Varjoliekki piti ystävänsä käytöstä nyt entistäkin oudompana. Sadeturkki oli tuntunut välttelevän kollia illalla; naaras oli sujahtanut pesään nukkumaan heti, kun Varjoliekki oli saapunut hänen luokseen. Varjoliekin asettuessa pesässä Sadeturkin vierelle tapansa mukaisesti naaras oli kuitenkin toivottanut hänelle hyvät yöt. Ystävän käytöksessä ei tuntunut olevan enää mitään tolkkua. Hetken Varjoliekin päässä oli käväissyt se mahdollisuus, että Sadeturkilla oli vain ollut huono päivä. Tai no, useampi sellainen. Hän oli kuitenkin vajonnut tuota pikaa takaisin epätoivon syövereihin. Oli jo aivan selkeää, että kyse oli hänestä, kolli ajatteli. Varjoliekki tunsi kurkussaan paineen tunteen, kun suru valtasi hänet. Tunne levisi pian myös rintakehään, eikä kolli onnistunut saamaan unta ikuisuuteen sinä yönä. Niin ahdistunut hän oli kaikesta kokemastaan sekä päällimmäisenä siitä, että ystävyys hänen ja Sadeturkin välillä tuntui hajoavan kuin tuhka tuuleen. Ja kaiken kukkuraksi syy oli hänen.

Kermanvärinen soturi oli tuntenut itsensä erittäin uupuneeksi koko metsästyspartion ajan. Hänen koko kehonsa tuntui raskaalta. Kuin jalat olisivat olleet heinää. Häntäkin tuntui painavalta kuin kivi. Varjoliekki oli onnistunut saamaan vasta rastaan ja oravan, mutta päästänyt hiiriä karkuun enemmän kuin tuore oppilas. Hän ei ollut vaihtanut Sadeturkin kanssa tänään muita sanoja kuin huomenet. Harmaa naaras oli pyörinyt soturin mielessä koko partion ajan - oikeastaan koko päivän. Varjoliekki ei vain suostunut hyväksymään ajatusta siitä, että Sadeturkin kanssa rakennettu ystävyys murenisi tomuksi maahan hänen silmiensä edessä. Mutta kolli ei tiennyt ollenkaan, miten voisi korjata tilanteen. Hän oli huono ilmaisemaan tunteitaan, eikä hänellä ollut kokemusta, miten avata keskustelu aiheesta. Hän pelkäsi, että tekisi vain suurempaa tuhoa, jos yrittäisi kysyä, oliko Sadeturkki jostakin vihainen. Mitä jos Sadeturkki ei vain yksinkertaisesti pitänyt hänestä enää? Mitä jos Sadeturkista tuntui, että Varjoliekki roikkui tämän kyljessä liikaa ja esti naarasta saamasta muita ystäviä? Tai... saamasta kumppania. Mitä jos Sadeturkki oli ihastunut tai rakastunut toiseen kolliin, ja Varjoliekki oli jotenkin heidän tiellään? Kolli pysähtyi ja jäi tuijottamaan pientä, yksinään kuihtuvaa pensasta. Varjoliekki tajusi, että jälkimmäisin vaihtoehto kuulosti toden totta järkeenkäyvältä. He olivat kumpikin nuoria sotureita - juuri siinä iässä, jossa kissojen näki usein alkavan pariutua. Varjoliekki veti syvään henkeä. Hän ei tiennyt, kumpi olisi kamalampaa. Se, että hän olisi itse loukannut Sadeturkkia tai tuottanut tälle syvän pettymyksen vai se, että Sadeturkki olisi rakastunut johonkuhun. Sitä suuremmalla syyllä Varjoliekki ei kuitenkaan tiennyt, miten saada välit takaisin ennalleen naaraan kanssa ja osoittaa, miten tärkeä tämä oli hänelle. Hän ei halunnut, että paljastaisi vahingossa ystävään kehittyneet romanttiset tunteensa. Se vain pahentaisi tilannetta entisestään, hän ajatteli.

Leiriin palatessaan Varjoliekki sai moitteita metsästyspartiota johtaneelta kuolonklaanilaiselta. Nuori soturi oli itsekin pettynyt kahden saaliin kokoelmaansa, mutta eivät huomautuksetkaan hänen oloaan kohentaneet. Kermanvärinen kolli laski rastaan ja oravan tuoresaaliskasaan apeana, poistui sitten vaiti paikalta ja istahti leirin reunaan. Hän sai kyyhöttää rauhassa vain lyhyen tovin, kunnes valko-harmaalaikkuinen oppilas asteli hänen ohitseen ja vilkaisi Varjoliekkiä sivusilmällä. Lokkitassu istuutui oppilaiden pesän vierelle, josta tällä oli suora näköyhteys Varjoliekkiin. Soturi vastasi kuolonklaanilaisen rauhallisen terävään tuijotukseen harvinaisen vihaisesti. Hänen hermonsa eivät kestäneet tuota hiirenaivoista kiusankappaletta tänään ollenkaan. Lokkitassu kuitenkin väläytti Varjoliekille hymyn, kuin olisi ollut jotenkin mielissään... tai huvittunut? Soturi käänsi katseensa pois.
Varjoliekki sukelsi kuitenkin takaisin ajatuksiinsa parissa silmänräpäyksessä. Allapäin hän ajatteli Mesitähteä - kuinka entinen mestari olisi voinut antaa hänelle hyviä vinkkejä tässäkin tilanteessa. Varjoliekki ikävöi Mesitähteä niin kovin paljon. Hän oli varma, että mikään ei ikinä veisi ikävää pois, jos Mesitähti olisi kuollut. Enemmän kuin mitään hän toivoi, että päällikkö oli vielä hengissä, ja että he näkisivät toisensa vielä. Sitten hän alkoi taas miettiä Sadeturkkia ja sitä erityistä, intensiivisen lämpöistä tunnetta, jonka harmaa naaras sai aikaan pelkällä turkin hipaisulla. Näkisikö hän koskaan enää Sadeturkin sinisissä silmissä sitä kaunista kimallusta, johon hän oli rakastunut?
Kun kolli seuraavan kerran havahtui ulos päänsä sisältä, hän näki Sadeturkin lähestyvän tuoresaaliskasaa. Kermanvärinen soturi nousi ylös ja lähti tassuttamaan tuoresaaliskasalle. Hän todella kaipasi parhaalle ystävälleen jutustelua. Ei hän ystävyyttä näin helposti luovuttaisi. Eikä ruokakaan olisi haitaksi.
"Hei vain", Varjoleikki maukui asettuessaan harmaan soturin viereen hiiren kanssa. Sadeturkki oli jo aloittanut rastaan järsimisen. Kolli tunnisti sen oitis samaksi, jonka hän oli pyydystänyt.
"Hei", Sadeturkki maukaisi katse ateriassaan. Varjoliekki vilkaisi ympärilleen, ettei kuolonklaanilaisia ollut kuulolla.
"Lokkitassu ei taaskaan jättänyt minua rauhaan tuolla. Onneksi huomasin sinut", Varjoliekki yritti aloittaa keskustelua. Sadeturkki nosti päänsä ylös ja Varjoliekki näki myös tämän liikuttavan silmiään puolelta toiselle.
"Eräs häiritsi minunkin partiointiani eilen", naaras totesi sitten hiljaiseen ääneen, mutta piti jälleen katseensa tiiviisti ruoassaan. Varjoliekin mielestä naaras kuulosti jotenkin murheelliselta ja oli melko selkeästi allapäin. Kolli siirsi katseensa omaan ruokaansa. Hän ei keksinyt enää, mitä sanoa. Sadeturkki vaikutti kovin poissaolevalta. Varjoliekin sydäntä särki. Niin paljon hän kaipasi ystävänsä läheisyyttä. Mutta hän oli vakuuttunut, että Sadeturkki ei kaivannut sitä. Hänen mielestään naaras vaikutti ennemminkin vaivaantuneelta hänen vieressään.

//Sade? :'(

Lieskakajo istui aukiolla omissa oloissaan. Hänen päänsä riippui ja kollin silmät olivat täynnä surua. Kuka tahansa ohi kulkeva kissa saattoi huomata sen. Ja Lieskakajo halusi, että kuolonklaanilaiset huomasivat sen. Huomasivat mitä he olivat tehneet. Surun lisäksi kollin sisällä myllersi viha ja raivo. Se oli osoitettu erityisesti Henkäystähdelle, joka oli kaapannut Eloklaanin johtokissat panttivangeikseen. Lieskakajo vannoi, että hän pelastaisi erityisesti Leimusilmän kollin hirmuvallan alta. Mutta hän halusi pelastaa myös koko Eloklaanin. Pitäisi vain odottaa oikean ajan tulevan. Kolli ei tiennyt miten tai milloin. Mutta hän oli vannonut, ettei jättäisi klaanitovereitaan pulaan. Ei, hän pelastaisi Leimusilmän, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Hän käänsi katseensa taivaalle, joka oli hentojen tähtien peitossa. Oranssin kollin rinnassa läikähti. Katsoikohan Leimusilmä juuri samaa taivasta, samoja tähtiä? Kaipasikohan mustavalkoinen parantajaoppilas häntä yhtä paljon, mitä Lieskakajo kaipasi toista? Kollikissa muodosti huulillaan sanat ‘Rakastan sinua. Leimusilmä’. Voisinpa sanoa ne ääneen, sinulle. Kertoa kaiken mitä minä tunnen, Lieskakajo ajatteli murheellisena ja laski päätään piilottaakseen kyyneleensä kuolonklaanilaisilta, jotka oleilivat aukiolla. Kaiken tämän päälle hänen välinsä olivat rakoilleet Kujekullan kanssa, joka tuntui viipottavan aivan omissa maailmoissaan. Kujekulta ei halunnut puhua hänelle ja kommunikoikin lähinnä Nokkospilven kautta, joka oli kaikille raskasta. Lieskakajon tunteet naarasta kohtaan olivat muutenkin lieventyneet entisestään ja kolli pelkäsi, että hän heräisi joku päivä tuntien kumppaniaan kohtaan vain kaveruutta..

Tassuttelin partion hännillä, ja ikäväkseni Lokkitassu oli liittynyt seuraani. Ärtymys kihelmöi polkuanturoissani ja sai lihakseni nykimään huomaamattomasti, vaikka minun olisi kai kuulunut olla enemmänkin peloissani – olihan tuo kuolonklaanilaisoppilas yrittänyt tappaa ainakin Varjoliekin mutta todennäköisesti myös minut. Tein kaikkeni pysyäkseni niin tyynenä kuin mahdollista, Lokkitassun kehuessa päivän kauneutta. Halusiko hän todella vain rupatella säästä? Vaikka tottahan se oli, tänään oli kaunis päivä. Vaikka tilanne oli mikä oli eikä seurassakaan ollut kehumista, en voinut olla tuntematta pientä ilonpilkahdusta rinnassani ihaillessani viherlehden suomia näkymiä. Harmi vain, ettei Varjoliekki ollut mukana jakamassa kanssani sitä iloa. Vaikka toisaalta, ihan hyvä ettei ollut. Minusta nimittäin oli alkanut tuntua, ettei hän oikein välittänyt minusta – ainakaan läheskään yhtä paljon kuin minä hänestä. Pitikö hän minua edes ystävänään enää?
Jokin aika sitten olimme päättäneet syödä yhdessä, ja olin ehdottanut myyrän jakamista keskenämme. Varjoliekki ei kuitenkaan ollut tuntunut kovin halukkaalta moiseen. Oliko hän kenties kokenut sen oudoksi? Emmekö olleetkaan niin läheisiä, että yhden saaliseläimen jakaminen olisi ollut mahdollista? Sen jälkeen en ollut oikein osannut olla hänen lähellään… Asiaa vaikeutti se, että Varjoliekki oli tavallinen itsensä. Hänen läsnäolonsa yhä hermostutti minua, mutta samalla muistutti siitä, ettei hän tainnut nähdä minua minään ystävää läheisempänä, jos edes ystävänä.
Lokkitassun mainitessa Varjoliekin kiehnänneen jonkun naaraan kyljessä parin päivän takaisessa partiossa, käännähdin katsomaan harmaanvalkeaa oppilasta korvat höröllä. Kenestä tuo oikein puhui? Yrittiköhän Lokkitassu vain huijata minua? Toisaalta, hän oli seurannut tiiviisti minun ja Varjoliekin menemisiä ja olemisia, joten ehkä hän oli vahdannut ystävääni myös silloin, kun minä en ollut paikalla.
”Varjoliekki olkoon kenen seurassa haluaa”, hymähdin sitten tyynellä äänellä, vaikka sisälläni oli alkanut myllertää. Senkö takia kermanvalkea soturi oli tuntunut niin etäiseltä? ”Olemme ystäviä hänen kanssaan.”
Jätin sanomatta lauseen loppuun ”luulisi sinun tietävän sen, kun olet meitä niin innokkaasti vahtinut”. Ties vaikka joku olisi nähnyt siinä hyvän syyn rangaista minua. Vaikka mitä sillä olisi väliä? Normaalisti olisin kovasti kaivannut takaisin Varjoliekin vierelle, mutta häntä tuskin kiinnostaisi vaikka minut nyljettäisiin irti turkistani. Sitä paitsi hänen läsnäolonsa teki vain ja ainoastaan kipeää.


Päivä oli kääntynyt iltaan, ja olin onnekseni onnistunut kohtuullisen hyvin pysymään piilossa Varjoliekiltä. Hänet oli määrätty partioon, jolloin työni oli hetkellisesti ollut helpompaa.
Nyt istuskelin sotureidenpesän edustalla ja katselin tuttua taivaanrantaa. Näitä maisemia minun oli ollut ikävä edellisessä, väliaikaisessa leirissämme. Siellä olin myös haaveillut, kuinka jonakin päivänä ihailisin näitä maisemia yhdessä Varjoliekin kanssa. Vain Tähtiklaani tiesi haaveistani.
”Hei, Sadeturkki”, kuului varovainen maukaisu. Korvani värähtivät terävästi, kun minut keskeytettiin melankolisista mietteistäni ja käännähdin katsomaan tulijaa.
Varjoliekki oli ilmestynyt siihen jostakin ja katsoi minua nyt outo ilme kasvoillaan. ”Hei”, vastasin odottamattoman hennolla äänellä. ”Ajattelin juuri mennä nukkumaan… On ollut raskas päivä.” Silmäilin vuoronperään käpäliäni ja Varjoliekkiä kertoessani valheellisen aikomukseni. Kolli silmäili minua yhä oudosti, kuin hakien silmistäni syytä kenties oudolle käytökselleni.
”Vai niin”, hän sitten vastasi pienesti nyökäten.
”Niin juuri...”, minä mumisin. ”Minäpä tästä menen sitten.”
Nousin käpälilleni ja pujahdin häntä matalana sisään sotureidenpesään hakeutuen omalle sammalvuoteelleni, joka oli yhä aivan Varjoliekin paikan vieressä. Asetuin tiukalle kerälle selkä pesän keskustaa kohti ja suljin silmäni, ikään kuin toivoen unen vievän minut mennessään ennen kuin Varjoliekki tulisi nukkumaan.
Vastoin toiveitani, kuulin hänen tassuttavan paikalleen, viipyilevän hetken – vai kuvittelinko vain? - ja asettuvan sitten makuulle. Tunsin hänen turkkinsa kiinni omassani ja jähmetyin. Jokin minussa käski vetäytymään kauemmas, ennen kuin kiintyisin Varjoliekkiin enää yhtään enempää. Jokin puolestaan kehotti pysymään niillä sijoillani ja nauttimaan hetkestä. Kenties tämä oli viimeinen yö, kun olimme näin lähekkäin.
”Hyvää yötä, Varjoliekki”, kuiskasin. Ehkä viimeistä kertaa.

//Varjo?

Jääviilto silmäili inhoten eloklaanilaisia, joita lappasi koko ajan vain lisää ja lisää partioiden mukana leiriin. Soturi oli samalla tyytyväinen, mutta myös hyvin raivoissaan jouduttuaan eloklaanilaisten vartijaksi heidän tympeään leiriinsä. Kolli nautti täysin rinnoin siitä, että hän sai käyttää päivänsä komentelemalla vihollisiaan ja näyttää, kuinka paljon parempi hän oli kuin he. Mutta välillä soturin hermot menivät, sillä hän ei voinut sietää vihollisiaan. Kolli oli koko ajan tavallistakin pahemmalla tuulella.
Kolli oli juuri astellut ulos sotureiden pesästä häädettyään viimeisimmätkin nukkuvat eloklaanilaiset leirin pääaukiolle. Kollin kasvoille oli piirtynyt tyytyväinen virne, kun hän oli kovaäänisesti herättänyt nukkuvat soturit ja patistellut heidät kovasanaisesti pihalle. Hän oli saanut uneliailta eloklaanilaisilta hieman pettyneitä ja tympääntyneitä katseita, mutta se vain lietsoi soturin tyytyväisyyttä. Hän halusi tehdä eloklaanilaisten elämästä yhtä tuskaa. Mitä enemmän he kärsivät, sitä tyytyväisempi Jääviilto oli.
Soturin jäänsininen katse siirtyi lähettyvillä rupattelevista eloklaanilaisesta tummaturkkiseen kissaan, joka lähestyi klaanitoveriaan. Jääviilto oli totta puhuen hieman yllättynyt siitä, että Pimentovarjo oli tulossa hänen luoksee. Soturi siristi silmiään, eikä vaivautunut tervehtimään varapäällikköään. Viime aikoina kolli ei ollut vältellyt Pimentovarjon seuraa, vaan salaa hän oli jopa nauttinut siitä. Varapäällikkö oli tällä hetkellä yksi harvoista kissoista, joita Jääviilto ympärillään saattoi sietää.
"Kas, Jääviilto. Kuinka aika on sinulla täällä kulunut? Toivottavasti ei liian hyvin", Pimentovarjon ääni oli välinpitämätön, mutta Jääviilto ei välittänyt siitä. Hän oli varma, että salaa varapäällikkö nautti päästessään juttelemaan Jääviillon kaltaisen mahtavan soturin kanssa.
"Olet takuulla kamalan pettynyt, kun sanon että ihan hyvin. Eloklaanilaisten komentelu ja alistaminen on lempipuuhaani näinä päivinä", punaturkkinen soturi murahti ja käänsi katseensa kolmeen eloklaanilaissoturiin, jotka juttelivat keskenään parin ketunmitan päässä. Jääviilto puhui tarkoituksella niin kovaan ääneen, että kolmikko kuuli hänet. Heidän katseensa käväisivät Jääviillon puheenvuoron jälkeen kuolonklaanilaisissa, mutta kolmikko jatkoi sitten omia jutustelujaan päivän partioista. Punaturkkinen soturi käänsi jäisen katseensa Pimentovarjoon.
"Mutta jos minulta kysyttäisiin, jokaikinen näistä kirpputurkkisesta hiirenaivosta saisi tappaa. Ei heistä oikeita sotureita saa, vaikka kuinka näyttäisin heille esimerkkiä. Huomaisikohan Henkäystähti, jos muutama eloklaanilainen kuolisi "vahingossa" kesken partioinnin?" Jääviilto esitti kysymyksen tyytyväisesti virnuillen niin hiljaa, ettei lähistöllä seisova eloklaanilaiskolmikko kuulisi sitä.

//Pimento?

"Tämä on pian ohi.'' kuusihäntä Kuiskasi. Nostin katseeni Rakastavasti kuusihäntän ja sivellin kollin turkkia hellästi hänälläni ja kuiskasin lempeästi kollille vastauksen:
"Toivon todella että olet oikeassa",kuiskasin lempeällä äänellä kuusihänälle. Kuusihäntä painautui turkkini, ja nousi taas ylös seisomaan ryhdikkäästi. Minua kuminkin alkoi unetaa joten kysyin voisimmeko mennä soturien pesään? Kuusihäntä nyökkäsi hymyillen, lähdimme kävelemään rinnakain kohti soturien pesää. Kun olimme perillä niin huomasin kuusihänän tuoksun yksillä maakualusilla. Käännyin katsomaan kuusihäntä ja kysyin voisimmeko nukua vierekäin. Kuusihäntä oli jo maakualusilaan mutta hän nyökkäsi nopeasti ja sulki silmänsä. Painauduin kollin pehmeään turkiin kehräten, suljin silmäni ja nukahdin.

Avasin silmäni uudestaan kirkassa metsässä. Katselin ympärilleni kauhistuneen, missä kuusihäntä oli? Ja entä missä minä olin? Katselin ympärilleni mutta en tuntenut tätä paikkaa... peräänyin ja lähdin juoksemaan ihan vain jonnekin, yhtäkkiä tunsin rakastamani tuoksun edessäni se oli kuusihänän tuoksua! En voisi jäätä häntä joten käännyin seuraamaan kollin tuoksua innoissani.
*Pian olen taas kuusihänän kanssa ja sitten tämä paikkakaan ei tunnu enään niin oudolta!* mietin iloisena. Mutta kun tuoksu päätyi niin siinä olikin kuolonklaanin soturi se kolli joka oli melkein tappanut minut! Kollin takana oli jyrkänne, ajatelin että voisin tyrkätä kollin alas jyrkänteeltä! Mutta kun yritin niin kolli ei enään ollutkaan Siinä joten minä tiputtin itse itsenni jyrkänteeltä! Rääkäisin kauhusta kun olin tajunnut asian laidan! Aloin rimpuilemaan mutta ei se auttanut... se vain nopeutti tippumistani! Mutta juuri ennen kuin tipuin maahan niin heräsin ja Aloin heti vikisemään peloisani... kuusihäntä oli ainut kuuloetäisydellä joten hän oli myös ainut joka heräsi yhtä kuolonklaanin kissa luukun ottamatta hän oli varmaan herännyt vain ja ainoastaan siksi että että voisi kuunnella meitä jota emme tekisi mitään sääntöjen vastaisesta. Kuusihäntä painoi rauhoittavasti häntänsä lavalleni ja kysyi mikä hätänä? Äänenni vapisi pelokaasti:
"M-minä näin p-painajaista..." vikisin epäselvästi. Kuusihäntä rauhoiteli minua ja lopulta minä rauhoituin ja saatoimme nukuaa taas.
//Kuusi?

Lokkitassu virnisti vinosti itsekseen kävellessään Sadeturkin edellä ulos leiristä. Vihdoinkin hän saisi ahdistella toista inhokkieloklaanilaistaan erikseen. Lokkitassu oli määrätty Virtaviiman johtamaan aamupartioon Sadeturkin ja parin muun eloklaanilaissoturin kanssa, joiden nimet ja olemassa olo eivät olisi voineet häntä vähempää kiinnostaa. Lokkitassu oli viimeiset kaksi kuuta pitänyt huolen siitä, ettei jättänyt Sadeturkkia ja Varjoliekkiä yhtenäkään päivänä rauhaan. Hän halusi olla ensimmäinen, joka saisi heidät kiinni tekemästä jotakin sääntöjen vastaista. Ja vaikkei niin kävisi, Lokkitassu sai paljon nautintoa jo pelkästään heidän pelottelustaan. Etenkin Varjoliekki, jonka Lokkitassu oli lähes onnistunut tappamaan taistelussa, vaikutti toisinaan pelokkaalta. Sen näki suoraan silmistä ja selkäkarvoista. Parivaljakko näytti lähes aina jokseenkin varautuneelta Lokkitassun lähestyessä kaksikkoa, vaikka kolli olikin huomannut näiden peittelevän asiaa. Miten säälittävää, hän ajatteli. No, ainakin hänellä oli ajanvietettä Eloklaanin leirissä.
Lokkitassu jättäytyi hiukan taaemmas Virtaviimasta. Vaaleanharmaa, raidallinen naaras ei vaikuttanut erityisemmin pitävän Lokkitassusta - eikä hänkään kyllä pitänyt Virtaviimasta ollenkaan. Tämä oli aina hyvin tyly Lokkitassua kohtaan, minkä kolli epäili johtuvan osittaisesta puoliverisyydestään. Lokkitassulla ei olisi mitään asiaa klaanitoverille, joka ei kunnioittanut häntä. Valkoharmaa kolli piti kuitenkin miellyttävän maskinsa yllä tämän seurassa, saman klaanin soturi kun oli. Eloklaanilaisia kollilla oli tapana kohdella kuin hiiriä, ja vältteli mieluiten näille puhumista huomautusten ulkopuolella, mutta tällä kertaa hänellä oli päässään toisenlainen idea. Lokkitassu oli havainnut tuoreen kitkan näiden kahden rääpäleen välillä, jotka yleensä olivat niin kiinni toisissaan, että oksetti. Lokkitassu oli tarkkaillut kaksikkoa sen verran pitkään, että oli täysin vakuuttunut näiden olevan lääpällään toisiinsa. Nyt, kun jotakin näyttikin tulleen kaksikon väliin, oli Lokkitassun tilaisuus ryhtyä leikkiin. Hän siirtyi lähemmäksi partion hännillä kulkevaa harmaansinistä naarasta, mutta piti katseensa edessäpäin. Lokkitassu tunsi niin suurta vihaa, inhoa ja kostonhimoa eloklaanilaissoturia kohtaan, että hänen oli pakko keskittää katseensa muualle pysyäkseen tyynenä.
"Kaunis päivä tänään", Lokkitassu sanoi, kuin olisi puhunut vanhalle ystävälle. Lokkitassun mielessä välähti kuva Sadeturkin kaulan viiltämisestä. Hän näki sivusilmällä, miten Sadeturkki kääntyi vilkaisemaan taivasta.
"Niin taitaa olla", tämä vastasi. Lokkitassu yllättyi naaraan tyyneydestä. Kollin olisi tehnyt mieli muistuttaa olevansa se sama kissa, joka melkein tappoi hänen säälittävän sydänkäpysensä.
"Harmi, ettei ystäväsi päässyt mukaan", Lokkitassu jatkoi nyt hiukan sarkastisempaan sävyyn. Hän aisti Sadetassun vilkaisun, mutta piti edelleen katseensa menosuunnassa. Lokkitassu piti huolen, että hänen ilmeensä pysyi vakavana.
"Olin juuri partiossa hänen kanssaan pari päivää sitten. Vaan eipä siitä kirppukasasta mitään hyötyä ollut. Kiehnäsi vain sen naaraan kyljessä. Jos saisin päättää, tuosta rangaistaisiin", Lokkitassu totesi halveksuvaan sävyyn - vaikkei mikään viimeistä lausetta lukuun ottamatta ollut ähelläkään totuutta. Hän toivoi vain, että keksitty valhe Varjoliekistä menisi läpi. Kollista olisi miellyttävää seurata, miten kaksikko ajautuisi erilleen toisistaan. Lokkitassu halusi viedä näiltä kaiken. Ja niin hän myös tekisi.

//Sade

Lätäkkötassu oli mielissään, kun Lampitassulta liikeni hänelle aikaa. Kaksikko kävi hakemassa tuoresaaliskasasta jäniksen ja siirtyivät syrjemmäs leirin aukiolle syömään sitä. Kesken aterioinnin tabbykuvioinen oppilas huomasi, kuinka Lampitassu oli kääntänyt mietteliään katseensa häneen. Lätäkkötassu haukkasi palan jäniksestä ja kohotti päätään kysyvä ilme kasvoillaan. Hänen ei tarvinnut kauaa odotella sisarensa ajatuksia:
"Tykkäätkö sinä olla täällä? Ikävöitkö koskaan kotia?"
Naaraan ääni oli hiljainen tämän puhuessa. Lätäkkötassu oli jo aiemmin ollut huomaavinaan, ettei Lampitassu välttämättä pitänyt edes sitä vähää Eloklaanin leirissä olemisesta, mitä Lätäkkötassu ja Lammikkotassu pitivät.
Lätäkkötassu joutui hetken miettimään vastaustaan pentuetoverinsa kysymykseen. Hetken hiljaisuuden aikana Lampitassu ehti haukata suuhunsa palan jänistä ja mutustella sitä rauhassa suussaan.
"Eihän tämä mitään suurinta herkkua ole, mutta olen täällä ihan mielelläni. Meillä on tärkeä tehtävä, jonka isä antoi meille. Eloklaanin leiri on nyt kotini, eli ei, en kaipaa Kuolonklaanin leiriin. Mutta kyllä minä kaipaan kuolonklaanilaisia, erityisesti emoa ja isää", Lätäkkötassu vastasi rauhallisella äänellä ja väläytti sisarelleen lämpimän hymyn. Naaraan katse käväisi kahdessa eloklaanilaisessa, jotka siirtyivät tuoresaaliskasalta kahdestaan syömään sotureiden pesän lähettyville. Lätäkkötassu luuli jo joutuvansa töihin, mutta onnekseen huomasi Pimentovarjon siirtyvän Litteäkiven takaa lähemmäs vihollisia. Varapäällikkö kaikesta päätellen pitäisi huolen siitä, että eloklaanilaisten keskustelu pysyisi asiallisena.
"Mutta on täällä olemisessa huonojakin puolia. Minä en voi sietää eloklaanilaisia. Ei heistä saa kuolonklaanilaisia tekemälläkään, mutta tahdon uskoa, että isä tietää mitä tekee. Minä kuitenkin toivon, ettei näitä hyväuskoisia, sokeita ja vääräuskoisia kieroilijoita otettaisi koskaan osaksi Kuolonklaania. Olisi kamalaa, jos meidän klaanimme puhdas ja hieno veremme sotkettaisiin eloklaanilaisten likaisen veren kanssa", Lätäkkötassu lisäsi nopeasti terävällä äänellä mutta kiihtymättä. Hänen katseensa siirtyi takaisin Lampitassuun ja pehmeni hiukan:
"Entä sinä, miten sinä olet viihtynyt täällä?"

//Lampi?

Oli kulunut kaksi kuuta suuresta taistelusta.
Kuolonklaani oli voittanut sodan ja he olivat ottaneet Eloklaanin leirin haltuunsa.
Itseasiassa he olivat pakottaneet Eloklaanilaiset valtaansa.
Minua teki mieli sanoa että Henkäystähteä Ketunmielitähdeksi mutta se oli kiellettyä rangaistuksen uhalla.
Myöskin järkevät säännöt oli poistettu ja muokattu sen Henkäystähden haluamiksi säännöiksi.
Kaikki entiset sopimukset oli purettu ja nyt ainut oikea 'uskonto' oli pimeyden metsä.

Nousin pediltäni ja menin Eloklaanin leirin aukiolle jos sitä täksi pystyi kutsumaan.
Näin Lehtotassun aukion toisessa päässä.
''Hei kuusihäntä!'' Kuulin hänen huutavan.
Kävelin Lehtotassua vähän lähemmäs ja kuiskasin hänelle kuuluvalla äänellä.
''Hei Lehtotassu.''
''Minun nimeni on nykyään Lehtomyrsky.'' Lehtotassu maukaisi lempeällä äänellä.
''Onnea!'' Toivotin Lehomyrskylle.
''Nimesi on kaunis.''
''Sinunkin nimesi on kaunis.'' Naaras sanoi minulle.
Olisin halunnut tunnustaa lehtomyrskylle tunteeni mutta en tiennyt olisiko Lehtomyrskyllä samoja tunteita minua kohtaan.
Keskittymiseni kohde vaihtui kun Lehtotassu alkoi vapisevalla äänellä puhumaan.
''Tuota ...minä haluaisin tunnustaa jotain ...mutta ...en osaa ...sanoa sitä...''
Tuijotin Lehtomyrskyä hämmentyneenä.
''Kuusihäntä ...minä ...minä ...rakstan sinua.''
Tuo tuli minulle äkkirysäyksenä mutta onneksi minun ei tarvinnut enää miettiä sitä että tykkääkö lehtomyrsky minusta.
''Ja minä rakastan sinua.'' Kuiskasin lehtomyrskylle.
Lehtomyrsky painautui turkkiani vasten.
''Tämä on pian ohi.'' Kuiskasin Lehtomyrskylle, tiesin että se ei ollut sallittua puhua kuolonklaanista huonoa mutta päätin että se olisi ihan sama.
//Lehto?
//Tässä mietin et missä vaiheessa kuusi rakastu lehtoon ku mun missään tarinassa kuusi ei oikein osota aijemmin rakkautta lehtoa kohtaan

Varjoliekki tunsi kuin lämpimän liekin rinnassaan Sadeturkin puskiessa poskellaan hänen kaulaansa jo toistamiseen. Tunne vei kollin täysin mukanaan ja hänellä kesti tajuta, mitä ystävä oli hänelle äsken sanonut. Hän halusi avata suunsa sanoakseen samat sanat takaisin ystävälleen. Varjoliekki ei kuitenkaan saanut sanaa suustaan. Hän ei muistanut, milloin olisi tuntenut mitään niin voimakasta - ainakaan, kun puhuttiin positiivisesta tunteesta. Tämä sai kollin häkeltymään täysin. Heillä ei ollut aiemmin ollut tapana makoilla näin lähetysten pesän ulkopuolella. Nyt harmaa naaras oli kuitenkin painautunut kermanväristä kollia vasten oikein tiiviisti. Hetkeksi Varjoliekki katosi päänsä sisälle, sen lämpimän ja turvallisen tunteen syövereihin. Kuin Sadeturkin lämpö ja tämän vaimea kehräys, jonka kolli erotti juuri ja juuri tarkoilla korvillaan, olisivat karkottaneet kaiken murheen ja apeuden tiehensä. Kuin ystävän läsnäolo olisi pelastanut kaiken. Kuin hän ei olisi tarvinnut mitään muuta.
Pistävän vastenmielinen, tuttu haju voimistui, ja Varjoliekki palasi äkkiä takaisin todellisuuteen. Hän räpytteli silmiään nopeasti tarkentaakseen katseensa sumean tyhjän tuijotuksen jäljiltä. Murheet palasivat kollin mieleen heti ensimmäisellä silmänräpäyksellä. Varjoliekin katse terävöityi, kun hän käänsi päänsä kohti lähemmäs siirtynyttä Lokkitassua. Valkoharmaa kuolonklaanilainen oli siirtynyt lähemmäs kyttäämään heitä ja istui nyt noin kolmen ketunmitan päässä sieluton ilme kasvoillaan. Varjoliekki koki Lokkitassun jatkuvan tuijotuksen uhkauksena, joksi se melko varmasti oli tarkoitettukin. Sadeturkki näytti olevan yhtä hermostunut kuolonklaanin oppilaan läsnäolosta, kun ystävykset vaihtoivat katseita. Oli kuin he olisivat vaihtaneet jonkin sanattoman viestin. Kermanvärisestä kollista tuntui, että he ymmärsivät kumpikin toistensa ajatukset. Tunne oli omituinen. Varjoliekki oli yleensä varsin huono tulkitsemaan toisten ilmeitä, mutta nyt Sadeturkin katse tuntui heijastavan hänen omia ajatuksiaan takaisin. Tuoreen soturin oli vaikea päästää katsettaan irti parhaan ystävänsä viehättävistä, sinisistä silmistä, jotka viherlehden aurinko sai loistamaan kuin vesipisarat. Harmaa naaras käänsi kuitenkin äkkiä katseensa jonnekin leirin uloskäynnin suuntaan. Silloin Varjoliekkikin käänsi päätään, mulkaisten Lokkitassua kova ilme kasvoillaan. Hän oli erottavinaan harmaavalkoisen kollin siristävän silmiään häijysti. Oliko tällä jotain mielessä? Varjoliekki päätti kuitenkin jättää kuolonklaanilaisen huomiotta sen jälkeen, kuten Sadeturkkikin näytti tekevän. Lokkitassulle oli turha antaa ylimääräistä huomiota. Varjoliekki kuitenkin epäili, ettei Lokkitassu lopettaisi heidän ärsyttämistään, vaikka he kuinka esittäisivät välinpitämättömiä. Tämä vaikutti liian itsepintaiselta tapaukselta.
Varjoliekki yritti unohtaa kuolonklaanilaisen tuijotuksen ja keskittyä siihen hyvän olon tunteeseen, jonka Sadeturkki sai aikaan. Sadeturkki oli hänelle äärettömän tärkeä - oikeastaan, Sadeturkki oli ainoa, mitä kollilla enää oli. Varjoliekki ei tiennyt, miten oikein ilmaisisi tämän harmaansiniselle naaraalle. Jostain syystä tuntui, kuin sanat eivät enää riittäisi siihen. Hän näki sivusilmällä ystävänsä katsovan häntä hetken. Sitten Sadeturkki nousi ylös. Lämmön tunne katosi kollin rinnasta, kun suru ja apeus iskivät hänen naamaansa kahtakin kovemmalla voimalla.
"Kuolonklaanilaiset ovat syöneet", Sadeturkki maukaisi, ennen kuin Varjoliekki ehti kysyä, mihin tämä oli menossa. Kolli tunsi vatsansa murisevan - oli jo aikakin. Kermanvärinen soturi nousi ylös seuratakseen ystäväänsä tuoresaaliskasalle.
Varjoliekki nappasi kasasta myyrän samaan aikaan, kun Sadeturkki pudotti pulskan oravan hänen viereensä.
"Haluatko jakaa tämän?" naaras ehdotti.
"Kiitos, mutta ei tarvitse", Varjoliekki mumisi hampaittensa välistä, ennen kuin laski myyrän ketunmitan päähän kasasta antaakseen tilaa muille sotureille. "Löysin jo tämän."
"Ai... okei", Sadeturkki sanoi hiukan omituisesti, kuin hämmentyneenä, tai jotakin siihen suuntaan. Varjoliekki ei ollut aivan varma. Ehkä naaras ei ollut vain huomannut hänen myyräänsä, Varjoliekki ajatteli. Kellanpunaraitainen soturi ryhtyi syömään myyräänsä omistautuneena.
Aterioinnin jälkeen kolli ryhtyi pesulle, kuten teki myös Sadeturkki hänen vieressään. Varjoliekki katseli hetken, miten harmaa naaras puhdisti pehmoista turkkiaan oikein tarkasti. Hänestä tuntui, että olisi voinut tuijottaa Sadeturkin sieviä eleitä ja kauniita kasvoja ikuisuuden. Kolli käänsi kuitenkin pian katseensa muualle tajutessaan, ettei ollut tietoinen Lokkitassun olinpaikasta. Kun harmaavalkoista kollia ei näkynyt, eikä partiota ollut lähtenyt, Varjoliekin selkäpiitä pitkin kulkivat jäiset väreet. Lokkitassun oli oltava jossakin hänen takanaan. Kun Varjoliekki kääntyi takaisin ystäväänsä päin, Sadeturkki käänsi päänsä toiseen suuntaan. Ystävän käytös vaikutti hiukan omituiselta Varjoliekin mielestä. Hänelle muistui äkkiä mieleen, miten Sadeturkki oli ennen sotaa käyttäytynyt jotenkin sekavasti useampaan otteeseen hänen seurassaan. Varjoliekki ei ollut uskaltanut kysyä naaraalta mitään asiasta silloin, mutta nyt hän pohti, pitäisikö asiasta olla huolissaan. Vaivasiko ystävän mieltä jokin muukin kuin sota? Kolli olisi laittanut Sadeturkin nykyisen käytöksen täysin sodan piikkiin, jos hän ei olisi muistanut tämän epätavanomaista käytöstä, joka ilmeni myös rauhalliseen aikaan. Varjoliekki ei osannut keksiä mitään järkevää selitystä ystävänsä käytökselle sotaa lukuun ottamatta. Hän kun oli huono lukemaan muita kissoja muulloinkin.
Varjoliekki hätkähti kuullessaan askelia vierestään ja kääntyi katsomaan lapansa yli. Lokkitassu asteli hänen ohitseen ja pysähtyi tuoresaaliskasan eteen kuin vartioidakseen sitä. Oppilas tuntui näkevän itsensä soturina ja nauttivan eloklaanilaisten vahtaamisesta ehkä enemmän kuin kukaan muu niistä kuolonklaanilaisista, jotka Henkäystähti oli määrännyt vartioimaan Eloklaanin leiriin. Toisaalta Varjoliekki ei paljoa ehtinyt kiinnittää huomiota muihin. Hän pohti, halusiko Lokkitassu edelleen tappaa hänet, vai pelkästään toimia kiusanhenkenä. Varjoliekillä oli kieltämättä erittäin turvaton olo öisin. Kollista tuntui, että hänen täytyisi nukkua toinen silmä auki. Se ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä Varjoliekki heräsi painajaisiin nykyään vähintään kahdesti yössä.

Ensimmäinen yö sotureiden pesässä oli tuntunut oudolta. Olihan se ihan hienoakin, mutta Varjoliekki oli kaivannut omia, tuttuja sammalalusiaan, jotka jäivät oppilaiden pesään. Hänestä tuntui kuitenkin paljon turvallisemmalta nukkua sotureiden keskellä. Sadeturkki oli valinnut paikan hänen vierestään, mutta kierähtänyt aina kauemmas, kun Varjoliekki oli painanut selkänsä naaraan turkkia vasten. Heillä oli usein ollut tapana nukkua niin oppilasaikoinaan. Tuntui kuitenkin, kuin jokin olisi muuttunut. Tai sitten naaraalla oli vain ollut kuuma - olihan hänen turkkinsa hiukkasen pidempi.
Varjoliekki noustessa ylös Sadeturkki oli jo poistunut pesästä. Kolli löysi Sadeturkin nopeasti katseellaan aukion keskeltä, jossa kissoja määrättiin partioihin. Hän kipitti harmaan soturin vierelle.
"Huomenta", Varjoliekki maukaisi. Lämmin aalto vei kollin mukanaan, kun heidän turkkinsa hipaisivat toisiaan. Kolli tunsi tassunpohjissaan sekä hännänpäässään asti omituista kihelmöintiä. Juuri silloin Sadeturkki käskettiin mukaan aamupartioon ja tämä pomppasi ylös nopeasti. Varjoliekki oli kuitenkin hämillään, kun ystävä ei sanonut hänelle mitään. Naaras ei edes vaihtanut katsetta hänen kanssaan, vaikka oli joutunut epäonnekseen Lokkitassun kanssa samaan partioon. Kermanvärinen soturi tuijotti ystävänsä perään, kunnes tämä katosi piikkihernetunneliin. Harmaassa naaraassa oli jotakin niin erityistä, mutta Varjoliekki uskotteli sen olevan pelkästään se ystävyys ja luottamus, joka heidän välilleen oli rakentunut. Sadeturkin kadottua näkyvistä Varjoliekille tuli erittäin apea olo. Hän laski päänsä alas ja katosi mietteisiinsä.
*Sadeturkin läheisyys tuntuu erilaiselta kuin ennen*, kolli ajatteli ja pohti, miksi tunne oli niin voimakas. Silloin hän tajusi sen. Sadeturkki ei tuntunut enää vain parhaalta ystävältä - Sadeturkista oli tullut Varjoliekille paljon enemmän. Se mitä hän tunsi harmaata naarasta kohtaan oli rakkautta. Sitä sen oli pakko olla. Sadeturkki oli se kissa, jonka kanssa Varjoliekki halusi viettää koko elämänsä; se kissa, jonka kanssa kolli halusi olla vielä paljon läheisempi. Hän tajusi, että kukaan ei voisi tehdä häntä onnellisemmaksi kuin Sadeturkki. Hän halusi nukahtaa pää Sadeturkin vatsalla ja herätä aikaisin aamulla vaihtamaan kieliä tämän kanssa. Hän halusi jakaa kaikki huolet ja murheet Sadeturkin kanssa sekä jakaa kaiken ilon ja onnen tämän kanssa.
Mutta Varjoliekki ei uskonut, että se tulisi koskaan tapahtumaan. Ei etenkään nyt, kun Sadeturkki oli selkeästi joko hänelle vihainen tai loukkaantunut jostakin. Varjoliekki ummisti silmänsä. Oli kuin jokin hänen sisällään olisi särkynyt. Kolli ei keksinyt yhtään, mistä naaras olisi voinut suuttua. Hän päätteli kuitenkin, että syyn oli oltava todellinen, jos Sadeturkki reagoi siihen tuolla tavoin. Viimeinen asia, mitä Varjoliekki halusi, oli menettää Sadeturkki. Sadeturkki oli hänen paras ystävänsä, ja vaikkei kolli uskonut saavansa tunteisiinsa vastakaikua, halusi hän tehdä kaikkensa pitääkseen Sadeturkin elämässään. Kolli alkoi pohtimaan, oliko hän vastannut liian töykeästi silloin edellisenä päivänä tuoresaaliskasalla, tai jättänyt ystävän jotenkin muuten huomiotta.
*Mitä minä olen tehnyt... Olen surkea ystävä.*

//Sade?

Käärmetassu Huiskaisi häntäänsä, uskoin hänen löytäneen saaliseläimen hajun .naaras Jäti meidät muut vain nyökkäyksellä hyvästellen ja lähtinetsimään sitä saalistaa, jäin katsomaan naaran saalistusta. Pian huomasinkin rastaan nokkivan maata, ajatelin että tuota hän tietenkin etsiskeli. Naaras Näykkäisi sen kuolemaansa ja näytti kiitävän hiljaa mielessäni tähtiklaania kuonoaan taivasta kohti kohottaen. Ajateltiin että jos kyyhkypyrähdys olisi nähnyt hän olisi nyökenyt nuorennaaran... nostin kuonoani ja avasin suuni haisteleen ristaan hajuja, huomasin kanin hajun. Tiesin hyvin että kanin naapaminen yksin vaatii taitoa! Lähdin nopeaan juoksuun, vilkuilin ympärilleni ja huomasin Pulskan kani kaksikon! Loikasin ja tein toisesta kanista selvää, kiitin tähti klaania hiljaa mielessäni ja hautasin kanin sitten lähdin nopeasti mutta väsyneenä toisen kanin perään, loikasin mahtavan loikkan ja katkaisin kanin selkärangan ihan vain tiputautumalla sen päälle. Kiitin uudestaan tähtiklaania ja tassutin kani suusani toisen kanin luokse, noukin sen kuopasta ja menin aukiolle jossa olimme eroneet. Huomasin että kultasiipi oli saanut oravan. Jäin siihen istumaan ja jutelemaan kultasiiven kanssa, kunnes käärmetassu tulli rastaan ja myyrän kanssa. Naaras katseli meitä hetkiseen hämmästyneenä, saalitame.

Kun olimme päässeet leiriin niin käärmetassu Tassuti Sypressikuiske nimisen klaaninvanhiman luokse, vaikkakin naaras ei ollut vanha ensinnäkään. Minä itse etsiskelin kuusihäntää ja huomasin kun hänet lammikotassu nimisen kuolonklaanin oppilaan kanssa. Tassutin ylpeän näköisenä kollia kohti.
"Hei, kuusihäntä!", hihkaisin innoissani. Kolli käänähti minua päin ja kuiskasi lempeästi mutta kuuluvasti.
"Hei, lehtotassu", kuusihäntä kuiskasi lempeästi mutta kuuluvasti. Katselin minua korkeampaa soturia ja inahdin että minun nimeni oli nykyään lehtomyrsky ja olin nyt soturi, kirosin pientäkokoani jonka ansiosta näyttin aivan oppilaalta! Kolli vilkaisi minua ja hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä ja ylpeydestä.
"Hyvä lehtomyrsky! Lehtomyrsky on kaunis nimi!" Kuusihäntä onniteli.
"Kiitos, kuusihäntä. Muuten omakin nimesi on kaunis..."kuiskasin haikealla äänellä. katsahdin ujosti kollin kauniisiin jäänsinisiin silmiin, olisin halunnut myöntää rakastavani häntä mutta jos tunne ei olisikaan molemminpuolinen? Katselin ujosti käpäliäni ja aloin puhumaan vapisevin äänin.
"Tuota... halusin tunnustaa jotain... mutta... en tiedä... en osaa sanoa sitä..." takelsin aivan nolona. Kuusihäntä tuijoti minua hämmästyneen näköisenä. Minua noloti aivan kamalasti, aloin jo perääntyä sillä minua pelotti tuunusta tunteitani... huokaisin ja kerroin sydämeeni pohjalta kaiken.
"Kuusihäntä... minä... minä rakastan sinua..." ääneni vapisi. Kuusihänän ilmessä käväisi hämmästys kauhu ja helpostus.
"Niin minäkin sinua", kuusihäntä kuiskasi Rakastavasti. Silmissäni loisti rakkaus painauduin kollin pehmeään turkiin ja kuiskasin sydämellisesti kollille että rakastan häntä aivan hirveästi! Katselin ylös ja näin Tähtiä, painauduin kollin pehmeään turkiin, sydämeeni aivan pompahteli riemusta! Tunsin kuinka rakaus syveni kuusihänän tunnisteta että hänkin rakasti minua!Toivottavasti se olisi pysyvää! Katsahdin Rakastavasti kollia!
//Kuusi <:

Lampitassu hymyili siskonsa ehdotukselle.
"Jääviilto aikoi pitää harjoitukset vasta aurinkohuipun jälkeen", harmaa naarasoppilas kertoi huojentuneena siitä, että hän ei vielä joutuisi hirvittävän mestarinsa koulutettavaksi. Jääviilto oli vaikuttanut olevan viime aikoina vain tavallista ärtyneempi, mikä todennäköisesti johtui siitä, että hänet oli Lampitassun, Lätäkkötassun ja muutamien muiden kanssa laitettu Eloklaanin leiriin vartioon.
"Söisin mielelläni kanssasi aamiaista."
Lätäkkötassu hymyili tyytyväisenä.
"Hienoa", hän sanoi ja nousi venytellen seisomaan. Lampitassu seurasi siskoaan tuoresaaliskasalle, mistä he noukkivat jaettavaksi jäniksen. Pari eloklaanilaista oppilasta oli selvästi ollut aikeissa valikoida jotain kasasta syötäväkseen, mutta kaksikon nähdessään he olivat perääntyneet. Lampitassun mielestä oli hiukan kyseenalaista, että he saivat syödä ennen eloklaanilaisia. Tämä oli kuitenkin heidän leirinsä, heidän kotinsa. Hän piti kuitenkin visusti suunsa supussa; Henkäystähden päätöksiä ei sopinut arvostella. Sitä paitsi Lampitassu oli varma, ettei kukaan olisi hänen kanssaan samaa mieltä. Muut kuolonklaanilaiset vaikuttivat olevan hyvin mielissään järjestelyn suhteen.
Oppilaskaksikko istuutui syömään. Lampitassu huomasi aiempien eloklaanilaisoppilaiden luovan halveksuvia katseita heidän suuntaansa. Hän yritti olla välittämättä asiasta. Eloklaanin leirissä tunnelma oli jatkuvasti jännittynyt ja kireä, eikä pelkästään eloklaanilaisten osalta. Lampitassu ei pitänyt siitä, miten leirin asukit mulkoilivat heitä. Se hermostutti häntä: entä jos jokin yö eloklaanilaiset päättäisivätkin unohtaa panttivangit ja tappaisivat leiriä vartioivat kuolonklaanilaiset heidän nukkuessaan? Lampitassu oli hyvin kiitollinen siitä, että Henkäystähti oli lähettänyt Eloklaaniin myös Lätäkkötassun ja Lammikkotassun. Hän ei olisi sietänyt jäädä yksin Jääviillon ja vihollisklaanin kissojen kanssa.
Lampitassu vilkaisi siskoaan kumartuessaan jäniksen puoleen. Lätäkkötassu vaikutti tyytyväiseltä siihen, että oli päässyt suorittamaan Henkäystähden antamaa tehtävää. Lampitassu taas olisi mieluummin ollut kotona Kuolonklaanin leirissä. Hänen ihastuksensa Susitassuun ei ollut kadonnut, ja Lampitassu toivoi voivansa nähdä kollioppilaan pian. Eloklaanin leiristä käsin se oli vaikeaa.
"Tykkäätkö sinä olla täällä?" Lampitassu kysyi hiljaa siskoltaan. "Ikävöitkö koskaan kotia?"

//Lätäkkö?

Suin paraikaa turkkiani, kun silmiini sattui Varjotassu. Kolli makoili sotureiden pesän edustalla lannistuneen näköisenä, ja silmäilin tätä hetken. Sitten nousin käpälilleni ja tassutin hänen luokseen.
"Tervehdys, Varjotassu", maukaisin hiljaa ja lysähdin makaamaan hänen viereensä niin lähelle, että turkkimme koskettivat. Minä todella olin kaivannut häntä taistelun keskellä ollessani, hänen tuoksuaan ja kehonsa lämpöä. Huokaisin syvään ja suljin silmäni hengittäen tuttua, lohduttavaa tuoksua keuhkoihini.
"Varjoliekki", ystäväni korjasi. "Se minä olen nykyään."
"Niin tietysti", vastasin silmiäni avaamatta. Pieni hymynhäivähdys kävi kasvoillani. "Minustakin tehtiin soturi. Pimentovarjo antoi nimekseni Sadeturkki."
Kului pieni hetki hiljaisuudessa, kun Varjoliekki ei vastannut mitään. En tohtinut avata silmiäni ja tarkistaa, oliko hän kohottanut päänsä katsellakseen minua, mutta siltä minusta tuntui; ikään kuin turkkiani olisi poltellut korvankärkiä myöten.
Lopulta kermanvalkea kolli maukui onnittelunsa. En tuumannut siihen enää mitään. Olin niin huojentunut saadessani vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen olla taas hänen seurassaan. Se lohdutti minua suuresti, vaikka tilanne olikin mikä oli. Toisaalta minusta tuntui myös, etten ollut saanut voimiani vielä takaisin. Kehoni oli yhä uupunut taistelun jäljiltä, lihaksiani jomotti yhä ja haavoja särki. Tuntui tarpeelliselta levätä ja saatoin melkein tuntea voimien virtaavan takaisin kehooni pikkuhiljaa. Aivan kuin Varjoliekin läsnäolo olisi ladannut kehoani uudelleen täysiin voimiinsa.
Hetkestä nauttiminen keskeytyi, kun sieraimissani alkoi häilyä turhankin tuttu tuoksu. Niin tuttu, että lihakseni tuntuivat menevän jälleen hyökkää ja puolusta-tilaan. Avasin silmäni vain nähdäkseni taistelusta tutun Lokkitassun, jonka kanssa olin kamppaillut pitkään, ja jonka Varjoliekkikin varmasti muisti oikein hyvin.
Tunsin, kuinka viha alkoi virrata jäseniini, ja häntäni alkoi vääntyillä. Kuolonklaanin kolli istuskeli leirin toisella laidalla ja tuntui vahtivan meitä.
"Hän yrittää varmaan vain ärsyttää", kuiskasin. En tiennyt, sanoinko sen enemmän itselleni vai Varjoliekille. Painauduin entistä tiiviimmin kiinni ystävääni ja hieraisin poskeani hänen kaulaansa vasten, jatkaen: "Kiitos, että olet siinä. Pidät minut järjissäni täällä kuolonklaanilaisten keskellä."
Vaikka sisimmässäni koinkin olevani pahemmin turtunut kuin kehollisesti, Varjoliekin läsnäolo palautti mieleeni oman hermoiluni ennen taistelua; hän oli saanut minut aivan pois tolaltani, ja nytkin saatoin tuntea sydämen hyppivän rinnassani.

//Varjo?

Aamu oli kaunis, ja Lätäkkötassu nautti siitä täysin rinnoin. Hän oli ummistanut silmänsä ja kohottanut leukansa kohti kirkkaansinistä taivasta, yrittäen täyttää koko mielensä rauhalla, jonka tämä aamu oli tuonut mukanaan. Hopeanharmaa naaras oli jo tottunut uuteen elämäänsä Eloklaanin leirissä vartijana. Hän oli töissä koko ajan, muttei se haitannut. Lätäkkötassu nautti siitä, että hän sai olla hyödyksi klaanilleen ja ennen kaikkea perheelleen. Henkäystähti oli sodan jälkeen osoittanut suurta luottamusta nuorimpia pentujaan kohtaan, kun hän oli valinnut kolmikon vartijoiksi vihollisklaanin leiriin. Lätäkkötassu ei pitänyt eloklaanilaisista, mutta hän oli selvinnyt jo kahden kuun ajan ongelmitta vihollisten keskuudessa. Eloklaanilaiset olivat inhottavan ystävällisiä ja hyväsydämisiä, aivan yhtä heikkoja mitä Lätäkkötassu oli ajatellutkin. Nämä kissat näyttivät tunteensa empimättä. Jos Lätäkkötassu olisi halunnut, hän uskoi voivansa vaivatta selvittää jokaisen vihollisensa heikon kohdan ja käyttää niitä hyväkseen. Mutta naaras ei vaivautunut näkemään moista vaivaa. Hän kyllä tarkkaili vihollisiaan minkä kerkesi, mutta turha vihan lietsominen tuntui Lätäkkötassusta turhalta. Hän kyllä jakoi mielellään mielipiteitään eloklaanilaisten tavoista toimia, mutta teki sen asiallisesti ja provosoimatta.
Henkäystähden tavoitteena oli kitkeä eloklaanilaisista pois kaikki ne huonot piirteet, mitä heissä oli. Yksi näistä oli usko Tähtiklaaniin. Lätäkkötassu ei ennen Eloklaanin vartijaksi tuloaan ollut tiennyt Tähtiklaanista juuri muuta kuin sen nimen, mutta kuullessaan lisää hohtavista kissoista ja ikuisesta elämästä tähdissä, ei naaras ollut ollut kiinnostunut kuulemaan enempää. Hän ei voinut ymmärtää, miten kukaan saattoi uskoa sellaiseen hölynpölyyn.
"Huomenta", naukaisu havahdutti nuoren naaraan pois ajatuksistaan. Soturioppilas raotti sinisiä silmiään ja käänsi lämpimän katseensa Lampitassuun, joka oli juuri astunut ulos pesästä. Harmaaturkkinen naaras istuutui sisarensa vierelle ja silmäili tottuneesti Eloklaanin leirin pääaukiota. Lätäkkötassun kurkusta pääsi hiljainen kehräys, hän oli todella onnellinen saadessaan elää näitä poikkeuksellisia aikoja pentuetovereidensa kanssa.
"Huomenta", tabbykuvioinen Lätäkkötassu vastasi ystävällisellä äänellä. Hymy hänen kasvoiltaan kuitenkin haihtui nopeasti, kun naaras käänsi katseensa takaisin Eloklaanin leirin pääaukiolla oleviin eloklaanilaisiin. Kuten tavallisestikin tähän aikaan, aukio oli hiljainen. Lätäkkötassun ei tarvinnut tällä hetkellä juurikaan vahtia pääaukiolla kissojen toimia tai puheita, sillä suurin osa leirissä olevista kissoista joko nukkui, oli partioissa tai oleskeli yksinään ympäri aukiota. Hän uskoi voivansa jutella aivan rauhassa pienen hetken ajan siskonsa kanssa.
"Tänään on todella rauhallinen aamu", Lätäkkötassu totesi ja vilkaisi nopeasti sisartaan, "millainen päivä sinulla on tänään edessä? Virtaviima on tämän aamun pesän vahtina, joten minun aamupäiväni on vapaa. Jos sinulla ei ole mitään, olisi ihanaa syödä yhdessä aamiaista."

//Lampi?

Tutkaillessani Nopsatassun olemusta samalla kun juttelimme panin merkille hänen pienen hymynsä, joka muistutti kovasti niitä hymyjä, joita olin nähnyt monilla muillakin eloklaanilaisilla viime aikoina. Siinä oli jotakin surumielistä, kaihoisaa. Kaikki tuntuivat kaipaavan jotakin, joka ei selvästi ollut enää läsnä kanssamme. Ehkä juuri siitä samasta syystä leirin ilmapiiri tuntui toisinaan vähän kummalliselta.
"Hain meille pentutarhaan aamiaista aurinkohuipun aikoihin ja menin sitten torkuille, mutta heräsin, kun Leppävarjo ilmoitti, että hänen oli mentävä hoitamaan asioita leirin ulkopuolelle, joten nyt me sitten olemme ulkona odottelemassa", selitin iloisesti ja osoitin kuonollani vähän kauempana norkoileviin Kimalaistoiveeseen ja Kuupentuun.
Nopsatassu kuunteli korvat höröllä ja nyökkäili. “Oletteko odottaneet kauan?” hän kysyi.
“Emme kovin. Hän lähti vähän ennen kuin sinä tulit aukiolle”, maukaisin. Katseeni harhautui aukion yli piikkihernemuurissa olevaan aukkoon, jonka kautta kissat kulkivat leiriin ja ulos. En ollut vielä käynyt leirin ulkopuolella. Minun ja Kuupennun pitäisi odottaa, kunnes olisimme tarpeeksi vanhoja oppilaiksi ja pääsisimme vanhempien kissojen seurassa tutkimaan reviiriä. Se mahtoi olla valtava.
Katsahdin takaisin Nopsatassuun ja kysyin sitten: “Mikä on sinun lempipaikkasi leirin ulkopuolella?”

//Nopsa?

Olimme voittaneet sodan. Olin ollut lopputaistelun päätöksen aikaan sen verran tajuissani, että olin nähnyt Henkäystähden petoksen, joka sai minun kaiken tukeni. Keijukainen oli tapettu hänen oman kasvattityttärensä toimesta ja kujakissayhteisö oli luikkinut karkuun. Sekin kävi minulle mainiosti. Eloklaanista ottamamme panttivangit oli toimitettu Kuolonklaanin leiriin ja olimme ottaneet vihollisklaanimme haltuumme sijoittamalla kourallisen kuolonklaanilaisia pitämään kuria heidän leirissään. Sen minä hyväksyin pitkin hampain.
Minut oli nimittäin valittu vartioimaan Eloklaanin leiriä. Olin kihissyt kiukusta Henkäystähden kertoessa asiasta ja vain vaivoin onnistunut pitämään ulkokuoreni tyynenä. En halunnut olla Eloklaanissa, halusin olla Kuolonklaanissa. Sinne minä kuuluin, en näiden hyväuskoisten, yhdentekevien kissojen joukkoon. Kaiken kukkuraksi mukaani oli tullut Jääviilto. Vaikka kolli ei kuitenkaan ollut tappanut minua nukkuessani, en edelleenkään pitänyt hänestä ja luottamukseni soturia kohtaan oli minimaalista.
Pidin Henkäystähden koko suunnitelmaa tyhmänä ja käytin huomattavan osan ajastani hänen kiroamiseen mielessäni. Päällikkö halusi sulauttaa Eloklaanin Kuolonklaaniin ja kitkeä heidän kulttuurinsa, oppinsa ja uskonsa Tähtiklaaniin. Minä en uskonut sen olevan mahdollista; eloklaanilaiset olivat liian itsepäisiä. Enkä pitänyt sitä huonona asiana: jos roolit olisivat olleet toisinpäin, en minäkään olisi luopunut kuolonklaanilaisuudestani. Eloklaanilaisten uskollisuus soturilaille ja Tähtiklaanille oli tavallaan heille kunniaksi.
Ei kuitenkaan ollut väliä sillä, onnistuisiko Henkäystähden suunnitelma. Se oli nimittäin joka tapauksessa huono. Parhaassa tapauksessa eloklaanilaiset antautuisivat Kuolonklaanin vallan alle, ja sitten meillä olisi suuri joukko kissoja ruokittavana. Tietysti myös metsästäjiä olisi enemmän, mutta epäilemättä klaanin hallitseminen olisi haastavaa. Sitä paitsi loppujen lopuksi mikään ei olisi Kuolonklaanissa helpottunut. Saisimme lisää riistaa uusin voimin ja aluein, mutta sitä päätyisi myös uusiin, nälkäisiin suihin.
Kaikista järkevintä olisi ollut vain hankkiutua eroon Eloklaanista. Kenties heidän joukkomurhansa olisi ollut liian raakaa, mutta olisi heidät voinut ainakin karkottaa. Silloin olisimme voineet ottaa koko metsän haltuumme ja saada uusia riistamaita ja yrttiapajia. Henkäystähti oli paitsi suuruudenhullu, myös idiootti, ja joka päivä Eloklaanin leirissä vakuutti minua tästä enemmän.
Ainakin sain hiukan harjurakoa pentuihini, vaikka ikävöinkin heitä. Ensimmäinen pentueeni taisi vihata minua edelleen - Kaamoskukkaa kaiketi lukuunottamatta - mutta Salamatassua minä kaipasin. Olisin halunnut seurata hänen kasvuaan soturiksi, mutta nyt sekin oli minulta evätty. Loskatassu sen sijaan ei välttämättä kasvaisi nyt kieroon, kun en ollut pilaamassa kaikkea.
Paikaltani sotureiden pesän edustalta näin, miten metsästyspartio saapui takaisin leiriin. Nousin jaloilleni ja venytin selkääni. Minun oli hiukan nälkä, joten voisin aivan hyvin syödä. Jos olisin ollut Kuolonklaanin leirissä, olisin kentoes jättänyt aterian välistä, sillä voisin hyvin odottaa iltaan. Riistan vieminen eloklaanilaisten nälkäisiltä suilta oli kuitenkin pieni ele, jolla voisin passiivisaggressiivisesti osoittaa mieltäni. Kenties hyvällä tuurilla joku heistä kuolisi nälkään.
Astelin kasalle ja nyökkäsin partiossa mukana olleelle Leppävarjolle.
"Kuinka sujui?" kysyin noukkiessani tuoresaaliskasasta pulskahkon hiiren, jonka joku eloklaanilaisista oli siihen hetkeä aiemmin nakannut. Leppävarjo kohautti lapojaan.
"Hyvin, ei heistä ollut vaivaa", kolli sanoi ja vilkaisi partiolaisia, jotka loivat sekä jännittyneitä että halveksivia katseita suuntaamme. Siristin silmiäni vastauksena heille.
"Hyvä kuulla. Riistaakin näemmä löytyi aika mukavasti."
Leppävarjo nyökkäsi ja hymyili.
"Kyllä. Riista on selvästi heräilemässä horroksestaan, näimme jopa jäniksenpoikasia", soturi selitti aivan kuin minua olisi pitänyt kiinnostaa hänen havaintonsa. "Harmi kun nyt on jo hiirenkorva, lehtikatona olisimme saaneet tuoresaalisetuoikeuksistamme enemmän irti."
"Totta", tokaisin silmissäni huvittunut pilke. "Muista syödä vatsasi täyteen. Meidän ei sovi nähdä koskaan nälkää, kun joudumme roikkumaan täällä kotimme sijaan."
Sen sanottuani lähdin astelemaan takaisin paikalleni sotureiden pesän eteen vain huomatakseni, että nyt siellä istui Jääviilto. En kuitenkaan voinut enää muuttaa kurssiani näyttämättä siltä, että yrittäisin vältellä häntä. En missään nimessä halunnut hänen kuvittelevan, että en kestäisi hänen seuraansa. Sekös Jääviiltoa miellyttäisi.
Istahdin soturin viereen hyvän matkan päähän ja pudotin hiiren eteeni valmiina syömään.
"Kas, Jääviilto", murahdin välinpitämättömästi. "Kuinka aika on sinulla täällä kulunut? Toivottavasti ei liian hyvin."

//Jää?

Kuuntelin Käärmetassun vuodatusta kaikesta. Hän otti asiat paljon raskaammin mitä minä mutta toisaalta ymmärsin häntä. Hän oli nuori eikä ollut tottunut rangaistuksiin ja jatkuvaan vahtimiseen vielä, vaikka olimme molemmat olleet tässä samassa jamassa kaksi kuuta olin jo ehtinyt tyytyä kohtalooni, sillä en voinut tehdä tilanteellemme oikeastaan mitään muuta kuin pitää tottelevaista roolia yllä.
“Ymmärrän huolesi aivan täysin. Olet vielä nuori ja sinulla on pitkä - varmasti myös raskas - elämä edessä mutta se on sen arvoista”, naukaisin. Käärmetassu pysähtyi kuuntelemaan minua. Kun tiesin vanginneeni hänen kiinnostuksensa, jatkoin.
“On totta, että meidän on oltava tarkkana nyt”, sanoin ja vilkuilin ympärilleni nähdäkseni, jos kukaan kuolonklaanin vartioista kuuntelisi keskusteluamme, “mutta se ei tarkoita, etteikö saisi olla pettynyt ja pahalla tuulella. Tietenkin yritän parantaa oloasi parhaani mukaan mutta en omaa mitään erityisiä kykyjä joilla saisin salamana olosi paremmaksi. Yhden kyvyn minä kuitenkin omaan ja haluan jakaa sen sinun kanssasi - hyväksy tunteesi ja anna niille tilaa mutta älä poista hyviä tunteitasi. Tiedätkö meillä on kaikki mitä tarvitsemme: sanojesi mukaan “ruokaa ja koti” mutta olemme tyytymättömiä ja se on ymmärrettävää. Toivon, että tajuat mitä ajan takaa ja pohdit rauhassa sanojani. Olemme kaikki tärkeitä klaanillemme ja se, että Kuolonklaanin varapäällikkö nimittää sinut soturiksi on minustakin epäreilua mutta ansaitset tulla nimitetyksi. Voit luottaa siihen, että minä olen sinusta ylpeä hamaan loppuun asti.”
Puhetulvani jälkeen olimme molemmat hetken hiljaa. Toivoin, että sanoillani oli edes jokin vaikutus nuoreen naaraaseen.
“Etkä sinä ole itsekäs. Olet mahtava. Koita ymmärtää se, minun vuokseni”, nau’uin vielä. Sitten hiljenin kuin merkiksi, että hän saisi mennä, jos halusi. Olisin halunnut vakuutella naarasta lisää kaikenlaisista asioista mutta parempi oli antaa hänen mennä nyt.
“Olet rakas”, sanoin hiljaa miltei kuiskaten.
//Käärme?

Sypressikuiske talutti minut leirin laidalle ja kertoi miten huolissaan oli minusta. Sain huonoa omatuntoa siitä, miten paljon naaras huolehti minusta.
“En vain mahda asialle mitään. Kaikki tuntuu vain menevän alamäkeen, enkä enää tunnu tietävän mitä tehdä. Olen muutenkin huonossa kunnossa ja tuntuu, että olisi helpompaa vain mädäntyä omalle makuualuselleni ja liittyä esi-isien rivistöihin”, valitin. Hengittelin syvään ja katsoin tassujani kyynelet silmissä.
“Onko minulla edes kunnon tulevaisuutta enää. Tuntuu turhalta haaveilla pääsevänsä soturiksi, kun ei ole edes virallisia nimitysmenoja.” Katselin ympärilleni ja huomasin lähistöllä kuolonklaanin soturin. “Tuntuu siltä, että pienikin virhe ajaa minut tai klaanini tuhoon”, nau'uin hiljaa. En saa enään mielestäni niitä kertoja, kun olen nähnyt jonkun saavan rangaistuksia pienistäkin virheistä. Jos minä kuolen, en halua kuolla kuolonklaanin kissan kynsissä.”
Sypressikuiske oli hiljaa ja selkeästi odotti minun jatkavan.
“Meillä on ruokaa ja koti, mitä muuta minun pitäisi toivoa?” totesin. “Olen siltikin vaatimassa parempaa itselleni. Olen kamalan itsekäs.” Vatsani murisi nälästä ja sihahdin hiljaa. Pörhistin karvani ja yritin näyttää parempi vointiselta, mitä oikeasti oli. Nousin ylös ja yritin taas vain karata paikalta, mutta taas Sypressikuiske pysäytti minut. Hän ei selkeästi antanut minun olla yksin, rauhassa.
“Anna minun vain mennä”, pyysin.

//sype

“Kuule nyt. Luuletko, että en huomaa, kun poukkoilet ympäri leiriä alla päin kuin olisit juuri menettänyt uskosi elämään?” nau’uin lempeästi mutta samalla kipakasti, jotta Käärmetassu ymmärtäisi, että halusin tietää ja huolehtia hänestä. Talutin naaraan istumaan aukion laidalle pitäen häntäni hänen lavoillaan kokoajan. Käärmetassu vältteli minun katsettani mutten yrittänytkään pakottaa häntä katsomaan minuun. Laskin häntäni pois hänen lavoiltaan, jos se helpottaisi hänen oloaan.
“Haluan tietää mikä sinulla on. Olet vaikuttanut olevan poissa tolaltasi enkä siedä nähdä sinua sellaisena. Tiedäthän, että minä todella välitän sinusta. Rakastan sinua enkä kestä nähdä sinun surevan”, maukaisin nyt niin lempeästi ja rauhallisesti kuin vain saatoin. Huoli painoi sisälläni aivan liian raskaasti ja halusin siitä vihdoin eroon mutta samalla halusin nuoren naaraan mielen paremmaksi. Kun Käärmetassu ei vieläkään avannut suutaan, päätin sanoa vielä jotain.
“Sinun ei tietenkään ole pakko kertoa mutta, jos kertoisit olosi helpottuisi varmasti. Sitä paitsi minua huoletta kovasti, jos en saa tietää. Anna anteeksi mutta satun vain välittämään sinusta niin kovin.”
Toivoin, että nuo sanat saisivat hänet puhumaan. Ei ollut reilua joutua kamppailemaan minkäänlaisen huonon olon kanssa noin nuorena. Tämä sota ja kaikki. Mikään ei ollut kenellekkään helppoa juuri nyt mutta asiat kääntyisivät parempaan suutaan, tiesin sen ja olin aina tiennyt. Kuolonklaanin vallan alla oleminen ei ollut kyllä mitään hohdokasta elämää mutta selviäisimme ihan varmasti. Tiesin sen.
//Käärmeliini?

Naaras vain kohautti kysymykseeni lapojaa. Olin jo lähdössä, mutta hän pysäytti minut ja kysyi minulta mistä haluaisin jutella. Vastasin tälle kuitenkin, että minua ei huvittanut oikein jutella.
Kerkesin vain vähän matkan päähän ja Lehtomyrsku otti minut taas kiinni ja ilmoitti, että lähtisimme metsälle. Katsoin naarasta epävarmasti ja toivoin voivani kieltäytyä, mutten uskonut sen olevan mahdollista. Kysyin tulisiko Kultasiipi mukaan ja Lehtomyrsky vastasi myöntyvästi.
Kun olimme jo ulkona leiristä, kysyin eikö Ampiaispisto tullut. Eihän kollin periaatteessa ollut toki pakko, mutta hän olisi voinut ainakin jutella Lehtomyrskyn kanssa puolestani. Häntä ei kuitenkaan oltu otettu mukaamme.
Huiskaisin häntääni. Löysin linnun hajujäljen. Jätin muut vain nyökkäyksellä hyvästellen ja lähdin etsimään lintua. Pian huomasinkin rastaan nokkivan maata. Siristin silmiäni ja lähdin vatsakarvat maata hipoen kohti pulskaa lintua. Olin jo pian tarpeeksi lähellä ja onnistuin nappaamaan rastaan. Näykkäisin sen kuolemaansa ja kiitin hiljaa mielessäni tähtiklaania kuonoani taivasta kohti kohottaen. Tiesin hyvin, että tähtiklaanista ei saanut puhua, mutta ei kukaan voinut ajattelemista kieltää.
Palasin takaisin päin ja laskin rastaani maahan. Hautasin sen varovasti ja lähdin etsimään lisää riistaa. Pian löysinkin myyrän. Hiivin nopeasti, mutta varovasti sitä kohti ja kieriskelin sen ympärillä.
Pian olin hyvässä kohtaa ja juoksin sen luokse. Koukkasin sen ilmaan ja puraisin sen niskat poikki. Taas kerran nostin leukaani ja kiitin tähtiklaania.
Loikin muun partion luo napaten matkalta mukaani aikaisemmin nappaamani rastaan. Muutkin olivat saaneet runsaasti riistaa ja se sai minut väläyttämään pikkuisen hymyn.
*Taidan kuitenkin tänään saada syödäkseni.* mietin, mutta sorruin saman tien taas epätoivoon. *Ei! Kuolonklaanilaiset vievät kaiken hyvän ja kaikki loput hyvät saaliit täytyy antaa klaaninvanhimmille ja pentutarhan väelle. En minä kyllä tarvitsekaan mitään sen kummoisempaan. Ruipelo hiiri varmaan riittäisi…*

Partio oli viimein leirissä. Laskin saaliini tuoresaaliskasaan.
“Hyvin saalistettu. Sinusta tulee soturi alta aikayksikön”, Kultasiiven ääni yllätti minut. Yritin parhaani mukaan näyttää iloiselta ja innostuneelta, mutta tiesin, että suoritukseni ei ollut parhain. Kultasiipi katsoi minua hetken ja pelkäsin, että hänkin alkaisi hössöttämään minulle. Kuitenkin mestarini vain lopulta kääntyi ja lähti pois. Huokaisin ja katsahdin Lehtomyrskyä parin hännänmitan päässä. Säpsähdin ja lähdin naarasta karkuun. Katsoessani lapani yli ja kipittäessä kauemmas vanhemmasta naaraasta, olin törmätä Sypressikuiskeeseen.
“Anteeksi!” vinkaisin ja lähdin loikkimaan hänestä poispäin silmät kiinni puristettuna. Kuitenkin naaras onnistui kummallisesti konkaten saada hänet kiinni ja laski häntänsä lavoilleni.
“Puhutaan!” naaras vaati.
“Ei! Ei ole puhuttavaa”, sihisin hampaideni välistä ja välttelin rampautuneen naaraan katsetta.

//sype

Heräsin oppilaiden pesästä. Kahden kuunkin jälkeen oli vaikeaa tottua siihen, että olimme nyt Eloklaanin alkuperäisessä leirissä. Minut oli nimitetty Eloklaanin oppilaaksi heti sodan jälkeen mutta Black oli lähtenyt takaisin erakoksi, sillä kuolonklaanilaiset eivät hyväksyneet puolen vaihtajia. Silmäni olivat puoliksi raollaan mutta en halunnut nousta vielä. Näin silmieni raosta Syreenitassun raidallisen turkin kohoilevan rytmikkäästi ja koitin itsekkin nukahtaa uudestaan. Suljin silmäni ja koitin hengittää rauhallisesti mutta parin silmän räpäyksen jälkeen avasin silmäni tylsistyneenä. Kömmin istumaan ja huokaisin hiljaa. Silmän tottuivat vähitellen pesän hämärään ja aloin nähdä paremmin. Kuolonklaanilaiskolli Tuimakatse istui pesän reunamilla pää nuokahdellen hieman. Hänen oppilaansa istui valppaana hänen vierellään. Nousin ja kävelin lähemmäs vartioita.
“Saanko mennä ulos?” kysyin haljaisella äänellä. En ollut varma pitikö minun joka kerta pesästä poistuessani pyytää lupa. Tuimakatse nosti päätään hiukan ja nyökkäsi sitten. Tassutin pihalle oppilaiden pesästä. Kirkas aurinko häikäisi silmiäni hämärän pesän jälkeen. Katseeni kulki ympäri leiriä. Ehkä löytäisin jotain juttuseuraa jostain?
“Hei Nopsatassu”, kuulin pienen äänen ja käännähdin katsomaan suuntaa, josta se aivan selvästi kuului. Kortepentu-niminen pentu seisoi vierelläni. Vaikka olinkin saanut uuden nimeni kaksi kuuta sitten oli aina yhtä outoa, kun minua ei kutsuttukkaan Salamanteriksi.
“Miten sinulla menee?” kolli jatkoi. Loin kasvoilleni pienen hymyn.
“Eipä tässä mitään ihmeellistä”, sanoin. Tavanomainen innostukseni ei tällä kertaa tullutkaan mistään ja tuntui, että ihan oikeasti minulla ei mennyt niin hyvin kuin yleensä. Koko tämä Kuolonklaanin vallan alla oleminen oli rankkaa.
“Mitäs sinun päivääsi kuuluu?” kysyin tavoitellen iloista innokasta minulle tutumpaa äänensävyä. Tarkkailin pentua kokoajan. Tiesin, että hän oli sodan mukana menettänyt emonsa - Minttuliekin - ja hänen isänsä - Mesitähti - oli parhaillaan kuolonklaanilaisten panttivankina. Hänellä mahtoi olla rankkaa. Pentu näytti aivan isältään. Ehkä hän oli luonteeltaankin saman tyyppinen. Yhtäkkiä innostus sisälläni alkoi pikkuhiljaa nostamaan päätään. Halusin tietää enemmän tästä pikku kollista.
//Korte?

"Hienoa Lehtomyrsky!” käärmetassu naukaisi väsyneellä äänellä ja sitten hän ryhtyi pesemään turkkiaan, Käärmetassu Niiskaisin nenäänsä, kuin olisi juuri alkamassa itkeä. Kaalistin päätäni huolestuneena ja nuolaisin rauhoittavasti naaran pää lakea, kysyin huolestuneena naaralta oliko kaikki hyvin.
“Joojoo..." käärmetassu mutisi. Kallistin päätäni vieläkin huolestuneempana, tiesin että kaikki ei ollut hyvin mutta käärmetassu ei varmaan kehtaisi kertoa kuolonklaanin kissan lähellä huomaan, emmekä voisi puhua yksityisesti.
“Siis… halusitko sinä kenties puhua jostain?” käärmetassu kysyi vakavin katsein. Säpsähdin hämmästyneenä, en osannut vastata ja lopulta päädyin vain kohautmaan lapojani... kun käärmetassu oli jo lähtemässä pois pysäyttin naaran ja kysyin mistä naaras haluaisi jutella? Naaras vilkaisi minua ja kertoi että ei halunnut jutella nyt, jäin vain tyrmistyneenä seisomaan ja tuijotaman naaran perään.... katsahdin taivaalle ja huomasin että oli jo aurinkohuippu! Käänähdin ja kysyin voisiko kyyhkypyrähdys tulla minun ja käärmeTassun... kanssa metsästämään? Naaras nyökkäsi ja tassuti vierelläni käärme Tassun luo, ilmoitin että lähdemme metsästyspartioon. Käärme Tassun silmissä loisti epävarmuus ja sitten hän kysyi entä kultasiipi? Vastasin nopeasti;
"Hän tulee tietenkin mukaan!" Huokaisin. Lähdimme etsimään kultasiipeä ja sitten kun löysimme naaran niin me lähdimme metsästämään ulos leiristä. Yhtäkkiä käärme tassu kysyi miksi ampiaispisto ei ollut mukana, hän kyllä varmaan olisi halunnut tulla mukaani ensimmäiselle metsästys partiooni soturina... enhän minä ollut vielä edes kertonut kuusihänälle! Minun oli kuitenkin pakko saada jotain tässä metsästyspartiossa...

Lehtotassu oli kehunut nimeäni ja olimme muutenkin jo jutustelleet hieman. Sen jälkeen, kun pääsimme taas leiriin juttelimme valvottuina oppilaiden pesässä.

Makasin oppilaiden pesässä hiljaa. Paikalla ei okein ollut enää muita. En ollut taaskaan nukkunut yöllä juuri lainkaan, ja tuntui siltä kuin silmäni olisivat punaiset tulipallot.
"Hei, käärmetassu", paikalle tullut Lehtotassu naukaisi ylpeästi. Hänen mukanaan oli myös Kyyhkypyrähdys.
"Hei lehtotassu", naukaisin. Naaras katsoi minua hetken ja luulin jo sanoneeni hänelle jotain loukkaavaa, mutta naaras vain kertoi saaneensa soturinimensä. Hänen uusi nimensä oli nyt Lehtomyrsky.
“Hienoa Lehtomyrsky!” naukaisin väsyneellä äänellä ja ryhdyin pesemään turkkiani. Kauhistuin, kun huomasin kuinka hyvin pystyin tuntemaan luuni. En ollut selkeästi juuri syönyt. Niiskaisin nenääni, kuin olisin juuri alkamassa itkeä, mutta estin itseäni vuodattamasta enää lainkaan suolaisia vesipisaroita.
“Oletko kunnossa?” Lehtomyrsky kuulosti hieman säälivältä.
“Joo joo…” mutisin. En halunnut myönnellä mitään. Ties vaikka se Kyyhkypyrähdyksen silmissä olisikin Kuolonklaanilais vastaista. Nousin nyt ylös turkkiani pörhistäen, jotta Lehtomyrsky ei huomaisi kuinka nääntynyt olin. En ollut tosiaankaan huomannut pitää omasta terveydestäni huolta, kun olin ollut niin maassa.
“Siis… halusitko sinä kenties puhua jostain?” kysyin ja katsoin nuorta soturia vakain katsein.

//Lehto?

Varjotassu oli ollut nyt masentuneempi kuin koskaan, Eloklaanin hävittyä sodan ja jouduttua Kuolonklaanin vallan alle. Edes Eloklaanin oma leiri ei tuntunut Varjotassusta kodilta nyt, kun Mesitähti oli poissa. Joka päivä Varjotassu vajosi yhä syvemmälle epätoivoon ajatellessaan sitä, miten kurjat olot koko klaanilla oli sekä sitä, ettei hän tiennyt, näkisikö hän Mesitähteä enää koskaan. Mesitähti oli ollut Varjotassulle korvaamaton, niin ystävänä kuin mestarinakin. Päällikkö oli aina tukenut ja kannustanut häntä, alusta asti. Hän oli alkanut kokea Mesitähden eräänlaisena isähahmona itselleen. Ja nyt Mesitähti oli vangittuna jossain kaukana, niiden sydämettömien kuolonklaanilaisten kynsissä. Jokainen päivä oli Varjotassulle vain silkkaa selviytymistä.
Edes soturiksi pääseminen ei tuntunut miltään. Tai no, ei ainakaan läheskään siltä, kuin sen olisi kollin mielestä kuulunut tuntua. Varjotassu oli kuvitellut lukuisia kertoja päässään, miten Mesitähti kutsuisi kissat klaanikokoukseen ja nimittäisi hänet kunniallisesti soturiksi koko klaanin edessä - ja nyt kaiken ylpeyden, ilon ja onnistumisen tunteen peittivät suru, viha ja menetys.
Varjotassu käveli Kuolonklaanin varapäällikön, Pimentovarjon perässä Litteäkiven alla sijaitsevaan pesään käskystä. Hän ei ollut täysin varma, mistä oli kyse, joten hänen niskakarvansa nousivat pystyyn varautuneesti, kun he pysähtyivät. Koska Varjotassu ei ollut rikkonut kuolonklaanilaisten määräämiä sääntöjä, arveli hän, että kyseessä oli pakko olla hänen soturinimityksensä. Tilanne oli täysin koruton, mutta kolli ei olisi halunnutkaan toisen klaanin kissan pitävän hänelle nimitysseremoniaa; se olisi tuntunut vielä vääremmältä. Ainoa mitä Varjotassu halusi, oli Mesitähden pitämä nimitysseremonia. Musta naaras mittaili Varjotassua pienen hetken katseellaan ja ilmoitti sitten asiansa:
"Olet valmis soturiksi. Nimesi on nyt Varjoliekki."
Varjoliekki tyytyi vain nyökkäämään koleasti. Kermanvärinen kolli vastasi naaraan katseeseen samalla mitalla, eikä räpäyttänyt silmiä kertaakaan. Hänellä ei ollut mitään, mistä kiittää Kuolonklaanin varapäällikköä.
"Saat poistua", Pimentovarjo tokaisi, kun kolli ei sanonut mitään. Tällä kertaa Varjoliekki ei nyökännyt. Hän käveli ulos pesästä ja huokaisi helpotuksesta tupsahdettuaan ulos. Pimentovarjon läsnäolo tuntui hänestä joka kerta yhtä uhkaavalta. Hän joutui myös hillitsemään itseään syöksymästä päätä pahkaa kuolonklaanilaisen päälle, sillä inho ja viha vain kasvoivat Varjoliekin sisällä. Toinen Eloklaanin leirissä oleskeleva kissa, joka sai nämä tunteet pintaan oli Lokkitassu. Samainen kuolonklaanilainen, joka oli lähes onnistunut murhaamaan hänet taistelussa noin kaksi kuuta sitten. Lokkitassu ei tuntunut irrottavan katsettaan Varjoliekistä ja hän joutui olemaan koko ajan valppaana harmaavalkoisen kollin sijainnista.
Vasta oppilaiden pesän edustalle istahdettuaan Varjoliekki alkoi kunnolla käsittää sen: hän oli nyt soturi. Varjoliekki nousi ylös uudelleen, vilkaisi vaistomaisesti taakseen Lokkitassun varalta, ja asteli sitten rauhallisesti sotureiden pesän kohdalle. Vaikka Varjoliekki ei ollutkaan saanut soturinimeään Eloklaanin päälliköltä, niin yhdestä asiasta hän oli varma. Hän oli Eloklaanin soturi, Mesitähden soturi. Hän palvelisi Mesitähteä ja puolustaisi omaa klaaniaan vaikka kuolemaan asti. Vaikkei kovia kokenut soturi uskonutkaan näkevänsä entistä mestariaan enää ikinä, hän pitäisi lupauksensa ja tekisi vastapalveluksen Mesitähdelle suojelemalla Eloklaania. Hänelle millään muulla ei ollut enää väliä. Varjoliekki kyyristyi maahan ja ummisti silmänsä. Hän oli valmis kuolemaan, jos se tarkoittaisi sitä, että Eloklaanista tulisi entisensä. Hän oli sen velkaa Mesitähdelle. Tulevaisuus näytti vain mustalta Varjoliekin päässä.

Pieni, vaaleanharmaa kolli oli vetänyt käpälät alleen, ja hänen ruskeat silmänsä olivat painuneet melkein kiinni. Kuitenkin soturin värähtelevät korvat kertoivat tämän olevan koko ajan tietoinen ympärillään tapahtuvista asioista, eikä tältä siis jäänyt huomaamatta sekään, kun lähestyin häntä.
Nyökäytin kuolonklaanilaiselle kohteliaasti päätäni. "Pyytäisin lupaa hakea meille tuoresaaliskasasta ruokaa", viittasin hännälläni takanani vuoteissaan nuokkuviin Kimalaistoiveeseen ja Kuupentuun. Olimme syöneet viimeksi illalla, ja pesään ulkoa tihkuvasta valon määrästä päätellen aurinko lähenteli taivaalla jo lakipistettään.
"Lupa myönnetty", Leppävarjo räpäytti silmiään ja maukui sitten: "Tuo minullekin samalla jotakin."
"Selvä." Tassuttelin pesän poikki karhunvatukkaseinässä olevalle kissanmentävälle aukolle ja pujahdin siitä ulos. Jouduin siristelemään silmiäni hetken kirkkaassa valossa, kunnes ne tottuivat siihen, ja suuntasin tuoresaaliskasalle.
Olin juuri päässyt kasan luo, kun joku tuuppasi minut tympeästi sivuun. Horjahdin tassuillani ja katsahdin hämmästyneenä Virtaviimaan, joka mulkoili minua happaman näköisesti. Raidallisen naaraan häntä piiskasi ilmaa.
“Pois tieltä, mini-Mesitähti, tiedät kyllä nokkimisjärjestyksen”, soturi nosti huultaan, ja hänen kurkustaan kohosi varoittava murina.
Räpäytin hitaasti silmiäni, otin askeleen taaksepäin ja painoin pääni kohteliaasti alas. “Pahoitteluni. Sain Leppävarjolta luvan hakea tuoresaalista, mutta sillä ei ole kiire, joten ottakaa toki ensin.”
Anteeksipyyntöni tuntui saavan Virtaviiman vain entistä enemmän kiihdyksiin, ja hänen sinivihreät silmänsä heijastelivat syvää inhoa minua kohtaan. Pidin pääni yhä hieman kumarrettuna ja odotin kärsivällisesti, kunnes naaras niiskautti nenäänsä, otti kasan päältä lihaisan näköisen oravan ja marssi matkoihinsa itsekseen jotakin jupisten.
Hänen mentyään valikoin kasan juuresta pari hiirtä. Ne olivat minulle vielä liian isoja suussa kannettavaksi, joten tartuin hampaillani niitä hännistä ja raahasin ne aukion yli pentutarhalle pitäen päätäni mahdollisimman korkealla, jotten kompastuisi.
Pysähdyin ensiksi Leppävarjon kohdalla ja annoin hänen valita itselleen mielestään sopivimman hiiren. Kuolonklaanilainen silmäili hiiriä hieman tyytymättömän oloisena.
“Eikö siellä ollut muuta?” hän katsahti minuun kulmiaan kurtistaen.
“Oli, mutta en olisi jaksanut kantaa niitä tänne”, vastasin valehtelematta.
Leppävarjo huokaisi ja tyytyi lopulta ottamaan toisen hiiristä. Vein jäljelle jääneen saaliin Kimalaistoiveelle ja Kuupennulle. Kuupennun nenä värisi hänen haistaessaan hiiren, ja hän räpytteli tokkuraisena silmänsä auki. Kimalaistoive haukotteli viereisellä pedillä.
“Toin aamiaista”, työnsin hiiren heitä kohti, istahdin alas ja kietaisin häntäni käpälieni yli, “myöhäistä sellaista.”
Kimalaistoive räpäytti minulle kiitollisena silmiään. “Miten kilttiä, Kortepentu.”
Odotin että naaraskaksikko oli saanut syötyä ensin oman osansa, ennen kuin otin itse ensimmäisen palan. Nieleskellessäni ruoan alas kurkustani tajusin yhtäkkiä, miten nälkäinen olinkaan ollut. Mieleni olisi tehnyt hotkia loput hiirestä yhdellä kertaa, mutta Kimalaistoive oli sanonut, että liian nopeasti syömisestä saattaisi tulla vatsa kipeäksi, joten maltoin lopulta ottaa sopivan kokoisia suupaloja ja pureskella ne rauhassa.
Ruoan jälkeen kapusin Kimalaistoiveen viereen sammalille ja käperryin hänen vatsaansa vasten raukeana. Leppävarjo puheli jotakin itsekseen pesän toisella puolella, mutta sanat puuroutuivat korvissani niin, ettei niistä saanut selvää, kun tunsin unen vievän minut mukanaan.

Tuuli ujelsi ympärilläni samalla kun viima piiskasi kasvojani. Maa liikkui alapuolellani nopeasti, ja tunsin otteen niskassani kiristyvän. Tuntui melkein siltä kuin olisin lentänyt. Olisin nauttinut siitä tunteesta, jos sydämeni ei olisi jyskyttänyt rinnassani pelosta. Mihin minua vietiin? Missä emo oli?
Sen sijaan, että olisin saanut vastauksia kysymyksiini, minua kannatellut hahmo pudottikin minut yhtäkkiä maahan. Kylmyys hiipi luihin ja ytimiini, ja tassuni värjäytyivät punaisiksi allani. Utuiset hahmot liikkuivat näkökenttäni reunoilla kuin aaveet, eikä kukaan niistä ei reagoinnut avunhuutoihini.
Sitten joku käveli minua kohti.

Hätkähdin hereille Kimalaistoiveen vierestä. Vedin hätäisesti henkeä ja nielaisin - taas sama uni. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kumma painajainen piti uneni lyhyenä ja pinnallisena. Vielä valveillakin saatoin tuntea hyytävän kylmyyden kiipeävän hitaasti tassujani ylöspäin, kuin se olisi suunnitellut jäädyttävänsä minut patsaaksi.
"Hei, herätys kaikki." Katseeni siirtyi Leppävarjoon, joka oli noussut seisomaan paikallaan pesän toisella puolella ja vilkuili kärsimättömän näköisenä pesän suuta kohti. "Minulla on asioita hoidettavana leirin ulkopuolella, joten teidän on siirryttävä aukiolle."
Ja niinpä me siirryimme. Tepastelin Kimalaistoiveen ja Kuupennun perässä ulos pesästä aukiolle, jossa varjot olivat venyneet pidemmiksi ja aurinko lipunut jo osittain puiden taa. Leppävarjo lähti hoitamaan asioitaan, ja me jäimme ulos istuskelemaan toimettomina. Saisimme palata pesään vasta kun Leppävarjo tulisi takaisin, joten saisimme viettää ulkosalla tovin. Ei se minua haitannut; ulkona oli kiva olla, etenkin kun sää oli näin kaunis.
Olin kyyristynyt seuraamaan leirin yli pyrkivän toukan matkaa maassa, kun oikealla puolellani pensaat kahahtivat ja ulos sujahti nuori, mustaturkkinen kollikissa. Hänen suuret kirkkaankeltaiset silmänsä pyyhkivät katseellaan leiriä. Nousin ylös ja nostin häntäni tervehdykseen.
"Hei Nopsatassu", naukaisin oppilaalle, joka kääntyi katsomaan suuntaani. "Miten sinulla menee?" En ollut jutellut nuoren kollin kanssa aiemmin, mutta tiesin hänen nimensä, aivan kuten muidenkin leirissä asuvien kissojen. Kissoja oli paljon, mutta olin lopulta onnistunut opettelemaan heidän nimensä ulkoa, vaikka toisinaan saattoikin käydä noloja sekaannuksia. Olin kuitenkin varma siitä, että tämä kolli oli Nopsatassu.

//Nopsa/Manteri?

Muistelin sitä taistelua ja kaikkein eniten sitä kohtaa missä minun oli ollut pakko peräntyä taistelusta. Kuusihäntä ja ampiaispisto olivat pelastaneet minut suurelta kuolonklaanilais kollilta, olin ollut silloin niin lähellä tähtiklaanin joutumista... onneksi he pelastivat minut, Kuusihäntä oli saattanut minut parantajien luo ja sitten hän oli kertonut Liljatuulelle ja leimusilmälle mitä oli tapahtunut, hän lähti takaisin taisteluun vaikka yritin estää häntä... minä tarvitsen häntä en halunnut menettää kollia. Kuusihäntä oli luvannut minulle että hän kyllä palaa luokseni, ja se oli totta hän oli palannut aivan pian luokseni sillä mesitähti oli luovuttanut ja sitten kuolonklaanin päällikö henkäystähti oli julistanut jotain mutta minä en välittänyt minä vain kehrääsin iloisena sitä että kuuihänän ei tarvitsisi taistelaa enään. Kuulin joidenkin kuolonklaanin kissojen jutelevan lähistöllä sitten kuusihäntä alkoi tuijotaa Silmät virussa niitä kissoja jotka olivat vieneet leimusilmän ja liljatuulen mennessä. Ravistelin päätäni selvitääkseni ajatuksiani sillä en halunnut hautautua ajatuksinii kuulin minua nuoremman käärmetassun nyyhkytystä, minua kävi naarasta sääliksi sillä usein pesätoverimme vihatassu tiuski naaralle vihaisena. Lopulta nukahdin ajatuksini upoutuneena.

Näin unta... siinä olimme yhä taistelussa katselin ympärilleni kauhistuneen että olihan tämä oikeasti unta? Tämä nimittäin näytti todella paljon todelta... näin vain kun eloklaanin kissoja kaatui en kumminkaan tunnistanut kissoja mutta tunnistin eloklaanin tuoksun... viimeisin kuolema sai minut säpsähtäämän, kissa oli ainut jonka tunistin... h-hän hän oli kuusihäntä... juoksin ystäväni luokse aloin nuolemaan kollin naama ja kylkiä anoen että kolli avaisi silmänsä ja heräsi! Lopulta minä avasin silmäni ja huohottin pelästynennä.

Aamulla juuri kun olin herännyt niin minä tapasin ampiaispiston joka kertoi että lähdemme metsästyspartioon.
"Keitä siinä on mukana?" Kysyin. Ampiaispisto vilkuili ympärilleen etsien jotakuta, mutta sitten hän havahtui ja vastasi minulle.
"Kultasiipi, käärmetassu ja kyyhkypyrähdys.", ampiaispisto vastasi. Katsahdin vaaleanharmaaseen naaraseen lähdimme tassutamaan häntä kohti ja aloimme odottamaan käärmetassua ja kultasiipeä. Naaraat tulivat meitä päin. Ampiaispisto nyökäytti päätään tervehdykseksi ja kultasiipi nyökkäsi takaisin.
“Lähdetään”, Kyyhkypyrähdys niminen kuolonklaanilainen naukaisi kovaan ääneen ja partio lähti matkaan.

“Hei! Minä olen Lehtotassu”, naukaisin lempeästi.
“Kuka sinä olet?“ kysyin vielä. Naaras oli hetken hiljaa, kuin ei olisi minua kuullutkaan, kunnes lopulta vastasi hiljaa:
“Minä olen Käärmetassu.” naaran äänessä kaikui väsymys ja nälkä.
"Kaunis nimi", naukaisin hymyillen. Hetkiseen päästä huomasin oravan hajun heilauttin hääntänii nopeasti että muut tajuaisivat pysähtyä, hiivin hiljaa oravaa päin ja loikasin sen päälle antaen taapavan puraisun. Nousin ylpeänä ylös ja tassutin muiden luo.

Vähän aikaa myöhemmin koko partio kyyhkypyrähdystä luukun ottamat olivat saaneet jotain, tajusin kyllä miksi Naaras ei ollut saanut mitään hän oli nimittäin tarkailut jokaista liiketäme. Katselin käärmetassua naaran silmissä loisti ylpeä katsee hän oli saanut myös oravan.
"Lähdetään takaisin leiriin", l
Kyyhkypyrähdys naukaisi kovaan ääneen. Asetuin taas käärmetassun viereen.
"Hyvin napasit tuon oravan!" Naukaisin lempeästi hymyillen.
"kiitos", käärmetassu vastasi hymyillen ujosti. Naaras ei ollut kovinkaan puhelias tapaus ainakaan uusien tuttavuuksien kanssa, minä kyllä haluan tutustua häneen paljon paremmin! Olin upoutuneena ajatuksinii koko loppu partion ajan. Kun olimme leirissä niin minä ehdotin että voisimmeko käärmetassun kanssa ja tottakai myös kyyhkypyrähdyksen kanssa mennä juttelemaan oppilaiden pesään. Naaras oli nyökänyt hiljaisesti. Lähdimme kävelemään pesää päin mutta kun huomasimme lammikotassu nimisen kissan, naaras. nukui oppilaiden pesässä tai siis ei hän nyt nukunut. Kun olimme lammikotassun luona niin naukaisin että voisiko naaras katsoa Perämeri kun juttelimme pesässä. Naaras nyökkäsi ja kyyhkypyrähdys tassuti pois. Käännyin käärmetassua päin hymyillen.
"Minulla on nälkä mutta emme saa syödä ennen kuolonklaanin kissoja. Känähdin ja kysyin olivatko kuolonklaanin kissat Jo syöneet? Naaras puudusti päättään ja jatkoi juuri hakemanssa orava, se oli käärmetassun napamaa saalis. Kohauttin lapojani ja aloin puhumaan innoissani.
Lopulta naukaisin hyvää yötä käärmetassulle sillä oli jo myöhä ja halusin nukkumaan. Suljin uupuneet silmiäni mutta en saanut unta, ajatuksisani kiepui vain tähtiklaani ja kaikki kissat jotka olimme sinne menettäneet taistelussa, ja se kuinka lähellä minä olin joutua sinne.
*miksi kuolonklaanin piti voitaa? Meillä olisi ollut paljon kaikki paljon paremmin ilman heitä*, ajatellin surumielisenä.

Kun viimein oli Aamu niin ampiaispisto tulli herättäämän minut. Katsahdin ympärillenin ja huomasin edessäni sen suuren kollin joka oli retutanut minua! Nousin istumaan ja kysyin unisesti mitä asiaa ampiaispistolla oli:
"Sinusta tulee tänään Soturi", ampiaispisto naukaisi.
"Minun kuminkin pitää ensin mennä sanomaa se pimentovarjolle", ampiaispisto jatkoi. Nousin pystyn ja jäin odottamaan että ampiaispisto olisi valmis, kolli tuli pian ulos pesästä ja heilautti häntäänsä pesää päin. Tassutin sisään, minua ujostuti aivan kamalasti. Pimentovarjo niminen naaras katsoi minua. Katsahdin nopeasti taakseni ja huomasin Ampiaispiston rohkaisevaan katseen. Huokaisin syvään ja odotin että saisin tietää nimeni, tiesin kyllä että tämä oli väärin mutta en koskaan sanoisi sitä pimentovarjolle! Naaras katseli minua kylmän-välinpitämättömästi ja hän vain tokaisin uuden nimeni olevan lehtomyrsky.
Käännyin iloisena ampiaispistoa päin ja Naukaisin:
"Kiitos kaikesta! Olet ollut paras mestari mikä minulla on koskaan ollut!" Iloitsin.
"Onnea lehtomyrsky", ampiaispisto onniteli minua ylpeänä. Lähdin ampiaispiston perässä ulos. Ajattelin että menisin käärmetassun luo. Huomasin kyyhkypyrähdyksen ja menin kysymään että voisko hän tulla mukaani jota voin jutella käärmetassun kanssa. Käärmetassu katseli minua.
"Hei, käärmetassu", naukaisin ylpeästi naaralle.
"Hei lehtotassu", käärmetassu naukaisi. Katselin häntä hetken ja sitten minä huomautin minun nimeni olevan nykyään lehtomyrsky!