“Ei taas sinua”, naukaisin mutta kaduin sitä heti. En ollut yleensä näin ilkeä! Halusin heti pyytää anteeksi. Piilotin pääni käpäliini ja koitin katsoa pois.
“Voidaanko me leikkiä? Minulla on hiirveään tylsää!” Korpitassu naukui. Olin helpottunut siitä, että hän ei tainnut pahastua sanoistani. Nostin pääni rauhallisesti ylös.
“En minä oikein jaksa”, nau’uin ja huokaisin. Minua väsytti edelleen ja raajani tuntuivat todella painavilta.
“Jookoo? Voidaan tehdä jotain tosi kivaa kuten hippaa tai sammalpalloa!” Korpitassu intoili ja pompahteli ympäriinsä. Tuhahdin ja laskin pääni takaisin käpälilleni mutta nyt en piilottanut sitä käpäliini. Se tuntui jotenkin tyhmän pentumaiselta.
“En jaksa nyt. Ihan totta”, sanoin vahvasti ja katsoin naarasta hieman pahasti. Hän ei kuitenkaan huomannut vaan hyppi ympärilläni, mikä vain ahdisti minua pahemmin ja väsytti erittäin paljon.
“Miksi ei? Nyt tiedän; sinä vain pelkäät hävitä!” hän kiusasi ja tökki minua. Viha velloi sisälläni mutta koitin vain olla rauhassa. En pitänyt kosketuksesta ja tökkiminen oli juuri sellainen kosketus, mitä en halunnut.
“En vain tahdo! En jaksa enkä tahdo. Ymmärrä jo”, sanoin turhautuneena.
//Korps?

Lehtomyrsky sanoi, ettei kykenisi uskomaan sanojani, vaikka haluaisikin. Tunsin ystävääni kohtaan suurta myötätuntoa. Hän oli vain tehnyt sen, mikä oli pitänyt pelastaakseen Mesitähden ja Leimusilmän.Yritin lohduttaa häntä parhaani mukaan, mutta naaras vaikutti silti hyvin apealta. Naaras painautui minua vasten katsellen muualle. Olin surullinen hänen puolestaan ja surullinen myös siitä, etten ollut onnistunut piristämään häntä. Se tuntui velvollisuudeltani hänen ystävänään.
Vilkaisin taivaalle ja huomasin, että kuu oli jo lähdössä laskuunsa ja väistymässä vähitellen aamun ja auringon tieltä.
Auringonnousuun olisi vielä jonkin aikaa, mutta silti ajatus siitä, miten aamun ensi säteet harjaisivat metsän pintaa sai tassuni kihisemään innosta. Pian kaikki olisi taas ennallaan ja pääsisin kertomaan tarinaa tästä kaikesta Sädetassulle. Pääsisin opettamaan hänelle myös kaiken tähtiklaanista ja siitä, miten se varjeli ja auttoi meitä tässäkin ongelmassa.
Huokaisin ihastuksissani ajatellessani sitä, miten Sädetassu kuuntelisi tarkkaavaisesti kertomustani ja pommittaisi minua tuhansilla kysymyksillä siitä, miten tiesimme mitä tehdä ja jännittikö minua ja sitten ajattelin, miten hänen katseensa olisi täynnä ihailua ja ylpeyttä siitä, miten minä, kollin hyvä - ehkä jopa paras - ystävä ja mestari, oli auttanut Eloklaanin pelastamisessa ja sen tulevaisuuden turvaamisessa.
Sitten aloinkin miettiä, olisiko minulla lupaa kertoa kaikesta mitä oli tapahtunut? En toki nähnyt varsinaisesti mitään estettä sille, mutta en ollut siltikään täysin varma asiasta. Olisiko meillä lupaa kertoa siitä, miten Lampiväre oli pettänyt synnyinklaaninsa auttaakseen meitä, ja miten häntä vastaan oli täytynyt oikeasti taistella, jotta olimme saaneet kaiken vaikuttamaan aidommalta. Se oli ehkä asia, jonka jättäisin kertomatta. Voisin kertoa, että nimeltämainitsematon kissa auttoi, mutta en paljastaisi hänen identiteettiään varmistaakseni, että hän ei joutuisi siitä koskaan vaikeuksiin. Olihan teknisesti ottaen koko eloklaani hänelle suunnattomasti velkaa.
Vilkaisin Mesitähteen, joka jutteli poikansa Kortetassun kanssa. Halusin mennä kysymään häneltä kaikesta, mitä hän oli kokenut, mutta en halunnut häiritä häntä, tai hänen poikaansa. Huomasin myös Leimusilmän juttelevan Lieskakajon kanssa. En voinut siis mennä hänenkään luokse utelemaan, millaista heidän elämänsä oli ollut, mutta ehkä se oli vain hyvä asia. Jos klaanin kuului saada siitä tietää, Mesitähti kyllä kertoisi siitä kaikille aikanaan.
Ajatukseni keskeytyivät, kun tajusin Lehtomyrskyn taas puhuvan. Hän kysyi minulta hieman haastavamman kysymyksen. Naaras kysyi miksi uskoin, että hänen perheensä ei ajattelisi häntä hirviönä ja murhaajana. En ollut mikään maailman mainioin perustelija, joten minun täytyi punnita tarkkaan sanojani ja valittava juuri oikea tapa selittää näkemykseni asiasta, jotta se kuulostaisi ystäväni korvaan uskottavammalta.
“Yksinkertaisimmaksi vastaukseksi voisin vain sanoa, että he rakastavat ja ymmärtävät sinua. Mutta jos se täytyy selittää tarkemmin, monet kissat - etenkin pennut ja oppilaat - ajattelevat taisteluita suurina voiman näytteinä. He ajattelevat, että olet vahva ja rohkea voidessasi taistella kuolonklaanin soturia vastaan. Ja toisekseen, teit vain sen mitä sinun täytyi, jotta saimme päällikkömme ja parantajamme pelastettua. Ja olen täysin varma, että he kyllä tajuavat, että et halunnut oikeasti tappaa häntä ja että se oli täysi vahinko. Vaikka en tunne heitä yhtä hyvin kuin sinä, tiedän että he ymmärtävät kyllä asian, ja eihän sinun ole koskaan pakko kertoa heille asiasta”, nau’uin naaraalle ja yritin saada hänet todella ymmärtämään, että hänen perheensä ei vihaisi häntä tapahtuneesta.
Annoin Lehtomyrskyn sulatella sanomaani ja suljin silmäni ajatellen millaista olisi saada kumppani ja pentuja. En tiennyt olisinko koskaan yhtä onnekas kuin ystäväni ja löytäisin itselleni jonkun jota rakastaa ja jonka kanssa aloittaisin perheen. Ajattelin ottaa aiheen puheeksi, kun Lehtomyrsky olisi saanut viimein ajatuksiaan hieman selvemmäksi. Halusin kertoa hänelle kuinka onnekas hän todella oli, kun oli löytänyt itselleen niin mainion kumppanin ja saanut tämän kanssa vielä pentujakin. Halusin samaa.

//Lehto?

"E-en vain kykene uskomattomaan vaikka haluaisin...", makuun ääni surua tulvillaan.
"Kyllä sinä tulet uskomaan. Olen aivan varma", käärmekulta rauhoiteli. Nyökkytelin mutta käänsin kuitenkin katseeni nopeasti pois naarasta sydämeni tuntui särkyvän enkä kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin kuolonklaanin kissan kuolemaa.
"Miksi hänen piti kuolla...? Tuntuu ihan siltä kuin olisin oikeasti tappanut hänet.. en kestä.." mau'un surunmurtamana. Painauduin sydän turtana surusta lähemmäs ystävääni. Halusin vain käpertyä maakualusilleni kuusihännän kanssa mutta olin tyytyväinen että minulla oli käärmekulta hän ainakin ymmärtäisi minua aina.
*Ainakin minulla on hän...* Ajattelen yrittäen saada kollin pois ajatuksistani. Suljin silmäni hetkeksi ja ajattelin mielessäni perhettäni, varputassua, korpitassua ja kuusihäntää ajattelin sitä kun näkisin heidät taas. Mutta rauhaliset ajatukset sammuivat heti kun ajatuksiini hiipi kuolonklaanin kolli jonka olin tappanut. Näin edessäni perheeni jotka katselivat minua inohten, kuulin heidän äänessään inhon. Räväytin silmäni uudestaan auki ja olin ulahtaa säikähdyksestä mutta sain sen tukahdettua.
"Käärmekulta? Haluan nyt kuulla tarkasti miksi he eivät luulisi minua murhaajaksi ja inhoaisi minua loppuikäni?" Nau'un surua äänessäni.
//Käärmekulta tai muut pelastajat?

Loikoilin leirin reunalla kyljelläni ja nautin turkkiani lämmittävistä auringonsäteistä, jotka kävivät päivä päivältä vähäisemmiksi. Oli lehtisateen alku ja sen kyllä huomasi jo. Halusin siis ikään kuin varastoida auringon suomaa lämpöä turkkiini, jotta voisin tuntea sen silloinkin kun lehtikadon kylmyys nipistelisi käpäliä ja nenänpäätä. Mutta kuten ei yleensä mikään muukaan, ei edes kaunis viherlehden aika voisi koskaan kestää ikuisesti.
Kuuntelin, kuinka äskeisessä partiossa kanssani olleet kissat hajaantuivat omille teilleen. Joku oppilas käskytettiin viemään tuoresaalista klaaninvanhimmille, ja toinen tarkistamaan pentutarhan asukkien vointi. Siellä oli tällä hetkellä yksi pentukin, Haukkapentu. Olin tyytyväinen hiljaa itsekseni, että se pikkuinen naaras oli syntynyt ennen ilmojen pahempaa kylmenemistä ja lehtikatoa. Silloin riistaa oli aina vähemmän ja jos emot eivät saaneet tarpeeksi syömistä, ei maitoakaan välttämättä tulisi riittävästi. Se olisi huonoksi pennuille, ne kun tarvitsivat hurjasti ravintoa, tuntuivat kasvavankin niin nopeasti. Raotin silmiäni, kun havaitsin varjon auringonvaloni tiellä.
"Hei, Varjoliekki", kehräsin kumppanilleni ja nousin istumaan, jotta saatoin puskea häntä tervehdykseksi.
"Hei", hän maukui myös.
Juttutuokiomme jäi lyhyeksi, kun kuulimme äkisti äänen, joka käski Varjoliekin metsästyspartioon.
"Mene vain", minä kehotin väläyttäen kermanvalkealle kollille rakastavan hymyn. "Jutellaan myöhemmin."
Katselin, kuinka Varjoliekki hölkytti muun partion luokse, joka odotti häntä leirin ulospääsyn edustalla. Kaikesta kurjasta huolimatta tunsin, kuinka onni tanssahteli rinnassani. Kohotin katseeni siniselle, pilviselle taivaalle. Tähtiklaanin kissat olisivat pian yhä enemmän näkyvillä, iltaisin etenkin. He pitivät meistä kyllä huolen, koko Eloklaanista. Kyllä kaikki vielä järjestyisi. Minä luotin siihen.

Vaikka olinkin oppinut sietämään Jääviillon seuraa Eloklaanissa viettänämämme aikana, välillämme oli yhä toisinaan - joskin harvemmin kuin yleensä - havaittavissa kitkaa. Juuri tällä kyseisellä hetkellä kuka tahansa ulkopuolinen olisi voinut nähdä salamoiden iskevän ympärillämme ilmapiirin jännitteestä.
Jääviillolla oli otsaa haukkua minua hiirenaivoksi ja vieläpä vierittää syy menetetystä tilaisuudesta puijata Ampiaispistoa minun niskoilleni. Mikä ketunläjä! Kollin idea oli ollut minusta niin naurettava, että minun oli ollut pakko kyseenalaistaa se ääneen, minkä seurauksena olimme ruvenneet inttelemään, ja lopputulos oli se, että tabbykuvioinen soturi oli ehtinyt jo pentutarhalle asti ennen kuin olimme päässeet yhtämielisyyteen mistään.
Minun olisi tehnyt mieli käydä Jääviillon kurkkuun kiinni, mutta hillitsin itseni kuvittelemalla Kyyhkypyrähdyksen viereeni. Mietin, miten sisareni olisi neuvonut minua toimimaan tässä tilanteessa. Tämä olisi luultavasti sanonut jotain "Älä hoppuile, kostaa ehdit myöhemminkin, mutta keskity nyt hoitelemaan ensin Ampiaispisto pois kuvioista" suuntaista. Ja miten minua ärsyttikään, kun tajusin kuvitelma-Kyyhkypyrähdyksen olevan oikeassa. Mutta vielä minä joskus maksaisin Jääviillolle potut pottuina.
"Lentoon pyrähtäneen linnun perään on turha itkeä, Jääviilto hyvä", nau'uin kollille kylmän rauhallisesti. Minun oli pinnisteltävä toden teolla pitääkseni kieleni kurissa. "On keskityttävä seuraavaan tilaisuuteen. Ampiaispisto on nyt pentutarhalla, mikä tarkoittaa, että voimme edelleen toteuttaa minun ideani. Keksimme Ampiaispistolle muuta puuha ja yritämme pitää hänet parhaamme mukaan kaukana pentutarhasta, jotta hän menettää malttinsa ja tulistuu." Silmäilin vieressäni karvojaan pörhistelevää soturia nyrpeästi.

//Jää?

Kuolonklaanin parantaja ei ollut ehtinyt paikalle, kun synnytykseni oli alkanut. Loppujen lopuksi se ei kuitenkaan ollut aiheuttanut vaikeuksia, sillä pentumme oli syntynyt terveellä. Itsekin koin oloni hyväksi, vaikkakin tavattoman väsyneeksi. Tuntui siltä, kuin olisin juossut koko metsän halki yhteen menoon. En kuitenkaan malttanut vielä nukkua: pentumme oli kerrassaan ihmeellinen!
"Voin hyvin", naukaisin hymyillen Ampiaispistolle, joka kumartui puskemaan minua hellästi. Näin hänen olevan innoissaan pennusta, toisaalta en mitään muuta ollut odottanutkaan; Ampiaispisto tulisi olemaan upea isä.
Olisin ehkä toivonut useampaa pentua, mutta kun katsoin pientä kyljelläni nukkuvaa kerää, en kokenut tarvitsevani maailmassa mitään muuta. Hän oli uskomattoman kaunis, vaikka olikin niin pikkuruinen. En ollut koskaan nähnyt mitään niin lumoavaa. Ei ollut epäilystäkään siitä, kuka pennun isä oli: hän näytti hyvin paljon Ampiaispistolta, minkä tiesin olevan kumppanini mieleen.
"Meidän pitäisi keksiä hänelle nimi", tuumin ja kosketin hellästi pennun pientä päälakea. Se inahti kimeällä äänellään ja Ampiaispiston viikset värähtivät huvituksesta. "Ideoita? Minä olen nyt niin hyvällä tuulella, että suostun varmaan mihin vain."

//Amppari? Perho?

Hopeanharmaa kolli katsoi yllättyneenä, miten yhdessä hetkessä Nopsatassu olikin jo kastautunut kaulaan saakka. Mustaturkkinen kolli näytti polkevan etukäpäliään nopeaan tahtiin veden alla. Hilehuurteen silmiin kauhomisliike näytti toimivalta, eikä oppilaskaan näyttänyt enää panikoivan erityisemmin!
"Hei, sinä teit sen! Jipii, hyvä Nopsatassu!" Hilehuurre huudahti iloisesti ja heilautti häntäänsä niin voimakkaasti, että hänen päällensä roiskui vettä.
Nopsatassun suulle piirtyi hymy tämän jatkaessa kauhomista.
"Minä tein sen!" tämä naukaisi takaisin.
Hilehuurre liittyi oppilaansa seuraan ja kauhoi itsensä hiukan syvempään veteen.
"Tule, uidaan yhdessä tuonne kivelle!" Hilehuurre kehotti.
"Jos uskallat", hän lisäsi virnistäen ilkikurisesti.
Oppilaan ilme näytti hiukan epäröivältä, mutta Hilehuurre päätti yrittää saada kollin jatkamaan vielä hetken. Isommalle kivelle oli matkaa vain noin kaksi ketunmittaa, ja Hilehuurre oli päättänyt, että jo sinne uimalla Nopsatassu todistaisi uimataitonsa riittäväksi. Hilehuurre ei ollut mestarinakaan asioista niin pilkun päälle, vaan pyrki päästämään oppilaansa helpolla etenkin sellaisista koulutuksen osa-alueista, joista tämä ei ollut erityisen innostunut. Sitä paitsi, Nopsatassu ehtisi hioa uintitaitojaan vielä moneen kertaan soturiksi päästyäänkin, soturi ajatteli.
Hilehuurre ui nopeasti, voimakkain vedoin kivelle. Sen veden alle luisuva pinta oli liukas, joten hänellä kesti hetki rämpiä sen päälle. Kolli istahti kivelle ja käännähti seuraamaan, miten Nopsatassulla sujui. Hän oli valmis loikkaamaan apuun millä hetkellä hyvänsä, jos oppilas vetäisi vahingossa vettä henkeensä tai vastaavaa. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Nopsatassu lähestyi Hilehuurteen kiveä vettä jo hiukan varmemmin polkien.
"Oikein hienosti sujuu!" Hilehuurre kannusti. Soturi alkoi stepata etutassuillaan jännittäessään oppilaansa suoritusta.
"Kiitos! Autatko minut ylös, jos tassuni lipeävät?" Nopsatassu maukui polskutuksen lomasta.
"Olen valmiina", hopeinen kolli maukaisi hymyillen.
Kun Nopsatassu vihdoin sai jalkansa kiven päälle veden alla, Hilehuurre siirtyi reunemmas tehden mustalle kollille tilaa. Soturi oli äärimmäisen ylpeä Nopsatassun suorituksesta. Oppilas pääsikin itse ihan helposti kiven päälle, ja kokonaan pois vedestä päästyään tämä ryhtyi ravistelemaan vettä valuvaa turkkiaan.
"Miten se meni?" Nopsatassu kysyi. Hänen silmänsä kuitenkin loistivat sen verran iloisina, että Hilehuurre arveli oppilaan tietävän jo vastauksen.
"Se meni tosi hyvin! Voit olla ylpeä itsestäsi", Hilehuurre päästi kepeän kurr-äänen.
"Kiitos, Hilehuurre", oppilaan suulle levisi hymy. "Huh, se oli kyllä aika mahtavaa."
"Älä vielä huokaise. Nyt sinun pitää vielä uida takaisin rantaan", Hilehuurre tokaisi. Nopsatassun ilme vakavoitui hetkeksi, mutta Hilehuurteen virnistäessä musta kolli naurahti.
"No ei sentään! Voimme palata takaisin kiven kautta. Eiköhän lähdetä leiriin lämmittelemään", soturi maukui pilke silmäkulmassa.

Uintiharjoituksista oli kulunut joitakin päiviä. Hilehuurteen ja Nopsatassun yhteinen matka mestarina ja oppilaana oli lähenemässä loppuaan. Tavallaan Hilehuurretta harmitti se, etteivät he enää tulisi viettämään yhtä paljon aikaa kahdestaan. Hopeisella kollilla oli nimittäin ollut oikeasti hauskaa oppilaansa kanssa. Samalla hän oli kuitenkin erittäin innoissaan siitä, että olisi pian saanut koulutettua ihka ensimmäisen oppilaansa soturiksi! Nopsatassu oli osoittautunut myöskin nopeaksi oppijaksi, eikä Hilehuurre olisi voinut olla ylpeämpi hänen saavutuksistaan.
"Tänään saat esitellä minulle saalistustaitojasi ja näyttää, mitä olet oppinut", Hilehuurre selosti harjoitusten kulkua kuolonklaanilaisen soturin tapittaessa heitä parin hännänmitan päästä. Soturia tympi, että kuolonklaanilaisen piti seurata heitä koko saalistustaitojen arvioinnin ajan. Tämä olisi sitä paitsi vain tiellä ja pahimmassa tapauksessa häiritsisi oppilaan suoritusta. Hilehuurre yritti kuitenkin peittää ärtymyksensä ja siirtää ajatukset positiivisempiin asioihin. Nopsatassu saattaisi todistaa tänään olevansa valmis soturiksi, ja Hilehuurre piti tärkeänä sitä, että kannustaisi laikukasta kollia parhaansa mukaan.
"Selvä", Nopsatassu nyökkäsi ymmärtäneensä, minkä jälkeen oppilaan katse harhautui jonnekin puiden latvustoon. Hilehuurre köhähti ja odotti, että sai oppilaansa huomion takaisin.
"Älä ota liikaa paineita. Voi olla, että minä säikytän riistasi, kun en osaa kävellä hiljaa", Hilehuurre naurahti. "Onnea saalistukseen!"

//Nopsa (saat päättää missä päin metsää nää on :D )

Pudistelin päätäni Mesitähden pahoitellessa sitä, että olin joutunut varttumaan sellaisissa olosuhteissa kuin mitä ne olivat ja ottamaan kantaakseni näin ison vastuun yhtenä pelastajista. "Ei se ole teidän vikanne tai kenenkään muunkaan. Joskus ikäviä asioita vain tapahtuu, emmekä me voi sille mitään. Mihin voimme kuitenkin vaikuttaa, on oma suhtautumisemme näihin ikävyyksiin. Niin kauan kuin ei vaivu synkkyyteen, mikä vain on mahdollista", puhuessani katseeni vaelsi kolmessa muussa kissassa, jotka odottelivat kanssamme Käärmekultaa ja Pohjaharhaa. Se jäi viipyilemään hetkeksi Lieskakajon kohdalle - kolli oli ollut minulle mitä parhain mestari ja roolimalli aina siitä asti kun olin aloittanut soturikoulutukseni. En olisi myöskään sama kissa kuin mitä nyt olin ilman Pohjaharhan minulle kuita sitten lausumia viisauksia. Molemmilla sotureilla oli tärkeä rooli varttumisessani, samoin kuten Kimalaistoiveella, joka oli pitänyt minusta huolta pentutarhalla ollessani.
"Minä uskon siihen, että voimme elää rauhallista yhteiseloa Kuolonklaanin kanssa", käännyin sitten naukumaan isälleni. "Ei ole mitään asiaa, jota ei voisi ratkaista puhumalla."
Ennen kuin Mesitähti ehti vastata minulle mitään, lähestyvät, rytmikkäät juoksuaskeleet saivat meidät kaikki valpastumaan. Huojentunut huokaisu pääsi suustani - Pohjaharha ja Käärmekulta olivat palanneet ehjinä ja ilman kuolonklaanilaisia kintereillään. Kaksikko saavutti meidät nopeasti, emmekä me jääneet kuhnailemaan paikoillemme pitkäksi aikaa vaan lähdimme jatkamaan matkaa kohti Eloklaanin leiriä.
Kävellessäni isäni rinnalla mieleeni palasi se, kun hetki sitten kolli oli maininnut minun olevan suurin piirtein samanikäinen kuin hän oli ollut niihin aikoihin, kun he olivat etsineet siskonsa Liljatuulen kanssa Eloklaanin reviiriä. Minusta tuntui kamalan pahalta hänen puolestaan - ei ollut oikein, että hän oli joutunut menettämään pentuetoverinsa niin kamalalla tavalla.
"Otan osaa Liljatuulen poismenon johdosta", sanoin hiljaa ja katsahdin häneen korviani luimistaen. "Hän oli varmasti hieno kissa. Olisinpa saanut tutustua häneen."

//Mesi?

Loikkiessani siinä ja kertoillessani Sädetassulle kaikenlaista keksin aina vain enemmän ja enemmän kerrottavaa. Olin innoissani, koska sain kertoa kollille itsestäni ja omasta ajatusmaailmasta. Kuitenkin pian tämä ärähti vihaisesti ja sai minut säikähtämään.
Pysähdyin ja katsoin kollia silmät suurina. Hän näytti tuohtuneelta ja heti hänen alkaessa puhua sen huomasi hänen äänensävyssään myös.
“Aiotko tehdä yhtään mitään muuta kuin ärsyttää minua loputtomiin tuolla turhalla kälätyksellä ja hyppelyllä? Opettelisit jättämään toiset välillä rauhaan. Olen aivan loppu ja sinä vain pahennat oloani. Lopeta jo!” kolli tivasi. Katsoin häntä hetken pöllämystyneenä, mutta sitten puuskahdin.
“Eikö sinulla ole mitään käytöstapoja hiirenaivo? Olisit voinut edes pyytää! Ei tarvitse vain äyskiä muilla ja leikkiä niin isoa!” kiljuin vihaisesti ja tömistelin ulos pesästä harmistuneena. Saatoin huomata kyynelten kihoavan silmiini, mutta räpyttelin ne pois. Miksi kollin piti olla minulle niin töykeä?
Tassutin tottumuksesta pentutarhalle peitellen surua ja suuttumusta. Astellessani sisään pesässä oli vain Kimalaistoive ja tietysti kuolonklaanilainen vartia. Hän nosti katseensa ja hymyili minulle.
“Tervehdys, Korpitassu!” naaras naukaisi.
“Hei Kimalaistoive! Missä Haukkapentu ja Ahmapentu ovat?” kysyin ja katselin ympärilleni kuin etsien heitä.
“He ovat vielä ulkona leirissä leikkimässä. Ajattelin kutsua heidän pian sisään”, naaras kertoi ja heilautti hieman häntäänsä.
“Haluaisitko kertoa minulle jonkin tarinan? Haluaisin ajatuksiani hieman muualle äsken tapahtuneista asioista”, pyysin. Kimalaistoive hymyili minulle lempeästi ja kehräsi hieman.
“Älä murehdi. Kerron sinulle mielelläni tarinan.”

Tassutin leirin poikki taas kohti oppilaiden pesää. Olin saanut itseni rauhoiteltua kuuntelemalla kuinka Kimalaistoive kertoi minulle tarinaa. Nyt olisin taas valmis kohtaamaan Sädetassun. Hän saisi luvan olla nyt mukava, tai olisin varma, että hänestä ei tulisi minun ystävääni, ja kaikkihan halusivat olla ystäviäni, olin mahtava!
Tunkeuduin sisään pesään ja huomasin kollin olevan levossa. Hänen nukkumisensa oli kuitenkin hieman levotonta, koska hän liikehti pedillään. Pohdin näkikö hän hyvää vai pahaa unta, mutta en voinut kuitenkaan tietää. Pesään oli poissa ollessani tullut muitakin oppilaita ja leppoisa puheensorina täytti pesän.
Menin mukavaan asentoon omille sammalilleni ja katsoin tarkkaan Sädetassua. Odotin, että kolli heräisi, jotta voisin määrätä hänet tekemään jotain kanssani. Voisimme vaikka harjoitella kaksin tai juosta kilpaa! Voisimme leikkiä piilosta ja etsiä aarteita toinen toisillemme! Ideoita pursusi pienistä aivoistani, enkä meinannut malttaa odottaa kollin heräämistä.
Kollin jokainen pieni liikahdus sai minut seisalleen. Odotin hetki hetkeltä enemmän, että tämä viimein heräisi ja pääsisimme tekemään jotain yhdessä. Vihreä katseeni oli lukittuna kollin oranssiin, raidalliseen turkkiin. Saatoin nähdä pienenkin karvan värähdyksen häntä tarkkaillessani.
Nousin ylös kyllästyneenä. En jaksanut enää odottaa. Tassutin kollin sammalpedin vierelle tökäten tätä muutaman kerran hellästi tassullani. Katsoin häntä silmät suurina ja suuri virne kasvoillani odottaen, että pääsisin viimeinkin tekemään jotain kiintoisaa kollin kanssa. Hän liikahti taas, mutta ei herännyt, joten päädyin tökkäämään häntä uudelleen.
“Herää unikeko!” mumisin hänen korvaansa, kun hän ei meinannut huomioida tökkimistäni. Kollin silmät rävähtivät auki ja hän säpsähti nähdessään minut suoraan naamansa edessä. Kuononi oli puolen hiirenmitan päässä kollin huonosta ja tunsin hänen hengityksensä. Saatoin kuulla muutaman muun oppilaan naurahtavan huvittuneesti tilanteelle taustalla.

//Säde?

Jääviillon kasvoille vääntyi huvittunut, pahansuopa virne hänen kuullessaan Virtaviiman ehdotuksen. Kolli ei kuitenkaan halunnut antaa Virtaviimalle kunniaa koko suunnitelman keksimisestä, joten punaturkkisen kollin oli saatava oma äänensä kuuluviin. Hän päätti tehdä suunnitelmasta vieläkin julmemman.
“Saattaisihan se ollakin”, Jääviilto tuhahti, kuin Virtaviiman ehdotus olisi ollut vain keskitasoa. Hän huomasi raidallisen naaraan kurtistavan kulmiaan.
“Vielä hauskempaa saattaisi olla, jos jonain kertana se joku erehtyisi väittämään, että tuoreen isän pienokainen olisi kuollut”, Jääviilto ei voinut olla naurahtamatta. Suunnitelma oli julma, mutta sen vuoksi niin loistava. Ampiaispisto tunnetusti välitti perheestään vähän liikaakin ja varmasti tulistuisi huomatessaan, että hänelle oli valehdeltu niin suuresta asiasta.
“Sitten hän vain kertoo Pimentovarjolle meidän valehdelleen sellaisesta, mitä hauskaa siinä olisi?” Virtaviima pilasi tokaisullaan Jääviillon ilon. Kolli käänsi kylmän katseensa nuorempaan naaraaseen ja tuhahti ärsyyntyessään.
“Etkö sinä ymmärrä? Ampiaispisto suuttuisi ja saattaisi parhaimmassa tapauksessa käydä kimppuumme. Olisi yksinkertaista valehdella, että olemme ymmärtäneet jotain väärin”, Jääviilto murahti ja heilautti häntäänsä. Hänen katseensa kääntyi taas Ampiaispiston suuntaan ja kolli muuttui vain ärtyneemmäksi.
“Katso nyt senkin hiirenaivo, sinun jahkailusi pilasi mahdollisuutemme”, Jääviilto murahti. Ampiaispisto asteli parhaillaan aukion poikki kohti pentutarhaa. Jääviillon murhaava katse kääntyi Virtaviimaan, kuin vika olisi ollut yksin naaraassa.

//Virta?

Ampiaispisto oli valikoitunut kohteeksi pieneen projektiimme. Kolli oli tunnettu helposti tulistuvasta luonteestansa, joten hänen ihonsa alle pääsemisen ei olisi pitänyt olla kovin vaikea temppu.
Olimme aloittaneet leikittelyn kollin kustannuksella jo vähän aikaa sitten ja yrittäneet löytää hänen heikot kohtansa. Tehokkaaksi menetelmäksi oli paljastunut muun muassa partiossa patistelu silloin, kun tämä näytti väsyneeltä, ja ylipäätään kaiken maailman turhanpäiväisimmistä asioista valittaminen jokaisena mahdollisena hetkenä. Reaktiot olivat olleet varsin hupaisia, mutta eivät olleet vielä johtaneet toivomaamme tulokseen.
Halusimme ajaa hänet hulluuden partaalle, saada hänet tekemään jotakin niin typerää, mistä ei selviäisi pienillä nuhteluilla tai parilla metsässä vietetyllä yöllä. Halusimme jotakin isompaa ja raaempaa, sellaista, joka saisi jokaisen eloklaanilaisen tutisemaan turkeissaan.
Muutama päivä sitten Ampiaispiston kumppani, Kultasiipi, oli synnyttänyt pariskunnan ensimmäisen pennun. Tästä syystä tabbykuvioinen soturi viihtyi usein pentutarhan läheisyydessä, mistä sainkin seuraavan loisteliaan idean tämän ärsyttämiseksi.
"Eikö olisikin hauskaa, jos aina kun tuore isä yrittäisi päästä katsomaan pentuaan, joku tulisi tielle ja estäisi tekemästä niin?" hymyilin julmasti katsellessani Jääviillon viereltä Ampiaispiston suuntaan, joka näytti parhaillaan suunnittelevan seuraavaa vierailuaan pentutarhaan.

//Jää?

AMPIAINEN
Lehtomyrsky: 11kp -
Syreenisumu: 11kp -
= 22kp

AURA
Lieskakajo: 4kp -

AUROORA
Pimentovarjo: 12kp -
Kultasiipi: 7kp -
= 19kp

ELANDRA
Pohjaharha: 14kp -
Ampiaispisto: 17kp -
Karjuvirne: 8kp -
Jääviilto: 10kp -
Mesitähti: 14kp -
= 63kp

EMPPUOMPPU
Kortetassu: 22kp! -
Hiilihammas: 6kp -
Kuutamolaine: 6kp -
Virtaviima: 4kp -
= 38kp

KOIVU
Hilehuurre: 25kp! -
Lokkimieli: 33kp! -
= 58kp

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 10kp
Korpitassu: 37kp!
= 47kp

SAAGA
Nopsatassu: 13kp -
Sädetassu: 12kp -
Tähtimötaivas: 5kp -
Varputassu: 11kp -
Sypressikuiske: 5kp -
= 46kp

Kuuntelin Kortetassun kertomusta rauhallisena. Kaikki mitä kolli sanoi Eloklaanin nykytilanteesta, sai mieleni synkkenemään. Klaanitoverini olivat joutuneet kärsimään valtavasti Kuolonklaanin vuoksi. Minun olisi pitänyt kyetä suojelemaan klaaniani paremmin.
Kun Kortetassu kertoi Tähtiklaanilta saamastaan unesta, kehoni valtasi lämmin tunne. Vaikka Eloklaanilla olikin ollut vaikeaa, Tähtiklaani ei ollut hylännyt meitä. Kortetassu oli saanut tavata emonsa ja soturit, jotka olivat olleet perustamassa klaaniamme. Kun kuulin Henkäystähden tappaneen Liljatuulen, mieleni synkkeni taas. Vihreä katseeni nousi ylös. Puiden latvojen välistä erottui kirkas tähtitaivas. Kuten olin arvellutkin, Liljatuuli oli muuttanut asumaan Hopeahännälle esi-isiemme seuraksi. Kortetassu ja muut pelastajat tuntuivat selvästi luottavan siihen, että meidän pelastamisemme pelastaisi koko Eloklaanin. Olin saanut varsin nopean tilannekatsauksen, mutta oletin, että kuolonklaanilaiset jättäisivät meidät rauhaan, jos me saapuisimme leiriin ja vaatisimme heitä lähtemään.
"Minäkin toivon niin. Olemmeko menettäneet paljon klaanitovereitamme näiden kuiden aikana?" kysyin varovasti, peläten vastauksen olevan kyllä. Kortetassu näytti miettivän hetken.
"Emme me niin paljoa. Suurin osa on taipunut kuolonklaanilaisten sääntöihin ja on siten säästänyt henkensä", Kortetassu kertoi. Nyökkäsin. Oli ilo kuulla, vaikka olinkin surullinen kuullessani, että kaikki eivät olleet selvinneet näistä vaikeista ajoista. Koin olevani jollain tapaa syyllinen tähän tilanteeseen, kun olin ollut poissa ja klaanitoverini olivat sillä välin joutuneet kärsimään.
"Olen pahoillani, että olet joutunut varttumaan näin vaikeiden aikojen aikana, ja että olet joutunut noin nuorena niin suureen vastaukseen. Vaikka toisaalta olethan sinä suurin piirtein saman ikäinen kuin minä niihin aikoihin, kun etsimme Liljatuulen kanssa Eloklaanin reviiriä", kasvoilleni piirtyi lämmin hymy muistaessani ajat ennen Eloklaanin perustamista ja Liljatuulen.

//Korte?

Kohta olimme karistaneet kuolonklaanilaiset kannoiltamme. Olimme jo aika kaukana lähtöpaikasta ja suuntasimme seuraavaksi joelle päin kaatuneelle puunrungolle. Siellä meidän oli tarkoitus tavata muut pelastajat ja toivottavasti heidän mukanaan päällikkömme ja parantajamme.
Huokaisin hiljaa helpotuksesta, kun huomasin muut pelastajat mukanaan Mesitähti ja Leimusilmä. Lehtomyrsky erkaantui joukkiosta luokseni. Hymyilin naaraalle väsyneesti. Lehtomyrsky kysyi heti harhautuksesta. Hän kysyi miten se oli oikein mennyt.
Vastasin hänelle puuskuttaen. Kerroin, että harhautus oli sujunut hyvin ja kysyin nyt vuorostani olivatko he onnistuneet taivuttelemaan viimeisen vartian ilman taistoa päästämään heidät hakemaan Mesitähden ja Leimusilmän. Naaraan katse tuntui katoavan johonkin kaukaisuuteen, kuin hän olisi palannut mielessään taas hetkeen, kun heidän oli tarkoitus neuvotella. Hän pudisti päätään ja sanoi takerrellen, että oli päätynyt tappamaan tämän kissan.
Järkytykseni kaikui äänestäni, kun ihmeissäni kysyin heti miksi. Ei ollut lainkaan Lehtomyrskyn tapaista käydä kenenkään kimppuun ja lähettää heitä edesmenneiden esi-isiensä luokse. Lehtomyrsky parahti ja sanoi, että se oli ollut vahinko. Hän käänsi katsettaan ja sopersi jotain siitä, että hänen pentunsa luulisivat häntä nyt murhaajaksi. En ollut keskittynyt kamalasti muiden puheeseen, mutta huomasin, että muut olivat jo kerenneet kulkea hieman eteenpäin. Tuuppasin Lehtomyrskyä hellästi ja viitoin muiden perään.
Naaras vaikutti edelleen vaitonaiselta ja poissaolevalta, mutta hän kuitenkin kulki vierelläni muiden kohdalle takaisin.
“Ei se ole sinun vikasi. Tiedän, ettet tehnyt sitä tahallasi. Olen varma, että kukaan ei luule sinua murhaajaksi. Teit vain sen, mikä oli pakko tehdä klaanisi puolesta”, nau'uin Lehtomyrskylle. Naaras nojasi minuun hieman ja päästi huokauksen, mutta hän kyllä vaikutti jo rentoutuneen hieman. Hymyilin naaraalle hieman.
“Uskon että he näkevät sinut sankarina, eivätkä murhaajana, vaikka pelastus reissumme veikin yhden kissan hengen. Kuka vain olisi saattanut olla sinun osassasi ja joutua riistämään hänen henkensä, vaikka ei olisikaan halunnut”, naukaisin vielä Lehtomyrskylle, mutta osittain en odottanut, että hän vastaisi minulle.

//Lehto ja muut pelastajat?

Olin niin iloinen kuullessani isäni odottaneen myöskin minun tapaamistani. Se sai sisälläni aikaan lämpimän tunteen - kolli ei ollut unohtanut olemassaoloani, vaikka olimmekin olleet erossa niin pitkään.
Kun Mesitähti sitten vakavoitui ja rupesi kyselemään, mikä meidän suunnitelmamme oikein oli ja mitä Eloklaanissa oli meneillään, yritin parhaani mukaan tiivistää hänelle viime kuiden tapahtumat:
"Niin kauan kuin minä muistan kuolonklaanilaiset vartijat ovat pitäneet kuria ja järjestystä yllä Eloklaanissa. He ovat pitkälti määränneet meidän elämästämme ja päättäneet, milloin kukakin menee ulos ja milloin saa syödä."
Tämän jälkeen kerroin isälleni pelastajien saamasta unesta Tähtiklaanin kissoilta: "Jokin aika sitten kolme kissaa ilmestyi meidän viiden uniin - heidän nimensä olivat Lauhalaukka, Hallavarjo ja Minttuliekki." Mainitessani henkikissat huomasin Mesitähden silmien leviävän - päällikkö selvästi tunnisti nämä kissat. "He antoivat meidän tehtäväksemme pelastaa teidät ja palauttaa tasapaino klaaneihin. Minä ja muut pelastajat pystyimme tapaamaan toisiamme aina unissamme ja suunnittelemaan pelastamistanne ilman, että kuolonklaanilaiset saivat siitä vihiä, mutta vasta viime aikoina asiat alkoivat edistyä kunnolla, kun tutustuin Lampiväreeseen - hän on yksi vartijoista ja meidän puolellamme -, joka auttoi meitä kertomalla teidän sijaintinne ja muita tärkeitä tietoja. On myös hänen ansiotaan, että pääsimme ylipäätään lähtemään leiristä pelastamaan teitä."
Hiljenin hetkeksi, kun mieleeni palautuivat pelastamisretkeä edeltäneet päivät, jolloin ilmapiiri leirissä oli ollut synkkä Liljatuulen teloituksen jälkeen. "Emme voineet jäädä odottelemaan enää pidemmäksi aikaa, kun Henkäystähti ilmaantui yllättäen leiriimme ja tappoi Liljatuulen rangaistuksena Haavemuiston karkaamisyrityksestä. Tiesimme, että jos emme toimisi pian, tekin saattaisitte olla pian mennyttä."
"Nyt kun olette vapaat, te osaatte varmasti puhua kuolonklaanilaisille järkeä ja pyytää heitä lähtemään leiristämme, jotta Tähtiklaanin kissojen puhuma tasapaino palautuu takaisin klaaneihin", nostin katseeni toiveikkaana isääni, joka oli kuunnellut selostustani totisen mietteliään näköisenä. Olin antanut hänelle varmasti paljon sulateltavaa, joten oli ymmärrettävää, jos häneltä menisi hetki käsitellä kuulemaansa.

//Mesi?

//Tapahtunut aikaisemmin//

Lokkimieli ei ollut täysin tyytyväinen siihen, miten hyvin hän oli onnistunut rääkkäämään Sadeturkkia eristyksen aikana. Hän oli osin pettynyt siihen, miten nopeasti määrätyt kaksi päivää olivat tulleet täyteen. Soturia tympi erityisesti se, ettei eloklaanilainen naaras ollut alentunut valittamaan tai muutenkaan näyttämään kärsimystään ulospäin sen enempää, kuin mitä laihtuneesta ulkomuodosta jo pystyi näkemään. No, ainakin naaras näytti heikolta. Matkalla takaisin leiriin Lokkimieli kuvitteli mielessään, miten hän yllättäen kamppaisi Sadeturkin, mätkisi tämän verille ja katselisi pitkään vieressä miten tämä kituisi maassa juuri niin lähellä ja niin kaukana kuolemaa, että sitä melkein tekisi mieli anoa, mutta ei kuitenkaan. Lokkimieli oli varma, ettei naaras olisi pystynyt puolustautumaan tuossa kunnossa ollenkaan. Siitä hän tunsi suurta mielihyvää, vaikka pahoinpitelyt jäivät valitettavasti tälläkin kertaa vain haaveeksi.
Saatettuaan Sadeturkin sisälle Eloklaanin leiriin Lokkimieli suuntasi oitis kuulemaan partioihin jakoa. Lokkimielestä tuntui, että hän voisi menettää kontrollin itsestään, jos hän joutuisi katselemaan valkotassuista naarasta enää hetkeäkään kauemmin. Lokkimieli purki ärtymystään painelemalla kynsiään maahan istuessaan niin, että kukaan ei huomannut. Hänen olisi tehnyt mieli raadella eloklaanilainen jos toinenkin kappaleiksi ihan vain saadakseen vahvan voiton tunteen käpäliinsä. Sadeturkin kiduttaminen ei jostain syystä ollut ollut läheskään niin palkitsevaa, kuin kolli oli toivonut.
Ilmoittauduttuaan vapaaehtoiseksi metsästyspartioon, joka oli jo lähdössä ulos leiristä soturi muistutti itseään miellyttävän, tyynen roolin ylläpitämisestä. Hän ei ollut koskaan aiemmin pudottanut maskiaan niin pitkäksi aikaa kuin Sadeturkin rangaistuksen aikana. Sen ylläpitämiseen oli kuitenkin helppo palata, etenkin kun hän oli jonkun kuolonklaanilaisen seurassa. Lokkimieli ei edelleenkään ymmärtänyt, miten muut kissat näyttivät positiivisia tunteita ulospäin kuin automaattisena reaktiona. Hän ei ollut varma tiesikö hän, mitä ilo tai huvittuneisuus oikeastaan edes olivat, jos ne olivat joillekin oikeita tunteita. Niitä lähin kokemus, mihin Lokkimieli kykeni pääsemään oli todennäköisesti tyytyväisyys tai nautinto. Vaikka mistä hän siitäkään voisi varmaksi tietää...
Harmaalaikkuinen soturi löysi myyränkolon pian partion jakauduttua. Hänet oli laitettu erään ruipeloisen Eloklaanin oppilaan metsästyspariksi, jota hän oli uhkaillut siihen malliin, että tiesi oppilaan pysyvän näköetäisyydellä ilman jatkuvaa tapittamista. Lokkimieli ei ollut saalistanut kahteen kokonaiseen päivään, ja juuri nyt hänellä oli pakottava tarve päästä raatelemaan jotakin omin kynsin.
Hetken vahtaamisen jälkeen pieni jyrsijä pisti vihdoin päänsä ulos kolosta. Se otti muutaman nopean askelen eteenpäin, ja juuri silloin valkoharmaa soturi syöksyi aluskasvillisuuden seasta ja täräytti hyvin tähdätyn iskun myyrän päähän etukäpälällään. Myyrä pyristeli hetken maassa kituen, ja heti kun se pääsi takaisin jaloilleen Lokkimieli läimäisi sitä lujaa, tällä kertaa kynnet esillä. Lokkimieli viskoi saalista armottomasti ympäriinsä. Veri levisi maassa oleville kiville ja sammalille. Lopuksi soturi viskasi myyrän isompaa kiveä päin purkaen kaiken raivonsa puolikuolleeseen, viattomaan jyrsijään. Hän kuuli miellyttävän rusahduksen saaliin paiskautuessa kiveä päin. Se putosi maahan soturin jalkojen juureen velttona ja epämuodostuneena. Lokkimieli tökkäsi sitä vielä kerran varmistaakseen, että se oli kuollut. Tylsää, hän ajatteli tapittaen raatoa tyhjillä silmillään. Hetken mielihyvä loppui aina lyhyeen. Vaikka kollin sisällä ei nyt kiehunut enää yhtä lujaa, mikä helpotti impulssien kontrollointia ja maskipersoonan pitämistä yllä. Lokkimieli huomasi olevansa oikeastaan jo nälkäinen - kahden päivän aikana hän oli tottunut syömään itsensä enemmän kuin kylläiseksi. Sadeturkki oli metsästänyt hänelle niin paljon, että Lokkimieli oli pari kertaa pistänyt eloklaanilaisen katsomaan, miten hän viskoi vatsansa täyteen saatuaan ylimääräisiä saaliita jokeen toisen nähdessä nälkää. Ympärille vilkaisun jälkeen valkoharmaa kolli ryhtyi syömään rääkkäämäänsä myyrää. Hänen täytyisi vain puhdistaa tassunsa verestä, ennen kuin palaisi muun partion luokse. Ja Eloklaanin rääpäleoppilas saisi metsästää hänen puolestaan lopun ajasta.

Seuraavana aamuna Lokkimieli oli jalkeilla leirissä jo ennen ensimmäisiä auringonsäteitä. Pimentovarjo oli tullut edellisenä iltana ilmoittamaan Lokkimielelle, että seuraavaksi olisi hänen vuoronsa pitää vapaapäivä. Ei ollut järkevää tuhlata aikaa, minkä vuoksi soturi lähti liikkeelle kohti Kuolonklaanin reviiriä jo ennen auringonnousua. Matkalla hän yritti kehitellä hyvänkuuloista kertomusta eloklaanilaisten rankaisemisesta, Sadeturkin eristyksestä ja siihen johtaneista tapahtumista omaa rooliaan korostaen. Sellaista, jonka hän kertoisi Sulkavirralle ja josta hänen emonsa saattaisi osoittaa ylpeyttä. Ja jonka sivustakuulijat saattaisivat myös muistaa. Lokkimieli tiesi, että oli tärkeää pyrkiä aktiivisesti olemaan esillä positiivisessa valossa ja erottua sotureiden keskuudessa. Vain siten hän saattaisi saavuttaa lisää valtaa ja kunniaa.
Hän oli kuitenkin alkanut miettimään realistisemmin sitäkin, että hyvää asemaa klaanissa tulisi myös ylläpitää, ja että vallan saaminen vaati mahdollisesti likaista peliä. Se tarkoitti muun muassa sitä, ettei hänellä olisi itsellään varaa ottaa juurikaan riskejä. Ja se tarkoitti, että hän tarvitsisi tuekseen jonkun, jonka kanssa jakaa osa suunnitelmistaan. Jonkun äärimmäisen luotettavan seuraajan. Kätyrin, joka ei kyseenalaistaisi yhtäkään Lokkimielen ajatusta. Sellaisen, jonka uskollisuutta soturin ei tarvitsisi koskaan epäillä. Siihen ongelmaan Lokkimieli tiesi jo täydellisen ratkaisun. Hänen täytyisi saada pentuja.
Valkoharmaa kolli pääsi perille Kuolonklaanin leiriin hyvissä ajoin ennen aurinkohuippua. Heti klaanitovereidensa keskuuteen saavuttuaan ja muutamat tervehdykset mau’uttuaan hän kuuli sivukorvalla, miten joku puhutteli entistä Neilikkatassua Neilikkasydämenä. Lokkimieli pysähtyi ja oli katselevinaan leirin vilskettä, mutta tarkkaili oikeasti sivusilmällä kirjavaa naarasta. Kolli ei muistanut koskaan juurikaan puhuneensa tuon itseään hiukan nuoremman naaraan kanssa. Hetken observoinnin jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että Neilikkasydän vaikutti melko hiljaiselta ja rauhalliselta, mutta samalla ystävälliseltä ja kohteliaalta – ainakin Lokkimielen vieressä käydyn keskustelun perusteella.
Kun muut kissat lähtivät omille teilleen, Lokkimieli tarttui tilaisuuteen ja lähti kävelemään täplikkään naaraan suuntaan. Naaraan kohdalla Lokkimieli pysähtyi pikaisesti ja nyökkäsi kohteliaasti tervehtiäkseen häntä.
“Onnittelut soturinimestä, Neilikkasydän!” Lokkimieli maukaisi ja väänsi kasvoilleen oikein lämpimän hymyn.
“Voi kiitos”, Neilikkasydän vastasi kollin hymyyn kainosti.
Eteenpäin jatkaessaan Lokkimieli päätti, että naaraaseen voisi olla hyödyllistä ainakin yrittää tutustua. Ehdokkaat olivat hänellä vähissä. Eikä aikaakaan tulisi tuhlata.

//Noin kaksi kuuta myöhemmin//

Lehtisade riisui jo puita lehdistä vauhdilla, kun Lokkimieli vaihtoi jälleen kuulumisia Sulkavirran kanssa Kuolonklaanin leirissä. Emo vaikutti joka kerta heidän tavatessaan siltä, kuin he eivät olisi nähneet kuihin. Lokkimieli ei kyennyt ymmärtämään, mikä Sulkavirran sai käyttäytymään ja tuntemaan niin, sillä hänen emostaan huokuva ikävä näytti olevan naaraalle jotain ihan todellista. Mutta ikävä olikin yksi niistä asioista, mitä Lokkimieli ei vain koskaan tulisi käsittämään. Hän oli kuitenkin vain tyytyväinen, ettei kyennyt kokemaan moista turhaa tunnetta. Sellainen ei olisi tehnyt muuta kuin rajoittanut elämää ja tullut tärkeiden asioiden tielle.
Sulkavirta oli kuitenkin vaihtanut aiheen nopeasti kahteen eloklaanilaiseen soturiin, Uskolintuun ja Haavemuistoon. Lokkimieli oli hämillään siitä, miksi hänen emoaan kiinnosti yhtäkkiä tietää eloklaanilaisista. Hän olisi paljon mieluummin jatkanut puhumista itsestään. Etenkin nyt, kun Sulkavirralta valui kehuja kuin
"Tiesitkö sinä, että he ovat sinun isäsi Ruskalinnun veljiä?” Sulkavirran sanat saivat kollin niskakarvat nousemaan, tosin enemmän inhosta kuin järkytyksestä.
“Erityisesti Uskolintu oli minun tukenani silloin, kun sinun isäsi kuoli", Sulkavirta lisäsi lämmin hymy kasvoillaan.
Lokkimieli ei ollut uskoa korviaan. Hänen emonsa kuulosti siltä, kuin olisi yhä oikeasti välittänyt näistä kahdesta eloklaanilaisesta. Hehän olivat vihollisklaanin jäseniä. Sulkavirta ei selkeästi myöskään osannut jättää menneitä taakse. Mutta juuri sellaisiahan naaraat olivat, Lokkimieli ajatteli. Ylitunteellisia ja ylivälittäviä. Lokkimieli tiesi, että minkäänlainen kiintymys vihollisklaanin jäseniin oli ainoastaan haitaksi, niin Sulkavirran kuin klaaninkin kannalta. Nopeasti hän kuitenkin asettui imitoimaan, miten joku lempeäluonteinen kissa olisi asiaan reagoinut.
“En tiennytkään… Mutta hyvä kuulla, että he ovat olleet tukenasi silloin. Sinulla oli varmaan tosi rankkaa isäni kuoleman jälkeen”, Lokkimieli lausui myötätuntoiseen sävyyn. Oikeasti hän ei mieltänyt Ruskalintua isäkseen alkuunkaan – eiväthän he olleet koskaan edes tavanneet. Ruskalintu oli poissa, ja Lokkimielelle hän ei ollut koskaan ollutkaan olemassa.
“Niin oli”, Sulkavirta maukui haikeasti.
“Jos sinua kiinnostaa kuulla, millainen isäsi oli sinun ikäisenä, niin Uskolintu osaa varmasti kertoa”, Sulkavirta sanoi ja hymy palasi takaisin naaraan kasvoille.
Lokkimieli pohti kuitenkin, pitäisikö hänen kertoa jyrkkä näkemyksensä asiasta emolleen suoraan. Soturi halusi kuitenkin varmistaa, että hänestä välittyi mahdollisimman uskollinen kuva jokaiselle kuolonklaanilaiselle. Vaikka samalla hänen täytyikin pitää huoli, että kohtelisi emoaan mahdollisimman lempeästi. Sulkavirran kuva hänestä oli kollille aivan yhtä tärkeä.
“Tarkoitatko, että aloittaisin keskustelun hänen kanssaan?” Lokkimieli kysyi ja piti sävyn neutraalina.
“Niin.” Sulkavirta kallisti päätään hivenen.
Lokkimieli vilkaisi ympärilleen arvioidakseen, moniko kissa saattoi olla kuulemassa keskustelun. Lähistöllä aterioi muutama soturi.
“Minä ymmärrän, että teillä on yhteistä historiaa… Mutta mielestäni ei ole soveliasta alkaa juttelemaan toverillisesti eloklaanilaisten kanssa. Etenkään vallitsevassa tilanteessa. Työni on vartioida heitä ja pitää kuria yllä. Veriside ei muuta asiaa, sinäkin tiedät sen, emo”, Lokkimieli sanoi ja kuulosti nyt hivenen virallisemmalta kuin aikaisemmin.
Sulkavirta näytti jotenkin… hämmentyneeltä, eikä Lokkimieli tiennyt enää ollenkaan, mitä hänen emonsa päässä liikkui.

//Sulka?

Oli kulunut jo lähes puoli kuuta siitä, kun Kultasiipi oli siirtynyt sivuun sotureiden tehtävistä ja muuttanut pentutarhalle. Joka yö ikävöin vaaleaturkkista naarasta, hänen lämpöään ja tuoksuaan. Olisin halunnut hiippailla öisin ulos pesästä rakkaani luokse, mutta se lieni mahdotonta, kun kuolonklaanilaiset tarkkailivat jokaista liikettämme. Viime yö oli mennyt valvoessa, niin kova ikävä minulla oli rakasta kumppaniani ja syntymättämiä pentujamme. Kun aamu oli saapunut, olin saanut jonkin verran nukutuksi ja tullut lopulta kuolonklaanilaisen herättämäksi. Lätäkkölempi ajoi minut tylysti ulos sotureiden pesästä, sillä pesä oli tuttuun tapaan tyhjennettävä aamupäivän ajaksi. Kuolonklaanilaisilla ei ollut aikaa vahtia meidän untamme. Suuntasin saman tien kohti pentutarhaa, jonka edessä hääri yllätyksekseni jo kissoja.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin Nokilinnulta, joka seisoi kissajoukon hännillä. Lempeä naaras kääntyi heti katsomaan minuun päin.
"Sinun.. Se tuota noin.. Mikä sen nimi nyt olikaan... No mutta se sinun armaimpasi on parhaillaan synnyttämässä! Se Kuolonklaanin parantajanaaras ei ehtinyt tulla apuun, mutta Salviakatse on auttamassa siellä", vanha höperö naaras naukui täpinöissään.
"Kultasiipi", henkäisin ja ohitin nopeasti vanhuksen ja ryntäsin kissajoukon ohitse pentutarhalle. Työnnyin sisään hämärään pesään, jossa oleskeli muutamia kissoja – yksi heistä oli Leppävarjo, pesässä asuva kuolonklaanilainen.
"Kultasiipi! Oletko kunnossa?" henkäisin ja yritin päästä hänen vierellään seisovan Salviakatseen ohi kumppanini luokse. Soturinaaras siirtyi sivuun ja katsoi minua lämpimästi hymyillen.
"Onnea, te saitte yhden terveen oloisen pennun", naaras naukaisi kehräten ja osoitti katseensa kohti emonsa vatsan vierellä möyrivää pentua. Se omasi harmahtavan ruskean turkin, aivan kuten minäkin! Isä ja emo olisivat niin ylpeitä nähdessään tämän pikkuisen!
"Voi Kultasiipi, miten sinä voit?" nau'uin ja katsahdin leveästi hymyillen kumppaniani.

//Kulta? (tai Perho?)

Olimme päässeet kävelemään jo lähes Eloklaanin reviirille saakka. Kortetassu oli tullut vierelleni ja alkanut puhua minulle. Jälkikasvuni tapa puhua sai minut hieman hämilleni. Ensin luulin hänen puhuvan sekä minulle ja Leimusilmälle, mutta nopeasti ymmärsin, että kolli puhui vain minulle. Hän puhui hyvin kohteliaasti, mutta jostain syystä puhui kuin olisi pitänyt minua useampana kissana. En ollut varma liittyikö se jotenkin siihen, että olin päällikkö ja minulla oli useampi henki. Päätin jättää asian tällä erää huomiotta ja antaa Kortetassun puhua minulle kuten itse koki parhaaksi. Olin niin onnellinen nähdessäni poikani niin monen kuun jälkeen. Hänestä oli kasvanut hieno kissa, eivätkä kuolonklaanilaiset olleet kyenneet kääntämään häntä Pimeyden Metsän puolelle, vaikka kolli olikin kasvanut heidän valtansa alla.
"Voin ihan hyvin, etenkin kun tiedän pääseväni taas klaanitovereideni ja perheeni luokse", naukaisin lämpimällä äänellä pojalleni samalla, kun kuljimme eteenpäin tuttua reittiä kohti paikkaa, jossa tapaisimme Pohjaharhan ja Käärmekullan.
"Minustakin on kiva viimein tavata teidät", Kortetassu naukaisi ja väläytti minulle ystävällisen, mutta hieman varovaisen hymyn.

Saavuimme viimein paikalle, jossa muiden mukaan tapaisimme pian muut suunnitelmaan osallistuneet soturit. Leimusilmä oli siirtynyt keskustelemaan Lieskakajon kanssa, joten ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki keskustella vähän enemmän Kortetassun kanssa ja selvitellä sitä, mitä Eloklaanissa oli meneillään. Käännyin rauhallisesti poikani puoleen, hän käänsi samalla myös oman katseensa minuun.
"Et tiedäkään, kuinka paljon olen odottanut pääseväni tapaamaan sinut taas", nau'uin samalla, kun kurkustani kumpusi hiljaista kehräystä. Kortetassun kasvoille piirtyi iloinen hymy. En voinut kuitenkaan olla aivan rennosti, sillä vähän väliä katseeni karkasi Kortetassusta ympäristöömme. En halunnut, että kuolonklaanilaiset pääsisivät yllättämään meidät.
"Ikävä kyllä nyt ei ole aikaa tutustumiselle, sillä minun on saatava tietää, mitä Eloklaanissa on meneillään ja mikä tämä teidän suunnitelmanne on?" esitin terävällä äänellä kysymyksen pojalleni ja katsoin häntä vakavailmeisenä. Minut oli vain revitty pesästä mukaan, enkä tiennyt lainkaan mitä elämä sen ulkopuolella nykyään oli. En ollut edes varma, mitä Eloklaanista oli enää jäljellä. Olisiko minulla edes loppujen lopuksi klaania mihin palata? Olivatko nämä viisi kissaa ainoat, mitä vanhasta Eloklaanista oli jäljellä?

//Korte?

Lieskakajon silmiin syttyi onnellinen tuike, kun hän katsoi Leimusilmää. Kolli oli hyvin laiha ja raihnainen, mutta silti aivan yhtä komea, kuin hän oli muistanut. Kenties jopa komeampi…
“Leimusilmä”, Lieskakajo kuiskasi ja painoi kuononsa nopeasti toisen poskea vasten.
“Odotahan kun pääsemme kotiin, puhdistan turkistasi pois tämän kaiken lian”, kolli naukaisi nopeasti ja virnisti. Hän olisi halunnut jäädä juttelemaan pidemmäksi aikaa, mutta heillä oli kiire. Heidän pitäisi palata leiriin ja häätää kuolonklaanilaiset pois heidän kodistaan.
“Mesitähti, hieno nähdä sinua..Olen pitänyt Kortetassusta parhaani mukaan huolta”, Lieskakajo naukaisi hiljaisella ja kunnioittavalla äänellä. Nyt oli heidän aika aloittaa matkansa kohti Eloklaanin leiriä. Lieskakajon korvat ja häntä liikahtelivat hermostuneesti. Mitä jos heidän suunnitelmansa epäonnistuisi viime hetkillä? Ei, kolli ei antaisi sen tapahtua. He palaisivat kaikki leiriin ehjin nahoin. Kolli vilkaisi mielitiettyään huolestuneena, hän pitäisi Leimusilmän vastaisuudessa turvassa. Oikeastaan, ehkä kollin olisi parasta jäädä leiriin seuraavien kuiden ajaksi. Ehkä hänen pitäisi pyytää Mesitähteä järjestämään parantajalle jatkuva vartiointi? Kyllä, niin olisi varmasti parasta, Lieskakajo tuumi itsekseen.

//Pelastajat, Mesi, Leimu?

Tassutin edelleen pääkumarassa eteenpäin ajatellen sitä kun olin tappanut kollin vahingossa... Nostin Katseeni kohti päällikköämme -joka jutteli poikansa kanssa- ja parantajaame
"Te varmasti odotatte että pääsette takaisin leiriin" nauuin miltei kuulumatomasti yritäen saada ajatukset pois kollista. Mesitähti käänsi katseensa minuun mutta käänsi katseensa minuun mutta käänsi sen oitis taas poikaanssa, oletettavasti hän oli kuullut jotain mutta varmaankaan ei uskonut että se liityi häneen tai jotain?
*Ehkä on hyvä että hän ei kuulut tai tajunnut kysyneeni häneltä?* Ajattelin vaikka en tiennyt miksi se olisi niin. Käänsin katseeni taas tassuihini ja lähdin jatkamaan tassutusta eteenpäin ajatellen sitä kuolonklaanin kollia koska en saanut häntä ajatuksistani.
*Miksi minun piti tappaa hänet..? Kuusihäntä ja pentumme luulevat minua varmasti murhaajaksi...* Ajattelin sydän syrjällään. Kuulin vaimeita ääniä ja nostin päätäni ja huomasin että olimme jo melkein joen yli kaatunnella puulla mutta äänet tulivat taakaa päin joten käännyin nopeasti katsomaan jahtasiko joku meitä mutta ei siellä oli vain pohjaharha ja käärmekulta tulossa tänne päin. Kun kaksikko pääsi perille asti tassutin ystäväni käärmekullan luo.
"Hei käärmekulta.. miten harhautus onnistui?" Nauuin vähän alakuloisena.
"Hyvin saimme eksyttettyä heidät kannoiltamme kunnolla entä teillä? Onnistuitteko saamaan pelastattua mesitähden ja leimusilmän ilman taistelua?" Naaras vastasi.
"Tuota emme... Ja se taistelu koitui vartian kohtaloksi... Minä tapoin hänet..." Nauuin ja lopun kuiskasin melkein äänetömmästi.
"Tapoit hänet? Miksi?" Käärmekulta kysyi hämmentyneenä.
"En minä sitä tahalani tehnyt!" Parahdin ja käänsin oitis katseeni pois. "Pentuni varmasti luulevat minua murhaajaksi kuullessan.." mauuin surulisena.
//Muut?

Etenimme öisen metsän halki rivakasti mutta hiljaa. Olimme saaneet pelastettua Mesitähden ja Leimusilmän, ja nyt matkasimme kohti Eloklaanin reviiriä. Jykevärakenteinen Lieskakajo kulki joukon edellä ja varmisti, että reitti oli vapaa. Kaikki muutkin pitivät korvansa ja silmänsä auki kuolonklaanilaisten varalta.
Minäkin kyllä yritin, mutta jälleen kerran huomioni harhaili olennaisesta johonkin muualle, nimittäin isääni, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa eläessäni. Hän todella näytti minulta, aivan kuten monet olivat sanoneet, lukuun ottamatta otsassa olevia arpia ja rinnan laikkua. Päällikkö - kuten myös Leimusilmäkin - oli kovin laiha ja nälkiintyneen näköinen, ja turkki oli menettänyt kiiltonsa. Hänen silmänsä olivat kuitenkin kirkkaat ja niiden katse määrätietoinen.
Epäröin parin silmänräpäyksen ajan ennen kuin siirryin kävelemään isäni rinnalle. Jostain syystä minua jännitti kamalasti, vaikka samaan aikaan olin haljeta onnesta. Oli ihanaa saada tavata hänet kaikkien näiden kuiden jälkeen! Tarinoiden kissa sai viimein kasvonsa.
"Kuinka te voitte?" kysyin kollilta ja tutkailin tätä nopeasti katseellani. Hän näytti pystyvän kävelemään omin avuin. "Sanokaa vain, jos teidän tarvitsee ottaa tukea. Olemme kohta tapaamispaikalla, jossa sovimme kohtaavamme Pohjaharhan ja Käärmekullan, joten voimme pitää siellä pienen paussin." En oikein tiennyt, miten minun olisi kuulunut puhutella Mesitähteä. Hän oli minun isäni mutta samalla myös klaanin päällikkö sekä minua huomattavasti vanhempi ja kokeneempi.

//Mesi ja muut pelastajat?

Minua alkoi naurattaa mestarini onneton syöksähdys ja yritys pyydystää vesikirppu, mikä teki siitä että seisoin kylkiini asti vedessä jotenkin helpomman tuntuista. Annoin naurun tulla ja kikatin sydämeni pohjasta.
“Nyt ainakin muistan opetuksesi”, sanoin nauruni lomasta. Nauru oli jotain ilon ja vapautuneen ahdituksen sekaista mouruntaa jo siinä vaiheessa, kun sain sen vihdoin lakkaamaan. Nauru oli juuri nyt paljon tarvittu asia, sillä Kuolonklaanin vallanalla eläminen ei ollut hohdokkainta elämää. En kylläkään ole vielä ehtinyt elämään Eloklaanissa ilman mitään poikkeusoloja tai aikoja, joten mikä minä olin mistään valittamaan. Harjoitukset olivat saaneet mieleni täysin pois Kuolonklaanista ja kaikesta siitä alakuloisesta surusta, joka välillä peitti leirin alleen lumisateen lailla.
“Kokeiltaisiinko nyt sitä kastautumista kaulaan saakka?” Hilehuurteen ääni keskeytti ajatukseni kulun ja nyökkäsin nopeasti. Nyt olisi parempi keskittyä.
“Haluatko, että tulen viereesi vai olenko kauempana?” kolli kysyi mutta liian myöhään, sillä minä olin jo kaulaan asti vedessä. Olin astunut eteenpäin hallitun pienen askeleen ja nyt kauhoin vettä käpälilläni, joskin aika hätäisen nopeasti. Mestarini ilme oli hämmästynyt mutta minä olin vain ylpeä itsestäni, sillä olin oikeasti tehnyt sen!
//Hile?

Jääviilto virnuili tyytyväisesti Ampiaispistoa, joka mistään mitään tietämättömänä vaihtoi kieliä kumppaninsa kanssa. Jääviillon mielessä alkoi heti pyöriä ideoita, miten he saisivat tabbykuvioisen soturin rikkomaan sääntöjä. Ampiaispisto oli tunnettu tunnekuohuistaan ja temperamenttisuudestaan, Jääviillon silmin kolli ei ollut mikään fiksuin kissa. Vaikka ruskea kissa ei juuri koskaan tarkoittanut pahaa, kenties juuri siitä syystä Jääviilto inhosi tätä. Ampiaispisto oli suorastaan laiska ja tympeää katseltavaa, kun kolli laahusti partion mukana eteenpäin kuin mikäkin elävä kuollut. Punaturkkinen kuolonklaanilainen ei ymmärtänyt, miten joku saattoikaan olla niin laiska ja aikaansaamaton kuin Ampiaispisto oli.
"Heh, luulenpa ettei tuo hiirenaivo edes ymmärrä mitä tapahtuu, kun me tuhoamme hänen elämänsä", Jääviilto myhäili tyytyväisenä vierellään istuvalle Virtaviimalle. Kolli ei irrottanut katsettaan Ampiaispistosta, sillä hän suunnitteli jo mielessään millä tapaa he voisivat leikitellä tabbykuvioisella kollilla. Ampiaispisto olisi naurettavan helppo huijattava.
"Kuinka pitkälle sinä olet valmis menemään?" Virtaviima varmisti vierellään seisovalta, itseään suuremmalta Jääviillolta. Jääviilto ei edelleenkään irrottanut katsettaan ruskeaturkkisesta eloklaanilaissoturista.
"No kai sinä tiedät", punaruskea kolli tuhahti ja vilkaisi sivusilmällään Virtaviimaa, jatkaen sitten kuiskaten, "mitä vähemmän eloklaanilaisia täällä on, sitä parempi se on meille."
"Enpä tiedä, saatat havitella nyt liikoja. Ampiaispisto on temperamenttinen, mutta olisiko hän niin tyhmä että saisimme hänet tekemään jotain, jonka vuoksi hän tulisi tapetuksi?" raidallinen naaras kysyi epäileväisesti. Se ärsytti Jääviiltoa. Hän ei pitänyt siitä, että hänen taitojaan epäiltiin. Kolli vastasi kylmästi ärähtäen:
"Jos sinä et pysty siihen, se ei tarkoita ettenkö minä pystyisi. Ellet satu muistamaan, olen sinua huomattavasti vanhempi ja parempi soturi."
Nyt Jääviillon häntä huiski maata hänen istuessaan. Kollin ärsyttäminen oli naurettavan helppoa. Vaikkei hän järin pitänytkään Virtaviimasta, hän sai suurta nautintoa saadessaan suunnitella näin katalia juonia jonkun kanssa.

//Virta?

”Voitko tulla vierelleni, jos upottaudun kaulaan asti, niinkuin näytit?” Nopsatassu kysyi. Musta kolli ei vaikuttanut edelleenkään nauttivan vedessä kävelystä.
”Tietysti!”
Hilehuurre palasi oppilaansa luokse ja asettui tämän viereen niin, että vesi ylettyi samaan kohtaan hänen kylkeään kuin Nopsatassunkin.
”Kiitos”, Nopsatassu maukaisi.
Hilehuurre oli varsin tohkeissaan siitä, että oli päässyt Nopsatassun kanssa näinkin hyvään pisteeseen. Hän alkoi jopa elätellä uskoa, että Nopsatassu rohkenisi vielä uimaan tämän harjoitustuokion aikana!
Oppilas katseli empivästi eteensä ja näytti nostelevan tassuaan veden alla, mutta kun nuorempi kolli ei vielä hetken päästäkään ollut ottanut askelta eteenpäin, Hilehuurre alkoi käydä kärsimättömäksi paikallaan pönöttäessään. Samassa soturi äkkäsi hännänmitan päässä uivan vesimittarin. Juuri silloin Nopsatassu otti kaksi pientä, rauhallista askelta syvemmälle, jolloin vesimittari kääntyi salamannopeasti toiseen suuntaan. Hilehuurre oli kuitenkin menettänyt keskittymisensä tilanteeseen ja syöksähti kuin refleksistä vesimittaria kohti. Yritys napata se päätyi kuitenkin vain suureen veden läiskähdykseen, kun Hilehuurteen pää molskahti veden pinnan alle. Hiirenaivoisena hän oli avannut suunsa napatakseen hyönteisen, muttei ollut ehtinyt sulkea sitä ajoissa, ja nyt vesi työntyi hänen kurkkuunsa asti, ennen kuin kolli sai ponnisettua takajaloillaan päänsä takaisin pinnalle.
Hopeanharmaa kolli sylki vettä suustaan ja yski tovin, minkä jälkeen hän kirosi vielä ääneen vesimittarin nopeutta. Yhtäkkiä hän tajusi, että Nopsatassu tuijotti häntä vieressä. Tilanne tuntui soturista kuitenkin lähinnä vain huvittavalta. Vaikka oli soturi hiukan nolostunutkin, mutta tässä vaiheessa oli syytä olettaa, että hänen oppilaansa oli jo tottunut hänen sekoiluihinsa ja leikkeihinsä.
”No, ehkä klaani pärjää ilman sitä saalista”, Hilehuurre sanoi nauraen tilanteen koomisuudelle.
”Mutta äskeisessä esityksessä oli tärkeä opetus, Nopsatassu. Älä koskaan pidä suuta auki veden alla”, Hilehuurre jatkoi vitsailuaan.

//Nopsa? :D

Pohjaharhan ja Käärmekullan harhautus oli onnistunut: pari kolmesta vartijasta jätti vartiopaikkansa lähteäkseen tunkeutujien perään ja viimeinen kissa jäi pitämään vahtia paikoilleen, aivan kuten olimme toivoneetkin käyvän. Yksi vartija olisi helpompi taivutella puhumalla sivuun, jotta turhalta verenvuodatukselta vältyttäisiin.
Sujahdimme ulos piilopaikastamme ja suuntasimme vartijaa kohti. Kollin äkkäsi meidät pian, ja hän pörhisti karvansa näyttääkseen kaksi kertaa isommalta. Minä lähestyin häntä Lieskakajon vierestä:
"Olemme tulleet vapauttamaan päällikkömme ja parantajamme, jotta tasapaino voidaan palauttaa takaisin klaaneihin. Jos astutte sivuun, teille ei käy kuinkaan", puhuin kuolonklaanilaiselle rauhallisella äänellä. Rauhanomainen lähestymistapani ei kuitenkaan näyttänyt vetoavan kolliin, sillä tämä tuijotti meitä edelleen uhkaavasti silmät sirrillä ja karvat pystyssä.
"Se ei taida ikävä kyllä käydä", kuolonklaanilainen sihahti, ja samassa tämä kävi jo hyökkäykseen.
Soturi ehti sivaltaa minua kuonoon kynsillään ennen kuin ehdin reagoida ja jatkoi siitä suoraan Lehtomyrskyn päälle. Kuolonklaanilainen oli selvästi päättänyt lyödä meidät kaikki kolme yksinään. Kolli ja Lehtomyrsky kamppailivat hetken keskenään maassa, kunnes alkoi näyttää siltä, että toverimme oli jäämässä alakynteen. Vartija tyrmäsi naaraan maahan, ja minä tartuin kollia hännästä estääkseni tätä käymästä uudestaan Lehtomyrskyn kimppuun.
Kuolonklaanilainen taivutti eturuumistaan siten, että ylettyi rääpäisemään minua kynsillään poskeen, mutta sitten Lieskakajo tuli hätiin ja auttoi minut pälkähästä. Hoipertelin kauemmaksi hieman säikähtäneenä. Sydämeni tykytti lujaa rinnassani, kun katselin lamaantuneena kollien kamppailua. Kynnet raastoivat karvaa ja jykevät käpälät jysähtelivät vastustajan kehoa vasten. Minä tunsin sen raa'an tuskan kuin se olisi ollut omani, ja henkeni oli salpaantua silkasta katselemisesta.
Sitten tapahtui jotain, joka sai sydämeni miltei pomppaamaan kurkkuun asti.
Tuijotin järkyttyneenä kuolonklaanilaista, joka valahti maahan elottomana veret seisauttavan rusahduksen jälkeen. Lehtomyrsky perääntyi kollin luota kauhusta kalpeana; hänen kuononsa oli verestä punainen. Naaras oli paria silmänräpäystä aiemmin syöksynyt uudestaan mukaan taisteluun ja upottanut hampaansa soturin kaulaan.
Maa jalkojeni alla tuntui keinahtelevan kuin jäälautta joen kuohuissa. Olin niin paniikissa näkemästäni, että en kuullut, mitä kaksi muuta pelastajaa sanoivat. Näin vain etäisesti silmänurkastani Lehtomyrskyn vapisevan hahmon, jonka luokse Lieskakajo meni huolestuneen näköisenä. Kolli näytti sanovan jotakin naaraalle, joka kuitenkin vain pudisteli päätään silmissään epäuskoisen lasittunut katse.

//Pelastajat + (huomisesta alkaen myös Mesi)?