Nousin päivä toisensa jälkeen aina tassuilleni harjoittelemaan kävelemistä kuten muutkin sisareni. Onneksi pian koitti päivä, kun kävelimme kaikki pentutarhan ulkopuolella! Loikin hoippuen kokemattomilla jaloillani. Tupsahdin kuonolleni lumikinokseen. En ehtinyt edes yrittää itse jaloilleni, kun tunsin hampaiden tarttuvan niskanahkaani. Kolli, joka oli minut kaivanut ansastani tipautti minut jaloilleni. Aivastin kahdesti lunta pois nenästäni.
“Terve Rusakkopentu. Eihän sinulle käynyt kuinkaan?”
“Kaikki hyvin!” vastasin ja katsoin ylöspäin Perhopuroa. Tuo oli Kehräpennun emo ja Kehräpentu oli oikein mukavan oloinen, joten ehkä Perhopurokin oli mukava!
“Hyvä sitten. Missä Kujekulta on? Antoiko hän teille luvan tulla ulos?” kyseli Perhopuro, mutta minulla ei nyt riittänyt keskittymiskyky vastaamiseen. Talsin takaisin veljeni luo. Muurahaispennun silmät olivat Erhepennussa, mutta sitten tuo siirtyi minuun. Hymyilin.
“Minä olen ensin isän luona!” Muurahaispentu haastoi ja osoitti hännällään Järviloistetta, joka seisoi selin meihin. Lähdimme juoksuun.
“Mistä sinä sen tiedät? Olen paljon nopeampi!” kirkaisin iloisesti, mutta Muurahaispentu päätti pelata likaista peliä! Hän tuuppasi minua kylkeen ja hidasti juoksuani.
“Siksi, että olen parempi kuin sinä!”
“Hei, tuo ei ole reilua”, murahdin.
Sain iskun kasvoilleni. Auts! Sattuipa isku kovasti…
Nostin päätäni maasta, johon oli lennähtänyt pari tippaa verta. Naamassani oli lunta, joten pysähdyin pyyhkimään sitä pois. Kosketus sattui hieman. Nousin ja nyyhkäisin. Muurahaispentu oli satuttanut minua! Juoksin etsimään emoa liukastellen lumella.
“Emo, emo!” huusin loikatessani emon eteen.
“Mikä hätänä?” Kujekulta kysyi kiertäen häntänsä ympärilleni.
“Muurahaispentu löi minua! Katso, katso”, uikutin surkeana ja katsoin emoa.
Sitten Muurahaispentu tuli paikalle ja ilkeili lisää. Voi kurjuutta! ajattelin. Hän väitti, ettei ollut lyönyt minua! Mitä minä nyt tekisin? Keksisinko jonkun mahtavan kommentin, jonka kautta vanhemmat uskoisivat minua tai jotain muuta mahtavaa, mutta en minä ihan niin fiksu vielä ollut.
“Älä! Muurahaispentu, valehtelet! Ei saa valehdella!” huusin kiukkuisena.
“Mistä tuo haava sitten tuli?” Kujekulta kysyi näyttäen tiukalta. Muurahaispentu saisi vihdoin kuulla kunniansa!
“Rusakkopentu on niin kömpelö, että hän vain kaatui omiin käpäliinsä”, kollipentu naukui viattomana. Nyrpistin nenääni.
“Eihän! Minä olen paljon nopeampi! Olisin voittanut, mutta Muurahaispentu oli ilkeä!” kiljaisin, “Minua sattuu! Miksei kukaan auta?!”

Ryömin äitini luo, koska vatsani oli tyhjä. Etsin hänen lämpöä, mutta se oli poissa. Mihin hän muka oli kerennyt ajautua tässä välissä? Äitini tilalla oli joku muu, karvainen ja minut syliinsä kaappaava lämmin suoja. Tunsin hänen lämpimän karvan ja haistoin sen hajun, joka muistutti paljon äidin hajua. En ollut kuolemassa, joten oletin että kyseessä oli jokin turvallinen asia. Kohtapuoliin äitini tuli paikalle, hänkään ei tehnyt mitään. Oliko hän täysin tyhmä? Eikö hän nähnyt, että olin vaarassa. Minun siskoni tai veljeni vaaratilanteilla ei ollut väliä. He voisivat kuolla, kunhan minä selviäisin. Ehkäpä äitini luotti tähän kissaan? Ehkä hän oli minun isä?

''Hei pennut. Tässä on parantajien pesä'', äitini osoitti tassullaan muutamaa suurta kiveä ja yhtä pensasta.
''Sinne mennään, kun satutatte itsenne'', hän jatkoi. Eikö meidän pitänyt itse hoitaa omia haavoja? Olimmeko me niin nössöjä?
Äiti nosti veljeni taas suuhunsa ja jatkoi kävelemistä. Halusin itsekin osata kävellä niin nopeasti, en pystynyt kuin hoipertelemaan muutaman askeleen verran. Ajatus siitä, että hän pystyi kävelemään hyvin, mutta minä en iski rintaani pienenä kateuden tunteena. Olinko huonompi, kuin hän?

''Hah, minä olen ensimmäisenä isän luona'', ilkuin siskolleni. Hän nimittäin oli ottamassa kilpajuoksua minun kanssa Järviloisteen luo.
Veljeni Erhepentu oli päättänyt jäädä seisoskelemaan ympäriinsä, niinkuin aina. Hän ei puhunut minulle, joten oletin hänen nukahtaneen paikalleen silmät auki.
''No mistä sinä sen tiedät?'' Hän tokaisi takaisin selkeästi keskittyen juoksuun.
Minua ärsytti hänen itsepäisyys ja halu voittaa. Minä ansaitsin voiton.
''Siitä, että olen parempi kuin sinä!'' Lähestyin häntä ja löin sitä kasvoihin. En kääntynyt taaksepäin katsomaan mitä hänelle oli käynyt, mutta oletin taktiikkani tepsineen sillä tassussani oli hieman hänen karvaa, pieni tippa verta, eikä hän ollut näköetäisyydellä takanani.
''Isä!'' Huudahdin, kun saavuin Järviloisteen jalkoihin.
''No hei vain'', hän maukui ja hymyili.
''Hah, minä voitin'', isänikin täytyi tietää minun mahtavasta voitosta siskoani vastaan.
''Minkä sinä voitit?'' Hän kysyi ja käänsi päätään.
''Siskoni tietty!'' Halusin lisätä: Eikös se muka ollut ilmiselvää? Isäni nyökkäili ja tuumaili minua katseellaan.
''Missäs Rusakkopentu sitten on?'' Hän tivasi. Tietenkin typeriä kysymyksiä. Niitähänhän aina suolti. Eikös se ollut ilmiselvää? Tietenkin itkemässä äidille häviöstä. Tai niin minä ainakin luulin.
''Varmaan vain harmistunut häviöstä'', uskottava ja käytännöllinen valhe. Hän oli aina harmistunut häviöstä. Puraisipa omaan nilkkaansa. Tietenkin tiesin, että olin voittanut lyömisen takia, mutta miksi kertoisin sen isälleni? Vaikka hän juoksisi nopeammin kuin minä, minun täytyi voittaa hänet koska olin parempi.
''No mennäänkö lohduttamaan häntä?'' Isäni kuulosti aidosti välittävältä. Hän varmaan ajatteli, että olin rökittänyt Rusakkopennun ja siksi oletti hänen vetävän jonkinlaisen episodin äidin edessä.
Ainut syy miksi suostuin johtui siitä, että tiesin mahdollisuuteni ujutettaa väliin muutama pilkkaava kommentti.
''Rusakkopentu?'' Järviloiste huuteli siskoni perään. Myhäilin tyytyväisenä voittoani ja mietin miten vastaisin, jos hän oli mennyt valittamaan jollekin.
''Järviloiste. Onko Muurahaispentu kanssasi?'' Äitini ääni kuului kulman takaa. Näin Rusakkopennun hänen syliin kietoutuneena.
''Äiti. Muurahaispentu löi minua!'' Siskoni valitettava ääni. Oli säälittävää kuunnella sitä 'valhetta' mikä hänen suustaan pääsi.
''Ai niin vai'', naurahdin. ''Miksi olisin tehnyt niin sinulle? Varmaan vain esität sitä koska haluat minut VAIKEUKSIIN'', äänentasoni suureni. Valheeni varmasti menisi läpi. Miten siskoni oli mukamas puolustamassa itseään? Voisin vain sanoa jotain oksaan osumisesta tai kaatumisesta, mikäli hän edes uskaltaisi yrittää jotain.

//Ultimate pahisaines
//Hupsista...
//Rusakko?
//Voit laittaa Murkun vetoamaan noihin pointteihin

Sujahdin ulos karhunvatukkapensaan hämäryyden suojista. Olin ollut jälleen tapaamassa isääni, sillä vaikka koin hänen tietenkin ansaitsevan huolettomammat päivänsä klaaninvanhimpana, piti minun saada käydä häntä edes hieman aika ajoin ärsyttämässä. Tietysti kaikella rakkaudella, miten muutenkaan. Toki halusin myös pitää huolta siitä, että kolli todella toteutti leppoisia eläkepäiviään, eikä ottanut kontolleen liikaa muiden asioita. Onneksi minulla oli hänen suhteensa silmät selässäkin, sillä entinen mestarini olisi varmasti raportoinut minulle jostain poikkeavasta, jos sellaista olisi ollut. Onneksi Salviakatse oli Meden pesätoverina.
Häntäni viuhkoi ilman halki puolelta toiselle ja viiksikarvani värisivät silkasta innostuksesta - saalistuspartio lähtisi pian matkaan. Syrjäsilmällä vilkuilin tuoresaaliskasaa, mutta se näytti niin kurjalta, etten halunnut katsoa sitä päin kunnolla. Noh, ehkä sitä saisi syötyä paremmalla omallatunnolla partioinnin jälkeen.
Oranssiraidallinen kolli näkyi jo seisoskelevan piikkihernetunnelin lähettyvillä ja lisäsin tassuihini vauhtia saavuttaessani tätä. Nyökkäsin tervehdykseksi Sädesäihkeelle, joka oli ehtinyt ennen minua paikalle. Hän oli yksi heistä, jotka oltiin määrätty samaiseen saalistuspartioon kanssani.
"Missäköhän loput luuraavat?" naurahdin ja asetuin odottamaan takamus uloskäyntiä päin muiden saapumista. Soturin meripihkasilmät tapittivat minua kohden, enkä antanut kollin vastata ensimmäiseen kysymykseeni, kun esitin jo seuraavan huolenaiheeni. "Tuoresaaliskasa näytti sen verran tyhjältä, että meidän on paras olla tulematta tyhjin tassuin takaisin."

// Säde?

Onneksi outo partio loppui ja menimme leiriin. Kannoin ylpeästi nappaamaani rastasta ja yritin esitellä sitä Sädesäihkeelle, mutta tuolla oli jonnekin kiire enkä ehtinyt kertomaan napanneeni sen.
“Rakastan sinua. Nähdään myöhemmin”, isä sanoi ja läksi omille teilleen.
Laskin linnun tuoresaaliskasaan hieman apeana. Tunnetila ei kuitenkaan näkynyt minusta ulospäin. Yllätys. Ei mikään tunnetila tuntunut näkyvän ulospäin. Tai tuntui… mutta ei näkynyt.
***
Nostin päätäni ja katsahdin mestariini, joka oli juuri huikannut nimeni. Hän seisoi Kortetuikkeen ja Sielutassun vieressä. Haukottelin, sillä olin vasta herännyt ja kömpinyt ylös sekä ulos lämpimästä pesästäni.
“Tule harjoituksiin meidän kanssa!”
Tassutin mestarini ja ystäväni sekä tuon mestarin luokse.
“Voimmeko liittyä seuraanne?” kysyi emoni.
Värähdin. Oliko naaraan pakko seurata minua kaikkialle?
“Tottakai”, Kortetuike naukui, “Olemme menossa nummille harjoittelemaan taistelua aukealla alueella.”
Sentään Sielutassu oli porukassa mukana. Ehkä emo nyt tajuaisi, ettei hänestä ollut minulle mitään haittaa! Asetuin naarasoppilaan vierelle.
“Jännittävää, eikö?” Sielutassu sanoi ja minä nyökkäsin vastaukseksi.
“Kallahämy, sinä voit jäädä leiriin, jos tahdot. Pärjäämme Kortetuikkeen kanssa hyvin kahden”, Käärmekulta naukui ja otti paikan partion johdosta hyvin luontaisen näköisesti. Katsoin, kun Kallahämy nyökkäsi, kiitti ja tassutti pois.
“Pistetään menoksi sitten”, Käärmekulta puuskahti.
Seurasimme emoa lumen peittämille nummille. Mietin, miltä ne mahtoivat näyttää viherlehden aikaan.
“Harjoitellaan ensiksi sellaista tilannetta, jossa Pörriäistassu on hyökännyt Kärpästassun kimppuun ja Sielutassun pitäisi auttaa Pörriäistassua päihittämään Kärpästassu”, Kortetuike ehdotti, mutta emon ilmeestä huomasi, että hän oli sitä vastaan.
“Mitä, jos tehdään niin, että Sielutassun täytyy auttaa Kärpästassua?” naaras kehotti näyttäen hieman nololta. Kyllä minä tiesin olevani huono! Olisi sen voinut ääneenkin sanoa. Toisaalta ehkä sitten Sielutassu ei olisi halunnut auttaa minua ja sitten minulla ei olisi ollut kavereita!

//Sielu?

Hilehuurre hyppelehti rajapartionsa mukana pitkin Eloklaanin rajaa nummilla, siellä suunnassa missä partion tuli ylittää kaksi joen haaraa reviirin merkkaamisen lomassa. He suuntasivat pois päin Kuolonklaanin rajan suunnasta, ja olivat nyt juuri sen ensimmäisen joen ylityksen kohdalla, jossa astinkivet jo odottivat hilpeää soturia malttamattomina.
Partion johdossa oleva Uskolintu vilkaisi Hilehuurretta jotenkin hämmentyneen oloisena, kun hopeanharmaa kolli loikkasi ensimmäisen kiven päälle päästäen innokkaan "kurrauh"-äänen. Hilehuurre tajusi vasta silloin ohittaneensa Uskolinnun hiukan törkeästi. Hilehuurre oli kuitenkin iloinen, ettei häntä itseään oltu laitettu vastuurooliin tähän partioon. Juuri tänään hän oli tavanomaistakin leikkisämmällä tuulella!
Erityisen iloinen kolli oli myös siitä, että Nopsaliekki, toinen hänen parhaista ystävistään, oli määrätty myös tähän partioon. Koko matka leiristä tälle rajalle saakka oli kulunut Nopsaliekin kanssa hassutellen. Hilehuurteesta juuri nyt ei ollut olemassa mitään, mistä ei voisi vitsailla.
Hilehuurre pysähtyi viimeisille astinkiville tutkailemaan hyvin ohuen näköistä läpinäkyvää jääkerrosta. Hän kumartui alas ja yritti nähdä, oliko joessa kaloja. Tällä välin Uskolintu ohitti hänet ja siirtyi odottamaan muita joen toiselle puolen.
Rauhalaulu pysähtyi edelliselle kivelle.
"Mitä sinä teet?" tummanharmaa kolli kysyi vihjaten selkeästi äänensävyllään, että tämä odotti Hilehuurteen väistyvän.
"Etsin kaloja", Hilehuurre vastasi. Hän katsahti klaanitoveriaan.
Rauhalaulun kasvoilla oli kyllästynyt ilme. Joku oli varmaankin laittanut papanoita tämän aamupalaan, kolli ajatteli.
"No, anteeksi nyt sitten", Hilehurre tokaisi ollessaan pakotettu liikkumaan eteenpäin. "Ilonpilaaja."
Hilehuurre loikkasi voimakkaalla ponnistuksella Uskolinnun viereen. Hän odotti vielä Nopsaliekkiä, kun nuo kaksi tylsän vakavaa soturia jatkoivat rajaa eteenpäin rauhalliseen tahtiin. Ystävä loikki leikkisästi kiveltä toiselle ja laskeutui sulavasti Hilehuurteen viereen.
Ainakin suhteellisen sulavasti, sillä Nopsaliekin toinen takajalka laskeutui jään reunaan. Kuului hassu raksahdus, kun ohut jääpeite rikkoutui kollin käpälän alla. Nopsaliekki sai kuitenkin nopealla refleksillä jalkansa ilmaan ajoissa, eikä se ehtinyt upota veteen. Musta soturi värähti silti, ilmeisesti jään kylmyydestä. Hilehuurre naurahti; tilanne oli jotenkin niin koominen.
"Minä niin rakastan tuota ääntä!" Hilehuurre naukaisi. Hän harhautui ja unohti partion täysin tassuttaessaan lähemmäs jokea.
Kolli painoi tassullaan läpikuultavaa, kylmää pintaa, jonka alla joki virtasi. Se mureni lähes välittömästi. Kuului tuttu miellyttävä raksahdus. Hilehuurteen tassu upposi puoliksi veteen.
"Hui!" hän huudahti ja alkoi sitten höröttää itsekseen.
Nopsaliekki tuli hänen luokseen kysyvä ilme kasvoillaan, ja repesi myös nauruun, ihan niin kuin kyseessä olisi ollut erityisenkin hauska juttu.
"Hiirenaivo!" Nopsaliekki maukui huvittuneena.
Hilehuurre lähti kävelemään joen reunamaa pitkin raksautellen helposti rikkoutuvaa jäätä vasemmalla etutassullaan.
"Mihin sinä nyt menet?" Nopsaliekki kysyi jossain Hilehuurteen takana, mutta kysymys tuntui menevän suoraan Hilehuurteen toisesta korvasta ulos.
"Tämä on ihanaa! Kokeile sinäkin tätä!" hän naukaisi innoissaan. Hän kyllä huomasi ohittavansa Eloklaanin hajumerkit, mutta ei sisäistänyt asiaa, vaan jatkoi eteenpäin, kun rusauteltavaa jäätä kerran riitti vielä pitkän matkaa.

//Nopsa?:D

Kiurutassu keskitti katseensa tiukasti mestarinsa liikkeisiin. Hän yritti arvioida, mihin suuntaan Lieskakajo väistäisi jos hän hyökkäisi nyt. Lopulta Kiurutassu teki päätöksen. Hän syöksyi kohti mestariaan, mutta kun tämä valmistautui tönäisemään Kiurutassun kauemmas, hän loikkasikin sulavalla hypyllä kollin yli. Lieskakajo ei näyttänyt olettavan tätä liikettä, ja hänellä kesti vähän aikaa kiepsahtaa ympäri ja valmistautua vastahyökkäykseen.
‘Nyt!’ Kiurutassu ajatteli mielessään ja loikkasi suoraan Lieskakajon selän päälle. Hän varoi tarkasti haavoittamasta mestariaan sekä piti kyntensä visusti sisällä. Kiurutassu ei antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos Lieskakajoon sattuisi heidän harjoituksissaan!
“Pidä kiinni kovemmin, Kiurutassu”, Lieskakajo neuvoi. Kiurutassua pelotti tiukentaa otettaan. Lieskakajo vaikutti tavallistakin apeammalta, eikä Kiurutassun mestarin yleensä reippaissa liikkeissä ollut enää samanlaista tarkkuutta. Välillä tuntui kuin kolli olisi menettänyt kaiken elämänilonsa kokonaan - mutta miksi? Kaikki meni Eloklaanissa kohtalaisen hyvin, taudista oli selvitty jo päiviä sitten. Ehkä Lieskakajo suri yskässä kuolleita kissoja? Se ainakin olisi järkevä selitys hänen alakuloisuudelleen, mutta vaikka Kiurutassu yritti toistella sitä itselleen, se ei siltikään tuntunut järkeenkäyvältä. Lieskakajo ei ollut menettänyt taudissa ketään hänelle kovin läheisiä kissoja - eihän? Kiurutassu tarttui kiinni lujemmin Lieskakajon lavoista.
“Näin on hyvä”, mestari kehui vaimeasti. Kiurutassu valmistautui siihen, että Lieskakajo ravistelisi hänet voimakkaasti selästään. Hän oli niin pienikokoinen, ettei hänestä olisi taistelussa mihinkään! Kiurutassu olisi vain taakka muille. Yllättäen Lieskakajo kuitenkin kierähti selälleen, että Kiurutassu rusentui kollin painon alle. Ilma pakeni Kiurutassun keuhkoista hetkeksi. Hän kokosi ajatuksensa yhteen ja piti silti mestariaan tiukasti otteessaan.
‘Muista mitä sinulle on opetettu!’ Kiurutassu muisteli ankarasti. Lieskakajo oli kertonut hänelle tästä yhdestä liikkeestä, millä vastustaja saatiin uskomaan että hän oli päihittänyt vihollisen. Kiurutassu valahti nopeasti veltoksi, antoi häntänsä riippua ja odotti, että Lieskakajo hellittäisi otettaan. Hetken päästä kollin paino alkoi keventyä. Kiurutassu jännitti kaiken voimansa Lieskakajon selkään ja puri hammasta, kun mestari tömähti alas hänen päältään. Kiurutassu loikkasi äkkiä takaisin pystyyn ja alkoi takomaan kevyesti mestarinsa selkää.
“Riittää, riittää”, Lieskakajo sanoi. Kiurutassu perääntyi heti kohteliaasti. Hän odotti jännityksen sekaisella innolla, oliko tämä vastannut mestarin odotuksia.
“Tuo liike oli hyvin muistettu! Käytit sitä oikein mallikkaasti!” Lieskakajo kosketti hännällään Kiurutassun lapaa. Mestarin kehut lämmittivät häntä korvista hännänpäähän asti. Ehkä Kiurutassu ei ollutkaan niin toivoton, vaikka hän olikin pienempi kuin muut.

Havahduin jostakin unta muistuttavasta tilasta, kun raju yskänpuuska taas ravisteli kehoani. Se tuntui tulevan jostain syvältä keuhkoista, jos minulla nyt sellaisia enää ylipäätään olikaan jäljellä.
Ajantajuni oli aikalailla menetetty tapaus tällä hetkellä. En tiennyt montako päivää olin lojunut tällä hiestä kastuneella nihkeällä sairasvuoteellani, mutta olisin voinut vannoa että olin ollut täällä ainakin neljäsosakuun. No, useita päiviä nyt joka tapauksessa.
En ollut nähnyt Kastesulkaa ikuisuuteen, enkä toki vanhempianikaan sen koommin. Minulla oli kamala ikävä sisartani, ja joka yö kuumeisena toivoin vain, että olisin tuntenut Kastesulan käpertyvän viereeni. Meidät viheryskään sairastuneet oli kuitenkin eristetty aivan täysin tänne sairasaukiolle. Tietysti olin helpottunut, ettei sisareni ollut saanut tätä kirottua tautia. Ja jos totta puhuttiin, ajattelin jollain sairaalla tavalla, että ehkä minä olin ansainnut tämän. Olin toisinaan siitä vakuuttunut.
Tuosta mielenpinttymästä huolimatta tämä fyysinen kärsimys, jonka kova kuume, polttelu keuhkoissani ja kipeät rakkulat suussani aiheuttivat, oli minulle lopulta vain pieni asia. Sillä kärsin huomattavasti enemmän siitä, ettei minulla ollut minkäänlaista autonomiaa itsestäni; jouduin vain makaamaan paikallani voimattomana päivä toisensa jälkeen. Aloin jo ajatella, että kuolema olisi varsin mukava vaihtoehto tässä kohtaa.
Rationaalisesti tiesin kuitenkin, että tämä tauti hellittäisi kyllä lopulta. Nyt minun täytyi vain tyytyä kuumehouruissani valittamaan muille sairasaukiolla lojuville, puolikuolleen näköisille karvamytyille, jotka tuhisivat vieressäni, ja joista joku aina välillä tokaisi vastaukseksi, että jos en pian pistäisi kuonoani umpeen saisin maistaa kuolonmarjoja seuraavalla ateriallani. Oikeastaan nyt kun mietin vaihteeksi taas hieman selkeämmin, niin taisin itse sanoa noin jollekin. Tai sitten kuvittelin koko tilanteen. Väliäkö tuolla.
Pyörittelin päässäni sellaista skenaariota, jossa olisin välttynyt sairastumiselta. Jos olisin erakko, en koskaan saisi tällaisia tartuntoja keltään. Huokaisin. Toivoin, että olisin vain lähtenyt retkelle jonnekin kauas tätä kaikkea karkuun. Minne? En tiedä. Mutta silmät kiinni näin itseni keskellä suurta kukkulaa, katselemassa loputtomia uusia maisemia. Hetkessä tämä mielikuva liukui kuin uneksi. Ja sitten se kaikki oli totta, ihan tuosta vain.
Juoksin alas kukkulalta, joka oli paljon paljon suurempi kuin Eloklaanin nummilla olevat kummut. Alamäki ei tuntunut loppuvan koskaan. Laitoin jalkaa toisen eteen ja tunsin vauhtini kiihtyvän joka loikalla. Äkkiä eteeni ilmestyi kivi aivan tyhjästä. Onneksi minulla on nopea reagointikyky, sillä ehdin ponnistaa sen yli täydellisellä ajoituksella. Silloin tapahtui jotain todella odottamatonta. Minä juoksin, mutta polkuanturani eivät enää takoneet maata. Juoksin ilmassa. Lensin!
En ollut koskaan ollut näin vapautunut. Valtava ilo ja jännitys täytti sydämeni. Juoksin yli puiden latvojen, yli suurten kivisten mäkien, joiden uskoin olevan vuoria. En ollut nimittäin nähnyt koskaan vuoristoa. Katsoin ylös siniselle taivaalle. Huomasin lähestyväni aurinkoa. Loikin lähemmäs tuota hohtavaa keltaista taivaankappaletta, kunnes laskeuduin sen päälle. Polkuanturani hehkuivat lämpöä, jollaista en ollut koskaan ennen tuntenut. Auringon säteet olivat sokaista minut, mutta jollain ilveellä onnistuin kurkistamaan alas valtavan hohtavan pallon päältä.
Vau.
Näin koko maailman avautuvan edessäni. Se oli kirjaimellisesti loputon. Ja se odotti minua.
Uusi yskäkohtaus sai minut räväyttämään silmäni auki. Uni oli poissa. Oloni oli entistäkin kurjempi.
Silloin minä tein päätöksen. Minun oli saatava vastauksia. Ja kun vain parantuisin tästä kirostusta viheryskästä, lähtisin etsimään vastauksia.

“Kiurutassu!” Lieskakajon huuto kajahti aukion toiselta puolelta. Kiurutassu loikki mestarinsa luokse pää kolmantena jalkana ja pysähtyi istumaan tämän eteen. Hänen mestarinsa seisoi pää matalana, sama etäinen ja lasittunut katse silmissään. Kiurutassu tiesi, että hänellä oli varmasti jokin vikana, mutta hän ei uskaltanut kysyä asiasta mitään.
“Niin?” Kiurutassu yritti näyttää tavanomaisen positiiviselta, mutta oikeasti häntä kalvoi huoli mestarinsa terveydestä.
“Tänään pidän sinulle taisteluharjoitukset.” Lieskakajo kertoi. Kiurutassu nousi istumaan ryhdikkäämmin. Taistelutaidot eivät oikein olleet hänen suurin vahvuutensa, ja Kiurutassua karmi aavistuksen hyökätä vihollisen kimppuun kynnet esillä. Hän pelkäsi haavoittavansa toista, vaikka tietysti se oli koko taistelemisen tarkoitus.
“Tuleeko joku mukaan?” Kiurutassu kysyi. Oikeastaan hän halusi pitää mestarinsa kanssa yksilöharjoitukset, mutta ei seurakaan olisi pahitteeksi. Etenkin jos seurana olisi hänen veljensä Tupsutassu tai joku muu oppilas - kunhan ei Pörriäistassu.
“Ei, menemme kahdestaan.” Lieskakajo kosketti hitusen kömpelösti Kiurutassun lapaa hännänpäällään. Kiurutassu seurasi mestariaan leiristä ulos ja sitten harjoitusaukiolle.

“Hyökkää kimppuuni!” Lieskakajo kehotti Kiurutassua. Kiurutassu jäi pohtimaan, miten aloittaisi hyökkäyksen. Hetken päästä hän ampaisi juoksuun ja yritti pysyä koko ajan tietoisena mestarin liikkeistä. Kiurutassu kiersi Lieskakajon ympäri ja vilahteli hänen ohitseen niin nopeasti, ettei kolli ehtinyt tajuta mistä suunnasta hän tulisi seuraavaksi. Kiurutassu ponkaisi ilmaan ja laskeutui kevyesti mestarinsa selkään varoen tiukasti käyttämästä kynsiään. Hetken aikaa hän luuli voittaneensa, mutta sitten Lieskakajo ponkautti Kiurutassun pois selästään.
“Uuff!” Kiurutassu henkäisi kun ilma pakeni hänen keuhkoistaan.
“En ollut niin helppo vastus, eikös niin? Koeta uudelleen!” Lieskakajo maukui.
Kiurutassu nyökkäsi - enää hän ei saanut aliarvioida mestariaan.

Katsoin emoa, kun tuo puhui ja puhui puhumasta päästyäänkin. Rastas oli jo häipynyt, joten ei minun ollut kiire mihinkään. Olisimme vain hyötyneet siitä rastaasta, mutta emoa ei selvästi kiinnostanut.
“En minä ole mihinkään menossa”, vastasin Käärmekullalle, joka esitti huolensa minun menettämisestäni. Emo oli kohtuuttoman huolissaan ihan typerästä aiheesta. En minä ollut mihinkään lähdössä.
“Et niin”, naaras huokaisi.
Vilkaisin tätä. Hän näytti surulliselta. Käänsin pääni pois ja mietin. Jos meidän oli tarkoitus saalistaa, olisi varmaan hyvästä alottaa se mahdollisimman pian. Ulkona oli niin kamalan kylmä, että paikallaan seisoskelu sai jalat jäätymään luita myöten. En kuitenkaan avannut suutani.
“Voisimmeko kuitenkin sopia, että pidät hetken vähän etäisyyttä Sielutassuun? Saisit harjoitella rauhassa soturitaitojasi”, Käärmekulta kysyi niin anelevaan sävyyn, että minun oli pakko suostua. En muutenkaan pitänyt vastaan hankaamisesta.
“Selvä”, vastasin monotonisesti ja katselin taas ympärilleni. En tiennyt pitikö minun jäädä tähän vai alkaa saalistaa. Emo oli muutenkin ihan outona. Miksei hän antanut minulle ohjeita?

//Käärme?

Mustikkapyörre astui jäälle varovasti. Ympäristön tyyneys tuntui asettuneen minuun. Katselin vain, kun tuo lähti kohti kahta joen toisella puolen odottavaa soturia. Yhtäkkiä kaiken sen seesteisyyden keskellä kumiseva ääni kiiri pitkin jäätä. Sitä seurasi räksähdys, molskahdus ja kissan avunhuuto. Haukkasin happea terävästi sisään ja ryntäsin turvallisen etäisyyden päähän.
“Mustikkapyörre!” naukaisin ja ojensin tassuani häntä kohti, “Tartu minuun.”
Tiesin, että saattaisin tippua naaraan perässä jääkylmään veteen, mutta se riski minun oli otettava. Soturitar oli kuitenkin pienikokoinen ja toivottavasti riittävän kevyt, jotta saisin hänet yksin kiskottua vedestä. Partiotoverini pää nousi taas pintaan hetkeksi ja tuo avasi silmiään hiukan. Erottaessaan minut hän ojensi tassuaan. Tartuin siihen toisella käpälälläni kynnet tarkertuen turkkiin. Vedin naarasta käpälästä lähemmäs ja sitten tartuin Mustikkapyörrettä niskanahasta. Raahatessani tämän kuivalle maalle, kiitin kaikkia ylempiä voimia ettei Mustikkapyörre ollut ehtinyt keskelle jokea. Hänen pelastamisensa olisi ollut niin paljon hankalampaa. Laskin soturittaren irti ja tuin tuon päätä. Muu partio oli lähtenyt joen toiselta puolen matkaan etsimään turvallista ylityskohtaa, jotta pääsisivät luokseni. Saisimme vielä Mustikkapyörteen ehjänä leiriin, lupasin itselleni. Nuolin naaraan turkkia lämmittämisen toivossa.
“Lopeta nuoleminen ja hiero hänen turkkiaan käpälilläsi”, Mehiläislento käski.
Tein työtä käskettyä enempää kyselemättä.
“Ehtiköhän hän niellä paljon vettä?” kysyin. Ääneni tuntui melkein tulevan jostain kaukaa, itseni ulkopuolelta. Nyt vasta huomasin kuinka suureen paniikkiin olin joutunut ja kuinka vakava tilanne todella oli. Klaanitoverimme henki saattoi olla nyt suuressakin vaarassa. Keskityin hengittämiseen ja hieromiseen odotellessani, että naaras heräisi.
“En tiedä. Luulen kuitenkin kylmettymisen olevan suurempi ongelma.”
Hymähdin vastaukseksi.
“Oletko kunnossa Mustikkapyörre?” Mehiläislento kysyi hellästi juuri heränneeltä soturittarelta.
Irrotin käpäläni hänestä heti, kun tajusin hänen heränneen. Nuolin rintaani ehkä hieman häpeissäni. Olin noin vain käynyt tähän käpäliksi, mutta ehkä hän antaisi tässä tapauksessa anteeksi.
Mustikkapyörteen suusta ei kuulunut sanoja, pelkkää yskää ja korinaa, kun naaras koitti puhdistaa sisuksiaan jokivedestä. Sitten tuo kuitenkin nyökkäsi.
“Hyvä. Pystytkö nousemaan?”
Katsoin vierestä, kun Mustikkapyörre kokeili jalkojaan.
Hienosti ne näyttivät toimivan pienestä onnettomuudesta huolimatta. Kipaisin kuitenkin vierelle apuun, jos naaras sitä tarvitsisi. Pian mustavalkoinen kissa nojasikin lapaani. Annoin hänen tehdä niin.
***
Päästyämme leiriin saatoin Mustikkapyörteen parantajalle. Jäin hetkeksi naaraan tueksi, kunnes näin ettei minua enää tarvittu.
Poistuin pesästä vähin äänin ja livahdin yksikseni istumaan leirin laidalle pohtimaan tapahtunutta.
***
Kissojen massasairastuminen sai minut todella huolestumaan varsinkin, kun sairastuneissa oli oma oppilaani Solatassu. Toisaalta hänellä oli klaanissa riehuvista taudeista lievempi, eikä ollut epälystäkään etteikö nuoren naaraan keho ollut tarpeeksi vahva selättämään valkoyskän. Taivalsin Tupsutassun ja Syreenisumun takana. Olin liittynyt näiden harjoituksiin vain, koska Syreenisumu oli luvannut viettää kanssani aikaa ja samalla luvannut ristiin Tupsutassulle ylimääräiset taisteluharjoitukset. Minua ei niinkään haitannut olla naaraan ja hänen oppilaansa kanssa. Viettäisimme kuitenkin iltapäivän mukavien harjoitusten merkeissä.
***
Eipä sitten kestänyt pitkään, kun olin taas Solatassun kanssa uusissa harjoituksissa. Metsä oli hiljainen ja niin oli myös mieleni, vaikka paljon olikin tapahtunut. Mieleni oli vain selvästi päättänyt antaa minulle pienen hengähdystauon. Otin siitä kaiken irti ja keskitin kaikki voimani ja energiani oppilaani kouluttamiseen. Se olisi nyt tärkein tehtäväni kunnes hänestä tulisi koko Eloklaanin paras soturi.

Sain Kärpästassun matkaani sillä välin, kun Kallahämy ja Kortetuike lähtivät kahden. Tai niin ainakin luulin, sillä yhtäkkiä huomasin, että tyttäreni ei ollut kuuliaisesti perässäni, kuten olin ajatellut. Yrittikö hän karata minulta?
Kireänä määräsin tyttäreni takaisin luokseni. Emme olleet vielä päässeet keskustelun loppuun. En halunnut olla inhottava. En halunnut, että Kärpästassu vihaisi minua, mutta näin edelleen hänessä sen hauraan pienen pennun, jota tulisi suojella.
“Tiedän, että pidät Sielutassusta, mutta onko hän muka sinulle hyvää esimerkkiä? Toki, jos todella niin tahdot en kai voi sinua estääkään olemasta hänen kanssaan, en vain pidä siitä. En siksi, että en tahtoisi sinulla olevan ystäviä vaan siksi, että Sielutassu on villi ja riehakas kissa. Mitä, jos hän ajaa teidät ongelmiin?” nau’uin ja tunsin aikaisemmin vihana purhautuneen surun palaavan nyt itseinhon kyynelinä, joita jouduin todella pidätellä. En tahtonut olla huono emo tai ilkeä kissa, mutta en halunnut menettää ainoaa elossa olevaa pentuani. Hän merkitsi minulle liikaa.
“En vain halua, että menetän sinutkin”, huokaisin hiljaa ja huiskaisin häntääni. “En ymmärrä mitä näet Sielutassussa. Eikö hän ole liian äänekäs sinun kaltaisellesi kissalle?”
Katsoin tytärtäni ja pohdin nyt tunsinko minä häntä edes enää? Luulinko vain tietäväni, millainen hän oli ja mikä oli hänelle hyväksi, kun tosiasiassa olin täysin väärässä?

//Kärpsynen?

Tassutin mestarini Kortettuikkeen perässä lumisessa metsässä. Olimme lähteneet saalistusharjoituksiin, vaikka en uskonutkaan, että löytäisimme erityisemmin mitään. Ankarat valko- ja viheryskä riivasivat Eloklaania, joka tuntui olevan erityisen huono alku Korppitähden päällikkyyden alulle. Etenkin, kun hän oli itsekin sairastunut ja Käärmekulta oli saanut itselleen enemmän tehtävää, jotta päällikön ei tarvitsisi rasittaa itseään erityisen paljoa.
“Koeta haistella, jos löytäisit jonkin hajujäljen”, Kortetuike ohjeisti. Nyökkäsin hänelle ja kohotin kuonoani hieman.
Metsässä ilma oli ihanan raikasta etenkin leirin tunkkaisen sairauden hajun jälkeen. Olin onnekas, kun en ollut itse vielä saanut sitä viheliäistä tautia. Tahdoin vain pystyä terveenä, jotta voisin harjoitella ja tutkia metsää. Vaikka olikin ollut jo jonkin aikaa oppilaana, se ei tarkoittanut, että olisin nähnyt vielä kaiken!
“Taidan haistaa jotain”, naukaisin hiljaa, kun kitalakeani alkoi kutitella jokin mehevä haju. Kortetuikekin haistoi hieman ilmaa.
“Osaatko tunnistaa, mikä se on?” hän kysyi. Raotin suutani ja imin ilmaa sisään, jotta voisin mahdollisesti haistaisin sen voimakkaammin.
“Sanoisin, että jänis?” vastasin mestarilleni ja katsoin häneen. Kolli nyökkäsi sen merkiksi, että olin vastannut oikein.
“Nyt etsitään se. Kun löydämme jäniksen, kierrämme sen eri puolilta ja nappaamme sen siten”, Kortetuike kertoi. Nyökkäsin.
“Asia selvä”, kuittasin ja lähdin seuraamaan jäniksen hajujälkeä. Kuulin mestarini seuraavan perässäni.
Kuljin varovasti eteenpäin lumihangessa ja toivoin, etten pitänyt kovaa ääntä samalla. Lumi oli tuonut omat hankaluutensa mukanaan. Esimerkiksi minun musta turkkini valkeaa hankea vasten oli oikein kirkas merkki lähestyvästä vaarasta. Sen lisäksi lumi hidasti jo muutenkin tarpeeksi hidasta kulkuani sekä piti ääntä, kun sen päällä käveli.
Pian näkökenttääni osuikin jo jänis, jonka olin aikaisemmin hasitanut. Pysähdyin ja vilkaisin taakseni mestariini, joka myös katsoi jänistä tarkkaan. Hän viittoi hännällään minulle suunnan, johon minun tulisi mennä ja lähti sitten vastakkaiseen suuntaan.
Lähdin toimimaan, kuten hän oli aikaisemmin määrännyt. Olin myös ennenkin nähnyt tämän tyylin napata saalista. En ollut itse ollut yksi niistä, joka oli ollut saalista nappaamassa, mutta ollessani metsällä jonakin aikaisempana päivänä olin nähnyt kahden soturin käyttävän samaista tekniikkaa nummella.
Asetuin aloilleni ja vilkaisin sitten jäniksen toiselle puolelle Kortetuikkeeseen. Hänkin näytti olevansa valmis ja odotin vain hänen merkkiään toimia. Nyökkäsin hänelle merkiksi siitä, että olin valmis, mutta sen sijaan, että hän olisi antanut minulle merkin säikäyttää jänis mestarini tassuihin, hän teki sen ja lähetti jäniksen juoksemaan suoraan minua päin,
Ennätin vain juuri ja juuri saada tilanteesta kiinni ja äkkiä iskin kynteni ja hampaani valkoisen pörröhännän takalistoon. Kiskoin sen itseäni kohti ja kalautin leukani kiinni sen niskassa niin, että kuului lupaava rusahdus. Ja täten viimeisen vingahduksen saattelemana jänis lyyhistyi elottomaksi hampaissani.
“Hienoa työtä, Sielutassu! Nappasit jäniksen hienosti, vaikka sinun olisikin kannattanut hyökätä siihen aikaisemmin, jotta sen tappaminen olisi ollut helpompaa”, Kortetuike naukui samalla, kun jolkotti minua kohden. Hymyilin hänelle leveästi ja pörhistin rintaani.
“Yllätyin vain, että minun piti napata jänis, eikä sinun. Mutta tietysti minä suoriuduin hyvin! Täytyyhän minun osata saalistaa itselleni, jos aion joku päivä lähteä matkoilleni tuntematonta kohti!” naukaisin ylpeänä.

Leirissä siirryin heti jäniksen sairaille vietyäni oppilaiden pesään makoilemaan omalle pedilleni. Vilkaisin Kärpästassua, joka oli myös pesässä. Musta naaras vaikutti olevan syvällä omissa ajatuksissaan. Katsoin häneen leveästi ja ylpeästi hymyillen.
“Hei, Kärpästassu! Arvaa mitä!” naukaisin innoissani ja kiinnitin toisen oppilaan huomion itseeni. Hän kallisti hieman päätään sivulle ja tapitti minua vihreillä silmillään. En olettanut hänen vastaavan mitään, koska hän nyt vain oli sellainen kummajainen. Ei sillä, ettäkö se olisi minua häirinnyt. Hänen kummallinen olemuksensa oli oikein viihtyisä.
“Nappasin kuule suuren jäniksen tänään! Vein sen vieläpä sairaille syötäväksi, koska olen niin antelias ja tiedän, kuinka klaanissa tulisi olla! Vielä joku päivä minä varmasti saan kunniamaininnan! Ja sitten, kun olen tullut joskus pitkääkin pidemmältä retkeltäni kauas tuntemattomaan kaikki toivottavat minut tervetulleeksi takaisin avoimin tassuin”, nau’uin ja pörhistin rintaani ylpeänä. Kärpästassu tuijotti minua ilmeellä, jota en oikein osannut tulkita, mutta eipä sillä sen väliä. Naaras nyt vain oli hieman hassu ja hankalasti tulkittava kissa.
“Sitten, jos minusta tulisi päällikkö, sinusta voisi tulla varapäällikköni. Sinä et ainakaan vaikeroisi korvani juuressa kaikesta”, totesin vielä suurisilmäiselle oppilaalle ja käännyin sitten pesemään tassujani.

Katsoin suurta siltaa, joka johti suuren kanjonin ylitse. Ympärilläni lepattelivat perhoset ja auringonsäteet osuivat erilaisiin värikkäisiin kiviin, joista valo kimposi ja sai ne loistamaan. Kaikki merkit lehtikadosta olivat poissa ja lämpö säteili turkilleni. Kohotin kuonoani ja suljin silmäni vain nauttien siitä hetkestä.
Lähdin tassuttamaan sillan ylitse ihaillen samalla kanjonia, joka avautui alapuolellani. Sillan pilaireissa kasvoi hieman köynnöstä, joka yletti korkealle jonnekin sillan katolle saakka. En nähnyt sinne, mutta tiesin sen kuitenkin.
Päästessäni sillan yli toiselle puolelle näin suuren luolan suuaukon. Suuaukollakin oli paljon kauniita erivärisiä kiviä, jotka kimaltelivat kelmeässä valossa. Katsoin niitä ihastuneena. Ne olivat niin nättejä! Ne koristivat luolan suuaukkoa niin kauniisti.
Lähestyin luolaa varovasti. Sen seinillä oli paljon vastaavia kiviä, jotka tuntuivat kasvavan sen seinissä ja katossa. Luolassa kasvavat köynnökset nuolivat turkkiani samalla, kun kävelin niiden ohitse ja luolan lattiassa kasvava nurmi ja kukat tuntuivat pehmeiltä tassujen alla edessäni pidemmälle.
Pian luolassa alkoi tulla hämärämpää, kun pääsin syvemmälle. Kuitenkaan sen seinillä kasvavien kivien hohde ei haihtunut. Ne loistivat pimeässä kuin pienet tähdet ja auttoivat minua suunnistamaan eteenpäin hämärässä.
Edessäpäin alkoi pian loistaa himmeä valo, joka voimistui koko ajan, kun lähestyin sitä. Järkeni huusi minulle, että minun tulisi olla varovainen, mutta uteliaisuuteni sai minut jatkamaan eteenpäin. Lähestyin koko ajan tätä kelmeää valoa.
Päästessäni kulman taakse näin kuinka luola laajeni suureksi tilaksi, jonka keskellä katossa olevasta reiästä tuleva auringonvalo valaisi kaunista värikästä kiveä, joka sijaitsi pienen lammen keskellä.
Lumoutuneena lähestyin kiveä hitaasti ja silmät suurina tutkailin sen kauneutta. Se tuntui lähes kuiskuttavan korviini jotain. Kuin salainen viesti vain minulle. Jotain, jonka vain minä sain kuulla. Jotain, joka jäisi vain minun tiedokseni.
Yhtäkkiä kuulin takaani luolasta kaikuvia ääniä. Joku oli tulossa luolaa pitkin samaan paikkaan kuin minä. Vilkuilin ympärilleni kiihkeästi. Tulisiko minun piiloutua tältä tulijalta vai sen sijaan kohdata hänet?
Juuri, kun kissan varjo alkoi venyä luolan seinillä silmäni rävähtivät auki ja löysin itseni taas makaamasta oppilaiden pesästä omalla pedilläni. Haukottelin ja hieroin silmiäni tassullani. Kaikki se oli sitten ollut vain unta.

Tassutin pentutarhan ohitse. Sairauden löyhkä kantautui sieltä kitkeränä nenääni ja nyrpistin sitä refleksistä. Sairaus lemusi niin pahalta, että en voinut muuta kuin sääliä kaikkia sairaana olevia kissoja. Minä en olisi voinut sietää sitä kamalaa hajua ja oloa. Olisin varmaankin tullut hulluksi sairaana.
“Sielutassu!” kuulin jonkun lausuvan nimeni. Käänsin päätäni ja huomasin Lieskakajon lähestyvän minua. Nyökkäsin vanhemmalle kollille tervehdykset.
“Lieskakajo! Oliko sinulla minulle jotain asiaa?” kysyin ja tassutin punertavaa raidallista kollia vastaan. Hän hymyili minulle heikosti. Hymy ei tuntunut aidolta. Toki en minä häntä tuntenut, joten en voinut olla kovinkaan varma, millainen hymy hänellä oli.
“Sovimme Kortetuikkeen kanssa, että pitäisimme sinulle ja Kiurutassulle yhteiset harjoitukset. Lähdetään nummelle”, kolli naukui ja kääntyi sitten suuntaan, jossa hänen oppilaansa oli juttelemassa veljensä kanssa.
Nyökkäsin ja lähdin nopeasti nappaamaan itselleni vielä jotain syötävää ennen kuin lähtisimme harjoituksiin.
Nappasin itselleni pienehkön päästäisen ja ahmin sen muutamalla suurella haukulla nopeasti. En halunnut odotuttaa muita ruokailullani.
Lähdin syötyäni loikkimaan kohti mestariani, joka jutteli Kiurutassulle. Lieskakajo seurasi keskustelua vierestä, mutta ei itse sanonut mitään. Hän vain kuunteli hiljaa, kun hänen oppilaansa ja minun mestarini puhuivat mistä ikinä puhuivatkaan. Ehkä he keskustelivat siitä, mitä meidän oli tarkoituksena tehdä.
“Joko lähdemme?” kysyin päästessäni heidän luokseen. Kissojen katseet kääntyivät minuun.
“Kyllä, voimme nyt lähteä”, Kortetuike naukaisi ja heilautti häntäänsä merkiksi seurata häntä. Valkea kolli kulki ensimmäisenä, minä tulin heti hänen perässään, Kiurutassu kulki minun perässäni ja Lieskakajo jättäytyi viimeiseksi.
“Mitä me siis teemme tänään, Kortetuike?” kysyin mestariltani ja kallistin päätäni hieman sivuun samalla, kun yritin katsoa häneen paremmin. Hän vilkaisi taaksensa minuun.
“Ajattelimme, että voisimme laittaa teidät hieman kisaamaan. Antaisimme teille eri tehtäviä ja katsoisimme, kuka siitä suoriutuu nopeammin tai paremmin. Kuitenkaan ajatus ei ole vertailla teitä vaan saada aikaan leikkimielinen kisailu, joka kasvattaisi haluanne suoriutua hyvin”, valkea kolli kertoi. Katsoin silmät kirkkaina häneen. Idea oli aivan mahtava!
“Minä näytän sinulle kuule miten tosi oppilaan tulee suoriutua!” naukaisin innokkaasti Kiurutassulle jättäytyessäni hieman taaemmas toisen oppilaan vierelle. Hän käänsi kauniin smaragdinvihreän katseensa minuun, mutta pysytteli hiljaa.
“Haluaisitko kisata jo nyt? Voisimme kisata siitä, kumpi pääsee aloituspaikalle nopeammin”, naukaisin virnistäen hieman. Kiurutassu katsoi minuun empien.
“En tiedä onko se järkevää. Meidän tulisi pysytellä mestariemme luona”, hän naukaisi ja vilkaisi taakseen Lieskakajoon, joka oli jo jäänyt aika rutkasti jälkeen. Kallistin päätäni sivuun ja siirryin hivenen lähemmäksi toista oppilasta.
“Älä nyt viitsi, se olisi hauskaa”, maanittelin, mutta hän pudisti päätään. Huokaisin. Eipä kai sitten. En voinut häntä moiseen pakottaakaan. Ei kisaaminen ollut hauskaa, jos ei ollut ketään, jota vastaan kisata. Ei se edes olisi enää kisaamista siinä välissä! Se olisi vain päätöntä juoksemista!
“Ei sitten. Tee mitä tahdot, en voi sinua siihen pakottaakaan”, naukaisin hieman pettyneellä äänellä ja jätin Kiurutassun taas omiin oloihinsa. Olisimme varmaan jo pian perillä. Metsä alkoi harveta ja nummi näkyä puiden välistä. Tassuni kihelmöivät innosta ja jouduin todella pidätellä itseäni vaan ryntäämästä eteenpäin kuin päätön kana.
Päästessämme nummelle Kortetuike pysähtyi ja kääntyi meitä kohti. Hän hymyili leppoisasti ja tarkkaili ympäristöämme hieman. Lieskakajo asettui pian istumaan hänen vierelleen surkean näköisenä. Suoraan sanottuna vanhemman kollin katsominen melkein sattui. En tiennyt, mikä hänellä oli, mutta kaikki ei ainakaan vaikuttanut olevan erityisen hyvin hänellä.
“Voisimme aloittaa jollain helpommalla. Minä esitän kaksijalkojen irti päässyttä koiraa ja teidän täytyy piiloutua ja karata minua niin, etten pääse käymään kimppuunne. Voitte joko tehdä yhteistyötä tai suoriutua itseksenne. Päätös on täysin teidän”, Kortetuike naukaisi ja lähti tassuttamaan poispäin meistä. “Annan teille vain hetken aikaa, joten valmistautukaa. Voitte lähteä karkuun tai piiloon heti, kun näette minut.”
“Tämähän käy jännittäväksi!” naukaisin innoissani ja vilkuilin ympärilleni. Voisin aina juosta lähimmän puun luokse ja kiivetä sinne, mutta en ollut erityisen taidokas kiipeämisessä. En myöskään missään tilanteessa valitsisi vapaata juoksemista. Olin hidas, enkä uskonut, että pystyisin pakenemaan mestariani.
“Olisiko sinulla mitään ajatuksia?” kysyin Kiurutassulta, joka tutkaili myös ympäristöämme. Hän käänsi vihreän katseensa taas minuun ja hymyilin hänelle hieman. Naaras näytti pohtivaiselta.
“Voisimme varmaan piiloutua johonkin kaninkoloon, jos täällä on tarpeeksi suuri sellainen”, hän totesi varovaisesti. Ryhdyin haravoimaan aluetta katseellani ja yritin löytää jonkin tarpeeksi suuren kolon. En kuitenkaan nähnyt missään hyvää vaihtoehtoa, joka ei olisi joko lumen peitossa tai murtumisen partaalla.
“Ei täällä ole hyviä koloja! Meidän pitää varmaan turvautua puihin”, naukaisin ja katselin nummen reunalla kasvavia puita hermostuneena. Mestarini voisi ilmestyä paikalle hetkenä minä hyvänsä ja meidän tulisi siinä välissä jo tietää seuraava siirtomme.
Huomasin liikahduksen valkeaa ja käänsin heti päätäni. Näin Kortetuikkeen, joka yritti olla selkeästi mahdollisimman vakuuttavan näköinen samalla, kun harppoi meitä päin. Tuuppasin Kiurutassua ja hän säpsähti hieman.
“Juokse!” huusin naaraalle ja pinkaisin matkaan. Pian vanhempi oppilas jo juoksi minun edelläni ja saatoin kuulla mestarini seuraavan meitä takaapäin. Adrenaliini virtasi suonissani. Samaan aikaan minua jännitti, mutta samalla rakastin tätä jännitystä!
Iskeydyin puun rungolle ja ryhdyin kiskomaan itseäni ylöspäin. Huomasin Kiurutassun viereisen puun rungolla hänkin vetämässä itseään ylemmäksi.
“Pidä huolta, että olet tarpeeksi korkealla oksalla, ettei sinuun voida ylettää hyppäämällä!” huomautin nätille naarasoppilaalle samalla, kun kiskoin itseni oksalle. Hänkin pääsi oksalle turvaan ja vilkaisi minuun.
“Hienoa työtä, molemmat! Pääsitte karkuun, mutta koira voi ilmestyä milloin vain. Siksi täytyy aina olla tarkkana aina. Ette halua tulla yllätetyksi. Tällä kertaa teillä oli etumatkaa, mutta jos nopea koira onnistuu yllättämään teidät yhtäkkisesti, ette välttämättä pääsisi juoksemaan karkuun”, Kortetuike naukui samalla, kun katseli ylös meihin puun rungolta.
“Tuo oli hauskaa!” naukaisin innoissani. Silloin kuulin ääntä samaisesta puusta, jossa olin sillä hetkellä. Yhtäkkiä runkoa alas pinkoi orava. Katsoin pörröhäntää silmät suurena säikähdyksestä ja pelosta ja peruutin oksallani äkkiä. Orava katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, mutta minä sillä välin menetin tasapainoni oksalla ja putosin alas kovan älähdyksen saattelemana.
“Sielutassu! Oletko kunnossa!” Kortetuike naukaisi ja saapui pikaisesti luokseni. Myös Kiurutassu tuli varovasti lähemmäksi. Nousin äkkiä tassuilleni ja pudistelin turkkiini tarttunutta lunta samalla naurua pidätellen.
“Ihan kunnossa! Lumi pehmensi laskua”, ilmoitin ja tukahdutin kikatuksen. Saatoin huomata muiden rentoutuvan.
“Hyvä, palataan nyt Lieskakajon luokse”, mestarini naukaisi ja lähti johdattamaan meitä takaisin pesätoverini mestaria kohden. Vilkaisin Kiurutassua hymyillen.
“Taitavaa juoksemista. Olit paljon nopeampi kuin minä!” kehuin punaruskeaa naarasta. Hän katsoi minuun hieman häkeltyneenä.
“Kiitos. Sinäkin suoriuduit hyvin”, hän vastasi.
“Kiitoksia!” naukaisin ilahtuneena kehuista ja loikin sitten loppumatkan Lieskakajon luokse. Kolli odotti meitä rauhallisena.
“Seuraava tehtävänne olisi juosta leiriin ja hakea sieltä joku kissa mukaanne. Tämä on harjoitusta sitä varten, jos partion kimppuun hyökätään ja tarvitaan apujoukkoja”, Lieskakajo naukui hieman lattealla äänellä.
“Pyytäkää ensimmäistä vastaantulevaa soturia mukaanne. Voitte selittää heille, että kyseessä on harjoitus. Jos kaikki ovat liian kiireisiä, palatkaa luoksemme ilman ketään. Voimme leikkiä, että joku lähti matkaanne. Nopein oppilas voittakoon”, Kortetuike lisäsi vielä ja heilautti sitten häntäänsä merkiksi siitä, että kisa oli alkanut.
En ollut vielä täysin ennättänyt palautua aikaisemmasta juoksusta, joten juoksu kohti leiriä ei ollut mikään nopein. Aloin hengästyä puolivälissä matkaani ja puuskutin samalla, kun pakotin itseäni jatkamaan. En ollut enää perillä siitä, missä Kiurutassu oli menossa, mutta olipa naaras missä olikaan, en antaisi hänelle mahdollisuutta voittaa.
Huohotin kovaan ääneen ja aloin jo lähestyä leiriä. Pian se jo näkyisi! Kuitenkin pysähdyin, kun olin törmätä partioon, joka oli selvästi vasta lähtenyt liikkeelle ulos leiristä. Partiossa oli mukana Kuuhohde, Sadeturkki sekä johdossa kulkeva Aurinkoroihu.
“Sielutassu? Onko jokin vialla?” Aurinkoroihu kysyi minulta. Yritin tasata hengitykseni ja pudistelin hieman päätäni.
“Ei. Mikään ei ole vialla. Minulla on harjoitus. Pitää hakea joku nummelle. Kilpailen Kiurutassun kanssa siitä”, selitin hengästyneenä. Kolli nyökkäsi hymyillen.
“Meidän oli tarkoitus lähteä kyllä yläjuoksulle saalistamaan, mutta voisimme kyllä vielä vaihtaa suuntamme nummelle, jos se helpottaisi tehtävääsi”, soturi ehdotti. Nyökytin hänelle kiivaasti.
“Se olisi mahtavaa!” naukaisin ja käännyin jo ympäri tarkoituksenani suunnata takaisin nummelle partion kanssa.
“Näytä tietä”, Aurinkoroihu naukaisi ja hänen takanaan Kuuhohde hymyili hieman huvittuneena ja Sadeturkkikaan ei näyttänyt erityisen ärytneeltä suunnitelman muutoksesta.
Juoksin kohti nummea takaisin tapaamispaikalle ja partio yritti varmistaa, etten jäisi liikaa jälkeen heistä. Heti, kun pääsimme mestarien näköpiiriin huomasin Kortetuikkeen kasvoilla yllätyksen. Kuitenkin harmikseni näin, että Kiurutassukin oli jo päässyt paikalle. En siis ollut voittanut. Naaras oli tuonut mukanaan Käärmekullan, joka katsoi saapuvaa partiota huvituksen hiven kasvoillaan.
“Hienoa työtä, Sielutassu, mutta yksikin kissa olisi riittänyt”, Kortetuike naukaisi ja katsoi mukanani tullutta partiota.
“Enkö minä juuri lähettänyt teidät yläjuoksulle?” Käärmekulta kysyi hieman huvittuneen oloisena ja vilkuili partiota. “Olisi yhden kissan lähteminenkin ollut tarpeeksi. Mutta ei se mitään. Hyvinhän te voitte täälläkin saalistaa, jos jotain vain löytyy”, varapäällikkö jatkoi vielä.
“Selvä. Eiköhän tässä ollut tarpeeksi juoksua yhdelle kertaa. Palataan takaisin leiriin”, Lieskakajo totesi ja vilkaisi Käärmekultaa.
“Niin. Lähdetään lepäämään. Mutta Sielutassu, me menemme vielä myöhemmin lähempänä auringonlaskua rajapartioon. Ota leirissä itsellesi jotain syötävää ja mene lepäämään, jotta varmasti jaksat”, Kortetuike naukaisi ja viittoi sitten kaikkia lähtemään. Nyökkäsin mestarilleni ja lähdin sitten seuraamaan häntä, kun hän lähti johdattamaan meitä takaisin leiriin. Käärmekulta asettui mestarini vierelle kävelemään ja jutteli hänelle hiljaa.

Partio oli sujunut tähän mennessä hyvin. Olimme kävelemässä lehtikatoisen metsän läpi. Yritin haistaa lintuja, ne kertoisivat milloin hiirenkorva puhkeaisi. Ajattelin sitä lämmintä päivää, kun saisin taas maata leirin keskellä ottamassa aurinkoa.
Partiomme oli kovin hiljainen, enkä edes kerennyt vaihtaa muutamaa lausetta Nopsaliekin kanssa.
Pian pääsimme joelle. Päädyimme siihen, että oli turvallisinta ylittää joki jään kautta.
''Meidän täytyy ylittää joki varoen'', Konnavarjo lausui.
Hän pian ylitti joen Mehiläislennon kanssa vaivattomasti. Tiesin, että vuoroni tulisi pian. Nielaisin, minulla oli huono enne tästä joesta, samassa kohtaa Kuusihäntä menehtyi. Työnsin pelkoni taakse ja lähdin tassuttelemaan jokea pitkin.
'Pläts!'
Yhtä-äkkiä jää murtui allani, tietenkin. Hyytävän kylmä vesi viilteli kehoani, kun yritin taistella virtaa vastaan. Tassuni jäykistyivät kylmästä, ja kauhusta. En pystynyt taistelemaan vastaan. Viimeisenä tunsin, kun Nopsaliekki sai tassustani otteen.


Yskäisin vettä suustani, raotin silmiäni ja näin, miten muu partio seisoi ympärilläni.
''Oletko kunnossa Mustikkapyörre?'' Jonkun ääni sanoi. En jaksanut kuunnella, sillä tärisin kylmästä. En tiennyt edes, että oli mahdollista olla niin kylmä. Nyökyttelin kuitenkin muutaman kerran, jotta he eivät huolestuisi enempää.

//Nopsa?
//Sori viivästyksestä
//Sori Mustu

Kiurutassu istui parantajan pesän ulkopuolella ja antoi kylmän tuulen tuivertaa turkkiaan. Hän oli päässyt eilen pois sairaspesästä, sillä hänen vointinsa oli kohennut paljon viime päivistä. Jotkut kissat olivat silti yhä sairaina - vaikkeivat niin hankalasti sairaita kuin muutama auringonnousu sitten.
Leimusilmä oli puhunut Kiurutassulle hänen lähdettyään. Vanhempi parantaja oli sanonut, että jos hänestä tuntui vähänkään nuhaiselta, Kiurutassun pitäisi mennä heti kertomaan hänelle. Leimusilmä oli myös sanonut uskovansa, että pahin oli nyt ohi ja muutaman päivän kuluttua Kiurutassu voisi palata takaisin oppilaantehtäviinsä.
Kiurutassu hätkähti kuullessaan pesästä ponnetonta yskintää. Hän tunsi sääliä vieläkin viheryskäisiä kissoja kohtaan. Kiurutassu huomasi Vienomietteen harppovan ulos pesästä suussaan kuivunut yrttikimppu. Naaras näytti väsyneeltä ja syvästi huolestuneelta, joka riipaisi Kiurutassun sydäntä. Osaisiko hän auttaa jotenkin?
“Anteeksi että häiritsen, tiedän että sinulla on nyt paljon kiireitä”, Kiurutassu aloitti mahdollisimman tahdikkaasti. Parantajan pää kääntyi kohti häntä.
“Kerro vain.” hän maukui ystävällisesti.
“Voisinko olla jotenkin avuksi?” Kiurutassu ehdotti. Ennen kuin Vienomiete ehti pudistaa päätään, hän jatkoi:
“Minulla on ollut se tauti jo, ei se uudestaan tartu.”
Vienomiete näytti miettivän asiaa.
“Voit käydä kysymässä Leimusilmältä..” hän vastasi ja palasi taas yrttipuuhiinsa. Kiurutassu pujahti sairaspesään, jossa hän arveli Leimusilmän parhaillaan olevan. Hänellä oli oikeastaan ollut pieni taka-ajatus - Kiurutassu halusi nähdä että Kehräpentu oli kunnossa. Pennusta oli tullut Kiurutassulle jollain tavalla tärkeä, ei tietenkään niin tärkeä kuin Tupsutassu, mutta silti vähän niin kuin ystävä. Oliko se outoa, että hänellä oli pentu ystävänä?
‘En minä usko että se on.’ Kiurutassu sanoi itselleen mielessään. Hän ei oikein tullut toimeen muiden oppilaiden kanssa. He olivat kaikki melko samanlaisia kuin Pörriäistassu. Ja sitä paitsi, Kehräpennusta tehtäisiin myös oppilas jossain vaiheessa.
‘Sitten me voisimme olla oppilaita yhdessä. En olisi enää yksin..’ Kiurutassu pohti.
Ennen kuin Kiurutassu ehti astua sisään sairaspesään, hän tunsi veljensä hännän lavallaan.
“Kiurutassu! Ihana nähdä. Olethan kunnossa? Minä olin niin huolissani.” Tupsutassu nuolaisi Kiurutassun poskea. Kiurutassu katsahti veljeensä lämpimästi. Miten hän oli saattanut ajatella, että hän olisi ollut yksin? Hänellä oli yhä Tupsutassu, hänen rakas veljensä.
Kiurutassu kosketti Tupsutassun kuonoa omallaan.
“Minullakin oli sinua hirveä ikävä”, Kiurutassu kertoi liikuttuneena.
“Halusin tulla katsomaan sinua, mutta Leimusilmä ei antanut”, Tupsutassu jatkoi.
“Myös Lieskakajo oli huolissaan sinusta. Hän tuskin söi mitään, kun sairastuit.”
Kiurutassu tunsi sydämessään piston. Oliko hän aiheuttanut klaanitovereilleen näin paljon huolta? Ja hän kun oli toivonut, että tauti veisi hänet mukanaan…
Kiurutassu silitti hännällään Tupsutassun selkää ja lipaisi hänen päässään törröttävän tupsun alas.
“Onneksi sinä olet kunnossa. En saanut unta, kun toivoin ettet ole sairastunut.” Kiurutassu maukui lämpimästi.
“No, jos olisin, niin olisin päässyt sairastumaan sinun kanssasi!” Tupsutassu huomautti. Kiurutassu kehräsi veljensä ajatukselle.
“Nähdään myöhemmin! Menen auttamaan Leimusilmää”, Kiurutassu kertoi.
“Pysythän kaukana potilaista?” Tupsutassu huolestui.
“Ei sinun tarvitse huolehtia. En minä sairastu uudestaan, lupaan sen!” Kiurutassu vannoi. Tupsutassu kosketti häntä hännänpäällään lapaan.
“No, nähdään sitten.”
Kiurutassu nyökkäsi ja katseli hetken veljensä menoa. Pian hän pääsisi jatkamaan koulutustaan, kuten muutkin oppilaat!

Kiurutassu luikahti pesän suuaukosta sisään. Leimusilmä oli syöttämässä Kehräpennulle kissanminttua. Pentu näytti voivan paremmin viime kerrasta - hänen silmänsä olivat kirkkaammat ja yskänpuuskien välissä oli pitkiä taukoja. Leimusilmä käännähti huomatessaan Kiurutassun seisovan hänen takanaan.
“Mitä teet täällä, Kiurutassu? Ethän ole taas sairastunut?” Parantaja näytti erityisen huolestuneelta.
Kiurutassu pudisti päätään.
“En! Ei mitään sellaista. Ajattelin vain, voisinkohan auttaa jotenkin?” Kiurutassu katseli toiveikkaasti kohti Kehräpennun vuodetta.
“Et sinä voi nyt. Tauti on paranemassa, mutta se saattaa tarttua uudestaan - ethän sinä sellaista halua?” Leimusilmän ääni oli rauhallinen. Kiurutassu ymmärsi yskän. Hän perääntyi ulos pesästä. Sitten Kehräpentu loikkasi ulos vuoteestaan ja tepsutti Kiurutassun luokse.
“Tulitko taas katsomaan minua? Minä join ne vedet. Onko emo nyt ylpeä minusta?” Kehräpentu kyseli.
“Tulin. Ja kyllä, hän on erittäin ylpeä sinusta.” Kiurutassu vastasi parhaansa mukaan. Hän perääntyi muutaman askeleen ja katsahti pentuun anteeksipyytävästi.
“Minun on mentävä nyt. Toivottavasti paranet pian.” Kiurutassu sanoi aidosti. Hän kuuli, kun Leimusilmä paimensi pentua takaisin vuoteeseensa


// Kerä? :3

Istuin yksin leirin reunalla katsellen, kun kissat tassuttelivat suuntaan ja toiseen. En tiennyt olisiko minun pitänyt mennä mukaan tohinaan ja tehdä jotain hyödyllistä, mutta minulla ei ollut lainkaan voimia nousta saatika sosiaalistaenergiaa muille puhumiseen. Haukottelin pitkään. Suuri osa kissoista oli joutunut parantajan pesälle tai pentutarhaan sairastamaan, sillä jokin ylempi voima oli päättänyt pistää viheryskäepidemian riesaksemme. Onneksi suurin osa läheisimmistäni kissoista olivat pysyneet terveinä. Perhopuro oli valkoyskä potilaissa ja hänen ottopentunsa Kehräpentu oli saanut virheryskä tartunnan. Olin tietenkin huolissani pennusta, mutta tunsin Perhopuron hyvin tarmokkaaksi naaraaksi, joka ei antaisi yhden pienen valkoyskän taltuttaa itseään. Soturittaresta en siis juurikaan huolehtinut. Vanhempi soturi Hiilihammas oli kuitenkin myös viheryskän kourissa samoin kuin jokunen oppilaskin. Heidän puolestaan toki huolehdin, sillä viheryskä oli erityisen rankka nuorille vielä kehittyville pennuille ja iän rasittamille vanhuksille. Nousin seisomaan ja venyttelin. Kylmällä lumella ei pitänyt istua liian kauaa, muuten lihakset kangistuivat lopullisesti, oli emo aikoinaan kertonut minulle. Sanat olivat todennäköisesti olleet vain pienen pennun pelottelua sairastumisen välttämiseksi, mutta huomasin joskus seuraavani sanoja edelleen yhtä tarkasti kuin pentuna. Tassutin edes takaisin ja lämmittelin käpäliäni.

“Varpulaulu, oletko vapaa? Voisimme Kärpästassun kanssa hyötyä harjoitusseurasta”, Kallahämy huikkasi minulle nuori mustaturkkinen naarasoppilas vierellään seisten. En ollut juurikaan taitava opettaja, mutta jos Kallahämy hoitaisi sen puolen voisin kyllä leikkiä pennun nyrkkeilysäkkiä. Loikin kaksikon luokse.
“Toki, millaiset harjoitukset ovat kyseessä?” kysyin ja katsahdin Kärpästassua nyökäten tälle kohteliaan tervehdyksen. En ollut hyvä nuorten kissojen kanssa, mutta yritin kohdella heitä yhtä hyvin kuin sotureitakin. Minusta vain oli outoa, että he olivat niin nuoria. Tai siis olihan itsekin joskus ollut heidän ikäisensä, mutta olin silti hiukan hukassa.
“Haluaisin harjoitella Kärpästassun kanssa taistelua vaihteeksi soturia vastaan. Ajattelin, että vahvuuksien löytäminen voisi olla helpompaa, jos hän pääsisi taistelemaan mahdollisimman monta kissaa vastaan”, Kärpästassun mestari kertoi rauhallisesti.
“Tottakai”, vastasin ja katsahdin Kärpästassuun taas. Naaras näytti hyvin poissaolevalta. Häntä mahtoi olla hankala opettaa, jos ei tiennyt milloin hän kuunteli ja milloin ei. Olin myös kuullut huhuja, että hän oli ollut pentuna mykkä ja oli edelleen hyvin vähäpuheinen.
“Hyvä, pistetään menoksi”, Kallahämy käski ja niin lähdimme.

Pysähdyimme kohtalaisen aukealle alueelle sekametsän puolella. Emme lähteneet ylittämään jokea, sillä tälläkin puolella oli oikein käypiä harjoituspaikkoja.
“Varpulaulu, voisitko hyökätä ensin?” Kallahämy pyysi hetken taktikoinnin jälkeen. Kärpästassu näytti niin heiveröiseltä, etten kehtaisi mennä kimppuun kovaa vaikken ollutkaan hyvä taistelussa. Nyökkäsin oppilaan mestarille ja katsoin sitten Kärpästassuun, joka seisoi ohuet jalat tukevasti lumessa. Tähtäsin pienen hentoisen naaraan kylkeen. Sukelsin hänen vierelleen ja koitin kaataa hänet tassullani, mutta naaras oli poissa. Hän hyppäsi toiselta puolelta kimppuuni päin minun toista kylkeäni. Älähdin, mutten kaatunut. Kompuroin pari askelta sivulle ja se antoi Kärpästassulle aikaa päästä minusta kauemmas, jotta seuraava hyökkäykseni oli vaikeampi. Huohotin raskaasti, sillä kuntoni oli aivan surkea pesässä istuskelun jäljiltä. En juurikaan edes partioinut, mutta toivoin pääseväni puuhaan takaisin pian, sillä ei minun oloni enää niin huono ollut. Joskus oli huonoja päiviä, mutta eikö kaikilla ollut?
“Raaahh!” Kärpästassun suusta kuului, kun painoin tassullani tämän kurkkua hieman liian kovaa. Olin tiedostamattani hyökännyt, painanut naaraan maahan ja miltei kuristanut tämän. Loikkasin äkkiä pois naarasoppilaan päältä ja autoin tuon pystyyn.
“Anteeksi kamalasti”, sanoin vilkaisten oppilaan mestariin.
“Ei se mitään. Harjoitellaan vielä väistämistä”, Kallahämy sanoi osoittaen viimeisen lauseen Kärpästassulle.

***

Leimusilmä oli antanut käskyn varapäällikölle käyttää minua taas vapaasti partioissa, mistä olin hyvinkin riemuissani. Ehkä kaikki huono oli viimein ohitse.
“Kuulin, että harjoittelit Kärpästassun kanssa taistelua. Kuinka se sujui?” Sädesäihke kysyi merkattuaan rajan.
“Ihan hyvin. Hänen oli hyvin nopea ja ketterä, siitä hän ansaitsee kunnon kehut”, totesin ja maistelin ilmaa jatkaessamme eteenpäin. Ei mitään epätavallista. Mietin, olivatkohan Kortetuike ja Nokkospilvi törmänneet mihinkään vaaralliseen. Toivoin todella heidän olevan kunnossa.
“Olen varma, että hän löytää vielä omat vahvuutensa”, Sädesäihke sanoi. En oikein tajunnut oliko hänen sävynsä pettynyt vaiko toiveikas. Kollia oli joskus vaikea lukea, sillä hän erosi muista ystävistäni. En vieläkään tuntunut oikein täysin tuntevan häntä, vaikka olimme kasvaneet rinnakkain. Hän oli minulle vähän niinkuin veli. Meidän ei tarvinnut näyttää toisillemme ystävyyttämme, koska se oli kummallekin itsestään selvää. Sädesäihke oli ainut kissa, jonka kanssa todella pystyin vain olemaan. Ei tarvinnut miettiä mitä teki ja tekikö sen oikein. Sädesäihke ei välittänyt.
“Pidätkö sinä taistelusta?” kysyin Sädesäihkeeltä. Tiesin, että tuo oli taitava taistelija, mutta en tiennyt tarvitsiko tykätä jostain ollakseen siinä hyvä. En minäkään erityisesti pitänyt saalistamisesta, mutta pidin kyllä kalastamisesta.
“Harjoitustilanteessa kyllä”, kolli vastasi, “On hyvä osata taistella, mutta en pidä kissojen höykyttämisestä ainakaan vain huvin vuoksi.”
“Olen samaa mieltä, vaikken olekaan mahtava taistelija kuten sinä.”
“Kiitos”, oranssiturkkinen soturi naukaisi ja vilkaisi minuun, “On sinullakin omat vahvuutesi.”

Viime päivinä kuntoni oli mennyt niin heikoksi, etten jaksanut oikein muuta kuin nukkua. Uneni eivät kyllä olleet kovin hyviä. Ne olivat enimmäkseen kuumehourepainajaisia, joissa tapahtui todella erikoisia ja häiristeviä ja kauheita asioita. Leimusilmä herätti minut väliajoin, ja silloinkin kun nukuin tunsin usein kollin lämmön lähelläni ja tämän tutkivan, huolestuneen katseen turkillani. Lima ei tahtonut lähteä kurkustani, hengitys oli vaikeaa, se vinkui ja rohisi ja yksänpuuskat ravistelivat kehoani jatkuvasti. Kylmyys ja tuskallinen kuumuus repivät sisuskalujani. Olin huomannut, että vaikka Leimusilmä jakoi huomiotaan parhaansa mukaan kaikille seirastuneille, hän palasi aina luokseni ja vietti pitkäkin aikoja tarkkailemassa minua ja maanittelemassa milloin juomaan vettä, milloin syömään yrttejä. Leimusilmän kasvoilla näkyi jatkuvasti jonkinlainen varjo, enkä oikein saanut siitä kiinni, mutta saatoin arvata mistä se johtui. Jotain sanomatonta roikkui ilmassa. Emo ei ollut tullut katsomaan minua, ainakaan niin että olisin tietänyt. Pelkoni ei sinänsä helpottanut oloani.

Tunsin jälleen kollin käpälän tökkivän minua hellästi hereille. Vinkaisin hiljaa ja heikosti ja raotin silmiäni. Parantajakolli työnsi minua päin jälleen yhtä yrttisekoitusta.
"Syö tämä, jooko. Olosi helpottaa", Leimusilmä sanoi maanitellen ja työnsi yrttejä lähemmäksi. Otin yrtit suuhuni heikosti, ja Leimusilmä kurotti auttamaan minua nielaisemaan ne. Kolli lähti, mutta palasi pian sammalmytty suussaan. Yskäkohtaus ravisteli jälleen, ja liman seassa oli hieman niiden yrttien paloja. Jos kuolisin nyt, Tähtiklaani olisi ottanut minut ihan liian aikaisin. En tahtonut kuolla vielä. Luomeni alkoivat jälleen sulkeutua, ja näin pesässä omituisia, usvaisia hahmoja siivet selässään, jotka olivat tuttuja painajaisistani. Leimusilmä kuitenkin herätti minut uudestaan.
"Juo nyt", Leimusilmän äänestä kuulsi ahdistus ja - pelko? Kolli lähti uudestaan, ja silmäni sulkeutuivat. Olin jo antautumassa unelle, kunnes kuulin jonkun äänen.
"Kehräpentu..?" naaraan ääni oli käheä, joten arvelin tämän olevan sairaspotilas. Olisikohan se emo?
"Emo?" kysyin silmieni avautuessa. Mutta punaruskea nuori naaras ei ollut emoni.
"En ole emosi. Olen Kiurutassu..", oppilaan lause keskeytyi yskään.
"Joisitko tämän veden? Niin olosi helpottuu ja.. ja emosi on sinusta ylpeä", naaras sanoi mahdollisimman kannsutavasti ja työnsi vettä hieman lähemmäksi. Olisiko emo ylpeä? Ainakin emo olisi ylpeä, jos saisi nähdä minun kasvavan, eikä että olisin kuollut viheryskään. Pieni ääni sanoi päässäni. Kurotin siis ottamaan vedet. Pakotin itseni nielaisemaan sen. Raju yskänpuuska ravisteli minua jälleen. Kröhin liian liman ulos ja keräsin äänenrippeeni.
"Kiitos", ääneni oli todella käheä ja heikko. Mutta se kuului, ainakin jos oli oikein lähellä.

//Kiuruli?

Yhtenä aamuna oli koko arki kääntynyt ylösalaisin. Rakas Kehräpentuni, minun oma pienokaiseni, oli sairastunut. Makasin pentutarhassa, joka oli - samoin kuin parantajien parantajien pesä - täyttynyt sairaista kissoista. Kissat pentutarhalla olivat vähemmän sairaita, mutta silti huono kuntoisia. Siksi käännyinkin nyt enemmän kuin koskaan Tähtiklaanin puoleen. Esi-isämme eivät voisi viedä pienen pennun henkeä näin kamalalla tavalla. Minun oman pentuni. Enkö ollut jo kärsinyt tarpeeksi? Rukoilin rukoilemasta päästyäni ja aina, kun uskaltauduin ulos katsoin taivaalle ja anelin siltä jotain vastakaikua pyyntöihini.
“Perhopuro, onko kaikki hyvin?” Vienomietteen hiljainen ääni sai minut palautumaan takaisin todellisuuteen.
“Kyllä”, vastasin ja nousin, “Parasta palata sisään. Ei ole hyväksi kellekään olla liian kauaa ulkona tässä säässä.”
Viittasin sanoillani armottomaan lumisateeseen, joka teki parhaansa peittääkseen maan entistäkin paksumpaan vaippaan. Tassutin edeltä pentutarhaan ja Vienomiete tuli perässäni. Pysähdyin pesän suuaukon viereen yskimään, hengitykseni korisi.
“Tuon sinulle pietaryrttiä”, nuori parantajanaaras tokaisi ja lähti.
Tähtiklaanin kissat, miksi rankaisette meitä näin? kysyin mielessäni.
Vietin päivät pääosin pohtien minkä vääryyden olimme tehneet esi-isiämme kohtaan. Olisiko minun kuulunut etsiä Kehräpennun oikea emo eikä viedä tätä omaan kotiini ja pitää kuin omaani? Olinko riistänyt joltain poloiselta hänen oman pentunsa ja hyödyntänyt tätä oman onneni saavuttamiseksi?

Kun Kiurutassu heräsi, hän ei hetken aikaa tiennyt missä oli. Kaikkialla oli pimeää, ja tuntui kuin polttava kuumuus hukuttaisi hänet alleen. Sitten sairauden etova haju leijaili hänen sieraimiinsa. Kiurutassu avasi rähmivät silmänsä raukeasti ja sävähti kun hän alkoi taas yskiä korviahuumaavasti. Tällä kertaa se ei kuitenkaan tuntunut yhtä pahalta kuin aiemmin - ihan kuin viheryskä olisi hieman hellittänyt otettaan. Kurkussa ei enää tuntunut kipeää poltetta, vaan ainoa tunne minkä Kiurutassu tunsi oli kuivuus. Hengitys tuntui kulkevan paremmin, eikä Kiurutassun rinta enää rohissut. Silti Kiurutassu tiesi, että hän ei ollut parantunut - ei vielä muutamaan päivään. Hänen silmänsä vuosivat ja hän sai rajuja yskäkohtauksia vähän väliä. Kiurutassu kurkotti vuoteensa reunan yli. Leimusilmä oli sekoittamassa yrttejä Kehräpennulle. Kiurutassun sydäntä vihlaisi huomata, kuinka huonossa kunnossa pentu oli. Viheryskä oli erityisen vaarallinen pennuille ja vanhuksille, ja Kehräpentu kuului siihen joukkoon.
“Juo nyt.”, Leimusilmä maanitteli pikkupentua. Kiurutassu ei uskonut osaavansa auttaa mitenkään, sillä hän oli vieläkin heikossa kunnossa.
“Kiurutassu?” Leimusilmän naukaisu kuului pesän toisesta päästä.
“Niin?” Kiurutassu yski sanottuaan sen.
“Pystytkö vahtimaan Kehräpentua hetken? Minulta loppui kissanminttu, ja haluaisin että häntä vahditaan. Hän on erittäin heikossa kunnossa-” parantajan sanat keskeytyivät Kiurutassun kovaan yskäisyyn.
“J-juu.. voin.. minä.” Kiurutassun sanoista tuli taas epäselvää kähinää. Oikeasti hän ei tiennyt, olisiko hänestä mitään apua. Kiurutassu kohottautui nähdäkseen pennun. Kehräpentu makasi tiukasti kerällä ja yski silloin tällöin heikosti vinkaisten. Hänen vieressään oli pieni, märkä sammaltuppo.
“Kehräpentu..?” Kiurutassu kuiskasi pennulle. Aluksi hän ei vaikuttanut huomaavan mitenkään, mutta sitten pennun silmät räpsähtivät auki.
“Emo?” Kehräpentu vinkaisi äkkiä.
“En ole emosi. Olen Kiurutassu..” Kiurutassu yskäisi taas.
“Joisitko tämän veden? Niin olosi helpottuu ja.. ja emosi on sinusta ylpeä.” Kiurutassu toivoi osaavansa kannustaa pentua.

// Kehrä?

“Hei, tuolla on saalista! Minä voin käydä nappaamassa sen!” Olin jo aikeissa rynnätä kauempana näkyvän tumman möhkäleen luo, kun Käärmekulta huiskaisi häntänsä eteeni.
“Pörriäistassu, tuo on kanto. Ja toiseksi se on Kuolonklaanin puolella - sinne sinulla ei ole mitään asiaa”, mestari maukui kärsivällisesti, vaikka hänen nykivät korvansa kertoivat muunlaisista ajatuksista.
Kuulin Helletassun tirskahtavan takanani ja käännyin mulkoilemaan pesätoveriani tympääntyneenä. “Älä siinä tirsku! Luulit sitä varmaan itsekin saaliiksi”, murisin hänelle.
Helletassun viikset värisivät tavalla, joka ärsytti minua. “Olisin varmaan luullutkin, jos silmäni olisivat yhtä sokeat kuin myyrällä”, kolli kuittasi takaisin.
Varjoliekki sihahti jotakin oppilaalleen, ja Käärmekulta napautti hännällään lapaani saadakseen huomioni. Minä viistosin hännälläni vihaisesti ilmaa, ennen kuin kiepahdin takaisin menosuuntaan ja jatkoin eteenpäin tallustamista mestarini kintereillä.
Minulla oli kamala nälkäkiukku - ja sen kyllä näki. Ruoka oli ollut viime kuina kortilla, kiitos ryminällä päälle tulleen lehtikadon, eikä asiaa auttanut se, että iso osa klaanista oli parhaillaan yskäpotilaina. Mokomat saivat lusmuilla saalistuspartioista. Nyt suurin osa meidän kallisarvoisesta soturikoulutusajastamme meni ruoan hankkimisessa sen sijaan, että olisimme harjoitelleet oikeasti hyödyllisiä taitoja, kuten taistelemista ja Kuolonklaanin valtaamista.
Leirin tullessa lähemmäksi minun olisi tehnyt mieli hidastaa askeliani ja viivytellä ulkona vielä pidempään. Korvani painuivat luimuun jo pelkästä ajatuksesta, että leirissä meitä vastassa olisi sairaalloinen, rohiseva yskäkuoro.
Mestarit menivät edellä tunnelista, ja Helletassu otti minut kiinni ennen kuin pääsimme aukiolle. Hän vilkaisi minua silmistään kuvastuen sama huoli ja pelko, joka oli kaihertanut meitä molempia aina yskäepidemian puhjettua.
“Ovatkohan he tänään yhtään parempina?” Helletassu liikutteli tassujaan levottoman oloisena. Minunkin vatsassani tuntui epämiellyttävää muljahtelua.
“He ovat meidän sukulaisiamme”, vastasin tavoitellen itsevarmuutta puheessani, mutta huoli värjäsi ääneni, “eivät he kauaa jaksa sairastaa. En ihmettelisi, vaikka he olisivat jo parantuneet ja päässeet takaisin oppilaan tehtäviin.”
Mutta se oli silkkaa toiveajattelua. Meidän molempien pentuetoverit olivat yhä jumissa pentutarhan väliaikaissairaspesässä, aivan kuten monet muutkin. Vaikka esitin, että Solatassun ja Purotassun sairastuminen oli pelkkä pikkujuttu, kehoni ei suostunut uskomaan sitä. Jos pysähdyin miettimään asiaa liian pitkäksi aikaa, käpäläni alkaisivat täristä.
Myös Ahventassu oli saanut valkoyskän, eikä Helletassukaan pystynyt peittelemään huoltaan siskonsa puolesta. Emme me juuri puhuneet asiasta, mutta tunsin, että saimme toisistamme sanatontakin vertaistukea.
“Mennään harjoittelemaan taisteluliikkeitä”, tuuppasin toveriani, ja loikimme yhdessä etsimään tilavampaa kohtaa aukiolla.

Viime päivien ajan ahdistus oli ollut mielessäni turhankin vahvana. Sen sai purettua parhaiten tekemällä jotain hyödyllistä, jonka vuoksi olin nytkin leirin ulkopuolella saalistamassa. En ollut varma, kauanko olin ollut täällä. Olin kai lähtenyt auringon noustessa, ja nyt se oli jo laskemassa. Olin aurinkohuipun aikaan vienyt saamani saaliit leiriin, ja tietysti levännyt hetken sotureiden pesässä, jota tällä hetkellä kammosin aivan liikaa. Rukoilin joka hetki leirissä ollessani Tähtiklaanilta, etten sairastuisi taas. Minua pelotti, vaikken voinutkaan sanoa sitä ääneen. Pelkäsin itseni puolesta, mutta sitä enemmän pelkäsin myös muiden puolesta. Hiilihammas oli sairastunut. Minua pelotti. Tiesin hänen olevan vahva, mutta entä jos esi-isämme päättäisivät ottaa hänet jo riveihinsä? Tabbykuvioinen soturi oli minun paras ystäväni ja mentorini, hän oli kissa, jota kunnioitin kenties yhtä paljon kuin omaa isääni. En halunnut hänen kuolevan, sillä olisin ikävöinyt häntä aivan liikaa.
Jalkojani väsytti, mutten pysähtynyt. Olin jäljittänyt oravaa jo liian kauan voidakseni pysähtyä. Klaani oli ruokittava, sairaiden oli saatava jotain syötävää toipuakseen ja terveiden oli syötävä, jotta he jaksaisivat pitää klaanista huolta. Tiesin, että kaikilla oli vaikeaa, joten minun oli tehtävä osani. Minun oli saalistettava, jotta klaani voisi nousta tästäkin suosta ja kukoistaa taas uudelleen. En voinut pysähtyä.

Kiurutassun päässä surisi, ihan kuin hänen päässään olisi kokonainen mehiläispesä. Hän yski yskimästä päästyään ja hänen nenänsä vuosi limaa. Kiurutassusta tuntui, kuin hänen kurkussaan olisi ollut jotain ylimääräistä. Hän yski ja yski, mutta ei saanut häiritsevää palan tunnetta pois. Kiurutassun kyljet kohoilivat nopeasti ja hänen hengityksensä oli epätasaista. Pesässä leijui sairauden haju, joka sai Kiurutassun painautuvan syvemmälle sammaliin. Kiurutassu vavahti, kun uusi yskänpuuska iski. Hän nousi haparoiden ylös istumaan, mutta yski sitten voimakkaasti ja hänen kehonsa kouristui. Polttava kuumuus korvensi hänen kehoaan, vaikka oli lehtikato. Kiurutassu näki hämärästi joitakin hahmoja vuoteissa hänen vieressään. Hän oli tunnistavinaan Hiilihampaan - mutta siitäkään Kiurutassu ei ollut varma, niin kuumeinen ja houreissaan hän oli. Kiurutassu yritti kutsua Leimusilmää, mutta hänen kurkustaan pääsi vain tuskaista kähinää ja vinkumista. Kaikkialla kaikui murheellinen valitus, kuin emo joka etsi pentuaan.
Kiurutassu kuuli hämärästi osan Leimusilmän puheesta.
“Viheryskä… vaarallinen…”
Kiurutassun keho kouristui taas yskänpuuskasta, mutta tällä kertaa myös suunnattomasta ahdistuksesta. Viheryskä oli vaarallinen, melkein äärimmäisen vaarallinen tauti. Pentuja ja klaaninvanhimpia kuoli siihen leikiten. Etenkin lehtikadon aikaan tämä tauti saattaisi olla Kiurutassulle kohtalokas.
‘Minä en halua kuolla.. En vielä..’ Kiurutassu ajatteli epätoivoisena. Hän ei ikipäivänä haluaisi jättää Tupsutassua, rakasta veljeään. Hetkinen - missä Tupsutassu oli? Kiurutassu avasi silmänsä, köhi hetken ponnettomasti ja kurkotti nähdäkseen oliko Tupsutassu paikalla.
‘Ei… hyvä Tähtiklaani, ei! Älä anna hänen olla sairastunut!’ Kiurutassu halusi huutaa.
Tupsutassu ei kuitenkaan osunut Kiurutassun sumeaan näkökenttään. Kiurutassun otsa hohkasi kuumuutta. Hän lysähti vuoteelleen ja yski taas monta kertaa. Kiurutassu tärisi kuumeisena ja puhui välillä itsekseen heikosti. Silloin tällöin hän kuuli kimakan vinkaisun. Kiurutassu ei osannut päätellä, olivatko vinkaisut hänen omiaan vai jonkun toisen. Hän ei osannut ajatella enää selkeästi. Ajatukset vain puuroutuivat yhdeksi sotkuiseksi ja sumuiseksi kasaksi. Kiurutassu yritti selkeyttää ajatuksiaan repimällä karvojaan. Niihin oli melkein pinttynyt sairauden haju.
Kiurutassu oli kuulevinaan Lieskakajon äänen sairaspesän ulkopuolelta. Hän hätkähti hereille houraillen. Kiurutassun otsaa poltti kuumasta. Yhtäkkiä hän säpsähti ja yski tajutessaan - tämä vaikuttaisi varmasti hänen koulutukseensa. Muut oppilaat olisivat varmasti hänen edellään. Kiurutassu ei nähnyt pesässä muita oppilaita kuin hän. Mitä jos hän ei selviäisi? Sitten hän pääsisi emonsa ja isänsä luo..
‘Ei.’ Kiurutassu pakottautui ajattelemaan. Hän ei saanut kuolla. Hän ei ollut yksin. Kiurutassulla oli vielä niin paljon tehtävää - niin paljon toteutettavia haaveita. Hänellä oli Lieskakajo ja Tupsutassu. Sekä muitakin ystäviä. Entä kumppani, josta hän oli haaveillut? Tai pentuja? Sitä hän ei pystyisi ikinä toteuttamaan, ei ikinä, jos hän kuolisi nyt. Kiurutassu huokaisi, yskäisi heikosti ja pakottautui olemaan tärisemättä uuden kuumekohtauksen aikana. Joka paikkaan sattui.

Kiurutassu erotti hämärässä hänen ylleen kumartuneen hahmon. Hän tunnisti sen Leimusilmäksi. Parantajan yrtintuoksuinen hengitys puhalsi kylmää ilmaa hänen korvaansa.
“Miten voit?” Leimusilmän huolestunut ääni suhisi Kiurutassun päässä. Kiurutassu käänsi päätään ähkäisten, kun yskä alkoi taas.
“Kuolenko…minä..” Kiurutassu kuiskasi kuin yskimiseltään pystyi.
“Et, jos se on minusta kiinni.” Leimusilmän ääni kuulosti varmalta. Siinä esiintyi kuitenkin häivähdys sellaista tunnetta, jonka Kiurutassu oletti ahdistukseksi. Sitten kolli ojensi Kiurutassulle muutaman pehmeäreunaisen lehden. Kiurutassu yritti olla yskimättä Leimusilmän päälle, mutta hän näki vihreän liman tarttuvan Leimusilmän turkkiin.
“A-anteeksi..” Kiurutassu sopotti. Leimusilmä pyyhkäisi limat kuonollaan.
“Syö nämä.” hän käski.
Kiurutassu yski taas. “Auttavatko ne?”
“Auttavat kyllä.” Leimusilmä vastasi. Kiurutassu kokeili lehteä varovasti kuonollaan. Tuoksu oli makea ja ihanan raikas.
“Se on kissanminttua. Syö pois vain.” parantaja sanoi kuin lukien Kiurutassun ajatukset. Kiurutassu pärskähti, nappasi kissanmintut hampaillaan ja nielaisi ne. Nieleminen sattui ja kurkku tuntui palavan, ihan kuin hänen sisällään olisi ollut metsäpalo. Kiurutassu huomasi sivusilmällä Leimusilmän ilmeen vaihtuneen huolestuneeksi.
“Avaa suusi vielä kerran.” parantaja käski.
Kiurutassu teki työtä käskettyä. Hän yritti parhaansa mukaan pidätellä jatkuvia yskänpuuskia, mutta se oli mahdotonta.
“Mitä-” Kiurutassu joutui keskeyttämään, kun yskä iski taas. “Mitä.. siellä on?”
“Kurkussasi on valkoisia läiskiä.” Leimusilmä vastasi. Ennen kuin Kiurutassu ehti alkaa panikoimaan, kolli jatkoi:
“Ne ovat melko yleisiä viheryskän oireita.”
Kiurutassu yskähti heikosti, pystymättä vastaamaan mitään. Hän yritti nyökätä kömpelösti ja vajosi sitten takaisin vuoteensa pohjalle. Leimusilmä kääntyi pesässä ja meni seuraavaksi tutkimaan Hiilihammasta. Hiilihampaan silmät olivat väsyneet ja sumeat. Kiurutassu mietti, miltä itse näytti tässä tilassa.

Kiurutassu tuijotti tyhjästi pesän seinää. Silloin tällöin hän yski niin kovaa, että hänen kehonsa tärisi heikosti. Pian Kiurutassu huomasi olevansa unen ja valveen rajamailla. Kiurutassu antautui unen viemäksi ja toivoi, että herätessään hän olisi parempana.

Se oli puhjennut ihan tyhjästä. Tuntui siltä kuin yhden silmänräpäyksen aikana melkein puolet klaanista olisi joutunut kosketukseen jonkin pahan voiman kanssa. Kovaääninen yskintä ja sairaiden silmien kiilto täytti tietoisuuteni.
Leimusilmällä oli käpälät täynnä töitä. Minä ja muut viheryskään sairastuneet olimme sairasaukiolla eristyksissä, kun taas valkoyskäpotilaita oli siirretty pentutarhaan tilan puutteessa.
Oloni oli heikko ja hankala. Vihreä lima oli asettunut asumaan hengitysteihini ja aika ajoin minun oli refleksinomaisesti röhittävä sitä ulos, jotta en olisi tukehtunut. Minulla oli myös kuumetta, vaikka juuri nyt minusta tuntui siltä että olisin halunnut raastaa turkin pois yltäni, koska kuumuus oli tukahduttaa minut. Kohta se taas vaihtuisi armottomaan paleluun, niin kuin se oli vaihdellut jo parin viimeisen päivän aikana sairastumisestani.
Valkoyskään sairastuneiden joukossa oli oma emoni, Nokilintu, sekä tyttäreni Kuutamolaine ja kumppanini Korppitähti. Tavallaan olin huojentunut, että he olivat pentutarhalla eivätkä täällä, sillä tiesin heidän olotilansa olevan omaani paljon parempi. Jos he olisivat olleet tässä kanssani viheryskään sairastuneina, olisin varmasti huolehtinut heidän puolestaan liikaa.
Hentoinen miukaisu kuului parin vuoteen päästä. Leimusilmä oli juuri kumartuneena hädin tuskin sammalten seasta näkyvän karvamytyn ylle. Klaanin nuorimmainen, Kehräpentu, oli saanut myös viheryskätartunnan ja joutunut parantajan pesälle eroon kasvattiemostaan Perhopurosta, minun pojantyttärestäni. Tavallaan olin siis tälle pennulle kuin isoisoisä, vaikka emme olleetkaan ehtineet vielä pahemmin tutustella. Toivoin todella, että me molemmat selviäisimme tästä, jotta se ehdittäisiin korjata.

//Joku viheryskään sairastuneista?

Istuin emon kyljessä kiinni. En ollut saanut koko yönä ollenkaan unta, ja minulla oli surkea olo. Hengitys ei tuntunut kulkevan ja yskä ravisteli kehoani jatkuvasti. Pisaroita ällöttävää, vihreää limaa tipahteli maahan, jota täplittivät pienet lumikasat. Olimme eilen vihdoinkin leikkineet emon kanssa sitä leikkiä jonka olin keksinyt jo kauan aikaa sitten. Mutta olin saanut yskäkohtauksen jo silloin ja emokin ja niin emo oli käskenyt meidät molemmat pentutarhaan levolle.
Kehoni kouristui taas yskänpuuskassa, ja lima lenähti vähän kauemmaksi. Koko pieni kehoni tärisi, ja tuntui siltä kuin tämä yskä voisi murskata luuni.
“Kehräpentu?” emon käheä, hieman hätääntynyt ääni kuului vierestäni. Käännyin katsomaan tätä. Luomeni tuntuivat todella raskailta, kuin joku olisi painanut niitä kiinni. Emon silmissä välkähti, ja hän nousi nopeasti ylös.
“Kaikki”, lauseeni keskeytyi taas yhteen ravistelevaan yskänpuuskaan, “hyvin.”
Emo niiskautti nenäänsä ja yski hänkin.
“Ei ole. Tule, nyt mennään parantajanpesälle”, emo sanoi äänessään hätäännys, jota yritti peitellä, luultavasti jotta en huolestuisi, ja nousin jalat täristen, mutta kaaduin maahan. Naaras nosti minut niskovilloistani ylös ja kantoi minut parantajanpesälle, itsekkin hieman huojuen. Olin aika varma, että emokin oli kipeä. Ja olin huolissani. Jos emon tila huonontuisi tuosta, hän voisi tulla tosi pahasti kipeäksi. Ja jos minun tilani pahentuisi, olisin kuollut. Emo laski minut sammalpedille. Taas täällä. Mieleeni tulvi muistoja ensimmäisestä päivästäni Eloklaanissa, ensimmäiset muistoni jotka muistan.
“Leimusilmä, Kehräpentu - hän”, emo sanoi ja yski. Yskänpuuska ravisteli jälleen myös minun kehoani, ja oli pakko käydä makuulleni. Käperryin kerälle, ja kuulin kuinka Leimusilmä huokaisi huolissaan.
“Hänellä on viheryskä”, kolli sanoi ja emo kiepsautti häntänsä tiukemmin ympärilleni, kuin olisi voinut suojella minua taudilta sillä tavalla.
“Hänen on jäätävä tänne”, parantaja naukui pahoittelevasti. Eikö emo jäisikään tänne kanssani? Yritin sanoa jotain, mutta voimani eivät riittäneet edes silmieni aukaisemiseen saatika sitten puhumiseen.

—---------------------------------

Hätkähdin hereille. Ympärilläni oli paljon kissojen hahmoja, mutta olin selvästikin elossa, sillä tunnistin edelleen parantajanpesän hämärät, pehmeät muodot. Mutta emoa ei näkynyt ja hänen hajunsa oli jo melkein hälvennyt. Se oli kummallista, sillä olihan hänkin sairas. Varmaan. En kuitenkaan jaksanut miettiä sen enenpää, olin liian heikko. Mutta vain mietin, että mitä jos tämä tulisi kohtalokseni, entä jos kuolisin tähän? Pelko puristi minua taudin kanssa. En tahtonut jättää emoa yksin. Tahdoin tulla soturiksi, josta Eloklaani voisi olla ylpeä! Josta emo voisi olla ylpeä.

Yöpartio kului nopeasti. Kiurutassu nappasi kaksi hiirtä, Lieskakajo metsämyyrän ja Kiurutassulle vieras Varpulaulu päästäisen. Kesken partion Kiurutassusta alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, että hän ei saanut henkeä.
“Minä…apua..” Kiurutassu hengitti piinallisesti. Hänen kurkkuaan poltti. Kiurutassusta tuntui, kuin olisi samaan aikaan jääkylmä mutta myös polttavan kuuma.
“Kiurutassu? Oletko sinä kunnossa?” Lieskakajo huudahti äkkiä ja viiletti oppilaansa luo.
“En…taida olla… Lieskakajo, auta..” Kiurutassu sopersi. Maailma hänen ympärillään pyöri. Kiurutassu sulki silmänsä kivulta.
“Kiurutassu… Me menemme.. nyt leiriin..” Lieskakajon ääni tuntui etäiseltä, ihan kuin se olisi kuulunut jostain kaukaa. Kiurutassun korvissa kohisi. Hän hädin tuskin sai hoiperreltua aukiolle ja pyörtyi sitten kovan tömähdyksen saattelemana. Kaikki hänen silmissään pimeni. Kiurutassu päästi voimattoman yskäisyn, mutta hänen suustaan ei kuulunut pientä pihahdustakaan. Hukuttava pimeys veti häntä lähemmäs.
“Minä- en halua lähteä..” Kiurutassu kirkaisi. Yhtäkkiä pimeys väistyi. Kiurutassu räpytteli silmiään. Hän oli makaamassa sammalvuoteella sairastuneiden sairaspesässä. Kiurutassu avasi suunsa, mutta yski sitten niin voimakkaasti, että hänen kehonsa tärisi. Kiurutassun hengitys pihisi ja rohisi ja hänen kurkussaan tuntui olevan jokin kova pala, kuin mätänevä tuoresaalis.
“Missä…minä…” Kiurutassu sokelsi, ennen kuin uusi yskänpuuska vei hänen loput voimansa.
“Sinä pyörryit, muistatko? Kiurutassu?” Lieskakajon ääni tuntui kaikuvan Kiurutassun päässä. Kun Kiurutassu yritti vaivalloisesti nostaa päätään, hän ei kuitenkaan nähnyt Lieskakajoa missään. Sitten hän haistoi uuden hajun, pistävän ja yrttisen.
“Voi Kiurutassu. Sinäkin olet saanut sen.” Kiurutassu oletti sen olevan Leimusilmä, vaikkei ollutkaan ihan varma. Hän tärisi kuumeisena ja yski sitten uudestaan.
Minkä hän oli saanut? Valkoyskän? Vai kenties.. viheryskän? Ei hän voinut olla sairastunut viheryskään, eihän?
“Va-valko...yskänkö?” Kiurutassu kähisi. Hänen silmänsä punoittivat ja vuosivat.
“Ei. Vielä pahempaa - olet saanut viheryskän.” Leimusilmä maukui pahoittelevasti. Kiurutassu ei kuitenkaan kuullut kollin lauseen loppua, vaan hän yski sen päälle voimakkaasti. Hänen kurkkunsa tuntui limaiselta ja räkäiseltä.
“Viheryskän.” Leimusilmä toisti.
“Ei…voi, ei..” Kiurutassu henkäisi, vaikka se olikin äärimmäisen haastavaa. Hänen kehonsa halusi vain yskiä. Kaikkialta hänen ympäriltään kuului myöskin kiivasta yskintää ja niiskutusta. Kiurutassun hengitys vinkui hänen puhuessaan.
“Onko.. Tupsutassu… kunnossa?” hän kähisi samalla kuin yski. Kukaan ei kuitenkaan ollut kuullut häntä. Leimusilmä oli kadonnut auttamaan muita potilaita. Kiurutassu kaatui vuoteelleen ja valmistautui seuraavaan yskänpuuskaan. Hän tärisi voimattomasti ja valahti veltoksi. Kiurutassu painoi silmänsä väkisin kiinni ja yritti nukahtaa, mutta kaikkialla kuuluvat äänet häiritsivät häntä. Joka kehon osaa poltti. Selviäisikö hän koskaan tästä?

Partion palattua leiriin hakeuduin Sädesäihkeen kanssa leirin laidalle. Minä todella tarvitsin jutteluseuraa, sillä olin ollut aivan liian kauan oman pääni sisällä.
“Eikö ole mukavaa, kun Eloklaanissa on paljon oppilaita?” kolli kysyi hymyillen. Hän puhui varmasti myös omasta tyttärestään Kärpästassusta.
“Toki. Miten Kärpästassulla menee koulutuksen kanssa?” vastasin ja esitin kysymyksen, sillä niin keskustelua piti pitää yllä. Sädesäihke näytti ylpeältä, kun mainitsin hänen ja Käärmekullan pennun.
“Hyvin, hänestä on kehittynyt oikein käypä saalistaja. Taistelun kanssa on vielä harjoittelemista”, oranssiturkkinen kolli naukui vastaukseksi. Nyökkäsin. Samaistuin Kärpästassuun. Taisteleminen oli aina ollut minun heikoin taitoni, jos kiipeilyä ei laskettu.
“Saalistajia tarvitaan aina”, vastasin ympäripyöreästi.
“Niinpä, haluatko kenties syödä jotakin? Minulla alkaa olla hieman nälkä”, Sädesäihke totesi ja kuljetti katsettaan leirissä. Tuoresaaliskasan kohdalla oli sain pari hiirtä ja yksi lintu. Vilkaisin tassujani.
“En usko, että meidän kannattaa. Nuo ovat tulevan päivän saalistuspartioille”, sanoin apeasti.
“Totta.”
Molempien vatsat olivat tyhjät, mutta niin oli monen muunkin, joten ei meidän kuulunut valittaa ellemme itse saalistaisi.
“Älä huoli. Pian koittaa paremmat ajat ja tuoresaaliskasa on niin suuri ettemme pysty syömään kaikkea, vaikka yrittäisimmekin”, kolli naukui ja tuuppasi lapaani omallaan. Hätkähdin hiukan, mutta en säikähtänyt suuremmin. Tiesin miten Sädesäihke osoitti toveruuttaan.
“Toivotaan.”
***
Seuraavana aamuna pesä oli täynnä köhiviä sotureita. Minua pelotti ja niin varmasti muitakin. Lehtikato oli huonointa aikaa sairaudelle. Pakenin pesästä leirin reunalle ja pidin etäisyyttä kaikkiin. Leirissä vallitsi totaalinen sekasotku, kun kissoja siirrettiin pesistä toiseen.
“Varpulaulu, tule meidän mukaamme hakemaan pesäntekoon tarvittavia juttuja metsästä”, joku käski. Pudistin tälle päätäni, sillä olin äkännyt Sädesäihkeen ja kipitin tuon luokse. Kolli oli minulle vähän kuin suuri ankkuri, joka auttaisi kaikessa tässä metelissä.
“Hei”, hän sanoi. Nyökkäsin vastaukseksi.
“Voinko liittyä partioonne?” pyysin ja sain myöntävän vastauksen. Lähdimme saalistamaan metsään ja sain muuta ajateltavaa, onneksi.