Kuuntelin ääniä vielä hetken mutta sen takia huomionni oli herpantunnut ja tunsin kuinka joku -tai tiesinhän minä kuka- hyökkäsi kimppuuni.
"Ette voi pelastaa pantivankejamme!" Sihahti kolli päältäni. Murahdin ja raapaisin kollille syvän haavan mahaan. Kolli menetti tasapainonssa ja kaatui maahan mutta nousi nopeasti taas seisomaan mutta silti liian myöhään sillä muut olivat hyökkänet mukaan autamaan kollin voitamisessa. Murahdin vihaisena ja pureuduin kollin koipeen ja mutta hän pääsi irti ootestaani ja viskasi minut vähän matkan päähän. Ja sai minut pökeryksiin ja sävähti oitis kivusta ja murahti kun kortetassu pureutui kollin häntään. Nousin hiitanloisesti ylös ja pudistelin päätäni selvitääkseni ajatuksiani. Hyökkäsin takaisin tappeluun ja pureuduin kovaa johonkin kohtaan kollista en huomioinut ollenkaan mihin. Purin vain lujempaa kunnes kuulin rusahduksen ja kun aukaisin suuni kuulin tömähdyksen. Katsahdin nopeasti kollia joka makasi maassa... Kuolleena.. kurkku auki vertavaluvana.
*tappoinko hänet?* Ajattelin kauhistuneena. Vapisin kauhusta ruumin edessä ja peräänyin pari askelta taaksepäin.
"E-en minä aikonut tappaa häntä!" Parkaisin Kauhistuneena.
//Muut?

"Kultaseni! Olen niin tosi ylpeä sinusta ja halusin kertoa, että rakastan sinua!” emoni naukaisi heti päästessään luokseni.
"Kiitos emo mutta minä kyllä tiesin sen jo", nauuin vaivautuneena. Sypressikuiske ei kuitenkaan vastannut vaan nuolaisi minua hymyillen iloisena. Silmäni välähtivät huvitunenaa. Käänsiin katseeni oppilaiden pesällä aterioivaan nopsatassuun.
*Taidan tykkätä hänestä?* Ajattelin mielessäni.
"Mitä nyt kultaseni?" Sypressikuiske uteli. Pudistelin päätäni emolleni.
"Ei mitään", tunsin että olisin huijannut emoa mauuin. Heilutelin häntääni edes takaisin ja ehdotin että söisimme riistaa yhdessä.
"Ehkä Aurinkoroihu haluaisi syödä myös kanssamme?" Naukaisin. Sypressikuiske nyökkäsi ja jäi odottamaan minua.
"Hei aurinkoroihu! Haluatko syödä minun ja emon kanssa?" Kysyin isältäni hymyillen. Kolli nyökkäsi ylötyneenä ja seurasi minua tuoresaliskasalle ja kysyi minun puolestani saimmeko syödä jotain ja kuolonklaanin kissa nyökkäsi minulle. Napasin nopeasti tuoresaliskasasasta jo vähän vanhan ja nuhjuisen oravan. Tassutin vikkelästi loikkien emoni luo aurinkoroihun perässä. Pudotin oravan maahan ja annoin vanhempieni syödä ensin mutta kuitenkin lopulta aloin syödä heidän kanssaan saamaan aikaan. Kun olimme syöneet aloimme puhumaan vähän kaikesta.
"Mitenköhän sädetassulla on mennyt käärmekullan kanssa?" Sypressikuiske mieti.
"Minun kuulemani mukaan hyvin", maun "he ovat tälläkin hetkellä jossakin Metsällä", mauin

Olin aivan loppu enkä jaksanut yhtään, kun naaras pölötti omia juttujaan minulle. Hän loikki makuualustani ympärillä innoissan minun pyöritellessä silmiäni. Naaras ärsytti minua suunnattomasti puhetulvan takia mutta myös siksi, ettei hän pitänyt Käärmekullasta. Kaikkihan pitivät hänestä! Hän oli paras kissa koko maailmassa. Jos joku ei tykännyt Käärmekullasta, minä en tykännyt tuosta kissasta, sillä hänellä ei selvästi ollut mitään hajua minkälainen on oikea ystävä ja mahtava kissa. Korpitassun kälätys vain koveni kovenemistaan ja olin jo niin loppu, etten enää kestänyt. Ärähdin vihaisesti ja ilmeisesti kiinnitin sillä nuoren oppilaan huomion. Tuo pysähtyi ja lopetti pesän kiertämisen hyppelemällä. Korpitassun ilme oli todella hölistynyt ja minua melkein nauratti mutta pidin ilmeeni vihaisena, koska tämä ei ollut hauskaa.
“Aiotko tehdä yhtään mitään muuta kuin ärsyttää minua loputtomiin tuolla turhalla kälätyksellä ja hyppelyllä? Opettelisit jättämään toiset välillä rauhaan. Olen aivan loppu ja sinä vain pahennat oloani. Lopeta jo!” tivasin äkäisesti. Halusin, että Korpitassu lopettaisi heti paikalla ja antaisi minun nukkua.
//Korpi?

Olin älyttömän kiitollinen, että meille oli suotu taas uusi päivä, josta nauttia täysin siemauksin. Vaikka olot Eloklaanissa eivät olleet parhaat toivoin tarttuvani hyvää mieltä ja positiivista asennettani tänään muihin, sillä nyt sitä riitti minussa ihan kunnolla. Eilisen rankka sateen jälkeen olin maannu makuusijallani niin kauan, etten meinannut enää päästä ylös. Nuolin sammalhippuja pois turkistani, jotta en näyttäisi aivan umpihullulle juuri heränneelle sammalhirviölle leirin aukiolle astuessani. Sain sammalhiput pois ja tassutin sitten iloisena leiriin. Näin Aurinkoroihun ja meninkin heti tuon luokse.
“Hei. Mitä kuuluu?” kysyin kumppaniltani ääni täynnä lempeyttä. Rakastin tuota kollia niin paljon. Olin pari päivää sitten saanut hyviä uutisia. Syreenitassusta oli tullut Syreenisumu ja halusin vielä yhdessä Aurinkoroihun kanssa ottaa asian puheeksi sillä olin meistä niin älyttömän ylpeä. Olihan tietenkin myös ylpeä pienestä Syreenisumustani.
“Hyvää. Mitäs itsellesi?” kolli kysyi ja nuolaisi korvallistani. Kehräsin iloisena.
“Todella hyvää. Olen tosi ylpeä sinusta ja meistä ja Syreenisumusta tietenkin”, na’uin ja jatkoin sitten kehräämistä.
“Voi kiitos. Haluatko kertoa sen myös Syreenisumulle?” Aurinkoroihu kysyi ja osoitti hännällään soturien pesästä ulos tassuttanutta tuoretta soturia.
“Tottakai!” sanoin hihkaisten ja kipitin niin kovaa kuin kolmella jalalla pääsin Syreenisumun luo.
“Kultaseni! Olen niin tosi ylpeä sinusta ja halusin kertoa, että rakastan sinua!” naukaisin päästessäni ensimmäisen soturiksi päässeen pentuni luo. Tiedän, että olin onnitellut häntä jo mutta halusin tehdä sen aina vain uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
//Syre?

Minua harmitti vähän, etten partiossa kerennyt saada keskustelua aikaiseksi Kuutassun kanssa. En kuitenkaan olisi halunnut pilata madollisuuksiani tutustua naaraaseen, joten ehkä parempi näin. Kietaisin häntäni käpälilleni. Olin istuskellut samassa kohtaa jo siitä lähtien, kun olimme tulleet partiosta. Tähtimötaivas, joka oli myös ollut mukana partiossa oli lähtenyt heti omille teilleen, kun taas Pohjaharha oli jäänyt leirin aukiolle oleskelemaan.
“Hei veli!” Korpitassun ääni kajahti korvissani säikäyttäen minut. Käänsin katseeni naaraaseen, joka vaikutti innostuneelta. Huokaisin ja koitin pysyä naaraan perässä, kun tämä hehkutti taas jostain.
“Kiva kuulla”, nau’uin vaikka minulla ei ollut hajuakaan mistä naaras höpötti.
“Miten sinun ensi kertasi reviirillä meni?” sisko kysyi. Mietin hetken mitä vastaisin.
“No oli se ihan okei”, se oli ollut kyllä suuri pettymys. En ollut oppinut oikein mitään ja jäljelle minulle oli jäänyt vain kova särky käpälissä ja väsymys.
“Missä te kävitte?” Korpitassu vaikutti haluavan tietää kaiken.
“Nummilla, uintipaikalla ja koivumetsässä”, kerroin. Toisen silmät aukenivat isoiksi.
“Sinä näit uintipaikan! Epäreilua. Minäkin olisin halunnut nähdä ne”, Korpitassu kuulosti ärsyyntyneeltä.
“No ei siinä oikein ollut mitään kauhean erikoista. Mitä muuta sinä teit?” kysyin kääntäen keskustelun pois itsestäni.
“Saalistin ja sain myyrän!” hän kertoi ja jatkoi sen jälkeen kertoillen tarinaa kuinka oli saanut sen.
“Onnea”, naukaisin ja hymyilin.

Keskustelumme oli jatkunut Korpitassun kanssa pitkään kunnes olin päässyt hänestä eroon ja nukkumaan. Rakastin kyllä siskoani mutta nyt olin hyvin väsynyt ja halusin vain levätä.

Jääviillon ehdotus sai virneen leviämään naamalleni. Toisinaan kolli tuntui olevan ainoa todella hauskuuden päälle ymmärtävä vartijatoverini Eloklaanin leirissä. Kukaan muu - paitsi ehkä sisareni Kyyhkysiipi, jonka olin aina välillä nähnyt kyykyttävän vihollisklaanin jäseniä ilman mitään hyvää syytä - ei yrittänyt edes huvin vuoksi yllyttää eloklaanilaisia rikkomaan lakia vaan hommat hoidettiin puuduttavan kaavamaisesti päivästä toiseen.
"Isompaa joukkoa voi olla vaikeampi kontrolloida", tuumasin ääneen, pitäen itsekin volyymin mahdollisimman minimissä, jotta takana kulkevat eloklaanilaiset eivät kuulisi juonitteluitamme, "mutta yksittäisen idiootin suistaminen raiteiltaan käy varmasti leikiten."
Jäävilto nyökytteli olevansa samaa mieltä. "Tarvitaan joku sellainen, jota ohjaavat impulssit ja tunteenpurkaukset", kolli murahti ja värisytti viiksiään mietteliään näköisenä. "Joku, jonka nahan alle on helppo päästä."
Kävin mielessäni läpi kaikkia säälittäviä Eloklaanin surkimuksia. Heistä löytyi muutamia jukuripäitä ja tuittuilijoita, jotka voisi saada suuttumaan, kunhan tarpeeksi pitkään jaksaisi piirittää näitä.
Loppumatkan aikana kävimme yhdessä läpi mahdollisia vaihtoehtoja, mutta kun saavuimme leiriin, vastaus ongelmaamme ilmestyi silmiemme eteen kuin tilauksesta. Ampiaispisto vaihtoi kumppaninsa kanssa kieliä lähellä soturien pesää. Vilkaisin Jääviiltoon nähdäkseni, oliko hän saanut saman idean kuin minä - ja olihan hän. Punertavaturkkinen soturi katseli tabbykuvioista eloklaanilaista silmät viiruiksi kavenneina.
"Luulenpa, että taisimme löytää sääntörikkojamme", virnistin Jääviillolle pahansuovasti.

//Jää?

Kultasiipi lähestyi minua riemastunut ilme kasvoillaan. Tiesin heti, että jotain oli tapahtunut – ilmeestä päätellen jotain hyvää. Kurkustani alkoi kummuta kovaäänistä kehräystä jo ennen kuin naaras oli ehtinyt kertoa asiansa. Olin aina onnellinen nähdessäni Kultasiiven. Kun naaras kertoi uutisensa, kehräykseni muuttui entistäkin kovaäänisemmäksi. Kultasiipi odotti pentuja!
"Ihanko oikeasti? Oletko varma?" kysyin innoissani silmät suurina. Kultasiipi nyökytteli iloisena päätään.
"Salviakatse juuri varmisti asian", vaalea naaraskissa naukui lämpimästi hymyillen. Painauduin nopeasti vasten Kultasiiven kehoa.
"Se on aivan mahtava uutinen!" kehräsin iloisena. Minusta oli tulossa isä! Päätin nyt jo, että minusta tulisi paras isä mitä maa päällään kantoi. En malttanut odottaa, että pääsisin kertomaan uutiset muille perheenjäsenilleni! Emo ja isä olisivat varmasti mielissään, kun sukumme jatkaisi kasvuaan.

Kului aikaa ja Kultasiiven olo alkoi käydä päivä päivältä tukalammaksi.
"Sinä uuvutat itsesi aivan turhaan", naukaisin, kun naaras kulki perässäni partion mukana kohti nummia. Naaras päästi ilmoille vaivaantuneen naurahduksen.
"Kyllä sinun olisi hyvä mennä jo pentutarhalle, Pimentovarjo varmasti hyväksyy sen. Pennut syntyvät varmasti pian, enkä tahdo sinun synnyttävän kesken partion!" naukaisin Kultasiipeä katsoen. Naaras väläytti minulle lämpimän hymyn.
"Hyvä on, hyvä on", hän kehräsi, "käyn partion jälkeen Pimentovarjon juttusilla." Katsoin tyytyväisenä kumppaniani. Rakastin Kultasiipeä ja syntymättömiä pentujamme niin paljon, etten halunnut heille käyvän mitään pahaa. Partiossa saattoi tulla vastaan ties mitä kettuja ja muita petoja, eikä Kultasiipi tuossa tilassa pystyisi varmasti suojelemaan itseään!

Kuten Kultasiipi oli luvannut, hän kävi partion jälkeen Pimentovarjon juttusilla. Naaras palasi pian minun luokseni tuttu, lämmin hymy kasvoillaan.
"Voin siirtyä pentutarhalle heti tänään", naaras ilmoitti ja nyökäytti päätään.
"Se on hyvä. Miltä sinusta nyt tuntuu? Jännittääkö pentujen syntymä sinua?" kysyin ja puskin hellästi kuonollani naaraskissan poskea.

//Kulta?

Sädetassu vastasi, että oli se kai ihan hienoa, mutta hän ei ollut varma pystyivätkö mestarimme yksinään päättää siitä pääsisimmekö yhdessä harjoituksiin. Se nimittäin olisi myös osittain kuolonklaanilaisten päätöksessä.
Vaihtaen puheenaihetta kysyin häneltä mistä partiosta hän oli tullut. Kolli kertoi minulle, että oli tullut uintiharjoituksista mestarinsa Käärmekullan kanssa. Hän röyhisti sen jälkeen rintaansa kuin se olisi ollut jonkin sortin ylellisyys tai muutenkaan ylpeyden aihe. Pyöräytin hieman silmiäni.
“Minun mestarini on Talvikkitakku. Hän ainakin osaa toimia klaaninsa puolesta ja tekee aina kaikkensa Eloklaanin hyväksi”, tokaisin ja lukitsin taas katseeni Sädetassuun. Kollin silmissä näkyi pieni pilkahdus jotain, enkä täysin ymmärtänyt mitä ja miksi.
“Tiedätkös, sitten kun minusta tulee päällikkö voin tehdä sinusta minun varapäällikköni”, naukaisin kollille. Katsoin häntä hymyillen. Kolli siristi silmiään vähäsen ja minä istahdin alas hänen eteensä. Nuolaisin rintaani hieman.
“Päästäisitkö minut sammalilleni?” Sädetassu kysyi hetken päästä. Nousin sanaakaan sanomatta ylös ja väistin tämän tieltä, mutta kuitenkin seurasin kollia hänen sammalpedilleen.
“Saalistaminen oli hauskaa, mutta en malta odottaa taisteluharjoituskia! Ne ovat varmasti parhaita!” huusin innoissani ja loikin kollin ympärillä. Innostus oppilaaksi pääsemisestä pursui sisältäni yliannostuksella, enkä voinut estellä sitä.

//Säde?

Pyristelen emon otteessa naurahtaen huvitunenaa.
"Älä nyt Sypressikuiske kyllä minä osaan sukis itseäni olen sentään jo oppilas!" Yritin mutta emo ei tuntunut kuuntelevan minua vaan jatkoi. kuitenkin lopulta pääsin pyristeltyä irti emon otteesta.
"Olet aina minun pentuni", Sypressikuiske kuiskasi ylpeänä. Nousin seisomaan hymyilen ja hyvästelin hänet ja lähdin oppilaiden pesälle nukkumaan.

Parisen kuuta myöhemmin tassutin leirin poiki etsiskelen emoani jonka kuitenkin lopulta huomasinkin klaaninvanhimpien pesän lähettyvillä, tassutin hänen luokseen hymyssä suin. Heilutelin häntääni edes takaisin innokkaasti, lopulta aukaisin suuni:
"Hei Sypressikuiske!" Huudahdin Sypressikuiskeelle.
"Hei syreenitassu!" Emo hukkasi takaisin ylpeä ilme kasvoillaan.
"Emo minun nimeni on nykyään syreenisumu.. luulin sinun tietäneen että minut nimitetään tänään", huokaisin.
"Anteeksi syreenisumu en ollut kuullut", hän maukui. "Olen todella ylpeä sinusta ensimmäinen penuistani joka selviää soturikisi ja sinun nimesi on todella kaunis", emo lisäsi. Nuolaisen hellästi emoa päälaelle ja tassutan pois emoni luota kunnes lopulta löysin etsimäni kollin joka istuskeli oppilaiden pesän edessä.
"Hei, nopsatassu!" Huikkasin.
"Ai hei syreenitassu!" Nopsatassu vastasi. Hymähdin huvitunenaa.
"Hei en ole enään oppilas vaan nimeni on nykyään syreenisumu", naukaisin hymyillen. Nopsatassun korvat nousivat pystyyn.
"Onpas kaunis nimi syreenisumu", nopsatassu naukui hymyillen.
"Kiitos nopsatassu", mauuin. Nopsatassu nousi yhtäkkiä pystyyn.
"Minun pitäisi mennä, hilehuure kutsuu minua", nopsatassu maukui. Nyökkäsin harmistunenaa ja tassutin kohti tuoresaaliskasaa.
"Hei saanko ottaa riistaa?" Kysyin kohteliaasti eräältä kuolonklaanin kissalta. Tämä vain nyökkäsi pienesti. Kohauttin lapojani ja jatkoin matkaa tuoresaliskasalle. Kumaruin tuoresaliskasaan ylle ja aloin kaivelemaan sieltä jotain hyvää kunnes löysin pulskahkon varpusen.
*Jaan tämän emon kanssa*, ajattelin tyytyväisenä. Tassutin kohti emoa mutta ja pudotin päästäisen hänen eteensä.
"Syödäänkö yhdessä?" Kysyin lempeästi. Sypressikuiske nyökkäsi hymyillen ja alkoi syödä. Katselin hetkisen emoa joka söi kunnes emo antoi päästäisen tähteet minulle syötäväksi. Kumaruin tuoresaalin ylle ja aloin pureskella. Kun olin syönyt kyllikseni niin nousin seisomaan ja jätin emoni taas rauhaan. Yhtäkkiä melkein törmäsin isääni aurinkoroihuun.
"Varo vähän syreenitassu", isä naurahti huvitunenaa.
"Isä minä olen syreenisumu nykyään", hämmästelin että minun täytyi kertoa se jokikiselle kissalle jonka tapasin.
"Oi onnitelut pikkuiseni onkos Sypressikuiske jo kuulut?" Aurinkroihu uteli.
"On..." Mutisin vaivautuneena sillä halusin mennä katsomaan vuodetta itselleni soturien pesään.

Viime aikoina oloni oli ollut kummallinen. Ensinnäkin olin tavallista väsyneempi: en jaksanut kulkea partiossa samaa tahtia kuin muut, enkä uskonut sen nyt johtuvan lyhyistä koivistani. Lisäksi ruokahaluni oli huomattavasti kohonnut. Ennen tulin kylläiseksi yhdestä hiirestä, nyt tarvitsin kaksi.
Minulla oli omst aavistukseni näiden oireiden perästä, mutta en halunnut vielä reimuita. Olin kuullut, että väsymys ja kasvanut ruokahalu saattoivat kieliä tulevista pennuista, ja niitä minä olin jo pitkään kovasti toivonut. Nyt Kuolonklaanin vallan alla ei ollut ehkä otollisin aika pennuille, mutta toivottuja ne olisivat joka tapauksessa. Ennen kuin voisin kunnolla iloita pennuista, olisi kuitenkin ylipäätään varmistettava, että heitä odotin.
Koska parantajat olivat panttivankeina, ei Eloklaanilla tällä hetkellä ollut virallista parantajaa. En halunnut luottaa yksin omiin parantajan taitoihini, vaan kaipasin jonkun muun näkemystä. Siksi etsinkin Salviakatseen tassuihini.
Löysin kokeneemman naaraan loikoilemasta sotureiden pesän ulkopuolelta.
"Tervehdys, Salviakatse", sanoin ystävällisen hymyn ja kunnioittavan nyökkäyksen kera. "Häiritsenkö?"
Salviakatse raotti silmiään.
"Et oikeastaan", hän sanoi hiukan tympääntyneen kuuloisena ja nousi istumaan. Parantajataitoisena soturina Salviakatse oli joutunut näinä aikoina tottumaan hoitamaan haavoittuneita tai sairaita kissoja. Tietysti, jos joku tarvitsi osaavampaa hoitoa, oli kuolonklaanilaisilla sentään sydäntä kutsua oma parantajansa potilaan luo.
"Haluaisin, että tarkistat jotain", nau'uin ja asetuin pyytämättä makoilemaan maahan naaraan viereen. "Tarkista, olenko tiine."
Salviakatse kohotti aavistuksen kulmiaan. Hän kääntyi puoleeni ja laski tassunsa kyljelleni. Katsoin jännittyneenä naaraan kasvoja yrittäen päätellä hänen ilmeistään jotain. Hän näytti mietteliäältä, kunnes varmuus ilmestyi soturin piirteisiin.
"Sanoisin, että olet", Salviakatse naukui nyökäten. "En ole parantaja, mutta luulen, että he sanoisivat samaa. Onnittelut."
Ilmeeni kirkastui leveään hymyyn ja lähes loikkasin takaisin jaloilleni.
"Kiitos, Salviakatse!" hihkaisin ja riensin sitten etsimään kumppaniani. Ampiaispisto löytyi helposti, mikä tuuri. Hän näki jo kasvoiltani, että jotain hyvää oli tapahtunut. Näinä aikoina se oli harvinaista. Lähettyvillä ei onneksi ollut muita, joten sain kertoa uutiseni hänelle rauhassa.
"Ampiaispisto, minulla on sinulle uutisia", sanoin hilliten intoni vain vaivoin. "Minä odotan pentuja!"

//Amppari?

Oli kulunut jonkin aikaa siitä, kun totuus Tuhkajuovasta ja Väärävarjosta oli tullut ilmi. Tarkemmin sanottuna se oli tullut ilmi vain minulle, Varissulalle ja Pohjaharhalle - Tuhkajuovan ja Henkäystähden onneksi. Mitään laittomuuksia ei ollut tapahtunut, sillä Väärävarjo oli ollut kuolonklaanilainen tapahtumien aikaan, mutta melko noloa totuuden paljastuminen olisi etenkin Henkäystähdelle ollut. Vihasin kollia sen verran, että joskus koin suurta halua kertoa kaikille, että päällikön kumppani oli pettänyt häntä eikä kollilla ollut selkärankaa erota tästä. Tuhkajuovan vuoksi pitäisin kuitenkin pyytämättäkin suuni supussa.
Varissulan ja Tuhkajuovan tapaus oli saanut minut ajattelemaan jälleen minun ja omien pentujeni välejä. Ikävöin heitä suunnattomasti, ikävöin joka päivän jokaisena hetkenä. Ainakin nyt, kun olin varapäällikkö, saatoin varmistaa heidän turvallisuutensa. Sillä hinnalla, etteivät he puhuneet minulle.
Kaamoskukka suhtautui minuun selkeästi kahta muuta myönteisemmin. Myrskymahti, joka oli aina rakastanut isäänsä niin kovin paljon, ei ollut vilkaissutkaan suuntaani sitten tapahtuneen. Hänen kanssaan en ollut koskaan ollut kovin läheinen, ainakaan yhtä läheinen kuin kahden kollin. Myrskymahti ei olisi voinut olla kauempana minusta luonteensa puolesta.
Kenties siksi olin päättänyt tänään pyrkiväni juttelemaan juuri Pyräkkäpirulle. Hän ehkä ymmärtäisi minua paremmin ja saattaisi olla suopeampi suhteeni, vaikka tiesin soturin vihaavan minua. Pyräkkäpirun kanssa minun oli kuitenkin helpompi tulla toimeen. Olin kyllästynyt siihen, etten voinut edes puhua pennuilleni. Olin myös vihainen itselleni siitä, että olin vältellyt ongelmieni kohtaamista näin pitkään: pentuni olivat ehkä vältelleet minua, mutta en minäkään ollut heidän seuraansa pyrkinyt. Nyt siihen tulisi muutos.
Eloklaanin leirissä oli sen verran rauhallista, että päätin pistäytyä Kuolonklaanissa. Jätin Jääviillon vastuuseen vihollisklaanilaisista paluuseeni asti ja lähdin kulkemaan kotireviiriäni kohti. En edelleenkään pitänyt täällä elämisestä, enkä koskaan tulisi pitämään. En pitänyt siitä, miten aina, kun poistuin leiristä, minun oli ylitettävä joki. Enkä todellakaan pitänyt siitä, miten tuulista Eloklaanin reviirillä oli. Täällä oli kylmää, märkää ja ankeaa. Ja minä kaipasin perhettäni.
Ainakaan sää ei ollut huono. Aurinko paistoi, vaikka tuuli tuntui jo viileältä. Lehtisade oli saapunut, eivätkä kylmät ajat olleet kaukana. Jos olisimme toimineet minun tahtoni mukaan, olisi Kuolonklaani voinut valmistautua lehtikatoon toiveikkaammin. Ilman Eloklaania riistaa ja yrttejä olisi enemmän, eikä välttämättä olisi enää mikään itsestäänselvyys, että osa kuolonklaanilaisista kuolisi lehtikadon aikana. Henkäystähti oli kuitenkin typerä ja naiivi, mikä ei kyllä ollut mikään uutinen ollenkaan.
Viimein saavuin Kuolonklaanin reviirille. Nyökkäsin ohi kulkevalle partiolle hymyillen: oli mukavaa päästä näkemään tuttuja kasvoja. Elämä Kuolonklaanissa jatkui, vaikka minä olinkin Eloklaanissa. Tavallaan se oli sekä helpottava että pelottava ajatus. Toivoin vain, etteivät pentuni vieraantuisi minusta yhtään enempää.
Leiriin asteltuani aloin heti etsiä Pyräkkäpirun tummanharmaata turkkia. Huomasin hänet sotureiden pesän ulkopuolella, ja kolli huomasi samalla hetkellä minut. Ennen kuin hän ehti livistää tiehensä, harpoin hänen luokseen.
"Tule kävelylle kanssani. Voimme vaikka metsästää", sanoin ja tunsin hiukan pentumaista toiveikkuutta siitä, että Pyräkkäpiru vastaisikin myöntävästi. Näin kuitenkin jo kollin katseesta, että hän tekisi mieluummin mitä tahansa muuta. Huokaisin syvään: en olisi halunnut käyttää varapäällikkökorttia, mutta soturi ei jättänyt minulle vaihtoehtoja.
"Varapäällikön käsky."

//Pyräkkä?

Tähtimötaivaan ympäripyöreä vastaus ja vaivaantunut elekieli tuntuivat viestivän Kuutamolaineelle, ettei tämä ollut juuri nyt juttutuulella saati halukas avautumaan hänelle. Hän ei halunnut tunkeilla, joten päätti olla painostamatta nuorempaa naarasta enempää kysymyksillään ja nyökytteli vain päätään.
"Se on hyvä kuulla", hän vastasi Tähtimötaivaalle ja väläytti tälle pienen hymyn.
He istuivat hetken hiljaisuudessa. Kuutamolaine lipaisi rintaturkkiaan miettien, olisiko vain parasta jättää Tähtimötaivas omaan rauhaansa. Tämä oli varmasti väsynyt purkauksensa jälkeen ja viimeisimpänä kaipasi jotakuta puolituttua kissaa hengittämään niskaansa.
"Minä tästä taidankin mennä hakemaan syömistä", hän sanoi venytellessään itsensä jalkeille. "Jos ikinä kaipaat juttelukaveria, minua saa tulla nykäisemään hännäntöpöstä." Hän katui viimeisen lauseen muotoilua - se kuulosti vähintään yhtä pöljältä kuin kaikki Hiilihampaan mukamas humoristiset letkautukset. "No, nähdään!" Hän nyökkäsi vielä nopeasti naaraalle ennen kuin kipitti korvannipukoita kuumotellen tuoresaaliskasalle.
Kukaan kuolonklaanilainen ei näyttänyt sillä hetkellä olevan vailla tuoresaalista, joten hän uskalsi napata kasan juuresta pienen ja kärsineen näköisen myyrän, jota siirtyi nakertamaan jonnekin leirin laidalle osittain pensaanoksien alle.
Syödessään hän ei voinut olla miettimättä sitä, miten Tähtimötaivas oli sanonut, ettei ollut menettänyt ainakaan ketään tärkeää. Samoin kuin sisarensa Talvikkitakku, myös Tähtimötaivas tuntui kantavan kaunaa isäänsä kohtaan, koska muuten tämä olisi varmasti maininnut kaapatun vanhempansa. Mitä niin anteeksiantamatonta Mesitähti oli tehnyt tai jättänyt tekemättä, että oli saanut tyttäriensä vihan niskaansa? Kuutamolaine oli aina pitänyt Eloklaanin päällikköä viisaana ja arvostettuna kissana, mutta selvästikin osalla tämän pennuista oli asiasta eriäviä mielipiteitä.
Hän halusi kuitenkin uskoa, että syvällä sisimmässään sekä Talvikkitakku että Tähtimötaivas välittivät isästään, sillä kolli oli heidän ainoa elossa oleva vanhempansa - tai ainakin tämä toivottavasti oli vielä elossa.

//Saat jatkaa vielä Tähtimöllä, jos tuntuu siltä :D

Oli onneni, että isä vaihtoi juuri puheenaihetta ja lähti. En ollut vielä valmis nimittämään ketään tapaamistani kissoista ystävikseni, enkä varmaan olisi pitkään aikaan. Huokaisin ja istuin pentutarhan edustalle.

Tassutin uuden mestarini perässä ulos leiristä. Minua jännitti nähdä reviiri nyt ensimmäistä kertaa. Olin juuri saanut oppilasnimeni ja käskyn mennä Pohjaharhan luo kertomaan tälle, että hän olisi minun mestarini. Olimme lähteneet miltei heti rajapartion mukaan, jotta näkisin reviiriä edes vähän. Mukana partiossamme oli Pohjaharhan lisäksi Kuutassu, Tähtimötaivas ja Virtaviima. En ollut kovin hyvä lukemaan toisten kissojen ilmeitä mutta Tähtimötaivas näytti siltä kuin olisi halunnut juosta karkuun. Kuutassu taas koitti kokoajan kysellä ja pitää keskustelua yllä mestarinsa ja minun mestarini kanssa mutta se ei näyttänyt kauheasti onnistuvan.

Kiersimme nummen kautta joen yli koivumetsään. Pohjaharha oli esitellyt paikkoja aika monipuolisesti, mutta olin jo niin poikki joen kohdalla, että en olisi jaksanut enää yhtään enempää. Nyt mestari tassutti Virtaviiman vierellä ja koitin parhaani mukaan pysytellä Kuutassun tahdissa, Tähtimötaivaan tullessa perästä. Isompien kissojen askeleet tuppasivat olemaan niin pitkiä, että jouduin välillä kipittämään pari askelta melkein juosten. Tähtimötaivas, joka tuli perästämme oli kyllä myös tosi pienikokoinen mutta hän näytti silti pysyvän hyvin mukana.

Kun vihdoin pääsimme kierrokseltamme takaisin leiriin, menin heti etsiskelemään jotain rauhallista paikkaa. Päätin istuutua juuri vähän matkan päähän saaliskasasta, sillä minulla oli nälkä. En kyllä kehdannut mennä hakemaan ruokaa. Odottelin rauhassa, että joku muukin meni hakemaan jotain ja menin sitten itse perästä. Hain itselleni hiiren ja kalusin sen kitaani leirin laidalla. Syötyäni tassutin kysymään Pohjaharhalta, mistä hakisin sammalia uutta pesääni varten oppilaiden pesään. Hän antoi hyvät ohjeet ja sain kaiken tehtyä oikein ripeästi.

Jalkani olivat jo aikalailla tottuneet veteen matalikossa kahlailusta ja lähestyin Hilehuurretta uudelleen kysyvän katseen kera. Hän ehdotti minulle heti, että voisimme mennä syvemmälle yhdessä. Se sai minut hieman epäröimään, mutta kun kuulin toisen vaihtoehdon olevan pois lähteminen päätin tarttua ensimmäiseen vaihtoehtoon, sillä en halunnut lopettaa vielä. Pudistin päätäni päättäväisenä.
“Ei, kyllä me voimme jatkaa, jos se sopii sinulle”, sanoin ja otin pienen askeleen lähemmäs Hilehuurretta. Hän nyökkäsi iloisen oloisena ja otti askeleen syvemmälle. Menin perässä vaikka se, että vesi kosketti nyt myös vatsaani ei ollut ihan maailman mukavin tunne.
“Oikein hyvin menee”, Hilehuurre kannusti välissä ja otti taas askeleen. Seurasin häntä edelleen yhtä päättäväisenä. Nyt vesi koski jo kylkiäni. Tein kaikkeni pidätelläkseni halua juosta takaisin rantaan. Hilehuurre lipui veteen ja alkoi kauhoa sitä käpälillään, kun ei ylettänyt enää pohjaan. Tiesin, että pienempi kokoisena kuin mestari oli en myöskään enää ylettäisi pohjaan, jos ottaisin noin ison askeleen. Pohdin hetken, mutta päätin, että parempi ratkaisu kuin kokonaan veden varaan asettautuminen oli yksinkertaisesti upottautumalla kaulaan asti niinkuin Hilehuurre oli aikaisemmin näyttänyt.
“Voitko tulla vierelleni, jos upottaudun kaulaan asti, niinkuin näytit?” kysyin varovaisesti mestariltani.
//Hile?

Jääviilto katsoi Virtaviimaa naaraan puhuessa. Naaras oli oikeassa. Liljatuulen telotuksen jälkeen nämä kirotut pehmokissat olivat noudattaneet sääntöjä turhankin tunnollisesti – muutamaa yksittäistapausta lukuun ottamatta. Tätä nykyä soturin ainoa ilo oli eloklaanilaisten rankaiseminen ja nuhtelu. Välillä kolli räyhäsi vihollisilleen aivan ilman mitään syytäkin, kun hänellä oli huono päivä. Välillä hän tosin teki sitä myös hyvinä päivinä, sillä muiden alistaminen vain sai Jääviillon olon paremmaksi.
Kuiden aikana Virtaviima oli muuttunut jopa siedettäväksi. Oli hän ainakin parempaa seuraa kuin eloklaanilaiset. Jääviilto virnisti tyytyväisenä kuunnellessaan harmaan soturin juttuja.
"Niinpä. Jokin pieni kahakka olisi kyllä minun mieleeni. Silloin ei tarvitsisi välttää voiman käyttöä, voisimme vapaasti riistää näiden pelkurivihollistemme henkiä ilman, että meitä syytettäisiin mistään", Jääviilto virnisti tyytyväisenä ja vilkuili olkansa yli takanaan käveleviä eloklaanilaisia. Kaksikko ei suotta puhunut hiljaa, eloklaanilaiset saivat kyllä kuulla heidän puheensa. Jääviilto ei välittänyt lainkaan, mitä viholliset ajattelivat hänestä.
"Ehkä meidän pitäisi tehdä jotain, jotta nämä hiirenaivoiset limanuljaskat saisivat vähän luonnetta", Jääviilto naukui hieman hiljaisemmalla äänellä, jotta eloklaanilaiset eivät kuulisi soturin juonitteluita. Henkäystähti tuskin innostuisi siitä, että kaksikko oikein väen vängällä laittoi kitkaa eloklaanilaisten ja kuolonklaanilaisten väliin. Ei se olisi edes ensimmäinen kerta, kun kaksikko oli ajanut eloklaanilaisia rikkomaan sääntöjä.

//Virta?

Olin jo jonkin aikaa sitten päässyt pois pentutarhasta ja olin nyt lieskakajon ja kortetassun kanssa pelastamassa päällikköäme ja parantajamee vaikka liljatuuli tosin oli murhannut henkäystähti välinpitämättömästi ja jopa uhannut että häntä seuraisi lisää ruumiita.. pudistelin nopeasti päätäni ja katselin kollia edessäni.
*En tunnista häntä mutta mitä väliä sillä on? Ei mitään hän on vain estenää klaanipälikkomme ja parantajamme pelastumissessa!*, ajattelin mielessäni. Asetuin valmiusasentoon odottaen että kolli hyökkäsi kimppuun mutta meidän piti yrittää ensin puhua hänelle järkeä mutta en todellakaan uskonut sen todellakaan onnistuvan.
*Annan heidän hoitaa puhumisen? En osaisi auttaa kovinkaan hyvin..* ajattelin. *Entä jos en palaa? Entä jos kuolen pelastaessani Päällikköämme ja parantajaamme? Ei se voi olla niin... En voi antaa niin tapahtua! Minä en ole valmis jättämään kuusihäntää ja pentujamme..* lisäsin mielessäni. Katselin silmät viirusa kolliin joka vartioi suuaukoa. Lopulta kolli kuitenkin pudisteli päätän ja asetui hyökkäys valmiuteen silmät viirusa ja hampaat irvessä. Höristelin korviani kaikken varalta että jos muut kuolonklaanilaiset olisivat palaamassa takaisin.
//Muut pelastajat?

Minulle tuli tosi epämukava olo, kun joku kyseli minun kuulumisiani. En halunnut avautua naaraalle vaikka hän vaikuttikin tosi mukavalta. En myöskään halunnut näyttää entistä heikommalta, joten päätin olla sanomatta suoraan miltä minusta tuntui ja oli tuntunut nyt viimekuiden aikana.
“Voin ihan hyvin. Onhan tämä tietysti raisittavaa, mutta ainakaan en ole menettänyt ketään *tärkeää*”, naukaisin painokkaasti viitaten isääni. Olinhan minä tottakai menettänyt hänen lisäksi myös siskoni ja emoni mutta siskoni oli aina ollut minulle ilkeä. Emoni sen sijaan oli ollut elämäni yksi tärkein kissa ja surin häntä edelleen mielessäni vaikka en antanut sen näkyä ulospäin. Raskaalta oli myös tuntunut, kun Karjuvirne oli menettänyt oman veljensä. Vaikka hän oli ollut minulle aika tuntematon, Karjuvirneen suru oli painanut minuakin. Olisin sanonut paljon enemmän pahaa kuolonklaanilaisista, jos he eivät olisi kuulolla juuri nyt. Minusta löytyi vaikka kuinka paljon vihaa vielä jaettavaksi mutta kummasti se kaikki oli kasaantunut sisääni ja kääntynyt minua itseäni vastaan noiden katin rääpäleiden vallanalle jäämisen jälkeen. Pyörittelin käpällälläni lehteä, joka kuitenkin otti ja tarttui tuulen mukaan. En aikonut lähteä hakemaan, sillä yhtä turhaa oli istua tässä ja koittaa “jutella”. En aikonut ylläpitää keskustelua millään, koska voimani eivät ensinnäkään riittäneet siihen juuri nyt ja lisäksi minua ei kiinnostanut pupun papanan vertaa Kuutamolaineen elämä, kun oli omatkin huolet niskoilla.
//Kuutamo?

Loikin Käärmekullan perässä uintipaikalle. Ei ollut ensimmäinen kertani reviirillä, joten tunsin joen laidan jo entuudestaan. Tiesin myös mistä kohtaa kannatti pulahtaa veteen, sillä Käärmekulta oli kertonut sen minulle viimekerrallamme täällä. Vilkaisin nopeasti taakseni vain nähdäkseni, että minua seurasivat enää Tähtimötaivas, Lokkimieli ja Kuutassu. Käärmekulta oli siis jäänyt jonnekin. Katselin ympärilleni hämmentyneenä kunnes tajusin, että Käärmekultahan oli ehtinyt jo edelleni. Hyrähdin kehräykseen ja kipitin naaraan luo rantaan.
“Haluatko mennä suoraan veteen vai näytänkö sinulle ensin mitä teemme?” mestarini kysyi ja tassutti niin lähelle vettä, että hänen etukäpälänsä kastuivat jo.
“Näytä vain”, sanoin ja istuuduin paikalleni odottamaan, mitä vanhempi naaras tekisi. Hän käveli syvemmälle ja liukui sulavasti veteen.
“Voimme vaikka ensiksi harjoitella ihan tässä rannassa ja käydä aina välillä syvemmällä”, Käärmekulta naukui ja teki pienen käännöksen ja nousi takaisin rantaan. Nyökkäsin ja tassutin veteen.

Seilasimme hetken vuorotellen rannan ja syvemmän kohdan väliä kunnes kyllästyin.
“Voidaanko me tehdä jotain muuta? Haluan harjoitella jotain uutta!” nau’uin kärsimättömänä.
“Joo. Näytät osaavan tämän jo tosi hyvin”, Käärmekulta sanoi ja lipui lähemmäs. Hän nousi vedestä vierelleni. Iloinen ylpeys täytti minut, kun sain kehuja.
“Haluatko kokeilla loikata kiveltä veteen?” mestarini kysyi huomaten iloisuuteni aivan selvästi.
“Joo!” hihkaisin ja kipitin ylemmäs rannassa loikatakseni ensimmäiselle kivelle.

Harjoitusten jälkeen kävelimme takasin leiriin. Käärmekulta oli näyttänyt minulle vielä kuinka saisi pidettyä pään pinnalla, kun hyppää kiveltä veteen. Muuta emme kai olleet sitten ehtineet, kun Tähtimötaivas ja hänen oppilaansa olivat palanneet omista harjoituksistaan meidän luoksemme ja Lokkimieli oli hoputtanut meidät lähtemään. En olisi kyllä jaksanutkaan jatkaa enää.

Leirissä kävelin suoraan oppilaiden pesään mutta ennen kuin ehdin omalle makuusijalleni asti törmäsin nuoreen Korpitassuun, josta oli tullut aika vasta oppilas.
“Eikö olekin hienoa, että minustakin on tullut oppilas? Voimme ehkä jonain päivänä harjoitella yhdessä, jos mestarimme suostuvat”, toinen aloitti keskustelun ennen kuin ehdin väistää ja kävellä pesälleni.
“Onhan se aika kivaa”, naukaisin, mutta en hirveästi innostunut naaraan ilmeisestä halusta harjoitella minun kanssani.
“Niin. Meidän mestarimme eivät kai saa päättää kenen kanssa harjoittelemme. Se taitaa olla nykyään kuolonklaanilaisten päätettävissä”, jatkoin. Olisin halunnut korvata sanan “kuolonklaanilaiset” jollakin solvauksella mutta päätin olla tekemättä sitä, sillä siitä olisi vain joutunut ongelmiin. Kuolonklaanilaiset olivat syy emoni rampautumiseen, enkä ollut siitä kauhean iloinen.
“Mistä partiosta tulit äsken?” Korpitassu vaihtoi sujuvasti puheenaihetta. Hän vaikutti oikeasti hieman kiinnostuneelta minusta, vaikka en toisaalta osannut lukea toisia kissoja niin hyvin kuin luulin.
“Olin harjoittelemassa uimista Käärmekullan kanssa. Hän on minun mestarini”, kerroin röyhistäen hieman rintaani, kun kerroin mestaristani. Hän oli mielestäni koko maailman paras mestari.
//Korpi

Viime kuut olivat olleet hieman helpompia kuin sitä edelliset. Elämä tuntui yhä hetkittäin merkityksettömältä ilman Kieroarpea, mutta olin löytänyt voimaa ja tahtoa jatkaa eteenpäin. Tähtimötaivaasta oli ollut suuri apu, enkä ollut varma tiesikö mustavalkea naaras sitä edes itse. Viime aikoina tosin emme olleet ehtineet keskustella juurikaan, sillä kuolonklaanilaiset olivat pitäneet minut kiireisinä. Inhosin yli kaiken heidän tottelemistaan ja pyrinkin tekemään kaikesta mahdollisimman vaikeaa – toki niin, etten voisi saada siitä rangaistusta. En rikkonut sääntöjä tai niskuroinut, mutta partioissa hidastelin ja yritin käydä mahdollisimman paljon vihollisteni hermoille. Osalle kuolonklaanilaisista uskalsin soittaa suutani, mutta räjähdysherkimpien kissojen seurassa pidin suuni visusti kiinni. Osa niistä kapisista kirppukasoista saattoi antaa mielivaltaisesti rangaistuksia, vaikkei siihen olisi ollut edes aihetta.
Syvä huokaus puuskahti ulos suustani, kun asetuin istumaan leirin piikkihernemuurin vierelle. Taas yksi päivä oli taputeltu. Taivas oli alkanut tummua ja eloklaanilaiset – sekä meitä vartioivat kuolonklaanilaiset – alkoivat valmistautua nukkumaan. Minä päätin valvoa niin kauan, että kuolonklaanilaiset joutuisivat hätistämään minut nukkumaan. Minä en pelännyt tai säikähtänyt heidän teräviä sanojaan ja hampaiden paljasteluitaan. En pelännyt kuolonklaanilaisia, mutta klaanitovereideni – tai lähinnä Tähtimötaivaan – vuoksi minun oli noudatettava heidän typeriä sääntöjään. Joitain aikoja sitten Henkäystähti oli näyttänyt, mitä tapahtuisi jos emme tottele heitä. Hän oli surmannut Liljatuulen varoituksena. Aina kun se kissa asteli leiriimme, tunsin suunnatonta vihaa häntä kohtaan. Jos tilanne olisi ollut toinen, olisin käynyt hänen kimppuunsa ja tappanut hänet siihen paikkaan. Henkäystähden vuoksi minulla ei ollut enää veljeä. Tiesin kuitenkin, että saisin kostoni ennemmin tai myöhemmin. Olin vannonut, että tappaisin Henkäystähden vielä jonain päivänä.
"Sinä et ole yövartiossa, ylös siitä ja kipitä pesääsi", Jääviilto ärähti kävellessään minua kohti. Kohtasin punaruskean kollin jäisen katseen empimättä ja nousin ylös. Venyttelin kaikessa rauhassa kuin minulla ei olisi ollut kiire minnekään. Huomasin, miten kuolonklaanilaissoturin hännänpää alkoi nykiä. Kasvoilleni piirtyi tyytyväinen, hento virne. Mikäli käskyttäjä olisi ollut joku muu kuin Jääviilto, olisin vielä jatkanut venyttelyä tovin. Mutta Jääviilto oli arvaamaton ja oikukas, joten oli parasta vain nousta ylös ja lähteä laiskasti kävelemään kohti sotureiden pesää.
"Hyvää yötä vain sinullekin", tokaisin ja vilkaisin soturia vielä kerran, ennen kuin kävelin tämän ohitseen ja suuntasin kohti sotureiden pesää.

Hilehuurteen häntä nousi ylös puoliksi innostuksesta, puoliksi ylpeydestä, kun Nopsatassu oli yllättänyt hänen odotuksensa kahlaamalla rohkeasti veteen hänen viereensä. Entistä iloisemmaksi hopeanharmaa soturi tuli siitä, kun oppilas totesi, ettei veteen kävely ollutkaan niin kamalaa kuin tämä oli kuvitellut.
"Mitä seuraavaksi?” Nopsatassu kysyi.
Hilehuurre yritti olla intoilematta liikaa, niin vaikeaa kuin se olikin, ja keksiä nopeasti, mikä olisi seuraava steppi. Hän katsoi, miten musta, laikukas kolli liikutteli toista etukäpälää vedessä hiukan epävarman näköisesti. Hilehuurteella oli sellainen tunne, että liian iso harppaus voisi saada Nopsatassun perääntymään. Soturi ei halunnut pilata tilaisuutta nyt, kun harjoitukset olivat alkaneet kunnolla. Sitä paitsi hän oli täysin tyytyväinen jo tähän edistykseen. Ei ollut mitään syytä hosua ja aiheuttaa Nopsatassulle vahingossa traumoja joesta, Hilehuurre muistutti itseään.
"Seuraavaksi voit kävellä vähän aikaa ympäriinsä niin, että jalkasi tottuvat veteen kunnolla", Hilehuurre maukaisi hymyillen, "ja sen jälkeen voisit edetä vähän kerrallaan syvemmälle ja kokeilla vaikka ihan nopeasti, miltä tuntuu kastautua kaulaan asti. Tällä tavoin."
Pilkullinen soturi lipui hitaasti syvemmälle, kunnes hänen lapansakin katosivat veden peittoon.
"Selvä", oppilas maukaisi, mutta soturi oli näkevinään epäröinnin pilkahduksen kollin silmissä.
"Tämä on oikeasti kivaa, usko pois! Vaikka uiminen on kyllä vielä hauskempaa", Hilehuurre naukui pilke silmäkulmassa ja palasi sitten takaisin oppilaansa vierelle henkiseksi tueksi.
Nopsatassu kahlasi hitain askelin edes takaisin matalikossa. Hetken kuluttua oppilas pysähtyi, vilkaisi nopeasti syvempää vettä ja sitten Hilehuurretta.
"Kävelläänkö yhdessä syvemmälle?" soturi ehdotti. Hän yritti parhaansa kuulostaakseen enemmän kannustavalta kuin painostavalta. Kun Nopsatassu ei heti vastannut, Hilehuurre lisäsi:
"Voimme yhtä hyvin myös lopettaa tältä kerralta ja siirtyä kuivattelemaan."

//Nopsa?

Herätessäni minut raahattiin Pimentovarjon luokse. Luulin aluksi, että olin mahdollisesti joutunut hankaluuksiin tai ehkä minut saatettaisiin palkita jostain? Kuitenkin Pimentovarjo vain kertoi minulle, että olen nyt oppilas, uusi nimeni on Korpitassu ja minun mestarinani toimi Talvikkitakku
Tassutin äkkiä pois kuolonklaanin kissan luota. En voinut uskoa sitä. Minulle oli annettu viimein oppilaan arvo! Olin tästä lähtien Korpitassu, enkä Korpipentu. Katselin heti ympärilleni etsien katseellani Talvikkitakkua, mutta en nähnyt häntä aukiolla. Päädyin siis loikkimaan sotureiden pesälle ja huhuilemaan naarasta.
Muutama silmänräpäys myöhemmin naaras saapui paikalle ja näytti hieman uniselta ja hämmentyneeltä.
“Sinä olet nyt minun mestarini!” naukaisin arvokkaasti ja röyhistin rintaani. Talvikkitakku katsoi minuun, mutta en saanut selkoa hänen ilmeestään. Oletin siis tämän olevan iloa, ihailua ja innokkuutta.
“Aloitamme heti!” naaras naukaisi ja heilautti häntäänsä käskesvästi. Silmäni suurenivat ja katsoin häntä innoissani. Yleensä kissat saattoivat antaa oppilailleen hieman aikaa valmistautua, mutta Talvikkitakku vaikutti haluavan heti työn touhuun. Se sai minutkin innostumaan.
“Mahtavaa, mitä teemme ensiksi?” kysyin innokkaasti.
“Kierrämme reviirin ja sitten harjoittelemme saalistusta”, Talvikkitakku naukaisi ja katosi takaisin pesään.
Ulos tullessaan hän viittilöi minut mukaansa ja meidän mukaamme tuli myös joku kuolonklaanilainen. Loikin naaraan perään ja aloitimme siis kierroksen. Kuolonklaanilainen otti suunnilleen johtoaseman. Hän meni osittain Talvikkitakun eteen, mutta piti koko ajan vahtia.
Katselin suurta maailmaa niin ihmeissäni. Ulkona oli niin suurta, suurempaa kuin leirissä! En ollut koskaan ajatellut ulkomaailman olevan sellainen, niin salaperäinen ja valtava. Tunsin pian Talvikkitakun hännän sivalluksen lavoillani.
“Keskity”, mestarini naukaisi ja alkoi selittää jotain reviiristä. Minusta reviirin kiertäminen vaikutti kaikista tylsimmältä osuudelta koko oppilas koulutuksessa.

Kun reviiri oli kierretty, saavuimme takaisin lähtöpisteeseen. Talvikkitakku sanoi jotain kuolonklaanilaiselle ja matkasimme taas hieman pidemmälle.
Heti meidän pysähdyttyämme mestarini alkoi opettaa. Hän käski minun ajatella yhden lähellä olevan kiven olevan hiiri ja näyttää, miten minä sen nappaisin. Räpäytin pari kertaa silmiäni ja menin sitten kyyryyn.
“Tämän pitäisi olla aivan helppoa!” naukaisin itselleni itsevarmasti ja lähdin hiipimään kohti kiveä, mutta Talvikkitakku pysäytti minut lähes heti.
“Hiiri olisi karannut jo tässä välissä”, hän naukaisi hieman tuimasti. “Muista, ei puhetta ja myös tassujesi alla saattaa olla jotain mikä päästää ääntä. Rapisutit lehtiä kuin hepulin saanut mäyrä! Myöskin tuo “hiiri” olisi voinut haistaa sinut jo ennen, kun lähdit hiipimään.”
“No miten se sitten pitää tehdä!” huudahdin ärtyneenä.
“Katso, kun minä näytän”; naaras naukaisi ja meni kyyryyn. “Tämä on saalistusasento, siihen menet saalistaessa”, naaras selitti, kuin olisin ollut aivan typerä. “Seuraavaksi varmistat tuulen suunnan. Se tuulee nyt tuohon kiveen päin, joten se täytyy muuttaa siirtymällä. Muista tietenkin hiipiessä ja vaihtaessa paikkaa aina tarkkailla mihin astut ja astua niin varovasti kuin mahdollista. Jos hätäilet, saatat astua kepin päälle ja katkaista sen.”
Pääni oli aivan pyörällä, mutta yritin kuitenkin uudestaan. Heti minun mennessäni asentoon, Talvikkitassu tuli korjailemaan sitä. Tuhahdin vihaisesti, kun koko ajan täytyi muuttaa jotain. Kuitenkin lopulta pääsin liikkeelle ja tunsin korvissani tuulen suunnan. Hiippailin hyvän välimatkan päässä kivestä kohtaan, jossa minun hajuni ei kantautuisi heti sen luokse.
Heti sen tehtyäni lähdin kohti kiveä ja kaappasin sen sitten tassuihini.
“Paljon parempi”, Talvikkitakku naukui pieni määrä ylpeyttä äänessään. Virnistin hyviläni.
“Voimmeko saalistaa nyt oikeaa riistaa?” pyysin ja uusi mestarini nyökäytti päätään hitaasti.
“Jos et rynni suoraan niitä kohti tai hätistä koko metsää tiehensä”, naaras naukaisi ja kääntyi taas kuolonklaanilaisen puoleen.
Naaras jakoi tälle muutaman lyhyen sanan ja pian he olivat taas liikkeessä. Pidin kuononi korkealla ilmassa ja nuuskin, jos vaikka jotain osuisi kohdalle.
Jonkin matkan päästä pysähdyimme ja mestarini, Talvikkitakku kääntyi puoleeni.
“Mitä sinä haistat?” hän kysyi minulta ja katsoi odottavasti. Imin metsän hajuja nenääni ja hetken päästä käännyin mestarini puoleen.
“Haistan oravan… ja hiiren!” naukaisin ja ponkaisin pystyyn. Talvikkitakku nyökytti hieman päätään.
“Entä muuta?” hän kysyi lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Katsoin häntä hiljaa ja yritin imeä eri hajuja metsästä ja erotella niitä keskenään. Pudistelin kuitenkin päätäni.
Huomasin Talvikkitakun hännänpään nytkähtelevän muutaman kerran, mutta sitten hän kääntyi.
“Lähde nyt vaanimaan oravaa. Minä katson kauempaa”, mestarini naukaisi ja heilautti häntäänsä merkiksi mennä. Käännyin ympäri lapojani kohauttaen ja vilkaisin vielä kerran taakseni mestariini ja kuolonklaanin soturiin. Heidän molempien ilmeet olivat hyvin lähellä neutraalia. Käänsin katseeni ja lähdin paikalta.
Seurasin oravan hajua tarkkaavaisesti. Pidin huolta siitä, että pysyin koko ajan perässä siitä, missä hajujälki kulki. Saatoin jo tuntea suuni kostuvan minun ajatellessa makoisaa ja mehevää oravaa, jota kantaisin kohti leiriä ja takaisin päästyäni kaluaisin sen nautinnollisesti.
Ajatukseni keskeytyivät minun huomatessani oravan. En jäänyt odottelemaan vaan loikkasin heti sitä kohti. Orava kuuli miten rynnistin sitä kohti ja ponkaisin ja kipitti äkkiä pois, jolloin loikkani jäi lyhyeksi.
Sihahdin ja yritin lähteä ajamaan sitä takaa, mutta en saanut sitä kiinni. Silloin kuulin kahinaa takaani pensaasta ja heti kääntyessäni huomasin Talvikkitakun pettynyt ilme kasvoillaan. Kohautin vain lapojani hieman.
“Ei mahda mitään. Täytyy yrittää uudelleen”, naukaisin. Mestarini näytti olevan hyvin vihainen.
“Et tuntunut edes yrittävän”, hän naukaisi vihaisena. Kohautin vain lapojani. Mestarini tuntui olevan erittäin vihainen minulle siitä, miten olin vain juossut oravaa kohti. Kuitenkin lopulta hän huokaisi.
“Yritä löytää vielä jotain”, hän naukaisi ja heilautti häntäänsä. Nyökkäsin ja loikin pois. Haistelin ilmaa tarkasti ja pian erotin jonkin toisen hajun. Se oli myyrä. Lähdin jahtaamaan sen hajua tarkasti ja hiivin nopeaan tahtiin eteenpäin metsässä.
Pian huomasin liikettä pensaikossa. Näin myyrän pienen kuonon ja sitten sen lopun kehon. Heilautin korviani ja tunnustelin tuulta. Se tuli myyrästä päin ja lähdin siis vain hiipimään sitä kohti tarkasti piilossa. Vilkuilin aina välillä tassuihini, jotta en astuisi minkään äänekkään päälle, mutta muuten en keskittynyt ympäristööni. Pidin silmäni tarkasti myyrässä, joka myllersi mahdollisesti etsiskellen ruokas.
Kohta koin olevani tarpeeksi lähellä ja lähdin loikkaan. Rämähdin kömpelösti myyrän niskaan ja puraisin sen kuolemaansa. Lähdin kuitenkin kierimään alamäkeen myyrä tiukasti hampaissani ja parkaisin kovaäänisesti, kun tajusin liukuvani jokeen. Myyrä jäi maahan ja minä liu'uin alas jokeen ja tunsin kylmän jokiveden turkissani ja ihollani.
Pakokauhu heräsi sisälläni, kun tajusin etten ollut koskaan opetellut uimaan. En tiennyt miten se toimisi oikeastaan, joten lilluin siellä vain joen virran mukana. Pärskiessäni kylmässä vedessä ja yrittäessäni pitää itseni pinnan yläpuolella, tunsin otteen niskanahassani.
Leijuin ilmassa joen yläpuolella ja pian minut tiputettiin joen rantatörmälle, jossa istuin hetken värisemässä, kunnes nousin ylös. Talvikkitakku katsoi minua ärtyneenä, mutta saatoin nähdä pienen pienen huvituksen pilkahduksen hänen silmissään.
“Sait kyllä myyrän, mutta tarkoitus ei ollut mennä uimaan”, naaras naukaisi rauhallisesti. “Palataan takaisin leiriin. Saat kuivata itsesi ja levätä. Jatkamme harjoituksia taas joskus toiste.”
Sanaakaan sanomatta lähdin jo tassuttelemaan sinnepäin, missä oletin leirin olevan. Kuulin miten Talvikkitakku otti myyräni maasta ja lähti perääni.

Leiriin päästyäni lyyhistyin heti oppilaiden pesään. Minulla ei kuitenkaan ollut valmista sammalpetiä siellä, joten jouduin väsätä sen itse. Kokosin siis kaiken tarvittavan ja myllersin siinä tekemässä itselleni petiä.
Pedin valmistuttua raahasin sen omalle paikalleen ja asetuin siihen nukkumaan. Ei mennyt kauaa, kun kehoni rentoutui ja jouduin unen helliin syövereihin.
Avatessani silmäni olin jossain pimeässä paikassa. En nähnyt mitään, oli niin pimeää. Tuskin alas katsellessa saatoin nähdä edes omia tassujani. Hiljaisuudessa otin muutaman hataran askeleen eteenpäin yrittäen päätellä oliko maasto tasaista ja saattaisinko vain kaatua naamalleni yhtäkkiä kuopan osuessa kohdalle. Se tuntui tasaiselta, joten lähdin kulkemaan hitaasti eteenpäin jatkuvasti ympärilleni vilkuillen.
Hengitykseni huurtui puhaltaessani ilmaa ulos keuhkoistani. Olin kävellyt jo ikuisuuden miettien mitä tämä merkitsi. Ympärilläni oleva valon alue oli hieman suurentunut. Nyt pystyin nimittäin näkemään jo muutaman hännänmitan päähän eteenpäin. Tunsin yhtäkkiä oloni kummaksi. Minusta tuntui siltä kuin joku olisi tarkkaillut minua.
“Onko täällä joku? Jos on tule tänne taistelemaan, äläkä piilottele kuin pelkuri!” sihisin pimeyteen. Yhtäkkiä tunsin terävät kynnet kyljessäni. Ne vetivät pitkän viillon kylkeäni pitkin ja katosivat.
Kissojen pimeitä hahmoja alkoi ilmestyä välillä himmeään valoon ja sitten ne katosivat. katsoin niitä silmät selällään. En tiennyt mitä tehdä. Tiesin tämän kaiken olevan unta, mutta miksi se silti tuntui niin aidolta? Näitä hahmoja oli monta ja niiden lyhyet hyökkäykset olivat nopeita ja kivuliaita. En voinut puolustautua heiltä mitenkään. En nähnyt pimeydessä mihin kissat pakenivat saatika mistä he tulivat.
“Lopettakaa!” kiljaisin tuntiessani kun taas yhden kynnet repivät minun korvaani. Hyökkäykset ja kissojen sekaisa liikkuminen loppui. Katsoin varjoihin, jossa nyt kiilui useat silmäparit.
“Mitä te haluatte?” kysyin ja ääneni värähti hieman. Yksikään varjoista ei vastannut minulle. Katsoin silmät sirillä varjoihin ja otin muutaman askelen sinnepäin, missä kissojen silmät hehkuivat pimeässä. Silmäparit lähtivät liikkumaan. Ne lähtivät karkuun. Katsoin ihmeissäni. Hetki sitten ne olivat hyökänneet, ja nyt ne lähtivät minua karkuun.
“Mitä te oikein olette?” kysyin odottamatta vastausta, kun käännyin ja lähdin tallustamaan eteenpäin. Silmäparit väistivät tieltäni matkatessani eteenpäin ja nyt minusta tuntui voimakkaalta ja itsevarmalta. “Niin juuri, väistäkää! Pelätkää minua!”
Otin taas askelen ja nyt maa allani tärähti. Vilkaisin tassuihini ja huomasin kamalan halkeaman maan pinnassa. En kerennyt reagoida kun jo tipahdin alas loputtomaan pimeyteen.
Ponkaisin pystyyn sammaliltani. Sydämeni hakkasi rinnassani kamalan kovaan tahtiin ja luimistin korvani.
“Typerä uni”, sihahdin, mutta hiljenin kun joku tuli sisään oppilaiden pesään. Pesässä oli minun lisäkseni Kuolonklaanin Tuimakatse - jonka nimen olin kuullut joskus ohimennen - ja Kuutassu. Kuutassu oli unessa, mutta Tuimakatse katseli hiljaa minuun päin.
Käänsin huomioni taas kissaan, joka tuli sisälle pesään. Se oli Sädetassu. Kolli näytti uupuneelta, mutta kiirehdin hänen luokseen hymyillen.
“Hei Sädetassu!” tervehdin häntä liukuen tämän eteen. “Eikö olekin hienoa, että minustakin on tullut oppilas? Voimme ehkä jonain päivänä harjoitella yhdessä, jos mestarimme suostuvat”, aloitin heti keskustelun.

//Säde?

Hyrähdin huvittuneesti, kun Hilehuurre vitsaili vieressäni. En ollut yhtä ahdistunut kuin viime kerralla, sillä tämä tilanne oli minulle jo vallan tuttu. Tajusin yhtäkkiä mestarini odottavan minua rannan puolella, joten hyppäsin äkkiä nopealla loikalla hänen viereensä. Käännyin suoraan kohti vettä ja ajattelin äsken harjoittelemaani liikettä. Hilehuurre tassutti lähemmäs kohti vettä ja viittoi hännällään minua seuraamaan. Astuin varovaisesti lähemmäs vettä.
“Onko tässä matalaa?” kysyin ehkä hieman huolissani, vaikka sitä en myöntäisi edes mestarilleni.
“On parin hännänmitan verran. Voit ihan rauhassa kävellä veteen”, Hilehuurre naukui ja asteli hieman liiankin itsevarman näköisenä veteen. Vaistoni käski perääntyä ja pyytää toistakin kissaa perääntymään vedestä mutta taistelin sitä vastaan ja kävelin mestarini rinnalle. Vesi nielaisi jalkani sisäänsä mutta se ei tuntunutkaan niin kamalalta kuin olin ajatellut. Katselin alaspäin veteen. Se oli juuri mukavan mitan päässä mahastani ja olin toistaiseksi vielä aika rauhallinen ja itsevarma.
“Hyvä!” Hilehuurre naukui iloisesti nähdessää minut vieressäni. En tiennyt oikein mitä vastata mutta koitin keksiä jotain.
“Kiitos. Ei kai tämä olekaan niin kamalaa kuin ajattelin”, sanoin ja kotin liikuttaa käpälääni. Vesi oli aika oudon tuntuista. Vasta hetken päästä tajusin, että vesi oikeasti olikin aika kylmää. Olin kai aluksi ollut hieman shokissa, joten en ollut edes tajunnut kuinka kylmää vesi oikeasti oli. Värähdin mutta koitin peitellä pientä säihkähdystäni.
“Mitä seuraavaksi?” kysyin hieman varoen. En olisi halunnut jatkaa enää eteenpäin vaan lähteä nyt pois vedestä mutta en aikonut sanoa sitä.
//Hile?

Olimme taistelleet Lampivärettä vastaan. Naaras oli itse halunnut sitä, koska halusi olla enemmän uskottava, kun kertoisi meidän käyneen hänen kimppuunsa ja karanneen.
Seuraava osuus olikin löytää vankien olinpaikka, mikä onnistui. Pohjaharha oli johdattanut meitä kuolonklaanin reviirin poikki.
Nyt me olimme kahdestaan juoksemassa kahta kuolonklaanin soturia karkuun. Tämä kuului suunnitelmaan. Oli tarkoitus, että me harhauttaisimme kuolonklaanin sotureita, ja muut pelastaisivat päällikkömme ja parantajamme.
Tunsin maan tömisevän takanani, kun kuolonklaanilaiset jahtasivat meitä. Toivoin hartaasti, etten jäisi kiinni. Jos onnistuisin kompastumaan tai olisin liian hidas, se voisi olla loruni loppu. En tiennyt mitä nuo kissat minulle tekisivät, mutta sen verran tiesin, että se ei olisi mitään hyvää.
Sydämeni löi rinnassani kovempaa kuin koskaan. Tuntui siltä, että juoksu koko ajan vain pitkittyisi. Pidin vauhtini tasaisena, jotta kuolonklaanilaiset eivät vielä kadottaisi meitä, mutta en myöskään jäisi kiinni. Vielä pitäisi pitää heitä perässä hetken aikaa ja sitten voisi harhauttaa heidät. Halusin, että he eivät palaisi liian nopeasti takaisin, mutta eivät he kyllä välttämättä palaisi, kun kerta tiesivät meidän olevan heidän reviirillään karkuteillä.

//pohja ja muut pelastajat?

Iso haukotus karkasi suustani, kun kävelin metsän siimeksessä eteenpäin partion mukana. Huomasin, miten edelläni kulkeva Jääviilto loi minuun murhaavan katseen. Pyöräytin turhautuneena silmiäni. Aivan kuin haukottelukin olisi ollut tänä päivänä kiellettyä! Päivä päivältä minä inhosin vain enemmän kuolonklaanilaisia ja sitä, mitä he olivat tehneet pyhälle klaanillemme. Eloklaani oli enää vain muisto entisestään, se oli kylmä ja kolea. Kaikki lämpö, jota klaanimme pääaukiolla oli ennen huokunut oli kadonnut tiehensä. Ei ollut enää juurikaan ilosta kiljahtelevia pentuja ja oppilaita tai iloisia kehräyksiä. Oli vain synkkää, hiljaisuutta ja satunnaisia kuolonklaanilaisten tiuskaisuja. Kaipasin niin kamalasti vanhaa elämäämme. Olin päättänyt, että vielä jonain päivänä nousisin kuolonklaanilaisia vastaan ja tekisin heistä lopun. Jos tappaisin yhden kuolonklaanilaisen, se saisi varmasti eloklaanilaiset tajuamaan, että me voimme tehdä mitä vain. Jos saisimme tapettua kaikki leiriämme vartioivat kuolonklaanilaiset, voisimme hyökätä Kuolonklaaniin ja pelastaa Mesitähden ja Leimusilmän henget.
Suuni aukesi taas kerran haukotukseen. Olin nukkunut niin kamalan huonosti viime yön! Sen lisäksi Pimentovarjo tuntui laittavan minut koko ajan vain uuteen partioon. En edes muistanut, koska viimeksi minulla olisi ollut vapaapäivä. Se oli turhauttavaa. Kaipasin lepoa ja rauhaa. Olisin halunnut viettää edes yhden päivän nauttien rakkaan Kultasiipeni seurasta! Kun ajatukseni harhautuivat Kultasiipeen, sydämeni alkoi sykähdellä. Rakkauteni vaaleaa naarasta kohtaan oli kuiden saatossa vain kasvanut, enkä osannut enää kuvitella elämääni ilman, että juuri Kultasiipi oli minun kumppanini.

“Et saa kiinni!” Sarastustassu kiiti nummenharjaa pitkin häntä pitkällä perässä hulmuten. Juoksin hänen perässään, mutta tiesin etten millään olisi pysynyt hänen vauhdissaan, vaikka olisin antanut kaikkeni. Ei se minua kuitenkaan haitannut - hänen naurusta tuikehtivat silmänsä olivat paras lohdutuspalkinto, jonka häviäjä saattoi saada.
“Hah, saatat vielä yllättyä!” huudahdin hänen peräänsä, ja sekös vasta sai naaraan purskahtamaan nauruun.
“Älä unta näe, isä!” Oppilas ampaisi täyteen vauhtiin, ja parissa silmänräpäyksessä tämä oli kadonnut kokonaan näkyvistäni. Liusuin pysähdyksiin nurmella. Yritin tähyillä häntä, mutta naaras oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen.
“Hiilihammas, tule syömään!” Käänsin päätäni Korppisiiven äänen suuntaan. Naaras istuskeli leiriaukiolla - joka oli ilmestynyt keskelle nummia - jäniksen ääressä. Hänen ympärilleen olivat kerääntyneet kaikki pentumme: Tyrskytassu, Lainepentu, Mehiläislento, Ampiaispisto, Kimalaistoive, Kuutamolaine, Sarastustassu, Pimennyspentu sekä Kajastuspentu. He kaikki katsoivat suuntaani odottavasti.
“Jättäkää minullekin vähän”, kehräsin hilpeästi ja tassuttelin heidän luokseen.
Kävin istumaan Korppisiiven viereen ja kumarruin sukaisemaan hänen jalkojensa juuressa istuvan Lainepennun korvia. Pieni mustavalkoinen naaras miukaisi iloisesti ja puski päällään jalkaani.
Siinä yhdessä ruokaillessamme mieleni takamailla hiipinyt ikävä tunne voimistui yllättäen. Silmäni kostuivat kun katselin perhettäni yhdessä, enkä kohta enää voinut pidätellä itkua. Kaikki katsahtivat minuun huolestuneina.
“Älä itke, isä!” Pimennyspentu vinkaisi ja nousi seisomaan jalkaani vasten.
“Kaikki on hyvin!” vakuutti Kajastuspentu, joka oli kipittänyt siskonsa viereen. “Me ollaan tässä näin!”
Se sai minut itkemään entistä lohduttomammin, ja vedin pikkuiset pentuni lähemmäksi itseäni. Pidin heitä itseäni vasten ja yritin estää heitä lähtemästä.
Mutta ennen kuin huomasinkaan, uni oli jo hälvennyt ja löysin itseni jälleen pimeästä soturien pesästä Korppisiiven vierestä.