Tähtimötaivas: 5kp -

Laventelitaivas: 8kp -

Varpupentu: 4kp -

Hiilihammas: 4kp -

Sadeturkki: 13kp -

Sypressikuiske: 6kp -

Varjoliekki: 15kp -

Lampiväre: 4kp -

Kortetassu: 42kp! -

Syreenitassu: 20kp! -

Nopsatassu: 8kp -

Hilehuurre: 20kp! -

Kuusihäntä: 3kp -

Haavemuisto: 61kp! -

Pohjaharha: 9kp -

"Missä Käärmekulta on? Eikö hänenkin pitäisi olla täällä?" Kortetassu kysyi ja silmäili vuorotellen minua ja kolmea muuta soturia. Oppilas näytti hiukan hermostuneelta, mutta sitä me kaikki olimme. Jopa minua hermostutti, mutta pakotin ilmeeni pysymään vakavana. Tarkkasilmäiset saattoivat kuitenkin huomata hermostukseni siitä, että hännänpääni nytkähteli tahtomattani.
"Kyllä hän ainakin tuli hetki sitten sotureiden pesään. Ehkä hän ei vain ole vielä päässyt uneen", Lieskakajo kertoi matalalla äänellä oppilaalleen. Odotimme vielä hetken.
Sää Tähtiklaanin metsissä oli rauhallinen kuten aina. Ilmassa leijaili Tähtiklaanille ominainen tuoksu, johon olin jo ehtinyt tottua. Olin iloinen siitä, etteivät esi-isämme olleet hylänneet meitä. He olivat valinneet minut ja neljä muuta eloklaanilaista pelastamaan klaanimme Kuolonklaanin vallan alta. Eloklaanin olisi palattava takaisin itsenäiseksi ja se oli meidän tehtävämme toteuttaa. Aina nukkuessamme tapasimme tällä samaisella aukiolla ja saimme tilaisuuden suunnitella Eloklaanin vapauttamista kuolonklaanilaisilta salassa.
Kortetassu oli viime aikoina lähentynyt huolestuttavan paljon Kuolonklaanin soturin Lampiväreen kanssa. Toki suunnitelmamme kannalta oli hyvä, että kuolonklaanilaisnaaras halusi auttaa meitä, mutta minua huolestutti Kortetassun hyväuskoisuus. Hän tuntui luottavan sokeasti Lampiväreen hyvätahtoisuuteen ja siihen, että soturi todella auttaisi meitä pettämään oman synnyinklaaninsa. Mutta tällä hetkellä Lampiväre oli ainoa mahdollisuutemme. Aiemmin tänään Henkäystähti oli surmannut eloklaanilaisten silmien edessä Liljatuulen, klaanimme parantajan. Meidän olisi toimittava mahdollisimman pian, jotta enempää turhia kuolemia ei tulisi.
"Vihdoinkin", Lehtomyrsky naukaisi ja korjasi asentoaan, kun Käärmekulta asteli metsästä aukiolle. Nuori soturi istuutui alas Kortetassun vierelle.
"Taidan olla vähän myöhässä", naaras tokaisi räpäyttäen harmaanvihreitä silmiään.
"Ei se mitään, mutta nyt meidän on aloitettava. Meidän on toimittava niin pian kuin vain voimme, sillä emme voi luottaa Henkäystähteen. Emme voi tietää, koska hän seuraavan kerran päättää mielivaltaisesti riistää jonkun viattoman klaanitoverimme hengen", naukaisin terävällä äänellä ja silmäilin vuorotellen kutakin pelastajatoveriani. Muut näyttivät olevan samaa mieltä, sillä he nyökyttelivät päitään.
"Emme voi toimia ennen kuin pääsen pois pentutarhalta, ellette siis aio jättää minua pois pelastusoperaatiosta", Lehtomyrsky naukaisi ja siristeli mietteliäänä silmiään. Lieskakajo pudisteli päätään.
"Me tarvitsemme jokaisen pelastajan, jotta voimme pelastaa Mesitähden ja Leimusilmän. Sinun pentusihan täyttävät aivan pian kuusi kuuta, eikö niin?" raidallinen soturi kysyi ja katsoi kysyvästi Lehtomyrskyä. Naaras nyökäytti päätään:
"Aivan näinä päivinä."
"Hyvä. Minä uskon, että Pimentovarjo nimittää heidät oppilaiksi siis aivan pian, voimme aivan hyvin odottaa sitä", Lieskakajo vastasi päätään vuorostaan nyökytellen.
"Sitten meidän on vain keksittävä, miten pääsemme kaikki samaan partioon. Pimentovarjon tuskin kuuntelee, jos pyydämme sitä", Kortetassu naukui.
"Ehkä Lampiväre voi auttaa meitä. Minä luulen, että Pimentovarjo voisi kuunnella häntä", liityin keskusteluun ja katsahdin kysyvästi Kortetassuun päin. Hän oli meistä ainoa, jolla oli yhteys Lampiväreeseen.

//Muut pelastajat?

Oli ihan tavallinen iltapäivä, kun se tapahtui. Rupattelimme Kimalaistoiveen kanssa pentutarhan edustalla niitä näitä, kun yhtäkkiä leirin ylle tuntui lankeavan synkkä varjo. Aukiolle kerääntyneet eloklaanilaiset vilkuilivat toisiinsa hermostuneina vaaleanharmaan raidallisen kollin astellessa sisään leiriin muutaman muun kissan kanssa - kuolonklaanilaisia, olettaakseni.
Kimalaistoive henkäisi vieressäni. “Liljatuuli?” Seurasin kolmijalkaisen kuningattaren katsetta ja näin että yksi kissoista näytti huomattavasti huonokuntoisemmalta ja ruipelommalta kuin muut.
Jostain syystä en heti tajunnut, että kuolonklaanilaisten leirin keskelle patistelema tummanharmaa naaras oli toinen Eloklaanin parantajista, minun tätini, joka oli otettu panttivangiksi kuita sitten samoin kuin Mesitähtikin. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin hänet, ja totta puhuakseni en ollut odottanut ensikohtaamisemme tapahtuvan tällaisissa merkeissä.
Parantajan silmät olivat kuopilla ja turkki kiilloton, mutta tämä näytti siitä huolimatta yrittävän seisoa ylväästi muutaman kuolonklaanilaisen muodostaman pienen kehän keskellä. Kolmesta kissasta äänessä oli ensimmäisenä leiriin tassutellut kolli, jota kaikki eloklaanilaiset katsoivat kuin tautista.
Kolli näytti minusta jotenkin tutulta. Kun yritin saada päähäni nimeä, katseeni harhautui leiriin tulleiden kissojen yli Lampiväreeseen, joka seisoskeli pentuetoveriensa Lätäkkölemmen ja Lammikkoloikan vieressä hännänpää nytkyen. Silloin oivallus iski tajuntaani kuin salama - tämä kolli oli Lampiväreen isä, Henkäystähti! Kaikki kolme siskosta näyttivät jonkin verran isältään, joka oli huomioni herpaantuessa toisaalle ruvennut inttelemään Haavemuiston kanssa.
Tai inttelyltä se minusta ainakin alkuun oli kuulostanut, mutta sain pian huomata että kyseessä oli jotakin paljon vakavampaa.
“... Jos uhmaatte minun käskyjäni, ette vaaranna vain omaa henkeänne.” Yhtä nopeasti kuin hyökkäävä käärme Henkäystähti upotti hampaansa Liljatuulen kurkkuun. Parantaja päästi tuskaisen ulvahduksen ja yritti panna kampoihin kollille, mutta Henkäystähti painoi hänet maahan ja uhkasi naarasta uusilla ruumilla hänen jälkeensä, mikäli hän jatkaisi vastustelua.
Sen jälkeen seurasi selkäpiitä karmiva hiljaisuus, kun Liljatuuli jäi makaamaan maahan liikkumattomana ja Henkäystähti nousi ylös lipoen verta punaiseksi värjäytyneeltä kuonoltaan.
Tuijotin elottomaksi hervahtanutta tätiäni epäuskon ja yltyvän vihan vallassa. Ilme, joka Henkäystähdellä oli naamallaan tarkastellessaan kissaa jolta oli juuri riistänyt hengen, oli halveksuva, välinpitämätön suorastaan. Hänen omatuntoaan ei näyttänyt painavan ollenkaan se, että hän oli juuri tappanut käytännössä puolustuskyvyttömän vangin. Se sai minut ihan kihisemään raivosta, ja jouduin pinnistelemään, jotten olisi ruvennut ulisemaan ääneen.
Tunsin Kimalaistoiveen laskevan tuuhean häntänsä lavoilleni lohduttavasti, vaikka hänkin tärisi kauttaaltaan vieressäni. Painauduin häntä vasten katse edelleen naulittuna Henkäystähteen ja Liljatuuleen. Yksi kolmesta panttivangista oli juuri teloitettu rangaistuksena Haavemuiston kapinoimisesta ja pakoyrityksestä. Oli vain ajan kysymys, milloin joku yrittäisi jotain vastaavaa uudestaan ja minun isäni ja Leimusilmä olisivat seuraavaksi vuorossa.
Pelastajien olisi ryhdyttävä toimeen pian tai kohta ei olisi enää ketään pelastettavia.

Kharon istui leirin pääaukiolla ja silmäili hermostuneesti muita leirissä olevia kissoja. Aurinko oli huipussaan ja partiot olivat juuri lähteneet leiristä, jolloin leiri oli tyhjentynyt. Vain muutama eloklaanilainen oleskelivat aukiolla Pimentovarjon valvovan silmän alla. Viime aikoina kuolonklaanilaisten läsnäolo oli alkanut hermostuttamaan Kharonia yhä vain enemmän. Sodan jälkeen hän oli löytänyt rauhan sovittuaan Lieskakajon kanssa, mutta nyt tilanne oli muuttunut.
Soturi oli jo hetken luullut Kujakissayhteisön jääneen taakse ja uuden, onnellisemman elämän alkaneen Eloklaanissa, mutta kolli oli ollut hirvittävän väärässä. Puolen kuun ajan Päivänsäde, Ruskalintu, Lyra, Cosmos ja Keijukainen olivat ryhtyneet piinaamaan kollikissan unia. Vuorotellen joku tai jotkut edellämainituista kissoista saapuivat Kharonin uneen ja muistuttivat soturia siitä, miten surkea kissa hän olikaan. Kharon ei halunnut enää nukkua. Hän nousi ensimmäisten joukossa joka aamu ja meni viimeisenä nukkumaan.
Kharon toivoi voivansa puhua Lieskakajolle, mutta viime päivinä ystävä oli ollut kiireinen. Heidän aikataulunsa menivät aina ristiin. Kharon oli puhunut murheistaan Deimokselle, mutta ei ollut löytänyt apua veljestään. Hän ei voinut kertoa veljelle kaikkea, sillä tämä ei tiennyt Kharonin olevan millään tapaa osallinen Ruskalinnun kuolemaan. Valehtelu ja asioiden pimittäminen veljeltä sai Kharonin olon entistä kurjemmaksi.
“Kharon”, kuiskaus havahdutti soturin hereille, kun hän oli vajoamassa uneen istualleen. Kolli säpsähti ja käänsi katseensa taakseen, josta oli kuvitellut äänen kuuluneen. Ketään ei näkynyt, soturin takana oli vain piikkihernemuuri. Kollin lihakset jännittyivät ja sydämen syke kiihtyi, hän nieleskeli ja tunsi olonsa muuttuvan entistä epämukavammaksi. Kharon otti askeleita taaksepäin niin paljon, että oli aivan kiinni leiriä ympäröivässä muurissa. Hän silmäili ahdistuneena aukiota yhä valppaammin. Hän oli aivan varma, että joku oli juuri kuiskannut hänen nimensä.

Päivät vierivät ja Kharonin olo muuttui vain surkeammaksi. Hän ei saanut nukutuksi ja hereillä oleminenkin oli silkkaa painajaista. Kharon tuntui olevan löysässä hirressä koko ajan. Näkymätön köysi kuristi hänen kaulaansa ja tuntui kiristyvän hetki hetkemmältä kireämmäksi. Elämä oli kurjaa, Kharon tunsi olevansa koko maailman surkein ja kamalin kissa.
Kolli laahusti partion perässä eteenpäin Eloklaanin eteläistä rajaa pitkin. Hän oli niin väsynyt, että meinasi kompastua jalkoihiinsa vähän väliä. Partion johdossa kulkeva Leppävarjo hoputti kollia jatkuvasti, mutta Kharon ei jaksanut välittää.
“Katso nyt, nuo eloklaanilaisetkin vilkuilevat sinua niin halveksuvasti”, Kharon kuuli tutun äänen viereltään. Hän vilkaisi Ruskalintua, joka oli karmea näky. Kollin oranssi turkki oli riekaleina, keho oli täynnä ruhjeita ja verta vuotavat haavat tihkuttivat solkenaan verta maahan. Kharon oli niin väsynyt, ettei hän ollut enää varma, oliko tämä unta vai ei. Hän tyytyi kohtaloonsa eikä alkanut epäilemään sitä, oliko Ruskalintu todella hänen vieressään vai oliko se vain harhaa tai unta. Soturin erivärinen katse kääntyi edellään kulkeviin eloklaanilaisiin, jotka vilkuilivat takanaan laahustavaa soturia. Ruskalintu oli oikeassa, Kharon näki miten halveksuen hänen klaanitoverinsa häntä katsoivat. Se ei ollut mikään ihme.
Kharon oli ajanut klaaninsa tähän tilanteeseen. Hän oli tuonut Kujakissayhteisön metsään, hän oli auttanut heitä hyökkäämään Eloklaaniin ja kiitos Kharonin, kujakissat ja kuolonklaanilaiset olivat tienneet tasan tarkkaan miten he saisivat helpoiten kukistettua Eloklaanin. Hän oli pettänyt kaikki läheisensä, eikä puolen vaihtaminen sodan loppuvaiheessa ollut pelastanut Eloklaania. Kharon inhosi itseään. Hän oli hylännyt kumppaninsa ja pentunsa ja tuonut loput perheestään klaaniin, jossa elämä oli vielä rajoitetumpaa ja kurjempaa kuin Kujakissayhteisössä.
“Kaikki vihaavat sinua Kharon, sinä olet kamalin kissa mitä maa päällään kantaa. Katso nyt, mitä sinä teit minullekin”, Ruskalinnun tavallisesti niin rauhallinen ja ystävällinen ääni oli muuttunut synkäksi, katkeraksi ja jääkylmäksi. Kharon vilkaisi oranssiturkkista veljeään ja nielaisi.
“Peruisin sen, jos vain voisin”, kolli mutisi hiljaa ja käänsi eriväristen silmiensä katseen takaisin eteenpäin. Hän oli hirviö.
“Mutta et voi. Sinun pitäisi olla kuollut, ei minun”, Ruskalinnun ääni oli muuttunut murinaksi. Kharon ei halunnut enää katsoa veljeään. Ahdistus sai koko kehon tärisemään ja kolli pysyi hädin tuskin enää pystyssä.
“Vauhtia, Haavemuisto!” Leppävarjon ärähdys kantautui Kharonin korviin, ennen kuin soturi lyyhistyi maahan.

Kun Kharon seuraavan kerran heräsi, hän näki sinisen taivaan. Kolli räpytteli väsyneitä silmiään hämillään. Hän säpsähti, kun Leppävarjon kasvot tunkeutuivat soturin näkökenttään. Harmaan kollin kasvoilla oli varsin närkästynyt ilme.
“Siinäkö sinä ajattelit nukkua kesken partion? Tästä saat kyllä rangaistuksen kunhan vain pääsemme takaisin leiriin”, Leppävarjo tuhahti, “nouse ylös siitä ja pysykin hereillä loppupartion ajan!”
Väsynyt Kharon kampesi itsensä hämillään pystyyn. Hän oli aivan pihalla siitä, mitä oli tapahtunut. Kolli oli kuvitellut partion olleen vain unta, mutta tässä hän nyt seisoi keskellä nummia partion keskellä. Kharon ei kehdannut vilkaistakaan partion jäseniä, häntä hävetti niin kamalasti. Kaikki varmasti inhosivat häntä, siitä ei ollut epäilystäkään.
Kharon sulkeutui ajatuksiinsa ja jatkoi partion perässä kävelemistä. Ajatukset olivat sekavat, Kharon oli kovin ahdistunut. Oliko hän todella nähnyt Ruskalinnun jopa hereillä ollessaan? Ei se voinut olla mahdollista, Ruskalintuhan oli kuollut..

Partion jälkeen Leppävarjo antoi kuin antoikin Kharonille rangaistuksen. Kollin tulisi siivota pesiä seuraava päivä. Väsymys painoi valkoharmaan kollin kehoa. Leiriin kävellessään askeleet olivat tuntuneet tajuttoman raskailta. Kharonia pelotti. Oliko hän todella sekoamassa, että kuvitteli näkevänsä Ruskalinnun? Vai oliko kolli saapunut esi-isiensä luota kostamaan Kharonille kuolemansa. Kharon nielaisi ja haki turvaa leirin korkeista piikkihernemuureista.Kolli perääntyi kiinni muuriin. Häntä ei haitannut, vaikka oksat tuntuivat pistelevän inhottavasti hänen ihoaan. Hänen sydämensä tykytti, kolli uskoi olevansa sekoamassa.
“Säälittävää”, naukaisu sai Kharonin säpsähtämään. Kharon jähmettyi aloilleen, kun hän erotti tumman hahmon lähestyvän häntä.
*Ei, ei tämä ole totta. Tämä on vain harhaa*, Kharon vakuutteli mielessään itselleen ja painautui yhä tiukemmin piikkihernemuuria vasten. Kolli sulki silmänsä, jottei näkisi häntä lähestyvää harmaata kissaa.
“Yritätkö päästä minua karkuun, Kharon?” naaraskissa kysyi terävällä äänellä. Kharon raotti erivärisiä silmiään ja pettymyksekseen näki, että kissa oli kävellyt vain hiirenmitan päähän hänestä.
“Sinä et ole todellinen”, Kharon henkäisi ääni väristen. Hänen edessään seisoi Keijukainen. Kissa oli kuollut kuita sitten sodan päättyessä, ei hän voinut seistä siinä. Kharon oli varma, että tämä oli jonkinlaista unta tai harhaa.
“Voi kuule, kyllä minä olen. Sinun vuoksesi minä olen kuollut, enkä tule koskaan jättämään sinua rauhaan”, Keijukainen sylkäisi sanat suustaan. Harmaaturkkisen naaraan kurkusta kumpusi matalaa murinaa. Kharon jännitti kehonsa jokaista lihasta, mutta ei irrottanut katsettaan Keijukaisen vihreistä silmistä. Kolli oli kauhuissaan. Hän ei uskaltanut irrottaa katsestaan edessään seisovasta kissasta nähdäkseen, näkivätkö muut leirin pääaukiolla olevat tilannetta.
“Sinä petit Kujakissayhteisön Kharon, mutta sitä ennen olit pettänyt Eloklaanin. Sinä olet pelkkä petturi, luuletko että täällä olevat kissatkaan luottavat sinuun? Kukaan ei luota sinuun, kaikki pitävät sinua epäonnistujana”, Keijukainen sähähti ja vetäytyi viimein hieman kauemmas Kharonista. Kollin sydän jyskytti entistä lujempaa. Tämän täytyi olla painajaista, josta hän heräisi pian. Mutta vaikka Kharon miten yritti, hän ei herännyt. Oliko tämä sittenkin totta? Hetkessä kolli jo unohti sen, että Keijukainen oli kuollut ja seisoi parhaillaan hänen edessään. Kollin todellisuus oli alkanut hämärtyä, eikä hän erottanut mikä oli totta ja mikä ei.

Seuraavat päivät saivat Kharonin sekoamaan entisestään. Kolli näki joka puolella kissoja, jotka olivat kuolleet. Keijukainen, Ruskalintu, Merkurius, Taivaslaulu… Kaikki he vainosivat kollia hänen hereillä ollessaan, piileskelivät pensaikoissa kollin partioidessa ja kuiskivat tämän korviin inhottavia asioita. Myös Lieskakajo oli käynyt haukkumassa Kharonin. Soturi syytti Kharonia siitä, että Eloklaani oli hävinnyt sodan. Sen jälkeen Kharon ei ollut puhunut kenellekään sanaakaan kolmeen päivään. Hän ei enää tiennyt, ketkä olivat totta ja ketkä eivät. Kun kolli sai viimein öisin unen päästä kiinni, hän näki Päivänsäteen, Cosmoksen ja Lyran. He katsoivat pettyneesti Kharonia ja laukoivat ties mitä solvauksia. Unet päättyivät siihen, kun Päivänsäde jälkikasvuineen murhasivat Kharonin joka kerta uudelleen ja uudelleen.
Kharon kyyhötti taas kerran piikkihernemuurin varjossa. Oli lämmin päivä, mutta Kharon ei voinut nauttia siitä. Hän ei ollut syönyt kahteen päivään tai nukkunut kunnolla pitkään aikaan. Kollin mieli oli levoton. Hän ei uskaltanut sulkea silmiään pelätessään nukahtavansa, mutta hereillä oleminenkin oli silkkaa tuskaa.
Kharon oli epätoivoinen ja päätymässä epätoivoiseen ratkaisuun. Hän ei voisi jäädä Eloklaaniin, hänen olisi yritettävä pakoa. Lieskakajo oli tehnyt hyvin selväksi, ettei Eloklaani ollut Kharonin paikka. Kukaan ei halunnut häntä sinne. Kolli tiedosti myös itse sen, että pako tuskin tulisi onnistumaan, mutta ei hänellä ollut enää mitään menetettävää. Oli ihan sama, vaikka kuolonklaanilaiset tappaisivat hänet, kuten he olivat tappaneet Vihalehdenkin. Kaikki inhosivat häntä, ei hänellä ollut mitään merkitystä. Kharon nousi seisomaan. Hän vilkaisi Litteäkiven edustalla seisovaa Kyyhkypyrähdystä ja kiristi tahtiaan, kun naaras käänsi katseensa toisaalle. Piikkihernetunnelilla vahdissa oli Leppävarjo. Kharon veti syvään henkeä. Leppävarjo käänsi juuri sopivasti katseensa toisaalle, se oli Kharonin mahdollisuus. Kaksi soturia olivat tällä hetkellä leirin ainoat vartijat sotureiden pesässä olevan Lätäkkölammen lisäksi. Muut olivat partioimassa, joten Kharonin mahdollisuudet paeta olivat nyt paremmat kuin myöhemmin. Kharon teki nopean syöksähdyksen eteenpäin ja nelisti Leppävarjon ohitse. Raidallinen kuolonklaanilaissoturi ei ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui, ennen kuin Kharon oli jo päässyt hänen ohitseen piikkihernetunneliin.
“Seis! Pysähdy senkin hiirenaivo!” kollisoturin ulvahdus kantautui Kharonin korviin, muttei kolli tehnyt elettäkään pysähtyäkseen. Häntä väsytti, mutta hän ei voinut pysähtyä. Kharon ohitti tunnelin toisessa päässä olevan suuren kiven ja jatkoi matkaansa kohti jokea ja Koivumetsää. Sitä kautta hän pakenisi Eloklaanista. Kuinka ollakaan, pakomatka päättyi lyhyeen.
Kharon ei ollut tarpeeksi valppaana ja hän kompastui johonkin. Kolli lennähti maahan kuonolleen aluskasvillisuuden sekaan. Varvut raapivat soturin paksua turkkia inhottavasti. Kolli kampesi itsensä vaivalloisesti pystyyn ja kääntyi katsomaan, mihin hän oli kompastunut.
“Hah, yritätkö sinä paeta?” Päivänsäde kysyi virnuillen, “ikävä kyllä taisit nyt epäonnistua. Sinusta on tullut kömpelö.”
Kharon tuijotti entistä kumppaniaan epäuskoisena. Oliko Päivänsäde palannut takaisin metsään? Miten hän oli päässyt Eloklaanin reviirille kenenkään huomaamatta? Valkoharmaa kolli ei saanut sanaa suustaan. Hän nousi huterille jaloilleen ja kääntyi nopeasti ympäri lähtien taas juoksemaan.
“Et sinä minua karkuun pääse, Kharon!” Päivänsäteen terävä ääni kantautui soturin korviin. Kharon painoi korvansa luimuun ja kiristi tahtiaan. Hänen jalkansa olivat kuitenkin väsyneet, eikä vauhti ollut niin nopea kuin olisi pitänyt.
“Jätä minut rauhaan! Jätä minut rauhaan!” Kharon parkui, kun kuuli Päivänsäteen lähestyvät askeleet perässään. Miten Päivänsäteestä olikaan tullut niin nopea? Kharon näki jo joen, kun Päivänsäde saavutti hänet ja pääsi loikkaamaan soturin selkään. Kaksikko pyöri maassa hetken toistensa kimpussa. Kharon yritti päästä irti naaraan otteesta, mutta turhaan. Päivänsäde sai otteen Kharonin kaulasta. Silloin hän lakkasi rimpuilemasta.
“Tapa minut sitten”, Kharon kähisi epätoivoisena. Kuolema tuntui helpotukselta nyt, kun elämä oli muutenkin ollut pelkkää alamäkeä viimeisten kuiden ajan. Päivänsäde kiristi otettaan ja hengittäminen alkoi tuntua vaikealta. Se tuntui inhottavalta. Mikäli Kharon ei olisi niin kovasti toivonut pääsevänsä pois, hän olisi yrittänyt taistella vastaan. Päivänsäde oli voittanut, eikä Kharon jaksanut enää taistella pysyäkseen kiinni elämässä.
Niin vain kaikki pimeni ja Kharon tunsi sen olevan valtava helpotus.

Hämmennyksekseen Kharon ei herätessään nähnytkään Tähtiklaanin öistä maisemaa tai Pimeyden Metsän synkkää metsää, vaan sotureiden pesän multaisen seinän.
“Ei”, Kharon henkäisi ja kampesi itsensä pystyyn, “en minä voi olla täällä.” Kolli nousi ylös, mutta rojahti nopeasti takaisin vuoteeseen. Hän oli liian heikko pysyäkseen pystyssä.
“Älä yritä mitään”, naaraskissan terävä ääni sanoi. Kharon nosti katseensa Lätäkkölempeen, jonka kasvoilla oli vakava ilme. Nuori naarassoturi oli kaiketi määrätty vartioimaan Kharonia.
“Ei minulla ole enää mitään menetettävää”, Kharon kähisi ja kampesi itsensä taas pystyyn. Hän otti kuolonklaanilaissoturin käskyä uhmaten askeleen tätä lähemmäs. Lätäkkölempi siristi sinisiä silmiään ja asettui Kharonin eteen.
“Sinä vain vaikeutat koko Eloklaanin elämää, jos alat niskuroida”, kuolonklaanilaisnaaras lausahti. Kharon ei välittänyt. Hän lähti siitä huolimatta ohittamaan Lätäkkölempeä, vaikka tiesi saavansa rangaistuksen, joka hänen omien toiveidensa mukaan oli kuolemanrangaistus itse Henkäystähden kynsissä.
Kun Kharon oli päässyt Lätäkkölemmen ohi, ilmeisesti naaras loikkasi hänen kimppuunsa. Heikko Kharon rojahti pienemmän soturin painon voimasta maahan, eikä jaksanut enää nousta ylös. Hänen katseensa oli nauliintunut pesän uloskäynniltä sisään kajastavaan valoon.
“Ei minua kiinnosta, vaikka antaisitte minulle kymmenen rangaistusta. Ei minulla ole mitään väliä”, Kharon toisti asioita, mitä Päivänsäde ja muut häntä piinanneet kissat olivat sanoneet.
Lätäkkölempi kiersi Kharonin kasvojen eteen ja kohtasi kollin eriväristen silmien epätoivoisen katseen.
“Sehän nähdään”, Lätäkkölempi vastasi rauhallisella, mutta varsin tunteettomalla äänellä.

Kharon ei ollut varma, montako päivää hänen karkaamisyrityksestään oli kulunut. Kuolonklaanilaiset eivät olleet päästäneet häntä ulos leiristä. Kolli vietti aikansa vain sotureiden pesässä ja sen ollessa tyhjillään hänet pakotettiin pääaukiolle. Kolli niskuroi kuolonklaanilaisten käskyjä vastaan minkä kerkesi, eikä se helpottanut hänen tilannettaan. Jostain syystä leirin vallanneet viholliset eivät tappaneet Kharonia, vaikka kolli kuinka sitä toivoi. Hän halusi päästä Tähtiklaaniin, sillä viime päivät Keijukainen, Ruskalintu ja muut olivat piinanneet häntä yhä vain enemmän. Kolli odotti, että Päivänsäde saapuisi pian leiriin ja huolehtisi, että Kharon saisi ansaitsemansa lopun. Hän ei uskonut, että metsään niin pitkän matkan taivaltanut naaras jättäisi kostonsa saamatta.
Kharon kyyhötti leirin pääaukiolla, kun hänen katseensa kiinnittyi sisään leiriin asteleviin kissoihin. Kollin silmät suurenivat, kun hän näki Henkäystähden päässä laahustavan Liljatuulen. Soturi ei ollut varma, näkikö hän harhoja vai ei. Todellisuus oli edelleen hämärän peitossa, eikä Kharon uskonut mihinkään mitä näki. Henkäystähti ja pari kuolonklaanilaissoturia käskyttivät Liljatuulen leirin pääaukiolle. Koska aukiolle kerääntyi hämmentyneitä eloklaanilaisia, varmistui Kharonin oletus siitä, että tämä oli totisinta totta. Jostain syystä Liljatuuli oli tuotu Eloklaanin leiriin.
“Olen kuullut, että olette alkaneet kapinoida. Kai te ymmärrätte, etten voi sallia sellaista?” Henkäystähden ääni oli matala ja hänen jäinen katseensa kohdistui Kharoniin. Väsynyt valkoturkkinen kolli höristeli korviaan kuullakseen varmasti kaiken, mitä kuolonklaanilaiskolli sanoi.
“Liljatuuli ei ole palkintonne, vaan varoitus. Jos jatkatte käskyjeni uhmaamista, olen valmis teloittamaan lisää klaanitovereitanne”, Henkäystähden ääni oli kylmä ja ärsyyntynyt, mutta kolli vaikutti olevan tosissaan. Kharon luimisti korviaan ja nousi hitaasti seisomaan väsyneille jaloilleen. Eihän Henkäystähti voisi tappaa Liljatuulta, eihän? Mutta kun harmaaraidallinen kolli otti askeleen lähemmäs tummaturkkista parantajaa, Kharon huomasi että päällikkö oli tosissaan.
“Lopeta! Ei sinun tarvitse tappaa Liljatuulta! Tapa ennemmin minut!” Kharon ulvaisi ja otti haparoiden askeleen eteenpäin. Henkäystähti pysähtyi ja kohdisti jälleen katseensa Kharoniin.
“Kuolema olisi sinulle vain pelastus. Ei se toimi niin, että me toteutamme teidän toiveitanne kuin mitkäkin hiirenaivot. Sinun toiveesi on kuolla, joten sinä jäät eloon ja saat luvan palvella minua. Olkoon tämä muistutus kaikille teille: Jos uhmaatte minun käskyjäni, ette vaaranna vain omaa henkeänne.”
Kharon syöksähti eteenpäin, kun Kuolonklaanin päällikkö iski hampaansa Liljatuulen kaulaan. Parantaja päästi ilmoille kivuliaan ulvahduksen ja yritti taistella vihollista vastaan.
“Älä vastustele tai sinun jälkeesi tulee lisää ruumiita”, Henkäystähti murisi ja painoi parantajakissan maahan. Kharon tunsi, kuinka paino ilmestyi hänen selkäänsä. Joku oli estänyt hänen yrityksensä pelastaa Liljatuuli. Sivusilmällään kolli huomasi, etteivät muutkaan eloklaanilaiset olleet tyytyväisiä tilanteeseen.
Kharonin mieli muuttui entistä synkemmäksi, kun tummanharmaa parantajakissa lyyhistyi elottomana Eloklaanin leirin kovalle maalle. Soturin keho alkoi täristä. Liljatuuli oli tapettu hänen takiaan. Kharon ei ollut totellut sääntöjä ja sen vuoksi yksi klaanin tärkeimmistä jäsenistä oli surmattu. Valtava ahdistus vei Kharonin mukanaan, kolli laski päänsä maahan ja alkoi täristä. Hän inhosi itseään yhä vain enemmän. Hän oli paha, eikä hän saanut aikaiseksi koskaan mitään hyvää. Hänen olisi pitänyt kuolla, ei Liljatuulen.
Eloklaanin leirin pääaukiolla vallitsi hiljaisuus. Liljatuulen eloton ruumis makasi Litteäkiven edustalla Henkäystähden jalkojen juuressa. Kuolonklaanin päällikkö katsoi elotonta parantajaa kuin roskaa, kuin naaras olisi ollut mitä merkityksettömin kissa. Kharonin koko keho tärisi häntä paikoillaan pitelevän kuolonklaanilaissoturin alla. Eloklaanilaiset olivat silminnähden järkyttyneitä ja aivan syystä. Kharonista tuntui, että hänen klaanitovereidensa katseet liukuivat hitaasti elottomasta parantajasta Kharoniin. Häntä alkoi ahdistaa ja soturi laski katseensa maahan välttyäkseen muiden katseiden kohtaamiselta. Eloklaanilaisten täytyi vihata häntä. Hänen vuokseen taas yksi kissa oli menettänyt henkensä aivan turhaan.

Nopsatassu vastasi pahoitellen, ettei oikein tiennyt, millainen lähestymistapa tätä helpottaisi veteen totuttautumisessa. Tämä oli todennut veden tuntuvan vain erittäin vieraalta.
"Ei se mitään. Keksimme jotain!" Hilehuurre kurnahti pirteästi ja toivoi tartuttavansa positiivisen asenteen oppilaaseenkin.
Onneksi hopeinen soturi oli hyvä improvisoimaan. Hän huiskaisi hännällään Nopsatassulle merkin seurata ja lähti loikkimaan takaisin vettä kohti. Hilehuurre loikkasi itse ensin rannasta litteän kiven päälle ja kääntyi sitten katsomaan epäröivää oppilasta odottavasti. Hilehuurre yritti kuitenkin pitää koko ajan mielessä, että olisi tärkeää olla painostamatta toista liikaa. Hän ei silti malttanut pidättää innostustaan siitä, miten mahtavaa olisi lopulta nähdä Nopsatassun oppivan uimaan. Ja vielä Hilehuurteen itsensä opettamana! Vihreät silmät innosta loistaen kolli taputti kiveä kahdesti etutassullaan.
"Tule vain! En aio tönäistä sinua veteen, ainakaan vielä, jos sitä pelkäät", hän vitsaili viikset väristen.
Nopsatassu hyppäsi Hilehuurteen viereen kiven päälle ja näytti varovansa tarkkaan osumasta veteen. Mustan kollin jalat tärisivät tämän katsellessa ympärilleen.
"Tässä kohtaa vesi on jo sen verran syvää, että tassut eivät yletä pohjaan", Hilehuurre kertoi.
Hän kyyristyi ja kurotti toisen etukäpälänsä alas, kastoi sen äkkiä vedessä ja kääntyi oppilaansa puoleen, joka kavahti hiukan taaksepäin. Tällä kertaa Hilehuurre tajusi olla ravistamatta vettä tassustaan Nopsatassun päälle.
"Voisit ensiksi kokeilla vettä tassullasi tähän tapaan, niin osaat valmistautua sen lämpötilaan ja siihen, miltä se tuntuu turkin ympärillä", pilkullinen soturi kehotti, "ja jos se ei tunnu liian kauhealta, voit kokeilla liikuttaa tassuasi veden alla vähän aikaa edes takaisin."
"Selvä..." oppilas maukaisi veteen tuijottaen.
Hilehuurre yritti olla kärsivällinen ja antaa oppilaansa tutkiskella vedenpintaa rauhassa.
"Koska vesi tuntuu paljon raskaammalta kuin ilma, vedessä liikkuminen on myös hitaampaa", hän jatkoi samalla, kun Nopsatassu kyyristyi lähemmäs vettä. Hilehuurre toivoi, että saisi oppilaansa vähintäänkin kahlaamaan ensimmäisten uintiharjoitusten aikana.

//Nopsa?

Olimme pelanneet Varpupennun kanssa jo tovin. Ajattelin että hänen pitäisi syödä jotain ja sitten mennä nukkumaan tai lepäämään.
''Hei Varpupentu, mennään ottamaan jotain tuoresaaliista!'' Maukaisin Varpupennulle joka huohotti muutaman käpälänmitan päässä minusta.
''Haen äkkiä odota sinä tässä.''
Kysyin kuolonklaanilaiselta että saisimmeko ottaa kasasta onneksi hän vastasi myöntävästi.
Otin tuoresaaliskasasta yhden hiiren ja yhden linnun. Antaisin hiiren Varpupennulle.
''Hei Varpupentu ota tämä hiiri!'' Maukaisin hänelle.
Kun olimme syöneet sanoin varpupennulle että meidän pitäisi etsiä Lehtomyrsky, koska oli nukkumaanmenoaika.
''Hei Lehtomyrsky!'' Huusin hänelle.
''Niin?'' Hän vastasi ja tuli lähemmäs.
''Veisitkö Varpupennun nukkumaan?''
''Joo voin viedä.'' Hän naukui minulle iloisesti.
Sanoin heipat molemmille ja menin omaan petiini. Ajattelin että minun pitäisi mennä partioon jotta minua ei syytettäisi tyhjänpäiväiseksi, joten en mennytkään vielä nukkumaan vaan menin partioon jossa oli ainakin entinen mestarini, Ruusukukka.
''Hei Ruusukukka! Miten menee?'' Aloitin hänen kansaan pientä keskustelua.
Ilta oli vaihtumassa yöhön siinä vaiheessa, kun pääsimme partiosta takaisin leiriin.
Olin väsynyt joten nukahdin heti.

//Varpu?
//Voit sit jatkaa ns. Huomisesta kissojen elämässä jos vaikka Varpu ja Kuusi tapaisi jossain ja puhuis jotain
//Yritin autohittaa mahollisimman vähän

”Yritän vain suunnitella, miten saamme kottaraisen pudotettua puusta”, selitti Varjoliekki silmissään merkityksellinen kipinä, jota en ollut ennen nähnyt.
Annoin pehmeän hymyn levitä kasvoilleni, kun tutkin hänen harmahtavia silmiään. Sydämeni valtasi lämpö ymmärrettyäni, että Varjoliekki halusi jollakin tavalla kostaa Lokkimielelle sen, miten minua oli rangaistukseni aikana kohdeltu. Toisaalta minua myös hirvitti ajatus siitä, mitä vastatoimia Lokkimieli saattaisi keksiä ja toteuttaa, mikäli emme Varjoliekin kanssa olisi tarpeeksi ovelia.
”Se voi olla hankalampaa kuin luulisi”, mau’uin ja toivoin Varjoliekin tajuavan huoleni, ”mutta kyllä kai kottaraisenkin nappaaminen onnistuu, kun oraviakin on saatu. Nekin ovat yllättävän nokkelia...”
Annoin katseeni käväistä Lokkimielessä, joka jälleen kerran ahmi ateriaansa ikään kuin ei olisi syönyt mitään kahteen kuuhun – tai kahteen päivään… Häntäni pyyhkäisi maata, kun epämukava tunne valtasi minut muistaessani kärsimäni rangaistuksen. Vatsani ja kehoni tuntui olevan yhä sitä mieltä, kuin en olisi syönyt senkään jälkeen, vaikka Varjoliekki oli kovasti huolehtinutkin siitä, että saisin syödäkseni joka päivä jotakin – hän oli tänään tuonut meille jäniksenkin yhteiseksi syötäväksi. Mutta, ikään kuin vatsani olisi sen kahden päivän aikana jo tottunut siihen, että se ei saisi ravintoa, sillä yhä edelleen syödessäni minusta tuntui, kuin se jotenkin vastustaisi syömistä. Siitä huolimatta yritin syödä enemmän kuin mikä minusta tuntui tarpeelliselta koska tiedostin, että vain se saisi minut takaisin kuntoon. En myöskään halunnut Varjoliekin huolehtivan minusta liikaa. Vaistosin nimittäin, että häntä helpotti nähdä, kun söin. Minä kyllä ymmärsin häntä; jos kolli itse olisi kärsinyt minun laillani, olisin itse ihan samanlainen ja vahtisin, että hän söisi kunnolla.
Asetuin kyljelleni hänen vierelleen ja soin lihasteni rentoutua. Ne tuntuivat yhä voimattomilta. Käpäliä kihelmöi kuin olisin vastikään juossut jäniksen perässä koko päivän. Kahden päivän unettomuuskin tuntui veloittavan yhä voimiani, vaikka siitä oli kulunut useampi päivä. Siispä annoin kehoni levätä. Se ansaitsi sen.
”Kerro minulle, jos keksit jonkin hyvän idean lintujen saalistukseen”, kehotin ja katselin Varjoliekkiä raotetuin silmin pieni hymy kasvoillani. ”Minäkin yritän keksiä jotakin.”

//Varjo?

Hilehuurre selitti jotain hitaasti etenemisestä mutta en osannut taaskaan keskittyä ja tuijottelin jokea. Mietin minkälaiselta sen varaan uskaltautuminen tuntuisi. Minua kiinnosti kokeilla miltä se tuntuisi mutta pelko oli jo ottanut yliotteen minusta. Yleensä niin ei käynyt, joten en ollut varma kuinka pääsisin ahdistavasta pelosta pois. Käänsin katseeni Hilehuurteeseen ja tajusin etten ollut taaskaan kuunnellut häntä. Ilmeeni vääntyi hieman epävarmaksi.
“Anteeksi. En kuullut, voisitko toistaa?” kysyin epäröiden. Tätä kävi liian usein. Minun olisi opittava kuuntelemaan jatkossa.
“Niin. Kysyin vain, että mikä sinua jännittää uimisessa? Jos siis sellainen tietty asia on”, Hilehuurre toisti. Hän ei näyttänyt vihaiselta, joten huokaisin huojennuksesta.
“En oikein tiedä. Vesi tuntuu niin vieraalta minulle”, vastasin pohdiskellen. Minulla tuntui taas olevan aivan liikaa energiaa ja pian minun olisi päästävä purkamaan sitä tai en jaksaisi keskittyä enää yhtään.
“Ymmärrän”, Hilehuurre naukaisi lyhyesti ja katsahti jokea nopeasti.
“Haluatko ehdottaa jotain lähestymistapaa, joka saattaisi auttaa sinua tottumaan veteen ja uimiseen?” hän jatkoi. Loin kasvoilleni mietiskelevämmän ilmeen ja koitin keskittyä miettimiseen mestarini odottaessa. Miettimisestä ei kuitenkaan tullut yhtään mitään, kun ajatukseni lähtivät harhailemaan oikein kunnolla. Pudistin päätäni.
“En oikein tiedä. Anteeksi.”
//Hile?

Hilehuurre ajatteli viedä Nopsatassun vihdoin uintiharjoituksiin tänään. Hän oli kuullut ohimennen, että useampi mestari oli jälleen viemässä oppilaansa uimapaikalle, tietenkin parin kuolonklaanilaisen vartijan saattelemana. Hopeanharmaa kolli oli ollut lähellä unohtaa kokonaan, että uintiharjoitukset tulisi ehtiä pitämään vielä ennen sään viilenemistä. Asteltuaan oppilaansa luokse Hilehuurre kysyi, mitä mieltä musta kolli oli uintiharjoitusten pitämisestä tänään. Soturi pohti, olisiko hänen kuitenkin pitänyt varoittaa Nopsatassua uinnista etukäteen, jotta tämä olisi ehtinyt valmistautua ajatukseen; ensimmäiset uintiharjoitukset olivat monille Eloklaanissa syntyneillekin oppilaille epämiellyttävä, jos ei pelottavakin kokemus. Hilehuurre ei vain oikein osannut suunnitella harjoituksia valmiiksi edellisenä päivänä.
"En minä sitä voi kai vältelläkään enempää", Nopsatassu vastasi empivän oloisesti.
Hilehuurre naurahti kevyesti, mutta taputti sitten hännänpäällään oppilasta kannustavasti lavalle.
"Valitettavasti et voi välttyä siltä enää kauaa, jos haluat valmistua soturiksi aikataulun mukaisesti. Meidän on parasta saada uintiharjoitukset pois alta ennen viherlehden loppua, jos vain mahdollista", Hilehuurre huomautti ja vilkaisi nousevaa aurinkoa, joka alkoi jo lämmittää mukavasti pilkullisen kollin turkkia. Nopsatassu nyökkäsi, mutta ei edelleenkään näyttänyt erityisen innostuneelta, toisin kuin useimpina päivinä. Hilehuurre ei ollut varma, pelkäsikö hänen oppilaansa vettä vai oliko tämä muuten vain vastahakoinen turkkinsa kastelusta, mutta soturi yritti saada Nopsatassua edes vähän piristettyä.
"Mutta hyvin se menee! Ja eihän sitä tiedä, vaikka rakastuisit uimiseen niin, ettet haluaisi enää poistua vedestä ollenkaan", Hilehuurre päästi hilpeän mrrau-äänen jolkottaessaan uintipaikalle suuntaavan joukon perässä ulos leiristä Nopsatassu kannoillaan.

Perillä uimapaikalla Hilehuurre valitsi Nopsatassua varten sellaisen kohdan joen reunasta, jossa oli mukavasti vierekkäin suurempi alas veteen viettävä kivi ja yksi litteä kivi, johon mahtui sopivasti kaksi kissaa vierekkäin. Litteä kivi oli aivan lähellä rantaa niin, että siihen saattoi päästä kuivalta maalta enempää ponnistamattakin. Suurempi kivi oli puolestaan jo kauempana rannasta. Siitä pääsisi liukumaan hyvin jo tarpeeksi syvään kohtaan uidakseen ilman, että takajalat osuivat pohjaan. Hilehuurre tutkiskeli ympäristöä hetken ja arvioi, että suuremman kiven päälle hyppääminen onnistuisi ongelmitta litteän kiven päältä.
"Selvä, eiköhän aloiteta", hopeanharmaa soturi sanoi ja kääntyi oppilaansa puoleen, joka katseli täysin eri suuntaan keskittyneen oloisena. Hilehuurre suuntasi katseensa puuriviin, jonka oksistossa visertäviä lintuja Nopsatassu näytti tapittavan.
"Oletko vielä kanssani vai menetinkö sinut metsästyspartioon?" Hilehuurre maukaisi, ja musta kolli säpsähti.
"Anteeksi", oppilas maukaisi hiukan vaivaantuneena, mutta Hilehuurre vain värisytti viiksiään huvittuneena.
"No niin, ensiksi..." Hilehuurre aloitti, mutta säntäsikin kesken lauseen veteen innoissaan kuin pieni pentu niin, että roiskui. "Näytän sinulle mallia."
Hopeinen kolli kahlasi sen verran syvälle, että sai takajalkansa ylös pohjasta ja alkoi kauhoa.
"Sinun täytyy tulla lähemmäs!" hän huusi loitompana rantaviivasta kyyhöttävälle Nopsatassulle. Hilehuurre tajusi, että hän oli tainnut roiskuttaa vettä oppilaankin päälle veteen rynnätessään. Hän toivoi, ettei ollut pelästyttänyt sillä mustaa kollia entisestään, ja moitti itseään hiirenaivoisuudestaan. Hilehuurre nousi takaisin rantaan ja asteli oppilastaan vastaan. Ajattelemattomana kolli kuitenkin ravisti märkää turkkiaan niin, että pisaroita lensi oppilaan päälle. Nopsatassu loikkasi äkkiä kauemmas väistääkseen niitä.
"Äh, anteeksi!" Hilehuurre pahoitteli nolostuneena.
Soturi toivoi, ettei tunaroisi näitä harjoituksia täysin, ne kun olivat tärkeä osa Eloklaanin oppilaan koulutusta. Hän käänsi katseensa Nopsatassuun, joka istahti nyt hiukan lähemmäs ja vilkuili jokeen epäröivän oloisesti.
"Saat edetä siihen tahtiin, mikä sinusta tuntuu hyvältä. Jännittääkö sinua uimisessa jokin erityisesti?" Hilehuurre päätti kysyä asiasta oppilaalta suoraan, jotta tietäisi, mistä heidän tulisi aloittaa.

//Nopsa?

Kuuntelin klaanitoverini juttuja vierestä korvat höröllään.
“Niin. Hilehuurre ei ole vielä kunnolla sanonut miten minulla menee harjoitusten ja kaiken kanssa mutta veikkaan, että se johtuu siitä etten ole ollut täällä vielä kauhean kauaa”, selitin. Ajatus siitä, että minusta tulisi pian soturi oli ehkä jopa hieman kauhistuttava.
“Ymmärrän kyllä”, Laventelitaivas sanoi. Nyökyttelin hänelle ja vaikenin sitten. Jäin oikeasti pohtimaan, millaista olisi olla jo nyt soturi.

Kävelin ulos oppilaiden pesästä haukotellen. Olin todella uupunut viime päivän harjoituksista ja kaikesta muusta. Olin mennyt nukkumaan vasta tosi myöhään muiden jälkeen, koska olin halunnut valvoa Syreenitassun kanssa ja jutella ystävälleni. Etsin katseellani aukiolta Hilehuurretta mutta katseeni ei ihan heti osunut pilkulliseen kolliin.
“Nopsatassu!” kuulin mestarini äänen tulevan takaatani. No niin hienoa. Käännyin ympäri ja katsoin häntä suoraan silmiin.
“Huomenta”, naukaisin ja koitin parhaani pidätellessäni haukotusta.
“Voisimme tänään mennä uitiharjoituksiin. Mitä mieltä olet ideasta?” Hilehuurre kysyi. Kurtistin otsaani epäilevästi. Tätä päivää minä en ole odottanut innolla vaikka muuten rakastin muuten Eloklaanin soturikoulutusta.
“Niin no. En minä sitä voi kai vältelläkään enempää”, nau’uin hieman vaikeana. En olisi halunnut kohdata tätä päivää vielä - varsinkaan näin väsyneenä - mutta kai se oli pakko.
//Hile?

Venyttelin hiljalleen oppilaiden pesässä ja suunitelin että menisin etsiskelemään nokkospilveä. Nousin nopeasti ja astelin ulos pesästä vilkuilen ympärilleni ja lopulta huomasinkin hänet, hän tassuti minua kohden.
"Hei syreenitassu! Ajattelin oppetaa sinulle uuden taisteluliikeen", Nokkospilvi ilmoitti. Hymyilin ja heilutelin häntääni edes takaisin innokkaasti.
"Harjoittelemmeko leirissä?" Kysyin kohteliaasti. Nokkospilvi nyökkäsi ja kehoti minua istuutumaan hetkeksi.
"Tosiaan kuten jo äsken sanoin aijon oppetaa sinulle uuden taisteluliikeen elikä oppetan sinulle liikeen hyppää ja taraudu" , mestarini seliti. Katselin hetkisen kiinnostunut ilme kasvoillaani kuinka mestarini näytti miten liikee meni hän oli loikkavinaan vastustajansa selkään ja tarrautua siihen tosin hänen kyntensä olivat sisällä.
"Näyttää aika helpolta", naukaisin uteliaana.
"On sinun vuorossi kokeilla näytä kuinka hyvin onnistut", nokkospilvi naukaisi hymyillen. nyökkäsin ja loikkasin ilmaan ja kuvittelin että edessäni olisi vastustajani selkä, olin tarautuvani siihen.
"Hyvin meni syreenitassu! Voit nyt koittaa liikettä minuun jos haluat", nokkospilvi nyökkäsi hyväksyvästi. Hymyilin ja nyökkäsin kohteliaasti. Odotin kärsivällisesti että nokkospilvi ehtisi valmistauttua kunnes lopulta loikkasin mestarini selkään, tarauduin kynnet esillä kiinni naaran karvoihin mutta varoin kuitenkin tarkasti etten sattuisi häntä. Loikkasin nopeasti alas mestarini päältä ja katselin häntä utelias pilke silmissäni.
"No? Menikö hyvin?" Kysyin uteliana.
"Se meni hyvin syreenitassu!" nokkospilvi vastasi ylpeä loiste silmissään.
"Voisinko mennä nokkospilvi vai aijotko oppetaa minulle vielä lisää?" Kysyin. Nokkospilvi kuitenkin vain pudisteli päätän ja päästi minut menemään. Katselin ympärilleni etsiskelen Sypressikuisketta sillä halusin näyttää emolle mitä olin juuri oppinut kuitenkin huomasin että eräs toinen kissa oli tulossa luokseni, kun katsoin tarkemmin tajusin naaran olevan käärmekulta.
"Hei käärmekulta!" Naukaisin hymyillen.
"Hei syreenitassu", käärmekulta vastasi.
"Näitkö mitä nokkospilvi opetti minulle?" Kysyin uteliaasti hymyillen.
"Kyllä minä näin, se meni minun mielestäni hyvin", käärmekulta vastasi.
"Käärmekulta etkös sinä ollut hetken kanssani kun olin pentu? Silloin kun emo jaa kimalaistoive hoitivat sinua? Mutta miksi sinä olet jo nyt oppilas...?" Kyselin naaralta uteliaana.
*Olen ollut häntä kauemmin oppilaana... Tiedän että ei ole hänen vikansa että hänet nimitettiin aijemin kuin minut mutta miksi?* Ajattelin sydän syrjällään.
"Olin toki samaan aikaan pentu kuin sinä ja sinua ehkä hieman nuorempikin, mutta Kultasiipi taisi vain ajatella, että olin valmis soturiksi hieman aikaisemmin. En tosin tiedä oliko hän asian kanssa oikeassa vai väärässä, sillä tunnen itseni edelleen hyvin pentumaiseksi", Käärmekulta naurahti lempeästi katkaisten ajatukseni.
"todellako? Minusta tuntuu ikävältä että sinusta tehtiin soturi ennen minua kun itse olin harjoitellut kauemmin... Se ei kuitenkaan ole sinun vikasi", naukaisin hymyillen väkinäisesti. j-ja minua ei ole edes nimitetty soturiksi vielä...", lisäsin hitusen takellelen.
"Älä hätäile, kyllä sinusta jo pian tulee soturi. Turhaan ajattelet asiaa liikaa, sinun kannattaisi pitää hauskaa oppilaana, kun vielä voit", Käärmekulta naukui ja hymyili naaraalle hieman.
"Kiitos... Minä taidan tästä mennä", naukaisin hymyillen hitusen käärmekullalle. Ennenkuin naaras ehti vastata kipitin kohti oppilaiden pesää ja painauduin sammal- ja sananjalka pedille ja nukahdin.

Hetkisen päästä heräsin ja nousin ylös.
"Mitä minun olikaan pitänyt tehdä kun tulin tänne...?" Mutisin nolostunenaa unohtamisestani. Lopulta muistin:
"Ai niin! Minunhan piti mennä näyttämään sypresikuiskeelle se uusi taisteluliike jonka nokkospilvi opetti minulle!" Huudahdin hymyillen. Tassutin ulos oppilaiden pesästä ja lähdin kohti pentutarhaa jossa emo nykyään nukkui. Katselin taakseni ja huomasin veljeni sädepennun leikkimässä käärmekullan kanssa. Pyöräytin vain silmiäni ja lähdin kipitämään kohti pentutarhaa. Kuulin ylättäen äänen pesästä:
"En itse asiassa ole, minun varmaan pitäisi mennä hakemaan korpipentua ja varpupenta koska on heidän päiväuniensä aika", lehtomyrsky niminen naaras naukaisi. Ajattelin että pyytäisin emon ulos pesästä ja esittelisin liikeen vasta sitten.
"Hei emo! Haluaisitko nähdä uuden taisteluliikeen jonka nokkospilvi opetti minulle aijemin? Meidän kannattaa varmaankin mennä ulos pesästä sitä varten koska täällä pesässä ei oikeastaan ole tilaa siihen", maun hymyillen emolle.
"Sopii hyvin syreenitassu mennään ulos pesästä jotta voit näyttää sen liikeen", emo vastasi hymyillen iloisena. Tassutin ulos pesästä ja katselin ympärilleni kunnes lähdin tassutamaan kohti erästä tilavaa länttiä leirissä. Käännyin katsomaan emoani ja nopeasti loikkasin ilmaan ja olin tarautuvani kiinni viholliseen ja tein pari nopeaa iskua takakynsilläni toivoen liikeen menneen hyvin. Laskeuduin tarkasti maahan ja katsahdin kohti emoa joka katseli minua ylpeän näköisenä.
"Menikö hyvin? Se liike lli muuten hyppää ja taraudu!" Naukaisin röyhistäen ylpeänä rintaani silmät loistaen innokkaasti. Katsoin emoa hetkisen odotaen vastausta hymyillen iloisena. Emo hymyili ja lopulta aukaisi suunsa vastatakseen.
"Tuo meni hyvin syreenitassu, olen ylpeä sinusta", emo Maukui ylpeänä. Hyppähdin ilmaan innostuksesta ja ehdotin että hakisin jotakin tuoresaliskasasasta jaettavaksi.
"Sopii kyllä", emo vastasi. Lähdin nopeasti tuoresaliskasalle mutta kysyin ennen kuin otin mitään olivatko kaikki kuolonklaanilaiset syöneet jo tuoresaalista nauttiava kyyhkypyrähdys vain nyökkäsi. Napasin nopeasti kasasta pulskahkon varpusen ja lähdin takaisin emon luokse.
"Voime jakaa tämän varpusen", naukaisin hymyillen. Sypressikuiske nyökkäsi ja kehotti minua syömään ensin. Kun olin lopulta syönyt osuuteni varpusesta työnsin puoli syödyn varpusen emolle ja katselin kuinka hän söi varpusen loppuun. Kehräsin hymyilen.
"No syreenitassu miten koulutuksessi on mennyt?" Emo kysyi ylpeänä.
"Hyvin! Nokkospilvi on aivan mahtava mestari!" Naukaisin hymyillen. Emo vain hymyili ylpeä ilme kasvoillaan kun aloin puhelemaan koulutuksestani. Kun lopulta lopetin höpötyksen kysyin emolta miten hänellä meni pentutarhassa veljeni sädepennun kanssa. Odotin kärsivällisesti emon vastausta vaikka turkkiani syyhyti uteliasuudesta.

//Sypeliinii :>

Lampiväreen hymy ja lohduttavat sanat laimensivat epäonnistumiseni aiheuttamaa kirvelyä. Ainakaan naaras ei vaikuttanut pitävän minua toivottomana tunarina. Ei sillä, ettenkö sitä ollut, mutta oli eri asia pitää itse itseään sellaisena kuin kuulla se jonkun muun suusta.
Matkamme jatkui yhä pidemmälle nummille, lähelle Kuolonklaanin rajaa. Kaukaisuudessa välkkyi Hehkulampi. Olin kuullut kerrottavan, että sen vesi oli hyvin kirkkansinistä viherlehtisin, mistä se oli saanut nimensäkin. En ollut päässyt näkemään sitä kovin läheltä omin silmin muutoin kuin vain rajapartioiden aikana, jolloin olimme kulkeneet sen ohi rajojen merkkaamisen yhteydessä. Yritin kuvitella mielessäni, millaista siinä olisi uida. Jostain syystä ajatukseni puskivat Lampiväreen mukaan kuvitelmiini, ja yhdessä me polskimme iloisesti kirkkaansinisessä vedessä vailla huolen häivää.
Yhtäkkiä tulin kiusallisen tietoiseksi siitä että Lampiväre käveli vieressäni ja pakotin itseni irtautumaan kuvitelmasta, ihan kuin naaras olisi saattanut hetkenä minä hyvänsä huomata harhailevat ajatukseni. Helpotuksekseni sain huomata, että myös soturittaren mieli näkyi olevan jossain muualla kuin kanssani tässä hetkessä; Lampiväre vilkuili jokseenkin kaihoisasti Kuolonklaanin reviiriin suuntaan, arvatenkin kotiinsa kaivaten. Välillä unohdin, että kaikki Eloklaanin leirissä olevat Kuolonklaanin soturit olivat alunperin kotoisin rajanaapurista ja että heillä mitä luultavammin oli siellä ystäviä ja perheitä odottamassa. Mietin, mahtoiko Lampiväre kaivata jotakuta erityisesti kotoaan.
Kuljettaessani katsettani horisonttia pitkin mieleeni muistui yhtäkkiä isäni, jota pidettiin huhutusti panttivankina rajan toisella puolella. Osasin muilta kuulemani perusteella jotenkuten kuvitella, miltä hän mahtoi näyttää, mutta sisintäni raastoi halu päästä näkemään hänet omin silmin. Oli vaikea käsittää, miten joku saattoi olla samaan aikaan niin lähellä mutta silti niin kaukana.
“Meillä taitaa molemmilla olla perhettä tuolla odottamassa meitä”, lausahdin Lampiväreelle katse nyt nauliutuneena kaukaisuudessa alkavaan metsään, jossa oletin Kuolonklaanin leirin sijaitsevan. Pitivätköhän he isäänikin siellä?
Lampiväreen korvat nousivat pystyyn ja hän kääntyi katsomaan minuun ensin vähän kummissaan, kunnes sitten tuntui tajuavan, mitä olin tarkoittanut. Hän nyökytti vähän. “Niin, niin taitaa olla.”
“Oletteko te nähnyt häntä?” Kysymys livahti suustani ennen kuin olin edes ehtinyt harkita sen esittämistä. Mutta nyt kerran kun alintajuntani oli välttämättä vaatinut ottaa asian puheeksi, saatoin yhtä hyvin jatkaa samalla linjalla: “Mesitähteä siis? Hänhän on tuolla jossain teidän reviirillänne.”
Lampiväre siirsi katseensa muualle empivän oloisena. Hän vaikutti olevan kahden vaiheilla siitä, kertoako minulle, mitä tiesi isästäni, vaiko vaihtaa aihetta ja leikkiä kuin ei olisi kuullutkaan kysymystäni. Lopulta hän naukui: “En ole nähnyt häntä itse, mutta tiedän, missä häntä pidetään.”
Sydämeni hypähti rinnassani. “Voisitteko mitenkään kertoa minulle, missä se paikka on?” pyysin niin kauniisti kuin vain osasin, mikä oli todella kauniisti, sillä minä en muulla tapaa osannutkaan pyytää.
Naaraan hännänpää nytkyi mietteliäästi ja hänen vaaleanvihreät silmänsä tutkivat minua tovin, ennen kuin hän vastasi: “Panttivankeja pidetään hieman Kuolonklaanin leiristä pohjoisemmas metsään, kiven alla sijaitsevassa onkalossa. Mutta heitä vartioidaan yötäpäivää, joten heidän luokseen on käytännössä mahdoton päästä.” Viimeinen lisäys vaikutti olevan miltein suora vihjaus minulle olla yrittämättä mitään niin typerää kuin panttivankien etsiminen. Valitettavasti aivoissani oli alkanut jo raksuttaa mahdollisia ideoita, miten pelastajat voisivat käyttää tätä tietoa hyödykseen.
“Kiitos kun kerroitte minulle”, hymyni ei olisi voinut olla enää aurinkoisempi, kun katsoin takaisin Lampiväreeseen. Naaras ei aavistanutkaan, miten ison palveluksen hän oli tehnyt minulle. Hänen ansiostaan pelastajilla oli nyt edes pieni mahdollisuus onnistua tehtävässään. “Arvostan sitä enemmän kuin osaatte kuvitellakaan.” Kumarsin naaraalle pienesti, se kun oli minulle luonollisin tapa osoittaa suurta kiitollisuuttani häntä kohtaan. Yleensä kyseinen ele synnytti muissa enemmän vaivaantuneita reaktioita kuin iloisia, mitä minun oli kieltämättä hieman vaikea ymmärtää.
Lampiväreen kainosta hymystä en kuitenkaan osannut tulkita, mitä mieltä hän oli kiitollisuudenosoituksestani, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä pohtimaan sitä pidemmäksi aikaa, kun naaras jo kehotti meitä jatkamaan eteenpäin.

“Ympärivuorokautinen vartiointi osoittautuu suunnitelmamme onnistumisen kannalta melko isoksi ongelmaksi”, Pohjaharha tuumi istumapaikaltaan puun juurelta Tähtiklaanin metsässä sijaitsevalla aukiolla. Hänen ympärilleen piiriksi kerääntyneet muut pelastajat nyökyttelivät olevansa samaa mieltä.
Joitakin päiviä sitten olin kertonut muille pelastajille Lampiväreeltäni kuulemistani tiedoista panttivankien olinpaikkaan liittyen. Osa oli aluksi kyseenalaistanut kuolonklaanilaisnaaraan motiivit eikä ollut halunnut uskoa, että kukaan vartijoista paljastaisi mitään niin kriittistä vihollisklaanin jäsenelle. Olin kuitenkin jotenkuten onnistunut saamaan heidät vakuutetuksi siitä, että Lampiväreeseen pystyi luottamaan. Ainakin minä luotin häneen. Luotin häneen niin paljon, että olin jopa pyytänyt häntä auttamaan meitä suunnitelmassamme, koska oli selvää, että ilman ulkopuolista apua emme pitkälle pötkisi.
Niinpä eilisiltana metsästyspartion aikana - metsästyspartiot tuntuivat tätä nykyään olevan ainoa tilaisuus jutella hänen kanssaan kahden ilman että joku toinen Kuolonklaanin vartija oli koko aikaa hengittämässä niskaan - olin pyytänyt suoraan hänen apuaan ja kertonut suunnitelmastamme pelastaa Mesitähti ja muut panttivangit tasapainon palauttamiseksi klaaneihin. Ilmeisesti olin onnistunut vakuuttamaan naaraan suostuttelutaidoillani, sillä tämä oli luvannut auttaa meitä. Siihen tosin liittyi sellainen ehto, ettei hän halunnut missään tapauksessa jäädä avuannosta kiinni muille kuolonklaanilaisille, ja minä olin puolestani luvannut, että hoitaisimme asian siten ettei hänelle koituisi siitä ongelmia. Se oli sentään vähintä, mitä saatoin tehdä hänen hyväkseen.
“... puhumattakaan siitä, että meitä vartioidaan omassa leirissämme vähintään yhtä tarkasti”, kuulin vain osan Käärmekullan vastauksesta Pohjaharhalle, sillä ajatukseni olivat huidelleet taas keskustelun aikana aivan muissa asioissa. Onneksi kukaan ei näyttänyt huomanneen hajamielisyyttäni, joten saatoin palata takaisin pähkäilemään ratkaisua ongelmaan muiden kanssa.
“Niin, meitä ei päästetä yksin edes tarpeidentekopaikalle”, Lehtomyrsky puhahti.
“Kyllä me jonkin keinon keksimme”, Lieskakajo rauhoitteli. Jykevä, punertavaturkkinen raidallinen kolli istui toisella puolellani ryhdikkäänä ja värisytti viiksiään mietteliäänä. “Nyt kun meillä on Kortetassun kertoman mukaan puolellamme yksi Kuolonklaanin vartijoista, hän voi kenties avittaa meitä leirin ulkopuolelle pääsemisessä. Vai mitä mieltä olet, Kortetassu?” Mestarini kysyvä katse kääntyi minuun.
Nyökkäsin reippaasti - minulla ei ollut epäillystäkään siitä, etteikö Lampiväreen kaltainen fiksu ja rohkea soturi pystyisi auttamaan meitä pääsemään muiden vartijoiden ohi jotenkin. “Minä puhun Lampiväreen kanssa, hän voi varmasti auttaa meitä”, lupasin muille.
Lampiväreestä puhuminen sai edelleen muissa aikaan epäluuloisia karvojenpörhistelyjä, mutta kukaan ei ainakaan enää maininnut ääneen epäilyksistään naarasta kohtaan. Tällä hetkellä Lampiväre oli ainoa oljenkortemme muita Kuolonklaanin vartijoita vastaan, joten he eivät voineet muuta kuin luottaa minun arvostelukykyyni.

Seuraavana aamuna olisin halunnut etsiä Lampiväreen heti käpäliini, mutta se joutuikin odottamaan, sillä Rauhatassu kävi ilmoittamassa minulle, että kaikille oppilaille järjestettäisiin tänään aamupäivästä yhteiset taisteluharjoitukset metsässä. En voinut sanoa olevani niistä innoissani, sillä inhosin väkivaltaa ja muiden satuttamista enemmän kuin mitään muuta. Onneksi Lieskakajo ymmärsi tämän eikä painostanut minua harjoituksissa, mutta tilanne oli nyt eri, sillä paikalla oli muitakin oppilaita, näiden mestareita sekä Kuolonklaanin vartijoita. Mieleni olisi tehnyt esittää sairasta, jotta minun ei olisi tarvinnut osallistua, mutta olin kertakaikkisen surkea valehtelija.
Olimme kokoontuneet muiden oppilaiden ja mestariemme kanssa odottamaan piikkihernetunnelin edustalle vartijoiden saapumista. Sisälläni läikähti ilonsekainen kauhu, kun näin Lampiväreen heidän mukanaan. Minusta oli ihanaa, että juuri hän oli yksi mukaamme tulevista vartijoista, mutta samaan aikaan en voinut olla hermoilematta, mitä hän ajattelisi nähdessään onnettomat taisteluliikkeeni. Hän oli jo todistanut kaameaa metsästystäni, joten veisikö seuraava taidonnäyte hänen uskonsa minuun täysin?
Ei, minussa oli muutakin kuin vain fyysiset taitoni. Minun ei tarvinnut olla vahva taikka nopea tehdäkseni vaikutuksen muihin. Ja halusin uskoa, että myös Lampiväre näki asian niin.
Matkalla harjoituspaikalle hiljensin vauhtiani niin, että pystyin kävelemään joukon hännillä tulevan Lampiväreen rinnalla. Tiesin, etten voisi tehdä niin kauaa ennen kuin joku huomaisi meidät, joten esitin asiani mahdollisimman nopeasti: “Minun on puhuttava myöhemmin kanssanne kahden. Luuletteko, että se onnistuu?” Katsoin Lampiväreeseen vihreät silmät suurina, vilkuillen välillä edellämme kulkevien kissojen suuntaan siltä varalta, että joku sattui huomanneen kyseenalaisen paikanvaihtoni.

//Lampi?

Lampiväre katsoi hieman huvittuneena, miten jänis onnistui sätkimään irti Kortetassun otteesta ja samalla lennättämään kollioppilasta parin kuperkeikan verran. Soturista tuntui vähän pahalta se, että toisen epäonnistuminen sai hänet tuntemaan olonsa paremmaksi: Lampiväreestä tuntui aina hyvältä huomata, ettei hän ehkä ollut ainoa, joka välillä onnistui möhlimään metsästäessään. Tajuttuaan, että oppilaalle oli saattanutkin sattua naaras kuitenkin kiirehti nopeasti eloklaanilaisen luo. Hän kumartui valkoisen kollin ylle ja katsoi tätä otsa rypyssä. Kortetassu näytti aivan siltä, kuin hänet olisi juuri herätetty sikeästä unesta. Lampiväreen helpotukseksi kolli näytti kuitenkin tokenevan.
"Ei se mitään", kuolonklaanilainen vastasi hymyillen, kun Kortetassu pahoitteli menetettyä riistaansa. "Sellaista sattuu."
Kollioppilas vaikutti hiukan nolostuneelta ja Lampiväre päätti, ettei alkaisi kiusoittelemaan häntä asiasta. Ei sillä, että hän olisi mitään hauskaa sanottavaa tapauksesta keksinytkään.
Kaksikko jatkoi seuraavaksi hiukan lähemmäs Kuolonklaanin rajaa. Lampiväre vilkuili kaivaten kotireviirinsä puolelle. Hän oli kuvitellut, että kuiden edetessä ikävä laantuisi, mutta niin ei ollut käynyt. Naaras toivoi edelleen pääsevänsä kotiin, missä kaikki oli tuttua ja turvallista. Toisaalta Kuolonklaanissa hän ei voisi tavata Kortetassua. Ei ehkä ollut hyvä, että kollista oli näin lyhyessä ajassa tullut hänelle näin tärkeä.

//Korte?

"Vahtisitko untani jos nukahdan, Varjoliekki? Lokkimieli ei antanut minun nukkua..." Sadeturkki mumisi painauduttuaan tiiviisti Varjoliekin kylkeä vasten. Varjoliekki puristi hampaansa yhteen.
"Eikä hän ilmeisesti myöskään antanut sinun syödä", Varjoliekki totesi painaen kyntensä maata vasten ja repäisten pienen ruohotupon irti maasta toisella etutassullaan. Kolli silmäili kumppaninsa riutunutta vartaloa. Sadeturkin kyljen kohoilu rauhoittui hetkessä, ja Varjoliekki tajusi siniharmaan naaraan vaipuneen uneen, kun tämä ei enää vastannut mitään. Varjoliekillä oli ollut aivan äärettömän kova ikävä kumppaniaan ikuisuudelta kestäneet kaksi päivää. Hän oli kyllä osittain helpottunut siitä, ettei Lokkimieli ollut ottanut vielä raaempia keinoja käyttöön. Sadeturkki ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan terveeltä. Naaras oli laihtunut huomattavasti vain kahden päivän sisällä, ja Varjoliekki ei halunnut edes kuvitella, miten paha tilanne olisi ollut, jos Lokkimieli olisi pitänyt Sadeturkkia eristyksessä vielä kauemmin.
Viha leimusi kermanvärisen kollin rinnassa. Hän kohdisti harvinaisen tuiman katseensa juuri partion mukana piikkihernetunneliin astelevaan Lokkimieleen.
*Kukaan ei kohtele Sadeturkkia näin!* soturi kohdisti sanat mielessään valkoharmaalle kuolonklaanilaiselle. *Tämä ei jää tähän.*
Raivo tuota sydämetöntä kuolonklaanilaissoturia kohtaan oli saavuttanut huippunsa Varjoliekin mielessä. Se tuntui roihuavan läpi hänen kehonsa pistävinä kipinöinä, kuin salamat ennen ukkosta. Kaikki, mitä Lokkimieli oli heille tehnyt, oli niin väärin. Etenkin se, miten tämä oli näännyttänyt Sadeturkin melkein kuoliaaksi vain ja ainoastaan omaksi ilokseen. Lokkimielen täytyi olla täysi sekopää, joka nautti muiden tuskasta, Varjoliekki ajatteli. Kuolonklaanilaisen teot tuntuivat käyvän aina vain sairaammiksi. Mutta hän ei sallisi Lokkimielen tulla enää hännänmitan päähänkään Sadeturkista.
Kermanvärinen kolli hengitti muutaman kerran syvään rauhoittuakseen hieman. Hän kurottui nuolaisemaan rakkaansa harmaata korvalehteä. Sen jälkeen hän otti itsekin rennomman asennon, ja puski hellästi naaraan päälakea.
"Vahdin sinua aina", Varjoliekki maukui hiljaa Sadeturkin korvaan.

Varjoliekki palasi leiriin metsästyspartion hännillä auringonlaskun aikaan. Oli kulunut jo useampi päivä siitä, kun Sadeturkki oli palannut leiriin. Naaraan vointi kuitenkin huolestutti Varjoliekkiä edelleen. Hänen kumppaninsa näytti edelleen niin riutuneelta ja puolikuntoiselta, että Varjoliekki halusi huolehtia, että tämä söi kunnolla. Kolli oli tarjonnut Sadeturkille omia jämiään joka aterialla, mutta naaras ei ollut huolinut niitä. Varjoliekki ei voinut olla huolimatta myös Sadeturkin henkisestä voinnista. Tämä oli vaikuttanut muutenkin jotenkin poissaolevalta, mutta kolli ei ollut varma, kuvitteliko hän sen vain itse yliahdistuneena kumppaninsa voinnista.
Vaalea raidallinen soturi laski päästäisen ja kaksi myyrää tuoresaaliskasaan. Kuin automaatiosta hän alkoi etsimään Sadeturkkia keskittyneesti, kääntyillen puolelta toiselle. Harmaa naaras makoili kyyryssä aivan leirin reunamilla. Heidän katseensa kohtasivat ja naaras räpäytti sinisiä silmiään kahdesti lempeään sävyyn. Varjoliekki kääntyi nappaamaan pulskan jäniksenpoikasen tuoresaaliskasasta ennen kumppaninsa luokse kiiruhtamista.
"Hei", Varjoliekki tervehti Sadeturkkia kehräten laskettuaan jäniksen heidän väliinsä. Siitä riittäisi hyvin heille molemmille. Kolli ryhtyi syömään omaa puoltaan hitaaseen tahtiin varmistaakseen, että Sadeturkki saisi halutessaan enemmän.
Aterioituaan pari siirtyi vaihtamaan kieliä hiukan loitommalle muista ympärillä oleskelevista kissoista. Viime päivät Varjoliekki oli yrittänyt miettiä päänsä puhki, miten saisi Lokkimielen kokemaan ansaitsemansa kohtalon. Hän oli lopen kyllästynyt näkemään, miten kuolonklaanilainen virnuili hänen vihaisille mulkaisuilleen pitkin päivän. Niin paljon vihaa tätä kohtaan oli kerääntynyt Varjoliekin sisuksiin, että kermanvärinen kolli ei kokenut saavansa mielenrauhaa ennen kuin Lokkimieli saisi ansaitsemansa opetuksen Sadeturkin rääkkäyksestä.
"Mitä oikein mietit? Onko kaikki hyvin?" Sadeturkin ääni sai Varjoliekin havahtumaan ajatuksistaan. Kolli tajusi pysähtyneensä taas paikoilleen. Hän vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Kukaan ei katsonut heihin päin. Varjoliekki tiesi silti, että olisi liian riskialtista puhua asiasta suoraan. Asiaa vaikeutti myös se, että kuiskiminen oli kielletty.
"Mietin vain... Muistatko sen linnun? Silloin, kun pääsit palaamaan takaisin leiriin", kermanvärinen kolli puhui aivan vieressään istuvan Sadeturkin korvan juuressa, mutta oli katselevinaan jotakin heidän takanaan olevaa. Sadeturkki näytti hämmentyneeltä. Varjoliekki yritti parhaansa mukaan luoda merkitsevän katseen Sadeturkkiin. Naaras siristi siristi silmiään ja kohotti sitten kulmiaan hiukan. Tajusiko Sadeturkki hänen tarkoittavan Lokkimieltä?
"Sen linnun, jonka toit minulle? Kottarainen", Sadeturkki maukui kysyvästi.
"Kottarainen", Varjoliekki maukui. Hän tuuppasi naaraasta lavallaan hellästi ja nyökkäsi sitten merkitsevästi vasemmalle, missä Lokkimieli aterioi parin muun kuolonklaanilaisen kanssa leirin keskustassa. Varjoliekki kohtasi nyt Sadeturkin katseen uudelleen, mutta naaras ei näyttänyt enää hämmentyneeltä, vaan nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Täydellistä, Varjoliekki ajatteli. Sadeturkki oli tosiaankin mestari tulkitsemaan hänen eleitään. Vaikka olivathan he myös läheisempiä kuin koskaan.
"Yritän vain suunnitella, miten saamme kottaraisen pudotettua puusta", Varjoliekki sanoi ja yritti kuulostaa siltä, kuin kyseessä olisi ollut vain kevyt keskustelu saalistustekniikoista.

//Sade?

En yleensä miettinyt saatika kertoillut ensimmäisen pentueeni kohtalosta sen enempää, koska ne ajat olivat todella olleet kivuliaita. Olin menettänyt lyhyen ajan sisällä ensimmäisen pentueeni molemmat pennut, jalkani ja vielä ottoisäni. Olin kuitenkin toipunut niistä ajoista kunnialla ja oli aikakin minun opetella puhumaan niistä enemmän. Sitä paitsi Hallavarjolla oli varmasti hyvä olla kolmen kuolleen pienokaiseni kanssa jossain Tähtiklaanin kaukaisilla metsästysmailla. Olisin halunnut sanoa ajatukseni ääneen mutta Tähtiklaanista, kun ei saanut puhua. En kyllä koskaan aikonut lopettaa siihen uskomista vaikka pakotettaisiin.
“Olen varmasti onnekas, koska pentuni eivät kuolleet”, Lehtomyrsky naukui. En halunnut aiheuttaa naaraalle minkäänlaisia pelkoja, joten koitin lähestyä tuon lausetta hienovaraisesti.
“Niin. Varpupentu ja Korpipentu ovat oikein ihana kaksikko. He ovat vahvoja pentuja”, naukaisin sanomatta tällä kertaa oikeastaan mitään viisasta tai pitkää. En pitänyt vastauksestani, sillä se ei kattanut kaikkea mitä olin sanomassa mutta se sai nyt jäädä kelvolliseksi.
“He ovat ihania, kyllä. Kuusihäntä taitaa parhaillaan olla Varpupennun kanssa. Heillä meni todella hyvin, kun viimeksi katsoin heidän puuhiaan”, ystäväni naukui ylpeänä pennuistaan. Nyökkäsin ja katsoin taas aukiolle. Nyt en juuri sattunut huomaamaan isäpoika-kaksikkoa, se ei kuitenkaan haitannut. Olin toisaalta kyllä huomannut kuinka varautuvasti Varpupentu käyttäytyi mutta muuten hän oli oikein terve ja vahva.
“Oletko ajatellut jo keitä toivot heidän mestareikseen? En usko, että voimme kauheasti vaikuttaa asiaan mutta aina voi pohtia”, na’uin ja katselin leiriä hieman tarkemmalla silmällä kuin äsken. Itse olisin toivonut pojalleni jotakuta Käärmekullan kaltaista tai vaikka naarasta itseään mutta en oikein ollut varma oliko heidän hyvästä suhteestaan apua koulutuksessa vaikka mestarin kanssa oli kyllä hyvä myös tulla toimeen.
//Lehto?

Rangaistukseni oli päättynyt, kaksi päivää oli kulunut. Tassutin Lokkimielen perässä kohti leirin sisäänkäyntiä ja tein parhaani näyttääkseni juuri siltä, kuin halusinkin; vahvalta ja rohkealta, vaikka todellisuudessa kehoni halusi täristä kauttaaltaan ja nälkä tuntui kaivertavan itseään vatsastani läpi. Olin saanut luvan syödä vain puolikkaan hiiren koko rangaistuksen aikana, kun taas Lokkimieli oli syönyt itsensä kylläiseksi lähes jokaisella silmänräpäyksellä. Oloni oli niin voimaton.
Tapani mukaan, halusin kaikesta kurjuudesta huolimatta löytää positiivisia asioita; aurinko paistoi lämpimänä sinisellä taivaalla. Pysähdyin leirin sisäänkäynnin eteen kohottaen katseeni ylös pilviin. Minusta tuntui, kuin aurinko olisi valanut voimaa uupuneeseen kehooni.
"Vauhtia käpäliin", kuului ärähdys, ja hätkähdin. Sitten astelin Lokkimielen perässä leiriin, ja Kuolonklaanin soturi lähti minun onnekseni omille teilleen, partioon ilmeisesti.
Etsin katseellani Varjoliekkiä. Aurinko oli jo noussut, joten oletin hänen olevan jo ylhäällä.
"Sadeturkki!" kuului ääni. Käännähdin ympäri ja eloton katseeni kirkastui hiukan tunnistaessani Varjoliekin. Kermanvärinen soturi puski minua pikaisesti, ja minä maukaisin heikosti kehräten tervehdykseni. Huomasin kumppanini mittaavan minua katseellaan, harmahtavissa silmissä välähti huoli.
"Sinulle täytyy saada syömistä", hän maukui.
Yritin väittää vastaan, mutta kolli oli jo loikkinut tuoresaaliskasalle. Hetken päästä tutkin katseellani hänen tuomaansa kottaraista, kun makoilin aukion laidalla etukäpälät rinnan alla. Olin ollut niin kauan syömättä, ettei minulla juurikaan ollut ruokahalua ja kaikki mitä halusin, oli vajota uneen ja pysyä sen syleilyssä, kunnes aurinko seuraavana viherlehtenä olisi jälleen noussut lämmittämään meitä.
"Kiitos", minä kuitenkin sanoin, ja vastahakoisesti söin linnusta puolet. Sitten, onnellisena Varjoliekin läsnäolosta, vääntäydyin kyljelleni hänen vieressään ja annoin pääni pudota maahan. "Vahtisitko untani jos nukahdan, Varjoliekki? Lokkimieli ei antanut minun nukkua..." En tiennyt, saiko rakkaani unisesta muminastani mitään selvää, mutta en ehtinyt varmistaa asiaa, kun vajosin jo pimeyteen. Turvalliseen pimeyteen tietysti, olihan Varjoliekki vierelläni.


//Varjo?

En tiennyt, millaista reaktiota olin odottanut Tähtimötaivaalta anteeksipyyntööni, mutta en ainakaan tällaista. Aivan yhtäkkiä naaras oli noussut ylös vuoteestaan häijysti hekotellen ja kääntynyt saarnaamaan minulle siitä, miten häntä eivät kiinnostaneet pahoitteluni alkuunkaan ja että miten tämä mieluummin kuolisi kuin kuuntelisi 'lässytystäni'. Tähtimötaivaan karvat sojottivat taivasta kohti kiihtymyksestä niin että tämä näytti kaksi kertaa isommalta.
Minunkin kärsivällisyydelläni ja myötätunnollani oli mittansa, ja se oli alkanut vähitellen tulla täyteen. En kuitenkaan halunnut ruveta riitelemään klaanitoverini kanssa aivan turhanpäiten, joten muistutin itseäni, että Tähtimötaivas oli vielä kovin nuori eikä siksi osannut säädellä omia tunteenpurkauksiaan. Oli aivan sama, mitä minä hänelle sanoisin tällä hetkellä, sillä naaras ei vaikuttanut olevan sillä tuulella että olisi malttanut kuunnella järkipuhetta.
"Räyhäämällä et satuta muita kuin vain itseäsi", naukaisin lopulta päätäni harmistuneena pudistellen. Minulla ei ollut aikomustakaan yrittää saada naarasta muuttamaan mieltään, joten kävelin hänen ohitseen peremmälle pesään oman petini luokse.
Tunsin hänen tuijotuksensa turkissani, mutta en vaivautunut katsomaan enää soturin suuntaan. Kävin istumaan sammalille ja ryhdyin sukimaan turkkiani.

//Tähtimö?

Nyökyttelin, kun isä selitti minulle miten jalkapalloa pelattiin. Minua niin ujostutti hänen seurassaan, koska en halunnut tehdä huonoa vaikutelmaa itsestäni.
“Pelataanko siis?” kysyin hiljaa isältäni ja katsoin häntä.
“Anteeksi en kuullut. Voitko puhua hieman kovempaa?” isä naukui. Säikähdin hieman tuon reaktiota ja menin aivan lukkoon. Tuijotin hetken käpäliäni.
“Siis pelataanko me?” toistin hieman kovemmalla äänellä. Minua ei olisi haluttanut pelata enää, koska minua ahdisti olla isän kanssa nyt ja olisin mieluummin ollut yksin mutta päätin koittaa pärjätä.
“Tottakai! Potkaise pallo minulle”, Kuusihäntä naukui ja peruutteli kauemmas, jotta saisin viskata pallon hänelle. Potkaisin sen pitkälle ja isä nappasi sen helposti hampaisiinsa.
“Oletko valmis?” hänen naukunsa oli hieman epäsevä mutta sain kuitenkin selvää vaikka hän puhuikin sammalpallon toiseltapuolen. Nyökkäsin ja valmistauduin. Sammalpallo lennähti minua kohti ja loikkasin komeasti kohti palloa mutta osuin juuri ohi ja käpäläni petti alta, kun laskeuduin. Kierähdin selälleni ja säästyin juuri itseni satuttamiselta, kun tein niin. Huokaisin helpotuksesta noustessani ja säntäsin edelleen kierivän sammalpallon perään käpälät maata takoen. Tunsin poltteen käpälissäni, kun adrenaliini virtasi kehossani. Nappasin pallon ja kiikutin sen takaisin isän luo. Tiputtaessani sen maahan huohotin raskaasti.
//Kuusi?

Kortetassu suhtautui yllättävän hyvin kaikkeen. Ei häntä näyttänyt haittaavan hiljaiseloni millään tavalla. Se oli samalla ehkä kummallista, mutta myös lohdullista. Tällaista olin juuri kokenut kaipaavani viime päivät. Pian kuitenkin soturioppilaan mestari huusi oppilaansa luokseen.
"Lupaan tulla jatkossakin kiusaamaan teitä", kuului Kortetassun suusta, kun hän silmäänsä vinkaten kiiruhti pois. En voinut kuin naurahtaa toisen perään ja jäädä katsomaan, kuinka oppilas katosi mestarinsa perään. Ehkei elämä näyttänytkään niin ankealta.

Jokaisen uuden eletyn auringonnousun jälkeen vaikutin yhä enemmän itseltäni. Olin alkanut vaihtamaan sanoja klaanitovereideni kanssa ja luomaan heihin yhä enemmän kontaktia. Tämä vaikutti myös siihen, että kuolonklaanilaiset vartijat olivat pitäneet minua hieman aiempaa tarkemmin silmällä, mutta ehkäpä he olivat pian päivien kuluessa ymmärtäneet, etten ollut kuitenkaan juonimassa mitään heidän selkänsä takana.
Pimentovarjo oli varhain jakanut partiot ja olinkin jo asettautunut lähemmäs uloskäyntiä odottelemaan muita partioon lähtijöitä. Rajapartion johdossa oli luonnollisesti kuolonklaanilainen vartija, Leppävarjo. Kolli useasti puheli itselleen, mutta olin jo oppinut sulkemaan korvani tämän mölinältä. Pian ruskeasilmäinen kolli jo olikin paikalla suun käydessä taukoamatta. Onnekseni ei kestänyt kovin pitkään, kunnes paikalle jolkottelivat myös Hilehuurre ja tämän oppilas Nopsatassu. Nykyään Eloklaanissa oli hyvin yleistä, että oppilaiden harjoitukset korvaantuivat partioilla. Onneksi en ollut itse joutunut käymään soturikoulutustani läpi vastaavissa olosuhteissa. Vaikeahan se oli mitään aikataulussa oppia, jos ei päässyt normaalia tahtia harjoittelemaan.
"Nyt kun viimeisetkin myöhästelijät ovat saapuneet paikalle, voidaankin lähteä. Seuratkaa perässä!" Leppävarjo naukaisi ja lähti mutisten uloskäyntiä kohden. Sen enempää aikailematta suuntasin soturin perään muiden seuratessa vanavedessä. Toiset olivat kyllä olleet ihan aikataulussa, mutta välillä kuolonklaanilaiset halusivat väkisin näpäyttää. Leppävarjo oli kyllä hyvinkin asiallinen tapaus, jos vertasi osaan muista kuolonklaanilaisista.
"Eikö olekin surullista miten viherlehti lähentelee loppuaan?" huokaisin katsellessani ympärille leirin ulkopuolella. Leppävarjo hieman vilkaisi taakseen, mutta tällaisesta rupattelustahan kuolonklaanilaiset juuri pitivät.
"Onkohan kirkkaampia päiviä vielä tulossa?" jatkoin osittaista haaveiluani, josta tuskin kukaan sai kiinni. Kaipasin vapautta, valoisampia aikoja. En välttämättä juuri viherlehteä, vaan aikaa ennen sotaa. Sitä oli puheistani kuitenkin mahdotonta päätellä ja hyvä niin, Leppävarjo olisi varmaan määrännyt rangaistuksen, jos olisi tiennyt.
"Sinäkin Nopsatassu siinä, joko sinä jo pian olet pääsemässä soturiksi?" kyselin entiseltä erakolta. Teki hyvää päästä puhumaan joillekin. Ehkä muut saattoivat vielä suhtautua siihen kummaksuen, mutta en jaksanut välittää. Sillä ei ollut väliä, jos pääsin edes askeleen lähemmäksi aikaisempaa itseäni, jonka olin sodan rätinässä hävittänyt.

// Nopsa?

Tilanne oli niin sanotusti riistäytynyt käpälistäni, kun olin menettänyt kokonaan vihani - ja kaikkien muiden tunteideni - hallinan. Olin onnistunut raivoamaan sieluni ulos ulkona ja nyt häpeilin itseäni ja tuijotin seinää makuusijallani istuskellen.

Yhtäkkiä kuulin nimeni lausuttavan ja sainkin pian kuulla Hiilihampaan pahoittelut aikaisemmasta tilanteesta. Vanhempi kolli käyttäytyi oikeastaan tosi hyvin minua kohtaan mutta kaikki sisääni patoutuneet tunteet olivat saaneet minut kiehumaan yli laitojen vain pienien ärsyttävien asioiden tähden. Turkkini alla kuumotteli noloudesta, kun koitin kuumeisesti työntää tunteitani syrjään. Minähän olin se, jonka käytöksessä oli ollut parannettavaa. Henkäisin raskaasti. Välttelin kollin katsetta mutta kotiin silti näyttää mahdollisimman vahvalta ja ylpeältä. Hänen olemuksensa huokui katumusta ja jopa hänen korvansa olivat nöyrästi luimussa. Siirsin huonon omantunnon syrjään ja omaksuin taas sen kissan olemuksen, jonka klaanitoverini olivat oppineet tuntemaan. Suustani kumpusi nauru ja nousin ylös makuusijaltani. Yhtäkkiä kolli oli muuttunut silmissäni säälittäväksi ja siristelin silmiäni hänelle. Tilanne oli jotenkin huvittava - suurempi kolli nöyristelemässä pientä ruipeloa naarasta kohtaan - mutta en antanut sen ottaa valtaa mielessäni.
“Ihan kuin minua kiinnostaisi sinä ja sinun “tulin pahoittelemaan”, “ei minun ollut tarkoitus vähätellä taitojasi” ja lässynlää. Seison mieluummin sateessa tai vaikka kuolen kunhan minun ei tarvitse kuunnella sinun turhaa lässytystäsi”, sähisin ja tunsin kuinka jokainen karva turkissani nousi pystympään kuin metsän puut. Toivoin todella, että saisin kollista nyt jonkun hyvän reaktion, joka saisi minut tyytyväiseksi.
//Hiili?

Korpipentu: 39kp!

Lehtomyrsky: 20kp!

Hiilihammas: 22kp!

Tähtimötaivas: 9kp

Varpupentu: 10kp

Lokkimieli: 11kp

Laventelitaivas: 5kp

Kortetassu: 71kp!

Sädepentu: 7kp

Kuusihäntä: 7kp

Sadeturkki: 8kp

Käärmekulta: 31kp!

Lampiväre: 23kp!

En saanut Lampivärettä pois ajatuksistani. Naaras oli vallannut mieleni, asettunut sinne kodiksi. Joka ilta nukkumaan mennessäni odotin jo seuraavaa päivää, jolloin näkisin raidallisen soturin taas ja saisin jutella hänelle lisää.
Tätä oli jatkunut jo päiviä. Osittain se johtui siitä, että tunsin edelleen olevani kiitollisuudenvelassa hänelle henkeni pelastamisesta taannoin, mutta se ei varmasti ollut ainoa syy, miksi viihdyin hänen seurassaan niin hyvin; Lampiväre oli fiksu, rohkea ja muutenkin kaikin puolin upea kissa. Nautin hänen kanssaan käydyistä keskusteluista enemmän kuin mistään, enkä ikinä kyllästynyt kuulemaan hänen ääntään.
Ikävä kyllä aikamme oli usein varsin rajallinen, sillä muut kuolonklaanilaiset vartijat eivät katsoneet hyvällä, jos joku heidän toverinsa vietti liikaa aikaa jonkun eloklaanilaisen kanssa. Tässä tapauksessa tuo joku oli Lampiväre, enkä minä missään tapauksessa halunnut hänen joutuvan sen takia vaikeuksiin.
Tänään me saimme kuitenkin olla ihan luvan kanssa kahden kesken, sillä meidät oli määrätty pariksi metsästyspartioon. Parit jakanut Tuimakatse ei voinut aavistaakaan, miten hyvilläni olin hänen päätoksestään laittaa meidät kaksi yhteen.
Nummella puhaltava tuuli pörrötti turkkiani mukavasti. Olin jäädä tuntemuksen pauloihin pidemmäksi aikaa, ellei Lampiväre olisi varastanut taas huomiotani. Naaras kehotti minua näyttämään, mihin minusta oli - arvatenkin viitaten tällä metsästämiseen.
Jos totta puhuttiin, en ollut mikään kummoinen metsästäjä. Oikeastaan oli suorastaan sanottuna surkea kaikenlaisissa fyysisissä aktiviteeteissa, mutta se ei varsinaisesti haitannut minua itseäni juurikaan. Uskoin, että kissaa ei määrittänyt se, miten nopeasti tämä pystyi juoksemaan saaliin perässä tai kuinka hyvin tämä pärjäsi taistelussa, vaan pikemminkin luonteenlujuus ja sydämen suuruus. Oli pakko kuitenkin myöntää, että tässä tapauksessa toivoin olevani parempi saalistaja ihan vain Lampiväreen tähden.
"Myönnän jo etukäteen, että tämä ei ole vahvuuksiani", sanoin samalla kun nuuhkin ilmasta merkkejä saaliista. "Joten en pahastu, jos pidätte yritystäni huvittavana." Väläytin Lampiväreelle hilpeän katseen viikset väpättäen.
Alku oli varsin lupaava: tuuli kuljetti nenääni melko tuoreen jäniksen hajun, jonka kanssa päätin kokeilla onneani. Saimme kulkea melko pitkän matkan, ennen kuin haju toden teolla voimistui ja pitkäkorva tuli näkyviin erään kumpareen takana. Se puuhaili jotain suojaisassa painaumassa kasvavan vähälehtisen pensaan juurella, ilmeisesti vielä tiedottomana sitä tarkkailevista kissoista.
Jäimme kurkistelemaan kumpareen yli eläintä. Tai no oikeastaan minä kurkistelin, Lampiväre vain kulki perässäni ja antoi minun hoitaa metsästämisen, kuten oli aiemmin sanonutkin tekevänsä. Pysähdyin pohtimaan, mikä olisi paras tapa yllättää jänis. Lähistöllä ei meidän onneksemme näkynyt pesäkoloja, joten se ei ainakaan heti pääsisi juoksemaan maan uumeniin. Oli kuitenkin selvää, että häviäisin sille juoksukilpailussa lähtökohdasta huolimatta. Siksi minun olikin yritettävä olla sitä fiksumpi.
Käännyin Lampivärettä kohti. Naaras höristi korviaan uteliaasti. "Voisitteko mitenkään auttaa minua sen verran, että kiertäisitte tuonne oikean puoleiselle kumpareelle ja säikäyttäisitte jäniksen minun suuntaani, jotta voin napata sen?" yritin puhua niin hiljaa kuin vain pystyin, sillä vaikka tuuli puhalsikin jäniksestä poispäin, en täysin luottanut siihen, että se riitti vaimentamaan äänemme.
Lampiväre näytti miettivän hetken, kunnes nyökäytti päätään suostumisen merkiksi ja lähti kiertämään ääneti eläimen taakse. Minä puolestani siirryin passiin sen mahdolliselle pakoreitille, toivoen suunnitelmani olevan yhtä toimiva käytännössä kuin mitä se oli ajatuksissani.
Hetkistä myöhemmin Lampiväre loikkasi esiin kumparin takaa murinan kera, ja sekös vasta pani pitkäkorvan koipiin vipinää. Ehkä vähän liikaakin.
Onnistuin jotenkuten loikkaamaan sen päälle ja tarrautumaan siihen kynsilläni. Jänis oli kuitenkin väkevämpi kuin olin luullut, ja muutaman silmänräpäyksen ajan ratsastin sen selässä, ennen kuin se onnistui täräyttämään minua takajalallaan naamalle ja livistämään otteestani. Heitin samaan rytäkkään pari kuperkeikkaa alaspäin viettävässä mäessä menetettyäni suuntavaistoni iskun voimasta, jääden lopulta makaamaan nurmelle selälleni.
Päässäni pyöri ja korvissani soi. Minun oli vaikea kohdistaa katsettani mihinkään hetkeen, mutta kun vähitellen tokenin, huomasin Lampiväreen kumartuneen ylleni.
"Se pääsi karkuun", onnistuin kähisemään, ja väänsin naamalleni hieman pahoittelevan hymyn. Olin pahoillani siitä, että naaras oli joutunut todistamaan, miten oppilas oli ottanut jänikseltä kuonoonsa.

//Lampi?

Lampiväre katsoi Kortetassua pitkään pohtien tämän sanoja. Maailma, jossa kaikki tulisivat toimeen keskenään? Oliko sellainen edes mahdollista? Hän olisi halunnut syyttää moisesta ajatuksesta eloklaanilaisen hyväuskoisuutta ja naiiviutta ja leimata sen typeräksi. Lampiväre ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta, että kollioppilaan sanomisissa oli jotain perää. Kuolonklaanilaiset ja eloklaanilaiset olivat niin tottuneita vihaamaan toisiaan, etteivät olleet koskaan harkinneetkaan voimiensa yhdistämistä.
Lampiväre kuitenkin pudisti päätään.
"Höpiset järjettömiä", naaras sanoi, mutta hänen kasvoilleen oli piirtynyt pieni hymy. "Rauha olisi hieno juttu. Mutta sitä ei ole niin helppoa saavuttaa kuin luulet: jännitteet ja kireät välit klaanien kesken ovat joillakin niin kiinni selkärangassaan, ettei niistä voi noin vain päästää irti."
Lampiväre tajusi yhtäkkiä, että oli viettänyt kenties liian pitkän ajan Kortetassun kanssa jutellessaan. Kahden klaanin väliset ystävyyssuhteet olivat kielletty, eikä Lampiväre todellakaan halunnut muiden kuolonklaanilaisten kuvittelevan hänen virittelevän kaveruutta - tai mitään muutakaan - Kortetassun kanssa.
"Minun pitää... mennä tapaamaan isääni Kuolonklaanin leiriin", Lampiväre takelteli ulos kun keksi mielestään sopivan tekosyyn. Hän vilkuili epävarmana ympärilleen peläten siskojensa tai mikä vielä pahempaa, Jääviillon tai Pimentovarjon todistaneen hänen ja eloklaanilaisen keskustelua. Onnekseen muut kuolonklaanilaiset vaikuttivat olevan keskittyneitä omiin puuhiinsa. Hän kääntyi leirin uloskäynnin suuntaan, mutta vilkaisi vielä taakseen Kortettasuun.
"Oli mukava keskustella kanssasi", Lampiväre sanoi ja hymyili hiukan. Hän jäi tuijottamaan Kortetassun vihreitä silmiä hiukan liian pitkäksi aikaa, kunnes kiirehti paikalta korvat tulessa.

Oli kulunut päiviä Lampiväreen ja Kortetassun keskustelusta. Lampiväreen sekavia tunteita kollia kohtaan ei helpottanut se, että he olivat päätyneet juttelemaan yhä useammin viime aikoina. Soturi tiesi, ettei hänen pitäisi leikkiä kaveria eloklaanilaisen kanssa, mutta hän oli oppinut pitämään Kortetassun seurasta liikaa.
Nyt kaksikko oli määrätty samaan partioon. He kulkivat halki Eloklaanin reviirin, kunnes saapuivat nummille. Partion johdossa oleva Tuimakatse seisahtui joukkion eteen ja alkoi jakaa kissoja pareihin. Kortetassun kuolonklaanilaiseksi pariksi päätyi Lampiväre. Kun partio hajaantui, he jäivät kahden.
"No, näytä, mihin sinusta on", Lampiväre sanoi hymyillen hiukan. Nummilla saalistamisessa tärkeintä oli nopeus: avaralla alueella riistalle ei jäänyt piilopaikkoja, joten ainoa keino paeta metsästäjää oli pinkoa karkuun. "Ehdottaisin metsästyskilpaa, mutta aion nauttia oikeudestani olla saalistamatta täysin rinnoin."

//Korte?

Sädepentu sanoi, että ehkä voisin joskus toisten katsella. Hän kysyi voisimmeko tehdä jotain yhdessä ja siinä välissä Korpipentu päätti livistää. Hän sanoi, että hänen pitäisi mennä ja lähti paikalta jättäen minut kahden Sädepennun kanssa. Katsoin kolliin hymyillen ja sanoin, että voisimme toki tehdä jotain kahden. Sädepentu hymyili minulle takaisin ja kysyi olinko ollut ulkona. Kun vastasin myöntävästi, hän pyysi minua kertomaan, millaista siellä oli, samalla tietenkin intoilen siitä, että hänkin pääsisi pian oppilaaksi.
“Jaah. No Leirin ulkopuolella on todella suurta. Siellä on metsää ja puita ja nummea ja paljon uusia hajuja”, kerroin. “Kun pääset ulos yllätyt varmasti, hyvällä tavalla. Ulkona on erittäin kaunista ja mukava käydä ihan vain partioissakin. Olisi todella mukavaa joskus mennä kanssasi ulos partioon, kun sinusta tulee oppilas, mutta olisit varmasti liian kiireinen viettämään aikaa minun kaltaisen kissan kanssa”, jatkoin virnistäen.
“Kyllä minä sinun kanssasi haluaisin ulos lähteä, enkä olisi koskaan liian kiireinen olemaan sinun kanssasi!” Sädepentu vinkaisi. Naurahdin hieman leppoisalla äänellä.
“Sepä on mukava kuulla. Mutta haluaisitko tässä välissä tehdä jotain, vaikka leikkiä jotain? Tai voisin vaikka opettaa sinulle sinulle saalistusasennon tai jotain taisteluliikkeitä, jos haluat?” kysyin leppoisasti nuorelta kollilta.

//Säde

En voinut uskoa, mitä juuri oli tapahtunut. Olin hävinnyt Sädepennulle painissa! Jotenkin kolli oli päässyt niskanpäälle ja voittanut minut, ja silloin tiesin, että siinä oli paljonkin hävettävää. En voisi näyttää naamaani enää koskaan, ellen keksisi jotain hyvää syytä häviölleni. Siksi sitten sepitin, miten olin menettänyt tasapainoni ja kollin voitto oli silkkaa huijausta ja tuuria, eikä lainkaan voimaa ja taitoa. Vanhempaan kolliin selitykseni eivät kuitenkaan näyttäneet uppoavan. Hän kuitenkin sanoi, että olin ihan hyvä vastus.
Tunsin itsevarmuuden. Varmasti kolli oli jotenkin tiennyt, mitä olin aikeissa tehdä. Hän oli varmasti lukenut ajatuksiani tai sitten opetellut liikkeeni etukäteen.
Olin juuri aikeissa kertoa Sädepennulle, että hän oli jäänyt kiinni ja hänen oli turha esittää, mutta joku soturi tuli häiriköimään. Saatoin vain ajatella kuinka epäkohteliasta oli tuolla tavoin vain tunkeutua paikalle, kuin olisi muka ollut millään lailla tervetullut kuuntelemaan keskustelujamme ja katsomaan painiamme.
Sädepentu lesoili soturittarelle siitä, että oli voittanut minut ja tunsin vihan kiehuvan sisälläni. Vaikka olisinkin hävinnyt - joka ei ollut totta - kollin ei olisi tarvinnut toitottaa siitä. Mutta kuitenkin tunsin hieman kunnioitusta kollia kohtaan. Hän oli ollut aika taitava, vaikka olikin huijannut telepaattisilla kyvyillään.
Soturi - jonka nimi oli ilmeisesti Käärmekulta - kehui Sädepentua ja sanoi, että olisi halunnut olla näkemässä tappelumme. Tunsin nöyryytyksen ja vihan sekoituksen. Yrittikö naaras vihjata, että halusi nähdä, miten minut löylytettäisiin täysin? Miksi hänen oli pitänyt tulla siihen salaisesti ilkkumaan! Hän luuli varmasti, että en tajuaisi, mutta minäpä olin fiksumpi! Tietenkin tajuaisin hänen pienet vihjauksensa siitä, että piti minua surkimuksena ja heikkona pikkupentuna!
Käärmekulta katsoi minua silmiin ja minä häntä takaisin värähtämättä. Sen kun yrittäisi, minua hän ei pelottelisi! Soturin ilme kätki varmasti paljon ja hän näytti ulospäin vain pienen tipan siitä.
Pian mieleeni juolahti kysymys. Miten hän oli niin tuttavainen Sädepennun kanssa? Tietysti! Naaras antoi Sädepennulle kollin telepaattisen voiman ja normaalia voimakkaammat iskut, jotta hän voisi nöyryyttää minut täysin! En antaisi tätä koskaan anteeksi!
Sädepentu kysyi naaraalta voisimmeko tehdä jotain ja sai minut havahtumaan ajatuksistani. Kolli ei ollut paha heppu, mutta jos tuo Käärmekulta olisi katselemassa, en varmasti ryhtyisi enää mihinkään.
“Minun täytyy mennä”, töksäytin vain tylysti ja lähdin leuka ja häntä pystyssä pois. En suostuisi leikkimään, ellei se olisi vain minä ja Sädepentu. Tassuttelin siis vain eteenpäin tietämättä, mihin olin oikeasti menossa.

Katselin hiljaa kaikkien nukkumista. Olin vihoissani, koska en halunnut nukkua. Minulla oli energiaa vaikka kuinka, ja olisin voinut voittaa sillä energialla kenet tahansa taistelussa, oli se sitten klaanin päällikkö tai vaivainen parantaja. Nousin ylös emoni ja veljeni viereltä ja tassutin varovasti keskelle pentutarhaa.
Kuolonklaanin vartiakin oli unessa, mutta näytti siltä, että heräisi helposti, mikäli joku yrittäisi karata. En siis aikonut yrittää ulos pakenemista. Hipsin ympäriinsä miettien, mitä oikein voisin tehdä ja päädyin sitten Kimalaistoiveen vierelle. Tökkäsin tätä hieman, mutta naaras ei herännyt. Olisin tehnyt sen uudelleen, mutta kuulin emon liikahtavan. Käännyin ympäri ja menin hänen luokseen, mutta hän olikin vain vaihtanut asentoaan.
Tuhahdin ja tökkäsin nyt emoa. Lehtomyrsky nosti päätään unisena.
“Mitä nyt kultapieni?” emo kysyi.
“Ei väsytä”, vinkaisin ärtyneenä. Lehtomyrsky viittoi minut vierelleen lämpimään ja meni taas unille. Pääsin itsekin yrittää nukahtaa, joten laskin pääni tassuilleni ja suljin silmäni. Toivoin nukahtavani ja pian olinkin jo unen ihmeellisessä maailmassa.
Siellä riistaa oli aina kaikille riittämiin ja kaikki olivat tasavertaisia - minua lukuun ottamatta. Minä johdin koko paikkaa ja pidin huolta siitä, että se joka halusi taistella uuden klaaninsa puolesta, sai tehdä sen riippumatta omasta iästään. Kaikki siellä pitivät minua suurenmoiset johtajana ja nautin siitä. Jos menin taisteluun, vastustajani perääntyivät heti; ja jos he eivät perääntyneetkään, he saivat kunnon läksytyksen. Olin voittamaton ja jumalallinen. Minä toin valon, minä toin riistan, mitä toin rauhan ja tarvittaessa voiman. Olin koko klaanini voimanlähde.
Kuitenkin, kaikki hauska loppuu aikanaan, kuten uneni. Heräsin ja olin heti närkästynyt. Uneni oli ollut paikka, jossa minua oli arvostettu niinkuin piti. Siellä kissat olivat tienneet, että minun kanssani oli turha ryppyillä ja, että olin tärkeä osa klaania.
Nousin ylös ja ryhdyin sukimaan turkkiani. Tarkoin kielen vedoin auoin kaikki takut turkistani ja nyhdin kaiken lian pois. Parempi olisi edes näyttää puhtaalta.

Tassutin takaisin sisään pentutarhaan innoissani. Olin valmis näyttämään emolle liikkeen, jota oli harjoitellut koko päivän. Olin herännyt jo aikaisin ja hipsinyt ulos aukiolle harjoittelemaan uutta siistiä liikettä, jonka olin keksinyt.
Kuitenkin sisälle päästyäni tajusin harjoitelleeni täysin turhaan, sillä emo ei edes ollut siellä. Katselin kaikkialle pentutarhaan, mutta Lehtomyrskyn kilpikonnakuvioisesta turkista ei näkynyt vilahdustakaan. Tunsin vihan kumpuavan sisältäni ja purkautuvan ulos matalana murinana. Potkaisin maata ärtyneenä ja tömistelin ulos pentutarhasta.
Huomasin kävellessäni eräiden oppilaiden tulevan harjoituksista mestariensa ja kuolonklaanilaisten kanssa. He kiinnittivät huomioni ja menin lähimmän oppilaan luokse. Hän oli suurikokoinen ruskea kolli mustilla raidoilla. Muistelin kuulleeni joskus tämän nimen olevan Vihatassu.
Loikin Vihatassun vierelle innoissani ja tämä katsoi minua vinoon. Hänen katseensa oli täynnä inhoa ja uhkaa, mutta jotenkin se sai minut vain innostumaan.
“Hei vain! Minä olen Korpipentu. Sinun nimesi taisi olla Vihatassu? Haluaisin, että näyttäisit minulle pari taisteluliikettä tai kertoisit minulle hieman millaista on olla oppilas”, nau'uin innokkaasti. Kolli katsoi minua edelleen hieman ärsyyntyneen näköisenä. Huokaisin hiljaa ja istahdin alas.
“Sinulla on varmasti jotain kiinnostavia tarinoita siitä, mitä olet oppilaana kerennyt tehdä. Kenties taisteluita tai jotain partiointia tai ihan vain harjoittelua”, sanoin vielä hieman kärkevästi. Kolli pyöräytti silmiään.
“No minä voitin kerran taistelussa kaksi vihollista lähes yksin!” kolli leveili. Silmäni suurenivat pieniksi kuiksi.
“Ai kaksi kuolonklaanilaista yksin!” huudahdin silmät suurina. Kolli pudisti hieman päätään.
“Ne olivat aivan oma porukkansa. Sain myös vähän apua Kuutamolaineelta, mutta pääasiassa hoidin homman yksin”, kolli pröystäili. Nyökäytin päätäni haltioissani.
“Millainen porukka se oli?” utelin innoissani.
“Ne olivat kai jotain kujakissoja”, kolli totesi. Kaitsoin edellen ihmeissäni kolliin.
“Siistiä! Minäkin haluan nujertaa kulkukissoja!” innostuin. Vihatassu tuhahti hiljaa.
“Ehkä sinä joskus voisitkin”, hän sanoi kummalla äänellä. En ollut varma oliko hän sarkastinen vai eikö, mutta en välittänyt.
“Etsin kaikki kulkukissat ja voitan ne yhdellä tassulla vaikka sokeana!” uhosin pirteästi ja sillä välin Vihatassu vain lähti pois. Hymyilin tämän perään. Hänessä oli potenttiaalia. Jos hän oli kerta voittanut kulkukissoja tuosta noin vain, hän olisi mahtava toveri minulle ja potenttiaallinen paras ystävä ehdokas.
Häntä pystyssä tepastelin leirin laitaan harjoittelemaan taistelemista - yksin. Aloitin opettelemalla tasapainottelemaan takatassuilla. Olin nähnyt muutaman oppilaan tekevän niin harjoitellessaan. Olisi kuitenkin helpottanut, jos joku olisi auttanut minua. Tömähdin koko ajan takamukselleni ja vähitellen se alkoi tuntua kipeältä ja puutuneelta.
“Miten vaikeaa tämä muka voi olla?” nurisin. Nousin ylös seisomaan ja huomasin Lehtomyrskyn pujahtavan pentutarhalle. Ravasin heti leirin halki hänen peräänsä.
“Lehtomyrsky, Lehtomyrsky, odota! Minulla on sinulle kerrottavaa!” huusin juostessani emoi kiinni. Kilpikonnakuvioinen kuningatar katsoi minuun kysyvästi.
“Emo, minä löysin itselleni potenttiaalisen ystävän. Tiedät hänet varmasti, hänen nimensä on Vihatassu”, sanoin ylpeästi emolleni. Hän ei kuitenkaan näyttänyt yhtä ylpeältä, mitä olin odottanut ja toivonut.

"Vihatassu? Oletko varma? Hän inhoaa minua aika paljon ja yllytti minut karkaamaan klaanista, mutta onneksi pääsimme takaisin. Lupaathan, ettet tee mitään tyhmää hänen kanssaan?" emo naukaisi huolestuneena.
"Olen varma. Hän on rohkea ja vahva. Ja en minä mihinkään vaikeuksiin itseäni aja", naukaisin päättäväisesti.
"Hyvä, mutta jos hän kiusaa sinua tai sinulle rakkaita kissoja, niin ethän ole yhä hänen kanssaan?" Lehtomyrsky varmisti. Pyöräytin silmiäni. Mikä tämä palopuhe oli oikein olevinaan? Eikö emo luottanut minuun tai minun kykyyni löytää potentiaalista seuraa itselleni?
"Riippuu millaista kiusaamista", kiusoittelin hieman. Emo näytti huolestuvan hieman entisestään joten pudistin päätäni. “En anna hänen kiusata ketään minulle läheistä”, korjasin hieman ja hymyilin emolle.
"Hyvä Korpipentu, olen ylpeä sinusta, mutta en silti luottaa siihen, että Vihatassu olisi hyvä ystävä kenellekään" Lehtomyrsky naukaisi. Röyhistin hieman rintaani kuullessani emon sanovan olevansa ylpeä minusta, mutta loppuosa oli minulle hieman hämmentävä. Emo ei todella vaikuttanut pitävän ystävä valinnastani.
"Mutta eihän saisi olla epäluuloinen ketään kohtaan?" naukaisin hiljaa.
"Niin, mutta hän oli minulle aivan hirveä, joten en luota hänen ystävän taitoihinsa kovinkaan paljon", emo myönsi. Eli Vihatassu oli todella ollut hänelle ärsyttävä ja ilkeä?
"Ai, selvä, mutta minusta hän vaikutti kiinnostavalta..." totesin. “No, mutta minä menen sitten etsimään, jotain parempia ystäviä.”
Käännyin ympäri ja pyyhälsin ulos pesästä. Annoin itseni juoksennella ympäriinsä etsien itselleni jotakuta, joka vaikuttaisi veroiseltani. Se olisi tärkeä piirre, jos halusi olla hyvä ystäväni, olla kiinnostavaa seuraa.