Tutkin pentutarhan kulmia yrittäen löytää jotain kiinnostavaa. Emo oli nukkumassa ja veli myöskin. En halunnut siis herättää heitä, koska en halunnut, että he olisivat minulle vihaisia.
Kaivoin jostain kulmasta esiin jonkinlaisen höyhen ja innoistuin asiasta heti.
“Emo varmasti rakastaa tätä höyhentä!” Vinguin innoissani ja ryhdyin tutkimaan lisää. Jos löytäisin enemmänkin aarteita, emo varmasti ilahtuisi. Työnsin pienen kuononi maanrajaan ja yritin nuuskia, jos haistaisin jotain erikoista. En kuitenkaan tunnistanut mitään epätavallista hajua ja luimistin korvani.
“Pakkohan täällä on vielä jotain olla”, mumisin ja jatkoin tutkimista parhaani mukaan. Kuitenkin jatkaessani kuono maata viistäen törmäsin pian johonkin ja pyllähdin maahan. Olin kävellyt suoraan seinään. Siristin silmiäni ja tuhahdin.
“Ehkä ulkona olisi jotain kiinnostavaa”, mumisin ja katsoin emoon joka oli kääriytynyt lämmittämään veljeäni Varpupentua. Pohdin huomaisiko kukaan, jos vain hiipisin ulos. Kuitenkin lähestyessäni pesän suuaukkoa, huomasin erään kuolonklaanin soturin istuvan siinä ja vahtivan meitä.
“Eli ei siis ulos”, mutisin ja käännyin ympäri. Päädyin vaan mönkimään takaisin emon lämmön äärelle ja nukahdin nopeasti.

Kävelin muiden kanssa ulos pentutarhasta. Kuolonklaanilainen vartia oli määrännyt kaikki ulos, mutta olin ennemminkin vain innoissani asiasta. Katsoin leiriä suurin kimmeltävin silmin ja mietin miten suuri se oli. Heiluttelin häntääni maata pitkin innoissani ja mietin, miten paljon eri mahdollisuuksia näyttää emolle olevani paras kissa koko maan päällä siellä oli.
Huomasin kuitenkin jonkun toisen pennun - Sädepennun - tuijotuksen turkillani. Katsoin häneen ja hän tervehti minua sekä pyysi leikkimään. Tietenkin kehuskelin olevani paras ihan vain varoituksena, jotta kolli ei aivan täytin yllättyisi, kun voittaisinkin kaikki leikit tuosta noin vain.
Kuitenkin Sädepentu vetosi siihen miten oli vanhempi. Se sai tassuni kihelmöimään. Hän saisi kunnon löylytyksen ja tulisi nöytyytetyksi entistäkin pahemmin, koska oli vieläpä minua vanhempi! Hymyilin viekkaasti ajatuksen levitessä pääkopassani eteenpäin.
“Painitaan!” käännyin Sädepennun puoleen innoissani. Olin juuri keksinyt, että paini olisi varmasti se laji, jossa voittaisin tuon lurjuksen. Katsoin häntä haastavasti ja parin silmänräpäyksen päästä kolli nyökkäsi.
“Selvä, mutta valmistaudu häviämään!”
Hymy levisi kasvoillani kuin tulvavesi. Katselin vimmaisesti ympärilleni etsien parasta paikkaa painille.
“Revin sinut riekaleiksi”, uhosin juostessani hieman kauemmas pentutarhasta kohtaan, jossa oli tarpeeksi tasaista. Kurkkasin lapani yli varmistaakseni, että Sädepentu ei yhtäkkiä vain päättänyt lähteä paikalta. Siivosin vielä kaikki isoimmat kivenmurikat siitä, että ne eivät sattuisi meidän kieriessämme siitä.
“Et selviä tästä”, sanoin vielä kollin saapuessa kohdalleni. Räpäytin silmiäni ja vetäisin pari kertaa päälakeni yli enne kuin menin asentoon valmiiksi aloittamaan painin. Hymyilin edelleen leveästi.
Olin varma voitosta, vaikka kolli olikin minua vanhempi ja hän tiesi varmasti enemmän taistelusta. Olin vain aivan varma, että paini olisi minun lajini ja, että kollilla ei olisi mitään mahdollisuuksia. Tai ainakaan, jos hän oli samanlainen vätys kuin Varpupentu, joka ei olisi varmasti koskaan suostunut painimaan kanssani. Vaikka rakastinkin veljeäni, hän osasi käydä tylsyydellään hermoon.
Pudistelin päätäni setviäkseni ajatukseni. Olin harhautunut aiheesta nyt täysin. Pääasiana oli nyt vain valmistautua hyökkäykseen. Voittaisin Sädepennun vain keskittymällä hyökkäämiseen.

//Säde

Kuutamolaine: 5kp -

Nopsatassu: 5kp -

Käärmekulta: 5kp -

Kuusihäntä: 3kp -

Lehtomyrsky: 15kp -

Hiilihammas: 6kp -

Tähtimötaivas: 5kp -

Sädepentu: 9kp - Pentuna 4/4 tarinaa kirjoitettu!

Varpupentu: 4kp -

Katseeni kohtasi nopeasti nuoremman Varpupennun katseen. Hymyilin tuolle nopeasti ja lähdin sitten pesästä muiden perässä, sillä Leppävarjo oli ilmaissut sangen ilkeästi, että hän olisi mieluummin ulkona kuin istuskelisi pesässä keskellä päivää. Seurasin Korpipentua hiukan sivummalle ja annoin tilaa muille pesästä vielä tuleville. En ollut tehnyt tänään oikein mitään järkevää enkä käynyt ulkonakaan, joten raikas ilma teki ihan hyvää. Venyttelin jalkojani ja katselin ympärilleni leirissä. Emo tassutti jonnekin kauemmas ilmeisesti isän luo mutta minä jäin pentutarhan viereen. Katsoin Korpipentua, joka oli vieressäni mutta selvästi omissa maailmoissaan. Vähän kauempana Lehtomyrsky jutteli toisen pentunsa kanssa. Käännyin vielä minua nuorempaa Korpipentua kohti ja tällä kertaa hän havahtui ajatuksistaan.
“Hei vain”, naukaisin pehmeästi.
“Haluatko leikkiä jotain. En jaksa seisoskella koko päivää tässä”, jatkoin hiukan terävämmällä äänellä mutten ollut ilkeä tai käskevä. En halunnut käskyttää nuorempaa kissaa mihinkään. Sehän olisi ihan typerää. Vajoaisin samalle tasolle kuin kuolonklaanilaiset vartijat.
“Toki, vaikka minä varmasti voitankin joka leikin", Korpipentu vastasi kiusoittelevasti. Sisälläni heräsi niin suuri nälkä voittaa tuo pienempi naaras, että oikein hymyilytti.
“Älä vielä puhu. Mistäs tiedät vaikka olisinkin sinua paljon parempi? Olenhan minä vanhempi”, sanoin ja käänsin sitten katseeni aukiolle. Mitäköhän me voisimme oikein leikkiä?
//Korpi?

Istuin yksin pentutarhassa omalla makuusijallani. Tai siis enhän minä yksin ollut, kun pesässä oli minun lisäkseni muut pennut - Naavapentu, Sädepentu sekä siskoni Korpipentu - mutta he juttelivat ja tekivät jotain keskenään, johon en jaksanut mennä mukaan. En sinänsä kaivannut seuraa mutta vilkuilin silti pesän muita vanhempia kissoja ja pentuja. Pesässä olivat kaikki muut pentutarhan asukit paitsi Kimalaistoive, jonka kanssa en ollut vielä ehtinyt lyhyen elämäni aikana juttelemaan kertaakaan mutta ehkä haluaisin jossain kohtaa. Katseeni kohtasi Lehtomyrskyn katseen kanssa ja emo tassutti luokseni makuusijan luo. Harhaileva katseeni käväisi pentutarhan lehtikatossa ja siirtyi sitten takaisin emoon ja sen jälkeen pesämme vartijaan Leppävarjoon, joka oli noussut seisomaan.
“Hei! Siirtykääpäs nyt ulos. En jaksa istuskella täällä enää”, kolli naukui voimakkaalla äänellä. Pesän asukit alkoivat valumaan ulos mutta ennen kuin nousin katseeni kiinnittyi vanhemman pennun silmiin. Sädepentu väläytti pienen hymyn ja meni sitten muiden perässä ulos.
“Mennäänkö mekin nyt?” kysyin emolta ja katsoin nyt häntä silmiin. Emolla oli ihan samanlainen turkki kuin minulla ja minusta se oli aika mukavaa. Kukaan ei varmasti epäillyt kuka minun emoni oli. Olin todella ylpeä emostani ja rakastin häntä mielettömästi.
//Lehto?

Heräsin unilta. Sypressikuiske oli jo hereillä ja nuoli käpäliään. Hänen peseytyessään nousin pystyyn.
“Huomenta”, emon ääni oli uninen mutta kuitenkin tavallisen lempeä.
“Huomenta. Saanko mennä ulos?” sanoin nopeasti. Olin parin päivän aikana pyörinyt ulkona ja leikkinyt paljon Käärmekullan kanssa. Haluaisin nähdä naaraan taas.
“No mene vain”, Sypressikuiske naukui huvittuneesti ja päästi minut menemään. Kipitin ulos pesästä innoissani. Etsin Käärmekultaa katseellani ja heti, kun katseeni osui naaraaseen juoksin hänen luokseen täyttä vauhtia. Jarruttaessani käpäläni liukuivat pitkin leirin lattiaa. Käärmekulta nauroi herttaista naurua korkealla äänellään ja jäin hetkeksi katsomaan naarasta mutta käänsin sitten katseeni pois ja loikin hakemaan sammalpalloa aukion laidalta.
“Voidaanko leikkiä?” pyysin innoissani. Käärmekulta nyökkäsi ja rupesi pelaamaan kanssani sammalpalloa.

Heräsin aikaisin aamulla siihen, että minut ja muut pentutarhan asukit häädettiin pesästä. Nuori kuningatar nimeltään Lehtomyrsky nimittäin poiki ja hän tarvitsi rauhaa. Naavapentu jutteli jotain emon ja Kimalaistoiveen kanssa mutta minua ei kiinnostanut heidän seuransa. Halusin vain Käärmekullan luo. Hänen seurassaan oli aina niin hauskaa. Minusta tuntui, että hymyilin ja nauroin kokoajan hänen kanssaan ja olin tosi iloinen. Kaiken tuon lisäksi ajattelin Käärmekultaa tosi usein. Kipitin etsimään naarasta mutten löytänyt tätä. Jotkut soturit, joita en tuntenut vielä kauhean hyvin kertoivat hänen menneen partioon. Aukiolla oli kuitenkin aika hiljaista, koska oli niin aikainen aamu. Vain nuo pari soturia istuskelivat aukion laidalla sukimassa toisiaan. Kävelin hetken ajan yksikseni ympäriinsä miettien millaista leirin ulkopuolella oli. Mitäköhän Käärmekullalle kuului? Minun täytyisi kysyä häneltä heti, kun hän pääsisi leiriin.

Olin juuri tullut metsästyspartiosta ja olin menossa pesälleni lepäämään. Kävelin rauhallisesti ja määrätietoisesti eteenpäin kunnes kuulin Kyyhkypyrähdyksen äkeän käskyn. Käänsin pääni kohti häntä ja käsitin hänen tarkoittavan, että minun ja vieressäni sattumalta seisseen Hiilihampaan pitäisi mennä hänen luokseen. Vaihdoimme kummastuneita katseita kollin kanssa mutta menimme silti kuolonklaanilaisen vartian luokse. Kyyhkypyrähdys naukui, että hänen pesänsä tarvitsi korjaamista. En sanonut mitään vaan katselin naarasta hiukan vastentahtoisesti. Olisin halunnut mennä lepuuttamaan väsyneitä jäseniäni mutta en halunnut pistää vastaan varsinkaan kun tiesin, että siitä seuraisi rangaistus. Hiilihammas kuitenkin kyseenalaisti Kyyhkysiipeä mutta naarasta ei tainnut kauheasti kiinnostaa, että Hiilihampaallakin oli mielipiteitä. Seurasin kaksikon lyhyttä sananvaihtoa sivusta. Se kuitenkin loppui lyhyeen ja Kyyhkysiipi patisteli meidät klaaninvanhimpien pesälle. Seurasin vanhempaa soturia valittelematta sen enempää. Minua kyllä ärsytti mutta en halunnut sanoa mitään. Hiilihammas lausui pari positiivista sanaa ja ehdotti sitten, että pujottelisimme oksia tiukemmin yhteen niin, että raot peittyisivät.
“Hyvä idea”, naukaisin lyhyesti ja aloin räpläämään oksia mutta onnistuin vain pahentamaan tilannetta. En ollut käpälistäni niin varma tai kätevä, että olisin osannut vetää oksia tiukempaan. Kaksi oksaa tippui käpäliini ja mielialani laski yhtä nopeasti kuin ensimmäinen vesipisara laskeutui nenälleni. Tihkusade alkoi rummuttaa maata hellästi mutta selässäni se tuntui ikävän tökkivältä. Huokaisin ja koitin korjata aiheuttamani vauriot Hiilihampaan katselessa vierestä.
“Voisitko mitenkään auttaa?” kysyin töksäyttäen sanat suustani miltei vihaiseen sävyyn. En olisi halunnut alistua kohtalooni ja pyytää apua mutta joskus joutui tekemään epämielyttäviä asioita. Elämä Kuolonklaanin vallan alla oli siitä hyvä esimerkki.
//Hiili?

Olin läkähtyä paksun turkkini sisällä palatessani partion mukana leiriin. Koko päivän ilma oli ollut tukalan lämmin ja painostava, ja taivaalle kertyneet tummat pilvet enteilivät epäilemättä ukkosenilmaa. Minun olisi tehnyt mieli hakeutua jonnekin aukion laidalle viilentymään, mutta sainkin yllättäen muuta puuhaa.
"Te kaksi, tulkaapa tänne", Kyyhkysiipi - sangen teräväkielinen, nuori kuolonklaanilaisvartija - viittilöi hännällään minua ja vierestäni sattumalta ohi kulkevaa Tähtimötaivasta luokseen. Mustavalkoinen naaras ja minä vaihdoimme hämmentyneitä katseita, mutta menimme kuitenkin mukisematta kuolonklaanilaisen luo, sillä jokaisella eloklaanilaisella oli hyvin tiedossa, mitä kävisi, jos ryhtyi hankalaksi vartijoiden kanssa.
"Pesäni seinä kaipaa korjausta", Kyyhkysiipi osoitti hännällään karhunvatukkapensasta, joka toimi klaaninvanhimpien pesänä. "Te kaksi saatte luvan ryhtyä korjaushommiin."
"Miksi me?" kysymys lipsahti ihan vahingossa. Jo kuita kestänyt elo kuolonklaanilaisten vallan alla ei ollut vieläkään onnistunut tukahduttamaan alitajuntaista tarvetta kyseenalaistaa vallanpitäjien selittämättömiä päähänpistoksia. Se voisi vielä jonain päivänä koitua kohtalokseni, jos en oppisi olemaan varovaisempi.
Kyyhkysiiven vihreät silmät painuivat viiruiksi. "Koska minä sanon niin, onko selvä?" naaras kysyi äänessään vaarallinen sävy.
Mieleni olisi tehnyt vastata kieltävästi, mutta koska olisin todennäköisesti saattanut itseni lisäksi myös Tähtimötaivaan ongelmiin, nyökäytin vain päätäni. "Kyllä on."
"Hyvä, ryhtykäähän sitten hommiin", kuolonklaanilainen patisteli, ja minä lähdin löntystämään edeltä klaaninvanhimpien pesälle päin. Kuulin Tähtimötaivaan tassuttavan perässäni.
Seisahduin karhunvatukkapensaan eteen ja silmäilin sitä nopeasti. Siinä oli muutama mitätöttämän kokoinen aukko seinässä, joita Kyyhkysiipi oli kaiketi tarkoittanut puhuessaan korjaamisesta. Nytkytin hännänpäätäni hieman turhautuneena. Naaras oli kaiketi vain halunnut komennella joitakuita ja laittanut ensimmäiset näkemänsä kissat hanttihommiin omaksi ilokseen.
"Ei tässä kauaa nokka tuhise", naukaisin viereeni tulleelle Tähtimötaivaalle. "Voisimme yrittää pujotella oksia tiiviimmin yhteen, niin aukot peittyvät lehdillä."

//Tähtimö?

"Au!'' vinkaisin yhtääkkiä kivusta.
''Mitä, sattuuko sinuun joku?'' Kuusihäntä Kysyi huolestuneena
''Tuntui kuin joku olisi potkaissut mahaan.'' vinkaisin.
''Ovatkohan pennut syntymässä?''kumpanini Kysyi kun kiinnitin hetkeksi katseensa vatsaani. Murahdin turhautuneena,pyörittelin silmiäni ja vastasin:
"Eivät tietenkään ole höpsö!" Murahdin turhautuneella mutta myös vähän huvituneella äänellä.

Pari päivää myöhemmin
''Mitä mieltä olet pennuista?'' Kuusihäntä kysyi yhtäkkiä.
''Mitä tarkoitat?, tarkoitatko että odotan niitä innolla tai en?'' kysyin hämillääni ja pyörittelin hännän päätäni turhautuneena kumppanini epäselvästä kysymyksestä.
''Joo juuri sitä tarkoitin.'' Kuusihäntä Maukaisi pahoitelevasti ja kosketti hännän päällään kylkeäni.
''Odotan niitä erittäin kovasti! Olen koko ajan halunnut pentuja... sinun kanssasi...'' naukaisin hymyillen mutta ääneni vaimeni lauseeseen lopussa miltei kuulumatomaksi... Yhtäkkiä Minua alkoi väsyttää aivan kamalasti ja kerroin sen kuusihänälle ja sitten nousin ylös tassutaen pois kumppanini luota kohti pentutarhaa. Tuntui pahalta jäätä hänet sinne... Mutta en voinut mitään... Kun olin vuotelaani niin mietin millaista pentujeni elämästä tulisi kun eloklaani oli kuolonklaanin vallan alla? Ainakaan penut eivät voisi uskoa tähtiklaanin joten jos he kuolisivat niin en näkisi heitä enään koskaan...

Pari kuuta myöhemmin olin pentutarhassa kuusihänän kanssa kunnes yhtäkkiä tunsin vatsassani kivuliaan tunteen, ähkäisin kivuliaasti ja sopersin:
"P-penut taitavat tulla", sopersin kivun keskeltä ja tunsin kivuliaan supistuksen vatsassani ja kirkaisiin kivusta kimalaistoive oli auttamassa minua koska oli ollut pesässä ja koska hän osasi parannuksesta ja yrtteistä jotakin tiesi. Kirkaisiin kivusta kun toinen supistus i
ski kunnes aivan yhtäkkiä kuononi edessä oli keppi ja kuusihäntä kehotti:
"Otta ja pure tätä aina kun tulee supistus!" Kuusihäntä kehotti pikaisesti ja siirtyi sitten huolestuneena kauemmas minusta. Hymyillin ja ottin keppin leukkojeni väliin ja puraisin sitä lujaa seuraavan supistuksen tulessa.
"Ensimmäinen pentu", joku vierestäni naukaisi mutta en kivun sumusta tunnistanut kissaa. Kiljaisin kivusta ja keppi leukkojeni välissä rusahti säpäleiksi Ja kuulin jonkun sumeasti naukaisevan viimeisen peunun tuleen valahdin helpotuksesta alusilleni kivuliaasti huohottaen ja sitten nostin katseeni heikosti pentuihin. He olivat täydellisiä! Minulla oli kaksi täydellistä pikku pentua: poika ja tytär... He olivat niin täydelliset... Poikani oli kilpikonna kuvioinen aivan kuten minä... mutta erona minusta hänellä oli valkoisia yksityiskohtia... Ja tyttäreni oli ruskea aivan kuten isänsä... Katselin kuinka kauniit pikkuiset pentuni imivät maitoa vaatsaani vasten...
"He ovat täydellisiä..." Kuiskasin lempeällä äänellä. Kuusihäntä kehräsi ja sivelli hänällälään kylkeäni.
"Kuusihäntä... Voisiko tämä naaras olla korpipentu?" Kysyin hymyillen kumppaniltani onnellisena.
"Kyllä ja tämä taas voisi olla varpupentu", kuusihäntä kehräsi ja kosketi hänällään kollipentua hymyilin ja nyökkäsin iloisena. Kun pennut viimein lopettivat imemisen niin ne alkoivat vikisemään aivan kamalan suloisella äänellä. Kehräsin ja ihailin pentujani hymyillen kunnes lopulta pennut nukahtivat ja antoivat minulle rauhan
*He ovat täydellisiä mutta en olisi halunnut kuunnella koko aikaa heidän vikisemistään... " Ajattelin hymyillen. Katselin heitä vielä hetken kunnes minua alkoi väsyttää ja sitten käperyin kiinni pentuihini ,nukahdin.

Vähän aikaa myöhemmin pentujen syntymästä. Olin pentutarhassa sisällä pentujeni kanssa ja ihailin heidän liikeitäån kun he mönkivät ympäri maakualusia... Kuitenkin aivan yhtäkkiä pikkuiseni avasivat silmänsä ja alkoivat tutkimaan pesää katseellaan. Onneksi Kuusihäntä oli juuri tullut pesään nähdäkseen pentujemme avaan silmänsä ensi kerran.
"Katso! Varpupennulla on sinun silmäsi... Ja korpipennulla on minun vihreät silmäni..." Hihkaisin innoissani. Hetken kun olin katsellut pentujeni silmiä niin päätin että minun kannattaisi sukia heidät ja itse asiassa heidän pitäisi kohta nukkua päiväunet... Vetäisin nopeasti mutta hellästi varpupenun lähemmäs minua ja aloin suukimaan kollin turkkia ja huomasin että kuusihäntä oli ottanut neuvostani vaarin ja oli alkanut sukimaan korpipentua varpupentu pyristelli ja vinkui närkästyneenä. Kun olin saanut suitua poikani niin ruokkin heidät nopeasti ennen kuin nousin istumaan ja aloin patsitelemaan heitä nukkumaan. he katselivat minua närköstyneinä eivätkä ilmiselvästi aikoneet mennä nukkumaan. Vilkaisin huvitunenaa kuusihäntään ja sitten lupasin että kerron heille tarinan kunhan he menevät sen jälkeen päiväunille. Mietin hetkisen kunnes lopulta aloin kertoa pikkuisille vanhoista klaaneista: varjoklaanista, tuuliklaanista, myrskyklaanista ja jokiklaanista joilta eloklaanin kissat olivat perineet paljon.
*Toivon todella että tästä saa puhua*, mietin huolestuneena. Pennut varmaan ajattelevat että olisin itse elänyt tuonna aikana mutta en ole... Lopulta pennut alkoivat haukotella ja möyriää unisesti maakualusilla. Hymyillin ja kehrääsin iloisena, painauduin kiinni kuusihäntään ja katselin ylpeänä pikkuisia pentujani jotka nukkuivat Jo syvästi vierelläni. Nuolaisin nopeasti molempia päälaeltaan ja naurahti kun varpupentu nurisi unissaan ja pyörähti ympäri mumisten unissaan.

//Kuusi? Pennut?

''Kuusihäntä! Näin kauheaa unta!'' Lehtomyrsky purskahti itkuun. ''Siinä joku tappoi pentumme!'' Hän vinkaisi.
''Ei se mitään, unihan se vaan oli.'' Maukaisin Lehtomyrskylle rauhoittavasti.
''Kuusihäntä? Olikohan se merkki? EI? EI se vaan saa olla!?!'' Lehtomyrsky parkaisi taas.
''Tiedäthän että en antaisi tapahtua mitään pennuillemme ja silloin kun kuolen... Suojelen niitä silti Täh- siis tiedät mitä tarkoitan.'' Sanoin lehtomyrskylle ja tarkoitin sitä myös oikeasti.

Lehtomyrsky alkoi rauhoittua, jutustelimme vielä hetken pentujen nimistä kunnes:
''Au.'' Lehtomyrsky huudahti yhtääkkiä.
''Mikä, sattuuko sinuun joku?'' Kysyin lehtomyrskyltä huolehtivaisesti.
''Tuntui kuin joku olisi potkaissut mahaan.'' Lehtomyrsky parkaisi.
''Ovatkohan pennut syntymässä?'' Kysyin Lehtomyrskyltä, kun kiinnitin hetkeksi katseeni Lehtomyrskyn vatsaan huomasin sen olevan isompi kun viimekerralla.
''Lepää vähän, kyllä se siitä helpottaa!'' Mauuin Lehtomyrskylle.

''Mitä mieltä olet pennuista?'' Kysyin Lehtomyrskyltä.
''Mitä tarkoitat?, ai sitäkö että odotanko niitä innolla vai mitä?'' Hän kysyi vuorostaan minulta. Tajusin että olin kysynyt kysymyksen epäselkeästi.
''Joo juuri sitä tarkoitin.'' Maukaisin.
''Odotan niitä ErItTäIn kovasti.'' Hän painotti sanaa *erittäin*.

Näytin Sädepennulle muiden kissojen nukkumapaikkoja tämän pyynnöstä, ja kun tämän olimme tehneet, pentu pyysi vielä, että leikkisimme. Hänen äänessään kuitenkin kaikui pieni väsymyksen siemen ja istahdin alas kollille lempeästi hymyillen.
“Sinun olisi varmaan parempi nukkua. Vaikkei vielä paljoa väsyttäisi, niin hetken päästä sinua väsyttää varmasti enemmän kuin koskaan”, kehräsin. Sädepentu näytti pettyvän, mutta en antanut tälle tilaisuutta väittää vastaan. Nousin taas ylös ja paimensin nuoren kollin takaisin pentutarhaan. Sanoin tälle nopeat heipat ja lähdin ulos pesästä.
Huokaisin istahtaessani taas leirin laitaan. Halusin jonkun jonka kanssa viettää aikaa ja vain olla, mutta niitä kissoja oli aika harvassa. Halusin myöskin olla Lehtomyrsyn kanssa, mutta hänkin halusi varmasti viettää ennemmin aikaa kumppaninsa Kuusihännän seurassa. Puuskahdin hiljaa ja menin makuulle. Aurinko lämmitti turkkiani ja riistan haju tunki nenääni. Tajusin, etten ollut vielä syönyt. En ollut varma oliko minulla siihen vielä lupaa, joten tallustin lähimmän kuolonklaanilaisen luokse kysymään asiasta. Kissa vain totesi, että he olivat jo syöneet ja että minun pitäisi nyt kadota hänen silmistään. En loukkaantunut kissan sanoista, vaikka olisikin tehnyt mieli. Päätin vain että menisin suoraan syömään.
Asetuin taas istumaan, kun olin viimein löytänyt jotain mieluista syötävää. Katsoin, miten muut klaanitovereistani kokoontuivat hakemaan jotain syötävää. Metsästyspartiot olivat tehneet tänään hyvää työtä. Riistaa oli runsaasti ja siitä riitti helposti kaikille. Hymyilin vienosti ja katsoin miten muut asettuivat toistensa seuraan syömään. Harkitsin hetken liittyä heidän seuraansa, mutta päätin lopulta olla häiritsemättä heitä.

Huokaisin. Elämä Eloklaanissa oli ihan mukavaa mutta toisinaan kaipasin metsään todella kovasti. Mietin myös miten Jupiterilla ja Blackillä mahtoi mennä mutta nyt se kaikki oli jäänt taka-alalle mielessäni. Olin hiljattain kuullut, että emoni oli teloitettu klaaninsa edessä ja vihani Kuolonklaania ja sen päällikköä kohtaan nousi ihan erilaisella tavalla esiin. Sain myös tietää aikaisemmin, että Höyhenhalla oli saanut uusia pentuja ja pentujen isä oli täällä meidän leirissämme vartijana toimiva Leppävarjo. Suruni oli suuri mutta koitin parhaani pidätellessäni kyyneleitä.
“Onko kaikki hyvin?” Syreenitassun huolestunut ääni havahdutti minut ajatuksistani. Puhelias puoleni halusi nyt vain pitää suunsa kiinni joten päätin pudistaa päätäni nopeasti.
“Mietin emoa”, naukaisin nopeasti ja katsoin käpäliäni.
“Olen tosi pahoillani hänestä. Olisiko hän kuitenkaan toivonut poikansa hukkuvan suruun tuolla tavoin”, ystäväni teki hyvän havainnon mutta se sai minut pienen vihan valtaan.
“Siinä se on! En tiedä! En koskaan tavannut häntä enään hänen lähtönsä jälkeen”, tiuskaisin mutta kaduin sitä heti. Syreenitassun loukkaantunut mutta pahoitteleva ilme sai minut lähtemään paikalta. En kestänyt nähdä häntä tuollaisena.

Tassuteltuani hetken ajan ympäriinsä puusta laskeutui toinen kissa. Säpsähdin hiukan mutta sain yllätykseni peitettyä vienoon hymyyn.
“Hei, miten voit?” Yövarjon ääni oli rauhallinen, kun tuo avasi suunsa.
“Ihan hyvin, kiitos. Miten sinulla menee?” vastasin. Puheliaisuuteni ei ollut vielä ihan palannut mutta koitin luoda itselleni parempaa tunnelmaa.
“Myös ihan hyvin”, mustaturkkisen naaraan sanat osuivat jonnekin syvälle. Muillakin oli huonompia päiviä.
“Mitä sinä olet tehnyt tänään?” kysyin ihan aidosti kiinnostuneena hänen tekemisistään. Naaras oli selvästi hyvä kiipeilijä, jos hän oli kiivennyt leirin yhteen puuhun.
//Yö?

Kuutamolaine palasi leiriin partion mukana lopen uupuneena. Tämä oli yksi niistä päivistä, jolloin hän eniten kaipasi vapaampaa arkea ennen sotaa ja Kuolonklaanin valtaannousua. Hän ei olisi millään jaksanut hyppiä koko aikaa kuolonklaanilaisten pillin tahtiin, mutta muukaan ei auttanut, mikäli ei mielinyt siivota pesiä seuraavan puolen kuun ajan rangaistuksena tottelemattomuudesta.
Mustavalkoinen naaras oli aikeissa suunnata torkuille johonkin aukion varjoon, kun hänen näkökenttäänsä ilmestyi yhtäkkiä tuttu, punertavaturkkinen hahmo. Kuutamolaine käänsi katseensa Talvikkitakkuun, joka jolkotti hänen luokseen jänistä mukanaan retuuttaen. Näky sai kehräyksen hyrisemään hänen kurkussaan.
Takkuturkkinen naaras - jonka turkki oli tällä kertaa poikkeuksellisen siistissä kunnossa toisin kuin yleensä - laski jäniksen hänen eteensä samalla kun mahtaili tavalliseen tapaansa taidoillaan. Sen lisäksi tämä työnsi hänelle sinertäväterälehtisen kukan, jonka tämä sanoi sopivan hänen silmiinsä.
Kuutamolaine tunsi kuumien väreiden liikkuvan turkkinsa alla, ja hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä lyödä nopeammin. Hän nosti kukan varovasti tassulleen voidakseen tarkastella sitä paremmin. Se oli kaunis ja tuoksui hurmaavalta. Hän mietti, mistä Talvikkitakku oli mahtanut löytää sen.
"Se on ihana", hän henkäisi lopulta ja kohdisti vienosti katseensa Talvikkitakkuun. "Kiitos." Sitten hän katsahti heidän välissään lojuvaan jänikseen, ja vesi herahti hänen kielelleen. Talvikkitakku tosiaan tiesi hänen makunsa. Siitä huolimatta hänen mieltään kalvoi epäilys, joka esti häntä käymästä saman tien saaliin kimppuun. "Oletko varma, että voimme syödä tämän? Tämän kokoinen jänis kiinnostaa varmasti myös kuolonklaanilaisia." Hän yritti pitää äänensä matalana, jottei olisi kiinnittänyt liikaa huomiota. Hän ei halunnut heidän joutuvan vaikeuksiin vain sen takia, että hän söi lempiriistaansa.

//Tale?

Sädepentu: 7kp -

Lampiväre: 8kp -

Lätäkkölempi: 21kp! -

Haavemuisto: 10kp -

Lehtomyrsky: 20kp! -

Naavapentu: 13kp -

Kuusihäntä: 5kp -

Varjoliekki: 27kp! -

Sadeturkki: 26kp! -

Lokkimieli: 11kp -

Käärmekulta: 4kp -

Laventelitaivas: 9kp -

Yövarjo: 4kp -

Hilehuurre: 7kp -

Talvikkitakku: 4kp -

Kortetassu: 7kp -

Virtaviima: 8kp -

Vihdoinkin oli koittanut jokaisen neljäsosakuun paras päivä: vapaa! Kaiken kruunasi se, että myös Kyyhkypyrähdys oli sattunut saamaan vapautuksen vartijan velvollisuuksista samalle päivälle, joten olimme voineet palata Kuolonklaaniin yhdessä.
Juuri nyt olimme matkalla yhdessä siskoni ja isämme Sähkötuhon kanssa joelle uimaan. Päivä oli liian lämmin kuivalla maalla turhanpanttina seisoskelemiseen. Kyyhkypyrähdys ei kylläkään osannut uida, mutta pääasia oli se, että saisimme joka tapauksessa viettää yhdessä aikaa.
"Miten te voitte?" kuului Sähkötuhon kysymys.
"Oikein hyvin", vastasin isälleni hymy naamallani. Sähkötuho oli yksi niistä harvoista kissoista, joille en vain yksinkertaisesti pystynyt olemaan inhottava. Rakastin ja arvostin isääni suunnattomasti, ja halusin näyttäytyä hänen silmissään tyttärenä, josta tämä saattoi olla ylpeä. "Vartijan pesti osaa olla melko pitkästyttävää puuhaa, mutta ei tylsyys minua tapa."
Sähkötuho nyökytteli päätään hyvillään. "Se on hyvä kuulla."
"Minullakin menee hyvin", Kyyhkypyrähdys naukui isän toiselta puolelta. "Tosin minulla tulee usein kamala ikävä Matotaistoa - ja tietysti myös sinua ja emoa." Sisareni värisytti viiksiään hyväntuulisesti.
Pyöräytin Sähkötuhon huomaamatta silmiäni. Aina sama valitusvirsi siitä, miten kova ikävä naaraalla oli höyhenaivoista kolliystäväämme, jota ilman tuo ei tuntunut osaavan tehdä yhtään mitään. Toisinaan en voinut olla ihmettelemättä, millainen typerys Kyyhkypyrähdys osasi olla niin fiksuksi kissaksi.
Ilmeisesti halveksiva eleeni ei ollut jäänyt huomaamatta armaalta siskoltani, jonka terävä katse nauliutui minuun. "Ihan kuin sinulla muka olisi varaa arvostella minun ja Matotaiston suhdetta", Kyyhkypyrähdys tuhahti, ja minulla paha aavistus siitä, mihin suuntaan tämä keskustelu oli kääntymässä. "Kaikki kollit karttelevat sinua kuin ruttoa - miten kuvittelet koskaan voivasi saada kumppania?"
Sisälläni kiehui. Pakotin kuitenkin ulkoisen olemukseni pysymään mahdollisimman tyynenä isän läsnä ollessa. En halunnut hänen näkevän, miten rumaksi verbaaliset yhteenottomme Kyyhkypyrähdyksen kanssa saattoivat pahimmassa tapauksessa äityä.
"On paljon tärkeämpiäkin asioita kuin kumppanin löytäminen", yritin sivuuttaa sisareni suoran hyökkäyksen. En kuitenkaan ollut varma, uskoinko itsekään sanomisiini. Kunniakkaalta Kuolonklaanin soturilta odotettiin yleensä perheen perustamista ja suvun jatkamista, mikä ei onnistunut ilman kumppania. Eikä Kyyhkypyrähdys ollut väärässä siinäkään, että kollit tuntuivat karttelevan minua, vaikka en sitä hänelle tai kenelle muullekaan koskaan ääneen myöntäisi.
"Voin palvella klaaniani monin muin tavoin kuin hankkimalla kumppanin ja saamalla jälkikasvuja, vai mitä, isä?" Käännyin Sähkötuhon puoleen toivoen saavani häneltä tukea asiassa. Samaan aikaan pelkäsin sitä, että kolli olikin samaa mieltä Kyyhkypyrähdyksen kanssa, ja näki minut valtavana pettymyksenä niin itselleen kuin suvullemmekin.

//Sähkö?

Havahduin hereille levottomasta unesta. Saatoin yhä kuulla pääni sisällä vaimeat taisteluhuudot sekä tuulen ujelluksen taustalla. Päivän mittaan unohtaisin kyllä niiden olemassaolon, mutta nukkuessa ne palaisivat jälleen kummittelemaan.
Katselin ympärilleni oppilaiden pesässä, jossa oli vielä yllättävän täyttä. Suurin osa oppilaista nukkui yhä vuoteissaan. Pimentovarjo ilmottaisi vasta päivän partioita päättäessään tämän päivän harjoitusten ajankohdan, joten kellään ei ollut kiire nousta.
Minä sen sijaan tunsin oloni liian levottomaksi voidakseni maata paikallani siihen asti, joten nousin ylös ja suin tapani mukaisesti turkkini, ennen kuin tassutin kepein askelin pesän suulle. Nyökäytin päätäni tervehdykseksi Tuimakatseelle, joka makasi käpälät allaan lähellä uloskäyntiä. Oletin Lammikkoloikan olevan ulkona, sillä häntä ei näkynyt pesässä. Isokokoinen kuolonklaanislaiskolli katsoi minuun takaisin ilmeenkään värähtämättä. Väläytin hänelle vielä nopean hymyn, ennen kuin livahdin hänen ohitseen aukiolle.
Auringonvaloa siivilöityi puiden välitse leiriin, jossa osa sotureista oli jo hereillä ja parasta aikaa valmistautumassa päivän askareisiin. Kuljetin katsettani aukion yli, mutta en nähnyt mestarini Lieskakajon punertavaa turkkia missään.
En kuitenkaan ehtinyt kaipailla häntä pitkään, sillä pian huomasin näkökenttäni reunalla valkoisen hahmon lähestyvän minua sivusta päin. Käännyin kohti Laventelitaivasta, ja kasvoilleni nousi iloinen hymy. Naaras oli yksi vanhemmista sisaruksistani, mutta en ollut vielä saanut tilaisuutta tutustua häneen. Siksi minua ilahduttikin kovin, kun sisareni oli päättänyt lähestyä minua nyt syystä taikka toisesta.
Panin kuitenkin merkille Laventelitaivaan hieman huonovointisen näköisen ilmeen, ja kysyin häneltä: "Oletteko kunnossa?"
Laventelitaivas aukoi suutaan, kuitenkaan saamatta sanaakaan ulos. Aloin jo hieman huolestua - kaipasiko naaras apua? Huoleni haihtuivat kuitenkin pian, kun tämä kohta kysäisikin hitusen huvittuneen kuuloisena ja päätään kallistaen: "Oletko itse?"
Tilalle tuli hämmennys. Näytinkö sairaalta? Ainakin koin voivani ihan hyvin.
"Olen minä", räpyttelin silmiäni Laventelitaivaalle edelleen hiukan ihmeissäni. En kuitenkaan takertunut siihen tunteeseen liian tiukasti. "Näytitte vain hieman huonovointiselta hetki sitten, siksi kysyin", selitin hymyillen pienesti. "Oliko jotain, missä voisin olla avuksi teille? Emme olekaan ennen ehtineet jutella."

//Laventeli?

Talvikkitakku kyttäsi leirin suuaukkoa. Hän oli kuullut Laventelitaivaalta Kuutamolaineen poistuneen partioon ja punaturkkisella oli niiiin tylsää ystäväänsä odotellessa. Kuutamolaineen pitäisi jo palata! Naaraskissa sukaisi sotkuista ja takkuista rintaturkkiaan. Pitäisi näyttää hyvältä, eikö…? Talvikkitakku tunsi punastuvansa ja koki tarvetta selitellä tätä itselleen. ‘Siis kaikki kissathan tahtovat näyttää hyvältä klaanitoveriensa silmissä, eihän se tarkoita mitään!’, naaras hoki itselleen. Mutta kun hän mietti, tiesi hän Kuutamolaineessa olevan jotain erityistä. Miksi muuten hän olisi poiminut Kuutamolaineelle kukkasen? Talvikkitakku kuitenkin vakuutti itselleen, että teko oli puhtaasti kaverillinen eikä sillä ollut mitään tekemistä ihastumisten kanssa, ehei! Kun Kuutamolaineen mustavalkoinen turkki ilmestyi Talvikkitakun näkökenttään, naaras lähti jolkottelemaan tuomisiensa kanssa soturittaren luokse. Talvikkitakku laski jäniksen naaraskissan jalkoihin.
"Lemppariasi, minä tiedän! Onneksi sinun paras ystäväsi on noh, sen lisäksi että hän on karismaattinen, on hän myös metsän nopein jänispyytäjä!" Talvikkitakku virnuili toiselle hyväntahtoisesti ja työnsi myös sinertävän kukan toisen käpäliin.
"Sininen, se sopii hyvin silmiisi, Kuutamolaine", Talvikkitakku naukaisi toiselle ja räpäytti silmiään. Talvikkitakku sukaisi rintaturkkiaan hieman hermostuneena. Toivottavasti Kuutamolaine ei nyt pitäisi häntä aivan kahjona kattina..

//Kuutti? ;)

Aurinko alkoi jo laskea, kun Varjoliekki siirtyi viimeisen jäljellä olevan pesän luokse. Enää hänen olisi siivottava sotureiden pesä. Kaikesta vihasta ja epäoikeudenmukaisesta kohtelusta huolimatta kermanvärinen kolli oli pyrkinyt siistimään pesät mahdollisimman huolellisesti, niin ettei hänen työnsä jäljestä olisi mahdollista keksiä valitettavaa. Vaikka kolli tiesikin jo, etteivät kuolonklaanilaiset olleet reiluja tai rehellisiä alkuunkaan. He halusivat ainoastaan tuottaa toisille tahallaan kärsimystä, Varjoliekki ajatteli.
Varjoliekki pujahti sisälle pesään pensaan lävitse, harmaan tabbykuvioisen kuolonklaanilaisnaaraan valvoessa vieressä. Aurinko ei ollut vielä laskenut tarpeeksi, jotta hän olisi saanut pujahtaa sotureiden pesään muuten vain. Kuolonklaanin soturit olivat vahdanneet hänen siivoamisiaan vuoron perään nyt, kun Lokkimieli oli poissa leiristä Sadeturkin kanssa. Varjoliekki ei kuitenkaan tiennyt, kenelle hänen tulisi ilmoittaa, kun työ oli tehty. Oliko kukaan kuolonklaanilaisista edes seurannut, mitkä kaikki pesät hän oli käynyt läpi? Varjoliekki oli jo henkisesti valmistautunut siihen, että hänet käskettäisiin siivoamaan joku pesä uudelleen. Niinpä hänellä ei ollut mikään kiire hommissaan - sitä paitsi sotureiden pesässä oli eniten puhdistettavaa, joten kolli ei ollut pääsemässä nukkumaan vielä toviin muutenkaan. Lisäksi Varjoliekistä tuntui, ettei hän tulisi nukkumaan yöllä silmänräpäystäkään, jos Lokkimieli ei toisi Sadeturkkia takaisin leiriin auringon laskettua. Soturi alkoi kuitenkin jo menettää toivoaan sen suhteen. Jo lopen uupuneena kaikesta takana olevasta työstä, hän alkoi nyppimään roskia pois sammalalusilta hampaillaan verkkaiseen tahtiin. Varjoliekki palautti mieleensä sen, miten rakastavalta ja rohkaisevalta tuntuvan hymyn Sadeturkki oli väläyttänyt hänelle ennen leiristä poistumistaan. Siniharmaa naaras oli myös viestinyt huulillaan, että he pärjäisivät kyllä. Ainoa asia, joka oli antanut kollille voimia olivat nämä hänen kumppaninsa eleet.
Huoli Sadeturkista painoi kuitenkin Varjoliekin rintaa yhä enemmän hetki hetkeltä. Joka kerta pesästä poistuessaan Varjoliekki katsoi, olisiko Sadeturkki palannut leiriin. Ja joka kerta hänen sydämensä jätti lyönnin välistä, kun naarasta ei näkynytkään. Oliko Sadeturkki joutunut eristykseen? Ja kuinka pitkäksi ajaksi? Kollin sisällä leiskuva liekki kasvoi hetki hetkeltä. Liekki, joka kehotti soturia puolustamaan kumppaniaan ja antamaan Lokkimielelle sen, mitä tämä ansaitsi. Hän ei hyväksynyt sitä, mitä ikinä Sadeturkki olikaan saanut rangaistuksekseen. Lokkimieli oli selkeästi täysi sekopää, mutta myös viekas. Varjoliekki oli ehtinyt käymään lukuisia hypoteettisia tilanteita läpi päänsä sisällä kuluneen päivän aikana. Hän tiesi kuitenkin, että Lokkimielen kanssa oli oltava varovainen, sillä kuolonklaanilainen ei ollut ihan niin hiirenaivoinen, kuin Varjoliekki olisi toivonut. Jos Varjoliekki kostaisi Lokkimielelle, pitäisi sen ehkä olla jotain, mihin häntä ja Sadeturkkia ei voisi suoraan yhdistää, kolli ajatteli. Lokkimieli saattoi kyetä sellaisiin asioihin, mitä he eivät osaisi edes kuvitella. Varjoliekkiä inhotti Lokkimielen teot, eikä hän uskonut kuolonklaanilaisessa olevan tippaakaan hyvää verta. Sen takia kermanvärinen kolli pelkäsikin aivan suunnattomasti Sadeturkin puolesta. Harmaasilmäinen soturi oli kuitenkin päättänyt, että oikeuden oli pakko tapahtua ja rikkoa Lokkimielen kirottu valtakupla vielä jonain päivänä.

Hilehuurre kauhaisi suurella tassullaan maata pensaan alla. Hän noukkaisi hampaisiinsa hetki sitten pyydystetyn rastaan, joka kevyen multakerroksen alta paljastui. Sen jälkeen hopeanharmaa soturi kipitti häntä sievästi ylhäällä takaisin muiden metsästyspartiolaisten luokse, mulkaisten sivusilmällä partion johdossa olevaa kuolonklaanilaista. Hilehuurre nappasi vielä äskettäin pyydystämänsä hiiren maasta takaisin hampaisiinsa samalla, kun muut soturit odottivat häntä painostavasti. Partion johdossa oleva kuolonklaanilainen murahti jotain, eikä Hilehuurretta haitannut ollenkaan, ettei hän saanut siitä sanaakaan selvää. Hopeinen kolli lähti jatkamaan matkaa kohti leiriä muiden soturien perässä. Häntä ei ollut edes huvittanut viritellä keskustelua muiden partiossa mukana olevien eloklaanilaisten kanssa Kuolonklaanin soturin läsnä ollessa. Hilehuurre oli saanut tarpeekseen siitä, miten kuolonklaanilaiset olivat keskeyttäneet hänen juttunsa lukuisia kertoja ja käskeneet kollia sulkemaan suunsa kuin kynsiä kuonoonsa kerjäten. Hilehuurre halusi yrittää välttää tilanteen, jossa hän menettäisi malttinsa ja ryhtyisi vielä impulssista taisteluun jonkun Kuolonklaanin vartijan kanssa. Hän tunsi niin suurta vihaa vihollisklaanin sotureita kohtaan, kun vain katsoikin heidän suuntaansa, ettei hänen ärsyttämisensä vaatisi paljoa. Vaikka Hilehuurretta ei voinut vähempää kiinnostaa, noudattiko hän Henkäystähden määräämiä sääntöjä, tiesi hän, että olisi parempi välttyä rangaistuksilta. Soturi halusi pitää huolen, että olisi paikalla siinä tapauksessa, jos leirissä alkaisi kapina tai jokin muu vastaava yritys näyttää kuolonklaanilaisille, ettei Eloklaania voinut alistaa noin vain.
Leiriin astellessaan Hilehurre huokaisi helpotuksesta. Kolli rentoutui hieman laskettuaan saaliit tuoresaaliskasaan. Hän siirtyi hiukan sivummalle puhdistamaan etutassujaan mullasta, kun hän kuuli takaansa tutun, pirteän naukaisun.
"Hei, Hilehuurre, siinähän sinä olet!"
Pilkullinen soturi kääntyi maukumaan iloisen tervehdyksen takaisin ystävälleen Kujekullalle.
"Hei! Pelastit juuri päiväni, kuolen ihan pian tylsyyteen täällä. Keksitkö mitään tekemistä? Pelataanko kävyn vieritystä?" Hilehuurre päästi leikkimäisen kurr-äänen.

//Kuje? :3

Yövarjo oli puussa tarkkaili tilanne sivusta kun kuolonklaanin jäseniä liikkui koko ajan naarasta ärsytti tuo kun sota oli hävitty ja ei voinut puhua normaalisti ja ylipäätänsä kaikesta ei kannattanut edes puhua tuon väen lähellä, tämä musta naaras olisi toivonut että koko sotaa ei olisi tullut, musta naaras kuunteli keskusteluita mutta pysyi mieluummin kaukana mutta tämä kissa haluaisi auttaa että päällikkö ja parantajat saataisiin takaisin mutta ongelmaksi tulisi se että he kaikki olivat kuolonklaanin leirissä, ja kaikki vahditaan tarkasti täällä leirissä. Yövarjo mietti että ei olisi kuitenkaan niin huomaamaton mutta jotain oli tehtävä mutta mitä kapinaa ei voi yllyttää koska silloin olisi kaikki vaarassa ja eihän naaras ole niin rohkea yllyttämään toisia kun on sen verran hiljainen tapaus, musta naaras huokaisi syvään ja katsoi alas kun näki kolli kissan joka oli tuttu se taisi olla nopsatassu jos Yövarjo oikein muisti tämä nousi ylös ja laskeutui alas puusta tuon kollin näköetäisyyteen "hei miten voit.." Yövarjo kysyi varovaisesti ja hiljaisesti toiselta.

//Nopsatassu?

Aika soljui eteenpäin epävarmana massana kaikkea sitä surua ja tuskaa, mikä tuntui kulkevan sumuna pään ympärillä auringonnoususta laskuun. Sumumassa tuntui pitävän huolen siitä, ettei sen ote milloinkaan päästänyt irti. Hetkeksikään se ei antanut nostaa leukaa yläpuolelle haukkomaan raikkaampaa ilmaa. Ei, ei vaikka kuinka yritti kauhoa itseään kuiville. Se ei toiminut niin. Se vain halusi painaa pään aina vain alemmas kuin kohta ei olisi edes mahdollista haaveilla paosta. Ainut vain, ettei pakeneminen ollut vaihtoehto. Omia ajatuksia ei voinut päästä pakoon ja joskus ne oli kohdattava - olivat ne kuinka vaikeita tahansa.

Heräsin uuteen aamuun edelleen väsyneenä, kuten tavallista. Jokainen askare hoitui rutiinin omaisesti. Turkin sukiminen. Huomenet. Muutaman palan närsiminen hiirestä. Partioinnin aika vain vaihteli, ja uskalsi rikkoa päivittäistä rytmiä. Hiljalleen rutiini oli kuitenkin alkanut ahdistamaan. Oma kupla oli muodostunut liian ahtaaksi. Välillä tunsin janoavani jotain muuta, enkä ollut varma oliko se hyvä vai huono asia. Enkä oikeastaan ollut varma halusinko edes ottaa siitä selvää. Kuolonklaanilaisten katseiden alla mikään mielenkiintoisempi asia tuskin edes olisi onnistunut. Huokaisin.
Näkökenttääni ilmestyi turvallisen näköinen hahmo, joskin vain nuoremmassa paketissa. Satutti edelleen nähdä Kortetassu leiriaukiolla, vaikka eihän se kollin vika ollut, että hän muistutti niin kovasti isäänsä. Aikaisemmin olin suoranaisesti tuntenut vihaa toista kohtaan, kuinka hän kehtasi muistuttaa siitä, ettei isämme ollut täällä kanssamme. En kuitenkaan ollut enää tunteideni sokaisema, vähän turta vain. Molempien vanhempien menetys oli iskeytynyt pahoin ihon alle, ja vaikka Mesitähti tuolla vielä jossain odottikin, en voinut luottaa kuolonklaanilaisiin, että hänet saisi takaisin täysin ehjin nahoin... Vaikka niin sattuikin ajatella.
Olin silloin vetäytynyt hyvin nopeasti omaan kuoreeni, mutta nyt kaipaisin jotain muuta. En ollut uskaltanut lähestyä kunnolla klaanitovereitani, sillä en tiennyt mitä he enää ajattelivat minusta. Leiriaukiolla toikkaroiva Kortetassu saisi olla ensimmäinen uhrini. Hän oli siihen mitä täydellisin yksilö ulkomuotonsa perusteella. Minun kävi kyllä toisaalta toista sääliksi, olivathan he hänenkin vanhempansa ihan yhtä lailla, ja minulle sentään oltiin suotu paljon aikaa heidän kanssaan. Nielaisin. Rohkaistuin ja nousin ylös tassutellen epävarmoin askelin kohti soturioppilasta. Tämä nopeasti huomioi lähestymiseni ja toisen kasvoille muodostui hymy. Samalla minulle iski outo olo, ja ehkä Kortetassukin huomasi sen muuttuneesta ilmeestään päätellen.
"Oletteko kunnossa?" Kortetassu kysyi. Aukaisin suuni ja sieltä ei aluksi tullut ulos mitään. Sitten kallistin hieman päätäni silmäillen samalla kollia päästä tassuihin.
"Oletko itse?" lausahdin, ja ehkä äänestäni saattoi havaita hivenen huvittuneisuutta. Tai sitten ei. Otin jo voittona sen, että olin tehnyt jotain eri tavalla. Se sai minut rentoutumaan hieman, ja keskittymään siihen, mitä kolli seuraavaksi vastaisi.

// Korte?

Tehtäväni oli aloittaa saalistus heti auringonlaskun aikaan. Minusta oli kieltämättä kummallista, että Lokkimieli oli ajoittanut sen juuri siihen hetkeen, juuri yötä vasten. Epäilys käväisi mielessäni; saisinkohan minä levätä ollenkaan? No, oli miten oli, aioin nauttia joka hetkestä, enkä varmasti soisi Lokkimielelle sitä tyydytystä, että hän näkisi minun tuntevan oloni tai tilanteeni epämukavaksi. Tästäkin tilanteesta löytyi paljon positiivisia puolia.
Auringonlaskun aikaan nousin käpälilleni ja lähdin suorittamaan tehtävääni. Huomasin Lokkimielen katsahtavan minua kuin epäillen, että karkaisin takaisin Eloklaanin leiriin. Tiesin kuitenkin hänen myös tiedostavan, että olisin tarpeeksi fiksu tietääkseni lisärangaistuksen uhan moisesta tempusta. Sitä paitsi, en varmasti ottaisi häntä häiritsemään saalistustani, jossa en muutenkaan ollut mikään paras.
Metsästys turhautti minua alkuun. Päästin kaksi saalista livahtamaan tiehensä, mutta uskottelin itselleni sen olevan vain alkukankeutta. Tässä oli myös loistava tilaisuus kehittyä.

Yö taisi olla jo pitkällä, mutta minusta tuntui vain epätavallisen energiseltä. Oli kuin olisin taas ollut soturioppilas, into käpälissä kipinöiden. Tunsin kuitenkin itseni ja tiesin, että kun rangaistukseni olisi ohi, olisin todennäköisesti valmis nukkumaan ainakin yhtä pitkän ajan kuin mitä rangaistus oli kestänyt. Mutta juuri nyt halusin vain nauttia ja ottaa kaiken ilon irti tästä uudenlaisesta kokemuksesta. Yön vilpoinen ilma tuntui ihanalta turkissa, se viilensi minua päivän helteen jälkeen. Kasvillisuuden äänet tuntuivat äänekkäämmiltä kuin koskaan ennen yön hiljaisuudessa, kun riistaeläimet rapistelivat, pienet käpälät sipsuttivat piiloon. Saniaisenlehdet pyyhkäisivät kylkeäni.
Lopputulemana onnistuin kantamaan leuoissani jäniksen, kaksi oravaa ja kottaraisen. Tosin, jänis oli ilmeisesti ollut kuuro, se ei ollut huomaavinaan minua kun loikkasin sen kimppuun. Aamu ei sarastanut vielä, joten ajattelin kokeilla onneani ja kysyin Lokkimieleltä: "Voisinkohan käydä uimapaikalla? Siellä on usein paljon kalaa näin viherlehtenä." Näin Lokkimielen vastahakoisen ilmeen, hän oli varmaan aikeissa kieltäytyä kun halusi todistella valtaansa. Ärtymys kipunoi korvissani ja jatkoin: "Olisi sinullekin parempi, jos löytäisin lisää saalista, eikö?"
"Olkoon sitten", kolli murahti ja nyökäytti päätään uimapaikkaa kohti. "Ala mennä sitten."
Nyökkäsin ja kävellessäni poispäin maukaisin: "Nähdään myöhemmin."

Yllättäen kaikki ärtymys ja inho tuota kuolonklaanilaista kohtaan olivat lähes kokonaan poissa. Oloni oli kevyt, tyytyväinen ja nautinnollinen pysähtyessäni uimapaikan matalahkon veden ääreen. Jähmetyin aivan paikoilleni toinen etukäpälä veden yllä ja tuijotin vettä lähestulkoon silmää räpäyttämättä. Äkkiä kahmaisin kynsilläni vettä ja kiiltäväkylkinen kala sätki kynsissäni. Viskasin sen maahan niin voimallisesti, että se kuoli. En uskaltanut jäädä viettämään sinne ylimääräisiä hetkiä, vaikka olisin kovasti halunnutkin. Tämä paikka oli näköjään kaunis myös yöaikaan. Saatuani tarpeeksi saalista, palasin takaisin lähtöpaikkaan. Häntä pystyssä hölkytin Lokkimielen luo, laskin saaliini jo muodostettuun riistakasaan ja tuumasin vartijalleni kehräten: "En olekaan ennen kokeillut yösaalistusta. Ihan mielenkiintoinen kokemus, sanoisin." Vilkaisin taivaanrantaa, auringonsäteet pilkistivät jo. "Mitä seuraavaksi?"

//Hah, Lokkii?

"Joo voidaanhan me'', kuusihäntä Vastasi minulle. Mietiskelin hetkisen pentujen nimiä ja sitten lopulta ehdotin ensimmäisenä mieleen tulleet nimet.
''Oksapentu tai vaikka varpuspentu?'' ehdottin hymyillen. Katselin hetkisen kuusihäntää ja odotin että hän vastasi.
''hyvä ajatus! Mutta voisihan pentujen nimet olla myös'',kuusihäntä lopeti ja näytti miettivän näköisestä.
''Varispentu tai mustikkapentu?'' kuusihäntä Ehdotti iloisena. Pyörittelin silmiäni ja Haukotelin väsynyeenää.
"Voisimme varmaan keksiä ne nimet myöhemmin vaikka sitten kun pennut syntyvät", Ehdotin hymyillen. Kuusihäntä nyökkäsi ja naukaisi hymyillen minulle:
"Menetkö kohta pentutarhaan pois soturin tehtävistä?" Kuusihäntä naukaisi kysyvästi hymyillen. Minä vain kohauttin lapojani ja painauduin kuusihänän kylkeen ja torkahdin hymyillen iloisena.
Aukaisin silmäni ja katselin ympärilleni ja huomasin että olin pentutarhassa ja vieressäni kiemurteli kaksi suloista pikkupentua.
*Oiii! Ovatko nämä meidän pentumme?* Ajattelin mutta tajusin yhtäkkiä että eivät he voisi olla koska en ollut edes synytänyt heitä vielä.... Joka tapauksessa aloin nuolemaan ensin kilpikonna kuvioista pentua. Yhtäkkiä joku kuolonklaanin kissa ryntäsi sisään ja aloin heti vaistomaisesti suojelemaan pentuja ja huomasin vieressä että kimalaistoive suojassi naavapentua ja Sypressikuiske sädepentua... Kuitenkin kolli vain Tassuti luokseni ja napasi kilpikonna kuvioisen pennun niskanahastaan kiinni ja puri kauhuissaan vinkuvan ja rimpuilevan pennun niskat nurin hyvin ällöttävällä tavalla... Kolli katsahti seuraavaksi pikkuruista ruskeaa pentua ja aloin heti suojaamaan pikkuista pentuani. Lopulta kolli syöksähti eteenpäin ja tavoitteli pennun kurkkua! Syöksähdin nopeasti pennun eteen ja kollin hampaat takertuvat syvälle kurkuuni... Hän päästi irti minusta ja jäin maahan katselemaan sydänkurkussa kuinka kolli lähestyi uhkaavasti pentua... Mutta en voinut tehdä enään mitään... Vilkuilin heikosti ympäri pesää ja huomasin muiden olevan kauhuisaan ja suojelevan omia pentujaan. Kuulin kivuliaan ja epätoivoisen kirkaisun ja heti perään pikkuruista kakomista... Tunsin että se oli kuoleva pentuni... Lopulta silmissäni alkoi sumeta mutta katselin vain Sypressikuiskeseen ja aloin hymyilla surulisena suljin silmäni surun keskellä ja ajattelin;
*Pentuni eivät voi uskoa tähtiklaanin.... Koska heille ei voinut opettaa siitä... He ovat varmasti kuolleet lopullisesti... lopullisesti...* Ajattelin surun keskellä ja sitten ajatukseni pimenevät ja tunsin että kuolin ja pääsisin tähtiklaanin ilman pikkuisia viattomia pentujani... Yhtäkkiä räväyttin silmäni auki ja olin kauhusta kankeana ja miltein purskahdin itkuun.
"Kuusihäntä...! Näin kauheaa unta... Siinä joku kolli tapoi pentumme..." Vinkaisin peloisani.
"Ei hätää... Ei hätää", kuusihäntä rauhoiteli. Painauduin kumppanini turkiin ja purskahdin itkuun. yritin saada lohtua kuusihänästä... Mutta ajatuskin siitä unesta sai minut itkemään koska olin menettänyt siinä niin paljon... en edes ollut kertonut että olin itsekin kuollut unessani saman kollin kynsiin suojelessani pentuja....
"Kuusihäntä... Olikohan se merkki.... Se Ei vain saa olla...." Vikankausin itkuisella sekaisella äänellä.

//Kuusi :'(

Lokkimieli istahti leveän puunjuuren päälle ja kohdisti kylmän, pistävän katseensa Sadeturkkiin. Harmaa naaras makasi vähän liiankin mukavan oloisesti puun vierellä, etutassut vatsan alle taitettuna.
"Älä kuvittelekaan, että tulit tänne rentoutumaan ja paistattelemaan auringossa", Lokkimieli tuhahti. Kolli katsahti taivaalle. Auringonlaskuun olisi vielä vähän aikaa. Hän ei pitänyt siitä, että eloklaanilaisrääpäle vain makoili paikallaan kärsimättä. Tai ainakaan naaras ei näyttänyt kärsimystään ulospäin. Mutta juuri sitä Lokkimieli halusi nähdä. Soturi tiesi kuitenkin, että olisi palkitsevampaa pistää naaras ahertamaan yön läpi ilman, että tämä saisi tilaisuutta nukkua. Sen luulisi saavan jotain tunteita aikaan moisessa, heikossa ja ylitunteellisessa kissassa. Ei yksikään naaras jaksaisi esittää vahvaa sen jälkeen, Lokkimieli ajatteli.
Valkoharmaa kolli nousi takajaloilleen ja alkoi terottaa kynsiään rajusti puuta vasten. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin tuijottamaan Sadeturkkia, joka katseli ympärilleen kuin Lokkimieltä ei olisi ollutkaan.
"Aloitat saalistamisen heti auringonlaskun aikaan. Lopetat vasta, kun annan luvan. Onko selvä?" Lokkimieli lausui rauhalliseen äänensävyyn. Hänen silmissään leiskui kuitenkin jäätävä kylmyys. Kolli kaipasi sitä nautinnon tunnetta, minkä hän sai katsellessaan muiden kärsimystä. Ilman sitä kaikki oli vain tasaista, harmaata, tunteetonta. Lokkimieli ei ymmärtänyt, miten muut osasivat iloita niin yksinkertaisista, merkityksettömistä asioista. Olihan sekin ihan mieluista, että hän saisi syödä mahansa enemmän kuin täyteen seuraavien kahden päivän ajan. Mutta enemmän kolli nautti siitä, että sai rangaista Sadeturkkia.

//Sade

Käärmekullan sanat ihmestyttivät minua.
“Vain pieni osa? Tämähän on valtavan suuri paikka jo tämä leiri. Miten iso maailma sitten on?” kysyin innoissani. Maailman oli pakko olla ihan valtava!
“No on se varmasti aika iso. En ole nähnyt toki koko maailmaa. Reviirikin on vain osa sitä”, Käärmekulta selitti. En aivan tajunnut kuinka iso maailman siis täytyi olla, jos jopa reviiri oli vain osa sitä. Ehkä pääsisin joskus tutkimaan koko maailmaa, siis koko maailmaa. Käärmekulta katseli hetken ympärilleen.
“Näytätkö minulle siis missä muut kissat nukkuvat?” kysyin innoissani. Leirin laitamilla istuskeli aika paljon kissoja mutta halusin tietää, missä he nukkuivat ja mitä heidän tehtäviinsä kuului.

Hetken ajan päästä ja kierreltyämme hiukan olin nähnyt enemmän kissoja, pesiä ja makuusijoja kuin pystyin edes muistamaan. Minua väsytti hiukan mutta halusin vielä tehdä jotain. Pohdin hetken ja ajattelin sitten kysyä Käärmekultaa leikkimään kanssani.
“Voisimmeko leikkiä vielä?” kinusin. “Jooko?”
Häntäni huiskahteli leikkisästi ilmassa ja valmistauduin jo innokkaasti hauskanpitoon.
//Käärme?

Lokkimieli oli hetki sitten raportoinut PImentovarjolle Varjoliekille antamastaan - perusteettomasta - rangaistuksesta ja samalla kertonut, kuinka minä olin arvostellut hänen toimiaan. Mustaturkkinen naaras totesi kahden päivän luultavasti riittävän ja mainitsi jostain eristyksestä.
Pysyttelin tyynenä, vaikka Lokkimielen ivallinen, omahyväinen virnuilu saikin hännänpääni nykimään ärtymyksestä. Kuolonklaanilainen lähti johdattamaan minua kohti leirin uloskäyntiä. Seuratessani häntä, haeskelin katseellani Varjoliekkiä. Kun kermanvärinen soturi osui näkökenttääni, väläytin tälle pehmeän, rohkaisevan hymyn. Muodostin huulillani sanat "me pärjäämme" ja pujahdin sitten ulos leiristä. Toivoin eleeni rauhoittavan Varjoliekin mieltä, hän oli näyttänyt niin kovin huolestuneelta puolestani. Toivoin hänen myös ymmärtävän viestini siitä, kuinka halusin hänen pysyvän lujana mitä ikinä Kuolonklaanin iljetykset keksisivätkään hänen varalleen sillä välin, kun olisin poissa - tai minun varalleni.
Lokkimieli johdatti minut melko kauas leiristä, pysytellen silti klaanini reviirin sisäpuolella. Tunnistin alueen ja muistot saivat onnen läikähtämään rinnassani; olimme uimapaikan lähellä. Täällä minä olin käynyt Varjoliekin kanssa ollessamme vielä oppilaita, olin halunnut näyttää hänelle suosikkipaikkani. Joessa oli ihana kalastaa viherlehden aikaan, kun auringonsäteetkin kimmelsivät niin kauniisti vedenpinnalla. Tosin, silloisen käyntimme aikaan oli ollut lehtikato. Kaikkialla oli ollut lunta ja kaikki oli ollut niin kuolleen näköistä, että välillä oli ollut hankala uskoa viherlehden olevan olemassa ollenkaan. Ja silti, tälläkin hetkellä aurinko paistoi lohduttavasti vihreiden lehtien suhistessa tuulen kanssa kilpaa.
"Jäät tämän ison puun juurelle", kuulin Lokkimielen ärähtävän, ja havahduin ajatuksistani. "Saalistat minulle ja itsellesi seuraavat kaksi päivää, kunnes olet oppinut virheestäsi."
Mittasin katseellani puuta edessäni. Se oli iso ja senkin oksat olivat täynnä kauniinvihreitä lehtiä. Aurinko täplitti niitä kuin vartavasten koristellakseen puun minua varten.
"Kerro vain, koska aloitan saalistuksen", maukaisin Lokkimielelle tassuttaessani hänen ohitseen.
Asetuin vatsalleni aivan puun juureen ja vedin etukäpälät rinnan alle. Vilkaisin sinistä taivasta; tämäkin päivä oli oikein kaunis. En aikonut antaa Lokkimielen myrkyttyneen olemuksen ja mielen pilata päivääni, mitä ikinä hän keksisikin. En tiennyt, pitäisikö minun olla enemmän peloissani vai huvittunut. Olin totta kai saanut rangaistuksen, mitä olin kyllä ihan itse tarkoituksenmukaisesti kerjännyt, ja oli harmillista kun jouduin sietämään vartiajanani juurikin Lokkimieltä. Sielussani kuitenkin kupli onni ja tyytyväisyys. En sallinut vartijani huomata niitä, mutta siellä ne olivat, pitämässä minut järjissäni.Sitä paitsi, olin vain ja ainoastaan puuttunut tilanteeseen, johon sietikin puuttua, ja olin tyytyväinen suorituksestani. Kaiken lisäksi minulla oli oma ankkurikin; Varjoliekki. Pidin kiinni muistikuvasta, jossa hänen harmahtavat silmänsä katselivat omiini ja saatoin nähdä hymynhäivähdyksen rakkaani kasvoilla. Hänen kanssaan minä kestäisin mitä vain. Ja Tähtiklaani oli apunani myös, varmasti tälläkin hetkellä.

//Lokki tai Varjo?