Makoilin leirin reunamilla etukäpälät rinnan alla ja silmäilin ympäristöä. Sota oli ohi ja sen päättymisestä oli kulunut kaksi pitkää kuuta. Klaanini harmiksi Kuolonklaani oli voittanut. Menetetyt klaaninjäsenet olivat siis kuolleet turhaan, mutta ainakin he katselivat meitä Tähtiklaanin riveistä, eivätkä joutuneet sietämään kuolonklaanilaisia omassa vanhassa leirissään, johon me muut olimme palanneet. Täällä oli muutama Kuolonklaanin jäsen vartioimassa meitä, ettemme rikkoisi heidän laatimiaan sääntöjä. Minua inhotti ja suretti samaan aikaan. Taistelussa olin elätellyt toiveita siitä, että kaiken sen kauheuden jälkeen asiat olisivat palanneet vanhoihin uomiinsa, ja saisin huoletta nauttia ystäväni Varjotassun seurasta. Saisin minä nytkin nauttia, mutta en ilman Kuolonklaanin kirppusäkkien valvovia silmäpareja. Hännänpääni vääntyili ärtymyksestä.
Äkkiä havahduin, kun näin Hiilihampaan astelevan luokseni. Olisin kuulemma valmis soturiksi, hän kertoi, joten meidän oli syytä käydä Kuolonklaanin varapäällikön, Pimentovarjon puheilla. Nousin kankeasti seisomaan ja lähdin seuraamaan mestariani.
Pimentovarjo oli kylmänoloinen, välinpitämätön naaras. Ei jäänyt kovin epäselväksi, mistä hän oli nimensä saanut, mikäli yhtään kiinnitti huomiota hänen mustaan turkkiinsa. Tilanne ei ollut kummoinen; kissoja ei kutsuttu koolle, vaan Pimentovarjo totesi vain uuden nimeni olevan Sadeturkki. Katsahdin Hiilihammasta mitäänsanomaton katse silmissäni. Kolli oli kokenut kovia, ja tietääkseni menettänyt tyttärensä sodan aikana.
”Kiitos kaikesta, Hiilihammas”, mau’uin ja yritin hymyillä entiselle mestarilleni lohduttavasti. ”Olit loistava mestari.” Kosketin hänen lapaansa kuonollani ja yritin painaa hänen tuoksunsa mahdollisimman tarkasti mieleeni. Sitten nyökkäsin viileästi Pimentovarjolle, käännyin ja tassutin takaisin äskeiselle paikalleni.
Minusta tuntui yhä, että asiat olivat sekaisin, vaikka aikaa oli kulunut jo kaksi kuuta. Ehkä se ei sitten ollutkaan tarpeeksi… Eloklaanissa ei ollut tällä hetkellä päällikköä, varapäällikköä eikä edes parantajia; parantajiamme pidettiin panttivankeina jossakin. Oloni oli muuttunut sitä enemmän, mitä enemmän aikaa taistelusta oli kulunut. Muistan, kuinka taistelun jälkeen olin muiden eloklaanilaisten tavoin ollut järkyttynyt, musertunut ja turhautunut ja jopa valmis aloittamaan uuden taistelun, jos Mesitähti niin olisi käskenyt. Nyt minusta tuntui vain… ei miltään. Kuin jokin minussa olisi sammunut. En kuitenkaan kantanut kaunaa Mesitähdelle; hän oli antanut kaikkensa, kuten me kaikki. Joskus vihollinen vain oli parempi. Ja nyt tuo vihollinen oli ottanut leirimme valtansa alle, emmekä saaneet enää elää vapaasti. Mietin, kauanko tätä kestäisi. Kävisikö jokin päivä niin, että klaanimme alkaisi yhteistuumin kapinoida uusia järjestelyjä vastaan? En osannut sanoa, kumpi oli parempi; sopeutua tilanteeseen ja totella Kuolonklaania ilman vastaväitteitä, vai paljastaa kyntensä ja iskeä takaisin. En osannut sanoa myöskään sitä, kumpi kissa oli parempi; maailmaa ja sen ihmeitä rakastava Sadetassu vai Sadeturkki, jonka liekki oli sammutettu ja tilalle tullut jotain aivan muuta?

Siristin silmiäni hämärässä aamuyössä. Olin oppilaiden pesässä omalla pedilläni. En ollut taaskaan saanut juuri lainkaan unta.

Kun sota oli loppunut eloklaanin häviöön, olin nähnyt niin paljon itseni järkyttäviä asioita ja niin paljon oli tapahtunut, että en saanut öisin unta ja muutenkin monesti yöt menivät silkkaan nyyhkytykseen josta muun muassa lähistölläni nukkuva Vihatassu ei ollut lainkaan pitänyt. Kolli oli monesti äyskinyt minulle asiasta ja uhannut satuttaa minua ellen antaisi hänen nukkua rauhassa.
Silmät valvomisesta kipeänä tuijotin siis ulos leiriin, joka oli sillä hetkellä tyhjimmillään. Heilautin häntäni kuononi päälle.
*Miksemme voittaneet? Kirottu Kuolonklaani ja kirotut kulkukissat!* valitin mielessäni. *Olisin jo tässä välissä valmis kuolemaan. Eihän sillä sen enempää väliä olisikaan. Kissoja teloitetaan varmasti pian tuon tuosta, kun Kuolonklaani kyllästyy meihin.* ajattelin vielä latteana.

Aamu koitti viimein. Olin saanut hieman unta, mutta olin edelleen rättiväsynyt. Kaiken kukkuraksi olin myös kamalan nälkäinen. Pian tunsin kosketuksen kyljessäni.
“Lähdemme metsästyspartioon”, mestarini, Kultasiipi naukaisi. Nyökäytin vain päätäni.
“Keitä tulee mukaan”, kysyin väsähtäneellä äänellä. Kultasiipi katsoi minua hieman säälien ja heilautti sitten häntäänsä kohti kahta klaanitoveriamme ja kuolonklaanilaista.
“Lehtotassu ja hänen mestarinsa Ampiaispisto sekä Kyyhkypyrähdys”, naaras vielä naukui. Nyökäytin päätäni latteasti ja lähdin lampsimaan mestarini perässä kolmikon luo.
Kultasiipi nyökäytti päätään tervehdykseksi ja Ampiaispisto nyökkäsi takaisin.
“Lähdetään”, ilmeisesti Kyyhkypyrähdys niminen kuolonklaanilainen naukaisi kovaan ääneen ja partio lähti matkaan.
Ajattelin alkumatkasta vain miten elämä olisi helpompaa, jos kuolonklaanilaisia ei olisi, mutta kirosin koko ajan sitä, että ajattelin muista kissoista niin pahasti, sillä loppupelissä heidät oli vanginnut Kuolonklaanin päälikkö Henkäystähti.
“Hei! Minä olen Lehtotassu”, toisen oppilaan naukaisu säikäytti minut ja ravisti minut pois ajatusten maailmasta. “Kuka sinä olet?” naaras kysyi vielä. Olin hetken hiljaa, kuin en olisi naarasta kuullutkaan, kunnes vastasin hiljaa:
“Minä olen Käärmetassu.” Äänessäni kaikui väsymys ja nälkä. Häpesin omaa surkeaa kuntoani. En ollut saanut syödäkseni, sillä surkutteleminen vei nälän ja ruokahalun ja sama myös unelle.

//Lehto

Väsyneet ajatukseni eivät pysyneet aivan täysin tapahtumien perässä. Yhtäkkiä Keijukainen ja Päivänsäde olivat saapuneet taisteluaukion laidalle Kortepentu vankinaan ja kertoneet Minttuliekin kuolleen. En voinut uskoa korviani. Oliko minun rakas Minttuliekkini kuollut? Elleivät kujakissat olisi pitäneet pientä poikaamme panttivankinaan, olisin käynyt armottomaan taisteluun heitä vastaan. He olivat riistäneet taas kerran yhden viattoman kissan hengen, enkä voinut hyväksyä sitä. Mutta kun heillä oli Kortepentu, en voinut tehdä mitään. Minun oli taivuttava vihollisteni tahtoon ja käskettävä eloklaanilaisia lopettamaan taistelemisen.
Surun murtamana kiersin koko taistelukentän ja komensin klaanitovereitani lopettamaan. Tähtiklaanin kiitos, kuolonklaanilaiset ja kujakissat vain painoivat rakkaat klaanitoverini maahan, eivätkä riistäneet heidän henkiään. Se sai pienen toivon heräämään minussa; ehkä näillä kissoilla olikin tunteet ja jokin pieni oikeudenmukaisuus. En pitänyt tästä tilanteesta yhtään, sillä Keijukainen oli luvannut säästää Kortepennun hengen, jos saisi minun henkeni. Naaras oli valehdellut minulle jo niin monta kertaa, etten enää tiennyt saatoinko uskoa hänen sanoihinsa. Toisaalta ei minulla ollut vaihtoehtoja. Jos en uskoisi häntä, Kortepentu kuolisi varmasti. Keijukainen oli häikäilemätön kissa ja siinä suhteessa hän varmasti pitäisi sanansa, että tappaisi Kortepennun mikäli minä en alentuisi hänen tahtoonsa.
Kun taistelu oli vaiennut ja eloklaanilaiset olivat luopuneet taistelusta, palasin takaisin aukion laidalla odottavan Keijukaisen luokse. Päivänsäde ja Kortepentu istuivat harmaaturkkisen naaraan takana. Minä olin valmis kuolemaan.
Kuulin askeleitani vasemmalta takaviistosta, ja kun vilkaisin vihreällä katseellani tulijaa, tunnistin hänet Henkäystähdeksi. Kun Keijukainen alkoi puhua ja kysellä valmiudestani kuolemaan, kohtasin empimättä hänen katseensa. Vastasin totuudenmukaisesti, että olin koska tahansa valmis kuolemaan rakkaimpieni vuoksi. Olin vannonut olevani paras mahdollinen päällikkö Eloklaanille, enkä rikkoisi lupaustani. Hyvä päällikkö oli valmis kuolemaan, jos se pystyi pelastamaan hänen klaaninsa.
Kohotin tyynen katseeni korkealle taivaalle. Se oli alkanut tummumaan ja ensimmäiset Hopeahännän tähdet ilmestyivät jo näkyviin. Oli lohdullista tietää, että esi-isämme seurasivat tätä hetkeä. Rukoilin heiltä, että tämä sota voisi päättyä hyvin klaanitovereideni kannalta. En halunnut, että viattomien verta jouduttaisiin vuodattamaan yhtään tämän enempää.
Olin jo valmistautunut siihen, että Keijukainen olisi iskenyt hampaansa kurkkuuni ja riistänyt yksitellen jokaisen jäljellä olevista hengistäni, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan kuulin, kuinka joku syöksähti minua lähestyvän naaraskissan kimppuun. Vihreä katseeni laskeutui kuin automaatiolla Henkäystähteen, joka oli juuri käynyt Keijukaisen kimppuun. Taas kerran tapahtumaketju oli niin nopea, etten ihan meinannut pysyä perässä. Hetkessä Keijukainen oli aivan taistelukyvytön ja Kuolonklaanin päällikkö painoi hänet maata vasten. Luulin raidallisen kollin tekevän Yhteisön johtajasta lopun, mutta yllättäen hän irrottikin otteensa ja kääntyi minun puoleeni. Henkäystähden sinisten silmien katse oli kylmä ja suorastaan kammottava, kun hän kohdisti sen minuun. Hän otti askeleen lähemmäs, muttei hyökännyt.
“Tämä sota loppuu tähän”, kolli lausui matalalla äänellään ja väläytti minulle uhkaavasti valkeita hampaitaan.
“Sitä minäkin toivon”, vastasin hänelle niin tyynesti kuin suinkin pystyin. Minä en pelännyt oman henkeni puolesta, vaan klaanitovereideni. En halunnut, että yksikään eloklaanilainen joutuisi enää kärsiä. Mutta mitä minä Henkäystähteä tunsin, hän tuskin antaisi meidän noin vain jatkaa aiempia elämiämme. Kenties hänkin halusi minun henkeni tai pahimmassa tapauksessa hän halusi tappaa koko klaanini.
Vihreä katseeni liukui Henkäystähdestä hänen taakseen. Päivänsäde oli jättänyt Kortepennun maahan ja siirtynyt lähemmäs kuolevaa Keijukaista. Henkäystähti seisoi edessäni juuri niin, etten nähnyt Keijukaisesta kuin takajalat. Naaras makasi liikkumattomana paikoillaan, enkä oikeastaan edes tiennyt oliko hän jo kuollut. Henkäystähden katse käväisi hetken myös pois minusta, jossain takanani. Se kohdistui kaiketi johonkin kissaan, sillä pian kuulin lähestyviä askeleita. Olisi ollut liian suuri riski kurkistaa taakseni, joten pidin katseeni visusti edessäpäin. Tumma kissa käveli ohitseni ja pysähtyi päällikkönsä eteen. Pimentovarjoksi tunnistamani naaraan turkki oli sotkuinen ja siellä täällä oli inhottavan näköisiä haavoja.
“Käy hakemassa Liljatuuli ja hänen parantajaoppilaansa”, kuulin päällikön sanovan. Sitten Henkäystähden katse kääntyi takaisin minuun:
“Missä sinun kumppanisi on?”
Katseeni muuttui surkeaksi ja laskeutui maahan. Sydäntäni riipi ajatus siitä, että Minttuliekki oli oikeasti poissa. Hän oli kuollut.
“Hän on liittynyt Tähtiklaanin riveihin”, vastasin ääni väristen, kun nostin katseeni takaisin viholliskolliin. Henkäystähti siristi silmiään, ja hänen kasvoilleen piirtyi inhottavan tyytyväinen virnistys.
“Hyvä. Yksikään kissa, joka on pettänyt Kuolonklaanin, ei ansaitse elämää”, kolli tuhahti kovaäänisesti. En voinut käsittää sitä, mikä teki kissasta tuollaisen. Henkäystähden oli täytynyt kokea kammottavia asioita, että hänen mielensä oli muuttunut tuollaiseksi. Miten kukaan saattoi olla noin ilkeä ja sydämetön?

Seisoimme pienen tovin vielä aukiolla ilman, että kukaan liikahti tai sanoi mitään painokelpoista. Yllättäen kuitenkin jotain alkoi tapahtua, päättelin sen takaani kuuluvista askeleista.
“Keijukainen on kuollut, paetkaa!” Päivänsäteen ulvaisu rikkoi aukiolle laskeutuneen hiljaisuuden.
“Pysäyttäkää ne!” joku kuolonklaanilainen ärjäisi takaani. Samassa huomasin, kuinka aukiolta alkoi paeta läjäpäin kissoja; kujakissoja. Päivänsäde jätti Henkäystähden takana makaavan Keijukaisen aloilleen ja lähti pakenemaan tovereidensa johdolla pois aukiolta. Henkäystähden sininen katse irtaantui minusta ja kääntyi takanaan makaavaan Yhteisön johtajaan ja siitä Päivänsäteeseen, joka livahti juuri aukion laidalla olevien pensaiden taakse. Huomasin Kortepennun makaavan yksin parin ketunmitan päässä elottomasta Keijukaisesta. Tämä olisi minun tilaisuuteni. Pelastaisin viattoman poikani ja antaisin eloklaanilaisille mahdollisuuden taistella. Nyt voisimme voittaakin, kun Kujakissayhteisö oli paennut paikalta ja jättänyt taistelun kaiketi osaltaan siihen. En uskonut, että Yhteisön ja Kuolonklaanin välinen liittouma olisi enää voimassa tapahtuneen jälkeen. Yritin syöksähtää Henkäystähden ohitse, mutta kolli huomasi aikeeni. Hän loikkasi kimppuuni ja painoi minut vasten multaista maata. Katseeni jäi epätoivoisena Kortepentuun, joka makasi yksin, takuulla kylmissään edessäni.
“Antakaa niiden mennä!” Henkäystähti karjaisi, “kujakissoilla ei ole väliä, pitäkää eloklaanilaiset maassa!”
Siihen meni meidän mahdollisuutemme. Tämä sota tosiaankin oli hävitty.

Loppuilta meni aivan sumussa, en ollut enää lainkaan varma kauanko olimme vielä aukiolla. Henkäystähti ilmoitti kylmästi ottavansa minut, Liljatuulen ja Leimusilmän Kuolonklaanin panttivangiksi ja “hyvää hyvyyttään” jättävänsä kaikki eloklaanilaiset henkiin. Poikkeuksena kolli luetteli ne kissat, jotka olivat karanneet luvatta Kuolonklaanista ja siirtyneet vihollisten – eli eloklaanilaisten – riveihin.
Saatoin vain toivoa, että Orvokki ja Black olivat päässeet pakenemaan, sillä en kestäisi seurata vierestä, kuinka kuolonklaanilaiset telottaisivat heidät julmasti.
En voinut edes sanoin kuvailla, kuinka pettynyt olin itseeni ja omaan toimintaani. Kuten olin arvellut, eloklaanilaisten elämä ei tulisi palaamaan entiselleen. Henkäystähti ilmoitti klaanin palaavan takaisin vanhaan leiriinsä, mutta ilman päällikköä, varapäällikköä tai parantajia. Sen sijaan “johtajaksi” Eloklaanin leiriin hän nimesi Pimentovarjon, oman varapäällikkönsä. Eloklaani oli menettänyt vapautensa, kun kuolonklaanilaiset asetettaisiin vartioimaan klaaniamme yötä päivää. Samalla Henkäystähti ilmoitti, että klaaniini olisi tulossa uusia sääntöjä, joita jokaisen eloklaanilaisen olisi noudatettava tai he surmaisivat klaanin jäseniä tai minut, Liljatuulen ja Leimusilmän.
Osa eloklaanilaisista yritti käydä vastarintaan, mutta kuolonklaanilaiset painoivat nopeasti klaanitoverini takaisin maahan. Pelkäsin heidän henkiensä vuoksi, joten minun oli puututtava tilanteeseen:
“Älkää vastustelko, me olemme jo hävinneet tämän sodan. Minulle tärkeintä on teidän henkenne, enkä tahdo yhdenkään eloklaanilaisen kuolevan enää tämän sodan vuoksi. Tähtiklaani johdattaa meidät vielä vapauteen, sanokaa minun sanoneen. Me selviämme mistä vain, mutta pyydän: älkää tapattako itseänne turhaan.”
Ilmeisesti Henkäystähdelle riitti, sillä hän tönäisi minut eteenpäin kohti aukion laitaa.
“Etköhän ole jo sanottavasi sanonut. Nyt sinun on aika siirtyä uuteen kotiisi”, kolli ärähti matalalla äänellä ja hoputti minua eteenpäin. Vilkaisin vielä viimeisen kerran klaanitovereitani. Pelkäsin, että he inhosivat minua. Minä olin tuottanut kaikille pettymyksen.

Ampiaispisto: 14kp + 6TaP -

Tähtimötaivas: 15kp + 6TaP -

Sadetassu: 8kp + 3TaP -

Kuusihäntä: 5kp + 2TaP -

Lehtotassu: 17kp + 6TaP -

Hilehuurre: 8kp + 3TaP -

Karjuvirne: 14kp + 6TaP -

Varjotassu: 12kp + 5TaP -

Kultasiipi: 9kp + 4TaP -

TARINAKIELTO!
Sota on päättynyt ja nyt tarvitsemme hieman aikaa selvittääksemme, mikä osapuoli sodan on voittanut. Tarinoiden lähettäminen on nyt siis toistaiseksi kielletty ja jokainen luvaton tarina tullaan ikävä kyllä poistamaan.
Kun ratkaisu on selvinnyt ja sodan lopetustarina kirjoitettu, blogista tulee löytymään lisäinfoa klaanien elämästä sodan jälkeen.

//TAISTELUTARINA (421 sanaa = 4 TaP) //
Kujakissa oli päässyt yllättämään meidät, ja vaikka olimmekin kaksi kahta vastaan, minä ja Ampiaispisto olimme selvästi alakynnessä. Samalla, kun ystäväni taisteli pienikokoista naarasta vastaan, minä yritin pitää puoleni leopardikuvioisen kanssa. En ollut koskaan kuitenkaan loistanut taistelemisessa, ja hän sai useammankin kerran iskettyä kyntensä ja hampaansa minuun. Loppujen lopuksi asetelma oli keikahtanut sellaiseksi, että minä yritin epätoivoisesti väistellä hänen iskujaan, enkä pystynyt ollenkaan vastaamaan naaraskissan hyökkäykseen. Tämä ei ollut ollenkaan hyvä. Tiesin, että heti kun en enää jaksaisi pysyä kujakissan perässä, koittaisi minun loppuni. Toivoin vain, että Ampiaispisto selviäisi. En halunnut kuvitella maailmaa ilman häntä, vaikka minä en enää olisikaan osa sitä.
Yhtäkkiä kujakissan onnistui sivaltaa kaulaani ja päästin ilmoille tuskaisen parkaisun. Verta alkoi pulputa maahan ja haukoin henkeä paniikissa, mutta vastustajani ei antanut minulle hetkeäkään edes reagoida tilanteeseen. Hänen iskunsa osui päähäni ja seuraavaksi makasin jo maassa veren vuotaessa lammikoksi alleni.
Kyyneleet täyttivät silmäni. Olisiko tämä oikeasti loppuni? Jos olisi, en katuisi mitään - olin elänyt hyvän elämän, auttanut muita ja nähnyt Eloklaanin kukoistavan. Vain sitä kaduin, etten ollut koskaan kertonut Ampiaispistolle tunteistani. Näin kuolemani hetkellä halusin olla rehellinen, halusin lyödä kaikki korttini pöytään. Kenties rakkauden tunnustukseni olisi hänelle kuin kirous, kenties Ampiaispistokin tunsi samoin minua kohtaan ja kuoltuani häntä vaivaisivat ajatukset siitä, mitä olisimme voineet olla. Tämän yhden kerran halusin kuitenkin olla itsekäs.
Yritin epätoivoisesti pysyä tajuissani, kun näkökenttäni alkoi sumeta ja päässäni pyöri. Olin menettänyt liikaa verta, enkä jaksaisi enää pitkään. En tiennyt, miten Ampiaispisto pärjäsi kahta kissaa vastaan. Miten saatoinkin olla näin hyödytön? Olin jättänyt hänet yksin heidän kanssaan. Ja vaikka kolli olikin hieno soturi, ei ollut ollenkaan sanottua, että hän selviäisi kamppailusta hengissä.
Pian kuulin jostain läheltä nyyhkytystä. Tunnistin äänen kuuluvan Ampiaispistolle, ja sydäntäni särki kuunnella häntä. Minäkään en toivonut kuolevani, halusin vielä elää hänen kanssaan. Olin kamalan itsekäs, mutta sillä hetkellä en mitään muuta halunnutkaan. Sodasta viis, en vain halunnut kuolla.
Jotenkin minun onnistui hymyillä, kun tunsin soturin painavan päänsä poskeani vasten. Hymyni kuitenkin katosi nopeasti, kun kuulin hänen seuraavat sanansa: sen verran hämmentynyt minä olin.
"Minä rakastan sinua", Ampiaispisto huokaisi ja kurkkuani kuristi, eikä pelkästään ammottavan haavan takia. Tämä oli niin epäreilua. Olin niin pitkään pelännyt, ettei hän tuntisi minua kohtaan mitään muuta kuin ystävyyttä. Sen takia en ollut koskaan kertonut hänelle omista tunteistani. Olin pelkuri.
"Ampiaispisto..", henkäisin heikosti ja yritin kääntää päätäni nähdäkseni kollin kasvot. Sillä hetkellä olin sekä suunnattoman surullinen että onnellinen. "Minäkin rakastan sinua... Olen rakastanut niin pitkään. Anteeksi."
Kun sain nuo sanat ilmoille, saatoin viimein rentoutua. Suljin silmäni ja henkäisin syvään, sitten en enää nähnyt tai tuntenut muuta kuin loputonta pimeyttä.

//Amppari?

//TAISTELUTARINA

Sotaa oli kestänyt jo kokonaisen päivän ja yön, ja Varjotassusta tuntui, ettei taistelulle tulisi koskaan loppua. Hän oli kohdannut tutun taistelutoverinsa, Roskan edellisenä päivänä. Kujakissa oli ollut yhtä ärsyttävä vastustaja kuin aikaisemminkin, ja tänään Varjotassu oli lähinnä auttanut klaanitovereitaan taistelemaan kuolonklaanilaisia vastaan. Kolli oli syönyt ja juonut viimeksi aamunkoitteessa, minkä takia hänen oli ollut pakko päästä juomaan heti sopivan tilaisuuden tullen. Se päätös oli kuitenkin koitunut hänen kohtalokseen, sillä aiemmin Sadetassun kimpussa ollut Lokkitassu oli seurannut häntä joelle ja hyökännyt hänen kimppuunsa kavalasti.

Nyt Varjotassu kiemurteli selällään, pää veden alla ja tunsi, miten terävät kynnet silpoivat hänen kaulaansa nopeaan tahtiin. Kipu oli niin voimakas, että se tuntui ensin pistävänä poltteluna, jonka jälkeen se alkoi tuntua siltä, kuin älyttömän kylmä jää olisi raapinut hänen lihaksiaan. Kuin se ei tuntuisi miltään, mutta samaan aikaan sattuisi niin paljon, että kollin teki mieli luovuttaa. Hän kuitenkin potki jaloillaan ilmaa hädissään lakkaamatta, yrittäen ylettää kuolonklaanilaisen päähän. Onnistumatta.
Varjotassu oli varma, että hänen loppunsa oli koittanut. Täydessä paniikissa hän tajusi, ettei pystyisi pidättämään hengitystä enää kauaa. Hänen olisi pian otettava riski ja avattava suunsa veden alla puraistakseen Lokkitassua. Oli kuitenkin erittäin todennäköistä, ettei se onnistuisi. Toisaalta hän kuolisi joka tapauksessa pian. Varjotassun liikkeet hidastuivat. Hän sulki silmänsä. Ainoa mitä hän näki mielessään olivat Sadetassun kasvot, sitten Mesitähden ja sen jälkeen Sadetassun siniset silmät. Silloin hän oli kuulevinaan vaimeasti Sadetassun äänen.
Äkkiä kynnet ja käpälien paino katosivat kollin kaulalta. Veden alla kuului vaimea loiskahdus, kuin joku olisi kaatunut tai hypännyt veteen. Varjotassu yritti nostaa päätään ylös, mutta hänen kaulaansa sattui liikaa. Hän onnistui kuitenkin saamaan jalkansa alleen ja sai siten myös päänsä kokonaan pois veden alta. Kolli pärski vettä kurkustaan, haukkoi happea ja perutti hoiperrellen poispäin vedestä. Varjotassusta tuntui, että hän oksentaisi. Hän yökkäsi kolmesti ja vettä tuli ulos lisää.
Vasta sen jälkeen Varjotassu kykeni prosessoimaan, mitä hänen ympärillään tapahtui: Sadetassu kamppaili Lokkitassua vastaan vedessä. Varjotassu toivoi, että Lokkitassu ei osaisi uida.
"Varjotassu, oletko kunnossa?" Sadetassu huusi kaiken loiskeen ja huitomisen keskeltä.
"Lu-luulen niin", Varjotassu vastasi yskien. Hän oli edelleen järkyttynyt tapahtuneesta, eikä tiennyt, pystyisikö auttamaan Sadetassua Lokkitassun päihittämisessä.
Hänen ystävänsä näytti kuitenkin pärjäävän hyvin. Lokkitassu näytti hoipertelevan, kun Sadetassu ajoi tätä syvemmälle jokeen. Hetkeksi molemmat katosivat pinnan alle. Varjotassu jähmettyi. Pian naaraan pää kuitenkin ilmestyi pinnalle. Myös Lokkitassun pää ja etutassut kävivät pinnalla, mutta katosivat pian takaisin pinnan alle. Sadetassu ui rantaan ja asteli huoli silmistään paistaen Varjotassun luokse, jättäen kuolonklaanilaisen käymään omaa taisteluaan joen kanssa.
"Tähtiklaanin kiitos olet elossa!" Sadetassu henkäisi.
"Ei, vaan kiitos sinun", Varjotassu kähisi. "Olen sinulle henkeni velkaa, Sadetassu."
Sadetassu tuijotti Varjotassua sinisillä silmillään ja Varjotassusta tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. "Sinä pelastit jo minut aiemmin", naaras huomautti samalla, kun katkaisi katsekontaktin. Heidän turkkinsa valuivat kylmää vettä, mutta he asettuivat kiinni toistensa kylkiin lämmittääkseen toisiaan. Varjotassu käänsi katseensa takaisin veteen, mutta Lokkitassu oli kadonnut näkyvistä.
"Pääsikö hän maalle?" Varjotassu kysyi jännittäen lihaksensa.
"En usko. Ei hän edes osaa uida. Virtaus ehtii kuljettaa hänet kauas", Sadetassu maukui vilkuillen jokeen epäröivänä, mutta nousi sitten nopeasti ylös.
"Tule, sinut täytyy saada parantajan luokse. Kaulasi vuotaa todella pahannäköisesti!" ystävän ääni oli hetkessä määrätietoisempi. Varjotassu nyökkäsi ja nousi ylös huterasti. Häntä huimasi pahasti, eikä maahan valuvan veren näkeminen auttanut tilannetta ollenkaan. Varjotassu pelkäsi, että hän pyörtyisi siihen paikkaan, eikä ehtisi parantajien luokse ennen kuiviin vuotamista.
Sadetassun tukemana hän kuitenkin lähti astelemaan hitaasti kohti parantajien tukikohtaa.

//TAISTELUTARINA

Kieroarpi oli sännännyt pelastamaan minut taas kerran. Katsoin iloisesti ohimennen tabbykuvioista veljeäni, joka asettui vierelleni taistelemaan Kuolonklaanin päällikköä vastaan. Kieroarpi ei ehtinyt vastata mitään vitsikkääseen tokaisuuni, sillä kollin oli riennettävä taas taisteluun Henkäystähteä vastaan. En halunnut jättää rakasta veljeäni pulaan, joten syöksähdin nopeasti ruskeaturkkisen kollin avuksi. Nyt tilanne alkoi näyttää jo aiempaa huomattavasti paremmalta. Henkäystähden kynnet hapuilivat ilmaa, kun loikahtelimme hänen ympärillään yrittäen löytää sopivaa hyökkäyskulmaa. Vaikka Kuolonklaanin päällikkö olikin hyvin ketteräliikkeinen, ei hän noin väsyneenä pysynyt kahden kissan tahdissa. Aina kun raitaturkkinen kissa käännähti toista kohti, toinen meistä sivalsi kynsillään kollia kohti. Odotin koko ajan, että jostain olisi juossut kuolonklaanilainen päällikkönsä avuksi, mutta yllättävän kauan saimme jatkaa tätä hippaleikkiämme ilman häiriöitä.
Jossain vaiheessa Kieroarpi näki tilaisuutensa tulleen. Kun Henkäystähti oli kääntyneenä minun puoleeni ja valmis hyökkäämään hampaat irvessä päälleni, ruskeaturkkinen eloklaanilaissoturi iski hampaansa vihollisen häntään. Kieroarpi nykäisi kaikella voimallaan kuolonklaanilaista hännästä niin, että Henkäystähden hyökkäys jäi vain aikeeksi. Harmaaturkkinen kolli horjahti taaksepäin ja hänen tasapainonsa petti. En aikaillut, vaan syöksyin hurjasti sähisten viholliseni kimppuun. Henkäystähti ei ollut kissa vahvimmasta päästä, joten etulyöntiasema oli minulla. Sain painettua vaaleanharmaan kuolonklaanilaiskollin alleni. Nopeasti Kieroarpi tuli avukseni, vaikka uskoinkin pärjääväni yksin. Veli iski vihollista kynsillään kasvoihin ja tarttui lopulta kiinni Henkäystähden käpälästä, kun vihollinen yritti iskeä sen turkkiini. Henkäystähti ärjyi vihaisesti yrittäessään rimpuilla allamme. Iskin hampaani vihollisen pehmeään kaulaan, jota kolli yritti suojella ainoalla vapaalla etukäpälällään. Kieroarvesta oli tässä kohtaa suurtakin suurempi apu. Henkäystähti oli päästä rimpuilemaan irti otteestani, mutta rakas veljeni esti sen sivaltamalla kynsillään kuolonklaanilaiskollia vatsaan.
Otteeni Henkäystähden kaulasta heltyi, kun hän lopetti räpiköimisen. Se osoittautui nopeasti virheeksi, sillä kolli ei ollutkaan kuollut. Hän kävi kimppuuni vihaisesti sähisten, ja taas minä jouduin Kieroarven pelastamaksi. Veli repi puolikuntoisen vihollisen pois kimpustani ja iski hampaansa kissan kaulaan kiinni. Punainen veri oli jo värjännyt Henkäystähden kaulan kauttaaltaan, kun Kieroarpi antoi viimeisen iskun viholliselle.
Soturi irtaantui Henkäystähden maassa sätkivästä ruumiista. Katsoimme sitä liikahtamatta hetken aikaa, kunnes liike loppui ja Henkäystähti jäi makaamaan siniset silmänsä ammollaan maahan elottomana.
Kun voitonriemuisa katseeni kääntyi Kieroarpeen, luulin sekoavani. Henkäystähden toisella puolella seisoi toki ruskeaturkkinen kollikissa, mutta Kieroarpi hän ei ollut.
"Minne Kieroarpi meni?" kysyin aidosti hämilläni Hiilihampaalta, jonka jäänsininen katse oli nauliintunut Henkäystähden elottomaan ruumiiseen. Kun kolli oli katsellut tarpeeksi elotonta vihollista, hänen katseensa siirtyi minuun. Hiilihammas näytti etsivän sanoja ja hänen ilmeensä oli hyvin vaikea.
"Karjuvirne, Kieroarpi makaa tuolla noin", kollin sanat tuntuivat siltä, kuin vihollisen kynnet olisivat lävistäneet sydämeni. Katseeni kääntyi kollin viittomaan suuntaan. Hän oli oikeassa. Veren sotkema Kieroarpi makasi liikkumattomana maassa taistelukentän laidalla.

Aivan yhtäkkiä oli ihan hiljaista. Sivusilmälläni näin ympärilläni riehuvan taistelun, mutta kissat olivat vaienneet. Minun maailmani oli romahtanut, siitä se hiljaisuus kai johtui. Kaikki oli mennyttä, yhtäkkiä seisoinkin yksin tämän kissajoukon keskellä. En tiennyt, sanoiko Hiilihammas jotain, mutta ainakaan kolli ei seurannut minua. Kenties joku kuolonklaanilainen oli käynyt hänen kimppuunsa ja tappanut hänet. En vaivautunut tarkastamaan asiaa, sillä ei sillä ollut enää mitään väliä. Koko kehoani pisteli, kun kävelin tärisevien jalkojeni varassa Kieroarven luokse. Hän oli kuollut, aivan totaalisen kuollut. Kollin ruskeat silmät olivat yhä auki, mutta niiden taivaaseen kohdistunut, pelottavan rauhallinen katse oli lasittunut. Jäljellä oli vain tyhjä kuori, Kieroarpi oli jo poissa. Enkä minä ollut saanut sanoa edes hyvästejä veljelleni, jota en näkisi enää koskaan.
Olin hukassa, millään ei ollut enää mitään merkitystä. Yhtäkkiä tämä taistelu ja aivan kaikki oli muuttunut aivan merkityksettömäksi. Minä luovutin. En halunnut enää elää. En enää, kun Kieroarpi oli poissa. En minä ollut mitään ilman vahvaa, rakastavaa ja kaikin tavoin täydellistä veljeäni. Painauduin onnettomana Kieroarven elotonta ruumista vasten. Se tuoksu edelleen häneltä. Oli vaikeaa uskoa, että Kieroarpi oli poissa. Hautasin kasvoni soturin veren tahrimaan turkkiin. En halunnut lähteä pois hänen luotaan. Me olimme olleet yhdessä aina, olimme olleet erottamaton parivaljakko. En minä tiennyt mitä oli elämä ilman Kieroarpea. Olin varma, ettei sellaista ollut edes olemassa. Olin aivan valmis kuolemaan, sillä en halunnut nähdä huomista, kun Kieroarpi oli ikuisesti jäänyt tähän päivään.

//TAISTELUTARINA

Hilehuurteen suusta pääsi kova rääkäisy, kun hän syöksähti vihaisena kahden kuolonklaanilaisen kimppuun, jotka olivat kynsimässä kahdestaan pienikokoista eloklaanilaissoturia Hillasielua. Hilehuurre laskeutui toisen vihollisen niskaan, läimäsi tätä lujaa päähän, painoi sitten soturin maata vasten asettamalla oikean takakäpälänsä tämän kaulan päälle ja alkoi huitoa toista kuolonklaanilaista etutassuillaan kynnet esillä.
"Kiitos, Hilehuurre!" jaloilleen päässyt Hillasielu hengähti.
"Ei kestä! Katsoin, että täällä oli epäreilu asetelma-", Hilehuurre naukaisi ja sähähti, kun vastustaja yllättäen näykkäsi hänen vasenta korvaansa, "-joten tulin kostamaan samalla mitalla."
Hopeanharmaa soturi nousi takajaloilleen ja tarttui vihollisen niskasta kiinni etukäpälillään niin, että he kaatuivat yhdessä kyljelleen. Toinen kuolonklaanilainen oli kuitenkin päässyt Hilehuurteen painon alta pois ja hyökkäsi kynnet esillä Hilehuurteen päälle. Pilkullinen kolli yritti pitää otteensa toisessa, hänen voimakkaiden etukäpäliensä välissä rimpuilevassa kuolonklaanilaisessa samalla, kun potki takajaloillaan toista vihollista, mutta turhaan. Hänen otteensa lipesi heti, kun hän tunsi kynsien raastavan ihoaan kyljen ja vatsan alueelta. Samassa paino ja kynnet katosivat hänen päältään. Hilehuurre vilkaisi sivulle; Hillasielu oli hyökännyt kuolonklaanilaisen kimppuun ja kieri nyt maassa tämän kanssa.
Hilehuurre kierähti vatsalleen suojatakseen sen, mutta ei ehtinyt nousta ylös, ennen kuin hänen kuristusotteestaan päässyt suurikokoinen, vaaleanharmaa soturi oli jo laskeutunut hänen päälleen. Hilehuurre yllättyi siitä, millä voimalla kuolonklaanilaisnaaras painoi häntä maata vasten samalla, kun iski etutassuillaan lujaa hänen päänsä molemmilta puolilta vuorotellen.
*Hyvä Tähtiklaani, anna minulle voimia! Tätä menoa minulta lähtee taju kankaalle*, Hilehuurre ajatteli epätoivoisena. Hän tunsi kuitenkin niin suurta vihaa Kuolonklaania kohtaa, että jokin hänen sisällään esti häntä luovuttamasta. Hetken hopeinen kolli rimpuili kaikilla voimillaan, mutta kun se ei auttanut, hän valahtikin täysin veltoksi.
Kun vastustajan lyönnit keskeytyivät, Hilehuurre melkein naurahti ääneen; hänen tekniikkansa oli toiminut. Varoittamatta Hilehuurre kiepautti yläkroppansa ympäri, tarttui hampaillaan raidallisen naaraan ilmaan pysähtyneestä etukäpälästä ja potkaisi tämän pois päältään, kun kuolonklaanilaisen tasapaino horjahti. Suuren naaraan silmistä leiskui kylmä viha, kun Hilehuurre kamppasi tämän maahan.
"Sinä et taida olla suorittanut soturikoulutusta ollenkaan", vastustajan päälle syöksähtänyt Hilehuurre irvaili vahingon- ja voitoniloisena - ehkä hieman liian aikaisin. Hän yritti raastaa naaraan vatsaa takakäpälillään, mutta tunsi äkkiä kovan iskun vatsassaan. Ennen kuin Hilehuurre huomasikaan, vaaleanharmaa naaras oli potkaissut hänet maahan niin, että kollilta lähti ilmat pihalle.
*Ketunläjät!* Hilehuurre kirosi samalla, kun näki sumeasti, miten kuolonklaanilainen lähestyi häntä.

//Virta?

//TAISTELUTARINA

''Mene hetkeksi lepäämään.'' Kuusihäntä Ehdoti.
''Minä jatkan vielä taistelua.'' Kuusihäntä naukaisi. Katsahdin kuusihäntää huolestuneena ja aukasin suuni yrittäen saada jotain sanottua mutta se tuntui niin vaikealta, lopulta sain sanottua huolestuneena kuusihönälle.
''Ei sinä et saa jatkaa.'' naukaisin huolestuneena.
''Minä en ole saanut melkein yhtään haavoja mene lepäämään minä taistelen puolestasi.'' Kuusihäntä naukaisi. Katselin hitusen pettyneenä kuusihäntää ja sitten tassutin lepäämään hetkeksi, pääni oli aivan pyörällä sen iltarusko nimisen naaran hyökkäyksen jälkeen. Puudustelin hetken päätäni selvitääkseni ajatuksiani, nousin seisomaan päättäväisesti tiesin mitä halusin. Halusin vain auttaa kuusihäntää ja taistela eloklaanin puolesta! Käännyin takaisin aukiolle ja etsiskelin katseellani kuusihäntää, lähdin etsiskelemään häntä varoen etten joutuisi tapelun ihan vielä, lopulta löysin kollin hän oli isokokoisen tummanhaarmaan kollin kanssa tapelemassa kuka sitten olikaan, hyökkäsin kollin kiimpuun ja yritin auttaa kuusihäntää ja sihahdin nopeasti kollille.
"Minä autan sinua", sihahdin nopeasti, ja aloin takomaan kollia mutta hän oli liian vahva minulle, tiesin että olin pulassa mutta en kehdannut pyytää kuusihänältä apua sillä en halunnut näyttää avutomalta! Aloin pyristellemään kollin alla
Sähähdin kollille ja yritin päästä kaikkin voimin irti kollin ootestaa, yhtäkkiä tunsin kauheaa kipua lavassani ja naamassani irvistin kivusta yritin päästä irti kollin otteesta mutta... hän oli liian vahva... yhtäkkiä rääkäisin kivusta kollin raapiessa kylkiäni. Kolli yritä ilmiselvästi tapaa minut! Pyristelin kauhuissani mutta aivan yhtäkkiä kolli napasi minua niskasta ja nosti ilmaan räpiköimään, hän alkoi ravistelemaan minua lujaa edes takaisin. Yritin päästä irti niin kauan kuin jaksan! Mutta minua pyöryti aivan kamalasti sen retutamisen jäljiltä. Tuntui että pökertyisin näillä hetkillä, ja niin tapahtui alle silmänräpäyksessä sillä silmissäni alkoi sumeta.

Katselin ympärilleni kauhistuneen näköisenä, mietin olinko minä kuollut olinko minä nyt tähtiklaanissa? En nähnyt ympärilläni mitään, huokaisin ja lähdin eteenpäin mietien mihin voisin mennä? Pitäisikö tutkia paikkoja?.
*Se kolli retutaa minua varmaan vieläkin*, ajattelin. Hämmästelin vähän että minuun satui yhä en voinut olla kuollut olin kuullut että jos kuolee niin kaikki kivut katoaisivat. Lähdin etsimään jotain mutta en edes tiennyt mitä?
Yhtäkkiä huomasin edessäni hiiren, aloin hiipimään hiiren hiljaa sitä kohti loikasin mutta yllätyksiä riitti sillä en osunut hiiren vaan tipahdin maahan ja heti perään maa halkesi allani, tipahdin syvään kuoppaan ja aloin tuntemaan Aivan hirveää kipua. En ehkä kestäisi edes hetkeä näin suurissa kivuissa. Kompuroin pystyyn ja aloin hoipertelemaan ylös mutta tipahdin melkein heti takaisin maahan, silmissäni loisti suru.
"Enkö pääsee edes ylös tästä typerästä kuopasta?!" Harmittelin surulisena. Nousin ylös ja aloin miettimään miten pääsisin ylös mutta aivan yhtäkkiä tunsin jotain outoa joku tai jokin ravisteli minua. olikohan se, se kolli vai Kuka? Tunsin vastustamatonta halua herättää.
*No enhän minä tänne halua jäädä ja en halua jäätä kuusihäntää!* Ajattelin. Aukasin silmääni ja aloin tuijotaman kissa edessäni, Hänhän oli kuusihäntä! Katselin ympärilleni kivuliasta ja huomasin Ampiaispiston ja sen kollin tapelevaan toisiaan vastaan.
*Olivatko he tuleet pelastaamaan minut?* ajattelin. Mutta minua sattui aivan joka paikkaan en voinut tehdä enään mitään! Olin kuulenivani että kuusihäntä olisi yrittänyt sanoa jotain mutta en kuulut mitä hän sanoi minua vain saatui aivan hirveästi joka paikkaan ruumisani! Sopersin hiljaa.
"Kuusihäntä... minä halusin vain auttaa sinua...", sopersin hiljaisella äänellä. Yritin nousta mutta en pystynyt nousemaan. Ähkäisin vain kivuliasta ja lysähdin takaisin maahan. näin silmissäni tähtiä taivaalla ja kuusihänän huolestuneet kasvot. Sopersin kivuliaasti ja hiljaisesti.
"M-minun saatuu aivan joka paikkaan..." sopersin kivuliaasti ja hiljaisesti. Kuusihäntä silti kylkeäni hänän päällän.
Olin kuulenivani että kuusihäntä olisi yrittänyt sanoa jotain mutta en kuulut mitä hän sanoi minua vain saatui aivan hirveästi joka paikkaan ruumisani! Sopersin hiljaa.
"Kuusihäntä... minä halusin vain auttaa sinua...", sopersin hiljaisella äänellä. Yritin nousta mutta en pystynyt nousemaan. Ähkäisin vain kivuliasta ja lysähdin takaisin maahan. näin silmissäni tähtiä taivaalla ja kuusihänän huolestuneet kasvot. Sopersin kivuliaasti ja hiljaisesti.
"M-minun saatuu aivan joka paikkaan..." sopersin kivuliaasti ja hiljaisesti. Kuusihäntä silti kylkeäni hänän päällän, ja kuiskasi rauhoitavalla äänellä.
"Kyllä kaikki järjestyy", kuusihäntä kuiskasi rauhoitavalla äänellä.
"Voimme viedä sinut parantajien luo", kuusihäntä kuiskasi. Korvissani humisi kirkunaa ja rääkynää.
*Siellä kaikki kissat vain rääkyvät*, ajattelin. Kuusihäntä nosti minut hellästi pystyyn ja alkoi saattaa minua leimusilmän ja Liljatuulen luo. Heti kun olimme perillä heidän luonaan niin minä vain lyyhistyin maahan kivuliaasti huohottaen.

\\leimu? Kuusi? Jos siis vielä ehtii.

Oli kulunut päivä siitä kun olin ollut lehtotassun kanssa koko päivän.
Olimme kävelemässä taistelupaikalle.
Lehtotassu nojasi turkkiini ja kysyi vienolla äänellä. ''Voimmeko taistella yhdessä?''
''Voimme.'' Vastasin Lehtotassulle.
Kun olimme taistelupaikalla huomasin leopardikuvioisen naaraan.
Katsahdin Lehtotassua päin, näin että hän oli pulassa mutta en ehtinyt auttaa sillä se leopardikuvioinen kissa juoksi jo minua kohti.
Kiersimme pientä ympyrää toisiamme tuijottaen, ajattelin että jos hyökkäisin saattaisin saada paremman aseman.
Hyökkäsin naaraan kimppuun.
Ajattelin jos liukuisin hänen oikealle puolelle ja kaataisin hänet sieltä.
Olin juoksemassa hänen oikealle puolelle mutta hän oli liian nopea, minulla ei ollut varasuunnitelmaa joten läimäytin naarasta lapaan.
Hän hyökkäsi heti takaisin mutta onnistuin välttämään juuri ja juuri puraisun.
Hyökkäsin naaraan kimpuun uudestaan mutta tällä kertaa aijoin vain juosta päälle enkä paeta.
Juoksin naaraan kimppuun ja hyppäsin hänen päälle.
Naaras yritti ravistella minut pois mutta pysyin tiykasti hänen selässään.
Kynsin hetken naaraan selkää kunnes hyppäsin hänen selästään pois,
Naaras juoksi pakoon.
Huomasin että lehtotassu oli ongelmissa joten juoksin hänen luokse ja läimäytin oppilaan hänen selästään pois.
Hyppäsin hänenkin päälle mutta tällä kertaa en aikonut päästää irti.
Oppilas riehui otteessani ja pääsi lopulta irti.
''Minun nimi on iltarusko eikä tämä jäänyt tähän!''
Hän sähisi ja juoksi pois.
''Mene hetkeksi lepäämään.'' Ehdotin. ''Minä jatkan vielä taistelua.''
''Ei sinä et saa jatkaa.'' Lehtotassu maukaisi huolestuneena.
''Minä en ole saanut melkein yhtään haavoja mene lepäämään minä taistelen puolestasi.'' Minä maukaisin.

//225 sanaa = 2 TaP
//Lehto
//Sainpahan vihdoinkin kirjoitettua tän tarinan :D

Lokkitassun kynnet riipivät kaulaani kivuliaasti, ja hän oli juuri uhannut tappaa Varjotassun, mikäli yrittäisin vielä sokaista hänet. Tuijotin kuolonklaanilaiskollia silmiin ja yht'äkkiä omissani hetkellisesti näkynyt pelonhäivähdys vaihtui raivoon.
"Varjotassu on ystäväni", sähisin, "ja sinä pysyt kaukana hänestä!"
Koska Lokkitassu oli tunkenut kuononsa niin lähelle kasvojani, saatoin näykkäistä hänen kuonoaan niin lujasti, että hän kiskaisi päänsä taakse tukahdutetusti murahtaen. Sivalsin hänen kaulaansa kynsilläni niin, että verta roiskahti kasvoilleni, ja upotin etukynteni hänen lapoihinsa. Lokkitassu oli minua isompi ja voimakkaampi, joten omaan kokooni nähden olisi hyvin hankala päästä parempiin asemiin tämänhetkisestä. Mutta jostain sisuksistani sain kaiken voiman mitä tarvitsinkin ponnistaakseni meidät niin, että paikkamme vaihtuivat. Salamannopeasti upotin hampaani syvälle Lokkitassun lapaan, jolloin hän ulvahti. Hän potkaisi minua vatsaan niin voimalla, että pelkäsin jo alkavani vuotaa kuiviin heti kun mätkähdin maahan - haavani olivat toki vastikään parantuneet, mutta en ollut varma, kauanko ne kestäisivät tällaista menoa.
"Vai oikein ystäväsi", Lokkitassu irvaili ylös könytessään.
Vastasin hänen tuijotukseensa viiksikarvaakaan väräyttämättä. Oli kuin olisimme olleet omassa kuplassamme, vain minä ja Lokkitassu sen sisällä taistelemassa ja juuri nyt mittailemassa toisiaan silmänräpäyksen ajan. Tunsin, kuinka raivo poltteli sisuksiani vaatien minua hyökkäämään.
"Juuri niin", sihahdin hännälläni ilmaa huiskaisten. Kyyristyin matalaksi ja jatkoin: "Vaan mitäpä Kuolonklaanin kissa sellaisesta tietäisi?"
Lokkitassu syöksähti minua kohti. Taistelun vain jatkuessa, käytin häntä vastaan kaikkea Hiilihampaalta oppimaani. Hän oli mainio mestari enkä olisi koskaan voinut toivoa ketään yhtään parempaa. Sisimmässäni toivoin myös, että kyseinen soturi olisi ollut tälläkin hetkellä kanssani, taistelemassa rinnallani. Jotta olisin voinut olla varma, että tämä ei jäisi viimeiseksi taistelukseni. Siitähän ei koskaan voinut olla varma kukaan muu kuin kissat taivaan tähdissä.
Äkkiä mieleeni tuli Varjotassu. Tähtiklaani sentään, olimme tunteneet toisemme vasta niin vähän aikaa.... Ja niinkin vähän ajan jälkeen olin jo kiintynyt häneen. Liian kiintynyt jopa. En tiennyt, oliko Varjotassu peloissaan puolestani, missä ikinä sitten olikin, mutta minä olin peloissani hänen puolestaan. Tuo kermanvalkoinen kolli oli aivan liian arvokas menetettäväksi.
Varjotassun aika ei vielä ole, eihän? kysyin Tähtiklaanilta mielessäni.
Kukaan ei tietenkään vastannut minulle... Sen minä jo tiesinkin. En ollut parantaja, jonka kanssa tähtikissat vaihtoivat unia silloin tällöin. Olin vain minä. Ja tämä tässä oli minun taisteluni, ja jos Varjotassun selviäminen elossa vaatisi sitä, että taistelisin Lokkitassun kanssa viimeiseen hengenvetoon asti, olisin valmis tekemään sen. Vain Tähtiklaani tiesi, kuinka iloinen olin siitä, ettei Varjotassu kyennyt kuulemaan ajatuksiani.

//Lokki, Varjo?

//TAISTELUTARINA
Tunsin rintani kohoilevan taas nopeammin, kun aloin haukkomaan happea kiivaammin. Karjuvirne oli palannut kanssani taisteluun mutta olimme joutuneet eroon toisistamme taistelun pyörteissä. Olin lähinnä hengästynyt siksi, että olin äsken joutunut juoksemaan pois kolmen keskenään tappelevan kissan alta. Käänsin päätäni ja näin ärisevän valkoturkkisen kissan. Tunnistin hänet Höyhenhallaksi. Murahdin takaisin ja käännyin kokonaan naarasta kohti.
“Voi, pieni oppilasko?” Höyhenhallan ääni oli piikittelevä. Vaikka hän olikin pienikokoinen olin selvästi vielä häntäkin pienempi.
“Olen soturi kiitos vain”, murahdin. En halunnut näyttää kuinka syvälle haukkuminen minuun oikeasti osui joten pidin katseeni uhmakkaana. Höyhenhalla naurahti ivallisesti. En ollut olettanut, että joutuisin tappelemaan sanallisesti jonkun kanssa tässä tappelussa.
“Aiotko koskaan hyökätä vai mulkoiletko vain?” kysyin piikitellen takaisin.
“Aion minä. Mietin vain mit-”, Höyhenhallan lause keskeytyi, kun mustaturkkinen hahmo muksahti hänen kylkeensä. Otin tilanteesta kopin ja menin auttamaan parhaani mukaan nuorta Salamanteria, joka oli tullut taistelemaan Höyhenhallaa vastaan. Yhtäkkiä kolli jähmettyi täydellisesti.
“Älä anna periksi!” ärisin mustaturkkiselle oppilaalle. Salamanterin silmissä välähti ilme, jota en tunnistanut mutten halunnut kiinnittää huomiota siihen kesken tappelun. Höyhenhalla pyristeli irti kellertävä täpläisen kollin käpälistä ja kömpi omille jaloilleen sähähtäen.
“Edes kuoloklaanilainen ei selviäisi kahta kissaa vastaan, vai?” kysyin piikkittelevästi, kun naaras otti pari askelta taaksepäin.
“Salamanteri?” naaras henkäisi. Hänen ilmeensä kääntyi hämmästyneestä tuimaan.
“Sinä! Sinä se olit! Tapoit Hahtuvatassun!” Höyhenhallan rääkäisy oli sydäntä riipivä. Oliko Salamanteri tappanut toisen klaanin oppilaan? Katsahtaessani Salamanteriin näin, ettei hän ollut aivan kunnossa. Nenän päältä kulki kaksi pitkää haavaa ja lavassa oli ilkeän näköiset kynnen jäljet. Verta tippui maahan hänen lavastaan.
“Sinä ja Katajatassu! Minä tiesin!” naaras kirkui. Minun teki mieli vajota maan sisään ja jäädä sinne elämään loppu iäkseni mutta Salamanteri tarvitsi apua nyt.
“Mennään”, kuiskasin järkyttyneen kollin korvaan hiljaa mutta äänensävyni ei ollut lähelläkään lempeää. Käännyin taas kohti vihollisnaarasta ja ärisin uhkaavasti.
“Uskallakkin hyökätä. Hän on haavoittunut”, sanoin ja käännytin sitten Salamanterin pois. Vein hänet pois taistelun tohinasta.
“Oletko kunnossa?” kysyin ja katselin lavan haavaa.
“Tuo naaras, hän on emoni ja Hahtuvatassu… hän oli siskoni”, Salamanterin ääni oli epätoivoinen. Tämä tilanne oli yksi niistä, joissa en tiennyt mitä tehdä. Estin huokausta purkautumasta suustani ja koitin keksiä jotain sanottavaa.
“Höyhenhallako teki tuon haavan lapaasi?” kysyin ehkä vähän liian töykeään sävyyn. Salamanteri nyökkäsi. Ehkä minun pitäisi koittaa olla kiltimpi. Laskin häntäni varovasti kollin terveelle lavalle.
“Tiedän miltä tuntuu tulla haavoitetuksi, jonkun itselle tärkeän kissan toimesta”, naukaisin tavoitellen nyt edes hieman ystävällisempää sävyä. Kollin ilme muuttui hiukan mutta en vieläkään osannut tulkita tätä.
“Ystävän tuki on paras tuki”, Salamanteri miltei kuiskasi. Kuullessani sanan “ystävä” sisälläni liikahti jokin. Lukiko kolli minut ystäväkseen? Koitin hymyillä hiukan mutta sain aikaan vain säälittävän pienen virneen. Pyyhin sen kasvoiltani ja loin sen sijaan vakavamman ilmeen.
“No niin. Mennäänpäs näyttämään tuota haavaa parantajille”, naukaisin itsepäisesti. En ottaisi yhtäkään vastalausetta tuolta innokkaalta nuorelta kissalta. En pitänyt hänen innokkuudestaan paljoa, rauhallisuus oli mielestäni paljon arvostettavampi piirre kissassa.
“Selvä sitten”, kolli naukaisi ärsyyntyneesti. Voi sitä kissaa, joka saisi tuon kollin oppilaakseen, jos hän päättäisi liittyä Eloklaaniin lopullisesti. Pieni osa minusta tahtoi hänen jäävän mutta suurimmaksi osaksi mitä väliä sillä minulle kuitenkaan oli. Lähdin kävelemään kohti paikkaa, jossa olin nähnyt parantajat viimeksi.
“Tähtimötaivas, sanko nojata lapaasi? Jalkaani sattuu”, Salamanterin nauku oli tukala ja käännyin välittömästi katsomaan kohti häntä. Kollin ilme oli epätoivoinen. Riensin hänen rinnalleen ja tarjosin tukea, jotta hänen olisi helpompi kävellä.
“Kiitos”, Salamanteri huokaisi. Kävelimme niin parantajien luokse asti.

Salamanteri istui paikoillaan, kun Liljatuuli hääri hänen lapansa luona.
“Tähtiklaanin kiitos, että toit hänet tänne”, Liljatuulen nauku oli hiljainen mutta silti kuultavissa.
“Niin tosiaan. Kiitos, Tähtimötaivas”, Salamanteri kiitti minua. Nyökkäsin nopeasti.
“Minun täytyy varmaan palata taisteluun”, sanoin ja nousin ylös.
“Voitaisiinko me mennä lepäämään yhdessä?” kolli naukui toiveikkaana. Hymyilin hiukan, sillä olin päättänyt tosissani koittaa olla kiltimpi tälle kollille.
“Tottakai, jos haluat”, sanoin ja istuuduin takaisin alas odottamaan, että Liljatuuli saisi työnsä valmiiksi. Hetken kuluttua parantaja naaras nosti päänsä ja nyökkäsi.
“Voitte mennä lepäämään. Katsokkin ettet rasita tuota liiaksi”, Liljatuuli huikkasi vielä, kun käännyimme pois. Tassutimme hiukan kauemmas taistelusta.
“Pystytkö jo astua tuolle?” kysyin vaikka kysymys kuulostikin omaan korvaani aika typerältä.
“Joo. Kiitos vielä”, Salamanteri naukui.
“Ei se mitään. Mennään. Tuolla muut lepäävät”, sanoin ja johdatin Salamanterin paikkaa, jossa oli pari muuta soturia levossa.

//TAISTELUTARINA

Adrenaliini virtasi suonissani. En koskaan ollut tuntenut itseäni näin voittamattomaksi! Vaikka inhosin sitä, miten epäreilusti Kujakissayhteisö ja Kuolonklaani olivat johdattaneet meidät taisteluun, minä nautin joka hetkestä ja jokaisesta iskusta, jonka sain jakaa vihollisilleni. En minä oikeasti ollut mikään taitava taistelija, mutta Eloklaanin ja klaanitovereideni puolustaminen oli minulle sydämen asia. Siksi annoin kaikkeni ja vähän enemmänkin.
Olin lyöttäytynyt yhteen Kultasiiven kanssa. Hunajanvärinen naaras oli minua jonkin verran lahjattomampi taistelija, jonka vuoksi yritin etsiä kohteeksemme mahdollisimman helppoja vihollisia. Kultasiipi oli paras ystäväni – ja jos minulta olisi kysytty, myös vähän enemmän kuin pelkkä ystävä – enkä halunnut hänen kuolevan tässä taistelussa.
"Hän pakenee! Mennään perään!" huudahdin pettyneenä, kun leopardikuvioinen naaraskissa pääsi irti Kultasiiven otteesta ja lähti nelistämään poispäin aukiolta. Singahdin nopeasti vauhtiin, päästen vaivatta minua hitaamman Kultasiiven ohi lähtiessäni vihollisen perään.
"Roska! Apua!" parahdus kuului minua pakoon pinkovan kujakissan suusta. Hänen huudahduksensa sai minut hämmentymään, mitä ihmettä kissa sekoili? Yllättäen leopardilaikukas kissa pysähtyi käpälät liukuen. Olimme juosseet joelle saakka, ja naaraan oli pysähdyttävä, ellei hän halunnut joutua veden varaan. Kujakissa käännähti nopeasti minua kohti. Hänen katseensa oli hyvin hämmentävä. Samalla naaras näytti kovin ystävälliseltä ja pelokkaalta, mutta myös vihamieliseltä. Säikähdin, kun jokin putosi niskaani. Kaikki kävi liian nopeasti, yhtäkkiä olin kahden kissan armoilla joen rannalla, voimatta tehdä yhtään mitään. Rukoilin hiljaa mielessäni apua Tähtiklaanilta ja Kultasiiveltä. En minä voisi kuolla näin!
Tunsin kipua, kun kaksi vihollista riepottelivat minua vuorotellen ja jakelivat iskuja ympäri kehoani. Aina välillä onnistuin nousemaan käpälieni varaan ja väistelemään hetken ajan vihollisten nopeita liikkeitä. Mutta aina yrittäessäni aloittaa vastahyökkäyksen, viholliset pysäyttivät sen. En joutunut taistelemaan kauaa yksin, kun vaalea naaraskissa syöksähti avukseni. Kasvoilleni levisi silmänräpäyksen kestävä lämmin, kiitollinen hymy tunnistaessani auttajani Kultasiiveksi.

Mutta Kultasiivestä ei ollut liiemmin apua kiperään tilanteeseen. Vaikka taistelu muuttuikin hieman reilummaksi, en pärjännyt minua pienempää naaraskissaa vastaan. Naaras väisteli iskujani ketterästi, enkä saanut aloitettua kertaakaan kunnon hyökkäystä. Kujakissa sen sijaan oli minua taitavampi hyökkääjä ja hän sai jaeltua vaivatta kynsillään iskuja vasten kasvojani. Vaikken minäkään ollut kooltani mikään tankki ja liikkeiltäni olin varsin ketterä, jostain syystä tämän vikkelän pikkupirulaisen perässä tuntui olevan mahdotonta pysyä! Aina välillä kissa siirtyi kauemmas minusta juosten. Kun pääsin lähtemään hänen peräänsä, hän kääntyi ympäri ja hyökkäsi kimppuuni. Mutta minä en luovuttanut. Tunsin edelleen olevani voittamaton, vaikka selvästi olinkin häviöllä. Onnistuin iskemään kerran hampaani vihollisen takajalkaan, jolloin luulin jo voittavani. Repäistessäni kissan jalkaa, hänen tasapainonsa petti ja pääsin hyökkäämään naaraan kimppuun. Mutta sitten kuulin vertahyytävän huudon. Se sai minut jähmettymään aloilleni. Huuto oli kuulunut Kultasiivelle.
Siitä alkoi minun alamäkeni. Viholliseni huomasi huomioni herpaantuneen ja iski vaivatta hampaansa paljaaseen kaulaani. Yritin rimpuilla irti mustaturkkisen naaraan otteesta ja iskeä häntä kynsilläni, mutta se kissan onnistui pitää otteensa.
Siinä vaiheessa peli oli pelattu, kun toinen naaraskissoista kävi myös kimppuuni. Kun viholliset painoivat minut maata vasten, näin Kultasiiven makaavan liikkumattomana maassa parin ketunmitan päässä.
"Ei! Kultasiipi! Nouse ylös!" rääyin onnettomana. Kun naaras ei reagoinut mitenkään, minä romahdin. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni, enkä jaksanut enää taistella.
En tiennyt kauanko viholliset vielä riepottelivat minua, mutta jossain vaiheessa he irrottivat otteensa.
"Tule, mennään", toinen kissa naukaisi. Niin he vain jättivät minut siihen, eivätkä edes varmistaneet minun kuolleen. Kenties olin niin surkea näky, että he luulivat minun jo kuolleen tai sitten he uskoivat luonnon hoitavan homman loppuun. Käännähdin vaivalloisesti vatsalleni. Joka paikkaan sattui, mutta minun oli päästävä Kultasiiven luokse. Revin itseäni maata pitkin eteenpäin onnettomasti nyyhkyttäen. Kun pääsin kyllin lähelle Kultasiipeä, yritin löytää hänestä elon merkkejä. Kyyneleiden sumentamilla silmillä oli mahdotonta nähdä tarkasti yhtikäs mitään, mutta olin varma, ettei naaras hengittänyt.
"Kultasiipi, ole kiltti ja älä kuole", nyyhkytin onnettomana painaessani pääni vasten naaraan poskea. Korvissani humisi, enkä ollut aivan varma johtuiko se lähellä virtaavasta joesta vai olinko lyönyt pääni pahemman kerran.
"Minä rakastan sinua", huokaisin hiljaa itkuisella, säröilevällä äänelläni. En halunnut Kultasiiven lähtevän luotani ilman, että hän tiesi miten tärkeä hän minulle oli... En halunnut menettää Kultasiipeä.

//Kulta?

Kuusamakuiske: 16kp + 7TaP -

Hiilihammas: 23kp! + 8TaP -

Karjuvirne: 44kp! + 19TaP -

Tähtimötaivas: 4kp + 1TaP -

Käärmetassu: 22kp! + 10TaP -

Sumulaulu: 22kp! + 10TaP -

Sadetassu: 13kp + 5TaP -

Kuutamolaine: 8kp + 3TaP -

Omenahuuma: 9kp + 4TaP - R.I.P.

//TAISTELUTARINA (363 sanaa = 3TaP)

Kevyen, levottoman unitilani läpi tunsin Korppisiiven hengityksen tahtiin kohoilevan kyljen turkkiani vasten. Raotin tokkuraisena silmiäni, ja katseeni terävöityessä näin taas selvästi Sarastustassun pienen, hentoisen ruumiin edessäni. Suru vihlaisi rinnassani, kun mieleeni palasi muistikuvia viime yöltä, jolloin olimme kumppanini kanssa yrittäneet sukia naaraan veren kovettamaa turkkia. Emme olleet saaneet pestyä kaikkea verta pois, ja aamunkajon ylettäessä metsään näin paremmin ne kohdat, joita emme olleet onnistuneet putsaamaan.
Taistelu raivosi yhä aukiolla. Se ei tuntunut ikinä loppuvan. Vedenvuodatus tulisi jatkumaan niin pitkään kuin kissat pysyivät tolpillaan. Minun olisi pitänyt olla siellä, auttamassa klaanitovereitani, mutta kehoni ei suostunut tottelemaan minua. Kävin hiljaista kamppailua pääni sisällä oman tuskani kanssa. Se oli kuin aallokko, joka pyyhkäisi minulta jalat alta aina kun yritin nousta ylös, yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes en jaksanut enää edes yrittää ja annoin sen vain huuhtoa minut mukanaan.
Katsellessani surusta sumein silmin Sarastustassua lävitseni kulki äkisti jokin selittämätön voima. Kuin päättäväisyyden puuska, joka piiskasi minut nousemaan huojuville käpälilleni. Sarastustassu ei olisi halunnut minun luovuttavan ja jättävän klaanitovereitani pulaan. Minun olisi jatkettava taistelua tyttäreni puolesta, hänen kuolemansa ei saanut olla turha.
Kosketin hellästi nenälläni vieressäni nukkuvan Korppisiiven otsaa, ennen kuin luikertelin pensaan ali ja jatkoin juosten aukiolle, jossa käytiin edelleen kamppailua elämän ja kuoleman rajalla. Ruumiita lojui taistelutantereella, sekä vihollisten että omien, ja maa oli verestä punainen.
“Ei!” Käänsin katseeni aukion toiseen laitaan ja ehdin juuri nähdä, kuinka Kuolonklaanin päällikkö tarttui Kieroarpea kaulasta ja alkoi riuhtoa. Tabbykuvioinen kolli horjahti maahan ja hänen kurkustaan alkoi pulputa verta.
Kauhistuneen Karjuvirneen kumartuessa veljensä puoleen Henkäystähti hyökkäsi häikäilemättä soturin kylkeen. Syöksyin salamana kollin avuksi - en menettäisi enää yhtään klaanitoveria! Henkäystähti oli selin minuun, kun ponnistin hänen selkäänsä ja vedin hänet kauemmaksi Karjuvirneestä. Raidallinen kolli sähisi hurjistuneena ja yritti litistää minut alleen kierähtämällä ympäri, mutta irtauduin hänestä ennen kuin hän ehti toteuttaa aikeensa.
Asetuin seisomaan maassa makaavan Karjuvirneen eteen suojelevasti, väläytellen varoittavasti hampaitani Kuolonklaanin päällikölle, jonka kurkusta purkautui vihainen, sähinän ja murinan sekainen mouruna. Köyristin selkääni ja pörhistin karvani näyttääkseni uhkaavammalta.
Takaani kuului käheä naurahdus. “Heh, varmaan kyllästyt minuun pian, kun sinun pitää aina olla pelastamassa nahkani, velipoika”, Karjuvirne maukui kömpiessään ylös. Hänen sanansa jäivät kaikumaan oudosti korviini, mutta en ehtinyt jäädä miettimään sitä pidemmäksi aikaa, kun Henkäystähti rynnisti jo uuteen hyökkäykseen.

//Karju?

//TAISTELUTARINA (402 sanaa = 4TaP)

Kirpputäplän ruumis retkotti hännänmitan päässä liikkumattomana, elottomana - kuolleena. Kollin niskat olivat vääntyneet luonnottomaan asentoon, ja hänen ruskeat silmänsä olivat aavistuksen raollaan, niiden lämmin pilke sammuneena.
Makasin maassa kyljelläni vastapäätä häntä, katsellen kyyneleet silmissä elämäni tärkeintä kissaa, joka oli nyt poissa. En kyennyt enää liikkumaan, ja joka sydämen sykäyksellä vatsassani olevasta ammottavasta haavasta pulpahteli lisää verta multaiselle maalle muodostuneeseen punaiseen lammikkoon.
Minä kuolisin. Tiesin sen siitä, miten elämäni vilisi silmieni edessä muistojen nauhana. Kotikisusta klaanikissaksi, oppilaasta soturiksi, tuntemattomista perheeksi. Elämä oli antanut minulle paljon, kenties enemmän kuin oikeasti olisin tarvinnut. Mesitähti oli ollut kiltti - ja uskomattoman kärsivällinen - ottaessaan minut siipensä alle, vaikka olinkin tapattanut hänet kerran ja saattanut hengenvaaraan useaan otteeseen. Päällikkö ei osannut aavistaakaan, kuinka iso vaikutus hänen lempeydellään oli ollut minuun. Olisin siitä hänelle ikuisesti kiitollinen.
Ja sitten oli Kirpputäplä - ihka ensimmäinen ystäväni ja kissa, jota kohtaan tunteeni olivat olleet aina niin kovin sekavat. Kaikista Eloklaanin kissoista olin viettänyt eniten aikaa hänen kanssaan, ja hän oli yksi niistä harvoista, jotka olivat saaneet nähdä herkemmän ja haavoittuvaisemman puoleni. Olin ollut aina tietoinen kollin tunteista itseäni kohtaan, mutta omat pelkoni ja epävarmuuteni olivat estäneet minua tutkimasta omia tuntemuksiani. Kirpputäplä ei kuitenkaan koskaan ollut hoputtanut tai painostanut minua mihinkään. Hän oli pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodenajat vaatimatta minulta yhtään mitään, mutta silti antaen minulle kaiken.
Hengittäminen alkoi tuntua raskaammalta. Näkökentässäni sumeni, enkä kuullut tai tuntenut enää yhtään mitään. Mieleni muodosti kuvan Kirpputäplästä istumassa nummella tähtitaivasta vasten. Hän oli uskonut syvästi tähdissä asuviin esi-isiinsä, kuten monet muutkin Eloklaanista. Pitkään oli pitänyt sitä vain satuna, johon epätoivoiset kissat halusivat tarrautua vaikeina aikoina. Mutta ajan kuluessa olin oppinut arvostamaan sitä, etenkin sen jälkeen, miten kauniisti Kirpputäplä oli aina puhunut siitä minulle. Hän oli koko metsän hyväsydämisin ja lempein kissa, joten ei ollut epäillystäkään siitä, etteivätkö tähtikissat olisi ottaneet häntä lämmöllä vastaan.
Ehkä oli jo liian myöhäistä, mutta minäkin toivoin pääseväni sinne. Toivoin näkeväni Kirpputäplän jälleen voidakseni kertoa hänelle, mitä oikeasti tunsin häntä kohtaan. Halusin hänen tietävän, miten paljon häntä rakastin.
Lopulta pimeys laskeutui ylitseni ja kaikki oleva ympäriltäni katosi silmänräpäyksen ajaksi. Kun avasin silmäni uudelleen, oloni oli erilainen. Kaikki kivut ja kolotukset olivat kadonneet, ja joka puolella tuikkivat tähdet. Nousin istumaan ja katselin ympärilleni hetken hieman hämilläni, kunnes valtava onni ja liikutus kulki lävitseni nähdessäni lähestyvän kissanhahmon.
Kirpputäplä seisahtui eteeni ja kurkotti koskettamaan kuonollaan poskeani. Hänen turkkinsa hohti tähtienvaloa, eikä hänessä näkynyt merkkiäkään taistelussa tulleista vammoista. Kehräys hyrisi kurkussani kun painauduin häntä vasten.
“Kirpputäplä, minä rakastan sinua.”

//R.I.P.

//TAISTELUTARINA

"Ei hätää, hengitä vain ihan rauhassa", kuiskasin hiljaa Tähtimötaivaalle, joka oli kellahtanut maahan makaamaan ja haukkomaan happea. Naaras oli poissa tolaltaan, en ollut nähnyt häntä koskaan sellaisena. Lohduttavien sanojen löytäminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Laskin lohduttavasti häntäni naaraan kyljelle ja yritin myötätuntoisella katseellani ja pelkällä läsnäolollani viestiä naaraalle, että olin hänen tukenaan. Kului hetki, toinen, kolmas ja ties kuinka monta lisää. Viimein Tähtimötaivas oli saanut hengityksensä tasattua. Naaras makasi maassa kyljellään katse kohti taivasta ja hengitti rauhallisena. Hänen kylkensä kohoilu oli muuttunut rauhalliseksi. Soturi kampesi itsensä pystyyn ja katsahti minuun päin.
"Pystytkö jatkamaan taistelua?" kysyin rauhallisella äänellä. Ymmärtäisin täysin, jos mustavalkea naaras päättäisikin jättää taistelun kesken ja palata leiriin. Salaa toivoin Tähtimötaivaan palaavan leiriin. Minun olisi etsittävä Kieroarpi ja taisteltava veljeni rinnalla. Jos Tähtimötaivas olisi mukana taistelussa, murehtisin liian paljon hänen puolestaan. Naarassoturi nyökäytti päätään:
"Pystyn minä. Olen kunnossa."
Siristin epäillen silmiäni, mutten viitsinyt alkaa vääntämään soturin kanssa. Tiesin, etten voisi pakottaa Tähtimötaivasta jäämään pois taistelusta.
"Eiköhän mennä sitten", sanoin ja viitoin naaraskissan perässäni takaisin kohti aukiota, jolla äänten perusteella oli yhä taistelu käynnissä.

Joka paikkaa särki. Olin joutunut taistelun kaaoksessa eroon Tähtimötaivaasta ja tällä hetkellä seisoin hämärällä aukiolla kissojen keskellä väistellen parhaani mukaan toistensa kimpussa taistelevia kissoja. Kissamäärä oli selvästi vähentynyt aiemmasta, mutta vähäisestä ruumiiden määrästä päättelin, että kissat olivat joko paenneet tai siirtyneet metsän suojiin lepäämään. En ollut nähnyt Kieroarpea hetkeen, ja tavoitteenani oli löytää veljeni. Huoli alkoi kasvaa rinnassani, kun tabbykuvioista soturia ei näkynyt missään.
Väsymys alkoi tuntua ylitsepääsemättömän raskaalta, eikä tyhjyyttään huutava vatsani helpottanut tilannetta lainkaan. Kieroarpea ei edelleenkään näkynyt missään. Olin hetki sitten ollut erottavinani Tähtimötaivaan mustavalkean turkin vilahtavan jossain, mutta kun olin lähtenyt kohti näkemääni kissaa, ei Tähtimötaivaasta näkynyt merkkiäkään. Raskain mielin päädyin siirtymään aukion laidalle, minun olisi saalistettava ja levättävä.
Kun pääsin viimein pujahtamaan kissameren seasta ulos aukiolta, olin vähällä saada sydänkohtauksen. Tumma hahmo pudottautui eteeni lähimmästä puusta. Nousin jo takajaloilleni ja nostin etukäpäläni ilmaan iskeäkseni vihollista kasvoihin, kun juuri ajoissa tunnistin hänet Kieroarveksi. Suustani pääsi huojentunut huokaisu, kun pudottauduin takaisin neljän jalan varaan.
"Missä ihmeessä sinä olet ollut?! Olen etsinyt sinua vaikka miten kauan!" ärähdin huolestuneena. Kieroarven katse siirtyi puuhun, josta hän oli juuri hypännyt eteeni. Kolli näytti melko hyväkuntoiselta, mitä nyt hänen turkistaan oli lähtenyt karvatukkoja ja siellä täällä oli pieniä pintanaarmuja. Samaa en voinut sanoa itsestäni. Vaikka minulla riitti voimaa, eikä kestävyydessänikään ollut erityisempää valittamista, oli tuntikausien taistelu ja syömättömyys tehnyt minut voimattomaksi.
"Niinpä tietysti, olisihan se pitänyt arvata", virnistin leikkisästi veljelleni ja kosketin hellästi kuonollani tämän lapaa, kun lähdin tassuttamaan hänen ohitseen syvemmälle metsää. Kun ohitin kollin, hidastin tahtiani ja käännyin hänen suuntaansa, "käydään vähän saalistamassa, minä kuolen pian nälkään."

Retkemme metsässä oli alkanut varsin hyvin, kun olimme saaneet ensin vatsamme täyteen ja sitten vielä hetken lepoa. Olin yllättynyt, kuinka metsä ei ollut tyhjentynyt riistasta taistelusta huolimatta. Metsän eläimenä olisin itse paennut heti paikalta, kun olisin nähnyt sellaisen joukon kissoja taistelemassa, mitä aukiolla oli aiemmin ollut. Olimme kohdanneet lepohetkellämme myös muutaman kuolonklaanilaiskissan. Ensimmäinen kissa oli metsässä yksin haavoittuneena. Hänet tunnistin vaivatta Pimentovarjoksi, Kuolonklaanin varapäälliköksi. Olisimme saaneet haavoittuneen naaraskissan hengiltä, ellei hän olisi saanut apujoukkoja paikalle. Onnistuimme kuitenkin pakenemaan paikalta Kieroarven kanssa.
Aamun valjetessa totesimme, että olisi parasta palata takaisin taistelupaikalle katsomaan, mikä tilanne siellä oli. Aukion laidalle oli raahattu kissojen ruumiita. Silmäilin niitä nopeasti, peläten näkeväni jossain Tähtimötaivaan mustavalkoisen turkin. Sitä ei kuitenkaan näkynyt. Osa kuolleista oli kuolonklaanilaisia tai kujakissoja, mutta myös eloklaanilaisia oli joukossa. Pysähdyin haikein mielin pieneksi hetkeksi Kirpputäplän ja Pensastassun ruumiiden luokse. En ollut tuntenut kissoja erityisen hyvin, mutta he olivat vaikuttaneet hyvin viattomilta ja reiluilta kissoilta. Vaikka olikin kurjaa, että heidän elämänsä oli päättynyt tälle kammottavalle taistelukentälle, olin iloinen, ettei maassa maannut veljeni tai Tähtimötaivas.
Juuri kun olimme jättämässä ruumiit ja siirtymässä kohti yhä edessämme raivoavaa taistelua, takaani kuului tömähdys, jota seurasi säikähdyksestä kertova parahdus. Käännähdin ympäri niin nopeasti kuin pystyin ja inhokseni näin, kuinka vaaleanharmaa kollikissa oli käynyt Kieroarven kimppuun. Kaksikko paini raivokkaasti toistensa kimpussa melko tasavertaisesti. Vaikka he kierivätkin maassa koko ajan liikkuen, tunnistin hyökkääjän Kuolonklaanin päälliköksi, Henkäystähdeksi.
Yhtäkkiä mieleni valtasi suunnaton raivonpuuska. Minä vihasin Henkäystähteä. Olimme liittyneet Eloklaaniin toiveena rauhallinen loppuelämä klaanin turvassa, mutta edessäni veljeäni vastaan painiva kissa oli pilannut kaiken. En voinut ymmärtää, mikä sai hänet toimimaan sillä tavalla, mutta minä tiesin vihaavani Henkäystähteä. Minun ei tarvinnut miettiä, kun lähdin juoksemaan veljeni avuksi raitaturkkisen kollin kimppuun.
"Saasta!" sähähdin, kun iskin kynteni parhaillaan Kieroarven päällä seisovan kollikissan kylkeen. Henkäystähti säpsähti ja loikkasi pois veljeni päältä. Kun kolli käänsi sinisen katseensa minuun, kohtasin sen empimättä. En ollut koskaan saanut niin kylmää, julmaa ja murhanhimoista katsetta kissalta, joka ei edes tuntenut minua. Toisaalta, me taisimme molemmat ajatella toisistamme aivan samoin. Minäkin vihasin sydämeni pohjasta jokaikistä kuolonklaanilaista, aivan kuten Henkäystähti inhosi minua ja eloklaanilaisia. Tosin minun vihassani oli jotain perää. Vihasin heitä, koska he olivat riistäneet kotimme ja tuhonneet elämämme. Arvelin edessäni seisovan kollin inhoavan minua vain siksi, että olin olemassa.
Henkäystähti ei näyttänyt pelkäävän, vaikka hän tiesi tulevansa taistelemaan yksin kahta kissaa vastaan. Kieroarpi oli kammennut itsensä pystyyn ja asettunut vierelleni, valmiina taistelemaan Kuolonklaanin päällikköä vastaan. Vaikken ollut koskaan kohdannut Henkäystähteä taistelussa, päättelin hänen olevan etevä. En uskonut, että Kuolonklaanin päälliköksi olisi päässyt taistelukyvytön kissa. Varauduin siihen, että saisimme Kieroarven kanssa taistella ihan tosissamme. Raidallinen kuolonklaanilaiskolli syöksähti nopeasti meitä kohti. Kieroarpi yritti pysäyttää hänen hyökkäyksensä loikkaamalla kollin eteen, mutta Henkäystähti nujersi veljeni yrityksen hetkessä loikkaamalla ilmaan. Hidasliikkeinen Kieroarpi ei ehtinyt tehdä mitään, kun Henkäystähti loikkasi ilman halki kynnet ojossa minua kohti.
Viholliskolli laskeutui sulavaliikkeisesti päälleni niin, että hänen toisen etukäpälänsä kynnet iskeytyivät vasten kasvojani. Kollin onnistui kaataa minut maahan. Viiltävä kipu lävisti koko kehoni, ja se sai minut ummistamaan silmäni. Pelkäsin, että isku oli sokaissut minut. Henkäystähden kehon paiskautuessa päälleni, rojahdin maahan selälleni silmät ummessa. Olin helppo kohde ja rukoilin hiljaa mielessäni veljeltäni apua. Tunsin, kuinka kipu poltteli kasvojani. Henkäystähden kynsien tekemät viillot alkoivat vuotaa verta, ja kun yritin avata silmäni, näkökenttäni oli verestä sumea. Erotin juuri ja juuri Henkäystähden ammollaan olevan suun; hän aikoi tappaa minut. Onnekseni Kuolonklaanin päällikkö oli melko samaa kokoluokkaa kanssani ja minulla piisasi voimaa. Jopa haavoittuneena sain kerättyä iskuun voimaa ja sain viskattua Henkäystähden pois päältäni sivuun. En nähnyt edelleenkään juuri mitään ja pelkäsin Henkäystähden tekevän uuden hyökkäyksen saman tien. Kampesin itseni pystyyn ja ravistelin päätäni. Uutta hyökkäystä ei kuulunut, ja erotin suuren hahmon hyökkäävän edessäni seisovan Henkäystähden päälle. Kieroarpi oli pelastanut minut.
"Karjuvirne, tule!" kuulin jonkun henkäisevän takaani. Käännyin nopeasti ympäri kohti Liljatuulta, jonka äänen olin tunnistanut hetkessä. Erotin edessäni tumman hahmon, mutta kaikki yksityiskohdat jäivät näkemättä. Oliko Henkäystähden isku vienyt minulta näkökyvyn?
En olisi halunnut jättää veljeäni, muttei vaihtoehtoja ollut. Ei minusta olisi hänelle apua tällaisessa kunnossa.
"Sinnittele veli, et saa mennä kuolemaan", ärähdin hiljaa kääntäessäni katseeni kohti taistelua. Silmilleni laskeutunut punainen verho esti minua näkemästä merkkiäkään veljestäni.

Liljatuuli ja kaksi muuta eloklaanilaista veivät minut hieman etäämmäs taistelukentästä. Parantajakissa alkoi heti tutkia vammojani. Hän pesi kasvojani karhealla kielellään ja selvitteli pesemisen lomassa, että silmäni olivat ehjät. Kun valittelin, etten nähnyt juurikaan eteeni, naaras kertoi rauhoittavalla äänellä sen olevan väliaikaista.
"Minun on palattava taisteluun", ilmoitin vakavalla ja päättäväisellä äänellä, kun naaras oli saanut paineltua haavoihini jotain tahnaa, joka kirveli inhottavasti tuoreita viiltoja, "veljeni tarvitsee minua."
"En voi kyllä missään nimessä suositella sitä", Liljatuuli totesi nopeasti. Räpyttelin silmiäni, Liljatuuli oli ollut oikeassa. Edelleen näköni oli sumea, mutta nyt erotin parantajasta muutakin kuin vain hänen ääriviivansa. Harmaan kissan meripihkainen katse oli vakava.
"Minä näen jo ihan tarpeeksi hyvin", vastasin kylmällä äänellä ja kampesin itseni pystyyn. Liljatuuli astui eteeni varoittava ilme kasvoillaan:
"Jos haavat aukeavat ja alkavat vuotaa, olet taas samassa tilanteessa kuin äsken ja kenties vielä pahemmassa. Jos et näe mitään, olet taistelussa yhtä avuton kuin pieni pentu."
Vaikkei minulla ollutkaan mitään harmaata, tavallisesti kilttiä ja ymmärtäväistä Liljatuulta vastaan, hänen käytöksensä alkoi ärsyttää minua. Nostin ylähuultani, jolloin valkeat hampaani paljastuivat naaraalle.
"Se ei ole sinun murheesi. Minä en jätä veljeäni koskaan", ärähdin turhankin kiihtyneenä ja käänsin lupaa kyselemättä selkäni parantajakissalle ja hänen apunaan oleville eloklaanilaissotureille. En ollut varma missä olimme, mutta taistelun äänien avulla taisteluaukiolle suunnistaminen kävi helposti. Matka ei ollut pitkä, ja pian puiden taakse avautuva aukio häämötti edessäni. Katseeni kävi taas kerran läpi aukiolla taistelevia kissoja, yrittäen etsiä Kieroarven tabbykuvioista turkkia. Veljen löytäminen kävi naurettavan helposti. Kolli taisteli edelleen lähes samassa paikassa Henkäystähteä vastaan kuin aiemminkin. Huokaisin helpotuksesta, sillä olin todella pelännyt veljeni menettävän henkensä kuolonklaanilaista vastaan taistellessaan. Lähdin liikkeelle ripein askelin kohti veljeäni ja yhteistä vihollistamme. Kieroarven katse käväisi minussa, kun hän kaiketi huomasi sivusilmällään minun lähestyvän. Se oli valtava virhe, jota seurasi kammottava tapahtumaketju. Kun veljeni ruskeiden silmien katse kääntyi silmänräpäyksen ajaksi minuun, Henkäystähti käytti tilaisuuden hyväkseen. Vastakkain veljeni kanssa seisova päällikkö syöksyi kohti Kieroarpea.
"Ei!" en ollut koskaan huutanut niin kovaa. Se hetki tuntui hidastetulta, miksi jalkani eivät vieneet minua sen nopeampaa eteenpäin?
Henkäystähden hampaat upposivat Kieroarven kurkkuun, ja kuolonklaanilainen alkoi riuhtoa armottomasti. Kieroarven katse oli kauhistunut, kolli ei voinut tehdä mitään. Maailma tuntui pysähtyvän. En ollut enää varma liikuinko itsekään, vaikka liikutin kyllä jalkojani juostakseni eteenpäin. Katseeni oli nauliintunut edessäni taisteleviin kissoihin. Tai ei sitä taisteluksi voinut kutsua. Henkäystähti irrottautui Kieroarvesta, ja minä helpotuin. Mutta kun veljeni kurkusta alkoikin pulputa nopealla temmolla punaista verta, helpotus muuttui epätoivoksi. Ei, ei, ei.
Viimein, mutta aivan liian hitaasti olin saapunut Kieroarven luokse. Hän oli yhä elossa, hän voisi selvitä vielä. Niin minä uskottelin itselleni, vaikka alitajuntani tiesi minun valehtelevan. Ei sellaisesta kaulavammasta selviäisi kukaan. Peli oli pelattu, mutten tahtonut myöntää sitä. Kieroarpi haukkoi maassa happea, mutta ruhjoutuneen kurkun vuoksi se oli turhaa. Hän tukehtuisi pian omaan vereensä, olin nähnyt niin käyvän ennenkin, mutten suostunut uskoa, että niin kävisi nyt. Ei minun veljeni voinut kuolla, hän oli voittamaton.
Ajatukseni pakenivat karkuun, kun tunsin jonkun iskeytyvän vasten kylkeäni. Paiskauduin hallitsemattomasti hyökkääjän painon voimasta maahan ja ilmat pakenivat keuhkoistani. Erotin raidallisen, vaaleanharmaan turkin. Kieroarven loukkaantuminen oli vienyt huomioni. Henkäystähti oli saanut tilaisuuden hyökätä minun kimppuuni naurettavan helposti. Nyt makasin vasemmalla kyljelläni maassa vihollisen painaessa kyntensä vasten kurkkuani.
*Hiirenpapanat*, ajattelin turhautuneena ja toivoin, että Kieroarpi tokenisi nopeasti ja tulisi taas pelastamaan minut – veljensä, joka aina onnistui tulemaan hänen pelastamakseen.

//Hiili?

//TAISTELUTARINA

Kuutamolaineella oli ollut jo valmiiksi käpälät täynnä joka suunnasta hyökkivien kujakissojen ja kuolonklaanilaisten kanssa, kun hän oli huomannut oppilaansa Vihatassun - joka oli palannut joitakin päiviä sitten karkuretkeltään Lehtotassun kanssa - kamppailevan yksinään kahta kujakissaa vastaan. Hän tiesi hyvin, miten kuumapäinen nuori kolli osasi olla, joten hänelle ei ollut jäänyt oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin raivata tiensä taistelutantereen läpi oppilaan tueksi, sillä ei halunnut tämän tapattavan itseään turhaan.
Kujakissanaaraat taistelivat kuin raivopäät, ja Kuutamolaine joutui toden teolla keskittymään väistelemään heidän iskujaan. Samalla hänen oli pidettävä silmällä Vihatassua, joka ei vieläkään tuntunut tajuavan, miten pahasti alakynnessä he olivat näitä kahta vastaan. Hänen olisi saatava kolli jotenkin perääntymään tilanteesta, tai muuten heille kummallekin kävisi köpelösti.
Kun Kuutamolaine kiersi pitkäjalkaista, hopeanharmaata naarasta suunnitellen mielessään seuraavaa liikettään, Vihatassu ja toinen, vaaleanharmaa naaras törmäsivät suoraan heidän väliinsä. Hän ehti viime tingassa väistää riehuvaa kynsien ja hampaiden pyörrettä, kun hänen oli jo heti perään kiirehdittävä hopeanharmaan naaraan hyökkäyksen tieltä tämän käytettyä hyödykseen tilanteen kaaottisuutta.
Vihatassu ja naaras jäivät taistelevien kissojen taakse, kun Kuutamolaine loikki vähän kauemmaksi saadakseen lisää aikaa ja tilaa kohdata oma vastustajansa, joka seurasi yhä tiiviisti hänen kintereillään. Hän kiepahti ympäri ja nousi takajaloilleen ottaakseen vastaan naaraan uuden iskun. Kissat rysähtivät toisiaan vasten voimalla, ja Kuutamolaine teki parhaansa saadakseen tehtyä vastustajaansa edes jonkin verran vahinkoa.
Lopulta hän onnistui puolivahingossa huitaisemaan kissaa kuonoon niin, että tämä horjahti ja hän pääsi luikertelemaan kauemmaksi. Tällä kertaa hänellä ei ollut kuitenkaan aikomusta jäädä odottamaan uusintaottelua, vaan hän säntäsi salamana aukion yli metsään, eikä pysähtynyt ennen kuin taistelun äänet olivat jääneet kunnolla taakse.
Kuutamolaine nilkutti puunjurakkoon ja käpertyi lehtimullan sekaan uupuneena ja kipuilevana. Hänen nahkansa poltteli ikävästi kohdista, joista turkki oli repetynyt isoina tukkoina. Sen lisäksi hänen kehonsa oli täynnä kynnen- ja hampaanjälkiä. Leimusilmälle tai Liljatuulelle olisi kyllä ollut nyt käyttöä ja… Voi hyvä Tähtiklaani, Vihatassu! Hän oli jättänyt kollin oman onnensa nojaan ja paennut itse paikalta.
Soturitar yritti punnertaa itsensä ylös, mutta hänen jalkansa olivat raskaat kuin tukit. Väsymys painoi häntä alaspäin, mutta hänen mielensä yritti piiskata häntä takaisin jalkeille. Hän ei antaisi itselleen ikinä anteeksi sitä, jos Vihatassu kuolisi hänen raukkamaisuutensa takia.
Hänen pinnistellessään ylös juurakossa lähistöltä kuului rasahdus, joka sai hänet jähmettymään aloilleen. Tihrustaessaan hämärään metsään hän ei nähnyt muuta kuin puita ja aluskasvillisuutta. Ja kiiluvat silmät. Hänen sydämensä alkoi hakata kiihtyneemmin.

//Jatkan tästä Tyrskytiikerillä.

//TAISTELUTARINA//

Olin keskellä sotimisen kurimusta. Ympärilläni kuului kissojen rääkymistä ja tuskallista mouruamista ja saatoin melkein kuulla, kuinka veri kohisi heidän suonissaan taistelutahdon vain yltyessä. Aina välillä näin vilaukselta taistelevia klaanitovereitani, joilla tuntui olevan vain yksi päämäärä; tämän taistelun voittaminen. En voinut syyttää heitä. Halusin takaisin kotiin, Eloklaanin leiriin, vaikka en alkuunkaan tiennyt, onnistuisiko se enää koskaan.
”Lakkaa haaveilemasta ja taistele!” Käännähdin häntä pörrössä ympäri ja näin vaaleanharmaan, valkoisenkirjavan kollin syöksymässä minua kohti hampaat irvessä.
Juuri ennen kuin kynnet olisivat uponneet niskaani, kiepahdin ketterästi sivuun ja viilsin vaistomaisesti viillot hyökkääjän kylkeen. Tämä käännähti ärähtäen minua kohti. Raivo kipunoi hänen silmissään ja ennen kuin ehdin tehdä mitään, hän läimäytti minua päänsivulle niin voimalla, että olin vähällä kaatua kyljelleni typerryksestä. Onnistuin kuitenkin pienen haparoinnin jälkeen löytää tasapainoni uudestaan.
”Ehkä minä haaveilinkin”, sihahdin. ”Liity toki seuraan!”
Syöksähdin hurjistuneena eteenpäin, iskin etukynteni kollin lapoihin ja kaikilla liikenevillä voimillani puskin häntä taaksepäin, kunnes hän nousi takajaloilleen. En ollut varma, pärjäisinkö lainkaan kyseistä kissaa vastaan, hän kun oli minua suurikokoisempi ja jonkin verran vahvempikin, kolli kun oli. Hän ryhtyikin samantien jakelemaan iskuja molemmin käpälin, ja ainoana puolustuksena siinä tilanteessa keksin upottaa hampaani syvälle hänen kaulaansa, kun omat iskuni eivät tuntuneet tepsivän. Silloin vastustajani kiersi käpälänsä niskaani, iski kyntensä kiinni ja murisi: ”Haluat näköjään tutustua lähemmin. Olen Lokkitassu.” Samassa mätkähdin kivuliaasti selälleni niin että ilmat poistuivat keuhkoistani, ja Lokkitassu ryhtyi raastamaan takakynsillään vatsaani. Ponnistin meidät kyljellemme ja potkaisin häntä vatsaan niin voimakkaasti, että sain hänet irti kimpustani. Minua hirvitti vastaparantuneiden haavojeni puolesta, jotka eräs kujakissa oli tehnyt aikaisemmassa taistelussa, mutta en voinut antaa sen näkyä.
”Lokkitassu siis”, puuskutin samalla kun mittailin vastustajaani. Kun Lokkitassu hyökkäsi eteenpäin, olin valmiina; ponnistin kaikilla voimillani loikkaan ja laskeuduin hänen selkäänsä ryhtyen samantien kynsimään hänen kylkiään niin että karvat pöllysivät ja veri alkoi vuotaa. ”Minä olen Sadetassu!” Silloin Lokkitassu oli kierähtämäisillään maahan, mutta onnistuin irrottautumaan ennen sitä. Jäin hänen taakseen ja kyyristyin.
”No, Sadetassu… Sinulla on kaunis arpi kaulassasi.” Lokkitassun kasvoilla oli häijy virne hänen kääntyessään minua kohti. Hän hyökkäsi. Nousin takajalkojeni varaan ottaakseni iskun vastaan omaksi edukseni, mutta hän tekikin toisin kuin mitä olin odottanut; hän iski hampaansa kaulassani olevaan jo parantuneeseen haavaan ja puski minut maahan. Keuhkoistani pääsi tukahtunut rääkäisy, kun hän iski takakyntensä voimalla vatsaani ja alkoi vuodattaa verta. Minulla ei ollut mahdollisuutta puolustautua millään lailla, haparoin vain etukynsilläni kollin lapoja samalla kun hänen hampaansa porautuivat yhä syvemmälle kaulassani. Lämmin veri pulppusi hänen leukojensa välistä, ja minä olin jo tuntevinani Tähtiklaanin lähelläni.
Yh’äkkiä tunsin painon katoavan päältäni ja Lokkitassu kiskottiin irti minusta. Jäin maahan haukkomaan henkeä. ”Sadetassu!” kuului ääni. ”Nouse ylös!”
Typertyneenä kömmin jaloilleni ja yritin tarkentaa sumean katseeni pelastajaani; Varjotassu! Hän oli Lokkitassun kanssa vastakkain, molemmat takajalkojensa varassa ja kermanvärinen oppilas huitaisi vihollista korvanjuureen. Isku ei näyttänyt kovinkaan hetkauttavan Lokkitassua, sillä lähes heti sen jälkeen tämä soi Varjotassulle samanlaisen ja puski ystäväni kumoon. Silloin heräsin transsistani ja iskin hampaani kiinni Lokkitassun takajalkaan. Tämä kiepahti ärähtäen minua kohti jättäen Varjotassun taakseen.
”Kiitos avustasi, Varjotassu”, puuskutin perääntyessäni askel askeleelta väistellen Lokkitassun käpäläniskuja. ”Minä arvostan sitä, mutta en halua että sinua satutetaan. Jätä meidät siis kahden ja pidä itsesi elossa – yhteiset päivämme eivät voi loppua tähän!”
Sohaisin kynsilläni Lokkitassun naamaa saaden aikaan silmän yli kulkevat, vertavuotavat viillot. Kun hän hiukan typertyneenä jäi räpyttelemään nähdäkseen jotakin veren läpi, puskin hänet selälleen ja vuorostani iskin hampaani hänen kaulaansa ja ryhdyin raastamaan pehmoista vatsaa takakynsilläni. En nähnyt Varjotassua, mutta toivoin sydämestäni hänen olevan jo muualla. Minä en kertakaikkiaan voinut menettää häntä tällä tavalla, en näin aikaisin.
Tähtiklaani, suojele Varjotassua, rukoilin mielessäni, kun Lokkitassu potkaisi minut kauemmas itsestään. Enemmän kuin mitään muuta, halusin nähdä Varjotassun ja tuntea hänen turkkinsa lämmön, kunhan tämä kaikki kauheus olisi ohi.

//Lokki? Varjo?

Kiipesin äkkiä tammeen, joka kohosi taistelun yllä. Ähkäisin ja upotin kynteni puun kuoreen. 'Toivottavasti kukaan ei vedä minua täältä alas!' ajattelin tuskistuneena. Olin sopinut muutaman muun kanssa, että hyppäisimme alas puusta kuolonklaanilaisten päälle. Juuri, kun olin pääsemässä oksalle, käpäläni lipsahti. Otteeni irtosi. "Auttakaa!" ulahdin. Puussa oleva Salviakatse sai otteen minusta. Hän veti minut ylös. Murahdin. "Kiitoksia vain." murahdin. 'On minun tehtäväni johtaa tätä hyökkäystä! Minun pitää antaa oikea merkki, oikealla hetkellä!' mietin pelokkaana. Mitä jos kaikki menisi pieleen? Entä jos antaisin väärän merkin? Kertasin nopeasti mielessäni häntämerkin. Olin vastustellut, etten joutuisi johtamaan hyökkäystä. Salviakatse ja muut vanhemmat soturit olivat kuitenkin olleet sitä mieltä, että minun täytyisi saada kokemusta. Asetuin hyökkäysasentoon. Kohdistin katseeni pieneen mustaan naaraaseen. 'Tuon minä ainakin voitan. En voi voittaa täysikokoista pienellä koollani.' mietin. Vilkaisin taakseni. Varmistin, että kaikki olivat saaneet nähdä vihollisensa. "Valmiina?" kuiskasin. "Kyllä." kuulin kuiskauksen. Huiskautin häntääni merkiksi hypätä ja leiskautin ilman halki. Vatsaani kouraisi. Hyppyni meni paremmin kuin aavistin: suoraan mustan naaraan niskaan. Upotin kynteni tämän kaulaturkkiin. Naaras kiljahti ja väänteli tuskissaan. "Saat kokea sen, mitä sinun klaanitoverisi ovat tehneet meille." sähähdin. Iskin hänet hoipertelemaan. Kissa oli pieni: varmaankin oppilas. Tiesin, että hänen mestarinsa ei takuulla olisi kaukana. Tönäisin oppilaan alleni. Menin hänen päälleen. Murisin raivokkaasti. 'Pitäisikö minun tehdä se?' mietin. Muistin sen hetken, kun olin tappanut sen Usvakatseen. Mietin, minkälainen tunne minulla silloin oli. 'Tunsin olevani vastuussa, tappaja.. ' mietin hieman pelokkaana. Juuri silloin joku naaras heitti minut kauemmas ja päästi oppilaan vapaaksi. Mätkähdin maahan kivuliaasti. Leukaani ja kuonooni sattui, mutta en välittänyt. Naaras päästi oppilaan kompuroimaan kauemmas. "Nyt tapellaan ihan tosissaan, katinkuvatus." hän sähähti kynnet esillä. En välittänyt hänen isosta koostaan. Naaras syöksyi kimppuuni ja iski minua otsaan. Yritin iskeä takaisin, mutta hän kiepahti kauemmas. Sivalsin häntä etukäpäliin ja loikkasin. Tunsin hampaat hännässäni. Tajusin sen mustan oppilaan olevan vastuussa siitä. Sähähdin ja potkaisin taakseni voimakkaasti. Nautin siitä, kun huomasin että naaras oli kaatunut. "Ketunläjä! Lepakonaivo! Hiirenmieli!" isompi naaras solvasi. Löin häntä korvalle. Naaras upotti hampaansa rintaani. Verta pirskahti ympärilleni. Kaikkialla oli verta. Sitä oli lammikoina. Rääkäisin kivusta. "Päästä irti...senkin...senkin joukkoonkuulumaton!" ärähdin. "Joukkoonkuulumaton? Tuota saat hävetä!" hän sähähti. Juuri silloin Kipinätassu mestarinsa Hillasielun kanssa ampaisivat auttamaan. Hillasielu upotti kyntensä naaraan turkkiin. Huokaisin kun pääsin nousemaan ylös. "Kiitos, kaveri." sanoin Kipinätassulle. Tämä hymyili. "Ole hyvä." hän naukui. Huomasin hänen korvassaan tuoreen haavan. Hänen selässään oli viilto. Hillasielu jäi tappelemaan naaraan kanssa. Ampaisin Kipinätassun vierellä tappeluun. Tutkin ympäristöäni. Joku, ihan kaunis naaras lennähti käpäliini. Kipinätassu hypähti ilmaan. "Mitä nyt?" kysyin häneltä. Juuri silloin tunsin käpälässäni vihlaisun. Takanani oli joku kolli, joka virnisti ja katosi. "Hän yritti iskeä meitä käpäliin." Kipinätassu totesi. Nyökkäsin raivostuneena. Huomasin, että ruskea naaras oli yhä ihan käpälieni lähettyvillä. "Hei, katso, helppoa haavoitettavaa!" sanoin. Olin tassuttamassa iskemään, mutta joku harmaa kolli lennähti eteeni. "Häneen et koske." kolli kivahti. Kollin isokokoisuus pelotti minua, mutta halusin suojella klaaniani. "Ahaa, selvä. No, vaikuttaa vähän siltä, että koskin jo!" ärähdin ja heilautin käpälääni. Sain lyötyä kollia leukaan. Hän ärähti ja iski minua päähän voimalla. Kipu lävisti kehoni. Kipinätassu loikkasi ylitseni. Hän onnistui pääsemään kollin selkään. Harmaa kolli loikkasi, pudottaakseen Kipinätassun. Käytin loikkaa hyväkseni ja sujahdin äkkiä hänen altaan. Loikkasin käpälät esillä naaraan kimppuun. Sain haavoitettua häntä helposti, sillä naaraan iskut olivat heikot ja hitaat. Huomasin ilokseni, että hänen kyntensä olivat piilossa. 'Kuka pitää kynsiä piilossa tälläisessä taistelussa? Vain älytön hiirenaivo, jos minulta kysytään.' mietin ivallisesti. Tähtäsin hänen silmiinsä. Naaras ampaisi juoksuun. Hän oli nopea, mutta haavat hidastivat hänen menoaan. Juoksin hänen perässään viuhuvien kynsien ja hampaiden ohi. Pysähdyin pensaikon eteen. Naaras oli kadonnut. 'Pensaisiin hän ei voinut mennä, niiden olisi pitänyt rapista edes vähän.' mietin. Tajusin, että hän oli kiivennyt edessä olevaan koivuun. Ihailin väkisinkin hänen nopeaa kiipeilytaitoaan. Totta kyllä, hän istui vapisten puun oksalla. En jaksanut yrittää enää taistella, sillä kuitenkin putoaisin puusta. Jätin naaraan rauhaan ja menin etsimään Kipinätassua. Juoksin kohti paikkaa, jossa olimme viimeksi olleet. Kipinätassu oli alakynnessä isoa harmaata kollia vastaan. "Jos et sattunut huomaamaan, kuolonklaanilainen, ystäväsi on kadonnut." napautin. Kolli kääntyi ja säikähti. "Mihin veit hänet? Kerro, vai puristanko sen sinusta ulos?" hän kysyi uhkaavasti. Tiesin tämän olevan hyvä tilaisuus päästää meidät rauhaan. "Kerron, jos lupaat ettet hyökkää kimppuumme enää." sanoin. Kolli sähähti mutta nyökkäsi. "Hän on tuon koivun päällä." sanoin ja heilautin häntääni kohti koivua. Kolli ampaisi juoksuun. Virnistin Kipinätassulle. Hän hymyili. "Kiitos sinulle!" hän sanoi. Joskus, kun olimme olleet molemmat oppilaita, meillä oli ollut riitoja. Olin silloin ollut ilkeä ja vastenmielinen, mutta olin nyt muuttunut siitä. 'Klaanini on minulle tärkeä. Ja sen takia en halua olla ilkeä muille.' ajattelin. Joskus olin myös halunnut olla Kuolonklaanin kissa. Pidin silloin Kuolonklaania suuremmassa arvossa. 'Mutta enää en halua. En ikinä, koskaan. Olen aina eloklaanilainen!' mietin tulistuneena. Syöksyimme tällä kertaa eri suuntiin, sillä Kipinätassu meni auttamaan Hillasielua. Huiskautin häntääni hänelle ja etsin vastustani. Joka puolella näkyi kynsien iskuja. Yhtäkkiä huomasin edessäni kaksi kuolonklaanilaista. He kuiskivat jotain ja lähtivät kummatkin eri suuntiin. 'Tuossa on kyllä jotain mätää.' mietin kiinnostuneena. Halusin selvittää, mitä nuo kapiset katit juonivat. Huomasin yhden heistä kiipeävän ison tammen päälle. Toinen kissa kiipesi myös puuhun, mutta tammea vastapäätä olevaan. Juuri silloin huomasin heidän puhuvan toisilleen. Yritin kuulla, mutta taistelun pauhu peitti äänet alleen. Juuri silloin näin heidän katseensa kohdistuvan aukion keskelle. Huomasin kauhukseni, että he aikoivat hypätä siinä taistelevan Hiilihampaan päälle. 'Minun täytyy varoittaa!' ajattelin ja juoksin äkkiä sinne. "Varo! Nuo kissat hyökkäävät kimppuusi!" ulvahdin hänelle. Mutta oli liian myöhäistä. Kissat hyppäsivät jo. He pöllyttivät hiekkaa ympärilleen. En nähnyt hetkeksi mitään. Sitten huomasin, että Hiilihammas oli väistänyt. Kissat lojuivat, toinen toisensa päällä maassa. "Oikein teille!" ulvahdin. Etsin vastukseni joukon seasta. Huomasin siellä jonkun hiekanvärisen kissan. Loikin hänen kimppuunsa ja purin häntä kylkeen. "Auh! Olen puolellasi, tajuatko?" hän kysyi vihaisesti. Tajusin hänen olevan yksi vierailijoista. "Anteeksi vain." tuhahdin. Huomasin valkoisen naaraan taistelevan Hillasielua vastaan. Menin auttamaan. Iskin naarasta lapaan. Hän keikautti minut kumoon. Tunsin painon iskeytyvän päin minua. Henkeni salpautui. Naaras laski käpälän kurkulleni. Kuitenkin, Hillasielu kiskaisi naaraan irti minusta. Autoin häntä tappelemaan valkoista naarasta vastaan. Hillasielu kynsäisi naarasta kuonosta. Autoin ja tähtäsin hänen korvaansa. Naaras iski meihin nopeita iskuja, mutta oli jo selvää, että hän oli häviöllä. Pian alkoi näyttää jo siltä, että hän halusi luovuttaa.

//TAISTELUTARINA 1009 snaa taistelusta = 10 TaP

Löysin itseni pian taas taistelun keskeltä. Kissajoukon keskellä ei ollut lempipaikkani olla, mutta kyllä minä pärjäisin.
Huomasin mustan pienen Kuolonklaanilais kissan, joka näytti aivan emostaan eksyneeltä pennulta. Minun olisi tehnyt mieli mennä hänen luokseen ja kysyä oliko kaikki hyvin ja tarvitsiko hän apua. En kuitenkaan antanut empatian viedä valtaa taistelun keskellä, joten aikeeni oli hyökätä tämän kollin kimppuun.
*Ainakin minä saatan pärjätä tätä yksilöä vastaan*, mietin laimeasti ja muistelin taisteluani sitä hopeanharmaata kujakissaa vastaan - tai ainakin oletin hänen olevan yksi kujakissoista, sillä hän ei kyllä haissut samalta kui Kuolonklaanin kissat.
Samalla kun olin uponnut ajatuksiini, musta kolli oli huomannut väijytykseni.
*Hienoa! Nyt se ei ole enää yllätyshyökkäys!* raivosin itselleni. Nousin ylös ja vain heittäydyin kollia päin. Tämä rysähti maahan ja olin ihmeissäni siitä, miten helposti olin saanut tämän kollin maata vasten. Tämä rimpuili allani hieman ja yritin saada tukevamman otteen hänestä, jotta hän ei vain onnistuisi lipeämään minun otteestani. Olin juuri läimäisemässä suojatonta kollia etutassullani, kun joku hyökkäsi niskaani. Heittäydyin tietenkin maahan selälleni, jotta saisin tämän kissan karistettua, mutta hän oli jo hypännyt irti ja tömähdin ikävästi maahan selkä edellä.

Vastustajani oli hopeanharmaa Kuolonklaanin naaras oppilas. Tappelimme hänen kanssaan raivokkaasti ja huomasin helposti hänen olevan minua taitavampi, vaikkakin pienikokoisempi.

“Näyttäisi siltä, että Eloklaani on lähettänyt myös pentunsa taisteluun tai sitten klaanisi soturikoulutus on pelkkä vitsi", vastustajani lausahti terävällä äänellä, kun olimme puuhun törmätessämme erkaantuneet toisistamme hetkeksi. Minua ei piikittely haitannut. En ollut mitenkään vihainen piikittelyistä vaan siitä, miten totta asia oli. Vaikka naaras saattoi olla minua mahdollisesti vanhempi ja kokeeneempi, olin häneen verrattuna surkea taistelija.
“Entä jos minä vain en taistele täysillä, jotta sinulle ei tulisi pahamieli, kun voittaisin sinut. Ei minua tappelu oikeasti kiinnosta. Haluan vain voittaa, jotta pääsisimme takaisin kotiin ja, jotta elämä voisi palata ennalleen”, totesin. Tiesin, että en varmasti voisi vedota tämän naaraan tunteisiin, sillä minulle oli aina kerrottu, että Kuolonklaanissa oli vain sydämmettömiä julmureita. En siis jäänyt odottamaan enään minkäänlaista vastausta vaan otin puusta tukea takajaloillani ja pinkaisin eteenpäin kohti Kuolonklaanilaista. Hän ei kerennyt väistää täysin, joten sain hänet horjahtamaan, mutta hän ei kuitenkaan kaatunut toivomusteni mukaan. Sihahdin ärtyneenä ja yritin lähteä siis hyökkäyksestä hyökkäykseen. Yritin sivallella naarasta ja vain muutama iskuistani oikeasti osui häneen. Naaras otti seuraavaksi hyökkääjän roolin ja lähti siis syöksymään minua kohti. Yritin väistää, mutta olin silmänräpäystä liian hidas ja naaras oli vanginnut minut alleen. Ryhdyin rimpuilemaan kuin viimeistä päivää ja tämä ei näyttänyt mielyttävän toista oppilasta. Hän yritti iskeä hampaansa kaulaani, mutta heittelin päätäni kuin hullu ja hän ei saanut otetta kaulastani. Naaras selkeästi kyllästyi kaulani hapomiseen, sillä hän vaan ryhtyi raapimaan vatsaani. Kirkaisin ja keräsin kaiken voimani siihen, että sain naaraan vain potkaistua pois päältäni. Ärtyneenä sihisten katselin naarasta. Hänessä ei ollut lähes lainkaan merkkejä siitä, että hän olisi tapellut kanssani. Epätoivo alkoi laskeutua harteilleni.
*En voi hävitä! Tämä kissa tekee minusta silloin varmasti lopun!* ajattelin epätoivoisesti. Epätoivo antoi minulle hieman voimaa. Pujahdin nopeasti naaraan vatsan alle ja vedin kynsilläni hänen vatsaa. Naaras värähti ja laskeutui päälleni kaikella massallaan.
“Senkin lihava, pahalle haiseva, ketunmielinen jättiläismäinen jätös!” kiljuin ja riehuin kissan vatsan alla. Hän puri häntääni kipeästi siitä kohtaa, josta kaikki karvat olivat irronneet sen kujakissan takia. Heiluttelin häntääni ja yritin saada sen irti hänen otteestaan, mutta naaras hellittämisen sijaan vain ouristi hampaitaan kovempaa yhteen ja päästin karmean kirkaisun.
“Päästä irti hännästäni!” karjuin lapani yli.
“Ei koskaan! Te typerät Eloklaanilaiset ette voi ettekä saa voittaa!” vastustajani murisi hampaidensa takaa. Minua alkoi masentaa. Lysähdin läjäksi. Jos kuolisin, ainakin pääsisin taas Kääpäkorpin luokse. Makasin maassa liikkumatta ja vain vähäisesti hengitellen. Tuntui masentavalta. Ei minulla ollut juuri mahdollisuuksia tätä kissaa vastaan. Naaras päälläni alkoi hellittää otettaa epäiröiden. Kun en liikahtanutkaan, hän uskaltautui pystyyn. En vieläkään liikkunut. Siirsin katseeni hiljaa tähän kissaan. Huomasin hänen hämmentyneen katseensa.
Yhtäkkiä tuttu lämmin tuoksu levisi ympärilleni.
*Isä?*
Kääpäkorppi oli varmasti vierelläni tukemassa minua tässä taistossa. Yhtäkkiä lihaksiini kerääntyi voimaa. Ponkaisin pystyyn ja suoraan Kuolonklaanin oppilaan kimppuun. Onnistuin pyörähtämään hänen niskaansa ja purin voimakkaasti häntä juuri niskan alapuolelta.
*En halua tappaa, vain satuttaa ja auttaa klaaniani!*
Puristin takakynsilläni tämän lihaan ja ryhdyin vetämään takatassujani taaemmas. Naaras rääkäisi ja lyyhistyi maahan. Tiesin, mitä hän aikoisi tehdä. Ponkaisin naaraan selästi irti juuri ennen kuin hän kerkesi kierähtää selälleen. Häntäni meinasi kuitenkin jäädä hänen alleen ja kiskaisin sen raivokkaasti pois. Käännyin naarasta kohti. Hän kömpi tassuilleen ja tuijotin häntä vakavasti.
“Rauhan aikein. Lopetetaan tämä ja lähdetään vain omille teillemme”, yritin ehdottaa. Hopeanharmaa naaras vain siristi silmiään.
“Ei koskaan! En jää tuohon ansaan!”
Naaras oli taas silmänräpäyksessä päälläni. Puhahdin.
*Miten kauan hän jaksaa jatkaa!*
Puuskutin väsyneenä naaraan alla ja yritin päristellä irti. Naaras piteli minua kuitenkin tiukasti maata vasten. En jaksaisi enää kauaa. Tämä kissa vaikutti kuitenkin siltä, että ei antaisi minulle muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa tai olisin silmänräpäyksessä mennyttä. Kieriskeli naaraan alla ja lopulta hänen otteensa lipesi. Naaras ei näyttänyt tyytyväiseltä.
“Eloklaani pitää tuhota! Olette vain läjä kuraverisiä hempeilijöitä!” naaras ärisi.
*Kuraverisiä? Mitä on kuraveriset?* mietin selkeästi hämmentyneenä. Hopeinen Kuolonklaanin oppilas pyöräytti silmiään.
“Eloklaanissa pitäisi opettaa asiat paremmin”, naaras murahti ja lähti taas hyökkäykseen minua kohti. Väistin juuri ja juuri. Puhisin kovaäänisesti ja naaras alkoi näyttää hieman voitonriemuiselta.
*Hän tietää, että olen väsynyt*, ajattelin turhautuneena. Hopeinen oppilas nousi takajaloilleen. Kuolonklaanilainen alkoi jaella minulle iskuja etutassuilaan ja nyt minun oli siis määrä väistellä niitä. Yritin aina iskujen välillä tehdä vastahyökkäystä, mutta hän heitteli tassujaan liian tasaiseen tahtiin ja välejä ei juuri siis ollut. Olisin halunnut heittäytyä paniikiin valtaan, mutta en voinut tehdä niin. Peruutin vähän väliä taaemmas, mutta naaras läheni minua samaan tahtiin kuin minä lähdin kauemmas hänestä. Naaraan tasaiset iskut piteli minua kurissa ja helpotti häntä etulyöntiasemaan. Päätin lopulta vain ottaa riskin. Iskeydyin naarasta päin. Hän alkoi horjua ja vedin häneltä jalat alta. Oppilas tömähti maahan ikävästi ja loikkasin tämän päälle koko painollani. Naaraan suusta pääsi pihahdun, kun ilma pakeni hänen keuhkoistaan. Ryhdyin takomaan naarasta etutassuillani, mutta koska olin jo väsynyt iskuni eivät olleet kauhean voimakkaita taikka tehokkaita. Vastustajani yritti tasata hengitystään ja nousta maasta, mutta se että taoin häntä ei varmasti ainakaan helpottanut asiaa. Pian itseään päristellen naaras onnistui kampeamaan itsensä taas pystyyn. Tuijotin naaraasta tiiviisti neutraali ja ehkä himoun verran väsynyt ilme kasvoillani.
“Joko riittää?” kysyin toivoen naaraan myöntyvän.

//Lätäkkö

//TAISTELUTARINA
Karjuvirne oli jälleen pelastanut minut. Nousin hieman nolona ylös maasta, johon punaruskea kolli oli minut heittänyt. Turkkini oli takkuinen. Karvoissa oli verta enkä ollut enää varma oliko se minun vertani vai jonkun muun.
“Tule, et voi taistella tuossa kunnossa!” Karjuvirne sanoi kääntyen puoleeni. Ympärillämme kävi armoton taistelu. Haukoin happea kehkoihini yrittäessäni rauhoittua mutta päässäni pyöri vain hetki hetkeltä enemmän. Niiskaisin ja koitin keskittää katseeni käpäliini mutta se oli miltei mahdotonta sillä maa keikahteli silmissäni. Horjahdin mutta onneksi Karjuvirne seisoi vierelläni ja pystyin nojaamaan häneen. Hän talutti minut nujakoivien kissojen välistä pois taistelusta. En tiennyt enää missä olimme, kun pääsimme sinne minne Karjuvirne halusi minut viedä kävin istumaan maahan mutta se tuntui liian vaativalta. Rojahdin maahan kyljelleni ja koitin saada hengitykseni hallintaan. Karjuvirne näytti huolestuneelta ja siltä että haluaisi sanoa jotain mutta käänsin vain katseeni pois. Tiesin, että kun oloni helpottaisi ja saisin taas henkeä voisin palata taisteluun. En ollut saanut pahoja haavoja vain pari viiltoa lapaan ja nekään eivät olleet pahoja. En toisaalta olisi toisaalta halunnut taistellakkaan mutta Eloklaanin puolustaminen oli minun tehtäväni enkä ollut pelkuri.
//Karju?

//TAISTELUTARINA

Oli vaikeaa uskoa, että Eloklaani oli joutunut tällaiseen tilanteeseen. Luulimme tulleemme rauhanneuvotteluihin, mutta totuus oli aivan toinen. Mesitähti oli ollut liian sinisilmäinen uskoessaan Keijukaisen valheita ja tuodessaan koko klaaninsa vihollisten armoille. Pelkäsin, että se koituisi Eloklaanin ja ennen kaikkea Kieroarven kohtaloksi. Jos menettäisin veljeni, menettäisin kaiken. Kollisoturin tabbykuvioinen turkki oli kadonnut näköpiiristäni, kun olin rientänyt Tähtimötaivaan avuksi taisteluun. Vaikka ykkösprioriteettini olikin veljeni selviäminen, totuus oli se, että sydämeni oli lämmennyt myös Tähtimötaivaalle. Nuori soturi oli kokenut niin paljon pahuutta lyhyen elämänsä aikana, etten voinut sallia sellaisen tapahtuvan uudelleen. Koin edelleen, että minun velvollisuuteni oli olla hänen tukenaan ja apunaan.
Taistelun sekamelskassa kaikki kävi hyvin nopeasti. Aivan yhtäkkiä seisoimme taistelevien kissojen keskellä Tähtimötaivaan kanssa ja katselimme edessämme lojuvia ruumiita. Kaksi kissaa olivat saaneet hetki sitten surmansa käpälissämme. Oli myönnettävä, ettei minulta herunut myötätuntoa näitä kuolleita kohtaan. He olivat vihollisiamme, jotka olivat tämän sodan aloittaneet. He eivät ansainneet sääliä tai myötätuntoa.
Mutta kun katseeni kääntyi elottomista vastustajistamme Tähtimötaivaaseen, valtava myötätunto heräsi mielessäni. Naaras oli silminnähden poissa tolaltaan, eikä se ollut mikään ihme. Tämä lieni hänen ensimmäisen taistelunsa ja sitä myötä ensimmäinen tappo – kaksi tappoa. Olin juuri astumassa askeleen lähemmäs mustavalkeaa naarasta vetääkseni hänet pois taistelun keskeltä, mutta joku oli jo ottanut hänet kohteekseen. Punaturkkinen, Tähtimötaivasta huomattavasti suurikokoisempi kollikissa lukitsi vaivatta pienen ja siron eloklaanilaisen alleen. Olin kuulevinani Tähtimötaivaan avunhuudon, mutta ilmassa kajahtelevat ulvaisut nielaisivat sen alleen niin, etten ollut enää varma, olinko kuullut harhoja.
Laitoin itseni liikkumaan, sillä en voisi antaa punaturkkisen vastustajamme tappaa Tähtimötaivasta.
“Irti hänestä, saasta!” sähähdin loikatessani minuakin suuremman kissan niskaan. Iskin hampaani kollikissan lapojen väliin. Kolli ärähti ja yritti riuhtoa minut irti hänen selästään, mutta olin jo upottanut kynteni tiukasti hänen turkkiinsa. Kun huomasin sivusilmälläni Tähtimötaivaan kierähtäneen pois vihollisen alta ja siirtyneen sivummas, irrotin otteeni vastustajani selästä. Loikkasin pehmeälle maalle ja käännyin Tähtimötaivaan puoleen:
“Tule, et voi taistella tuossa kunnossa!”
Tähtimötaivas oli koko ikänsä yrittänyt peitellä muilta todellista minäänsä, mutta joinain elämän synkimpinä hetkinään hän oli paljastanut minulle haavoittuvaisuutensa ja herkkyytensä. Tarkoituksenani ei suinkaan ollut jättää taistelukenttää taaksemme – en voisi ikipäivänä tehdä niin, kun Kieroarpi oli yhä jossain täällä – mutta en voisi riskeerata rakkaan ystäväni henkeä. Jos Tähtimötaivas todella oli niin poissa tolaltaan kuin hän oli aiemmin vaikuttanut, hänen olisi päästävä hetkeksi selvittämään päätään taistelukentän ulkopuolelle.

//Tähtimö?

//TAISTELUTARINA (546 sanaa = 5TaP)

Metsä muuttui hetkessä kolmen, suuren kissajoukon taistelukentäksi. Kujakissat ja kuolonklaanilaiset vyöryivät Eloklaanin kissojen päälle tappavana kynsien ja hampaiden aaltona, jota vastaan kävimme heti alkushokista selvittyämme.
Silmäkulmastani huomasin mustan kuolonklaanilaiskollin loikkaavan minua kohti sivusta päin. Pudottauduin nopeasti matalaksi, ja kissa laskeutui toiselle puolelleni. Ehdin juuri ja juuri kääntyä kohtaamaan hänet, kun kolli oli jo uudestaan kimpussani. Olimme nousseet seisomaan takajalkojemme varaan, yrittäen horjuttaa toistemme tasapainoa huitomalla etukäpälillä ja kurkottelemalla hampailla kaulaa kohti.
Taistelu oli tasaväkinen, mutta olin aavistuksen verran parempi puolustautumaan vastustajani hyökkäyksiltä, mikä antoi minulle lopulta tilanteessa hienoisen ylilyöntiaseman. Kaikeksi onnekseni Salviakatse tuli apuun, ja yhdessämme saimme ajettua kuolonklaanilaisen tiehensä. Pysähdyin haukkomaan henkeä, mutta en hetkeksikään laskenut suojaustani vaan pidin jatkuvasti silmällä ympäristöäni ja lähestyviä vihollisia.
Kaiken kaaoksen keskellä oli mahdotonta ajatella selvästi. Pääni käski keskittyä taisteluun mutta sydämeni paloi huolesta klaanitovereitani ja perhettäni kohtaan.
*Keskity taisteluun!* komensin itseäni mielessäni, ja olin jo ottanut kohteekseni Talvikkitakun kanssa taistelevan kujakissan, kun yhtäkkiä korviini kiiri veret seisauttava huuto, joka sulki päässäni kaikki muut äänet ulkopuolelle. *Sarastustassu!* Kiepuin villisti ympäri ja yritin paikantaa tyttäreni.
Muutaman hännänmitan päässä taistelevien kissojen takana maassa näkyi tummanruskea karvamytty. Kauhu kulki lävitseni kylmänä sykähdyksenä. Syöksyin myttyä kohti sydän kurkussa, hädin tuskien ehtien pois toistensa kimpussa sähisevien kissojen alta. Luisuin pysähdyksiin Sarastustassun viereen ja ryhdyin saman tien tuuppimaan tätä saadakseni oppilaan pian takaisin jaloilleen. Sarastustassu ei kuitenkaan hievahtanutkaan. Hänen kullankeltaiset silmänsä tuijottivat kuolleen lasittuneina tyhjyyteen.
“Sarastustassu”, vedin vapisten henkeä ja yritin ravistella tytärtäni epätoivoisena. “Sarastustassu kiltti, hengitä! Pysy kanssani!”
Mutta naaras oli jo poissa. Jäljellä oli vielä lämpöä hohkava ruumis, jonka joku oli vain jättänyt muiden tallottavaksi.
“Kuka teki tämän sinulle?” kysymykseni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, mutta joku silti vastasi siihen.
“Minä.” Käännähdin kohti vaaleanharmaata täplikästä kujakissaa, joka ei näyttänyt kuolleena makaavaa tytärtäni kovinkaan paljoa nuoremmalta. Siitä huolimatta naaraan ääni oli kylmän viileä ja tunteeton, eikä hän näyttänyt katuvan tekoaan tippaakaan.
Sisälläni kuohahti. Raivon ja surun sokaisemana loikkasin naaraan kimppuun ja kaadoin hänet. Nousin hänen päälleen kynnet upotettuna hänen kylkiinsä ja kumarruin äristen lähemmäksi hänen kasvojaan.
“Miksi teit sen?! Ei sinun olisi tarvinnut tappaa häntä!” murisin surusta käheällä äänellä. Haluni kostaa naaraalle sen, mitä tämä oli tehnyt pienelle pennulleni, kasvoi joka hetki, ja jouduin todella pidättelemään itseäni, etten olisi tehnyt mitään peruuttamatonta.
Nuorukaisen ei tarvinnut miettiä vastaustaan pitkään: “Koska en muuten saa ehkä koskaan Keijukaisen luottamusta.”
Keijukainen - kaiken pahan alku ja juuri. Ilman häntä ja hänen typerää sotaansa niin moni klaanitoverini olisi säästynyt. Sarastustassu olisi säästynyt. Oli kokonaan sen kieron naaraan syytä, että tämä pennunrääpäle oli tappanut tyttäreni jonkinlaisena todistuksena johtajalleen.
Yhtäkkiä tunsin kynnet vatsassani, ja refleksinomaisena vastaiskuna läimäisin yhä allani makaavaa naarasta kasvoihin tassullani. Hetken ajan ehdin jo toivoa iskuni vieneen kujakissalta taistelutahdon, kun tämä yllättäen valahti veltoksi ja lakkasi rimpuilemasta. Se oli virhearvio, sillä samalla hetkellä kun löysäsin otettani, naaras potkaisi minulta takajalat alta ja luikahti pakoon.
Kömpiessäni takaisin tassuilleni kujakissa oli jo tolpillaan ja valmiina uuteen erään. Ryhdyimme kiertämään kehää. Olin pörhistänyt karvani näyttääkseni uhkaavammalta, ja häntäni piiskasi ilmaa vihaisesti. Janosin edelleen oikeutta tyttäreni puolesta, mutta tiesin, etten loppupeleissä saavuttaisi mitään tappamalla tämän hädin tuskin pentukarvoistaan eroon päässeen naaraan. Minun olisi kohdistettava vihani Keijukaiseen ja keskityttävä hänen tuhoamiseensa. Vain sillä tavoin tämä kauheus saataisiin päätökseen.
“Viimeinen varoitus, pentu”, ärisin kujakissalle, joka silmäili minua uhkaavasti. “Jos nyt peräännyt ja annat minun viedä tyttäreni pois täältä, säästän sinut. Muussa tapauksessa en ole vastuussa seuraamuksista.”

//Ilta?