Sävähdin, kun pentuni koski minun kuonoani. Kipu säteili kaikkialla kehossani. Oikeasti, aivan oikeasti, minuun sattui niin, että luulin kuolevani. Liike, jonka olin tehnyt ylettääkseni ylipäätään koskettamaan tyttäreni kuonoa oli niin kivulias, että jouduin palautumaan takaisin istumaan niin hitaasti kuin vain mahdollista.
“Anteeksi. Jalkaani kolottaa hiukan”, nau’uin paksulla äänellä. Minua oksetti. En ymmärtänyt miksi jalkani oli yhtäkkiä näin kipeä. Se oli ollut kipeä jo useamman kuun muttei näin pahasti, Tähtiklaanin tähden.
“Pitäisikö sinun käydä parantajalla. Näytät siltä, että kipu on vähän isompi kuin vain kolotus”, Syreenisumu sanoi luimistellen korviaan.
“Ei siihen ole tarvetta”, sanoin ja korjasin asentoani. Päädyin kuitenkin ähkäisemään kivuliaan liikkeen johdosta.
“Kyllä siihen taitaa olla, tule”, soturi naukui ja viittasi hännällään parantajan pesän suuntaan. Nousin hitaasti irvistäen. Syreenisumu talutti minut sisään pesään, jossa haisi vahvasti yrteille. Rojahdin kyljelleni maahan, kun tyttäreni haki Leimusilmän.
“Sypressikuiske, miten voin auttaa”, laikukas parantaja kolli naukui. Hänen ilmeensä oli ehkä hiukkasen huolestunut.
“Jalkaani särkee”, sanoin lyhyesti.
“Voin tutkia sen heti”, Leimusilmä vastasi. Nyökkäsin ja annoin kollin katsoa jalkaani, jonka olin peittänyt hännälläni suojelakseni sitä. Siirsin häntäni pois. Leimusilmä tarkkaili jalkaa, joka oli surkastunut käytön puutteesta ja hieman vääntynyt.

Tutkimusten ja kaiken muun olennaisen jälkeen Leimusilmä totesi, että jalassani oli tulehdus. Se oli kuulemma vielä hyvin parannettavissa. Syreenisumu istui pesän reunalla tarkkaillen, kun Leimusilmä lopetteli töitään jalkani parissa.
“Minulla olisi vielä yksi juttu”, naukaisin ääni väristen. Aihe oli herkkä. Luulin nimittäin odottavani pentuja.
“Niin”, Leimusilmä kysyi ja katsoi minuun.
“Haluan, että tarkistat odotanko pentuja”, naukaisin. Kuulin Syreenisumun henkäisevän. Sydämeni takoi rinnassani. Tuntui, että halkeaisin odottaessani.
“Tottakai”, parantaja kolli naukui hymyillen hiukan. Hän kokeili vatsaani maatessani maassa. Tunsin sykkeeni vain nousevan, kun Leimusilmä lopetti ja katsoi minuun.
“Onnitteluni. Todella odotat pentuja ja tilanne vaikuttaisi hyvältä”, musta kissa onnitteli. Sydämeni oli räjähtää. Syreenisumu ryntäsi luokseni ja kosketti korvaani nenällään muttei sanonut mitään.
“Tule pian uudestaan tänne niin seuraillaan tilannetta tulehduksen ja pentujen kannalta”, Leimusilmä naukui.
“Kyllä. Kiitoksia”, sanoin itse häkeltyneenä. Nousin hitaasti ja varovasti pystyyn ja poistuimme Syreenisumun kanssa pesästä. Katsoin tytärtäni seistessämme klaanin aukiolla. Olin niin ylpeä hänestä ja olin iloinen, että hän saisi lisää pikkusisaruksia. Toivoin myös, että hänkin saisi joskus pentuja, jotta saisin olla niille paras isoemo ja leikittää niitä päivät pitkät.
“No? Etkö edes onnittele?” leikittelin naaraan kustannuksella, kun tämän pää raksutti niin kovaa että melkein kuulin sen työskentelyn äänen.
“Sinusta tulee taas isosisko.”
//Syre?

Hilehuurteen kysymys omasta henkilökohtaisesta elämästäni sai lihakseni jännittymään. Oli vaivalloista pitää katse yhtä välinpitämättömänä kuin aiemmin. Mieleni alkoi välittömästi työstämään vastausta kollisoturin kysymykseen. Kuka oli minun emoni. Minä tiesin vastauksen, olin saanut tietää sen monia kuita sitten. Mutta kuolonklaanilaiset olivat vaatineet, että asia pysyisi omanani. Kukaan ei saisi tietää totuutta Tuhkajuovasta ja hänen harhahypystään. Oli edelleen vaikeaa uskoa, että Kuolonklaanin päällikön kumppani oli minun emoni. Mutta se oli vain veriside, minä en tuntenut mitään tätä Tuhkajuovaa kohtaan. Tai no, ei sitä voinut kieltää, joinain hetkinä olin kiinnostunut siitä, millainen elämä vieraassa klaanissa elävillä sukulaisillani oli. Mutta se siitä. Minä olin eloklaanilainen ja uskollinen vain Eloklaanille.
"Pohjaharha?" Hilehuurre katkaisi ajatukseni. Aivan, kolli odotti edelleen vastaustani. Siristin aavistuksen verran silmiäni, kuin arvioiden tabbykuvioisen soturin luotettavuutta.
"Minun emoni on kuolonklaanilainen", päädyin vastaukseen, jonka olin koko ikäni kertonut muille. Se oli totuus, sillä emoni tosiaan oli kuolonklaanilainen. Hilehuurteen korvat värähtivät hänen kuullessaan vastaukseni. En pitänyt siitä tavasta, jolla hän katsoi minua. Soturi oli liian kiinnostunut.
"Etkö siis ole koskaan tavannut häntä?" kolli kysyi päätään kallistaen.
"Uskon, että olen", vastasin kylmän rauhallisesti, "olen tavannut monia kuolonklaanilaisia." Hilehuurre näytti mietteliäältä. Yllemme laskeutui hetken hiljaisuus, kun Hilehuurre näytti aivan tosissaan miettivän jotain. Hän oli siirtänyt jopa katseensa pois minusta. Hiljaisuus lopulta rikkoutui, kun Hilehuurre käänsi taas katseensa minuun ja avasi suunsa.
"Ehkä me voisimme selvittää kuka sinun emosi on", kolli ehdotti kirkkaalla äänellä, mutta näytti jokseenkin varautuneelta.
"Ei", sitä vastausta minun ei ollut tarpeen miettiä pidempään. Hilehuurre kurtisti kulmiaan.
"Miksi ei? Etkö sinä tahtoisi tietää, mistä sinä tulet?" tabbykuvioinen kolli uteli. Vilkuilin hieman hermostuneena ympärilleni. Keskustelu alkoi mennä pahasti pieleen, aivan väärään suuntaan.
"En tahdo puhua siitä täällä. Tule", nau'uin terävällä äänellä ja viitoin Hilehuurteen perässäni kohti leirin uloskäyntiä. En tiedä, olinko tekemässä elämäni virheen, mutta minun oli saatava Hilehuurre luopumaan ajatuksesta, että hän voisi löytää minun emoni. Kolli oli niin arvaamaton, että hän olisi saattanut aivan hyvin lähteä selvittämään moista asiaa omin päin kielloistani huolimatta, joka ajaisi hänet itsensä ja Eloklaanin hyvin pahoihin ongelmiin.
"Ai, no hyvä on", Hilehuurre naukaisi hämillään ja lähti ripein askelin perääni.

Vein klaanitoverini vähän matkan päähän leirin sisäänkäynnistä. Tarkastin ympäristön varmistaen, ettei paikalla ollut ylimääräisiä korvapareja. Tästä ei tarvitsisi kenenkään muun kuulla.
"Osaatko sinä pitää salaisuuden?" kysyin ja kohdistin meripihkaisen katseeni Hilehuurteen silmiin. Hän näytti yllättyneeltä ja empivältä. Se oli huono merkki.
"No tuota, osaan minä", kolli vastasi, muttei se vakuuttanut minua. Otin askelen lähemmäs Hilehuurretta.
"Se ei riitä. Nyt sinun on aivan tosissasi luvattava, ettet ikinä koskaan, et milloinkaan kerro tätä kenellekään. Tämä on salaisuus, joka jää vain minun ja sinun välille", nau'uin äänellä, jonka saattoi tulkita myös hieman uhkaavana. Mutta minun oli näytettävä, että olin tosissani. Hilehuurteen oli pidettävä suunsa kiinni, jos hän tahtoi tietää emostani.
"Okei, minä lupaan", Hilehuurre naukui, nyt huomattavasti vakuuttavammin. Toivoin, että hän ymmärsi kuinka tosissani olin.
"Minä tiedän, kuka minun emoni on", kerroin salaisuuden rauhallisella äänellä, katsoen Hilehuurretta suoraan silmiin, jotta voisin huomioida jokaisen pienenkin reaktion, mitä kollista saisi irti.

//Hile?

Nyökyttelin mestarini ohjeille innoissani. Piiloutumisharjoitukset kuulostivat mahtavalle. Odotin miten aloittaisimme, koska en ollut varma mitä tehdä.
“Ajattele tätä kuin piilosleikkinä”, Hiilihammas sanoi, kun näki epävarman ilmeeni. Nyökkäsin silmät kirkastuen, kun vihdoin tajusin mitä hän tarkoitti. Soturi nyökkäsi ja avasi taas suunsa.
“Minä menen tuohon ihan lähelle niin etten kuintekaan nää mihin suuntaan sinä lähdet”, hän sanoi ja tassutti pois. Sydämeni hakkasi vauhdikkaasti ja tunsin kuinka innostus virtasi kehossani. Se herätti jokaisen aistini ja valmisti minut käyttämään päätäni. Lähdin tassuttamaan suoraan pois päin Hiilihampaasta. Hiivin hiljaa mutta nopeasti koittaen olla pitämättä pienintäkään ääntä. Onneksi lunta leijaili taivaalta hiljalleen ja se peitti askelteni jäljet aika nopeasti. Hetken kävelyn ja mietiskelyn jälkeen löysin pensaan alta kohdan, johon lumi ei ollut yltänyt. Siinä kasvoi kasa jotain voimakkaan tuoksuista yrttiä. En ollut haistanut sitä koskaan leirissä joten uskalsin kajota siihen ja kieriskellä siinä peittäen turkkini tyystin sen hajuun. Arvelin, että olin kieriskellyt nyt tarpeeksi yrtissä ja saanut sen hajua itseeni ja lähdin siis piilopaikan hakuun. Siihen ei mennyt niin kauaa kuin hajun piilottamiseen. Piilouduin yhden pensaan alle pieneen koloon. Pensas oli hyvin tiheä, joten se teki näkemisestäni vaikeampaa. Koitin myös kaivautua hieman lehtiin sulautuakseni pensaaseen ja sen alla olevaan maahan. Kyyhötin sitten siinä odottamassa josko Hiilihammas löytäisi minut.
//Hiili?

Viimeksi olin ollut näin hermostunut, kun olin hiippaillut yhdessä muiden Tähtiklaanin valitsemien kissojen kanssa luvatta Kuolonklaanin mailla. Tämä tilanne muistutti minua siitä tilanteesta hyvin paljon: oli yö, kissajoukko liikkui eteenpäin jännitys turkissa kihelmöiden, ilmassa leijaili Kuolonklaanin haju. Tällä kertaa erona tosin oli se, että kissoja oli enemmän ja meillä oli lupa astua naapurin rajan yli.
Hengitykseni muuttui ulos tullessaan huuruksi, joka kohosi korkealle ilmaan ja katosi. Isäni takaa näin vilauksen suuresta, tummasta hahmosta piirtymässä tähtitaivasta vasten - Kivikukkula. Paikka oli tullut minulle tutuksi partioiden aikana, vaikkakaan en ollut koskaan päässyt käymään katsomassa sitä rajamerkkejä lähempää.
“Saa nähdä, mitä tästä tulee”, kuulin Leimusilmän naurahtavan Korppisiivelle, enkä voinut olla panematta merkille parantajan värisevää ääntä ja pörhisteleviä karvoja. Vaikka se ei juuri näkynytkään kollin kasvoilta, arvelin kokoontumisen hermostuttavan häntä enemmän kuin hän olisi sallinut itsensä myöntävän muille.
“Hyvin se sujuu”, Korppisiipi sipaisi parantajan kylkeä rohkaisevasti hännällään, mutta aistin, että hänenkin sanojensa takana piili pieni epäilys.
Minä olin päättänyt suhtautua edessä olevaan kahden klaanin kohtaamiseen toiveikkaasti. Sen täytyi merkitä jo jotakin, kun Henkäystähti oli suostunut osallistumaan täydenkuun kokoontumiseen. Tämä oli ensimmäinen kokoontuminen minulle ja monelle muulle nuorelle kissalle, jotka olivat varttuneet Kuolonklaanin vallan alla, joten en oikein tiennyt, mitä odottaa. Tiesin kuitenkin sen verran, että tavanomaisesti kokoontumisissa vaihdettiin kuulumisia toisen klaanin jäsenten kanssa. Niinpä minä toivoin kovasti näkeväni Lampiväreen siellä.

Eloklaanin saapuessa paikalle ilmapiiri oli niin kireä, että sitä olisi voinut melkein leikata kynsillä. Kuljin muiden mukana Kivikukkulan juurelle, josta osa kapusi ylemmäksi löytääkseen paremman paikan itselleen, kun taas osa jäi paikoilleen jännityksestä jäykkinä. Lähes kaikki pälyilivät epäluuloisina vähän kauempana istuvia kuolonklaanilaisia, joista monet pörhistelivät karvojaan vähintäänkin yhtä levottoman oloisina.
Yritin tähyillä kuolonklaanilaisia päin, mutta en erottanut Lampiväreen vaaleanharmaata turkkia heidän joukossaan. Ajattelin, että naaras saattoi olla jossain piilossa rotevien klaanitoveriensa takana ,ja päätin mennä lähemmäksi katsomaan.
Irtaannuin eloklaanilaisten muodostamasta ryppäästä ja astelin varovasti kivisellä kukkulalla kohti naapuriklaanin kissoja.

//Kuka vaan kokoontumisessa olijoista saa jatkaa! Korte juttelee mielellään kaikille :)

“Jaah”, murahdin vain happamasti, kun emo ei vaikuttanut osaavan kehua saalistani. Hän ei sitten ilmeisesti ollut erityisen vakuuttunut saaliistani, mutta kuitenki saattoi silti olla ylpeä ja iloinen veljeni nappaamasta myyrästä. Tuhahdin vain ja käänsin heille selkäni häntä pystyssä. Tiputin päästäisen maahan ja jätin sen siihen emoni hoidettavaksi.
“Lähden kauemmas etsimään jotain”, ilmoitin ja vastausta odottamatta lähdin loikkimaan poispäin veljestäni ja emostani. Viha kuohusi sisälläni. Pitikö emo Varputassusta enemmän? Eikö hän oikkeasti välittänyt minusta tai minun suorituksestani.
“Minä näytän heille! Minä olen klaanin paras metsästäjä ei Varputassu!” sihisin itsekseni ärtyneenä ja loikin eteenpäin haistellen ilmaa. Ärtymys tuntui kuitenkin kärventävän ilmaa ja estäen minua löytämästä mitään. En haistanut saaliin saalista, mutta se saattoi myös johtua siitä, että oli jo lehtikadon alku. Riistaa olisi paljon vähemmän kuin tavallisesti.
Pian kuitenkin linnun haju lehahti kitalaelleni. Painauduin heti maata vasten ja katselin ympärilleni löytääkseni linnun.
Huomasin linnun piakkoin puun juurella selkeäsi etsimässä jotain maahan tipahtaneita siemeniä. *Typerä lintu! Ei siemeniä enää lehtikadon aikaan löydy!* ajattelin ja hiippailin sitä kohti. Pienen lumikerroksen alla piilossa oli laho oksa, jota en tietenkään huomannut.
Oksa napsahti katki ja lintu käänsi heti pienten silmiensä katseen minuun. Loikkasin heti lintua kohti ja se pyrähti samalla lentoon. Kuitenkin sen ilmalento katkesi, kun onnistuin upottamaan kynteni juuri ja juuri sen siipiin ja vetämään sen maahan. Annoin sille nopeasti tappopuraisun ja nostin sen sitten suuhuni.
Ylpeänä suorituksestani lähdin tallustelemaan takaisin sinne, missä olin Varputassun ja Lehtomyrskyn viimeksi nähnyt.

//Varpu tai Lehto?

Katselin Varputassua rakastavasti ja istuuduin hetkeksi kiven päälle.
"Te voisittekin nyt esittelä vähän taitojane", kehräsin ylpeänä molemmista. Korpitassu nyökkäsi innokaasti ja asettui oitis vaanimisasentoon, Käänsin kuitenkin katseeni varputassuun joka nyökkäsi pienesti ja alkoi haistella ilmaa. Ja asetui lopulta vaanimisasentoon ja huomasin poikani vaaniman pienen pientä myyrä. Tarkailin poikani saalistustaitoja ylpeänä kunnes tämä hyppäsi pienen loikan ja nappasi myyrän, Kuulin yllätäen korpitassun innostuneen äänen.
"Emo! Lehtomyrsky! Näitkö kun napasin tämän päästäisen!" korpitassu hihkui innostuksisaan. Käänsin katseeni korpitassuun ja sirristelin silmiäni huomatessani tyttäreni suussa päästäisen.
"Anteeksi en nähnyt, katsoin kuinka varputassu saalisti tuon myyrän", selitin vaivantuneena sillä tiesin kuinka tärkeää minun huomioini korpitassulle oli. Korpitassun silmissä välähti pieni närkästyksen pilkahdus joka katosi miltei heti innostuksen alle.
"No joka tapauksessa eikö tämä päästäinen olekin hyvä saalis!" ruskea naaras hihkui. Tuijtoin hetkisen päästäistä en pitänyt saalista. En todellakaan.. En kuitenkaan voinut sanoa sitä korpitassulle. Siirtelin hetkisen ajatuksia mielessäni keksimättä mitä sanoisin olihan saaliseläin hyvä mutta minä en pitänyt siitä en sitten yhtään..
"Öö joo se on todella hyvä saalis", soperan. Korpitassu näytti siltä että olisin läimmäisyt tätä kynnet esillä.
"Ei.. En tarkoittanut että se on huono saalis!" lisään. "En vain pidä itse saalistaa.. Siis-", yritän selittää mutta ääneni katkesi en osannut selittää ongelmaa.. Vaikka ei sellaista oikeastaan edes ollut! Minä vain inhosin tuota saaliseläintä.. Mutta.. Mutta.. En halunnut korpitassun loukaantuvan..!
//Korpi? Varpukin ofc saa jatkaa :D

Poimin toisen yrttikasoista ja tassutin mestarini perässä klaaninvanhimpien pesään. Ja pudotin yrtit taas maahan ja katselin sypressikuisketta, viherkatsetta ja nokilintua. Leimusilmä nyökkäsi minulle merkiksi että saisin alkaa tutkia klaaninvanhimpia, kolli itsekin alkoi tutkiskella toista klaaninvanhita joka oli sypressikuiske; minä päädyin tutkimaan viherkatsetta. Kallistin päättäni. Ja ajattelin että kaikein parasta olisi vain kysyä oliko naaralla nivelsärkyä.
"Hei Öö viherkatse onko sinulla nivelsärkyä?" utelen ja vilkaisen nopeasti leimusilmää toiveikaan oloisena. Viherkatse sirristeli silmiään mutta lopulta naaras tuntui nyökkävään myöntymyksen merkiksi. Hain pari fenkolinvarta ja Valutin vähän fenkolin mehua lehdelle ja kehotin viherkatsetta juomaan sen. Viherlehti joi fenkolin mehun mukisematta joten siiryin nokilinnun vierelle.
"Tuota.. Ööö-" olin sanomassa.
"Kyllä niveliäni särkee vähän kuten usein minun ikäisilläni yleensä kylmällä säällä", nokilintu,maukui lempeästi ilmiselvästi tietäen mitä olin kysymäs. Nyökkäsin vienosti ja tein samoin kuin äskenkin eli valutin vähän fenkolin mehua lehdelle ja kehotin nokilintua juomaan sen. Nousin hitaasti seisomaan ja vilkaisin mestariani leimusilmää joka katseli minua hymyillen mutta silti pelkäsin että ilmeen alla saataisi olla pettymys tai jotain muuta ikäviä ajatuksia minua kohtaan.. Entä jos olin tehnyt jotain väärin? Siirsin kuitenkin huonot ajatukset sivuun kun leimusilmä siirtyi tutkimaan nokilinnun ja viherkatseen varmaan varmistakseen että olin toiminut oikein tai jotain.

//leimulainen :p

“Muista pestä se hyvin!” Leimusilmä huikkasi vielä Rastaskukan perään, joka heilautti parantajalle häntäänsä merkiksi kuulleensa. Sitten hän kääntyi Vienotassua kohti. Oppilaan silmät säkenöivät onnistumisenriemua, ja se tarttui myös Leimusilmään. “Se meni hyvin. Jos piikki olisi syvemmälle, kannattaisi yrittää nuolla sen ympäriltä ja painella anturaa samalla saadaksesi sen irti helpommin. Toisinaan se voi olla niin syvällä, että siihen ei auta kuin vain aika - lopulta se puskee itse itsensä ulos anturasta.”
Vienotassu nyökytteli ymmärtämisen merkiksi. “Selvä juttu.”
“Tuoresaaliskasa näyttää vielä aika pieneltä, joten syömme vähän myöhemmin. Voisimme kuitenkin aloittaa päivän tarkistuskierroksella klaaninvanhimpien luona”, Leimusilmä maukui tassutellessaan kohti kivenkoloa, jossa hänen pesänsä sekä yrttivarasto sijaitsivat. “Nyt kun ilmat kylmenevät, nivelsäryt yleistyivät erityisesti vanhemmilla kissoilla. Nivelsärkyihin käytetään fenkolia.” Hän kurkotteli tassullaan pari fenkolinvartta eteensä ja vilkaisi sitten lapansa yli Vienotassun suuntaan testatakseen tätä vähän: “Jos kyseessä on tulehdus, mitä yrttiä silloin käytetään?”
Vienotassun kulmat menivät kurttuun, kun tämä vaipui hetkeksi pohtimaan vastausta. Lopulta naaraan ilme kirkastui oivalluksesta. “Olisiko kehäkukkaa?” oppilas ehdotti varovasti.
Leimusilmä nyökytteli tyytyväisenä. “Oikein hyvä!” Vienotassun vastausta odotellessaan hän oli raapinut kasaan pienen yrttinipun, josta löytyi joitakin yrttejä yleisimpiin särkyihin, joita he saattaisivat joutua hoitamaan. Hän kuitenkin rukoili mielessään, ettei niitä ollut paljoa, jotta heidän varastonsa riittäisivät lehtikadon yli.

//Vieno?

Loikkin pieni laihahko myyrä suussani tuoresaaliskasalle ja pudotin sen siihen ja jäin hetkeksi tuijotamaan sitä harmissani, koko aamun saalistettuani olin saanut vain tuon.. tuon klaania ei tuolla ruokitaisi. Käänsin nopeasti katseeni taaksepäin ja huomasin siellä pienikokoisen valkean turkkin oransseilla ja ruskeilla kilpikonna laikuilla; se oli vienotassu. Pieni naaras tuijotti minua keltavihrein silminsä joissa loisti tavan omainen ymmärtäväinen ja kirkas loiste jossa pilkahti nyt pienoinen toivon pilkahdus. Sirristelin silmiäni ja katselin parantajaoppilasta suoraan silmiin uteliaana. Naaras ei ollut halunnut meistä kahdesta ystävyksiä.. Ainakaan silloin. Mutta entä jos hän haluaisi nyt? En tiedä halusinko minä sitä enään.. Halusin kyllä että naaras uskoi että en ollut oikeasti tarkoittanut niitä sanoja jotka olin oppilaalle sähisyt vihan pauloissa silloin kun tämä pieni oppilasoli sanonut että meistä ei voisi tulla ystäviä.. Tunsin sisimmäsäni että halusin yhä olla parantajaoppilaan ystävä, ei hän tosin ollut silloin vielä ollut parantajanoppilas vaan oli silloi ollut pelkkä tavallinen oppilas. Räpäytin silmiäni ja tassutin lähemmäs nuorta naarasta.
"Hei, vienotassu?" mauuin kysyvällä äänen sävyllä. Naaran silmissä välähti pieni pilkahdus pelkoa joka muutui miltei heti pelkäksi varovaiseksi utelaisuudeksi.
"H-hei syreenisumu", maukui naaras silmät viirussa hiljaisella äänellään.
"Minä halusin pyytää anteeksi sitä kun tiuskin sinulle silloin ikävästi - haluaisin edelleen meistä kahdesta ystävykset mutta ymmärrän hyvin jos et sitä halua taikka tule koskaan haluamaankaan", mauuin sydämelisellä äänellä. Vienotassu sävähti ilmeisesti muistaessaan tuon hetken.
"E-en ole varma..", naaras vastasi ja tämän silmissä välkyi aina välillä toiveikuus j KLa pelko. Räpäytin pari kertaa silmiäni ja tunsin sisälläni että olisi se ainakin mahdollisempaa kuin silloin aiemmin - olihan naaras silloin aiemmin tuntunut ilmaisevan että vihaa minua mutta nyt se saattoi olla ihan mahdollista, siis ystävyys meidän välillämme! Kosketin hellästi naaran kuonoa silmät loistaen toiveikaana.
"Ymmärrän hyvin jos et halua", mauuin ymmärtäväisesti ja olinkin jo kääntyä pois päin naarasta mutta pysähdyin oitis kun kuulin takaani pienen inahduksen.
"M-minä.. Haluan olla ystäväsi!" miukaisi pienikokoinen parantajaoppilas. ilahduin ja aloin kehrämään hymyssä suin.
"Kiitos vienotassu", maukaisin hymyilen uudelle ystävälleni jota olin jo kauan halunnut ystäväkseni. Vienotassu hymyili minulle takaisin vienosti, kuulin kuinka leimusilmä huusi jotakn vienotassulle ja naaras kääntyi parantajan pesää kohden, en kysellyt mitään, sillä tiesin että se ei kuulunut minulle.
"Minun pitää mennä", vienotassu pysöhtyi ja kääntyi maukuen, kääntyi taas ja jatkoi matkaansa kohti parantajien pesää. Nostin häntääni hymyilen iloisesti ja vastasin.
"Hei sitten!" kehräsin hymyillen ja käännyin. Katseeni kiinityi oitis klaaninvanhimpien pesään näin emoni sypressikuiskeen, näin tämän tulevan ulos pesästä. Emoni jäi siihen istuskelemaan paikalleen ja näin hänen ilmeensä se näytti hitusen surkealta joten lähdin huolissani emoni luokse ja kosketin tämän kylkeä hännänpäälläni.
"Sypressikuiske.. Oletko kunnossa?" kysyin huolestuneena. Sypressikuiske katsahti minua hymyillen hennosti.
"Olen syreenisumu, Olen aivan kunnossa", sypressikuiske vakuutti hymyillen. Kosketin kuonnollani emoni kuonnoa ja aloin jutustella emon kanssa jostain rauhoitavasti puuheenaiheesta.

//sypeliini-emo? <3

Kuutamolaine myöntyi sanoihini ja pian taivaalta alkoi leijailla valkeita hiutaleita alas maahan. Katselin niitä lumoutuneena. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun olin viimeksi nähnyt lunta.
“Olemme jo kohta taas leirissä”, Konnavarjo totesi hetken kuluttua. Tajusin hänen olevan oikeassa. Leiri ei ollut enää pitkän matkan päässä. Saatoin jo vähitellen nähdä leirin.
Kun pääsimme leirin sisäänkäynnille, tajusin jalkojeni olevan kipeät. En ollut edes tajunnut, miten uupunut tosiasiassa olin. Lampsin siis raskain askelin sisään leiriin ja pysähdyin aukiolle kääntyen muun partion puoleen.
Muut alkoivat jo lähteä ja menin Sädetassun luo lempeästi hymyillen.
“Ota jotain tuoresaaliskasasta ja voit sitten mennä lepäämään”, sanoin hänelle ja tassuttelin sotureiden pesään.
Heti päästyäni sisään, menin makuusijalleni ja suljin silmäni. Ei kestänyt kauaakaan, kun olinkin jo unessa.

Tassutin leirin reunassa. Katselin muiden kissojen tekemisiä. Huomasin Korpitassun itsekseen ja tassutin naaraan luokse.
“Hei Kopritassu!” tervehdin oppilasta. Tämä käänsi katseensa minuun ja siristi silmiään.
“Hei Käärmekulta”, hän murahti ja pyöräytti silmiään. En täysin ymmärtänyt miksi hän oli minulle vihainen, mutta en antanut sen häiritä minua. Hymyilin vain naaraalle ja leikin kuin en olisi huomannut hänen töykeää köytöstään.
“Miten koulutuksesi on sujunut? Pääsette varmasti Varputassun kanssa jo pian sotureiksi, eikö vain”, nau'uin hymyillen. Korpitassu vain tuhahti hiljaa. Nyökäytin päätäni hieman.
“Haluaisitko kenties tehdä jotain?” kysyin. Korpitassu pudisteli päätään, joten nousin ylös ja jätin hänet rauhaan. Ei olisi järkeä jäädä häiritsemään naarasta, kun tämä ei selvästikään halunnut olla seurassani.
Tassuttelin leirin poikki ja istahdin sotureiden pesän edustalle.

Vieressäni sammalilla oli tyhjä painauma, johon Korppisiipi oli käpertynyt eilisiltana. Hetki sitten herättyäni kumppanini oli kuitenkin ollut jo tiessään, kaiketi hoitamassa varapäällikön tehtäviään. Hän nousi nykyään joka aamu kovin aikaisin varmistamaan, että ulkona oli tarpeeksi partioita varmistamassa reviirin rajat ja tuomassa tuoresaalista klaanille. En voinut kuin ihailla hänen vannoutumistaan tehtävälleen. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa, jonka oli noustava aamuisin tietty tehtävä mielessään.
Siistin väsyneen hajamielisesti paksua, tummanruskeaa turkkiani. Ulkona oli vielä hämärää, mutta yön pimeys oli alkanut jo hellittää otettaan. Minun täytyisi kohta mennä hakemaan Perhotassu harjoituksiin.
“Huomenta, Hiilihammas.” Käänsin kuononi kohti Kortetuiketta, joka jolkotti vuoteeni ohi. Nuori kolli nyökäytti minulle päätään ja pysähtyi. “Nukuitteko hyvin?”
“Ihan hyvin, kiitos vain”, vastasin, vaikka en ollut varma, oliko se totta. Kortetuikekin tutkaili minua parin silmänräpäyksen ajan, ennen kuin naukaisi kohteliaasti:
“Se on hyvä kuulla. Toivotan teille mukavaa päivää!” Sen jälkeen nuorukainen pujahti ulos pesästä.
Mutisin jotakin epämääräistä ääneen itsekseni ja hoidin siistiytymisen loppuun, jonka jälkeen suuntasin itsekin aukiolle. Leiriin oli satanut yön aikana jälleen uutta lunta. Siinä risteili jo aamuisten partioiden jälkiä. Yhdet jäljet eivät kuitenkaan näyttäneet kuuluvan kenellekään partion jäsenistä, vaan ne veivät klaaninvanhimpien pesälle.
Ennen kuin ehdin edes pohtia, kenelle jäljet kuuluivat, Perhotassu tupsahti ulos pensaikosta sammalia mukanaan roikottaen. Räpyttelin silmiäni hiukan yllättyneenä nähdessäni naaraan siivoushommissa tähän aikaan aamusta ja lähdin tassuttamaan tätä kohti.
Tervehdin oppilastani, joka vastasi tervehdykseen nyökkäämällä ja ryhtyi sitten kertomaan käyneensä vaihtamassa klaaninvanhimpien makuualusia. Hämmennykseni vaihtui nopeasti ylpeydeksi katsellessani pojantytärtäni, joka oli vapaaehtoisesti auttamassa klaanitovereitaan näin aikaisin.
“Olen varma, että Viherkatse, Nokilintu ja Sypressikuiske arvostavat sitä”, kehräsin ja sipaisin oppilaan lapaa hännälläni. “Käy vain viemässä kantamuksesi ulos, niin lähdetään sitten harjoituksiin. Voimme napata aamupalaa matkalla.”
Perhotassu nyökkäsi reippaasti ja lähti viemään sammalia ulos leiristä. Seiskoskelin muutaman silmänräpäyksen ajan klaaninvanhimpien pesän edustalla, ennen kuin astuin sisään.
“Unohditko jo-... Ai huomenta, se olitkin sinä!” Nokilinnun kellertävät silmät tapittivat minuun päin hölmistyneen näköisinä. Naaras näytti hetken siltä kuin ei olisi tunnistanut minua, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui. Hän pudisteli päätään huvittuneesti tuhisten. “Hetken ajan jo luulin Hiilloskatseen tulleen noutamaan minua. Olette te kaksi tosiaan kuin kaksi marjaa.”
Sydäntäni vihlaisi kuullessani emoni puhuvan isästäni, joka oli jokin aika sitten nukkunut pois. Nokilinnusta oli tullut kumppaninsa poismenon jälkeen entistäkin kovempi hössöttäjä, ja hän tuntui olevan koko ajan nappaamassa useampaa hiirtä kerralla. Hänen surunsa oli ottanut aivan erilaisen muodon kuin omani. Perheemme oli kärsinyt niin paljon menetyksiä viime kuina, että naaras oli kai päättänyt pysyä vahvana meidän muiden vuoksi. Olisin halunnut osata löytää oikeat sanat lohduttaakseni häntä, mutta aivoni löivät tyhjää.
“Lähdemme kohta harjoituksiin Perhotassun kanssa”, tokaisin kun en muuta osannut. Nokilintu kehräsi hilpeästi.
“Tytär on tullut isäänsä. Yhtä täynnä tarmoa kuin Ampiaispistokin”, vanha naaras hyrisi.
“Niin”, hymähdin hiljaa. Kurkkuuni nousi jälleen ikävä tunne ja minun oli hyvästeltävä emoni. “Noh, minä tästä menenkin nyt katsomaan, joko hän on valmis. Nähdään myöhemmin.” Kurkotin koskettamaan Nokilinnun nenää omallani ja palasin sen jälkeen takaisin ulos, jossa Perhotassu olikin jo odottamassa minua.
“Lähdetään”, viitoin oppilaan perääni ja lähdin astelemaan uloskäyntiä kohti. Hengittelin hiljakseen sisään ja ulos ja annoin pahan olon haihtua hengityksen mukana metsään.
“Pidämme tänään piiloutumisharjoitukset. Piiloutuminen ja viholliselta tai saaliilta huomaamatta liikkuminen on yhtä tärkeä taito kuin näiden jäljittäminen”, selitin Perhotassulle pysähtyessämme erään pensaan kohdalle. “Tässä harjoituksessa sinun tehtäväsi on ensin piiloutua niin hyvin kuin mahdollista, jonka jälkeen minä etsin sinut. Sen jälkeen kokeilemme, pystytkö hyödyntämään oppimiasi taitoja ja tekemään yllätyshyökkäyksen kimppuuni.”

//Perho?

Kun kuulin Korpitassun naukuvat jotain ylpeydestä, sydämeeni koski. Emo ei varmasti olisi minusta kauhean ylpeä, kun näkisi kuinka huono saalistaja olin. Herpaannuin aina, kun piti olla tarkkana tai säikytin vahingossa omalla pelollani saaliin karkuun. Korpitassu kuintekin pinkaisi jo pystyyn ja olin itsekin jo suostunut ehdotukseen mennä ulos. Nyökkäsin ja nousin itsekin pystyyn. Minusta oli mukava olla perheeni lähellä vaikka jäin yleensä siskoni varjoon ja tämä ei ollut aktiviteeteista mukavin minulle. Lähdimme yhdessä ulos leiristä. Kävelin perästä, kun Korpitassu höpötti emolleni kaikenlaista. Lumisade oli juuri lakannut hetkeksi. Meidän käpälistämme jäi jäljet tuoreeseen lumipeitteeseen. Katselin pieniä reikiä, jotka ilmestyivät lumeen, kun sadepisarat alkoivat putoilla taivaalta. Ravistin turkkiani huokaisten ja otin sitten kaksikon kiinni. En tiennyt miten aloittaa keskustelu tai miten mennä heidän omaansa mukaan niin pysyttäydyin takana ja pois heidän huomiostaan.
“Haistan jotain”, Korpitassu naukui ja pysähtyi. Jatkoin vielä kävelyä ja törmäsin suoraan sisareeni.
“Voi anteeksi”, miukaisin ja kyyristyin maahan. Painajaisteni ilkeä Korpitassu palasi mieleeni ja tunsin kuinka kehoni vapisi.
“Onko kaikki hyvin?” Lehtomyrsky kysyi. Pudistin päätäni.
“Olen kunnossa”, sanoin vaikka vauhko paniikinomainen pelko sai sisäelimeni heittämään volttia.
“Olen pahoillani, kun törmäsin sinuun”, nau’uin vielä alistuen sisareni alle täysin. Ymmärsin täysin hänen vihansa. Painajaisten hirveät naamat ja kauheat naukaisut soivat päässäni mutta koitin työntää ne pois ja kohdata sisareni vihan.
//Lehto tai Korpi?

Tassuttin Ahmatassun perässä aukion reunalle. Kolli oli pyytänyt minut syömään kanssaan ja vaihatamaan kieliä. Istuuduttuamme haukkasin palan linnusta, jonka Ahmatassu oli tuonut.
“Tämä on tosi hyvää”, nau’uin suu täynnä höyheniä. Otin ne pois suustani ja koitin pitää ne mahdollisimman ehjinä.
“Me voimme, kun olemme syöneet siis, viedä näitä höyheniä pesiimme”, kolli naukui. Nyökkäsin. Idea oli hyvä.

Söimme loppuun ja keräsimme sitten höyhenet kasaan. Kannoimme ne yhdessä oppilaiden pesään ja vietimme loppuajan ennen nukkumaan menoamme punoen höyheniä pesiimme. Saatuamme Ahmatassun pesän valmiiksi siirryimme minun pesäni kimppuun. Teimme pesistä mukavat ja pehmeät.
“Miksi kaikki eivät tee tätä aina?” kysyin, kun olimme minunkin pesäni kanssa valmiita. Makoilin pesälläni mukavasti.
“Tämä on aika työlästä ja varmaan veisi liian paljon aikaa, jos kaikkien pesät vuorattaisiin höyhenillä”, Ahmatassu veikkasi ja kierähti omalle pesälleen.
“Hyvää yötä”, hän naukui. Nyökkäsin.
“Olet mitä luultavimmin oikeassa. Hyvää yötä”, vastasin ja suljin silmäni. Muistin vielä rukoilla oman pienen auringonlaskunajan rukoukseni.
“Hyvä Tähtiklaani, pidä huoli isästä ja emosta. Pidä huoli myös klaanitovereistani täällä elävien joukossa unohtamatta parasta ystävääni Ahmatassua. Suo meille hyvä saalistusonni. Ota myös vastaan meidät kaikki, kun aikamme on liittyä teihin esi-isämme. Kiitos kaikesta mitä olette jo antaneet meille”, latelin rukouksen päässäni. Sitten koitin saada unta. Olin päättänyt, että auringonnoustessa minäkin nousisin ja tekisin jotain hyödyllistä.

Herättyäni nousin heti pedistä ja tassutin ulos. Olin niin innoissani tämän päivän harjoituksista. Olin niin onnekas, että jokaikinen päivä sain opetella jotakin uutta. Tassutin heti aluksi klaaninvanhimpien pesään.
“Hei”, naukaisin Nokilinnulle kävellessäni tämän luo. Näin, että myös Sypressikuiske oli hereillä ja nyökkäsin tälle kohteliaasti.
“No hei”, Nokilintu naukui hymyillen. Naaras oli minun isäni isän emo.
“Tulin vaihtamaan teidän makuualusia”, kerroin kääntyen hieman myös Sypressikuiskeen suuntaan. Nokilintu nyökkäsi.
“Voi kiitoksia”, hän sanoi ja punnersi itsensä ylös ja lähti pesästä rupesin kärimään hänen makuualusiaan. Sypressikuiske näytti hieman apealta ja noustessaan värähti hieman.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin raidalliselta kissalta.
“On oikein hyvin. Koita olla herättämättä Viherkatsetta”, Sypressikuiske naukui hiljaa hymyillen. Katsoin hetken kuinka hän linkutti ulos pesästä. En voinut olla kokematta kipeää myötätuntoa rampaa naarasta kohtaan. Hän ei voinut enää olla soturi, koska yksi perästä laahaava vauhtia hidastava jalka ei olisi kauheaksi avuksi esimerkiksi juoksemisessa. Käärin kaikki likaiset makuualuset ja vein ne ulos pesästä. Uusien vieminen tilalle vei vähemmän aikaa ja, kun olin saanut ne muotoiltua hyvin menin vielä ilmoittamaan siitä Nokilinnulle ja Sypressikuiskeelle. Sanoin vielä, että vaihtaisin Viherkatseenkin makuualuset mielelläni auringonnousun muiden oppilastoimien jälkeen mutta he sanoivat, että voisivat tehdä sen yhdessä. Kiitin ja lähdin viemään likaisia makuualusia ulos leiristä. Mestarini kuitenkin keskeytti menoni.
“Huomenta, Perhotassu”, hän naukui. Nyökkäsin ja laskin sammalet maahan.
“Kävin vaihtamassa klaaninvanhimpien makuualusia”, kerroin ylpeänä.
“Tein sen aivan vapaaehtoisesti, koska minusta on mukava auttaa. Heräsin kyllä aika aikaisin mutta se ei ollut ongelma.”
//Hiili?

Väistin sivuun, kun huomasin emon lähestyvän ja pysähtyvän sitten sotureidenpesän suulle vastaamaan Ropinapennun todennäköisesti uhmaavaan tuijotukseen. Siskoni oli lähtenyt luvatta tutkimaan leiriä ja vieläpä tunkenut itsensä sotureiden pesän sisäpuolelle, missä kaiken lisäksi oli nukkumassa joku.
"Et tule koskaan pääsemään soturioppilaaksi jos et ala kuunnella ja totella sääntöjä", kuulin emon toruvan. "Olisin voinut lähteä näyttämään teille joka kolkan leiristä, mutta en tiedä enää, oletko ansainnut moista."
Turkkini läpi kävi sävähdys. Saatoin tuntea Ropinapennun pettymyksen sisuksissani ikään kuin se olisin ollut minä, jonka seikkailut olivat uhattuna. Siitäkin huolimatta, että hän oli pahoittanut mieleni kiukuttelullaan, en halunnut hänen joutuvan kärsimään enempää. Vaikkakin hän itse aiheutti itselleen omat kärsimyksensä olemalla tottelemattomampi kuin osasin kuvitella kenenkään olevan.
"Tulehan, pentukultani." Vaikka emoa varmaan kiukutti Ropinapennun käytös, hän nappasi hänet hellästi mutta silti, lupia kyselemättä ja siskoni vastalauseista välittämättä, leukoihinsa ja lähti tassuttamaan takaisin pentutarhalle.
"Missähän isä on?" minä kysyin ja katselin ympärilleni tajuttuani, ettei isää ollut näkynyt hetkeen. Yleensä hän kävi katsomassa meitä useamman kerran päivässä.
Emo seisahtui niille sijoilleen, pysähtyi tuijottamaan leirin uloskäyntiä. Huomasin hänen kulmiensa aavistuksen verran rypistyvän, huolestuneena.
"Hän lähti Mesitähden kanssa ulos leiristä aiemmin", hän mumisi Ropinapentu yhä leuoissaan. Hetken hän vielä tuijotti, ennen kuin jatkoi matkaa. "Tulkaahan."
Samassa taivaalta alkoi sataa lunta rauhaisaan tahtiin. Katsahdin vielä lapani yli uloskäynnille päin; tunsin huolen kynsivän sisuksiani. Mihin isä oli jäänyt? Minulla oli outo tunne. Mutta ehkä se oli vain huolta turhan takia ja kohta isä jo hölkyttäisi leiriin yhdessä päällikön kanssa. Pyyhkäisin hännälläni ilmaa ja loikin sitten emon ja siskoni luo pentutarhan edustalle, mihin he olivat jääneet katselemaan leiriä vieretysten. Ropinapentu oli juuri aikeissa lähteä taas omille teilleen, mutta emo kietaisi etukäpälän hänen tielleen ja veti hänet takaisin lähelleen.
"Olet malttamaton", Sadeturkki kehräsi ja lipaisi siskoni korvallista. "Voisimme vähän syödä jotakin, ennen kuin lähdemme tutkimusretkellemme."
Hymyilin heille säteilevästi. Minulla oli ihana perhe. Kunhan isä tulisi kohta kotiin, päivästäni ei puuttuisi mitään.

//Ropina tai Varjo?

Käärmekulta puki Kuutamolaineen ajatukset sanoiksi. Hän ihmetteli itsekin sitä, miten kukaan Kuolonklaanissa saattoi aidosti viihtyä siellä, kun kaikki tuntuivat olevan niin kylmiä ja inhottavia jopa toisilleen. Oli suoranainen ihme, että sellainen yhteisö pysyi ylipäätään pystyssä.
“Olen samaa mieltä”, hän naukaisi Käärmekullalle ja ravisteli itseään puistatuksen kulkiessa lävitseen. “Totta puhuen minun on vaikea ymmärtää, miksi edes haluamme asua heidän naapurissaan. Tämä metsä on tietenkin kotini ja minun olisi vaikea kuvitella eläväni missään muualla, mutta en ole varma, onko tästä paikasta kynsin ja hampain kiinni pitäminen turvallisuutemme ja perheenjäseniemme ja ystäviemme hengen arvoinen?”
Mustavalkoinen soturi oli menettänyt rajanaapurin takia paljon. Hän ei koskaan pystyisi antamaan anteeksi yhdellekään kuolonklaanilaiselle, ei sen jälkeen, mitä he olivat näiden takia joutuneet kestämään kuiden ja kuiden ajan.
“Haluan vain, että minulle läheiset ja rakkaat kissat pysyisivät turvassa”, Kuutamolaine huokaisi tuskastuneena.
Yhtäkkiä hän tunsi jotakin kylmää ja märkää tipahtavan kuonolleen. Hän katsahti ylöspäin yllättyneenä ja tajusi taivaalta leijailevan lisää valkoisia, jäätäviä hiutaleita. “Lunta”, hän henkäisi hiljaa.
Ensilumi oli satanut jo vähän aikaa sitten, mutta se oli sulanut nopeasti. Toistuvat lumisadekuurot kuitenkin kielivät siitä, että pian sitä ehtisi kertyä maahan niin paljon, että siinä saisi pahnata.
Lumi oli kaunista, mutta siinä piili myös vaara. Se peitti alleen kaiken aluskasvillisuuden ja teki liikkumisesta hitaampaa ja energiaa kuluttavampaa. Sen myötä myös saaliseläinten määrä vähenisi huomattavasti, mikä taas tietäisi lisää hankaluuksia kissoille.
Kuitenkin nyt se oli vain kaunista, ja Kuutamolaine yritti nauttia siitä niin kauan kuin sitä kesti.

//Käärme saa halutessaan jatkaa vielä!

Kun kuulumisten kyselemisen jälkeen Lehtomyrsky ehdotti, että tekisimme jotain yhdessä, innostuin ajatuksesta ja nyökyttelin innokkaasti. Kuitenkaan en keksinyt mitä tekisimme, kun emo sitä kysyi. Katselin häntä ja veljeäni vuorotellen toivoen, että he keksisivät jotain tekemistä. Kuitenkin hiljaisuus vain jatkui.
“No miten olisi, jos lähtisimme yhdessä metsälle? Minusta se olisi ainakin mukavaa, mutta en tiedä teistä. Pääsisin ainakin näyttämään teille hieman taitojani”, nau'uin katsellen perheenjäseniäni toivoen myöntävää vastausta.
“Minulle se kyllä käy”, Varputassu naukui hiljaa ja katsoi minua hetken ajan. Nyökkäsin ja käänsin katseeni Lehtomyrskyyn.
“Entä sinulle emo?” kysyin heilutellen häntääni hitaasti. Toivoin todella, että se kelpaisi hänelle. Halusin nimittäin kovasti näyttää mihin pystyin. Halusin tehdä veljeeni vaikutuksen ja sitäkin enemmän emooni vaikutuksen. Halusin, että lehtomyrsky huomaisi kuinka taitava metsästäjä oikeasti olin.
“Selvä, käyhän se”, Lehtomyrsky myöntyi. Loikkasin pystyyn innoissani ja heiluttelin häntääni onnesta.
“Hyvä! Minä näytän teille miten hyvä metsästäjä olen! Nappaan varmasti eniten saalista ja saatte olla minusta niin ylpeitä!” ilmoitin haastavalla äänellä ja katsoin muita.

//Varpu tai Lehto?

Vilkaisin nopeasti leimusilmää ja sirristelin silmiäni. Nousin hitaasti seisomaan ja tassutin mestarini perässä rastaskukka-nimisen soturin luo joka oli kuulemma astunut piikkiin. Tutkailin sinikilpikonna-kuvioisen Naaras soturia uteliaana.
"Näyttäisitkö sen tassun?" kysyn lempeästi hiljaisella tavallani ja vilkaisin nopeasti leimusilmää. Rastaskukka nyökkäsi ja ojensi tassunsa eteeni. Tuijotin hetkisen naaraan tassua ja ajattelin että vetäisin sen vain irti nopeasti jotta se ei sattuisi mutta sinänsä minusta olisi hyvä vetää se hitaasti.. Rastaskukka kuitenkin tuhahti ja sai minut herjaamaan ajatuksistani. Räpäytin pari kertaa hölmistyneenä kunnes sain ajatukseni taas raiteilleen joten katsahdin vielä kerran piikiä soturin tassussa kunnes Napasin sen hampaideni väliin ja vetäisin lujasti ja sain sen irti. Rastaskukan silmät laajenivat kivusta ja sävähdin hitusen mutta pudistelin hitusen päätäni saadakseni ajatukset raiteilleen, sylkäisin piikin Suustani. Räpäytin silmiäni pari kertaa ja käänsin katse rastaskukaan ja sitten mestariini.
"Menikö hyvin?" utelin hiljaa silmissäni toiveikas pilke. Leimusilmä nyökkäsi. Käänsin katseeni kohti rastaskukaa.
"Voit varmaankin lähteä nyt Rastaskukka", mauuin hymyilen pienesti naaraalle. Kun soturi tassuti pois päin niin käänsin katseeni suoraan leimusilmään silmät innosta suurina. Tassutin lähemmäs kollia ja istuuduin tämän eteen ja vinkaisin pentumaisen innokaalla mutta hiljaisella äänelläni mestarilleni.
"Minä onnistuin!", vinkaisin innosta kuin pentu mutta silti hiljaisella äänellä.
//leimunen?a

Katselin hetkisen pentujani... He olivat niin täydellisiä.. Olivathan he kuitenkin jo oppilaita mutta silti he pysyisivät aina minun pentuinani.. Minun ja kuusihännän.. Kehräsin hymyilen hetkisen pennuilleni. He olivat minulle aivan kaikki.. Niin kyllä oli kuusihäntäkin! Toivoin todella että voisin antaa hänelle vielä lisää pentuja.. Mutta ei sitä varmaan koskaan tapahtuisi.. Nyt päätin keskityä kuitenkin pentuihini jotka tähtiklaani oli minulle suonut.. Vaikka tuskin he edes uskoivat siihen.. Tai sitten uskovat.. Heillehän oli kerrottu siitä jo pitkään. Siirsin synkkät ajatukset sivuun taka-alalle ja ehdotin varputassulle ja korpitassulle että tekisimme jotain hauskaa yhdessä. Se varmasti olisi todella hauskaa.. He varmasti pitäisivät siitä, mitä sitten keksisimmekään tehdä.. Olin aivan varma.. Aivan varma.. Sitä kuitenkin puutuisi jotain.. Se yksi asia jonka takia hetki ei koskaan olisi täydellinen.. Kuusihäntä ei ollut paikalla.. hän varmaankin oli taas opetamassa oppilastaan Naavatassua, eihän se haitannut minua mutta sen takia kolli ei ollut hetkeen ehtiny olla minun taikka korpitassun ja varputassun kanssa! Kunpa hän ehtisi taas pian olemaan kanssani tai sitten edes pentujemme! He olivat minulle paljon tärkeämmät.. Kuin minä itse..
"Haluaisitteko ehkä tehdä jotain kivaa yhdessä?", ehdotin heille. Korpitassu nyökkäili ja heiluteli häntäänsä iloisen oloisena. Hän oli pennnuistani se sosialisempi tapaus. Hänen veljensä varputassu joutui usein siskonsa varjoon mutta se ei näyttänyt häntä haitavaan. Varputassu nyökkäsi hetkisen kulutua miltei huomaamatomasti.
"Onko teillä mielessä jotain hauskaa mitä voisimme tehdä yhdessä?", utelin sillä minulla itselläni ei ollut mitään hyvää ajatusta mielessäni. Varputassu ja korpitassu näyttivät molemmat melko mieteliäiltä.
//korpi? Varpu? :>

Noin neljänneskuu sitten Leimusilmä oli käynyt Vienotassun sekä Lehtomyrskyn ja Haukkatassun kanssa keräämässä yrttejä. He olivat onnistuneet löytämään jonkin verran purasruohoa sekä vähän muutamaa muutakin yrttiä, mutta kokonaisuudessaan saalis oli ollut hyvin köyhänlainen.
Tilannetta ei ollut ainakaan helpottanut, kun seuraavana aamuna ulos tassutellessaan leirin pohjaa oli peittänyt ohut lumikuorrute. Ensilumi oli satanut, mikä ei voinut merkitä kuin vain yhtä asiaa - lehtikato oli saapunut.
Leimusilmä oli yrittänyt vielä käydä etsimässä lisää yrttejä metsästä niistä paikoista, joissa muisti niitä eniten kasvavan, ja olikin onnistunut tonkimaan lumen alta joitakin kituneita kasveja esiin. Sen jälkeen hänen oli kuitenkin täytynyt luovuttaa ja yrittää sen sijaan keskittyä Vienotassun kouluttamiseen.
Tänään parantajakolli oli jälleen varhain hereillä. Viime öinä häntä olivat piinanneet painajaiset, tukalat muistikuvat hänen, Mesitähden ja Liljatuulen vankikuopasta kiven alla, jossa heitä oli pidetty kuutolkulla. Aina välillä Leimusilmän oli päästävä ulos pesästään nähdäkseen taivaan ja tuntiakseen ilman kiertävän turkillaan vakuuttaakseen itselleen, ettei ollut enää vankina.
Aamupartio oli juuri lähtenyt leiristä, ja hän oli istunut seuraamassa sen valmistautumista pesänsä edustalla. Kissojen mukana oli ollut Lieskakajo. Leveälapainen kolli kävi usein parantajan pesällä tervehtimässä häntä, mutta he eivät olleet ehtineet käymään kunnollista keskustelua pitkään aikaan, sillä heillä molemmilla oli paljon kiireitä omien velvollisuuksiensa parissa. Etenkin Vienotassun koulutus piti parantajan tassut täynnä töitä.
Leimusilmän suusta pääsi uupunut huokaus, mutta hän valpastui saman tien huomatessaan Rastaskukan tassuttavan häntä kohti kolmella jalalla kinkaten. Soturi oli lähtenyt leiristä vähän aikaa sitten oppilaansa Ahmatassun kanssa, kaiketi harjoituksiin, mutta näytti siltä, että kaksikon suunnitelmiin oli tullut mutkia matkaan.
“Huomenta, Rastaskukka”, Leimusilmä virnisti iloisesti kilpikonnakuvioiselle naaraalle, jonka naamalla oli varsin myrtynyt ilme.
“Huomenta vaan”, soturi vastasi, ja Leimusilmä arveli tämän tuskaisesta ähkinnästä, että tällä oli täysi työ pitää äänensävynsä edes jotenkuten ystävällisenä. “Astuin piikkiin ulkona, enkä saanut sitä itse pois. Ahmatassu odottaa minua leirin ulkopuolella, joten voisitko poistaa tämän nopeasti, niin voisimme palata takaisin harjoituksiin?”
“Totta kai”, parantaja maukui reippaasti, mutta vetäytyikin sitten kauemmaksi naaraan ojennetusta käpälästä. “Itse asiassa tämä voisi olla hyvää harjoitusta Vienotassulle. Odota tässä hetki!” Vastausta odottamatta hän kiepahti kannoillaan ja sujahti pesään.
Vienotassu makoili vuoteessaan sen näköisenä, että oli juuri herännyt. “Hei Vienotassu”, Leimusilmä kutsui oppilastaan pirteästi. “Rastaskukan polkuanturaan on uponnut piikki. Sinä saat kokeilla poistaa sen.”

//Vieno?

Peruutin häntä edellä ulos oppilaiden pesästä likaista sammalmyttyä mukanani raahaten. Ulkopuolella laskin sen kasaan, joka oli muodostunut pesän edustalle rampattuani koko aamupäivän petejä siivoamassa, ja pysähdyin sen jälkeen pitämään vähän taukoa.
Valkoinen turkkini oli sottainen sammalhippusista ja kuivuneesta lehtisilpusta, ja yritin aina välillä siistiä sitä nyppimällä roskia irti taukojen lomassa. Tämä oli vasta toinen päiväni rangaistusta, jonka Mesitähti oli antanut minulle Henkäystähden määräyksestä. Kuolonklaanin päällikkö oli vaatinut, etten saisi poistua leiristä puoleen kuuhun. Sinä aikana minun kuuluisi siivota pesiä ja muistella, miten säännöt toimivat ja miten niitä noudatetaan. Mesitähti oli kuitenkin lyhentänyt rangaistusta neljänneskuuhun, koska lehtikadon alettua klaanilla ei ollut varaa pitää yhtäkään soturia leirissä tyhjän panttina.
En voinut sanoa olevani samaa mieltä rangaistukseni oikeudenmukaisuudesta. Loppujen lopuksi kyseessä oli ollut pelkkä vahinko, jota olin pahoitellut moneen kertaan ja vieläpä luvannut, ettei se toistuisi. Kuolonklaanin päällikkö ei kuitenkaan ollut vaikuttanut halukkaalta uskomaan minua ja oli väen vängällä tahtonut minut oikeuteen ‘teoistani’.
Vaikka Mesitähden katse oli heijastellut pettymystä, en ollut nähnyt siinä merkkejä vihasta. Isäni oli painottanut minulle kuolonklaanilaisten lähdettyä, miten tärkeää meidän oli vaalia rauhaa. En ollut oikein ymmärtänyt, mihin hän oli tällä pyrkinyt, sillä juuri sitähän minä olin yrittänyt tehdä. Mutta jos rauhan säilyminen todella vaati sitä, ettei kummallakaan osapuolella ollut varaa lipsua säännöistä tai tehdä viattomia virheitä, ei siinä minun mielestäni todellisesta rauhasta ollut kyse ensinkään.
“Hei, Kortetuike!” Käänsin kuononi minua kohti jolkottelevan Kuutassun suuntaan. Pienen, hopeanharmaan naaraan turkki oli vähintään yhtä sekainen kuin minun; tämä oli kaiketi palannut juuri harjoituksista mestarinsa kanssa.
Heilautin hänelle häntääni. “Hei vain!”
Oppilas pysähtyi eteeni ja silmäsi vieressäni kohoavaa kekoa, johon olin kasannut vanhoja sammalia ja saniaisia oppilaiden pesän pedeistä. “Sinä oletkin ahkeroinut.”
Kävin istumaan ja kumarruin nuolaisemaan toista etutassuani ohimennen. “Vielä viisi päivää ja sitten kaikki pesät on siistitty lattiasta kattoon”, hymähdin.
“Oletko varma, ettet tarvitse apua?” Kuutassu kallisti päätään sivulle. “Minulla olisi nyt vähän vapaa-aikaa.”
“Tämä on minun rangaistukseni, joka minun pitää hoitaa aivan omin avuin”, nau'uin päätäni puistellen, mutta väläytin lopuksi toverilleni vielä kiitollisen hymyn. “Sitä paitsi tätä on jäljellä enää vain muutama päivä. Enköhän minä siitä selviä.”
“Jos niin sanot”, Kuutassu kohautti lapojaan ja vilkaisi sen jälkeen nälkäisen näköisenä tuoresaaliskasan suuntaan. “Tähtimötaivas antoi minulle luvan syödä. Onko sinulla nälkä?”
Olin syönyt viimeksi eilisiltana ennen nukkumaanmenoa ja jättänyt tänään aamupalan väliin. Minusta oli tuntunut väärältä ottaa ruokaa ennen kuin kaikki partioihin lähtevät kissat olivat saaneet vatsansa kylläisiksi. Minun työni ei sentään ollut yhtä rankkaa kuin heidän. Mutta nyt minunkin vatsani päätti antaa äänekkään merkin, että olisi aika saada sille täytettä.
Kuutassun kurkussa kihersi kehräys. “Uskon tuon olevan myönteinen vastaus”, oppilas naukui leikkisästi.
“Nyt voisi olla ruokatauon paikka”, naurahdin takaisin ja lähdin astelemaan Kuutassun perässä tuoresaaliskasalle päin.

Syreenisumu nyökkäsi hymyillen. Yhtäkkiä sain idean. Huiskaisin maahan kasaututta lunta suoraan soturin naamaan. Tuo nauroi ja alkoi huiskia minua lumella. Pian tilanne eskaloitui lumisodaksi vaikkei lunta ollutkaan ihan hirveästi. Kehräten läiskäisin naaraan selkää kylmällä käpälällä ja tuo hyökkäsi kimppuuni. Painimme lumessa. Höttöä satoi päällemme kokoajan lisää, mikä toi hieman hauskuutta peliin. Nauroimme kokoajan huiskiessamme lunta sinnetänne.

Lopeteltuamme lumisodan kierähdimme maahan nauramaan ja lepäämään. Lunta tuli edelleen valkealta taivaalta. Hymyilin Syreenisumulle kehräten iloisena. Naaras oli todella mukava. Hän vaikutti hyvälle ystäväainekselle.

Palattuamme leiriin hyvästelimme toisemme ja menimme molemmat omiin suuntiimme. Syreenisumu käveli muualle, kun minä painuin soturienpesään nukkumaan. Kehräsin pitkään enkä saanut unta, koska Syreenisumu pyöri mielessäni. Hän vaikutti niin mukavalle.

Nukahdin loppujen lopulta nopeasti mutta, kun heräsin tuntui etten nukkunut yhtään. Nousin hieman unisena. Päivän velvollisuudet kuitenkin pakottivat minut pystyyn vaikka olisin mielellään nukkunut vielä pitkään vaikka koko päivän. Liittäydyin mukaan johonkin partioon ja kävimme saalistuskierroksen. Saalista oli sen verran, että se riittäisi hyvin ja voisimme hyvillä mielin palata leiriin. Mietin edelleen Syreenisumua ja hänen kanssaan vietettyä aikaa. Hänen kanssaan oli niin mukavaa. Olin viimeiseksi vielä sanonut Syreenisumulle, että kai me tekisimme tämän vielä toiste - tarkoittaen lumisotaa ja leikkimistä. Syreenisumu oli vaikuttanut haluavan sitä myös ja toivoin, että se oli aitoa tunnetta. Minun puolestani tunteen aitoudessa ei ollut mitään kyseenalaistamista.

Kysyin Kuusihännältä hänen lempisaaliistaan mutta hän vastasi, ettei hänellä ollut. Kohautin lapojani ja jatkoin kävelyä hiljaisena. Hetken päästä Kuusihäntä kysyi huomasinko jonkun hajun. Keskityin haistelemaan ilmaa ja koitin tunnistaa hajun.
“Öm… olisiko se hiiri?” kysyin hieman epäilevänä mutta toisaalta sarkastisena. Minulla oli aika paljon kokemusta eri tuoresaaliiden hajuista.
“Aivan oikein!”
Nyökkäsin ja paikansin hiiren puunjuurakosta. Se oli kauhean laiha eikä ruokkisi edes kuunikäistä pentua. Lähdimme sitä kohti ja hiivin hiljaa kunnes olin tarpeeksi lähellä. Läiskäisin sen maata vasten ja tapoin sen. Tassutin ylpeänä takaisin. Olinhan minä aika hyvä saalistaja. Kuusihäntä vitsaili jotain ja hymyilin hiukan hänen sanoilleen.
“Haluatkos vielä saalistaa?” Kuusihäntä kysyi. Kohautin lapojani.
“Katsotaan törmätäänkö me johonkin matkalla takaisin”, vastasin. Halusin oikeastaan jo takaisin mutta en voinut jättää ruipeloa hiirtä ainoaksi saaliiksi.


Matkalla takaisin saimme vielä jäniksen ja varpusen kiinni. Laskettuamme ne tuoresaaliskasaan päätin mennä tapaamaan emoa. Nappasin kuitenkin vielä varpuseni mukaan vietäväksi.
“Hei”, nau’uin astuttuani klaaninvanhimpien pesään sisään. Tuntui oudolta, että emo oli jo vanhimpien kissojen joukossa vaikka hän olikin aika nuori soturi. Hän oli menettänyt paikkansa soturina samalla, kun oli menettänyt jalkansa. Istuin naaraan viereen. Hän kömpi pystyyn.
“Sädetassu, hei”, raidallinen kissa kehräsi. Hymyilin ja pudotin varpusen emon käpäliin. Ne olivat yksiä lempisaaliitani.
“Toin sinulle tämän.”
“Kiitos. Nappasitko sen itse?” emo kysyi. Nyökkäsin ylpeästi hymyillen. Mietin miten Sypressikuiske suhtautuisi siihen, kun minut sitten joskus nimitettäisiin soturiksi. Siihen ei varmaan ollut enää kauan.
“Minun pienestä pennustani on kasvamassa suuri ja upea soturi”, emo kehräsi ja nuoli korvaani. Hymähdin myöntävästi ja sitten jaoimme saaliin yhdessä. Minulla olikin kauhea nälkä päivän harjoitusten ja saalistamisen jäljiltä. Kerroin päivästäni emolle syödessämme ja vietimme mukavan loppuillan vaihtaen kieliä.

''Olet liian ennalta-arvattava'' huomautin Naavatassulle kun hän oli yrittänyt hypätä päälleni taisteluharjoituksissa.
''Kokeile vielä kerran.'' Ehdotin Naavatassulle, huomasin että hän kehittyi koko ajan.
Naavatassu hyppäsi päälleni, koska hän oli harhauttanut minua.
''Kolmas kerta toden sanoo!'' Naavatassu maukaisi hymyillen.

Kun olimme leirissä ajattelin mennä tapaamaan Lehtomyrskyä mutta huomasinkin että muutaman hännänmitan päässä astelikin oppilas Sädetassu. Ajattelin että olisi kiva mennä saalistamaan toisenkin oppilaan kanssa kuin Naavatassun, vaikka olihan hänenkin kanssaan kiva mennä metsälle.
''Hei Sädetassu!'' Tervehdin, hän oli huomannut tervehdykseni ja nÿökkäsi.
''Kuusihäntä.'' Hän naukaisi takaisin.
''Tulisitko kanssani saalistamaan?'' Kysyin Sädetassulta, sillä se oli ollut alunperäinen tarkoitukseni.
''No, miksikäs en!'' Hän vaikutti vähän hämmentyneeltä. ''Menemmekkö me muiden kanssa?'' Hän kysyi.
''Ajattelin että menisimme kahdestaan.'' Sanoin ja Sädetassu nyökkäsi.
''Se käy hyvin.'' Hän vastasi.
Suuntasimme kohti leirin uloskäyntiä kun Sädetassu kysyi minulta:
''Mikä on sinun lempi saaliisi?'' Tämä oli yllättävä kysymys johon minun oli pakko vastata
''Ei minulla oikein ole lempisaalista.'' Sillä eihän minulla ollutkaan.
Hetken päästä huomasin hennon hiirenhajun joka oli yllätys olettaen että oli Lehtikato.
''Hei, huomaatkos sinä tuon hajun?'' Kysyin Sädetassulta.
Huomasin kun hän haisteli keskittyneesti.
''Öm olisiko se vaikka hiiiiri?'' Huomasin että hän oli vähän jännittynyt jos olisikin sanonut väärin mutta hän oli sanonut aivan oikein. ''Aivan oikein!'' Maukaisin, yllätyin että hän sai sen oikein ensimmäisellä yrityksellä sillä minunkin piti miettiä hetki.
Lähdimme kohti hajua joka vain voimistui entisestään.

''Hienosti napattu!'' Sädetassu oli onnistunut nappaamaan hiiren jos sitä siksi pystyi kutsumaan. Sädetassu näytti ylpeältä onnistumisesta.
''Taidamme syödä tänään enemmän luuta kuin lihaa.'' Vitsailin. ''Haluatkos vielä saalistaa?'' Kysyin Sädetassulta.

//Säde?
//Pisin myöhästynein tarina ikinä!

Hilehuurteen poistettua roskan Pohjaharhan turkista, valkoinen soturi kysyi, oliko hänellä ollut vielä jotain muuta asiaa. Pohjaharha vaikutti Hilehuurteen mielestä kieltämättä hiukan vaivaantuneelta, joten hopeanharmaa kolli otti pari askelta etäisyyttä toisesta ihan vain kohteliaisuuttaan. Hopeinen soturi retkahti makuulle leppoisasti. Hilehuurteella itsellään ei ollut enää yhtä vaivaantunut olo. Tai ehkä ihan vähän, mutta hän unohti sen oitis keskittyessään muuhun. Soturi yritti keksiä jotain uutta puheenaihetta estääkseen hiljaisuuden. Hiljaisuus oli pahin. Ja olihan hänellä aina jotain, mistä puhua!
"Minun mielestäni oravat maistuvat aina parhailta tähän aikaan vuodesta. Kai se johtuu siitä, että ne ovat syöneet itsensä pulskiksi", Hilehuurre maukaisi, ennen kun alkoi jyrsiä viimeisiä ruoantähteitään.
Kun Pohjaharha ei vastannut, hopeanharmaa soturi jatkoi:
"Minusta meidän pitäisi tuplata metsästyspartiot ennen lehtikadon kylmää aikaa, jotta voisimme kaikki valmistautua niukkuuteen lihottamalla itseämme sopivasti. Niin kuin oravat."
Nyt Pohjaharha käänsi katseensa Hilehuurteeseen. Hilehuurteen mielestä valkea soturi vaikutti kerrankin jokseenkin kiinnostuneelta hänen sanoistaan.
"Minä en usko, että sellainen olisi tarpeen. Metsästyspartioiden tuplaaminen tarkoittaisi liiallista rajapartioista säästämistä, mikä tekisi klaanin haavoittuvaiseksi. Sitä paitsi lehtikadon varalle tankkaaminen ei auttaisi pidemmän päälle, ja ylipainoisilla sotureilla olisi enemmän vaikeuksia metsästää lumihangessa", Pohjaharha totesi monotonisesti.
"Niin, mutta eihän riistakato edes kestä yleensä kovin pitkään. Ainakaan kukaan ei ehtisi riutua luukasaksi sen aikana", Hilehuurre esitti vastaväitteen. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että Pohjaharhalla oli erittäin järkevät pontit. Soturia jopa vähän ärsytti se, miten hyvin toinen oli argumentoinut. Pohjaharha siristi silmiään aivan pienesti, niin että sitä tuskin huomasi, jos ei katsonut meripihkaisia silmiä niin intensiivisen tarkkaan kuin Hilehuurre.
"Sitä suuremmalla syyllä tuollainen panostus menisi aivan hukkaan. Jos riista on niukilla vain pienen osan lehtikadon ajasta, niin miksi sitten nähdä tuollainen vaiva?" Pohjaharha huomautti.
"No, tuo on kyllä ihan totta... Sinä voitit, muutit mieleni", Hilehuurre maukui ja käännähti leikkisästi kyljelleen antautumisen merkiksi. Nyt hän ei voinut olla ihailematta vanhemman soturin viisautta. Kaiken lisäksi siinä oli jotain todella viehättävää...
Kun Hilehuurre nosti etuvartalonsa takaisin pystyyn niin, että hänen etukäpälänsä asettuivat kumpikin maata vasten, hän näki huomattavasti Pohjaharhaa muistuttavan, valkean soturin kävelevän ohitse. Se oli Väärävarjo. Hän ei tosin näyttänyt ollenkaan yhtä viehättävältä kuin Pohjaharha. Hilehuurre pohti, keneltä totinen soturi oli mahtanut periä toisen puoliskon ulkonäöstään.
"Eikö Väärävarjo olekin isäsi?" Hilehuurre kääntyi takaisin Pohjaharhan puoleen.
"On."
Hilehuurteesta tuntui, että Pohjaharha vältteli hänen katsettaan. Tai sitten uusi puheenaihe ei vain ollutkaan yhtä kiinnostava kuin se edellinen.
"On varmaan mukavaa, kun on lähisukulaisia klaanissa. Minun vanhempani ovat kumpikin kuolleet, eikä minulla ole sisaruksiakaan", Hilehuurre sanoi, ja tunsi pienen kateuden piston sisimmässään. Uteliaisuus sai kuitenkin Hilehuurteesta vallan. Hänen oli nyt pakko saada tietää:
"Kuka sinun emosi muuten on?"

//Pohja? :0

Kettu oli ottanut Mesitähden kohteekseen, eikä suostunut millään päästämään irti. Sen hampaan hapuilivat päällikön kaulaa. Varjoliekki syöksyi ketun päälle niin rajusti kuin vain kykeni. Hyökkäys ei ollut kuitenkaan hänen vahvuuksiaan, ja kettu viskasi karmanvärisen kollin pois kimpustaan niin raivoisasti, että soturi lensi kivuliaasti suoraan isoa kiveä päin.
Kun Varjoliekki sai taas happea, hän tunsi suurta vihlovaa kipua toisessa takajalassaan. Kohottaessaan katseensa hän näki, että kettu oli nyt tarrannut hampaillaan Mesitähden kaulaan. Se alkoi riepotella päällikköä ympäriinsä niin rajusti, että Varjoliekin sydän jätti lyönnin välistä. Muukalaiskissa huusi jotain ketulle muutaman hännänmitan päässä.
"Mesitähti!" Varjoliekki ulvaisi paniikin vallassa. Hänestä tuntui, kuin kaikki veri olisi karannut hänen poskiltaan. Kolli yritti kammeta itsensä ylös, mutta kipu vasemmassa takajalassa sai kollin näköaistin sumenemaan. Hänen suustaan pääsi tuskainen äännähdys.
Mustaturkkinen muukalainen hyökkäsi ketun päälle ja jakoi iskuja ympäriinsä, mutta kettu oli sinnikäs, eikä siltikään hellittänyt otetta Mesitähdestä. Tilanne näytti nyt todella pahalta. Varjoliekki näki, että Mesitähti rimpuili edelleen, joten tämä oli ainakin vielä hengissä. Mutta miten kauan menisi, että kettu tappaisi Mesitähden?
*Minun on pakko nousta ylös. Minun on pakko pelastaa Mesitähti.*
Hän yritti nousta ylös uudestaan, hitaasti ja varoen laittamasta painoa kipeälle jalalleen. Soturi ei ollut kokenut tällaista kipua koskaan. Oliko jalka poikki? Kolli pääsi hetkeksi pystyyn, ja hän ehti nähdä ison vertavuotavan haavan vasemmassa kyljessään, ennen kuin lysähti tahattomasti takaisin maahan kiven juureen raskaasti huohottaen.
Äkkiä kolli näki ketun lähtevän jolkuttamaan poispäin, ja kiihdytti sitten juoksuun Mesitähti yhä leuoissaan. Kuin ihmeen kaupalla Varjoliekki oli jaloillaan sekunneissa. Hän lähti juoksemaan kolmella jalalla ketun perään sydän jyskyttäen niin, että se oli vähällä tulla ulos rinnasta. Musta naaras juoksi hänen rinnallaan, vain pienellä etumatkalla. Kettu oli kuitenkin nopea; välimatka tuntui vain kasvavan. Varjoliekki arvioi myös muukalaisen saaneen sen verran iskuja, että se hidasti tämän juoksunopeutta. He eivät millään saisi kettua kiinni tätä menoa. Varjoliekki nielaisi vaivalloisesti. Hän yritti kiihdyttää vauhtiaan, mutta oksien ja juurien väistely oli tosi hankalaa kolmella jalalla liikkuessa. Ja kompastuminen tarkoittaisi sitä, että peli olisi hänen osaltaan täysin menetetty.
Yllättäen kettu pysähtyi. Se näytti laskevan Mesitähden maahan. Nyt he saavuttaisivat ketun hetkessä! Epätoivo oli kuitenkin jo saanut otteen Varjoliekistä. Hänen vatsansa tuntui olevan täynnä kiviä. Hän pelkäsi, että olisi liian myöhäistä.
Kun he saapuivat kohdalle, muukalainen syöksähti sähisten ketun päälle ja kaatoi sen kumoon. Varjoliekki riensi mukaan taisteluun. Hetkeksi jalkakipu poistui kokonaan hänen tietoisuudestaan - kai se johtui siitä sekavasta, ylivirittyneestä ja pelonsekaisesta mielentilasta, jota takaa-ajotilanne oli vain vahvistanut. Ei, nyt Varjoliekki tajusi, mikä päällimmäinen tunne oli. Se oli vihaa. Hän oli suunniltaan siitä, mitä kettu oli tehnyt Mesitähdelle. Kettu ansaitsisi siitä hyvästä pahimman mahdollisen koston.
Soturi näki omien käpäliensä viiltävän syviä naarmuja ketun kaulaan.
Ajantaju oli tiessään.
Varjoliekki näki Mesitähden elottoman, verisen ruumiin saniaisten keskellä. Häntä alkoi heikottaa.
Hoiperreltuaan päällikön viereen hän lysähti siihen.

//Kalla & Mesi