Kun Käärmetassu kertoi pitävänsä saalistuksesta enemmän kuin taistelusta, nyökyttelin ymmärtäväisesti. Tunsin naaraan tuskan hänen sanojensa mukaan “liiasta taistelemisesta”. Hetken päästä kertoilimme toisillemme unistamme. Tunsin jotain outoa yhteyttä naaraaseen, sillä hänkin oli nähnyt outoa unta vanhemmastaan. Tiesin, kuinka pelottavaa oli nähdä sellaisia unia vaikka olinkin kokenut niitä vain kaksi koko elämäni aikana. Käärmetassun äänensävy muuttui iloisemmaksi hänen kysyessään haluaisinko harjoitella saalistustekniikoita yhdessä. Minullekkin tuli iloisempi olo, kun ajattelin jotain muuta joten päätin nyökätä.
“Se olisi mukavaa”, lisäsin nyökkäykseni jälkeen, jotta saisin Käärmetassulle olon, että todella arvostin hänen seuraansa. Kaikki eloklaanilaiset olivat tosi mukavia mutta he eivät aina ymmärtäneet eleitäni. Saattoi johtua siitä, että olin viettänyt pentu-aikani kahdestaan erakkona pitkään eläneen isäni kanssa, joka ei myöskään ollut mestari elekielessä. Nousin ja tassutin Käärmetassun perässä hieman loitommalle muista kissoista. Tilaa ei ollut liikaa mutta tarpeeksi kuitenkin, joten panimme toimeksi ja ryhdyimme opettelemaan eri saalistustekniikoita. Pudottauduin saalistusasentooni ja katsahdin sitten Käärmetassuun. Olimme Hilehuurteen kanssa hioneet juuri tätä samaa asentoa mutta se ei vieläkään näyttänyt tai tuntunut luontevalta.
“Oletko sinä hyvä vaanimisasennossa? Minusta se tuntuu luonnottomalta ja oudolta”, kerroin mietteliäänä.
//Käärme?

Leukani avautuivat isoon haukotukseen. Aurinko oli ohittanut huippunsa jo hyvän aikaa sitten, ja Eloklaanin leirissä oli tylsän hiljaista. Eloklaanilaiset olivat taipuneet Kuolonklaanin vallan alle kuin nuoret pajut, ja rautainen kuri piti huolen siitä, että sama jatkuisi vielä pitkään. Kieltämättä olisin kaivannut enemmän tottelemattomuutta, sillä se olisi tarjonnut helpotusta tähän ajatukset turruttavaan tekemisen puutteeseen.
Seurasin laiskasti katseellani pentutarhasta ulos tepastelevia pentuja sekä näiden perässä tulevaa kuningatarta. Silmätikukseni oli valikoitunut joukosta valkoisella turkillaan erottuva räkänokka, joka sattui olemaan yksi Mesitähden vastenmielisen monista jälkikasvuista. Tämä rääpäle muistutti kuitenkin isäänsä häiritsevän paljon ulkonäöltään, ja kenties juuri siitä syystä koin tarvetta ojentaa pentua muita kovemmin. Se antoi minulle samanlaisen tyydytyksen tunteen kuin jos olisin saanut kurittaa Eloklaanin päällikköä itseään. Eihän se sama ollut, mutta riitti pitämään minut järjissäni näissä tukahduttavissa olosuhteissa.
"Tähän Eloklaanin pelkurien löyhkään ei vain koskaan totu", halveksiva tuhahdus tunkeutui ajatuksiini, ja tiesin katsomattakin, kuka viereeni tullut kissa oli.
"On vaikea uskoa, että näin selkärangattomat kissat ovat koskaan pystyneet muodostamaan klaanin omillaan", murahdin puolestani ja vilkaisin sivusilmällä Jääviiltoa. Punertavaturkkinen soturi oli edelleen inhokkilistani kärkipäässä, mutta täällä haisevien eloklaanilaisten ympäröimänä jopa hänen seuransa tuntui siedettävältä. "On säälittävää, miten he eivät enää edes yritä vastarintaa. Tylsistyn kuoliaaksi, jos en pääse pian rankaisemaan jotakuta." Se onkin ainoa hauska asia tässä hommassa, lisäsin mielessäni.

//Jää?

Nopsatassu kertoi, että oli vasta herännyt ja kertoi harjoituksistaan. Sitten hän kysyi pidinkö enemmän saalistuis- vai taisteluharjoituksista.
“Tykkään enemmän saalistaa. Kaikki se taistelu sai minut lähes vihaamaan taisteluharjoituksia”, totesin ehkä hieman naurahtaen.
“Tiedätkös sen jälkeen olenkin nähnyt sellaista ärsyttävää painajaista, jossa emoni tuli tänne. Hän ensin vain riehuu ja hänet painetaan maahan. Unen lopuksi kuitenkin olen jo hyvin tajunnut, että hän yritti etsiä minut käpäliinsä ja ehkä jopa hankkiutua minusta eroon. Mitä mieltä olet, voiko se tarkoittaa jotain?”
“En kyllä tiedä”, kolli naukaisi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoikin. “Oikeastaan näin viime yönä unta siitä, että isäni oli minun ulottumattomissani ja kun viimein pääsin hänen luokseen hän oli kuollut”, kolli kertoi. Laskin häntäni hänen selälleen.
“Mutta onneksi se oli vain unta”, naukaisin yrittäen saada tämän mielialaa kohennettua. “Haluatko tehdä jotain? Voimme vaikka harjoitella tässä aukion reunassa yhdessä eri saalistustekniikoita”, ehdotin kollille hymyillen. *Toivottavasti tämä piristäisi häntä ja saisi hänet taas paremmalle tuulelle!* ajattelin.

Käärmetassu katsoi minuun kysyttyään miten minun päiväni oli sujunut. Tosiaan en ollut ehtinyt tehdä oikein mitään.
“Olin eilen niin pitkään harjoituksissa, että heräsin vasta äskettäin”, kerroin lyhyesti. En jaksanut alkaa selittää unestani vaikka olisi tehnyt mieli, sillä se ei välttämättä olisi ollut paras tapa tutustua uuteen kissaan.
“Tunnen tuskasi. Uiminen ei ole myöskään minun juttuni, jos totta puhutaan ehkä pelkään vettä ihan hiukan. Mutta vain vähän. Äläkä sitten kerro Hilehuurteelle!” tokaisin ja naurahdin tehden tilanteesta hiukan kevyemmän. Käärmetassu vaikutti oikein mukavalle kissalle, josta voisin jopa saada ystävän itselleni. Käärmetassu nyökytteli, kun puhuin. Rakastin hänen elekieltään niin kovin! Kerrankin joku vaikutti siltä, että oli mukana ja kuunteli todella mitä sanoin.
“Harjoittelimme eilen hänen kanssaan saalistusta. Se sujui ihan hyvin. Tykkäätkö sinä enemmän taistelu- vai saalistusharjoituksista?” kysyin kiinnostuneena toisen mielipiteestä. Itse pidin saalistuksesta enemmän. Jos meistä nyt kerran tulisi ystäviä, voisimme hyvin jopa harjoitella yhdessä, jos Käärmetassulle se sopisi. Sitä paitsi oli mukava kuulla myös muiden puhetta toisinaan vaikka pidinkin äänessä olemisesta.
//Käärme?

Pilkukas kolli nauroi minulle ja tervehti minua.
“Sattuiko sinuun?” hän kysyi, kun kompuroin ylös.
“Ei suinkaan. Olen tottunut rämähtämään naamalleni”, naurahdin ja siistin hieman kosteaa turkkiani, johon oli tarttunut kaikenmoista moskaa. “Näytit olevan yksin ja kun minulla ei sattunut olemaan juuri nyt mitään seuraa ajattelin tulla jututtamaan sinua”, naukaisin varovasti ja katsoin kollia hymyillen. “Eihän se haittaa?”
"Ei haittaa! Itseasiassa tykkään, rakastan jutustelua." Nopsatassu naukaisi. Hymyilin hänelle.
*Hän vaikuttaa mukavalta*, ajattelin iloisesti.
"Mitä sinä olet tehnyt tänään?” kollin kysymys sai minut taas maan tasalle.
“Minulla oli untiharjoituksia”, naukaisin ja pörhistin turkkiani. “Loppupelissä, ei ihan minun juttuni”, tokaisin huvittuneena ja Nopsatassu hymyili minulle.
“Entä sinä? Mitä sinä olet tehnyt tänään?” kysyin kohteliaasti ja katsoin kollia hiljaa. *Toivottavasti hänellä on mennyt hyvin enkä rasita häntä kysymyksilläni. Haluan vain olla mukava ja kohtelias ja olen hänelle kyllä tukena jos hän sitä tarvitsee! Tai siis olen tukena, jos vain voin ja jos se auttaa. Miksi minä aina ryhdyn ajattelemaan näin paljon? Voisinko vain lopettaa!*

Olin harjoitusten jälkeen niin poikki, että onnistuin juuri ja juuri tallustamaan pesään. Käydessäni makuusijalle makaamaan nukahdin miltei heti.

Avatessani silmäni huomasin olevani ihan jossain muualla kuin omalla makuusijallani Eloklaanin leirissä. Lunta tuprutti taivaalta ja kylmyys tykytti luissa ja ytimissä.
“Salamanteri?” Jupiterin ääni kantautui korviini tuulesta huolimatta. Näin tumman hahmon kompuroivan kohti minua sankassa lumisateessa.
“Isä?” ääneni miltei hukkui tuulen kohinaan.
“Olen tulossa!” huusin kovempaa, jotta ääni kantaisi tuulen äänen yli. Sydämeni tykytti hurjasti. Tunsin vaaran tunteen keskuudessamme ja Jupiterin luo pääsy tuntui ainoalta tavalta päästä turvaan. Lähdin tarpomaan kohti tummaa hahmoa mutta mitä pidemmälle menin sitä kauemmas Jupiter tuntui katoavan.
“Älä mene!” huusin epätoivoisesti.
“Apua! Salamanteri auta minua!” tuskan huudot tuntuivat sietämättömiltä. Mitä isälle oli tapahtumassa?
“Tule tänne! Ole kiltti!” pyysin. Kyyneleet valuivat poskilleni. Verta hyytävä kiljaisu sai minut täysin paniikkitilaan.
“Jupiter!?” huusin niin kovaa kuin kykenin. Vihdoin pääsin isän luo. Kauhistuksekseni sain huomata hänen makaavan maassa. Valkoinen lumi hänen allaan värjäytyi nopeasti kirkkaan punaiseksi.
“Ei! Ei!” itkin isän ruumiin yllä. Oli selvää, että hän oli kuollut.

“Nopsatassu?” etäinen ääni havahdutti minut unesta. Räväytin silmäni auki ja nousin äkkiä istumaan. Syreenitassun huolestunut ilme sai minut palaamaan takaisin todellisuuteen unestani.
“Huusit unissasi. Näitkö painajaista?” Syreenitassun ääni oli hellä ja huolehtiva.
“Näin unta, että isäni kuoli”, sanoin ja kyyneleet valuivat poskilleni. Syreenitassu silitti hännällään lapaani ja siirtyi hieman lähemmäs.
“Se oli vain unta, mutta minua kaivataan nyt partioon. Voidaan jutella myöhemmin”, Syreenitassu sanoi ja lähti. Nyökyttelin ja huikkasin vielä hyvästit hänen peräänsä. Se oli tosiaan ollut vain unta. Nousin ja tassutin ulos pesästä. Istuuduin leirin laidalle ja huokaisin. Oli jo päivä mutta olin saanut ihan kunnialla nukkua pitkään eilisen rankkojen harjoitusten takia. Yhtäkkiä, joku naaras oppilas törmäsi minuun ja huudahti jotain pöön tapaista.
“Hei vain”, sanoin ja käännyin katsomaan naarasta, joka kompuroi pystyyn. Naurahdin hassulle törmäykselle aivan avoimesti.
“Sattuiko sinuun?” kysyin hymyillen naaraalta, jonka tunnistin Käärmetassuksi.
//Käärmes? :D

Lehtomyrsky sanoikin, ettei ollut tiennyt minulla olevan emo. Katsoin häntä vaivaantuneena.
*Tietenkin minulla on emo senkin hölmö karvapallo! Hän vain ei ole täällä…* mietin. Sen jälkeen Lehtomyrskyn keskustelu alkoi lähteä tassuista, sillä hän kysyi oliko emoni kuollut ja sitten alkoi hölöttää tähtiklaanista. Katsoin naarasta kauhistuneena ja katsoin hänen ylitseen erästä kuolonklaanilaista, joka oli tuimasti tulossa meitä kohti. Tämä määräsi Lehtomyrskylle rangaistuksen ja jäin siis yksin. Ajattelin taas emoani.
“Hei! Lähdettäisiinkö harjoituksiin?” havahduin Kultasiiven ääneen. Katsoin mestariani pöllämystyneenä. Hänen ilmeensä oli lempeä, mutta vakava. Nyökäytin päätäni. “Keitä lähtee mukaan?”
Kultasiipi heilautti häntäänsä erästä kuolonklaanilaista kohden. “Leppävarjo”, naaras naukaisi. Nyökäytin päätäni jälleen kerran ja lähdimme matkaan.
Tallustin jonon perällä edessäni Kultasiipi ja johdossa Leppävarjo. Katselin reviiriä hiljaa mietteissäni ja olin törmätä mestariini, kun pysähdyimme.
“Harjoitellaan tällä kertaa uimista. On lämmin päivä ja vesi viileähköä, joten uskon, että selviät”, naaras naukui leikkisästi. “Uiminen on tärkeä taito ja vaikka osaatkin sen jo jotenkuten, sitä täytyy harjoitella vielä lisää.”
“Selvä. Miten aloitamme?” kysyin kiinnostuneena. “Aloitetaan helpolla. Yritä vain pitää pääsi pinnalla. Älä mene liian syvälle, jotta et joudu virran mukaan ja/tai huku”, naaras selitti tiukasti. Tallustin hitaasti veden äärelle ja värähdin, kun sen viileä vesi iski tassujani.
“Potki takatassuillasi ja kauho vettä edestäsi niin se lähtee luonnistumaan”, Kultasiipi naukui vielä perääni. Hengitin syvään ja harpoin veteen niin pitkälle, että vatsakarvani olivat täysin märät. Joen virta tuntui puskevan minua kovin, mutta onnistuin horjuen pysymään pystyssä.
“Okei, nyt vain laskeudun hieman ja yritän uida”, mutisin itsekseni hiljaa ja otin vielä askeleen syvemmälle. Virtaus tuntui inhottavan voimakkaalta, muttei kuitenkaan liian voimakkaalta. Ryhdyin nyt potkimaan vettä tassuillani ja pidin päätäni pitkällä pinnan yläpuolella. Nielin lähes hatkuvasti vettä, kun sitä iskeytyi naamalleni. Kun olin mielestäni uinut tarpeeksi, kapusin litimärkänä ulos vedestä. Kultasiipi katsoi minua ylpeästi.
“Ei paha. Osaat ainakin uida”, naaras sanoi hymyillen ja heitti häntäänsä, “mutta osaisitko sukeltaa?”
Värähdin ajatellessa, miten katoaisin pinnan alle ja huuhtoutuisin veden mukana kauas pois, mistä kukaan ei koskaan löytäisi minua.
Työnsin ajatukseni taka-alalle ja laskeuduin taas veteen.
“Ole varovainen äläkä mene liian syvälle! Ensiksi vain käytät päätäsi veden alla niin, että tassusi ovat tukevasti joen pohjalla!” mestarini ohjeisti. Minua jännitti, ei vain siksi, että tämä oli ensi kertani, vaan mestarini ja kuolonklaanin Leppävarjo olivat koko ajan tarkkailemassa minua.
Laskeuduin veteen ja jännitys tuntui säteilevän ilmassa. Hengitin keuhkoni täyteen ilmaa ja painoin pääni veden alle. Tuntui kummalta, kun vettä tunki korviini asti. Silmät kiinni puristettuna olin hetken ajan veden alla, ja sitten ponkaisin äkkiä pystyyn päätäni päristellen.
“Hyi! Minulla meni vettä varmaan aivoihin asti”, marisin kovaan ääneen. Kultasiiven viikset väpättivät hilpeästi, mutta hän ei sanonut mitään. Könysin pois vedestä kuivalle maalle ja ryhdyin sukimaan vettä tihkuttavaa turkkiani.
“Näytän vairmaan aivan rotalta, kun turkkini on näin märkä”, sihahdin itsekseni ja käännyin taas mestarini puoleen.
“Tuota… eihä minun tarvitse jatkaa vielä?” kysyin toivoen kieltävää vastausta.
“Voimme kyllä jatkaa huomennakin mikäli niin haluat”, Kultasiipi ehdotti. Nyökkäsin ja katsoin kuolonklaanin Leppävarjoon hiljaa. Kolli näytti patsaalta. Hän oli tuskin liikkunut koko aikana ja hän oli ollut myös koko ajan täysin hipihiljaa.
Kävelin turkkini kosteina piikkeinä törröttäen takaisin leiriin. Tunsin itseni niin typeräksi.
*Näytän varmaan aivan isokokoiselta siililtä!* ajattelin tympeänä. Olisin mennyt taas Lehtomyrskyn luo, mutta en nähnyt häntä äkkiseltään. Kun olin lopettanut vanhemman naaraan etsimisen huomasin kauempana Nopsatassun. En ollut jutellut ennen hänen kanssaan, mutta muistin miten hänet oli nimitetty Nopsatassuksi.
Hiivin täplikkään kollin luokse hiljaa, ja päästyäni tarpeeksi lähelle loikkasin.
“Pöö!” huudahdin ja rämähdin tämän tassuihin.

//nopsa?

Kuuntelin silmät siristettyinä Pohjaharhaa. En ollut varma, halusinko luottaa siihen, ettei hän todellakaan tiennyt mitään. Oli vaikea uskoa, etteikö Väärävarjo olisi halunnut kertoa pojalleen edes jotain emostaan: jotain hänen persoonastaan, jotain heidän tarinastaan. Toisaalta Pohjaharha ei ainakaan minun korvaani vaikuttanut valehtelevan.
"Tietysti klaanin varapäällikkönä minua kiinnostavat kuolonklaanilaisten asiat", vastasin kollisoturin kärkkääseen kysymykseen. Hymyilin viileästi. "Ja kenties minä nautin juoruilemisesta. Joka tapauksessa, haluan selvittää, kuka emosi on. Ei huolta, en halua hänelle mitään pahaa. Haluan vain olla perillä asioista."
Päättelin, etten saisi keskustelusta enää mitään irti, joten käännyin leirin suuntaan. Kuulin Pohjaharhan seuraavan minua, pehmeät askeleet kuivalla viherlehden maaperällä tahdittaen matkaamme takaisin leiriin. Kolli ei erityisemmin näyttänyt yhdeltäkään epäillyistä: selvästi hän oli perinyt valkoisen turkkinsa ja meripihkaiset silmänsä isältään. Mikään hänen olemuksessaan ei muutenkaan muistuttanut minua yhdestäkään niistä naaraista, jotka olisivat saattaneet olla hänen emonsa. Paitsi hänen suoraselkäisyytensä ja pakkomielteisyytensä sääntöjä kohtaan: ne toivat mieleeni Tuhkajuovan, joka oli aina ollut moitteeton soturi, joskus jopa ärsyttävyyteen asti. Se oli samalla kuitenkin syy, miksi Tuhkajuova ei voinut olla Pohjaharhan emo. Hän ei ikinä hairahtaisi kunniallisen kumppanin polulta, vaikka hänen kumppaninsa sattuikin olemaan täysi idiootti.
Kun lähestyimme leiriä, vilkaisin taas taakseni Pohjaharhaan.
"Vaikka et ehkä koe tarpeelliseksi peitellä taustaasi, suosittelisin toistaiseksi pitämään suusi supussa asiasta", sanoin varoittaen. "Sille on syynsä, miksi isäsi ei ole kertonut emostasi mitään. Väärävarjo varmasti yrittää suojella häntä. Koska synnyit silloin, kun hän vielä oli Kuolonklaanin jäsen, ei klaanien sääntöjä ole rikottu: on kuitenkin todennäköistä, että asia on muuten arka. Älä aliarvioi, kuinka ketkuja jotkut kuolonklaanilaiset saattavat olla. Tiedän kissoja, jotka palaisivat halusta selvittää emosi henkilöllisyyden ja kiristää tätä. Joidenkin asioiden kanssa on parempi olla mieluummin hiukan liian varovainen."
Sen sanottuani nyökkäsin eloklaanilaiselle soturille ja astelin hänen edellään leiriin. Olisi parempi, ettei esimerkiksi Jääviilto saisi tietää asiasta. Hän ei ollut mikään tyhmä kissa, vaikka usein halusinkin ajatella niin. Soturi varmasti päätyisi samaan lopputulemaan kuin minä: Pohjaharhan emo tuskin haluaisi, että totuus kävisi julki. Ja vaikka minun oli myönnettävä, että itsekin olin jo leikitellyt sillä ajatuksella, että saattaisin käyttää tätä tietoa hyväkseni, olisi totuus varmasti paremmassa tallessa minulla kuin Jääviillon kaltaisella lierolla. Vaikka suhtautumiseni kuolonklaanilaisiin sotureihin oli muuten melko välinpitämätön, olivat monet kokeneista sotureista minulle tärkeitä klaanitovereita.

Seuraavana päivänä päätin etsiä Väärävarjon tassuihini ja vaikka hakata tiedon hänestä ulos. Olin ilmoittanut itseni mukaan erääseen hänen johtamaansa partioon, ja kuljin nyt eloklaanilaisten joukon hännillä. Kyseessä oli metsästyspartio, mutta minä en tietenkään kantanut mukanani yhden yhtä saalista. Kunnon soturi olisi kenties edes yrittänyt saalistaa jotain, mutta minä en nähnyt sille mitään syytä. Minä ja kuolonklaanilaiset saimme joka tapauksessa syödäksemme, enkä todellakaan aikonut metsästää Eloklaanille yhden yhtä hiirtä syötäväksi. Sitä paitsi minulla oli jo tassut täynnä töitä vihollisklaanin jäsenten valvomisessa.
Paluumatkalla, ennen kuin ehdimme leiriin, kirin Väärävarjon rinnalle. Kollin katse oli viileä, kun se kohtasi omani.
"Haluan puhua kanssasi", sanoin, enemmänkin ilmoittaen asiasta hänelle kuin kysyen häntä. Väärävarjo suuntasi katseensa takaisin eteen, mutta nyökkäsi. Leiriin saapuessamme hän päästi eloklaanilaisten jonon ohitseen ja jäi seisomaan suuaukolle kanssani.
"Mitä puhuttavaa sinulla voisi olla kanssani?" hän kysyi epäluuloisena. Epäluuloisuuteen hänellä oli kaiketi syytäkin, sillä en yleensä tuhlannut eloklaanilaisiin aikaani paitsi silloin, kun jaoin heille rangaistuksia. Kun kohtasin hänen siristettyjen silmieni katseen tajusin, etten varmaankaan saisi soturista mitään irti. Miksi hän kertoisi minulle yhtään mitään, kun ei ollut Pohjaharhallekaan suonut emostaan muuta tietoa kuin sen, että hän oli kuolonklaanilainen? Soturi ei myöskään pelännyt minua: hän kohtasi katseeni vakaasti, olemus epäluuloisuudesta huolimatta rentona.
Päätin kuitenkin ainakin yrittää.
"Sinulla on poika, Pohjaharha", sanoin sen enempää kiertelemättä ja kaartelematta. "Hänen emonsa on kuolonklaanilainen."
Väärävarjon ilme ei värähtänyt.
"Niin?"
Siristin silmiäni kollille. Hänen oli tiedettävä, mitä ajoin takaa, mutta ehkä hän esitti olevansa tyhmä. Tai kenties hän vain halusi vältellä aihetta ja toivoi, että en alkaisikaan kyselemään Pohjaharhan emosta.
"Kuka hän on?" kysyin yksinkertaisesti ja katsoin Väärävarjoa terävästi silmiin. Hän näytti siltä, että oli odottanutkin tätä kysymystä, mutta huomasin, miten soturin katse käväisi nopeasti muualla. Hän ei halunnut käydä tätä keskustelua.
"Se ei kuulu sinulle yhtään mitenkään", hän sanoi kohauttaen lapojaan välinpitämättömästi. "Emme rikkoneet mitään lakia tai sääntöä. Pohjaharha syntyi, kun minä olin vielä Kuolonklaanin jäsen."
Huokaisin syvään.
"Tiedän sen. Siltikin haluaisin saada tietää, kuka tämä mysteerinaaras on. En siksi, että pääsisin kiristämään häntä tai mitään sellaista, jota varmaan minulta odottaisit. Olen yksinkertaisesti utelias."
Väärävarjo kohotti kyseenalaistaen kulmiaan ja muistutti minua taas, miksi en ollut koskaan enemmin pitänyt hänestä. Väärävarjo osasi olla liian uskalias.
"Minua ei oikeastaan kiinnosta sinun syysi. Takaan, että minusta et saa mitään irti. Oletan, että olet puhunut asiasta Pohjaharhan kanssa, ja tiedät, ettei hänkään tunne emoaan. Miksi kuvittelet, että kertoisin sinulle mitään poikani emosta, kun en ole kertonut hänelle itselleenkään mitään?"
"Jos Pohjaharha on syntynyt Kuolonklaanissa, hän on kuolonklaanilainen. Hänen siis kuuluisi olla Kuolonklaanissa, kotonaan", sanoin haastaen. En ollut koskaan väittänyt olevani likaisten keinojen yläpuolella. "Se on järjestettävissä. Minä voin järjestää sen, jos haluan. Voin viedä hänet pois Eloklaanista."
Väärävarjo mietti hetken sanojani, mutta pudisti sitten päätään.
"Kuvitteletko voivasi kiristää minua noin? Ensinnäkin, en usko sinun oikeasti haluavan sitä. Toiseksi, Henkäystähti ei ikimaailmassa hyväksyisi klaaniinsa Eloklaanissa koko elämänsä viettänyttä kissaa, jonka verestä puolet on erakolta peräisin. Mutta hyvä yritys."
Puuskahdin ärsyyntyneenä. Väärävarjo ei ollut mikään tyhmä kissa, eikä minun sellaisena olisi kannattanut häntä pitää. Kenties olisi aika myöntää tappioni, ainakin tämän taistelun osalta. Tästä soturista en saisi mitään irti, aivan kuin hän oli varoittanut.
"Selvä. Aion kuitenkin selvittää hänen emonsa henkilöllisyyden, vaikka en saisikaan sinulta apua", murahdin ja pyöräytin silmiäni. "Palaa takaisin leiriin. Lähetä Pohjaharha luokseni."
Väärävarjo ei jäänyt väittelemään kanssani sen enempää vaan ravasi tiehensä, olemus hiukan kireänä. Minä istuuduin auringon lämmittämälle sammalmättäälle odottamaan.
Miksi oikeastaan olin näin kiinnostunut tästä asiasta? Mikään ei tulisi muuttumaan, vaikka saisinkin selville, että jollain Kuolonklaanin naaraalla oli kumppanuuden ulkopuolinen pentu eloklaanilaisen soturin kanssa. En halunnut ajatella syyn olevan vain se, että saisin kiristysmateriaalia, josta kenties olisi tulevaisuudessa hyötyä. Pohjaharhan emo tuskin oli kissa, jota koskaan halusin satuttaa tai josta koskaan voisi olla minulle mitään hyötyä. Kenties minua vain häiritsi se, että klaanissa oli tapahtunut jotain tällaista minun huomaamattani.
Hetken kuluttua Pohjaharha ravasi luokseni ja laskin katseeni sinisistä taivaista hänen meripihkaisiin silmiini. Pikkukaaoksella oli myös meripihkasilmät, mutta muuten en erottanut niissä samaa näköä. Toisaalta en ollut koskaan välittänyt katsoa häntä kovin tarkasti.
Nousin seisomaan ja venytin hiukan selkääni. Lähdin kävelemään kauemmas leiristä odottaen Pohjaharhan lähtevän seuraamaan minua.
"Isästäsi ei irronnut mitään", tokaisin happamana. "Eikö sinua kiinnosta tietää emostasi enempää? Kenties sinulla kävisi parempi tuuri, jos yrittäisit kysellä Väärävarjolta lisää tietoa tästä naaraasta."

//Pohja?

Istuskelin Aurinkoroihun rinnalla aukiolla.
“Olen ajatellut yhtä asiaa”, sanoin hiljaa. En halunnut rikkoa rauhaisan hetken tuntua puhumalla turhan kovaan ääneen.
“Kerro toki”, Aurinkoroihu naukui ja katsoi minua.
“Haluaisin lisää pentuja. Edes yhden pentueen”, sanoin. Yhdessä unessani olin nähnyt pienen pennun mutta en muistanut unesta muuta. En pitänyt sitä syynä pentujen haluamiseen mutta olisi ihana, jos saisin taas huolehtia pikkuisista.
“Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Ehkä kuitenkin odottaisin vielä, koska tämä tilanne on aika epämukava enkä haluaisi tuoda yhtäkään pentua tähän tilanteeseen”, Aurinkoroihun ääni oli hieman surumielinen mutta ymmärsin tuon syyn kyllä täysin.
“Niin”, maukaisin ja katselin ympärilleni. Tilanteemme oli kyllä suoraan sanottuna aika todella ärsyttävä.

Makoilin makuusijallani klaaninvanhimpien pesässä. Jalkaani särki epämukavasti enkä oikein saanut tehtyä mitään. Ulos lähtemisessä olisi puolensa mutta, kun Lehtomyrsky tuli pesään ja ilmoitti tulleensa siivoamaan pesää ja suorittamaan rangaistustaan Tähtiklaanista puhumisesta päätin jäädä nuoren soturin seuraksi. Hänen pyynnöstään hain lisää sammalia pesien pehmusteiksi. Tiputin sammalet naaraan viereen ja siirryin kauemmas katselemaan, kun tuo siirtyi vaihtamaan minun alusiani. Miksiköhän Lehtomyrsky oli puhunut Tähtiklaanista? Minusta oli ihan typerää ettemme saaneet uskoa mihin halusimme vaan meidän piti leikkiä ettei Tähtiklaania olisi. En halunnut mennä muiden mukana ja olla puhumatta siitä siksi, että kuolonklaanilaiset rankaisisivat minua vaan halusin leikkiä, että se oli vähän kuin oma päätökseni. Sillä tavoin en tuntenut syyllisyyttä.
“No. Onko sinulla jo kumppania?” kysyin vihjailevasti hymyillen. Lehtomyrsky katsahti minuun ennen kuin vastasi.
//Lehto?

"Jaah… ajattelin vain untani. Unessani emoni tuli tänne”, käärmetassu kertoi.
"Emo? En tiennyt että sinulla on emo...", hämmästelin. Käärmetassu näytti vaivautuneelta ja hän vetäytyi kauemmas minusta. Lähestyin naarasta huolestuneena ja miettin olinko sanonut jotain pahaa? Minua harmitti että olin saanut käärmetassulle vaivautuneen oloon...
"A-anteeksi..." Mumisin nolona.
"Onko emosi kuollut? Onko hän tähtiklaanissa?" Kysyin uteliana.
"Olen varma että hän olisi siellä ainakin jos hän on kuollut, uskon myös isäsi olevan siellä, he kyllä varmasti suojelevat sinua tähtiklaanista olen myös varma että tähtiklaani pelastaa meidät", aloin höpisemään tähtiklaanista.
Yhtäkkiä kuulin taakani kuolonklaanin kissan tassujen rapinaa ja tämä huomauti minulle:
"Mitäs täällä rikkotaan sääntöjä? Etkö tiedä että ei saa puhua teidän niistä mukamas esi-isitäne?" Kuulin kuolonklaanilais kollin kylmän äänen ja tunnistin kollin leppävarjoksi.
"A-anteeksi... E-en tarkoittanut...", takeltelin Kauhistuneena.
"En ole kuuro, mutta saat tästä rangaistuksen", leppävarjo naukaisi kylmästi.
"M-minkä..." Kauhistuin. Leppävarjon ilme ei muuttunut se oli koko ajan ilmetöön se teki minulle epämiellyttävän olon...
"Sinun täytyy siivota pesiä ja et saa poistua leiristä kahteen päivään", leppävarjo naukaisi kylmästi ja ilmeetömästi. Kolli menni pimentovarjon luo raportoimaan koheluksestani... Käännyin käärmetassun puoleen ja pahoitelin että minun oli poistuttava. Naaras nyökkäsi ja jäi miettimään emostaan mistä koko jupakka oli alkanut... Menin klaaninvanhimpien pesään ja Selitin että minun pitäisi siivota heidän maakualusenssa. he katselivat vähän hämillään minua, varmaan siksi että olin nyt soturi...
"No... Sain rangaistuksen kun puhuin siitä mistä emme saa nyt puhua", selittin. Klaaninvanhiman katselivat hetkiseen toisiaan ja tassutivat ulos yhtä lukuunottamatta hän oli nuorin heistä hänen ei olisi vielä edes tarvinnut olla täällä mutta hänen jalkansa oli rampautunut eikä hän voinut enään olla soturi...
"Miksi et mennyt muiden mukaan ulos?" Utelin samalla kun vaihdoin viherkatseen makualusia.
"Jalkaani särkee ja makoileminen huvittaa tällä hetkellä enemmän kuin ulkona oleminen." Sypressikuiske vastasi.
"ai, no haluatko jutella se olisi mukavaa näin pesiensiivouksen ohessa", kysyin samalla kun yritin saada sammalia hyvin.
"Sopii", Sypressikuiske vastasi. Kun sain viherkatseen makulset hyvin nii siirryin hiiloskatseen maakualusiin, noukin sammalet ja tiputtin ne pesään nurkkaan sitten otin vaalmitaa sammalia jotka olin saanut jo ennen kuin olin edes ehtinyt pesään. Asetelin sammalet hyvin ja laitoin vähän höyheniä lisäksi.
"Sitten nokilinnun", mutisin itsekseni.
"Onko pian minun maakualusteni vuoro?", Sypressikuiske naukaisi hymyillen.
"Kohta, muuten voitko sitten siirtyä vähän?" Kysyin hymyillen ja toivoin että naaras ei olisi närkästynyt sanoistani...
"Tietysti." Sitten sypresikuiske nousi ylös ja siirtyi reunempaan. "Tarvitsetko apua?" Sypressikuiske kysyi hymyillen.
"Kyllä kiitos, voisitko hakea lisää sammalta? Se pääsi loppumaan", kysyin hymyillen.
"Minä menen! Huolehdithan, ettei kenenkään alusissa sitten varmasti ole piikkejä." Sypressikuiske naukaisi kiltisti mutta selvästi tiukalla äänellä. Hymyilin ja käännyin ympäri jatkamaan nokilinnun maakualusten vaihtamista. Kun Sypressikuiske palasi takaisin pesään hän pudotti sammalet maahan ja kysyi olinko katsonut löytyköö maakualusista piikkejä. Nolostuin mutta nyökkäsin vaikka se ei ollut Totta...
Sypressikuiske kaalisti päätään mutta ei uudelut enempää. Hän istahti ja jäi katsomaan työtäni koska en ollut suostunut siihen että naaras autaisi minua maakualusten vaihtamisessa. Noukin uudet sammalet ja asetelin ne tarkasti nokilinnun vuotelee. Lopulta käännyin ja aloin vaihtamaan Sypressikuiskeen maakualusia.
//Sype?

Parempaan suuntaan muuttunut tilanne vaihtui hetkessä suorastaan katastrofaaliseksi. Tarkoitukseni piristää Tähtimötaivasta oli epäonnistunut selvästi täysin. Yhtäkkiä naaras oli mennyt aivan kummalliseksi ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, tämä oli painanut katseensa maahan ja alkanut itkeä. Myös minun oloni muuttui epämukavaksi nähdessäni, miten huonosti Tähtimötaivaalla näytti menevän. Olisin halunnut piristää häntä tai parantaa hänen oloaan, mutta yhtäkkiä keinoni tuntuivat loppuvan. En tiennyt, mitä tehdä. Siirryin varovasti askeleen lähemmäs Tähtimötaivasta ja laskin häntäni lohduttavasti hänen lavoilleen.
"Ei hätää", vakuutin säröilevällä äänellä, yrittäen pitää itsenikin kasassa. Kun näki toisen olevan niin surkeana, oli vaikeaa olla imemättä kaikkea sitä surkeutta itseeni. Yhtäkkiä tuntui, kuin kaikki valo olisi taas ollut tiessään. Oli vain synkkyyttä ja surua, kaikki oli aivan väärinpäin. Nielaisin ja yritin keksiä ulospääsyä tästä tukalasta tilanteesta.
Aiemmin Tähtimötaivaan lohduttaminen ja auttaminen oli ollut helppoa, mutta nyt se tuntui silkalta mahdottomuudelta. Koko elämäni tuntui hajonneen säpäleiksi, ja nyt minun piti lohduttaa toista kissaa, joka oli koko elämänsä ollut säröillä.
"Kuule", ääneni rohisi ja hädin tuskin kuului, joten jouduin nielaisemaan voidakseni jatkaa asiani loppuun kuuluvalla äänellä, "ei sinun tarvitse sanoa mitään. Voimme olla vain hiljaa ja istua tässä, jos se tuntuu paremmalta."
Se oli kaikki, mitä sain ulos suustani. Mitä muutakaan minä olisin voinut sanoa? Ajatukseni olivat sekaisin, enkä yhtäkkiä löytänyt ainuttakaan sanaa, joka olisi voinut auttaa Tähtimötaivasta.

//Tähtimö? :(

Kujekulta istuskeli Järviloisteen kanssa aukiolla. Hentoinen tihkusade oli kastellut kaksikon turkit kosteiksi, mutta soturien pesässä kyhjöttäminen ei kiinnostanut naarasta. Hänellä oli tylsää, niin sanoinkuvailemattoman tylsää! Kujekultaa ärsytti se, että hän oli menettänyt vapautensa ja joutui elämään kuolonklaanilaisten sääntöjen mukaan. Naaras oli kuitenkin tullut yllättävän hyvin juttuun kuolonklaanilaisten kanssa. Eihän kukaan voisi todellisuudessa olla paha kissa? Kujekulta uskoi, että myös kuolonklaanilaiset olivat sydämeltään lämpimiä ja sielultaan hunajaisen pehmeitä. Siispä hän ei ollut ajautunut kuolonklaanilaisten kanssa riitoihin tai hankaluuksiin, enää. Uusien sääntöjen noudattaminen oli ollut Kujekullalle myös yllättävän helppoa pienien alkuhankaluuksien jälkeen, sillä hän ei ollut ikinä piitannut Tähtiklaanista ja soturilakiakin hän oli noudattanut vain tapojensa vuoksi. Naaras oli itsepintaisesti halunnut tietää miksi kuolonklaanilaiset toimivat eri tavalla, mutta lopulta muutamien kiistojen ja rankaisujen jälkeen oli naaras oppinut olemaan hiljaa. Kujekulta yritti riuhtoa hännässään olevaa takiaista irti, mutta mokoma pirulainen tuntui takertuneen hänen turkkiin itsepintaisesti kiinni. Naaras riuhtaisi hännästään karvatupon irti ja hänen päänsä heilahti vauhdikkaasti Järviloisteen kaulaa päin.
“Ihan sama! En sitten enää yritä, olkoon se minun hännässäni kiinni vaikka ikuisesti”, Kujekulta nurisi turhautuneena ja polkaisi tassullaan maata. Harmaaturkkinen kissa katsahti Kujekultaan hämmentyneenä, mutta lopulta kollin kasvoille kohosi lempeä, avulias hymy.
“Kujekulta, minä voin auttaa sinua”, Järviloiste tarjoutui ja kurottautui lähemmäksi naaraan häntää. Naaras ei sanonut mitään, vaan antoi kollin irrottaa takiaisen varovaisesti hänen hännässään olevasta takusta.
“Kiitos, Järviloiste”, Kujekulta mutisi klaanitoverilleen ja siloitti tassullaan rintaturkkiaan. Naaras mietti olikohan Lehmusjalka samassa paikkaa, kuin Mesitähti kumppaneineen? Kollin oli pakko olla. Siispä naaras oli päättänyt, että hän etsisi Lehmusjalan tassuihinsa, ja pelastaisi samalla Mesitähden ja muut!

Nyökyttelin hiljaa, kun Karjuvirne seposti siitä miten meidän pitäisi oppia nauttimaan elämästä vaikka tilanteemme oli mikä oli. Ihannoin hänen positiivista asennettaan. Hymyilin ihan hiukan, niin vähän etten edes tiennyt näkikö kolli sitä.
“...olisin iloinen, jos voisimme opetella sitä yhdessä.”
Menin ihan sanattomaksi noista sanoista. Vilkuilin aina toisinaan aukiolle varmistellakseni, ettei siellä tapahtunut mitään ihmeellistä. En edes tiennyt, mikä minua niin ahdisti isoissa kissa joukoissa mutta ahdisti kumminkin eikä se ollut hauskaa. Etsiskellessäni sanoja siirtelin käpäliäni maassa, koska se että tein jotain helpotti oloani huomattavasti.
“Tietysti”, onnistuin kakaisemaan. Karaisin kurkkuani jatkaakseni mutta en sitten tiennytkään mitä olisin sanonut. Sydämeni tykytti kovempaa, kun tajusin kollin odottavan mitä olin sanomassa. Etsin sanojani vielä hetken mutta en löytänyt niitä mistään.
“Anteeksi”, mörähdin. Kurkkuni ei ollut vieläkään selvennyt kunnolla ja ääneni tuntui siltä, että se pettäisi pian. Minua alkoi yhtäkkiä nolottomaan suunnattomasti sekä ääneni, että sanojen katoaminen. Mikä minuun oli mennyt? Miksi minun piti olla näin tyhmä! Tyhmä! Tyhmä! Miksi häpeilin Karjuvirneen kanssa olemista näin? Tunteeni olivat niin käsittämättömiä joskus. Miksi olin niin tyhmä! Niin tyhmä! Sydämeni tykytti vain entistä kovempaa ja tunsin kuumottavan tunteen silmissäni, kun kyynel vierähti poskelleni. Ei!
//Karju :’(

Lammikkotassun mielestä Lätäkkötassun ehdotus oli hyvä. Koko Kuolonklaanin pitäisi huomata miten arvoton soturi Jääviilto oli. Todellinen kuolonklaanilainen ei ollut punaturkkisen kollin kaltainen rontti. Henkäystähdenkin pitäisi huomata se. Naaras piti isäänsä varsin järkevänä kissana, joten kyllä kolli sen jossain vaiheessa ymmärtäisi. Jääviilto kelpasi korkeintaan siivoamaan pesiä. Harmaaturkkinen naaras oli juuri vastaamassa siskolleen suunnitelmasta, kunnes hänen mestarinsa Tuimakatse keskeytti hänet.
“Heippa sitten, jutellaan myöhemmin. Velvollisuudet odottavat”, naaras sanahti siskoilleen. Lammikkotassu katsoi vielä siskojaan yllättävän lempeällä, mutta vakavalla ilmeellä ja lähti sitten mestarinsa matkaan. Naaras arvioi, että tämä tulisi olemaan viimeisimpiä harjoituksia oppilaana ja vaikka naaras ei antanut innostuksensa näkyä, hänen sisällään lenteli valtava perhosparvi. Ainoa mikä hänen mieltään painoi oli Tuhkajuovan puuttuminen. Naaras oli kuitenkin toiveikas, että soturinaaras ilmestyisi paikalle katsomaan pentujensa nimityksiä. Eihän Tuhkajuova todella voisi jättää niitä välistä, eihän..? Tai hyvässä lykyssä ne pidettäisiin Kuolonklaanin leirissä, totta kai! Lammikkotassu pudisteli itselleen päätään. Olipa hän ollut hiirenaivoinen, ei heitä tietenkään nimitettäisi eloklaanilaisten leirissä! Henkäystähti haluaisi varmasti hoitaa sen itse. Aavistus tulevasta rentoutti Lammikkotassua ja niin hän pystyi keskittymään paremmin mestarinsa puheisiin. *Soturius ja Tuhkajuovan suosio, täältä tulee Lammikkotassu!*, naaras mietti hyvillään. Kuinka Tuhkajuova voisi enää katsoa häntä alaspäin, kun hänestä tulisi paras soturi ikinä? Tai, ei ehkä aivan Tuhkajuovan veroinen, mutta kauaksi hän ei emostaan jäisi! Varissulan hän ainakin voittaisi, sen naaras oli päättänyt.

//Lampi ja Lätsä?

Pimentovarjo: 17kp -

Hiilihammas: 12kp -

Pohjaharha: 11kp -

Karjuvirne: 15kp -

Ampiaispisto: 6kp -

Tähtimötaivas: 10kp -

Lampitassu: 7kp -

Kultasiipi: 7kp -

Tuimakatse: 7kp -

Lätäkkötassu: 5kp -

Kuupentu: 6kp -

Kuupentu istuskeli leirin keskustassa ja haisteli ilmaa. Ihanan viherlehden tuoksu! Hän ajatteli ja hymyili, kuono pitkällä taivasta kohden ja silmät kiinni. Tuoksuun sisältyi niin erilaisia kasveja, kuin myös tihkusateen raikas aromi. Kuupentu avasi silmänsä ja säikähti nähdessään Leppävarjon istumassa ketunmitan päässä hänen naamastaan. ”Mi, mitä asiaa?” Kuupentu kysyi vähän arastellen. ”Ei oikeastaan mitään,” Leppävarjo vastasi ja tassutteli pois. ”Olipas Leppävarjo nyt omituinen,” Kuupentu ajatteli kummissaan katsellessaan vaaleanharmaan kissan hitaasti loittonevaa selkää.
Kuupentu jatkoi taas leirin ulkopuoliseen metsään katsomista. Voi, olisi niin ihanaa päästä sinne leikkimään! Kuupentu mietti. Siellä olisi nyt niin vehreää, tai ainakin Kuupentu oli niin kuullut sotureilta ja oppilailta. Voisi myös käydä uimassa ja kiivetä puihin. Voi kun olisin jo oppilas! Kuupentu ajatteli. Hän tahtoisi erityisesti kokeilla uimista! Uiminen oli sellainen taito, jota Kuolonklaanilaiset eivät osanneet, tai niin ainakin Kimalaistoive oli kertonut.
Kuupentu katseli ympärilleen ja äkkäsi pian Aurinkoroihun seisoskelemassa leirin sisäänkäynnin edessä. Kuupentu tassutteli hänen luokseen. ”Aurinkoroihu, oletko käynyt uimassa?” Kuupentu kysyi tullessaan kellertävän kollin eteen. ”Uimassa?” Aurinkoroihu toisti hieman säpsähtäen huomatessaan Kuupennun. ”Tietysti olen! Sehän opetetaan kaikille eloklaanilaisille oppilaina,” Aurinkoroihu jatkoi. ”Miltä se tuntuu? Siis uiminen,” Kuupentu kysyi istahtaen alas. ”No sitä on hieman vaikea kuvailla,” Aurinkoroihu sanoi istuessaan myös alas. Kuupentu huomasi hänen näyttävän mietteliäältä. Lopulta hän jatkoi: Kun uit, viileä vesi ympäröi sinut, tajuatko? Ja sinä alat potkia. Alkuun siihen on vähän vaikea tottua, mutta kyllä sen sitten tajuaa.” Kuupentu nyökäytti hitaasti päätään yrittäessään prosessoida asiaa. Ennen, kun Kuupentu ehti esittää jatkokysymyksiä, Aurinkoroihu nousi. ”Oli kiva jutella, mutta nyt minun pitää mennä,” Aurinkoroihu vastasi pahoittelevasti ja jatkoi matkaansa. Kuupentu hymähti hänelle vastaukseksi jotain epäselvää. Uiminen, siinä onkin paljon miettimistä Kuupentu ajatteli.

Pimentovarjo oli yllättäen pysähtynyt ja käännähtänyt minun puoleeni. Onneksi olin valppaana, etten törmännyt vanhempaan naaraskissaan. Hänen harmaansininen katseensa suorastaan pureutui meripihkaisiin silmiini. Mikäli olisin uskonut moiseen, olisin voinut kuvitella Pimentovarjon yrittävän lukea ajatuksiani. Suunsa avatessaan Pimentovarjo esitti minulle kysymyksen emostani ja siitä, mitä minä tiesin hänestä. Antamatta minulle aikaa vastata, hän esitti heti perään uuden kysymyksen sekä sitä seuraavan vaatimuksen:
"Mitä Väärävarjo on puhunut hänestä? Haluan tietää kaiken, mitä sinä tiedät."
Ilmeeni ei värähtänytkään, vaikka Kuolonklaanin varapäällikkö vaikuttikin jopa hieman pelottavalta. Pysyin hetken hiljaa miettiessäni vastaustani tarkkaan. En halunnut valita vääriä sanoja tai suututtaa vihollistani, sillä se olisi tiennyt vain ongelmia minulle ja Eloklaanille. Päätin kuitenkin, etten alkaisi mielistelemään mustaturkkista naarasta. Loppupeleissä hän oli kuin olikin viholliseni, vaikka olikin tällä hetkellä vallankahvassa.
"Tiedän vain sen, mitä kerroin Kortepennulle. Minun emoni on kuolonklaanilainen ja se siitä, Väärävarjo ei ole kertonut minulle mitään muuta. Mikä saa Kuolonklaanin varapäällikön kiinnostumaan minun emostani noin kovasti?" esitin kysymyksen terävällä äänellä, irrottamatta ilmeetöntä katsettani Pimentovarjosta. En voinut olla ajattelematta sitä, että Pimentovarjo todennäköisesti tunsi tai ainakin tiesi emoni, vaikkei hän selvästikään ollut varma, kuka kuolonklaanilaisista hän oli. Oma mielenkiinto selvittää emoni henkilöllisyys heräsi taas, vaikka se olikin ollut sammuksissa jo vuodenaikojen ajan. Kenties nämä poikkeusajat olisivat hyvä hetki selvittää, kuka kuolonklaanilaisista oli emoni.

//Pimento?

Tähtimötaivaan olemus oli muuttunut entistäkin kireämmäksi keskustelun aiheen siirtyessä siihen, mitä hän oli viime kuiden aikana puuhannut. Olin oppinut tuntemaan soturin niin hyvin, että arvelin vain pahentavani hänen tukalaa tilaansa, mikäli ottaisin sen puheeksi suoraan. Sivusilmälläni huomasin, että joku kuolonklaanilaisista tarkkaili meitä – kuten aina. Emme nykyään saaneet hetkenkään rauhaa ylimääräisiltä korva- ja silmäpareilta.
"Niin, sitähän se eläminen täällä nykyään on. Tuskin kukaan meistä on kyennyt viime kuiden aikana tekemään mitään erityistä tai erityisen mielekästä tekemistä", tokaisin rauhallisella äänellä, antaen katseeni siirtyä rauhassa takaisin Tähtimötaivaaseen.
"Kai tähän tilanteeseen on vain totuttava jotenkin ja opittava nauttimaan elämästä, vaikka kaiken jälkeen se tuntuukin mahdottomalta", naukaisin matalalla äänellä ja laskin katseeni taas käpäliini, "olisin iloinen, jos voisimme opetella sitä yhdessä."
Oli vaikeaa nähdä tulevaisuudessa lainkaan iloa tai edes kuvitella, että voisin enää koskaan nauttia samoista asioista kuin ennen. Halusin kuitenkin uskoa, että yhdessä tärkeän ystävän kanssa se voisi onnistua. Ei kukaan voisi koskaan korvata veljeäni, mutta kenties elämästä löytyisi muitakin ilon aiheita ja hyviä asioita. Tällä hetkellä tuntui, että ainoa positiivinen pilkahdus elämässäni istui vierelläni. Kaikki muu oli samantekevää.

//Tähtimö?

Lätäkkötassun kasvoille piirtyi iloinen hymy, kun Lampitassu ilmoitti olevansa mukana suunnitelmassa, joka toistaiseksi oli kaikille kolmelle sisarukselle täysi mysteeri. Lätäkkötassu ymmärsi sisarensa huolen siitä, mitä soturi tekisi, jos kolmikko jäisikin kiinni katalista suunnitelmistaan. Heidän tarkoituksenaan oli olla jäämättä kiinni, mutta riski siihen oli aina olemassa. He eivät tosiaankaan voisi riskeerata heidän pääsyään soturiksi vain yhden koston vuoksi.
"Minä sanoisin, että meidän on parasta toteuttaa suunnitelmamme vasta soturinimitystemme jälkeen", hopeanharmaa naaras tokaisi rauhallisella, hiljaisella äänellä.
"Olen samaa mieltä. Meidän on toteutettava se niin, että kukaan ei voi yhdistää meitä tekosiimme. En usko, että kukaan katsoo hyvällä suunnitelmiamme", Lammikkotassu lausahti vakavalla äänellä. Lampitassu nyökytteli päätään sen merkiksi, että oli samaa mieltä pentuetovereidensa kanssa. Lampitassu ei kuitenkaan näyttänyt olevan yhtä innoissaan suunnitelmasta kuin Lätäkkötassu ja Lammikkotassu.
Lätäkkötassu hiljentyi miettimään, kuinka he voisivat kostaa Jääviillolle hänen käytöksensä jäämättä siitä itse kiinni. Punaturkkinen soturi ei ehdottomastikaan ollut Kuolonklaanin arvoinen, mutta karkotusta hänelle olisi mahdotonta saada tuosta noin vain. Tabbykuvioinen oppilas oli huomaamattaan nostanut katseensa taivaalle, kun hän oli vajonnut ajatuksiinsa.
"Minun mielestäni paras kosto Jääviillolle olisi se, että hän tekisi itse jonkin virheen ja saisi siitä valitusta ja alentaisi omaa arvoaan kuolonklaanilaisena", Lätäkkötassu ehdotti hetken hiljaisuuden kuluttua ja laski katseensa takaisin sisariinsa.

//Lampi tai Lammikko?

Synkeänä revin palasia edessäni rötköttävästä jäniksestä samalla katsellessani Eloklaanin leiriaukion menoa. En ollut tapojeni mukaan niinkään syrjäytynyt leirin laitamille, kuten olin aina Kuolonklaanissa ruokaillut, vaan hivuttautunut lähemmäs kuuloetäisyydelle. Reilu kaksi kuuta tuntui pitkältä ajalta, mutta samalla se oli mennyt niin uuteen totuttelussa, että se oli melkein sihahtanut ohi kuin kärpänen viherlehden kuumana päivänä. Viherlehti oli kuitenkin vielä alussa, eikä onnekseni vielä tarvinnut kärsiä helteistä, jotka kärventäisivät tummaa turkkiani.
En ollut koskaan ollut tarpeeksi kiinnostunut Eloklaanista tai eloklaanilaisista ottaakseni heistä selvää sen koommin, mitä oli pakko. Alku oli tietenkin ollut haastava, kun eloklaanilaiset eivät olleet tahtoneet millään asettua Kuolonklaanin alaisuuteen. Kuitenkin panttivangeilla uhkailu oli saanut eloklaanilaiset viimein asettumaan kuuliaisimmiksi, vaikka he nyt vähän väliä olivat tahtoneetkin rikkoa heille asetettuja sääntöjä. Rangaistuksilta he eivät välttyneet. Minua kuitenkin ihmetytti, miten eloklaanilaiset olivat nyt kahden kuun jälkeen kuin olisivat jo tottuneet järjestelyihin. Minä en olisi ainakaan antanut yhdenkään eloklaanilaisen kertoa, mitä piti tehdä. Tämä näyttikin juuri sen, miksei Eloklaani ollut alun perinkään kiinnostanut klaanina. Ei heillä näyttänyt olevan omaa tahtoakaan, pelkäsivät vain ja yrittivät olla.
Nirhasin viimeisen palasen irti jäniksestä ja peittelin luunkappaleet ja jäänteet piiloon. Jämäkästi nousin neljälle tassulle ja suuntasin kohti leirin suuaukkoa tarkoituksenani päästää Virtaviima pois vartiosta. Raidallinen naaras huomasikin minut pian. Muutamalla sananvaihdolla soturi poistui paikaltaan ja jäin itse kyyhöttämään paikalleni. Virtaviima kuului heihin, jotka nukkuivat sotureiden pesässä. Siellä suurin nukkui ja vahti suurin osa Kuolonklaanin vartijoista. Itselleni oli kohdistunut oppilaiden pesä, jossa myös oppilaani Lammikkotassu nukkui. Heidän loppuarviointinsa oli vastikään ollut, ja ainakin sen perusteella kolmikko oli valmis sotureiksi.
Nousin valppaasti ylös, mutta pian huomasin kyseessä olevan ennen ruokailuani lähteneen metsästyspartion. Heidän mukanaan oli kiitettävästi riistaa niin kuin tähän aikaan kuuluikin löytyväksi. Minua jaksoi aina ihmetyttää, kuinka paljon kalaa Eloklaanin tuoresaaliskasasta löytyi. Kävihän se toki järkeen, muttei Kuolonklaanissa kalaa ollut koskaan samassa mittakaavassa. Nyökkäsin pikaisen tervehdyksen partion johtajalle ja annoin katseeni taas lipua näkökentässä.

Hymyilin salamyhkäisesti Kimalaistoiveelle ja istuuduin naaraan viereen.
"Saa nähdä", nau'uin seuraillen samalla Kuupennun ja Kuutamolaineen leikkejä. "Olet kyllä oikeassa: hän on hyvä kolli. Olen todella onnellinen siitä, että olemme viimein kumppaneita."
Jollain ilveellä olimme kumpikin selvinneet lopputaistelusta, vaikka kumpikin meistä oli varmasti kuvitellut kohtaavansa siellä loppunsa. Rakkaudentunnustukseni jälkeen olin ollut valmis kuolemaan, mutta yllätyksekseni olin herännyt parantajan pesältä. Niin oli Ampiaispistokin, eikä kestänyt aikaakaan, kun virallisesti aloimme kumppaneiksi. Olin onneni kukkuloilla: en ollut koskaan uskaltanut kuvitella, että tämä oli mahdollista. Mikään ei olisi voinut olla parempi käänne elämässäni kuin saada paras ystäväni ja elämäni suurin rakkaus kumppanikseni. En tiennyt, olisinko nyt tässä tilanteessa, jos lopputaistelua ei olisi tapahtunut. Olin pelännyt liian kauan, ettei Ampiaispisto näkisi minua minään muuna kuin ystävänä. Minusta tuntui, että olimme tuhlanneet paljon aikaa, mutta en halunnut ajatella asiaa. Oli vain keskityttävä nykyisyyteen.
Muuta onnea ei nykyhetkessä ollutkaan. Kuolonklaani oli voittanut sodan ja samalla ottanut panttivangeiksi Mesitähden sekä parantajat. Pelkäsin heidän puolestaan, mutta järkeilin, ettei Kuolonklaani tekisi heille mitään niin kauan kuin kolmikosta olisi heille hyötyä. Samalla Eloklaaniin olivat saapuneet kuolonklaanilaiset vartijat. Osa heistä oli röyhkeitä ja tuntui suorastaan nauttivan siitä, että pääsi pompottelemaan eloklaanilaisia ja raportoimaan Kuolonklaanin varapäällikölle Pimentovarjolle pienimmistäkin rikkeistä. Naaras oli yleensä aivan liian innokas antamaan rangaistuksia, vaikka ei muuten vaikuttanut eloklaanilaisten puuhista välittävän. Onneksi kaikki kuolonklaanilaiset eivät olleet maineensa mukaisia: useat heistä käyttäytyivät melko neutraalisti klaanimme jäseniä kohtaan. Heihinkään en kuitenkaan luottanut. Kenties joskus olisin voinut osoittaa hyväntahtoisuutta myös vihollisiamme kohtaan - kuten olin Varissulan kohdalla tehnyt - mutta sota oli muuttanut kaiken. Kuolonklaaniin ei voinut luottaa.
Havahduin ajatuksistani, kun Kortepentu loikki jostain luoksemme. Hymyilin lämpimästi pennulle, joka istuutui Kimalaistoiveen viereen. Oli väärin, että hän joutui kasvamaan näissä oloissa. Kortepennun olisi pitänyt saada oppia Tähtiklaanista ja soturilaista, mutta Kuolonklaani oli kieltänyt niistä puhuttavan.
"Hei Kortepentu", naukaisin lempeästi ja nyökkäsi pennulle tervehdyksen. "Odotatko innolla soturikoulutustasi?"
Vilkaisin vierelläni istuvaa Kimalaistoivetta.
"On varmasti haikeaa nähdä kasvattiesi muuttavan pentutarhasta. Toisaalta se on varmasti palkitsevaa, eikö?"

//Kimmo tai Korte?

Lampitassun suureksi helpotukseksi arvioinnin saalistusosuus oli mennyt huomattavasti paremmin. Kenties häntä oli hiukan helpottanut se, ettei Jääviilto ollut kyttäämässä hänen suoritustaan. Toisaalta hänestä tuntui pahalta Lätäkkötassun puolesta, jonka mukaan Lampitassun mestari oli lähtenyt. Hänellä ei ollut epäilystäkään, etteikö Jääviilto olisi naarasoppilaalle aivan yhtä tyly kuin hänelle itselleen siitä huolimatta, ettei tämä edes ollut hänen oppilaansa.
Joka tapauksessa Lampitassu oli palannut takaisin mukanaan orava ja vesimyyrä. Harmaa naaras tunsi hiukan itsekästä ylpeyttä nähdessään, että hänen siskonsa olivat saaneet kukin kiinni vain yhden saaliin. Lampitassu ei usein päässyt päihittämään siskojaan missään, vaikka eihän tämä toki ollut kilpailu. Onneksi kumpikin oli silti saanut jotain kiinni.

Kun harjoitukset olivat viimein päättyneet, oli Lampitassusta tuntunut, kuin kivi olisi vierähtänyt hänen sydämeltään. Hän ei uskonut edes Jääviillon olevan niin tyly, että eväisi häneltä soturinimityksen saalistusosuuden jälkeen. Lampitassusta ja hänen siskoistaan tulisi pian sotureita; harmaan naaraan askeleet tuntuivat keveiltä, kun hän ravasi muiden mukana kohti leiriä.
Eloklaanin leirissä he pääsivät viimein syömään. Vesi herahti Lampitassun kielelle, kun Lammikkotassu valitsi kasasta jäniksen. Oppilas ei ollut tajunnutkaan, miten nälkä hänen oli: miten hän olisi voinutkaan, kun harjoitukset olivat jännittäneet häntä niin kovin? Nyt kun ne olivat ohi, saattoi Lampitassu viimein ajatella muitakin asioita, kuten kurnivaa vatsaansa.
Lampitassu kuunteli kiinnostuneena, miten hänen siskonsa kommentoivat Jääviiltoa ruokailun lomassa. Hänen sydäntään lämmitti tieto siitä, että kaksikko oli hänen puolellaan ja näki, miten inhottava hänen mestarinsa oli. Hänen pieni hymynsä kuitenkin katosi, kun hän tajusi Lätäkkötassun ja Lammikkotassun tosissaan suunnittelevan jotain punaruskean kollin varalle. Hän vältteli hiukan hermostuneena kummankin katseita. Lampitassu ei todellakaan halunnut nousta sitä kissaa vastaan, jota pelkäsi kenties kaikista eniten. Aivan hyvin hän voisi sietää Jääviillon haukkuja, varsinkin nyt, kun nimitykset olivat jo tassuin kosketeltavissa.
Lampitassu ei kuitenkaan halunnut vaikuttaa pelkurilta, kaikista vähiten siskojensa edessä.
"Selvä", hän sanoi vaisusti ja loi varovan katseen Jääviillon suuntaan, aivan kuin soturi olisi voinut leirin toiselta laidalta kuulla heidän hiljaisen keskustelunsa. "Olen mukana. Mutta eikö teitä pelota, mitä tapahtuu jos jäämme kiinni? Entä, jos emme pääsekään sotureiksi?"

//Lätäkkö tai Lammikko?

Johdatin Pohjaharhaa kauemmas leiristä. Vaikka hän ei itse pitänyt suurena asiana sitä, että hänen vanhempansa olivat eri klaaneista, oli mielestäni perusteltua pitää tietoa edes hiukan salassa. Etenkin nyt, kun klaani oli täynnä kuolonklaanilaisia. En tiennyt, kuka hänen emonsa oli ja haluaisinko edes suojella tätä. Siinä tapauksessa että kuitenkin haluaisin, en toivoisi tiedon kantautuvan esimerkiksi Jääviillon korviin. Tämä ei varmasti epäröisi hetkeäkään käyttää kuolonklaanilaisnaaraan salaisuutta hyväkseen.
Olin päässäni rajannut vaihtoehdot jo kolmeen, oikeastaan kahteen kissaan. Todennäköisesti Väärävarjo olisi kiinnostunut naaraista, jotka olivat suunnilleen hänen ikäisiään. Vaihtoehdoiksi jäivät minä, Pikkukaaos, Tuhkajuova ja Pikiturkki. No, minä se en ollut. Enkä voinut kuvitella, että Tuhkajuova missään maailmassa olisi pettänyt Henkäystähteä. Pohjaharhan emon oli siis oltava joko Pikkukaaos tai Pikiturkki. En kuitenkaan tuntenut Väärävarjoa tarpeeksi voidakseni olla varma siitä, keiden naaraiden kanssa hänellä olisi saattanut olla jotain ystävyyttä suurempaa. Aivan hyvin hän olisi saattanut kiinnostua myös hiukan nuoremmista naaraista.
Kun olimme mielestäni tarpeeksi kaukana Eloklaanin leiristä, käännähdin ympäri ja seisahduin Pohjaharhan eteen. Katsoin soturia terävästi silmiin.
"Mitä kaikkea tiedät emostasi?" kysyin napakasti tehden selväksi, että hänen olisi parempi olla yrittämättä salata minulta yhtään mitään. "Mitä Väärävarjo on puhunut hänestä? Haluan tietää kaiken, mitä sinä tiedät."

/7Pohja?

Kissojen virratessa leiriin minun teki mieli juosta pakoon. En pitänyt suurista kissa joukoista varsinkaan sodan jälkeen. Sota oli turmellut kasvoni täysin ja lisäksi jättänyt jonkinlaiset traumat minuun.
"Mitä sinä olet tehnyt näiden kuiden aikana? Oletko pysynyt poissa vaikeuksista?" Karjuvirneen kysymys yllätti minut.
“Ai joo. Öö… olen. En ole saanut montaakaan rangaistusta”, kerroin. Äänen sävyni oli muuttunut kireämmäksi ja vilkuilin aukiota säännöllisesti. Minua ahdisti olla kissojen keskellä varsinkin, kun sota oli alkanut niin rauhallisesta tilanteesta. En jaksanut pelätä kissajoukkoja enään vaan halusin tunteesta eroon mutta, kun tunsin ahdistuksen nostavan päätään sisälläni en enää tiennyt mitä tehdä.
“Olen kai vaan koittanut elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. En tiedä mitä muutakaan voisin tehdä”, sanoin nopeasti. Oli oltava varuillaan, ettei kukaan kuolonklaanilainen ottaisi sanojani pahalla. En tarkoittanut niillä suorastaan mitään pahaa vaan haluisin vain sanoa jotain. Hengitykseni kiihtyi hiukan, kun ahdistus kasvoi. Koitin hengittää rauhallisesti mutta epämukava olo ei lähtenyt. Tunsin epätoivoa. En halunnut, että Karjuvirne joutuisi näkemään minut taas avuttomassa tilassa.
//Karju?

Olin kamalan kiitollinen siitä, että Tähtimötaivas lupasi olla hylkäämättä minua. Tuntui hyvältä tietää, että edes yksi kissa oli valmis pysymään rinnallani, vaikka samalla minua pelotti. Tähtimötaivas ei voinut luvata, etteikö hänkin kuolisi. Pakotin kasvoilleni kiitollisen, hennon hymynkaltaisen kohdatessani taas nuoren soturin katseen.
"Kiitos. Se merkitsee minulle paljon", nau'uin karhealla äänellä ja nyökäytin kiitollisena päätäni. Oloni oli kevyempi kuin aikoihin, mutta edelleen suru tuntui vetävän pientä osaa minusta alaspäin. Uskoin kuitenkin pysyväni pinnalla, jos vain keskittyisin tähän hetkeen ja tulevaisuuteen, joka kieltämättä näytti vieläkin hyvin sumuiselta. Mutta olin löytänyt polun, jota pitkin kulkea. Oli helpottavaa tietää, ettei minun tarvitsisi kulkea sitä polkua pitkin yksin. Minulla oli rinnallani tärkein ystäväni.
Yllemme oli laskeutunut taas hiljaisuus, muttei se ollut yhtä piinaava kuin aiemmin. Rusehtava katseeni oli kääntynyt Tähtimötaivaasta leirin pääaukiolle, joka alkoi hiljalleen täyttyä eloklaanilaisista partioiden saapuessa leiriin. Kaikki näytti aivan tavalliselta muuten, mutta eloklaanilaisten joukossa oli sinne kuulumattomia kissoja; meidän vihollisiamme. Inhosin heistä jokaista sydämeni pohjasta. Tunsin, kuinka karvani alkoivat nousta pystyyn ja mieleni alkoi taas täyttyä epämiellyttävistä ajatuksista, lähinnä lopputaistelun tapahtumista ja Kieroarven kuolemasta. Halusin keskittyä tähän hetkeen, joten yritin työntää ajatukset sivuun ja käänsin katseeni Tähtimötaivaaseen. Jostain turhanpäiväisestä keskustelu auttaisi takuulla, joten päätin esittää naaraalle kysymyksen:
"Mitä sinä olet tehnyt näiden kuiden aikana? Oletko pysynyt poissa vaikeuksista?"

//Tähtimö? :)