Olin kamalan kiitollinen siitä, että Tähtimötaivas lupasi olla hylkäämättä minua. Tuntui hyvältä tietää, että edes yksi kissa oli valmis pysymään rinnallani, vaikka samalla minua pelotti. Tähtimötaivas ei voinut luvata, etteikö hänkin kuolisi. Pakotin kasvoilleni kiitollisen, hennon hymynkaltaisen kohdatessani taas nuoren soturin katseen.
"Kiitos. Se merkitsee minulle paljon", nau'uin karhealla äänellä ja nyökäytin kiitollisena päätäni. Oloni oli kevyempi kuin aikoihin, mutta edelleen suru tuntui vetävän pientä osaa minusta alaspäin. Uskoin kuitenkin pysyväni pinnalla, jos vain keskittyisin tähän hetkeen ja tulevaisuuteen, joka kieltämättä näytti vieläkin hyvin sumuiselta. Mutta olin löytänyt polun, jota pitkin kulkea. Oli helpottavaa tietää, ettei minun tarvitsisi kulkea sitä polkua pitkin yksin. Minulla oli rinnallani tärkein ystäväni.
Yllemme oli laskeutunut taas hiljaisuus, muttei se ollut yhtä piinaava kuin aiemmin. Rusehtava katseeni oli kääntynyt Tähtimötaivaasta leirin pääaukiolle, joka alkoi hiljalleen täyttyä eloklaanilaisista partioiden saapuessa leiriin. Kaikki näytti aivan tavalliselta muuten, mutta eloklaanilaisten joukossa oli sinne kuulumattomia kissoja; meidän vihollisiamme. Inhosin heistä jokaista sydämeni pohjasta. Tunsin, kuinka karvani alkoivat nousta pystyyn ja mieleni alkoi taas täyttyä epämiellyttävistä ajatuksista, lähinnä lopputaistelun tapahtumista ja Kieroarven kuolemasta. Halusin keskittyä tähän hetkeen, joten yritin työntää ajatukset sivuun ja käänsin katseeni Tähtimötaivaaseen. Jostain turhanpäiväisestä keskustelu auttaisi takuulla, joten päätin esittää naaraalle kysymyksen:
"Mitä sinä olet tehnyt näiden kuiden aikana? Oletko pysynyt poissa vaikeuksista?"

//Tähtimö? :)

Katsoin soturia suoraan silmiin. Räpyttelin kyyneliä silmistäni kunnes en jaksanut enää. Pian Karjuvirneen katse osui omaani. En tiennyt mitä sanoa. Minä tarvitsin hänet tuekseni mutta en ollut villeimmissäkään kuvitelmissani uskonut, että hän tarvitsi myös minut. Olin ajatellut, että olin yksi iso riippakivi: kokoajan häiritsemässä ja vain yksi iso taakka Karjuvirneen muidenkin murheiden joukossa. Jos oikeasti olin avuksi hänelle, ehkä en ollut täysin pelkkä turhake ja taakka. Mitä minä taas valehtelen itselleni. Vai valehtelenko? Vaikka ehkä vaikutti, että minulla oli suuri perhe tukenani se ei ollut totta. Vihasin perhettäni ja olisin olisin saanut olisin valinnut Karjuvirneen syntyperän kaltaisen alun mieluummin kuin tämän. Siskonikin kohtelivat minua niin huonosti. Ainoa joka oli tuntunut välittävän edes vähän oli Minttuliekki ja hän oli poissa. Poissa lopullisesti. Karjuvirneelläkin oli ollut yksi kissa - Kieroarpi - mutta hänkin oli poissa. Toivo heräsi sisälläni. Ehkä voisimmekin olla tueksi toisillemme ja selvitä. Toivon kipinät sammuivat kuitenkin välittömästi, kun Karjuvirne katsoi pois. En tiennyt tunsiko kolli häpeää, toiveikkuutta tai mitään. Ehkä hän ei tosiaan välittänyt vaan manipuloi minua samanlailla kuin Mutalampi. Ei minulla oikeasti ollut väliä! Tämä kaikki oli ihan varmasti valhetta ja minua manipuloitiin taas… En jaksanut enään! Miksi minä?
“E-en tiedä… En tiedä mitä minun pitäisi sanoa tai tuntea juuri nyt”, purskautin sanat suustani. En tosiaan tiennyt. Olin vain yksi typerä kissa kaikkien muiden joukossa. Tyhmä! Tyhmä! Tyhmin kissa ikinä! Niin tyhmä soturi etten saanut edes saalista kiinni partiossa. Huokaus karkasi suustani vaikka koitin parhaani peittääkseni sen. Hämmennys oli nyt yksi suurin ja johtava tunne sisälläni. En todellakaan tiennyt mistään mitään juuri nyt.
“Lupaan, etten koskaan jätä tai hylkää sinua ikinä! Karjuvirne olen tosissani”, sanoin nopeasti. En tiennyt miten minun pitäisi reagoida, jos tuo nyt nauraisi ja sanoisi, jotain typerää. Ei. Ei hän tekisi niin. Eihän?
//Karju? :((

Sodan jälkeinen aika oli samaan aikaan ollut yksiä elämäni kauheimmista, mutta myös parhaimmista. Muistikuvani taistelun lopusta olivat olemattomat. En ollut vieläkään täysin varma siitä, kuka minut ja Kultasiiven oli pelastanut ja johdattanut parantajat luoksemme, mutta me olimme selvinneet. Olimme viettäneet yli puolen kuun ajan yhdessä parantajan pesällä, vaikkei luonamme ollut parantajia. Oli ollut valtava järkytys, kun heti heräämisen jälkeen klaanitoverini olivat kertoneet minulle muutoksista, joita Eloklaanissa oli tapahtunut häviömme jälkeen. Mesitähti, Liljatuuli ja Leimusilmä olivat poissa; elossa, mutta jossain Kuolonklaanin panttivankeina. Minttuliekki ja moni muu oli kuollut. Minun nuorempi sisareni Sarastustassu oli kuollut. Suru oli ollut läsnä klaanissamme pitkään, ennen kuin elämä oli asettunut jotenkuten uusiin uomiinsa. Kaiken surun keskellä minun elämässäni oli paljon hyvää ja positiivista. Olin saanut kumppanin, joka muuten oli koko maailman paras ja täydellisin. Pelkkä ajatuskin Kultasiivestä sai aikaan lämpimän lehahduksen rinnassani. En voinut uskoa, että Kultasiiven kaltainen kissa todella rakasti minua, vaikka toisaalta minä kyllä olin paras kumppani Kultasiivelle mitä saattoi löytyä.
"Älä hidastele!" tuhahdus sai minut havahtumaan pois ajatuksistani. Katsahdin partion edellä kulkevaa kuolonklaanilaisnaarasta, joka osoitti minua kohti tuiman katseen. Olin oppinut, ettei kuolonklaanilaisia ollut hyvä suututtaa. Siispä kiristin tahtiani pysyäkseni muun partion mukana. Vaikka olinkin nähnyt Kultasiiven aamulla katsellessani nukuvaa naarasta ennen partioon lähtöä, minä ikävöin hunajanväristä naarasta jo nyt.
Rakkaus oli tehnyt minusta vahvemman ja pirteämmän. Vaikka soturin elämä olikin raskasta, kiitos Kultasiiven minä jaksoin paljon enemmän. Ehkä asiaan vaikutti myös se, että oppilaani Lehtotassu oli ansainnut soturinimensä ja työni soturina oli vähentynyt. Enää hommiani olivat vain partiointi ja klaanin puolustaminen, mikäli sellaiselle oli tarvetta.

Pidin katseeni visusti maassa kuunnellessani Tähtimötaivaan sanoja. Vaikken nähnyt soturin kasvoja, saatoin vain arvata niillä olevan surullinen, epätoivoinen ilme. Nuorempi soturi kuulosti siltä, kuin hän oli purskahtamassa hetkenä minä hyvänsä itkuun. Se sai oloni entistä surkeammaksi. Olin unohtanut Tähtimötaivaan täysin, kun olin uponnut omaan suruuni. Tähtimötaivas oli menettänyt myös paljon. Hän oli menettänyt emonsa ja isänsä. Jostain syystä inhosin sitä, miten Tähtimötaivas sanoi, ettei hänellä olisi ketään, jos minä kuolisin. Pidin sitä valheena. Hän oli syntyjään eloklaanilainen, lähes puoli klaania olivat hänen sukulaisiaan. Minä olin oikeasti menettänyt kaiken sillä hetkellä, kun Henkäystähti oli iskenyt saastaiset hampaansa veljeni kurkkuun.
Yritin kuitenkin epätoivoisesti ymmärtää Tähtimötaivasta, mutta ajatuksista kiinni saaminen oli vaikeaa. Tiesin, että hän oli kärsinyt paljon elämänsä aikana. En pitänyt siitä, että minun tekoni ja haluni poistua tästä maailmasta saivat Tähtimötaivaan niin surkeaksi. Ei minulla ollut lainkaan tärkeä olo, päinvastoin. Viimeisten kuiden ajan olin tuntenut oloni koko klaanin turhimmaksi kissaksi. Kaivellessani tuntemuksiani syvemmin, jostain löytyi pieni, lämmin tunne: minä en ollut turha, Tähtimötaivas tarvitsi minua.
Nostin hitaasti katseeni Tähtimötaivaaseen, jonka sinivihreät silmät olivat sumentuneet kyyneleistä.
"Anteeksi, Tähtimötaivas", huokaisin raskaalla äänellä, "olen ollut niin hukassa, etten ole kyennyt ajattelemaan järkevästi. Joka ikinen päivä Kieroarpi oli osa elämääni, hän oli elämäni, kaikkein tärkein tukeni ja turvani... Kun menetin hänet, koko maailmani romahti. Mutta nämä kuut ovat osoittaneet, että vaikka kuinka niin toivoisin, minun on jatkettava elämääni ilman veljeäni. Vaikka minusta tuntuu kuin osa minusta olisi poissa, minä lupaan, etten hylkää sinua enää, kunhan sinä et hylkää minua. Jos sinua ei ole, ei minullakaan ole enää yhtäkään syytä yrittää jatkaa."

//Tähtimö?

Kesken rauhaisan juttutuokion Kortepennun kanssa, paikalle oli kävellyt meitä sivulta seurannut kuolonklaanilaiskissa. Mustaturkkinen Pimentovarjo näytti siltä, ettei hänen asiansa koskenut Kortepentua, joten pyysin valkoturkkisen pennun poistumaan paikalta. Tunsin jännittyväni, vaikkei syytä pitäisi olla. En ollut rikkonut yhtäkään sääntöä, kaikki Kortepennulle kertomani asiat olivat täysin sallittuja. Mutta kun kyseessä oli itse Kuolonklaanin varapäällikkö, koskaan ei voinut olla täysin varma. Naapuriklaanimme jäsenet olivat pitkälti ennalta-arvaamattomia, joten heiltä saattoi odottaa mitä tahansa. Naaras kohtasi ilmeettömän katseeni ja siristeli sinertäviä silmiään.
"Haluan puhua kanssasi. Mieluiten jossain, missä on vähemmän uteliaita korvapareja. Itse en julistaisi keskellä kirkasta päivää, miten vanhempani ovat eri klaaneista", Pimentovarjo sanoi ääntään madaltaen. Hän vaikutti siltä, ettei minulla ollut varaa kieltäytyä, enkä oikeastaan edes halunnut. Pimentovarjo oli kuolonklaanilainen, joten oli hyvin mahdollista, että hän oli tuntenut isäni hänen asuessaan Kuolonklaanissa. Kenties mustaturkkinen naaras tiesi, kuka emoni oli. Kun seurasin mustaa naaraskissaa leirin pääaukion halki kohti piikkihernetunnelia, en voinut olla vastaamatta hänen terävään tokaisuunsa. Siispä matkalla ulos leiristä pohdin tarkkaan vastaukseni, jonka sanoin ääneen vasta leirin ulkopuolella:
"Ei se ole salaisuus, että emoni on kuolonklaanilainen. Se on asia, johon en ole voinut vaikuttaa, eikä se määrittele minua soturina tai kissana lainkaan. Olen sydämeltäni eloklaanilainen, eikä emoni tausta muuta sitä asiaa miksikään."
Pimentovarjo vilkaisi minua ja siristi taas silmiään.
"Sinun asiasi on selvästi tärkeää, kun toit minut tänne saakka", lisäsin vielä rauhallisella äänellä samalla, kun seurasin naaraskissaa kauemmas Eloklaanin leiristä. Paloin halusta tietää, miksi ja mistä Pimentovarjo oli halunnut puhua kanssani. Pitikö hän minua parempana kissana vereni tähden, vai saiko uutinen naaraan inhoamaan minua vain enemmän? Vaikka paloin halusta tietää miten asian laita oli, tyydyin kärsivällisesti odottamaan kuolonklaanilaisnaaraan vastausta.

//Pimento?

Kyhjötin jossain leirin reunalla käpälät alleni vedettyinä ja silmät puoliummessa. Ilta-aurinko värjäsi taivaan punertavaksi, ja sen heikko kajastus ylettyi juuri ja juuri aukiolle. Kissoja tuli ja meni, mutta minulla ei ollut kiire mihinkään, sillä Pimentovarjo ei ollut laittanut minua enää tänä iltana mihinkään partioon.
Olin siitä samaan aikaan kiitollinen että raivoissani. Kiitollinen siksi, että en olisi kyennyt saamaan itseäni enää jalkeille paikaltani, johon iltapäivän partion jälkeen asettunut, ja raivoissani, koska paikallaan oleminen johti väistämättä siihen, että jäin vellomaan omiin synkkiin ajatuksiini loppuillaksi.
Kun olimme hävinneet sodan pari kuuta sitten, olin alkuun kiihkeästi vastustellut kuolonklaanilaisten valtaa, mutta sitten menetyksen tuska ja epätoivo olivat vetäneet minut alas sellaisella rytinällä, etten ollut vieläkään pystynyt nousemaan takaisin tassuilleni. Sydäntäni vihlaisi ajatellakin Sarastustassua, jonka kuolemaa olin joutunut todistamaan. Olisin halunnut pysyä vahvana hänen vuokseen, mutta kaikki tämä oli liikaa jopa minulle, ja siksi minusta tuntui, että olin pettänyt tyttäreni.
"Anteeksi." Räpäytin silmäni auki ja katselin ympärilleni hieman hämilläni kuullessani hennon naukaisun läheltäni. Käänsin päätäni ja näin Kortepennun tassutelleen vierelleni. Valkoinen pentu katsoi minua huolestunut kiilto vihreissä silmissään. "Oletteko kunnossa? Näytätte vähän huonovointiselta."
Tuijotin pentua hetken häkeltyneenä, kunnes karaisin kurkkuani ja vastasin: "Kaikki on hyvin." Se oli vale, enkä ollut varma, pystyikö Kortepentu näkemään sen läpi.
Kortepentu räpäytti silmiään mietteliään näköisenä. Hän näytti vilkaisevan tuoresaaliskasan suuntaan, ennen kuin katsahti uudelleen minuun. "Voisin hakea teille syötävää. Se saattaisi kohentaa oloanne."
"Toki", sain kähistyä vastaukseksi hämmennykseltäni, ja pentu lähti loikkimaan tuoresaaliskasalle päin häntä pystyssä.
Kortepentu oli Mesitähden ja Minttuliekin nuorimmaisin jälkikasvu, ja hän oli tullut kovasti isäänsä. Pennun emo, Minttuliekki, joka oli ollut myös minun ja Korppisiiven hyvä ystävä, oli kuollut puolustaessaan nummella sijainnutta väliaikaista leiriä lopputaistelun aikana, kun Keijukainen oli hyökännyt Päivänsäteen - joka oli yllättäen paljastunut Mesitähden kauan sitten kadonneeksi tyttäreksi, Kärsämöpennuksi - kanssa sinne. Eloklaanin varapäällikkö oli saanut surmansa ilmeisestikin Keijukaisen kynsissä, ja nyt kun Mesitähtikin oli huhujen mukaan Kuolonklaanin panttivankina yhdessä Liljatuulen ja Leimusilmän kanssa, Kortepentu oli jäänyt käytännössä orvoksi. Pentu oli kuitenkin ollut sodan aikaan vielä niin nuori, että tämä tuskin muisti vanhempiaan.
Onneksi meillä oli Kimalaistoive - rakas tyttäreni - joka piti hänestä ja Kuupennusta huolta pentutarhalla ja antoi näille tarvitsemansa rakkauden ja huolenpidon. Kuningatar oli pennuille loistava esimerkki siitä, että maailmassa oli vielä hyvää jäljellä.
"Löysin hiirentähteitä." Palasin takaisin nykyhetkeen ajatuksistani Kortepennun tupsahtaessaan taas jostain eteeni ruoan kanssa.
"Tämä käy oikein hyvin, kiitos", hymyilin pennulle lämpimästi. Kortepentu hymyili takaisin ja nyökäytti sitten päätään.
Katsellessani häntä näin hänessä piirteitä molemmista ystävistäni, niin Mesitähdestä kuin Minttuliekistäkin. Vaikka he olivat poissa, heidän perintönsä eli yhä Eloklaanissa heidän pentujensa muodossa. Hetken ajan tuntui taas siltä, että meillä oli vielä toivoa jäljellä.
"Kimalaistoive varmaankin odottelee minua jo takaisin, mutta nauttikaa ruoastanne", pentu naukaisi jälleen hyvin muodollisesti, ja yritin piilotella huvittuneisuuttani. Harva täysikasvuinenkaan kissa teittitteli muuta, ja minua olisi kiinnostanut tietää, mistä Kortepentu oli oppinut moisen tavan. En kuitenkaan ehtinyt kysyä sitä, sillä tämä oli kohta jo naukunut hyvästinsä ja viiletti jo kohti pentutarhaa.
Jäin makoilemaan leirin reunalle tähteitteni kanssa, tällä kertaa paljon kevyemmin mielin.

Aurinko lämmitti mustaa turkkiani luoden tuulessa huojuvia varjoja Eloklaanin leirin ylle. Ilmavirta ei tuntunut enää viileältä, vaan se oli hellä ja lämmin: viherlehti oli selvästi saapumassa. Se kelpasi minulle hyvin. Olin aina vihannut lehtikadon koleita kelejä ja klaanissa vallitsevaa synkkää tunnelmaa. Viherlehden aikaan oli lämmintä ja mukavaa, kaikki saivat syödäkseen ja elämä kukoisti. En joutunut enää sietämään kuraisia tassujakaan, sillä maaperäkin oli ehtinyt jo kuivua ja lämmetä.
Jouduin kuitenkin edelleen sietämään sekä Jääviiltoa että eloklaanilaisia. Viimeiseksi mainitut eivät olleet aiheuttaneet minulle paljoa harmia viime aikoina, mutta en ollut löysentänyt otettani ollenkaan. Eloklaanilaiset voisivat ryhtyä kapinaan minä hetkenä hyvänsä - kuten minä olisin tehnyt, jos kuuluisin vihollisklaanimme riveihin, en sentään ollut yhtä pelkurimainen kuin he - kunhan päättäisivät, että Mesitähden ja muiden henki ei ollut heidän vapauttaan arvokkaampi. Vain tiukalla kurilla saisimme pidettyä klaanin tiukasti tassumme alla.
Kurista puheenollen, huomasin parin eloklaanilaisen jutustelevan melko viattoman oloisesti vähän matkan päässä. Tunnistin kummatkin, pieneksi ärsytyksekseni, sillä enhän halunnut tuhlata tilaa päässäni yhdentekevien eloklaanilaisten nimien muistamiseen. Kortepentu oli kuitenkin varmasti painunut monen mieleen Keijukaisen tempauksen johdosta. Toinen kissoista, Pohjaharha, taas oli sen verran kokenut soturi, että tunnistin hänet. En voinut kuvitella pennun ja soturin juttelevan mistään Kuolonklaanin asemaa uhkaavasta, mutta kiinnostukseni oli silti herännyt. Halusin olla perillä kaikesta, mitä klaanissa tapahtui. Sitä paitsi Pohjaharha saattaisi erehtyä kertomaan Kortepennulle Tähtiklaanista.
Astelin tyynesti heidän ohitseen suuntanani tuoresaaliskasa. Kaksikko ei vaikuttanut kiinnittävän minuun mitään huomiota. Kun höristin korviani, kuulin palasia heidän keskustelustaan:
"Kyllä, minun isäni – Väärävarjo – on myös Mesitähden ja sinun tätisi, Liljatuulen, isä."
"Silloinhan me olemme sukua toisillemme."
"Kimalaistoive ei ole kertonut minulle Väärävarjosta mitään. Onko hän jossain täällä?"
Pyöräytin silmiäni melkein pettyneenä siitä, ettei heidän keskustelunsa ollut tätä mehukkaampi. Olin jo aikeissa unohtaa koko salakuuntelemisen, kun Pohjaharha sanoi jotain, mikä sai silmäni laajenemaan yllätyksestä.
"...kun taas minun emoni on kuolonklaanilainen."
Jouduin oikein hillitsemään itseäni, jotta en olisi välittömästi kääntynyt kaksikon suuntaan. Pohjaharhan emoko oli Kuolonklaanista? Kuka ihme se saattoi olla? Kumppanuus kuolonklaanilaisen ja eloklaanilaisen välillä olisi ollut skandaali, mutta koska Pohjaharha oli syntynyt silloin, kun Väärävarjo oli vielä Kuolonklaanin jäsen, ei varsinaista rikettä ollut tapahtunut. Ellei Pohjaharhan emo ollut naaras, jolla oli jo kumppani. Se selittäisi, miksi Väärävarjo oli jättänyt klaanin taakseen. Etenkin, jos naaras tai tämän kumppani oli joku kunnioitettu ja arvovaltainen soturi. Todennäköisesti hän oli joku, joka oli lähellä Väärävarjon ikää.
Hetken asiaa harkittuani käännyin ympäri ja astelin kohti Pohjaharhaa ja Kortepentua. Halusin saada selville, mitä Pohjaharha oikein tiesi taustoistaan. Olisin voinut vain päättää jättää asian sikseen, mutta tiesin, että tämä mysteeri jäisi vaivaamaan minua. Halusin tietää, kenellä Kuolonklaanin naaraista oli poika Eloklaanissa.
Pohjaharha näytti huomaavan minut; hänen levoton katseensa käväisi Kortepennussa, jota soturi selvästi kehotti poistumaan paikalta. Siristin silmiäni eloklaanilaissoturille, kun pentu kipitti matkoihinsa ja jäimme kahden.
"Haluan puhua kanssasi. Mieluiten jossain, missä on vähemmän uteliaita korvapareja", sanoin madaltaen ääntäni. "Itse en julistaisi keskellä kirkasta päivää, miten vanhempani ovat eri klaaneista."

//Pohja?

Lokkitassu: 11kp

Varjoliekki: 10kp

Tähtimötaivas: 6kp

Kortepentu: 9kp

Sadeturkki: 8kp

Kuupentu: 11kp

Kuutamolaine: 8kp

Kuutamolaine hidasti sydämenlyöntejään liikkuessaan ääneti aluskasvillisuuden seassa kohti saalistaan. Jänis mussutti ruohotuppoa muutaman hännänmitan päässä hänen edessään, käännellen valppaasti suuria, pitkiä korviaan. Jos hän tekisi yhdenkin virheliikkeen, saalis olisi menetetty.
Hän ajatteli huolella etukäteen jokaisen käpälänaskelensa ja varmisti, ettei hänen häntänsä osunut pensaiden oksiin. Hän yritti tulla osaksi metsää, sulautua siihen kuin varjo.
Enää kolme käpälänaskelta… Kaksi käpälänaskelta… Ja loikka! Mustavalkoinen naaras laskeutui ketterästi ruskean eläimen päälle ja tarrasi hampaillaan sitä niskasta, tehden nopean tappoliikkeen. Jänis hervahti elottomaksi. Kyseessä oli varsin nuori yksilö, kenties tämän hiirenkorvan poikasia, sillä se ei painanut juuri mitään. Kuutamolaine kiitti hiljaa Tähtiklaania mielessään saamastaan saaliista, mutta yritti olla näyttämättä siltä ulospäin - Virtaviima tai Kyyhkypyrähdys saatttoivat olla lähistöllä katselemassa.
Hän raahasi jäniksen pienelle aukealle ja istahti hetkeksi. Hän nosti toista etukäpäläänsä, lipaisi sitä ja pyyhki sillä korvallisiaan. Korppisiipi ja Uskolintu olivat kaiketi yhä saalistamassa. Lehtien välistä tihkuva valo paljasti, että kohta olisi aika palata leiriin. Kuutamolaine tunsi harmistusta. Hän olisi mielellään viettänyt enemmän aikaa metsässä tai leirin ulkopuolella ylipäätään näin viherlehden aikaan, mutta se ei ollut mahdollista nykyisissä olosuhteissa.
Kuolonklaanin voitettua sodan se oli alistanut Eloklaanin valtaansa sekä vienyt heiltä päällikön ja parantajat. Minttuliekki oli kuollut sodan aikana puolustaessaan nummella sijainnutta väliaikaista leiriä, joten varapäällikköäkään ei ollut. Uusi hierarkia oli ollut käytössä peräti kaksi kuuta, ja suurin osa eloklaanilaisista oli jo hyväksynyt kohtalonsa, tai ainakaan he eivät olleet enää vähään aikaan yrittäneet ottaa valtaa takaisin kuolonklaanilaisilta, jotka Henkäystähti oli asettanut Eloklaanin leiriin valvomaan järjestystä.
Kuutamolaine oli päättänyt mennä virran mukana. Hänestä oli tuntunut ontolta aina siitä asti, kun sota oli loppunut. He olivat menettäneet monta hyvää kissaa, klaanitoveria, mutta erityisesti yksi kuolema kummitteli hänen mielessään edelleen päivittäin. Pieni Sarastustassu-raukka oli tullut julmasti tapetuksi taistelun tiimellyksessä, eikä Kuutamolaine ollut vieläkään oikein voinut käsittää sitä, että hänen pikkusiskonsa oli poissa. Se oli sydäntäsärkevää. Hänen vanhempansa olivat ottaneet menetyksen raskaasti, ja Hiilihammas etenkin tuntui vieläkin olevan kovin poissa tolaltaan tapahtuneesta. Ja miksei olisi ollut: Sarastustassu oli ollut vasta oppilas, hänellä oli ollut koko elämä edessä, mutta se oli riistetty häneltä.
Vasemmalta puolelta kuului rapinaa, ja Korppisiipi asteli aukiolle rastas suussaan. Heti hänen perässään tuli Kyyhkypyrähdys, ja vähän ajan kuluttua myös Uskolintu ja Virtaviima putkahtivat pensaikosta. Pidemmittä puheitta partio otti suunnaksi leirin, johon paluu sai Kuutamolaineen mielen synkistymään.

Kuupentu oli jo tottunut arkeen sodan jälkeen. Nykyisestä arjessa jossa kuolonklaanilaiset vartijat asuivat Eloklaanin leirissä oli tullut uusi normi. Pari kertaa hän oli yrittänyt kysyä miksi kuolonklaanilaiset edes olivat täällä, Kimalaistoiveelta, mutta koskaan hän ei ollut saanut suoraa vastausta, koska jatkuvasti joku kuolonklaanilainen oli ollut kuuntelemassa. Nyt hän ei enää jaksanut kysellä, miksi kuolonklaanilaiset olivat täällä, sillä he jo olivat ja sillä sipuli. Siihen asiaan hän ei pystynyt vaikuttamaan mitenkään. Sen sijaan nälkään voi, Kuupentu ajatteli kuullessaan taas vatsansa murisevan. Hän käveli riistakasalle ja penkoi sen hiirien varalta. Alimmaisena oli yksi hiiri, mutta se oli jo sen verran nahistunut, että Kuupentu päätti laittaa sen takaisin ja otti mielummin tänään pyydetyn varpusen. Hmm, mitäköhän nyt tekisin? Kuupentu mietiskeli ääneen syötyään viimeisetkin varpusen rippeet. Olisikohan Kortepentu nyt leikki tuulella? Kuupentu päätti lähteä katsomaan. Koko leirin kierrettyään hän lähti tarkastamaan pentutarhan ja Kortepentu oli siellä torkuilla. Kuupentu pidätteli nauruaan kuullessaan Kortepennun kuorsaavaan hiljaa. Kuupentu puntaroi hetken aikaa mielessään pitäisikö Kortepentu herättää, mutta tuli lopulta siihen tulokseen että antaa hänen nyt nukkua. Kuupentu käveli pois pentutarhasta. Vähän matkan päässä Unikkohämy istuskeli riistakasan edessä. Kuupentu käveli hänen luokseen ja kysyi: ”Unikkohämy, minulla ei ole mitään tekemistä. Mitä voisin tehdä?” Samalla Kuupentu istuutui hänen viereensä ja kietoi häntänsä tassujensa ympärille ja tapitti Unikkohämyä odottavasti. ”Ai mitä tekisit? Voisit alkaa valmistautua siihen, kun sinulla alkaa koulutus oppilaana ja opetella vaikka saalistamista tai taistelemista.” Unikkohämy vastasi hetken mietittyään ja hymyili Kuupennun ilmeelle. ”Okei. Miten saalistusta voi harjoitella?” Kuupentu kysyi. ”Tapoja on monia, mutta voit esimerkiksi tehdä sammalpallon ja kuvitella sen olevan saalis. Sen jälkeen voit lähteä vaanimaan sitä näin.” Unikkohämy vastasi ja näytti oikean asennon. Siinä vatsa ja häntä olivat tuulen alapuolella ja astuttiin sen verran kevyesti, että lehtikään ei narskahtanut hänen tassujensa alla. ”Selvä.” Kuupentu vastasi ja lähti tekemään itselleen sammalpalloa.

Kun sammalpallo oli valmis, Kuupentu asetti sen noin ketunmitan päähän ja lähti matkimaan Unikkohämyn liikkeitä. ”Vatsa matalalle ja askeleet varovasti,” Kuupentu kertasi mielessään ja lähti liikkumaan varovasti eteenpäin. Juuri ennen kuin pallo olisi hänen hyppysissään, risu rasahti hänen jalkansa alla. Kuupentu tuhahti ärsyyntyneenä ja yritti uudestaan. Vaikka toisella kerrallakaan ei onnistunut, hän päätti silti jatkaa yrittämistä. ”Minä yritän vaikka koko loppu päivän jos tämä sitä vaatii!” Kuupentu sanoi ja jatkoi yrittämistä. Parin yrityksen jälkeen Kuupentu sai jo pallon kiinni, mutta hän ei ollut varma menikö se silloin oikein. Kuupentu jatkoi yrittämistä. Hän oli ollut niin leikkinsä lumoissa, ettei ollut huomannut ajan kulua. Alkoi olla jo myöhä, kun Kimalaistoive tuli koputtamaan Kuupentua lempeästi selkään ja sanoi: ”nyt pikkuinen alkaa olla jo nukkumaan meno aika. Syö ensin jotain ja käy sitten nukkumaan.” Kuupentu nyökkäsi ja tajusi vasta nyt kuinka väsynyt oli. Hän otti vain päällimmäisen riistan joka kasasta löytyi, söi sen pikaisesti ja lähti nukkumaan. Melkein ennen, kun Kuupennun pää oli koskettanut sammalia, hän nukahti rauhalliseen uneen.

Varjoliekki oli juuri kertonut kaipaavansa Mesitähteä. Ihmekös tuo; Mesitähti oli paitsi Eloklaanin päällikkö myös Varjoliekin oppilasaikojen mestari. Ja mikäli oikein tiesin, Mesitähden ansiosta olimme saaneet Varjoliekin klaaniimme.
Kieltämättä minustakin leiri tuntui tyhjältä päällikön poissaollessa. Muistin yhä elävästi sen hetken, kun olin herännyt kujakissa-rähäkän jälkeen. Mesitähti ja Varjoliekki olivat olleet vierelläni herätessäni. Olin ollut syvästi ilahtunut päällikköni läsnäolosta ja lisäksi siitä, että hän kenties oli ollut kermanvärisen ystäväni tukena tuona hetkenä. En varmastikaan tiennyt aivan kaikkea siitä, millainen heidän välisensä suhde oli mutta olin varma siitä, että vähintäänkin hyvin läheinen - ainakin kuin mestarilla ja oppilaalla, ellei sitäkin vahvempi.
"Minä toivon sitä myös", huokaisin ja tunsin murheen palaavan vahvemmin puristamaan sydäntäni. Laskin leukani Varjoliekin niskalle. "Yritä vain jaksaa uskoa tulevaan. Ja siihen, että saamme Mesitähden ja parantajat takaisin. Minä en anna sinun kadottaa toivoa, Varjoliekki."
Nuolaisin rakkaani korvaa lempeästi. Olisin halunnut tehdä kaikkeni, jotta hänen mielialansa kohenisi, mutta tiesin ettei se tässä tilanteessa olisi kovin helppoa. Niin kauan, kun Mesitähti olisi kuolonklaanilaisten vartioimana ties missä, Varjoliekkiä painaisi suru ja ikävä pitkäaikaisinta ystäväänsä ja tukijaansa kohtaan. En siis voinut tehdä muuta kuin olla hänen tukenaan ja toivoa, että läsnäoloni riittäisi pitämään Varjoliekin täällä, ilman syöksymistä synkkyyteen.
Nostin pääni ja kohotin katseeni taivaalle. Valkoiset pilvenhattarat purjehtivat sinisellä alustallaan, kun hienoinen tuulenvire sai viikseni väpättämään. Aurinko loimotti turkeillamme lämmittäen meitä jälleen kerran; tätä minun oli ollut ikävä koko ikuisuudelta tuntuneen lehtikadon ajan. Suljin silmäni ja vedin syvään henkeä, kiskoen keuhkoihini niin paljon viherlehden tuoksuja kuin vain mahdollista. Kyllä kaikki kääntyisi vielä parhain päin, halusin uskoa niin. En sallinut itseni uskoa, että Tähtiklaani oli asettanut tämän Eloklaanin kohtaloksi – jäädä Kuolonklaanin valtaan, ilman ripaustakaan omaa vapautta ja tahtoa. Varjoliekki ei ollut koskaan puhunut, uskoiko Tähtiklaaniiin vai ei. Siitä huolimatta, oli asia miten päin tahansa, rukoilin tähtikissoja lähettämään Varjoliekille toivonkipinän. Jos jotakin, juuri sitä ystäväni tarvitsi kipeästi. Koska huolimatta tästä viherlehden suomasta aurinkoisesta, lohduttavan lämpimästä päivästä, saatoin melkein tuntea, kuinka surun synkkyys ja elämän valo kamppailivat Varjoliekin sielussa siitä, kumpi ottaisi hänestä vallan.
”Mesitähti saattaa olla poissa jonkin aikaa”, naukaisin mietteliäästi, ”mutta minä pysyn rinnallasi, tuli eteen mitä tahansa.”

//Varjo?

Keskustelu Pohjaharhan kanssa oli tuonut uusia värejä vielä kovin mustavalkoiseen maailmankuvaani. Tähän asti päähäni oli iskostettu kuvaa, jossa eloklaanilaiset ja kuolonklaanilaiset olivat kuin kaksi eri elementtiä, kuin tuli ja vesi. Ne eivät saaneet koskaan sekoittua, tai muuten tapahtuisi jotakin kamalaa. Pohjaharhan kertomus alkuperästään muokkasi kuitenkin tätä kuvitelmaa mielessäni: kolli oli tulen ja veden jälkeläinen, elävä todiste siitä, että kahden klaanin kissat pystyivät yhdistymään. Mikä siis todellisuudessa erotti Eloklaanin ja Kuolonklaanin kissoja?
Ennen kuin ehdin vastata setäpuolekseni paljastuneelle soturille, huomioni kiinnittyi meitä kohti astelevaan Pimentovarjoon. Nyökäytin kohteliaasti päätäni mustalle kuolonklaanilaisnaaraalle, jonka harmaansininen katse hädin tuskin käväisi minussa. Se oli kiinnittynyt vieressäni seisovaan Pohjaharhaan, jonka hännänpää nytkähti levottoman oloisesti.
Valkoinen kolli katsahti minuun ilmeettömästi. “Mitäpä jos menisit etsimään Kimalaistoiveen”, nauku oli enemmänkin käsky kuin kehotus. Vaikka mieleni olisikin kovasti tehnyt jäädä kuuntelemaan, mitä sanottavaa Kuolonklaanin varapäälliköllä oli Pohjaharhalle, en tahtonut olla epäkunnioittava setäpuoltani kohtaan.
“Nähdään sitten”, nyökkäsin vielä kerran kummallekin kissalle ja loikin sitten vähän matkan päähän kaksikosta. Pysähdyin kohta katselemaan ympärilleni, löytäen pian Kimalaistoiveen samasta paikasta, johon tämä oli jäänyt aiemmin torkkumaan Kuupennun kanssa. Nyt Kuupentu näkyi kuitenkin olevan leikkimässä Kuutamolaineen kanssa ja Kimalaistoiveen seuraan oli liittynyt Kultasiipi.
En viitsinyt häiritä Kuupennun ja Kuutamolaineen leikkejä, joten hipsin vähin äänin kahden naaraan luo. “Hei”, tervehdin kohteliaasti Kultasiipeä ja katsahdin sitten Kimalaistoiveeseen. “Sopiiko jos tulen tähän istumaan kanssanne?”
Kimalaistoive vilkaisi Kultasiipeen, joka nyökytteli päätään. Kuningattaren hellä, jäänsininen katse siirtyi takaisin minuun. “Kyllä se sopii. Minulla ja Kultasiivellä on juttu kesken, mutta voimme keksiä sen jälkeen yhdessä jotakin puuhaa.”
“Jutelkaa vain rauhassa, ei minulla ole mitään hätää”, vakuutin samalla kun asetuin Kimalaistoiveen viereen istumaan.
Naaraiden jatkaessa keskusteluaan uppouduin taas omiin ajatuksiini. Mietin kaikkea sitä, mitä Pohjaharha oli minulle kotva sitten sanonut. Ensimmäistä kertaa jäin toden teolla pohtimaan omia vanhempiani sekä sukulaisiani Eloklaanissa. Kimalaistoive oli kertonut minulle, että minulla oli monta sisarusta: Rastaskukka, Nokkospilvi, Laventelitaivas, Talvikkitakku ja Tähtimötaivas. Heidän lisäkseen oli muitakin, mutta he olivat joko kuolleet tai jossakin muualla kuin Eloklaanissa. Oli mukava saada tietää myös Pohjaharhan ja Väärävarjon kuuluvan sukuuni. Olisin halunnut tavata kaikki sukulaiseni, jos se olisi vain ollut mahdollista.

//Kimmo tai Kulta?

En ollut aivan varma miten reagoida siihen, että kollilla meni useampi silmän räpäys vastata kysymykseeni. Vihdoin, kun hän vastasi vastaus ei ollutkaan mitään sinnepäinkään mitä olin olettanut kollin sanovan. Hänen naukuessaan sanat kuolemasta minua alkoi yhtäkkiä heikottaa. Olisin halunnut huutaa Karjuvirneelle päin naamaa, että hän oli ainoa kissa joka minulla oli jäljellä ja olimme suurinpiirtein samassa jamassa mutta minä sentään en halunnut jättää häntä ja KUOLLA! En kuitenkaan tehnyt sitä vaan koitin koota ajatukseni järkevään pinoon ennen kuin ne sekoaisivat kokonaan muutenkin ihan vinksahtaneen pääni sisällä. En tunnistanut montakaan tunnetta tämän hetkisestä olotilastani mutta sen tiesin, että Karjuvirne oli minulle paljon tärkeämpi kuin olin ajatellut ja jossain syvällä sisimmässäni oli aivan uusi tunne, jota en ollut vielä valmis avaamaan. Henkäisin hiljaa. Heti samalla sekunnilla toivoin, etten olisi tehnyt sitä. Katsoin Karjuvirneeseen hieman vaikeana. En tiennyt mitä sanoa mutta päätin keksiä jotain nopeasti.
“Ymmärrän sinua mutta…”, ääneni kähisi pois kesken lauseeni. Koitin nieleskellä jotta saisin sen takaisin. Aloitin alusta:
“Ymmärrän sinua mutta toivon, että ymmärrät myös minua, kun sanon että olet minulle tosi tärkeä”, sanat tuntuivat vaikeilta päästää suusta mutta koitin parhaani, jotta saisin ne edes jotenkin ulos. Ajattelin hetken ennen kuin aloitin taas. Muistin kuinka olin katsonut sivusta, kun Karjuvirnettä rankaistiin eri tavoin erilaisista asioista ja muistin kuinka pahalta se oli tuntunut.
“En halua, että kuolet. Olen nähnyt jo tarpeeksi monta kertaa, kun sinua rangaistaan enkä kestä sitä enään. Jos sinä et elä, minulla ei ole ketään ja…”, sanoin mutta lauseeni jäi kesken, kun en pystynyt enää jatkamaan. Kähisevä ääneni katkesi “ja” sanan kohdalle liian dramaattisesti mutta en vain osannut jatkaa enää. Kyynel vierähti poskelleni ja tunsin heti suurta häpeää siitä. Olen tyhmä! Niin tyhmä! En saa itkeä! Se on heikkoutta enkä saa olla heikko!
//Karju?

Sekä Varjoliekin päivät että yöt olivat menneet paremmin sen jälkeen, kun hän ja Sadeturkki olivat tunnustaneet rakkautensa toisilleen. Kermanvärinen soturi oli saanut nukuttua huomattavasti paremmin nyt, kun he olivat alkaneet nukkua aivan kiinni toisissaan Sadeturkin kanssa. Harmaan naaras suki toisinaan kollin korvia ja päälakea niin rauhoittavasti, että Varjoliekki nukahti siihen nopeasti kuin pieni pentu. Vaikka kermanvärisen kollin mieliala oli kohentunut huomattavasti, ei hän voinut sanoa olevansa iloinen etenkään, kun otti klaanin nykyiset olosuhteet huomioon. Myös ikävä painoi nuoren soturin sydäntä päivittäin. Hän ikävöi Mesitähteä aivan suunnattomasti. Hän ei vain kestänyt ajatusta siitä, ettei näkisi Mesitähteä enää koskaan, ja sen takia vaipui toisinaan lamaannuttavaan synkkyyteen. Varjoliekki tiesi, että Sadeturkki huomasi sen joka kerta. Kumppanin tuki lohdutti kyllä vähän, mutta Varjoliekki oli pannut merkille, ettei Sadeturkkikaan ollut täysin entisensä. Toisaalta, koko Eloklaani ei enää ollut entisensä. Toisinaan kolli pelkäsi, että hänen seuransa lamaannuttaisi lopulta vielä Sadeturkinkin. Mikään ei kuitenkaan auttanut suruun, jonka tärkeän ystävän menettäminen oli saanut aikaan. Niin tärkeä entinen mestari ja klaanipäällikkö kollille oli.
Kermanvärinen kolli oli juuri palannut partiosta. Hän kyyhötti jo jokseenkin vakiintuneessa oleskelupaikassaan, leirin reunalla aivan pensasmuurin vieressä. Kolli ei tiennyt, oliko Sadeturkin partio palannut jo, mutta harmaa turkki ja harmaan käpälät eivät olleet osuneet silmään.
Varjoliekki mietti Mesitähteä. Sitä, miten aina ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien Mesitähti oli todistanut hänelle, että maailmassa oli hyvyyttä; että maailmassa oli kissoja, joihin pystyi luottamaan. Mesitähti oli antanut kaikkensa klaanilleen, ja viimeistään se oli todistanut, että valkea kolli oli sanansa veroinen. Mesitähti ei ollut koskaan tuottanut pettymystä Varjoliekille. Sen takia kollista kai tuntui jollakin oudolla tavalla, kuin he olisivat olleet perhettä. Mutta eivät he olleet - se oli vain hänen omaa haaveiluaan. Varjoliekillä ei ollut perhettä. Paitsi että nyt, kiitos Sadeturkin, hänestä melkein tuntui siltä, että hänellä oli oikea perhe. Kolli ummisti silmänsä ja toivoi, että auringon lämpö hänen turkillaan voisi jotenkin taianomaisesti korjata kaiken.
Varjoliekki tunsi polkuanturoissaan, miten pehmeät askeleet lähestyivät häntä. Pehmeä, auringossa lämmennyt turkki painautui hellästi hänen kylkeensä. Kolli avasi silmänsä ja sukaisi kielellään Sadeturkin korvaa lempeästi. Ehkä hänellä oli sittenkin oikea perhe. Siltä Sadeturkki ainakin hänelle tuntui.
"Hei. Onko jokin vialla?" harmaa naaras kysyi siniset silmät huolesta loistaen. Niinkö surkealta kolli oli näyttänyt? Varjoliekki ei tiennyt, mitä sanoa. Hän katseli ruohoa edessään apeana.
"Mietin vain Mesitähteä", Varjoliekki huokaisi surkeana. Hän vilkuili ympärilleen hetken aikaa, kunnes totesi, ettei Lokkitassua näkynyt leirissä. Varjoliekki kääntyi Sadeturkin puoleen ja jatkoi:
"Toivon kovasti, että Mesitähti on kunnossa. Kaipaan häntä niin paljon."

//Sade?

Lokkitassun päässä paloi raivo, kun punaturkkinen eloklaanilaisnaaras oli alkanut aukomaan hänelle päätään oikein huolella. Takkuturkkinen soturi oli tuuppinut Lokkitassua jo tovin, kun kolli ei ollut suostunut reagoimaan naaraan irvailuihin. Se oli kuitenkin ollut täysin tarkoituksellista. Oikeasti Lokkitassu kihisi halusta päästä uhkailemaan tuota säälittävää takkukasaa. Sitäkin enemmän kuolonklaanin oppilas olisi halunnut syöksyä suoraan naaraan niskaan ja riistää tämän henki siihen paikkaan, mahdollisimman kivuliaasti niin, että veri roiskuisi joka paikkaan. Hän oli kuitenkin tätä fiksumpi odotti, että eloklaanilainen keräisi itselleen vielä pahemman rangaistuksen sanoillaan. Sitä paitsi Pimentovarjo käveli muutaman ketunmitan päässä partio johdolla; Lokkitassu ei voisi käydä kynsiksi eloklaanilaiseen. Kolli tiesi, että hän menettäisi kontrollin hyvin äkkiä, jos edes aloittaisi.
"Älä viitsi, lyön viidestä hiirestä vetoa, että et edes osaa taistella ja sinut on laitettu säälistä tänne. Eikö Henkäystähdellä todella ole sinua parempia kissoja? Kuolonklaanilla taitaa mennä surkeammin, kun koskaan, jos sinä olet täällä edustamassa heitä", punaturkkinen naaras jatkoi vain härnäystään. Kollin vilkaistessa tätä kylmän uhkaava katse jäisissä silmissään, näki hän naaraan virnistävän. Mikä hiirenaivo, Lokkitassu ajatteli jokseenkin voitonriemuisena, mutta yhä ärsyyntyneenä. Luuliko tuo räjähtäneen ketun näköinen takkukasa todella saavuttavansa käytöksellään jotakin muuta, kuin rangaistuksen?
Kun naaras tuuppasi harmaavalkoista kollia jälleen, Lokkitassu työnsi kyntensä esiin. Hänelle riitti. Kollin mielessä välähti kuva siitä, miten hän repisi punaisen naaraan kielen irti raa'asti. Lokkitassu vilkaisi eteenpäin. Kauempana kävelevä Pimentovarjo ei vaikuttanut olevan tietoinen siitä, mitä partion hännillä tapahtui. Lokkitassu heittäytyi punaisen eloklaanilaisen eteen ja naaras pysähtyi. Valkoharmaa kolli tuijotti naarasta suoraan silmiin silmät vihasta leiskuen. Eloklaanilainen kuitenkin vastasi hänen tuijotukseensa ilmeellä, jonka Lokkitassu luki haastavaksi. Lokkitassu nosti etutassuaan uhkaavasti kynnet esillä, kuin olisi ollut aikeissaan hyökätä.
"Vielä yksikin sana, niin nyljen sinut siihen paikkaan!" kolli sihahti ja laski paljastetut kyntensä hitaasti naaraan kaulalle. Naaras siristi silmiään ja näytti siltä, kuin olisi taas aikeissa sanoa jotakin.
"Minun kykyjäni ei kannata aliarvioida", Lokkitassu sanoi hitaasti, tuijottaen naaraan vaaleanvihreisiin silmiin räpäyttämättä, sellaisella ilmeellä, joka sai kollin näyttämään suorastaan karmivalta.
"Ai niin... ja mitä sinä sanoitkaan Kuolonklaanista?" Lokkitassu sanoi ja hänen suunsa piirtyi psykopaattiseen virneeseen. Yhä raivosta palaen harmaanvalkoinen kolli läimäisi eloklaanilaista lujaa kuonoon etukäpälällään, mutta kääntyi sitten nopeasti ympäri kiiruhtaakseen Pimentovarjon luokse, ennen kuin tilanne eskaloituisi. Hän ei halunnut käydä eloklaanilaisen kimppuun ilman mestarinsa lupaa.
Pimentovarjo sekä partion toinen eloklaanilainen käännähtivät lähes yhtä aikaa ympäri Lokkitassun lähestyessä heitä kiireisesti. Varapäällikön katse oli kysyvä, kun Lokkitassu viimein istahti mestarinsa eteen.
"Tuo takkupää rikkoi juuri Henkäystähden toista sääntöä: hän arvosteli suoraan Kuolonklaania ja Henkäystähteä, minkä lisäksi hän teki avoimesti pilaa pätevyydestäni", Lokkitassu raportoi, mutta näytti nyt täysin tyyneltä verrattuna aiempaan. Hän oli tyytyväinen siitä, että punaturkkinen rääpäle saisi rangaistuksen. Mutta se ei riittänyt. Lokkitassu oli saanut nyt uuden kissan mustalle listalleen ja himoitsi, että saisi tappaa punaturkkisen eloklaanilaisen. Jonain päivänä hän vielä kostaisi, henkilökohtaisesti.

//Tale-takkupää tai Pimento?

Sadeturkki: 9kp -

Hilehuurre: 9kp -

Kortepentu: 12kp -

Pohjaharha: 21kp! -

Talvikkitakku: 11kp -

Nopsatassu: 5kp -

Tähtimötaivas: 11kp -

Lammikkotassu: 11kp -

Lieskakajo: 19kp -

Kuusihäntä: 3kp -

Lehtomyrsky: 11kp -

Haavemuisto: 17kp -

Kimalaistoive: 12kp -

Karjuvirne: 16kp -

Käärmetassu: 6kp -

Lätäkkötassu: 27kp! -

Lätäkkötassu ei pitänyt siitä, miten Jääviilto kohteli Lampitassua. Naaras kuitenkin ymmärsi, että nyt jos koskaan hänen olisi hyvä pitää suunsa kiinni, vaikka soturin käytös olikin todella epäoikeudenmukaista ja aiheetonta. Jos Lätäkkötassu alkaisi niskuroida, Jääviilto voisi perua koko harjoitukset, eikä Lampitassusta ainakaan silloin tulisi soturia yhtä aikaa pentuetovereidensa kanssa. Niinpä Lätäkkötassi puri vain huultaan ja yritti kestää.
Kun taisteluosuus oli ohi, Lätäkkötassu kävi mielessään läpi sitä, miten oppilailla oli sujunut. Lampitassu oli eittämättä ollut kolmikosta huonoin, mutta oli hän saanut kokea onnistumisiakin. Lätäkkötassu toivoi, että se riitti Jääviillolle, joka tuntui olevan tyytymätön kaikkeen mitä raidallinen naaras teki. Mikäli se ei riittäisi, Lätäkkötassu ei pysyisi vaiti, vaan heti harjoitusten jälkeen sanoisi suorat sanat punaturkkiselle kollille!
"Seuraavaksi saatte näyttää saalistustaitojanne", Lätäkkötassun mestari, kolmesta soturista nuorin Virtaviima naukaisi, kun kolme oppilasta olivat asettuneet riviin mestareidensa eteen. Totta puhuen nyt Lätäkkötassua alkoi hieman jännittämään omasta puolestaan, vaikka hän tiesikin omaavansa soturilta vaaditut saalistustaidot.
"Jokainen oppilas lähtee saalistamaan eri suuntiin. Me mestarit seuraamme teitä tällä kertaa niin, että Lätäkkötassun kanssa lähtee Jääviilto, minä menen Lammikkotassun kanssa ja Tuimakatse seuraa Lampitassua", Virtaviima ilmoitti terävällä äänellä ja nousi ylös ennen kahta muuta soturia. Lätäkkötassu vilkaisi vuorotellen molempia sisaruksiaan hymyillen.
"Toivottavasti saalisonni on puolellanne tänään", naaras naukaisi kannustavasti sisaruksilleen. Soturioppilas ei ollut innoissaan siitä, että Jääviilto lähtisi hänen mukaansa.
"Toivon samaa sinulle", Lammikkotassu naukaisi ja vilkaisi Jääviiltoa, joka odotteli kärsimättömänä Lätäkkötassua parin ketunmitan päässä, "älä anna Jääviillon hyppiä nenillesi."
Lätäkkötassu pudisteli päätään:
"En ikinä."

Oppilaat lähtivät eri suuntiin. Lätäkkötassu päätti valita suunnakseen Kuolonklaanin rajan. Hän tiesi saavansa vapaasti ylittää rajan, joten sen suhteen ongelmaa ei olisi. Viime päivinä rajan tuntumassa oli ollut hyvä saalisonni, joten nuori naaras toivoi sen olevan yhä tänäänkin. Lätäkkötassu käveli mahdollisimman hiljaisesti eteenpäin Jääviillon edellä ja tarkkaili hiljaista metsää. Siellä täällä leijaili vahvoja eloklaanilaisten tuoksuja, mutta tuuli toi myös mukanaan kuolonklaanilaisten hajuja rajan suunnalta. Kissojen hajujälkien seassa risteili runsaasti metsäneläinten hajujälkiä. Lätäkkötassun hajuaisti ei ollut mikään maailman paras, joten hän varmasti ohitti huomaamattaan useita, useita hajujälkiä. Hän toivoi, ettei Jääviilto huomauttaisi häntä siitä. Kun naaras löysi tuoreen hiiren hajujäljen, hän päätti lähteä seuraamaan sitä. Soturioppilas haisteli maata ja lähti seuraamaan keskittyneenä hajujälkeä. Hän rukoili esi-isiltään apua, sillä Jääviillon edessä epäonnistuminen olisi aivan häpeällistä.
Hiiri oli suunnannut aluskasvillisuuden seassa kohti Kuolonklaanin rajaa. Lätäkkötassulla oli vaikeuksia liikkua tiheään kasvavien varpujen seassa hiljaa. Varvut raapivat inhottavasti hänen ohutta turkkiaan, mutta naaras yritti olla välittämättä ja keskittyi vain seuraamaansa hajujälkeen. Mitä edemmäs Lätäkkötassu pääsi, sitä voimakkaammaksi hiiren hajujälki muuttui. Jossain vaiheessa hiiri oli pysähtynyt aloilleen ja laskenut maahan papanoita. Kärsivällisyys palkittiin, sillä hetken kuluttua Lätäkkötassu kuuli rapinaa läheisen pähkinäpensaan juurelta. Naaras painautui nopeasti maata vasten, sillä hän tiesi rapinan aiheuttajan olevan hiiri, joka telmi pensaikon juurella. Aivan kuten naaras oli aavistanut, hiiri asteli pian esiin pensaikon alta. Se oli keskittynyt maassa lojuvien, jo maatumaan alkaneiden lehtien penkomiseen niin kovin, ettei huomannut ketunmitan päässä vaanivaa kissaa.
Lätäkkötassu jännitti lihaksiaan. Hänen silmänsä suurenivat hänen seuratessa hiiren toimia. Pikkuruinen metsäneläin käänsi selän viholliselleen tietämättä sen olevan hänen elämänsä pahin ja viimeinen virhe. Lätäkkötassu tiesi, että nyt oli aika liikkua. Hän otti nopeasti kaksi askelta eteenpäin, jonka jälkeen hän ponkaisi itsensä loikkaan kohti saalistaan.
Hiiri päästi ilmoille vinkaisun kuullessaan vihollisen lähestyvän – joskin aivan liian myöhään. Kun pieni, harmaa siimahäntä yritti paeta säästääkseen henkensä, Lätäkkötassu oli jo eläimen kimpussa. Oppilas heittäytyi pensaikkoon hiiren kimpussa ja nappasi empimättä vikisevän eläimen hampaisiinsa. Lätäkkötassu kierähti pensaikon alla vatsalleen ja painoi hiiren maahan, laskien toisen etukäpälänsä sen päälle. Naaras joutui parantelemaan otettaan saadakseen kunnolla kiinni hiiren päästä. Oppilas teki aivan kuten Virtaviima oli opettanut; hän katkaisi nopealla liikkeellä eläimen heikot niskat. Hiiri vinkaisi vielä viimeisen kerran, mutta kun katkenneista niskoista pääsi rasahdus, eläin vaikeni lopullisesti. Lätäkkötassu peruutti pois pensaikon oksien alta ja kääntyi katsomaan Jääviiltoa, joka oli saapunut naaraan luokse. Kuten arvata saattoi, punaturkkinen kolli ei näyttänyt tyytyväiseltä.
"Käytitkö todella noin paljon aikaa yhden vaivaisen hiiren saalistamiseksi?" punaruskea kolli tuhahti ja siristeli jäisiä silmiään. Lätäkkötassu pudotti elottoman hiiren maahan ja kohtasi empimättä soturin katseen.
"Käytin aikaa sen verran kuin oli tarpeen. Olisiko minun pitänyt hätiköidä, jolloin en olisi saanut kiinni edes tätä vaivaista hiirtä?" naaras vastasi yhtä koppavasti takaisin soturille. Jääviilto kohotti hieman ylähuultaan paljastaen oppilaalle valkeat kulmahampaansa. Se ei saanut Lätäkkötassua säikähtämään.
"Aivan sama. Ei tuo riitä mihinkään, etsi lisää", Jääviilto komensi tylysti. Lätäkkötassu oli tyytyväinen siitä, ettei kolli alkanut höykkyyttämään häntä enempää. Nuori naaras jatkoi saalistamista raivostuttavan soturin käskyn mukaisesti.

Loppusaalistus ei sujunut aivan yhtä hyvin. Lätäkkötassu oli rämpinyt metsässä aivan liian kauan saamatta kiinni yhtäkään saalista. Hän oli vaaninut erästä varpusta, joka oli kuitenkin onnistunut pääsemään karkuun. Oli hän myös yrittänyt seurata oravan hajujälkeä, mutta kun se oli johtanut puuhun, ei Lätäkkötassu ollut lähtenyt seuraamaan sitä. Puussa piileksivä orava olisi päässyt vaivatta Lätäkkötassun kaltaista surkeaa kiipeilijää karkuun.
Lätäkkötassu palasi Jääviillon kanssa samaiseen paikkaan, jossa he olivat aiemmin erkaantuneet muiden kanssa. Lampitassu ja Lammikkotassu olivat jo paikalla. Lammikkotassun saalisonni oli ollut yhtä huono kuin Lätäkkötassunkin; naaras oli saanut kiinni vain yhden hiiren. Lätäkkötassu oli ilahtunut huomatessaan, että sentään edes Lampitassulla oli mennyt paremmin! Naaraan edessä makasi kaksi kuollutta metsäneläintä; orava ja vesimyyrä. Lätäkkötassu oli ylpeä sisarestaan. Jos tuo ei riittäisi vakuuttamaan Jääviiltoa, ei riittäisi mikään.
Mestarit ilmoittivat harjoitusten olevan ohi. Tuimakatse kertoi heidän aikovan keskustella harjoituksista keskenään, jolloin mestarit päättäisivät, olivatko oppilaat valmiita sotureiksi. Lätäkkötassu oli jännittynyt. Hän oli tehnyt parhaansa ja tiesi pentuetovereidensakin tehneen samoin. Hän toivoi, että se riittäisi kolmelle soturille, joista jokainen oli omalla tavallaan varsin ankaria.

Kun kuusikko oli palannut Eloklaanin leiriin, Lätäkkötassu tunsi vatsansa kurnivan. Ilokseen mestarit antoivat oppilaille luvan syödä. He veivät saalistamansa saaliit tuoresaaliskasaan ja päättivät jakaa kolmeen pekkaan jäniksen.
"Arviointi tuntui menneen hyvin. Minä todella toivon, että pääsisimme kaikki sotureiksi", Lätäkkötassu ilmoitti, kun kolmikko oli päässyt syömään Litteäkiven läheisyyteen.
"Niin minäkin. Minun mielestäni Jääviillon käytös on aivan käsittämätöntä. Hän ansaitsisi todellakin opetuksen siitä, miten hän kohtelee muita kissoja", Lammikkotassu naukui viimeisen asiansa hiljaa. Lätäkkötassu oli suoraan sanoen hieman yllättynyt sisarensa suorista sanoista. Naaras oli kyllä täysin samaa mieltä hänen kanssaan, joten Lätäkkötassu nyökäytti empimättä päätään.
"Olen kanssasi samaa mieltä. En pidä lainkaan siitä, miten Jääviilto kohtelee Lampitassua. Minusta meidän ei kuitenkaan pitäisi suoraan näyttää tunteitamme Jääviillolle, sillä se tekee meistä itsestämme vain heikompia. On keksittävä jokin toinen keino", Lätäkkötassu naukaisi mietteliäänä.
"Niin minäkin ajattelin. Jos vain voisimme keksiä jotain, josta emme jäisi kiinni", Lammikkotassu naukaisi mietteliäänä. Lätäkkötassu katsahti Lampitassun suuntaan. Hän halusi tietää, mitä mieltä sisko oli asiasta.
"Minä olen ehdottomasti mukana, kunhan emme jää kiinni tai riko sääntöjä. Mitä mieltä sinä olet, Lampitassu?" Lätäkkötassu kysyi hiljaisella äänellä ja väläytti lempeän hymyn sisarelleen.

//Lampi? (tai Lammikko)

Makasin edelleen oppilaiden pesässä, sillä en ollut saanut itseäni lähtemään minnekään.
Ojentelin tassujani tylsistyneenä ja ajattelin edelleen untani emosta. Ajattelin mahdollisuutta siitä, että hän voisi olla vielä elossa. Pupillini muuttuivat pieniksi viiruiksi ajatellessani sitä julmaa kissaa, joka oli jättänyt minut ja isäni ja koko klaanin.
*Se naaras ansaitsisi kuolla, jopa enemmän kuin nämä typerät kuolonklaanilaiset!* ajattelin vihaisesti sihahtaen.
“Mitäs mietit?” tummanharmaa kuolonklaanin kolli uteli täysin yllättäen.
“Untani vain. Emoni oli siinä ja yritti murhata minut”, kerroin hentoisella äänellä. Kuolonklaanilainen siristi silmiään.
“Vai niin. No eipähän ole minun ongelmani”, kolli vain totesi tylysti ja oli taas hiljaa. Katsoin tätä vielä hetken, mutta käänsin ajatukseni taas toisaalle.
Hetken päästä havahduin ajatuksistani, kun Lehtomyrsky tuli pesään. Mietin mitä hän tuli tekemään oppilaiden pesään, kun hän itse oli nyt soturi. Naaras tuli kuitenkin minua päin.
Lehtomyrsky kysyi oliko minulla nälkä ja haluaisinko syödä jotain. Nyökkäsin varovasti, koska tosiasiassa minulla oli kiljuva nälkä. Sillä välin, kun uppouduin taas ajatusten maailmaan, vanhempi naaras kysyi pesässä olevalta kollilta saisimmeko syödä. Tämä kuitenkin vain käski kysyä joltakulta toiselta.
Ystäväni päätti siis ottaa minut mukaan ja lähdimme aukiolle. Menimme Kyyhkypyrähdyksen luo ja Lehtomyrsky kysyi sitten tältä saisimmeko luvan syödä jotain. Kuolonklaanilainen pohti hetken ja sitten myöntyi. Taas kerran ystäväni lähti raahaamaan minua seuraavaan paikkaan eli tuoresaaliskasalle.
Lehtomyrsky ojensi minulle hiiren ja mitään ajattelematta ahmin sen samalla untani edelleen päässäni uudelleen ja uudelleen pyöritellen.
*Se typerä ketunmielinen kirppusäkki!* mietin vihaisena ja alakuloisena.
Havahduin ajatuksistani, kun Lehtomyrsky kysyi minulta, jotain, mitä en kuitenkaan kuullut. Käänsin siis katseeni nuoreen soturiin ja hän kysyi minulta toistamiseen saman kysymyksen.
“Miksi vaikutat noin alakuloiselta?”
“Jaah… ajattelin vain untani. Unessani emoni tuli tänne”, kerroin untani kuitenkin jättämättä hyökkäys osuuden täysin mainitsematta.

//Lehto?

Kun Tähtimötaivas oli ilmoittanut seurani kelpaavan, olin istuutunut hänen viereensä. Yllemme laskeutui välittömästi piinaava hiljaisuus, jonka rikkominen tuntui mahdottomalta. Ajatukseni muuttuivat yllättäen sekaviksi, enkä ollut enää varma, mihin halusin keskustelun Tähtimötaivaan kanssa johtavan. Sen minä vain tiesin, että ensimmäistä kertaa sitten Kieroarven kuoleman minusta tuntui siltä, etten ollut aivan niin yksin. Vaikka ympärilläni oli ollut koko ajan lukematon määrä kissoja, oloni oli ollut yksinäinen. Vasta nyt, kun istuimme Tähtimötaivaan kanssa vieretysten aukion laidalla minusta tuntui, etten ollut tässä yksin.
Olin juuri päättänyt rikkoa piinaavaksi muodostuneen hiljaisuuden, mutta Tähtimötaivas ehti ensin:
"Halusitko jutella jostakin?”
Niinkin yksinkertainen kysymys sai minut vajoamaan mietteihini. Tiesin haluavani jutella, mutta en tiennyt mistä. Oli niin paljon kaikkea, että keskustelun aiheen keksiminen tuntui mahdottomuudelta. Mitä enemmän mietin, sitä sotkuisemmaksi ajatukseni kävivät. Tiesin, että vastauksessani meni liian kauan. Minun oli keksittävä äkkiä jotakin. Siispä tartuin ensimmäiseen ajatukseen, josta sain edes pienen otteen:
"Se olisi mukavaa. Minusta vain tuntuu, etten osaa tätä enää. Tähtimötaivas, minusta tuntuu kuin olisin elossa, mutta sisimpäni olisi kuollut. Minun olisi pitänyt kuolla sille aukiolle."
Puheeni olivat säälittäviä, mutta niin olivat ajatuksenikin. En tiennyt, oliko Tähtimötaivas enää ystäväni, mutta salaa toivoin hänen ymmärtävän ajatuksiani ja voivani tukeutua häneen. Ei minulla ollut täällä enää mitään muuta nyt, kun Kieroarpi oli poissa.

//Tähtimö?

Tuntui kuin Kharonin jäinen sydän olisi alkanut taas sulamaan, kun hän keskusteli Lieskakajon kanssa. Ystävän sanat lämmittivät nuoremman kollin mieltä niin, ettei tämä voinut lakata hymyilemästä. Lieskakajon puheenvuoron jälkeen valkoturkkinen kolli vasta tajusi, että oli jaaritellut vain omista asioistaan. Hän korjasi virheensä nopeasti ja esitti vastavuoroisesti kysymyksen Lieskakajolle.
Kysymystä seuraavat sanat saivat Kharonin yllättymään. Lieskakajo oli paljastanut olevansa rakastunut Leimusilmään, klaanin parantajaoppilaaseen, joka parhaillaan oli ties missä Kuolonklaanin panttivankina yhdessä Liljatuulen ja Mesitähden kanssa. Kharon oli hämillään siksi, että hän oli luullut Lieskakajon rakastavan kumppaniaan Nokkospilveä. Koko kuvio sai valkoturkkisen kollin pään aivan pyörälle. Hän päätti, ettei yrittäisi nyt saada selvää tästä sekavasta kuviosta, vaan halusi keskittyä Lieskakajon ystävänä olemiseen, sillä viimeisten kysymystensä perusteella punaturkkinen soturi toivoi sitä.
Tavallaan Kharon oli salaa iloinen siitä, että Lieskakajon sydän oli särkynyt. Se sai Kharonin tuntemaan olonsa hieman paremmaksi, sillä ainakaan hänen ei tarvinnut kärsiä yksin sydänsuruistaan. Se oli hyvin itsekkäästi ajateltu, mutta kolli ei voinut ajatuksilleen mitään.
"Voi Lieskakajo, minä olen pahoillani", Kharon huokaisi, "jos se minusta on kiinni, me olemme ystäviä aina ja ikuisesti. Minä olen kaivannut sinua."
Lieskakajo nosti kiitollisena katseensa entiseen oppilaansa, muttei ehtinyt sanoa mitään. Kaksikon takaa kuului lähestyvän uhkaavia askeleita. Kissat kääntyivät yhtä aikaa ympäri, vain kohdatakseen Kyyhkypyrähdyksen nuivan katseen.
"Luuletteko olevanne jotenkin oikeutettuja rikkomaan sääntöjä?" suurikokoinen naaras tiuskaisi kovaäänisesti ja katsoi syyttävästi eloklaanilaiskolleja. Kharon siristi hämmentyneenä silmiään.
"Mitä sinä selität? Emme me mitään sääntöjä ole rikkoneet", kolli lausahti sen enempää miettimättä. Kyyhkypyrähdyksen vihreät silmät kohdistuivat Lieskakajoon ja naaraan kasvoille piirtyi pieni tyytyväinen virnistys.
"Voi voi, en minä mikään kuuro ole. Kuulin, kun te puhuitte kielletystä aiheesta, niin sanotuista esi-isistänne", naaras siristi silmiään. Kharon ei aluksi ymmärtänyt, vaan hänen oli käytävä aiempi keskustelu läpi. Harmikseen kolli muisti, että Lieskakajo todella oli maininnut Tähtiklaanin, kun he olivat puhuneet Kharonin Kujakissayhteisöön jääneistä pennuista. Ennen kuin Lieskakajo ehti vastata mitään, Kharon otti askeleen lähemmäs kuolonklaanilaisnaarasta. Hän halusi puolustaa ystäväänsä, sillä ei Lieskakajo ansainnut rangaistusta moisen vahingon vuoksi.
"Ei Lieskakajo tarkoittanut sitä, se oli vahinko", Kharon lausahti koppavasti ja siristi erivärisiä silmiään katsellessaan itseään hieman suurempaa naaraskissaa silmiin. Kyyhkypyrähdys ei näyttänyt välittävän eloklaanilaisen sanoista. Hän katsoi Kharonia kuin tämä ei olisi ollut mitään, pelkkä nolla vain. Kharon kuuli Lieskakajon ottavan askeleen kohti Kharonia, mutta ennen kuin raidallinen kolli ennätti sanoa mitään, Kyyhkypyrähdys avasi taas suunsa:
"Siivoatte molemmat loppupäivän pesiä. Minun vuoteeni ainakin kaipaa uusimista. Raportoin tästä välittömästi Pimentovarjolle ja aion pitää huolen siitä, että te opitte käyttäytymään!"
Kharon ei voinut uskoa korviaan. Oliko hänkin nyt saanut rangaistuksen?! Ellei kolli olisi pelännyt käytöksensä johtavan Mesitähden, Liljatuulen ja Leimusilmän tappamiseen, hän olisi väittänyt vastaan. Mutta nyt soturi tyytyi hyväksymään kohtalonsa ja laski katseensa alas. Ainakin hän saisi siivota pesiä Lieskakajon kanssa..

//Lieska?

“Minäkin olen kaivannut sinua”, Lieskavarjo virnisti huomatessaan kuinka innoissaan laikukas kolli oli. Ja totta puhuen, Lieskakajo oli yhtä innoissaan ja antoi sen myös näkyä. Hänen korvat osoittivat Haavemuistoon kuuntelevina ja raidallisen kollin kasvoilla oli leveä, onnellinen ja helpottunut hymy. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun he olivat olleet näin.
“Minulla on ollut ikävä sinua”, kolli naukaisi hiljaisella äänellä, mutta varoi kuiskimasta, jotta ei herättäisi kuolonklaanilaisten huomiota. Hän pukkasi leikkisästi ystäväänsä lapaan ja johdatti kollin sitten kauemmaksi uloskäynniltä. Viimeisin asia mitä hän halusi, oli suututtaa joku kuolonklaanilaissoturi tai -oppilas ja herättää huomiota. Ties mitä he vielä tekisivät Haavemuistolle, joka oli kuitenkin kuulunut yhteisöön ja ollut Kuolonklaanin puolella. Mitä jos he teloittaisivat kollin kostona toisen puolen vaihdoksesta? Haavemuisto alkoi kertomaan Lieskakajolle viime aikojen kuulumisiaan ja sai vanhemman soturin tuntemaan surua. Lieskakajo katsoi Haavemuistoa myötätuntoisesti. Kolli oli kokenut ja menettänyt paljon, joten Lieskakajon kaikki sympatiat olivat hänen entisen oppilaansa puolella. Hän halusi Haavemuistolle paljon hyvää, vaikka heidän menneisyydessään olikin tapahtunut asioita, mitä Lieskakajon pitäisi vielä sulatella. Kun soturi mainitsi Lyran ja Cosmoksen, oli Lieskakajo aluksi hieman hämillään. Sitten hän muisti Haavemuiston kertoneen hänen pennuistaan. Lyra ja Cosmos olivat jääneet Yhteisöön. Voih, Lieskakajo oli varma, että heistä olisi tullut mahtavat soturit. Hän olisi voinut toimia jommankumman mestarinakin!
“Olen pahoillani, Haavemuisto. Ehkä te näette vielä, Lyra ja Cosmos varmasti haluaisivat sitä. Heistä olisi tullut niin hienot soturit, olen siitä varma. Tähtiklaani valvoo nyt heidän polkuaan”, Lieskakajo naukaisi lempeällä äänellä ja silitti kollia hennosti hännällään. Oli yksi asia, mikä oli oranssiturkkiselle kissalle kuitenkin pimennossa. Kuka oli näiden pentujen emo? Haavemuisto ei ollut kertonut sitä ja se sai Lieskakajon vain entistä enemmän uteliaammaksi. Hän paloi halusta tietää tiesikö hän sen kissan!
“Mutta Lieskakajo, mitä sinulle kuuluu?” Haavemuisto keskeytti kollin, joka oli juuri avaamassa suutaan. Kollikissan viikset värähtivät, oliko Haavemuisto lukenut hänen ajatuksensa ja halusi vain vältellä emo-kysymystä?
“Ei hyvää, todellakaan! Kujekulta on suorastaan tullut hulluksi enkä tiedä mitä minä teen hänen kanssaan. Eikä se ole edes murheistani suurin. Minulla ja Nokkospilvelläkään ei mene kovin hyvin, huoh. Lehmusjalkakin on kuollut ja tuota…” Lieskakajo naukaisi epäröivällä äänellä. Hän halusi luottaa Haavemuistoon ja kertoa toiselle Leimusilmästä. Mutta mitä jos kolli tuomitsisi hänet aivan täysin? Entinen Haavemuisto ei kyllä ainakaan olisi tehnyt sitä.. Lieskakajo vilkaisi kollia varovaisesti ja huomasi Haavemuiston kasvoilla olevan kysyvä ilme. Kollia kadutti hieman, että hän oli edes ottanut koko asian puheeksi. Mutta Haavemuisto ja hän, he olivat olleet parhaita ystäviä ja Lieskakajo toivoi heidän olevan edelleen
“Leimusilmä. Hän.. hän ei ole vain minun ystäväni. Taidan.. minä taidan olla rakastunut häneen ja pelkään kuollakseni hänen puolestani”, kollikissa nielaisi ja painoi päänsä vasten kollin turkkia. Lieskakajo tunsi kyyneleiden kihoavan hänen vihertäviin silmiinsä. Hän todellakin kaipasi Leimusilmää, kollin olisi pakko selvitä elossa. Pakko, ei ollut vaihtoehtoja. Lieskakajo nosti päänsä toisen turkista ja katsoi Haavemuistoa suoraan silmiin.
“Haavemuisto, kai me olemme taas parhaita ystäviä? Kai me olemme parhaita ystäviä ikuisesti?” Lieskakajo kysyi toiselta haikealla äänellä. Hän halusi saada kaikki ne Haavemuiston kanssa menetetyt kuut takaisin.

//Kharrron??

Katsoin seuraa tarjonnutta ystävääni sumeilla silmilläni. Surumielinen katse oli muuttunut epäileväksi. En tiennyt oliko meidän järkevää jutella nyt ellei kolli halunnut. Karjuvirne vaikutti välttelevän katsettani hiukan mutta en antanut sen häiritä juuri nyt. Hän ei katsonut minuun, jos ei halunnut. En uskaltanut sanoa mitään mutta samaan aikaan halusin vuodattaa tunteeni suustani jaettavaksi luotettavan ystävän kanssa. Toisaalta en edes tiennyt oliko Karjuvirne luotettava vai hylkäisikö hän todella minut. Hän oli jättänyt minut kahdeksi kuuksi selviämään ilman yhtäkään ystävää ja olin hädin tuskin käynyt keskusteluja. Olin ehkä pyytänyt lupaa syödä ja kysynyt partioista mutten ollut keskustellut oikeasti mistään viimeisien kuiden aikana. Olin surrut yksin mutta niin oli Karjuvirnekin.
“Voisin kaivatakkin”, naukaisin heikosti. Ääneni oli tarkoitus olla aivan toisenlainen mutta käheäkin ääni sopi tilanteeseen mitä mainioimmin. En välittänyt vaikka kolli saisi minusta surkeamman kuvan sillä hän oli nähnyt jo tarpeeksi monta kertaa, kun olin ollut täysin tolaltani. Karjuvirne istui kömpelösti viereeni. En tiennyt mitä sanoa tälle tai miten aloittaa keskustelu. Ennen oli tuntunut ainakin hiukan helpommalta jutella mutta nyt en löytänyt sanoja suustani tai mielestäni. Mikään ei tuntunut sopivan tähän tilanteeseen. Olisin koonnut itseni ja lähtenyt pois, jos en olisi tiennyt minkälainen Karjuvirne oli oikeasti. Hän huolehti ja kuuntelisi minua, jos vain osaisin selittää ja kertoa mutta en osannut. Minussa oli varmasti jotain vialla. Olin ihan surkea. En osannut edes kertoa huolistani saatika näyttää tunteitani oikealla tavalla. Ehkä olisi vain parempi, jos olisin hiljaa ja näkymätön. Se olisi parempi tapa olla hyödyksi. Totella kuurona ja sokeana palvelijana jokaikistä kissaa. Enhän minä ollut sellainen… Olin vain surkea, tyhmä ja typerä Tähtimötaivas, jonka nimikin kuulosti ihan päättömältä.
“Halusitko jutella jostakin?” kysyin, kun Karjuvirnekään ei sanonut mitään. Toivoin, etten kuulostanut liian töykeältä mutta en halunnut kuulostaa säälivältäkään. Itsehän olin myös aivan suruuni hukkuneena, miksi säälisin häntä?
//Karju?

Makasin toimettomana sotureiden pesässä ja odotin. En oikeastaan ollut edes varma siitä mitä minä odotin. Ensimmäiset puoli kuuta sodan jälkeen olin odottanut vain kuolemaa. Olin ärsyttänyt kuolonklaanilaisia, solvannut heitä ja toivonut saavani rangaistukseksi kuoleman. Mutta niin ei ollut käynyt. Rangaistuksia olin saanut, mutta en kuolemaa. Koin olevani ikuisessa loukossa tässä kirotussa elämässä, joka tuntui niin mitättömältä. Oloni oli tyhjä, kun Kieroarpi ei ollut enää täällä. Minusta tuntui, etten ollut enää kukaan sen jälkeen, kun veljeni oli kuollut.
En olisi halunnut sitä, mutta jossain vaiheessa pahin suru oli hellittänyt. Enää jokainen hetki ei ollut pelkkää kärsimystä, vaan olin saattanut nähdä muutakin kuin vain oman surkean elämäni. Eräänä päivänä se oli iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta: olin unohtanut Tähtimötaivaan. Suru, epätoivo ja elämäni suurin menetys olivat saaneet minut unohtamaan mustavalkoisen naaraan aivan täysin. Mutta voimani olivat yhä vähissä, enkä vain ollut kyennyt lähestymään naarasta. Mikäli yhtään Tähtimötaivasta tunsin, uskoin hänen inhoavan minua. Olin hylännyt hänet, vaikka hänkin oli menettänyt paljon. Mutta kun suru oli saanut minusta otteen, en vain ollut kyennyt näkemään ympärilläni olevia kissoja tai ajattelemaan heitä.
"Ala laputtaa, ulos täältä!" punaturkkinen kuolonklaanilaissoturi sähähti ja astui uhkaavasti minua kohti. Nostin ilmeettömän katseeni kuvottavaan kuolonklaanilaiskolliin, joka kantoi nimeä Jääviilto. En suostunut osoittamaan lainkaan kunnioitusta vihollisiani kohtaan, sillä he olivat viimeisiä, jotka moista ansaitsivat. Nousin ylös niin hitaasti kuin suinkin pystyin. En jaksanut enää vaikeuttaa omaa elämääni niskuroimalla turhia, mutta tein kyllä kaikkeni – nykyisten sääntöjen puitteissa – saadakseni viholliseni ärsyyntymään. Se oli ikään kuin kunnianosoitus Kieroarvelle. En ollut unohtanut häntä, enkä koskaan unohtaisi. Nämä kirotut kissat olivat riistäneet hänen henkensä. Minä en ehkä voisi tappaa heitä, mutta saisin heidät kyllä katumaan, että he koskaan kohtasivat minut tai veljeni.
Askelsin mahdollisimman hitaasti jo selvästi ärsyyntyneen kuolonklaanilaiskollin edellä ulos tyhjästä pesästä. Kolli laukoi ilmaan loukkauksia minulle, mutten kuunnellut häntä. Ne olivat vain sanoja, eikä niillä ollut mitään merkitystä. En jaksanut välittää, sillä tärkeintä oli, että olin toivon mukaan pilannut kuolonklaanilaiskollin päivän.
Astuttuani ulos pesästä, tein asian, jota nykyään harvemmin tein: nostin katseeni ylös maasta. Vihreä katseeni kiersi leirin pääaukiolla. Viherlehti oli alkanut. Tunsin piston rinnassani; se oli ollut Kieroarven lempivuodenaika. Katseeni pysähtyi mustavalkeaan kissaan, jonka sinivihreiden silmien surkea katse oli nauliintunut minuun. Olisin halunnut kääntää katseeni pois ja leikkiä, etten ollut huomannut Tähtimötaivasta, mutta se oli liian myöhäistä. En voisi enää vältellä naarasta. Kun näin hänen epätoivoisen katseeni, ymmärsin ymmärtäneeni hänet väärin; ei hän näyttänyt olevan vihainen minulle. Lihakseni jännittyivät hermostuksesta. Tiesin, että minun oli juteltava naaraan kanssa. Elämäni Eloklaanissa tulisi kestämään nähtävästi vielä pitkään, eikä siitä olisi haittaa, jos olisi edes joku jolle jutella. Yksin oleminen alkoi kuiden jälkeen tuntua jo pitkästyttävältä ja jos totta puhuttiin, minä kaipasin Tähtimötaivaan seuraa.
Hermostunein askelin lähdin kävelemään poispäin sotureiden pesältä, kohti aukion toisella laidalla istuvaa naaraskissaa. Välttelin hänen katsettaan, sillä olin liian hermostunut kohdatakseni sitä. Pysähdyin kissanmitan päähän Tähtimötaivaasta. Katseemme kohtasivat hetkeksi, mutta laskin omani nopeasti käpäliini.
"Kaipaatko seuraa?" kysyin matalalla äänellä ja vilkaisin kulmien alta naaraskissaa.

//Tähtimö?

Kimalaistoive makoili aukiolla, Kuupentu hänen kiharaisessa turkissaan kiinni torkkuen. Naaras silitti nukkuvaa naaraspentua varovaisesti hännällään. Hän varoi herättämästä Kuupentua, sillä unet olivat pienille pennuille erityisen tärkeitä. Kimalaistoive oli itse yrittänyt välttää stressiä, se välittyi heti pennuille ja hänen vastuullaan oli nyt peräti kaksi pentua; Kuupentu ja Kortepentu. Kortepentu oli Mesitähden ja edesmenneen Minttuliekin poika. Kuningatarta kävi Kortepentu kovin sääliksi, toinen oli jäänyt käytännössä orvoksi pian syntymänsä jälkeen. Kimalaistoive halusi olla molemmille pennuille turvallinen aikuinen kissa, jonka puoleen voisi kääntyä koska tahansa. Naaras otti kuningattaren työnsä kovin vakavasti. Kaikki pennut olivat hänelle yhtä rakkaita. Pian Kuupennun pieni kita avautui suureen, suloiseen haukotukseen, joka sai penturakkaan naaraan viikset värähtelemään. Pentu näytti niin suloiselta heti herättyään. Kimalaistoive sukaisi hopeanharmaan kissan otsaa lempeästi ja Kuupentu nosti päätään. Pentu katseli ensin hämmentyneenä ympärilleen ja nousi sitten Kimalaistoiveen avustamana pienille käpälilleen.
“Kimalaistoive, saanko minä mennä etsimään leikkiseuraa?” Kuupentu kysyi ikikuningattarelta ystävällisellä äänellä ja sai vastaukseksi nyökkäyksen lempeän hymyn kera.
“Saat sinä, kunhan et häiritse sotureita jotka tekevät tehtäviään. Ja pysyttele erossa kuolonklaanilaisista, tule heti minun luokseni, jos he lähestyvät sinua”, naaras naukaisi jämäkällä äänellä Kuupennulle, mutta hiljensi äänensävyään hieman, jotta hänen sanansa eivät kaikuisi jokaisen kuolonklaanilaisen korviin. Kuupentu puntaroi hetken vastaustaan, kunnes nyökkäsi. Suuri kivi poistui Kimalaistoiveen sydämeltä, hän halusi pitää molemmat pennut mahdollisimman hyvin erossa kuolonklaanilaisista. Raidallinen naaras sukaisi vielä pentua lempeästi ja Kuupentu lähti sitten etsimään seikkailuja. Kimalaistoiveen katse oli vuoronperään molemmissa pennuissa, mutta hetkeksi naaraan keskittyminen herpaantui ja hän jäi katselemaan Kortepentua. Koska kolli oli sukua Mesitähdelle, Kimalaistoive pelkäsi pennun olevan jopa vaarassa.. Naaras räpäytti silmiään säikähtäneenä, kun tunsi kosketuksen lavallaan. Eloklaanilaisnaaras käänsi katseensa tulijaan ja siloitti pörhistyneet niskakarvansa, kun huomasi kissan olevan Kultasiipi. He olivat olleet joskus ystäviä, mutta pitkiin aikoihin he eivät olleet viettäneet aikaa yhdessä. Se oli Kimalaistoiveesta todella sääli. Pian hän huomasi myös naaraan kantavan Kuupentua, joka rimpuili hieman soturittaren otteessa. Kullanvärinen naaras laski pennun maahan ja Kimalaistoive kurtisti hieman kulmiaan. Oliko Kuupentu ollut pahoilla teillä?
“Löysin hänet häiritsemästä soturien pesästä vaanimasta nukkuvien sotureiden häntiä”, Kultasiipi kertoi viikset huvittuneisuudesta värähdellen. Kimalaistoive katsahti sitten Kuupentuun. Naaras oli tottelevainen kyllä, mutta mahdottoman utelias ja aina hakeutumassa seikkailuihin.
“Kuupentu, nukkuvia sotureita ei saa häiritä. He ovat tehneet paljon töitä Eloklaanin eteen ja ansaitsevat levätä rauhassa”, Kimalaistoive ohjeisti pentua, joka nyökkäsi pahoitellen.
“Anteeksi, minä halusin vain leikkiä!” Kuupentu vastasi kuningattarelle, joka pukkasi hopeanharmaata naarasta varovaisesti. Kimalaistoive ymmärsi Kuupentua hyvin, oli varmasti yksinäistä ilman pentuetovereita.
“Anteeksipyyntösi on hyväksytty, kaikki on hyvin. Katso, tuolla on Kuutamolaine. Hän varmasti leikkii kanssasi mielellään”, Kimalaistoive ehdotti toiselle. Kuutamolaine oli hänen siskonsa, joten hän uskalsi ohjeistaa pennun toisen luokse. Kuupentu katosi sitten mustavalkean soturittaren luokse ja Kimalaistoive käänsi katseensa ystäväänsä.
“Tassut täynnä töitä vai?” Kultasiipi kysyi myötätuntoisesti ja naaras nyökkäsi kullanväriselle soturille hymyillen. Olihan pennuissa aina tehtävää, mutta että hän sitten rakasti kuningattarena oloa!
“Töitä riittää, mutta onneksi he eivät ole aivan rasavillejä. Mukavaahan tämä kuningattarena olo on, tämä työ on kuin luotu minulle. Rakastan pentuja ja heidän kanssaan oloa. Mutta, mitä sinulle kuuluu? Emme ole jutelleet aikoihin! Kuulin sinusta ja Ampiaispistosta, onneksi olkoon. Olen iloinen teidän puolesta. Ampiaispisto on hyvä kolli, teit oivan valinnan. Joko saan sinusta pian seuraa pentutarhalle?” Kimalaistoive naukui hyväntuulisesti ja hivuttautui hieman lähemmäksi ystävätärtään. Oliko kaksikolla edes aikeissa hankkia pentuja?

//Kulta?

Kuuntelin kärsivällisesti Kortepennun selitystä sammalpallosta ja siitä mitä oli kuullut vanhemmistaan. Katsoin ilmeettömänä pientä pentua, mutta tunsin edelleen myötätuntoa häntä kohtaan. Kolli tuskin tulisi varttuessaan muistamaan vanhemmistaan mitään. Saatoin jopa hieman samaistua nuoren kissan olotilaan; minäkään en koskaan ollut saanut tutustua emooni. Ainoa asia mitä Väärävarjo oli suostunut kertomaan hänestä oli se, että emo asui Kuolonklaanissa. Muuta en tiennyt, vaikka salaa olin aina toivonut saavani tietää enemmän. En minä halunnut leikkiä perhettä emoni kanssa, mutta olisihan se nyt ollut mielenkiintoista nähdä ja tietää, millainen kissa minun emoni todellisuudessa oli.
"Olet kuin ilmetty Mesitähti. Sinulla on hienot vanhemmat, Kortepentu", naukaisin rauhoittavalla äänellä ja laskin lohduttavasti häntäni selvästi hiukan surustuneen kollipennun kapeille lavoille, "he varmasti ovat ylpeitä siitä, miten hieno kissa sinusta on kasvanut. Jos tahdot, minä voin kertoa sinulle isästäsi enemmän."
Kortepennun vihreiden silmien katse kirkastui:
"Tunsitko sinä minun isäni?"
Nyökäytin päätäni rivakasti, mutta ilmeeni oli yhä kylmä ja kova. Tunteiden näyttäminen ilmeiden kautta ei tuntunut hyvältä, se ahdisti. Toivoin, että Kortepentu ei pitänyt minua töykeänä.
"Kyllä, minun isäni – Väärävarjo – on myös Mesitähden ja sinun tätisi, Liljatuulen, isä", kerroin ystävällisellä äänellä. Kortepentu näytti ilahtuvan uutisesta entisestään.
"Silloinhan me olemme sukua toisillemme", kollipentu naukui silmät säihkyen. Nyökkäsin taas kerran.
"Se on totta", totesin rauhallisesti. Kortepentu vetäytyi hieman kauemmas minusta ja katseli mietteliään oloisena pääaukiota, jolle oli saapunut pesistä ja leirin ulkopuolelta lisää kissoja.
"Kimalaistoive ei ole kertonut minulle Väärävarjosta mitään. Onko hän jossain täällä?" Kortepentu kysyi mietteliään oloisena. Käänsin myös katseeni aukiolle ja etsin katseellani isäni valkeaa turkkia. Olin jopa hieman harmissani, kun sitä ei näkynyt. Olisin mielelläni esitellyt Kortepennulle hänen isoisänsä.
"Minä uskon, että Väärävarjo on parhaillaan partioimassa", selitin kohteliaasti, mutta hieman pahoitellen. Kortepentu nyökkäsi, eikä näyttänyt erityisen pettyneeltä. Hänen toiveikas katseensa kääntyi taas minun suuntaani.
"Entä kuka sinun ja Mesitähden emo on?" valkoturkkinen kollipentu kysyi. Kohtasin pienokaisen katseen, mutta mietteliäänä omani siirtyi aukion toiselle laidalle jonnekin kaukaisuuteen, ei erityisemmin mihinkään kohdistettuna. Jouduin miettimään hetken vastaustani, mutta saatuani sen kasattua mielessäni järkevästi, käännyin taas pennun puoleen:
"Mesitähden emo ei ole minun emoni. Sinun isoemosi, Mesitähden emo oli erakko, kun taas minun emoni on kuolonklaanilainen."
Kortepennun silmät suurenivat, enkä ollut varma oliko hän kauhistunut, pettynyt vaiko jotain muuta. Pentu näytti miettivän päässään yhtä sun toista, sillä nopeasti hän kurtisti epäilevästi kulmiaan:
"Miten sinun emosi voi olla kuolonklaanilainen, jos sinä ja Väärävarjo olette täällä? Kimalaistoive on kertonut, etteivät eloklaanilaiset ja kuolonklaanilaiset saa olla kumppaneita."
Pentu vaikutti hämmentyneeltä, enkä voinut syyttää häntä siitä. Asia oli nimittäin hämmentänyt minuakin kuultuani siitä ensimmäistä kertaa.
"Siinä Kimalaistoive on aivan oikeassa. Kumppanuus ja ystävyys kuolonklaanilaisten kanssa on ehdottomasti kiellettyä, mutta nyt ei ole kyse siitä", selitin kärsivällisesti ja pidin pienen tauon, jotta Kortepentu sisäistäisi sanomani, "Väärävarjo ei ole aina elänyt Eloklaanissa. Ennen tänne tuloaan ja Mesitähden tapaamista hän oli Kuolonklaanin soturi. En tiedä juuri muuta kuin se, että hän rakastui kuolonklaanilaiseen, sai hänen kanssaan minut ja jostain syystä jätti entisen klaaninsa tuoden minut mukanaan Eloklaaniin. Sinun isäsi oli niin jalomielinen, että hän hyväksyi meidät Eloklaanin jäseniksi. Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen, sillä vaikka vereni jakautuukin kahteen klaaniin, olen sydämeltäni aina eloklaanilainen."

//Pimento tai Korte?