“Et saa kiinni!” Sarastustassu kiiti nummenharjaa pitkin häntä pitkällä perässä hulmuten. Juoksin hänen perässään, mutta tiesin etten millään olisi pysynyt hänen vauhdissaan, vaikka olisin antanut kaikkeni. Ei se minua kuitenkaan haitannut - hänen naurusta tuikehtivat silmänsä olivat paras lohdutuspalkinto, jonka häviäjä saattoi saada.
“Hah, saatat vielä yllättyä!” huudahdin hänen peräänsä, ja sekös vasta sai naaraan purskahtamaan nauruun.
“Älä unta näe, isä!” Oppilas ampaisi täyteen vauhtiin, ja parissa silmänräpäyksessä tämä oli kadonnut kokonaan näkyvistäni. Liusuin pysähdyksiin nurmella. Yritin tähyillä häntä, mutta naaras oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen.
“Hiilihammas, tule syömään!” Käänsin päätäni Korppisiiven äänen suuntaan. Naaras istuskeli leiriaukiolla - joka oli ilmestynyt keskelle nummia - jäniksen ääressä. Hänen ympärilleen olivat kerääntyneet kaikki pentumme: Tyrskytassu, Lainepentu, Mehiläislento, Ampiaispisto, Kimalaistoive, Kuutamolaine, Sarastustassu, Pimennyspentu sekä Kajastuspentu. He kaikki katsoivat suuntaani odottavasti.
“Jättäkää minullekin vähän”, kehräsin hilpeästi ja tassuttelin heidän luokseen.
Kävin istumaan Korppisiiven viereen ja kumarruin sukaisemaan hänen jalkojensa juuressa istuvan Lainepennun korvia. Pieni mustavalkoinen naaras miukaisi iloisesti ja puski päällään jalkaani.
Siinä yhdessä ruokaillessamme mieleni takamailla hiipinyt ikävä tunne voimistui yllättäen. Silmäni kostuivat kun katselin perhettäni yhdessä, enkä kohta enää voinut pidätellä itkua. Kaikki katsahtivat minuun huolestuneina.
“Älä itke, isä!” Pimennyspentu vinkaisi ja nousi seisomaan jalkaani vasten.
“Kaikki on hyvin!” vakuutti Kajastuspentu, joka oli kipittänyt siskonsa viereen. “Me ollaan tässä näin!”
Se sai minut itkemään entistä lohduttomammin, ja vedin pikkuiset pentuni lähemmäksi itseäni. Pidin heitä itseäni vasten ja yritin estää heitä lähtemästä.
Mutta ennen kuin huomasinkaan, uni oli jo hälvennyt ja löysin itseni jälleen pimeästä soturien pesästä Korppisiiven vierestä.

Suunnitelma oli valmistunut ja lopulta oli tullut yö, jolloin päätimme toteuttaa sen. Täytyi myöntää, että Lampiväre oli ollut luottamuksen arvoinen. Kun olimme käyneet yhteistuumin harmaaturkkisen soturin kimppuun, en kuitenkaan ollut epäröinyt lainkaan. Hän oli itse suostunut tähän, joten olisi ollut turhaa alkaa siinä vaiheessa empimään.
Kun hiivimme yön tuomien varjojen turvin kohti Kuolonklaanin reviirillä virtaavaa jokea, muistot kuiden takaa nousivat taas mieleeni. Pimentovarjo oli johdattanut minut rajalle, jossa olimme kohdanneet kaksi kuolonklaanilaissoturia; Tuhkajuovan ja Varissulan. Tilanne oli kärjistynyt ja Varissulka oli käynyt kimppuuni. Kuin ollakaan, Tuhkajuova oli käskenyt poikaansa lopettamaan, koska ei halunnut Varissulan tappavan omaa veljeään. Se oli ollut minulle järkytys, joka edelleen piinasi ajoittain mieltäni. Kuolonklaanin päällikön kumppani oli minun emoni. Olin salaa toivonut aina saavani tietää kuka emoni on, mutta kun totuus oli lopulta tullut ilmi, oloni oli hyvin ristiriitainen. Tieto emostani ja siitä, että tiesin hänet, ei kuitenkaan muuttanut mitään. Minä olin edelleen Eloklaanin soturi ja sydämeni kuului Eloklaaniin.
Tämä kaikki tarkoitti sitä, että Lampiväre oli siskopuoleni. Kaikesta päätellen Pimentovarjo ja Varissulka olivat myös pitäneet Tuhkajuovan ja Väärävarjon salaisuuden visusti omana tietonaan, sillä harmaaturkkinen kuolonklaanilaisnaaras ei tiennyt sisaruussuhteestamme. Niin oli hyvä, sillä vaikka tiesinkin sukulaisuudestamme, en halunnut tutustua Lampiväreeseen tai muihinkaan hänen sisaruksistaan. Loppujen lopuksi he kaikki olivat minun vihollisiani, virtasi suonissamme sama veri tai ei.
Joen ylitys kävi nopeasti. Kuljin joukon edellä, joten minä määräsin etenemistahdin. Lähestyimme paikkaa, jossa kuolonklaanilaiset pitivät panttivankeja. Se oli kuusimetsässä olevien suuren kivenluona. Nostin häntäni pystyyn merkiksi klaanitovereilleni pysähtyä. Painauduin maata vasten ja tarkkailin pimeää metsämaisemaa. Kuolonklaanilaisia ei näkynyt, olimmeko sittenkin väärässä paikassa? Oliko Lampiväre huijannut meitä? Sydämeni syke muuttui nopeammaksi. Juuri kun olin kääntymässä klaanitovereideni puoleen, erotin liikettä kiven läheisyydestä. Kuolonklaanilaisia! Lampiväre oli puhunut totta.
"Oletko valmis?" kuiskasin vierelläni kyyhöttävälle Käärmekullalle, jonka katse oli myös kohdistautunut kiven luona oleskeleviin kuolonklaanilaisiin. Kuten Lampiväre oli sanonut, kissoja oli kolme. Saisimme helposti mukaamme ainakin kaksi heistä, jolloin muille jäisi hoideltavakseen vain yksi. Käärmekulta nyökkäsi ja kuiskasi hiljaa vastauksen:
"Olen."
Siispä lähdimme hiipimään peräkkäin Käärmekulta takanani kohti suurta kiveä, jonka luona kuolonklaanilaiset vartioivat panttivankeja. Pakotin itseni pysymään rentona, nyt oli totuuden hetki. Minun täytyisi olla valppaana koko ajan, sillä suunnitelman onnistuminen oli nyt pitkälti meistä kiinni.
"Kuka siellä?!" kuolonklaanilaisnaaraan ääni kantautui kiven juurelta, kun hän kuuli meidän lähestyvät askeleemme. Empimättä astuin kuolonklaanilaisten näkökenttään. Etäisyys välillämme oli muutaman ketunmitan verran. Edessämme seisoi kolme kissaa. Heistä keskimmäinen oli likaisenvalkea naaraskissa ja hänen vierellään seisoi vaaleanruskea naaras ja vaaleanoranssi kolli. En voinut kieltää ettenkö olisi ollut helpottunut, etten tuntenut yhtäkään näistä kissoista kuin nimeltä. Tiesin, että vaaleanruskea naaras oli Latvaruusu. Se, että joku heistä olisi ollutkin sukulaiseni, ei olisi kuitenkaan muuttanut tilannetta miksikään. Oli kuitenkin helpompaa, kun kaikki nämä kissat olivat puhtaasti vain meidän vihollisiamme eikä muuta.
"Me tulimme pelastamaan päällikkömme ja parantajamme", vastasin rauhallisella äänellä, yrittäen nähdä sisään pesään, jossa panttivankeja pidettiin. Ei mennyt aikaakaan, kun Latvaruusuksi tunnistamani naaraskissa teki nopean syöksähdyksen meitä kohti.
"Miten te pääsitte tänne?!" naaras sähähti ja yritti käydä kimppuuni. Onnistuin väistämään hänen terävät kyntensä juuri ja juuri. Myös toinen kuolonklaanilainen – valkoturkkinen naaras – lähti lähestymään meitä. Suunnitelma näytti menevän juuri kuten pitikin.
"Me pakenimme. Älkää luulko voivanne estää meitä, aiomme pelastaa panttivangit hinnalla millä hyvänsä!" naukaisin ja yritin muka syöksyä kohti pesän sisäänkäyntiä. Vihollisten oli luultava, että me olimme tehtävällä kahdestaan.
"Älä luulekaan!" Latvaruusu ärjäisi ja syöksyi minua kohti. Kolmas kuolonklaanilainen näytti olevan myös valmiudessa käydä kimppuumme, mutta hän pysytteli visusti sisäänkäynnin edessä.
"Emme me pärjää, Pohjaharha. Meidän on lähdettävä!" Käärmekulta toteutti suunnitelmaa juuri kuten olimme sopineet. Kuolonklaanilaisten oli luultava, että luovuttaisimme. Nuoremman soturin merkistä lähdimme juoksemaan takaisin kohti jokea, tietysti kiertäen kiven, jotta viholliset eivät törmäisi aluskasvillisuuden seassa piileskeleviin klaanitovereihimme.
"Turha yrittää pakoon! Narsissikajo, jää pitämään vahtia, me hoitelemme nuo kirotut eloklaanilaiset!" Latvaruusu ärjyi. Pian kuulin jo takaamme juoksuaskeleita. Kiitin hiljaa mielessäni Tähtiklaania. Kaikki meni juuri kuten olimme suunnitelleet.

//Käärme ja muut pelastajat?

Lieskakajon hännänpää kutitti viiksiäni, kun hiivin mestarini jalanjäljissä. Olimme ylittäneet rajan jonkin aikaa sitten ja lähestyimme nyt - toivottavasti - panttivankien olinpaikkaa.
Lampiväre pyöri yhä mielessäni, vaikka tehtävämme H-hetki oli aivan ulottuvilla. Rajan tuntumassa pelastajat olivat naaraan toivomuksen mukaisesti käyneet hänen kanssaan mahdollisimman uskottavan näköisen taistelun, jonka tuloksena soturitar oli menettänyt turkistaan isoja karvatuppoja ja saanut kynsien jälkiä eri puolille kehoaan.
Vaikka tiesin naaraan itse halunneen sitä, minun oli silti tehnyt pahaa katsella häntä sen jälkeen. Toivoin vain, että yksikään hänen saamistaan haavoistaan ei ollut niin syvä, että siitä jäisi jälki.
Joukon kärjessä kulkevan Pohjaharhan häntä nousi yhtäkkiä pystyyn merkiksi pysähtyä. Korviini kantautui vaimeaa puheensorinaa, ja sydämeni oli hypätä kurkkuun. Piilouduimme läheisen kuusen alaoksien alle ja kurkistelimme sieltä äänen suuntaan. Nenääni tulvahti Kuolonklaanin haju, ja pian huomasin useamman ketunmitan päässä metsässä ison kiven, jonka edustalla näkyi oman arvioni mukaan olevan ainakin kolme kissaa.
*Tuon sen täytyy olla!* ajattelin veri korvissa kohisten. Tunsin adrenaliinin virtaavan suonissani, valmistelevan minua tulevaan koitokseen.
Vilkaisin Pohjaharhaan, joka antoi hännällään Käärmekullalle merkin seurata. Olimme sopineet jo aiemmin, että he harhauttaisivat vartijoita, koska olivat joukon nopeimmat. Minä, Lieskakajo ja Lehtomyrsky hoitaisimme varsinaisen panttivankien vapautuksen.
Seurasin kuusen alta jännittyneenä, miten Pohjaharha ja Käärmekulta hiipivät ulos pimeään ja valmistautuvat vetämään vartijoiden huomion itseensä hetkenä minä hyvänsä.

//Pelastajat?

Lehtisade oli saapunut kuin huomaamatta. Viherlehden lämpöisestä auringonpaahteesta ei ollut viime päivinä näkynyt enää jälkeäkään. Tämä päivä ei ollut poikkeus, sillä taivas oli lähes kokonaan pilvessä. Hilehuurretta otti se päähän. Vaikka joki oli edelleen varsin siedettävä lämpötilaltaan, olisi auringonpaiste tehnyt läpimärän turkin kuivattelusta paljon miellyttävämpää. Sään mukana viilenevä vesi ei kuitenkaan soisi heille enää kauaa mahdollisuutta uintiharjoituksiin, joten Hilehuurre toivoi, että saisi kannustettua Nopsatassua tällä kertaa tarpeeksi, jotta nuorempi kolli vihdoin uskaltautuisi veteen.
Hilehuurre katseli kuinka yksinäinen, kellertävä vaahteranlehti leijui maata kohti heidän lähestyessään uimapaikkaa kuolonklaanilaisen soturin johdolla. Viime uintiharjoitukset olivat jääneet lyhyeen edistyksen kannalta, eikä Hilehuurre voinut sanoa olevansa omasta panoksestaan erityisen ylpeä. Soturista tuntui, että hän oli sössinyt oppilaansa ensimmäiset uintiharjoitukset vähän liiankin taitavasti. Ensin vedenroiskinnat ja muut sähellykset. Sitten he olivat jääneet yhdessä katselemaan vesimittareita vähän liiankin pitkäksi aikaa...
Vaikka minkä sille nyt mahtoi, että niitä oli niin hauska katsella ja yrittää pyydystää?
Nopsatassu kannoillaan Hilehuurre loikki samalle, tutulle kohdalle joen reunalla. Oppilas ei ollut uskaltautunut viimeksi vielä edes kahlaamaan, mutta Hilehuurre oli varma, että olisi saanut Nopsatassun kannustettua veteen, jos heidän aikansa ei olisi silloin loppunut niin pahasti kesken.
"Loikkaahan tuohon kivelle katsomaan, kun esittelen sinulle erittäin näyttäviä uimataitojani", Hilehuurre virnisti ja nyökäytti päällään sen kiven suuntaan, jolla he olivat viimeksi istuneet, kun Nopsatassu oli nähnyt vesimittarin ensimmäistä kertaa.
"Selvä pyy", oppilas maukaisi.
Hilehuurre ei osannut sanoa, oliko Nopsatassu edelleen yhtä epävarma veteen menosta kuin viimeksi. Oli miten oli, niin hopeanharmaa kolli tiesi, etteivät lehtisateen olosuhteet tehneet veteen totuttautumisesta yhtään helpompaa.
Pilkullinen kolli väräytti etutassuaan laskettuaan sen veteen, joka todella oli jo aavistuksen kylmempää kuin viime kerralla. Soturi kahlasi syvemmälle, kunnes vain hänen päänsä pilkotti pinnan yläpuolella.
"Katso nyt tarkkaan, miten liikutan etujalkojani", hän sanoi vilkaistessaan litteän kiven päällä kyyhöttävää oppilasta.
Hilehuurre lähti kauhomaan voimakkailla käpälillään eteenpäin, samalla polskien hurjasti takajaloillaan pinnan alla. Vesi tuntui virkistävältä, ja soturi olisi uinut mielellään pitempäänkin. Hän muistutti kuitenkin itseään kuuluisasta järkevästä ajankäytöstä. Nopsatassun kiven ohi uituaan soturi kääntyi ympäri takaisin, teki käännöksen poispäin rannasta kohti kauempaa kiveä ja rämpi sen päälle nyt tummanharmaaksi muuttunut turkki vettä valuen.
"Voit vaikka harjoitella etukäpälien kauhomisliikettä ilmassa, jos se tuo sinulle lisävarmuutta", Hilehuurre keksi ja demonstroi huitomalla suuria etukäpäliään muutamaan kertaan.
Nopsatassu nyökkäsi ja teki saman mallista, mutta jatkoi vähän pitempään. Hilehuurre hymyili ja hänen hännänpäänsä heilui tyytyväisyydestä, kun oppilas vaikutti ainakin tähän mennessä osallistuvan täysillä. Ehkä he edistyisivät tänään, yhteispanoksella.
"En haluaisi painostaa, mutta sinun olisi kyllä tärkeä päästä vähintään kahlausvaiheeseen tänään", hän jatkoi toivoen vain, ettei Nopsatassu ahdistuisi asiasta entisestään.
"Mutta sen jälkeen loppu sujuukin jo helposti! Minun ei tarvitse kuin vähän tönäistä sinua syvemmälle", Hilehuurre vitsaili ja yritti tehdä tilanteesta kevyen oloisen. Soturi loikkasi oppilaansa viereen litteälle kivelle ja siitä takaisin rannalle, odottaen tämän seuraavan. Hän oli päättänyt, ettei antaisi tänään periksi, ennen kuin Nopsatassun kaikki neljä tassua olisivat vedessä.

// Nopsa?

Nopsatassu: 3kp -

Sypressikuiske: 6kp -

Varpupentu: 7kp -

Sädetassu: 7kp -

Korpipentu: 30kp! -

Käärmekulta: 22kp! -

Lätäkkölempi: 14kp -

Kortetassu: 18kp -

Jääviilto: 8kp -

Tähtimötaivas: 11kp -

Kuutamolaine: 10kp -

Virtaviima: 6kp -

Kuusihäntä: 4kp -

Lampiväre: 8kp -

Jotenkin en ollut tullut ajatelleeksi, mitä tehtävämme onnistuminen todellisuudessa tarkoittaisi, ennen kuin Lampiväre vannoi ettei koskaan unohtaisi minua. Se kuulosti aivan kuin hyvästeiltä. Mutta ei kai eromme sentään lopullinen olisi? Naaras tulisi kuitenkin aina olemaan rajanaapurissa ja voisimme tavata toisiamme rajalla.
Kuitenkin Lampiväreen silmien ahdistunut katse paljasti, ettei asia ollut niin yksinkertainen kuten kuvittelin ja että luvassa oli pysyviä muutoksia, jahka saisimme Mesitähden ja Leimusilmän vapautettua. Vielä en kuitenkaan osannut sanoa, mitä se tarkoitti minun ja Lampiväreen kannalta.
"Alamme lähestyä rajaa", kuulin jonkun naukuvan takaamme - se taisi olla Pohjaharha -, ja Lampiväre rupesi hidastamaan vauhtiaan kunnes lopulta pysähtyi kokonaan. Seisahduin hänen viereensä ja vilkuilin vuoroin häntä ja muita pelastajia.
Lampiväre käännähti perässään tulleita kissoja kohti, ja vaikka hän yritti pitää äänensä tasaisena, panin merkille, miten se välillä värisi hermostuneesti. "Muistakaa, että jälkien on näytettävä kuin ne olisivat peräisin oikeasta hyökkäyksestä", hän naukaisi hiljaa. "Joten teidän on taisteltava tosissanne kanssani. Muuten muut saattavat alkaa epäillä."
Pelastajat vilkuilivat toisiinsa epävarmoina. Kukaan ei vaikuttanut erityisen halukkaalta taistelemaan naarasta vastaan, vaikka heillä olikin ollut tästä omat epäilyksensä aluksi. Halusin uskoa, että Lampiväre oli lopulta onnistunut voittamaan heidän luottamuksensa puolelleen.

//Pelastajat ja Lampi?

Lampiväre ei tiennyt, mitä sanoa. Hän oli parhaansa mukaan pyrkinyt välttelemään Kortetassua partion kulkiessa kohti Kuolonklaanin reviiriä, toivonut hartaasti, ettei eloklaanilainen keksisi tulla juttelemaan hänelle. Soturinaaras nimittäin tiesi, että heidän jäähyväisensä tulisivat särkemään hänen sydämensä. Ja Lampiväre tekisi mitä vain sydäntään suojellakseen.
Jotenkin Kortetassusta oli lyhyessä ajassa tullut soturille suunnattoman tärkeä. Ei kulunut kauaakaan, kun Lampiväre oli huomannut tunteidensa syventyneen: unelmissaan Kortetassu ei ollut pelkästään hänen ystävänsä, vaan jotain enemmän. Nämä tuntemukset olivat kiellettyjä, sen Lampivärekin ymmärsi, vaikka ei ollut koskaan ollut aivan yhtä omistautunut soturilaille kuin jotkut perheenjäsenistään. Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt haudata eloklaanilaista kohtaan tuntemansa toiveet, mutta turhaan: Lampiväreen oli myönnettävä, että hän oli Kortetassuun korviaan myöten ihastunut.
Ehkä siksi olikin onni, että heidän yhteistyönsä tulisi loppumaan. Samalla Lampiväre oli sekä helpottunut että murheenmurtama. Nyt hänen ei enää tarvitsisi toimia klaaniansa ja perhettään vastaan, eikä unelmoida kielletystä rakkaudesta, joka mitä todennäköisimmin oli muutenkin yksipuolista. Toisaalta hänen ja Kortetassun yhteistyö tai miksi ikinä heidän tekemisiään saattoi kutsua, olisi ohi: joko Kortetassu onnistuisi ja vapauttaisi isänsä, jolloin metsään palaisi rauha ja kuolonklaanilaiset palaisivat leiriinsä, tai sitten eloklaanilaisten pelastajien partio epäonnistuisi tehtävässään, jolloin Kortetassua odottaisi rangaistus. Lampiväre toivoi, että Kortetassu selviäisi ehjin nahoin. Häntä ei oikeastaan kiinnostanut, mitä muille partiolaisille tai Eloklaanille yleensäkään tapahtuisi. Ei hän ollut mitään hyvää hyvyyttään kertonut Kortetassulle panttivankien sijainnista. Lampiväre oli tehnyt sen yksinomaan rakkauden tähden; hänen teostaan oli jalous kaukana.
Ja nyt Kortetassu oli kuin olikin saapunut hänen luokseen ja puhunut niin kauniisti, että Lampiväre joutui peittelemään kyyneleitään. Vaikeuksin hän kohtasi eloklaanilaisen vihreät silmät.
"Kiitos, Kortetassu", soturi sanoi hiljaa ja toivoi, ettei hänen äänensä pettäisi. Hänen kurkkuaan tuntui kuristavan; oli niin paljon asioita, jotka Lampiväre halusi sanoa, mutta hän tiesi, ettei häneltä koskaan löytyisi niihin rohkeutta. "Kiitos siitä, että olit ystäväni. En unohda sinua koskaan."
Lampiväre olisi halunnut kertoa hänelle, että näki Kortetassun muunakin kuin ystävänään. Hän olisi halunnut ehdottaa, että he karkaisivat metsästä ja jättäisivät klaanit taakseen, lähtisivät yhteiselle seikkailulle maailman ääreen. Lampiväre olisi toivonut Kortetassulta suurta rakkaudentunnustusta, hän olisi toivonut kollin edes pyytävän häntä mukaansa. Todellisuus oli kuitenkin harmaampi kuin naaraan unelmat.

//Korte?

Partiomme rikkoi aluskasvillisuuden poikki kahistellessaan metsän lähestulkoon aavemaisen hiljaisuuden. Tunnelma oli täysin erilainen kuin tavanomaisessa partiossa, ja tunsin vatsanpohjassani ikävän möykyn. Yritin estää ajatuksiani vaeltelemasta mihinkään turhanpäiväiseen ja keskittyä käsillä olevaan hetkeen; saapuisimme pian rajalle, minkä jälkeen olisi aika sanoa hyvästit Lampiväreelle ja jatkaa matkaa Kuolonklaanin reviirin pohjoisosaan, missä panttivankeja pidettiin.
Kävellessäni hieman Lieskakajon takana katseeni harhautui koko joukon edellä kulkevaan Lampiväreeseen. Oli niin pimeää, että erotin hänen hahmonsa siluetin vain hämärästi taivaalta oksaverkoston läpi siivilöityvässä heikossa kuunvalossa.
Emmin hetken ennen kuin naukaisin Lieskakajolle meneväni juttelemaan Lampiväreen kanssa ja hölkkäsin muiden ohi partion kärkeen raitaturkkisen naaraan vierelle. Lampiväreen pää käännähti suuntaani, ja aistin hänestä huokuvan yllättyneisyyden. Hän vaikutti siltä kuin olisi juuri havahtunut ajatuksistaan.
"Hei", nyökkäsin hänelle ystävällisesti. Lampiväre vastasi tervehdykseeni.
Kävelimme muutaman askeleen verran hiljaisuudessa. Sitten minä avasin suuni jälleen: "Halusin vain kiittää teitä kaikesta, mitä olette tehnyt minun hyväkseni - ja tietysti myös muiden hyväksi. Ilman teitä ei olisi toivoakaan tasapainon palauttamisesta takaisin klaaneihin." Nielaisin vaivihkaa tuntiessani sydämeni hakkaavan rinnassani joka hetki nopeammin, kun annoin ajatusteni vaeltaa hetkeksi tunteisiini naarasta kohtaan. Nyt ei ollut sopiva hetki tuoda niitä esiin. Päätin kuitenkin ottaa rohkean askeleen ja lopettaa teitittelemästä häntä kuin ventovierasta: "Ilman sinua minä en välttämättä olisi tässä nyt, ja haluan sinun tietävän, että tulen olemaan sinulle henkeni pelastamisesta ikuisesti kiitollinen. Jos ikinä tarvitset apua, älä epäröi pyytää minulta vastapalvelusta - teen mitä vain." Korviani kuumotti, kun käänsin katseeni taas Lampiväreen suuntaan.
Hänen silmänsä kiilsivät heikossa hohteessa.

//Lampi ja muut pelastajat?

''Hei Varpupentu!'' Minä huusin Varpupennulle kun näin hänet leirin toisessa päässä.
''Nukuitko hyvin?'' Kysyin kun hän ei tuntunut vastaavan minulle.
''Joo, nukuin ihan hyvin.'' Hän maukaisi.
''Odotatko innolla oppilasnimityksiäsi?'' Kysyin ennen, kuin tajusin että oppilaaksi nimittämiseksi sitä ei voinut kutsua.
''Ihan joo odotan.'' Hän vastasi ehkä hieman poissaolevasti.
Muistelin omia oppilasaikojani. Se kun Rastaskukka opetti minua saalistamaan.
''Minäkin olen ollut joskus tuommoinen pieni kissa.'' Mutisin.
''Oliko se kivaa? Siis olla oppilas.'' Varpupentu kysyi. Havahduin mutta yllätyin muös samalla kun Varpupentu kerrankin kysyi jotain minulta.
''Joo kyllä se oli, tykkäsin eniten leiriinpalusta!'' Vitsailin, kuulin Varpupennun hymähtävän hieman.
''Oletkos saanut jo kavereita?'' Näin että Varpupentu joskus jutteli Käärmekulta nimisen naaraan kanssa, ehkä hänestä olisi tullut sen kaveri.
Odotin hetken Varpupentu ei vastannut kysymykseeni.
''No, minä lähden tästä nyt.'' Sanoin vaihtaen puheenaihetta. ''Minun pitää mennä kouluttamaan Naavatassua.'' Olin saanut Naavatassun oppilaakseni noin puoli kuuta sitten.

Sitä ei kyllä voinut kutsua nimitykseksi mutta olin kuitenkin onnellinen että sain oppilaan.
Oppilaan kouluttaminen oli kuitenkin vaikeaa koska minulla täytyi olla Kuolonklaanilainen mukana harjoitustuokioissa.

//saatiin nyt tämä tilanne valmiiksi vihdoinkin :)

Kuutamolaine nyökytteli pienesti Tähtimötaivaalle. "Se on hyvä kuulla", hän lausahti ja värisytteli mietteliäästi viiksiään. Hän tutkaili hetken naaraan ilmettä ja kysyi sitten: "Sopiiko jos istun tähän hetkeksi?"
Tähtimötaivas tuntui epäröivän. Tämä katsoi häneen pää kallellaan ja hännänpäätään keinutellen, aivan kuin yrittäen pohtia, mitä siitä seuraisi, jos antaisi naaraan jäädä.
Lopulta hän nyökkäsi myöntymisen merkiksi: "Käy se."
Kuutamolaine väläytti hänelle lämpimän hymyn ja istuutui sitten alas tätä vastapäätä. Hän olisi kietaissut häntänsä etukäpäliensä yli, jos se vain olisi yltänyt. Soturitar oli menettänyt häntänsä useita kuita sitten koirahyökkäyksessä ollessaan vielä ​oppilas, ja vaikka jäljelle jäänyt tynkä ei ollut kovin kaunista katseltavaa, oli hän hyvillään siitä, että oli menettänyt silloin ainoastaan häntänsä eikä henkeään.
"Kuinka sinä noin yleisesti ottaen jakselet? Viime kuut kun ovat olleet… no, raskaita", Kuutamolaine vilkaisi varovasti muutaman ketunmitan päässä istuvaan Lammikkoloikkaan. Kuolonklaanilaisen katse oli suuntautunut jonnekin muualle, mutta tämän toinen korva värähti heidän suuntaansa. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, millainen pöllön kuulo vartijoilla oli. Heiltä ei tuntunut jäävän mikään huomaamatta.

//Tähtis?

Nopsatassu lähti pian tulonsa jälkeen ja vaikka olinkin fyysisesti rauhoittunut - en itkenyt enkä tärissyt - sisälläni oli menossa aivan täysimittainen tunteiden pyörremyrsky. Nousin istumaan ja tuijottelin taivasta. En uhrannut ajatustakaan sille miltä mahdoinkaan näyttää vaan annoin ajatusteni harhailla ihan muissa maailmoissa. Yhtäkkiä havahduin ajatuksistani kuullessani jonkun äänen. Siirsin katseeni mustavalkoiseen naaraaseen, joka puhui minulle.
“A-anteeksi en kuullut mitä sanoit”, sopersin hieman hämmentyneenä. Olisin ärissyt ja käskenyt naarasta menemään pois mutta jokin tuon silmien hehkussa sai minut rauhoittumaan.
“Ei se mitään. Kysyin, että miten sinulla menee”, Kuutamolaine naukui mutta pysytteli hännän mitan päässä minusta. Ehkä todella olin luonut itsestäni luotaan työntävän ja ilkeän kuvan mutta toisaalta en ainakaan vaikuttanut heikolta vai vaikutinko?
“Hyvin. Paremmin ainakin kuin äsken”, naukaisin lyhyesti ja kallistin hieman päätäni. En oikein tiennyt miten reagoida ja päästääkkö naaras lähelle, koska hän saattaisi kuitenkin alkaa ilkkumaan minulle pian sen jälkeen, kun olisin antanut hänen jäädä. Toisaalta annoinhan minä Nopsatassunkin jäädä. Olinko todellakin pilannut maineeni?
//Kuutamo?

Suunnitelmat oli suunniteltu ja nyt olisi pelastajien aika toimia. Tassuni tuntuivat kihisevän jännityksestä, kun katselin ympärilleni.
Siitä lähtien kun olin herännyt, olin ollut levoton ja peloissani, mutta olin kuitenkin parhaani mukaan yrittänyt piilotella sitä. Olin myös koko päivän vältellyt Sädetassua ja keksinyt tekosyitä olla olematta kollin kanssa, sillä hän tunsi minut jo niin hyvin, että uskoin hänen huomaavan kummallisen käytökseni heti. Ja jos hän panisi sen merkille, koko juonemme saattaisi romahtaa!
Ilta alkoi viilentyä ja hämärä alkoi laskeutua yllemme. Huomasin Sädetassun jonkin matkan päässä. Kolli vilkaisi minuun hiljaa ja hieman alakuloisen näköisenä ja pujahti sitten oppilaiden pesään. Sydäntäni riipaisi katsella häntä. Kolli oli varmasti pettynyt siihen, että olin pitänyt häneen etäisyyttä.
*Älä huoli Sädetassu, pian saamme viettää aikaa ihan kahden ilman noita kirpunaivoisia kuolonklaanilaisia… toivottavasti*, ajattelin ja nousin ylös nähdessäni muiden pelastajien vähitellen kerääntyvän jo partioon.
Paikalla oli jo lähes kaikki pelastajat sekä Lampiväre. Kuolonklaanin naaras oli solminut ystävyyssuhteen Kortetassun kanssa ja lopulta lupautunut auttamaan meitä suunnitelmassamme. Olin ensiksi pelännyt naaraan olevan epäluotettava ja epäillyt Kortetassun ja hänen ystävyyden pysyvyyttä, mutta ilmeisesti heidän välilleen syntynyt side olikin tarpeeksi vahva saamaan naaraan pettämään klaaninsa.
Kortetassun saapuminen paikalle keskeytti ajatukseni. Katselin ympärilleni pohtioen oliko hän ollut viimeinen. Vastauksen sain siitä, kun Lampiväre alkoi johdattaa partiota pois.
Lehtomyrsky tassutti muutaman hännänmitan minua edellä ja halusin mennä juttelemaan naaraalle, mutta en oikein tiennyt mitä olisin edes hänelle sanonut. Kilpikonnakuvioinen naaras näytti kaiken lisäksi olevan täysin keskittynyt muuhun.

Yön pimeys oli laskeutunut yllemme tallustaessamme metsän poikki. Yö ilman kosteus tarttui turkkiini, ja minulle alkoi tulla hieman kylmä tuulen tuivertaessa pehmoisen turkkini läpi kylmästi. Jos tilanne olisi ollut mikä vain toinen, - taisteluita lukuunottamatta - olisin pyytänyt, että olisimme kääntyneet jo takaisin.
Pörhistin turkkini, jotta se pitäisi kylmyyden poissa, ja osin myös siksi, että minua jännitti kovasti. Katselin muita kissoja hiljaa. Aloimme jo lähestyä rajaa ja jännitys tuntui tassuin koskettavalta.
“Pian on aika”, mutisin puoliääneen, enkä ollut varma kuulivatko muut. Polkuanturani kihisivät pelosta, mutta hymyilin. Stressi ja jännitys saivat minut hymyilemään. Minun täytyi todella pidätellä naurua, jotta en alkanut nauraa hysteerisesti.

//pelastajat ja lampi?

Hiljaisuus oli tappaa minut. Istuskelin parin maailman pitkästyttävimmän eloklaanilaisen kanssa odottamassa Jääviiltoa ja tämän mukana olevia Unikkohämyä ja Konnavarjoa. Omat vahdittavani - Uskolintu ja Huurrehuiske - olivat saaneet kiinni rastaan, päästäisen ja oravan, eivätkä he harmikseni olleet aiheuttaneet ongelmia partion aikana. Ärsyttävän kuuliaista sakkia.
Kun Jääviilto viimein ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua saapui sovitulle tapaamispaikalle eloklaanilaisten kanssa, ponkaisin saman tien käpälilleni. Vihdoinkin - enää minun ei tarvinnut sietää yksinäni näitä surkimuksia!
Partion lähtiessä kotimatkalle Jääviilto varoitti minua Konnavarjosta, joka kuulemma taas oli niskuroinut partiossa. Minua sinänsä jopa vähän huvitti eloklaanilaisten tyhmyys kapinoida. Olisi luullut sen saavan kaikki eloklaanilaiset varpailleen, kun toissapäivänä Henkäystähti oli henkilökohtaisesti käynyt pyörähtämässä Eloklaanin leirissä ja tuonut mukanaan heidän kauan kaipaamaansa parantajan, lopulta vain viedäkseen tämän hengen rangaistuksena jonkun idiootin karkaamisyrityksestä.
Toisaalta minua huvitti myös se, miten vähän jotkut selvästikin välittivät jäljellä olevien panttivankien henkirievuista, että olivat valmiita yrittämään jotakin täysin typerää näiden teloituksenkin uhalla. Mitä säälittäviä sonnassa möyrijöitä eloklaanilaiset tätä nykyä olivatkaan, pah.
"Ainoa harmi, mitä nuo nössykät minulle tänään aiheuttivat, oli sietämätön myötähäpeä", vastasin nenääni nyrpistäen Jääviillon kysymykseen, enkä edes yrittänyt puhua niin, etteivät takanamme kulkevat eloklaanilaiset kuulisi. Ihan kuin näillä muutenkaan olisi ollut varaa sanoa vastaan. Ja voi miten minä toivoinkaan, että he olisivat sanoneet jotakin, jotakin tarpeeksi törkeää, että siitä rapsahtaisi rapea rangaistus. "Selkärangattomuus on yleistyvä ongelma Eloklaanissa. Oikeita ilonpilaajia, sanon minä." Huiskautin häntääni tympääntyneenä. "Minun puolestani joku saisi yrittää jotakin typerää vaikka saman tien; pieni nujakka tarjoaisi vain helpotusta tähän tylsyyteen." Vilkaisin lapani yli eloklaanilaisiin, salaa toivoen jonkun ottavan koppia kehotuksestani, mutta kukaan heistä ei vaikuttanut erityisen halukkaalta haastamaan riitaa kanssani. Sääli.

//Jää?

Kuutamolaine oli juuri palannut sateisen koleasta partiosta leiriin turkki vettä valuvana ja nenäänsä niiskuttaen, kun Tähtimötaivas oli yllättäen rynnännyt hänen ohitseen kuin vauhkoontunut saaliseläin. Nuorempi soturi pysähtyi vasta leirin reunalla ja lyyhistyi sinne. Kuutamolaine huomasi naaraan vavahtelevan voimakkaasti, ja hän arvasi tämän itkevän.
Soturitar katseli klaanitoverinsa suuntaan huolestuneena, aikeissa mennä katsomaan tätä, mutta jäikin paikoilleen, kun huomasi Nopsatassun lähestyvän lohduttomana nyyhkyttävää Tähtimötaivasta. Kolli kyyristyi hänen viereensä ja sanoi tälle jotakin. Kuutamolaineesta näytti, että se sai Tähtimötaivaan rauhoittumaan hieman. Niinpä hän päätti itse siirtyä lähemmäksi soturien pesään kuivattelemaan läpimärkää turkkiaan, sillä ei halunnut vaikuttaa töykeältä jäämällä tuijottamaan. Hän ei kuitenkaan voinut estää itseään vilkuilemasta aina tuon tuosta kaksikon suuntaan seuratakseen tilanteen kehittymistä.
Kuutamolaine oli saanut nuoltua turkkinsa jo lähes kuivaksi, kun hän huomasi silmänurkastaan Nopsatassun nousevan ylös Tähtimötaivaan viereltä ja tassuttavan pois. Tähtimötaivas jäi istuskelemaan yhä samaan paikkaan selvästi rauhoittuneempana, mutta hän oli silti melko surkea näky.
Kuutamolaine lipaisi vielä kerran rintakarvojaan ennen kuin nousi tassuilleen ja asteli vetisen aukion poikki naaraan luokse. Tämä ei oikeastaan ollut hänen tapaistaan; hän ei ollut koskaan loistanut sosiaalisissa tilanteissa, etenkään sellaisissa, joissa joku kaipasi lohdutusta. Kuitenkin viime kuiden tapahtumilla oli tässä varmasti iso vaikutus, ja erityisesti Sarastustassun kuoleman jälkeen hän oli huomannut lähestyvänsä useammin klaanitovereitaan, jotka näyttivät siltä, että saattaisivat kaivata juttuseuraa tai muuten vain henkistä tukea. Hän halusi parhaansa mukaan olla tukena kaikille, ja totta puhuen muiden murheista puhuminen piti hänet tarpeeksi kiireisenä ajattelemaan omaa suruaan ja menetyksen tuskaansa, jotka hän oli sulkenut rintaansa aivan sydämensä viereen. Hän ei ollut vielä valmis katsomaan niitä silmästä silmään.
“Hei”, Kuutamolaine seisahtui hännänmitan päähän Tähtimötaivaasta ja katsoi tätä lämmin, myötätuntoinen hehku silmissään, “miten sinä voit?”

//Tähtis?

Katselin vihaisena, kun Hiilihammas käveli omalle pesälleen sukimaan itseään. “Hyvä reaktio”, jonka olin toivonut saavani ei ollut sitten tullutkaan ja se teki minut entistäkin vihaisemmaksi. Olisin halunnut joko riidellä kunnolla tai sitten olla riitelemättä ollenkaan. En tiennyt yhtään mitä tehdä joten ärähdin vain vihaisesti ja käännyin tunkien kuononi syvälle käpäliini. Pidättelin kyyneliä kaikilla voimillani mitä minulta löytyi mutta tärinää en voinut hallita. Värisin kuin olisin juuri noussut jäätävän kylmästä joesta. Hengitykseni vaikeutui ja yritin muilta huomaamattomasti saada mahdollisimman paljon ilmaa keuhkoihini, jotta en kuolisi hapen puutteeseen. Kuristava tunne ei lähtenyt vaan tiukensi vain otettaan. Ajatukseni eivät pysyneet kurissa ja pelkäsin kuolevani. Tässä pisteessä en ollut enää tietoinen siitä mitä ympärillä tapahtui vaan keskityin heikkoon ja paniikin omaiseen hengittämiseen.

En saanut hengitystäni tai vauhkoja ajatuksiani yhtään kuriin ja minusta alkoi jo tuntua tosi heikolle. Päätin nousta ja tassuttaa mahdollisimman kovaa rymistellen - vaikka en hirveän kovaa pystynyt laihan ja kevyen olemukseni takia rymistelemään. Säntäsin heti ulos päästyäni leirin syrjäisimpään nurkkaan ja käperryin kasaan. Annoin vihdoin itkun tulla. Olisin halunntu nyyhkyttää mieluummin jossain yksityisemmässä paikassa tai juosta vaikka suoraan metsään mutta en voinut, koska nuo ketun syömät katin roikaleet vahtivat meitä ja meidän jokaista pikku liikettämme. Oloni sen kuin meni pahemmaksi ja pian en enää saanut ajatuksistani enää mitään tolkkua ja hengitin jo todella kiivaasti kyyntelten valuessa silmistäni. Peräännyin vielä syvemmälle piilooni mutta olin varma, että jokainen kissa leirin aukiolla oli jo kuullut ja nähnyt minut. Halusin vain painua maan sisään ja mahdollisesti lopettaa koko hengittämisen.
“Hei”, kuulin äänen jostain tajuntani rajamailta.
“Onko kaikki hyvin?” ääni sanoi. En pystynyt vastaamaan ja koitin painautua syvemmälle piiloon.
“Hei. Katso tänne.”
Siirsin kyyneleiden peittämän katseeni kolliin, joka koitti puhua minulle. Tunnistin hänet Nopsatassuksi.
“Hyvä. Nyt koita hengittää rauhallisemmin”, Nopsatassu sanoi ja koitin totella häntä. Kuuntelin kollin hieman karheaa ääntä rauhoittuen pikku hiljaa. Kolli tuli hieman lähemmäksi mutta kavahdin heti taaksepäin.
“Voin pysyä tässä, jos haluat”, kolli naukui ja perääntyi hieman antaen minulle tilaa. Hengitykseni tasaantui vähitellen ja kaikki tuntui paremmalta.
“Kiitos”, kähisin edelleen itkuisella äänellä.
“Haluatko, että jään tähän?” kolli kysyi. Nyökkäsin. En halunnut näyttää heikolta mutta pelkäsin, etten selviäisi yksin. Nopsatassu istui viereeni ja silitti hännällään selkääni rauhoittavasti.

"Älä niskuroi", Jääviilto murahti Konnavarjolle ja väläytti tälle valkeita hampaitaan, "jos et saalista, voin aivan hyvin antaa sinulle rangaistuksen."
Tabbykuvioinen eloklaanilaiskolli siristi epäröiden keltaisia silmiään. Kolli oli jo avaamassa suutaan kaiketi vastustaakseen Jääviillon käskyä, mutta kun punaturkkinen soturi otti askeleen tätä kohti, Konnavarjo sulki suunsa. Eloklaanilainen päästi ilmoille turhautuneen murahduksen, nyrpisti nenäänsä ja alkoi haistella ilmaa. Jääviilto kohotti tytyyväisenä leukaansa ja hänen kasvoilleen piirtyi tyytyväinen, pahansuopa virne. Kolli nautti siitä, kun sai toiset tottelemaan käskyjään ja pelkäämään häntä.
Jääviilto jäi paikoilleen ja seurasi etäämmältä, kuinka eloklaanilainen alkoi etsiä saalista. Punaturkkinen kuolonklaanilainen oli tyytyväinen. Hän oli saanut suurimman osan eloklaanilaisista pelkäämään itseään, jolloin vallan käyttäminen heitä vastaan oli todella näppärää. Tämä soturi ei lähtenyt neuvottelemaan vihollisten kanssa. Hän oli valmis käyttämään vihaa ja raakaa väkivaltaa saadakseen muut tekemään mitä hän itse tahtoi. Eloklaanilaiset eivät ansainneet armoa, olivathan he sentään itse aiheuttaneet oman tilansa asettumalla elämään Kuolonklaanin rajanaapuriin.

Kun Konnvarjo oli palannut vihdoin saalista mukanaan, Jääviilto totesi partion olevan ohi. Pian myös heidän mukanaan ollut Unikkohämy saapui kaksikon luokse mukanaan kaksi hiirtä. Viherlehti oli jo ohi, mutta Eloklaanin metsästysmailla oli yhä saalista melko hyvin.
Kolmikko palasi paikalle, jossa he olivat sopineet tapaavansa Virtaviiman ja kaksi muuta eloklaanilaista. Kolme muuta kissaa odottivat jo metsäaukiolla Jääviiltoa, Konnavarjoa ja Unikkohämyä. Punaruskean soturin katse käväisi eloklaanilaissotureiden jalkojen juuressa. Toinen heistä oli saanut kiinni rastaan ja toisella oli päästäinen ja orava. Ei kummoiset saaliit, mutta kyllä niitä muutaman kissan vatsan täyttäisi edes melkein. Jääviilolle tärkeintä oli vain se, että hän itse sai vatsansa täyteen. Onneksi hänellä oli kuolonklaanilaisena etuoikeus syödä ennen eloklaanilaisia. Hän söi aina niin paljon kuin vain jaksoi, jotta eloklaanilaisille jäisi vähemmän.
"Pidä silmälläsi tuota Konnavarjoa", Jääviilto tuhahti, kun partio lähti kävelemään takaisin leirin suuntaan. Virtaviima katsahti kysyvästi klaanitoveriaan. Ennen kuin tämä ehti sanoa mitään, Jääviilto jatkoi:
"Hän niskuroi taas. Minusta tuntuu, että pian hän tekee jotain, mitä hän katuu."
Jääviilto oikeastaan jopa nautti siitä, kun typerät eloklaanilaiset rikkoivat sääntöjä. Se antoi soturille luvan jaella rangaistuksia, joka oli nykyisin hänen lempipuuhaansa.
"Entä nuo muut? Oliko niistä sinulle harmia tänään?" Jääviilto kysyi ja viittasi kahteen eloklaanilaiseen, jotka olivat olleet Virtaviiman vahdittavina saalistuspartiossa.

//Virta?

Vatsaani oli kalvanut ontto tunne koko päivän. Sille oli syynsä - tänä yönä pelastajat hakisivat panttivangit kotiin. Jos siis kaikki menisi suunnitelman mukaan… Epätoivotussa tapauksessa me epäonnistuisimme ja jäisimme kiinni kuolonklaanilaisille ennen kuin edes pääsisimme Mesitähden ja Leimusilmän luokse, mutta olin kieltänyt itseäni ajattelemasta sitä mahdollisuutta ja yrittänyt sen sijaan keskittyä pysymään positiivisena.
Meillä oli apunamme Lampiväre, joka auttaisi meitä muiden vartijoiden ohi pääsemisessä, mutta sen jälkeen olimme omillamme. Ystäväni - kyllä kai meidän suhteemme oli jo vähintään ystävyyden tasolla, vai? - ohjeiden perusteella meidän oli määrä suunnistaa Kuolonklaanin reviirin halki panttivankien pitopaikkaan. Jahka onnistuisimme pääsemään niin pitkälle suunnitelmassamme, alkaisi kenties koko operaation vaarallisin osuus eli vartijoiden harhautus. Lampiväreen mukaan panttivankeja vartioi yleensä vähintään kolme kissaa, joten jos saisimme houkuteltua suurimman osan pois vankien luota, voisimme yrittää suostutella loput vartijat siirtymään sivuun ilman turhaa väkivaltaa.
Olin vetänyt käpälät alleni ja kyyhötin leirin reunassa pensaan alla suojassa tuulelta ja tihkulta. Lehtisade oli viimein asettunut metsään, ja puiden lehdet olivat vaihtaneet väriään kirjavaan kelta-oranssin sävyyn. Tämä oli ensimmäinen lehtisateeni, ja rakastin sitä jo nyt kovasti. Hämyiset, pilviset päivät olivat minusta jotenkin tunnelmallisia, eivät lainkaan masentavia, kuten jotkut niitä kutsuivat.
Oli jo hämärää. Kömmin kankeasti käpälilleni, siirryin karvoja pörhistellen suojasta märälle aukiolle ja kuljin sitten leirin poikki oppilaiden pesään. Sisään mennessäni nyökkäsin tervehdykseksi Tuimakatseelle, ennen kuin menin omaan vuoteeseeni ja käperryin sammalten sekaan.
Kuuhuippuun oli vielä aikaa, eikä minulla toistaiseksi ollut muutakaan tekemistä kuin odottaa, joten saatoin yhtä hyvin koittaa levätä ennen sitä. Minun olisi oltava yöllä virkeimmilläni.

"Kortetassu, partio kutsuu." Joku tökki minua lapaan. Räpyttelin tokkuraisena silmäni auki ja erotin edessäni Lieskakajon leveäpiirteisen hahmon. Oli jo niin pimeää, että tunnistin hänet vain äänestä ja hajusta.
Yhtäkkiä viimeisetkin unenrippeet varisivat silmistäni ja pomppasin virkeänä tassuilleni, kun tajusin, mitä Lieskakajon tulo tarkoitti. Oli aika.
Seurasin mestariani ulos pesästä, jälleen kerran nyökäten ohimennessäni pesässä vartioiville sotureille tervehdykseksi. Aukiolle kajasti heikkoa, aavemaista valoa pilvien välistä pilkahtelevasta kuutamosta, ja sen avulla erotin piikkihernetunnelin eteen kokoontuneiden kissojen hahmot.
Kun liityimme muiden pelastajien seuraan, panin merkille muiden jännittyneisyyden. Huitovat hännät ja nykivät viikset puhuivat omaa kieltään, ja toivoin, että kukaan aukiolla olevista vartijoista ei panisi merkille eloklaanilaisten poikkeuksellisen levotonta käyttäytymistä.
Katseeni kohtasi Lampiväreen kanssa. Nuori naaras näytti siltä kuin olisi joutunut pinnistelemään pysyäkseen tyynenä, mutta hänen väreilevät selkäkarvansa paljastivat hänen todelliset tuntemuksensa.
"Lähdetään sitten", Lampiväre naukui, kun oli todennut kaikkien olevan paikalla. Hänen johdollaan kaikki viisi pelastajaa livahtivat yksi kerrallaan piikkihernemuurissa olevan tunnelin läpi öiseen metsään.
Enää ei ollut paluuta.

//Pelastajat ja Lampi?

Lätäkkölempi oli seissyt aloillaan Eloklaanin leirin sisäänkäynnin edessä, kun Henkäystähti oli riistänyt vihollisklaanin parantajan hengen kaikkien silmien edessä. Nuori soturi ei kuitenkaan ollut katsonut isäänsä ja kuolevaa parantajakissaa, vaan eloklaanilaisia. Hän oli katsonut, miten leirissä elävien kissojen kasvoille oli ilmestynyt kauhun- ja surunsekaisia katseita. Osa oli ummistanut silmänsä, osa oli parahtanut ja anonut Henkäystähteä lopettamaan. Eloklaanilaiset olivat niskuroineet viime aikoina ja rangaistuksia oli jaettu yhä vain enemmän. Oli vähintäänkin oikeutettua, että siitä sai tuntuvan rangaistuksen.
Edellinen teloitus oli sattunut melko vasta. Henkäystähti oli tappanut eloklaanilaissoturin nimeltään Vihalehti. Kolli oli rikkonut sääntöjä enemmän kuin kukaan ja sen vuoksi menettänyt lopulta henkensä. Lätäkkölempi oli varma, ettei kukaan ollut pitänyt ruskeaturkkisesta kollista – edes hänen klaanitoverinsa. Klaanitoverin teloitus ei ollut saanut eloklaanilaisissa aikaan reaktiota, mitä kuolonklaanilaiset olivat hakeneet. Siitä huolimatta he rikkoivat räikeästi sääntöjä ja toimivat vastoin kuolonklaanilaisten käskyjä. He ansaitsivat toisen varoituksen, joka toivottavasti jäisi viimeiseksi. Lätäkkölempi uskoi, että nyt viimeistään eloklaanilaiset oppisivat kunnioittamaan kuolonklaanilaisia oikeasti.
Lätäkkölemmen mielestä Henkäystähti oli tehnyt oikein teloitettuaan sekä Vihalehden että Liljatuulen. Ei eloklaanilaisia saisi käyttäytymään, jos kuolonklaanilaiset eivät näyttäisi olevansa tosissaan. Kuluneiden kuiden aikana Lätäkkölempi oli alkanut inhoamaan Eloklaanin jäseniä yhä vain enemmän. Erityisesti hän inhosi niitä kissoja, jotka eivät kyenneet noudattamaan Kuolonklaanin antamia sääntöjä ja ohjeita.
"Kokous on päättynyt", Henkäystähti oli ilmoittanut kylmällä äänellä Liljatuulen kuoltua, "eloklaanilaiset hoitaavat tämän kirppukasan hautaamisen jonkun kuolonklaanilaissoturin kanssa."
Yksi eloklaanilaisista otti askeleen eteenpäin ja avasi empimättä suunsa:
"Meidän on valvottava yö hänen ruumiinsa yllä." Lätäkkölempi tunnisti puhujan Hillasieluksi. Pieni valkea kolli ei pelännyt kohdata Kuolonklaanin päällikköä. Mutta kun Henkäystähti loi halveksuvan katseen eloklaanilaiskolliin, jopa hän tajusi rohkeudestaan huolimatta vaieta.
"Ette ole ansainneet sitä. Liljatuuli haudataan nyt", harmaaraidallinen päällikkö tuhahti ja käänsi pelotta selkänsä viholliselleen. Hillasielu ja muut eloklaanilaiset joutuivat tyytymään siihen, mitä Henkäystähti sanoi. Kai he olivat nyt viimein ymmärtäneet, että niskurointi aiheuttaisi vain lisää ruumiita. Eloklaanilaiset olivat juuri niin typeriä mitä Lätäkkölempi oli ajatellutkin.

Päivät kuluivat ja ensimmäiset merkit lehtisateesta ilmestyivät. Osa metsän lehtipuiden lehdistä olivat vaihtaneet värinsä vihreästä ruskan eri sävyihin. Ruskan aika ei vielä ollut kauneimmillaan, muttei siihen menisi kauaa enää. Lätäkkölempi käveli partion perällä eteenpäin. Hän tarkkaili parhaansa mukaan edellään kulkevaa neljää eloklaanilaista, mutta välillä soturin katse karkasi maisemiin.
Vaikka lehtisateen aika oli tunnetusti varsin synkkä ja sateinen, siinä oli nuoren soturin mielestä jotain erittäin kaunista. Siitä hän ei kuitenkaan pitänyt, että lehtisade tarkoitti lehtikadon lähestymistä. Naaras inhosi yli kaiken kylmyyttä, joten lumisesta ja kylmästä vuodenajasta oli muodostunut hänen inhokkinsa.
Naaraan onneksi partio oli jo lopuillaan ja Eloklaanin leirin tutuiksi tulleet piikkihernemuurit häämöttivät heidän edessään. Keskittyminen partioon ja eloklaanilaisten vahtimiseen oli ollut vaikeaa, sillä soturi olisi mielellään keskittynyt vain lehtisateen ihailemiseen. Hän kuitenkin tiesi, että hänellä oli tärkeä tehtävä. Eloklaanilaisia oli vartioitava tarkasti, sillä yksikin huolimaton silmänräpäys saattaisi aiheuttaa sen, että eloklaanilaiset onnistuisivat rikkomaan sääntöjä kenenkään huomaamatta tai esimerkiksi pakenemaan.
Nuori soturi tiesi, että hänen tulisi pysyä loppupäivä leirissä. Pimentovarjo oli nimittäin määrännyt Lätäkkölemmen vartioimaan leiriä loppuillaksi. Soturi otti tosissaan tehtävänsä ja pyrki tekemään ne mahdollisimman hyvin. Eloklaanilaiset oli pidettävä kurissa, jotta he koskaan voisivat oppia elämään kuten oikeat soturit – kuolonklaanilaiset. Lätäkkölempi ei ollut varma, mitä hänen isänsä tekisi eloklaanilaisille heidän kuolonklaanilaistumisen jälkeen. Naaras toivoi, ettei Eloklaania ja Kuolonklaania liitettäisi yhdeksi klaaniksi. Olisi helpompaa, että molemmat olisivat omia klaanejaan, mutta noudattaisivat samaa lakia ja tottelisivat samaa päällikköä.

Harjoittelimme hieman ja leikimme sen jälkeen. Se oli ollut mielestäni erittäin mukavaa. Sädepentu oli kelpo kissa ja pidin hänestä kovin. Hänen energisyytensä tuppasi tarttumaan.
Kuitenkin käänyin ympäri ja tassuttelin poispäin nuoresta kollista antaen tämän mennä takaisin pentutarhalle rauhassa. Lähdin suuntaamaan seuraavaksi sotureiden pesään ja heti päästyäni sisälle asetuin mukavaan asentoon lepäämään, mutta en kuitenkaan nukahtanut heti, vaan pyörin yrittäen saada unta siinä mukavan tovin.

Suuni aukesi suureen haukotukseen kävellessäni eteenpäin muun partion seurassa. Muiden “pelastajien” kanssa pidetty yöllinen suunnittelu oli vienyt minusta jollain tapaa kaikki mehut. Viime aikoina niitä oli ollut enemmän, kun olisin alunperin uskonut. Tuntui, että koko kehoni olisi ollut kiveä ja oli vaikea pistää tassua toisen eteen.
“Älä vetelehdi siellä”, partiota johtava Virtaviima sihahti. Tuhahdin ja yritin kiihdyttää askeliani väkisin. Oli vaikeaa olla kompuroimatta omiin tassuihini ottaessani nopeita tarkkaamattomia askelia, jotta pysyisin muiden mukana.
“Oletko aivan kunnossa?” Kipinäsydän kysyi kuulostaen mietteliäältä. Kurkkasin häneen nopeasti hämmentyneenä.
“Olen minä. En ole vain saanut kunnolla nukuttua”, mutisin ja kiihdytin pois kollin viereltä. Yritin nyt keskittyä vain partiointiin kaiken muun sijaan, mutta huomasin, että olimmekin jo lähdössä takaisin leiriin.
Tungin sisään leiriin muiden perässä ja aivoni tuntuivat olevan aivan huureen peitossa. Tassutin vain suoraan sotureiden pesään enkä jaksanut muuta kuin laskea pääni tassuilleni ja painaa silmäni kiinni.
Kerkesin nukkua pienen hetken, kunnes heräsin siihen, että tunsin itseni hyvin nälkäiseksi. Venyttelin nopeasti ja kävelin ulos pesästä. Etsin katseellani jotakuta kuolonklaanilaista kysyäkseni saisinko jo ottaa itselleni jotain syötävää, mutta se keskeytyi, kun tuttu nuori kolli saapui luokseni.
Sädepentu tervehti minua ja tervehdin takaisin. Hän kuitenkin sanoi, ettei hänen nimensä ole enää Sädepentu vaan sen sijaa Sädetassu, hänet oli nimitetty oppilaaksi! Sen jälkeen kolli käski minun vielä arvata kuka hänen mestarinsa oli.
Onnittelin nuorta kollia ja veikkasin, että olisiko hänen mestarinsa vaikka Unikkohämy, koska hän vaikutti mainiolle mestarille. Sädetassu kuitenkin kertoi minun olevan hänen mestarinsa.
“Minä!?” kysyin ihmeissäni ja kaikki väsymys kaikkosi kehostani ilon tieltä. “Sehän on mainiota, mutta en ole varma olenko minä valmis olemaan mestari.”
“Tietysti olet! Olet varmasti maailman paras mestari!” Sädetassu naukui innokkaasti. Hymyilin kollille lempeästi.
“Yritänkin olla paras mahdollinen mestari sinulle”, lupasin. “Mutta emme aloita harjoittelua vielä tänään. Minulla on muita juttuja juuri nyt, mutta aloitamme kyllä huomenna, lupaan sen.”
Tassutin pois kollin luota nyökäten tälle hyvästeiksi. Sen jälkeen loikin Lokkimielen luokse ja kysyin tältä olivatko kuolonklaanilaiset jo syöneet. Kolli nyökkäsi, joten otin tuoresaaliskasasta hiiren ja siirryin hieman sivummalle syömään.

Kuljin hieman hätäisesti muiden luokse. Nukahtamiseeni oli kestänyt aikaa, joten olin hieman myöhästynyt. Olin vain ajatellut millaisia harjoituksia voisin pitää Sädetassulle, nyt kun hän oli oppilaani. Silloin ajatukseni harhautuivat. Mieleeni syöksyi vain Sädetassu. Hän oli vahva ja olisi varmasti hyvä oppimaan erilaisia saalistus- ja taistelutekniikoita. Ajattelin miten hän nappaisi ketterin ja sulavin liikkein hiiren metsästä ja yhtäkkiä tajusin, että keskustelu oli siihen asti mennyt minulta ohi.
Yritin kuunnella muita nyt tarkkaan, jotta pääsisin kärryille missä mentiin, mutta en vain meinannut saada enää asioista selkoa. Meinasin muutaman kerran nojautua Lehtomyrskyn puoleen ja kysyä naaraalta, mistä siinä puhuttiin, mutta ajattelin sen olevan liian noloa, joten yritin vain seurata hetken ajan keskustelua vierestä.
*Puhuvatko he kenties siitä, miten Liljatuuli teloitettiin?* mietin. Liljatuuli oli teloitettu jonkin aikaa sitten samana päivänä Henkäystähden toimesta rangaistuksena yhden soturin - Haavemuiston - niskuroinnista. Saatoin vain kuvitella millaisen syyllisyyden hän saattoi asiasta kokea.
*Eivät he voi puhua Liljatuulesta*, ajattelin hetken kuluttua ja aloin viimein päästä kärryille. Tajusin, että he puhuivat siitä, miten Pimentovarjo saataisiin laittamaan kaikki meistä samaan partioon. En viitsinyt kuitenkaan liittyä keskusteluun, sillä pelkäsin että sanoisin jotain typerää, koska asia ei koskisikaan sitä. Katselin muita ja kuuntelin, mitä he sanoivat sen sijaan, että olisin juuri itse liittynyt keskusteluun.
*Tarvitsemme myös edelleen tarkan suunnitelman muiden pelastamiseksi. Ties mitä voi tapahtua, jos jokin menee pieleen. Se voisi olla koko Eloklaanin loppu!* ajattelin ja tassujani alkoi kihelmöidä, kuin olisin vasta tajunnut kuinka vakava tilanne oikeasti oli. Pysyin kuitenkin rauhallisena ja hiljaa kuin odottaen, että muut keksisivät kaiken puolestani. Aioin minä toki ideoida, mikäli he sitä pyytäisivät, mutta juuri sillä hetkellä, en halunnut sekoittaa muiden päitä, jos minulla oli mennyt jotain tärkeää ohi.

//pelastajat?

Olin kuullut, että Vihalehti - joka oli juuri nimitetty - oli yrittänyt karata klaanista ja tullut teloitetuksi. Kävin mielessäni olisiko ollut mahdollista, että jos hänestä olisi tullut ystäväni, hän olisi ottanut minut mukaansa ja minutkin olisi teloitettu. Tai olihan hän karannut aiemminkin emon kanssa, joten se olisi voinut olla hyvin mahdollista.
Huokaisin ja ryhdyin sukimaan turkkiani. Olisin kovasti halunnut hieroa hieman tuttavuutta edes yhteen kuolonklaanilaiseen leirissä, mutta heitä ei vaikuttanut seurani innostavan. Tuhahdin hiljaa ja pyyhin päälakeani etutassullani. Missäköhän emo mahtoi olla?
Pienen pesuhetken päätyttyä seuraava tehtäväni - jonka olin itse itselleni antanut - oli löytää emo ja viettää hänen kanssaan aikaa. En ollut kokenut emon kanssa viettämääni aikaa riittäväksi ja halusin nyt todella emon seuraa ja neuvoja. Ehkä hänellä olisi ollut myös jotain ystävä ehdotuksia minulle?
Katselin ympärilleni taukoamatta ja tassutin kohti pentutarhaa. Pistin pääni sisään ja kysyin siellä sillä hetkellä olevalta Kimalaistoiveelta tiesikö tämä missä emoni luuraili. Naaras ei kuitenkaan tiennyt ja kertoi että oli jo hetken aikaa oleskellut pentutarhassa itsekseen.
Käännyin ympäri valmiina lähtemään, mutta naaras tarjosi, että voisi kertoa minulle jonkun tarinan, mutta kieltäydyin. Vaikka pidinkin kovasti tarinoista, tarkoituksenani oli löytää emo.
Kävellessäni ulos pentutarhasta mieleeni juolahti kauhea ajatus. Entä jos emo olisikin sen inhottavan Käärmekullan kanssa! Naaras ei vaikuttanut minusta kauhean mukavalta, kun tuli kerta varastamaan ystäväni, mutta jos hän olisi vienyt emoni myös, en varmaan koskaan voisi antaa asiaa anteeksi.
Paniikin ja raivon vallassa ryntäilin ympäri leiriä ja lähdin melkein uloskin, mutta joku kuolonklaanin kissa esti minua ja näytti erittäin vihaiselta käytöksestäni. Korvat luimussa ryntäilin ympäriinsä kuin vauhkoontunut kettu yrittäen löytää emon, mutta turhaan. Hän oli luultavasti loppujen lopuksi jotenkin päätynyt ulos.
Turhautumisesta täyttyneenä kävelin ympäriinsä harmissani. Halusin viettää emon kanssa taas aikaa, mutta en tiennyt missä hän oli. Istahdin siis vain keskelle aukiota häntä tassujen ympärille käärittynä ja katsellen maahan.
Pian kuitenkin silmäkulmassani huomasin kilpikonnakuvioisen kissan. Pomppasin heti pystyyn ja juoksin tämän luo sekä toivoen, että olettaen hänen olevan emo.
Kun pääsin kissan luo, ilahduin. Hän oli kuin olikin emo.
“Lehtomyrsky!” huudahdin iloisesti ja loikkasin emoni tassun kimppuun. Hän horjahti ja oli kaatua, mutta onnistuikin kömpelösti saamaan taas tasapainonsa takaisin. Hän katsoi minuun ja kehräsi hieman.
“Hei vain Korpipentu. Mitäs olet puuhaillut?” Lehtomyrsky kysyi ja istahti vierelleni. Hymyilin ja heiluttelin häntääni innosta.
“Olen etsinyt sinua kaikkialta! Luulin jo hetken, että olit sen inhottavan Käärmekullan kanssa”, murahdin. Emon silmät suurenivat.
“Ei noin saa sanoa! Hän on ystäväni ja oikein mukava kissa. Et saa puhua muista tuolla lailla, se on erittäin epäkohteliasta”, emo läksytti. Katsoin tassujani ärtyneenä. Miksi olin mennyt sanomaan yhtään mitään?
“Kyllä, anteeksi emo”, mutisin hiljaa. Lehtomyrsky laski häntänsä selälleni.
“Älä minulta anteeksi pyytele. Tärkeintä on, että ymmärrät tehneesi väärin”, hän naukui hymyillen minulle lempeästi. Nyökkäsin vain hiljaa. Emo alkoi pestä päälakeani reippailla kielen vedoilla.
“Voimmeko nyt leikkiä jotain?” kysyin ja vetäydyin emon otteesta. Hän hymyili minulle hieman ja nousi sitten pystyyn ja vastasi minulle.
“Ei nyt kultaseni. Olen väsynyt ja ajattelin mennä lepäämään. Leikitään myöhemmin.”
Katsoin ärtyneenä, kun emo nyt tassutti pois. Suutahdin. Tuntui siltä kuin hän olisi oikein odottanut kysymystäni, jotta olisi voinut häipyä juuri silloin.
Potkaisin lähintä pikkukiveä ja tassuttelin leirin nurkkaan nyyhkyttelemään hiljaa. En halunnut itkeä, mutta minua väkisinkin inhotti niin paljon, että kyyneleet vain puskivat silmistäni, vaikka en sitä todellakaan halunnut. Upotin kynteni maahan ja puristin. Inhon tunne ei halunnut ottaa mennäkseen.
En halunnut kenenkään näkevän, kun itkin, mutta leirissä ei ollut paljoa hyviä piilopaikkoja. Pian tunsin, miten joku tuli vierelleni ja laski häntänsä selälleni hellästi. Katsoin heti hirmuissani ylös kissaan silmät punaisina. Kissa oli naaras ja ilmeisesti oppilas ikäinen. Hänellä oli hopeanharmaa laikukad turkki ja kirkkaan siniset silmät.
“Mikä hätänä?” oppilas kysyi lempeästi. Loikkasin pystyyn tuohtuneena.
“Ei mikään! Anna minun olla rauhassa!” vinkaisin vihaisesti. Naaras katsoi minua hämmästyneenä. Katsoin häntä hetken ja ryntäsin sitten pentutarhaan. Väistelin kissoja ja heidän katseita ja lopulta pääsin pentutarhaan. Näin Lehtomyrskyn sammalalusellamme ja syöksyin hänen vierelleen. Käperryin häneen kiinni enkä sanonut sanaakaan enää. Olin vain hiljaa ja suljin silmäni toivoen nukahtavani.

Tassutin kohti oppilaiden pesää. Kurkkasin hieman sisälle ja huomasin sen eilisen kissa nukkumassa siellä muutaman muun kissan kanssa.
“Hei?” kysyin ja muutama oppilas nosti päätään. Osoitin hännälläni hopeanharmaaseen oppilaaseen ja tämä tuli pesän suulle.
“Olen pahoillani siitä eilisestä”, tokaisin naaralle ja tämä hymyili minulle hyväksyvästi.
“Ei se mitään.”
Oikeasti olin kertonut Lehtomyrskylle tapahtuneesta ja hän oli määrännyt minut pyytämään anteeksi oppilaalta.
“Voitko opettaa minulle taisteluliikkeitä?” kysyin toiveikkaasti, mutta oppilas pudisti hieman päätään.
“En ainakaan vielä. Minulla on tänään harjoitukset, mutta katsotaan niiden jälkeen”, hän sanoi lempeästi ja siirtyi takaisin sisään.
Otin pääni pois pesästä ja lähdin taas kulkemaan leirissä. En tosiaan tiennyt mitä tekisin. Halusin tehdä jotain kiinnostavaa ja päätin lähteä takaisin pentutarhaan.
Menin makuulle tassuni kehoni alle vetäisten emon vierelle. Nojasin häneen ja huomasin veljeni olevan kateissa. Mahdollisesti leikkimässä itsekseen? En kuitenkaan ajatellut asiaa vaan nojasin emoon innoissani. Hymyilin hänelle leveästi.
“Lehtomyrsky, voitko opettaa minulle taisteluliikkeitä?” pyysin katsellen emoani silmet suurina. Hän hymyili minulle ja nuolaisi päälakeani.
“Ehkä joku toinen kerta, nyt olisi aika ottaa päiväunet.”
Murahdin, mutta painoin silti kuuliaisesti pääni tassujeni päälle ja yritin nukahtaa. Kuuntelin miten emo vaihtoi asentoaan ja tunsin sitten miten hänen pehmeä häntänsä kietoutui ympärilleni.
Herätessäni emo oli jo kadonnut. Niiskautin nenääni ärtyneenä ja tassuttelin latteasti ulos pentutarhasta.
Räpyttelin silmiäni kirkkaassa auringonvalossa ja värähdin, kun hyytävä viima kulki turkkini lävitse inhottavasti. Kuitenkin katselin leiriä silmät suurina yrittäen löytää itselleni seuraa. Huomasin Käärmekullan.
Käärmekullan katse kohtasi minun ja hän tassutti rennosti luokseni hymyillen. Tuhahdin hieman, mutta yritin välttää ilkeitä sanoja virtaamasta suustani. Naaras oli emon ystävä, enkä siis halunnut suututtaa tätä.
“Tervehdys Korpipentu!” Käärmekulta naukui iloisesti.
Siristin silmiäni hieman katsellessani naaran vihreisiin silmuin ja nyökkäsin. “Hei vaan käärmekulta.”
“Onko emosi jossain muualla vai miksi vietät täällä aikaa yksiksesi?” soturitar kysyi. Katsoin häntä hetken hiljaa.
“Ei vaan en vain halua olla hänen kanssaan, mitä luulet!” sihahdin ja pyöräytin silmiäni. Naaras hätkähti hieman, mutta selkeästi sivuutti kommenttini.
“Selvä. Haluatko tehdä jotain kanssani? Vaikka leikkiä sammalpalloa tai harjoitella saalistusta?” Käärmekulta kysyi hymyillen. Olisin halunnut kieltäytyä, mutta ei minulla ollut muutakaan tekemistä, joten nyökkäsin.
“Haluaisin harjoitella taisteluliikkeitä”, pyysin ja heilutin häntääni innokkaasti. Nyt minulla voisi olla siihen viimein mahdollisuus, kun Käärmekulta oli kerran tässä. Ehkä hänestä voisi tulla sittenkin vielä mielestäni hyvä kissa.
Käärmekulta vilkuili ympärilleen hetken ja nyökkäsi sitten. “No ehkä minä voin sinulle pari näyttää”, hän naukaisi ja paimensi minut mukanaan aukion reunalle. Hänen askelensa olivat varmat, mutta hänen ilmeensä ei ollut. Pohdin miettikö naaras kenties sitä, suuttuisivatko kuolonklaanin kissat hänelle minun harjoittamisesta.
“Tässä on hyvä”, Käärmekulta naukaisi pysähtyessään. Hän kääntyi minua kohti ja katsoi minuun hymyillen. “Aloitetaan jollain suhteellisen helpolla. Tässä tapauksessa se on etukäpäläisku”, naaras naukaisi ja alkoi selittää minulle miten se tehtäisiin. Katsoin myös tarkaavaisesti, kun hän näytti minulle esimerkin siitä, miten se toimii.
Nousin takatassuilleni ja tasapainottelin niillä jonkin aikaa, kunnes kaaduin. Nousin kuitenkin pikaisesti pystyyn ja yritin uudelleen, mutta tälläkin kertaa kaaduin. Nousin jo kolmannen, mutta Käärmekulta näytti merkin lopettaa.
“Kokeile sitä ensin vain toinen etutassu ilmassa”, naaras ehdotti. Tuhahdin ja tein kuten naaras sanoi. Se toimi. Pysyin pystyssä ja saatoin vetäistä kynnet sisällä kuvitteellista vastustajaa kuonoon. Käärmekulta hymyili lempeästi. Hän kallisti päätään ja sulki silmänsä hymyillessään. Se näytti mielestäni kovin hupsulta.
“Se oli oikein hyvä. Nyt voit harjoitella takatassuilla tasapainottelua. Voit ottaa vaikka jostain tukea harjoitellessasi”, Käärmekulta naukui. Nyökkäsin hitaasti ja katselin ympärilleni miettien mihin voisin nojata. Päätin mennä leirin muuria vasten varovasti ja yrittää pysyä pystyssä.
“Hyvä. Minä lähden nyt partioon, harjoittele sinä vaan”, Käärmekulta huikkasi minulle ja lähti. Katselin hetken hänen peräänsä ja laskeuduin taas neljälle tassulle tuhahtaen. Olisin halunnut harjoitella enemmän, mutta nyt kukaan ei ollut opettamassa minua.
Tassutin vain takaisin pentutarhaan. Toivoin, että joko veljeni Varpupentu olisi ollut siellä tai orpopentu Haukkapentu olisi ollut siellä. Kuitenkaan kummastakaan pennusta ei näkynyt jälkeäkään. Sädepentu sen sijaan oli nimitetty oppilaaksi eli hän oli nykyään Sädetassu. Minua asia hieman ärsytti. Olisin halunnut olla kollin kanssa enemmän, mutta nyt hänellä oli varmasti koko ajan liian kova kiire. Kuitenkaan pesässä ei ollut kuolonklaanin vartian lisäksi kuin vain Kimalaistoive.
Vetäydyin ulos ja matkasin tuoresaaliskasalle aikeinani aterioida. Muita kissoja siellä ei ollut kuin vain muutama kuolonklaanilainen, jotka lähtivät hieman ennen saapumistani. Oletin siis heidän jo syöneen. Vedin kasasta itselleni pienen oravan ja ryhdyin jäystämään sitä mielissäni.

Tassutin väsyneenä pentutarhaan pitkien leikkien jälkeen. Käärmekulta oli leikittänyt minusta voimat pihalle ja, kun pääsin pentutarhaan saakka lysähdin Sypressikuiskeen vierelle ja nukahdin melkein samoin tein.

Kukkien peittämä niitty näytti liiankin rauhalliselta. Lähdin pomppimaan keskelle sitä aivan innoissani kunnes yhtäkkiä minua vastaan juoksi Käärmekulta.
“Hei Sädetähti”, Käärmekullan ääni oli ihaileva. Röyhistin rintaani kuulessani -tähti loppuliitteen. Minun täytyi siis olla Eloklaanin uusi päällikkö.
“Hei Käärmekulta”, nau’uin kehräten naaraalle.
“Olen halunnut jo pitkään kertoa sinulle jotain”, Käärmekullan ilme muuttui odottavaksi.
“Olen tosi rakastunut sinuun! Haluan sinusta kumppanini, Sädetähti”, naaras naukui iloisena. Sydämmessäni tuntui oudolta ja vatsassani tuntui lepattelevan niin monta perhosta, etten osannut laskea.

Heräsin hätkähtäen ja tajusin, että kaikki mitä äsken oli tapahtunut oli ollut unta. Turkkini alla kuumotti. Toivoin todella, etten ollut puhunut mitään unistani ilman, että tajusin, koska uni oli ollut aika nolo. Nousin ylös makuusijalta ja tajusin, että Sypressikuiske oli jo hereillä. Tassutin ulos pentutarhasta unisena ja sen jälkeen tapahtuikin sitten todella monta asiaa ihan vain parin silmänräpäyksen aikana.

Tassutin ulos litteäkiven alta uuden nimeni kera. Sädetassu, se oli nyt nimeni ja mestarini oli Käärmekulta. Minun täytyisi kuulemma mennä itse kertomaan se naaraalle. Etsin aukiolta katseellani Käärmekultaa. Sypressikuiske ja Syreenitassu olivat syventyneet keskustelemaan, joten en mennyt häiritsemään heitä vaan päätin nyt oikeasti etsiä uuden mestarini.
“Hei Käärmekulta!” hihkaisin heti nähdessäni hänen kävelevän ulos soturien pesästä.
“No hei Sädepentu”, naaraan ääni oli hieman unelias mutta kuitenkin iloinen.
“Se ei ole enää nimeni! Olen nyt Sädetassu ja arvaa kenet sain mestarikseni?” kysyin hihkuen ja melkein hypähdellen innosta. Käärmekullan silmät syttyivät ilosta.
“Oikeasti! Onnea!” hän naukui ja onnittelut saivat minussa kehiin jotain ihan uusia tunteita, “Onko vaikka Unikkohämy sinun mestarisi? Hän vaikuttaa minusta aika sopivalle mestarille.”
“Ei! Sinä olet nyt mestarini!” kerroin jännityksestä ja innosta täristen. Voisimme tehdä yhdessä vaikka ja mitä nyt, kun naaras oli mestarini. Kaiken lisäksi saisimme viettää tosi paljon aikaa yhdessä!
//Käärme?

Menin emon mukana takaisin pentutarhaan. Emmin hetken ennen kuin kävin makuulle Lehtomyrskyn vierelle.
“Missä Korpipentu on?” kysyin hiljaa. Minua ei väsyttänyt lainkaan ja minua huoletti suuresti saisinko unta ollenkaan.
“Hän tulee kohta”, Lehtomyrsky naukui lempeästi. Koitin sulkea silmäni mutta minua ei unettanut laisinkaan. Ikävä olo valtasi minut mutta yritin parhaani mukaan vain nukahtaa. Kun en millään meinannut saada unta, avasin silmäni ja mietin pitäisikö pyytää emoa kertomaan tarina. Sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta, mutta jäin vielä miettimään jotain aivan turhan päiväisiä juttuja.
“Voisitko kertoa minulle jonkun tarinan? En oikein saa unta” kysyin hetken päästä ja vilkaisin vielä nopeasti Lehtomyrskyä, joka odotteli Korpipentua.
“Voinhan minä kertoa jotain”, emo naukaisi ja tunsin ilon vatsassani.
“Mitäs minä kertoisin sinulle tällä kertaa”, hän pohdiskeli ääneen. Mietin hetken mistä haluaisin kuulla tarinan.
“Voitko kertoa jotain reviiristä? Haluan kuulla siitä lisää ennen kuin minusta tulee oppilas kuten Sädetassusta”, nau’uin anelevasti. Lehtomyrsky nyökkäsi. Emo alkoi kertomaan tarinaansa. Hän kertoili ensimmäisestä kerrastaan reviirillä ja kaikesta mitä hänen mestarinsa oli kertonut hänelle silloin. Kiinnostunut kuunteluni vaihtui enemminkin siihen, että yritin väkisin pysyä hereillä. Taistelu loppui lyhyeen, kun kohta uni vei minut jo mukanaan.

Heräsin pieneen iskuun, jonka sain suoraan nenälleni. Minua iskenyt asia osoittautui Korpipennun takajalaksi. Hän oli unissaan pyörinyt ja sohaissut minua vahingossa. Murahdin ja puraisin hellästi Korpipennun häntää. Tuo ei edes reagoinut, jatkoi vaan uniaan rauhallisena. Mietin hetken, että saattoiko nyt olla edes päivä mutta pimeässä karhunvatukka pesässä oli vähän hankala arvioida sitä, joten päätin lähteä ulos. Hiivin hiljaa ulos pesästä. Heti ulos päästyäni tajusin, ettei minun olisi tarvinnut hiipiä. Oli jo aamu mutta silti aika aikainen sellainen, sillä oli tosi kylmä ja hieman pimeäkin. Ehkä viherlehti oli todella loppunut ja nyt oli se lehtisade, josta olin vain kuullut.
“Varpupentu!” havahduin ajatuksistani kuullessani isän äänen.
“Huomenta”, naukaisin hymyillen hieman. Sentään joku oli hereillä. Olisin halunnut pyytää kollia leikkimään tai opettamaan minulle jotain mutta en uskaltanut pyytää vaan odotin, mitä Kuusihäntä sanoisi.
//Kuusi?

Näykin loputkin varpusen rippeet suihini ja katsahdin Syreenitassua silmiin, kun tuo aloitti lauseensa.
“Miten sinulla ja Sädepennulla on mennyt pentutarhassa?” hän kysyi. Hymy levisi kasvoilleni, kun pentuni osoitti kiinnostusta veljeään kohtaan.
“Todella hyvin. Sädepentu on reipas ja ihana pikkukolli. Hänet muuten nimitetään tänään, kun hän herää”, madalsin ääntäni viimeisen lauseen kohdalla, ettei kukaan muu kuin tyttäreni kuulisi.
“Ai oikeasti!” Syreenitassu jo ehti innostua mutta jouduin laannuttamaan hänen innostuksensa nopeasti heilauttelemalla häntääni kiivaasti.
“Älä kerro vielä kellekään. En halua kenenkään tietävän ennen Sädepentua itseään”, selittelin mutta hymyilin edelleen lempeästi.
“Heräisipä hän pian. Haluan tietää hänen mestarinsa”, Syreenitassu naukui kärsimättömästi. Kuin tilauksesta hieman uninen Sädepentu tassutteli ulos pentutarhasta ja Syreenitassun silmissä leimahti ilo. Jouduin hyssyttelemään häntä häntäni merkeillä, jottei Sädepentu huomasi.
“Huomenta”, nau’uin iloisesti ja kuulin kuinka tyttärenikin liittyi mukaan naukuun.
“Miksi te olette outoja tänään?” Sädepentu kysyi hieman unisen oloisena. Nappasin pennun lähemmäs itseäni ja aloin sukimaan tuon turkkia.
“Emo älää!” pentu inisi samaan aikaan, kun hänen sisarensa kikatti huvittuneena.
“Sädepentu, voisitko tulla tänne”, aukiolle ilmestynyt Pimentovarjo kysyi. Epätodellinen olo löi minua takaraivoon ihan yhtäkkiä, kun tajusin että tämän keskustelun aikana oli ehtinyt jo tapahtua vaikka kuinka paljon asioita. Yhtäkkiä havahduin, kun Sädepentu pyristeli pois käpälistäni.
“Anna minun mennä”, hän naukui ärtyneenä mutta lämpeni heti irti päästyään.
“Anteeksi”, naukaisin nolona, “Meneppä nyt Pimentovarjon luokse.”
Sädepentu teki työtä käskettyä ja kipitti nopeasti Pimentovarjon kanssa litteäkiven alle.
“En tajua miten tämä on mahdollista. Tai siis tarkoitan, että miten kaikki tämä on käynyt näin nopeasti ja miten minulla on kaksi näin ihanaa kullannuppua”, hehkutin kehräten niin onnellisena. En ollut tuntenut näin pitkään aikaan - viimeksi silloin, kun Hallavarjo oli hyväksynyt minut ottotyttärekseen.
“Olette elämäni kaksi tärkeintä aarretta ikinä”, naukaisin ja syöksähdin Syreenitassun luokse nuolemaan tämän korvia ja kehräämään.
//Syre?

Kokeilin käpälälläni varovaisesti veden pintaa mestarini puhuessa jotain. En oikein tiennyt mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä. Nojasin hieman eteenpäin ja tunsin kuinka vesi nielaisi tassuni sisäänsä. Se ei ollut liian kylmää mutta sai kehoni värähtelemään suuresti. Jouduin hakea taas tasapainoa ja nojata takaisin taakse, jotten kellahtaisi veden varaan kuono edellä. Se olisi huono tapa aloittaa uiminen. Nostin käpäläni takaisin kuivalle maalle. Sen karvat tuntuivat painavilta ja näyttivät kauniin sileiltä. Yksi erivärinen varpaani näytti sulautuvan aivan uudella tavalla muuhun käpälääni ja jäin katselemaan sitä silmät suurina.
“Tämä on niin…” etsin oikeaa sanaa hetken, “niin… outoa.”
Hilehuurre katsahti minua nopeasti ja kääntyi sitten takaisin veden suuntaan. Käänsin itsekkin katseeni veteen ja huomasin jonkinlaisen olennon sen pinnalla. Sen pitkät jalat kelluivat vedessä ja se liukui sitä pitkin todella sulavin liikkein.
“Mikä tuo on?” kysyin ennen kuin Hilehuurre ehti päästää sanaakaan avonaisesta suustaan. Roiskautin vettä olentoa kohti ja se karkasi todella nopeasti näkymättömiin. Käänsin katseeni Hilehuurteeseen ja odotin vastausta kysymykseeni.
//Hile?

Tähtimötaivas: 5kp -

Laventelitaivas: 8kp -

Varpupentu: 4kp -

Hiilihammas: 4kp -

Sadeturkki: 13kp -

Sypressikuiske: 6kp -

Varjoliekki: 15kp -

Lampiväre: 4kp -

Kortetassu: 42kp! -

Syreenitassu: 20kp! -

Nopsatassu: 8kp -

Hilehuurre: 20kp! -

Kuusihäntä: 3kp -

Haavemuisto: 61kp! -

Pohjaharha: 9kp -