"Odota vain, kun pääset maistamaan kalaa", emo sanoi hyväntuulisesti kun olimme syöneet hetken. Innostuin heti. En ollut ihan varma, mitä kala oli, tai olinko maistanut sitä ennen, mutta emon äänensävy kuulosti siltä että se oli hyvää! Tahdoin päästä maistamaan sitä!
"Mistä kalaa saadaan?" kysyin innoissani. Vanhempi naaraskissa hymyili minulle.
"Joesta. Eloklaanin reviiri on täynnä niitä. Kalat elävät veden alla ja eloklaanilaiset saalistavat niitä. Oppilaita opetetaan myös uimaan", emo kertoi ja siirsi hiirenrippeet tassullaan minun eteeni. Hotkin loput ja katsoin taas emoon kallistaen päätäni.
“Mitä ne soturilaki ja Tähtiklaani ovat? Lupasit kertoa niistä”, sanoin ja katselin emoa silmät säihkyen. Perhopuro hymyili.
“No, soturilaki kertoo meille kaikille miten meidän on elettävä, ja mitä emme saa tehdä. Vaikka soturilain nimi on soturilaki, se kuuluu meistä klaanikissoista jokaiselle. Sitä ei saa rikkoa”, emo aloitti ja minä nyökkäilin innostuneena, tahdoin tietää lisää.
“Mitä siinä sanotaan?” kysyin innostuneena ja Perhopuro kehräsi hyväntuulisesti.
“En ala nyt selostamaan sitä sinulle kokonaan, siinä on paljon kaikkea, mutta voin kertoa sinulle tärkeitä kohtia”, naaras sanoi, ja veti minua lähemmäksi itseään hännällään.
“Kerro!” vinkaisin innostuneena kuin pikkupentu. Ai niin - minähän olin pikkupentu.
“No, se, josta kerroin eli kuningattaret, pennut ja klaaninvanhimmat on ruokittava ensin. Toinen, josta kerron nyt on se, ettei yhtäkään pentua saa jättää pulaan, oli se kenen tahansa. Vaikka vihollisklaaninkin.” tässä vaiheessa minun oli pakko keskeyttää emoni. “Vihollisklaani? Onko klaaneja lisää kuin Eloklaani?” kysyin ja töpöhäntäni huiski puolelta toiselle. Emo nyökki.
“On kyllä, Kuolonklaani”, emo sanoi, eikä kertonut siitä sen enempää.
“Okei! Voitko kertoa vielä lisää kohtia?” kysyin innokkaasti. Ruskea tabbynaaras hymähti hymyillen hyväntuulisest, ehkä hieman huvittuneenakin.
“Selvä, mutta pari niin jaksat kuunnella Tähtiklaanistakin, sillä se on todella tärkeää!” emo sanoi ja näpäytti minua lempeästi nenään hännänpäällään.
“Kerron vielä kolme; pentujen on oltava vähintään kuusi kuuta tullakseen oppilaiksi, päällikön sana on laki ja sitä on toteltava ja puolusta klaaniasi vaikka hengelläsi. Sinulla voi olla ystäviä muiden klaanien kissojen kanssa, mutta ystävyytenne ei saa mennä klaanisi edun edelle, vaikka kohtaisit ystäväsi taistelussa”, emo sanoi ja katsoi minuun varmistaakseen että olin ymmärtänyt. Nyökyttelin oranssit silmät loistaen.
“Entä Tähtiklaani? Tahdon teitää siitäkin ihan kaiken!” olin tukehtua innosta. Emo naurahti hyväntuulisesti innolleni.
“Rauhoitu ensin, sillä tämä tieto on todella tärkeää”, hän sanoi ja minä ryhdisätydyin heti. En tahtonut, että tärkeä tieto menisi minulta sivu suun. Varsinkin kun Tähtiklaani kuulosti upealta ja mahtipontiselta.
“Tähtiklaani on paikka, jonne me menemme kun kuolemme ja sieltä meidän esi-isämme ja läheisemme katsovat meitä”, emo sanoi ja hänen silmänsä näyttivät muuttuvan jotenkin etäisiksi, usvaisiksi. Sitä kesti hetken ja sitten se ilme oli poissa.
“Sinne menemme myös sinä ja minä, kun aika on, mutta sitä ei toivottavasti tapahdu vielä aikoihin, vaan toivon todella että saamme elää onnelliset, oikein pitkät elämät”, emo sanoi ja koko hänen olemuksensa sanoi: ja että varsinkin sinä saat pitkän ja onnellisen elämän.
“Uskomattoman ihanaa!” kiljahdin innoissani, tietenkin uskoin että kuolleet kissat tosiaan menivät Tähtiklaaniin! Mutta sitten mieleeni hiipi kysymys.
“Mutta mistä me tiedämme että he kaitsevat meitä aina? Siis muuten kuin että tunnemme sen?” kysyin emolta ja tämä käänsi katseensa taivaalle.
“No, kun on yö, taivaalla näkyy hopeahäntä, se on tähtien polku, joka kimmeltää kauniisti. Kun kissa kuolee, me pidämme valvojaiset, ja kissa siirtyy Tähtiklaaniin, osaksi Hopeahäntää”, emo sanoi ja räpyttelin silmäni ihmeissäni.
“Vau!” henkäisin. Se kuulosti upealta. Tahtoisin todellakin päästä Tähtiklaaniin, kunhan vain olisi sen aika. Mutta se ei koittaisi vielä pitkään aikaan, sen olin päättänyt. En jättäisi emoa. En vielä pitkään aikaan. Ja ehkä emo kuolisi ennen minua? Mutta sekään ei tapahtuisi pitkään aikaan. Siitä pitäisin huolen. Minä ja emo, me pitäisimme toistemme puolia ja toisistamme huolta ihan aina!

//Perho :´D

Lehtisateen alku oli ollut yhtä väriloistoa, mutta nyt tilanne oli päinvastainen. Lehtisateen loppu oli ajanut metsän värittömään tilaan. Naaraan ei tarvinnut kuin vilkaista aukiolle. Jep, todella väritöntä ja harmaata. Punaturkkinen naaraskissa asteli ulos oppilaiden pesästä. Salviakatse oli ilmoittanut eilisen iltapartion jälkeen olevansa seuraavan päivän kiireinen, joten Talvikkitakun hommaksi oli jäänyt leirin siivoaminen. Hänen. Soturin. Talvikkitakun taidot olivat ihan jossain muualla, kuin sammalien vaihtamisessa. Sitä paitsi pesä suorastaan kuhisi uusia oppilaita. Lieskakajon ja Nokkospilven kaksikko oli saanut nimensä ja Kimalaistoiveen kaitsema Sielupentu oli nimitetty oppilaaksi heti vanavedessä. Talvikkitakusta siivoushommat sopivat paremmin nuoremmille kissoille ja erityisesti kissoille, jotka eivät koskaan sopisi sotureiksi. Kärpästassu oli loistava esimerkki sellaisesta kissasta. Tuskin naaras tulisi koskaan olemaan hyödyksi Eloklaanille, sen verran outo oppilas oli. Talvikkitakku ei kuitenkaan ollut tuonut ajatuksiaan ilmi, sillä hän halusi jo takaisin soturiksi. Salviakatseen holhouksessa oleminen oli naaraasta jo hurjan tylsää. Katsellessaan aukiolla leikkiviä pentuja naaraan sydäntä kouraisi. Hänellä ja Kuutamolaineellakin oli ollut tapana painia. Tai ainakin naaraalla oli ollut tapana hypätä Kuutamolaineen päälle ja aloittaa painileikki. Talvikkitakku ei voinut olla miettimättä oliko hänellä Virnakukan kanssa samanlaisia perinteitä. Naaraan sisäinen ääni huusi häntä kääntämään katseensa pois pennuista ja lopettamaan itsensä kiusaamisen. Naaraan katse viipyili vielä hetken pentujen touhuissa, kunnes huokaisun saattelemana hän käänsi katseensa pois. ‘Minun pitäisi todellakin ryhdistäytyä’, naaraskissa ajatteli. Talvikkitakkua harmitti ja hävetti oma käytöksensä, mutta hän ylpeyden nieleminen tuntui yhtä tappavalta, kuin kuolonmarjat. Jos hän nielisi sen, hän menettäisi kaiken mitä hänellä oli. Tuore oppilas, Sielutassu suki turkkiaan innostuneen oloisena ja punaturkkinen väläytti oppilaalle leikkisän hymyn. Talvikkitakku muisti kuulleensa Tupsutassun kertovan mustavalkoisen oppilaan olevan aika seikkailumielinen. Se väläytti Talvikkitakun päähän valon, nyt hän keksi mitä hän tekisi!
“Tiesitkö, että minä olen ollut erakko?” Sielutassun kiinnostuminen heräsi ja naaraskissa kallisti päätään uteliaana. “Minä olen nähnyt melkein kaiken. Se oli oikeastaan aika todella siistiä. Voin kertoa sinulle lisää, jos tarjoat auttavan tassusi siivoamishommiin?”

//Sielu?

Kerroin Kehräpennulle kuningattarien, klaaninvanhimpien ja pentujen syövän ensin ja pentu rauhoittui hieman. Hän näytti silti hiukan syylliseltä ottaessaan hiiren tuoresaaliskasasta. Lupasin kertoa soturilaista ja Tähtiklaanista lisää, kun olisimme syöneet. Katsoin huvittuneena, kun pentu melkein kompasteli suussaan olevan hiiren häntään. Ohjasin pennun pentutarhan edustalle, jossa saisimme syödä rauhassa ja katsella leiriä. Istuuduttuamme loin lyhyen katseen taaksemme tuoresaaliskasaan. Se oli hyvin pieni verrattuna viherlehteen, mutta lehtikato oli tuloillaan. Toivoin, että seuraava lehtikato kohtelisi meitä hyvin.
“Hyvää!” Kehräpentu kiljaisi iloisesti haukattuaan palan hiirestä. Napsahdin takaisin todellisuuteen ja kehräsin.
“Eikö olekin?” sanoin ja haukkasin itsekin pienen palan. En kuitenkaan tuntenut oloani yhtä oikeutetuksi ruokaan kuin muut kuningattaret olivat, koska enhän minä edes imettänyt Kehräpentua. Hän oli jo tarpeeksi vanha syömään ruokaa ja sitä paitsi en ollut edes synnyttänyt häntä! Voisinko edes kutsua itseni Kehräpennun emoksi? Mitäköhän Jänötassu tykkäsi minun uudesta tyttärestäni? Työnsin ajatuksia pois ja katsoin taas hopeaturkkista pienokaista. Hän keskittyi syömään.
“Odota vain, kun pääset maistamaan kalaa”, naukaisin hymyillen ja Kehräpentu kiinnostui heti. Hän oli niin suloinen, kun innostui asioista noin kovasti. Muistutti itseäni pienempänä. Minä en jättäisi häntä orvoksi kuten omat vanhempani olivat tehneet, enkä antaisi hänen parhaan ystävänsä kuolla tai pentuaikaisen ystävänsä pakottaa häntä kontrolloivaan suhteeseen.
“Mistä kalaa saadaan?” Kehräpentu kysyi. Hymyilin.
“Joesta. Eloklaanin reviiri on täynnä niitä. Kalat elävät veden alla ja eloklaanilaiset saalistavat niitä. Eloklaanissa myös opetetaan oppilaita uimaan”, kerroin pennulle.

//Kehrä?

“Oliko sinullakin mestari?” kysyin emolta katsellen tätä suurilla, oransseilla silmilläni.
“Oli, minun entisen mestarini nimi on Hiilihammas. Hän sattuu olemaan myös minun isosiäni, joten on sinullekkin sukua”, tässä vaiheessa katseeni alkoi taas kiertää leiriä. “Pitääpä pistää muistiin, että esittelen teidät toisillenne. Hiilihammas on varmasti iloinen perheenlisäyksestä.”
En ollut varma kenelle emo sen sanoi, mutta mielenkiintoni oli jo seuraavassa asiassa. Mietin vain, miten pystyisin muistamaaan kaikkien nimet. Kaikki kuulemani nimet pyörivät päässäni sitä mukaa kun yritin pitää ne muistissani. Perhopuron, emoni nimen, nyt ainakin muistaisin, mutta muiden nimiä piti pyörittää mielessä, etten unohtaisi niitä. Leimusilmä, Kimalaistoive, Pörriäispentu, Puropentu, Solapentu, Sielupentu, Nokkospilvi, Hellepentu, Ahvenpentu, Mesitähti, Hiilihammas… ja oli varmasti hurjasti muitakin kissoja, sillä emo oli sanonut että leirissä asui tosi paljon kissoja. Miten ikinä voisin muistaa kaikkien nimiä? Yhtäkkiä leirin sisäänkäynnistä tassutteli kissoja. Vilkaisin emoa nähdäkseni, pitikö naaras heitä uhkana, mutta ei, joten he luultavasti olivat Eloklaanin jäseniä.
“Mitä nuo tekevät?” kysyin Perhopurolta, silmieni yhä seuraten kissoja, jotka tiputtivat suustaan roikkuvat saaliit saaliiden kasaan.
“He tulivat juuri reviiriltä saalistuspartiosta. Niitä järjestetään usein, jotta koko leiri saadaan ruokittua. Haluatko hakea jotain syötävää tuolta tuoresaaliskasasta? Sinulla on varmaankin jo nälkä”, emo sanoi ja osoitti kasaa. Nyökkäsin hieman.
“Mutta voimmeko me vain ottaa sieltä syötävää?” kysyin. Jos muiden piti tehdä asioita ruokansa eteen, oliko se reilua että me vain saimee ottaa sitä tekemättä mitään?
“Saamme, sillä soturilaissa sanotaan että pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat on ruokittava ensin. Kerron sinulle soturilaista ja Tähtiklaanista lisää myöhemmin, kun olemme syöneet”, emo sanoi ja nousin tassuilleni ja tassuttelin saaliskasan luokse. Tutkiskelin saaliita päätäni kallistellen, ja nappasin lopulta pikkunisäkkään, hiiren tai päästäisen. Emo nyökkäsi hymillen.
“Mennäänkö syömään sitä tuonne pentutarhan edustalle?” emo kysyi, ja nyökkäsin hiiri suussani roikkuen. Kävelin penrutarhalle leuka pystyssä, etten olisi kompastunut hiiren häntään. Laskin pikkunisäkkään maahan ja haukkasin siitä palan. Mehukas, hyvä maku levisi suuhuni ja lipaisin huuliani.
“Hyvää!” huudahdin ja vesi nousi suuhuni.

//Perho? <3

Katselin Hellepennun viereltä, miten Tupsutassu ja Kiurutassu kantoivat suuria tuppoja sammalta mukanaan Mesitähden pesään. Olin vaikuttunut siitä, kuinka sammalet eivät osuneet kertaakaan maahan oppilaiden kuljettaessa niitä. He olivat käärineet kantamuksensa taidokkaasti rullalle niin, että saattoivat kantaa ne siisteinä paketteina perille.
Tuhahdin itsekseni ja pyyhkäisin tassullani sammalhippusia vähemmäksi viiksikarvoistani. Minä ja Hellepentu olimme hoitaneet oman osuutemme kuin oikeat soturit. Se ei ollut siistiä tai tyylikästä, mutta hei - eivät olleet soturitkaan. He olivat karskeja ja rankkoja ja eeppisiä. Metsien pelätyimpiä taistelijoita!
“Ja me teimme sen paljon paremmin kuin kukaan muu olisi koskaan voinut tehdä”, yhdyin Hellepennun ylistyspuheeseen suuresta saavutuksestamme. Pesätoveri virnisti minulle väsyneesti, ja samassa tunsin haukotuksen repivän omia leukojanikin erilleen. Kylläpä siivotessa oli ruvennut ramaisemaan…
“Lepuutan silmiäni ihan pikkuhetken”, mutisin puoliääneen ja vedin käpälät alleni. Tunsin Hellepennunkin ottavan rennomman asennon vieressäni, ja kohta me vedimme hirsiä toisiimme nojaten.

“Näytät ihan uunolta.” Hellepentu kiemurteli Nokkospilven otteessa, kun kuningatar yritti pestä hänen korvantaustojaan. Minä istuin vähän matkan päässä härnäämässä parasta ystävääni, jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä kohtalonsa.
“Aijaa? No sinä näytät sitten ihan tomppelilta”, Hellepentu napautti takaisin ja näytti kieltään. Nokkospilvi huokaisi hänen yläpuolellaan, jupisten sen jälkeen hiljaisen rukouksen Tähtiklaanille.
“Tämä on suuri päivänne”, kuningatar maukui pojalleen, “koettakaa nyt käyttäytyä.”
Minusta se oli ihan epäreilua. Siis se, että Hellepennusta ja Ahvenpennusta tulisi oppilaita ennen minua. Jopa se nyhverö Kärpäspentu oli päässyt jo -tassuksi vähän aikaa sitten. Olimme olleet Hellepennun kanssa ihan varmoja, että hän olisi jäänyt pentutarhalle koko loppuiäkseen, koska tuntui olevan meitä kaikkia muita jäljessä. Tämä oli suuri vääryys, jota en suostunut nielemään!
Käänsin myrtyneenä katseeni Ahvenpentuun, joka katseli minua Nokkospilven toiselta puolelta. Sinikilpikonnakuvioisen naaraan turkki oli jo suittu siistiksi, ja hän seurasi hiljaa sivusta veljensä pesutoimenpidettä. Naaraan vihreä katse sattui kuitenkin osumaan minuun juuri sillä hetkellä, kun tuijotin häntä. Käänsin äkkiä katseeni toisaalle ja niiskautin nenääni muka välinpitämättömästi. Saatoin yhä tuntea hänen silmänsä turkillani.
“Miltä näytän?” Hellepentu pomppi eteeni karvat ojennettuina. Hänen naamansa suorastaan hehkui innostuksesta, ja tunsin pienen kateuden iskevän jälleen. Se muutti kuitenkin nopeasti muotoaan harmistumiseksi - olisin halunnut päästä oppilaiksi samaan aikaan Hellepennun kanssa. Me teimme nykyisin kaiken yhdessä, kuin veljekset konsanaan, joten tuntui haljulta, että nimityksemme olisivat eriaikaan.
“Näytät ihan soturilta”, hymyilin Hellepennulle aidosti ja tuuppasin tätä lapaan. “Muista sitten jättää minullekin kuolonklaanilaisia mäiskittäväksi, jookos?”

//Helle-broo?? B-)))

Olin aurinkohuipun saalistuspartiossa. Yleensä viihdyin partioissa, mutta nyt kaipasin takaisin leiriin Käärmekullan rinnalle. Halusin olla tämän kanssa ja pitää tytärtämme silmällä. Rakkauteni tytärtämme kohtaan oli kasvanut järjettömän paljon, kun hän oli päättänyt alkaa puhumaan. En enää tuntenut oloani tyhmäksi ja epäonnistuneeksi isäksi, sillä Kärpästassu oli vihdoin normaali - ja oppilas. Havahduin ajatuksistani, kun Tuikelintu tervehti minua ja höpötti jotain säästä. Olin toisen kanssa samaa mieltä kauniista päivästä. Aurinko paistoi päällemme pitkästä aikaa eikä siinä ollut valittamista. Tervehdin naarasta takaisin. Sitten Tuikelintu otti puheeksi Kärpästassun ja Kallahämyn.
“Olen valtavan ylpeä Kärpästassusta. Hänestä tulee vielä hieno soturi”, sanoin hymyillen ja vilkaisin Tuikelintua pikaisesti. Soturi nyökytteli.
“Ihan varmasti”, tuo vastasi iloisesti.
Keskityin taas hetkeksi ympäristöön ja saalistamiseen, mutta en keksinyt ilmasta yhtäkään tuoretta hajujälkeä.
“Olen varma, että metsäneläimet yrittävät näännyttää meidät nälkään jo ennen lehtikatoa”, totesin huokaisten turhautuneesti. Ei tästä saalistuspartiosta tulisi mitään, jos emme löytäisi saalista. Katselin puita, kun partio tallusti aluskasvillisuudesta esiin aukeammalle polulle.

//Tuike?

Esittelin Kehräpennulle pentutarhan asukit sekä leirin ja sen pesät. Pienen naaraan silmät katselivat suurina ympäristöään tutkiskellen. Hymyilin.
“Sitten kun olet kuusi kuuta vanha, Mesitähti tekee sinusta oppilaan. Sitten et asu enää minun kanssani pentutarhalla vaan tuolla oppilaiden pesässä. Sinulle määrätään oma mestari ja harjoittelet, kunnes pääset soturiksi”, kerroin. Kehräpennun olisi hyvä tietää etukäteen klaanin tavoista.
“Oliko sinullakin mestari?” pentu kysyi kääntyen minua kohti.
“Oli, minun entisen mestarini nimi on Hiilihammas. Hän sattuu myös oleman isoisäni, joten on sinullekin sukua. Pitääpä pistää muistiin, että esittelen teidät toisillenne. Hiilihammas on varmasti iloinen perheenlisäyksestä”, totesin enemmän itselleni kuin Kehräpennulle, mutta hän ei muutenkaan näyttänyt kauhean kiinnostuneesti kuuntelevan. Hänen silmänsä olivat nimittäin kiinnittyneet leirin sisäänkäynnistä aukiolle tupsahtaneita saalistuspartiolaisia.
“Mitä nuo tekevät?” Kehräpentu kysyi taas. Hän olikin oikein utelias. Pidin uteliaista kissoista.
“He tulivat juuri reviiriltä saalistuspartiosta. Niitä järjestetään usein, jotta koko leiri saadaan ruokittua. Haluatko hakea jotain syötävää tuolta tuoresaaliskasasta? Sinulla on varmaankin jo nälkä.”

//Kehrä?

Hellepentu purskahti hyväntahtoiseen nauruun. Jos Kimalaistoive olisi kuullut tuon, Pörriäispentu olisi joutunut varmasti pesään arestiin. “Voihan ketunläjät!” Kollipentu makusteli sanaa mikä tuntui samaan aikaan voimakkaalta ja kirpeältä. Hellepentu virnisti. Jos Lieskakajo olisi kuullut poikansa sanat, hän olisi korkeintaan vain torunut leikkisästi. Nokkospilvi taas… Hellepentu nielaisi ja värähti. Hän ei halunnut ottaa asiasta selvää!
“Isi sanoi kerran ketunläjät ja Nokkospilvi suuttui hurjasti, kun olimme Ahvenpennun kanssa kuulemassa”, punaturkkinen kollikissa hihitti ja kiskoi sammalia mahdollisimman suurella voimalla eteenpäin. Sammal myöntyi Hellepennun tahtoon vasta, kun kolli pisti kaiken voimansa peliin. Hellepentu vilkaisi Pörriäispentuun, joka virnisti hieman hengästyneenä. Hänen toverinsakin oli saanut kesytettyä sammalet.
“Huh. Onneksi me olemme Eloklaanin voimakkaimmat kollit.” No, he olivat ainakin melkein.. Hellepentu oli nähnyt toverinsa isän siirtelevän oksia mihin muut kissat eivät olleet edes koskeneet. Vaikuttavaa.
Lopulta sammaleet olivat siirretty ja viety muiden moskien joukkoon. Hellepentu ei voinut pidätellä itseään, vaan hän kulki rinta rottingilla, pää korkealla ja häntä sitäkin korkealla. “Olipahan päivä! Emo ei taatusti usko korviaan”, Hellepentu huohotti jo väsyneenä ja sai vastaukseksi muutaman nyökkäyksen. Hellepennun jalat tärisivät väsymyksestä ja kolli meinasi lysähtää siihen paikkaan. Hän ei siltikään vaihtaisi Eloklaanin siivouspartiossa toimimista mihinkään! Kollin turkki oli täynnä pieniä sammalhippusia ja se oli hieman jokaisesta kohdasta mennyt sotkuun. Siistiä, Hellepentu ajatteli katsellessaan turkkiaan. Soturien turkit eivät olleet siistejä. Ei ainakaan sellaisten oikeiden, Lieskakajon kaltaisten soturien turkit. Hellepentu pyllähti Pörriäispennun viereen ja katsoi toiseen tyytyväisenä.
“Me teimme sen, teimme jotain mitä kukaan muu ei ole tehnyt koskaan aikaisemmin!” Enempää sanoja Hellepennun suusta ei yksinkertaisesti tullut. Kollin pienet jalat olivat pitäneet pennun liikkeessä koko päivän ja pennun kroppa uhkaili sanovansa sopimuksensa hetkenä minä hyvänsä irti.

//Pörri? ( ͡° ل͜ ͡°)

Toljotin sammalhippusta, jolla Hellepentu oli nakannut minua. Silmäni kaventuivat viiruiksi siirtäessäni hitaasti katseeni takaisin ystävääni. Oliko tämä haaste? Hellepentu varmaankin ajatteli, että olin liian nössö maistamaan Mesitähden takamuksen alla marinoituneita sammalia. Hah! Miten väärässä hän olikaan. Minä olin tämän klaanin urhein soturi, ja olisin uskaltanut syödä vaikka kettua!
“Pyh, uskallanpas!” mulkaisin virnuilevaa Hellepentua ja nappasin sammalen kynsiini. Nostin sitä ylöspäin kuononi eteen. Nuuhkaistessani sitä vesi kihosi silmiini. Vilkaisin Hellepentua, joka tapitti minua odottavan näköisenä. En voisi jänistää nyt.
Olisi ollut ihan liian nynnyä vain koskettaa sammalta kielen kärjellä. Hellepentu olisi saanut tilaisuuden kuittailla sillä minulle vielä jälkeenkin päin. En halunnut suoda hänelle sitä ivaamisen iloa. Niinpä minä tein jotain sellaista, mitä kolli ei olisi osannut odottaa…
Avasin suuni ammolleen ja survoin löyhkäävän sammaleen sisään. Irvistelin kitkerän maun levitessäni kielelleni ja pakotin itseni nielaisemaan kuivat, väljähtäneet hippuset alas.
Hellepennun silmät olivat aivan ymmyrkäiset. Hän katsoi minua vähän aikaa ihan hiljaa, ennen kuin tokaisi: “Veli, ei sinun olisi tarvinnut niellä sitä. Tuo oli aika ällöä.”

Olimme lopulta löytäneet paremman makuisen tavan siirtää päällikön vanhat makuualuset ulos pesästä. Se ei tosiaankaan ollut nopein tapa, mutta se tuntui toimivan.
Puuskutin puskiessani paksua sammalmyttyä ylämäkeen kohti pesän suuta. Hellepentu oli pedin toisella puolella ja kiskoi sitä takaperin oviaukolle.
“Enää vähän matkaa!” Hellepentu huikkasi hengästyneen kuuloisesti.
Pinnistin voimieni takaa, mutta takajalkani petti altani rasituksesta ja lysähdin maahan. “Voi hiirenpapanat!” äyskäisin kiukustuneena. Sitten luimistin korviani vähän nolona. Onneksi Kimalaistoive ei ollut ollut kuulemassa tuota! Emo olisi antanut ympäri korvien, jos olisi kuullut minun noituvan tuolla tavalla.

//Helle? (⁠ ͝⁠°⁠ ͜⁠ʖ͡⁠°⁠)⁠ᕤ

Aamuauringon iloiset ja häikäisevät säteet loivat kauniita piiroksia Tuikelinnun turkille. Naaras oli herännyt tapansa mukaansa ennen aurinkoa ja aloittanut päivän omilla, itsenäisillä harjoituksillaan. Soturiaikojensa alusta asti naaraalla oli ollut tapana harjoitella lähes päivittäin jotain ja yleensä Tuikelinnun harjoitukset tapahtuivat ennen auringonnousua. Joskus naaras pyysi mukaansa muita kissoja, joskus hän viihtyi yksikseen. Tuikelinnusta ei koskaan tiennyt! Hän rakasti seuraa, mutta muut kissat arvostivat myös nukkumista. Naaraan viikset värähtivät.
Heti harjoitusten jälkeen Tuikelintu oli määrätty saalistuspartioon, jonka johtajana toimi Mehiläislento ja muina jäseninä oli Kuuhohde, Sädesäihke ja olipa Lieskakajon tuorein oppilas, Kiurutassukin päässyt mukaan partioimaan. Tuikelintu katseli ympärilleen ja yritti löytää katseellaan töpöhäntäisiä, pitkäkorvaisia ja mahdottoman nopeita eläimiä. Muut saaliit pääsivät yleensä karkaamaan Tuikelinnun käpälistä, mutta jäniksiä hän sai aina tasaisin väliajoin kiinni. Naaraskissan vatsa päästi pienen, mutta vaativan äänen. Tuikelintu oli jo aamulla taistellessa puita ja kiviä vastaan kuluttanut energiaa pienen kissalauman edestä. Tuoresaaliskasan koolla ei kuitenkaan voitu kehuskella, joten naaras ei ollut hakenut itselleen mitään syötävää. Metsä oli saanut kissat hiljenemään eikä kukaan kissoista päästänyt pihaustakaan. Se oli naaraasta tylsää! Partiointi oli vähintään toiseksi - ellei jopa paras - paras tapa tutustua klaanitovereihinsa. Tuikelinnun pää käännähti oikealle ja heti ensimmäisenä hänen katseeseensa osui Sädesäihke.
“Hei, Sädesäihke!” Tuikelintu tervehti oranssiturkkista kollia ja väläytti tuolle ystävällisen, leveän hymyn. “Kaunis sää tänään. Metsä ei ole enää loistossaan, mutta ehkä pian lumi valaisee koko metsän.”
Joka aamu naaraskissa säntäsi äkkiä aukiolle ja toivoi käpäliensä koskettavan lunta. Mutta tähän asti hänen käpälänsä olivat koskettaneet vain korkeintaan märkää maata. Tylsää!
“Hei, Tuikelintu”, Sädesäihke naukaisi ja nyökkäsi ystävällisesti.
“Sinullahan on tytär, Kärpästassu, eikö vain? Varmasti hienoa, että hän on jo oppilas. Kallahämy on varmasti mainio mestari”, Tuikelintu naukui ja luetteli nimiä, kuin vettä vain. Naaraan nimi-ja kasvomuisti oli ilmiömäinen. Hän painoi mieleensä jatkuvasti yksityiskohtia muista kissoista ja hänen oli hyvin helppo muistaa klaanitoveriensa suhteet.

//Säde?

“Leimusilmällä, klaanin parantajalla, on varmasti jotain pääkipuun. Kysyn häneltä ja voimme sitten mennä pentutarhaan unille, näytät väsyneltä”, naaras naukui ja nousi hitaasti ylös. Huomasin valkomustakirjavan kollin vasta kun uusi emoni kysyi häneltä yrttejä. Katselin kollia räpytellen silmiäni ja käänsin päätäni sitten poispäin. Emo laski jonkun lehtinyytin sammalympyrän eteen ja se avautui siististi eteeni.
“Kehräpentu, tässä on vähän yrttejä, jotka tekevät olostasi paremman”, emo naukui ja jatkoi “Tuo siemen auttaa sinua nukkumaan.”
Nyrpistin nenääni hiukan. Yrtit tuoksuivat hyvältä, mutta pieni epäilys kaihersi minua silti. Mutta toisaalta, emo luotti kolliin, jota oli kutsunut Leimusilmäksi. Joten minäkin varmasti voisin. Söin lehdet ja siemenen ja pureskelin ne, epäröin vielä hetken ja sitten nielaisin ne tottelevaisesti. Ruskea naaras hymyili tyytyväisenä ja nyökkäsi.
“Noniin,pistetäämpäs menoksi”, emo sanoi ja auttoi minut hellästi ylös. Nousin haparoiden ja otin pari hieman horjuvaa askelta ennenkuin sain taas tuntumaa kävelemiseen ja tassuttelimme ulos pesästä ja haukoin henkeä. Se paikka oli niin ihmeellinen ja upea.
“Meidän leirissämme asuu todella paljon kissoja. Voin kertoa heistä sinulle aamulla. Sinulla on paljon opittavaa”, emo sanoi ja ohjasi minut pesään, joka tuoksui lämmöltä ja maidolta ja suoraan tyhjälle makuualuselle. Katselin muita pentuja ja heidän emojaan kinnostuneena.
“Sinä tulet saamaan täältä paljon ystäviä”, emo lupasi ja käperryin tätä vasten sammalpedillä. Suljin silmäni ja nukahdin miltei heti.

—------------------------------------------------------

Avasin silmäni auringonvalon tunkeutuessa luomieni läpi. Perhopuro makasi vieressäni, ottoemoni oli kertonut eilen illalla nimensä. Perhopuro oli minusta todella kaunis nimi. Tökin häntä pienellä tassullani. Naaras avasi silmänsä.
“Mitä nyt, pikkuinen?” emo kysyi lempeästi.
“Sinä lupasit esitellä minulle klaania aamulla. Nyt on aamu”, sanoin jo huomattavasti pirteämpänä kuin eilen. Perhopuro haukotteli hieman ja nyökkäsi sitten. Emo nousi istumaan ja osoitti tassullaan ruskeaa naarasta, jonka pesässä nukkui neljä pentua.
“Hän on Kimalaistoive, hyvin mukava kuningatar ja hänen pentunsa ovat Pörriäispentu, Puropentu ja Solapentu”, naaras kuiskutti korvaani ja osoitti pennut kertoasseen heidän nimiään. “Ja tuo musta pentu on Sielupentu, hän on orpo ja Kimalaistoive hoitaa häntä.” Nyökkäsin ymmärrykseni merkiksi, mutta sitten katseeni osui naaraan toiseen etujalkaan. Tai siis siihen paikkaan, jossa toisen etujalan olisi kuulunut olla.
“Miksi Kimalaistoiveella ei ole toista etujalkaa?” kysyin hiljaa. Emo katsahti minuun.
“Hän syntyi ilman sitä, mutta älä jooko kysy siitä häneltä tai kyseenalaista sitä. Se on epäköhteliaista”, Perhopuro sanoi, ja minä nyökkäsin. Miksi minä kysyisin? Tai ainakaan kyseenalastaisin.
“Hyvä. Hän-”, emo osoitti ruskeavalkoista naarasta, “- on Nokkospilvi, ja hän on Hellepennun ja Ahvenpennun emo”, naaras sanoi ja minä hymyilin.
“Tahdon mennä tuonne uloskin”, sanoin ja nyökkäsin kohti aukiota. Emo epäröi hetken mutta nyökkäsi sitten hymyillen.
“Mennään vain, mutta ei herätetä muita”, emo sanoi hiljaa ja hiipi ulos, ja minä menin perässä. Pysähdyimme suurinpiirtein keskelle leiriä. Naaras nyökkäsi kohti litteää suurta kiveä.
“Tuo on litteäkivi, sieltä päällikkömme Mesitähti ilmoittaa asiansa - kas sieltä hän tuleekin”, emo sanoi, ja litteäkiveltä tassutteli valkoinen kolli kullanruskeilla yksityiskohdilla.
Emo esiteli myös kaikki muut pesät.

//Perho :D

Kujekulta heittäytyi selälleen nauramaan ja vetäisi vielä Hilehuurteenkin mukaansa routaiseen maahan nauramaan. Selällään oli hauska olla. Kun päätä taivutti vielä hieman takaviistoon, koko maailma tuntui heiluvan erityisen paljon. Johtuikohan se missankintuista vai oliko ilmassa jotain pyörryttävää?
“Pitäisiköhän meidän nyt lähteä, että he eivät tajua, että me olemme tämän jekun takana?” Hilehuurre kysyi ystävältään, kuka pudisteli päätään. Naaras oli varma, että kenelläkään leirissä olevalla kissalla ei ollut mitään hajua siitä mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Miten heillä voisi olla, kun Hilehuurteella tai Kujekullallakaan ei ollut sitä aavistusta?
“Ei, älä nyt hättäile, minulla on kikkoja. Eivät he tule tajuamaan mitään!!” Naurunremakka oli jo ehtinyt laantua ja Kujekullan päähän oli ilmestynyt kaikenlaisia ideoita ja kikkoja. Kujekulta kampesi itsensä ylös ja katseli ympärilleen. Naaraskissa vieritti tuoresaaliskasasta muutaman papanan ja työnsi ne Hilehuurteen käpäliin. Eloklaanilainen soturi virnisti leikkisästi ja osoitti papanoita.
“Ett usskalla syödä noita tuosta maasta”, Kujekulta vakavoitui tilanteeseen nähden yllättävän vakavaksi ja nyökkäsi papanoita kohtaan. Ei Hilehuurre voinut olla nössö, eihän se edes ollut hänen nimensä! Hieman naaraan pettymykseksi Hilehuurre kuitenkin katsoi papanoita, kuin ne olisivat olleet variksenruokaa. No, ehkä varikset söivätkin niitä, ei Kujekulta tiennyt. Oikeastaan tässä hetkessä naaras ei tuntunut tietävän omaa nimeään tai asemaansa Eloklaanissa. Oikeastaan, mikä Eloklaani edes oli? No, ei sillä nyt ollut hirveästi väliä.
“Hyi, en.”
“Nössssö.”

//Hile? XD anteeksi tässä mikään ei käynyt järkeen..

Silitin pennun päätä, kun tämä kertoi ettei häntä koskenut muualle kuin päähän vain hiukan.
“Leimusilmällä, klaanin parantajalla, on varmasti jotain pääkipuun. Kysyn häneltä ja voimme sitten mennä pentutarhaan unille, näytät väsyneltä”, sanoin ja nousin hitaasti ylös. Liikuin pennusta irti varovasti kuin lämpöni mukana veisin myös pennun elämän tai hengen hänestä. Kehräpentu kuitenkin näytti ihan hyvin voivalta, vaikka olinkin jo kauempana.
“Kehräpennulla on hieman päänsärkyä. Onko sinulla jotain siihen?” kysyin Leimusilmältä, joka puuhasteli yrttien parissa.
“Vadelman lehden pitäisi auttaa. Anna hänelle kaksi ja sujautan mukaan yhden unikonsiemenen niin hän saa kunnolla levätyksi”, Leimusilmä sanoi ja kääri kaiken yhden lehden sisään. Kiitin parantajakollia ja nappasin lehtikäärön suuhuni. Annoin sen avautua makuusijan eteen.
“Kehräpentu, tässä on vähän yrttejä, jotka tekevät olostasi paremman. Tuo siemen auttaa sinua nukkumaan”, kerroin pennulle, “Nappaa ne suuhusi.”
Kehräpentu epäröi hetken, mutta pureskeli sitten vadelman lehdet sekä unikon siemenen suihinsa. Nyökyttelin rohkaisevasti ja autoin sitten naaraspennun hitaasti pystyyn nenälläni töytäisemällä hyvin hellästi.
“Noniin, pistetään menoksi”, sanoin ja pidin häntäni kokoajan suojellen pennun lähellä. Kehräpentu tassutti minun lähelläni ulos pesästä. Leiri oli hiljainen, mutta siellä riitti silti Kehräpennulle paljon katseltavaa.
“Meidän leirissämme asuu todella paljon kissoja. Voin kertoa heistä sinulle aamulla. Sinulla on paljon opittavaa”, sanoin kävellessämme kohti pentutarhaa rauhallista tahtia. En halunnut hoputtaa Kehräpentua. Halusin, että hän tunsi olonsa mukavaksi ja turvalliseksi. Katselin pientä hopeanväristä pentua. Hänestä kasvaisi hieno soturi. Tiesin sen. Ja vaikka hän itse päättäisi ryhtyä vaikka parantajaksi tai keksisi itse itselleen oman roolin klaaniin tukisin häntä ihan kaikessa. Olin nyt tämän emo. Minä pitäisin tästä huolta. Astuimme sisään pentutarhaan, jossa oli yksi tyhjä valmiiksi tehty pesä aina valmiina. Ohitimme muita kuningattaria ja pentuja.
“Sinä tulet saamaan täältä paljon ystäviä”, kuiskasin pennulle hiljaa. En herättäisi muita turhaan.

//Kehrä?

Katselin vanhempaa naarasta silmiäni räpytellen.
“Tärkeintä on nyt se, että olet turvassa. Tämä on nyt kotisi, kutsumme sitä Eloklaaniksi”, naaras kehräsi lämpimästi vastaukseksi kysymykseeni. Eloklaani… makustelin sanaa mielessäni. Se kuulosti hyvältä. Varmasti tulisin viihtymään. Luultavasti.
“Tiedätkö nimeäsi?” kissa kysyi lempeästi. Aloin miettiä. Oliko minulla nimeä? En muistanut mitään sitä kauemmaksi kuin että olin herännyt täällä. Sitä ennen kaikki oli pimeää. Pudistin hieman päätäni.
"En taida. Onko minulla nimeä?" kysyin hiljaa, ääneni ei kuulunut ihan täydellisesti vielä mutta se johtui myös siitä, että minua jännitti vielä näiden uusien kissojen seura.
“Ajattelin, että Kehräpentu sopisi sinulle”, naaras sanoi lempeästi. Päätin, että tämä kissa olisi emoni tästä lähtien. Ihan sama vaikka hän ei olisikaan oikeasti emoni, mutta kaipasin emoa ja tämä naaras vaikutti hyvin emolliselta ja siltä että oli jo ottanut minut pennukseen, joten hän olisi loistava emo. "Koskeeko sinua mihinkään?" emo kysyi hymyillen. Katselin tassujani ja kirjavaa turkkiani. Takaraivossani tykytti, mutta muuten en tuntenut kipua, joten pudistin päätäni.
"Ei, paitsi vähän takaraivoon mutta ei muuten", maukuisin ja annoin pienen, kainon hymyn nousta huulilleni.

//Perho :D

//Varpulaulu näkee näkyjä, tarinassa esiintyvät kuolleet kissat johtuvat siitä//

Kävelin aukiolla. Oli keskiyö ja kuuhuippu. Olin juuri tullut parantajan pesästä, jonne olin vienyt Perhopuron ja hänen löytämänsä pennun. Nyt kuitenkin aukiolla jokin tuntui vetävän minua puoleensa. Katsoin, kun soturien pesästä tassutti kissa, jonka turkki oli harvinaisen tutun näköinen. Kissa katseli eteensä, mutta pysähtyi ja loi vihreän katseensa sitten minuun. Tunnistin emon kasvot ja turkin ja loikin oitis hänen luokseen. Haistelin emon turkkia ja hän katsoi minuun rakastavasti. Olin juuri avaamassa suuni, kun emon keho alkoi väreillä. Se vavahteli ja kuunvalo täytti sen silmät. Sen turkista alkoi säteillä valoa ja se nousi värähdellen ilmaan. Pian se tärähteli ilmassa loistaen hyvin kirkasta valoa kaikkialle. Vinkaisin, kun valo särki silmiäni ja tunkeutui sisälleni pyöriväksi kauhun sekasotkuksi. Pyörremyrsky käänsi ja sekoitti kaiken sisälläni. Se heitti jokaisen sisäelimeni väärinpäin ja laittoi minut raapimaan maata kynsilläni. Emo ei ollut enää edessäni, kun yritin nostaa päätäni. Yhtäkkiä kaksi kissaa hyökkäsi kimppuuni molemmilta puolilta.
“Olet tyhmä! Olet hyödytön!” kissojen vääristyneet äänet kaikuivat korvissani, “Olet hullu! Olet heikko!”
Värisin ja laskeuduin iskujen ja sanojen voimasta maahan. Kynnet lävistivät turkkini aivan kuin kimpussani olleet kissat olisivat yrittäneet repiä turkkini päältäni. Kiljahdin ja rimpuilin eroon kissoista. Minun olisi etsittävä apua. Mustikkapyörre. Mustikkapyörre auttaisi. En voisi rasittaa Kortetuiketta kääntymällä taas hänen puoleensa. Ravistelin hyökkääjät irti turkistani ja vilkaisin nopeasti heihin. Emo ja isä. Sydäntäni särki. Olin täysi typerys. Rämmin jaloilleni ja juoksin takaisin parantajan pesään.
“Mustikkapyörre! Herää, herää!! Mustikkapyörre!” huusin ravistellen naarasta rajusti. Päässäni pyöri aivan kamalan kovaa ja tuntui, että hyökkääjät olivat minun pääni sisällä takomassa sitä sisältä päin.
“Mustikkapyörre!!” huusin kovempaa, “Kuusihäntä… Kuusihäntä ja Lehtomyrsky!! He… kävivät kimppuuni!”

//Mustikka?

Hellepennun rinnan täytti ylpeys ja itsevarmuus, kun Mesitähden pesän edustalla hääräilleet oppilaat olivat säikähtäneet heitä. Niin heidän kuuluikin! Pian heistä tulisi oppilaita ja sitten he hallitsisivat koko oppilaiden pesää. Hellepentu oli jo mielessään suunnitellut miten he Pörriäispennun kanssa valikoisivat koko pesän lämpimimmät ja parhaimmat nukkumapaikat. Heidän pitäisi vain käydä katsomassa millainen tarjonta pesässä oli, mitkä olisivat ne parhaat paikat nukkua! Hellepentu antoi toverinsa puhua kerta kolli oli jo aloittanut. Hyvä!, Hellepentu ajatteli Pörriäispennun näyttäessä Tupsutassulle ja Kiurutassulle heidän paikkansa.
“Oikeasti Mesitähti määräsi heidät vain meidän apureiksi. Että meidän ei tarvitsisi tehdä sellaisia tylsiä juttuja tai käydä parantajanpesässä. Siellä lemuaa!” Hellepentu nyrpisti nenäänsä. Onneksi hänen ei tarvitsisi koskaan astua parantajanpesään, koska Hellepentu oli päättänyt, että hän ei koskaan nappaisi lehtikadon viheliäisintäkään yskää saatika häviäisi taistelua. Hän oli syntynyt voittamaan.
Tabbykuvioinen virnisti ystävänsä sanoille ja nyökäytti. Sitten he kääntyivät taas oppilaiden puoleen ketkä myöntyivät hakemaan uusia sammalia. Hah! Hellepentu oli heti huomannut, että nuo kaksi olisivat hyvinkin helposti ohjattavissa. Hellepentu ei muistanut kumpi heistä oli Kiurutassu ja kumpi Tupsutassu, mutta kolli oletti hapsuturkkista kutsuttavan Tupsutassuksi. Ainakin kollin turkissa oli siellä täällä pieniä tupsuja. Olikohan kolli menettänyt turkkinsa taistelussa? Siistiä! Mutta kun punaturkkisen pennun katse osui Tupsutassun omaan, hänen pieneksi liekiksi syttynyt into sammui. Ilmeestä päätellen kolli oli varmaankin vain hävinnyt, mälsää.

Juhlallisten menojen jälkeen Eloklaanin tulevat lekendat olivat asettuneet Mesitähden pesään. Pesä oli valtava ja upea. Sillä samalla hetkellä Hellepentu päätti, että hänestä, ei! Heistä tulisi jonain päivänä Eloklaanin johtajat. Hellepentu tiesi hänen isänsä tavoittelevan Eloklaanin johtajan paikkaa, joten olisi luonnollista, että hänestä tulisi varapäällikkö heti Lieskakajon jälkeen.
“Pörriäispentu?” Hellepentu kysyi ja tapitti toveriaan virnuillen. Hänen silmissään loisti leikkimielisyyden lisäksi myös pieni lämpö.
“Mitä?”
“Me tulemme johtamaan Eloklaania! Meistä tulee suurimmat päälliköt mitä täällä on koskaan nähty ja koska olemme niin mahtavia, me voimme nukkua täällä molemmat”, Hellepentu naukaisi itsevarmasti ja kohotti leukaansa. Mesitähti oli siisti päällikkö, mutta heistä tulisi vielä siistimmät.
“Sovittu! Mutta minusta tulee ensin päällikkö!”
“Hah, katsotaanko…” Hellepentu miukaisi haastavasti ja laskeutui pentumaisen hupsuun taisteluasentoon. Hän keikutteli peppuaan leikkisästi ja oli jo loikkaamassa toverinsa kimppuun, mutta hän muisti sitten Mesitähden antaman tehtävän. He eivät olleet enää pentuja, he olivat nyt Eloklaanin virallinen siivouspartio! Joten he voisivat leikkiä vasta myöhemmin.
“Voitan sinut myöhemmin tappelussa”, Hellepentu lupasi ja tökkäsi sitten päällikön käyttämiä sammalia. Ne olivat jo karheat ja hieman haisevat. Todellisuudessa hänellä ei ollut aavistustakaan miten ne kuuluisi siivota, mutta sitä kolli ei aikonut paljastaa. Hän kyllä keksisi sen. Ei se voinut olla vaikeaa.
“Revitäänkö me tästä pieniä palasia ja sitten viedään ne ulos?” Hellepentu ehdotti ja joutui pidättelemään itseään. Hänestä olisi ollut mahtavaa pistää Mesitähden sammaleet palasiksi ja repiä niitä Pörriäispennun kanssa kilpaa, mutta se ei juuri nyt ollut mahdollista. Ehkä he voisivat myöhemmin käydä tekemässä pieniä kepposia pentutarhalla. Mutta nyt he olivat töissä, kuten Lieskakajo ja Irvikita. Ajatellessaan isäänsä Hellepennun silmät loistivat kilpaa yötaivaan tähtien kanssa. Lieskakajo oli Hellepennun suurin esikuva ja punaturkkinen pentu halusi olla isänsä kaltainen- suuri ja peloton soturi kuka ei pelkäisi puolustaa läheisiään. Sitten hän taistelisi Pörriäspennun kanssa rinta rinnan ja he raivaisivat jokaisen Kuolonklaanin soturin tieltään. Hellepentu tarttui sammalaseen hampaillaan ja repäisi siitä palasen irti. Kolli sylkäisi kuivat sammaleet suustaan ja lipoi kieltään hassusti, kun sammalhiput olivat tarttuneet hänen kieleensä. Yök!
“Ehkä jokin toinen taktiikka on parempi”, pentu mutisi. Olivatpa ne maistuneet pahalta. Aikansa kollipentu joutui syljeskelemään kuivia hippusia suustaan, mutta lopulta kolli oli saanut enimmät pois. Hellepentu vilkaisi toveriaan.
"Et uskalla maistaa sitä", Hellepentu virnisti ja heitti ystäväänsä palasella sammalta.

//Pörri? ò⁠_⁠ó⁠ˇ⁠

Pennun pienet silmät kulkivat pesän katossa, lattiassa, suuaukossa ja kissoissa. Mustikkapyörteeseen hän pysähtyi muutakin pidemmäksi aikaa. Katselin, kun Kehräpennun pelokas katse kohdistui taas minuun. Katse oli vähemmän pelokas, mutta silti epävarma. Pentu oli niin haavoittuvainen. Minun olisi pidettävä hänestä huolta.
“E-emo? Oletko sinä minun emoni? Onko tämä koti?” pentu kysyi heiveröisellä äänellä. Katsahdin Leimusilmää, joka istui pienen välimatkan päässä katselemassa. Hän halusi tietenkin varmistaa pennun olevan kunnossa.
“Tärkeintä on nyt se, että sinä olet kunnossa. Tämä paikka on nyt kotisi kutsumme sitä Eloklaaniksi”, kerroin pennulle edelleen lempeästi kehräten. Kehräpentu oli niin avuton ja pieni. Katsoin häntä miltei säälivästi. Pentu ei itsekään muistanut omaa emoaan, joten kai hän voisi pysyä luonani.
“Tiedätkö nimeäsi?” kysyin pennulta. Kehräpentu mietti hetken.
“En taida. Onko minulla nimi?” naaras kysyi edelleen hiljaisella äänellä. Häntä varmaan ujostutti uusien kissojen seura.
“Ajattelin, että Kehräpentu sopisi sinulle”, vastasin ja katsoin sitten naaraspentua, “Koskeeko sinua mihinkään?”
Pentu katseli tassujaan ja omaa turkkiaan pohdiskellen. Hän oli niin kaunis ja pieni.

//Kehrä?

“Pois tieltä! Täältä tulee Eloklaanin virallinen siivouspartio!” Kailotuksemme sai aukiolla olijoiden päät kääntymään suuntaamme, kun kuljimme Hellepennun kanssa rinta rottingilla Mesitähden pesää kohti. Kulkueemme herätti selkeästi huvitusta osassa katselijoista, mutta minä pidin naamani peruslukemilla. Siivoaminen ei ollut mikään leikin asia. Mesitähti itse oli valinnut meidät tähän pestiin, ja me hoitaisimme sen Hellepennun kanssa tilanteeseen kuuluvalla arvokkuudella.
“Seis!” kiljahdin kahdelle kissalle - valkoharmaalle kollille ja punaruskealle naaraalle -, jotka olivat juuri aikeissa astua päällikön pyhimpään paikkaan. Kaksikko käännähti katsomaan meitä silmät pyöreinä. Tunsin pientä tyytyväisyyttä tajutessani, että nämä kissat olivat säikähtäneet meitä.
“Teillä ei ole sinne asiaa”, Hellepentu ilmoitti ja marssi heidän eteensä. Toverukset vilkaisivat toisiinsa silminnähden hämmentyneinä.
“Meillä on tehtävä siivota Mesitähden pesä”, punaruskea naaras sanoi ja katsoi meitä päätään kallistaen. Silloin minä oivalsin, että nämä kaksi taisivat olla Tupsutassu ja Kiurutassu, ne oppilaat, joiden Mesitähti oli sanonut hoitavan pesän siivouksen loppuun.
“Väärin!” hihkaisin voimatta peitellä innokkuuttani. “Mesitähti määräsi meidät tyhjentämään pesästään vanhat sammalet tähän ulos, niin te voitte tuoda uudet tilalle!”
Tupsutassu ja Kiurutassu vaihtoivat jälleen hieman kummastuneita katseita, mutta eivät ryhtyneet väittelemään kanssamme. “Selvä on. Me käymme hakemassa Leimusilmältä uusia sammalia sillä välin”, olettaakseni Kiurutassu - se sama punaruskea naaras - sanoi. Tupsutassun täytyi olla tuo hieman hassun näköinen karvapallo. Hänen turkkinsa näytti siltä kuin lintulauma olisi ensin pesinyt siinä ja räjäyttänyt sen lähtiessään. Ehkä niin oli oikeastikin käynyt, sillä kolli näytti ikäisekseen harvinaisen surumieliseltä.
Kun oppilaat olivat lampsineet matkoihinsa, me asetuimme Mesitähden pesän suun eteen Hellepennun kanssa. Katsoimme maan sisään vievää onkaloa, jonka ohitse oli kulkeneet kerran yöllisellä seikkailullamme. Nyt me oikeasti pääsisimme näkemään, miltä siellä näytti sisällä!
“Hellepentu, tämä on suuri kunnia”, lausahdin pesätoverilleni juhlavan vakavasti. Hellepentu katsoi eteenpäin ja nyökytteli vähän. “Meistä tulee tämän jälkeen ensimmäiset pennut, jotka ovat siivonneet itse Mesitähden pesän. Meistä tulee legendoja.”

//Helle? ᕦ⁠(⁠ò⁠_⁠ó⁠ˇ⁠)⁠ᕤ

Käpäläni polkivat maata ja pikkukivet ja multa lenteli tassujeni rummuttaessa sitä. Kauhu tykytti suonissani ja käski minun olemaan pysähtymättä. Koirien kuolaavat leuat ja raivokas murina eivät jättäneet minua rauhaan. Niiden hohtavan valkoiset hampaat välähtelivät verkkokalvoillani. Ne olivat jääneet kauaksi taakse jo pitkä aika sitten, mutta en suostunut pysähtymään. Pelkäsin että koirat olisivatkin jäljilläni, ja odottivat vain sitä että pysähtyisin ja olisin vielä helpompi saalis kuin mitä olin nyt. Metsä oli kaunis vihreillä pienillä lehdillä ja auringolla joka paistoi oksien välistä hetkellä ne vain hidastivat vauhtiani, kun minun oli pakko katsella kaunista maisemaa, mutta en voinut pysähtyä, en tahtonut.. Pikku hiljaa vauhtini hidastui, ja lopulta tuuperruin maahan lyöden pääni johonkin. Kaikki pimeni.

—---------------------------------------------------

Haukoin henkeäni ja silmäni avautuivat. Missä olin? Kuka olin? Liikutin päätäni ja katseeni osui tummanruskeaan suureen kissaan. Naaras hymyili lempeästi.
“Hei pienokainen”, kissa sanoi lempeästi. Porasin katseeni tähän ja katselin sitten nopeasti tutkiskellen ympärilleni. Se paikka missä olin, oli joidenkin kahden suuren kiven välissä, pystyin näkemään ulos, siellä kulki paljon kissoja ja minä olin jossakin sammaleesta tehdystä asialla. Kauempana oli maakaamassa valkoinen mustatäpläinen naaraskissa. Käännyin takaisin minun vieressäni olevaa kissaa kohti. Jokin sana tykytti takaraivossani. Jokin, jota ajattelin tästä naarasta. Yskin hieman pienellä äänellä saadakseni ääneni kuulumaan.
“E-emo?” kysyin hiljaisella äänellä. “Oletko sinä minun emoni? Onko tämä koti?”

//Perho :3

Päiväni päätteeksi olin kävelyllä Varpulaulun kanssa. Olimme jutelleet leirissä kollin pitkittyneestä parantajan pesällä olosta ja kiellosta lähteä ulos yksin. Ymmärsin häntä hyvin, koska olimme molemmat menettäneet paljon. Tassutimme rinnatusten metsässä hiljaisina. Varpulaulu oli pyytänyt hiljaisuutta. Suostuin tottakai. Saisimme molemmat olla ajatuksissamme.
“Kuulitko tuon?” Varpulaulu kysyi korvat pystyssä ja valppaana. Katselin ja kuuntelin ympäristöä heti valppaana. En kuitenkaan kuullut mitään.
“Oletko varma, ettet kuule harhoja?” kysyin, mutta sitten kuulin itsekin pienen vinkaisun. Jokin vaisto sisälläni heräsi ja lähdin heti äänen suuntaan. En enää edes varmistanut, että Varpulaulu oli perässäni. Tuo ääni oli nimittäin ollut haavoittuneen pennun oma ja minä uhraisin henkeni pentujen edestä ihan millä hetkellä hyvänsä. Sukelsin aluskasvillisuuteen ja ylitin Eloklaanin rajan ei kenenkään maiden puolelle.
“Perhopuro, rajaa ei saa ylittää”, Varpulaulu sanoi takanani, mutta en välittänyt. Olin nimittäin huomannut maassa pienen rähjäisen karvapallon. Nostin tajuttoman pennun suuhuni niskanahasta ja vein sen takaisin Varpulaulun luokse.
“Et kuullut harhoja”, sanoin kolllille, joka nyt katsoi pentua hämmästyneenä.
“Viedään se leiriin äkkiä”, sanoin, “Nosta se selkääni. En jaksa kantaa sitä hampaissa koko matkaa.”
***
Saatuamme pennun leiriin veimme sen oitis Leimusilmän ja Vienotassun näytille. Istuin pennulle annetussa pesässä pitäen häntääni hänen ympärillään lämmikkeenä. Varpulaulu oli painunut omille teilleen eikä ihme, sillä hän oli vaikuttanut todella väsyneeltä. Leimusilmä oli sanonut, että pennun pitäisi virota millä hetkellä hyvänsä. Pidinkin silmäni tiukasti kiinni hänessä. Olin matkalla takaisin leiriin luvannut itselleni ja pennulle, että ottaisin hänet omakseni. Olin myös antanut pennulle nimen, jos tällä ei sitä vielä ollut - Kehräpentu. Leimusilmä oli myös myöntänyt sen olevan hyvä nimi pikkuiselle. Pikkuhiljaa hopeanharmaa pieni karvakasa availi silmiään. Hän henkäisi terävästi ja nosti sitten päänsä. Heti ensimmäisenä pentu katsoi minuun.
“Hei pienokainen”, naukaisin tälle. Pennun kauniin oranssit silmät porautuivat minuun ja sitten hän katsoi äkkiä ympärilleen tutkiskellen.

//Kehrä?

AURA
Kujekulta: 8kp -
Tupsutassu: 57kp! - Tupsutassun voi nyt nimittää soturiksi!
Talvikkitakku: 20kp! -
Hellepentu: 38kp! -
Lieskakajo: 7kp -
Kimalaistoive: 8kp -
= 138kp

AUROORA
Kallahämy: 8kp -

EMPPUOMPPU
Pörriäispentu: 26kp! - Pörriäispennun voi nyt nimittää oppilaaksi! Käärmekulta toimikoon mestarina.
Hiilihammas: 4kp -
Kuutamolaine: 51kp! -
Leimusilmä: 9kp -
Kortetuike: 5kp -
= 95kp

KOIVU
Ropinaroihu: 8kp -
Hilehuurre: 9kp -
=17kp

KÄÄRMIS
Sielupentu: 16kp -
Kääpäpuna: 41kp! -
Korpikaste: 6kp -
Käärmekulta: 65kp! - Onnittelut, Käärmekulta on nyt kokenut soturi! Ilmoita taitopisteet viekkuun.
= 128kp

PYRY
Sadeturkki: 9kp -

SAAGA
Kärpästassu: 46kp! -
Varpulaulu: 21kp! -
Nopsaliekki: 7kp -
Sädesäihke: 5kp -
= 79kp

SOTURIKISSA
Mustikkapyörre: 43kp! -

UNTUVA
Laventelitaivas: 26kp! -

YUZU
Kiurutassu: 12kp -

Veljeni oli tullut käymään, hän tarjoutui tuomaan ruokaa.
''Tässä. Toin kalaa'', veljeni oli vihdoin tullut takaisin. Aika mitä hän oli poissa tuntui ikuisuudelta, mutta sain ainakin levättyä sillä välin.
''Kiitos, saisinko pyrstön?'' Kyseessä oli suosikkiosani kalasta, ja tietty vatsan alla oleva liha.
Varpulaulu käänsi ruokamme ja alkoi syömään omaa puoliskoa.
Puraisin pienen palan lohen pyrstöstä ja pakotin sen alas. Sitten toisen palan, ja kolmannen. Yksikään puraisu ei tuntunut miellyttävältä, mutta tarvitsin energiaa.
''Syöhän nyt vähän nopeammin'', Varpulaulu tiuskaisi kun oli itse syönyt jo oman puolikkaan, mutta minä olin syönyt vasta pienen osan.
''Syö se vain loppuun, minulla ei ole kova nälkä'', menin makaamaan pedilleni ja painoin silmät umpeen.
''Kuules, sinä tarvitset energiaa. Määrään sinut syömään tuon loppuun, siinä ei edes enää ole paljoa.'' Leimusilmä yritti saada minuun kontaktia, en kuitenkaan halunnut sitä itse. Miksi hän muka sai määräillä minua?
Painoin pääni tiukemmin häntäni ja tassujen väliin, en halunnut riidellä nyt kenenkään kanssa. Minun sisäinen - tai henkinen energia ei riittäisi siihen.
Varpulaulu työnsi lopun lohesta vierelleni ja alkoi silittämään selkääni hännällään, sitten hän kysyi: ''Syytätkö minua siitä mitä sinulle tapahtui?'' Aprikoin hetken, mutta tulin siihen lopputulokseen: Miksi syyttäisin häntä?
Heilautin päätäni edestakaisin, niin etten luonut katsekontaktia kolliin. En halunnut olla tekemisissä kenekään kanssa. Oli minun vikani, että olin nyt parantajan pesällä kärsimässä. Vaikka en edes tiennyt miksi päädyin tänne.
Varpulaulu seisoi vierelläni vielä hetken, ja sitten hän sanoi hyvät yöt ja poistui pesästä.
Silittelin omaa päätäni hännälläni ja yritin vaipua uneen, en kuitenkaan pystynyt siihen koska jatkuvat pahan olon ja päänsäryn aallot osuivat minuun.
Päätin ottaa muutaman puraisun aijemmin tuodusta kalasta ja työnsin lopun pois makuupaikkani viereltä.
Painauduin nukkuma-alustaani vasten entistä kovempaa ja käpristyin niin pieneksi mytyksi kuin pystyin.
---
Varpulaulu ei tullut seuraavana aamuna käymään, hän oli poissa koko päivän. Leimusilmä pakotti minut olemaan hänen pesässään koko ajan ja sitten hän pakotti minut syömään eilisen kalanraadon loppuun. Jouduin myös juomaan vettä hänen käskystä.
Mitään näitä minua ei olisi tehnyt mieli, mutta uskoin koska Leimusilmä vihjasi suurentuneella kuolemanriskillä.
Onneksi olin nyt tarpeaksi vähän huonossa kunnossa, että pystyin siistimään oman turkkini edes jotenkin. Olin siitä normaalisti tarkka, mutta se oli päässyt tuhrautumaan edellisten päivien aikana.
Nyt siisityllä turkillani ja taas huonontunulla olollani, menin takaisin unen maailmoihin.
---
''Mustikkapyörre? Herää! Herää!'' Kuulin Varpuloisteen äänen yöllä, hän oli ilmeisesti tullut käymään.
''M-mmitä?'' En jaksanut nousta tai saatikka puhua mitään hätääntyneelle veljelleni.

//Varpu?

“Kylmä”, vastasin Kallahämylle. Tunsin vastustamatonta halua pörhistää karvani silkasta ajatuksesta; kehoni ei koskaan unohtaisi sitä kylmyyttä, joka lehtikadon tullen puhalsi metsään ja jäähönkäyksillään muutti kaiken kuuraksi. “Hyvin kylmä, oikeastaan. Lunta tulee yleensä paljon ja se tietysti hankaloittaa liikkumista rajoilla ja saaliin perässä. Mutta minusta se on myös hyvin nätti - lumi kimaltelee kuutamoöinä ikään kuin esi-isät olisivat laskeutuneet taivaankannelta sen pinnalle. Minun kohdallani lumi myös auttaa maastoutumaan paremmin.” Viittasin valkoiseen turkkiini, ja loin sen jälkeen Kallahämyyn hieman pahoittelevan katseen tajutessani, ettei naaras voinut jakaa kyseistä onnenkantamoista kanssani. Tumma turkki pisti harmillisesti silmään valkoisesta taustasta. “Tosin teille se taitaa tietää vain enemmän vaikeuksia sulautua maisemaan, oletan?”
Kallahämy heilautti häntäänsä vähättelevästi. “Kaikilla meillä on heikkoutemme”, naaras vastasi ympäripyöreästi.
Hymyilin hänelle, kunnes naamani lihakset alkoivat tehdä omiaan ja repiä leukojani erilleen haukotukseen. Taisi olla aika painua untenmaille. “Toivottavasti vuoronne sujuu mielekkäästi eikä ilmene ongelmia.” Päätin pienen keskustelumme nyökäyttämällä kunnioittavasti päätäni soturille, minkä jälkeen tassutin hänen ohitseen piikkihernetunneliin.

Herätessäni seuraavana aamuna en jäänyt paikalleni pitkäksi aikaa. Varpulaulu nukkui yhä jossain päin pesää, ja minusta tuntui siltä, että minun oli yritettävä antaa tälle tilaa myös silloinkin, kun emme suoranaisesti olleet tekemisissä. En halunnut hidastaa hänen toipumistaan millään tapaa.
Kun tupsahdin aukiolle olin törmätä pesän eteen seisahtuneeseen kissaan. Säpsähdin ja tein ripeän väistöliikkeen. Korpikaste kääntyi katsomaan minua hiukan äkämystyneen oloisena. Naaraan ilme pehmeni äkkiä, kun hän tunnisti minut. Jälleen vatsassani lepatteli perhosia ja minusta tuntui jotenkin kuumottavalta kohdata soturin vihreä katse.
“Huomenta, Korpikaste”, tervehdin häntä lämpimästi. “Sinäkin olet jo jalkeilla. Oletko menossa johonkin?”

//Korpi?

Kun olin sanonut ensimmäiset sanani emolleni, hän innostui kamalasti. Ohi kävelevä isänikin liittyi joukkoon. Kaksikko hihkui ja iloitsi, kun tapitin heitä.
“Sinä puhuit!” Käärmekulta naukui iloisesti katsoen minuun. Tuijotin takaisin.
“Oletko varma, että kuulit oikein?” Sädesäihke pysähtyi ja katsoi minuun naama kurtussa.
“Olen! Olen ihan varma! Etkö puhunutkin?” emo sanoi tuupaten isän lapaa hienoisesti. Katsoin kummankin ohi kauas heidän väliinsä.
“Isä, emo ei ole hullu. Älä huoli”, sanoin ja kävelin pois. Tiesin, että jompi kumpi aikoisi tulla perääni, mutta halusin olla yksin.
***
Ensimmäinen neljäsosakuuni oppilaana oli oikein hyvin jo vauhdissa. Lähes suoritettukin. Olin siitä hyvin ihmeissäni. Aika kulki nopeammin oppilaana kuin pentuna. Sain tehdä niin paljon enemmän. Ennen ensimmäistä kuuhuippuani olin rakentanut itselleni makuusijan oppilaidenpesään. Käärmekulta oli kysynyt halusinko hänen auttavan ja olin vastannut, “Ei kiitos”, aivan ääneen. Olin alkanut puhumaan. En tiedä miksi tein sen valinnan nyt, mutta se oli näyttänyt riemastuttavan emoa ihan suunnattomasti. Istuskelin aukionlaidalla yksin. Minusta oli mukava olla yksin erillään muista. Se tuntui rennommalle kuin seurassa oleminen. Häntäni oli kierrettynä käpälilleni ja katselin leirin menoa. Yhtäkkiä viereeni istahti hopeanharmaa naaraskissa. Käänsin hieman päätäni ja katsoin häntä. Kuuhohde.
“Hei Kärpästassu”, naarassoturi naukui. Nyökkäsin oman tervehdykseni. En ollut vielä puhunut muille kuin emolleni, isälleni ja mestarilleni.
“Onnittelut oppilaaksi pääsystä, vaikka siitä onkin jo hetki. On hyvä, että saamme lisää sotureita”, naaras jatkoi. Hänen äänensävynsä oli ystävällinen eikä hän muutenkaan vaikuttanut uhkaavalta. Katsoin häntä silmät suurina kuten kaikkia muitakin kissoja ikinä. Hörökorvani höröttivät entisestään ja olin varmasti melkoinen ilmestys.
“Kiitos”, vastasin takaisin ihan vain kohteliaisuuttani. Kuuhohde nyökkäsi ja henkäisi.
“No minäpä menen etsimään itselleni partion”, hän sanoi ja lähti. Huokaisin helpotuksesta. Vilkuilin ympärilleni varmistaen, ettei kukaan soturi halunnut tulla enää puhumaan minulle. Vieraiden sotureiden sijasta näin emon, joka vilkuili minuun alati pitäen minua selvästi silmällä. Tuhahdin ja nousin. En halunnut hänen huolenpitoaan. Tai halusin, mutta en tälläistä huolenpitoa. Rakastin emoa, mutta halusin olla oma kissani. Minun kuului itsenäistyä. Kävelin pois päin emosta ja suoraan Kallahämyn luokse.
“Hyvä ajoitus. Partioon”, naaras sanoi. Nyökkäsin ja liityin saalistuspartion matkaan. Tassutimme jonona ulos leiristä minä sekä mestarini jonon häntäpäässä vieretysten. Partiossa ei ollut muita oppilaita. Oppilaita ei ollut paljoa juuri nyt, mutta pesä täyttyisi kun nykyiset pennut saisivat nimen jatkoksi -tassun ja tulisivat häiritsemään jo valmiiksi katkonaisia yöuniani. Heräsin säännöllisin väliajoin tyhjyyden tunteeseen, kun emo ei ollut enää vierelläni. Se harmitti minua. Minun täytyisi itsenäistyä, mutta miten pystyin itsenäistymään, jos emon poissaolo häiritsi minua näin paljon?
“Toinen saalistuspartiosi. Sinulla ei ole varaa käyttää sitä turhanpäiväiseen haaveiluun”, Kallahämyn ääni palautti minut maan pinnalle.
“Anteeksi”, naukaisin ja koitin keskittyä kovemmin. Kuuntelin metsän ääniä ja koitin pitää muistia siitä kuinka kaukana olimme leiristä ja mistä kohtaa olimme kääntyneet ja minne.
“Ei se mitään. Yritä kuitenkin pysyä hereillä”, mestari tokaisi. Hän ei kuulostanut juurikaan anteeksiantavalta, mutta päätin hyväksyä sen silti. Miksi alkaisin ylianalysoimaan hänen äänensävyään, kun minun piti keskittyä saalistamiseen. Kallahämy pysähtyi, joten minäkin pysähdyin. Oli aikamme saalistaa kahden ja jättää muu partio. Ryhdistäydyin ja katsoin taas Kallahämyyn.
“Mitä sinun kuuluu nyt tehdä?” mestari kysyi. Kysymys ei tietenkään tarkoittanut ettei Kallahämy tiennyt mitä piti tehdä. Hän vain halusi kuulla minulta osasinko jo tehdä mitä piti. Juonipaljastus varoitus! En osannut. Jatkoin Kallahämyn tuijottamista.
“Otan tuon kieltävänä vastauksena.”
***
Päästyäni takaisin leiriin halusin hengähtää hetken, joten hain itselleni taas sopivaa nurkkaa. Päädyin oppilaiden pesän edustalle istumaan. Pesästä tupsahti kissa nimeltään Tupsutassu. Katseeni kiinnittyi häneen. Näin leirin toisella puolen olevan Sädesäihkeen, joka oli juuri päivää aikaisemmin käskenyt minun hankkia kavereita. Minä en niin välittänyt kissasuhteista, mutta menin kuitenkin Tupsutassun perään ja tassutin tämän rinnalla. En osannut sanoa mitään, joten olin vain siinä.

//Tupsu?

Makasin pedilläni pentutarhalla silmät sirrillä ja katsoin sisään paistavaa auringonvaloa tuska katseessani. Kärpäspentu katseli pentutarhan suulta ulos hiljaa. Minun oli ollut tarkoitus viedä hänet ulos leikkimään, mutta minulle oli iskenyt kamala pääkipu ja huono olo, joten olin vain jäänyt sisälle hämärään pesään makaamaan. Olin toivonut olon vain helpottavan itsestään, mutta se tuntui sen sijaan vain kasvavan ja kasvavan koko ajan enemmän ja enemmän.
Tungin kuononi tassujeni alle ja suljin silmäni. Uni saattaisi ajaa pääkivun ja huonon olon pois, mutta en saanut unta. Pääni oli liian kipeä nukkumiseen. Kärsin siis vain pedilläni hiljaa.
Kärpäspentu tuli pian tökkimään minua tassullaannna tuijotti minua hiljaa suurilla silmillään. Hän taisi olla huolestunut. Kuinka suloista.
“Emolla on kaikki hyvin, älä huoli kulta”, mumisin ja purin hammasta, jotta kipuni ei näkyisi pennulle niin selkeästi. En halunnut huolestuttaa häntä turhaan. Se oli vain tavanomainen päänsärky.
Tungin taas kuononi tassujeni alle ja puristin silmiäni umpeen. Jos vaikka onnistuisinkin nukahtamaan edes pieneksi hetkeksi…
En kerennyt kauaa edes elätellä toivoa, kun joku jo tökkäsi taas lapaani hellästi ja nostin päätäni nähdäkseni kuka se oli. Se ei voinut ainakaan olla Kärpäspentu, koska tassu oli liian iso pennun tassuksi.
“Käärmekulta, onko kaikki kunnossa? Kärpäspentu raahasi minut tänne katsomaan sinua”, Vienotassu naukaisi hiljaa. Katsoin parantajaoppilasta hiljaa tassujeni välistä.
“Päätäni särkee julmetusti! Olisiko teillä parantajan pesällä mitään, joka voisi auttaa?” kysyin Vienotassulta. Parempi sitä olisi kertoa totuus. Jos heillä olisikin jotain pääkipuun, olisi vain hyvä, että hän tietäisi minulla olevan sellainen.
“Voin tuoda sinulle unikonsiemeniä. Ne auttaisivat myös nukahtamaan”, Vienotassu ehdotti.
“Kyllä, kiitos”, naukaisin hiljaa ja katselin, kun naaras katosi pian pesästä ulos ja suuntasi kohti parantajan pesää. Vilkaisin Kärpäspentua, joka katseli minua ilmeettömänä pesän laidalta. Väläytin hänelle heikon hymyn ja suljin taas silmäni. Jos keskittyisin pimeään, en keskittyisi pääkipuuni, ja se ei tuntuisi niin kamalalta.
“Milloin pääkipusi alkoi? Onko sinulla mitään muita oireita?” Vienotassu kysyi varovasti, kun palasi takaisin. Hän työnsi minulle unikonsiementä ja nappasin sen heti suuhuni.
“Ei ole muita oireita. Vain tavallista pääkipua. Se alkoi hieman sen jälkeen, kun heräsin aamulla. Unen pitäisi viedä sen pois”, kerroin hänelle ja suljin silmäni uudelleen. Yritin rauhoittaa kehoni, jotta nukahtaminen olisi helpompaa.
“Selvä. Sano, jos tulee vielä jotain”, Vienotassu naukaisi ja ryhtyi tekemään lähtöään.
“Kiitos, Vienotassu”, naukaisin hänen peräänsä nopeasti. Hän ei vastannut enää mitään. En tiennyt kuuliko hän edes vai halusiko hän olla vain hiljaa, mutta oli miten oli minun piti nyt nukkua.

Tuntui, että aika oli mennyt päivä päivältä vain nopeampaa ja yhtäkkiä rakas Kärpäspentuni oli jo oppilas. Kärpästassu. Kuinka kaunis nimi.
Huoli kupli sisälläni, kun odotin leirissä tyttäreni paluuta. En ollut joutunut muihin partioihin, joten olin voinut ainakin odottaa hänen tuloaan. Toivottavasti hän oli kunnossa ja Kallahämy osasi pitää hänestä huolta metsässä kulkiessa - ja nummella myös! Pelkäsin vain, että pienokaiselleni kävisi jotain.
Heti, kun kuulin askelia sisäänkäyntitunnelista, olin tassuillani odottamassa jahka tyttäreni ilmestyisi sieltä. Kuitenkin sisään saapui vain Tupsutassu ja hänen mestarinsa Syreenisumu. Nyökkäsin kaksikolle terveiset ja istahdin takaisin alas. Mikä Kärpäspen- eikun Kärpästassulla kesti? Toivottavasti kaikki oli kunnossa…
Pian sisäänkäynniltä kuului lisää ääntä. Nousin tassuilleni korvat pystyssä. Heti, kun huomasin tyttäreni tutun mustan turkin, syöksyin hänen luokseen kovaa vauhtia. Halusin kuulla kaiken! Minun oppilas aikani olivat olleet niin erilaiset kuin oppilaiden nykyään ja toivoin, että Kärpästassulla oli ollut ulkona hauskaa.
“Miten ensimmäinen metsässä käyntisi meni? Menikö se hyvin?” kysyin ja vilkuilin tuoretta oppilasta sen varalta, että hän olisi vaikka kompastunut metsässä ja saanut itselleen haavereita. Hän ei saisi olla tuskissaan tai Kallahämy saisi kunnon huudot siitä, ettei ollut pitänyt rakastani turvassa!
“Pidän metsästä”, Kärpästassu naukaisi. Katsoin häntä yllättyneenä korvat pystyssä. Hetken ajan en osannut vain reagoida.
“Kärpästassu! Sinähän puhuit! Voi kuinka kaunis ääni sinulla onkaan! Aivan ihana! Tarkoittaako tämä, että voitkin kertoa minulle tarinoita siitä, millaista sinusta on olla oppilas?! Voi kuinka hienoa!” nau'uin tohkeissani ja katselin ympärilleni bongaten leiristä kumppanini.
“Sädesäihke! Sädesäihke! Kärpästassu puhui! Hän ihan oikeasti puhui!” huusin hänelle ja katsoin taas tytärtäni. “Etkö puhunutkin, Kärpästassu? Voi kuinka iloinen olenkaan!”

//Kärpsy?