Aistin jotain vastahakoisuutta naaraan äänessä, kun hän vastasi minulle kumppanistaan. Olin vain iloinen hänen ja Kuusihännän puolesta mutta en jatkanut siitä aiheesta enempää, koska en halunnut tuottaa nuorukaiselle epämukavaa oloa. Katselin, kun Lehtomyrsky lähti hoitamaan hommiaan toiseen pesään. Odottelin hänen paluutaan kärsivällisesti. Minusta tuntui, että olin päivä päivältä enemmän pesätoverieni kaltainen. Vaikka en ollut edes vanha vanhuuden höperyys tuntui saavuttavan minua hiljaa vaanien.

Lehtomyrsky kipitti takaisin ja istuutui vierelleni. Aistin hänestä halun lähteä mutta halusin vielä vaihtaa jokusen sanan. Tunsin Kyyhkypyrähdyksen tuijotuksen syvällä turkissani mutta koitin olla huomioimatta sitä.
“Muuten Sypressikuiske...? Voitko sinä saada pentuja vaikka sinulla on rampautunut jalka?” Lehtomyrskyn kysymys yllätti minut. En kuitenkaan pahastunut vaikka joku olisikin saattanut pahastua. Hymyilin sen sijaan vain nätisti. En suurimmalta osin edes muistanut rampautunutta jalkaani, koska olin jo niin tottunut siihen mutta muuthan näkivät sen kokoajan.
“Voinhan minä”, naukaisin rauhallisesti. Miten muka jalka voisi vaikuttaa pentujen saantiin? Tottakai minulla oli jonkun verran kipuja päivittäin mutta ne eivät niinkään haitanneet perus elämääni.
“Sain Syreenitassun sen jälkeen, kun olin rampautunut”, selitin. Lehtomyrsky nyökkäsi.
“Minäkin haluaisin joskus omia pentuja. Sattuuko muuten synnytys paljon?” nuori naaras kysyi kiinnostuneesti. Hymyilin ja koitin pohtia mitä vastaisin.
“Se riippuu. Usein se kyllä sattuu aika paljonkin mutta siitä toipuu. Synnytys on kyllä asia, jonka kokisin vaikka kuinka monta kertaa uudelleen pentujeni vuoksi. Älä toki ala turhaan pelkäämään tai ajattelemaan sitä liikaa, koska naaraat ovat synnyttäneet kautta aikojen ja se on aivan luonnollista”, kertoilin rauhallisesti. Toivoin, ettei naaras nyt säikähtäisi liikaa, koska yleensäkkin synnytykset eivät minun mielestäni olleet kovin paha kokemus. Toisaalta jonkun muun kissan mielipide saattoi olla eri mutta tämä oli minun ja olin ylpeä siitä. Synnyttäisin uudestaan niin monta kertaa kuin ikinä tarvitsisi, jos vaihtoehtona oli että sain pitää ihanan tyttäreni Syreenitassun. Ajatukseni kuulostivat oudolta omiin korviini mutta, jos olisin selittänyt tämän kyllä naaras olisi saanut kiinni ajatuksestani.
“Mutta varmaan se kipu hiipuu nopeasti? Ja onko kissoja kuollut synytyksiin? Toivottavasti ei! Se olisi kauheaa.... jos vaikka minä olisin menettänyt perheeni syntyksen takia... toivon todella että en joutuisi jättämään Kuusihäntää ja pentuja sitten kun joskus toivottavasti saan pentuja..." Lehtomyrsky naukui huolissaan. Hän reagoi pahemmin kuin ajattelin.
“Se kipu lähtee usein heti synnytettyä. Joillain kissoilla synnytyksen jälkeenkin sattuu mutta kaikilla ei. Kissoja on kyllä kuollut synnytyksiin ja samoin pentuja mutta se on harvinaista, kun on kokeneita kissoja auttamassa”, kerroin ja vilkuilin välillä Kyyhkypyrähdyksen suuntaan, koska minua hieman stressasi tämän läsnäolo ja alituinen kuunteleminen.
“Mutta meillä ei ole parantajaa... se voi merkitä sitä että voin menettää pennut, jotka toivon saavani.... tai sitten Kuusihänän sen takia että minä en selviäisi. Toivon todella että olet oikeassa siinä että kuolemat synyttyksesä ovat harvinaisia sattumuksia..." nuorempi naaras hermoili. Hermoileminen oli aivan täysin luonnollista tälläisissä ja muissakin tilanteissa. Koitin vain pitää itseni rauhallisena, jotta naaraankin olisi helpompi olla.
“Ei olekkaan mutta mieti miten erakotkin saavat pentuja klaanin ulkopuolella ja selviävät silti. Sitä paitsi ainakin minä aion tukea sinua, jos jossain kohtaa aiot hankkia pentuja. Olen kokenut kaksi synnytystä ja kumpikin niistä oli oikein positiivisia kokemuksia. Uskon, että sinäkin saat siitä vain hyviä muistoja, jos se tilanne joskus tulee”, kerroin rauhallisesti ja hymyilin ystävällisesti päälle. Lehtomyrsky nyökkäsi jo vähän rauhallisempana.
“Niin. Uskon sinua kyllä ja kiitos, kun olet tukenani”, naaras naukaisi. Nyökkäsin hyvillä mielin.
“Minun täytyy lähteä hoitamaan asioitani aukiolle, joten ulos. Nyt hopi hopi”, Kyyhkypyrähdys nousi ja hoputti meitä. Nousin ja tassutin välittömästi nuoremman klaanitoverini perässä ulos. Kyyhkypyrähdys lampsi takaatamme ja meni sitten Pimentovarjoa kohti. Tuhahdin. En pitänyt tästä tilanteesta sitten lainkaan mutta muutakaan vaihtoehtoa kuin totteleminen ei ollut.
“Minäpä tästä menen Kuusihännän seuraan, jos ei haittaa”, Lehtomyrsky naukui iloisemmin. Nyökkäsin.
“Mene vain ja muista, että minulle saa tulla juttelemaaan milloin vain. Olen aina pelkkinä korvina”, naukaisin vielä hymyillen. Lehtomyrsky nyökkäsi ja lähti sitten kumppaninsa luo.

(*Pari päivää myöhemmin))
Tassutin ulos pesästä. Etsin katseellani Aurinkoroihua ja heti, kun huomasin hänet tassutin hänen luokseen. Kumppanini jutteli parhaillaan Syreenitassun kanssa.
“Hei”, nau’uin iloisesti. Vaikka en ollut Lehtomyrskylle vielä maininnutkaan asiasta olin aika varma, että olin tällä hetkellä tiineenä. En uskaltanu vielä sanoa varmasti mutta sen mahdollisuus ainakin oli.
“Minulla on jotain kerrottavaa”, naukaisin innokkaasti. Muistin keskustelumme pari auringonnousua sitten Aurinkoroihun kanssa, ettemme haluaisi lisää pentuja mutta näin tämän vain Tähtiklaanin suomana tilanteena. Ehkä Tähtiklaani siunasi tätä kirottua tilannetta uusilla pennuilla. Todella toivoin, että tämä oli Tähtiklaanin suunnitelma eikä pelkkää sattuman kauppaa. Olin alkanut pikku hiljaa menettämään luottamustani Tähtiklaaniin, kun se antoi meidän kärsiä näin ja olisi vain helpottavaa, jos tämä olisi Tähtiklaanin siunaus tai sen ajattelisi niin.
“Taidan odottaa pentuja”, kerroin innoissani perheelleni. Syreenitassun silmät laajenivat.
“Ihanko totta! Saanko minä sisaruksia?” tyttäreni innostui. Nyökkäsin.
“Mutta älkää ihan vielä riemastuko liikaa. En ole nimittäin aivan varma”, kerroin. Taustallani oli niin monta kuollutta pentua, että minua suoraan sanoen jännitti todella paljon. Aurinkoroihun ilme oli rakastava ja onnellinen ja olin siitä kohtalaisen helpottunut, sillä olin todella pelännyt hänenkin reaktiotaan. En ollut vielä ihan täysin sisäistänyt, että mahassani todella oli joku pieni pentu tai pentuja. Hymyilin kaksikolle iloisesti.

(*Seuraavana päivänä*)
“Käärmetassu hei!” hihkaisin innokkaasti. Istuuduin naaraan viereen innoissani. Aikoisin kertoa tälle tiineydestäni, josta olin nyt aika varma.
“Itseasiassa olen nyt Käärmekulta”, Käärmekulta korjasi. Olin räjähtää ylpeydestä.
“Oikeasti! Miten hienoa!” nau’uin iloisesti. Sisälläni räiskyi ilo, ylpeys ja into kaikesta tulevasta vaikka sitä kaikkea varjostikin tämä tilanne, jonka alla Eloklaani parhaillaan oli.
“Minullakin on kerrottavaa”, naukaisin innoissani. En ollut ollut näin innoissani sitten Käärmekullan oppilasnimitysseremonian jälkeen.
“Odotan pentuja”, kerroin hymyillen ylpeänä.
//Käärmes? :D

Kuutamolaine joutui pinnistelemään toden teolla, ettei olisi suutuspäissään tiuskaissut veljelleen jotakin sellaista, mitä olisi katunut jälkeenpäin. Kun Ampiaispiston äänensävy muuttui sopuisammaksi, hänkin saattoi antaa karvojensa silottua ja yrittää lähestyä tilannetta toisesta näkökulmasta.
"Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta minusta on hyvin epätodennäköistä, että kaikki samaa sukupuolta olevat kissat ryhtyisivät yhtäkkiä toistensa kumppaneiksi Eloklaanissa", hän maukui sovittelevammin ja siirsi jäänsinisen katseensa Ampiaispistoon. "Minäkin olen koko ikäni tiennyt, mikä kumppaneiden tarkoitus on, ja minusta se on nimenomaan rakkaus ja toinen toisistaan huolehtiminen." Hän piti lyhyen tauon pohtiessaan, miten saisi välitettyä ajatuksensa veljelleen siinä muodossa, jossa halusi tämän ymmärtävän ne. "Entäpä jos olisikin niin, että Kultasiipi ei voisi saada pentuja? Rakastaisitko ja huolehtisitko sinä yhä hänestä samalla tavalla kuin aina ennenkin, vai etsisitkö uuden kumppanin, jonka kanssa voisit saada pentuja? Minä luulen, että et etsisi. Siinä tapauksessahan joku saattaisi kutsua sinua itsekkääksi, koska olet valinnut pysyä sellaisen kumppanin kanssa, jonka kanssa et voi saada pentuja. Ja silloin te ja samaa sukupuolta olevat kumppanit olisitte samalla viivalla."
Kuutamolaine oli itsekin yllättynyt siitä, miten tyynesti hän oli pystynyt selittämään asiansa huolimatta sisäisestä myllerryksestään. Jos hän yhtään tunsi veljeään, hän oli varma, ettei tämä pyörtäisi mielipidettään helpolla, mutta siinä suhteen he olivat hyvin samanlaisia

//Amppari?

Saalisonni oli ollut Tähtimötaivaalla myötä, sillä mustavalkea naaras sai lähes välittömästi kiinni ensimmäisen saaliinsa. Emme olleet kerenneet kauas toisistaan, kun kuulin soturittaren syöksähtävän kohti vaanimaansa saalista. Ajatukseni olivat harhautuneet saalistamisesta aivan toisaalle, joten hajujälkien etsiminen osaltani oli päättynyt ensimmäisellä yrityksellä lyhyeen. Kun Tähtimötaivas kiikutti elotonta hiirtä lähemmäs minua ja naukui kiusoitellen, ettei hän ollut mikään turha kissa, väläytin soturille hennon hymyntapaisen.
"Kyllä minä sen tiesin", vastasin matalalla äänellä ja räpäytin ystävällisesti silmiäni. Katseeni harhautui Virtaviimaan, joka parhaillaan käveli nyrpeä ilme kasvoillaan meitä kohti.
"Ei tänne tultu juttelemaan. Alkakaa saalistaa tai saatte rangaistuksen", raitaturkkinen naaras komensi ylimielisesti ja loi meihin varoittavan katseen. Tähtimötaivaan hymy hyytyi välittömästi ja kieltämättä minuakin ärsytti kuolonklaanilaisen komentelu. Väläytin Virtaviimalle tuiman katseen.
"Sitähän me koko ajan teemme", ärähdin mielistelemättä vihollistani ja käänsin sitten myötätuntoisen katseen kohti Tähtimötaivasta, "eiköhän jatketa sitten." Naarassoturi käänsi minun tavoin katseensa pois Virtaviimasta ja nyökkäsi. Lähdimme eri suuntiin ja jatkoimme saalistamista.

Loppupartion ajan pyrin olemaan välittämättä Virtaviimasta lainkaan. Välillä hajujälkiä seuratessani pääsin niin kauas harmaaturkkisesta soturista, ettei hän enää nähnyt minua. Inhosin sitä, miten aina jossain vaiheessa jouduin palaamaan kuolonklaanilaisen luokse ja todistamaan, etten ollut paennut minnekään. Virtaviima silmäili meitä koko ajan raivostuttavan ylimielisesti ja patisti meidät töihin samalla, kun hän itse vain istuskeli paikoillaan ja vahti meitä. En voinut sietää sitä, miten leirimme vallanneet iljettävät, pahanhajuiset ja huonosti käyttäytyvät kissat loisivat nurkissamme saalistamatta ja komentelivat meitä minkä kerkesivät. Me teimme kaiken työn ja he pitivät meitä orjinaan.
Olin niin ärsyyntynyt, ettei saalistamisesta tullut mitään. Yritin kääntää ajatukseni pois Virtaviiman raivostuttavasta naamasta leikkimieliseen kilpailuumme, mutta se oli turhaa. Ärsytys oli saanut jo otteen minusta, enkä kyennyt irrottautumaan siitä. Kuopaisin turhautuneena käpälälläni maata ja annoin häntäni huitoa ilmaa. Olin hetken seurannut oravan hajujälkeä, mutta en vain jaksanut enää. Istahdin hetkeksi alas ja nostin katseeni kohti taivasta. Silmäilin hetken ajan hiljaa tuulen tahdissa huojuvia puiden oksia, jotka kurottelivat kohti kirkkaansinistä taivasta. Mieleni alkoi taas käydä ylikierroksilla ja olin vähällä vajota takaisin siihen synkkyyteen, jossa olin elänyt viimeiset kuut. Ajatus tuskallisesta elämästä ja elämän turhuudesta yrittivät salakavalasti hiipiä mieleeni kuin varjot illan tullen metsään.
Vedin syvään henkeä ja laskin katseeni takaisin maata kohti. Ilmeeni kirkastui, kun yllättäen näin parin ketunmitan päässä nököttävän pörröhäntäisen eläimen. Se seisoi selin minuun läheisen puun juuressa ja kaiveli jotakin maasta. Välittömästi aloin pidättää hengitystäni ja päätin, että tämä olisi minun saaliini. Pitkin ja ripein harppauksin lähdin lähestymään punertavaturkkista oravaa. Jo parin askeleen jälkeen kävelyni oli muuttunut juoksuksi. Orava oli liian hidas reagoimaan. Juuri kun se huomasi minut ja oli pakenemassa puunrunkoa pitkin puuhun turvaan, saavutin sen ja iskin hampaani eläimen niskaan. Orava alkoi välittömästi räpiköidä ja vinkua kaiketi lajitovereiltaan apua. Mutta kukaan ei tullut apuun. Nopeasti mursin saaliin niskat ja pian se lakkasi liikkumasta. Pudotin eläimen multaiseen maahan ja silmäilin sitä hetken aikaa. Se oli kuollut kuin kivi. Pörröhäntäisen eläimen ruskeat silmät olivat jääneet ammolleen ja ne tuijottivat tyhjyyteen. Sen suu oli ammollaan ja saatoin selvästi nähdä oravan talttamaiset etuhampaat. Kuvittelin tuijottavani kuolonklaanilaista, joka oli kuollut kynsiini samalla tavalla armoa anellen. Pieni virne hiipi kasvoilleni, niin huvittava ajatus oli. Se oli yksi sairaista tavoista, joka oli pitänyt minut pinnalla viime aikoina. Niin lapsellista kuin se olikin, sain iloa siitä, että kuvittelin saaliiden olevan kuolonklaanilaisia. En ehkä saisi vielä kostoani, mutta jonain päivänä sen saisin, olin varma siitä.

Orava jäi kuin jäikin ensimmäiseksi ja viimeiseksi saaliikseni, sillä sen kiinni saatuani palasin Virtaviiman luokse ja naaras ilmoitti, ettei aikaa saalistamiselle enää ollut. Odottelimme hetken Tähtimötaivaan saapumista. Odotellessamme minun ja Virtaviiman yllä oli painava hiljaisuus, jota kumpikaan ei vaivautunut rikkomaan. Se oli minusta hyvä niin, sillä naaras oli viimeinen kissa jolle halusin puhua. Välttelin katsomasta kuolonklaanilaissoturin suuntaan ja odottelin vain Tähtimötaivaan paluuta. Ilmeeni kirkastui aavistuksen verran, kun erotin tutun hahmon lähestyvän meitä puiden lomasta. Mustavalkea soturi kantoi hampaissaan varpusta. Päättelin sen rähjääntyneestä olemuksesta, että linnun kiinnisaaminen ei ollut ollut mikään itsestäänselvyys, kaiketi soturi oli joutunut kamppailemaan pakoon pyristelevän siivekkään kanssa ennen kuin oli lopulta saanut sen näppärästi hengiltä.
"Hieno saalis", nau'uin kohteliaasti Tähtimötaivaalle ja yritin kaikin tavoin unohtaa sen, miten Virtaviima seisoi piinaavasti vieressämme ja tarkkaili jokaista liikettämme, "saitko sinä mitään muuta?"

//Tähtimö?

Tutkailin verta vuotavaa tassuani tyynesti. Jääviilto oli äsken antanut oppilaalle kunnon höykytyksen, mutta minusta näytti kuitenkin siltä, että tämä ei ollut osannut ottaa vielä siitäkään opikseen.
"Minun mielestäni päivä eristyksessä muista olisi paikallaan", vastasin lopulta Jääviillon kysymykseen ja katsahdin puhuessani Vihatassuun nähdäkseni hänen reaktionsa. Oppilas makasi maassa karvat pystyssä ja siipeensä ottaneena, mutta hänen vaaleanvihreissä silmissään kipinöi.
"Tiedätkös, olen samaa mieltä", Jääviilto virnisti ja katsoi pilkallisesti jalkojensa juuressa kyyhöttävää eloklaanilaista.
Vihatassun kurkusta kumpusi uhmakas murina kun tämä pinnisteli takaisin tassuilleen. Katselin häntä tyytyväinen virne naamallani.
"Jos suunnittelet ryhtyväsi hankalaksi, voimme hyvin venyttää sen kahteen tai jopa kolmeen päivään", naukaisin kepeästi, mutta pelkästään ilmettäni lukemalla kolli pystyisi kyllä päättelemään minun olevan tosissani uhkaukseni kanssa. "Sinä päätät."
Vihatassu siristi silmiään, mutta ei sanonut enää mitään. Kaiketi häntä ei kiinnostanut viettää yhtään ylimääräistä aikaa kahden kesken jonkun kuolonklaanilaisen kanssa. Sääli.
"Tahdotko sinä kunnian toimia hänen vahtijanaan?" kysäisin sitten Jääviillolta ja kohdistin viileän katseeni häneen. Vaikka nautinkin kovasti nähdä ihan ketä tahansa eloklaanilaista kidutettavan, en ollut järin innostunut viettämään kahdenkeskistä aikaa kenenkään kanssa edes rangaistusmerkityksessä. Sitä paitsi, tiesin Jääviillon voivan halutessaan olla kohtuuttoman julma, ja uskoin saavani suurempaa mielihyvää nähdessäni, missä kunnossa oppilas palaisi eristyksestä Jääviillon käsittelyn jälkeen.

//Jää?

Ampiaispisto: 24kp! -

Tähtimötaivas: 8kp -

Virtaviima: 7kp -

Kuutamolaine: 14kp -

Kortetassu: 7kp -

Naavapentu: 4kp -

Hiilihammas: 11kp -

Karjuvirne: 6kp -

Lehtomyrsky: 6kp -

Kimalaistoive: 24kp! -

Jääviilto: 9kp -

Sadeturkki: 5kp -

Tassuttelin leiriin partion mukana parin Kuolonklaanin kissan kanssa. Nämä suuntasivat omille teilleen samantien päästyämme leirin puolelle, ja minä vilkaisin heitä sivusilmällä. En voinut kieltää, ettenkö yhä olisi jollain tasolla ärtynyt siitä, että taistelun voitettuaan Kuolonklaani oli asettanut jäseniään vartioimaan meitä meidän leiriimme. Tuntui, kuin olisi saanut olla korvat höröllä ja katse valppaana koko ajan, hyvä että kehrätäkkään uskalsi.
Istahdin hetkeksi tuoresaaliskasan lähelle ja annoin katseeni kiertää hitaasti ympäri leiriä. Mieleni piristyi heti, kun huomasin Varjoliekin. Lähdin häntä pystyssä hänen luokseen, ja puskin häntä lämpimästi kehräten.
"Huomenta, Varjoliekki", maukaisin.
"Huomenta", rakkaani vastasi.
Emme olleet nähneet vielä tänä aamuna, sillä minut oli käsketty aikaiseen aamupartioon. Siispä ennen lähtöäni sotureiden pesästä olin vain nuolaissut pikaisesti Varjoliekin korvallista tämän vielä nukkuessa. Mutta nyt hän oli hereillä, ja minun silmäni loistivat ilosta hänen vuokseen. Varjoliekki sai minut olemassaolollaan tuntemaan, ettei mikään oikeastaan ollut muuttunut, vaikka tietenkin oli. Se ei vain näin parin kuun jälkeen tuntunut enää niin suurelta asialta, kuin etenkin alussa. Kaikki oli oikeastaan ihan hyvin; aurinko lämmitti, pieni tuulenvire värisytti viiksiä ja sai turkin aaltoilemaan. Varjoliekki oli kanssani, ja tämäkin päivä oli oikein kaunis. Kaikki oli siis ihan hyvin. Kyllä tämä tästä. Olin päättänyt keskittyä hyviin asioihin ikävien sijasta, sillä tavalla saatoin tuntea kestäväni tilanteen paremmin. Se helpotti sopeutumista entisestään.
Kyllä tämä tästä, minä ajattelin.

Kun kolli ehdotti pientä kilpailua ystävällisesti hymyillen en voinut muuta kuin vastata hymyyn itsekkin mutta vain hieman. Nyökkäsin kuitenkin vain, jotta saisin tehdä jotain.
“Mentiin”, sanoin ja loikin hieman kauemmas Karjuvirneestä. Hyppyni olivat hiljaiset ja kevyet ja sellaisiksi yritinkin tehdä ne sillä, jos nyt kadottaisin kaikki saaliit tästä ympäriltä minulla olisikin aika huono tilanne. Kuulin Virtaviiman kävelevän hieman lähemmäksi. Hän tarkkaili meitä kokoajan mutta koitin ajatella jotain muuta. Maistelin ilmaa valppaana ja sisälläni leimahti innostuksen liekki, kun sain kiinni hiiren hajujäljestä. Lähdin jäljittämään saalista hiljaa ja, kun huomasin sen vihdoin lehtien seasta lähdin vaanimaan sitä. Hiljaa ja rauhallisesti asettelin jokaisen käpälän toisen eteen varovaisesti. Tämän saaliin minä saisin! Kun olin tarpeeksi lähellä pientä hiljaa liikkuvaa otusta, iskin. Sain sen käpälieni väliin jopa hiukan liian helposti ja tapoin sen nopeasti ja siististi. Käännyin voitonriemuisesti katsomaan Karjuvirnettä.
“En minä nyt ihan hyödytön ole”, naukaisin ylpeänä ja nostin hiiren hampaisiini. Heiluttelin sitä kiusoittelevasti, kun toin sen lähemmäksi vanhempaa kollia.
//Karju?

Olin hiukan yllättynyt – ja loukkaantunut – Kuutamolaineen vastauksista. En pitänyt siitä, millä tavalla hän tuomitsi täysin minun näkökulmani asiaan ja ennen kaikkea siitä, miten hän epäili suhdettani Kultasiipeen! En minä ilkeyttäni ollut sitä mieltä kuin olin, vaan täysin järkisyistä.
"En tietenkään", ärähdin hitusen hermostuen. Hermostumisen merkiksi häntäni vispasi levottomasti puolelta toiselle. Kuutamolaine ei vaivautunut edes vilkaisemaan minuun päin, vaan jatkoi rajojen merkkaamista siihen saakka, että jatkoin puheenvuoroani hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Minä rakastan Kultasiipeä enemmän kuin mitään tai ketään! Minä olen koko ikäni tiennyt, mikä kumppaneiden tarkoitus on. Mitä sinä luulet, mitä tästäkin klaanista tulisi, jos jokainen valitsisi kumppanikseen samaa sukupuolta olevan kissan? Eihän siinä ole mitään järkeä. Silloin klaani ei saisi uusia pentuja, eikä siten myöskään uusia sotureita", nau'uin terävällä äänellä, aikomatta luopua mielipiteestäni.
Huomasin sivusilmälläni, kuinka Lammikkotassu tarkkaili meitä yhä vain tarkkaavaisemmin. Harmaaturkkinen kuolonklaanilainen oli selvästikin huomannut kinastelumme, muttei onneksi puuttunut siihen mitenkään.
"En minä epäile, etteikö Talvikkitakku olisi mukava naaras, mutta minun mielestäni sinä et saisi olla noin itsekäs ja ajatella vain itseäsi tässä asiassa", lisäsin vielä hieman rauhallisemmalla äänellä, sillä en halunnut minun ja Kuutamolaineen ajautuvan liian suuren riidan äärelle. Perhe oli minulle kaikki kaikessa, eikä perheenjäsenten kanssa riitely ollut lainkaan mukavaa.

//Kuutamo?

Kuutamolaine oli aivan ällikällä lyöty veljensä reaktiosta. Hän ei kuuna päivänä olisi osannut odottaa kuulevansa moista ripitystä Ampiaispiston suusta tulleena. Hän oli hetken niin typertynyt, ettei onnistunut saamaan sanaa suustaan.
Jolleivat he olisi olleet partiossa kyseisellä hetkellä, hän olisi varmaankin jämähtänyt niille sijoilleen prosessoimaan vanhemman veljensä shokeeraavia sanoja, mutta koska he olivat partiossa, hänen oli koottava nopeasti itsensä ja ajatuksensa ja yritettävä keskittyä samaan aikaan käsillä olevaan tehtävään eli rajojen merkkaamiseen.
"En olisi uskonut, että kaikista kissoista sinä sanoisit jotain tuollaista", Kuutamolaine sihahti lopulta veljelleen heidän edettyään merkkausten kanssa. Hän katsoi tätä järkytyksestä epäuskoinen ilme naamallaan ja yritti löytää kollin kasvoista vihjeitä siitä, että tämä olisikin vain vedättänyt häntä kiusallaan. Ampiaispisto näytti kuitenkin siltä, että seisoi vankasti sanojensa takana, ja sekös vasta kouraisi Kuutamolainetta vatsanpohjasta.
"Oletko muka tosissasi sitä mieltä, että minun pitäisi sivuuttaa täysin omat tunteeni ja etsiä itselleni kolli vain, jotta voisin jatkaa sukuamme? Väitätkö, että se on ainoa asia, jolla on todella väliä?" hän kysyi hännäntöpöllään huitoen veljeltään.
Ampiaispiston häntä nytkähti närkästyneen oloisesti. "En minä tarkoita, että sinun pitäisi valita ihan kuka tahansa kolli. Olet tuskin jutellut kenellekään heistä oltuasi niin paljon Talvikkitakun seurassa, ja olen varma, että jos vain antaisit mahdollisuuden, löytäisit itsellesi sopivan kollin", hän maukui selvästi yrittäen pitää äänensävynsä hillittynä. "Sitä emo ja isäkin varmasti haluaisivat."
Kuutamolaineen niskakarvat väreilivät suuttumuksen vallatessa alaa järkytykseltä hänen sisällään. Hän ei voinut uskoa joutuvansa käymään tätä keskustelua veljensä kanssa. "Mistä sinä tiedät, mitä vanhempamme haluavat?" hän sihisi tuohtuneena. "Senkö takia sinä ryhdyit Kultasiivenkin kumppaniksi? Et rakkaudesta, vaan siksi, että voisit tehdä vanhempamme ylpeiksi ja maksaa velkojasi heille?"
Mustavalkoinen naaras ei ollut yleensä helposti hermonsa menettävää tyyppiä, mutta Ampiaispiston odottamaton valistus siitä, mitä hänen pitäisi tai ei pitäisi tehdä, oli ollut isku suoraan hänen hermoonsa. Koskaan aikaisemmin vain Talvikkitakku oli onnistunut saamaan hänet menettämään malttinsa tällä tavalla.

//Amppari?

Jääviilto kiiruhti nopeasti Virtaviiman kannoilla kohti tuoresaaliskasaa penkovaa oppilasta, jonka nimi oli kai Vihatassu tai jotain sellaista. Jääviillon mielestä nimi sopi nuorukaiselle oikein mainiosti – olihan ruskeaturkkinen nuorukainen kenties yksi Eloklaanin vihaisimpia kissoja. Se ei tosin punaturkkista soturia hetkauttanut, sillä hänhän ei yhtä eloklaanilaisoppilasta pelännyt. Jääviiltoa ärsytti se, miten Virtaviima otti haltuunsa tilanteen antamatta Jääviillolle mahdollisuutta kurittaa oppilasta heti alkuunsa! Kollisoturin häntä vispasi puolelta toiselle vauhdikkaasti, kun hän silmäili Virtaviimaa ja Vihatassua. Tilanne eteni kuitenkin juuri siihen suuntaan kuin soturi oli toivonut. Vihatassu oli alkanut uhmata kuolonklaanilaisia ja onnistunut viiltämään kynsillään Virtaviimaa tassuun, vaikka kolli olikin selvästi yrittänyt vain pitää tuoresaaliin itsellään. Viimein Virtaviima suvaitsi ottaa Jääviillon osaksi tapahtumaa. Harmaaturkkinen naaras kääntyi entisen mestarinsa puoleen:
"Eikös vain vartijoiden uhmaamisesta seuraakin rangaistus, Jääviilto? Etenkin, jos vartijaa on satutettu."
Jääviilto katsahti ensin soturin ylösnostamaan käpälään, johon oli ilmestynyt pieni pintanaarmu, joka puski ulos pienen pisaran verta. Jääviillon jäinen katse muuttui yhä vain äreämmäksi, kun se kohdistautui Vihatassuun. Oppilas katsoi edelleen uhmakkaasti kahta soturia, kuin ei olisi ymmärtänyt juuri tekemäänsä pahaa virhettä.
"Sinä teit juuri kammottavan pahan virheen, kakara", Jääviilto sihahti ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs eloklaanilaisoppilasta, joka ei näyttänyt vieläkään ymmärtävän pelätä. Vihatassu näytti tavallistakin vihaisemmalta ja Jääviilto totesi nopeasti kollin olevan yhtä tyhmä miltä näyttikin.
"Teillä ei ole oikeutta kieltää minua syömästä!" raitaturkkinen kollikissa uhmasi vanhempia kissoja ja syöksähti kohti vähän matkan päässä lojuvaa hiirtä.
"Ai eikö?" Jääviillon kasvoille oli piirtynyt hurjistunut ilme, kun tämä otti askeleen lähemmäs inhottavaa eloklaanilaisoppilasta. Soturi nosti käpälänsä pystyyn, paljasti kyntensä ja läimäytti kollioppilasta suurella käpälällään suoraan takaraivoon. Se sai Vihatassun vingahtamaan ja tämän ote hiirestä irtosi välitömästi. Virtaviima ymmärsi toimia ja nappasi hiiren pois oppilaan ulottumattomiin.
"Lopeta! Senkin hiirenaivo!" Vihatassu rääkyi, kun Jääviilto painoi käpälänsä vasten maassa vatsallaan makaavan oppilaan selkää.
"Vieläkö sinä uhmaat minua, senkin inha kirppukasa?!" Jääviilto tiuaksisi kumartuessaan nuoremman kollin korvan juurelle.
"Sinä et minua määräile! Se on MINUN hiireni!" Vihatassu ei näyttänyt oppivan läksyään, joten Jääviilto nappasi hampaillaan kiinni oppilaan niskanahasta ja alkoi riuhtoa tätä raivopäissään. Kun Vihatassu aneli soturia lopettamaan, Jääviilto ei heti tehnyt kuten kolli pyysi. Hän jatkoi vielä hetken, kunnes kyllästyi itsekin. Punaturkkinen kolli nimittäin tiesi, ettei hän saisi tappaa Vihatassua vaikka kuinka mieli tekisi. Soturi irrotti otteensa ja käänsi päänsä takanaan seisovan Virtaviiman puoleen.
"Mitä sanot, riittääkö tämä rangaistukseksi kivustasi, vai vieläkö tämä kurja oppilas kaipaa opetusta?" Jääviilto kysyi pahansuopa virne kasvoillaan.

//Virta?

Nyökkäsin ystävälleni Kultasiivelle lempeästi hymyillen. Naaras oli oikeassa, se oli hyvin haikeaa katsoa hoivassani olevien pentujen kasvua ja varttumista. Lopulta heidän tie johtaisi suureen ja jopa pelottavaan maailmaan. En luottanut Kuolonklaaniin tippaakaan ja olin peloissani, kun pennut yksi kerrallaan siirtyivät oppilaiksi. Kortepennun, Kuupennun ja Naavapennun vuorot olisivat pian. Onneksi Naavapentu oli vasta aivan pieni pentu, joten saisin pitää hänet pentutarhan lämmössä vielä tovin. Sen sijaan Kortepentu huoletti minua. Hän näytti aivan isältään, Mesitähdeltä. Pelkäsin, että kuolonklaanilaiset ottaisivat hänet silmätikukseen. Olin päättänyt pitää Kortepentua erityisesti silmällä ja puolustaa kollia, jos tilanne sitä vaatisi. Rakkauteni kaikkia maailman pentuja kohtaan oli suuri ja olin päättänyt jo kuita sitten omistaa elämäni pennuille. Sydämeni sykki jokaiselle pennulle, vaikka kaipasinkin myös hoivaani omia pentuja, joille saisin toimia emona. Kaislatassun menetys oli ollut minulle suuri ja kaipasin naarasta edelleen päivittäin. Onneksi minulla oli Irvikita tukenani. Kolli oli kuin Tähtiklaanin lahja. Aina yhtä lempeä, hellä ja ihana.. Rakastin kollia koko suurelta sydämeltäni, se oli varmaa.
“Se on molempia. Samalla niin haikeaa, mutta todella palkitsevaa nähdä heidän kasvavan”, huokaisin lempeällä äänellä ja hymyilin Kultasiivelle onnellisena. Mutta kaikista palkitsevinta oli nähdä oman pennun kasvu. Piiskutassu saisi pian soturinimensä ja toivoin, että Pimentovarjo antaisi pojalleni arvoisensa nimen. En pysyisi kyllä hiljaa, jos hän saisi pilkkanimen.
“Omien pentujen kasvua on kaikista palkitsevinta seurata. Vaikka olen kyllä hieman huolissani Piiskutassun nimestä. Voisiko Pimentovarjo olla niin julma, että hän nimeäisi poikani pilkallisella tavalla? Vaikka eihän se nimi kissaa pahenna. Irvikita on sisältä kaikkea muuta, kuin noh.. Irvokas. Tiedäthän, hän on maailman lempein, fiksuin, komein, ah. Kaikkea muuta mitä voisi olettaa kissalta, jonka nimi on Irvikita! Hän todellakin on osoittanut, että nimi ei merkitse yhtään mitään”, naukaisin rakastuneena ja katseeni suorastaan huokui lämpöä. Tunsin olevani maailman onnellisin kissa, kun sain jakaa koko elämäni Irvikidan kaltaisen kollin kanssa. Olin iloinen myös Kultasiiven puolesta. Hän oli löytänyt rakkauden Ampiaispistosta ja pystyin vannomaan, että veljeni oli kunnon kolli. Hän saisi kyllä minulta korvilleni, jos tietooni kantautuisi, että hän oli kohdellut Kultasiipeä huonosti!




Minun ja Kultasiiven keskustelusta oli kulunut jo tovi. Se oli ollut minulle harvinaisen antoisa ja vasta sen jälkeen tajusin kuinka paljon olinkaan kaivannut kultaturkkisen kissan seuraa! Sen jälkeen olinkin hakeutunut naaraan seuraan yhä useammin ja meidän ystävyys oli syventynyt. Olin asiasta varsin iloinen, sillä minulla ei ollut ystäviä jonoksi asti. Eikä sekään ollut suurin syy, vaan se, että pidin Kultasiivestä ystävänä. Hän oli mukava ja lempeä kissa. Suin kiharaa turkkiani hiljaisena ja pidin katseeni Kortepennussa. Kollipentu oli valmis saamaan nimensä, kuten Kuupentukin oli saanut. Olin varma, että Kortepennusta tulisi taitava soturi. Kuupennustakin tulisi, tiesin sen. Ainoa mikä minua huoletti, oli Kuupennun mestari. Tähtimötaivas tunnettiin teräväkielisyydestään ja töykeydestään. Naaras kiusasi muita ja hänen uhmakas käytös kieli vain sitä, että naaras ei tosiaankaan ollut valmis saamaan omaa oppilasta. Jos olisin saanut päättää, olisi Kuupentu saanut toisen mestarin. Minulla ei kuitenkaan ollut lainkaan sanavaltaa Pimentovarjon tekemiin päätöksiin ja Kuolonklaanin varapäällikön uhmaamisella voisi olla vakavat seuraukset. Kasvoilleni piirtyi iloinen hymy, kun Kortepentu tai nykyään Kortetassu kipitti takaisin luokseni. Suin toisen turkkia hellästi ja annoin kasvoillani olevan hymyn leventyä entisestään.
“Kortetassu, sinusta tulee loistava soturi. Voit tulla koska tahansa minun luokseni. Vaikka oletkin nyt oppilas, tulet aina olemaan minulle rakas ja tärkeä. Tulen aina katsomaan sinun perääsi”, mau’uin hymyillen ja painoin pääni hellästi vasten kollioppilaan otsaa. Voi, pentutarha tuntui jo nyt tyhjältä! Kyyneleet kihosivat silmäkulmiini herkistyessäni ja minun oli pakko pyyhkäistä ne käpäliini. Kuiva ilma sai minun silmäni vuotamaan entisestään.
“Lieskakajoko? Emme ole erityisiä tuttuja, mutta hän oli Kultasiiven mestari ja harjoittelimme joskus yhdessä”, naukaisin hymyillen ja syvennyin sitten miettimään missä Lieskakajo oikein mahtaisi oleskella. Yleensä kun näin hänet, kolli oli ollut partioimassa tai viettämässä aikaa perheensä kanssa.
“Hei, tuollahan hän on!” naukaisin yllättäen, kun huomasin punaturkkisen kollin astelevan partion mukana leiriin. Lieskakajoa ei voinut olla huomaamatta, sen verran suurikokoinen ja jykevä kolli hän oli.
“Kiitos, Kimalaistoive. Minun pitää kuitenkin nyt mennä, Lieskakajo haluaa varmaan aloittaa koulutukseni mahdollisimman pian. Nähdään kuitenkin taas, lupaan tulla katsomaan sinua!” Kortetassu naukui kohteliaalla äänellä ja lähti hyvästien jälkeen välittömästi kohti mestariaan. Katsoin toisen perään hymyillen ja laskin sitten pääni käpälieni päälle. Jos ummistaisin silmäni ihan vain hetkeksi.. Naavapentukin nukkuisi sopivasti vatsani suojissa..Lopulta valuin unisaarille.


Havahduin tökkäykseen ja räpyttelin jäänsinisiä silmiäni uneliaana. Mikä maa, mikä paikka? Haukottelin suu ammollaan ja ravistelin unihiekat silmistäni. Torkkuni olivat tainneet venähtää, sillä oli tullut jo hieman hämärää.
“Emo, herätys!” Piiskutassu herätteli minua hieman innostuneella äänellä ja kampesin itseni varoen pystyyn, sillä Naavapentu oli vielä unilla. Hymy kohosi kasvoilleni, Piiskutassun näkeminen oli aina yhtä suuri ilo!
“Mikäs sinut tänne johdattelee, vanhan emosi luokse?” vitsailin lempeällä äänellä ja kurottauduin sukimaan poikani turkkia. Se oli yksi minun tavoistani näyttää rakkautta.
“Pimentovarjo piti nimitysmenoni, olen nykyään Piiskujalka!” kolli naukaisi ylpeällä äänellä ja hymyili sitten viikset värähdellen. Ilo valtasi välittömästi turkkini ja kurottauduin halaamaan poikaani. Voi että mikä ilon päivä tämä olikaan! Tiesin, että hänestä tulisi koko Eloklaanin paras soturi, aivan varmasti. Suin toisen turkkia niin vimmatusti, että Piiskujalka perääntyi naurahdellen.
“Emo”, Piiskujalka hykerteli ja nuolaisi otsaani rennosti.




Keskusteluni poikani kanssa venähti. Olimme syöneet herkkuaterian toisen soturiuden kunniaksi, mutta lopulta kollin oli ollut pakko lähteä. Olisin voinut viettää toisen kanssa aikaa vaikka kuinka, mutta tuoreen soturin velvollisuudet olivat kutsuneet häntä. Ilokseni Kultasiipi oli palannut juuri sopivasti partiosta ja olin lyöttäytynyt naaraan seuraan välittömästi.
“Ajatella, poikani on jo soturi”, naukaisin haikealla äänellä ja kyyneleet kihosivat silmäkulmiini. En voinut uskoa tätä. Minun olisi pakko kertoa Irvikidalle pian!
“Mitä sinun päivääsi kuuluu? Kerroinko jo Piiskutassun nimen, hänestä tuli Piiskujalka!” naukaisin varmaan sadannen kerran ja sain Kultasiiven naurahtamaan huvittuneisuudesta. En voinut peitellä innostustani enkä myöskään aikonut peitellä sitä! Koko maailman pitäisi kuulla Piiskujalan soturinimi! Tiesiköhän Hiilhammas, entä Korppisiipi? Kultasiipi voisi kertoa Ampiaispistolle ja voisin etsiä itse loput sisarukseni tassuihini. En meinannut pysyä aloillani, vaan vaapuin paikoillani, vaikka yleensä olin varsin rauhallinen kissa. Lopulta hermostuneisuus vyöryi ylitse. Entä jos kollille sattuisi jotain? Tai jos Kuolonklaani vahingoittaisi häntä?
"Voih, mitä jos hänelle käy jotain? Oppilaana on taatusti paljon turvallisempaa, mitä soturina! Ehkä minun pitäisi puhua Pimentovarjolle vielä, mitä jos hän ei ole valmis? En luota Talvikkitakun opetustaitoihin, äh! Jonkun muun olisi pitänyt kouluttaa hänet, mitä jos-", hermoilin ja sanat pulppusivat suustani nopeaan tahtiin. Niin nopeaan, että Kultasiipi joutui keskeyttämään minut. Naaras laski häntänsä lavalleni ja katsoi minua lempeällä katseella.
"Piiskujalka pärjää kyllä, hänestä tulee hyvä soturi. Ei häntä olisi nimitetty, jos hän ei olisi valmis", Kultasiipi rauhoitteli minua hymyillen. Vetäisin syvään henkeä. Kultasiipi oli oikeassa. Pitäisi vain rentoutua ja antaa asioiden lutviutua.
“Äh, anteeksi! Olen vain niin hermostunut. Mutta, muihin asioihin! Palan halusta kuulla mitä päivääsi on kuulunut”, naukaisin pahoittelevalla äänellä ja väläytin ystävälleni hymyn.

//Kulta?

"No. Onko sinulla jo kumppania?”sypresikuiske kysyi vihjailevasti hymyillen. katsahdin naaraseen ennen kuin vastasin.
"Kumppani? On minulla kumppani", vastasin häkeltynenää.
"Kuka?" Sypressikuiske vastasi uteliana hymyillen. Katselin tassujani ja inahdin vastauksen vaikka en olisi halunnut;
"Kuusihäntä...", vastasin hitusen ujosti. Sypressikuiske ei vastannut hän vain katselli minua hymyillen iloisena, jatkoin Sypressikuiskeen maakualusten vaihtamista ja kun olin valmis niin naukaisin että menisin siivoamaan pentutarhan mutta tulisin pian takaisin. Tassutin seuraavaksi pentutarhaan ja kerroin siivoavani heidän maakualusenssa. Kimalaistoive ja penut menivät ulos siksi aikaa kun minä siivosin heidän maakualusiaan. Muistin pian että olin unohtanut sammalet klaaninvanhimpien pesään... Kipitin takaisin pesään ja noukin sammalet mukaani ja menin takaisin pentutarhaan. Pudotin puhtaat sammalet ja aloin vaihtamaan maakualusia. Aloin aivan ensimmäiseksi siistimään vanhat sammalet siistiin kassaan ja aloin asettelemaan uusia sammalia hymyillen kunnes yhtäkkiä kimalaistoive tuli naavapentu takanaan kysymään oliko valmista koska oli naavapenun päiväunien aika, nyökkäsin ja siirryin vaihtaamaan leppävarjon maakualusia ja poistin liikaiset aluset ja sitten aloin turhautuneena asettelemaan uusia sammalia. Minua inhoti koska en halunnut tehdä sitä... Olisin halunnut jutella kuusihänän kanssa mutta hän oli saalistuspartiossa.... Lopulta kun leppävarjon maakualuset olivat valmiit niin nousin ja vein liikaiset aluset pois ja kun olin valmis puuhissani niin palasin takaisin Sypressikuiskeen luo mutta juuri ennen kuin olin perillä niin huomasin kuusihänän tuoksun ja huomasin myös kollin halusin mennä kumppanini luo mutta olin luvannut palata Sypressikuiskeen luo. ehkä voisin mennä kohta kollin luo? Kipitin sisään klaaninvanhimpien pesään ja asetuin Sypressikuiskeen viereen ja kysyin uteliana että voisinko mennä kohta kuusihänän luo? Koska en halunnut vain lähteä pois naaran luota...
"Muuten Sypressikuiske...? Voitko sinä saada pentuja vaikka sinulla on rampautunut jalka?" Uuteelin toivoen että sanani eivät aiheuttaisi naaraalle ikävää oloa.
//Sype :)

Kaikki oli käynyt helposti – omaan makuuni vähän liiankin helposti. Pimentovarjo oli kuin pyynnöstä määrännyt minut ja Tähtimötaivaan samaan saalistuspartioon. Metsässä Virtaviima oli ilmoittanut meidän jakautuvan kahteen porukkaan. Hänen oppilaansa Lätäkkötassu lähti kohti nummia Rastaskukan kanssa, kun taas minä ja Tähtimötaivas saimme seuraksemme Virtaviiman. Raidallinen naaras piti meitä visusti silmällä, kun lähdimme kulkemaan kauemmas etsiäksemme saalista. Kävellessämme yritin unohtaa takanamme kulkevan kuolonklaanilaisen läsnäolon, mutta se tuntui mahdottomalta. Turkkiani pisteli inhottavasti tuntiessani Virtaviiman terävän katseen niskassani. Vilkaisin vierelläni tassuttavaa Tähtimötaivasta, jonka katse kääntyi myös minun suuntaani.
“Ihan kuin oppilasaikoinani”, naaras naukui äänensävyllä, joka oli minulle uusi. Hänen katseensa siirtyi pian minusta takanamme kulkevaan Virtaviimaan ja naaras lisäsi nopeasti vakavemmalla äänellä:
"Ainakin melkein."
"Niin", huokaisin hiljaa ja palasin hetkeksi muistoissani taaksepäin aikaan, jolloin Tähtimötaivas oli vielä ollut oppilas. Ne olivat olleet yhtiä elämäni parhaista ajoista. Tosin sitäkin aikaa oli varjostanut Mutalammen olemassaolo. Ruskeaturkkinen kolli oli häikäilemättä käyttänyt hyväkseen Tähtimötaivaan herkkyyttä ja saanut naaraan lähes kadottamaan itsensä. Onneksemme olimme päässeet lopulta kollista eroon.
Ajatukseni yrittivät karata Mutalammesta Kieroarpeen. Nielaisin ja yritin työntää ajatukset pois. Tämä hetki oli kenties paras mitä minulla oli ollut moneen kuuhun, enkä halunnut rikkoa sitä. Siispä käänsin haastavan katseeni entiseen oppilaaseeni pienen virnistyksen kera.
"Mitäs sanoisit pienestä leikkimielisestä kilpailusta?" kysyin pienesti naurahtaen. Tähtimötaivas siristi mietteliäänä silmiään.
"Millaisesta?" hän kysyi ja vilkaisi taas takanamme kulkevaa Virtaviimaa. Minä en halunnut vilkaistakaan kuolonklaanilaissoturin puoleen, sillä pahimmassa tapauksessa se olisi pilannut edes tämän pienen ilon, jonka olin saanut revittyä irti lähes kahdenkeskisestä ajasta Tähtimötaivaan kanssa.
"Se, joka saa enemmän saalista partion aikana voittaa", ehdotin väläyttäen naaraalle ystävällisen hymyn. Tajusin, että se lieni yksi ensimmäisistä kerroista taistelun jälkeen, kun minä hymyilin oikeasti. Se tuntui itse asiassa aika hyvältä.

//Tähtimö?

Olin hurjan pettynyt ja suruissani, kun kuuntelin Kuutamolainetta. Vaikutti pahasti siltä, että hän todella oli mennyt ja ihastunut Talvikkitakkuun... Minusta tuntui kuin mustavalkea naaras olisi pettänyt sukumme. Hänen sanansa kuulostivat niin vääriltä, miten ihmeessä hän saattoi olla ihastunut toiseen naaraaseen? En voinut estellä sanojani, jotka vain pulpahtelivat jonossa ulos suustani:
"Mutta Kuutamolaine, et sinä voi olla tosissasi! Kai sinä ymmärrät, ettet sinä voi ryhtyä Talvikkitakun kumppaniksi.. Mitä luulet vanhempiemmekin sanovan siihen? He varmasti odottavat, että jatkamme heidän sukuaan, etkä sinä voi tehdä sitä Talvikkitakun kanssa."
Kuutamolaine näytti yllättyneeltä. Naaras kurtisti hämmentyneenä kulmiaan, mutten antanut hänelle aikaa vastata mitään.
"Eloklaani on täynnä hyviä kolleja, jotka varmasti ottaisivat sinut ilomielin kumppanikseen. Sinun pitäisi ajatella ennen kaikkea sitä, mitä olet velkaa meidän vanhemmillemme. Et kai tahdo pettää heitä, ethän, Kuutamolaine?" ääneni muuttui huolestuneeksi. Minä todella välitin perheenjäsenistäni, enkä ikipäivänä olisi halunnut joutua tällaiseen inhottavaan tilanteeseen. Halusin jokaisen sukulaiseni olevan kunniakas ja hyvä soturi ja ylpeys koko klaanillemme ja nyt oli käynyt näin. En minä tulisi Kuutamolainetta hylkäämään hänen valintojensa tähden, mutten voinut mennä takuuseen muista sukulaisistamme.. Emon ja isän sydämet varmasti särkyisivät, kun he kuulisivat uutiset ja saisivat tietää, ettei Kuutamolaine tulisi koskaan saamaan jälkeläisiä ja jatkamaan sukuamme..

//Kuutamo? :(

Vaihdoimme Korppisiiven kanssa kieliä aukion reunalla. Päivä oli pilvinen ja viileähkö, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin - viime aikoina oli ollut vähän turhankin lämmintä, ja se näkyi kuivuutena metsässä.
Nuolin kumppanini korvantaustoja, kun yhtäkkiä huomasin Piiskutassun tassuttamassa Litteäkiveä kohti ja ajatukseni keskeytyi. Katselin, miten nuori kolli katosi kiven alla olevaan onkaloon.
"Maa kutsuu Hiilihammasta", Korppisiiven huvittunut nauku havahdutti minut ja tajusin, että kieleni oli unohtunut osittain ulos, kun olin jäänyt katsomaan tyttärenpoikaani. "Mitä sinä katsot?" Naaras käänsi päätään ja kurkisti siihen suuntaan, mihin kuononi osoitti, mutta kurtisti sitten kulmiaan, kun ei nähnytkään mitään erikoista.
"Se oli vain Piiskutassu", selitin nopeasti, jotta Korppisiipi ei luulisi minun näkevän jo omiani. "Hän meni Litteäkiven alle."
Korppisiipi katseli yhä kiven suuntaan. "Pimentovarjokin meni sinne hetki sitten. Mahtaakohan Piiskutassu saada soturinimensä?" hän arvaili.
"Toivottavasti kyse on vain siitä, eikä mistään muusta." Pennunpentuni oli tunnetusti hyvin hiljainen ja huomaavainen kissa, joten en uskonut hänen ainakaan tahallaan aiheuttaneen ongelmia. Silti tunsin aina huolta nähdessäni jonkun sukulaisistani tai klaanitovereistani menevän varapäällikön puhutteluun.
Juuri kun olimme aikeissa jatkaa toistemme turkkien sukimista kumppanini kanssa, Piiskutassu pujahti ulos. Tummanruskea kolli ravisteli itseään nopeasti, ihan kuin karistaakseen onkalon tomut turkistaan, minkä jälkeen tämä yllätyksekseni lähti tulemaan meitä kohti.
"Hei, Hiilihammas ja Korppisiipi", Piiskutassu tervehti meitä kohteliaasti ja nyökäytti vähän päätään.
"No hei vain", Korppisiipi kehräsi takaisin ja kurkotti koskettamaan neniä tyttärenpoikansa kanssa. "Saitko satikutia, vai oliko Pimentovarjolla ihan oikeaakin asiaa sinulle?"
"Pimentovarjo teki minusta soturin", Piiskutassu vastasi, ja huomasin kollin olevan asiasta hyvin mielissään. "Minun nimeni on nykyään Piiskujalka."
Tukahdutin helpotuksen huokaisun. "Onnitteluni! Se on hieno nimi", mau'uin ja nousin ylös koskettaakseni myöskin tuoreen soturin kanssa neniä.
"Jos teitä ei haittaa, menen nyt katsomaan emoa", Piiskujalka vilkaisi pentutarhan suuntaan. "Haluan käydä kertomassa hänelle nimityksestäni."
"Mene vain! Kimalaistoive pomppaa takuulla turkistaan, kun saa kuulla sinusta tulleen jo soturi", Korppisiipi maukui hilpeästi, ja Piiskujalka värisytti viiksiään huvittuneesti.
Sen jälkeen nuorukainen lausui meillä nopeat hyvästit, ennen kuin lähti astelemaan karhunvatukkapensaikkoa kohti. Katsellessani hänen peräänsä aistin yhtäkkiä Korppisiiven tuijottavan minua. Katsahdin häneen hieman kummastuneena.
"Mitä?"
Korppisiipi hymyili vähän salamyhkäisesti ja pudisteli sitten päätään. "Ei mitään. Tajusin vain, miten paljon Piiskujalka näyttää sinulta", hän naurahti.
"Komeat piirteeni taitavat olla niin dominoivat, että ne kulkevat sukupolvelta toiselle", virnistin leikkisästi, johon kumppanini vain tuhahti ja näpäytti minua sitten nenälle hännänpäällään.
"Aivonsa he ovat varmasti perineet minulta, sillä sinun pääsi kuulostaa välillä suorastaan humisevan tyhjyydestä", naaras kiusoitteli silmäänsä vinkaten.
Haukkasin henkeä muka loukkaantuneena. "Kutsuitko sinä minua juuri tyhmäksi?"
"Ehkäpä", Korppisiipi virnisti.
Katsoin häntä hetken hyvin tuikeasti, mutta en voinut pitää esitystä yllä kauaa, ennen kuin jo puhkesin nauruun. Painauduin kumppaniani vasten hyvilläni siitä, että minulla oli juuri Korppisiipi rinnallani. Ilman häntä maailma olisi tuntunut nykyistäkin synkemmältä.

Minun oli lämmin ja hyvä olla. Olin painautuneena tiiviisti vasten lämmintä vatsaa, joka nousi ja laski rauhallisesti hengityksen tahdissa. Nuokuin puoliunessa pehmeää turkkia vasten, valuen aina aika ajoin uneen ja sitten taas hereille. Vatsani alkoi kuitenkin kurnia siihen malliin, että pian uneen vaipuminen ei ollut enää mahdollista. En nähnyt vielä mitään, mutta tunnustelin tietäni nisälle kuono edellä. Lopulta sain otteen ja aloin juoda lämmintä maitoa, jonka lämpö alkoi tehdä minut jälleen uniseksi. Kun olin syönyt, suuni avautui haukotukseen, pääni rojahti etutassujeni päälle, ja vaivuin uneen.

Kun seuraavan kerran havahduin hereille, en enää tuntenut toisesta kissasta hohkaavaa lämpöä, ja vingahdin surkeasti. Aloin hapuilla tietäni eteenpäin löytääkseni takaisin lämpimän karvapeitteen suojiin, mutta pian tajusin olevani yksin. Hätäännys alkoi kaivertaa vatsaani ja purkautui säälittävänä vikinänä.

“Ei mitään hätää, Naavapentu”, kuulin lempeän äänen yläpuoleltani. Tunsin karhean kielen sukivan turkkiani, ja rauhoituin.

“Voisit alkaa pikkuhiljaa jo availla silmiäsi. Maailmassa on niin paljon nähtävää”, kissa naukaisi nuolaisujen välissä. Nyrpistin nenääni, vaikkakin tassunpohjiani kutkutti jo nähdä ympärilläni oleva maailma ja päästä tutkimaan sitä.

Tunsin turkkiani sukineen naaraan laskeutuvan makuulle viereeni. Painauduin vasten lämmintä vatsaa, ja haukottelin jälleen. Vaimea kehräys tuuditti minut jälleen uneen.

Tassuttelin varmoin askelin pentutarhalta leirin keskellä nököttävän Litteäkiven tykö. Kimalaistoive oli jäänyt istuskelemaan pesän suulle, ja aistin hänen katseensa seuraavan liikkeitäni lähestyessäni Pimentovarjon ilmoittamaa tapaamispaikkaa. Kuningatar oli auttanut minua sukimaan turkkini edustuskuntoon, mistä olin hyvin kiitollinen. Tämä oli minulle tärkeä päivä, sillä tänään pääsisin todella osaksi klaanin toimintaa!
Kuutassu oli saanut nimensä joitakin päiviä sitten, ja hänen muutettuaan pentutarhasta oppilaiden pesään jännityksen tunne vatsanpohjassani oli vain kasvanut. Aiemmin tänä aamuna Kimalaistoive oli käynyt kertomassa Pimentovarjolle minun olevan valmis aloittamaan soturikoulutukseni, ja Kuolonklaanin varapäällikkö oli vuorostaan ilmoittanut tapaavansa minut aurinkohuipun aikaan Litteäkiven alla sijaitsevassa pesässä.
Seisahduin onkalon suun eteen. Auringonvalo ulottui vain tunnelin alkupäähän, minkä jälkeen varjot nielaisivat lopun matkasta.
"Kortepentu täällä. Tulin tapaamiseemme", huhuilin onkaloon, sillä ajattelin, että olisi ollut epäkohteliasta törmätä sisään kutsumatta.
"Tule sisään", vastaus kuului onkalon perältä.
Niinpä minä laskeuduin varovasti onkaloon. Jouduin hetken totuttelemaan silmiäni hämärään oltuani juuri ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa, mutta pian jo erotin selvemmin Pimentovarjon tummanpuhuvan hahmon multaisia seiniä vasten. Nyökäytin varapäällikölle kohteliaasti päätäni tervehdykseksi.
"Tästä hetkestä alkaen olet Kortetassu. Mestarisi on Lieskakajo", naaras ilmoitti kovin mitäänsanomattomalla äänensävyllä. Hän nyökäytti päätään kohti pesän suuta. "Voit poistua."
Räpyttelin silmiäni hiukan häkeltyneenä. Niin vain Kortepennusta oli tullut Kortetassu - olin kuvitellut tapahtuman jotenkin hohdokkaammaksi. En kuitenkaan kokenut asialliseksi valittaa juhlavuuden puutetta, vaan mau'uin syvimmät kiitokseni Pimentovarjolle ja poistuin paikalta etsiäkseni uuden mestarini.
Siristin silmiäni astuessani takaisin päivänpaisteeseen. Aikomukseni oli etsiä Lieskakajo, mutta sitten muistin pentutarhan suulle odottamaan jääneen Kimalaistoiveen ja päätin käydä ilmoittamassa hänelle asiasta ihan ensiksi. Olihan kuningatar kuitenkin pitänyt minusta huolta kaikki nämä kuut ja kasvattanut minut kuin omansa.
Jolkottelin takaisin Kimalaistoiveen luo häntä pystyssä ja hymy huulilla. Pukkasin päälläni kolmijalkaisen naaraan rintaa kehräten, ja hän nuoli hellästi korviani.
"Pimentovarjon mukaan mestarini on Lieskakajo", kerroin Kimalaistoiveelle ja astahdin vähän kauemmaksi tästä. "Nimi on minulle tuttu, ja taidan suurin piirtein tietää, miltä hän näyttää, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mistä löytäisin hänet. Sattuisitkohan sinä tuntemaan häntä?"

//Kimmo?

Kuutamolaine oppilaineen oli komennettu partioon, mikä ei sinänsä haitannut häntä, sillä ulkona oleminen peittosi milloin vain yksin leirissä kököttämisen omien ajatustensa kanssa. Liikkeellä pysyminen auttoi nuorta soturitarta pitämään päänsä selvänä ja esti häntä vajoamasta pohjalle.
Tällä kertaa partiointi tuntui erityisen virkistävältä, sillä mukana oli myös hänen veljensä, Ampiaispisto. Kuutamolaine tunsi olevansa kaikista sisaruksistaan läheisin juuri kyseisen kollin kanssa, ja hänestä oli aina mukava viettää aikaa vanhemman veljensä kanssa.
Nyt hänet, Vihatassu ja Ampiaispisto oli määrätty merkkaamaan rajoja samalla kun muu partio piti vahtia. Kuutamolaine kävi toimeen vitkastelematta, mutta hänen ajatuksensa keskeytyi, kun Ampiaispisto kiri yhtäkkiä hänen rinnalleen kutsuen häntä kuuluvasti. Kuutamolaine vastasi naukuun huvittuneena, mutta pian kävi ilmi, että veljellä oli ollut ihan oikeaakin asiaa.
Kun Ampiaispisto esitti melko suoran kysymyksen Kuutamolaineen suhteesta Talvikkitakkuun, naaras tunsi korviaan alkavan kuumottaa kiusaantuneesti. Olivatko hänen tunteensa punertavaturkkista soturia kohtaan niin ilmiselvät, että myös muut näkivät ne?
Vasta muutaman viimeisen kuun aikana Kuutamolaine oli suostunut myöntämään itselleen, että piti Talvikkitakusta enemmän kuin vain ystävänä. Hän vietti tavalliseen tapaan paljon aikaa takkuturkkisen naaraan seurassa, mutta viime aikoina yhdessä vietetty aika oli tuntunut jotenkin erilaiselta. Aivan kuin hänen vatsaansa olisi ollut vangittuna kokonainen perhosparvi. Hän ei ollut vielä löytänyt oikeaa tapaa pukea tuntemuksiaan sanoiksi, ja nyt kun Ampiaispisto oli ottanut asian puheeksi näin suoraan, hänen kielensä meni ihan solmuun.
"Siis no, kyllähän me ystäviä olemme, mutta on siinä jotakin muutakin", hän takelteli veljelleen ja yritti olla välittämättä vähän matkan päässä kävelevästä Lammikkotassusta, joka epäilemättä kuunteli tarkkaan heidän keskusteluaan. "Tai siis, en osaa selittää sitä, mutta meidän ystävyydessämme on jotakin muutakin. Hän on hyvin erityinen kissa, enkä tunne ketään muuta kohtaan samanlailla kuin mitä tunnen häntä kohtaan."
Kuutamolaine tunsi perhosten lepattelevan vatsanpohjassaan kun vain puhuikin tunteistaan Talvikkitakkua kohtaan. Hän vilkaisi veljeensä kaino hymy kasvoillaan, mutta huomasi, että jokin kollin olemuksessa oli muuttunut.

//Amppari?

Täytyi myöntää, että Jääviillon ajatus ei ollut hullumpi. Normaaleissa olosuhteissa en olisi edes harkinnut moista älyttömyyttä, etenkin kun se tuli Jääviillolta, mutta tylsyys oli saamassa minusta yliotteen ja kaipasin siihen kipeästi muutosta, vaikka se sitten tarkoittaisi säännöissä joustamista. Loppujen lopuksi kyllä toverimme uskoisivat ennemmin omiensa sanaa kuin joidenkin pahaisten eloklaanilaisten?
Siirsin katseeni Jääviillosta leiriaukioon ryhtyäkseni etsimään sopivaa uhria huijauksellemme. Sen täytyi olla joku niin sinisilmäinen typerys, jonka saisi vaivattomasti paria narua vetelemällä tekemään niin kuin halusimme ja ottamaan samalla tietämättään syyt niskaansa siitä. Eloklaanista löytyi monta tyhmää kissaa, mutta harmi kyllä jo reippaasti yli pari kuuta kestänyt kurinpalautus oli tehnyt heistä valppaita ja varovaisia, ja he harkitsivat nykyään tarkemmin sanomisiaan ja tekemisiään rangaistuksen pelossa.
Huomioni kiinnitti raitaturkkinen kolli, joka oli palannut juuri leiriin partion mukana. Kyseessä ei ollut kukaan muu kuin tunnettu ongelmatapaus, Vihatassu, jota kukin kuolonklaanilainen oli saanut ojentaa vuorollaan milloin mistäkin syystä. Jotkut pajut taipuivat vasta kun ne katkaistiin.
Oppilas suuntasi autiolle tuoresaaliskasalle ja ryhtyi valikoimaan itselleen saalista. Vaihdoin Jääviillon kanssa vaivihkaa katseita - kolli näytti myös huomanneen tilanteen potentiaalisuuden.
"Mennään." Nousin ylös häntääni huiskauttaen ja lähdin tassuttamaan pahaa-aavistamatonta kollirukkaa kohti takaapäin. Oppilas tonki saaliskasaa niin keskittyneen oloisena, ettei huomannut minun ja Jääviillon tuloa, ennen kuin olimme jo aivan hänessä kiinni.
"Aijai, pikku matonen on löytänyt maasta omenan, joka ei kuulu sille", virnuilin Vihatassulle ja katsoin tämän tassujen juuressa olevaa pulskaa hiirtä. "Taidankin ottaa tämän." Kurotin tassullani kohti jyrsijää, mutta Vihatassu läimäisi sen kauemmaksi sihisten.
"Tämä on minun saaliini", kolli jyrähti, ja hänen raidallinen turkkinsa oli pörhistynyt närkästyneesti.
Luimistin korviani samalla kun kohotin tassuani, johon oli tullut pieni naarmu Vihatassun kynnestä. Lipaisin sitä ja maistoin veren metallisen maun kielelläni. Pahansuopa hymy levisi kasvoilleni - juuri sellainen virheliike, jota olimme kaivanneet.
"Uskallatko uhmata ylempiäsi, matonen?" sihahdin Vihatassulle. Katseeni kulki hänen ylitseen kollin toisella puolella olevaan Jääviiltoon, jonka jäänsiniset silmät välähtivät vaarallisesti. "Eikös vain vartijoiden uhmaamisesta seuraakin rangaistus, Jääviilto? Etenkin, jos vartijaa on satutettu." Nostin naarmun saanutta tassuani näytille.

//Jää?

Nyökkäsin. Karjuvirne oli aivan oikeassa enkä voinut tuomita häntä ollenkaan sen perusteella ettei hän halunnut pyytää kuolonklaanilaisilta mitään. En minäkään mitenkään haluamalla halunnut pyytää partioon pääsyä mutta kyllä me jotenkin selvittäisimme tämän tilanteen.
“Ei se mitään. Mennään tuonne ja katsotaan mitä tapahtuu”, sanoin ja nousin ylös. Jäseneni olivat aivan jäykkinä pitkästä istuskelusta, joten päätin venytellä jokaista jalkaani hiukan ennen kuin lähdin kävelemään. Tepsuttelimme hitaasti ja rauhassa kohti leirin pääaukiota ja Litteäkiveä. Katseeni kohtasi Pimentovarjon kylmän katseen ja ihan hetken ajan epäröin mutta astuin kuitenkin vielä askeleen lähemmäksi.
“Te kaksi. Ottakaa Rastaskukka, Virtaviima ja Lätäkkötassu mukaanne ja menkää partioon”, kuolonklaanin varapäällikkö käski ennen kuin edes ehdin avata suutani. Tyydyin nyökkäämään ja käännyin etsimään nimettyjä kissoja katseellani. Tämä olikin sitten käynyt helpommin kuin olin ajatellut sen käyvän. Hetkeksi jätin Karjuvirneen täysin huomiotta ja kutsuin Rastaskukan luoksemme. Virtaviima ja Lätäkkötassu, jotka olivat myös kuulleet käskyn tulivat luoksemme ja tassutimme ulos leiristä pienenä röykkiönä. Siinä kävellessämme katsahdin taas Karjuvirneeseen. Saisimmeko kenties saalistaa kahden jollain tietyllä alueella.

Partiomme oli matkannut kauemmas metsään ja hajaantunut saalistamaan kahtena joukkona. Minä ja Karjuvirne tassutimme vielä hiukan kauemmas lähtöpaikastamme. Vilkuilin ympärilleni ennen kuin käännyin katsomaan Karjuvirnettä.
“Ihan kuin oppilasaikoinani”, sanoin ääni täynnä tunteita, joiden olemassa oloa en edes ollut tajunnut tunnistaa. Olimme harjoitelleet niin monta kertaa kahden kesken Karjuvirneen kanssa saalistusta ja vaikka mitä muuta. Muistot valtasivat mieleni vaikka yritin työntää niitä pois. Pieni - miltei olematon - hymyn kare käväisi kasvoillani.
//Karju :)

"Aurinkohuipun partiota johtaa Tuimakatse. Hänen mukaansa lähtevät Rastaskukka, Ampiaispisto, Kuutamolaine, Vihatassu sekä Lammikkotassu", Pimentovarjo mainitsi nimeni juuri silloin, kun sitä vähiten toivoin. Olisin enemmän kuin mielelläni viettänyt päivän Kultasiiven seurassa, mutta nähtävästi Kuolonklaanin varapäällikkö oli toista mieltä. Ellei tilanne olisi ollut mikä se oli, olisin kävellyt Pimentovarjon luokse ja vaatinut häntä antamaan minulle edes yhden vapaapäivän, kun edellisestä oli jo lähes neljäsosakuu! Nielin kuitenkin tappioni ja yritin nähdä partion valoisan puolen, joka ehdottomasti oli Kuutamolaine. Näinä synkkinä aikoina valoa elämääni toivat Kultasiiven lisäksi rakkaat perheenjäseneni. Olin kuitenkin tehnyt terävän, hieman huolestuttavan huomion Kuutamolaineen viimeaikaisesta käytöksestä. Naaras oli nimittäin viihtynyt huomattavan paljon erään tietyn kissan seurassa, tarkemmin ottaen Talvikkitakun seurassa. Ei siinä muuten mitään väärää olisi ollut, mutta kaksikko vaikutti vähän turhankin läheisiltä. Pelkäsin, että sisareni valitsisi kumppanikseen ennemmin Mesitähden tyttären kuin jonkun kollikissan. Ajatuskin siitä sai niskavillani nousemaan pystyyn. Se tarkoittaisi sitä, että sukumme kasvu tyssäisi Kuutamolaineen osalta, sillä kaksi naaraskissaa ei voisi jatkaa sukuamme millään. Eikö Kuutamolaine ymmärtänyt, miten suuren lahjan hän oli saanut vanhemmiltamme synnyttyään heidän pennukseen? Minun olisi puhuttava naaraalle ja tehtävä hänelle selväksi, että suvun jatkaminen oli lahja, joka jokaisen vanhempiaan kunnioittavan pennun pitäisi antaa vanhemmilleen.
Päätin, että ottaisin asian puheeksi partiossa, mikäli sopiva rako löytyisi.

Partion odottelu tuntui kestävän iäisyyden, sillä odotin kovasti pääseväni keskustelemaan Kuutamolaineen kanssa. Olisin lähestynyt mustavalkoista soturia jo aiemmin, mutta harmikseni hän oli ollut koko aamun sotureiden pesässä lepäämässä, enkä viitsinyt häiritä häntä tällaisella asialla.
Viimein aurinkohuipun hetki koitti, ja partion oli aika lähteä matkaan. Odottelin ensimmäisten joukossa sisäänkäynnin edustalla ja kohtasin iloisesti lähestyvän sisareni katseen. Kylmämielinen Tuimakatse oppilaineen olivat ottaneet paikan leirin sisäänkäynnin edustalta ja he odottivat kivikasvoisina muiden partion jäsenten saapumista. Tuimakatse vaikutti melko mitäänsanomattomalta kissalta. Hän ei juurikaan tehnyt itsestään numeroa kuten jotkut kuolonklaanilaiset, muttei hän kyllä kovin ystävälliseltäkään vaikuttanut. Pelkästään hänen tuima katseensa sai minut kuitenkin pysymään sopivan välimatkan päässä kollista.
"Nukuitko sinä hyvin?" kysyin Kuutamolaineelta, kun naaras oli päässyt vierelleni. Naaras nyökäytti päätään rauhallisesti:
"Ihan kohtalaisesti."
Kun partion viimeinen jäsen, Vihatassu oli päässyt paikalle, Tuimakatse ilmoitti meidän lähtevän matkaan. Kuutamolaine jättäytyi minun taakseni pysyäkseen Vihatassun lähellä, joten kävelin aivan Rastaskukan kintereillä eteenpäin. Kun olimme päässeet leirin ulkopuolelle, Tuimakatse pysähtyi ja silmäili meitä hetken tuimalla katseellaan – aivan kuin hän olisi varmistanut, ettei yksikään vahdittavista ollut päässyt karkuun. En pitänyt siitä, miten tiukasti kuolonklaanilaiset seurasivat meidän liikkeitämme. Siispä kun Tuimakatseen keltainen katse käväisi minussa, väläytin hänelle häntä imitoivan, vähintäänkin yhtä tuiman katseen. Joko kolli ei huomannut sitä tai sitten hän vain ei välittänyt, se taisi olla ihan hyvä asia. Vaikka en pelännytkään kuolonklaanilaisia, en halunnut väkisin joutua vaikeuksiin.
"Suuntaamme Koivumetsään ja käymme rajan läpi aina kukkuloiden ohi ja joelle saakka. Lammikkotassu, sinä saat kulkea eloklaanilaisten perässä ja huolehtia, ettei kukaan yritä mitään", viimeisen asiansa sanoessaan Tuimakatseen terävä katse pysähtyi hetkeksi Kuutamolaineen vierellä seisovaan oppilaaseen. Vihatassu oli viimeisten kuiden aikana löytänyt itsensä usein ongelmista. Oli suoranainen ihme, että kolli oli yhä hengissä kaikkien toilailuidensa jälkeen. Pelkäsin vähän, että hänen huono käytöksensä vieritettäisiin Kuutamolaineen syyksi...
Kun harmaaturkkinen kuolonklaanilaisoppilas oli kävellyt häntä pystyssä partion hännille, Tuimakatse lähti johdattamaan partiota eteenpäin. Suuntasimme kohti jokea, joka meidän tulisi ylittää päästäksemme Koivumetsään. Oli viherlehti, mutta tämä päivä tuntui viileämmältä kuin muut. Metsässä seikkaileva puhuri puikkelehti puiden välissä ja huojutti aluskasvillisuutta, puiden oksia ja pensaita minkä kerkesi. Välillä se myös iskeytyi inhottavasti vasten kasvojani tai nappasi maasta mukaansa multaa tai lehtiä ja lennätti ne meitä kohti. Sadetta ei ollut näkynyt moneen päivään ja metsä alkoi vaikuttaa melko kuivalta. Aluskasvillisuuden seasta pilkistävä multainen maa oli kuiva kuin mikä. Sentään taivas oli tänään pilvinen, eikä aurinko porottanut yhtä lämpimästi kuin viime päivinä. Kenties taivaan peittänyt tumma pilvipeite enteilisi sadetta. Toivoin, että mikäli niin olisi, sade alkaisi vasta, kun partiomme oli päässyt leiriin.

Tuimakatse komensi minut, Kuutamolaineen ja Vihatassun merkkaamaan rajoja. Partion muut jäsenet tarkkailisivat sillä välin ympäristöämme siltä varalta, että joku tai jokin vihollinen yrittäisi yllättää meidät. Kirin nopeasti edelläni kulkevan Kuutamolaineen kiinni, nyt jos koskaan olisi hyvä hetki ottaa puheeksi naaraan lähentyneet välit Talvikkitakun kanssa.
"Hei Kuutamolaine", naukaisin kirkkaalla äänellä saaden heti nuoremman sisareni huomion.
"No hei vain", naaraskissa lausahti kepeästi vitsaillen.
"Äh, ei se ollut minun asiani", naukaisin terävästi ja kurtistin hieman kulmiani. Jatkoimme rajojen merkkaamista samalla, kun aloitimme keskustelun, jota ketunmitan päässä kävelevä Lammikkotassu selvästi kuunteli korvat höröllä.
"Mikä se juttu sinun ja Talvikkitakun välillä on? Tehän olette vain ystäviä, eikö niin?" utelin jopa turhankin suoraan. En halunnut kierrellä ja kaarrella, vaan halusin vastauksen heti.

//Kuutamo?

Lammikkotassu: 5kp -

Tähtimötaivas: 9kp - Voit nyt saada oppilaan ja pentuja.

Kujekulta: 6kp -

Karjuvirne: 11kp -

Lehtomyrsky: 11kp -

Sypressikuiske: 5kp -

Pimentovarjo: 27kp! -

Käärmetassu: 19kp -

Nopsatassu: 15kp -

Virtaviima: 5kp -

Jääviilto: 7kp -

Ymmärsin täysin, mitä Tähtimötaivas tarkoitti. Minäkin uskoin, että kuiden kestänyt puhumattomuutemme oli ollut ihan hyvä asia. Uskoin nimittäin, että mikäli Tähtimötaivas olisi hakeutunut pahimman suruni aikana seuraani, olisin saanut työnnettyä naaraan kauemmas luotani kenties pysyvästi. Se oli aikaa, jolloin en ollut hyvää seuraa kenellekään – en edes itselleni.
Ennen kuin ehdin vastata mustavalkean naarassoturin lausahdukseen, hän jatkoi jo seuraavaan aiheeseen:
“Voisimmeko vaikka mennä johonkin partioon? Haluaisin tehdä jotain." Lähes välittömästi katseeni kääntyi Pimentovarjoon, joka oli ilmaantunut leirin pääaukiolle. Kuolonklaanin varapäällikön tehtävänä oli nykyisin Eloklaanin partioiden järjestäminen. Tähtimötaivaan ehdotus oli mielestäni hyvä, mutta siinä oli varjopuolensa: en halunnut jutella kuolonklaanilaisille, saati sitten pyytää heiltä yhtään mitään. Se oli kerrassaan alentavaa, eikä minusta ollut moiseen. Päätin vastata ystäväni ensimmäiseen lausahdukseen ja sivuuttaa hetkeksi hänen myöhemmän kysymyksensä.
"Ymmärrän, minäkin tarvitsin aikaa ajatella asioita rauhassa taistelun jälkeen. Yhdessä vietetty aika olisi voinut tuhota koko ystävyytemme, sillä minä en ollut todellakaan hyvää seuraa kenellekään silloin", nau'uin matalalla äänellä ja väläytin Tähtimötaivaalle pahoittelevan katseen. Sitten katseeni kääntyi taas pois soturista ja suustani karkasi syvä huokaus.
"Partio olisi hyvä idea, mutta olen pahoillani, minä en voi alentua pyytämään palvelusta kuolonklaanilaisilta, emmekä pääse ilman sitä samaan partioon. Jos sinun kanttisi kestää kysymisen, lähden mielelläni mukaan partioon", ääneni säröili, sillä minua inhotti ajatus siitä, että nytkin lähettyvillämme seisova kuolonklaanilainen kuuli sanani. Inhosin sitä, ettemme voineet puhua mistään, koskaan tai kenenkään kanssa kahden kesken ilman ylimääräisiä korvapareja. Tänäpäivänä ei ollutkaan olemassa henkilökohtaisia, intiimejä keskusteluita. Oli vain keskusteluita, jotka kuolonklaanilaiset kuulivat. Toivoin todella, ettei Tähtimötaivas pahastuisi kyvyttömyydestäni. Inhoni kuolonklaanilaisia kohtaan oli niin suurta, etten edes Tähtimötaivaan vuoksi voisi taipua poikkeukseen.

//Tähtimö? :/

Jääviilto oli jopa omaksi yllätyksekseen liittynyt vapaaehtoisesti entisen oppilaansa Virtaviiman seuraan. Se todellakin kertoi siitä, miten tylsää ja vastenmielistä elämä Eloklaanin leirissä oli. Ainoina seuralaisvaihtoehtoina olivat eloklaanilaiset ja muutama vaivainen kuolonklaanilainen. Ensimmäinen ei tullut kuuloonkaan. Jääviilto inhosi naapuriklaaninsa jäseniä enemmän kuin mitään, eikä olisi voinut kuvitellakaan saavansa yhdenkään heistä kanssa aikaiseksi järkevää keskustelua. Eloklaanilaiset olivat heikkomielisiä nössöjä, jotka eivät ymmärtäneet mistään mitään. Ainoita hetkiä, jolloin punaturkkinen soturi suostui keskustelemaan vihollisiksi katsomiensa eloklaanilaisten kanssa olivat ne, kun kolli komensi, valitti tai rankaisi heitä jostain. Yhtäkään edes vähän neutraaliin suuntaan taipuvaa sanaa eloklaanilaiset eivät olleet Jääviillon suusta kuulleet – tosin sellaiset olivat harvassa myös kuolonklaanilaisille.
Jääviilto oli samaa mieltä entisen oppilaansa kanssa; eloklaanilaiten toiminta totta tosiaan oli säälittävää. Pieniä rangaistuksia oli sadellut eloklaanilaisille viime aikoina tiuhaan tahtiin, mutta harmikseen Jääviilto ei ollut päässyt näitä antamaan. Hän olisi mielellään iskenyt kyntensä – vaikka sitten muuten vain – jonkin eloklaanilaisen kasvoille rangaistukseksi omista virheistään. Jääviilto olisi takuulla tehnyt niin ihan vain huvin vuoksi, ellei Pimentovarjo ja Henkäystähti olisi tarkastelleet jokaista sääntörikettä ja annettua rangaistusta. Jääviillon tavoitteena oli tällä hetkellä antaa itsestään mahdollisimman hyvä kuva mustaturkkiselle varapäällikölle, jotta tämä voisi jonain päivänä nimittää Jääviillon omaksi varapäällikökseen...
"Niinpä", Jääviilto murahti vastaukseksi harmaaturkkiselle soturille ja käänsi jäisen katseensa kohti lähistöllä istuvaa eloklaanilaiskollia, "pitäisiköhän meidän pitää vähän hauskaa."
Sivusilmällään punaturkkinen kolli näki, kuinka Virtaviiman katse kääntyi vanhemman soturin puoleen. Jääviiltokin katsahti soturia, jonka kasvoille oli piirtynyt kysyvä ilme.
"Mitä sinulla nyt on mielessäsi?" Virtaviima tuhahti, mutta vaikutti selvästi kiinnostuneelta. Jääviillon kasvoille piirtyi huvittunut, pahansuopa virnistys. Ei hänellä oikeasti mitään kummoista suunnitelmaa ollut, mutta tämä tylsä päivä voitaisiin vielä muuttaa ei-niin-tylsäksi.
"Jos keksit tavan, miten saamme eloklaanilaiset huijattua rikkomaan sääntöjä, saat viihdykettä päivääsi", Jääviilto kuiskasi hiljaa ja virnuili samalla. Eloklaanilaiset – eivätkä sen enempää kuolonklaanilaisetkaan – eivät saisi kuulla heidän suunnitelmistaan, jotka olisivat täysin sääntöjen vastaisia. Jääviilto ei edes ollut varma, mitä mieltä Virtaviima oli moisesta. Hän kuitenkin uskoi kouluttaneensa naaraan edes sen verran järkeväksi, että hän ymmärtäisi mitä todellinen hauskuus oli.

//Virta? :D

En tiennyt pitikö minun vastata Karjuvirneelle hänen ehdotukseensa olla hiljaa ja vain istua, joten päätin olla vastaamatta. Hiljaisuus ei tuntunut enää niin painostavalta mutta ilmassa leijui ääneen sanomattomia lauseita, joiden halu tulla sanotuksi sai ajatukseni aivan sekaisin. Karjuvirneen hännän tuntu lavoillani sai oloni hieman paremmaksi. Pelkäsin, että kolli syyttäisi itseään ahdistuksestani mutta totuus oli ettei se liittynyt miltei ollenkaan häneen. Ilmeettömät kasvoni riitelivät niillä valuvien kyynelten kanssa täysin. Kun toinen ei vieläkään sanonut mitään, arvelin ettei hän vain löytänyt sanoja tai sitten hän halusi olla hiljaa. Molemmat vaihtoehdot kävivät minulle sillä en itsekkään tiennyt mitä sanoa tai ollakko vain hiljaa. Pikku hiljaa lause alkoi muotoutua päässäni oikein järkeväksi mutta, kun se oli valmis en uskaltanutkaan avata suutani. Mitä, jos Karjuvirne pitäisi minua outona sanomani jälkeen?
“Minulla on ollut ikävä sinua ja… ja minusta on ollut hieman ikävää, ettemme ole jutelleet pitkään aikaan mutta minusta tuntuu, että siinä kuitenkin oli puolensa. En tarkoita tätä pahalla vaan sillä että olen saanut aikaa ajatella”, sanoin. Jokainen sana vain liukui suustani ihan toisenlailla, kuin hetkeä aiemmin, kun en ollut saanut edes ääntäni kuuluviin.
“Voisimmeko vaikka mennä johonkin partioon? Haluaisin tehdä jotain”, jatkoin antamatta Karjuvirneelle aikaa vastata aikaisempaan kommenttiini. Ehkä, jos menisimme johonkin partioon yhdessä saisimme vähän muuta ajateltavaa ja piristyisimme. Ikävä oloni myllersi rinnassani siitä huolimatta, että hymyilin hiukan. Koitin peittää pahan oloni, jos se vaikka häviäisi sillä tavoin helpommin.
//Karju? :>