Oli kulunut pari kuuta siitä päivästä, kun oli selvinnyt, että odotin Varjoliekin pentuja. Olin jo siirtynyt pentutarhalle Kimalaistoiveen ja hänen hoitamiensa kolmen pennun luokse. He olivat aivan ihastuttavia! Etenkin Haukkapentu oli jo valloittanut sydämeni, hän oli niin täynnä energiaa ja iloa, että se varmasti tarttui muihinkin klaanissa kuin vain minuun. Kimalaistoive oli mukava hänkin, hän vain tuntui olevan jokseenkin ujonpuoleinen. Se ei haitannut minua kuitenkaan. Olin vain iloinen, ettei minun tarvinnut yksin viettää pentutarhassa aikaani ja odottaa synnytyksen alkua - ja toisaalta myös hermoilla sydämeni pökerryksiin sen takia. Olivathan nämä ensimmäiset pentuni - Leimusilmä kertoi minulle aiemmin, että niitä oli ainakin kaksi -, ja minua suoraan sanoen hirvitti, mitä tuleman piti. Onneksi Varjoliekki aina käydessään rauhoitteli minua ihan pelkällä olemassaolollaan. Hänen lähellään ollessani minä uskoin itseeni, meihin molempiin, ja tiesin, että selviäisin. Minä puolestani yritin rauhoitella Varjoliekkiä itseään - hän tuntui olevan hiukan hermostunut. Kenties häntä jännitti isäksi tulo. Minuakin, rehellisesti sanoen. Osaisinko minä olla emo? Vaikka toisaalta, siihen rooliin ei kuulemma synnytty vaan kasvettiin, samalla kun pennutkin kasvoivat. Odotin jo innolla heidän tuloaan. Aina välillä tunsin heidän liikkeensä vatsassani, välillä hyvinkin ponnekkaasti.
"Malttakaa vielä hetki, pikkuiset", kuiskasin lempeästi hymyillen kuono kiinni vatsallani, "pieni hetki vain."
"Kuinkas täällä voidaan?" kuului Varjoliekin hiukan huvittunut maukaisu.
Kohotin päätäni säteillen ja kehräsin: "Oikein hyvin. Olen vain kovin väsynyt. Ja pennuilla tuntuu käyvän tila jo ahtaaksi." Muljautin silmiäni leikkisän dramaattisesti.
Varjoliekki kehräsi. "Kyllä se pian helpottaa, kohta he ovat täällä."
"Älä edes puhu.... Hirvittää jo muutenkin. Vaikka olenhan minä myös innoissani, sitten toisaalta."

Aamu oli alkanut vasta sarastaa, kun heräsin kipuun, joka ravisteli kehoani.
"Kimalaistoive! Pennut taitavat syntyä", kirkaisin hätääntyneenä. Naaras loikkasi ylös vuoteeltaan, katosi ulos ja tuli hetkessä takaisin mukanaan Leimusilmä, jolla oli suussa kimppu yrttejä. Kimalaistoive paimensi jo heränneet pentunsa ulos pentutarhasta, jotta saisimme Leimusilmän kanssa niin sanotun työskentelyrauhan.
"Synnytyksesi taitaakin olla alkamassa", tuumasi Leimusilmä vatsaani tunnustellen, vitseliäs pilke silmissään.
"En kai minä huvikseni tässä puhise" sähähdin ja olin huiskaista hännälläni kollin nenää. Hillitsin kuitenkin itseni; hänhän vain auttoi minua.
Siinä kouristusten ja kiukkuisen mouruamiseni lomassa näin sivusilmällä Varjoliekin pään kurkkivan aina välillä pentutarhan suuaukosta.
"Miten teillä sujuu siellä?" hän kysyi epävarman, huolestuneen kuuloisena.
"Oikein hyvin, Varjoliekki, ei mitään hätää." Leimusilmä ei kääntänyt katsettaan pois minusta, mikä toisaalta rauhoitti minua. Toisaalta juuri nyt minua myös vain raivostutti hänen järkkymätön rauhallisuutensa.
Yhdessä vaiheessa minä pyysin Varjoliekkiä tuomaan minulle vedellä kostutettua sammalta, jotta saisin juotua. Sitten pyysin häntä olemaan hetken tukenani vierelläni, kun synnytyksestä selviäminen tuntui niin kaukaiselta ja mahdottomalta.
"Nyt Varjoliekin olisi hyvä poistua hetkeksi", Leimusilmä sanoi. En kysynyt syytä, soin vain kumppanilleni nopean hymyn, ennen kuin hän poistui takaisin ulkopuolelle.

Joitakin hetkiä myöhemmin vatsani vierellä oli kaksi märkää pentua, jotka inisivät sokeina ja alkoivat imemään maitoa.
"Varjoliekki", huhuilin. "Tule katsomaan tyttäriäsi."
En voinut irrottaa sädehtivää katsettani pennuistamme. He molemmat olivat niin kauniita, niin täynnä elämänvoimaa. Toinen oli jollain lailla sotkuisen värinen, oli kuin Varjoliekin ja minun värit olisivat yhdistyneet hänen turkissaan ja luoneet sekamelskan - hyvän sekamelskan. Toinen oli taas kirjava hänkin, mutta ei samalla tavalla.
"He ovat kauniita", kehräsin Varjoliekille.

//Varjo?

Jatkoimme keskustelua parin hiiren äärellä. Korpitassu jatkoi selostusta aiemmin päivällä tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa tämä oli loukannut itsensä, ja minä kuuntelin ja nyökkäilin sitä mukaa, kun asiaa tuli. Varputassu vaikutti vaipuneen jälleen omiin ajatuksiinsa eikä ottanut osaa keskusteluun.
"Sinun on muistettava levätä hyvin, jotta paranet pian", kehotin Korppitassua huolehtivaisesti. "Oli onni, ettei sinulle käynyt pahemmin."
Korppitassu huiskautti häntäänsä vähättelevästi. "Ei se mitään ole. Voin vallan mainiosti!" naaras tuhahti, mutta se ei poistanut epäilyksiäni.
Vilkaisin vaivihkaa Varputassua, mutta huomioni kiinnittyikin kauempana tämän takana klaaninvanhimpien pesän luona häärivään Nokilintuun. Tämä näkyi raahaavan ulos pesästä raskaan näköistä sammalmyttyä. Nostin korviani valpastuneena pannessani merkille, miten koville työ otti vanhalle naaraalle.
"Nokilintu näyttäisi tarvitsevan apua", sanoin Korpitassulle ja Varputassulle ja siirsin hiukan huolestuneen katseeni takaisin kaksikkoon. "Mennään auttamaan."
Oikeastaan jäämättä sen kummemmin odottelemaan nuorempien oppilaiden vastausta nousin jalkeilleni ja hölkkäsin Nokilinnun luokse. Tummanruskea vanhus oli ollut niin keskittynyt tekemiseensä, että ihan hätkähti huomatessaan minut yhtäkkiä vierellään.
"Herttinen, Kortetassu, kuinka sinä nyt noin hiivit siihen!" naaras puuskahti, mutta hän ei vaikuttanut vihaiselta.
Painoin pääni pahoillani. "Pyydän anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää teitä. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, miten työläältä näiden sammalien liikuttelu vaikuttaa. Voisinko olla avuksi?"
Nokilintu pyöritteli silmiään viikset huvittuneesti väpättäen. "Ei ole tarvetta teititellä, nuorukainen! Ja eikä kyllä avusta haittaakaan olisi. Hiilloskatse söi jotakin sopimatonta ja meni oksentamaan kaiken vatsansa sisällön meidän makuualusillemme!" klaaninvanhin huokaisi hännänpäätään nytkytellen.
"Mitä jos minä siivoan tämän sotkun ja tuon teille uudet sammalet, niin te… tai siis sinä voit käydä saattelemassa Hiilloskatseen Leimusilmän luokse", ehdotin kohteliaasti.
Nokilinnun naamalle lämmin hymy. "No mutta kyllä se minulle vain passaa. Kiitos oikein paljon, Kortetassu! Ovatko Varputassu ja Korpitassukin tulossa auttamaan?"
Kurkistin lapani yli taaksepäin ja huomasin oppilaiden tassuttavan meitä kohti. Väläytin heille ilahtuneen hymyn.

//Korpi ja Varpu?

Henkäisin, kun Syreenisumu mainitsi, että voisi kertoa minulle millaista oli olla soturi tai oppilas. Noista kahdesta valitsisin oppilaana olon.
“Voitko kertoa millaista on olla oppilas? Haluaisin tietää, koska sehän on minulla kohta edessä!” hihkaisin iloisena ja loikasin ilmaan. Laskeuduin takaisin hallitusti ja nätisti. Istuuduin ja heilautin häntäni käpälilleni valmistautuen kertomukseen. Se olisi varmasti jännittävä!
“Ihan ensimmäisenä päivänä mestarisi vie sinut kierrokselle leirin ulkopuollelle. Siellä on paljon tilaa. Nummia ja sellaista”, Syreenisumu kertoi. Nyökyttelin innostuneesti. Nummia! Niillä voisi varmasti juoksennella.
“Olen varma, että tulen pitämään joesta. Se kuulostaa niin ihanalle”, sanoin keskeyttäen vahingossa Syreenisumun lauseen.
“Ja perhoset varmasti ovat myös upeita. Minulle kerrottiin, että niitä on viherlehden aikaan joskus jopa leirissä! Haluan niin kovasti uida ja nähdä perhosen ja saalistaa! Puuhun kiipeäminen olisi myös upeaa”, höpötin paljonkin tajuamattani. Hiljenin vasta, kun tajusin, että Syreenisumu oli tippunut puusta ja satuttanut itsensä. Silmäni laajenivat ja ilmeeni muuttui heti pahoittelevaksi. En vain löytänyt sanojani.
“Voi ei. Anteeksi”, sopertelin sekavasti.
//Syre?

Minua tärisytti. Koko kehoni tuntui levottomalta jännityksestä ja stressistä. Käpäläni olivat kaikkea muuta kuin vakaat, kun astelin Mesitähden luo litteäkivelle. Oli soturinimitykseni aika. Olin todella innoissani mutta myös todella jännittynyt. Vähän aika sitten olimme pitäneet Hilehuurteen kanssa uuden saalistusarvioinnin, koska edellinen oli mennyt mönkään mutta se ei haitannut minua. Kuulin edelleen Hilehuurteen sanat mielessäni.
“Olen varma, että olet valmis soturiksi. Ilmoitan tästä Mesitähdelle pian. Olen ylpeä sinusta”, hän oli naukunut. Huokaisin syvään ja katsoin Mesitähteä silmiin. Seisoin ryhdikkäästi klaanini edessä ja minun oli oikeasti aika saada soturinimeni. En meinnut uskoa tämän olevan totta.
“Minä Mesitähti pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut tapamme ja lakimme tarkkaan syntyperästään huolimatta ja hän on valmis soturiksi. Lupaatko Nopsatassu kunnioittaa klaaniasi ja suojella sitä jopa henkesi uhalla?” kolli naukui. Mesitähden sanat saivat tunteeni pintaan mutta koitin keskittyä.
“Lupaan”, nau’uin vahvasti. Olin varma tästä. Enkö ollutkin? Tunsin kuinka käpäläni tärisivät lujempaa. Olin oikeasti tässä!
“Siinä tapauksessa sinut tunnetaan tästä lähtien nimellä Nopsaliekki!” Mesitähden ääni oli hilpeä ja sai minutkin hymyilemään.
“Nopsaliekki! Nopsaliekki! Nopsaliekki!” koko klaani hurrasi. Hymyni vain leveni ja tassutin yleisöä kohti suoraan Hilehuurteen luo. Tunteet melskasivat sisälläni. Enimmäkseen siellä oli iloa ja intoa. Ehkä rippunen ahdistusta mutta se oli nyt jätettävä taakse.
“Kiitos, että olit rinnallani tämän matkan. Olet uskomaton”, nau’uin kollille. Olin tälle syvästi kiitollinen. En voinut uskoa tätä. Oli upeaa olla soturi! Siis oikea soturi!
//Hile?

"Ei voi olla totta! Sinulla on niin kauniit silmät!” perhopentu hihkui äänekkäästi. Olin hyvin hämmentynyt siitä että hän kehui silmiäni mutta olin hyvin kiitollinen tälle sillä se todellakin sai minulle paremman mielen. Kehärsin kun katselin nuorta naarasta joka näytti aivan isältään ampiaispistolta tosin tämän isä ja emo olivat kuolleet mutta siitä ei ollut kehdattu kertoa kuinka nuorelle pennulle että miten he olisivat kuolleet ja se vasta tuntuikin väärältä oli hänelle oikein että hän saisi tietää miten hänen vanhempansa olivat kuolleet.. vaikka se olikin niin surulista.. hänen pitäisi saada tietää totuus.. en kuitenkaan halunnut kertoa tälle totuutta vaikka minun mielestäni olisi pitänyt tehdä niin niin jokin syvällä sisimmässäni esti minua tekemästä niin ja se tuntui hyvin oudolta varsinkin kun minusta oli väärin salailla totuuta tältä pikkuiselta naaraalta. Käänsin katseeni nopeasti nuoreen naarasseen sillä olin tajunnut että en ollut kiittänyt tätä joten kiittin häntä nyt.
"Kiitos perhopentu", mau'un hymyillen iloisena. Perhopennun silmät loistivat.
*Onkohan hän kateellinen sille että minulla on eripari silmät? Aika moni onkin kaateliinen niistä!* Ajattelin mielessäni. Kosketin hellästi pentua kuonnollani kehräten. Hän oli varmasti kovin yksinäinen kun hän ei voinut elää isänsä ja emonsa kanssa pentuna kaukaan hän ei edes ollut saanut nähdä vanhempiaan.. se oli varmasti surulista.. käpälääni tykkyti hitusen kivusta mutta en halunnut myöntää sitä kellekään. Sydämeni tuntui pampavaan kun katselin pentua.. minä haluaisin joskus saada oman pennun! Toivon että ne voisivat olla minun ja nopsatassun pennut mutta en voinut päätä tätä. Sydämeni tuntui niin raskaalta kun ajattelin että nopsatassulla olisi jo joku muu kissa josta hän pitäisi.. enkä sen vuoksi voisi olla hänen kumppaninsa, pudistelin päätäni selvitääkseni ajatuskseni ja tarkensin taas katseeni Pentuun. Hymyilin hänelle ja hän hymyili takaisin. Nostin pääni pystyyn ja katselin nuorta pentua lempeästi, pyysin tätä tuomaan minulle vähän riistaa:
"Perhopentu, voisitko ehkä hakea minulle riistaa? Minulla on hirveä nälkä", mau'un anova ilme kasvoillani. Perhopennun häntä nousi pystyyn kun hän nyökkäsi. Jäin katselemaan kun pikkupentu kipiti innoissaan hakemaan jotakin riistaa. Katselin hymyillen tämän menoa, laskin pääni käpälilleni ja suljin silmäni, torkahdinkin melko nopeasti. Heräsin yhtäkkisesti kun perhopentu tassuti takaisin sisään pulska Vesimyyrä suussan. Naaras pudotti saalin käpälieni juuren ja istahti hetkesi odottamaan että saisin syötyä. Nuolaisin huukiani nähdessäni niin maukaan Vesimyyrän - en saanut edes uskoa että sellaisia löytyisi enään koska oli jo niin kylmä! Aloin oitis syömään ja olin niin iloinen sillä se oli niin mehukkas ja se maistui täydelliseltä. Kun olin täynnä niin työnsin hellästi lopun Vesimyyrästä perhopennulle joka alkoi syödä sitä innokaasti. Hymyilin tälle ja tunsin syvällä sisimmässäni hellyttää tätä kohtaan. Hän oli niin nuori niin viaton mutta silti niin voimakas.
"Haluaisitko että kertoisin sinulle millaista oli olla oppilas? Tai soturi" kysyn sydän täynnä lämpöä tätä pientä pentua kohtaan, kyllä hän vielä kasvaisi mutta nyt hän oli niin pieni... Ennen kuin kukaan ehtisi aavista niin tästä pienestä tomerasta naarasta olisi tullut avulias ja oppivainen oppilas! Pidin hänestä kovasti.
//Perho

Lepäilin mukavasti pesän edustalla. Oli yksi niistä harvoista päivistä, kun vielä paistoi aurinko. Otin lämmöstä kaiken irti. Vaikkei ollut kunnolla lämmin ulkona pystyi vielä makoilla - ainakin sillon kun ei satanut, koska sade viilensi. Lehtikato oli tuloillaan ja sen kyllä huomasi, mutta arvioin, että ensilumea sai odottaa vielä parikin kuuta. Haukottelin raukeana. Huomasin kumppanini aukiolla ja nousin pystyyn niin nopeasti kuin pääsin. Jolkotin Aurinkoroihun luokse iloisena.
“Hei! Miten voit tänään?” kysyin hymyillen ja kehräten. Olin aina iloinen, kun näin kumppanini. Olimme olleet ystäviä pienistä pennuista asti ja jotenkin tuntui ihanalta aina nähdä hänet uudestaan, kun hän oli partioinut. Olin niin tottunut ajatukseen etten partioi enää, että en edes melkein muistanut miltä tuntui herätä makuusijalta soturien pesästä ja lähteä partioon aikaisin aamulla tai tulla vasta myöhään takaisin. Mukavaa se kuitenkaan ei ollut ainakaan aina joten koitin muistaa täyttää Aurinkoroihun korvat kehräykselläni ja antaa hänelle pari isoa nuolaisua aina, kun näin hänet. Jaoin kollin kanssa myös ruokailuhetkeni niin usein kuin vain pystyin, mikä oli tottakai myös mukavaa mutta toivoin sen olevan mukavaa myös kumppanilleni.
“Oikein hyvin. Kiitos kysymästä”, kolli naukui ja nuolaisi korvaani. Kehräsin kovempaa ja painoin pääni hetkeksi Aurinkoroihun turkkiin.
“Oletko käynyt katsomassa Syreenisumua?” kysyin hiljaa.
“En mutta kuulin, että hänen jalkansa on murtunut. En ole ehtinyt soturikiireiltäni”, hän naukaisi ja katsoi minuun surumielisesti.
“Minä kävin. Hän vaikuttaa ihan terveeltä kuitenkin, ettei sen suurempia huolia. Käy ihmessä sinäkin, kun ehdit. Minä taidan nyt mennä pesään, kun on jo ilta”, sanoin ja hyvästelin kollin nopeasti.

Kimalaistoive puski kumppaniaan lapaan ja hautasi päänsä Irvikidan rintaturkkiin. Naaras kääräisi häntänsä kollin oman ympärille ja huokaisi onnellisena. Naaras nosti kuitenkin nopeasti päänsä kumppaninsa turkista katsoakseen aukiolle telmiviä pentuja.
"Minä.. minä en voi uskoa, että Kultasiipi on poissa. Kultasiipi, hän oli minun hyvä ystäväni ja Ampiais..", naaras naukaisi itkuisena, mutta ei saanut edes sanottua veljensä nimeä. Miksi ihmeessä Ampiaispiston oli pitänyt vastustaa Henkäsytähteä? Jos he kaikki olisivat olleet hiljaa ja alistuneet noiden tahtoon, Ampiaispisto ja Kultasiipi olisivat elossa. Naaraskuningatar oli kuitenkin päättänyt huolehtia Perhopennusta parhaansa mukaan, kuten hän huolehti myös Ahmapennusta ja Haukkapennustakin. Se oli naaraan elämäntehtävä.
"Shh, Kimalaistoive", Irvikita naukaisi matalalla äänellä ja yritti rauhoitella kumppaniaan. Pennut leikkivät onneksi kauempana, joten he eivät kuulleet raidallisen kissan itkua. Kimalaistoive niiskaisi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa käpälällään. Hän halusi vain tavata veljensä vielä kerran ja kertoa kuinka hän rakasti toista.
"Minun olisi pitänyt viettää enemmän aikaa heidän kanssaan", Kimalaistoive naukaisi surullisena. Jos jotain hän katui niin sitä, että hän ei ollut viettänyt tarpeeksi aikaa Ampiaispiston ja Kultasiiven kanssa.

Kujekulta jolkotteli takaisin leiriin varpunen suussaan. Naaras oli käynyt saalistamassa tuulettaakseen päätään ja naaraalla oli ollut varsin antoisa reissu. Toki saalista ei ollut ehkä määrällisesti paljoa, mutta naaras oli saanut energisille käpälilleen tekemistä ja mietittyä omia jekkujaan. Kujekulta laski varpusen tuoresaaliskasaan ja virnuili itsekseen. Hän oli päättänyt jekuttaa Hilehuurta oikein kunnolla, mutta naaras ei vielä tiennyt miten. Sen hän tiesi, että hänen ystävänsä tulisi yllättämään ja oikein kunnolla! Hah, olisi klassikko piilottaa piikkejä kollin petiin tai säikäyttää, mutta Kujekulta tahtoi tehdä jotain omaperäisempään. Jotain mitä Hilehuurre ei ollut ennen kokenut tai osannut odottaa! Kujekulta loikkasi kauemmaksi tuoresaaliskasasta ja sukaisi rintaturkkiaan. Naaraalla ei ollut erityistä mielipidettä siitä, että Mesitähti ja Leimusilmä olivat palanneet takaisin. Toki hän oli asiasta varsin iloinen, mutta eihän kaksikolle olisi voinut sattua mitään? Sen takia naaras ei vain ymmärtänyt miksi muut jatkuvasti hössöttivät jotain asiasta. Mutta minne ihmeeseen Liljatuuli oli jäänyt? Samaan paikkaanko kuin Lehmusjalka? Kujekulta nielaisi ja laski hieman päätään, milloin hänen veljensä tulisi takaisin? Kollin olisi pakko tulla pian takaisin..

Hyvin äkkiä Leimusilmän ja Mesitähden päästyä takaisin klaaninsa pariin panttivankeina olleet kissat olivat joutuneet palaamaan vanhoihin tehtäviinsä ja ottamaan kantaakseen kaikki ne velvollisuudet, joita niihin liittyi. Mesitähti jatkoi päällikkönä, kun taas Leimusilmä oli saanut harteilleen aivan uudenlaisen vastuun - hänestä oli tullut Eloklaanin ainoa parantaja.
Vaikka hän tiedosti osaavansa kaiken tarpeellisen - olihan Liljatuuli opettanut häntä hyvin monet vuodenajat -, hänen sisimmässään kyti pieni epäilys. Hän ei ollut käynyt pesässään kuihin, ja osa varastossa olleista yrteistä oli päässyt pilaantumaan sinä aikana, puhumattakaan siitä, miten puuttellinen koko varasto näytti olleen hänen päästyään käymään sen läpi.
Niinpä viime päivät olivat kuluneet käytännössä siihen, että hän oli rampannut ulkona hakemassa täydennystä, vaikkakin tilanne alkoi näyttää melko toivottomalta vuodenajan vaihduttua lehtisateeseen. Hänen ei auttanut kuin yrittää.
Leimusilmä viihtyi nykyään paljon pesänsä ulkopuolella, eikä hän halunnut olla sisälle vangittuna pidempään kuin oli tarvis. Toisinaan hän heräsi panikoiden yöllä siihen, että luuli edelleen olevansa siinä onkalossa Kuolonklaanin reviirillä, jossa häntä ja Mesitähteä oli pidetty kuukaupalla.
Mustavalkoinen parantaja ravisteli itseään kuin karistaakseen ikävän muiston kimpustaan. Hän oli juuri tassuttamassa kohti parantajan pesää metsästään löytämiensä - osittain jo vanhentuneiden - yrttien kanssa, kun yhtäkkiä huomasi näkökenttänsä reunamilla liikettä. Kääntäessään kunnolla katseensa sen suuntaan, hän näki nuoren oppilaan kipittävän itseään kohti.
Oppilaalla oli kilpikonnalaikkuinen turkki ja keltavihreät silmät. Leimusilmä joutui hetken pinnistelemään, kunnes sai nimen päähänsä: Vienotassu. Naaras oli yksi niistä nuorista kissoista, joita oli syntynyt Eloklaaniin sinä aikana kun hän oli ollut vangittuna. Hän oli yrittänyt parhaansa mukaan opetella uusien tulokkaiden nimet, mutta hänen vankina ollessaan kehittämänsä krooninen uupumus teki siitä toisinaan vaikeaa.
"Ai hei", hän mumisi oppilaalle yrtit yhä suussaan ja yritti saada kasvoilleen hymyntapaista, vaikka ei ollut varma näkyikö se kasvien takaa.
Vienotassu steppasi hermostuneen oloisena paikallaan, ja Leimusilmä joutui höristämään korviaan kuullakseen, mitä tämä kuiskutti. Ilmeisesti tämä halusi auttaa häntä yrttien keräämisessä. Leimusilmä räpäytti silmiään hiukan yllättyneenä, mutta oli salaa kiitollinen siitä, että joku oli tarjonnut apuaan. Hän oli yrittänyt pärjätä omillaan siitä asti, kun oli tullut takaisin, mutta todellisuudessa lähes tyhjää varastoa ei noin vain täytettykään omin käpälin. Niinpä hän vastasi Vienotassun kysymykseen myöntävästi ja jatkoi matkaa parantajan pesälle oppilas kintereillään.
Hänen laskiessaan yrtit varaston lattialle ja ruvetessa erittelemään niitä omiin pinoihinsa Vienotassu kysyi - jälleen kerran kuiskaten hädin tuskin kuuluvalla äänellä -, voisiko hän kertoa tälle Tähtiklaanista samalla kun tämä auttelisi häntä. Aivan, totta tosiaan - Vienotassu kuului myös siihen samaan, uuteen sukupolveen, jolta Kuolonklaani oli vienyt mahdollisuuden tutustua esi-isiinsä. Monet oppilaat olivat tuskin kuulleet Tähtiklaanista, mutta heidän opettamisensa oli alkanut heti, kun Eloklaani oli vapautettu sortajien kahleista.
Leimusilmä nyökäytti hitaasti päätään. "Voin minä kertoa. Veisitkö samalla nämä pinot tuonne seinän viereen?" hän pyysi ja hipaisi hännällään merkiksi kahta yrttikasaa, jotka hän oli juuri saanut lajiteltua. Sitten hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, kun yritti miettiä, mitä kertoisi naaraalle Hopeahännässä asuvista esi-isistä. "Tähtiklaani on kautta aikojen johdattanut ja varjellut meitä", hän aloitti samalla kun kävi loppuja tuomiaan yrttejään läpi. "Ilman sitä Mesitähti ei olisi koskaan löytänyt Eloklaanin nykyiselle reviirille ja voinut perustaa tätä klaania. Minustakaan ei koskaan olisi tullut Liljatuulen oppilasta, jos eräs esi-isä ei olisi ilmestynyt minulle unissani ja näyttänyt minulle tietä. Se ei myöskään hylännyt meitä näinä vaikeina aikoina, vaan valitsi joukostamme kourallisen rohkeita kissoja ja auttoi heitä vapauttamaan Eloklaanin Kuolonklaanin vallasta. Siksi onkin tärkeää, että muistamme kiittää esi-isiämme aina kun se on mahdollista. Yhteytemme heihin on jotakin niin erikoislaatuista, että sitä täytyy vaalia."

//Vieno?

Talvikkitakku istui aukiolla hiljaisena. Sota oli päättynyt ja Mesitähti oli palannut leiriin. Naaraan ajatukset olivat aivan sekaisin kaikesta. Hän oli kyllä iloinen siitä, että kolli ei ollut kuollut, mutta ei naaras ollut täysin selvittänyt välejään isänsä kanssa. Sen sijaan Talvikkitakkua ärsytti suuresti, että Kortetassu, Mesitähden uusin poika oli ollut mukana tässä juonittelussa. Naarasta ärsytti! Hän olisi halunnut olla mukana pelastamassa Leimusilmää ja Mesitähteä, miksi Tähtiklaani ei ollut valinnut häntä vaan jotain hiirenaivoja.. Käärmekultakin oli aivan kokematon soturi, toinenhan suorastaan löyhkäsi pennulta. Oliko Käärmekullalta edes vaihtunut pentukarva? Tuskin. Sama koski Lehtomyrskyä. Talvikkitakku tuhahti ja kohotti kuonoaan. Hän päätti, että hän puhuisi Mesitähden kanssa pian. Naaras halusi puhua isänsä kanssa aivan kaksin, hän ei halunnut mitään häiriötekijöitä pilaamaan sitä. Naaras räpäytti silmiään ja vilkaisi soturien pesälle päin, jossa Kuutamolaine nukkui. Talvikkitakku virnisti itsekseen, hän oli päättänyt yllättää Kuutamolaineen. Naaras hyppäisi toisen päälle ja kiljuisi kettua, hah! Toinen hyppäisi turkistaan. Talvikkitakku myhäili itsekseen, tästä jekusta tulisi aivan mahtava! Sen jälkeen hän veisi Kuutamolaineen kävelylle ja he voisivat nauttia rauhassa aamupalaa. Talvikkitakku uppoutui ajatuksiinsa ja hymy levisi hänen kasvoilleen.. Mikä kumma tämä tunne taas olikaan?

AMPIAINEN
Syreenisumu: 19kp -
Vienotassu: 7kp -
= 26kp

EMPPUOMPPU
Kortetassu: 12kp -

KOIVU
Varjoliekki: 14kp -

KÄÄRMIS
Korpitassu: 67kp! -
Käärmekulta: 9kp -
= 76kp

NAGINI
Naavatassu: 10kp -

PYRY
Sadeturkki: 7kp -

SAAGA
Varputassu: 10kp -
Sädetassu: 6kp -
Perhopentu: 13kp -
Tähtimötaivas: 4kp -
= 33kp

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 3kp -

Korpitassu puhui taas minun päälleni ja päätti, että menisimme seuraavaksi syömään. Kortetassu puolestaan naukui, että oli juuri nähnyt, kun saalistuspartio oli tullut leiriin ja tuonut tuoreita saaliseläimiä. Nyökyttelin mukana ja koitin parhaani pysyä perillä keskustelun käynnistä. Yhtäkkiä Kortetassu tassuttikin vierelleni ja kysyi oliko minulla nälkä. Hätkähdin hieman joutuessani keskittymään kollin sanoihin, jotta osaisin vastata.
“Hieman”, naukaisin nyt hieman kovempaa kuin aikaisemmin. Kortetassu oli tosi kohtelias huomioidessaan minut. Tassutin kollin perässä tuoresaaliskasalle.
“Minulla on myös hieman nälkä”, Kortetassu sanoi. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi. En oikein halunnut sanoa mitään. Korpitassu tuli taas viereemme ja alkoi höpöttämään kaikenlaista. En keskittynyt pätkääkään taas siihen mitä naaras höpötti, sillä olin aivan omissa ajatuksissani. Olin jotenkin tänään ollut tosi poissaoleva ja se sinänsä harmitti minua, koska olisin halunnut olla kokonaan paikalla, kun joku uusi tuttavuus oli lähellä. Olin varmaankin poissaoleva, koska minua stressasi tosi paljon tuo Korpitassun puusta putoaminen. Käänsin kuitenkin ajatukseni Kortetassuun. Hän oli hurmaava ja vaikutti kissalta, johon saattaisin ihastua. Ihastua? En minä tietääkseni ollut ihastunut häneen… kai. Eikö kollien yleensä pitänyt ihastua naaraisiin? Huomasin, että Kortetassu puhui taas Korpitassulle mutta en tiennyt mistä oli kyse.
//Korte tai Korpi?

Leikimme taas Ahmapennun kanssa leikkitappelua mutta hänen piti mennä juttelemaan jonkun toisen kissan kanssa, joten jäin yksin. En lähiaikoina ollut jäänyt kauheasti yksin, koska olimme leikkineet ja viettäneet niin paljon aikaa kokoajan. Ahmapentu oli alkanut avautumaan minulle taas hitusen enemmän ja nyt hän jopa aloitti välillä keskustelun uudesta aiheesta, mikä oli jo valtava askel ystävystymisemme kannalta. Minua hymyilytti, kun mietin pesätoveriani. Hänestä tulisi ihan varmasti ystäväni joskus vielä. Tassuttelin ympyrää leirin aukiolla, kun muistin yhden jutun. Olin nähnyt kuinka Syreenisumu oli kuljetettu parantajan pesään. Voisin ehkä mennä kysymään häneltä miten hän voi. Tepsuttelin hilpeästi parantajan pesään sisään. Näin masentuneen näköisen Syreenisumun heti ja loikin tuon luo.
“Hei Syreenisumu! Miten voit?” nau’uin hymyillen. Pidin tuosta naaraasta jo nyt vaikka hän ei ehtinyt edes sanoa mitään.
“Ihan kohtalaisesti. Vähän särkee tätä jalkaa”, naaraan ääni oli kaunis mutta hieman surumielinen. Kadehdin naaraan kaunista ääntä, kun omani tuntui olevan hieman käheä ja repsakka. Se kuulosti hieman kollikissan ääneltä. Hetken päästä huomasin myös, että naaraalla oli eripari silmät. Henkäisin ääneekkäästi nähdessäni ne. Olin todella katellinen niistäkin!
“Ei voi olla totta! Sinulla on niin kauniit silmät!” hihkuin äänekkäästi. Ehkä kehut auttaisivat Syreenisumua ja hänelle tulisi parempi mieli.
//Syre?

Makoilin pitkälläni makuusijallani. Silmäni pysyivät hädin tuskin auki. Olin aivan todella uupunut. Olimme päässeet ehkä eroon kuolonklaanilaisista mutta outo ilmapiiri oli jättänyt jäljen ainakin minuun. Sain yhtäkkiä yskäkohtauksen. Yskä hakkasi rintaani ja ravisutti minua. Kurkussani tuntui hirveä kipu. En jaksanut kuitenkaan tehdä asialle mitään.

Aamulla pakotin itseni nousemaan pedistä. Olin edelleen uupunut eikä asiaa auttanut se, että olin heräillyt pitkin yötä monen monta kertaa yskimään ja muutenkin vain. Olin jo niin väsynyt, että vaikea oli pitää silmiä auki ja ajatella. Haukottelin tassuttaessani partioni perässä ulos leiristä. Minut oli määrätty partioon Karjuvirneen ja parin muun kissan kanssa. Tassutin kollin vierellä hiljaisena. Yskähtelin välillä kivuliaasti. Tiedostin kuinka laihaksi olin käynyt pitkän huonosti syömisen seurauksena ja yskiminen sai heikon kehoni vavahtelemaan.
“Oletko kunnossa?” Karjuvirne kysyi ja katsoi minua silmiin. Kohtasin hänen melkein jopa pirteän katseensa omalla väsyneellä katseellani ja se sai hänen katseensa näyttämään vieläkin eloisammalta ja pirteämmältä.
“Ei minulla ole hätää”, nau’uin vaikka ihan tiesin itsekin, että valehtelin pahan kerran. Minulla oli todella huono olo. Karjuvirnekin näytti epäilevältä.
“Ihan totta”, kähisin mutta jouduin pysähtymään yskiäkseni, koska yskänpuuska oli niin voimakas.
“Otetaan muut kiinni”, kähähdin ja otin pari harppausta vain todetakseni, että se sai pääni aivan pyörälle ja jouduin kävellä hitaammin.
//Karju?

tassujani leirin laidalla ja aina välillä vilkaisin muita kissoja kunnes asetuin maakuasentoon ja aloin sukia turkkiani. Silmissäni välähti kun huomasin leimusilmän joka tassuti yrttikimpu suussaan parantajien pesään.
*Ehkä voisin auttaa häntä?* Ajattelin mielessäni. Pudistelin kuitenkin päätäni päästäkseni ajatuksesta irti mutta en saanut sitä mielestäni.
*Olisin varmasti paljon parempi jos auttaisin parantajaa..?* Ajattelin mielessäni jo nousin pystyyn. Käänäähdin salamannopeasti ympäri kohti soturienpesää jonka suulla uskolintu aterioi. Vilahdin vikkelästi kollin luo ja tämä hämmentyi.
*Älä anna tämän kuulostaa loukkaavalta!* Mau'un syvällä sisälläni. Suljin silmäni ja henkäisin syvään kunnes lopulta aukaisin silmäni taas ja mau'un hiljaisella äänellä:
"Uskolintu.. voinko ehkäpä auttaa leimusilmää? Hän tuntuu tarvitsevan apua.." mau'un sydän pampaten. Uskolintu kallisti päättään ja hänen silmissään välähti hämmentynyt väläys.
"Kyllä sinä voit ja olet kyllä oikeassa ehkä hänen pitäisi oottaa oppilas mutta se ei tunnu järkevältä koska hänen mestarinsa on vasta vähän aikaa sitten kuollut", tämä maukuu. Sydämeni tuntui pysähtyvän.
*Oppilas? Ehkä minä voisin olla parantajaoppilas? Se tuntuu järkevältä! Tai no ainakin järkevämältä kuin että olisin soturi*, siirtelin ajatuksia mielessäni. Kuitenkin lopulta minä lähdin kipitämään leimusilmää kohti autamaan tätä. En osannut sanoa mitään joten en osannut kertoa että halusin autaa tätä.
"Ai, hei", leimusilmä mumisi yrttikimpu suussaan. Siirtelin tassujani ujona maassa kunnes lopulta Maukaisin todella hiljaa sen mitä halusin:
"Ööh... Leimuisilmö minä halusin autaa sinua vaikka yrttien keräämisessä... Ja minä sain jo luvan uskolinnulta.." kuiskasin niin hiljaa että leimusilmän oli aivan varmasti pakko pinistellä kuulakseen mitä sanoin! Nostin pääni ja katsahdin nopeasti leimusilmää silmiin mutta laskin katseeni salamannopeasti takaisin Maahan. Sydämeni pampasi kovaa vauhtia. Suljin silmäni tiukasti kiinni peläten että parantaja ei suostuisi. Heilauttelin häntääni nopeasti ylös- ja alaspäin.
"Kyllä minä voisin tarvita apua, meillä on puulaa yrtteistä joten minun pitää kerätä niitä aika paljon varastoihin ennen kuin niitä ei ole enään yhtään", leimusilmä maukui vastauksesi lempeänä. Nostin pääni ylös päin ja katselin ihailevasti kollia joka oli niin taitava parantaja!
"Leimusilmä... Ööö voisitkohan kertoa tähtiklaanista minulle? Haluaisin kuulla siitä paljon enemmän.. siis samalla kun autan sinua yrtteissä?" Kuiskasin hiljaa ujolla äänellä.
//Leimu? :)

Olin edelleen vähän nyreä vienotassu nimiselle naaraalle hän oli saanut minut pois tollaltani ja siitä oli tietysti alkanut Riita! Emoni oli tullut pelastamaan tilanteen mutta ei se ollut autanut yhtään... Emo oli näet tuntunut suutuneen minulle siitä syystä että olin tehnyt niin... Se ei ollut minun vikani... Vaikka en tuntenut sitä oikeaksi niin tunsin että vienotassu oli syypää siihen. Nostin päätäni ja katselin edessäni olevia kissoja he olivat tyytyväisiä ja heillä ei ollut ongelmia... No eihän minullakaan mutta ei se siltä tuntunut... Käännyin nopeasti ympäri ja lähdin tassutamaan kohti isääni aurinkiroihua. Kosketan hellästi isääni hännän päälläni jotta hän huomasi minut, hän kääntyi yhtä lempeä ilme kasvoillaan kuin yleensäkin.
"Hei syreenisumu! Onko jokin hätänä?" Hän maukui.
"Ei..! Haluaisin vain mennä metsästämään sinun kanssasi... Se olisi ensimmäinen kerta kun voisin saalista sinun kanssasi kahden isä", mau'un hymyillen. Isäni nyökkäsi ja heilautti häntäänsä merkiksi seurata häntä. Aloin oitis epäröidä oliko tämä sittenkään hyvä ajatus. Nostin kuononi ylös ja aloin haistela ilmaa saaliseläinten varalta. Yhtäkkiä huomasin kuinka aurinkiroihu asetui salamannopeasti vaanimisasentoon ja alkoi hiipimään eteenpäin. Tarkkailin isääni edessäni uteliaana mutta ajatukseni karkasivat erääseen toiseen saalistuspartioon vienotassun kanssa.
*Se oli vain Tuuria että sain ne saalit... Minä lupaan sen vienotassu.. en halunnut että olisit kaateliinen tai mitään..* ajattelin mielessäni kunnes kuulin yllätäen ääntä edestä päin ja huomasin kuinka aurinkiroihu tassuti takaisin luokseni varpunen suussan hymyillen. Heilutelin häntääni nyrpeänä sillä en ollut haistanut varpusta.. murahdin närkästyneenä mielessäni ja lähdin tassutamaan isäni vierellä haistelen ilmaa riistan varalta tunsin sydämessäni kateuden pitävän tunteen, Sydämeni kuitenkin tuntui raskaalta sillä eihän minun pitäisi olla kaateliinen omalle isälleni!
*Ei... Ei vain pitäisi..* ajattelin mielessäni. Yhtäkkiä räväyttin silmäni auki huomatessani oravan tuoksua, se tuli puusta joten päätin kiivetä sinne vaikka olinkin huono kiipeilemään. Sydämeni pampasi kovaa syvällä rinnassani kun aloin kiipeämään ylöspäin. Tunsin miltei vastustamatonta tahtoa laskeutua mutta pidin mielessäni ajatuksen siitä että minun olisi pakko saada riistaa..
*Minun on pakko saada riistaa! Minä haluan saada klaanille riistaa..! Haluaisin emoni voivan olla taas iloinen ja ylpeä minusta mutta voisiko se olla enään mahdollista..? Hän on edelleen vähän sutunut siitä mitä tein vienotassulle* Ajattelin mielessäni. Sydämeni pampasi kun pääsin lopulta hiiren hiljaa alimmalle oksalle.
*En saa herättää oravan huomiota! Joten nyt kun lehvisto alkaa niin minun täytyy olla todella varovainen ettei se kuulee minua ja pelästy* ajattelin. Heilautin nopeasti hääntääni merkiksi isälleni olla Hiljaa jotta hän ei säikäyttäisi oravaa jotta olin nappaamassa. Henkäisin hiljaa ja yritin näyttää rauhalliselta vaikka olin aivan kauhuissaani sillä tiesin hyvin mitä saataisi tapahtua jos lipsahdan. Nostin katseeni ylös päin ja jatkoin kiipeämistä. Asetin tassuni niin tarkasti kuin pystyin. Kun olin niin korkealla että huomasin oravan niin kipusin niin nopeasti mutta hiljaa kuin mahdollista ja lopulta kun olin tarpeeksi lähellä niin loikkasin -joka osoittautui virheeksi- sillä minä tipahdin oksalta rääkäisten kauhistuneena. Sydämeni tuntui niin raskaalta että vaikka olisikin saanut jostain kiinni niin sen paino olisi pudottanut minut takaisin pudotukseen. Silmäni painuivat kiinni ja yritin ajatella jotain millä pääsisin pois tästä tilanteesta, vaikka tiesin että näin järkyttyneenä en kykenisi tekemään yhtikääs mitään päästäkseni pinteestä. Yhtäkkiä kuulin tömähdyksen ja silmissäni alkoi pimettä. Ajattelin että heräisin aivan piakkoin parantajien pesästä.

Sydämeni pampasi yhä vain lujempaa ja lujempaa kunnes lopulta aukaisin silmäni ja kömmin pystyyn tai siis luulin ainakin että olin leirissä mutta enhän minä ollut yhtikäs missään! tai no kyllä minun jossakin piti olla... Olinhan minä edes jossain..? Lähdin hiipimään sydän pampaten eteenpäin ja huomasin edessäni jonkinmoisen valonpilkahduksen joten lähdin juoksemaan sitä kohti toivoen että sitä kautta pääsisin kotiin... Tai jos olin kuollut niin edes tähtiklaanin? Kun olin viimeinkin valon luonna niin pysähdyin ja aloin nuhkimaan huolestuneena sen varralle jos siellä olisi ollut jotain vaarallista, en haistanut mitään en sitten mitään! Tassutin raskaasti henkitäen toivoen parasta ja lopulta luikahtaen ulos pimeydestä valoon ja sitten silmäni rävähtivätkin auki, haistoin ympärilläni yrttejä.
"Kas sinä heräsit!" Kuulin jonkun äänen joka tuntui etäisesti tutulta.
"Missä minä olen?" Kysyin unenpyperoisenä.
"Parantajien pesässä", tunnistin lopulta leimusilmän parantajamme äänen maukuvan.. Sydämeni pampasi ja yritin nousta seisomaan mutta vasen takakäpälistäni ei tuntunut Kantanut painoani ja romahdin takaisin sammaliin murahten kivusta. Henkitykseni tuntui pysähtyvän järkytyksestä kun takakäpäläni ei ollut kestänyt painoani ja aloin oitis udella mikä sitä vaivasi.
"Mitä minun takakäplääni vaivaa..?" Mau'un tuntien miltei sietämätöntä kipua takakäpäläsäni.
"Takakäpäläsi on murtunut, sinun täytyy levätä jonkin aikaa", leimusilmä selitti.
*Mitä! Murtunut? Onko hän varma? En kyllä saisi epäillä mutta... Entä jos hän olisi väärässä? Entä Jos en voi enään koskaan kävelä enkä olla soturi...?* Paniikoin mielessäni. Sydämeni pampasi syvällä rinnassani ja ajatukseni olivat niin sekavat mutta tiesin selvästi että suurin kauhun aihe oli pelko siitä että en voisi olla enään soturi.. toivottavasti se ei ole totta! asetuin niin mukavaan asentoon kuin vain oli mahdollista vaikka tunsin koko ajan tykkytävää kipua takakäpäläsäni. laskin pääni hellästi käpälilleni ja suljin silmäni.

Aikaisin silmäni melko aikaisin aamulla kirkkaaseen valoon. Noustin päätäni ja siristelin silmiäni nähdäkseni ulos pesästä. Siellä oli paljon tyytyväisiä naamoja mutta en nähnyt emoani taikka isääni missään enkä myöskään veljeäni... Tietävätköhän he edes että käpäläni on murtunut? Eivät varmaan leimusilmä ei varmaan halunnut huolestuttaa heitä. Heilutelin häntääni hetken hiljalleen edes takaisin sydän pampaten.
*Tuulekohan kukaan katsomaan minua? Onko kukaan edes huolissaan minusta?* Mietin mielessäni. Minulla oli tylsää enkä halunnut olla yksin pesässä. Leimusilmäkään ei ollut tällä hetkellä pesässä! Haluaisin vain jutella jonkun kanssa ja olihan minulla nälkäkin mutta en ollut varma voisinko mennä hakemaan ruokaa.

//Voiko joku tulla katsomaan syree?

Kun Sadeturkin huonovointisuus oli vain jatkunut, ja naaras todella oli oksennellutkin, oli Varjoliekki viimein saanut tämän menemään parantajan luokse. Jospa siihen löytyisi jokin nopeasti auttava yrtti, eikä Sadeturkki joutuisi jäämään parantelemaan itseään sairasvuoteelle, kolli tuumasi mielessään toiveikkaana. Hänellä oli täysi luotto Eloklaanin parantajaan, jos johonkin. Sadeturkin ja Mesitähden lisäksi, tietysti. Leirin pääaukiolla istuva soturi upposi jälleen ajatuksiinsa.
Vain päiviä sitten muutama eloklaanilainen oli kuin olikin onnistunut vapauttamaan Mesitähden ja Leimusilmän. Heidän rohkeutensa oli Varjoliekistä erittäin ihailtavaa.
Varjoliekki muisteli sitä hetkeä, kun hän oli yöllä herännyt kovaäänisiin naukaisuihin ja astellut hätäisesti ulos sotureiden pesästä. Nähtyään Mesitähden leirin sisäänkäynnin edessä kermanvärinen kolli oli jähmettynyt siihen paikkaan. Varjoliekki oli ensin luullut näkevänsä unta. Hän oli joutunut pistämään itseään kynnellä korvaan tajutakseen, ettei se ollut unta, vaan siinä seisoi Mesitähti aivan elävänä - vaikkakin kamalan riutuneen näköisenä. Mesitähden puhe oli ollut hyvin vaikuttava. Varjoliekki oli oikeastaan ollut vähällä liikuttua päällikön sanoista sekä siitä, että Mesitähti tosiaan oli palannut hengissä takaisin. Soturi oli ollut varma, ettei näkisi entistä mestariaan enää koskaan. Koko klaanin edessä Mesitähti oli puhunut rauhan puolesta, ja Varjoliekki oli hänen kanssaan täysin samaa mieltä siitä, ettei verenvuodatuksen jatkamisesta seuraisi mitään hyvää. Mesitähti oli viisas kolli. Ja niin urheakin. Varjoliekki pitäisi häntä ikuisesti esikuvanaan. Soturi oli varma, ettei kukaan kykenisi palauttamaan Eloklaania takaisin entiseen loistoonsa yhtä hyvin kuin Mesitähti.
Heti kun päällikkö oli lopettanut puheensa, tämä oli jäänyt eloklaanilaisten ympäröimäksi niin, että Varjoliekki oli joutunut odottamaan tovin päästäkseen toivottamaan valkean kollin tervetulleeksi kotiin. Kermanvärinen kolli oli kiiruhtanut tervehtimään Mesitähteä silmät kyynelistä sumeina ja kertonut tälle suoraan, miten helpottunut oli, että tämä oli selvinnyt takaisin ja tullut palauttamaan rauhan Eloklaaniin. Varjoliekistä oli omituista, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun Mesitähti oli nähnyt hänet oikeana soturina. Vaikka päällikkö olikin kohdellut häntä aina kuin tasavertaista. Heidän keskustelunsa aikana Mesitähti oli ilmaissut, että Varjoliekistä oli tullut hieno soturi. Se merkitsi kotikisusyntyiselle kollille enemmän kuin entinen mestari saattoikaan kuvitella.

Varjoliekki oli vähällä liikuttua uudelleen muistellessaan sitä onnellista yötä, kun Eloklaani vapautui Kuolonklaanin vallasta. Hän kuitenkin havahtui takaisin todellisuuteen päänsä sisältä, kun Sadeturkki lähestyi häntä parantajan pesän suunnalta. Kohta siniharmaa naaras pysähtyi hänen viereensä vaiti, silmät lasittuneina. Varjoliekin vatsassa muljahti, kuin siellä olisi ollut kaksi raskasta kiveä. Hänen mielensä alkoi heti kehittää kauhuskenaarioita siitä, mitä Leimusilmä oli saattanut kertoa Sadeturkille. Oliko hänen kumppaninsa vakavastikin sairas? Eikö mitään ollut tehtävissä?
Varjoliekki sai juuri ja juuri äänen ulos suustaan kysyäkseen kumppaniltaan, mikä oli hätänä.
Kollin korvissa alkoi humista niin, ettei hän aluksi rekisteröinyt ollenkaan, mitä Sadeturkki sanoi. Hän luki oman nimensä kumppaninsa huulilta ja yritti pysyä rauhallisena, mutta turhaan.
"Mitä sanoisit jos... jos sinusta tulisi isä?"
Sadeturkin sanat kuultuaan Varjoliekki veti nopeasti sisään henkeä niin, että olisi voinut luulla klaaninvanhimpienkin kuulevan sen pesälleen asti.
Kermanvärinen kolli tuijotti kumppaniaan silmät pyöreinä, vilkaisten välissä tämän jo pitkään kasvanutta mahaa. Kaikki muu taustalla sumeni hänen näkökentässään, paitsi Sadeturkki. Soturi oli lopen helpottunut, ettei kumppaninsa ollutkaan sairas. Aivan uudenlainen, lämmin tunne valtasi hänen kehonsa.
"Odotatko sinä minun pentujani?" Varjoliekki oli sokissa ja niin sekaisin päästään, että kuulosti vahingossa siltä, kuin hän olisi ollut yllättynyt Sadeturkin kantavan juuri hänen pentujaan. Vaikka Varjoliekillä ei ollut asiasta epäilystäkään.
"Tarkoitan... meidän..." hän änkytti, mutta huomasi Sadeturkin odottavan edelleen vastausta. Oliko naaras hermostunut siitä, että Varjoliekki ei pitäisikään asiasta?
"Tarkoitan, että olisin siitä erittäin onnellinen!" Varjoliekki kehräsi ja puski kiinni kumppaniinsa. Sadeturkkikin alkoi kehräämään. Kollin silmistä saattoi jopa erottaa hymynkaltaisen, kun tämä alkoi sukimaan hellästi kumppaninsa korvaa. Hän silmäili samalla tämän vatsaa. Pentujen täytyi olla jo melko isoja - tai sitten niitä oli paljon.
"Haluatko kokeilla?" Sadeturkki kysyi ja asettui maahan kyljelleen.
"Haluan", kermanvärinen kolli kehräsi ja asetti etutassunsa hyvin hellästi naaraan mahan päälle.
Varjoliekki ei muistanut, milloin olisi ollut näin onnellinen. Hänen tassunpohjiaan pisteli jännityksestä ja innostuksesta, ja hän paloi jo halusta mennä jakamaan ilouutiset Mesitähdelle. Kyllähän häntä arvelutti, miten he tulisivat Sadeturkin kanssa sopeutumaan perheenlisäykseen näin lyhyellä varoitusajalla, mutta juuri nyt epävarmuus väistyi ilon tieltä. Varjoliekistä tulisi isä!

Makoilin Ahmapennun vierellä ulkona. Olimme viettäneet paljon aikaa yhdessä ja meistä oli tullut aika läheisiä ihan hetkessä. Minusta kyllä tuntui, ettei Ahmapentu ollut vielä näyttänyt itsestään kaikkea minulle. Se ei haitannut, koska Ahmapentu oli miltei ainoa ikäiseni kissa koko klaanissa. Haukkapennun kanssa en ollut saanut vielä keskustelua aikaiseksi. Tuntui kuin olisin jotenkin liimautunut Ahmapentuun kiinni, sillä hänen mielenkiintoisuutensa jotenkin tuntui tosi koukuttavalta.
“Haluatko tehdä jotain?” kysyin ja katsoin kollin ruskeisiin silmiin.
“Ihan sama minulle”, hän sanoi. Nyökkäsin ja käännyin takaisin selälleni.
“Minusta on mukava katsella pilviä. Ne näyttävät aika erilaisilta”, höpötin turhia. Toisaalta, kun puhuin Ahmapennulle minusta tuntui ettei se ollut turhaa, koska hän kuunteli aina.
“Niin”, kolli vastasi, “Tuo näyttää vähän kukalta.”
“Totta! Tuo näyttää vähän puulta ja tuo näyttää… se näyttää…” en keksinyt sitä sanaa juuri nyt.
“Ketulta?” Ahmapentu täydensi.
“Niin! Juuri niin!” hihkuin innoissani. Hymyilin ja katsoin taas Ahmapentua. Hän ei ollut vielä hymyillyt minulle mutta se ei haitannut. Ehkä hän oli vain vähän ujo. Toisaalta jotkut kissat varmaan vain olivat sellaisia. Elämä mahtoi olla ankeaa, jos ei ikinä hymyillyt. Olin kateellinen Ahmapennun taidolle täydentää lauseitani ja olla niin kekseliäs. En oikein ollut itse kekseliäs tai fiksu.
“Sitten, kun me ollaan oppilaita kai me voidaan yhdessä käydä kävelyllä. Haluan joskus mennä sinun kanssasi joelle. Rakastan jokia. En toisaalta ole koskaan nähnyt sellaista mutta uskon, että rakastan. Olen kuullut vain kauniita kuvauksia joesta. Mitä sinä luulet tykkäätkö joista?” höpöttelin. Iskin kysymyksen kommenttini loppuun, jotta vaikuttaisin kiinnostuneelta hänestäkin enkä vain keskittyisi itseeni kokoajan.
“Kyllä varmaan. Haluan myös käydä kävelyllä kanssasi”, Ahmapentu naukui. Se sai minut todella iloiseksi.
“Oikeasti? Mitä luulet voimmeko sanoa toisiamme ystäviksi? Meillä on suunnitelmia ja olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä. Vaikutat kissalta josta haluan ystäväni”, hehkutin hihkuen. Ahmapennun ilmeestä en saanut mitään selkoa mutta toivoin saamani jotain selkoa hänen puheestaan.
“Kyllä, ja samoin”, Ahmapentu naukui lyhyesti. Noista sanoista todellakin sain selvää.
“Jippii!” hihkaisin ja kierähdin tassuilleni. Loikahdin ilmaan ja heiluttelin häntääni ympäriinsä. Olin todella innoissani. Minulla oli ensimmäinen ystävä! Oikeasti!
“Minulla on ystävä!” hihkaisin äänekkäästi. Ahmapentu katsoi minua ilmeellä, jonka osasin jo tulkita. Sillä hän tarkoitti, että hän odotti vain, että rauhoittuisin ja sitten hän haluaisi sanoa jotain. Hiljenin ja pysähdyin kuuntelmaan.
“Taidat oikeasti olla aika iloinen”, Ahmapentu naukui.
“Toivon, että saamme jotkut hyvät mestarit, jotka sitten pitävät yhteisharjoituksia meille”, hän lisäsi vielä. Nyökyttelin.
“Niin minäkin toivon”, sanoin ja katselin leiriä.
“Ehkä saammekin Laventelitaivaan ja Talvikkitakun. He ovat sisaruksia niin varmasti he pitävät yhteisharjoituksia.
“Talvikkitakku on jo mestari”, Ahmapentu huomautti ja heilautti häntäänsä. Huomasin, että hän oli noussut istumaan. En tiennyt missä vaiheessa.
“Totta.”

Kuuntelin huolestuneena Korpitassun tarinaa siitä, miten tämä oli tänään harjoituksissa kiivennyt korkealle puuhun ja pudonnut sieltä. Oli onni, että hän ei ollut katkonut luita tai murtanut niskojaan. Naaras vaikutti päällisin puolin olevan kunnossa, mutta en voinut olla huomaamatta, miten tämän koko ruumis yhtäkkiä jäykistyi samalla kun tämä puristi silmiään tiukasti kiinni muutaman ohikiitävän hetken ajan.
Olin aikeissa kysyä häneltä, oliko hän kunnossa, kun oppilas jo kohta puhkesikin valittamaan nälkäänsä ja oli kuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan. Silmäilin häntä hetkisen huolestuneena, mutta nyökyttelin sitten pienesti päätäni. Jos Korpitassu oli satuttanut itsensä millään tavalla puusta pudotessaan, hänen olisi muistettava syödä ja levätä kunnolla parantuakseen.
"Syödään vain. Metsästyspartio palasikin vähän aikaa sitten tuoresaaliiden kanssa", naukaisin ja käänsin kuonoani riistakasan suuntaan, johon oli ilmestynyt vaikuttavan kokoinen varis ja muutama pieni jyrsijä.
"Hienoa!" Korpitassun häntä nousi pystyyn ja tämä lähti tassuttelemaan jo edeltä tuoresaaliskasan suuntaan.
Varputassu näytti vasta nyt huomaavan siskonsa poistuneen rinnaltaan ja säpsähti hieman. Nousin ylös ja astelin hänen vierelleen. Nuorempi kolli oli pentuetoverustaan hyvin paljon hiljaisempi ja arempi, ja hänellä vaikutti olevan vaikeuksia saada äänensä kuuluviin etenkin äänekkään siskonsa ollessa lähettyvillä. Hymyilin hänelle lempeästi.
"Onko sinulla nälkä?" kallistin aavistuksen päätäni Varputassua katsoessani. Minulla oli tapana teititellä muita puhutellessani näitä, mutta tämä koski yleensä vain itseäni vanhempia kissoja. Omanikäisilleni ja nuoremmille puhuin vähän epämuodollisemmin, vaikkakin pyrin näissäkin tapauksissa pitämään puhetyylini kohteliaana.

//Varpu ja Korpi?

Räpyttelin silmiäni hämärässä pesässä ja annoin itselleni hetken aikaa heräämiseen, ennen kuin nousin varovasti istumaan. Muut oppilaiden pesässä nukkuivat vielä, ja turkkikasat ympärilläni kohosivat ja laskivat rauhalliseen tahtiin. Silloin tällöin häntä heilahti pitkin makuualusia. Siistin pikaisesti turkkiani yön jäljiltä muutamalla ripeällä nuolaisulla, ja sitten hipsin varovasti ulos oppilaiden pesästä.

Leiriaukio oli tyhjä, vain muutama soturi istuskeli leirin reunalla puhumassa matalalla äänellä keskenään. Harmikseni kumpikaan ei ollut mestarini Kuusihäntä. Heilautin häntääni kärsimättömästi, sillä en yleensä ollut oppilaista ensimmäisenä hereillä, ja olisin halunnut mestarini todistavan sen. Leirin ilma oli raskas kosteudesta, ja toivoin mielessäni, että tänään ei sataisi vettä. Lehtisateen tihkusateet ja ainainen kosteus teki pitkästä ja karheasta turkistani tavallista kesyttömämmän, ja olin jo luovuttanut sen suhteen, että yrittäisin pitää sen aisoissa. Kunhan olin ravistellut makuusammalista tarttuneet hippuset pois ja hieman pyyhkäissyt korviani herättyäni, olin valmis päivään. Sitä paitsi ulkonäköäni tärkeämpää olivat metsästys- ja taistelutaidot.

Istuttuani hetken aukion reunalla, kyllästyin odottamiseen ja päätin harjoitella vaanimisasentoani. Olin opetellut Kuusihännän opastuksella saalistuksen perusteet muutama auringonnousu takaperin. Vaaniminen oli tuntunut heti luontevalta, mutta kai luonnonlahjakkuuskin voi hieman harjoitella. Katseeni kohdistui muutaman ketunmitan päässä olevaan kuivuneeseen lehteen, ja pudottauduin alas lähelle maanpintaa. Pidin häntäni lähellä maata, ja vedin kynteni sisään, jotta pääsisin hiipimään äänettömästi leirin kovaksi tallatulla maalla. Olisin toivonut vähän haastetta, sillä tasaisella maalla elotonta kohdetta vaaniessa onnistuminen oli takuuvarmaa. Olin kuitenkin päättänyt harjoitella, ja kukaties Kuusihäntä sattuisi näkemään täydellisen suoritukseni! Hiivin äänettömästi ketunmitan verran eteenpäin kohti lehteä, kunnes pysähdyin ja valmistautuin loikkaan. Keinutin varovasti takapäätäni puolelta toiselle kerätäkseni hyppyyni voimaa, ja sitten ponnistin eteenpäin. Etutassuni laskeutuivat kuivan lehden pinnalle ja se mureni tassujen alla. Voitonriemuisena pyyhkäisin lehdenrippeet sivuun ja huiskin ilmaa hännälläni.

“Hieno loikka, Naavatassu!” kuulin mestarini äänen takaani. Käännähdin ympäri ja röyhistin rintaani. Toki olin tiennyt vaanimisen ja hypyn menneen nappiin, mutta tietenkin tahdoin kuulla kehuja mestariltani.

“Heräsin tänään aikaisin ja päätin harjoitella odotellessani”, naukaisin itsevarmasti. Kuusihäntä nyökkäsi hyväksyvästi.

“Mentäisiinkö metsälle tänään?” kysyin.

“En usko, että sieltä löytyy kauheasti saalista, mutta voimmehan yrittää”, Kuusihäntä sanoi, viitateen vallitsevaan vuodenaikaan. Nyökkäsin, ja annoin soturin lähteä tassuttamaan edeltä leirin piikkihernetunnelista ulos.

Toiveeni sateettomasta päivästä osoittautui turhaksi, sillä kun olimme kävelleet vain muutaman ketunmitan leiristä ulos, tunsin kevyitä pisaroita turkissani. Nyrpistin inhoten nenääni, sillä märkä turkki tuntui inhottavalta ihoa vasten. Onnekseni paksu turkkini hylki vettä, mutta jo päiviä jatkunut kosteus oli alkanut tunkeutua turkkini lävitse.

“Milloinkohan nämä sateet loppuvat”, mutisin itsekseni. Kuusihäntä käänsi korviaan ja vilkaisi minua nopeasti jäänsinisillä silmillään.

“Pian toivot, että sataisi vettä ja riista liikkuisi”, Kuusihäntä sanoi. “Lehtikadon kylmimpinä kuina syötävää on entistä vaikeampi löytää.”

Kävelimme kohti sekametsää, sillä vaikka sade olikin siedettävän rajoissa, puut tarjoaisivat vähän suojaa. Kun olimme kävelleet tarpeeksi kauas leiristä, Kuusihäntä nosti häntänsä pystyyn pysähtymisen merkiksi. Seisahduimme männyn juureen.

“Minne päin lähden saalistamaan?” kysyin mestariltani.

// Kuusi?

Olin juuri käynyt antamassa ylen leiriä ympäröivässä pusikossa, ja nyt Varjoliekki kysyi, oksensinko minä.
"Oksensin", vastasin hämilläni. Silmäni eivät malttaneet pysähtyä Varjoliekkiin, vaan ne harhailivat pisteestä toiseen miettiessäni, mikä minua vaivasi. Uudenlainen väsymyskin kehoani oli painanut jo jonkin aikaa. Edes pidemmät päiväunet eivät tuoneet siihen apua. Saattoiko lähestyvä lehtikadon aika vaikuttaa asiaan? Kenties.... Kesken ahdistuneen pähkäilyni havahduin kumppanini huolestuneeseen silmäilyyn.
"Pitäisiköhän sinun käydä Leimusilmän luona?" hän maukui.
Katsoin häntä hetken ahdistus ja hämmennys silmissäni välkkyen. Vatsassani kiersi yhä. "Ehkä... Ehkä minun tosiaan pitäisi."
Leimusilmä oli klaanimme parantaja tätä nykyä, Eloklaani oli viimeinkin vapautunut Kuolonklaanin vallasta, mutta Liljatuuli oli kuollut. Olin onnellinen klaanimme tilanteesta, mutta tämä sai sen tunteen väistymään sivuun ahdistuksen ja hädän tieltä - mikä minua oikein vaivasi? Nälkäkin oli lähestulkoon jatkuva, olisin voinut syödä koko klaanin tarpeiden edestä päivittäin!
"Minä menen nyt käymään", nau'uin poissaolevana Varjoliekille. "Menen käymään parantajamme luona..." Käännyin ajatuksiini jo uponneena ja suuntasin hatarilta tuntuvat askeleeni kohti Leimusilmän pesää.
Pysähdyin suuaukolle leuat raollaan aikeissa kysyä kysymykseni, mutta jäinkin hiljaa tuijottamaan mustavalkoisen parantajakollin keskittynyttä touhuilua yrttiensä parissa. Äkkiä hän käännähti minua kohti. Keltaiset silmät välähtivät, ikään kuin hän olisi nähnyt ajatusteni muodostaman sekamelskan - tai kenties ytimessä piilevän huolenaiheeni.
"Tervehdys, Sadeturkki", hän maukaisi ja jätti yrttinsä niille sijoilleen, kääntyen kokonaan minun puoleeni. "Mikä on hätänä?"
Tuijotin kollia hetken osaamatta sanoa mitään. "Tuota... Varjoliekki käski minun tulla käymään. Minulla on.. sellaisia kummallisia oireita ja tuntemuksia."
Leimusilmä tutkaili minua hetken tiiviisti. Hänen keltaiset silmänsä polttivat turkkiani. Sitten hän ilmoitti haluavansa tunnustella vatsaani.
"Minkä ihmeen takia?" minä ihmettelin. "Eikö joku sinun yrteistäsi olisi avuksi tähän?"

Hetkeä myöhemmin tassutin lamaantuneena, järkyttyneenä ja hämmentyneenä pois Leimusilmän luota. Aukion keskellä katseeni kohtasi Varjoliekin katseen, hän katsahti minua kysyvä ilme kasvoillaan. Menin hänen luokseen ja jäin jälleen tuijottamaan häntä sen verran pitkäksi aikaa, että hän varmasti tajusi jonkin olevan vinossa.
"Mikä on hätänä?" hän kysyi ilmeisen huolestuneena.
"Kuule, Varjoliekki", aloitin epävarmana. "Mitä sanoisit jos.. jos sinusta tulisi isä?"

//Varjo?

Kuuntelin jännittyneenä Käärmekullan kertomusta pelastamisretkestä. Nyökyttelin oikeissa kohdissa ja hymyilin, kun tarina loppui.
“Olemme muuten jo täällä. Ajattelin että saalistamme täällä”, mestari naukui. Nyökkäsin. Koivumetsä oli oikein mukava paikka saalistukseen. Siellä tuoksui todella miellyttävälle.
“Haistatko tuon?” Käärmekulta herätti minut ajatuksistani. Maistelin ilmaa ja juuri ja juuri erotin oravan tuoksun.
“Orava?” nau’uin kysyvästi. Käärmekulta nyökkäsi ja hänen katseensa suunta paljasti minullekin saaliin olinpaikan. Lähdin heti vaanimaan pientä otusta. Koitin parhaani mukaan pysytellä pystyssä vaaniessani saalistani mutta astuin harhaan ja osuin lehteen. Oravan vaistot heräsivät ja se kipitti karkuun. En lannistunut vaan lähdin perään täyttä vauhtia. Rymistelin oravan perässä puuhun asti. Kiivetessäni runkoa ylös minulla kävi pari kertaa mielessä oliko tämä sittenkään järkevä idea mutta jatkoin vielä oksaakin pitkin oravan jahtaamista. Veri kohisi korvissani ja kuulin sydämeni tykytyksen kovaa. Juoksin pitkin oksaa mutta orava loikkasi toiselle oksalle päästen karkuun. Jarrutin niin kovaa kuin kykenin mutta lensin alas oksalta. Rymisin oksien lävitse ulahtaen pelokkaasti. Tömähdin maahan. Päässäni pyöri tiputuksen ja osuman jäljiltä mutta kaikki tuntui olevan kunnossa. Makasin edelleen maassa mutta raajani tottelivat moitteettomasti, kun koitin liikutella niitä eri suuntiin ja verrytellä.
“Sädetassu? Sädetassu?” Käärmekulta naukui hätäisesti.
“Oletko kunnossa?” hän kysyi huolissaan. Naaras oli päässyt luokseni ja katseli minua, kun koitin kömpiä pystyyn.
“Olen. Ei sattunut”, nau’uin hymyillen hieman. Näytin varmaan aika pölhöltä. Pyyhkäisin nopeasti tassullani naamaani ja järkytyin, kun huomasin tassuni olevan aivan veren peitossa.
“Olet täynnä pieniä naarmuja”, mestari naukui ja tarkkaili turkkiani.
“Vuodanko jostain muualtakin verta?” koitin pysyä rauhallisena puhuessani verestä.
“Lavan kohdalta”, Käärmekulta naukui silmät pelosta suurina. Tunsin kipua ympäri kehoani - varmaankin haavoista. Sydämeni myös tykytti järkyttävän nopeasti.
“Anteeksi”, piipitin hiljaa itkukurkussa.
//Käärme?

Kortetassu vain totesi mietiskelevän ja kysyi, mitä meillä oli mielen päällä. Siitäkös minä innostuin. Sain siis tilaisuuden kertoa puusta tipahtamisesta. Vaikka jostakusta se saattaisi olla noloa kertoa siitä, minä vain ajattelin sen mahdollisuutena saada enemmän huomiota itseeni ja empatiaa, koska sitähän minä rakastin
“No siis. Olin harjoituksissa ja tehtäväni oli siis mennä parhaani mukaan piiloon ja pakoon, kun mestarit etsivät. Kiipesin korkealle puuhun piiloon ja ajattelin, että minua ei löydettäisi sieltä koskaan! Mutta sitten minut löydettiin ja paniikissa hyppäsin sitten seuraavan puun oksalle. En kuitenkaan saanut siitä otetta ja tipadin alas maahan! Sitten minut vietiinkin parantajan pesälle”, selitin Kortetassulle aikaisempia tapahtumia. Kuulin Varputassun mutisevan jotain siitä, että oli iloinen siitä, että olin kunnossa, mutta en kiinnittänyt siihen niinkään paljoa huomiota.
Tunsin yhtäkkiä yököttävän pääkivun iskevän kuin tyhjästä. Se ei tuntunut samalta kuin aikaisempi. Se oli kovempi ja sai pääni pyörälle. Purisin silmäni kiinni ja odotin, että pääkipu menisi ohi, enkä pystynyt huomioimaan muuta maailmaa. Tunsin päässäni kieppuvan, mutta lopulta pääkipu kaikkosi. Huokaisin helpotuksesta.
“Jokatapauksessa. Minua hiukoo. Voisimmeko me syödä jotain? Kuolen vielä nälkään!” marisin kuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan ja katsoin kahteen kolliin silmät anelevasti kimmeltäen.

//Korte tai varpu?

Kävelin rauhallisesti sivuun leirin tohinoista ja istahdin leirin reunalle yksin. Huitaistuani häntäni käpälilleni kävin katselemaan tarkemmin, mitä leirissä oikein tapahtui. Minulla ei sinänsä ollut tylsää yksin mutta kaipasin jotakuta, jolle jutella hieman. Hätkähdin ajatuksiani siihen, että minua pukattiin.
“Hei Varputassu!” Korpitassu naukui innokkaasti. Oli helpotus nähdä, että hän oli kunnossa. Olin kuullut aikaisemmin, että hän oli tippunut puusta mutta en ollut ehtinyt käydä katsomassa häntä, koska olin ollut saalistuspartiossa ja sitten olimme vielä jääneet mestarini kanssa.

Keskustelimme jonkun aikaa pentuetoverini kanssa kunnes hän sai idean mennä Kortetassun luo juttelemaan. Arastelin vanhempia oppilaita sen verran, että ehdotin sen väliin jättämistä. Korpitassu kuitenkin kielsi sen jyrkästi ja lähti raahaamaan minua kohti Kortetassua. Kävelin vastahakoisesti siskoni perässä. Toisen oppilaan luokse päästyämme Korpitassu tervehti ja minä vain koitin näyttää normaalilta. Katselin maata, kun Korpitassu kyseli heti mitä kolli teki. En pitänyt siitä, kun piti aloittaa keskustelu uuden kissan kanssa. En minä ujo ollut mutta oli niin paljon kaikkea mitä saattoi tehdä väärin.
“Entä mitä teillä kahdella on mielen päällä?” Kortetassu kysyi ja katsoi minua. Katsoin varovaisesti maasta vähän kolliin päin mutta käänsin heti katseeni pois, kun näin hänen katsovan takaisin.
“Eipä mitään erityistä”, mutisin mutta Korpitassu peitti mutinani oman pälpätyksensä alle. Turkkini alla poltteli, kun tajusin että saatoin tehdä huonon vaikutuksen olemalla vain hiljaa.
“...ja sitten minut vietiin parantajan pesälle”, Korpitassu selitti. Tajusin, etten ollut aivan perillä mitä naaras oli kertonut mutta varmaankin siitä puusta putoamisesta. Katsoin taas Kortetassua ja hukuin hetkeksi hänen silmiinsä. Hän oli jollain oudolla tavalla tosi viehättävä minun mielestäni.
“Onneksi olet nyt kuitenkin kunnossa”, piipitin hieman liian hiljaa. Suuntasin sanani Korpitassulle pelkästään mutta Kortetassukin hymyili minulle hieman ja nyökytteli.
//Korpi tai Korte?

Vienotassu oli kysynyt minulta juuri että voisinko kertoa hänelle hieman enemmän Tähtiklaanista.
''Tietenkin voin!'' Halusin kertoa hänelle siitä.
''Mahtavaa!...''
Oletin hänen tietävän mikä Tähtiklaani on muttahalusin kerrata sen.
''Tähtiklaani on paikka jonne kissat menevät kuoleman jälkeen. Oma isäni on siellä.''
''Onkohan sisareni siellä? Toivottavasti.'' Hän toivoi.
''Kun saat saaliin kiinni sinun pitää kiittää Tähtiklaania, vaikka saaliisi olisi vain ruipelo hiiri.'' Vienotassu vain mutisi jotain.
''Tähtiklaani antaa pääliköille aina yhdeksän henkeä. Jos päälikkö kuolee esimerkiksi taistelussa eikä hän ole vielä menettänyt kaikkia henkiään päälikkö saa Tähtiklaanilta lisää voimia ja uuden elämän.'' Kerroin.
''Tulisikohan minusta joskus päälikkö?'' Hän mietti.
''Ehkäpä jos teet ahkerasti töitä sen eteen, voisit onnistuakkin.'' Ajattelin olla kannustava.

''Mentäisiinkö metsälle?'' Naavatassu kysyi eräänä aamuna.
''En usko että sieltä löytyy kauheasti saalista mutta voimmehamme yrittää.'' Oli nimittäin lehtikato. Olin kiitollinen että oppilaani oli innokas oppimaan.
Naavatassu oli edistynyt koulutuksessa paljon mutta hänellä oli vielä paljon opittavaa. Esimerkiksi jotain hieman haastavampia taisteluliikkeitä.

//toivottavasti ei haittaa et päätin Kuusen ja Vienon tilanteen tohon

//Varmaan lyhin Kuusi tarina ikinä