Pudistelen päätäni, Leimusilmä hymyili minulle lempeästi tämä nyökkäsi ja johdatti minut luolan pimeyteen. Värisytin viiksiäni hennosti joka hetki kunnes astuin valoon ja näen edessäni lammen ja jäykistyin silkasta innostuksesta ja lumoutuneena.
"Piitäkö meidän uida tuossa vai mitä me teemme?" utelen mestariltani.
"Emme me siinä ui", leimusilmä naurahti. Sirristelin silmiäni hölmistyneenä.
"Mitä me sitten teemme? Miten me pääsemme tähtiklaanin!" utelin. Nämä kysymykset olivat tulleet mieleeni vasta lammen nähtyäni.. Minun olisi pitänyt kysyä ne jo aijemmin ennen kuin tulimme sisään luolaan! Olin hiirenaivo!
"Annaskun näytän esimerkkiä", kolli kehotti. Tassutin hitaasti lampea kohden edelleen närkästyneenä itselleni, asetaudun maakulle ja painoin kuononi veteen ja lipaisin pari pisaraa vettä aivan kuten leimusilmä oli juuri tehnyt ennenkuin oli nukahtanut. Nukahdin melko nopeasti.

Heräsin yllätäen kauniilta nummelta ja katselin ympärilleni hämilläni olin ilmeisesti tähtiklaanissa. Toljotin hetkisen ympärilleni hämilläni kunnes näin edessäni leimusilmän joka keskusteli jonkun naaraskissan kanssa. Pitikö minunkin puhua kissan kanssa? Tassutin uteliaana mestarini ja naaraskissan luo.
"Hei, kuka sinä olet?" kysyn kissalta ja toivon että minun ei pitäisi olla jossain aivan muualla.
//leimu? Tönkkö ja huono :(

AMPIAINEN
Vienotassu: 12kp -

AURA
Lieskakajo: 4kp -

ELANDRA
Mesitähti: 24kp! -
Haavemuisto: 5kp -
Karjuvirne: 8kp -
= 37KP

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 18kp -
Hiilihammas: 7kp -
Leimusilmä: 7kp -
= 32KP

SAAGA
Tähtimötaivas: 7kp -
Varputassu: 9kp -
Nopsaliekki: 5kp -
Sädesäihke: 9kp -
Perhotassu: 4kp -
= 34KP

Metsässä kaikki vaikutti aivan tavalliselta, missään ei näkynyt, kuulunut tai haissut mitään normaalista poikkeavaa. Uskaltauduin siis rentoutumaan hieman ja nauttimaan Tähtimötaivaan seurasta. Oli ilo nähdä, miten hyvin mustavalkea naaraskissa oli toipunut kuumetaudistaan. Huomaamattani kasvoilleni piirtyi hento hymyn kaltainen virnistys, kun katseeni seilasi metsiköstä vierelläni kulkevaan naarassoturiin. Hankeen tehty polku oli melko kapea, joten kulkiessamme turkkimme hipoivat tasaisin väliajoin toisiaan. Tähtimötaivaan läsnäolo sai edes pieneksi hetkeksi minut unohtamaan kaiken synkkyyden, joka varjosti elämääni. Juuri nyt en pelännyt lainkaan tulevaisuutta tai sitä, että jäisin ypöyksin Eloklaaniin. Virne kasvoillani oli muuttunut lämpimäksi hymyksi, kun katseeni oli nauliintunut rinnallani kulkevaan soturiin. Juuri sillä hetkellä Tähtimötaivas vilkaisi minuun päin. Hänen korvansa painuivat hämmennyksestä aavistuksen verran luimuun ja naaras hidasti tahtiaan.
"Onko sinulla kaikki hyvin? Näytät hieman oudolta", naaras ilmoitti jokseenkin epäröiden. En vaivautunut peittelemään hymyäni ja iloani.
"On, kaikki on paremmin kuin pitkään aikaan", vastasin rauhallisella äänellä ja nyökyttelin päätäni, "et arvaakaan, kuinka paljon olen kaivannut seuraasi. Heh, taidan olla hieman erakkoluonne, sillä ei minulla ole täällä muita ystäviä kuin sinä."

//Tähtimö?

Nyökkäsin ja seurasin Karjuvirnettä. Hän johdatti minut ulos leiristä. Hymyilin pienesti kävellessäni hänen rinnallaan.
“Oih, aina niin ihana lehtikato on täällä ja luntakin päätti tulla oikein urakalla”, nau’uin katsellen ympärilleni valkoisessa metsässä. Oli pilvinen sää mutta lumi valaisi metsää auringonkin edestä, se kimalteli kauniisti ja jäin hetkeksi vain tuijottamaan kuinka hile lumen pinnalla kimalteli meidän kävellessämme.
“Niinpä”, Karjuvirne totesi ja katseli polkua edessämme, minkä tietysti ymmärsin, koska jos vain tarkkaili lunta saattoi helposti kompastua johonkin. Ilma oli raittiimpaa metsässä kuin leirissä ja nautin siitä täysin siemauksin - ja syvin henkäyksin.
“Tähtimötaivas, kaikki hyvin?” Karjuvirne varmisti.
“Joo, ilma vain tuntuu niin raikkaalta verrattuna leiriin ja varsinkin parantajien pesään”, sanoin tuhahtaen. En ymmärtänyt miten parantajat kestivät yrttiensä hajua kaikki yöt ja päivät.
“Minne me olemme menossa?” kysyin kiihdyttäen tahtiani polun leventyessä. Pian kävelimme samaa rauhallista tahtia vierekkäin.
“En tiedä”, vanhempi soturi vastasi. Turkkiani kuumotteli. Kahdestaan Karjuvirneen kanssa metsässä ilman määränpäätä? Kelpasi minulle! Hiljenin hetkeksi taas omiin ajatuksiini.
//Karju?

Olin monta kertaa melkein hylätä piiloni mutta päätin kuitenkin yrittää pysyä paikallaan niin kauan kuin vain mitenkään jaksaisin vaikka paikalla oleminen ei ollutkaan vahvuuksiani. Liikahdin vähän nähdessäni Hiilihampaan pensaani alla. Koitin nimittäin piiloutua paremmin mutta yritys koitui kohtalokseni ja mestarini löysi minut. Kolli kehui minua kehräten hilpeästi.
“Kiitos paljon!” naukaisin. Olin saanut odotella jo niin kauan, että jalkani tuntuivat jäykiltä ja mielellään tassutin pois pensaan alta. Hiilihampaan kehut pyörivät mielessäni ja olin hyvin iloinen, että olin vakuuttanut mestarini edes jotenkin taidoillani.
“Pidin tästä harjoituksesta tosi paljon!” intoilin ja loikin pari kertaa ympäriinsä saadakseni hieman lämpöä kehooni paikallaan kököttämisen jälkeen. Hiilihammas katsoi minua huvittuneena.
“Mitä me nyt teemme?” kysyin innoissani. Halusin tehdä jotain yhtä jännää kuin äsken.
“Voisimme nyt kokeilla sitä mitä ihan aluksi kerroin, eli pystytkö tekemään yllätyshyökkäyksen kimppuuni. Jos jaksat, siis”, mestari kertoi. Nyökyttelin. Kyllä minä jaksaisin.
“Kyllä jaksan. Voisin vaikka juosta koko reviirin ympäri monta kertaa!” sanoin ja loikkelin taas pari kertaa ympäri yhden puun. Helauttelin häntääni innoissaan hitaasti edes takaisin.
“Eli voitko antaa tarkemmat ohjeet?” kysyin hieman ujosti. En oikein tiennyt mitä tehdä mutta kai se oli se syy miksi olin oppilas.
//Hiili?

Palasin partiosta takaisin leiriin. Sädesäihke oli nimitetty eilen ja olinkin silloin onnitellut häntä mutta haluaisin löytää kollin vielä. Äkkäsinkin hänet aukiolta aika nopeasti mutta hän jutteli Nopsaliekin kanssa. Heillä näytti olevan ihan hauskaa joten painoin pääni ja menin muualle. En kehtaisi häiritä uutta soturia varsinkaan, kun hän oli toisen soturin seurassa. Näin aukion laidalla Kimalaistoiveen yksikseen. Naaras oli hoitanut joskus minua ja Korpitassua, - silloista Korpipentua - kun Lehtomyrsky oli ollut muualla tai lepäämässä. Halusin kovasti mennä juttelemaan hänelle mutta en uskaltanut lähestyä ikikuningatarta. Kimalaistoive kuintenkin huomasi katseeni ja väläytti minulle hymyn ja pienen nyökkäyksen. Oletin sen tarkoittavan, että voisin mennä hänen luokseen. Tassutin varovaisesti lähemmäs ja koitin näyttää mahdollisimman rauhalliselta vaikka minua jännitti ja sydämeni tuntui hakkaavan yhtä kovaa kuin se voisi keskellä taistelua tehdä. En ymmärtänyt miksi minua jännitti näin paljon. Kissahan oli klaanitoverini. Ihan kuin hän muuttuisi pian painajaisteni ilkeäkasvoiseksi Kimalaistoiveeksi ja kävisi kimppuuni. Epäröin vielä hetken mutta otin sitten pari askelta lisää ja nyt olin jo niin lähellä etten voisi perääntyä. Jäin seisomaan Kimalaistoiveen eteen ihastelemaan tassujani ja maata.
“Hei”, nau’uin tärisevällä äänellä. Häpesin itseäni. En ollut yleensä näin ujo. Miksi ihmeessä ajattelin, että minun painajaiseni olivat totta? Ne olivat vain unia ei Kimalaistoive minun kimppuuni kävisi.
“Mietin, että haluaisitko jutella tai… syödä yhdessä?” nau’uin katkaisten lauseen kahtia vilkaistakseni ikikuningatarta ja jatkoin taas katsoen tassujani.

"No, mikäs siinä sitten", tokaisin virnistäen ja lapojani kohauttaen samalla kun käänsin katseeni kohti pilvistä taivasta ennen kuin jatkoin, "mutta jos yksin ajattelit hoitaa rajat, on sinulla aika paljon tekemistä niiden kanssa."
Huomasin sivusilmälläni, kuinka Tähtimötaivaan katse kääntyi minun suuntaani. Hän käänsi sen kuitenkin vaivihkaa pois, alkaen katsella kanssani taivasta.
"Heh heh", naaras vastasi mukamas nauraen. Vilkaisin ystävääni hyväntuulisesti virnistäen.
"Kielsikö Leimusilmä sinulta myös kävelyretket?" esitin kysymyksen mustavalkealle naaraskissalle, joka käänsi taas katseensa minuun. Katsoimme hetken ajan toisiamme silmiin, ennen kuin nuorempi soturi laski katseensa maahan.
"Hän sanoi, etten saisi osallistua partioihin", naaras kertoi.
"Eli kävelyretkiä ei ole kielletty", nau'uin ja nousin jo ylös ennen kuin olin kysynyt edes naarasta mukanani ulos. Tähtimötaivas vilkaisi minua kysyvä ilme kasvoillaan. Ennen kuin hän ehti edes avata suutaan sanoakseen jotain, olin jo aloittanut puhumisen:
"Olet mädäntynyt leirissä jo niin pitkään, että minä vien sinut nyt ulos. Jos viivyt leirissä pidempään, et pian enää edes muista, miten metsässä liikutaan. Vai onko sinulla jotain parempaa tekemistä?"

//Tähtimö?

"Älä koske minuun!" Kharon rääkäisi ja alkoi räpiköidä vanhemman soturin tarttuessa tätä niskanahasta kiinni. Maattuaan pesässä toimeettomana ties miten pitkään, Kharon oli menettänyt merkittävän määrän voimastaan. Hän ei kyennyt estämään Lieskakajoa, kun tämä repi itseään aavistuksen verran suurempaa soturia pois parantajan pesästä. Kharon alkoi huutaa ystävälleen hävyttömyyksiä, vaatien tätä irrottamaan otteensa. Hetken kuluttua Lieskakajo pysähtyi ja irrotti otteensa Kharonin niskanahasta.
"Mitä täällä tapahtuu?" naaraskissan ääni kuului Lieskakajon takaa. Kharon kampesi itsensä äkkiä huterille jaloilleen ja kääntyi hurjistuneena Lieskakajon puoleen.
"Olemme vain menossa ulos, Haavemuiston on kohdattava todellisuus", Lieskakajo vastasi heidän luokseen saapuneelle Korppisiivelle. Kharon ravisteli päätään ja perääntyi kauemmas.
"Jos sinä vielä kosket minuun, minä en anna sinulle ikinä anteeksi! Olin oikeassa, olin koko ajan oikeassa! Sinä olet paha, olet ilkeä, kiero valehtelija!" Kharon parkaisi karvat pystyssä ja selkä kaarella. Valkoturkkinen soturi koki, ettei voisi enää luottaa punaturkkiseen ystäväänsä. Miksi Lieskakajo oli valehdellut Liljatuulen kuolleen? Kollihan oli itse päästään sekaisin! Ei Kharon sentään enää harhoja nähnyt, Liljatuuli oli käynyt juttelemassa hänen kanssaan monet kerrat.
"Isä? Lieskakajo? Mitä tämä tarkoittaa? Onko kaikki hyvin?" hämmentynyt Rauhalaulu asteli varovaisin askelin Kharonin, Lieskakajon ja Korppisiiven luokse. Kharon pudisteli päätään.
"Ei. Kaikki ei ole hyvin. Minä varoitan sinua, Lieskakajo", valkoturkkinen kolli käänsi katseensa entiseen ystäväänsä, "jos sinä et nyt katoa silmistäni, en ota vastuuta seurauksista."

//Lieska?

Kun lumeen juuttunut möykky alkoi puhua, tunnistin sen kissaksi. Kissan ääni kuulosti tutulta, mutten saanut päähäni, mistä kissa oli tuttu. Kortetuike oli alkanut pohtia, miten saisimme muukalaisen vapaaksi lumen vankeudesta.
"Se voisi toimia", naukaisin pojalleni päätäni nyökytellen. Siirryin lumeen juuttuneen kissan toiselle puolelle ja aloin kaivaa lunta tämän viereltä, ja Kortetuike teki samoin toisella puolella. Kissa oli selvästi kylmissään, sillä hän tärisi kovasti meidän yrittäessään irrottaa häntä.
"Koeta nostella vähän tassujasi", ohjeistin jumittunutta kissaa, kun olin saanut kuovittua mielestäni riittävästi lunta käpälilläni. Kissa yritti, mutta mitään ei tapahtunut.
"Ei se onnistu", hän kertoi ja pudisteli päätään. Vilkaisin Kortetuiketta, jonka kasvoille oli piirtynyt mietteliäs ilme.
"Yritetään vielä", nau'uin, joten ryhdyimme oitis toimeen. Minunkin alkoi tulla kylmä, kun seisoin hangessa. Lumi oli kovaa, joten sen kaivaminen alkoi hiljalleen sattua. En kuitenkaan voisi lopettaa, sillä ei tätä kissaraasua voinut tähänkään jättää. Kissa yritti taas liikahtaa, jolloin hän sai käpälänsä vapaaksi.
"Hei, se toimii!" Kortetuike hihkaisi. Kissa pääsi irti lumesta, ja ohjasimme hänet polulle, jolta olimme saapuneet. Kun katselin naamiokuvioista kissaa, sain viimeinkin päähäni kuka hän oli. Tämä kotikisu oli ollut leirissämme aiemminkin.
"Hei, sinähän olet Puh, eikö niin?" varmistin ystävällisesti hymyillen.

//Puh?

Jännitys kupli Leimusilmän sisällä, kun hän johdatti oppilastaan halki hämärtyvän metsän. Vaikka viime käynnistä olikin aikaa useampi kuu, hän muisti yhä kirkkaasti reitin onkalolle, jonka kautta pääsi kulkemaan klaanien reviirien ali mystiseen Kuuluolaan.
Tämä oli ensimmäinen puolikuu sitten sodan alkamisen, eikä parantaja voinut olla tuntematta oloaan hermostuneeksi. Hän odotti kovin pääsevänsä tapaamaan kaikki edesmenneet parantajat ja luomaan jälleen yhteyden Tähtiklaaniin, mutta samaan aikaan häntä pelotti.
Mitä jos Tähtiklaani ei saapuisikaan paikalle? Tai jos se tulisi, mitä hän sanoisi Liljatuulelle, kun he taas näkisivät toisensa pitkän ajan jälkeen? Entä mitä sitten, jos hänen entinen mestarinsa ei olisikaan jostain syystä heidän esi-isiensä joukossa?
Leimusilmä yritti rauhoittaa mielensä sisäistä myllerystä. Hän muistutti itseään siitä, ettei ollut tällä matkalla yksin, vaan mukana oli myös Vienotassu, jolle tämä puolikuun tapaaminen oli ihka ensimmäinen. Jos jollakulla oli syytä jännittää, niin tällä. Leimusilmän oli tehtävä parhaansa pitääkseen hermonsa kurissa, Vienotassun vuoksi vähintään.

Lunta oli tullut paljon, mutta se ei onneksi ollut peittänyt pensaan alla piilossa olevaa onkalon suuta. Taivas oli vetänyt jo ylleen mustan hunnun, ja ensimmäiset tähdet tuikkivat pimeyttä vasten.
Leimusilmä veti päänsä ulos pensaasta varmistettuaan ensin, että reitti oli selvä. Hän käännähti kohti Vienotassua, jonka turkki hohti hopeisena heikossa puolenkuun kajossa. “Tästä eteenpäin kuljemme maan alla. Tämä tunneli vie meidät Kuolonklaanin reviirillä sijaitsevan Hehkulammen alla olevaan luolaan, jossa tapaamme esi-isämme”, hän selitti oppilaalle rauhallisesti. “Reitti on pimeä, joten silmiemme sijaan meidän on turvauduttava muihin aisteihimme. Kun pääsemme perille, asetumme Kuulammen äärelle makaamaan ja kosketamme vettä nenällämme. Sillä tavalla luomme sillan meidän ja Tähtiklaanin välille ja pääsemme tapaamaan heitä Hopeahännän metsästysmaille puolenkuun ajaksi.”
Vienotassu kuunteli mestarinsa ohjeistusta silmät ymmyrkäisinä. Leimusilmä soi naaraalle kannustavan hymyn, vaikkei ollutkaan varma, kuinka hyvin hänen ilmettään pystyi lukemaan pimeässä.
“Onko sinulla vielä kysyttävää, ennen kuin menemme sisään?” Hän vilkaisi vaivihkaa taivaalle. Heillä olisi vielä aikaa ennen kuin puolikuu saavuttaisi lakipisteensä.

//Vieno?

Kokoontuminen oli mennyt oikein mallikkaasti. Olin jutellut pääasiassa Varputassulle mutta myös toisen klaanin oppilaille. Kotona olin ollut väsynyt vaikka en sitä myöntänytkään. Raahauduin vielä Käärmekullan perässä juttelemaan Sypressikuiskeelle. Hän oli ollut mukana kokoontumisessa mutta en ollut kauheasti ehtinyt juttelemaan naaraalle. Katselin hetken, kun emoni ja mestarini vaihtoivat ajatuksiaan.
“Minä olen varma, että Mesitähti nimittää Sädetassun pian soturiksi”, Käärmekulta naukui katsahtaen minuun. Myös Sypressikuiske katsoi minua ja sydämeni hakkasi lujempaa.
“En tiedä. Minulla on vielä opittavaa”, naukaisin vaatimatomana. En halunnut rehvastella emolle.
“Älä höpise. Olet mahtava. Olen nähnyt, kun leikit Perhotassun ja Ahmatassun kanssa ja opetat heille asioita”, Sypressikuiske alkoi hössöttää. Huiskaisin häntääni ja astuin kauemmas.
“Minä menen nyt nukkumaan. Olen väsynyt”, sanoin ja painuin oppilaiden pesään. Päässäni pyöri ajatus siitä, että tämä saattoi olla viimeinen yöni siinä pesässä.

Aikaa kului eikä soturinimityksiäni näkynyt. Lumi oli oikea riesa tässä vaiheessa varsinkin saalistuspartioissa. Kissat melkein upposivat siihen eikä riistaa löytynyt enää niin helposti. Olimme olleet partiossa Varputassun kanssa ja tulleet takaisin leiriin. Meillä molemmilla oli nälkä, joten päätimme jakaa saalista ja toinen oppilas ehdotti, että jakaisimme linnun. Hän muisti sen olevan lempiriistani ja hän oli napannut yhden. Kannoimme sen yhdessä aukion laidalle ja aloimme aterioimaan. Vaihdoimme pari sanaa vielä ennen kuin menimme petiin.

Heräsin tavalliseen päivään mutta yhtäkkiä olinkin seisomassa Litteäkivellä Mesitähden kera omissa soturinimityksissäni. Sydämeni hakkasi kiivaasti mutta koitin keskittyä kuuntelemaan Mesitähteä.
“Olemme tänään kokoontuneet tänne Litteäkiven ääreen todistamaan Sädetassun soturiseremoniaa. Hänen olisi nyt aika tulla soturiksi. Lupaatko taistella klaanisi puolesta ja saalistaa sille kunnes on aikasi eläköityä, Sädetassu?” Mesitähti muotoili lauseensa. Jouduin hetken sulattelemaan tilannetta ja tuntui siltä, että aika kului todella hitaasti mutta ehti kulua vain silmänräpäys, kun jo vastasin.
“Lupaan”, vastasin ääni täristen.
“Siinä tapauksessa Tähtiklaani kääntäköön katseensa tähän nuorukaiseen, joka on käynyt koulutuksensa. Häntä kutsuttakoon tästä lähtien Sädesäihkeeksi”, Mesitähti lausui ja katsoi minua katseella, joka välitti jotain ystävällismielistä ylpeyttä. Hymyilin.
“Sädesäihke! Sädesäihke! Sädesäihke!” klaanitoverit huusivat uutta nimeäni. Sydämeni ei suinkaan hidastanut tahtiaan vaan sykkeeni vain nopeutui. Tuntui, että räjähtäisin jännityksen sekaisesta ilosta ja ylpeydestä. Kipitin kissojen joukkoon etsimään emoni ja isäni. He istuivat turkkiturkissa katsellen minua. Molemmat hymyilivät.
“Onnea poikaseni”, Aurinkoroihu naukui. Kehräsin ja puskin molempia vanhempiani.
“Rakastan sinua”, Sypressikuiske sanoi.
“Minäkin teitä”, vastasin ja vilkaisin emon vatsaa. Hän oli kertonut odottavansa pentuja jo jonkin aika sitten ja olin iloinen siitä. Saisin pikkusisaruksia. Käännyin ja etsin katseellani Käärmekultaa. Häntä ei kauaa tarvinnut etsiä, koska naaras oli jo putkahtanut jostain vierelleni. Hän kehräsi ja onnitteli minua. Kiitin ja puskin häntäkin. Viimeisempänä Varputassu tuli onnittelemaan minua. Olin todella iloinen nimityksestäni.

Makoilin raukeana sammalpedilläni ja tarkkailin leimusilmän touhuja, kolli ei ilmeisesti ollut vielä huomannut että olin hereillä. Nousin hitaasti istumaan ja venytelin. Hyppäsin nopeasti alas sammalpediltä ja tassutin lempeästi hymyillen leimusilmän luo ja vilkaisin nopeasti kahta potilasta; varjoliekkiä ja haavemuistoa mutta siirsin kuitenkin katseeni takasin mestariini.
"Hei, leimusilmä?" kysyin ujohkona. Mestarini säpsähti ja käänähti katsomaan minua ensin hämmentyneenä mutta sitten kollin silmiin tuli iloinen pilke.
"Ai, hei vienotassu! En edes tajunnut että olit jo hereillä", kolli kehräsi. Kehräsin hiljaa takaisin. Kuitenkin sitten aloin tappitaa kollia vetoavasti mutta tämä ei tuntunut tajuavan mitä tarkoitin joten minun pitäisi kysyä sitä ääneen.
"Leimusilmä, onko sinulla minulle jotain tekemistä?" kysyin silmät sirrillä ja vähän närkästyneenä. Tappitin kollia suoraan tämän keltaisiin silmiin.
"Itse asiassa ei juuri nyt, sinun pitäisi levätä iltaa varten sillä lähdemme kuuluolaan tännä iltana", kolli maukui. Kalistin hiukan päätäni hämilläni.
"Siis mitä? Mikä on kuuluola? Ja miksi me menemme sinne tänään?" kysyin hämilläni.
"Se on pyhä paikka jossa käymme puolikuun aikaan tapaamassa tähtiklaania, sinut vihitään siellä myöskin virallisesti parantajaksi", mestarini maukui. Nyökkäsin hymyillen.
"Selvä, haluan kuitenkin tehdä jotain, voisinko mahdollisesti auttaa sinua?" kysyin.
"Itse asiassa olin juuri saanut sen asian valmiiksi", leimusilmä maukui. "Mutta jos haluat todella tehdä jotain niin voisin opettaa sinulle jotain taas", kolli maukui. Valpastuin, lisää yrttiopetuksia? Se olisi mahtavaa halusin olla mahdollisimman hyvä parantaja joten minun pitäisi tietää kaikkista yrteistä aivan kaikki! Ja olihan vielä joitain yrttejä joita leimusilmä ei ollut esitellyt minulle! Kolli työnsi eteeni vaaleanpunaisen pallokukkaisen kasvin.
"Muistatko mikä tämä on ja mihin sitä käytetään?" leimusilmä tentasi. Tiesin että varastoissamme ei ollut nyt mitään mitä leimusilmä ei olisi jo oppetanut minulle joten pitäisi vain odottaa että niitä kasvaisi taas jota voisin oppia lisää eri yrttejä. Nyökkäsin tuijottaessani vesiminttua jota meillä ei oikeastaan ollut kuin pari lehteä.
"Tuo on vesiminttua, se pureskelaan ja syödään ja se auttaa vatsakipuun", mauun. Leimusilmä nyökkäsi.
"Sinä osaat oikein hyvin, meillä ei kylläkään ole juuri nyt mitään uutta mitä sinulle voisin opettaa", kolli maukui. "Annan sinulle nyt vapaa-aikaa, mutta muista että sinun pitää muistaa myöskin laittaa levätä matkaamme varten", kolli lisäsi. Nyökkäsin ja kipitin nopeasti ulos pesästä sillä halusin kertoa Syreenisumulle siitä että pääsisin kuuluolaan! Hän ei kylläkään pääsisi koskaan eikä se varmaankaan olisi hänestä kivaa! Ehkä hänestä tulisi minulle kateelinen? Ei hän varmasti tietää että vain parantajat menevät sinne! Hetkinen.. Menevätkö myös kuolonklaanin parantajat kuuluolaan? Näenkö heidät sitten siellä? Pitääkin kysyä myöhemmin leimusilmältä. Tassutin eteenpäin kunnes löysin syreenisumun. Tassutin naaran luo ja kosketan tämän kylkeä hennosti hännänpäälläni.
"Ai hei, vienotassu! Onko sinulla jotain asiaa?" naaras kysyi. Nyökkäsin innokkaasti ja aloin kertoa ylpeänä.
"Minä pääsen tänään kuuluolaan!" kehrään. Syreenisumu nyökkäsi melko välinpitämätömästi ja siirsi katseensa hiiren jotta oli syömässä. Kohautuin lapojani ja tassutin tuoresaaliskasalle. Napasin kasasta laihan myyrän ja tassutin takasin parantajien pesälle. Kipitän nopeasti leimusilmän luokse.
"Hei leimusilmä, toin sinulle myyrän", kehrään hiljaa. Leimusilmä vilkaisee minua iloisena ja asetuu aterioimaan kanssani myyrä, haukasin pienen palan myyrästä ja pureskelin. Kun olimme syöneet niin leimusilmä siirtyi taas omiin puuhinsaa ja minä taas menin lepäämään maakualusilleni. Suljin silmäni tiukasti kiinni mutta silti kesti hetki ennen kuin nukahdin mutta silti nukahdin.

Heräsin yllättäen jonkun ravistamana ja ravistaja osoittautui leimusilmäksi.
"Meidän pitää mennä", kolli maukui. Pomppasin oitis pystyyn ja lähdin nopeasti seuraamaan kollia. Olimme leirin ulkopuolella ennen kuin edes huomasin.
"Ai niin leimusilmä, tuleeko sumutuuli ja hehkuaskelkin?" kysyin uteliaana. Leimusilmä vilkaisi minua ja pudisteli päätään. päädyin sitten olemaan hiljaa loppu matkan ajan.
//leimu?

Lieskakajoa ahdisti, kun Kharon naukaisi, että heidän ei olisi hyvä jutella kaksin. Oliko Kharon todella juonut jotain myrkyllistä juomavettä ja saanut päänsä sillä sekaisin? Miksi ihmeessä Kharon käyttäytyi noin? Kolli ei voinut enää hillitä itseään, kun laikukas kolli käski häntä hakemaan Liljatuulen paikalle.
“Liljatuuli on KUOLLUT. Kharon, hän on kuollut, mennyttä, poissa. Hän vaeltaa tätä nykyä Tähtiklaanissa. Kharon, en tiedä mikä sinuun on mennyt, mutta anna minun auttaa sinua. Leimusilmäkin haluaa auttaa sinua, me kaikki”, raidallinen kolli mourusi häntä huiskuten. Lieskakajo halusi olla toisen tukena ja hän oli yrittänyt ymmärtää toista. Mutta Kharon tuntui elävän maailmassa missä oli ainoastaan hän itse ja kasa harhakuvia.
“Nyt sinä tulet mukaani”, Lieskakajo naukaisi päättäväisesti ja tarttui kollin niskanahkaan, repiäkseen kollin ylös sammaliltaan. He menisivät nyt kävelylle, halusi soturi sitä tai ei. Ehkä hän voisi viedä kollin Liljatuulen haudalle, auttaisiko se kollia tajumaan mikä tilanne todella oli? Tai auttaisiko, jos hän saisi tuon sukulaiset puhumaan järkeä. Kharon oli jääräpää, mutta Lieskakajo tiesi, että juuri nyt Kharon ei ollut oma itsensä.
//Kharron? :(

Mysteerimöykky paljastui kissaksi, jolla oli yllään kaksijalkojen turkkeja. En oikein ymmärtänyt, mihin kissa tarvitsi toista turkkia, kun sillä oli sellainen omastakin takaa, mutta pidin ihmetykseni omana tietonani, koska en halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta.
Kissa, jonka arvelin kaikesta päätellen olevan kotikisu, kertoi olevansa jumissa. Kollin päässä oleva punainen turkki valahti tämän silmille ja sai tämän piipittämään hädissään, ettei nähnyt mitään.
Kurkotin varovasti tassullani turkkia kohti ja yritin liikuttaa sitä kynnelläni ylemmäksi pois kotikisun naamalta. Kolli räpytteli pelokkaana suuria, ruskeita silmiään ja yritti kohdistaa niiden katsetta johonkin.
“Ei hätää”, naukaisin rauhoittelevalla äänellä ja otin askeleen taaksepäin, jotta kissa saisi tilaa hengittää rauhassa. “Me autamme sinut pois jumista tuossa tuokiossa.”
Käänsin miettivän katseeni vieressäni seisovaan isääni. “Auttaisikohan se, jos koettaisimme kaivaa lunta hänen ympäriltään vähemmäksi, niin hän pääsisi liikkumaan paremmin?” En ollut ennen pelastanut lumeen juuttunutta kissaa, joten turvauduin kokeneemman kollin viisauteen. Mesitähti oli varmasti selvinnyt elämänsä aikana jos monenlaisista vaikeuksista. Hän tietäisi, miten pelastaisimme kotikisun pinteestä.

//Mesi ja Puh?

Kuljin suu raollaan metsässä, etsien samalla ympäristöstä merkkejä, jotka olisivat saattaneet paljastaa minulle, mihin suuntaan Perhotassu oli lähtenyt. Lunta satoi melko reippaasti, joten suurin osa tassunjäljistä oli ehtinyt jo peittyä. Ilmassa leijaili kuitenkin tuttu tuoksun vivahde, joka johdatti minua oletettavasti oikeille jäljille.
Jossain vaiheessa haju laimeni huomattavasti ja hävisi lähes kokonaan, mikä pakotti minut pysähtymään hetkeksi ja katselemaan ympärilleni. Hetken tiirailun jälkeen huomasin erään pensaan alla tassunjälkiä kohdassa, jonne uutta lunta ei ollut päässyt satamaan. Menin tutkimaan niitä lähempää, ja osasin nuuhkaisemattakin kertoa, että ne kuuluivat Perhotassulle.
Vähän syvemmällä pensaan alla näkyi lumeton kohta, jossa oli rykelmä pakkasenpuremia yrttejä. Niistä lähtevä haju oli kuitenkin varsin voimakas vuodenaikaan nähden.
Pistin merkille yrttien seasta törröttävän risun, johon oli takertunut tukko harmaanruskeaa karvaa. Arvelin naaraan peittäneen hajunsa yrteissä kierimällä, minkä vuoksi minun oli ollut vaikea haistaa häntä.
Peruutin ulos pensaasta ja kävin tarkasti läpi sen ympäristön. Tovin etsinnän jälkeen löysin lisää tassunjälkiä, jotka olivat jo osittain jääneet lumen alle piiloon. Niiden kulkusuunnasta pystyin päättelemään, mihin päin oppilas oli lähtenyt.
Kiersin lähimaastoa hyvän aikaa tuloksetta. Perhotassu oli onnistunut löytämään itselleen hyvän piilon, selvästikin. Kuitenkin jossain kohtaa ohittaessani erään tiheäoksaisen pensaan, nenääni alkoi kutittaa kummasti. Tämä haju…
Katselin ympärilleni kulmat kurtussa, kunnes lopulta suljin silmäni ja keskityin pelkästään haistelemaan, mistä suunnasta se tuli. Kyyristyin pensaan edessä ja ryömin peremmälle sen alle. Samalla hetkellä minulle valkeni, että kyseinen haju oli sama, jolta aiemmin kohtaamani yrtit olivat tuoksahtaneet.
Tiirasin hämärää pensaan juurakkoa silmät keskittyneiksi viiruiksi kaventuneina. Lopulta huomioni kiinnitti hädin tuskin huomattava liikahdus vasemmalla puolellani, ja tajusin katselevani Perhotassua, joka tuijotti takaisin lehtien alta.
“Kylläpä sinä piilon keksit!” kehräsin hilpeästi. “Jos en tietäisi, voisin luulla sinua lehtikasaksi!”

//Perho?

Kun olimme lähteneet taas partion aiemmin tänä aamuna tekemää polkua pitkin etelämmäs toiveenamme löytää lisää saalista, Kortetuike oli yllättäen havainnut hangessa jotain poikkeavaa. Kun poikani kertoi siitä minulle, käänsin katseeni punaista myökkyä kohti. Kortetuike nosti häntänsä pystyyn ja pysähtyi. Kiitos hänen varoituksensa, osasin myös itse pysähtyä törmäämättä poikaani.
"En tiedä. Näyttää turkilta, jota kaksijalat pitävät yllään", nau'uin hämilläni ja otin muutaman askeleen eteenpäin, jotta pääsin Kortetuikkeen vierelle. Nuuhkaisin ilmaa. Tuulensuunta oli juuri väärä. Sen sijaan että tuuli olisi tuonut mukanaan hajuja möykyn suunnalta, se vei meidän hajumme sinnepäin.
"Ovatko kaksijalat noin pieniä?" Kortetuike kysyi, ja minä pudistelin päätäni.
"Ole varuillasi. Käydään katsomassa, mikä tuo on", kerroin ja lähdin kävelemään nuoren soturin edelle. Koska kyseessä saattoi olla vihollinen, en halunnut antaa kokemattoman Kortetuikkeen mennä edellä ja asettaa häntä vaaraan.
"Hei", nau'uin hieman kovemmalla äänellä, jos edessämme sattui olemaan jotain elävää. Kun välimatka lyheni, huomasin möykyn liikkuvan. Siristin silmiäni ja otin epäröiden askeleen vielä lähemmäs. Silloin nenääni tulvahti voimakas kissan tuoksu. Se kuului selvästi kotikisulle, sillä kissa haisi vahvasti kaksijaloille ja kaksijalkalalle.
"Oletko sinä kunnossa?" korotin vielä vähän ääntäni, jotta kissa varmasti kuulisi minut. Kaikesta päätellen hän ainakin oli elossa, mutten ollut varma oliko kissa tajuissaan.

//Puh tai Korte?

Pettymys pisteli kuin okaat. Olimme olleet niin lähellä saada jäniksen kiinni, mutta se oli onnistunut jotenkin pyristelemään itsensä vapaaksi ja lätkimään matkoihinsa sellaisella vauhdilla, ettei kumpikaan meistä olisi mitenkään pysynyt sen vauhdissa. Vaikka tiesin sen olleen turhaa, olin vielä yrittänyt lähteä takaa-ajoon, kunnes isäni oli komentanut minut takaisin.
Yritin karistaa turhautumisen turkistani, mutta se viipyi vielä hyvän tovin, ennen kuin se lopulta hellitti kuullessani Mesitähden kannustavat sanat. Oli turha murehtia mennyttä - se ei ruokkisi klaania. Voisimme vielä löytää lisää jäniksiä kauempaa nummilta.
“Tehdään niin.” Väläytin isälleni takaisin toiveikkaan hymyn, ja lähdin kahlaamaan hänen käpälänjäljissään takaisin partion tallaamalle polulle, josta olimme aiemmin poikenneet jäniksen jäljille.
Kuljimme polulla aina vain etelämmäksi. Jostain kaukaa kantautui vaimea hirviöiden murina, kun ne juoksivat Ukkospolkua pitkin. Toisinaan mietin, mitäköhän niiden päiden sisällä mahtoi liikkua. Mihin niillä oli aina niin kauhea kiire?
Tähystin siihen suuntaan josta hirviöiden äänet kuuluivat, ikään kuin olisin voinut nähdä ne täältä asti, kun yllättäen huomasin useamman ketunmitan päässä hangessa jotakin punaista. Pysähdyin ja jäin tuijottamaan sitä valpastuneena ja suu hieman raollaan ilmaa maistellakseni. Tuuli puhalsi kuitenkin meidän suunnastamme, joten se peitti mystiseen möhkäleen hajun alleen.
“Mesitähti”, sihahdin isälleni, joka hidasti askeliaan huomatessaan minun jääneen paikoilleni. “Katso tuonne.” Osoitin kuonollani omituista, liikkumatonta möykkyä. “Mikä tuo on?”

//Mesi ja Puh?

Viiletin alas lumista nummea pitkin. En tehnyt täällä mitään järkevää. Olin vain lähtenyt saalistamaan yhdessä Syreenisumun kanssa. Minun oli koitettava vapautua ikävystymisestä ja ikävästä. Kaipasin Jupiteria enemmän kuin koskaan. Pysähdyin rajan kohdalla upoten lumeen. Pyristelin lumesta pois ja istahdin kohtaan, jossa hanki kantoi hiukan enemmän. Huokaisin ja tuijotin hetken kaukaisuuteen. Hetki venyi ja venyi. Yhtäkkiä tunsin kosketuksen turkillani ja näin Jupiterin.
“Tuota minulle kunnia, Salamanteri”, hänen sanansa kaikuivat taas päässäni. Päästin pienen kivualiaan ulahduksen ja kyyristyin maahan itkemään. Huohotin ja katsoin taivasta, joka oli pilvinen. Ei aurinkoa, ei lämpöä. Hengitykseni katosi huuruna ilmaan ja katselin sitä hetken. Olikohan Black elossa? Jupiter oli. Tiesin sen. Tunsin sen jotenkin. Tunsin taas sen lämpimän yhteyden minun ja isän turkkien välillä, kun olimme nukkuneet yhdessä. Sydäntäni särki. Voisinko jättää klaanin liittyäkseni uudelleen isän ja Blackin joukkoon? Olisiko Hilehuurteen, Syreenisumun ja muiden jättäminen yhtään helpompaa kuin isän. Pudistelin päätäni. Päätös oli mahdoton mutta eihän veri määrännyt sukua. Jos pitäisin kiinni ystävistäni, ehkä he voisivat ottaa perheeni paikan enkä kaipaisi heitä näin kipeästi enää. Muistin sanat, jotka Jupiter oli joskus sanonut.
“Älä anna ikävän päättää kohtaloasi”, ne sanat hän oli naukunut, kun olin ikävöinyt emoa pitkinä ja surullisina öinä pesässämme. Painoin pääni alas mutta nousin ja tassutin pois rajalta. Kohta Syreenisumu alkaisi kaivata minua ylempänä nummilla. Laahustin takaisin päin ja huomasin naaraan kantavan isoa lintua. Nyökkäsin tälle ja lähdimme takaisin leiriin.

Kortetuike oli saanut hyvän idean, josta oli hyötyä takaa-ajollemme. Hän oli saanut jäniksen muuttamaan suuntaansa niin, että hätääntynyt eläin juoksi suoraan kohti minua. Kun huomasin sen, painauduin hankea vasten korvat luimussa, välttäen liikkumista. Se oli hyödyksi, sillä jänis nelisti minua kohti lainkaan huomaamatta sitä, että odotin häntä.
Kun välimatkaa minun ja jäniksen välillä oli vajaan ketunmitan verran, loikkasin pystyyn ja käpälät ojossa otin itseäni kohti juoksevan jäniksen vastaan. Valkoturkkinen töpöhäntä oli kanssani melko samaa kokoa, mutta yllätyksen vuoksi pääsin nopeasti yläkynteen. Jänis yritti tehdä äkkikäännöksen, mutta loikkasin sen niskaan. Jänis oli kuitenkin liian ketterä, ja se heittäytyi äkisti selälleen. Otteeni lipesi ja pitkäkorva ponkaisi itsensä takaisin jaloilleen. Se lähti nelistämään paniikinomaisesti mahdollisimman kauas meistä syvemmäs nummille. Näin, miten Kortetuike ryntäsi ohitseni juosten jäniksen perään.
"Kortetuike, odota!" huudahdin pojalleni kammetessani itseni takaisin ylös. Ravistelin enimmät lumet turkiltani ja odotin, että Kortetuike palasi hengästyneenä luokseni. Hänen korvansa olivat painuneet luimuun.
"Olimme niin lähellä!" hän naukaisi hieman pettyneesti.
"Se oli hyvä yritys, mutta aina saalisonni ei ole myöten", totesin rauhallisella äänellä, vaikka kieltämättä tilanne oli ärsyttävä. Moni soturi olisi saanut vatsansa täyteen täysikasvuisesta jäniksestä, mutta turhaan sitä jäi murehtimaan. Eloklaani ei kaatuisi yhden karanneen jäniksen vuoksi.
"Tuota jänistä tuskin kannattaa enää seurata, kun se tietää meidän liikkuvan täällä", Kortetuike huomautti. Vastasin pojalleni nyökytellen päätäni.
"Mennään kauemmas joesta ja katsotaan, jos löytäisimme toisen jäniksen", ehdotin väläyttäen lämpimän hymyn jälkikasvulleni.

//Korte?

Tassutin pesälleni. Kokoontumisyö oli vienyt kaikki mehut minusta. Olimme kuitenkin päätyneet kiertelemään Korpitassun kanssa hetken kunnes sitten olin löytänyt itseni Sädetassun vierestä turkkiturkkiin painautuneena. Kolli oli koittanu lämmittää minua, kun olin meinannut jäätyä tuulessa.

Pari auringonnousua kokoontumisen jälkeen menivät oikein hyvin. Olin vuorotellen yksin ja Sädetassun kanssa harjoituksien ja partioiden lomassa. Normaali arki rullasi eteenpäin oikein näppärästi ja siitä oli kiittäminen mestariani Pohjaharhaa ja muita, jotka pitivät minua kiireisenä. Painajaiseni siltikin jatkuivat mutta koitin olla huomioimatta niitä liikaa. Tassutin metsään partionii kanssa. Sädetassu oli mukana, mikä teki kaikesta hauskempaa. Olin ehkä saamassa tästä ystävän. Tassutin hänen perässään. Kolli ei puhunut tai mitään niin en uskaltanut aloittaa keskustelua.

Partio jatkui normaalisti ja loppui. Olin hiukan pettynyt, ettei Sädetassu ollut jutellut minulle mutta leirissä tämä vihdoin avasi suunsa, kun olin laskemassa nappaamaani lintua tuoresaaliskasaan.
“Tuo oli hieno nappaus”, hän naukui ja osoitti lintuani. Hymyilin.
“Kiitos”, vastasin pikaisesti. Sädetassukin hymyili vähän.
“Haluatko jakaa jotain riistaa?” kolli kysyi ja osoitti kasaa nenällään.
“No voimmehan me ottaa tämän linnun. Ne kun ovat lempiriistaasi”, nau’uin. Sädetassu nyökkäsi silmät loistaen.
“Hyvä idea."

Nyökkäsin myönnellen Karjuvirneen olevan aivan oikeassa. Kolli valitti lumesta ja lehtikadosta. Lunta oli ihan liikaa. Pörhistellen turkkiani pohdin, mitä sanoa.
“Mitä sinä olet tehnyt tänään?” Karjuvirne kysyi ratkaisten onglemani. Pudistin päätäni.
“En mitään. Leimusilmä sanoi, että minun täytyisi ottaa rauhassa ja, kun kysyin saanko mennä saalistamaan hän vastasi ettei mielellään, kun vasta parin auringonnousun kuluttua, että hän saa tarkistaa eittei sairaus uusiudu tai mitään”, puhuin hiljaisen karhealla äänellä mutta koitin pitää sen mahdollisimman neutraalina loppuun asti vaikka minua oikeasti turhautti todella paljon, etten saanut tehdä mitään. En halunnut myöskään olla äänessä liian kauaa, joten pistin suuni kiinni heti, kun pystyin.
“Toivottavasti riista ei ehdi loppumaan ennen kuin ehdit metsälle”, Karjuvirne leikitteli hieman. Tyrskähdin ja kohautin lapojani.
“En muutenkaan saisi mitään kiinni, joten napatkaa kaikki vain rauhassa. Minä hoidan rajat”, sanoin nopeasti ja heilautellen häntäni päätä edes takaisin. Minua vaivaannutti hieman. En tiennyt mikä siinä oli mutta Karjuvirne vain oli mukavaa seuraa enkä halunnut hänen lähtevän mutten halunnut myöskään myöntää hänelle pitäväni hänen seurastaan.
//Karju?

Veri kohisi korvissani adrenaliiniryöpyn kulkiessa kehoni lävitse. Kahlasin lumessa juoksuaskelin jänistä kohti, joka vielä toistaiseksi oli autuaan tietämätön siitä, mikä sitä odotti.
Näkökenttäni laidalla erotin toisen liikkuvan hahmon. Hädin tuskin kuulin häntä, mutta se saattoi johtua myös korvissani pauhaavasta sydämen jyskytyksestäni.
Yhtäkkiä jäniksen korvat ponnahtivat pystyyn ja koko sen keho näytti jännittyvän. Sen pää pyörähti minua kohti, ja siinä samassa minä tajusin, että minun oli pantava vauhtia käpäliin tai muuten varmasti menettäisimme saaliin.
Ponnistelin voimieni takaa edetäkseni lumessa edes piirun verran nopeammin ehtiäkseni sen luokse ennen kuin se pinkaisisi pakomatkalle. Kun eläin lopulta huomasi olevansa vaarassa, se otti käpälät alleen.
Mietin kuumeisesti, miten tilanteen voisi vielä pelastaa, kunnes sain epötoivoisen idean. Kirin jäniksen perässä niin nopeasti kuin pääsin ja lopulta heittäydyin sen oikealle puolelle kaikilla voimillani.
Pärskin lunta nenästäni hengästyneenä ja nostin äkkiä päätäni nähdäkseni, oliko suunnitelmani toiminut. Ilokseni huomasin jäniksen lähteneen kaartamaan yllättävän liikkeeni säikäyttämänä siihen suuntaan, josta Mesitähti lähestyi sitä kovaa vauhtia.

//Mesi?

Kun olimme päässeet näköetäisyydelle jäniksestä, hiivin mahdollisimman hiljaa Kortetuikkeen vierelle. Olimme lakanneet puhumasta, sillä se olisi saattanut säikäyttää pitkäkorvan tiehensä. Kuten Kortetuikekin selvästi tiesi, jäniksen kuulo oli aivan omaa luokkaansa. Jänis oli selin meihin, eikä se huomannut lähestyvää uhkaa, eli meitä.
Kortetuike vilkaisi minua kysyvästi. Meidän ei olisi kannattavaa vaania jänistä, sillä useimmiten sellainen päättyi siihen, että jänis kuuli lähestyvän kissan ja kissa joutui äkkiä ja valmistautumattomana takaa-ajoon. Kaikkein toimivin keino jäniksen saalistamiseen oli takaa-ajo, joka tulisi pitkäkorvalle yllätyksenä. Ei kuitenkaan olisi järkevää lähteä samasta paikasta, joten katsahdin poikaani ja kerroin päätä heilauttamalla, että liikkuisin kauemmas hänestä. Lähdin hiipimään kauemmas pojastani sekä jäniksestä. Kun olin kulkenut hangessa joidenkin ketunmittojen verran, käännyin taas Kortetuikkeen puoleen. Kolli katseli vuorotellen jänistä ja minua.
Huiskautin häntääni merkiksi, että olin valmis. Asetuin hieman matalammaksi ja valmistauduin lähtemään takaa-ajoon, odottaen ensin Kortetuiken merkkiä. Halusin nähdä, miten hyvin poikani osasi ohjeistaa ja johtaa muita kissoja. Sivusilmälläni huomasin, miten kolli antoi merkin lähteä eteenpäin. Siispä lähdimme molemmat vauhdilla kohti jänistä, joka edelleen istui paikoillaan.

//Korte?

Nyökäytin päätäni viestiäkseni isälleni, että olin kuullut hänen neuvonsa. Lumessa liikkuminen oli hankalampaa kuin olin odottanut, mutta päällikön vinkistä oli paljon apua. Yritin kuvitella nietosten tilalle vettä, jossa olin tottunut kahlaamaan lukuisten uintiharjoitusten aikana.
Taistelin vastaan halua nostaa tassuni ylös lumesta liikkuessani eteenpäin ja keskityin sen sijaan löytämään sopivan rytmin. Otin mallia isästäni, jonka kulkeminen näytti huomattavasti vaivattomammalta. Kollin liikkeessä oli kokemuksen tuomaa varmuutta.
Lopulta pääsin jyvälle jutusta ja pystyimme etenemään suhteellisen rivakasti jäniksen jälkien perässä. Haju voimistui hetki hetkeltä. Se oli jo niin kiinteää, että sitä olisi voinut melkein koskettaa.
Pian edessäpäin näkyi liikettä. Lumista maisemaa vasten erottui aavistuksen verran tummempi möhkäle, joka selvästi oli elossa. Kyseessä täytyi olla jäljittämämme jänis.
Käänsin korvani eläimen suuntaan ja viitoin hännälläni Mesitähdelle saadakseni kollin huomion. Olimme sen verran lähellä jänistä, että ääneen puhumalla olisimme saattaneet säikäyttää sen tiehensä. Meidän olisi selviydyttävä tästä käyttämällä pelkästään eleitä ja häntiämme apuna.
Odotin, että Mesitähti ehtisi vierelleni, jotta voisimme suunnitella seuraavan siirtomme.

//Mesi?

"Oikein hyviä päätelmiä", kehuin poikaani tyytyväinen hymy kasvoillani. Kortetuike näytti iloiselta, kun kuuli kehuni. Koska Kortetuike oli päättänyt ottaa riskin, viitoin hänet edelläni hankeen.
"Näytä sinä tietä", pyysin ja jäin odottamaan, että kolli poikkeaisi polulta ja lähtisi tarpomaan umpihangessa. Kuten Kortetuike oli sanonut, mahdollisuutemme olivat varsin heikot. Saattoi olla jopa ajan ja energian haaskausta lähteä tämän jäniksen perään, mutta juuri nyt se oli ainoa mitä meillä oli. Riista oli vähentynyt huomattavasti sitten lehtisateen, joten jokaiseen mahdollisuuteen oli tartuttava. Kortetuike loikkasi hankeen edelläni. Lumi ylsi miltei hänen vatsakarvoihinsa saakka ja samoin minulla, kun lähdin hänen peräänsä. Liikkuminen koskemattomassa hangessa oli vaikeaa, mutta vuodenaikojen saatossa olin oppinut parhaat tekniikat. Nuori Kortetuike sentään oli melko avuton hangessa, olihan tämä sentään hänen ensimmäinen lehtikatonsa leirin ulkopuolella. Valkoturkkinen kolli nosteli tassujaan tarpeettoman ylös ja hänen liikkumisensa oli hyvin vaivalloisen näköistä.
"Lumi on kevyttä, joten sinun ei tarvitse nostaa käpäliäsi hangen yläpuolelle. Liikkuminen on huomattavasti helpompaa, jos ikään kuin laahaat jalkojasi lumen alla", naukaisin hiljaisella äänellä, näyttäen pojalleni esimerkkiä, "kuvittele että liikkuisit vedessä. Sielläkään et nosta käpälää joka kerta kävellessäsi vedenpinnan yläpuolelle."

//Korte?