/TAISTELUTARINA\\
"Hyökkäykseen!" kuulin Mesitähden raivokkaan ulvaisun. Ampaisin juoksuun pitkin maata. 'Nyt minulla on tilaisuus raadella heidät. Unelmani toteutuu!' ajattelin innostuneena. Juoksin viuhuvien kynsien keskellä. Olin päässyt parantajan pesältä eilen: Liljatuuli oli todennut, että haavani olivat parantuneet yllättävän nopeasti. Ystäväni Huurrehuiske tappeli itseään isomman kollin kanssa. "Apua! Auta, Kuusamakuiske!" hän kiljaisi kun kolli iski häntä nopeasti rintaan. Hyppäsin kollin niskaan ja upotin hampaani hänen selkäänsä. Kolli ravitseli itseään raivokkaasti. Upotin kynteni yhä syvemmälle. Juuri silloin, jostain lennähti kissa. Hän tönäisi minut selästä, ja kohotti käpälänsä valmiina iskemään. Ampaisin karkuun. Ympärilläni kissat tappelivat hurjasti. Huomasin Salviakatseen taistelemassa kahta kissaa vastaan. 'Entinen mestarini? Hän tarvitsee apua!' ajattelin pinkoessani kohti häntä. Iskin pientä naarasta nopeasti ja sain hänet kaatumaan. Tappelin mukana niin kauan, kunnes Salviakatse sai yliotteen. Kuonostani tihkui verta, sillä haava oli auennut. En kuitenkaan välittänyt siitä. "Kiitos, Kuusamakuiske!" entinen mestarini huohotti. Nyökkäsin ja peräännyin taas taistelun keskelle. Juuri silloin näin varjoisessa puussa hahmon. Erotin siinä useampiakin. 'He suunnittelevat ilmahyökkäystä!' huomasin. Huomasin etummaisen kissan katseen kohdistuvan kohtaan, jossa Huurrehuiske ja pari muuta olivat. Näin heidän olevan hyppäämässä. Syöksähdin äkkiä ja tönäisin klaanitovereitani. "Kuusamakuiske? Mitä sinä.." Huurrehuiske kysyi hämmästyneenä. Juuri silloin he lennähtivät aukion keskelle. "Ohi meni!" ulvahdin voitonriemuisena ja sivalsin yhtä heistä korvalle. Juuri silloin joku kolli asteli luokseni kynnet esillä. Hän näytti pelottavalta. Hänen selässään oli pitkä haava. Sähähdin ja paljastin kynteni. "Mitäs sinä yrität? Tapellaanko? Selvä!" ärähdin ja iskin hampaani hänen lapoihinsa. Hän kiepahti nopeasti ja iski salamannopeasti kuonooni. Typerryin hetkeksi, ja sillä aikaa hän sivalsi minua päähän ja rintaan. Kolli naurahti pilkallisesti. "Heikko Eloklaanin kissa. Antaudutko nyt vai kuoletko mieluummin?" hän kysyi hampaat vilkkuen. "En kumpaakaan!" rääkäisin ja aloin hakkaamaan kollia. Juuri silloin joku hiekanvärinen kolli tassutti luokseni. 'Ei! Älä hyökkää!' rääyin mielessäni. Kolli kuitenkin hyppäsi vastustajani kimppuun ja hääti hänet pois. "Kuka sinä olet?" kysyin. "Black. Vierailija Eloklaanissa. Autan teitä tappelemaan veljeni Salamanterin kanssa." hän kertoi. Helpotuin ja nyökkäsin kiitollisena. Huomasin vähän matkan päässä seljapensaan, ja sen alla viuhuivat hännät. Tassutin lähemmäs. Huomasin siellä kyyhöttävän naaraan ja pienemmän kissan. He haisivat yrteiltä. 'He ovat parantajia!' tajusin. En tiennyt, pitäisikö minun tappaa parantajaa. Oliko se vastoin soturilakia? 'Kuolonklaanin kissat eivät noudata soturilakia, eivät piirun vertaa. Joten miksi sinun pitäisi?' mietin. Iskin pienemmän heistä kimppuun. "Savutassu! Ei!" isompi naaras kiljaisi. Hän heittäytyi kimppuuni. Kuitenkin parantajan liikkeet olivat pelokkaat ja kömpelöt, joten sain hänet helposti keikautettua kumoon. Tunsin lämpimän veren virtaavan käpälilleni. Iskin pienen naaraan kumoon: nimi oli ehkä ollut Savutassu. Asetuin hänen päälleen. Pieni naaras vikisi pelokkaasti. Hänen silmänsä pullottivat ammollaan. "Älä..ole niin kiltti!" hän aneli. "Tiedän ettet ole vastuussa klaanitoveriesi tappeluista. Mutta minun silmissäni olet vihollinen." sihahdin. Tunsin kuinka hänen ruumiinsa valahti allani, ja sitten, hän oli vain mennyttä. Eteeni ampaisi suuri joukko kissoja. "Mitä Synkän Metsän nimeen täällä tapahtuu? Savutassu? Herää!" kiljahti joku naaras. "Tuo tappoi hänet! Tappakaa hänet!" joka puolelta kuului ulvontaa. Ampaisin seljapensaan lävitse täyttä vauhtia. Katosin tappelevaan kissajoukkoon. Juuri silloin näin sen valkoisen kollin: jonka nimi oli ollut Keijukainen: tappelemassa hurjasti Hiilihampaan ja ison muun joukon kanssa. 'Tuolle minä haluan kostaa!' ajattelin vihaisena ja juoksin tappeluun. Minut tyrkkäsi sivuun roteva kolli. "Häivy siitä, naaras." hän sähähti. Minua alkoi heti suututtaa. Suutun heti, jos joku alkaisi isottelemaan! "Tämäpä naaras on vähän eri maata." sähähdin ja iskin kollia korvaan. Hän vaikutti hämmästyneen yrityksestäni. Hän syöksyi minua päin, mutta kaksi muutakin Eloklaanin soturia saapuivat paikalle. Jätin kollin tappelemaan heidän kanssaan. Sähähdin. Katseeni kohdistui Keijukaiseen. "Sinä." sylkäisin ivallisesti. Heittäydyin häntä päin, mutta lennähdin aukion poikki. Joka puolella oli irronneita karvatuppoja ja verta. Leukaani kivisti iskun voimasta. Korvastani tihkui verta, ja selässäni oli haava. Katselin, missä Huurrehuiske olisi. Näin ystäväni valkoisen turkin tappelemassa jotakin pientä naarasta vastaan. 'Hän ei tarvitse apua, sillä hän on ylivoimainen.' mietin. Huurrehuiske oli painanut kissan maahan. Huomasin Leimusilmän taistelemassa. Olin menossa mukaan, mutta eteeni käveli tummanruskea naaras. Hänellä ei ollut kynnet esillä. Hän vaikutti puhtaasti pelokkaalta ja hämmentyneeltä. "Ilmainen vinkki: kannattaa laittaa kynnet esille." ärähdin. En tiennyt, hyökkäisinkö hänen kimppuunsa. Sähähdin ja puraisin häntä kipeästi etutassusta. Naaras ulvahti ja juoksi pois. Matkalla väistin ohitse kiitävää harmaata kollia. Huomasin Leimusilmän ja sen Black-nimisen vierailijan taistelemassa jotain mustaa kollia vastaan. Hyppäsin hänen kimppuunsa. "Mitä ihmettä sinä luulet tekeväsi? Vahingoitat veljeäni! Jos et sattunut huomaamaan, oikea vihollinen on takanasi!" Black huudahti. Mustan kollin silmissä välähti viha. Minua alkoi heti nolostuttaa. "Ai, anteeksi." totesin. Jatkoimme tappelua.

Laventelitaivas: 4kp -

Tähtimötaivas: 23kp! + 5TaP -

Sypressikuiske: 7kp -

Lehtotassu: 29kp! + 3TaP - Soturin pisteet kasassa! Katsellaan nimitysjuttuja aikaisintaan sodan jälkeen.

Mesitähti: 11kp + 1TaP -

Käärmetassu: 20kp! + 6TaP -

Kuusihäntä: 27kp! -

Kuupentu: 5kp - Tällä hetkellä on muuten meneillään lopputaistelu, jonka vuoksi Eloklaanin väliaikaisleirissä ei ole muita kuin pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat. Voit lukea lisää sodasta ja lopputaistelusta blogista sekä sotainfosta :)

Kuupentu tassutteli aukiolle. Hänellä oli nälkä, joten hän kävi tarkistamassa riistakasan hiirien varalta. Ei ollut, oli vain pari vanhaa myyrää ja yksi nahistunut orava. Kuupentu tuhahti siitä närkästyneenä ja istahti aurinkoiseen läikkään katselemaan klaanin touhuja. Mesitähti jakoi poikkeuksellisesti joitain aurinkohuipun partioita, osa sotureista oli vaihtamassa kieliä ja parantajan pesän edustalla Liljatuuli neuvoi oppilaille jonkun ällöttävän mönjän käyttöä oppilaille. Kuupentu käveli Liljatuulen luokse ja kysyi ”Mitä tuo kummallinen mönjä on?” Liljatuuli vastasi: ”Ai tämä? Tämä on hiirensappea joilla irrotetaan punkit klaaninvanhimpien turkista.” ”Okei, kiitos,” Kuupentu vastasi ja nyrpisti nenäänsä hiirensapen pahalle hajulle. Hän käveli pois takaisin aukiolle.
Hetken kuluttua leirin sisäänkäynniltä kuului ääniä. Kuupentu katsahti sinne ja näki saalistuspartioiden palaavan, tuovan mukanaan riistaa! Kuupentu ryntäsi heitä vastaan katsomaan tarkemmin mitä saalista tuli. ”Hiiriä!” Kuupentu huudahti. Närhilaulu päästi pienen ”Marauh” naurahduksen ja lähti viemään saaliita kohti riistakasaa. Heti kun saaliit oli laskettu riistakasaan, Kuupentu nappasi itselleen hiiren ja alkoi ahmia sitä.
Kun Kuupentu oli syönyt, Kimalaistoive lähti hakemaan häntä päiväunille. ”Nyt on aika tulla lepäämään,” Kimalaistoive sanoi. Kuupentua alkoikin jo hieman väsyttää joten hän meni pentutarhaan mukisematta.

Alkoi olla jo myöhä kun Kuupento heräsi. Ulkona alkoi jo hämärtää ja leirissä oli rauhallinen tunnelma. Suurin osa sotureista oli nyt syömässä. Kuupentu katsahti klaaninvanhimpiin ja huomasi Nokilinnun makaavan klaaninvanhimpien pesän edustalla. Kuupentu asteli hieman ujosti Nokilinnun luokse ja pyysi: ”Voisitko kertoa jonkun tarinan?” Kuupentu siirteli tassujaan edessään odottaen vastausta. ”Tietysti voin! Kertoisinko tarinan vaikka siitä, kun neljä klaania asui metsässä?” Kuupentu nyökkäsi ja istahti tyytyväisenä kuuntelemaan tarinaa.

//TAISTELUTARINA//
Olimme lähteneet matkaan tapaamaan Keijukaista. Kuljin Karjuvirneen rinnalla sydän sykähdellen jännittyneesti. Toivoin ettei tästä nyt kehkeytyisi taistelua mutta tapaamispaikalle päästyämme Keijukainen haukkui Mesitähden lyttyyn ja usutti sitten kissansa hyökkäämään. Kuoloklaanilaisten ja kujakissayhteisöläisten virta hyökyi päälemme ja rääkäisyjä alkoi kajahdella joka suunnasta. Olin aivan surkea taistelija mutta onneksi minulla oli Karjuvirne rinnallani taistelun alkuun. Ruipelo kuoloklaanilaisoppilas ryntäsi kohti meitä väistellen murisevia kissoja. Miten tämä oli ärtynyt tälläiseksi? Selkäni köyristyi ja karvat pörhistyivät. Karjuvirne loikkasi empimättä hetkeäkään naarasoppilaan kimppuun ja raapi tätä kylkeen. Raukka oppilas vinkaisi ja loikkasi minua kohti. Käytin tilaisuuden hyväksi ja tuuppasin naaraan maahan. Viilsin tuon korvaa äristen. En pitänyt taisteluista mutta olin henkeen ja vereen Eloklaanin soturi ja minun oli puolustettava klaaniani. Harmaaturkkinen naaras pelmahti esiin muiden kissojen seasta.
“Ette kehtaakkaan!” naaras kiljahti ja loikkaisi kimppuuni. Tuo painoi minut maata vasten mutta Karjuvirne työnsi naaraan nopeasti pois. Loikkasin käpälilleni nopeasti ja lähestyin Taivastassua uhkaavasti. Tuo räpytteli silmiään hätääntyneenä. Viilsin kynsilläni jo vakavasti haavoittuneen naaraan kurkkua ja tuo kaatui maahan sätkien kivusta. Käännähdin katsomaan Karjuvirnettä ja kuolonklaanilaista naarasta, jotka kamppailivat kahden parin hännänmitan päässä minusta. Harmaaturkkinen oli selvästi alakynnessä ja pakeni pian vertavuotavana Karjuvirneen kynsistä. Hänen katseensa kohdistui edessäni makaavaan oppilaaseen.
“Taivastassu! Ei!” naaraan huuto riipi sisuksiani ja astuin pois ruumiin luota. Sen silmät olivat lasittuneet ja kaulan ympärillä oli suuri verilammikko. Muitakin vammoja oli runsaasti eikä naaras olisi pystynyt enää puolustautumaan edes minua - surkeaa taistelijaa - vastaan. Peruutin Karjuvirneen lähelle järkyttyneenä.
“Ei! Eii!!” naaraan kiljunta oli täynnä epätoivoa ja raivoa. Taivastassuksi kutsuttu kissa makasi maassa sanattomana - kuolleena.
“Anteeksi”, kuiskasin mutta kukaan ei kuullut kiljunnan ja muiden taisteluäänien lomasta hiljaista itkun täyteistä kuiskaustani. Olin tappanut kissan - vanhingossa. Karjuvirne seisoi liikkumatta turkki kiinni turkissani. Kun tajusin kuinka lähellä olin Karjuvirnettä, astuin kauemmas nolona. Harmaaturkki kääntyi meitä kohti karvat pystyssä.
“Sinä tapoit tyttäreni!” naaraan huuto kajahti korviini taistelun älämölön ylitse. Taivastassu oli siis ollut naaraan tytär. Päättelin siitä, että edessäni muriseva naaras oli Lumikkoviiksi. En sanonut mitään vaan loikkasin pois tieltä, kun naaras hyökkäsi. Sain kylmät kynnet poskelleni. Kipu sokaisi minut hetkeksi, kun karvaa pöllysi poskestani ja veri tulvahti haavasta. Pari pisaraa verta läiskähti maahan. Heilautin käpäläni kaaressa kohti toista ja koitin osua tätä nenään mutta Lumikkoviiksi väisti ja tuuppasi minut kumoon. Tuo painoi rintaani maata vasten koko painollaan.
“Aion tappaa sinut vaikka se olisi viimeinen tekoni!” Lumikkoviiksi murisi hampaidensa välistä. Potkaisin vapaalla takajalallani naarasta vatsaan ja tuon vatsaan avautui haava. Naaraan silmät muljahtivat ja tämä rääkäisi kivusta mutta löi silti minua lapaan terävät kynnet viiltäen haavan siihen. Ärähdin kivusta ja valmistauduin potkaisemaan naaraan vatsaa uudelleen mutta Karjuvirne työnsi harmaaturkin pois päältäni. Se ei vaatinut kauheasti ponnsiteluja. Vertavuotava soturitar horjahti maahan Taivastassun vierelle. Kampesin itseni pystyyn ja näin juuri ja juuri, kun Lumikkoviiksen silmät muljahtivat ympäri ja viimeinen henkäys pakeni hänen kehostaan ennen kuin ruumis jäi makaamaan liikkumattomana kasvavaan verilammikkoon. Henkäisin ja Karjuvirne taisi kuulla sen sillä hän laski häntänsä lavalleni. Käänsin katseeni häneen. Neutraali ilmeeni horjui hieman ja sen takaa paljastui epävarmuus siitä mitä nyt täytyisi tehdä. Tunsin käpälieni tärisevän allani. Olin tappanut juuri kaksi kissaa Karjuvirneen kanssa. Vieläpä emon ja tämän tyttären. Yhtäkkiä takaani hyökkäsi joku. Tuo painoi minut maata vasten mahalleni. Rimpuilin mutta toinen kissa oli voimakkaampi.
“Apua…” tukahtunut henkäys parkautui suustani.
//Karju?

\\taistelutarina
Katselin iloisena kuusihäntää olimme saalistaneet ja kuusihäntä oli saanut kanin.
"Mennän takaisin leiriin", kuiskasin hiljaa.
"Selvä", kuusihäntä kuiskasi takaisin. Jos tarkkoja oltiin niin minua väsytti enkä jaksanut enään tehdä paljon mitään, olimme Pian perillä leirissä katselin kaipavaasti kuusihäntää.
"Me olemme nyt eri pesisää", huokaisin kaipavaasti.
"Niin, kumpa voisimme olla vielä samassa pesässä", kuusihäntä kuiskasi pahoitelevasti. Tassutin oppilaiden pesään nukkumaan, suljin uupuneena silmääni ja kaipasin kuusihäntää lähelleni.

Oli kulunut Päivää siitä täydellisestä päivästä kuusihänän kanssa. Olimme matkalla kohti taistelua olin kiinni kuusihänän Turkkissa.
"Voimeko taistela yhdessä?" Sopersin pelokaalla äänellä.
"Voimme", kuusihäntä kuiskasi lempeästi korvaani. Kauhustuin huomatesani tasitelu paikkan
"Ei! Miksi taistelun pitää olla näin rakaa?" Kysyin tyrmistyneenä.
"En tiedä, tulee mukaan meidät on mentävä muukaan, katselin ympärilleni mietien ketä vastaan voisimme taistella. Huomasin kaunin vaalean harmaan täplikään naaran hän näyti oppilaltaa.
"Voisiko tuo vaalean harmaa täplikäs naaras olla hyvä? Voisimme taistella yhdessä", kuskasin.
"Vaikka", kuusihäntä kuiskasi takaisin. Yhtäkkiä nuori täplikäs naaras katsahti meitä ja lähti juoksemaan meitä päin katsoin tyrmistyneenä naaran silmiä. Yhtäkkiä naaras loikasi pääleni kynetesillä ja alkoi läimimään minua yhtäkkiä tunsin kipua kunnossani ja vatsaani.
"Auta kuusihäntä!" Huusin turmisytynenää. Katsahdin mitä kuusihäntä oikein teki, hän taisteli vanheempaa naarasta vastaan naaras näyti aivan leopardilta. Kuusihäntä sai loppulta häädetyä naaran pois kimpustan mutta se oli ollut virhe jäädä ihailemaan miten vahva kuusihäntä oli. Nuori haarma täplikäs naaras nimittäin yriti ilmiselvästi tapaa minut! Naaras pureutui kuurkuni mutta aloin pyristellä yhä voimakkaammin kuin äsken olin eikä naaras saanut kunnolla otetta kurkustani loppulta kuusihäntä tulli auttamaan ja repäisi naaran irti minusta. Naaras sihisi ja sähisi raivosta.
"Minun nimeni on iltarusko ja minä lupaan että tämä ei jäänyt tähän!" Naaras sylki ja sähisi yrittäen päästä vapaaksi kunnes häne lopulta onistui ja lähti juoksemaan sarastustassua päin mutta minä en enään välittänyt nousin vain seisomaan ja huohotamaan. Katselin tyrmistyneenä ja väsyneenä kuusihäntä ja sitten nuorta Naarasta siis iltaruskoa

Nukuin sikeästi kunnes tunsin tönäisyn toisessa lavassa.
''Mitä nyt onko jou hyökännyt leiriin vai kuinka?'' Mumisin puoliunessa.
''Ei kun sinun pitää tulla partioon meidän kanssa.'' Joku soturi jonka ääni kuulosti tutulta maukaisi ärsyyntyneellä äänellä.
''Joo joo tullaan.'' Murahdin.
Nousin äkkiä makuupaikaltani ja kävelin loppu partion viereen jotta päästäisiin lähtemään.
Kun olimme poistuneet leiristä partion johtaja Väärävarjo jota en ollut tavannut ennen kunnolla ohjasi partion alas nummille.
Karjuvirne joka oli herättänyt minut aijemmin kysyi äkkiä minulta.
''Miltä tuntuu olla soturi?''
En osannut vastata joten vastasin.
''Öö kai se ihan mukavalta tuntuu.''
Huomasin että karjuvirne olisi halunnut että olisin vastannut jotain muuta.
Kysyin häneltä.
''No miltäs sinusta tuntuu olla soturi?''
''No onhan se ihan kivaa.'' Hän vastasi kiusotellen.
Kuulimme jonkun huutavan.
''Tulkaa kuusihäntä ja karjuvirne.'' Se oli partion johtaja, väärävarjo.
Olimme jääneet jälkeen muusta partiosta.
Lähdimme molemmat juoksuun.
''Mitä ihmettä te teette?''
Vähäpuheinen väärävarjo kysyi.
Vastasimme yhteen ääneen.
''Keskustelimme.''
''No tulkaa mennään eteenpäin tästä tulee pitkä päivä kun meidän pitää kulkea koko raja ympärys.'' Väärävarjo maukaisi hieman ärsyyntyneellä äänellä.
Kun olimme kulkeneet rajalle asti muistin että eloklaanin ja kuolonklaanin välillä oli ollut sota jo pitkään. Elo Eloklaanin uudessa leirissä oli jo niin normaalia vaikka olimme muuttaneet sinne vasta muutamia kuita sitten.
''Mitäs mietit?'' Karjuvirne kysyi.
Havahduin ja vastasin.
''En mitään.''
Olimme kiertäneet rajalla jo melkein aurinkohuippuun asti, meidän piti tarkistaa koko raja erittäin huolellisesti jotta olimme varmoja että kuolonklaanilaiset eivät olisi tulleet senttiäkään rajan yli.
Olimme tarkastaneet rajaa vielä hetken kunnes tunsin nälän kurnivan vatsassani en nimittäin ollut syönyt aamupalaa.

//AIKASKIPPI//

Kun olimme päässeet partiosta leiriin aurinko oli jo melkein laskenut ja olin umpi väsynyt.
Hain vielä hiiren tuoresaaliskasasta ja menin nukkumaan.

Aamulla heräsin ja olin juuri menossa hakemaan aamupalaa kun Lehtotassu kipitti luokseni.
''Hei Kuusitassu!'' Lehtotassu maukaisi iloisena.
''Hei vaan Lehtotassu, mutta minun nimi on nykyään Kuusihäntä.''
''M-mitä oletko jo soturi?'' Lehtotassu kysyi yllättyneenä.
''Olisinpa ollut paikalla kun sinulla oli nimitykset.'' Hän jatkoi huokaisten.
''Niin olisitpa ollutkin.''
Maukaisin hieman yllättyneenä Lehtotassun reaktiosta.
''Voisitko hakea vähän riistaa?'' Lehtotassu kysyi iloisena.
''Voinhan minä.'' Vastasin iloisena, samalla nousin ja nyökkäsin.
Kävelin tuoresaaliskasaa päin. Kun olin päässyt tuoressaaliskasalle päin joka oli lähiaikoina hieman suurentunut kun riista oli tullut ulos piiloistaan.
Otin kasasta oravan ja käännyin lehtotassua päin hymyillen.
Kun olin päässyt takaisin lehtotassun luo jaoimme ruoan.
''Oli namia.''
Lehtotassu sanoi kun oli syönyt oman osuutensa.
''Oletko jo kohta valmis?''
Lehtotassu kysyi hetken päästä.
''Ihan kohta.'' Mumisin suu täynnä ruokaa.
Kun olin syönyt oman osuuteni kysyin lehtotassullta.
''Haluaisitko että näytän sinulle jonkun taisteluliikkeen?''
''Joo kyllä haluaisin oppia jonkun uuden taisteluliikkeen!'' Lehtotassu vastasi selvästi iloisena.
''Näytänkö vaikka väijytyspudotuksen?''
''Joo!'' Lehtotassu innostui ehdotuksestani.
Loikkasin puun rungolle ja hyppäsin Lehtotassun päälle, tietysti kynnet sisällä.
''Tuo oli kiva'' Lehtotassu maukaisi ja hyppäsi vuorostaan minun päälle, myös kynnet sisällä.
Huiskaisin käpälälläni lehtotassun kylkeen ja meille tuli pieni leikkitappelu.
Kierimme maassa hetken kunnes erosimme toisistamme.
''Vielä minä opetan sinulle että toisten päälle ei hypitä!'' Maukaisin Lehtotassulle huvittuneen vakavalla äänensävyllä.
''Juostaanko kilpaa soturien pesälle?'' Minä ehdotin hetken päästä.
''Joo!'' Lehtotassu maukaisi.
''Än yy tee nyt!'' Maukaisin.
Lähdimme juoksemaan yhtä aikaa kovaa vauhtia.
Lehtotassu päätti loikata hieman ennen soturien pesää ja törmäsi siihen.
''Sattuiko sinuun?'' Kysyin Lehtotassulta huohottaen, mutta ennen kuin olin saanut kysyttyä loppuun Lehtotassu oli jo pystyssä.
''Minä voitin!'' Lehtotassu maukaisi iloisena.
''Niin voitit.'' Sanoin Lehtotassulle.
''Näytät väsyneeltä.'' Lehtotassu sanoi hieman huolestuneella äänellä.
*Niin olenkin.* ajattelin mutta en sanonut sitä ääneen.
''Mennään jonnekkin rauhalliseen paikkaan nukkumaan.'' Lehtotassu ehdotti lempeästi.
''Kiitos.'' Maukaisin Lehtotasulle.
Etsimme rauhallisen ja hämärän paikan leirin nurkasta ja kävimme istumaan.
Lehtotassu alkoi nojata minuun hetken päästä ajattelin että en herättäisi häntä vielä heti koska hän ehkä oli väsynyt.
Olin mennyt omaan ajatusmailmaani ja olin puoliunessa.

*Hiiri on tuolla!* Maukaisin.
Lähdin juoksemaan hiirtä kohti.
Kun sain hiiren käpäliini se vain katosi.
Näin toisen hiiren ja lähdin sen perään.
*nyt saan sen kiinni!*
Ajattelin samalla, kun juoksin kohti hiirtä.
Loikkasin ja sain hiiren käpäliini mutta sekin katosi.
Heti kun olin päässyt tqas pystyyn näin edestäni juoksevan kanin.
*tällä kertaa saan sen oikeasti!* Päätin.
Ennen kuin olin saanut kanin kiinni havahduin ja huomasin että olin edelleen Lehtotassun vieressä hämärässä leirin nurkassa.
Ajattelin että molemmat olivat saaneet tarpeeksi lepoa joten herätin lehtotassun lempeästi tökkäämällä.
''Hei taas Lehtotassu.''
Maukaisin iloisesti.
''Hei vaan Kuusitassu siis kuusihäntä.'' Lehtotassu korjasi.
Lähdimme leirin nurkasta ja huomasimme että oli jo ilta.
''Miltä tuntuu olla soturi?''
Lehtotassu kysyi yllättävästi.
Olin vastannut tähän kysymykseen jo vastikää eilen mutta Lehtotassulle halusin vastata paremman vastauksen kuin mitä olin Karjuvirneelle vastannut.
''Noh onhan se ihan kivaa.'' Vastasin Lehtotassulle.
''Senhän on pakko olla mahtavaa!'' Lehtotassu maukaisi.
''No onhan se varmaan sitten myöhemmin nyt se vaatii totuttelua.'' Vastasin Lehtotassulle.
''Niinhän minä sanoin!''
Lehtotassu maukaisi iloisesti.
''Syödäänkö vielä jotain?'' Kysyin Lehtotassulta.
''Syödään vain.'' Hän vastasi.
''Hakisitko sinä nyt riistan?''
''Jo vain!'' Lehtotassu hihkaisi.
Sillä välin kun Lehtotassu oli hakemassa tuoressaalista ajattelin että meidän olisi pitänyt ehkä tänään tehdä jotain hyödyllistäkin joten, kun lehtotassu oli tullut tuoresaalisretkeltään takaisin kysyin häneltä.
''Haluaisitko mennä tänä iltana saalistamaan?''
''Joo! Mutta ensin syödään tämä hiiri.''
Olimme syöneet kun lehtotassulle tuli mieleen että.
''Mutta eihän me kahdestaan saada mennä leiristä pois ilman lupaa.''
''Kyllä saamme minähän olen soturi nyt.'' Maukaisin Lehtotassulle iloisena.
''Ai niin sehän on hyvä!'' Lehtotassu hyppäsi pystyyn täynnä tarmoa.

Poistuimme leiristä ja ehdotin.
''Mentäisiinkö tuonne nummelle?'' Se oli ollut paikka missä olin käynyt useaan kertaan, viimeksi eilen.
''Joo mennään siellä näkee myös tähdet!'' Lehtotassu vastasi myöntävästi ehdotukseeni.
Olimme saapuneet nummlle kun yö teki saapumistaan.
''Kauniit tähdet, eikö niin?'' Kysyin Lehtotassulta, kun olin katsahtanut taivaalle.
''Ovat kauniita.'' Hän vastasi.
Nojasin Lehtotassuun ja katsoin kirkkaalle tähtitaivaalle.
*Oli ensimmäinen kerta elämässäni kun minulla oli joku jonka kanssa olla...*
Lehtotassu havahdutti minut.
''Meidänhän piti saalistaa!'' Hän maukaisi lempeästi.
''Joo mennään!'' Olin herännyt heti kun Lehtotassu oli vähän tönäissyt minua.
''Haistan kanin.'' Lehtotassu supatti.
Haistoin nyt itsekkin kanin hajun.
''Mene sinä tästä minä yritän toiselta puolelta.''
Vastasin Lehtotassulle.
''Joo.'' Hän sanoi minulle takaisin.
Lähdin hiipimään kohti jänistä.
Jäniksen haju tuli yhä voimakkaamaksi kunnes näin sen muutaman ketunmitan päässä.
Näin että Lehtotassu oli toisella puolella jänistä myös muutaman ketunmitan päässä.
Heilautin häntääni kohti jänistä jotta Lähdettäisiin samaan aikaan.
Loikkasin hetken päästä hännänheilautuksestani ja Lehtotassukin hyppäsi melkein samaan aikaan.
Jänis huomasi Lehtotassun ensin joten jänis juoksi minua kohti.
Annoin jäniksen törmätä minuun. Kun jänis oli törmännyt puraisin tältä niskat poikki.
Lehtotassu tuli luokseni huohottaen.
''Hyvin tehty.'' Maukaisin Lehtotassulle.
''Oli se sinultakin hyvin tehty.'' Lehtotassu maukaisi minulle.
*Kiitos tästä riistasta Tähtiklaani* ajattelin.

//Karju (lopeta sit tilanne ela :3)
//Lehto (seuraavassa tarinassa lopputaistelu kuusi ja lehto taistelee rinnakkain tästä sovittiin chatis :3)
//Tyhmä Familylink ei anna pistää kuvaa :(

//TAISTELUTARINA (676 sanaa taistelusta = 6,7 TaP ≈ 7TaP

Joka lihakseni oli jännitykaestä kireä. Tuntui, että oksentaisin. Olimme kävelemässä kohti tapaamispaikkaa ja minä tuskin tiesin mitään taisteluliikkeitä.
Yhteisön johtaja Keijukainen oli tehnyt sopimuksen Mesitähden kanssa ja koko kujakissayhteisön ja kaikkien Eloklaanin kissojen oli tarkoituksena kokoontua tapaamiseen tiettyyn aikaa tiettyyn paikkaan.
Kultasiipi oli pitänyt minulle pikaisen harjoituksen ennen lähtöä, jotta pärjäisin edes jotenkuten, jos syttyisikin taistelu. Mestarini oli sanonut, että pärjäisin kyllä, jos en ottaisi itselleni vastukseksi minua selvästi kokeneempia ja vahvempia kissoja.
Jännitys kiristi tunnelmaa ja tuntui siltä, että räjähtäisin. Häntäni nytkähteli ja vapisin. Kultasiipi selkeästi huomasi ahdistuneisuuteni, sillä hän hidasti tahtiaan ja jäi vierelleni.
“Ei hätää. Tämä saattaa olla pelottavaa, mutta kyllä sinä pärjäät. Jos olet liian tukalassa tilanteessa, joku klaanitovereista tulee varmasti auttamaan. Ja jos Keijukainen pitää lupauksensa emme edes joudu taistelemaan”, naaras yritti vakuutella. Nyökäytin päätäni vaisusti ja katselin taakseni. Korviini alkoi jo kantautua taistelun pauhu, kun ajattelin asiaa ja se jännitti minua erittäin paljon. Naurahdin pari kertaa hysteerisesti ja tunsin ahdistuneisuuden kyynelten tulvahtavan silmiini. En voinut jatkaa. Tassut täristen seisoin siinä itkemässä. Kultasiivellä kesti hetki tajuta, että jäin jälkeen. Hän alkoi jo näyttää hieman hermostuneelta.
“Älä nyt. Mennään jo. Emme voi jäädä jälkeen”, hän aneli. Hengitin syvään hetken ajan ja lähdin sitten tallustamaan eteenpäin hyvin hitaasti.
“Mene sinä jo edeltä. Tulen ihan pian”, sanoin mestarilleni ja hieman epäröiden hän lähti nopeaan tahtiin kohti edellä kulkevia klaanitovereitamme. Huokaisin. Toistamiseen huokaisten lähdin jo hieman rivakkaampaan tahtiin kohti muita.

Seisoin paikoillani ja katselin taistelua silmät kauhusta suurina.
Kuten arvattavaa oli ollut, Keijukainen ei ollut pitänyt lupaustaan ja oli väijyttänyt klaaniamme Kuolonklaanin kanssa. Olisin halunnut kaiken sen olevan vain unta, mutta se ei ollut.
Etsin veroistani taistelijaa kissojen jokkiosta tassut hermostuneisuudesta täristen. Olin onneksi sen verran piilossa ja kulmassa, että moni kissa ei kerennyt kiinnittää minuun huomiota.
Katseeni osui hopeanharmaaseen naaraaseen, joka oli selkeästi juuri tullut itsekin paikalle. Kissa ei näyttänyt kauempaa katsottuna minua paljoakaan vanhemmalta tai suuremmalta, joten lähdin hiipimään tätä kohti piilossa. Sydämmeni tykytti, kun lähestyin vastustajani selkää. Naaras ei tainnut tajuta minun läsnäoloani sillä hän vain katseli kissoja ja käveli edestakaisin. Hengitin syvään, mutta hiljaa ja loikkasin kissan niskaan. Hän rääkäisi ja mätkähti maahan. Pitelin kissaa parhaani mukaan maata vasten ja taoin hänen kylkeään takatassuillani. Naaras sihisi kuin käärme ja onnistui heittämään minut selästään. Tömähdin maahan ja ilma tyhjeni keuhkoistani. Sillä välin, kun haukoin henkeä maassa, naaras tuli vierelleni ja iski hampaansa kaulaani. Päästi tuskaisen rääkäisyn, kun tunsin veren purskahtavan kaulastani. Paniikki alkoi vallata minua ja ajattelukykyni väheni huomattavasti. Naaras alkoi raapia kylkeäni ja minä vikisin tämän iskujen tahtiin. Rimpuilin enemmän kuin koskaan ja pääsin viimein kissan otteesta. Pääsin jaloilleni juuri ja juuri ja se riitti. Viha ja pelko myllersi sisälläni. Hyppäsin toistamiseen naaraan päälle ja sain hänet selälleen maahan. Raavin tämän suojatonta vatsaa ja asetin hampaani tämän kurkulle.
“Henkesi haisee aivan jätöksille!” naaras sihisi. Vihoissani puristin leukojani hieman yhteen. Tunsin veren tulevan tämän kaulasta suuhuni ja sen metallinen maku sai minut kavahtamaan. Naaras käytti tilanteen hyväkseen ja potkaisi minut pois päältään. Horjuin pari askelta taaemmas ja naaras oli silmänräpäyksessä taas pystyssä. Hän lateli iskuja naamaani ja minä astelin koko ajan vain taaemmas ja taaemmas. Pian takajalkani liukui pieneen kuoppaan ja kaaduin. Oletin sen olevan loppuni, kun naaras tuli taas repimään kylkiäni niin, että karvatuppoja lenteli. Olin sokissa enkä voinut edes enää reagoida hopeanharmaan naaraan iskuihin millään lailla. Vapisin vain maassa, kun hän lateli tasaisesti iskuja minuun. Yritin lyödä häntä kauemmas etutassuillani, mutta epäonnistuin. En ylettänyt lyömään naarasta eikä minulla muutenkaan ollut lainkaan voimia enää jäljellä. Naaraan smaragdinvihreissä silmissä välkehti murhanhimoisuus. Viimein onnistuin keräämään voimani ja vetäisin etutassullani naarasta suoraan silmille. Parkaisten hän kompuroi taaksepäin. Käytin tilaisuuteni ja möngin pystyyn. Olin varma siitä, ettei minulla ollut enää edes pientä mahdollisuutta voittaa tätä naarasta, joten yritin vain karata paikalta. Tunsin kuitenkin piikin terävät hampaat hännässäni, kun naaras tarrasi siihen kiinni. Hän veti minua lähemmäs silmät puoliummessa. Veri hänen naamallaan sai hänet näyttämään entistäkin pelottavammalta. Kiljuin kurkku suorana, kun hän hivutti itseään lähemmäs minua. Yritin saada häntäni irti hänen hampaistaan, mutta ilman minkäänlaista edistystä. Naaras puristi leukojaan yhteen ja päästin äänekkään kirkunan, joka kuitenkin hukkui muiden taistelun äänien alle. Tuntui siltä, että häntäni katkeaisi kohta. Sitten päätin mitä teen. Yhtäkkiä käännyin ympäri ja juoksin naaraaseen pahki. Hopeinen kissa lensi nurin ja päästi hännästäni irti. Horjuvin askelin menin lähemmäs häntä ja painoin hänet taas maahan. Naaras kuitenkin pääsi pienen rimpuilun kautta irti. Tuijotimme toisiamme ikuisuudelta tuntuven hetken ajan ja sitten me molemmat käännyimme ympäri kuin toistemme kuvajaiset ja lähdimme molemmat pois.

Juoksin pitkin nummea. Kyyneleet puskivat silmiini. Joka paikkaan sattui ja olin aivan puhki. Kun viimein pääsin leiriin asti, tuntui kuin olisin ollut onnellisin kissa koskaan.
Lysähdin aukiolle. En jaksanut enää hievahtaakkaan. Juuri kukaan ei ollut enää paikalla, joten oli hyvin hiljaista. Taistelun äänet saattoi kuulla edelleen, jos vain kuunteli erittäin takasti.
“Käärmetassu!” kuului kiljahdus.
Tunnistin tämän äänen. Nostin päätäni ja huomasin Sypressikuiskeen järkyttyneen katseen. Hän tapitti minua pentutarhan edestä kauhistunut ilme naamallaan. Naaras rynni luokseni.
“Oletko kunnossa! Mitä sinulle on tähtiklaanin tähden tapahtunut?”
“Olen kunnossa, väsyttää vain”, tokaisin. “Tappeleminen on rankkaa, joten haluan vain hieman lepoa ja silloin uskon voivani taas jatkaa.”
Sypressikuiske pudisteli päätään.
“Siellä siis syttyi tappelu. Tarvitset nyt paljon lepoa ja jotain parantavia yrttejä.” Sypressikuiske huiskaisi häntäänsä. Menin lepäämään pentutarhan suuaukon viereen. Siinä minä nukuin hieman kauemman aikaa.

Lähdin taas kohti taistoa. Olin saanut hieman yrttejä ja lepäämismääräyksistä huolimatta lähdin takaisin. Varmoin askelin menin takaisin. En voisi jättää klaaniani taistoo noin vain. Minun täytyi taistella. Minun täytyi auttaa edes jotenkin. Nyt olin taas siellä etsimässä itselleni uutta uhria jonka kanssa kamppailisin seuraavaksi.

//TAISTELUTARINA (164 sanaa taistelusta = 1TaP)

Keijukainen ja kaksi muuta kujakissaa olivat yllättäen saapuneet eilen reviirillemme. Hiilihammas, Laventelitaivas ja Kirpputäplä olivat vastaanottaneet kolmikon ja estäneet heidän pääsynsä leiriimme. Tyttäreni oli hakenut minut nopeasti paikalle, vaikka sana tuntemattomien ilmestymisestä kukkulan lähelle olikin jo kiirinyt korviini. Keijukainen oli tuonut mukanaan yllättäviä uutisia. Minun tyttäreni, Kärsämöpentu olikin hengissä. Vuodenaikoja kestänyt epätietoisuus oli tiessään ja jäljellä oli helpottuneisuus. Minun tyttäreni oli elossa ja Keijukaisen sanojen mukaan hän halusi palata kotiin. Mutta kuten olin arvellut, se ei ollut niin yksinkertaista. Keijukainen halusi tehdä jonkinlaiset vaihtokaupat, muttei naaras suostunut kertomaan siitä sen enempää. Hän vain lupasi, että sen jälkeen saisin tyttäreni takaisin ja Kujakissayhteisö lähtisi lopullisesti metsästä. Tähtiklaanin kiitos, hän ei pakottanut minua tekemään päätöstä heti. Mutta naaraan lähtiessä hän ilmoitti, että mikäli emme saapuisi paikalle hänen vaatimaansa paikkaan, vaatimaansa aikaan ja vaatimallaan kokoonpanolla, hän tappaisi tyttäreni. Sitä minä en voisi sallia, joten vaihtoehtoja ei juurikaan ollut.
Haavemuisto, Uskolintu ja Rauhatassu olivat ainoat, joka todella tunsivat Keijukaisen ja Päivänsäteeksi uudelleen nimetyn tyttäreni. Siksi olin lähestynyt heitä ja kysynyt heidän mielipidettään asiaan, vaikka olinkin tehnyt jo päätökseni. Haavemuisto oli tiukasti sitä mieltä, ettei minun pitäisi luottaa Keijukaisen sanaan. Mutta kolli oli näyttänyt epäröivän. Keskustelumme lomassa hän oli paljastanut Päivänsäteen olevan hänen entinen kumppaninsa ja Rauhatassun emo. Se tarkoitti sitä, että Rauhatassu oli minun tyttären poikani ja jakoi kanssani saman veren. Keskustelun päättyessä mieleni ei ollut muuttunut. Ilmoitin pikimmiten klaanille, että parantajat, soturit ja oppilaat sekä klaanissamme olevat vierailijat lähtisivät aikaisin ennen seuraavan auringonnousua tapaamaan kujakissoja ja neuvottelemaan rauhasta.
"Ole varovainen", Minttuliekki pyysi, kun kipaisin vielä ennen lähtöä hänen ja Kortepennuksi nimetyn poikamme luokse. Olimme päättäneet, ettei punaturkkinen naaras osallistuisi taisteluun. Keijukainen ei ollut pyytänyt paikalle kuningattaria tai klaaninvanhimpia, ja leiri tarvitsi edes pari taistelutaitoista kissaa kaiken varalta.
"Olen. Älä sinä murehdi minusta, pidä vain huolta leiristä ja Kortepennusta", pyysin hiljaa kehräten, "me palaamme pian Kärsämöpentu mukanamme."
Minttuliekin kasvot täytti lämmin ja lempeä hymy ja hän painoi kasvonsa vasten turkkiani.
"Minä rakastan sinua", naaras kuiskasi, johon minä vastasin samoilla sanoilla ennen kuin hyvästelin kumppanini ja nuorimman poikamme lähtiessäni muun klaanin kanssa kohti tapaamispaikkaa.

Tapaamispaikalla meitä vastassa oli Keijukainen Yhteisöineen, aivan kuten hän oli luvannutkin. Silloin kaikki näytti lupaavalta ja uskoin, että todella pystyin luottamaan Keijukaisen sanaan. Mutta aivan hetkessä kaikki kääntyikin ylösalaisin Keijukaisen ilmoittaessa mielensä muuttuneen. Aivan yhtäkkiä Päivänsäde oli nostanut päänsä pystyyn. Kaikki surkeus haihtui hänen kasvoiltaan, tämä oli ollut huijausta. Keijukainen sätti minua ja hyväuskoisuuttani, haukkui minut lyttyyn klaanini kuullen. Hän syytti yksin minua tästä kamalasta sodasta, joka oli Kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin aloittama.
En ehtinyt edes tajuamaan tapahtunutta, kun Keijukainen komensi jo joukkonsa eloklaanilaisten kimppuun. Se sai myös Henkäystähden lähettämään meidät piirittäneet kuolonklaanilaiset kimppuumme. En voisi pysäyttää tätä enää millään. Kaikki oli mennyt pieleen. Ainoa ulospääsy tästä tilanteesta olisi taisteleminen. Yritin kannustaa klaanitovereitani taistelemaan klaanimme ja Tähtiklaanin tähden. Emme voisi luovuttaa ja antaa pahuuden voittaa.
Ensimmäisenä vastustajakseni asettui itse Keijukainen. Harmaaturkkisen naaraan vihreissä silmissä leimusi raivo, kun hän kävi armotta kimppuuni. Edellinen taistelumme oli päättynyt minun häviööni, mutta tätä taistelua minä en aikonut hävitä. Taistelisin eloklaanilaisten puolesta vaikka viimeiseen hengenvetooni saakka, jos tilanne sitä vaatisi.

Tassutin vihatassun vieressä kohti leiriä, olimme jo niin lähellä!
"Olemme pian kotona!" Huusin iloisena. Lähdin juoksemaan leiriä kohti vaikka se oli vielä aika kaukana mutta minä tiesin missä Se oli tämä revirin osaa oli ollut se paikka missä olin saanut entisimäisen oravanin!
"Olemme aivan pian kotona!" Huusin onnellisena
Yhtäkkiä melkein törmäsin tumman ruskeaan tabby-kuvioiseen tuurkiin.
"Mitä ihmettä..."hämästelin.
"H-hei Ampiaispisto... mitä sinä täällä teet?" Takelsin huomatesani törmäänenin ampiaispistoon.
"Etsin teitä kuutamolainen kanssa", ampiaispisto vastasi vähän hämästyneen näköisenä.
"tuota... etkai ole vihainen... ampiaispisto?" Takelsin vähän pelokaalla äänellä.
"En ole vihainen", ampiaispisto naukaisi helpotunella äänellä.
"Olen iloinen siitä että olette kunnossa", ampiaispisto huokaisi iloisena.
"Hyvä että et ole vihainen", naukaisin helpotunella äänellä. Lähdimme kävelemään leiriä kohti kuutamolaine ja vihatassu jutelivat takana päin, katsahdin taakseni mietien oliko kuutamolaine vihainen vihatassulle? Se ei kuumikaan kuulu minulle...
Lähdin juoksemaan ampiaispisto ja vihatassu sekä kuutamolaine perässäni.
"Tätä Onnellisempaa palauttaa ei voi olla!" Kiljaisin innoissani.
"Rauhoitu lehtotassu", ampiaispisto huomauti. Jaarutin ja haisteliin ilmaa.
"Voisinko saalista ja viedää riistaa mukanamme leiriin?" Kysyin hymyillen.
"Ei nyt lehtotassu, meidän pitää palata takaisin leiriin ja kertoa että olette palaneet", ampiaispisto naukaisi hymyillen.
"Ei sitten", huokaisin hitusen pettyneenä. Jatkoimme matkaa kunnes pysähdyin huomatesani sisäänpääsy tuunelin.
"Onkohan mesitähti vihainen meille?" Kuiskasin vihatassun korvaan.
"Älä ole pelkuri!" Vihatassu tiuskaisi minulle. Sävähdin tyrmistyneenä, ja käännyin katsomaan sisäänpääsy tuunelia huokaisin syvään ja tassutin leiriin sisään.
Kaikki katselivat meitä hämmästyneeninää.
"Me olemme palanneet..." naukaisin vähän ujosti Koska olimme olleet jo niin kauan poissa... katsoin ympärilleni etsiskelen kuusitassun ruskeaa turkkia.
"Tuolla!", huudahin ja olin juosta kuusitassun luo mutta ampiaispisto pysätyi minut. Katselin hölmistyneenä ampiaispistoa
"miksi sinä noin teit?" Kysyin närkästyneenä.
"Ensin meidän pitää kertoa mesitähdelle se että olette palaneet", Ampispisto pahoiteli.
"Ai... en tajunnut että meidän pitäisi ensin kertoa mesitähdelle..." takelsin tyrmistyneenä.
"Ei se mitään mennän nyt vain", ampiaispisto rauhoiteli minua. Tassutin kivetyneenä Ampiaispiston perässä kohti mesitähden pessä.
"Minua pelotaa", mutisin pelokaalla äänellä. Tassutin yhä vain lähemmäs mesitähden pessä kunnes olimme pesään edessä.
"mesitähti! Tulee tänne", ampiaispisto huusi. Meritähti tassuti ulos pesästä vilkaisen alas.
"Lehtotassu ja vihatassu olette palaneet", mesitähti naukaisi.
"Niin", naukaisin hieman ujosti.
"Etkai ole vihainen?" Kysyin mesitähdelltä.
"En mutta Muistakaa että reiiviirin ulkopuolelle ei saa mennä, ja se että oppilaat eivät saa poistua leiristä ilman mestariaan", mesitähti muisti.
"Kiitos", naukaisin hämmästyneenä siitä että mesitähti ei ollut vihainen.
Lähdin tassutamaan kauemmas Ampiaispistosta ja jätin myös vihatassun riitelemään kuutamolainen Kanssa halusin vain päästä kuusitassun luo!
*On kyllä pakko sanoa että en haluaisi olla kuutamolainen paikkalla, vihatassuhan on todellinen maan vaivaa!* mietiskelin mielessäni. Yhtäkkiä karjuvirne niminen kolli asteli kuusitassun luo jutelemaan.
*Mitä ihmettä eihän karjuvirne ole kuusitassun mestari...* hämästelin aivan hämillääni.
*eikö Kuusitassun mestari ole rastaskukka? Vai onko rastaskukka saanut pentuja? En usko että rastaskukka olisi saanut pentuja... eihän hänellä ole edes kumppania...* hämästelin. Kunnes ajatellin että karjuvirnehän voi olla myös ihan vain ystävä.
*No ihan sama, ehkä myöhemmin voin jutella kuusitassun kanssa*, ajattelin.
Katsahdin taivaalle huomaten että oli jo myöhä.
"Hiirenpapanat en ehdi jutella kuusitassun kanssa enään tänään... on kai pakko yrittää uudestaan huomenna..." ajattelin harmisani.
Tassutin harmisani oppilaiden pesään lepäämään maakaasin siinä silmät ihan hitusen rakosellaan tutkiskelesaani leiriä huomasin vihatassun tassutavan pesään nousin istumaan ja naukaisin.
"Vihatassu, mitä kuutamolaine sanoi sinulle?" Kysyin uteliana.
"Ei mitään sinulle kuluvaa!" Vihatassu ärähti. Vihatassu painautui vuoteleen uneliaan näköisenä.
"Etkö muuka nuku yhtään?" Vihatassu tiuskaisi minulle.
"Kyllä minä nukun..." naukaisin hölmistyneenä. Painauduin kauas vihatassususta, suljin silmäni.

Tassutin pimeässä metsässä aivan vihatassun kanoilla.
"Onko vielä... pitkä matka vihatassu..." huohottin väsyneenä.
"Vielä vähän matkaa!" Vihatassu huusi takaisin. Juoksin hänet kiinni huohotaen.
"Juostaan kilpaa!" Vihatassu naukaisi lähtien juoksemaan.
"Mutta en jaksa juosta... ja en edes tiedä minne me olemme menossa....", huohottin henkästyneenä. Mutta vihatassu ei kuunelut.
"Minun on pakko saada hänet kiinni olen häntä vanhempi joten minun on pidettävä huolta siitä että hänelle ei käy huonosti", huomautin itselleni. Lähdin vihatassun perään huohotaen kunnes en enään millään jaksanut lysähdin maahan huohotamaan, yhtäkkiä vihatassu loikkasi päälleni kynetesillä ja alkoi rapiaa vatsaani teräävin kynsin. Rimpuillin tyrmistyneenä vihatassun alla.
"Lopettaa! Lopettaa!" Huusin tyrmistyneenä. Yhtäkkiä vihatassu kasvoi suuramaksi.
Tunnistin turkkin avulla kuka se kissa oli.
"Lumikoviiksi... mitä sinä teet?" Katselin tyrmistyneenä kuolonklaanin naarasta. Pyristelin yhä hurjemin päästäkseni irti lumikoviiksestä.
"Muistatko mitä sinä teit tyttärelleni? Sinä tapoit hänet!" Lumikoviiksi ärähti. Naaras nosti käpälänssä ja läimäyti minua ja yhtäkkiä kaikki pimeni. Avasin silmäni kauhistuneena. yrtin unohtaa uunen. Nousin nopeasti istumaan ja sitten seisomaan. Huomasin että oli jo aamu, loikasin maahan ja tassutin ulos pesästä.
Kipitin kuusitassun luo hymyillen.
"Hei, kuusitassu!" Huudahin iloisena. Kuusitassu kääntyi minua kohti ja naukaisi.
"Kuusihäntä, Minun on kuusihäntä tätä nykyä mutta hei lehtotassu", kuusihäntä naukaisi.
"M-mitä oletko jo soturi... olisinmpa ollut paikalla kun sinut nimitettiin soturiksi..." mutisin surulisena.
"Niin kumpa olisit", kuusihäntä huokaisi. Istahdin ystäväni viereen ja kysyin.
"Minulla on nälkä voisitko hakea vähän riistaa?" Kysyin hymyillen. Kuusihäntä nousi seisomaan nyökäten. Kolli tassuti tuoresaliskasalle ja nouki sieltä oravan ja käntyi minua kohti hymyillen. Kun kuusihäntä oli tuonut oravan aloimme syömään nostin päätäni hymyillen.
"Taivaallista!" Huudahin kun olin syönyt oman osuteeni.
Nousin seisomaan hyvilläänin ja aloin suukimaan turkkiani.
"Kuusihäntä oletko kohta valmis?" Kysyin hymyillen.
"Ihan kohta", kuusihäntä mumisi suu täynnä ruokaa. Pudistin päätäni hymyillen ja nousi venyttelemään.
Pian kuusihäntä nousikin viereeni ja ehdoti että näyttäisi minulle jonkun taistelulikeen.
"Kyllä kiitos haluaisin kyllä oppia lisää taisteluliikeitä!" Hihkaisin innoissani
"Vaikka väijytyspudotautuminen", kuusihäntä ehdoti.
"Joo!" Huudahin innoissani. Kuusihäntä loikasi puun rungolle ja Tiputautui minun päälleni kynetesiisällä.
"Vielä minä sinut opettan hyppimään päälleni!" Sihadin huvitunenaa. Loikasin kuusihänän päälle kyynetsisällä, kiersimme siinä hetkiseen kehräten leinkitapelussa. Kunnes lopulta erosimme toisistaame.
"Tuo oli kiva!" Huudahin innoissani.
"Juostaan kilpaa soturien pesälle", kuusihäntä naukaisi hymyillen. Lähdimme yhtäaikaa juoksemaan sorurien pesää päin, loikkasin pitkän loikkan ja törmäsin soturienpesään.
"Minä voitin!" Hihkaisin innoissani.
"Niin voitit", kuusihäntä huohotti saadessaan minut kiinni.
"Näytät väsyneeltä, mennään jonnekin rauhaisaan paikkaan jutelemaan", naukaisin lempeästi.
"Kiitos", kuusihäntä naukaisi. Lähdimme varjoissan kolkaan leiriä, istuin kuusihänän viereen hymyillen, nojasiin kollin turkiin ja torkahdin hetkeksi mutta aivan yhtäkkiä heräsin kun kuusihäntä heräti minut lempeästi.
"Onko sinusta mukava soturina?" Kysyin hymyillen.
"Ihan kivaa", kuusihäntä naukaisi hymyillen takaisin.
"ai muka ihan kivaa! Sen on pakko olla aivan mahtava!" Hihkuin innostuneena.
"Ei nyt ihan... se on varmaan vain väliaikaisesta, kyllä se varmaan tulee olemaan mahtava", kuusihäntä myönsi.
"Niinhän minä sanoin!" Huudahin innoissani.

\\kuusi?

Kerrottuani parin kuun tapahtumat yhtenä sanatulvana täytyi minunkin hengähtää hetki. Laventelitaivas naukui olevansa pahoillaan Oravapennusta ja sitten tuo kosketti kylkeäni hieman hännällään. Vaikka pahoittelu ei ollutkaan mitenkään paras se silti lämmitti mieltäni ja hymyilin hiukan naaraalle. Istuimme hetken hiljaa, kun Laventelitaivas varmaankin prosessoi kaikkea kuulemaansa. Olihan se isoasia kuulla monen klaanitoverin kuolemasta, nimityksestä ja yhden lähdöstä kerralla. Toinen huokaisi hartaasti ja katsahti sitten minuun nopeasti. En vastannut katseeseen vaan tuijottelin vain eteenpäin.
"Tuntuu, että olisin jäänyt paljosta paitsi - vaikka olenkin kiitollinen, että minut valittiin mukaan etsintäpartioon", naaras sanoi yhtäkkiä. "Niin kuin sanoit, klaanissa aika tuntuu lentävän siivillä."
Nyökyttelin myöntävästi.
“Niin. Paljon on ehtinyt tapahtua. Olen tosi pahoillani Salamataivaasta”, sanoin. Olin huomannut naaraassa olemuksen muutoksen, kun olin naukunut hänen pois menostaan.
“Hän taisi olla ystäväsi, vai mitä?” sanoin myötätuntoisesti. En keksinyt enää muutakaan sanottavaa vaan painoin vain pääni hetkeksi. Muistin miltä tuntui menettää ystävä. Muistin myös miltä tuntui menettää kissa, joka oli ollut enemmän kuin ystävä - isä. Tärkein kissa elämässäni oli pitkään ollut Hallavarjo mutta hänen kuolemansa jälkeen… olihan minulla Aurinkoroihu mutta ei oikeastaan ketään muuta. Kuolema kuitenkin kuului elämään ja ilman Hallavarjon menetystä en olisi se kissa, joka olen nyt. Laventelitaivas pysyi hiljaa joten päätin keksiä vielä jotain sanottavaa.
“Ystävät ovat tärkeimpiä kissoja. Varsinkin he, joihin voi luottaa koko sydämestään ja, jotka voivat luottaa itseen. Luulisin, että tiedän miltä sinusta tuntuu mutta elämä jatkuu”, naukaisin tunnustelevasti.
“Itse pääsin yli Hallavarjon pois menosta, sillä, että todella koitin ajatella mitä hän olisi halunnut minun tekevän ja miten hän olisi halunnut minun jatkavan elämää. Ei hän olisi halunnut minun heittävän kokonaan omaa elämääni hukkaan vaan jatkavan sitä”, jatkoin vielä rohkaistuneena Laventelitaivaan pienestä toivon pilkahduksesta tuon silmissä. Toivoin, etten ollut mennyt liian pitkälle. Halusin vain saada naaraan tajuamaan, että saa surra muttei liikaa. Liika sureminen teki sairaaksi. Odotin rauhassa, kun Laventelitaivas kokosi itseään. Toivoin, että tuo sentään sanoisi jotain eikä jättäisi kaikkea tunteistaan vain minun arvailtavakseni. Huokaisin hieman.
//Laventeli?

Lampsin poikkeuksellisesti joukon etupäässä häntä hermostuneesti väpättäen. Olimme todella lähellä leiriä, mikä tuntui suorastaan uskomattomalta. Matkamme oli tullut päätökseen ja pääsisin vihdoin näkemään Minttuliekin ja Karjuvirneen. En edes tajunnut miten paljon olin kaivannut vanhempaa kollia ja emoani. Juova, Nova, Pilvi ja Skafia nimiset kulkukissat olivat myös liittyneet joukkoomme matkan varrella. Salamanteri tallusti aivan takanani ja Väärävarjo asteli kanssani samaa tahtia. Kun maasto vaihtui ylämäeksi tunsin pakonomaista tunnetta kiihdyttää vauhtiani ja juosta leiriin mutten tehnyt niin sillä olisin säikyttänyt muut päiviltä, jos olisin pelmahtanut leiriin turkki sotkussa vauhkoillen. Koitin saada hengitystäni tasaantumaan mutta jännitys möyri sisälläni. Olisiko Minttuliekki vastassa? Leiri lähestyi lähestymistään ja sydämeni pamppaili nopeammin. Tuntui kuin aika hidastelisi tahallaan ja koittaisi olla päästämättä minua rakkainpieni luokse. Yhtäkkiä kuin silmänräpäyksessä leiri aukeni edessäni. Otin pari varovaista askelta sen maaperällä, maistelin tuttuja hajuja kielelläni ja tiesin, että olin tullut kotiin. Vaikka leiri olikin väliaikainen olin ehtinyt kehittää tunnesuhteen sitä kohtaan. Täällä olin ollut kuolemaisillani, kun Karjuvirne oli tuonut minut tänne Mutalammen hyökkäyksen jälkeen. Tässä paikassa minusta oli myös tullut soturi. Niin paljon muistoja yhdestä paikasta. Muut tassuttivat ohitseni ja jäin ihan leirin reunalle vain hengittämään tuttua hiirenkorvan raikasta ilmaa. Päätin lähteä katsomaan Minttuliekkiä joten työnnyin tulijoiden ohi kohti Hillasielua. Tuo varmasti osaisi kertoa missä Minttuliekki oli nyt.
“Missä Minttuliekki on?” kysyin menettämättä normaalia neutraalia ilmettäni.
“Hän on pentutarhalla”, kolli naukui kohteliaasti ja lähti sitten pois päin. Pentutarhalla? Lähdin kohti pentutarhaa mutta Väärävarjon ääni sai minut kääntymään ympäri.
“Tähtimötaivas tule vielä tervehtimään Mesitähteä, sitten voit mennä omille teillesi”, kolli naukui. Huokaisten käännyin ja raahasin itseni Mesitähden luokse.

Vaihdoimme pari nopeaa sanaa ja muut lähtivät ympäriltämme. Mesitähden katse oli hellä.
“Toivon, että käyt toivottamassa uuden sisaruksesi tervetulleeksi Eloklaaniin ennen kuin pyyhällät omiin puuhiisi”, Mesitähti naukui. Kollin ääni oli vähintään yhtä hellä kuin tuon katse. Tuntui kuin olisin kutistunut turkkini alla kasaan. Nyökkäsin hitaasti.
“Menen heti”, sanoin ja käännähdin ympäri. Lähdin rivakin askelin kohti pentutarhaa. Nyt minulle sitten selvisi miksi emoni oli pentutarhalla. Pysähdyin ketunkolopesän eteen ja hengähdin rauhallisesti ennen kuin työnnyin sisään.

Pentutarha - jossa toki nukkuivat myös klaaninvanhimmat - tuoksui vienosti maidolle. Katseeni kohdistui tuttuun poltetun punasaven väriseen turkkiin. Tuon vatsan vierellä kiemurteli ilmiselvästi uusi sisarukseni. Tuon turkkin väriä ei ollut vaikea erottaa hämärässä, sillä se oli puhtaan valkoinen. Pentu oli kuin ilmetty isänsä. Kävelin rauhallisesti kohti kuningatarta, joka oli painanut päänsä käpälilleen.
“Hei”, naukaisin hiljaa ja istuuduin naaraan vierelle. Minttuliekin pää nousi hitaasti ja ennen kuin hän sanoi mitään hän haukotteli pitkään ja hartaasti.
“No hei”, emo naukui. Tuon nenä väpätti innostuneesti, kun kissa tunnisti minut.
“Olette sitten tulleet takaisin”, hellä ääni oli ihanan kuuloinen. Olin kaivannut naaraan katsetta, joka viesti minulle aina kaiken sen mitä halusin kuulla. Nyökkäsin ennen kuin muistin, että oli hieman hämärää näyttää eleitä.
“Niin”, sanoin, jotta naaras kuulisi näkemisen sijaan.
“Saat myöhemmin kertoa matkastanne. Tässä on kuitenkin Kortepentu. Uusi sisaruksesi. Mitä mieltä olet?” Minttuliekki kysyi hiljaa. Katselin pentua hiljaisena.
“Hän näyttää aivan isälle”, sanoin toistaen naaraan hiljaista äänensävyä.

Istuin aukiolla hiljaisena. Painostava ilmapiiri oli vain pahentunut pahentumistaan päivän edetessä. En tiennyt tarkkaan mitä oli tapahtumassa mutta mitään hyvää ei varmastikkaan ollut luvassa.

Minulle iski yhtäkkiä heikko olo, kun kuuntelin Sypressikuiskeen sanoja. Ensin toinen kertoi Malvaruususta, mutta tämän naaras sanoi vain kadonneen. En kuitenkaan osannut olla liian huolissani toisesta sillä noh, tällaiset katoamistapaukset eivät olleet täysin vieras asia perheessämme. Muistin edelleen, kuinka Talvikkitakku oli lähtenyt seikkailuilleen, ja jostain syystä minusta tuntui, että Malvaruusu oli kadonnut myös omasta tahdostaan. Näin ainakin uskottelin itselleni. Seuraavaksi tabbykuvioinen naaras kertoi nimityksistä, joille hymähdin tyytyväisenä.
“Oravapentu, Helmipilkku ja Salamataivas ovat myös matkanneet Tähtiklaaniin”, sanat saivat minut kuitenkin pysähtymään. Muistan, kuinka olimme Salamataivaan kanssa taistelleet rinnakkain, toinen toistamme auttaen. Hänen poismenostaan kuuleminen riipaisi, mutta se aiheutti kasvoilleni vain vakavan ja hivenen surumielisen ilmeen.
"Olen pahoillani Oravapennusta", naukaisin ja sipaisin hännälläni toisen kylkeä. Yritin vääntää kasvoilleni lohduttavaa ilmettä, mutta en ollut täysin varma onnistumisesta. Näytti se kuitenkin menevän läpi Sypressikuiskeelle. Minun täytyi hetki ihan istua hiljaa ja prosessoida kaikkea, mitä toinen oli juuri kertonut. Mesitähdellä oli täysi työ uusien erakoiden kanssa, joten ei hän tietenkään ollut ehtinyt antamaan näin kattavaa kuvaa tapahtuneesta. Suustani karkasi huokaisu, ja vilkaisin nopeasti naaraaseen.
"Tuntuu, että olisin jäänyt paljosta paitsi - vaikka olenkin kiitollinen, että minut valittiin mukaan etsintäpartioon", sanoin vielä. "Niin kuin sanoit, klaanissa aika tuntuu lentävän siivillä."

// Sypressi?

Mesitähti: 12kp -

Kuusamakuiske: 16kp -

Lehtotassu: 10kp -

Käärmetassu: 35kp! -

Hilehuurre: 14kp - 250KP täynnä, joka tarkoittaa sitä, että voit saada nyt oppilaan ja johtaa partioita.

Haavemuisto: 28kp! -

Kharonin turkkia pisteli inhottavasti. Hän seisoi rajan tuntumassa Deimoksen ja Fornaxin kanssa ja odotti kärsimättömänä näkevänsä punaturkkisen hahmon. Mutta nummilla ei näkynyt ristin sielua. Se sai Kharonin olon entistä levottomammaksi. Hän ei voinut käsittää, miten Deimos ja Fornax olivat niin rauhallisia. Kaksikko katseli tarkkaavaisesti ympärilleen, eivätkä he näyttäneet järin huolestuneita siitä, että Lieskakajo oli myöhässä. Kharon pelkäsi, että hänen – entinen – ystävänsä oli muuttanut mielensä ja hylännyt heidät. Jos niin olisi todella käynyt tai jos Mesitähti olisikin kieltäytynyt päästämästä kolmikkoa Eloklaaniin, Kharon olisi aivan hukassa. Hän ei voisi jäädä Kujakissayhteisöön, mutta elämä klaanittomana erakkonakaan ei houkutellut. Ajatukset sotkeutuivat toisiinsa kuin hämähäkinseitti ja Kharon ravisteli päätään saadakseen päänsä selvemmäksi.
"Mikä hänellä kestää?" kolli mutisi mietteliäänä ja katsahti epätoivoisena veljeensä. Deimoksen katse oli tyyni kuin mikä. Kolli väläytti veljelleen kannustavan hymyn:
"Kyllä hän tulee, minä uskon että voimme luottaa Lieskakajoon ja Mesitähteen."
"Niin, paitsi jos jotain on sattunut. Mitä jos Lieskakajo onkin kuollut?" Kharon alkoi panikoida. Ajatus oli putkahtanut hänen päähänsä aivan tyhjästä, vaikkei siinä ollutkaan mitään järkeä. Kolli alkoi stepata paikoillaan yhä levottomammin. Hänen hännänpäänsä nyki ja Kharon olisi hetkenä minä hyvänsä voinut pillahtaa itkuun.
"Onko tuo Lieskakajo?" Fornaxin ääni sai Kharonin säpsähtämään. Kolli syöksähti poikansa vierelle ja katsoi silmät suurina punaturkkista soturia, joka lähestyi heitä kauempaa nummilta.
"On! Se on Lieskakajo!" Kharon hihkaisi innoissaan, mutta yritti pitää äänensä mahdollisimman hiljaisena. Hän oli vähällä unohtaa sen, kuinka kolmikko oli hetki sitten lähtenyt Kujakissayhteisön leiristä muka vain harjoittelemaan saalistamista. Todellisuus oli se, etteivät he koskaan palaisi Yhteisön riveihin. Keijukainen ja Päivänsäde tulisivat raivostumaan huomattuaan heidän hajujälkiensä johtaneen Eloklaanin reviirille, mutta Kharon oli valmis siihen. Hän rakasti Päivänsädettä koko sydämestään, muttei ollut valmis elämään lopun ikäänsä kissan kanssa, jonka ajatusmaailma poikkesi tätä nykyä niin kovin paljon Kharonin ajatusmaailmasta. Kharon tiesi, ettei hän ikipäivänä olisi voinut kääntää Päivänsäteen päätä. Kolli uskoi Päivänsäteen rakastavan enemmän tavoitettaan surmata Mesitähti kuin Kharonia ja heidän perhettään..

"Kiitos, että tulit. Mitä Mesitähti sanoi?" Kharon kiiruhti rajan tuntumaan Lieskakajon luokse, kun kolli pääsi kyllin lähelle. Lieskakajon ilme oli vakava, eikä hän hymyillyt. Vaikka soturi oli sanonut antaneensa Kharonille anteeksi, ei se tuntunut siltä. Kharon oli hieman loukkaantunut raidalliselle kollille siitä. Miksei Lieskakajo voinut käsittää, kuinka pahoillaan Kharon oikeasti oli? Merkurius oli avannut hänen silmänsä ja nyt Kharon uskoi olevansa oikealla puolella kääntyessään Kujakissayhteisöä ja Kuolonklaania vastaan.
"Hän suostui", Lieskakajo vastasi matalalla äänellä, pitäen ilmeensä edelleen kylmänä kuin kivi, "mutta hän tahtoo keskustella kanssanne, kun pääsette leiriin."
Riemu valtasi hetkellisesti Kharonin myrskyisän mielen. Hänen eriväristen silmiensä katse kääntyi Fornaxiin, joka silmäili tarkkaavaisesti raitaturkkista soturia. Lieskakajolla ei ollut muuta sanottavaa. Soturi kääntyi vain ympäri ja viittoi Kharonin, Deimoksen ja Fornaxin peräänsä. Ennen kuin Kharon lähti seuraamaan eloklaanilaissoturia, hän kääntyi poikansa puoleen.
"Olethan nyt aivan varma päätöksestäsi? En usko, että voit enää koskaan palata emon tai pentuetovereidesi luokse", Kharon naukaisi pojalleen, jonka kasvoilla oli vakava ilme. Fornax nyökkäsi.
"Elämä Kujakissayhteisössä on liian levotonta minulle. En tiedä millaista klaanielämä on, mutta kaikki mitä olet kertonut kuulostaa vain hyvältä. Minä seuraan sinua isä, sinä ja Deimos olette tästä lähtien minun ainoa oikea perheeni", nuoren kollin sanat saivat Kharonin sydämen sulamaan. Kolli kosketti hellästi kuonollaan poikansa otsaa.
"Eiköhän sitten mennä."

Kharon, Deimos ja Fornax olivat saapuneet Lieskakajon johdolla kukkulan juurelle. Ilmassa leijaili paljon eloklaanilaiskissojen tuoksuja. Osa tuoksuista oli tuttuja, mutta paljon myös Kharonille tuntemattomien kissojen hajuja leijaili ilmassa. Eloklaanin jäsenet olivat selvästi vaihtuneet vuodenaikojen saatossa, ja Kharon pelkäsi kohtaavansa vain tuntemattomia kasvoja. Kukaan ei tietäisi hänestä mitään ja häntä pidettäisiin vain kurjana Kujakissayhteisön vakoojana. Ajatuskin siitä sai Kharonin niskavillat nousemaan pystyyn. Hän pelkäsi, ettei enää koskaan ansaitsisi eloklaanilaisten luottamusta...
Lieskakajo lähti kävelemään kolmen muun kissan edellä kukkulan rinnettä ylöspäin. Punaturkkinen soturi oli koko matkan vilkuillut taakseen. Se jos jokin sai Kharonin tuntemaan olonsa epämukavaksi. Hän ei voinut ymmärtää sitä, miksei Lieskakajo luottanut häneen edelleenkään. Kharon oli kertonut ystävälleen kaiken ja pyytänyt koko sydämensä pohjasta anteeksi.
Kukkulan laella oli tähän aikaan päivästä paljon kissoja. Niiden epäluuloiset, hieman pelokkaat, mutta toisaalta myös uteliaat katseet kääntyivät nopeasti kolmen muukalaisen puoleen. Kharon kävi katseellaan läpi kukkulan laella oleskelevia kissoja. Moni heistä oli valkoturkkiselle kollille tuntemattomia, mutta myös tuttuja kasvoja oli joukossa. Kharon tunnisti ainakin Salviakatseen, Väärävarjon ja Hiilihampaan, sekä tietysti Mesitähden, joka parhaillaan lähestyikin neljää leiriin saapunutta kissaa. Siron päällikön kasvoilla oli vakava, mutta ystävällinen ilme. Se sai Kharonin tuntemaan olonsa edes hieman paremmaksi. Mesitähti ei näyttänyt vihaiselta ja se oli valtava helpotus.
"Pitkästä aikaa", Mesitähti tervehti rauhallisella äänellä ja katsahti vuorotellen ensin Kharonia ja sitten Deimosta. Eloklaanin päällikön katse siirtyi hieman taaempana seisovaan Fornaxiin, joka kohtasi reippaasti valkoturkkisen kollin vihreät silmät.
"Sinä taidat olla Fornax. Minä olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö", Mesitähti esittäytyi. Fornax nyökäytti päätään.
"Hauska tavata."

Eloklaanin päällikkö vei Kharonin, Deimoksen, Fornaxin ja Lieskakajon hieman syrjemmäs kukkulan laelle paikkaan, jossa muita kissoja ei ollut.
"Lieskakajo kertoi, että tahdotte vaihtaa puolta", Mesitähti aloitti ja katsahti Lieskakajoon, kuin olisi varmistanut asian kollilta, joka nyökäytti päätään.
"Minä olen tehnyt kamalan virheen ja tahdon korjata sen. En olisi koskaan saanut johdattaa Kujakissayhteisöä metsään tai auttaa heitä sodan aloittamisessa. Minä olen niin kamalan pahoillani... Annathan minulle anteeksi ja päästäthän meidät takaisin Eloklaaniin?" Kharon aneli itku kurkussa. Hänen oli niin kamalan vaikeaa katsoa Mesitähteä silmiin, sillä kollin tuntema häpeä oli aivan valtava. Mesitähti varmasti inhosi häntä ja aivan syystä.. Voi, jos päällikkö olisikaan tiennyt mitä kaikkea Kharon oli tehnyt.. Ajatus Ruskalinnun ja Hopeaputouksen kuolemista nousi Kharonin mieleen. Hän oli vähällä oksentaa. Kharon oli tehnyt aivan kammottavia asioita, eikä varmastikaan voisi koskaan kertoa niistä kenellekään...
"Minä uskon jokaisen ansaitsevan toisen mahdollisuuden, jos hän sitä vilpittömästi pyytää. Minä uskon, että sinä kadut tekojasi ja siksi sinä, veljesi ja poikasi ansaitsette paikan Eloklaanista. Anteeksipyyntösi on siis hyväksytty ja saatte jäädä klaaniin", Mesitähti lupasi. Ensin päällikön kasvoilla oli vakava ilme, joka lopulta vaihtui ystävälliseksi hymyksi. Tuntui kuin kivi olisi pudonnut Kharonin sydämeltä. Ellei tilanne olisi ollut muuten niin kamala, hän olisi voinut pomppia ympyrää riemuiten kovaan ääneen. Mutta Lieskakajon katse oli yhä vakava, eikä Kharon ollut nähnyt kollin suovan hänelle edes pientä hymyä.
"Kiitos. Me arvostamme sitä todella paljon", Deimos avasi suunsa ja laski päänsä alas kunnioituksen merkiksi. Myös Kharon ja Fornax kiittivät Mesitähteä.
Kun keskustelu päällikön kanssa oli käyty, Lieskakajo lähti päällikön kanssa omille teilleen. Kolme entistä kujakissaa jäivät leiriin, joka oli täynnä eloklaanilaisia. Kolmikon ei tarvinnut olla yksin kauaa, kun tuttu kissa tassutteli heidän luokseen. Hillasielun kasvoilla oli ystävällinen hymy, kun hän ilmoitti esittelevänsä uuden leirin kolmelle kissalle.

Ilta saapui, mutta Kharon tunsi edelleen olonsa ulkopuoliseksi eloklaanilaisten kanssa. Moni nuorempi kissa näytti edelleen epäluuloiselta katsellessaan kolmea klaaniin saapunuttaa kissaa. Kharon olisi halunnut jutella Lieskakajon kanssa, mutta soturi oli kadonnut partioon jokin aika sitten. Kun kollin partio viimein palasi leiriin, ei keskustelumahdollisuutta tullut vieläkään. Juuri kun Kharon oli päättänyt lähestyä entistä mestariaan, Mesitähti kutsui klaanin koolle. Kharon päästi ilmoille pettyneen huokaisun. Sen johdosta hän sai pojaltaan kysyvän katseen.
"Onko jokin hullusti?" Fornax kysyi vakavalla äänellä. Kharon kohautti lapojaan pettyneenä:
"Lieskakajo inhoaa minua."
Sen enempää kaksikko ei ehtinyt keskustella, kun Mesitähti aloitti klaanikokouksen. Hän kertoi klaanille Kharonin, Deimoksen ja Fornaxin liittyneen Eloklaaniin. Päällikkö esitti toiveensa siitä, että klaanilaiset ottaisivat kolmikon heti osaksi klaania ja unohtaisivat sen, että he tulivat Kujakissayhteisöstä. Päällikkö muistutti, että jokainen teki virheitä ja tärkeintä oli, että sen ymmärtäisi ja virheensä korjaisi. Seuraavaksi päällikkö ilmoitti antavansa klaaninimet kaikille kolmelle kollille. Se oli hetki, jota Kharon oli pelännyt ja samalla odottanut kovasti. Jatkossa hän ei olisi muille enää Kharon.

Mesitähti oli antanut kolmikolle klaaninimet. Tästä eteenpäin Kharon, Deimos ja Fornax tultaisiin tuntemaan nimillä Haavemuisto, Uskolintu ja Rauhatassu. Vaikka Kharon olikin saanut uuden nimen, hän päätti elää aivan kuten emo ja isä olivat opettaneet: hänelle itselleen hän tulisi aina olemaan Kharon, vaikka muut pitäisivätkin häntä jonain muuna. Kharon oli hänelle tärkeä nimi, sillä sen hän oli saanut vanhemmiltaan jo heti syntyessään. Merkurius ja Taivaslaulu olivat pitäneet tärkeinä sitä, että heidän jälkeläisillään olisi perheen kesken käytettävä klaaninimi.

Hilehuurre tutkiskeli yrttejä läpinäkyvän kaksijalanpesän sisällä iloisena siitä, miten hänen ideansa oli kuin olikin onnistunut. Isoin työ oli jo tehty, koska nyt he tiesivät, etteivät joutuisi palaamaan leiriin tyhjin tassuin! Hilehuurre vilkaisi viereensä astellutta Pohjaharhaa, joka jostakin syystä väisti hänen katseensa, mutta avasi silti suunsa:
"Oli hyvä idea kaivaa seinän alta."
Niitä sanoja Hilehuurre ei olisi kuuna päivänä osannut odottaa tuon vakavan, kivikasvoisen soturin suusta. Ei etenkään, kun otti huomioon heidän konfliktirikkaan menneisyytensä. Hilehuurre katsoi Pohjaharhaa hämmentyneenä, tietämättä ensin miten reagoida. Jokin sai pilkullisen kollin kuitenkin tuntemaan kehun paljon merkityksellisempänä, koska se oli tullut Pohjaharhalta. Hilehuurre ajatteli sen johtuvan siitä, että samanlaisia kehuja kuuli valkoisen soturin suusta harvemmin. Hopeinen kolli ei kuitenkaan tiennyt, miksi hänen poskiaan alkoi kuumottaa, kun Pohjaharha siirsi meripihkaiset silmänsä pois yrteistä kohtaamaan hänen katseensa. Vaikka Hilehuurre tunsi itsensä nyt entistäkin ylpeämmäksi keksinnöstään, kesti häneltä harvinaisen kauan saada sanoja ulos suustaan.
"Totta kai se oli hyvä idea", hopeanharmaa kolli vastasi virnistäen silmät sirillä, "sehän oli minun ideani."
Kuten hän oli arvannutkin, koko kaksijalkalan yllätykseksi Pohjaharha ei ollut vitsituulella.
"Kiitos", Hilehuurre lisäsi perään, ennen kuin valkea soturi kääntyi kävelläkseen Salviakatseen luokse.
Hopeinen kolli käänsi kuononsa takaisin kiehtovalta tuoksuviin yrtteihin. Hän hymyili itsekseen toistaessaan Pohjaharhan erittäin villiä lausahdusta päänsä sisällä.
Hilehuurre tajusi, ettei hän enää kokenut niin suurta inhoa tuota vakavaa nipottajasoturia kohtaan. Ehkä he olivat liian erilaisia ystävystyäkseen, mutta eihän se tarkoittanut, etteivätkö he voisi tulla toimeen. Sitä paitsi kollista tuntui, että Pohjaharha oli vihdoin alkanut nähdä hänet yhtä pätevänä soturina kuin muutkin.

Kun kolmikko seuraavana päivänä saapui leiriin, sekä parantajat että Mesitähti osoittivat suurta kiitollisuutta yrttivarastojen onnistuneesta täydentämisestä. Mesitähti sanoi tietäneensä, että oli määrännyt juuri oikeat soturit tehtävään. Hilehuurre kulki suunnilleen koko päivän häntä pystyssä ylpeydestä, huolimatta siitä, miten paljon pitkä reissu oli kollia uuvuttanut. Hopeinen soturi tunsi myös itse saaneensa paljon hyödyllistä kokemusta matkan aikana. Hän olisi mielellään jäänyt tutkimaan Kaksijalkalaa pidemmäksikin aikaa silkasta uteliaisuudesta, mutta puheliaan kollin onneksi kertomista riitti. Hän kertoi lakkaamatta kummallisista kaksijalkojen rakennelmista ja esineistä jokaiselle eloklaanilaiselle, jonka kanssa kolli jäi rupattelemaan.

Ennen pitkää Hilehuurre kuitenkin rauhoittui matkasta puhumisen kanssa. Kuu vierähti kuin huomaamatta. Retki kaksijalkalaan pyöri kuitenkin edelleen hopeisen soturin mielessä. Tarkemmin ottaen se, miten eri tavalla Pohjaharha oli suhtautunut häneen muutamaan otteeseen sen aikana; miten erikoiselta tämän yllättävät sanat olivat tuntuneet.
Jostain syystä Hilehuurre ei saanut valkoista soturia mielestään. Se häiritsi häntä toden teolla, sillä hän ei edelleenkään voinut sanoa varsinaisesti pitävänsä valkeasta soturista. Hänestä kuitenkin tuntui, että se retkellä ollut Pohjaharha olisi ollut joku toinen kissa kuin Eloklaanin Pohjaharha. Hilehuurre alkoi jo vakuuttua siitä, että hänen oma päänsä oli vain temppuillut, eikä Pohjaharha oikeasti ollut herättänyt kollissa niitä poikkeuksellisia tuntemuksia. Hän oli varmasti vain keksinyt kaiken parantaakseen kertomusta yrttien keruumatkasta... Eikö? Hilehuurteesta tuntui, että ainoa tapa selvittää se olisi kokeilla, sekoittaisiko Pohjaharha hänen päänsä uudelleen.
Pilkullinen soturi nautti nyt päivänsä ensimmäistä ateriaa tuoresaaliskasan vieressä. Hän tarkkaili leiriä valppaana. Hetken päästä kollin vihreä katse pysähtyi, kun hän näki Pohjaharhan valmistautumassa partioon muutaman ketunmitan päässä. Hän päätteli kyseessä olevan metsästyspartio, sillä rajapartio oli juuri lähtenyt. Hilehuurre odotti hetken, jos valkea kolli sattuisi katsomaan hänen suuntaansa. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Viimeisteltyään aterioinnin Hilehuurre sukaisi kylkeään kahdesti ja nousi sitten äkkiä ylös, suunnittelematta aikeitaan sen tarkemmin. Kolli lähti kipittämään häntä kauniisti pystyssä kohti sotureiden pesää. Hän hidasti vauhtiaan saapuessaan Pohjaharhan lähtöä tekevän partion kohdalle ja kiersi joukkion tarkoituksella valkoisen soturin puolelta.
"Hyvää pyyntionnea!" Hilehuurre huikkasi kohdatessaan Pohjaharhan katseen. Hän viiletti kuitenkin Pohjaharhan ohitse ennen kuin valkealle kollille tuli tilaisuutta vastata.
Sotureiden pesään pujahdettuaan Hilehuurre oli huojentunut, kun valkea soturi ei ollutkaan herättänyt hänessä mitään omituisia tuntemuksia. Kollia alkoi huvittaa, kun hän tajusi, että oli saattanut vain olla niiden outojen yrttien vaikutuksen alaisena silloin matkan aikana.
*Muutan kohta itse klaaninvanhimpien pesään*, Hilehuurre ajatteli itsekseen.

Ulkona satoi. Suoraan sanottuna minulla ei ollut mitään aikomusta mennä ulos.
Olin vasta parantunut ja kaikki sairauden oireet olivat tiessään, joten en halunnut minkäänlaista mahdollisuutta enää sairastua.
Katselin pentutarhan suulta miten märät soturit ja oppilaat kulkivat edestakaisin etsien suojaa sateelta. Säälin kaikkia kissoja, jotka joutuivat kastumaan litimäriksi vain siksi, että leirissä ei ollut minkäänlaisia suojapaikkoja. Parantajat keräsivät osaa yrteistä pois sateesta, jotta ne eivät menisi pilalle, mutta osan he jättivät sateeseen. Kurotin etutassullani eteenpäin ja siihen läsähti suuri kylmä sadepisara. Kavahdin kauemmas ja kuulin huvittunutta kehräystä, kun klaaninvanhin Nokilintu katseli syvemmällä pesässä touhuilujani. Nolostuneena menin istumaan kauemmas suuaukosta. Klaaninvanhin katseli minua lempeästi.
“Näytit vain hieman hupsulta. Kyllä sinulla on nyt lupa leikkiä”, tämä rauhoitteli ja minulle tuli pieni vieno hymy. Nyökkäsin hieman vanhalle naaraalle ja käänsin taas katseeni ulos sateeseen. Vaikka ulkona ei satanutkaan erityisen kovin, tuntui että silmänkantamattomiin oli vain litimärkää maata ja nummea. Huokaisin surullisena. Metsä näytti niin hyvältä paikalta asua, miksi me emme saaneet asua siellä niin kuin Kuolonklaani sai? Kuulin kahinaa, kun Nokilintu nousi ylös, venytteli ja tuli vierelleni.
“Pelkäätkös pikkuinen kastumista?” naaras kysyi huvittuneena. “Pitää sitä turkki osata kastella, jos vaikka joutuu joen virtaukseen.”
“En toki pelkää, mutta ei voi sanoa, että nauttisinkaan turkkini kastelemisesta”, vastasin hieman ujosti. Klaaninvanhin kehräsi.
“En minäkään koskaan varsinaisesti rakastanut vettä, mutta ei minulla ollut kunnolla mitään uimista vastaankaan”, Nokilintu naukui hiljaa. Klaaninvanhin vaikutti aika leppoisalta tapaukselta. Nyökäytin päätäni hieman, mutta en vieläkään kääntänyt katsettani pois sateesta. Nokilinnun tasainen hengitys tuntui kaikuvan vieressäni. Vaikka pesässä oli kaikki siellä asustavat kissat, siellä tuntui jotenkin tyhjältä. Oikeastaan pentutarha oli aina tuntunut melkoisen tyhjältä.
“Tiesitkös, että olen napannut joskus lintuja?” Nokilinnun ääni säikäytti minut. “Olin tarpeeksi nopea ja sain lentoon lähteviä lintuja joskus kiinni. Se oli vain harvoilla yrityksillä, mutta sainpahan silti kiinni.” Naaras hieman röyhisti rintaansa, joka sai minut naurahtamaan.
“Olet kuin ensi kertaa ulos päässyt oppilas”, Viherkatseen naurahdus kuului hieman kauempaa. Nokilintu pomppasi pystyyn ja rynni pesätoverinsa luokse. Hän yritti leikkiä äreää, vaikka selkeästi olikin huvittunut. Kaksikon leikkisyys sai minut hymyilemään.
“Kehtaatkin kutsua minua lesoilevaksi oppilaaksi”, klaaninvanhin yritti muodostaa itselleen mukamas ärsyyntyneen äänen.
“No eikö olisi parempi olla oppilas kuin klaaninvanhin. Ainakin olisi koko elämä vielä edessään. Niinkuin sinulla Käärmepentu.”
Hätkähdin hieman kuullessani itseni mainittavan yhtäkkiä.
“Ai.. niin.. joo”, takertelin. Nokilintu päästi pienen mrrau-naurun.
“Sinulla on kyllä vielä aikaa. Kerkeät varmasti nauttia ajastasi vielä monen vuodenajan ajan.” Nyökkäsin hieman ja käänsin taas katseeni sateeseen. En enää keskittynyt klaaninvanhimpiin lainkaan. Minulla olisi aikaa jutella heidän kanssaan joskus toiste, nyt minä mietiskelin asioita.
*Pilaako vai parantaako sade yrtit?* mietin taas palaten sateeseen ja klaanitovereihin. Hiippailin taas hieman lähemmäs pentutarhan suuta ja katselin ulos. *Onko tämä nyt pentutarha vai klaaninvanhimpien pesä?* tajusin yhtäkkiä ja katsoi jo paikalleen rauhottuneisiin klaaninvanhimpiin. *Jos minulta kysytään, tämä olkoon pentutarha.*

Istuin nyt väliaikaisen leirin aukion laitamalla. Maa oli vieläkin kostea jo muutama päivä sitten olleesta sateesta. Mesitähti tulisi pian pitämään kokoontumisen. Raahasin etutassujani maata pitkin ja odotin malttamattomana päällikön saapumista. Pian päällikön valkea turkki kuitenkin vilahti auringossa. Innostus pörrötti karvani ja olin jo hypätä pystyyn.
“Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne klaanikokoukseen!” kolli kajautti kutsun, joka kaikui nummien yllä. Klaani alkoi kokoontua klaaninpäällikön ympärille ja katselin muita malttamattomana. Kun klaani oli koossa, Mesitähti kutsui minut luokseen eteen ja aloitti:
“Käärmepentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Käärmetassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Kultasiipi. Toivon, että Kultasiipi siirtää kaiken tiedon sinulle.” Mesitähti heilautti hännällään Kultasiivelle tulla lähemmäs.
“Kultasiipi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Lieskakajolta, ja olet osoittanut olevasi hyväsydämminen ja uskollinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.” Innoissani, mutta varovasti kurotin koskettamaan neniä uuden mestarini kanssa. Klaani alkoi hurrata ympärilläni ja säikähdin sitä hieman. Vaikka tiesin miten nimitys meni, se aina yllätti minut. Heittelin innoissani häntääni, enkä edes välittänyt kaikista kissoista ympärilläni. Innoissani käännyin mestarini puoleen
“Milloin aloitamme?”
“Pian, mutta emme vielä. Sinun pitää vielä odottaa”, naaras vastasi. Nyökkäsin hymyillen. Ei minua haitannut aloittaa myöhemmin, kunhan pääsisin jossain kohtaa kuitenkin. Näin Sypressikuiskeen hieman kauempana ja innostuin. Lähdin naarasta kohti, mutta hän katosi, ennen kuin kerkesin hänen luokseen. Lannistuin siinä samassa.
*Olisin halunnut jutella, kun ei hetkeen oltu juteltu* ajattelin latteana. Potkaisin etutassullani maata turhautuneena.
“Onnea Käärmetassu.” Säpsähdin hieman kuullessani Kimalaistoiveen äänen. En ollut tajunnut naaraan tulleen taakseni.
“Kiitos”, kiitin ja nyökkäsin pienesti. Naaras hymyili minulle lempeästi ja se sai minut jo hieman paremalle mielelle.

Haukottelin. Meidän oli tarkoitus pitää harjoitukset tänään, joten olin herännyt aikaisin. Olin nukkunut surkeasti. Miksi kukaan ei ollut kertonut, että vanheneminen takasi yöunien menettämisen. Koko yön oli ollut kylmä ja olin kuullut ääniä. Siinä itsekseni istuskellessa päätin myös pestä itseäni. Suin turkkiani kerrankin tarkasti ja tylsistyin saman tien.
*Miten jotkut tekevät tätä lähes koko ajan? Kauhea homma!* Puuskahdin ärtyneesti ja nousin ylös. Venyttelin leveästi ja päätin pysyä liikkeessä.
“Jos kerta on näin kylmä, parempi pysyä lämpimänä”, mumisin itsekseni. Kiertelin erilaisia rinkuloita itsekseni ja näytin mitä luultavimmin erittäin pöhköltä. Aukiolla kuitenkin tuskin oli ketään, joten vältyin suurelta yleiseltä nöyryytykseltä. Kuulin ääntä sieltä, missä olin nähnyt Kultasiiven olevan. Käänsin tarkasti katseeni äänen suuntaan, mutta se olikin joku minulle tuntematon soturi. Murahdin. En uskaltanut itse mennä herättämään mestariani, mutta halusin jo tehdä jotain, kerta olin jo herännyt.
Hetken odottelun jälkeen Kultasiipi tuli paikalle.
“Pitikö meidän harjoitella tänään?” naaras kysyi hieman väsyneenä. Nyökytin päätäni rivakasti.
“Lykätään sitä hieman. Lähdetään vaikka auringonhuipun aikaan, jos käy?” mestarini ehdotti lempeästi naukuen. Hän ei selkeästi halunnut masentaa minua. Nyökäytin taas päätäni, tällä kertaa kuitenkin vaisummin.
“Ei hätää. Kyllä me vielä kerkeämme harjoitella. Sinulla on vielä oppilas aikaa niin runsaasti, että varmaan kerkeät jo kyllästyä kaikkiin harjoituksiin”, Kultasiipi lohdutti. Nostin katseeni ja kohtasin soturittaren katseen hymyillen.
“Ei se mitään.”
Naaras hymyili minulle takaisin ja lähti sitten muualle. Huokaisin ja katselin ympärilleni. Mitä minä nyt tekisin?

Pitkän odottelun jälkeen olimme viimein päässeet liikkeelle. Kultasiipi näytti minulle pienen nummialueemme rajoja. Lähes koko matkan ajan olin haaveillut meidänkin asuvan metsässä, mutta tiennyt, että haaveilu ei auttaisi minua muistamaan rajoja.
“Muista olla aina varovainen täälläpäin. Tuolla metsässä asustavat juuri nyt Kuolonklaani ja kujakissayhteisö”, Kultasiipi kertoi minulle päästessämme metsän läheiselle rajalle. Olin vain nyökytellyt ja sitten olimme jatkaneet matkaa.
“Voitko opettaa minulle joitain taisteluliikkeitä tai saalistuista?” olin pyytänyt mestariltani meidän kierrettyä reviirin. Hän oli hieman epäröinyt, mutta lyhyen maanittelun jälkeen olin saanut hänet näyttämään minulle muutaman perusliikkeen ja vaanimisasentoa.
“Meidän on aika lopettaa. Alkaa olla myöhä ja olemme tehneet tänään jo paljon”, Kultasiipi naukaisi. Nyökkäsin rauhallisesti. En oikeastaan vielä halunnut palata, mutta vastaan väittäminen ei ollut minun mielestäni hyvä vaihtoehto.
Tassutimme kahden hiljalleen hämärtyvässä auringonlaskussa.
“Minulla oli kivaa”, totesin, kun olimme enää muutaman ketunmitan päässä leiristä. Kultasiipi nyökkäsi hitusen ja jatkoi sitten vain matkaa. En voinut estää hymyä. Olin suunnattoman iloinen siitä, että olin päässyt viettämään mukavan päivän ja päässyt tekemään monia uusia asioita. Pidin myöskin Kultasiivestä. Hän oli mukava ja rento, enkä kauhistellut hänen kanssaan oloa yhtä suuresti, mitä joidenkin muiden kissojen. Huokaisin onnesta.
*En malta odottaa, että pääsen kertomaan kaikesta oppimastani Kimalaitoiveelle ja Sypressikuiskeelle!* iloitsin mielessäni.

Punnitsin vaihtoehtojani, kun katselin pienen pensaan takaa pahaa-aavistamatonta jänistä. En ollut täysin varma saisinko sitä kiinni, mutta odotukseni olivat korkeat.
Kultasiipi oli vienyt minut ulos harjoituksiin ja tarkoituksenani oli yrittää napata jotain, ja sitten hän kertoisi, miten parantaisin saalistamistani.
Hiivin hiljalleen lähemmäs ja jänis selkeästi kuuli minun pehmeät, mutta hiukan varomattomat askeleet, sillä se käänsi päätään tapitti minua silmänräpäyksen ajan ja pinkaisi sitten juoksuun. En kerennyt ajatella kyllin nopeasti ja jänis oli ennen lähtöäni ainakin kaksi ketunmittaa minua edellä. Hiljaa sihahtaen lähdin juoksuun yrittäen tuloksetta saada nopean jäniksen kiinni. Läähättäen hidastin vauhtiani pysähdyksiin.
“En voi uskoa, että päästin noin hyvän saaliin karkuun”, marisin itsekseni ja Kultasiipi tuli vierelleni.
“Ei se haittaa. Harva kissa saa ensimmäisellä kerrallaan heti jotain kiinni”, naaras lohdutteli minua lempeästi. Mumisin vain hänelle epämääräisen vastaukseen ja lähdin laahustamaan eteenpäin.
“Sinun pitää olla varovaisempi askeliesi kanssa. Jänikset ovat myöskin nopeita. On kaksi tapaa napata ne. Joko sinä peität kaikki pakotiet ja juokset sen perässä niin kauan, että se väsyy ja saat sen kiinni, tai nappaat sen vaanimalla. Ensi kerralla pidä häntäsi lähempänä maata, mutta ei liian lähellä, jotta se ei päästä ääntä ja kulje varovasti ja tasaisesti”, Kultasiipi selitteli. Kuuntelin korvat ylhäällä tarkasti, vaikka edelleen olin hyvin surullinen pulskan jäniksen karkuun päästämisestä.
*Sillä olisi ruokkinut varmasti ainakin puolet klaaninvanhimmista!*
Kultasiipi lähti johtamaan minua nyt seuraavaan paikkaan.
“Koetetaan nyt uudelleen. Yritä löytää jotain muuta ja sitten vain yrität uudelleen nappaamista”, naaras naukui kannustavaan sävyyn. En sanonut mitään, vaan kävelin vain hiljaa mestarini perässä. Nostin kuitenkin pian pääni korkealle ilmaan ja yritin suutani raottaen löytää jotain riistan hajuja. Suuhuni tulvahti yhtä aikaa niin monta hajua, että hätkähdin hieman. Yritin erotella niitä toisistaan, mutta se veikin tovin.
“Tänne!” totesin yhtäkkiä ja lähdin etsimään riistaa. Nopein pehmein askelin pian löysin pienen nuhjuisen päästäisen. Yritin toistamiseen vaanimista ja tällä kertaa pääsin hyppyyn asti. Loikatessani onnistuin hännälläni viuhtomaan maassa olevia vanhoja, rapistuneita lehtiä ja päästäinen kuuli sen. Se lähti juoksuun ja onnistuin vain juuri ja juuri hipaisemaan sitä kynteni päällä. Kultasiipi kuitenkin pinkaisi eteenpäin hieman kauempaa ja koukkasi sen ilmaan. Naaras nappasi sen ja ruksautti sen niskat poikki. Päästäisen hermoton ruumis tömähti maahan ja ihaillen katsoin vuorotellen sitä ja mestariani. Hän oli tehnyt kyllä hienoa työtä.
“Vau!” huudahdin ja hän hymyili minulle.
“En itsekään uskonut tuon onnistuvan”, hän totesi. Nyökäytin päätäni. Halusin joskus itsekin pystyä moiseen.
“Miltä päästäinen maistuu? En ole itse koskaan kokeillut”, kysyin mestariltani samalla.
“Ei yhtä hyvää mitä hiiri tai orava, mutta syötävää kuitenkin.”
Nyökäytin päätäni. Kultasiipi katsahti hieman ympärilleen ja totesi sitten: “Voisimme jo lähteä takaisin niin pääsisit lepäämään.” Nyökkäsin taas kerran ja lähdimme sitten talsimaan kohti leiriä. Kultasiipi tietenkin koukkasi päästäisen myös mukaansa ennen lähtöä.

Söin oravaa ärsyyntyneenä vilkaisemataakaan vihatassua.
*Hiirenaivoista kinata ristasta", harmittelin hiljaa mielessäni. Nousin ylös kun olin syönyt oravani, tassutin vihatassua kohti ja kysyin.
"Vihatassu, voimeko lähteä etsimään reittiä takaisin kotiin?" Kysyin kyllästyneenä.
"Miksi? Haluatko muka takaisin?" Vihatassu kyseli.
"Mitä?! Etkö muka itse haluaa takaisin???" Huusin suutunena.
"Hyvä on sitten", vihatassu myöntyi tylisitynenää. Vihatassu nousi seisomaan ja lähdimme siihen suuntaan mistä oletimme leirin olevan.
"miksi edes piti lähteä pois reviriltä??" Kysyin uteliana vihatassulta.
"Etkö ymmärrä!??!?!! Halusin vain koetella rohkeutasi! Taidat kylläkin olla pelkuri", vihatassu huusi vihaisena. Tassutime kauemmas toisistamme yritin hillitä itseäni kiljumasta että en ollut pelkuri!

Oli kulunut jo päivä siitä kun olimme lähteneet takaisin leiriä kohti. Muistelin kuinka kauan oli kestänyt sinne mentäessä
"Hmm, kolme tai kaksi päivää, eli vielä kaksi tai yksi päivä niin olemme kotona!"
"Olemme taas kohta kotona!" Kiljaisin innoissani.
"Hiljaa", vihatassu pyysi venon vihaisella äänellä.
"Selvä sitten", huokaisin harmistunena.
"Miksi juuri vihatassun kanssa? Miksi juuri hänen!??" Kiljun mielessäni.
*yrittää muistaa miltä silloin näytti kun olimme menossa toiseen suuntaan!* Annelin itseltäni. Huomasin yhtäkkiä tutun pensaan, lähdin juoksemaan sitä kohti mieteliäänä että oliko se ollut klaanin revirillä vai sen ulkopuolella. Kunnes huomasin tutun tuoksun
*Eloklaanin tuoksu olemmeko Jo nyt eloklaanin revirillä?*. Hämästelin.
*eikai sentään?* mietiskelin. Nuuhkien tuoksua tarkemmin se oli laimeaa mutta kyllä se oli eloklaanin tuoksua! Yhtäkkiä tunnistin vihatassun tuoksun eloklaanin tuoksusta. Vihatassu tuli myös tutkimaan tuoksua mutta onneksi ei kovinkaan lähelle minua.
*Toivottavasti jäljitys taitoni ei petää minua! Minun on aivan pakko onnistua jäljittämään tuoksumme avulla takasin kotiin!* ajattelin mielessäni. Lähdin. seuraamaan tuoksua vaikka se ei ollut kovin vahva ja vaikka olin surkea jäljityksessä. Kompuroin kömpelösti eteenpäin hajujälkeä seuraten.
*Toivottavasti onnistun pääsemään pian eloklaanin revirille*, ajattelin mieteliäänä.
"Lehtotassu mitä sinä teet?!" Vihatassu kysyi hölmistyneenä.
"Löysin eloklaanin tuoksua ja nyt yritän seurata sitä!" Huusin takaisin.
Jatkoin matkaa kiinnittämättä huomiotta vihatassuun. Haju oli laimeaa mutta kyllä se oli hyvin huomattavissa. Hiivin hiljaa eteenpäin huomaamatta melkosuurta kiveä, kompastuin siihen tyrmistyneenä ja pyörin hetken maassa pökeryksisä. Kunnes lopulta pysähdyin törmätessäni taas kiveen. Maakaasin siinä hetken pökeryksisä, nousin puudustelen turkkiani kunnes huomasin eloklaanin tuoksun yhä voimakkaammin. Haisteliin maata ja tunnistin ampiaispiston tuoksun. Muihin tuoksihin en kiinnittänyt huomiota.
"vihdoinkin!!!! Olemme melkein kotona!" Huusin innosta. Aloin uudestaan tutkia ampiaispiston tuoksua sen varalta että se olisi tuore silloin olisin heti lähtenyt seuraamaan tuoksua mutta se oli laimeahkoa. Nuuhkin ilmaa ajattelen että olisi hyvä hetki saalistaa katselin ympärilleni etsien vihatassua kunnes yhtäkkiä huomasin kollin aivan reviirin ulkopuolella.
"Odottaa tässä niin minä saalistaan", naukaisin selvät ohjeet vihatassulle. Lähdin hiipimään yhtä tuheas pensasta, sillä olin huomannut siellä varpusen. Loikasin varpusen päälle ennen kuin se ehti lentää pois. Purin sen kuoliaaksi ja tassutin takaisin vihatassun luo.
"Tässä", mumisin sulkia suusani.
"Meidän täytyy jakaa tämä", huomautin Lempeästi, vaikka minua yököti ajatuskin syödä samaa ristaa vihatassun kanssa. Laskeuduin ja aloin syömään varpusta vihatassun kanssa.

\\viha?

Olin ollut rajakahakassa lähipäivinä. Meitä vastaan oli ollut iso, pelottava valkoinen kolli. Mesitähti oli menettänyt hengen. 'On loukkaus Tähtiklaania kohtaan, että se kissa ei kuollut. Onneksi Mesitähti sentään palasi takaisin..' mietin surullisesti. Mutta ties, vaikka tämä olisi hänen viimeinen henkensä! 'Sen kissan nimi oli Keijukainen. Olen kuullut hänestä klaaninvanhimmilta.' mietin. Ei ollut epäilystäkään, kuka vanhan reviiriimme oli vienyt. Selvästikin Keijukainen ja hänen ketunmieliset kissansa olivat liittoutuneet yhteen Kuolonklaanin kanssa Mesitähteä, ja meitä vastaan. 'Ihan kun olisin nähnyt hänet joskus rajalla.' ajattelin. Se saattoi olla vain kuvitelmaa, mutta muistin selvästi, kun olin ollut rajalla ja huomannut jonkun. Minua inhotti, että entinen reviirimme oli täynnä inhottavaa hajua. Yhtäkkiä muistin: minut oli käsketty parantajan pesälle. Tassustani oli alkanut vuotaa verta. 'Auh! Se sattuu!' mietin hammasta purren. Nilkutin Liljatuulen luokse. "Kappas, Kuusamakuiske. Sinulla on siis rajakahakkahaavoja." hän huomasi. Nyökkäsin ja murahdin kivusta. Yhtäkkiä huomasin Huurrehuiskeen nousevan vuoteeltaan. "Kuusamakuiske, mitä sinulle on käynyt?" hän kysyi huolestuneena. "Pieniä kahakkavammoja vain." sanoin. Huurrehuiske säikähti. Hänen silmänsä levisivät. "Kahakkavammoja? Oletko sinä ollut tappelussa?" hän kysyi huolestuneena. Pyörittelin mielessäni silmiäni. 'Eikö Huurrehuiske voi uskoa, että ne ovat pieniä vammoja!' ajattelin turhautuneena. Nyökkäsin. "Olin. Keijukaista, kai sinä olet kuullut hänestä, vastaan. Mesitähti menetti hengen." kerroin lyhyesti. Huurrehuiske näytti säikähtäneeltä. Sillä aikaa kun me olimme jutelleet, Liljatuuli oli valmistanut haavaani hauteen. Tassuani kirveli, mutta siihen ei sattunut enää niin kovasti. Katselin ympärilleni. Leimusilmää ei näkynyt: arvelin että kolli oli mennyt etsimään yrttejä. "Annan sinulle vapautuksen tämän päivän soturintehtävistä. Sinun kannattaa olla täällä yö." Liljatuuli neuvoi. Nyökkäsin ja kävelin vapaalle vuoteelle. Huurrehuiske hilasi oman vuoteensa viereeni. Räpäytin hänelle silmiäni kiitollisena huolenpidosta. 'Hän on ylihuolehtiva, mutta silti paras, ja ainoa ystäväni.' mietin onnellisena. Lysähdin vuoteelleni. Yritin varoa asettamasta tassulleni painoa, sillä se sattui. "Miten sinä voit?" kysyin. "Ihan hyvin! Ei satu tuskin enää yhtään. Ehkä pääsen jo huomenna pois täältä." hän naukui pirteänä. Nyökkäsin iloisena. 'Pitäisiköhän minun hieman kiusoitella Huurrehuisketta?' mietin ilkikurisesti. "Huurrehuiske? Mitä se peli on sen kollin kanssa?" kysyin häneltä virnuillen. Ystäväni hämmästyi. "Mikä ihmeen peli? Kenen kollin kanssa?" hän kysyi hämmentyneenä. "Vilkuilette toisianne koko ajan. Siilitkin lentävät, jos et ole pihkassa häneen!" kiusoittelin. Huurrehuiske pyöritteli silmiään. "Joo joo. En ole. Älä valehtele." hän tuhahti. Naurahdin. "Etkö tosiaan? Etkö edes hieman? Etkö edes hiiren hännän verran?" jankutin. Huurrehuiske tuhahti taas. "En! Ja lopeta nyt, kaikki tuijottavat meitä." hän sihahti. Vilkaisin ympärilleni. Totta kyllä, muut loivat meihin hämmästyneitä silmäyksiä. Nolostuin hieman. 'Huurrehuiske on yksinkertaisesti pihkassa johonkin!' ajattelin voitonriemuisena. Käperryin vuoteelleni. Vatsani murahti. Yritin peitellä murahduksia. Kumminkin, Liljatuuli näytti huomanneen sen. "Sinulla on kai nälkä?" hän kysyi pilke silmissään. 'Ihanaa, että hänellä riittää huumorintajua tähän vaikeista vaikeimpaan aikaan.' mietin iloisena. "No ehkä hieman, mutta ruokkikaa nyt muu klaani ensin." sanoin. Huurrehuiske nyökkäsi kohti hiirtä, joka lojui käpälieni juuressa. Hämmästyin. "Miten se tuohon meni?" hämmästyin. Huurrehuiske hymyili. "Toin sen." hän totesi. Kiitin ystävääni ja haukkasin kiinni hiirestä. Söin hiiren nopein haukkauksin. Nuolaisin huuliani. 'Olipa herkullinen saalis!' ajattelin iloisena. Yhtäkkiä liikautin käpälääni. Kivun aalto iski minuun. Olin unohtanut, että käpäläni ei ollut kunnossa! Ähkäisin ja lysähdin makaamaan käpälä veltosti roikkuen. Huurrehuiske laski pehmeän, valkoisen häntänsä lavoilleni. Hän räpäytti minulle silmiään. Loin häneen kiitollisen katseen. Nukahdin siihen, ystävän turvalliseen lähelläoloon. Näin omituista unta. Kiepuin hurjassa pyörremyrskyssä. Lensin vain velttona, mihin tuuli vei. Kullanvärinen turkkini heilui kovassa viimassa. Näin, kuinka pyörremyrsky tuhosi metsän. Tuhosi klaanit. 'Näinkö Kuolonklaani tuhoaa meidät..' mietin sokeasti. Kiepuin hullusti pyörteen ympärillä. Vieressäni oli muitakin kissoja: tunnistin heidät Salviakatseeksi, Huurrehuiskeeksi ja moneksi muuksi. "Tämäkö on Eloklaanin tuho? Tuhotaanko meidät lopullisesti?" kuiskasin hiljaa, mutta kukaan ei kuullut. Seuraava uni vaihtui pimeyteen. Kovasta tuulesta ei ollut tietoakaan. Tassutin hämärässä eteenpäin. Pimeyden keskellä kohosi iso kivi, jonka päällä seisoi kissa. Kissa näytti vallanhimoiselta. Tuijotin häntä häkeltyneenä. Kissan lihaksikas ja voimakas hahmo kuiskasi: "Minä tuhoan Eloklaanin! Me voitamme!" Juuri silloin, ihan kuin iso voima olisi repäissyt minut mukaansa. Lennähdin läpi sankan pimeyden, kohti taivasta, pilviä, loputonta valoa. Aurinko loisti kirkkaasti. 'Tämä oli Eloklaani..' ajattelin surullisena. Juuri silloin, putosin taas pimeyteen ja Kuolonklaanin valtaan. Kun heräsin, Huurrehuiske oli vieressäni. "Onko kaikki hyvin? Huohotit ja olet hikinen." hän huomautti. Totta kyllä, minusta tuntui pahalta. "Ei ole. Mikään ei ole enää hyvin." kuiskasin. Huurrehuiske näytti huolestuneelta. "Näitkö taas unta Eloklaanin tuhosta? Se on yleistä.." ystäväni totesi hiljaa. Nyökkäsin. Kävelin varoen kipeää käpälääni kohti parantajan pesän suuaukkoa. Vilkaisin ulos. Joitakin kissoja oli jo hereillä: mutta Minttuliekkiä ei näkynyt, joten aamupartioita ei välttämättä vielä ollut jaettu. Olin tassuttaa pesästä ulos, mutta Huurrehuiske pysäytti minut. "Seis! Sinun täytyy olla vielä ainakin muutama päivä täällä parantelemassa haavojasi." Huurrehuiske käski. Harmistuin, mutta tiesin ystäväni sanoissa olevan perää.

"Mesitähti!" terävä kuiskaus repi minut pois unesta ja säpsähdin hereille. Katsahdin uneliaana hämärää leiriä ja edessäni seisovaa mustavalkoista kollia. Ympäriltäni kuului sotureiden tasaiset hengitykset, suurin osa eloklaanilaisista näytti vielä nukkuvan. Kissat nukkuivat kanssani taivasalla aivan kiinni toisissaan. Minä olin ottanut oman paikkani kissojen laidalta, antaen lämpimimmät paikat muille sotureille.
"Mitä nyt?" kysyin väsyneenä ja ravistelin päätäni saadakseni väsymyksen haihtumaan. Parantajaoppilaan katse oli vakava.
"Minttuliekki synnyttää."
Ne sanat saivat väsymyksen hetkessä tiehensä. Valpastuin heti ja nousin jaloilleni. Tavallisesti kehoni olisi vaatinut makoisat venyttelyt tähän väliin, mutta nyt sellaiselle ei ollut aikaa. Leimusilmä käännähti ympäri ja suuntasi edelläni ripein askelin kohti vanhaa ketunkoloa, joka sijaitsi kukkulan laen keskiosassa. Työnnyin nopeasti Leimusilmän perässä pentutarhalle. Kaikki pesässä majailevat kissat – niin klaaninvanhimmat, pennut kuin kuningattaretkin – olivat hereillä. Minttuliekki makasi vuoteillaan Liljatuuli vierellään. Punaturkkinen naaras näytti olevan kivuissaan, ja sisareni pyrki rauhoittelemaan häntä parhaansa mukaan.
"Onko kaikki hyvin?" kysyin huolestuneena parantajakissoilta. Liljatuulen terävä katse käännähti minuun ja hän nyökäytti päätään.
"Ainakin tähän asti kaikki on edennyt ihan tavallisesti", parantaja kertoi rauhallisella äänellään ja kääntyi sitten kivuissaan olevan kumppanini puoleen. Kimalaistoive oli vetänyt Kuupennun ja Käärmepennun lähelle itseään, jotteivat pennut ryntäisi synnyttävän varapäällikön luokse. Kiiruhdin Nokilinnun ohitse Minttuliekin luo ja kosketin hellästi kuonollani kumppanini otsaa.
"Minä olen tässä", kuiskasin hiljaa, päästäen kurkustani matalaa kehräystä. Minttuliekki näytti rentoutuvan hieman. Hänen kasvoilleen piirtyi hento, kiitollinen hymy kun hän kohtasi vihreät silmäni. Hymy vaihtui nopeasti luonnottomaan irvistykseen, kun kipuaalto alkoi jälleen kerran ravistella kumppanini kehoa. Hänen suustaan pääsi onneton parahdus. Kului hetki, kunnes kipu hellitti taas.
"Minusta tuntuu, että ne syntyvät nyt", Minttuliekki huohotti ja käänsi tumman katseensa Liljatuuleen. Parantaja pysyi rauhallisena ja nyökytteli ymmärtäväisesti päätään.
"Minä luotan sinuun. Kun olet valmis, anna tulla vain", parantaja naukui. Minttuliekki veti syvään henkeä, kunnes hän alkoi taas kipuilla. Naaraan koko keho jännittyi ja hän painoi kyntensä tiukasti sammalia vasten. Kuningattaren suusta pääsi matalaa murinaa, kun tämä teki koko kehollaan työtä saadakseen pienokaisemme tähän maailmaan.
"Hyvä, juuri noin", Leimusilmä kehui siihen väliin. Minttuliekki ärähti, kun kipuaalto näytti taas hellittävän. Kuningattar vaikutti epätoivoiselta. Hän haki parempaa asentoa ja jäi aloilleen odottamaan hetkeksi uutta kipua, joka auttaisi häntä puskemaan pienokaiset ulos. Minttuliekistä huomasi selvästi, kuinka häntä alkoi taas sattua. Naaras väläytteli valkeita hampaitaan, mutta piti siniset silmänsä auki puskiessaan pentuja ulos. Voimakkaan parahduksen saattelemana Minttuliekki sai puskettua ensimmäisen pennun maailmaan. Kun pentu oli ulkona, naaraan keho rentoutui hetkeksi ja hän alkoi haukkoa happea. En voinut edes kuvitella, miltä kuningattaresta tuntui. Synnyttäminen näytti sellaiselta työltä, jota en voisi koskaan ymmärtää.
Painoin hellästi kuononi Minttuliekin otsaa vasten.
"Hyvä, se menee todella hyvin", kehuin naarasta hiljaa kehräten. Odotin hänen alkavan ponnistamaan uudelleen, mutta Minttuliekki näytti melko rauhalliselta – vaikkakin hyvin väsyneeltä. Hän kääntyi katsomaan pientä pentua, joka oli juuri putkahtanut maailmaan. Liljatuuli oli pessyt valkoturkkista pienokaista ja laski hänet nyt emonsa vatsan vierelle. Silloin Leimusilmä siirtyi myös Minttuliekin luokse ja alkoi tarkastella tämän vatsaa, jota kohti vastasyntynyt pentu yritti päästä.
"Vain yksikö?" parantajaoppilas kallisti päätään yllättyneenä ja katsoi kysyvästi Minttuliekkiä.
"Niin minusta tuntuu", kuningatar naukui yhä raskaasti hengittäen. Leimusilmä paineli vielä Minttuliekin vatsaa, kunnes tuntui tyytyvän ajatukseen, että pentuja oli vain yksi. Mutta yksi pentu riitti minulle. Minä olin onnellinen saadessani silmäillä upouutta eloklaanilaista, joka oli juuri päässyt taivaltamaan emonsa vatsan luokse ja päässyt tämän nisille. Väsynyt Minttuliekki nosti tumman katseensa minuun.
"Hän on aivan täydellinen."

Leimusilmä: 4kp -

Kujekulta: 11kp -

Omenahuuma: 8kp -

Sumulaulu: 7kp -

Ampiaispisto: 7kp -

Hiilihammas: 21kp! + 6TaP -

Kuupentu: 4kp -

Kuutamolaine: 6kp -

Kuusihäntä: 20kp! -

Sypressikuiske: 10kp -

Mesitähti: 12kp -

Karjuvirne: 8kp -

Laventelitaivas: 10kp -

Tähtimötaivas: 10kp -

Olin törmännyt nuoreen Salamanteri-nimiseen kolliin harvinaisen ikävällä tavalla. Tuo oli nimittäin varastanut minun saaliini suoraan nenäni edestä! Erittäin nöyryyttävää! Onneksi Talvikkitakku tai Väärävarjo ei ollut näkemässä! Etenkin, jos Karjuvirne olisi nähnyt minut silloin! Voi en olisi sietänyt sitä häpeää. Nyt juoksin mustaturkkisen kollin perässä hänen, hänen veljensä ja isänsä leiriin. Kolli jarrutti käpälillään lehdillä liukastellen. Pysähdyin siististi hänen takanaan. Noin oppilasikäinen oletettavasti Salamanterin veli nosti korvansa pystyyn kuullessaan meidät ja katsahti meihin päin. Ravistelin turkkiani hämiläni ja samalla siistiäkseni sitä saalistuksen jäljiltä hieman.

Olin lupautunut nukkumaan Salamanterin sukulaisten Blackin ja Jupiterin kanssa yön, sillä olimme matkanneet niin kauas, että ei ollut järkeä palata enää samana yönä takaisin. Laskeuduin maaten makuusijalle, jolle minut oli ohjattu. Kissat olivat olleet tosi vieraanvaraisia mutta en ollut varma kuinka paljon pystyin heihin luottamaan. Black oli sanonut tulevansa veljensä mukana juttelemaan Väärävarjolle ja Talvikkitakulle ja kaksikko tulisi todennäköisesti auttamaan meitä. Olin onnistunut.

Olimme lähdössä juuri klaanitovereideni. Oli varhainen aamu. Aurinko ei ollut edes noussut. Jupiter tassutti ulos pesästään. Hänen poikansa katsahtivat taakseen ja koitin jatkaa eteenpäin, jotta he saisivat hyvästellä toisensa rauhassa mutta vanhempi kolli pysäytti minut hännällään. En kavahtanut kosketusta vaan pysähdyin ja käännyin rauhallisesti ympäri katsoakseni häntä silmiin. Kollin katse oli tiukka mutta näin sen surun mitä hän selvästi kantoi lavoillaan tuon silmistä.
"Lupaa minulle, klaanikissa, että pidät heistä huolta. Jos he kuolevat, tule ilmoittamaan minulle. Heti”, Jupiter käski tiukasti. En kavahtanut tuon käskevää ääntä, en hänen katsettaan, en läheisyyttään - olin täysin tyyni ja rauhallinen. En vastannut hänelle mutta silmissäni käväisi ihan pienen silmän räpäyksen ajan myötätuntoinen pilke, jonka toivoin viestivän kollille sen mitä sillä tarkoitin. Sitten käännähdin ympäri ja astelin määrätietoisesti hieman pidemmälle, jotta perheenjäsenet voisivat hyvästellä toisensa. Pian Salamanteri ja Black tulivat jo luokseni.
“Selvä sitten. Mentiin”, sanoin, kun en keksinyt muutakaan ja otin parin harppauksen etumatkan kahdesta veljeksestä. Rauhaisa olemukseni tuntui särkyvän, kun astuimme metsään. Korvani sojottivat kohti taivasta. Koitin hahmottaa metsän mielessäni mutta se tuntui miltei mahdottomalta.
“Missä klaanitoverisi yöpyvät?” Salamanteri kysyi innokkaasti naukuen. Hän ei vaikuttanut olevan moksiskaan siitä, että oli juuri jättänyt isänsä taakseen. En tiennyt miten kukaan pystyi koskaan näyttämään tuollaista tunteettomuutta mutta saamaan aikaan innostusta. Miltei päästin tuhahduksen mutta sain sen hillittyä.
“Meidän reviirimme lähellä tuolla suunnassa”, naukaisin ja viitoin suunnan hännälläni. Salamanteri kallisti päätään hiukan. Tajusin ettei hän varmastikkaan ymmärtänyt häntäni merkkiä, koska ei ollut klaanikissa.
“Tuolla”, naukaisin ja nyökkäsin kuonollani sinne suuntaan.
“Ahaa. Selvä. Voimmeko juosta? Se olisi kivempaa!” Salamanteri naukui yli-innokkaasti.
“Miten vain”, sanoin ja kiihdytin vauhtini juoksuun. Katsoin, että muut kaksi pysyivät perässäni ja annoin sitten käpälieni viedä.

Väärävarjo oli kysellyt kysymyksiä tuomaltani kaksikolta. Olin myös saanut nuhtelut katoamisesta mutta lupasin, etten tekisi sitä enään. Loistotassu ja Daisy olivat katselleet sivusta hiljaisina, kun olimme jutelleet Väärävarjon ja Talvikkitakun kanssa. Olimme jo lähellä kotia. Kaipasin leiriä niin kovasti!
“Menemmekö jo nyt teidän kotiinne?” Salamanteri kysyi innokkaana.
//Talvikki? Ehkä Blackin voi jatkaa mut oletan et Aura päättää tästä.

Kuuntelin Laventelitaivaan lyhyttä kertomusta siitä kuinka heidän matkansa oli sujunut. Kun naaras mainitsi, että matka oli sujunut hyvin sinne mutta takaisin oli vaikeampaa sillä mukana oli ollut “ikäloppu vanhus” naurahdin tilanteeseen sopivalla tavalla ja koitin olla mahdollisimman hyvää seuraa. Olisin niin mielelläni ollut mukana jossain yhtä tärkeässä kuin Laventelitaivas oli ollut. Kunnioitin jokaista soturia, joka oli lähtenyt matkalle tuntemattomaan klaaninsa hyväksi ja heidän lähimmäisiään, sillä oli varmasti rankkaa olla kaukana omasta pennusta tai sisaruksesta. Itse ainakin olisin ollut ylpeä, jos Aurinkoroihu olisi lähtenyt mukaan retkelle mutta häntä ei ollut valittu joukkoon. Toisaalta se oli myös ihan hyvä, sillä hän oli ollut tukenani koko ajan, kun surin Oravapentua.
“Paljon on tapahtunut puolessa kuussa. Tiedäthän aika oikeasti lentää kuin siivillä. Malvaruusu katosi yhtenä päivänä. En ole varma mitä hänelle kävi”, kerroin hieman surulliseen sävyyn. Tiesin naaraan olevan Malvaruusun sisar, joten naaraan oli hyvä tietää tapahtuneesta.
“Kujekulta, Lehmusjalka ja Unikkohämy saivat soturinimensä. Syreenitassusta tuli oppilas”, kerroin ja röyhistin hieman rintaani kertoessani Syreenitassusta - niinkuin asiaan tietenkin kuului näin emona.
“Oravapentu, Helmipilkku ja Salamataivas ovat myös matkanneet Tähtiklaaniin”, lisäsin vielä. Kannoin edelleen sydämmessäni surua Oravapennusta mutta sentään tyttäreni oli turvassa. Vilkaisin tassuihini pohtien oliko muuta kerrottavaa vielä mutten keksinyt enempää.
//Laventeli?

Hymynkare kipusi huulille, kun katselin edessä avautuvaa tuttua ympäristöä. En ollut tajunnutkaan, millainen ikävä oli ehtinyt iskeä reviiriä kohtaan. Matkan aikana sitä ei ollut täysin sisäistänyt, ja se osasi iskeä vasten kasvoja vasta, kun näki mitä ilman oli joutunut olemaan. Kaarlon tilanne unohtui hetkessä, kun lähdin verkkaisesti eteenpäin. Tassuissani kihisi, enkä voinut liikkua loppumatkaa enää rauhassa.
Matka väliaikaiseen leiriin tuntui kuluvan silmänräpäyksessä. Muutaman kissan kohtasimme jo matkalla, jotka toivottivat meidät lämpimästi tervetulleeksi takaisin - varsinkin huomatessaan liikkuvamme kolmen muun kissan kanssa.
"Mitä nyt?" kuului Kaarlon suusta, samalla kun tämä puuskutti hengästyneenä.
"Etsimme ensin Mesitähden tassuihimme", Omenahuuma sanoi ohimennen - huomasin soturista, kuinka hänkin oli tyytyväinen nähdessään ympärillämme tutun kasvillisuuden. Olimme kotona.
Dakotan, Timin ja Kaarlon ei tarvinnut edes jäädä odottelemaan, kun Mesitähti oli sopivasti meitä vastassa. Tai no, sattui nyt olemaan paikalla meidän saapuessamme. Isäni asteli luoksemme ja hän oli silminnähden tyytyväinen siihen, että minä, Omenahuuma sekä Sumulaulu, palasimme kaikki ehjin nahoin ja toimme mukanamme vahvistusta Eloklaanin riveihin.
Alkutervehdysten jälkeen, kun Mesitähti oli toivottanut kolme erakkoa tervetulleeksi Eloklaaniin, hän kysyi:
"Kuinka matkanne sujui?"
"Emme kohdanneet suurempia vaikeuksia", vastasin ensimmäisenä isäni kysymykseen. Enhän minä nyt Kaarlon seurassa olisi voinut valittaa hitaasta tahdistamme. Monet kerrat kun olimme pysähtyneet Kaarlon lepotauolle olisi tehnyt mieli jättää vanhus siihen ja jatkaa matkaa. Iäkäs kolli oli kuitenkin tärkeä osa Dakotan ja Timin porukkaa, ja jokainen vahvistus oli tarpeen. Kuuntelin vielä, kuinka Sumulaulu ja Omenahuuma kertoivat omasta puolestaan matkastamme.
"Haluaisin keskustella vielä Dakotan ja muiden kanssa. Suuri kiitos teille, Omenahuuma, Laventelitaivas ja Sumulaulu - haluatte varmasti jo käydä vaihtamassa kuulumisia muiden kanssa, olette vapaita menemään", päällikkö kertoi kiitollisena. Hymynkareeni vain kasvoi isäni sanoista, ja sai minut tuntemaan suunnatonta ylpeyttä siitä, että olimme todella onnistuneet tehtävässämme. Tähtiklaanille kiitos siitä.
Jätimme Mesitähden keskustelemaan erakoiden kanssa. Oli erikoista erota Omenahuumasta ja Sumulaulusta, kun oli ehtinyt jo tottumaan heidän jatkuvaan seuraansa. Katselin ympärilleni toiveenani nähdä emoni tai Talvikkitakku, mutta kumpaakaan ei näkynyt lähimailla. Ehkäpä he olivat partioimassa tai muissa hommissa. Vatsani kuitenkin kurni pahaenteisesti nälkäänsä, joten päädyin ruokailemaan.

Vatsa täynnä nousin ylös ja tassuttelin lähemmäs aukiota. Katseeni osui Sypressikuiskeeseen, joka viittoi minut luokseen hännällään.
“Hei vain. Haluatko kertoa minulle partiostanne reviirien ulkopuolelta?” Sypressikuiske vaikutti olevan kiinnostunut matkastamme. Istuuduin lähelle tabbykuvioista naarasta.
"Toki. Matkamme itse määränpäähän sujui ilman sen suurempia ongelmia. Kotimatkasta en voisi sanoa samaa... Yritä nyt liikkua ikälopun vanhuksen kanssa minnekään aikataulun puitteissa", tuhahdin, mutta enemmänkin äänessäni kuulsi huvittuneisuus. Minua ei oikeastaan voinut enää ärsyttääkään mikään, kun olin sentään päässyt kotiin asti. "Minusta oli kuitenkin jännittävää päästä näkemään täysin vieraita paikkoja, en ollut aikaisemmin poistunut koskaan Eloklaanin reviirin ulkopuolelle!"
Annoin Sypressikuiskeelle hetken sulatella juuri kertomaani. En kuitenkaan halunnut puhua vain matkastamme, sillä olin saanut elää sitä juuri puolen kuun verran. Enemmän minua kiinnosti, mitä kotona oli tapahtunut poissa ollessamme.
"Mikä tilanne täällä on? Kuulisin mielelläni, mitä kaikkea täällä on tapahtunut?" naukaisin hymyillen.

// Sypressi?

Ajatukseni olivat harhautuneet Tähtimötaivaaseen kesken keskustelun Minttuliekin kanssa. Varapäällikkö oli saapunut luokseni kertoakseen, että minut oli laitettu aurinkohuipun partioon muutaman muun soturin kanssa. Hän oli sanonut jotakin muutakin, mutta siinä vaiheessa ajatukseni olivat harhautuneet naaraan tyttäreeseen. Tähtimötaivas oli lähtenyt klaanista miltei puoli kuuta sitten muutaman muun kanssa etsimään kissoja, jotka voisivat auttaa Eloklaania sodassa. Koin valtavaa tarvetta suojella nuorta soturia, ja siksi olin kai huolissani. Tähtimötaivas oli kaukana minusta, enkä voisi auttaa häntä mikäli hän kaipaisi apuani. Naaras oli kokenut niin paljon pahuutta Mutalammen vuoksi, etten halunnut hänen enää kärsivän yhtään, en koskaan.
"Anteeksi, mitä sinä sanoit?" ärähdin turhan tylysti, kun huomasin Minttuliekin katselevan minua odottavasti. Punaturkkinen naaras huokaisi, mutta pysyi rauhallisena.
"Pyysin, että kävisit herättämässä Kuusihännän. Hän nukkuu vielä ja on lähdössä mukaanne partioon", varapäällikkö ilmoitti kärsivällisesti. Minua hävetti hieman, mutta työnsin ikävän tunteen syrjään.
"Aivan, teen niin", lupasin. Minttuliekki nyökkäsi, nousi ylös ja poistui luotani. Käänsin katseeni kohti paikkaa, jossa soturit nukkuivat. Se sijaitsi leirin toisella laidalla, eikä sitä voinut pesäksi edes kutsua. Tällä "sotureiden pesällä" ei nimittäin ollut minkäänlaista suojaa. Kissat olivat raahanneet sammaleensa yhteen rykelmään ja nukkuivat taivasalla. Minä kaipasin vanhaa leiriä ja sen suojaisia pesiä. Vesisateen yllättäessä jokainen soturi ja oppilas kastui. Nukkumapaikassa oli vain muutama soturi, joista yhden tunnistin Kuusihännäksi. Kävelin sammalvuoteiden yli nukkuvan soturin luokse. Kuusihäntä oli eilisiltana ansainnut soturinimensä ja tämä olisi hänen ensimmäinen partionsa soturina. Tökkäsin käpälälläni ruskean kollin lapaa. Hän säpsähti hereille ja katsahti minun suuntaani väsyneenä.
"Herätys, olemme lähdössä partioon", sanoin vakavalla äänellä. Olimme muutamat kerrat keskustelleet Kuusihännän kanssa, mutta en kokenut voivani olla vielä hänen seurassaan täysin rentona. En tiennyt kissasta kuin vähän. Mutta Kuusihäntä oli kuitenkin ihan kelpo seuraa ja jos tutustuisin häneen paremmin, uskoin tulevamme toimeen. Ennen kuin tuore soturi ehti sanoa mitään, käänsin tälle selkäni ja kävelin kukkulan laen laidalle, jossa muut partion jäsenet jo odottelivat.

Kuusihännällä ei mennyt kauaa, ja partio pääsi lähtemään leiristä. Laskeuduimme kukkulan rinnettä alas nummille ja jatkoimme matkaa kohti Kuolonklaanin reviiriä. Vähäpuheinen Väärävarjo johti partiota ja hänen perässään kulkivat Kirpputäplä ja hänen oppilaansa Pensastassu. Minä ja Kuusihäntä kuljimme miltei rinnatusten partion hännillä.
Katsahdin vierelläni kulkevaa kollia mietteliäänä. En tavallisesti olisi alkanut juttelemaan puolituttujen kanssa, mutta nyt tilanne tuntui olevan eri. Kenties Kuusihännästä oli tulossa lähempi tuttavuus tai jotain, jonka vuoksi avasin keskustelun:
"Miltä tuntuu olla soturi?"

//Kuusi?

Olimme palanneet partion kanssa takaisin leiriin pettyneinä ja haavoittuneina. Jutteluhetki Keijukaisen kanssa ei ollut mennyt ollenkaan suunnitelmien mukaan. Tähtiklaanille kiitos, Eloklaanin partio oli sattunut paikalle juuri oikeaan aikaan. Olin menettänyt yhden hengistäni, mutta sentään yksikään klaanitovereistani ei ollut kuollut taistelussa Kujakissayhteisön johtajaa ja hänen tuekseen saapunutta partiota vastaan.
Kun olimme herättyäni poistuneet paikalta, Keijukaisen katse oli kertonut kaiken mitä meidän tuli tietää: Emme pääsisi tästä sodasta ilman taisteluita ja verenvuodatusta. Se sai jonkin muljahtamaan rinnassani. Koin epäonnistuneeni Eloklaanin päällikkönä täysin. Olin johdattanut kotiimme nämä verenhimoiset hirviöt, jotka janosivat minun ja klaanitovereideni verta. En voinut tehdä mitään, joka olisi estänyt klaanitovereideni turhat kuolemat. Minun oli vain rukoiltava Tähtiklaanilta voimia ja yritettävä lohduttaa surevia tovereitani.
"Mesitähti", Minttuliekki käveli ripein askelin meitä vastaan heti, kun nousimme leirinä toimivan kukkulan laelle. Punaturkkisen naaraan katse oli huolestunut, "se ei tainnut onnistua."
Pudistelin pettyneenä päätäni.
"Keijukaisen kanssa ei voi neuvotella. Meidän on käytävä tämä sota, jos tahdomme sen koskaan loppuvan", huokaisin raskaalla äänellä ja laskin pettyneen katseeni maahan. Minttuliekki laski lohduttavasti häntänsä lavalleni.
"Me olemme valmiita tekemään sen Eloklaanin tähden", Hiilihampaan matala ääni kantautui takaani. Käänsin kiitollisena vihreän katseeni tabbykuvioisen kollin suuntaan.
"Kiitos."

Kului neljäsosakuu ja haavani olivat jo täysin parantuneet. Liljatuuli oli yrittänyt tyrkyttää minulle yrttejä, mutten ollut suostunut ottamaan niitä vastaan. Tähtiklaani oli parantanut pahimmat haavani menettäessäni hengen, enkä halunnut käyttää klaanin vähäisiä yrttivarastoja itseeni ja pieniin haavoihini. Se oli ihan hyvä päätös, sillä haavat paranivat nopeasti myös ilman yrttien apua.
Minttuliekki oli kertonut muutamaa päivää aiemmin olevansa taas tiineenä. Samaan aikaan mieleni täytti ilo ja rakkaus uusia pentuja kohtaan, mutta myös valtava huoli. Pennut syntyisivät keskelle sotaa ja ainoa maailma jonka he oppisivat tuntemaan olisi tämä, joka oli täynnä taisteluita, verenvuodatusta ja kuolemaa. Mutta halusin uskoa, että Tähtiklaani oli suunnitellut tämän menevän näin. Kaikella oli tarkoitus ja kun sota olisi ohi, Eloklaani olisi entistä vahvempi.
"Kaikki hyvin?" kysyin Minttuliekiltä, joka oli jäänyt jälkeeni. Olimme lähteneet kävelylle, sillä varapäällikkö oli kertonut kaipaavansa raitista ilmaa. Pysyttelimme kaukana metsistä ja Kuolonklaanin rajasta, sillä emme halunneet vahingossakaan kohdata vastustajiamme. En voisi riskeerata Minttuliekin ja syntymättömien pentujemme henkiä, joten oli järkevintä pysyä kaukana rajoista.
"On, ei minulla ole mitään hätää", naaras vakuutteli päätään nyökytellen. Siristin epäilevästi vihreitä silmiäni, mutten alkanut ääneen kyseenalaistamaan kumppaniani. Luotin Minttuliekin kyllä kertovan, jos jokin olisi hullusti. Hidastin itsekin tahtiani, jottei naaraan tarvitsisi rasittaa itseään liikaa.
"Kaunis sää", huokaisin hiljaa silmäillessäni avaraa nummimaisemaa. Hiirenkorvan saapumisen myötä lumet olivat lähes täysin sulaneet nummilta. Siellä täällä maasta kohosi kasveja, jotka puhkeaisivat pian kukkimaan. Pensaat ja ne harvat puut joita täällä päin kasvoi, olivat alkaneet nurmen tavoin vihertämään.
"Niin on", Minttuliekki totesi hengästyneenä. Se oli viimeinen niitti, en halunnut rasittaa kumppaniani enempää. Siispä minä pysähdyin.
"Istutaan hetki tuolla joen törmällä", ehdotin varovaisesti. En halunnut hössöttää liikaa, sillä tiesin ettei Minttuliekki pitäisi siitä. Naaras nyökkäsi ja jatkoimme muutaman ketunmitan verran matkaa joen törmälle. Laskin katseeni alas sinertävään veteen, joka virtasi vuolaasti allamme.
"Minä luulen, että minun on siirryttävä pian jo pentutarhalle", Minttuliekki rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden raskaalla huokauksellaan. Käänsin lämpimän katseeni kumppanini puoleen.
"Se kuulostaa hyvältä ratkaisulta", totesin lempeästi kehräten. Painoin kuononi hellästi vasten kumppanini poskea. Myös Minttuliekin kurkusta alkoi kummuta matalaa hurinaa, kun hän painoi poskensa tiukemmin vasten kuonoani. Painauduimme vasten toisiamme ja aloin pitkin vedoin sukia punaturkkisen soturin turkkia. Olin niin kiitollinen siitä, että rinnallani oli Minttuliekin kaltainen kissa. Rakastin häntä niin paljon, että hän sai minut unohtamaan kaiken pahan edes hetkeksi.