti tiedän. Olen seurannut teitä molempia. Hän on kelpo kissa. Älä siis jätä tätä mahdollisuutta välistä. Tiedän, mitä tunnet häntä kohtaan. Se on niin selkeää. Minulla oli niitä samoja tunteita sinun emoasi kohtaan. Valitettavasti hän sitten muuttui. Hänen olemuksensa ei ollut enää se sama. Hän ei ollut enää se kissa johon olin rakastunut. Sinun täytyy käyttää tilaisuutesi. Myös sinun täytyy huomata jos mikään muuttuu huonompaan suuntaan. Sinun täytyy aina muistaa mikä on hänessä hyvää, jos se katoaa hän ei ole enää se oikea sinulle”, Kääpäkorppi naukui ja kosketti kuonoani omallaan. “En haluaisi koskaan, että kokisit sen saman tuskan kuin minä”, hän naukui hiljaa korvaani ja peruutti kauemmas.
“Tarkoitatko, että minusta ja Sädesäihkeestä pitäisi tulla… kumppanukset?” kysyin hitaasti. Isäni hymyili ja hänen viiksensä värisivät huvittuneesti.
“Jos haluat. Voittehan te myös ystävinä pysyä, jos et kumppania halua, mutta minusta teistä tulisi mitä ihanin pari”, Kääpäkorppi naukui ja istahti alas käärien häntänsä tassujensa ympärille. Nyökkäsin hitaasti ja hieman hämmentyneenä. Oliko se rakkautta? Siksikö minusta tuntui niin kummalta aina Sädesäihkeen kanssa nykyään?
“Selvä”, naukaisin hiljaa. Katsoin taas isääni ja tuntui, että kyyneleet alkoivat valua kasvoilleni. Hänem ilmeensä muuttui huolestuneeksi ja hän tepasteli luokseni pehmein askelin. Hänen askeleensa jättivät maahan pieniä tähtien täyttämiä läisköjä, jotka sitten katosivat.
“Käärmekulta, mikä on? Onko kaikki hyvin?” isäni kysyi saapueassaan taas eteeni. Hänen ilmeensä oli kovin huolestunut, joka sai minut itkemään entistäkin kovemmin.
“Olen niin pahoillani! Olen niin kamalan pahoillani! En halunnut, että kuolet! Ei ollut tarkoitus! Se on minun syytäni! Minun takiani elämäsi jäi niin kamalan lyhyeksi”, nyyhkytin. Kääpäkorpin silmät olivat ihmetyksestä ammollaan.
“Käärmekulta, et sinä minua tappanut. Mistä sinä oikein höpötät?” hän kysyi lempeästi.
“Kun, minun takiani emo lähti ja sinä sitten lähdit etsimään häntä ja… ja-” Kääpäkorppi keskeytti nyyhkytykseni heilauttamalla häntäänsä.
“Ei se ollut sinun vikasi. Olen niin iloinen, että synnyit enkä ole koskaan syyttänyt sinua. Jos jonkun muun vika se olisi ollut, niin emosi. Mutta vika oli kuitenkin minun. Jos olisin ollut järkevä, en olisi edes lähtenyt. Ei ollut järkevä idea, että jätin ainoan pentuni yksin leiriin ilman emoaan tai isäänsä. Se oli silkkaa typeryyttä. Syy on siis minun. Äläkä enää koskaan syytä itseäsi siitä”, kolli naukui lempeästi ja kääri häntänsä ympärilleni ja painautui hellästi minua vasten. Hänen tuoksunsa levisi ympärilleni ja rauhoitti minua hieman.
“Anteeksi. Ajattelin vain aina, että se kaikki johtui minusta. On vain vaikeaa ajatella toisin. On vain helppoa syyttää jotakuta, etenkin itseäni”, nau'uin hiljaa. Kääpäkorppi nuoli päälakeani hellästi.
“Älä suotta anteeksi pyydä. Mutta minulla oli myös sinulle tärkeää sanottavaa. Kaikkialla voi piillä vaara, mutta aina vaarantunne ei ole tosi. Kuitenkin nyt jokin tai ennemminkin joku vaanii sinua varjoissa. Se ei ole vielä lähelläsi, mutta kuiden mittaa alkaa lähestyä. Se ei pidä sinusta, mutta älä huoli vielä, se on heikko ja vielä kaukana. Se ei pääse voittamaan”, isäni naukui ja hänen äänensä muuttui vakavaksi. Katsoin häneen hämmästyneenä.
“Mitä tarkoitat?” kysyin ääni hieman värähtäen. Isäni kuitenkin vain pudisteli päätään.
“Sinun tulee selvittää se itse, mutta älä huoli, tiedän, että selviät siitä. Olet vahva kissa ja se ei tule voittamaan sinua”, hän naukaisi. Isäni hahmo alkoi kadota. Karvani nousivat pystyyn.
“Ei! Jää vielä hetkeksi!” huusin, mutta isäni vain hyvästeli minut hiljaa ja katosi. Sydämeni oli räjähtämäisillään ja niin oikeastaan myös mieleni. Tuntui siltä, että koko kehoni oli halvaantunut ja lyyhistyin siihen maahan. Se alkoi kadota ja tiesin, että olin heräämässä. Tuska ei kuitenkaan ollut katoamassa. Se seurasi minua, tiesin sen.

Nostin päätäni ja kylmät kyyneleet valuivat poskilleni. Karvani olivat pörrössa ja katselin maata puoli halvaantuneena. Isäni varoitus, hänen kanssaan vietetty aika, keskustelu Sädesäihkeestä, kaikki mitä unessani oli tapahtunut tuntui säteilevän sisälläni tuskan aaltoina.
Sotureiden pesä oli jo lähes tyhjillään. Olin nukkunut paljon kauemmin kuin oli ollut tarkoitus. Lähes kaikki muut olivat siis jo jalkeilla.
Nousin ylös tassut täristen. Mieleni tuntui olevan niin sekaisin. Ajattelin, että pieni jaloittelu kuite kin auttaisi. Se saisi ehkä huonot ja kummat ajatukset katoamaan. Tassuttelin siis leiriaukiolle ja lähdin kiertämään sitä ympäri.
Viileä ilma ja tassuttelu alkoi helpottaa oloani. Tuntui jo paljon paremmalta, kun aikaisemmin. Päästin huokaisun. Olin helpottunut. Oloni oli ho parempi, mutta edelleen pieni ahdistus painoi rintaani.
En kerennyt kuitenkaan liian kauaa ajatella enää huonoja asioita, kun Lehtomyrsky ilmestyi luokseni minua iloisesti tervehtien. Kehräsin iloisesti. Oli mukavaa taas jutella vanhan ystävän kanssa. Tervehdin siis takaisin ja hän kysyi halusinko lähteä hänen kanssaan metsälle. Tietysti suostuin, mutta kysyin ensiksi Haukkatassusta. Naaras totesi, että oli antanut oppilaalleen vapaata. Ymmärsin sen hyvin. Oppilaidenkin oli hyvä pitää välillä lepopäivä. Liika rasitus ei olisi kellekään hyväksi.
Jo hetken päästä aloitettuamme yritimme napata yhdessä oravaa. Se kuitenkin huomasi Lehtomyrskyn ja karkasi. Yritin saada sen vielä kiinni, mutta orava loikki liian nopeasti karkuun. Naaras tuli luokseni syyttäen itseään katsoin ystävääni myötätuntoisesti.
“Käärmekulta, haluan kertoa sinulle kuitenkin jotain ennen kuin jatkamme saalistusta”, hän naukaisi ja katsoi minuun.
“Kerro toki”, naukaisin hymyillen varovasti. Lehtomyrsky veti henkeä kuin olisi valmistautunut henkisesti vastaamaan kysymykseen.
“Minä… minä”, hän takerteli, “minä odotan- niin kovasti Sypressikuiskeen pentujen syntymää!” hän naukui lopelta. Naurahdin ja puhkesin kehräykseen.
“Niin minäkin. Heistä tulee varmasti aivan ihania pienokaisia”, naukaisin. “No niin, jatketaampas saalistusta”, totesin ja lähdin etsimään saalista.
Jonkin aikaa saalistettuamme olimme saaneet jo pari saaliseläintä kiinni. Tassutin Lehtomyrskyn luokse, joka näytti hieman väsyneeltä.
“On varmaan parempi palata jo takaisin leiriin”, totesin. Ystäväni nyökkäsi. Hymyilin lempeästi ja menin hänen vierelleen varmistamaan, että sai kaikki kantamuksensa mukaansa. Siinä hänellä ei näyttänyt olevan niinkään ongelmaa. Pian hän sai kaiken mukaansa ja lähdimme vieri vieressä tallustelemaan kohti leiriä.

Leirissä hyvästelin ystäväni nopeasti ja lähdin kohti pentutarhaa. Halusin jutella Sypressikuiskeelle. Ahdistuksen tunne oli alkanut puskea taas takaisin ja minusta tuntui, että naaras oli aina osannut rauhoittaa minua. Kannoin mukanani hiirtä jonka olin napannut. Ajattelin, että antaisin sen hänelle.
“Sypressikuiske?” huhuilin hiiren takaa saapuessani sisään.
“Täällä näin”, kuului naaraan ääni. Hymyilin veltosti ja istahdin hänen luoksensa laskien hiiren samalla maahan.
“Hei! Pitkästä aikaa. Tuntuu hieman itsekkäältä, etten ole tullut käymään luonasi”, tunnustin samalla, kun tökkäsin hiirtä lähemmäs. “Toin syötävää.”

//Sype?

Venytelin ja tunsin oudon painavan tunteen. Katsahdin hämilläni vatsaani ja tajusin että se oli vähäk isokoisempi kuin se oli aiemmin ollut. Odotinko pentuja vai olinko lihonnut tajuamattani? En usko että olin lihonut. Enkä osannut edes ajatella että odotaisin! Minulla oli oppilas.. En voisi opettaa häntä samalla kun hoidin pentuja ja asustelin pentutarhassa. Päätin kysyä asiaa myöhemmin parantajilta sillä olin eilen luvannut oppetavani oppilaalleni tänään taisteluliikeitä, opetaisin naaralle ne ja sitten voisin hätäillä kaikessa rauhassa sitä että odotanko pentuja vaiko en.
Tassutin ulos pesästä ja huomasin miltei heti oppilaani haukkatassun aterioimassa parantajaoppilaan vienotassun kanssa. Jäykistyin, naaras saattaisi huomata helposti että odotin pentuja! Tai ehkä ei.. Eihän se edes ollut varmaa ja jos se oli edes totta niin sentään se olisi niin alussa että sitä olisi miltei mahdotonta huomata. Tassutin lähemmäs naaraita hymyillen.
"Haukkatassu, nyt olisi aika mennä taisteluharjoituksiin. Haukkatassu nosti häntänsä hilpeästi pystyyn.
"Jee!" naaras hihkui innokkaasti. "Heippa, vienotassu! Nähdään myöhemmin!" naaras lisäsi vienotassulle. Vienotassu nyökkäsi pienesti ja vilkaisi minua. Oliko hän huomannut että odotin? Eihän hän voinut. En uskonut että odotin.. Mutta toivoin sitä! Tassutin kuitenkin lopujen lopuksi ulos leiristä ja varmistin että haukkatassu tulisi perässä. Tassutin hitaasti kohti harjoitteluun sopivaa pientä aukiota. Päästyäni sinne aloin oitis miettiä mitä voisin opettaa haukkatassulle, jotain ei raskasta mieluiten.
"Harjoitellaan puolustusliikeitä, minä näytän esimerkkiä, valmistaudu hyökkäyseen", mauun ja kiinnitän katseeni naarasoppilaan vasempaan etukäpälään huomaisin kuinka naaras asetui enemmän vasemmalle puolustaakseen sitä puolta, hyökkäsin äkkiarvaamatta naaraan oikealta puolelta ja läimmäisin pehmeästi naarasta korvaan. Kun laskeuduin maahan niin käännyin oitis oppilaaseeni päin.
"Näin sinun pitäisi toimia", selitän lempeästi. "Yritä sitä nyt minuun" lisään. Haukkatassu kiinniti katseensa oikealle puolelleni mutta kun aloin puolustuskannalle niin naaras teki juuri niinkuin olin oppetanut. Jouduin yllätäen epätasapainoon ja lössähdin maahan vatsalleni.
"Tuo oli hyvä", mauun ja kömmin pystyyn.
"Moniin menään takaisin leiriin", mauun. Halusin jo tietää odotinko pentuja vaiko en. Haukkatassu näytti närkästyneeltä mutta nyökkäsi joten lähdimme takaisin leiriin. Yllätäen alkoi sataa lunta ja se vasta minua harmitinkin, emme tarvineet enään yhtään lisää lunta! Murahdin närkästyneenä ja tassutin leiriä kohden suutuneena lumelle. Pääsimme onneksi nopeasti leiriin.
"Haukkatassu, vaihtaisitko pentutarhasta maakualuset? Saisit sen jälkeen vapaaikaa", mauun. Haukkatassu nyökkäsi mielissään ja kipiti pentutarhaan. Hymähdin ja tassutin ylväästi parantajien pesälle, tunkeuduin turkki lumessa sisään. Ravistelin nopeasti lumet turkistani.
"Hei, leimusilmä? Haluaisin varmistaa erään asian", mauun. Vienotassu tuijotti hetken minua mutta siirsi katseensa kuitenkin takaisin yrtteihin.
"Niin?" leimusilmä kysyi.
"Haluaisin varmistaa odotanko pentuja", mauun. Leimusilmä nyökkäsi ja alkoi ilmeisesti tutkia minua tai sitten hän teki jotain muuta.
"Onnea, sinä todellakin odotat pentuja, mutta sinun ei tarvitse kuitenkaan vielä siirtyä pois tehtävistäsi sillä se on vielä niin alkuvaiheessa", kolli maukui. Sydämeni hypähti ilosta. Minä ja kuusihäntä saamme uuden pentueen! Ehkä yllätäisin hänet myöhemmin! Uskon että tämä haluaisi olla että siiryn oitis pentutarhaan mutta halusin vielä jonkin aikaa hoitaa vielä soturintehtäviä.. Haluaisin viettää aikaa käärmekullan kanssa! Voisin viettää todella paljon aikaa sitten sypressikuiskeen kanssa kun olisin pentutarhassa mutta halusin viettää enemmän aikaa käärmekullan kanssa en näet ollut hetkeen ollut naaraan kanssa tekemisissä. Ikävä kyllä kuusihännällä varmaan olisi joka tapauksessa kiireitä Naavatassun kanssa! Ja minulla on vielä haukkatassun kanssa, mutta nyt aijon viettää aikaa käärmekullan kanssa! Kiitän ja käännyn pois päin parantajasta. Lähden etsiskelemään käärmekultaa mutta löysin kuitenkin sypressikuiskeen istuskelemassa pentutarhan edustalta joten päätin kertoa jo pentutarhaan siirtyneelle odotavalle ystävälleni.
"Hei, Sypressikuiske!" kehrään. Sypressikuiske huomasi minut yllättäen ja nosti häntänsä mielissään ylös.
"Hei lehtomyrsky!" naaras vastasi hymyillen. Siirtelin hetkisen tassujani lumessa kunnes siirsin katseeni taas ystävääni hymyillen.
"Odotan kuusihännän pentuja", mauun ylpeänä. Sypressikuiskeen katse kirkkastui ilosta.
"Mutta älä kerro hänelle! Haluan yllätää hänet vähän myöhemmin ja haluan olla vielä vähän aikaa soturintehtävien pariissa!" pyydän silmät suurina ja anovina. Sypressikuiske hymyili ja nyökkäsi.
"Kiitos, ajattelin mennä käärmekullan luo", mauun ja lähden silmät loistaen etsimään ystävääni. Vilkuilin ympärilleni kunnes lopulta huomasin käärmekullan tassutavan ulos soturien pesästä.
"Hei, käärmekulta! Haluasitko ehkä metsästää yhdessä? Emme ole hetkeen olleet oikein tekemisissä joten ajattelin että se olisi kivaa! Ihan kahden vain? Sopiiko?" mauun innokaasti. Käärmekulta pysähtyi nopeasti ja käänsi katseensa minuun.
"Sopii kyllä, mutta entä haukkatassu?" naaras kysyi.
"Annoin hänelle vaapata! Menään nyt kuitenkin metsästämään! Voidaan jutella enemmän sitten metsällä", kehrään. Käärmekulta nyökkäsi ja tassutimme yhdessä ulos leiristä. Kun olimme hyvän matkan päässä leiristä niin pysähdyin kuin edessäni olisi ollut jokin este. Nostin kuononi pystyyn ja aloin haistella ilmaa riistan varalta. Huomasin pari laimeaa riistan hajujälkeä, hiiri, päästäinen ja myyrä. Kuitenkin ne olivat niin laimeitta että ei edes kannattanut yrittää seurata hajujälkeä. Haistoin kuitenkin jotain tuoreempa, haistoin oravan! Se oli voinnyt tästä vasta äskettäin.
Asetauduin vaanimisasentoon ja näytin hännälläni merkin käärmekullalle tehdä samoin. Hiivin eteenpäin kunnes jo näinkin oravan joka taisi etsiä ruokaa. Pysähdyin nopeasti.
"Käärmekulta, mene tuonne jotta voimme piiritää sen", kuiskaan ja odotan kuinka naaras hiipi sinne minne olin käskennyt. Hiivin toiselle puolelle aukiotta jotta orava juoksisi käärmekultaa päin, jos se huomasi minut ennen kuin olisin tarpeeksi lähellä. Hiivin hitaasti lähemmäs oravaa kunnes tunsin kuin jokin olisi potaksut minua, päästin pienen inahduksen mutta se silti riitti säikäyttämään oravan. Onneksi se juoksi niinkuin olin suunnitellut kohti käärmekultaa. Katsahdin vain juuri ja juuri huomatavasti suurentunnutta vatsaani.. Oliko pentuni potkaisut minua? Ei varmaankaan. Siirsin nopeasti katseeni kohti käärmekultaa jota kohti orava oli juossut mutta kuitenkin näinkin oravan hännän katoavan juuri käärmekullan vieressä olevan puun oksistoon. Näin siitä aina välillä pienen vilauksen mutta tiesin että olimme menetäneet sen.
"Hiirenpapanat!" ärähdin ja nousin seisomaan. Tassutin kohti käärmekultaa harmissani.
"Menetimme tuon oravan mutta kyllä me toivottavasti löydämme jotain muutakin! Yritetään nyt uudestaan", mauun. Oli minun syytäni muutenkin että olimme menettäneet sen oravan! Katsahdin vatsaani. Ei.. Ei se ei ole teidän syyttäne pennut! Se on yksin minun syytäni.
"Käärmekulta, haluan kertoa sinulle kuitenkin jotain ennen kuin jatkamme saalistusta", mauun.
//käärme? :)

Makasin leirissä hiljaa ja muistelin kokoontumista. Siellä oli ollut todella paljon kissoja! Olin päätynyt juttelemaan jokusen kanssa, mutta en kamalan monen.
Pieni huokaus pakeni suustani, kun kierähdin sammalillani ja nousin ylös. Ulkona oli pimeää. Kaikki oppilaat olivat nukkumassa lähekkäin pitäen toisensa lämpiminä. Minä sen sijaan en saanut unta, kun oli niin paljon ajateltavaa.
Ärtymys kupli sisältäni, kun katsoin siihen kohtaan, jossa Sädesäihkeen nukkumapaikka oli ollut. Kolli oli saanut soturinimensä, eikä ollut edes tullut juttelemaan kanssani sen jälkeen! Muistin kuinka pettymys ja viha oli purkautunut sisälläni ja oli tuntunut siltä, että koko klaani oli ollut liian pieni ja ahdas paikka minun olla.
Ärähdin ja suljin silmäni. Miksi edes välitin asiasta? Sädesäihke oli muutenkin kamala pikkupentu! Hän vain roikkui siinä ärsyttävässä Käärmekullassa! Naaras vei minun huomioni, enkä saattanut sietää sitä. Käärmekulta tuntui olevan aina niiden kissojen luona, joiden kanssa itse halusin olla. Tai sitten hän vain saapui paikalle ja vei kaiken huomion itseensä. Se oli kamalaa! Minäkin tarvitsin huomiota, ja kipeästi!
Hiippailin ulos pesästä. Ehkä pieni jaloittelu saisi unen tulemaan. Kuitenkin kylmä lumi polkuanturoissa tuntui vaan virkistävän ja saavan koko kehon kireäksi. Miksi kaikki universumissa oli minua vastaan?
Tepastelin eteenpäin. Minun täytyisi saada soturinimeni pian! Ja sitten kumppani! Näyttäisin kaikille sillä, että olin mitä parhain kissa, kun löysin itselleni niin nopeasti kumppanin. Se tarkoittaisi, että kaikki ihailivat minua, ja Käärmekulta ei ollut mitään minuun verrattuna! Naaras ei ollut vieläkään löytänyt itselleen edes kumppania. Hän oli ollut soturi jo… ikuisuuden! Miten hölmöä. Se vain todisti, että kukaan ei pitänyt hänestä.
Tassutin nyt takaisi kohti oppilaiden pesää. Olin onnistunut purkaa jo hieman ajatuksiani. Ehkä nyt saattaisin rauhoittua nukkumaan? Ei, en saattanut.
Pyörin sammalillani kuin villiintynyt mäyrä. Ajattelin kumppanivaihtoehtoja. Ehkä saisin lopulta Sädesäihkeen puolelleni? Hän voisi olla hyvä vaihtoehto. Tai ehkä Naavatassu, kun hänestä tulisi soturi? En kyllä tosin tuntenut savunharmaata kollia niin hyvin, että olisin saattanut sanoa olisiko kumppanuus hänen kanssaan hyvä vai huono idea. Ehkä Ahmatassu olisi sopiva? Pitäisikö hän minusta? En tuntenut tätäkään oppilasta niin hyvin, että tietäisin, mutta hän voisi olla potenttiaalinen vaihtoehto.
Huokaisin ja yritin käpertyä paikalleni ja mennä nukkumaan, mutta sen sijaan päädyin taas kierimään pedilläni. Huokaisin. Ei siitä tulisi mitään. En tulisi koko yönä nukkumaan.
Asetuin taas paikalleni ja tuijotin seinää. Yritin tyhjentää mieleni ja tuntui siltä, että aivoni vain tuottivat lisää ajatuksia aina, kun puskin yhden pois. Olisiko nukkumisessa edes lopulta ideaa? Kuitenkin sitä ajatellessani haukottelin. Silmäni painautuivat itsestään kiinni ja nukahdin.

Herätessäni tunsin kylmän viiman ylläni. Katselin lähes tyhjää oppilaiden pesää. Tuntui kuin jokin olisi ollut siitä vierelläni. Jokin kylmä ja kolkko. Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt mitään erikoista. Taisin vain ajatella kaiken.
Astelin ulos pesästä. Lähdin etsimään seuraavaksi Talvikkitakkua. Hän sentään oli mestarini ja ajattelin, että olisi mukavaa mennä taas harjoittelemaan.

Kuutamolaine paineli tassuillaan lunta tiiviimmäksi allaan ja yritti olla välittämättä kylmän tunteesta, joka levisi hänen jalkojaan pitkin muualle kehoon. Tämä lehtikato oli tavallista kylmempi, ja se kyllä näkyi ja tuntui.
Onneksi sentään jokainen sai päivittäin syödäkseen eikä kenenkään tarvinnut mennä tyhjällä vatsalla nukkumaan, vaikka riistan väheneminen näkyi selvästi kissojen laihtuneissa ulkomuodoissa. Kuutamolaine huomasi itsekin olevansa tavallista nälkäisempi päivän aikana, mikä luultavasti johtui kehon jatkuvasta energiankulutuksesta ruumiinlämmön ylläpitämiseksi.
Hengitys nousi huuruna ilmaan, kun Kuutamolaine huokaisi hiljaa ja kohotti katseensa kirkkaalle, pilvettömälle taivaalle. Se oli hyvin vaaleansininen, ja jostain puiden takaa siivilöityi kellertävää auringonvaloa.
“Anteeksi, en kai häiritse?” Vieras naukui sai hänet kääntämään kuononsa siroon, mustaan naaraskissaan. Kissa oli tullut erään partion mukana leiriin ja oli ilmeisesti vieraana. Kuutamolaine pudisti pikaisesti päätään, ja muukalainen jatkoi esittelemällä itsensä ja kertomalla asiansa. Erakolla oli ilmeisesti kysymyksiä klaanielämään liittyen, mikäli hän tulkitsi naarasta oikein.
“Hauska tavata, Kalla! Minä olen Kuutamolaine”, hän esittäytyi ystävällisesti ja nyökäytti vähän päätään Kallalle. “Jos sinulla on kysyttävää tavoistamme tai muusta sellaisesta, vastaan mielelläni.”

//Kalla?

Leimusilmä tunsi sydämensä hypähtävän riemusta, kun hän silmät avatessaan näki pitkästä aikaa tutun maiseman. Hän katseli ympärilleen tähtihohtoisella niityllä ja väkisinkin liikuttui näkemästään. Viimeksi hän oli päässyt käymään täällä ennen sodan alkua, mistä oli jo monen monta kuuta.
“Leimusilmä.” Mustavalkoisen parantajan pää käännähti äkkiä lempeän nau’un suuntaan. Hän tunsi polttavan kuumien kyynelten nousevan silmiinsä puhujan nähdessään.
“Liljatuuli”, hänen onnistui kähistä samalla kun hän kiiruhti entistä mestariaan vastaan.
Liljatuuli näytti vahvalta ja terveeltä, eikä hänessä ollut merkkejään nälkiintymisestä tai ruhjeista, kuten silloin, kun he olivat vielä olleet vankeina Kuolonklaanin reviirillä. Ainoa iso muutos hänen ulkonäössään oli se, että hänen turkkinsa loisti tähtien valoa. Sen näkeminen samaan aikaan lohdutti ja suretti Leimusilmää.
“Olen niin hirveän pahoillani, että sinulle kävi niin kamalasti… Jos olisin tiennyt, mihin he veivät sinua, en olisi ikinä antanut sen tapahtua.” Hän painoi päänsä alas murheissaan ja pudisteli sitä hiljaa. “Jos vain -...”
Liljatuuli kosketti hännällään hänen lapaansa hellästi. “Jossittelu ei muuta menneitä. Kumpikaan teistä ei olisi pystynyt muuttamaan kohtalon kulkua.” Leimusilmä näki edesmenneen parantajan katsetta surua ja kaipuuta, mutta myös toiveikkuutta. “Tärkeintä on, että te olette elossa ja jatkatte sitä, minkä puolesta minä annoin elämäni. Eloklaani on saanut sinusta loistavan parantajan, ja olen varma, että koulutat oppilaastasi vähintään veroisesi.”
Vasta silloin hän muisti Vienotassun, joka oli tullut hänen mukanaan Kuuluolalle. Hän hätkähti ja rupesi vilkuilemaan ympärilleen naarasta etsien, kun huomasi tämän tassuttavan heitä kohti vihreät silmät uteliaasti tuikkien.
“Hei, kuka sinä olet?” Vienotassu kysyi Liljatuulelta päästyään heidän luokseen. Oppilaan nenä värisi vähän, kun tämä tutkaili tähtikissaa katseellaan.
“Minä olen Liljatuuli, Eloklaanin parantaja ennen Leimusilmää”, Liljatuuli esittäytyi ystävällisesti ja nyökäytti päätään nuoremmalle kissalle. “Sinä taidatkin olla Vienotassu, eikö vain? Leimusilmä on tehnyt hyvän valinnan.”
Leimusilmä katsoi vuorotellen entistä mestariaan ja oppilastaan. Hänen suupielensä nykivät ylöspäin, ja hänelle tuli lämmin, levollinen olo. Aivan kuin asiat olisivat viimein loksahtaneet takaisin paikoilleen kauan kestäneen sekasorron jälkeen.
Edessään hän näki yhtä aikaa menneisyytensä ja tulevaisuutensa, ja pitkästä aikaa häntä ei pelottanut katsoa eteenpäin.

//Vieno saa jatkaa vielä halutessaan :)