Kaislatassu: 13kp -

Hilehuurre: 9kp -

Kuutamolaine: 16kp -

Laventelitaivas: 4kp -

Pohjaharha: 11kp -

Sumulaulu: 9kp -

Lehtotassu: 7kp -

Varjotassu: 23kp! -

Omenahuuma: 14kp -

Kuusamakuiske: 11kp -

Nousimme kukkulan päälle. Huurrehuiske nilkutti perässäni. Vein ystäväni leiriin. Katselin, kun Liljatuuli nosti Huurrehuiskeen parantajan pesän suulle. Menin mukaan auttamaan. Nostin Huurrehuiskeen vuoteelle. 'Toivottavasti paranet pian, ystäväni.' ajattelin murheellisesti. Oli inhottava nähdä, kun Huurrehuiske makasi silmät kiinni vuoteellaan pinnallisesti hengittäen. "Liljatuuli! Kai hän tulee paremmaksi?" kysyin kiivaasti. Liljatuulen katse oli tiukasti ystävässäni. "Kyllä tulee, sen minä lupaan. Nuo eivät ole niin vakavia vammoja, etteivät ne parantuisi." hän maukui lujasti. Nyökkäsin ja lähdin pesästä. Minun oli vielä kuitenkin pakko vilkuilla pesään. Pian Leimusilmäkin tuli pesälle yrttikimppu hampaissaan. 'Parantakaa hänet, Tähtiklaanin tähden.' ajattelin tuijottaen ahdistuneena kukkuloita. Ilman minua hän ei olisi haavoittunut. 'Pötyä. Ilman sinua hän olisi kuollut! Hän on sinulle velkaa.' korvissani kaikuva ääni väitti. Ravistelin päätäni. Ei olisi mitään hyötyä jäädä vaikeroimaan leiriin. Minun pitäisi raataa kovemmin. Menin heti kysymään Minttuliekiltä, pääsisinkö partioon. Minttuliekki nyökkäsi. "Kaikki partiot ovat jo lähetetty, mutta voit mennä saalistamaan. Kasa tarvitsee täydennystä." hän vastasi. Nyökkäsin ja lähdin kukkulaleiristä. Nykyisin kukkuloilta ei löytynyt mitään muuta kuin kaneja, ja joskus myyriä. Metsäriistasta ei ollut tietoakaan. Tassutin eteenpäin. Kukkulat avautuivat edessäni. Minun ei tarvitsisi edes yrittää piiloutua, sillä yhtään piilopaikkoja ei ollut. Mutta kanit haistoivat hyvin, eli minun täytyisi naamioida hajuni. Hetken päästä huomasin pienen mutalätäkön edessäni. 'Tuossako minä sitten kierisin?' ajattelin. Tassutin lätäkön viereen ja kosketin sitä tassullani. Tassuuni jäi pehmeää, märkää mutaa. Ravistelin sen inhoten pois ja lähdin eteenpäin. En ikinä alentuisi kierimään märässä mutalätäkössä! Kävelin eteenpäin kaikessa rauhassa jonkin matkaa, kunnes törmäsin partioon. Partiota johtava Hiilihammas nyökkäsi minulle. Tervehdin häntä kohteliaasti ja kävelin eteenpäin. Yhtäkkiä huomasin valkoisen, pitkäkorvaisen kanin piikkihernepensaan takana. Jännityin heti. Hiivin kohti kania hitaasti. Tiesin, että kani haistaisi tuoksuni jossain vaiheessa. Aloin jo toivoa, että olisin kierinyt siinä mutalätäkössä. Yhtäkkiä valpastuin. Kani hyppäsi pensaan yli, suoraan eteeni. 'Eikö se haista minua?' ihmettelin. Yhtäkkiä kani pysähtyi ihan kiinni minuun. Ulahdin ja löin sitä kuonoon. Kani singahti taaksepäin. Käännyin ketterästi ja iskin sitä nopeasti kurkkuun. Onneksi olin loistava taistelija! Kani päästi omituisen, hieman vinkaisun kaltaisen äänen. Sitten se lyyhistyi maahan. Yritin kaivaa maata hautaakseni kanin, mutta ruohopeitteinen maa oli hankala kaivaa. Repäisin ruohoa hampaillani ja kaivoin multaa. Heitin kanin pieneen kuoppaan. Kävisin hakemassa sen myöhemmin. Tassutin käpälät täynnä multaa eteenpäin. Etsin lisää saalista, sillä yksi kani tuskin riittäisi kokonaiselle klaanille! Ja minun tehtäväni oli ruokkia klaani. Yritin etsiä edes pientä hajujälkeä saaliista. Lähestyessäni Kuolonklaanin rajaa, haistoin erittäin mehevän oravan tuoksun. Minun teki mieli juosta rajan toiselle puolelle ja napata se. Vilkaisin vanhaan reviiriimme päin toiveikkaasti. Ehkä siellä ei olisi ketään? 'En halua aiheuttaa lisää ongelmia klaanilleni. Entä jos he hyökkäävät? Huono idea!' ajattelin ja käännyin kohti kukkuloita. Jopa rajan lähellä oleminen saattaisi olla vaarallista, sillä Kuolonklaanin kissat olivat arvaamattomia. Viime kerralla he olivat tappaneet eloklaanilaisia vaikka he eivät olleet tehneet mitään. Janosin kostoa. 'Voi, mitä antaisinkaan että voisin tappaa yhden heistä.' ajattelin raivoissani. Silmissäni kiilteli kostonhimo. Puristin kynteni tiukasti ruohoon. Kului hetki, ennen kuin rauhoituin. Päätin mennä hakemaan kanini ennen kuin tulisi ilta. Lähdin matkaan. Tassutin kukkuloiden halki. Yhtäkkiä kuulin vaimeaa rapinaa. Säpsähdin ja vilkaisin heti ympärilleni. Näin pensaan alla pienen ruskeaturkkisen otuksen. 'Päästäinen?' ajattelin hämmentyneenä. Eihän niitä usein täällä näkynyt. Nappasin päästäisen kiinni ja lähdin hakemaan kania.

Olimme tehneet matkaa jo usean päivän ajan, emmekä olleet nähneet merkkiäkään muista kissoista. En tiennyt, kuinka pitkälle meidän odotettiin taivaltavan ennen kuin törmäisimme näihin Mesitähden mainitsemiin erakoihin etelässä. Toisaalta en voinut olla kyseenalaistamatta entisen mestarini antaman tiedon vahvuutta - ei ollut niin sanottua, että kyseiset erakot asuivat edelleen samassa paikassa tai olivat ylipäätään enää edes elossa.
“Kissa!” Olin niin ajatuksissani, että ihan säikähdin vierelläni kävelevän Sumulaulun innostunutta naukaisua. Vaaleanharmaan kollin kuono osoitti oikealle, ja katsoessani sinne, näin noin kymmenen ketunmitan päässä heiluvan tuuhean hännän lumikasan takana puiden välissä. Nostin korvani pystyyn valpastuneena - vihdoinkin!
“Kierretään varovasti hänen eteensä ja yritetään olla säikäyttämättä”, nau’uin Laventelitaivaalle ja Sumulaululle samalla kun huidoin hännälläni. Soturit nyökkäsivät samanaikaisesti, ja niinpä lähdimme etenemään reipasta hölkkää kissaa kohti.
Kissa näytti liikkuvan etelään, joten kirimme hänen edelleen ja puikahdimme puiden välistä hänen tielleen. Isokokoinen, harmaanruskea naaras pysähtyi kuin seinään ja pörhisti karvojaan epävarman näköisenä. Erakko raahasi mukanaan isoa jänistä, ja tämä tiukensi otettaan siitä silmäillessään epäluuloisesti meitä haaleanvihreällä katseellaan.
“Emme tulleet viemään saalistasi”, rauhoittelin naarasta ja räpyttelin hitaasti silmiäni osoittaakseni tälle, ettemme olleet uhka. Myös toverini pyrkivät eleillään ja olemuksellaan viestimään kissalle olevansa ystävällismielisiä.
“Minä olen Laventelitaivas”, valkea naaras tassutti viereeni ja nyökäytti päätään tervehdykseksi kissalle. Myös minä ja Sumulaulu esittäydyimme.
“Olen Dakota, hauska tavata”, harmaanruskea erakko maukui laskettuaan jäniksensä maahan. Hänen päänsä kallistui hieman sivulle hänen katsoessaan meitä. “Mikä on tuonut klaanikissat näin kauas reviiriltään?”
Räpäytin vähän yllättyneenä silmiäni. “Mistä tiesit, että olemme klaanista?”
“Kovin monella kissalla ei ole yhtä omituisia nimiä kuin teikäläisillä”, Dakota vinkkasi silmää.
Hymähdin - en voinut väittää vastaan. “Oletko yksin?” kysyin sitten.
“En. Asun parin toverini kanssa joen rannalla.”
Silloin tiesin, että olimme löytäneet etsimämme kissat. Pörhistelin karvojani innostuneena ja astuin lähemmäksi Dakotaa. “Päällikkömme Mesitähti lähetti meidät etsimään teitä, sillä klaanimme on avun tarpeessa”, kerroin naaraalle rauhallisesti.
Dakota katsoi meitä hämmästyneenä. “Eloklaaniko tarvitsee meidän apuamme?” hän ihmetteli.
“Kimppuumme on hyökätty, ja meidät ja lähetettiin hakemaan lisävahvistuksia”, Sumulaulu selitti hännänpää puolelta toiselle nytkyen. Dakota siristi mietteliäästi silmiään, ennen kuin hetken päästä nyökäytti hitaasti päätään ja kumartui nostamaan jäniksen maasta.
“Seuratkaa minua. Voimme keskustella tästä lisää pesällämme”, naaras murahti ja tassutti välistämme. Vaihdoimme Sumulaulun ja Laventelitaivaan kanssa nopeasti katseita ja lähdimme Dakotan perään.

Dakotan ja tämän tovereiden koti sijaitsi joen rannalla eräässä kivikasassa, jonka kivien välissä oli koloja, jotka toimivat pesinä. Tapasimme perillä Dakotan isän Kaarlon sekä tämän ystävän Timin. Kaarlo oli vanha kuin taivas, enkä voinut olla pohtimatta itsekseni, olisiko tämän mukaantulo enemmänkin taakka kuin lahja Eloklaanille. En kuitenkaan sanonut ajatuksiani ääneen, sillä en tahtonut loukata Dakotaa ja hänen perhettään.
Istuimme kivikasan päällä syömässä Dakotan saalistamaa jänistä samalla kun kerroimme erakkokolmikolle tarkemmin Eloklaanissa vallitsevasta tilanteesta. Dakota ja muut tuntuivat kokevan myötätuntoa meitä kohtaan, eikä se ollut ihme, sillä aikanaan heidän ystävänsä Iltataivas - jonka nämä olivat tunteneet Merkuriuksena - sekä Taivaslaulu olivat myöskin asuneet Eloklaanissa jonkin aikaa. Muistin Iltataivaan ja Taivaslaulun hyvin, samoin heidän pentunsa, jotka olivat vanhempiensa kanssa lähteneet klaanista vuodenaikoja sitten jatkaakseen elämäänsä erakkoina. Mietin, mitä perheelle mahtoi kuulua nykyään.
“Jos meistä todella on apua, tulemme mielellämme”, Dakota maukui lopulta ja vilkuili puhuessaan Kaarloon ja Timiin, joista kumpikaan ei vaikuttanut olevan sen erityisemmin ajatusta vastaan.
“Pah, vieläkö tässä sotimaan pitäisi lähteä, kun on jo melkein toinen jalka haudassa”, Kaarlo pihisi kurkottaessaan takajalallaan raapimaan korvantaustaansa. Kylmät väreet kulkivat aaltoina lävitseni, kun vain katselinkin vanhan kollin rähjääntynyttä, punamullanväristä turkkia, joka epäilemättä toimi kotina jonkin sorttiselle kirppuyhteiskunnalle.
“Arvostamme apuanne suuresti.” Käänsin katseeni Laventelitaivaaseen, joka nyökkäsi kohteliaasti Dakotalle. Kasvoilleni levisi pieni, tyytyväinen hymy - tämähän sujui paremmin kuin olin uskaltanut toivoakaan.
Sovimme erakoiden kanssa, että lähtisimme matkaan parin auringonnousun päästä, kunhan nämä olisivat saaneet tehtyä tarvittavat valmistelut. En valittanut parista ylimääräisestä lepopäivästä, sillä tänne tullessamme olimme saaneet kävellä enemmän kuin tarpeeksi. Olin todellakin kauneusunien tarpeessa! Ehtisimme ansaitusti kerätä voimiamme ennen kotimatkaa.

//Laventeli ja Sumu? Toivottavasti en hitannu kovin väärin kumpaakaan :((

Varjotassu oli hyvin hämmentynyt siitä, miksi Sadetassu oli niin kovin pahoillaan siitä, että Varjotassu joutui katselemaan häntä siinä kunnossa, rajujen haavojen ja sotkuisten karvojen kera. Pääasia oli se, että Sadetassu oli hengissä. Ei Varjotassua haitannut katsella Sadetassua siinä kunnossa, vaikka ystävän kärsimyksen katseleminen tuntuikin kollista todella raskaalta. Varjotassu halusi vain tietää, että siniharmaa ystävä parantuisi. Varjotassun takaraivossa piili edelleen jatkuvasti pelko siitä, että tulisi sittenkin vielä menettämään Sadetassun. Sitä paitsi Varjotassun mielestä siniharmaa naaras näytti tuossakin kunnossa kauniilta valkoisine tassuineen ja sinisine silmineen. Sadetassulla oli hyvä sielu, ainakin Varjotassu oli siitä päivä päivältä entistä vakuuttuneempi. Sadetassun sielun kauneus paistoi läpi jopa tämän murheellisista, hiukan kostuneista sinisistä silmistä. Niin kermanvärinen kolli tunsi. Hän ei kuitenkaan tiennyt, miten voisi koskaan ilmaista sen ystävälleen. Hän ei ollut hyvä näyttämään tunteitaan ulospäin, eikä hän uskonut, että tuota kuvaamaan edes löytyisi sanoja. Hän vain toivoi, että ystävä arvostaisi hänen tukeaan.
"Kiitos, että olet täällä Varjotassu", Sadetassu lausui juuri silloin samalla, kun katsoi Varjotassua suoraan silmiin, poikkeuksellisen vakava ilme kasvoillaan. Varjotassu räpäytti silmiään kahdesti yrittäen viestiä välittämistään sanattomasti, mutta käänsi katseensa pois hetken päästä, kun Sadetassun tuijotus sai sai hänen olonsa jollain tapaa vaivaantuneeksi. Hänestä tuntui, kuin Sadetassu olisi yrittänyt nähdä hänen lävitseen. Hän päätteli kuitenkin ystävänsä olevan vielä sen verran pökkyrässä, ettei uskonut Sadetassun tuijotuksen tarkoittavan mitään. Kai siniharmaalla naaraalla vain kesti hiukan tottua näköhavaintoihin, kolli ajatteli.
"Ei kestä. Sano vain, jos tarvitset jotain", Varjotassu maukui hieman ujon näköisenä, vuoronperään Sadetassun valkeita etutassuja sekä omiaan vilkuillen.

Puoli kuuta kului, ja sen aikana lumet olivat alkaneet sulaa jo toden teolla. Päivien kuluessa myös Sadetassun vointi oli parantunut merkittävästi, mikä oli piristänyt Varjotassua huomattavasti. Kermanvärinen oppilas oli pystynyt keskittymään taas hiukan paremmin soturioppilaan harjoituksiinsa.
Nyt Varjotassu oli hiomassa taisteluliikkeitään Mesitähden kanssa. Oppilas katseli lumoutuneena, miten Mesitähti näytti esimerkkiliikkeitä, joista lukuisten kuiden kokemus näkyi jokaisen hännänväräyksenkin täydellisenä kontrollointina. Varjotassu koki, että hänellä itsellään oli vielä hyvin paljon hiottavaa ja opeteltavaa. Raidallinen kolli ei uskonut, että koskaan pääsisi liikkeissään Eloklaanin päällikön tasolle, mutta hän harjoitteli sitkeästi. Hän halusi joka päivä todistaa ahkeruutensa Mesitähdelle riippumatta siitä, miten hyvin hän harjoituksissa onnistui. Varjotassusta saalistus oli kuitenkin alkanut sujua häneltä huomattavasti taisteluliikkeitä paremmin. Hän oli saanut mestariltaan kehuja erityisesti jäljitystaidoistaan, joista Varjotassu onnistui jopa välillä olemaan oikeasti itsekin ylpeä. Häntä harmitti silti se, miten surkea hän oli hyökkäämään. Hän alkoi kuitenkin oppia käyttämään nopeutta ja ketteryyttään hyödyksi taisteluharjoituksissa.
"Noniin", Mesitähti istahti rauhallisesti kahden ketunmitan päähän Varjotassusta.
"Sinä hyökkäät. Yritä ennakoida mahdolliset puolustusliikkeeni ja käyttää sitä hyödyksi", Mesitähti opasti. Valkoturkkinen mestari nyökkäsi kermanväriselle oppilaalle merkiksi aloittaa.
Varjotassu nosti toista etutassuaan hiukan ylös maasta, yrittäen härnätä Mesitähteä valmistautumaan toiseen liikkeeseen kuin siihen, mitä oppilas oli tekemässä. Salamannopeasti Varjotassu laski tassunsa takaisin maahan ja ponnisti itsensä ilmaan huitaisten Mesitähteä korvaan kynnet piilossa vastakkaisella etutassullaan. Varjotassu laskeutui mestarinsa selkään yrittäen saada tämän kumoon. Mesitähti reagoi vain hiukan jäljessä, vaikka oli valmistautunut Varjotassun hyökkäävän toiselta puolelta, mutta kiepahti nopeasti Varjotassun alta pois. Oppilas horjahti hiukan, mutta sai pidettyä tasapainonsa ja loikkasi pois alta juuri ennen kuin mestari ehti painaa hänet maata vasten etukäpälillään. Varjotassu hyökkäsi uudelleen, yrittäen tällä kertaa kietoa etutassunsa vanhemman kollin niskan ympärille; Mesitähti oli sen verran siro täysikasvuiseksi kolliksi, että Varjotassun olisi ollut mahdollista kietoa käpälänsä tämän niskaan. Mesitähti kuitenkin osasi arvata liikkeen ja puolustautui siltä hyvin tottuneen oloisesti. Varjotassua alkoi jo tympiä hiukan, kun mikään ei tuntunut onnistuvan. Toisaalta hänestä oli hyvä, että Mesitähti tarjosi riittävästi vastusta; eihän hän muuten olisi voinutkaan kehittyä. Mestari oli saanut Varjotassun maata vasten ja he keskeyttivät kohtauksen siihen.
"Oikein luovasti yritetty! Alat kehittyä", Mesitähti maukui kannustavasti hymy kasvoillaan.
"Kiitos. Tuntuu kyllä, että en osaa yhtäkään hyökkäysliikettä tarpeeksi hyvin", Varjotassu maukui hiljaa.
"Olet vielä oppilas, muista se. Minusta sinulla menee tosi hyvin, olet jo taitava hämäämäänkin", Mesitähti laski häntänsä hetkeksi Varjotassun lavalle.
"Kokeillaan vielä uudelleen", mestari käski. He ottivat jälleen etäisyyttä toisistaan.
Tällä kertaa Varjotassu kiinnitti katseensa Mesitähden jalkoihin, sitten korviin ja takaisin käpäliin. Hän yritti hämätä hyökkäävänsä suoraan, vaikka aikoi todellisuudessa tehdä korkean loikan ylös.
Kermanvärinen kolli hyppäsi ja laskeutui nyt onnistuneesti Mesitähden selkään, kaataen tämän kumoon. Hän toivoi, ettei mestari ollut antanut hänen onnistua tarkoituksella. Juuri, kun Varjotassu oli painamassa kolmatta jalkaansa mestarinsa kyljelle, pitääkseen ylivoiman, hänen tarkkaavuutensa harhautui, kun hän näki näkökenttänsä reunalla harmaan hahmon valkealla yksityiskohdalla.
Varjotassu käänsi katseensa kuin refleksistä tutun hahmon suuntaan vain varmistuakseen, että harjoittelukuopan reunalla tosiaan kökötti Sadetassu valkoisen korvansa kera. Siinä samassa Mesitähti ponnisti itsensä ylös ja kamppasi Varjotassun maahan.
"Sinulla meni jo paremmin, mutta hellitit otettasi", Mesitähti lausui ja perääntyi antaen kollin nousta ylös.
"Anteeksi, Mesitähti. Taisin harhautua", Varjotassu sanoi. Mesitähti katsahti Sadetassuun päin ja sitten uudelleen Varjotassuun. Päällikkö näytti siltä, kuin joku olisi juuri sanonut hänelle jotain erittäin piristävää. Samassa Sadetassu asteli heidän luokseen.
"Anteeksi kovasti, jos häiritsin! Yritin liikkua mahdollisimman huomaamattomasti", Sadetassu naukaisi. Varjotassu väräytti viiksiään huvittuneena. Ei hän olisi osannut olla ystävälleen vihainen moisesta. Sitä paitsi Sadetassun tavassa puhua oli tänään jotakin suloista.
"Ei se mitään. Voimmekin jo lopettaa tältä päivältä", Mesitähti maukui ja väläytti lämpimän hymyn heille kummallekin. Varjotassu katsahti ensin Sadetassua ja sitten Mesitähteä hämmentyneenä. Hän olisi kyllä mielellään jatkanut harjoittelua, mutta Sadetassun seura kieltämättä houkutteli kollia nyt paljon enemmän.
"Selvä on. Kiitos, Mesitähti", hän maukui ja hyvästeli mestarinsa nyökkäyksellä, ennen kuin tämä lähti kävelemään takaisin kukkulalle. Harjoituskuoppa ei ollut kovin kaukana leiristä, mutta Varjotassu ei ollut ainakaan nähnyt Sadetassun vielä jatkaneen harjoituksiaan pahimpien vammojen parantumisen jälkeen.
"Käyttäytyikö Mesitähti mielestäsi jotenkin omituisesti?" Sadetassu kysyi heti, kun valkea kolli oli poistunut kuuloetäisyydeltä.
"No, ehkä hiukan. Toisaalta hän on aina ollut hyvin reilu harjoitusajoista joustamisessa", Varjotassu totesi pohdiskellen. Hän käänsi katseensa siniharmaan naaraan nätteihin, sinisiin silmiin. Kolli tunsi kumman, lämpimän aallon kulkevan rintansa läpi. Oliko hän harjoitellut liian rajusti? Varjotassu olisi voinut vannoa hänen sydämensä jättävän lyönnin välistä, mitä hän piti hyvin omituisena. Eihän hän edes ollut peloissaan tai ahdistunut mistään... Kermanvärinen kolli rikkoi katsekontaktin vilkaisemalla nopeasti sivulle kuin katsoakseen, oliko Sadetassu saapunut yksin, vaikka tiesi jo vastauksen.
"Siitä on pitkä aika, kun olemme oleskelleet yhdessä leirin ulkopuolella. Saatko sinä muuten jo saalistaa ja jatkaa harjoituksia normaalisti?" Varjotassu kysyi. Hän oli kieltämättä yllättynyt nähdessään Sadetassun saapuneen yksin nummille. Kolli toivoi vain, ettei hänen ystävänsä ottaisi liian rajusti toipumisen jälkeen. Toisaalta häntä kutkutti tehdä pitkästä aikaa kävelylenkki kahdestaan ystävänsä kanssa.

//Sade?

Katsoin surullisena kujekultaa.
"Haluakoo hän tosiaan olla kanssani?" Ajattelin. Nousin ylös tassutaen lähemmäs kujekultaa.
"Voimmeko todella leikkiä?" Kysyin yrittäen näyttää iloiselta.
"Voimme" kujekulta naukaisi hymyillen. Asetuin vanimisasenton heilutellen häntänin puolelta toiselle.
"Leikitään hiirtä ja soturia", naukaisin iloisesti.
"Sinä olet soturi ja minä olen hiiri", naukaisin iloisesti kehräten. Lähdin juoksemaan, kujekulta lähti nopeasti perään. Katselin ympärilleni miettien mihin voisin piiloutua. Juoksin äkkiä oppilaiden pesään taakse. Yhtäkkiä tunsin Tassun selässäni.
"Sainpas sinut!" Kujekulta kehrääsi iloisesti. Kipitin takaisin aukiolle.
" nyt sinä olet hiiri ja minä olen soturi", kehrääsin.
"Selvä", kujekulta naukaisi innoissaan. Kujekulta lähti juoksemaan.
*Saan hänet varmasti kiinni ennen kuin hän ehti Piiloon", ajattelin innoissani. Lähdin juoksuun, hetken päästä pysähdyin miettimään.
"Missä hän on?" Hämästelin. Yhtäkkiä huomasin kujekulaan, lähdin juoksemaan kujekulta päin, hyppäsin kujekulaan päälle.
"Sainpas sinut!"hudahdin lkikurisesti. Kujekulta katsahti minua.
"Voitko mennä pois päältäni?" Kujekulta kysyi huvitunena. Hyppäsin pois kujekulaan päältä.
"Voimmeko vielä jatkaa?"kysyin iloisena.
"Voimme varmaan vielä hetken jatkaa", kujekulta naukaisi hymyillen.
"Selvä nyt sinä olet taas soturi ja minä olen taas hiiri", naukaisin hymyillen. Lähdin nopeasti juoksemaan kujekulta karkuun.
*nyt piilooudun soturien pesään taakse!* ajattelin innoissani. Pujahdin äkkiä soturien pesään taakse.
"Saan sinut aivan pian!" Kujekulta hudahti iloisena.
*Et saa!* kihisin jännittyneenä. Hetkin päästä Kujekulaan turki välähti pensaikon takana.
"Sainpas sittenkin, luulin jo että en löytäisi sinua", kujekulta naukaisi hymyillen. Pitääen tassua päälläni.
"Äh, niin saait", sihahdin harmistunena.
"Voitko leikkiä vielä yhden kierroksen?" Kinusin iloisena.
"Hyvä on", kujekulta huokaisi iloisena.
"Sinä olet siis hiiri ja minä olen soturi!" Hudahdin iloisani. Kujekulta lähti juoksuun hetkessä kujekulta katosi jonkin pesään taakse. Juoksin äkkiä perään.
"Saan sinut!" Huusin riemuisaani. Kuulin pentujen ääntä.
"Kujekulta piiloutui pentutarhan taksee", naukaisin hyvilläänin. Hyppäsin kujekulaan eteen .
"Löysin sinut Kujekulta", naukaisin iloisena. Kujekulta kääntyi ja jatkoi matkaa.
"Et saa ennen kuin kosket minuun!" Kujekulta hudahti huvitunena.
"Saan sinut vielä!" Hudahdin ilkikurisesti. Lähdin juoksemaan kujekulaan perään.
*Voi minua hiirenaivoa*, sihahdin. Mielessäni. Huomasin kujekulaan vilahtaneen oppilaiden pesään taakse. Juoksin nopeammin ja nopeammin, loikasin suuren loikan suoraan kujekulaan päälle.
"Sain sinut!" Nauin iloisena.
"Niin sait", kujekulta naukaisi hymyillen

\\kuje

Yritin kiivaasti keksiä jotain, mikä olisi vanhemmillekin sotureille mieliksi. 'Pitäisikö meidän vain jatkaa metsän poikki? Mutta...kuka tietää missä kaksijalkala on?' ajattelin tuijottaen metsää. Avasin suuni. "Ehkä meidän pitäisi mennä vain metsän läpi?" ehdotin. Omenahuuma näytti miettiväiseltä ja kuiskasi Laventelitaivalle jotain. Katselin, kuinka he keskustelivat. "Kaipa se sopii." Omenahuuma nyökkäsi. Innostuin hetkellisesti. Olin viimeinkin keksinyt jotain, mikä sopisi muillekin! 'Tai sitten he säälivät..' inhottava ajatus tuli päähäni. Tassutin metsän reunaan. Muut tulivat perässä. Metsä oli täynnä pensaita, joten siellä oli varmasti vaikeaa kulkea. Kävelin eteenpäin rauhallisesti ja vilkuilin ympärilleni. Kuitenkin joka turkkini karva kihisi jännityksestä. Minua pelotti, että Kuolonklaani olisi asettanut vartijoita tännekin! Heistä kun ei voinut ikinä tietää. Mutta tuskin he olisivat päässeet nummille saakka. 'Mutta mitä siellä voi olla meneillään? Ehkä leiriin on sittenkin hyökätty?' ajattelin pelokkaana. Hetken päästä Laventelitaivas ja Omenahuuma juoksivat perääni. Olinkin jo miettinyt, mihin he olivat jääneet. Puuskahdin hengästyneenä. "Mikä kesti? Meidän on löydettävä suojapaikka yötä varten!" sanoin hieman ärtyneesti.
"Me Omenahuuman kanssa päätimme, että hajaannumme kahteen eri suuntaan. Minä menen tuonne, ja sinä ja Omenahuuma menette toiseen suuntaan." Laventelitaivas selitti. Katsoin heitä kimmastuneena. "Minulle ei siis mitään viitsitty kertoa?" mutisin happamasti mutta tassutin kumminkin kiltisti Omenahuuman luokse. Omenahuuma lisäsi vielä, että jos joku löytäisi jotain, ulvahtaisimme toiselle. Nyökkäsin ja lähdin toiseen suuntaan. Olimme kävelleet jo vähän matkaa, kun kirkas taivas alkoi jo muuttua pimeäksi, synkäksi taivaaksi. Vilkaisin ylös huolestuneena. "Entä jos tulee yö?" kysyin.
"Sitten me etsimme suojapaikan." Omenahuuma vastasi. En vastannut. Rehellisesti sanottuna minua pelotti yöpyä tuntemattomassa metsässä. Siellähän voisi olla vaikka mitä kettuja tai mäyriä! Ja voisin jäädä saaliiksi! 'Saaliista puheen ollen...minulla on hirveä nälkä!' ajattelin turhautuneena. Yritin etsiä edes pientä häivähdystä riistasta. Mistään ei sellaista kuitenkaan löytynyt, joten joutuisimme nukkumaan tyhjin vatsoin. Päätin ainakin syödä aamulla. Nousin pystyyn ja etsin Omenahuuman. Kolli oli löytänyt saniaispensaan alta hyvän nukkumapaikan. Istahdin maahan ja aloin sukimaan itseäni pitkin vedoin. Turkkini oli vielä hieman märkä. Yhtäkkiä kuulin pensaasta rapinaa. Hyppäsin pystyyn säikähdyksestä. Korvani nousivat pystyyn. Paljastin kynteni esiin jännittyneenä. Omenahuuma tuli hämmentyneenä esiin. Pensaasta tuli esiin Laventelitaivas. Selvisi, että metsä oli ympyrä, eli kaksijalkala olisi toisessa suunnassa metsää. Laahustimme kaikki nukkumaan Omenahuuman rakentamaan pesään. En jaksanut edes hakea vuodesammalia. Nukahdin täysin uupuneena.

Kun heräsin, muut olivat jo hereillä.
"Sinäkin viimein heräsit. Nyt voimme lähteä saalistamaan." Laventelitaivas naukui. Ravistelin päätäni uneliaasti. Nyökkäsin ja kävelin ulos pensaasta. Lähdin saalistamaan.
//Omena? Laventeli?\\

Tunsin oloni iloiseksi kuullessani, että Hilehuurre otti oikeasti kantaa aiempaan tekoonsa kuten soturin täytyikin. Aluksi hän oli alkanut puolustelemaan tekojaan, mutta myöhemmin tabbykuvioinen kissa otti edes vähän vastuuta vastuuttomasta toiminnastaan ja lupasi, ettei moinen toistuisi enää. Vaikka olinkin iloinen, kasvoillani oleva vakava ilme ei muuttunut mihinkään suuntaan. Yritin saada katsekontaktia nuoremman soturin kanssa, muta Hilehuurre tuntui vain väistelevän meripihkaista katsettani. Hetken hiljaisuuden ajan olin yrittänyt keksiä päässäni jotain järkevää vastausta Hilehuurteelle. Vaikka olinkin hurjan yllättynyt ja iloinen hänen sanojensa myötä, en halunnut alkaa kehumaan häntä liikaa. Hänen olisi ansaittava minun kehoni ja arvostukseni näyttämällä, että hän kykeni toimimaan ohjeiden ja sääntöjen mukaisesti sooloilematta.
"Sentään tajusit sen nyt, parempi myöhään kuin milloinkaan. Sinä et olekaan aivan niin hiirenaivoinen kuin aiemmin annoit olettaa, sinun on vain opittava ajattelemaan tekojesi mahdollisia seurauksia etukäteen. Toivottavasti loppumatka sujuisi vähän paremmin kuin tämä alkumatka. On tärkeää, että teemme kaikki yhteistyötä ja toimimme yhteisymmärryksessä yhdessä", naukaisin rauhallisella äänellä. Hymyileminen tuntui vastenmieliseltä, joten vakava ilme pysyi visusti kasvoillani. Minäkin käänsin katseeni pois Hilehuurteesta ja hidastin tahtiani jättäytyäkseni taas porukan perälle. Huomasin, kuinka harmaaturkkisen kollisoturin häntä heilahti muutaman kerran puolelta toiselle. Olikohan hän loukkaantunut sanoistani? Se jos jokin olisi tyypillistä Hilehuurteelle...

Saavuimme viimein läpinäkyvän pesän luokse. Myy käännähti ympäri meidän puoleemme.
"En tiedä kuinka pääsette sisään, enkä ehdi nyt jäädä auttamaan teitä. Nyt minä lähden, toivottavasti saatte tuolta etsimänne ja lähdette sitten sinne mistä tulittekin", mustaturkkinen naaras sanoi. Hän ei jäänyt hyvästelemään meitä, ehdimme vain juuri ja juuri sanoa hänelle hyvästit, kun hän jo viiletti ohitsemme samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Käännyin läpinäkyvän kaksijalanpesän puoleen. Pesä sijaitsi syvemmällä kaksijalkalassa aivan tavallisen kaksijalanpesän pihalla. Tähän pesään näki esteettömästi sisälle, sillä sen seinät olivat läpinäkyviä. Mutta kun kosketin sitä kuonollani yrittäen päästä siitä läpi, hämmennyin suuresti. Kuononi pysähtyi läpinäkyvälle, kylmälle pinnalle. Mitä ihmettä tämä oli? Jokin kaksijalkojen juttu selvästi, mutta päähäni ei vain mahtunut, miten läpinäkyvä seinä saattoi olla oikeasti olemassa. Onneksi metsässä ei ollut sellaisia, sillä liikkumisesta olisi tullut kyllä hurjan vaikeaa, eikä tällaiset seinät edes suojanneet katseilta ketään.
Silmäilin vielä hetken pesän sisätiloja. Sen seinustoilla oli jonkinlaisia puisia, tummilla kepeillä yhdistettyjä tasoja. Tasojen päälle oli aseteltu nätteihin riveihin punaisia astioita, joiden sisällä kasvoi kasveja. Osa kasveista näytti aivan nuupahtaneilta, mutta jotkut olivat vihreitä ja elinvoimaisia. Myös Hilehuurre ja Salviakatse olivat siirtyneet pesän luokse. Salviakatse oli kiertänyt pesän ympäri, kai yrittäen etsiä sisäänkäyntiä.
"Miten me pääsemme sisään?" kysyin mietteliäänä, kun en itse keksinyt ratkaisua. Olimme löytäneet etsimämme, mutta nyt edessämme oli seuraava, vielä suurempi pulma: emme päässeet yrttien ja kasvien luokse. Matka olisi turha, jos joutuisimme nyt kääntymään takaisin tyhjin tassuin.
"En tiedä.. Yleensä tällaisiin pesiin on päässyt vapaasti sisälle, mutta jostain syystä tämä on suljettu.. Keksittekö te jotain vai pitäisikö meidän etsiä toista pesää?" Salviakatse kysyi varovaisella äänellä. Vaikka hänet olikin laitettu partiomme johtoon, ei hän selvästikään ollut kovinkaan etevä johtaja. Hilehuurre oli ainoa, joka ei ollut kommentoinut asiaa mitenkään – yllättävää kyllä – joten käänsin katseeni hänen suuntaansa antaen kollin päättää.

//Hile?

Mesitähti oli määrännyt minut partioon etsimään vahvistusta Eloklaanille yhdessä Omenahuuman ja Sumulaulun kanssa. Näinä aikoina tunsin suurta helpotusta päästä tällaiseen mukaan. Samalla sai ottaa etäisyyttä hektiseltä tuntuvaan arkeen ja olla hyödyllinen klaanille. Toivoin ja uskoin löytävämme vahvistusta Eloklaanin riveihin, olihan meillä kuitenkin aikaa ruhtinaalliset puoli kuuta. Silti odottaessani matkaa aina yön viipyessä ylle olin pyytänyt Tähtiklaanilta, ettei retkemme olisi turha.
“Nuolkaa turkkinne mahdollisimman kuiviksi, jottette palellu”, Omenahuuma neuvoi vanhempana, kun olimme ylittäneet joen. Oli yllättävän luottavainen olo, kun kokeneempi soturi oli matkassa. Se käytännössä sysäsi suurimman vastuun naarassoturille, vaikka yhtä lailla minä ja Sumulaulu kannoimme siitä oman osamme.
"Mikä on toimintasuunnitelma?" kysyin samalla ilmaa maistellen lajitoverien hajujen toivossa. Meidän ei välttämättä kannattaisi liiaksi jakautua näin isolle alueelle, turvallisuussyistäkään, mutta jonkinlainen suunnitelma olisi hyvä. Tuskin kukaan pesää pystyttäisi aivan joen lähistölle, kun vaarana oli tulvat sun muut. Edessä avautuva metsä antoi varmasti suojaa. Mutta mikäli lähistöllä ei ollut kauheasti muita vedenlähteitä kuin joki, metsän siimeksessä mahdollisesti asustavat kissat pystyi paikantamaan suunnilleen tietylle alueelle.
Kysymykseni oli aiheuttanut pienen hiljaisen hetken, kun Omenahuuma ja Sumulaulu näyttivät kumpikin pohtivilta. Kenties nuorimmallakin voisi olla jokin hyvä idea, jonka hän tahtoisi jakaa? Katselinkin vuoron perään kumpaakin vastausta odotellessani.

// Sumu? Omena?

Jänis tonki maata kahden matalan kummun väliin jäävässä painaumassa, jossa kasvoi kitukasvuisia pensaita. Partio piiritti tuulen alapuolelta lähestyen pahaa-aavistamatonta eläintä. Irvikita antoi muutaman ketunmitan päästä hännällään ohjeita ajattaa saalis vähän kauempana odottavan Nokkospilven kynsiin, mihin Kuutamolaine ja Sarastustassu nyökyttelivät päitään ymmärryksen merkiksi.
Kuutamolaine tunsi lihastensa värähtelevän kiihtyneesti turkkinsa alla hiipiessään vatsa maata viistäen jänistä kohti. Hän oli nostanut korvansa pystyyn ja eteni maltillisesti. Vielä vähän matkaa…
Äkkiä jäniksen korvat kääntyivät Kuutamolainetta kohti ja eläin paukautti maata vaaran merkiksi voimakkaalla takakäpälällään. Se ampaisi vauhdikkaasti liikkeelle, mutta ei lähtenytkään Nokkospilveä kohti, kuten he olivat suunnitelleet, vaan kaarsikin yllättäen Sarastustassun suuntaan. Tummanruskean naaraan karvat pörhistyivät säikähdyksestä, mutta oppilas ei epäröinyt loikatessaan kynnet ojossa ja hurjasti sähisten jäniksen kimppuun.
Jänis ja Sarastustassu olivat miltei samaa kokoluokkaa, ja hetken ajan kaksikko paini maassa hyvin tasaväkisen näköisesti. Lopulta jäniksen onnistui pyristellä itsensä vapaaksi ja se yritti juosta pakoon toiseen suuntaan. Nokkospilvi kuitenkin säntäsi sen perään häntä perässä hulmuten, mutta hänkään ei pärjännyt höykkyytetylle eläimelle nopeuskisassa.
"Nopea peijakas", ruskeavalkoinen naaras tuhahti hölkätessään takaisin suupieliään nuoleskellen.
Kuutamolaine tassutti nuoremman sisaruksensa luokse, joka näytti painiottelun jälkeen vähintään yhtä rähjääntyneeltä kuin pakoon päässyt jänis. Sarastustassun huuleen oli jäänyt kiinni tuppo jäniksen vaaleaa karvaa kamppailun yhteydessä, eikä hänen omakaan turkkinsa näyttänyt olevan mitenkään erityisen kehuttavassa kunnossa.
"Oletko kunnossa?" Kuutamolaine kurkotti nuuhkaisemaan oppilasta, joka kömpi takaisin tassuilleen ja teki koko kehollaan ravistusliikkeen. Vanhempi naaras ei havainnut siskossaan ulkoisia vammoja lukuun ottamatta revennyttä karvaa.
"Joo." Sarastustassun hännänpää nytkyi hieman hänen kääntyessään katselemaan siihen suuntaan, mihin jänis oli pinkonut.
“Jänikset ovat vaikeita saada kiinni jopa kokeneemmille sotureille”, Nokkospilvi tuli heidän seuraansa ja räpäytti myötätuntoisesti silmiään Sarastustassulle, jota selvästi yhä harmitti saaliin menetys. “Sitä paitsi ei se ollut sinun vikasi: minunhan se jänis olisi pitänyt napata.”
“Syyllistä on turha etsiä”, Irvileuka liittyi keskusteluun. Leukapuoli kolli oli juuri tassutellut kyttäyspaikaltaan kolmen muun kissan luokse. “Toisinaan käy näin.”
“Juuri niin”, Kuutamolaine yhtyi vanhemman soturin mielipiteeseen.
“Jatketaan etsimistä”, Nokkospilvi naukui päättäväisesti ja kutsui partion jäsenet mukaansa. “Kuka tietää, jos meitä tällä kertaa onnistaa.”

Kuunvalossa hopeoituneet pilvilautat lipuivat ääneti tähtien täplittämää tummaa kantta pitkin. Kissat olivat kerääntyneet jo omille puolilleen kukkulaa vaihtamaan kieliä tai unipuuhille. Kuutamolaine istui yksin soturien joukossa ja suki rauhassa turkkiaan, välillä käännellen korviaan ympäriltään kuuluvien äänten suuntaan.
Hän lipaisia tassuaan ja pyyhkäisi sillä vielä korvantaustojaan ennen kuin huokaisi ja lopetti. Siitä oli jo yli neljänneskuu, kun Talvikkitakku ja muut etsijät olivat lähteneet matkaan. Viimeksi hänestä oli tuntunut näin yksinäiseltä, kun Talvikkitakku oli kuita sitten suuttunut vanhemmilleen uusien pentujen hankkimisesta ja lähtenyt seikkailemaan omille teilleen joksikin aikaa. Hän kaipasi punertavaturkkista naarasta enemmän kuin tahtoi itselleen myöntää, eikä ikävää helpottanut se, että hän oli joutunut jättämään Talvikkitakulta saamansa tuliaisen Eloklaanin vanhaan leiriin heidän jouduttua perääntymään nummille taistelun jälkeen. Ei ollut varmaa, löytyisikö hassua leluhiirtä enää koskaan - olivathan tunkeutujat saattaneet vaikka löytää sen ja raadella silpuksi silkkaa ilkeyttään.
Katsellessaan ympärilleen kukkulalla Kuutamolaineen katse kiinnittyi kissojen välissä puikkelehtivaan hahmoon, jonka hän pian tunnisti Sarastustassuksi. Oppilas suuntasi kukkulan laidalle ja lähti laskeutumaan alaspäin. Kuutamolaine nosti korvansa pystyyn valpastuneena ja hiipi siskonsa perään.
Sarastustassu ei ollut kuitenkaan lähtenyt kukkulanrinnettä kauemmas vaan tämä oli jäänyt istumaan vähän matkan päähän leiristä ja tähystelemään tähtiä. Kuutamolaine laskeutui hänen vierelleen hiljaa, mutta kosketti oppilaan selkää varovasti hännällään kertoakseen tulostaan. Sarastustassu hätkähti hieman, mutta ei näyttänyt säikähtävän pahemmin.
“Eikö sinun pitäisi olla nukkumassa?” Kuutamolaine istahti naaraan viereen ja katsahti tähän lämpimästi.
“En saanut unta”, Sarastustassu kohautti lapojaan, silmäili hetken Kuutamolainetta ja nosti sitten katseensa takaisin taivaaseen. “Tähtiä on niin paljon.”
Kuutamolaine kääntyi itsekin katsomaan taivasta, ja hänet valtasi lämmin tunne, kun hän muisteli, miten oli pentuna tavannut katsoa tähtitaivasta yhdessä Korppisiiven kanssa. “Kertoiko emo sinulle ikinä Tähtiklaanista?” hän kysyi nuoremmalta siskoltaan.
Sarastustassu nyökäytti päätään. “Kun kissa kuolee, hänen henkensä siirtyy Hopeahäntään, jossa Tähtiklaani saalistaa.”
“Sieltä rakkaidemme henget katsovat peräämme silloinkin, kun eivät voi olla täällä enää kanssamme.” Kuutamolaine hymyili kaihoisasti ajatellessaan Utusielua ja muita klaanitovereitaan, jotka olivat menettäneet henkensä Eloklaanin leirin taistelussa ja rajakahakoissa. Hän halusi uskoa, että he kaikki olivat nyt onnellisesti Tähtiklaanissa.
“Emmekä ole koskaan yksin, sillä esi-isämme pitävät meistä huolta kaiken aikaa”, Sarastustassu jatkoi, ja Kuutamolaine kehräsi hyväntuulisena. Ilmeisesti Korppisiipi oli välittänyt samat opit myös nuorimmalle tyttärelleen.
“Emme ole koskaan yksin, sillä meillä on toisemme”, hän hymyili pikkusiskolleen ja näpäytti leikkimielisesti tämän nenää hännänpäällään. Sarastustassu naurahti ja pukkasi häntä.
Siskokset nojautuivat toisiaan vasten suuren tähtitaivaan alla.

"Vaikka emme olekaan klaanin reviirillä, et saa lähteä tuolla tavoin omille teillesi. Et tunne kaksijalkalaa ja pahimmassa tapauksessa olisit voinut vaarantaa koko tehtävän. Keskity, Hilehuurre", Pohjaharha sanoi Hilehuurteelle vakavalla, komentavalla äänenpainolla, kun he lähtivät seuraamaan kotikisua Salviakatseen johdolla. Hilehuurre heilautti pystyssä olevaa häntäänsä ja yritti tällä kertaa toden teolla hillitä kieltään. Hopeanharmaa soturi oli päättänyt ennen matkaa, ettei antaisi Pohjaharhan läsnäolon pilata iloaan. Hän teki kuitenkin virheen vilkaistessaan valkeaa soturia; jo pelkästään Pohjaharhan naama kävi hänen hermoilleen. Miten jonkun edes oli mahdollista pysyä noin vakavana yhtäjaksoisesti?
"Minähän se tässä keskitynkin. Muistatko, kuka tuon kotikisun löysi? Vai pitääkö meidän palata viemään sinut klaaninvanhimpien pesään?" Hilehuurre päästi suustaan piikikkäästi. Nuori soturi kohtasi valkean soturin keltaisten silmien intensiivisen katseen mulkaistessaan tätä, ennen kuin ylitti aidan Salviakatseen perässä. Laskeutuessaan alas hän lähti nopeasti kotikisun ja Salviakatseen perään toivoen, ettei aidan viimeisenä ylittänyt Pohjaharha sanoisi hänelle enää mitään. Pohjaharhan tyyneydessä oli kuitenkin jotakin omituisella tapaa viehättävää, eikä Hilehuurre pitänyt tällaisista ristiriitaisista tuntemuksista ollenkaan. Hetken hän alkoi jo epäröidä, oliko hänen Pohjaharhaan kohdistuva reaktionsa ärtymystä vai jotain aivan muuta... Sitten hän muisti, miten kylmästi Pohjaharha oli niiden aiempien välikohtausten aikana häntä kohdellut. Kolli päätyi siihen tulokseen, että ainoa syy siihen, miksi keltaiset silmät tummine rajauksineen olivat pinttyneet hänen päähänsä niin vahvasti oli hänen kokemansa raivo Pohjaharhaa kohtaan.
Musta kotikisu kääntyi pian kapeammalle kujalle kahden kaksijalanpesän välissä vilkaisten ensin nopeasti taakseen. Hilehuurre kuuli Pohjaharhan kiristävän tahtiaan takanaan ja näki pian valkoisen turkin sivusilmällä. Äkkiä häntä alkoi nolottaa hänen äskeinen reaktionsa. Oli totta, että Hilehuurre oli lähtenyt sooloilemaan kysymättä muiden mielipiteitä. Pohjaharha oli ihan oikeassa. He olisivat voineet eksyä pahasti toisistaan. Hilehuurteen oli vain vaikea myöntää virheitään tai ymmärtää, milloin oli toimimassa ajattelemattomasti. Hän oli alkanut reagoimaan tavasta puolustelevasti ja loukkaavaan tyyliin kaikkeen, mitä Pohjaharha sanoi. Hilehuurre huokaisi äänekkäästi.
"En minä tajunnut, että olisin voinut vaarantaa tehtävämme, kun lähdin omille teilleni. Se ei tule toistumaan", Hilehuurre vilkuili käpäliään, sillä Pohjaharhan katseen kohtaaminen tuntui nyt jostain syystä liialta ottaa vastaan. Kai hopeanharmaa kolli vain pelkäsi, että ärsyyntyisi taas valkean soturin ilmeettömästä naamasta.

//Pohja?

Astelin sulavin liikkein uuden mestarini, Korppisiiven vierellä. Edellinen mestarini oli valitettavasti kuollut taistelun melskeessä, ja se oli ollut todella surullista. Salamataivas oli ollut hyvä mestari, ja hyvien kissojen menettäminen oli aina hyvin kauheaa. Onneksi isäni Irvikita oli selvinnyt, ja samoin emo ja veljeni Piiskutassu. Vaikka he eivät olleet minulle sukua, he olivat minun aito perheeni, oikea emoni oli ollut julma ja jättänyt metsään, Kimalaistoive on parhain emo Eloklaanissa, hän rakastaa ja välittää minusta, vaikka en ole hänen pentunsa. Hauskaa kyllä, sain mestarikseni emon emoni, mutta toisaalta hän ei ollut biologista sukuani. Ajatuksissa seikkaillessani, en ollut huomannut että olimme jo harjoittelu paikallamme. Se oli, no, samanlainen kuin muukin maasto, avara nummi aukio. Korppisiipi oli auringon noustessa sanonut, että harjoittelisimme tänään taisteluliikkeitä. Otin tämän todella vakavasti, olimme sodan keskellä, ja taitojani tarvittaisiin taisteluissa. Korppisiipi seisoi edessäni häntä pystyssä, mietin mitä taistelu liikkeitä harjoittelisimme tänään. Toivottavasti ei mitään vaikeaa, nukuin viime yönä hiukan huonosti, niin kuin kaikki muutkin yöt, sillä pelkäsin koko ajan että Kuolonklaani tai Kujakissa yhteisö hyökkäävät, tai molemmat! Säpsähdin kun Korppisiipi näpäytti kylkeäni hännällään.
"Aloitetaan, tänään harjoittelemme liikettä nimeltään taka potku. Liikkeen tarkoitus on yllättää takana oleva vastustajasi, sinun pitää potkaista takatassuillasi vastustajaa, mieluiten kynnet esillä. Muista kuitenkin etäisyys, ettet potkaise ilmaa", Korppisiipi selitti, nyökkäsin hitaasti, tämä hyökkäys olisi varmasti hyvin kätevä taistelussa. "Näytän esimerkkiä", Korppisiipi naukui, ja peruutti hieman kauemmas minusta. Katselin silmät tarkkaavaisesti viiruissa, kun Korppisiipi potkaisi takatassuillaan ilmaa. Korppisiipi tuli luokseni ja nyökkäsi.
"Kokeile", hän naukui hymyillen. Nyökkäsin ja peruutin kauemmas, minä pian onnistua! Valmistauduin potkaisemaan, ja potkaisin ilmaa hiukan kömpelösti. Korppisiipi nyökkäsi.
"Potkusi oli hiukan kömpelö, käytä enemmän voimaa!" Korppisiipi neuvoi kannustavasti. Nyökkäsin hymyillen, ja potkaisin ilmaa uudestaan, tällä kertaa kovemmmalla voimalla, ja potku onnistui. Katsoin ylpeästi hymyillen Korppisiipeä, naaras hymyili tyytyväisen näköisenä.
"Hyvää työtä Kaislatassu! Olet kehittynyt paljon", Korppisiipi naukui,ääni täynnä ylpeyttä. Hymyilin ja katsoin mestariani silmiin. "Mitä sitten harjoitellaan?" kysyin ja kallistin hiukan päätäni, se oli aina ollut tapani.
"Harjoitellaan taistelua, tulet minua vastaan, mutta muista, älä missään nimessä taistele minua vastaan kynnet esillä, äläkä käytä kaikkia voimiasi", Korppisiipi naukui, ja painotti joitain sanojaan. Nyökkäsin kuuliaisena, tottelen mestariani! Yllättäen Korppisiipi loikkasi minua kohti, säpsähdin ja tein väistö liikkeen sivulle. Korppisiiven isku osui maahaan, ja naaras käänsi katseensa minuun. Juoksin naarasta kohti ja liu'uin hänen vatsan alle. Löin hiljaa vatsaa takatassuillani, ja Korppisiipi hyppäsi nopeasti pois. Korppisiipi kiersi nopeasti taakseni, nyt käyttäisin takapotkua. Potkaisin takajaloillani, ja isku osui hyppäävän Korppisiiven rintaan. Korppisiipi perääntyi hiukan,mutta hyppäsi pian uudelleen hyökkäykseen. Naaras hyppäsi päälleni, enkä ehtinyt estää hyökkäystä. Makasin maata vasten, ja Korppisiipi painoi kylkeäni varovasti maata vasten.
"Lopetataan tähän, teit erinomaista työtä ja takapotkusi oli hyvä", Korppisiipi kehui ja nosti tassunsa pois kyljeltäni. Nousin pystyyn ja kehräsin hiljaa. Olin enemmän kuin tyytyväinen itseeni, nämä olivat olleet elämäni parhaimmat taisteluharjoitukset! Katsoin mestarinani odottavasti, mitä tekisimme seuraavaksi?
"Seuraavaksi voisimme saalistaa jotain, olisi hiirenaivoista jos vain tulisimme harjoittelemaan, emmekä veisi mitään Eloklaanille", Korppisiipi naukui, ja katseli ympärilleen. "Mutta kaikki tämän seudun riista on poissa, koska harjoittelimme niin kovaäänisesti", Korppisiipi jatkoi.
"Tullaan myöhemmin saalistamaan", Korppisiipi päätti, ja tassutti kohti suuntaa jossa leiri on nykyisin. Tassutin naaraan perään. Hetken kävelyn jälkeen saavuimme leiriin, oli jo aurinkohuippu. Tassutin oppilaiden pesän lähelle, ja asetuin makuulleni uupuneena. Etsin katseellani sukulaisiani aukiolta, Piiskutassua ei näkynyt missään, mutta näin kauempana aukion toisella laidalla emon ja Irvikidan. He juttelivat onnellisen näköisinä, huokaisin onnellisena. Nousin ylös ja tassutin iloisesti pomppien emon ja isän luo.
"Hei emo ja isä! Olin äsken taisteluharjoituksissa! Korppisiipi opetti takapotkun, se oli hauskaa!" naukuin iloisesti hymyillen, ja istuin alas heidän vierelleen.

// Kimmo/emo? :3

Lehtotassu: 10kp + 2TaP -

Omenahuuma: 6kp -

Pohjaharha: 22kp! -

Sypressikuiske: 4kp -

Sadetassu: 9kp -

Kuusamakuiske: 7kp -

Oravapentu: 6kp -

Talvikkitakku: 12kp -

Hilehuurre: 26kp! -

Kujekulta: 16kp -

Hilehuurteen äkkipikaisuus, impulsiivisuus ja tottelemattomuus eivät tulleet minulle lainkaan yllätyksenä – päinvastoin olisin yllättynyt, mikäli soturi olisi keskittyneesti kuunnellut Salviakatseen ohjeita ja pysytellyt joukossamme. Mutta koska kyseessä oli Hilehuurre, hän oli liuennut paikalta heti, kun puheeksi oli tullut avun kyseleminen kotikisuilta. Minä ja Salviakatse jäimme seisomaan äimistyneinä aloillemme, kun hopeinen kolli otti jalat alleen ja juoksi tiehensä.. Katsahdin ilmeettömänä ja hyvin kyllästyneenä vanhempaa soturia ja pakotin itseni pitämään turhautuneen huokauksen sisälläni.
"En kyllä ollut ajatellut meidän hajaantuvan", Salviakatse tuumasi pudistellessaan päätään. Nyökkäsin merkiksi, että olin naaraan kanssa aivan samaa mieltä. En voinut ymmärtää, miten Hilehuurre oli niin huolimaton, ajattelematon ja itsekäs. Hän ei koskaan tätä ennen ollut astunut käpälälläänkään kaksijalkalaan, joten kollilla oli suuri riski ajautua itse tai ajaa joku muu vaaraan – olihan se riski suuri jo kotimetsässäkin...
"Lähdemme kaiketi hänen peräänsä?" kysyin rauhallisella äänellä Salviakatseelta, sillä loppujen lopuksi päätös oli hänen. Mesitähti oli määrännyt tabbykuvioisen naarassoturin pienen partiomme johtajaksi, sillä hän oli ainoa jolla oli kokemusta yrteistä ja kaksijalkaloista. Salviatakse nyökkäsi ja lähti johdattamaan meitä kohti kaksijalanpesää, jota kohti Hilehuurre oli hetki sitten lähtenyt.
Loikkasimme puisen aidan päälle ja seurasimme Hilehuurteen hajujälkiä eteenpäin. Pienen hetken kuluttua erotimmekin pilkukkaan soturin erään kaksijalanpesän pihasta. Hilehuurre oli kaiketi aloittanut tehtävän suorittamisen heti, sillä hän oli lyöttäytynyt mustavalkoisen kotikisun seuraan. Pieni mustavalkoinen naaraskissa näytti säikähtäneen, enkä kyllä ihmetellyt sitä yhtään. Hilehuurre osasi olla hyvin epämukava ja tungetteleva sille päälle sattuessaan. Salviakatse viittoi hännällään minulle merkin loikata alas. Hyppäsimme pois aidan päältä pihan lumiselle pohjalle tismalleen yhtä aikaa. Sekä kotikisu että Hilehuurre huomasivat meidät, sillä molempien katseet kääntyivät meitä kohti. Lähdimme kävelemään Salviakatseen kanssa kohti kahta kissaa, yrittäen pysyä mahdollisimman rauhallisina ja epäuhkaavina. Huomasin klaanitoveristani, että hän oli vähintäänkin yhtä jännittynyt kuin Hilehuurteen löytämä kotikisu. Hilehuurteen kasvoilla sen sijaan oli nyrpeä ilme, kuin minä ja Salviakatse olisimme tulleet pilaamaan hänen retkensä.
"Et saa säntäillä tuolla tavalla, Hilehuurre", huomautin rauhallisella äänellä klaanitoverilleni päästyäni hänen rinnalleen. Salviakatse jäi hieman taaemmas, josta päättelin hänen antavan meidän hoitaa keskustelut kotikisun kanssa.
Käänsin meripihkaiset silmäni mustaturkkiseen naaraskissaan, joka katsoi meitä kullanruskeat silmänsä ammollaan. Kissan niskavillat olivat nousseet pystyyn ja hän oli pyöristänyt selkänsä – hän taisi pitää meitä uhkana.
"Te olette metsäkissoja. Mitä te teette täällä?" naaraskissa kysyi silmäillessään vuorotellen meistä jokaista. Olin juuri miettimässä sanojani, kun Hilehuurre tapansa mukaisesti avasi suunsa ja vei puheenvuoroni:
"Kuten olin juuri sanomassa, tulimme kysymään apuasi. Me etsimme kaksijalkojen yrttejä, joita he kuulemma pitävät läpinäkyvissä pesissä. Oletko sinä nähnyt sellaisia?"
No, ainakin Hilehuurre meni suoraan asiaan, ajattelin. Toisaalta se saattoi olla myös huono asia. Me olimme tunkeutuneet tämän kotikisun kotiin, enkä uskonut hänen olevan yhtä ymmärtäväinen kuin Mesitähti, joka salli kenen tahansa kulkea Eloklaanin reviirillä..
"Olen", kissa vastasi lyhyesti ja jännittyneesti, vilkuillen edelleen vuoronperään meitä.
"Missä niitä on?" Hilehuurre kysyi malttamattomana. Voi kun olisin voinut tukkia tuon epäammattimaisen soturin kuonon umpeen edes täksi lyhyeksi ajaksi.. Olin saanut ajatukseni kasaan, joten nyt oli minun vuoroni liittyä keskusteluun:
"Sinun ei tarvitse pelätä. Me etsimme yrttejä vain klaaniamme varten. Kun löydämme ne, lähdemme kaksijalkalasta heti emmekä palaa enää. Olisimme kiitollisia, jos näyttäisit meille tietä."
Kotikisu näytti epäröivän, mutta pienen hetken emmittyään hän myöntyi. Naaras räpäytti silmiään ja otti hieman rennomman asian.
"Hyvä on, mutta te lähdette sitten saman tien. En pidä siitä, kun vieraat kissat tulevat minun reviirilleni luvatta", mustavalkoinen kotikisu näpäytti ja kohotti aavistuksen verran leukaansa. Hän paransi ryhtiään ja käveli ohitsemme – kiertäen meidät mielestäni vähän turhankin kaukaa ja varovaisesti – suunnatessaan kohti pihan vastakkaista kulmaa. Lähdimme hänen peräänsä. Kun Salviakatse otti taas johdon ja asettui minun, Hilehuurteen ja kotikisun väliin, käänsin ilmeettömän katseeni Hilehuurteeseen.
"Vaikka emme olekaan klaanin reviirillä, et saa lähteä tuolla tavoin omille teillesi. Et tunne kaksijalkalaa ja pahimmassa tapauksessa olisit voinut vaarantaa koko tehtävän. Keskity, Hilehuurre", komensin kollia vakavalla äänellä. Jonkun täytyi tehdä hänelle selväksi, ettei hänen toimintansa ollut lainkaan hyväksyttävää.

//Hile?

Kujekulta steppasi isänsä, emonsa ja veljensä Lehmustassun vierellä innostuneena. Lieskakajo yritti topuutella tytärtään pysymään paikoillaan, mutta naaraan innostus tulvi yli laitojen eikä naaraan päähän mahtunut mitään muuta, kuin hänen tuleva soturinimityksensä. Viime päivät hänen päässään oli pyörinyt vain yksi sana; milloin? Milloin Mesitähti nimittäisi hänet ja Lehmustassun? Lieskakajon oppilas Unikkotassukin saisi kuulemma oman soturinimensä pian. Ehkä he saisivat ne samaan aikaan, se olisi Kujetassusta mahtavaa! Mitä enemmän kissoja hänen nimityksessä olisi, sen parempi! Kujetassu virnisti veljelleen, joka tapansa mukaan seurasi siskonsa häsläystä hieman rauhallisempana. Kujetassusta kaikki muu oli täydellistä, paitsi että… Hilehuurre puuttui. Se harmitti raidallista naarasta kovin, mutta hän kertoisi sitten nimensä Hilehuurteelle! Oikeastaan, Hilehuurre saisi arvata hänen nimensä ja jos arvaisi väärin, olisi kolli velkaa hänelle yhden yöpartion. Kujetassu inhosi yöpartiointia ja vältteli niitä kaikin keinoin. Naaraan mestari, Mehiläislento oli joutunut suorastaan repimään hänet hännästä ylös sammaliltaan yöpartioiden aikaan. Kujetassu värähti, yök! Yöpartioiden ajattelu sai todellakin hänen hyväntuulisuutensa laantumaan eikä naaras aikonut antaa sen tapahtua. Nokkospilvi suki kiemurtelevan tyttärensä turkkia.
“Emo, emo! Olen jo ihan puhdas”, Kujetassu kimitti vastaan, mutta hymyili lämpimästi ja painautui naaraaseen lujasti. Hän halusi pitää naaraan puolia joka tilanteessa ja siispä hän loikin Lieskakajoon epäilevän katseen. Kujetassu siristeli silmiään. Olikohan Lieskakajo taas veljeillyt sen oudon ja luikun parantajaoppilaan kanssa? Kujetassu oli ollut niin kiireinen harjoituksiensa kanssa, ettei hän ollut ehtinyt vahtimaan kollikaksikkoa. Hänen olisi ryhdistäydyttävä! Naaras huokaisi. Hänen kivensä oli edelleen Eloklaanin leirissä ja se säälitti oppilasta kovasti. Hän odotti, että pääsisi kertomaan Lampipennulle soturinimensä. Hentoinen tuulenvire pörrötti Kujetassun turkkia ja sai naaraan höristämään korviaan. Nyt olisi keskityttävä. Kujetassu tuijotti leirin keskustaa, jossa Mesitähti seisoi. Kujetassu hoki mielessään, että nyt pitäisi keskittyä. Yksi, kaksi, kolme. Keskity, keskity, Kujetassu ajatteli. Pian hänen keskittymisensä kuitenkin herpaantui, kun hän huomasi viime lehtikadon lehden lentävän hennon tuulen mukana aukion poikki. Kujetassu kuitenkin pinnisteli, vaikka häneltä olikin mennyt osa Mesitähden puheesta ohi. Vasta kun Lieskakajo tuuppasi häntä, tajusi naaras astua askeleen eteen.
“Unikkotassu, Lehmustassu ja Kujetassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Mesitähti kysyi oppilailta, jotka tapittivat kollipäällikköä keskittyneinä.
"Lupaan!" kuului kaikkien kolmen suusta itsevarmasti ja vakaasti. Tätä hetkeä naaras oli odottanut koko elämänsä, vihdoin hänestä tulisi soturi. Kujetassu vilkaisi Lehmustassuun. Kolli oli suorastaan hänen koko maailmansa. He jakoivat keskenään kaiken ja Kujetassu tiesi kuinka paljon töitä Lehmustassu oli soturiudensa eteen tehnyt. Naaras oli jo nyt ylpeä veljestään. Unikkotassun hyveiden maininta meni Kujetassulta kokonaan ohi, mutta naaraan korviin oli tarttunut toisen soturinimi; Unikkohämy. Lehmustassu taas sai soturinimekseen Lehmusjalka. Vaikka kuinka Kujetassu yritti keskittyä Mesitähden sanoihin, meni hänen korviensa ohitse lähes jokainen sana; jopa hänen oma soturinimensä. Vasta kun valkoruskea kolli päätti kokouksen ja kissat alkoivat huutamaan uusien sotureiden nimiä.

“Unikkohämy, Unikkohämy! Lehmusjalka, Lehmusjalka! Kujekulta, Kujekulta!”
Vihreäsilmäinen naaras päästi ilokiljahduksen, joka sai punaturkkisen Lieskakajon naurahtamaan. Kujekulta, sekö hänen nimensä oli? Se oli mahtava nimi!
“Onnea systeri, sait hienon nimen”, Lehmusjalka maukaisi ja virnisti siskolleen, jonka katse oli täynnä iloa. Naaras oli Lehmusjalan kanssa samaa mieltä, Kujekulta oli upea nimi ja hah, Hilehuurre ei takuulla arvaisi sitä.
“Samat sanat, olen sinusta niin ylpeä. Aterioidaanko yhdessä myöhemmin?” Kujekulta kysyi riemuiten ja puski kollia kaulaan. Lehmusjalka kosketti varovaisesti siskonsa lapaa ja irtaantui naaraan turkista.
“Totta kai, minulla on aina aikaa siskolleni”, Lehmusjalka naukaisi matalalla äänellä ja teki hieman tilaa, kun Kujekulta yritti kuikuilla aukion laitamille. Hän huomasi siellä Lehtotassun, eikö naaras ollut osallistunut lainkaan heidän pirskeisiinsä?
“Nähdään myöhemmin”, Kujekulta naukaisi ja näpäytti pikkuveljeään hännällään. Oliko Lehtotassulla kaikki hyvin? Hänen ollessa paikalla kukaan ei saisi olla surullinen! Kujekulta värisytti häntäänsä tassutellessaan Lehtotassun luokse ja istahti kilpikonnakuvioisen naaraan vierelle.
“Hei, Lehtotassu. Tahdotko leikkiä?” Kujekulta naukaisi selkeästi apealle naaraalle. Hän oli jo soturi-ikäinen, mutta Lehtotassu oli vasta hetki sitten nimitetty oppilaaksi ja naaras arveli toisen olevan vielä leikki-iässä. Ehkä se piristäisi Lehtotassua!
“Tai minä voin kertoa vitsejä, tiedän monta aika hyvää ja lupaan, että saan sinut nauramaan. Tai voimme mennä tekemään jekkuja sotureille! Kuten laittaa piikkejä Mesitähden sammaliin”, Kujekulta jatkoi hymyillen. Hän oli kerran oppilaana yrittänyt tuota jekkua, mutta Mesitähti oli saanut hänet rysän päältä kiinni ja passittanut siivoamaan klaaninvanhimpien pesää. Mutta nyt hän olisi soturi eikä Mesitähti takuulla laittaisi häntä siivoushommiin! Eihän? Kujekulta alkoi käymään päässä läpi kaikkia tietämiään vitsejään ja jekkuja, jotta hän voisi ilahduttaa Lehtotassua. Toisen näkeminen surullisena sai tuoreen soturin suorastaan voimaan pahoin ja hän todella halusi piristää nuorempaa naarasta.

//Lehto?

Hilehuurre oli kuunnellut epäuskoisena, korvat taaksepäin luimistettuina, kun Mesitähti oli eräänä päivänä määrännyt Hilehuurteen yrttien etsintäpartioon Pohjaharhan ja Salviakatseen kanssa. Hän ei ollut meinannut uskoa korviaan ja pohti, oliko Mesitähti saanut ampiaisen pistoksen. Kyllähän päällikön oli tiedettävä, miten huono yhdistelmä Hilehuurre ja Pohjaharha olivat, pilkullinen soturi oli ajatellut. Päällikön sana oli kuitenkin laki ja Hilehuurre arvosti Mesitähteä erittäin paljon, joten hän ei olisi mitenkään viitsinyt nurista valinnasta ääneen. Sitä paitsi, kolli tuumi, kyllä kaikesta aina selviäisi ja retkestä kaksijalkalaan tulisi joka tapauksessa mielenkiintoinen! Sentään Salviakatse olisi mukana, eikä Hilehuurteen tarvitsisi vain tylsistyä yksin Pohjaharhan läsnäolosta. Se että hän joutuisi kestämään Pohjaharhan seuraa ei myöskään tuntunut kollista tällä hetkellä kaikista isoimmalta vaikeudelta. Hilehuurre oli menettänyt nyt Pehmoturkin lisäksi jo toisen ystävän, Salamataivaan. Soturi oli kuollut rajakahakassa jo useita päiviä sitten, eikä Hilehuurre ollut vieläkään kunnolla hyväksynyt sitä tosiasiaa. Hänen oli ollut vaikea tottua siihen, ettei voinutkaan enää jakaa uusimpia juoruja tai vaihtaa kieliä Salamataivaan kanssa tuoresaaliskasalla. Naaras oli ollut yksi Hilehuurteen jokapäiväisistä rupattelukumppaneista. Kolli kiitti onneaan, että hän oli nyt saanut Kujetassusta uutta piristävää juoruiluseuraa. Vaikka eihän kukaan Salamataivasta tulisi korvaamaan. Hilehuurre tiesi kuitenkin, että Salamataivaalla olisi nyt Tähtiklaanissa rauha.

Kolme auringonnousua Mesitähden ilmoituksen jälkeen Hilehuurre, Pohjaharha ja Salviakatse olivat lähteneet matkaan kohti kaksijalkalaa. Hilehuurre oli erittäin haltioissaan uusista maisemista, eikä kolli ollut malttanut odottaa näkevänsä kaksijalkalan läheltä ensi kertaa. Noin puoli päivää taivallettuaan retkikunta oli vihdoin saapunut perille kaksijalkalaan.
Hilehuurre katseli uutta, kaksijalanpesien ja niitä ympäröivien aitojen täyttämää ympäristöä enemmän innostuneena kuin varuillaan. Hopeanharmaa kolli oli niin keskittynyt kummallisten, mielenkiintoisten yksityiskohtien tarkkailuun, että matkakumppaneiden käymä keskustelu meni häneltä täysin ohi. Etäisesti soturi erotti maukumista viereltään, mutta kun hän kohtasi Salviakatseen odottavan katseen, ei hänellä ollut harmainta aavistustakaan, mitä hopeanharmaa naaras oikein oli kysynyt. Nyt Hilehuurre huomasi sivusilmällä, miten myös Pohjaharha kääntyi katsomaan hänen suuntaansa. Hopeanharmaa kolli tuijotti vain hämmentyneen näköisenä Salviakatsetta.
"Sinä et sitten tainnut kuunnella ollenkaan", Pohjaharha tokaisi. Hilehuurre vilkaisi valkeaa soturia terävästi sivusilmällä. Vaikka tällä kertaa kivinaama olikin ihan oikeassa.
"No, sinä nyt et ole sanonut minulle sanaakaan koko matkan aikana, niin ei ollut mitään syytä olettaa, että asia koskisi myös minua", Hilehuurre puolustautui. Salviakatse asteli Hilehuurteen ja Pohjaharhan väliin ilmeisesti peläten, että tilanne eskaloituisi. Hilehuurre oli siitä kiitollinen; kolli ei nimittäin olisi jaksanut käyttää energiaa Pohjaharhaan yhtään enempää, mutta hän oli huono estämään impulssejaan.
"Ehdotin siis, että etsisimme kotikisun ja kysyisimme häneltä tietä läpinäkyville kaksijalkojen pesille. Onko muita ideoita?" Salviakatse maukui.
"Minusta se on hyvä i-"
"Tehdään niin!" Hilehuurre keskeytti Pohjaharhan, joka oli aloittanut lauseensa vain vähän aikaisemmin. Ylivilkas soturi innostui hetkessä siitä ajatuksesta, että saisi kierrellä ympäri kaksijalkalaa tutkimassa paikkoja samalla, kun yrittäisi löytää kotikisun. Kolli lähti loikkimaan innoissaan eteenpäin, suoraan kohti lähintä kaksijalanpesää.
"Hilehuurre, odota!" Salviakatse naukaisi, mutta hopeanharmaa kolli pysähtyi vasta monen ketunmitan jälkeen, aivan kaksijalanpesän aidan vieressä.
"Minä voin etsiä täältä päin!" Hilehuurre ilmoitti vain taakseen, ennen kuin lyhyen etäisyyden arvioinnin jälkeen teki voimakkaan hypyn aidan päälle. Kolli sai suurilla, voimakkailla etutassuillaan kiinni sen reunasta ja sai kuin saikin vedettyä itsensä kokonaan ylös hiukan kömpelön näköisesti. Pilkullisen tabbykuvion omaava soturi huojui aidalla pahan näköisesti, mutta lähti liikkumaan eteenpäin estääkseen putoamisen. Juuri nyt Hilehuurre keskittyi niin kovasti askeliinsa kapealla alustalla, että hän ei kuullut mitään. Kun aidanpätkä loppui niin, että soturin oli pakko joko kääntyä oikealle tai loikata korkeamman aidan päälle, hän ei ehtinyt hidastaa vauhtiaan, vaan horjahti äkkinäisesti ja putosi alas. Kolli mätkähti suoraan kylki edellä pensaikkoon, josta hänellä kesti hetki päästä ylös.
"Ketunläjät!" Hilehuurre sihahti tehdessään nopean ravistusliikkeen koko keholla. Kapeat pinnat eivät tosiaan tykänneet hänestä sitten yhtään.
Hopeanharmaa soturi katseli ympärilleen uteliaana, mutta tällä kertaa myös melko varautuneena; tämä oli oikean kaksijalan reviiri. Valtavassa, neliskanttisessa pesässä oli läpinäkyviä neliskanttisia kohtia. Hilehuurre pohti, olivatko ne pesän sisäänkäyntejä. Hän oli kuitenkin luullut kaksijalkojen olevan paljon isompia. Niin isoja, etteivät ne minkään logiikan mukaan mahtuisi kulkemaan niin pienistä aukoista. Sitä paitsi, Hilehuurre ei keksinyt, miten niistä edes olisi mahdollista kulkea kahdella jalalla. Ne olivat niin korkealla. Olivatko ne sittenkin kissan sisäänkäyntejä? Hän oli melko varma haistaneensa kotikisun hajua pensaan luona. Piha oli kuitenkin tyhjä ja hiljainen.
Hilehuurre hiipi vaivihkaa aidan vierusta pitkin lähemmäs pesää. Sen edustalla oli paljon kaikkea kiehtovan näköistä; kaksijalan asioita, joille soturi ei millään osannut keksiä tarkoitusta. Hopeanharmaa kolli pysähtyi kissan kokoisen vihreän, kovan asian viereen. Sillä oli reikä keskellä selkää ja pitkä, kapea, hännältä näyttävä osa, joka osoitti yläviistoon. Oliko se jonkinlainen kivi? Se näytti kuitenkin ontolta.
"Mutta eiväthän kivet ole onttoja", Hilehuurre tuumi itsekseen.
Harmaa, pilkullinen kolli työnsi päänsä koloon ja haisteli. Kyllä ontto se oli... Äkkiä Hilehuurteen nenään osui jotakin kylmää ja kosteaa. Hän veti äkkiä päänsä pois esineen sisältä. Nuolaistessaan huuliaan soturi tajusi kuitenkin sen olevan vettä. *Virkistävää!* hän ajatteli. Hilehuurre ei ollut juonut vielä kertaakaan matkan aikana, joten hän työnsi kuononsa uudelleen vihreän kaksijalan vesivaraston sisälle ja alkoi lipittää vettä intohimoisesti.
Äkkiä hän kuuli narisevan äänen edestään, kaksijalan pesän suunnasta. Hilehuurre veti tällä kertaa päänsä lisäksi esille kyntensä. Hän kyyristyi mahdollisimman matalaksi esineen taakse ja toivoi maastoutuvansa edes kohtalaisesti vaaleaan aitaan. Hilehuurre tarkkaili, kuinka kaksijalanpesän seinään piilotettu suuaukko paljastui ja sulkeutui pian sen jälkeen. Hän ehti nähdä vilaukselta suuaukon avanneen kaksijalan ja järkyttyi tämän karmivasta, pitkästä ulkomuodosta. Soturin onneksi kaksijalka ei kuitenkaan tullut ulos, eikä se vaikuttanut myöskään huomanneen Hilehuurretta.
Hilehuurre ei ollut kuitenkaan nähnyt paljoa vihreän esineen takaa, ja ylös istumaan noustessaan hän oli vähällä hypähtää ilmaan nähdessään mustavalkoisen, pienen naaraan tuijottamassa häntä aivan pesän sisäänkäynnin edessä. Kotikisu näytti olevan hyvin varuillaan, eikä Hilehuurre yhtään ihmetellyt, jos kotikisu pelkäsi häntä. Sitä paitsi hän oli tunkeutunut tämän omalle pihalle. Soturi veti kyntensä piiloon ja siristeli silmiään hitaasti rauhan merkiksi.
"Hei vain. Pahoittelut, että ilmestyin luvatta reviirillesi. Olen Hilehuurre, Eloklaanin soturi, ja tulin vain kysymään a-" Hilehuurre aloitti, mutta juuri silloin hän kuuli takaansa kaksi kevyttä tömähdystä. Pohjaharha ja Salviakatse olivat juuri laskeutuneen pihalle aidalta. Kotikisu näytti nyt entistä pelästyneemmältä, ja Hilehuurre pelkäsi, että tämä livistäisi karkuun. Soturi ei ollut edes vielä ehtinyt kysyä kotikisun nimeä. Miksi Pohjaharhan ja Salviakatseen oli ollut pakko seurata häntä, olivatko he täysiä hiirenaivoja? Hilehuurteen mielestä viisaampaa olisi ollut hajaantua. Nyt muistellessaan hän kuitenkin tajusi, etteivät he olleet puhuneet mitään asiasta...

//Pohja

Mitä Kuutamolaine oli juuri sanonut? Oliko naaras todella ehdottanut katsomaan olisiko hänellä ja Tähtimötaivaalla jotain yhteistä? Ei todellakaan olisi! Talvikkitakku tuijotti ystäväänsä tyrmistyneenä, kun Kuutamolaine ehdotti epäsuorasti tutustumaan Tähtimötaivaaseen? Oliko naaras todella noin hiirenaivoinen, kun ehdotti tuollaisia? Talvikkitakku todella oli ajatellut, että hän voisi luottaa naaraaseen. Että toinen olisi aina hänen puolellaan ja Talvikkitakku voisi todella olla oma itsensä toisen seurassa.
“Minä luulin, että olisit erilainen. Että olisit parempi ja minun puolellani”, punaturkkinen naaras lopulta totesi. Hänen vihreissä silmissään roihusi metsäpalon lailla ja mustavalkea naaras saattoi lukea niistä, että naaras ei ollut tyytyväinen Kuutamolaineen sanoihin.
“Talvikkitakku, älä viitsi. Minähän olen-”, Kuutamolaine huokaisi ja yritti hipaista ystäväänsä hännällään. Naaras kuitenkin kavahti taaksepäin ja tapitti toista edelleen huonotuulisena. Talvikkitakun aiempi hyväntuulisuus oli vaihtunut myrskyyn. Naaras oli suorastaan tunnettu siitä miten hänen tunteensa vaihtelivat laidasta laitaan. Talvikkitakku tiesi, että hän käyttäytyi pentumaisesti, mutta naarasta ei kiinnostanut. Hän halusi, että Kuutamolaine tiesi kuinka hän oli loukannut. Talvikkitakku ei osannut tai oikeastaan, häntä ei kiinnostanut ilmaista asiaa rakentavasti.
“Minua ei kiinnosta jutella kanssasi, jos ehdotuksesi ovat tuollaisia. Olet aivan yhtä hiirenaivoinen, kun kaikki muutkin”, naaras mouraisi korvat luimussa turhautuneena. Talvikkitakku tunsi olonsa uhatuksi ja sisimmässään pelkäsi, että Kuutamolaine hylkäisi hänet, kuten kaikki muutkin olivat tehneet. Todellisuudessa naaraasta tuntui, että Kuutamolaine oli kaikki mitä hänellä oli jäljellä ja naaras yritti pitää toisesta kiinni, kuin hukkuva viimeisestä oljenkorresta. Välillä naaras kuitenkin työnsi toista kauemmaksi omalla hankaluudellaan. Naaras halusi pitää kiinni Kuutamolaineesta, koska hän piti toisesta. Talvikkitakku ei osannut sanoittaa kunnolla tunteitaan ja hänestä tuntui, että itkeminen, raivoaminen ja huutaminen olivat hänelle parhaita keinoja. Hänen teki samalla mieli heittäytyä Kuutamolaineen turkkiin ja itkeä, samalla taas huutaa muiden epäreiluuttaan. Väliaikaisleirin ruoho tuntui inhottavan pistelevältä naaraan tassuissa eikä Talvikkitakku enää tiennyt mitä tehdä. Hetken ajan naaras harkitsi vain häipyvänsä Kuutamolaineen seurasta ja koko hiirenaivoisesta Eloklaanista, mutta ensimmäistä kertaa elämässään naaras hillitsi itsensä. Vedettyään syvään henkeä, kääntyi Talvikkitakku takaisin mustavalkoisen naaraan suuntaan, joka katsoi ystäväänsä kyllästyneenä. Punaruskea naaras ei antanut toiselle mahdollisuutta sanoa mitään, vaan syöksähti Kuutamolaineen kaulaan ja rutisti toista pitkään. Naaraat horjahtivat kasassa ruohikkoon ja Talvikkitakku piti Kuutamolaineesta tiukasti kiinni.
“Minun tulee ikävä sinua”, Talvikkitakku takelteli ja nieskeli suolaisia kyyneliä, jotka pyrkivät hänen poskelleen. Talvikkitakku sulki silmänsä ja hengitti Kuutamolaineen tuoksua. Hän painoi sen tarkasti mieleen, tätä tuoksua hän ei tulisi unohtamaan ikinä.
“Anteeksi, et sinä oikeasti ole hiirenaivo. Tai olet, mutta.. eri tavalla kuin muut”, Talvikkitakku mutisi naaraalle ja hautasi kasvonsa Kuutamolaineen turkkiin

Talvikkitakku marssi tyytymättömänä Tähtimötaivaan edellä, mutta Väärävarjon takana. Kolmikko matkasi klaanien läheisessä kaksijalkalassa etsimässä kotikisuja Eloklaanin avuksi. Talvikkitakulla oli niiin tylsää! Naaras kaipasi jotain hurjempaa, kuin kaksijalkalan tylsät kadut ja tylsät kotikisut. Punaruskea naaras haukotteli kita ammollaan ja hidasti hieman tahtiaan, jolloin Tähtimötaivas ujuttautui vanhemman naaraan ohitse. Punaruskea siristi silmiään, hän ei kyllä kulkisi viimeisenä! Talvikkitakku otti muutaman nopeamman askeleen ja astui nuoremman hännän päälle. Tähtimötaivas säikähti kosketuksen johdosta ja kääntyi naaraan puoleen, mutta Talvikkitakku katseli vain viattoman oloisena maisemia.
"Mitä sinä siinä toljotat?" eloklaanilaisnaaras tuhahti silmiään siristellen. Kaksijalkalan kivipolut tuntuivat ikävältä Talvikkitakun käpälissä ja hän kaipasi jo metsän siimekseen. Miten kukaan voisi asua täällä täyspäiväisesti? Talvikkitakusta matkaaminen oli kuitenkin hauskaa. Jos Kuutamolainetta ei olisi olemassa, hän olisi varmasti jo siirtynyt erakoksi. Kuutamolaine oli kuitenkin sen arvoinen, että naaras sieti klaanielämää.

//Tähtimö?

"Se oli vahinko!" sähisin raivoisani.
"Lopettaa tästä voi tulla taistelu",Ampiaispisto pyysi vihaisena.
"Ei ei se ollut mikään vahinko harmaa raidallinen naaras sihisi. Naaras hyökkäsi kovasti sähisten Ampiaispiston kimpun. Ampiaispisto taisteli vastaan raivoissaan.
Iirvikita hyökkäsi harmaan naaran kimpun. Yhtäkkiä joku hyökkäsi kimpuni.
*hänen on oltava se oppilas", ajattelin mielessäni.
"Häivy revilriltäme kurja eloklaanilainen . Sinä et minun perheseni koske pitkällä tikulakan", harmaa läikikäs naaras sihisi vihaisena.
"En ole mikään kurja!! sihisin. Muistelin taistelu likeitä mistä voisi olla apua
Valahdin veltoksi harmaa läikikäs naaras hellitti otetaan. "
Te eloklaanilaiset olette kurjia pikku pelkureita ," Harmaa läikkiäkäs naaras sihisi korvani.
"Emmkä ole!" Sähädin. Ja Ponistin pois naaran alta loikaten naaran päälle.
"Päästä irti!" Naaras sähisi. Pureuduin naaran lapan kuuntelemaata.
"Lopettaa lopettaa!!" Naaras kirkui tuskissaan. Ravin naaran vatsaa raivoaa puhkuen. Lopulta pureuduin naaran kurkun kiinni. "Lopettaa pyydän lopettaa", Naaras sihisi kauhuissaan.
"En lopeta!" Sihisin vihaisena. Yhtäkkiä naaras lopeti rimpuilun.
*Ei auta et voi käyttää samaa liikettä minun,* ajattelin. Lopulta Lopetin puremisen. Katsahdin naaran turkin.
"Minä tapoin hänet?" Kysyin itseltäni kauhistuneena.
*Ei ei tämä ei saa olla totta." Kauhistelin. Hetken kuluttua törmäsin johonkin kissan. Katsoin sumein silmin naaran silmin. *Hän näyttää ihan samalta kuin se oppilas*, huokaisin.
* hän on varmaan sukua hänelle.* Ajattelin.
*Kumpa hän tapasi minut*, huokaisin surulisena. Yhtäkkiä naaras huomasi oppilan ruumin.
" Kirkastassu ei!" Naaras hudahti.
* tapaa minut*, pyysin mielesäni naarallata.

Kallistin päätäni, kun näin että emon silmistä valui kyyneliä. Oliko emolla kaikki hyvin, olinko tehnyt jotain mistä hän ei tykännyt. Enkö ollutkaan ihana pentu, niin kuin hän ajatteli. Pieni ja lyhyt häntäni valahti las.
“Emo, miksi itket? Oletko surullinen?” kysyin emolta pääkallellani, ystävällisellä äänensävyllä. Emo katsoi minua lempeästi ja pudisti hitaasti päätään.
“En, en tietenkään. Rakastan teitä kahta vain niin kovasti, että itken”, emo naukui värisevällä äänellä, hän pyyhkäisi kyyneleet varovasti pois käpälällään. Nyökkäsin hitaasti, ja tassutin iloisesti hyppien Syreenipennun luo, joka oli katsonut silmät pyöreinä minua ja emoa, koko keskustelumme ajan.
“Syreenipentu, leikitään! Leikitään että minä olen soturi ja sinä vihollinen, mikä sen nimi nyt olikaan… Ai niin, Kuolonklaanilainen soturi! Ja sitten minä voitan sinut!” Naukuin innoissani, niin että sanat menivät sekaisin. Syreenipentu kallisti päätään, ja nousi varovaisesti seisomaan.
“Voidaan leikkiä, jos saan olla Eloklaanilainen”, Syreenipentu maukui kohteliaasti, kuulin ensimmäistä kertaa siskon äänen, se oli kauniimpi kuin olisin voinut kuvitella, mutta siskon vastaus harmitti. Eloklaanilaiset ovat paljon parempia kuin Kuolonklaanilaiset! En suostu leikkimään jos sisko voittaa! Minä voitan!
“Hyvä on, mutta sitten minun pitää voittaa sinut”, naukuin hiukan harmistuneena, ja heilauttelin pientä häntääni puolelta toiselle. Syreenipentu pudisti päätään. “Ei käy! Eloklaanilaisen kuuluu voittaa!” Hän naukui jo hieman ärsyyntyneenä. Siristin silmiäni ja murahdin.
“No sitten minä Olen eloklaanilainen! Tämä on minun leikki joten saan olla mikä haluan!” naukuin uhmakkaasti, ja virnistin. Syreenipentu pudisti päätään. “Ei käy! Minä olen Eloklaanilainen! Minun on pakko olla! Emo! Emo! Oravapentu ei anna minun olla leikissä Eloklaanilainen!” syreenipentu kutsui emo, käänsin katseeni emoon, joka käänsi päänsä meitä kohti. Väläytin hänelle uhmakkaan katseen, minä olen Eloklaanilainen! Eikä Syreenipentu.

// Sype? <3

Juoksin reviiriä pitkin. Minulla oli kiire mennä kertomaan ketusta muille. Saattaisin ehkä saada arvostetuimman aseman, kun tapoin ketun urhoollisesti! 'Vaikka, toisaalta Huurrehuiske oli auttamassa. Mutta minä olen parempi taistelija kuin hän! Ja minä sen joka tapauksessa tapoin!' ajattelin hieman miettivästi. Tiesin kyllä, etten minä sitä ollut yksin tappanut. Mutta jonkun oli suojeltava Eloklaania! Ja se olin minä. Huurrehuiske nilkutti perässäni etujalka maata laahaten. Vilkaisin ystävääni hämmästyneenä. "Etkö sinä sanonut, ettei sinuun satu? Miksi laahaat jalkaasi noin?" kysyin häneltä. Huurrehuiske pudisti päätään ja nosti jalkansa. "Siihen sattuu. En voi juosta, enkä kävelläkään hyvin." hän sanoi surullisesti. Minua harmitti. Eniten ystäväni puolesta, mutta myös minun. En pääsisi leiriin ajoissa! Joku toinen saattaisi löytää ketun ja sanoa, että se oli hänen tappamansa. Näytin kiusaantuneelta. "No, voitko odottaa tässä hetken, että pääsen kertomaan Mesitähdelle ketusta? Voin sitten tulla auttamaan." sanoin. Huurrehuiske myöntyi ja lysähti makaamaan maahan. Lähdin pinkomaan kohti leiriä. Hetken päästä olin jo leirissä. Tassutin kukkulan yli ja ulvaisin.
"Kuusamakuiske! Mikä hätänä?" Minttuliekki kysyi huolestuneena. "Ei kai Kuolonklaani?" kuului kysymyksiä ympäriinsä. Pudistelin päätäni.
"Ei Kuolonklaani tällä kertaa. Vaan löysin Huurrehuiskeen kanssa ketun läheltä rajaa. Huurrehuisketta se vahingoitti pahasti. Tapoimme, tai siis minä tapoin sen." kerroin rintani hieman röyhistyen. Mesitähti saapui paikalle. Nousin pois kukkulalta ja laskeuduin leiriin. "Missä Huurrehuiske on?" Mesitähti kysyi. Hätkähdin. "No, hän jäi metsään." sanoin hieman kiusaantuneesti. Mesitähti nyökkäsi. Hän sanoi vielä, että minun täytyisi mennä hakemaan hänet ja tuoda hänet leiriin parantajien tarkasteltavaksi. Minulla ei ollut haavoja, muutama pintanaarmu vain. Harpoin kukkulan yli ja juoksin kohti metsää. Kun olin päässyt Huurrehuiskeen luo, helpotuin. Valkoinen naaras näytti olevan kunnossa, ellei laskettu hänen maassa laahavaa jalkaansa. Ystäväni näytti helpottuneelta nähdessään minut. Hän henkäisi.
"No, mitä Mesitähti sanoi?" Huurrehuiske kysyi hieman ähkien. Loin häneen hieman ärtyneen katseen. "No, eipä kehunut." puuskahdin. Huurrehuiske näytti harmistuneelta mutta nousi ylös hoiperrellen. Pidin hänen lavoistaan kiinni. Naaras ynähti kiitokseksi. Lähdin kuljettamaan Huurrehuisketta leiriin.

”Millainen olo sinulla on?” Varjotassu kysyi.
Huomasin hänen villkaisevan vatsaani, kaulaa myös. Haavojaniko? Käänsin varovasti päätäni niin, että saatoin nähdä vatsani. Turkki sen alueella oli kuivuneen veren peitossa, vatsan läpi kohti häntää kulki rupinen haava. Karvat sojottivat epäsiististi miten sattui.
”En oikein tiedä”, kuiskasin silmät sumentuen, enkä kehdannut kohdata Varjotassun katsetta, sen sijaan katselin räpytellen hänen käpäliään. ”Näytän varmasti kamalalta…”
Laskin pääni kumaraan, kun kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Eivät ne vain vammoistani johtuneet; kehoani vain särki joka paikkaan. Haavoja jomotti ikään kuin sisuksissani olisi ollut hiiri kynsimässä tietään ulos kehostani, ja kylmä ilma pahensi asiaa. Kaula tuntui siltä, kuin sen läpi olisi tökätty jääpuikko. Toisaalta olin myös säikähtänyt sitä, miltä haavani näyttivät. Vatsani oli ollut jo lähes parantunut, kunnes se kirppuinen kujakissa oli viiltänyt sen uudestaan auki.
”Anteeksi”, kuiskasin Varjotassulle yrittäen tukahduttaa kyyneleet. ”En ehkä odottanut näyttäväni tältä… Että sinä näkisit minut tällaisena.”
Varjotassu silmäili minua hetken kuin miettien sanojaan. ”Näytät siltä, kuin olisit taistellut klaanisi puolesta”, hän sitten maukui hiljaa, päästi pienen, lohduttavan kehräyksen.
Liljatuuli asetti eteeni jotakin yrttiä ja kehotti syömään. Hetken päästä siitä, kun olin saanut yrtin vaivalloisesti ja kivuliaasti kurkustani alas, oloni rauhoittui hieman. Uskaltauduin vilkaisemaan Varjotassua. Pelkäsin hänen reaktiotaan; katsoisiko hän tuomitsevasti äskeisen tunteenpurkaukseni takia? Helpotuksekseni en nähnyt hänen silmissään mitään sellaista. En tosin tiennyt, mitä niissä sitten näkyi. Kollin silmiä oli edelleen niin hankala tulkita toisinaan… Välillä saatoin nähdä niissä ilonhäivähdyksen, hetken päästä en välttämättä yhtikäs mitään.
Tämänhetkisestä kunnostani ja kivuistani huolimatta tunsin, kuinka rinnassani kupli pieni ilo – kiitos Varjotassun läsnäolon. Sen seassa oli jotain muutakin; huojennusta? Hämmennystä kenties, vai pelkästään yllättyneisyyttä siitä, että tuo kolli tosiaan oli käynyt joka päivä minua katsomassa ja jälleen kerran oli siinä vierelläni? Silmäilin hänen kasvojaan, harmahtavia silmiään oikein tarkasti, niin tarkasti, että kolli ei tainnut enää tietää, mihin katsoa. Mikään ei ollut muuttunut. Tuollaisena minä Varjotassun olin unieni läpi muistanut, tuollainen hän oli edelleen. Voi, kumpa hän vain olisi tiennyt… tiennyt, että hän oli ollut kiintopisteeni ihan koko ajan. Hänen luokseen minä olin halunnut palata, hänen kanssaan minä olin halunnut nähdä lisää hauskoja hetkiä, onnellisiakin.
”Kiitos, että olet täällä, Varjotassu”, naukaisin hiljaa.
Tällä kertaa kasvoillani ei loistanut lämmintä hymyä. Minä vain katselin ystävääni vakavin, tutkivin silmin yrittäen rauhoittaa sisuksissani riehuvan myllerryksen. Oli kuin olisin herännyt uuteen maailmaan, eikä mikään ollut niin kuin ennen. Vaikka samaan aikaan kaikki oli aivan samoin kuin ennen.

//Varjo?

Ihme, jota olin odottanut viimeisen neljäsosa kuun oli tapahtunut! Oravapennun ja Syreenipennun silmät olivat avautuneet. Oravapennun kauniit vihreät silmät muistuttivat kovasti minun omiani mutta Syreenipennun olivat omalaatuiset - toinen silmistä oli oranssihtava ja toinen kauniin vihreä. Kehräsin innoissani ja onnellisena Oravapennun loikatessa häntäni kimppuun. Hän varmasti leikki sen olevan saalis. Värähdin ja äännähdin kimeästi, kun oranssiturkkisen pennun upottaessa terävät pienet hampaansa häntääni. Oravapentu säikähti ääntäni ja irrotti hampaansa. Hymyilin heti hänelle sydämmellisesti, ettei hän luulisi, että olin vihainen.
“Kaikki hyvin, pikkuinen”, nau’uin lempeän emollisesti ja Oravapennun ilme muuttui helpottuneeksi. Syreenipentu nosti päänsä turkistani ja katsoi minua suoraan silmiin. Mitä pennun pienen pään sisällä sitten liikkuikin, hän hymyili vienosti - se hymy oli sydämelleni aivan liikaa tähän hetkeen ja silmäni kostuivat kyyneliin, sillä se hymy oli hymy, jota varten elin ja jota varten olin elänyt tähänkin saakka. Pikkuiset pennut - minun pikkuiset omat pienet pennunpalleroni - olivat niin sööttejä. Ainoa mieltäni painava asia oli, että Hallavarjo ei koskaan pääsisi tapaamaan tätä kaksikkoa tämän maailman päällä.
//Orava?

Viime päivät olivat olleet melkoista myllerrystä.
Rajakahakan jälkeen mieleni oli ollut melkoisen maassa, vaikka olinkin vakuutellut itselleni tehneeni oikein. Se rauhoitti mieltäni, mutta pelko Tähtiklaanin vihasta pyöri jatkuvasti päässäni. Minä tiesin, etten ollut toiminut väärin. Kuolonklaanilaiset olivat rikkoneet sääntöjä, ja sen seurauksena kahakka oli saanut alkunsa. Minä olin mahdollisesti pelastanut klaanitovereideni henget surmaamalla vihollisen, kun tilaisuus oli tullut. En kokenut yhtä suurta syyllisyyttä kuin Metsähallan surmaamisesta, mutta en voinut kieltää, etteikö tapahtuma olisi pyörinyt mielessäni.
Koska elämä ei voinut olla koskaan rauhallista ja tasaista, tietenkin Mesitähti heti kahakkaa seuraavana päivänä ilmoitti minun ja muiden lähtevän etsimään yrttejä sekä muita kissoja. Muuten asia ei ollut minulle mikään ongelma, mutta seura olisi voinut olla tasokkaampaakin. Mesitähti oli nimennyt minut yrttienhakupartioon, johon lähtivät myös Salviakatse ja Hilehuurre. Salviakatseen kanssa tulin kyllä toimeen, mutta Hilehuurre oli aivan mahdoton. Emme olleet jutelleet aikoihin ja se ei haitannut minua lainkaan. Olin kuullut soturin olevan edelleen yhtä vastuuton kuin kuita sitten jouduttuamme jatkuvasti toistemme seuraan. Nyt en voisi enää pakoilla Hilehuurretta, kun joutuisimme viettämään päiviä yhdessä kaksijalkalassa. En odottanut sitä, mutta minulla ei ollut varaa valittaa. Tähtiklaani oli varmasti halunnut tämän menevän näin. Kaikella oli tarkoitus ja minun olisi tyydyttävä kohtalooni.

Olimme taivaltaneet jo miltei puoli päivää, kun viimein pääsimme kaksijalkalaan. En ollut koskaan poistunut Eloklaanin reviiriltä kauas, joten olin melko jännittynyt ja varuillani. Olin kuullut paljon kaksijalkalasta ja sen vaaroista, mutta nyt kun todella seisoimme valtavien kaksijalanpesien ympäröimänä, oloni oli hyvin turvaton. Minkä tahansa kulman takana saattaisi vaania koira, kaksijalka tai hirviö, joten meidän olisi oltava hyvin varuillamme. Vilkuilin vähän väliä Hilehuurretta, sillä en luottanut tabbykuvioiseen soturiin lainkaan. Pahimmassa tapauksessa hän pilaisi sooloilullaan kaiken ja matkaisimme kaikki kolme ennenaikaisesti Tähtiklaaniin.
"Tiedätkö, mistä löydämme yrttejä?" esitin rauhallisella äänellä kysymyksen Salviakatseelle, joka oli meistä ainoa, joka koskaan oli käynyt kaksijalkalassa tai tunsi yrttejä. Naaras näytti miettivän hetken.
"Meidän on etsittävä läpinäkyviä kaksijalkojen pesiä. Niiden sisällä on usein myös lehtikadon aikaan yrttejä", hopeanharmaa naaras kertoi. Käänsin katseeni pois soturista ja silmäilin lumista kaksijalkalaa, yrittäen etsiä naaraan kuvailemia pesiä. Jos pesät olivat läpinäkyviä, kuinka me löytäisimme ne? Kysymys tuntui typerältä, joten jätin sen esittämättä. Uskoin, että Salviakatse kertoisi kyllä mikäli näkisi sellaisen pesän.
"Siitä on todella pitkä aika, kun kävin täällä viimeksi", Salviakatse mutisi puoliääneen ja katsahti minun ja Hilehuurteen suuntaan, "mitä sanoisitte, jos etsisimme jonkun kotikisun ja kysyisitte häneltä tietä?"

//Hile?

Sää oli leuto, vaikka avoimessa maastossa tuuli puhalsikin paikoin vielä melko kylmästi. Pörhistelin ruskeita karvojani suojaksi siltä samalla kun kuljin Laventelitaivaan ja Sumulaulun edellä joen vartta pitkin. Tumma vesi oli hiirenkorvan myötä vapautunut viimein jäisistä kahleistaan ja virtasi nyt vapaana uomassaan. Kunhan vesi vielä lämpenisi, siinä olisi mukava pulikoida partion tai saalistuksen jälkeen. Odotinkin jo kovasti viherlehteä.
Myöhemmin samana päivänä pääsimme kuitenkin uimahommiin, kun tulimme Laventelitaivaan kanssa siihen tulokseen, että olisi kannattavampaa aloittaa etsinnät joen toiselta puolelta ja seuloa tämä puoli vasta palatessa. Siten onnistuisimme kattamaan mahdollisimman ison alueen mahdollisimman tehokkaasti. Jos ne Mesitähden mainitsemat erakot yhä asustelivat jossain tämän joen varrella, me kyllä löytäisimme heidät.
Ylitimme joen uimalla ketjussa, sillä lähistöllä ei ollut minkäänlaista puusiltaa tai astinkivien tapaistakaan. Laventelitaivas ja minä olimme huomattavasti parempia uimareita kuin nuorempi ja kokemattomampi Sumulaulu, joten sovimme niin, että valkoinen naaras menisi ensin ja minä tulisin vasta joukon hännillä, jotta voisimme varmistaa nuoremman kollin turvallisen pääsyn vastarannalle keskellämme.
Ylitys sujuikin melko hyvin, eikä Sumulaululla vaikuttanut olevan mitään hätää uidessaan minun ja Laventelitaivaan välissä. Rantaan kavutessamme nuori kolli kuitenkin vähän kompuroi ja oli luisua takaisin veteen, suoraan minun päälleni, mutta tämä onnistui kiipeämään lopulta ylös.
Joen toisella puolella avara maasto alkoi muuttua metsäisemmäksi, kun puita alkoi kasvaa yhä tiheämmin ja ruohikon tilalle oli tullut varpuja ja sammalta. Olin suunnitellut, että kulkisimme eteenpäin niin kauan kuin valoa riitti, ja sitten etsisimme itsellemme turvallisen ja säätä pitävän nukkumapaikan yöksi.
“Nuolkaa turkkinne mahdollisimman kuiviksi, jottette palellu”, kehotin kahta nuorempaa soturia, ennen kuin otimme suunnaksi metsän. Luita ja ytimiäni kylmäsi yhä hyiseen veteen pulahdus, ja aloin nuolemaan turkkiani napakoin vedoin vastakarvaan edesauttaakseni sen kuivumista. Ei sitä kokonaan kuivaksi nuolemalla saanut, mutta parempi vähän kostea turkki kuin likomärkä.

//Sumu ja Laventeli?

Katselin Kuusitassun perään. *Odotanko Kuusitassua kunnes hän palaa?* huokaisin. Huomasin Kuusitassun olevan jonkun soturin kanssa.*Rastaskukka, juuri sen nimen Kuusitassu oli sanonut ennen kuin lähti etsimään mestarian*, mietin. Nousin istumaan.
*Pitäisiköhän minun mennä Ampiaispiston luo?* mietin. Lopulta päädyin kuitenkin jäädä odottamaan Kuusitassua. *En voi mennä mihinkään koska Kuusitassu voi vielä tulla takaisin*, Ajattelin. Pyörin ympyrää odotellessa Kuusitassua. Kunnes kuusitassu asteli hetken päästä luokseni. "Hei, lehtotassu minä sain Aamun vapaaksi", kuusitassu naukaisi hymyillen. Katsoin Kuusitassua hämillään.
"Ai, en tajunnut että menit pyytämään Aamun vapaaksi", Naukaisin hämillänin.
"Ei se mitään", Kuusitassu vastasi päästäen mrau-naurahdukden.
"Tulee tähän minun viereeni", naukaisin iloisena. Kuusitassu asteli viereeni ja istahti.
"Minkä soturinimen sinä haluaisit kuusitassu? Kysyin.
"Minä ainakin haluaisin soturinimekseni Lehtotuleen tai Lehtotaivan tai vaikka Lehtomyrskyn", naukaisin.
"Ja jos saan sanoa niin sinun nimesi sopisi kuusisielu tai kuusiusko", Naukaisin innoissaan.
"Hmm, minä pidän nimistä kuusihäntä ja kuusiturki*, kuusitassu naukaisi.
"Minä pidän myös kuusihänästä,* naukaisin iloisena.
*kuusitassu on täydellinen ihan vain kuusitassuna*, Huokaisin. Nousin ylös ja kysyin kuusitassulta
"Kuusitassu haluatko harjoitella taistelua?" Kysyin iloisena.
"en tiedä haluanko harjoitella taistelua", kuusitassu huomauti.
"Ei sitten*, naukaisin pettyneenä.
*Vaikka hän on mukava ja komea niin hän ei taida pitää taistellu harjoituksista niinkuin minä pidän*, huokaisin pettyneenä. Nuolaisin rintaani nolostunena
"Haitako jos suin nopeasti itseäni?* kysyin kuusitassulta.
"Ei haittaa", kuusitassu naukaisi. Suin nopeasti sotkuisen turkinin.
"Noin*, naukaisin hyvilläänin. Huomasin yhtäkkiä kuusitassun kaadonen.
"Missä sinä olet kuusitassu? kysyin. Huomasin kuusitassun tulevan häntä kohti tarpeiden tekopaikalta
"Kuusitassu sinun pitäisi itsekin sukia turkkisi!* hudahdin mukaa sutunena.
"Aijotko sukia itsesi? Kysyin kuusitassulta

Ampiaispisto: 7kp -

Lieskakajo: 8kp -

Lehtotassu: 5kp -

Kuusitassu: 4kp -

Malvaruusu: 18kp -

Sumulaulu: 10kp -

Tähtimötaivas: 11kp -

Varjotassu: 9kp -

Oravapentu: 7kp -