Tunsin emoni hännän ympärilläni, ja Syreenipennun kehon kyljessäni. Emon ihana tuoksu ja lämpö oli joka puolella. Tunsin olevani turvassa, emon lähellä. Liikahdin hiukan, ja avasin silmäni, ensimmäistä kertaa koko lyhyen elämäni aikana. Ensimmäinen asia, joka oli näköpiirissäni, oli emon ruskea raidallinen häntä, ja valkoiset käpäläni. Taapersin pois emon suojasta ja muksahdin sammalille. Nousin kömpelösti istumaan ja katselin ympärilleni korvat uteliaisuudesta pystyssä. Pentutarhan katto oli ruskea, niin kuin muukin pentutarha. Ilma oli tunkkainen ja hieman pölyinen, olimme kolossa. Nousin ylös ja ja kävelin kömpelösti kohti emoa. Katsoin pääkallellani emon kasvoja. Naaras oli laskenut päänsä tassujensa päälle, ja hänen silmänsä olivat ummessa, hän nukkui. Nostin pienen tassuni ylös ja koskin sillä emon kuonoa, hänen hengityksensä oli lämmin, ja se pörrötti etukäpäläni turkkia. Emon silmät rävähtivät auki, hän taisi herätä kun koskin hänen kuonoaan. Emon silmät laajenivat ilosta kun hän näki minut.
“Oravapentu! Olet avannut silmäsi!” emo naukui lempeän ilahtuneesti. Hän kurkotti päätään minua kohti ja nuolaisi päätäni karhealla kielellään. Siinä samassa Syreenipentu nosti unisena päänsä ja avasi silmänsä. Näin kuinka hänen silmänsä laajenivat hämmentyneenä, minäkin näytin varmasti tuolta avattuani silmät ensimmäisen kerran. Emo käänsi katseensa Syreenipentuun, ja hänen rinnastaan puhkesi lempeä kehräys.
“Menen tutkimaan ulos”, naukuin ja käännähdin kohti pesän uloskäyntiä, emo kuitenkin esti minua tarttumalla niskaani, hän veti minut luokseen.
“Olet liian pieni menemään ulos”, emo naukui lempeästi, mutta hänen äänensä oli myös hiukan toruva ja pahoitteleva. Huokaisin pettyneenä ja ja kävelin kömpelösti Syreenipennun luo, joka yhä katsoi silmät suurina ympärilleen.
“Leikitäänkö jotain?” kysyin leikkisästi ja pompin iloisesti paikoillani. Siskoni pudisti päätään varovasti ja jatkoi ympärilleen katselua. Katsoin häntä hiukan pettyneenä, mutta mielialani kohosi, kun keksin paljon paremman leikin kuin hiirenaivoisen siskon kanssa leikkimisen! Hyppäsin emon hännän päälle tassut edellä, ja kuvittelin että se olisi hiiri. En tosin tiennyt mikä on hiiri, mutta oletin sen olevan tuoresaalista. Emo katso minua viikset väpättäen huvittuneesti. Naurahdin ja iloisesti, ja avasin suuni purrakseni alakynteen joutunutta hiirtä. Upotin hampaani emon turkkiin, ja tunsin pienien hampaideni uppoavan nahkan läpi.

// Sype :3

Sadetassu oli ollut jo useita päiviä toipilaana, mutta Varjotassulla oli hyvä luotto parantajiin. Kolli oli käynyt katsomassa ystäväänsä joka päivä harjoitusten tai partion jälkeen. Hän oli kuitenkin edelleen huolissaan ystävänsä voinnista, sillä Sadetassu oli edelleen niin heikossa kunnossa, että tämä nukkui suurimman osan päivästä ja hereillä ollessaankin ainoastaan hiukan raotti silmiään hyvällä tuurilla.
Nyt Varjotassu tepsutteli taas kohti sairasvuoteella makaavaa siniharmaata naarasta, jonka vieressä parantajat puuhailivat jotakin tapansa mukaan. Kollin yllätykseksi Sadetassun silmät avautuivat juuri silloin, kun hän oli tarpeeksi lähellä erottaakseen naaraan jokaisen viiksen värähdyksen. Liljatuuli maukui jotakin Sadetassulle, mutta Varjotassu ei saanut siitä selvää saapuessaan paikalle parantajan selän takaa. Kermanvärinen kolli nopeutti askeliaan iloisesti yllättyneenä siitä, että ystävä näytti virkoavan.
Juuri ennen kuin Varjotassu istahti Sadetassun viereen, naaraan silmät avautuivat täysin ammolleen tämän huomatessa Varjotassun.
"Hei. Olen täällä taas", Sadetassu kähisi niin, että Varjotassu onnistui juuri ja juuri saamaan siitä selvää. Naaras hymyili pienesti. Varjotassun kurkusta kumpusi iloinen, mutta niin hiljainen kehräys, että sitä tuskin pystyi kuulemaan kukaan muu, paitsi vieressä makaava Sadetassu.
"Hei", Varjotassu sanoi ja räpäytti silmiään hitaasti. Hän kyyristyi alas niin, että hänen päänsä oli samalla tasolla Sadetassun kanssa.
"Mikä on vointisi? Oletko nälkäinen?" kolli kysyi. Sadetassu yritti ensin kähistä jotakin, mutta hänen äänensä ei vielä toiminut kunnolla. Varjotassu ei tiennyt, sattuiko puhuminen vai johtuiko se vain äänihuulien vähäisestä käytöstä. Naaras onnistui kuitenkin nyökkäilemään myöntävän vastauksen.
"Tuon sinulle jotakin", Varjotassu maukaisi ja lähti kiiruhtamaan tuoresaaliskasalle.
Kermanvärinen oppilas nappasi hampaisiinsa suurimman myyrän, jonka kasasta löysi. Hän kipitti takaisin Sadetassun luokse ja oli vähällä törmätä kahteen soturiin matkalla, kun ei kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä.
Varjotassu oli näkevinään pienen pilkkeen harmaan naaraan sinisissä silmissä pudottaessaan myyrän tämän kuonon eteen. Ehkä Sadetassu oli nähnyt hänen kommelluksensa, kun kolli oli ollut horjahtaa kumoon väistäessään sivusta eteensä kävelleitä sotureita. Se ei kuitenkaan haitannut mitään. Varjotassu oli vain tyytyväinen, jos onnistui piristämään surkeassa kunnossa olevaa ystäväänsä jotenkin.
"Kiitos", Sadetassu köhisi. Sitten naaras näykkäsi vaivalloisen näköisesti pienen palasen myyrästä.
"Ole hyvä. Sen kuljettaminen oli haastavaa", Varjotassu sanoi ja väräytti viiksiään.
Kolli odotti kärsivällisenä, että Sadetassu sai myyrän syötyä.
"Millainen olo sinulla on?" Varjotassu kysäisi, kun naaras vihdoin oli lopettanut syömisen. Kolli silmäili siniharmaan naaraan haavoja ja vammoja, joita peittivät ainakin suurimmalta osin rajun näköiset ruvet. Vatsassa näkyi edelleen tummaa, kuivunutta verta ympäri turkkia. Haavat mahtoivat olla todella kipeät, kolli ajatteli. Sadetassu oli todella vahva. Mesitähti oli ollut oikeassa huomauttaessaan Sadetassun olevan niin sitkeä, että selviäisi.

// Sade?

Kun Karjuvirne lähestyi minua lihakseni jännittyivät. Tuntui kuin turkkiini olisi lennellyt kipinöitä ja ne olisivat syöpyneet sisään turkkiini. Kosketus toi samaan aikaan lohtua mutta samaan aikaan se tuntui ahdistavalta.
"Mutalampi oli taitava valehtelija, eikä se ole sinun syysi. Hän manipuloi sinua pennusta saakka, ei ole ihme, että sinusta tuntuu nyt tuolta. Mutta minä voin luvata, että tästä sinun elämäsi vasta alkaa. Jonain päivänä huomaat, että Mutalammen lähtö olikin parasta mitä sinulle kävi", entinen mestarini naukui hiljaisella vakuuttelevalla äänellä. Tuijotin valkoista hankea hetken mutta sitten käänsin väsymyksen ja ahdistuksen täyteisen katseeni Karjuvirneeseen. Kollin sanat olivat vahvistaneet sen, että saisin kyllä luottaa häneen.
“Ehkä”, nau’uin ja laskin katseeni taas käpäliini. En suorastaan pitänyt hänen sanoistaan mutta tiedostin niiden olevan silti totta. Mutalampi oli todellakin ollut kurja valehtelija ja tiesin sen nyt. Nojauduin hieman enemmän Karjuvirneeseen, koska hänen turkkinsa lämpö tuntui niin ihanalta turkillani. En pelännyt enää tuon kollin läsnäollessa enkä arastanut näyttää tunteitani hänelle - tiesin, että hän jos joku suojelisi minua ja niin minäkin suojelisin ja pitäisin hänen puoliaan. Ystävät kai tekivät niin? Tavalliset ystävät… Eivät sellaiset kuin Mutalampi.

Tassutin leirin keskelle mennäkseni sisään ketunkolopesään, jossa pentutarhan asukit ja klaaninvanhimmat nukkuivat. Aikeinani oli mennä viemään heille suustani roikuva jänis mutta pysähdyin, kun kuulin takaani kirkaisun. Käännähdin ja näin kerman värisen Helmipilkun sätkivän maassa holtittomasti. Hillasielu - ilmeisesti hänen kumppaninsa? - oli jo hänen vierellään.
“Helmipilkku?” kolli naukui hädissään. Helmipilkun oireet viittasivat johonkin sairauteen. Sydämeni hakkasi lujempaa ja minua iljetti. Tassutin kuitenkin lähemmäs jätettyäni jäniksen lojumaan hiukan kauemmas sairaasta naaraasta.
“Mikä hänelle tuli?” nau’uin kylmästi hännän pää viuhtoen hermostuneesti.
“En minä tiedä. Tähtimötaivas, ole kiltti ja hae parantaja!” Hillasielu pyysi. Toljotin Helmipilkun ruumista hetken mutta käännähdin sitten ympäri etsiäkseni Liljatuulen tai Leimusilmän mutta Liljatuuli pyyhälsi jo ohitseni ja kyyristyi Helmipilkun eteen. Käännyin katsomaan häntä, kun hän painoi Helmipilkun sätkivän ruumiin maata vasten. Olin epäonnistunut taas.
“Tule tänne, Tähtimötaivas”, yllätyin kuullessani parantaja naaraan kipakat sanat. Tassutin kuuliaisesti sätkivän Helmipilkun vierelle ja odotin lisäohjeita.
“Pidä tästä kiinni”, Liljatuuli naukui ja näytti kohtaa Helmipilkun takajalkojen vieressä. Painoin käpäläni siihen ja annoin Liljatuulen hoitaa loput. Yllätyksekseni Liljatuuli käänsi katseensa Hillasieluun.
“Söikö hän jotain?” Liljatuuli kysyi. Hillasielu sopersi jotain, joka meni minulta ohi, kun Helmipikku oksensi veristä sohjoa. Kavahdin taaksepäin ja irrotin otteeni hänen käpälistään. Näin Helmipilkun hätkähtävän vielä kerran ja sitten liikehdntä loppui. Hillasielun suusta karkasi parkaisu. Astahdin taaksepäin. En tiennyt mitä tehdä. Paniikki nousi sisälläni ja tunsin syyllisyyden aaltojen iskeytyvän ylitseni.

Tassutin Talvikkitakun perässä alas leirin rinnettä. Suuntaisimme nyt kaksijalkalaa kohti etsimään Loistotassua, Daisya ja muita kotikisuja, jotka auttaisivat meitä sodassa Kuolonklaania ja Kujakissayhteisöä vastaan. Väärävarjo kulki edeltä ja Talvikkitakku oli heti hänen perässään. Itse tassutin vähän matkan päässä heistä, sillä loukkaantumisestani seurannut vuodelepo ei ollut tehnyt kunnolleni mitään positiivista. Oli ollut surkeaa tuuriani joutua Talvikkitakun kanssa samaan partioon sillä tuo näytti vihaavan minua. Ainakin Väärävarjo vaikutti rauhalliselta, joten toivoin, että retkestämme tulisi edes siedettävä. Olin loppuun asti uupunut ja vihainen itselleni. Edellisen illan tapahtumat painoivat minua tavalla, mitä en ollut koskaa ennen kokenut. Hengitin raskaasti jo ihan pienen kävelyn jälkeen ja yritin taas saada Väärävarjoa ja Talvikkitakkua kiinni.
//Talvikki?

Kävelin Laventelitaivaan ja Omenahuuman takana. Vanhemmat soturit katselivat ympärilleen. Kiirehdin Omenahuuman viereen. "Kuinka kaukana kaksijalkala on?" minun oli pakko kysyä, vaikka tiesin sen olevan outoa. Omenahuuma hidasti vauhtia.
"Tuon joen takana. Meidän pitää kuitenkin vielä kävellä metsän poikki." hän neuvoi. Nyökkäsin ja suuntasin eteenpäin. Tassutimme hetken aikaa hieman lumista metsäkaistaletta pitkin. Katselin maisemia. Olimme lähteneet Eloklaanista muiden kanssa etsimään kaksijalkalasta kissoja auttamaan. Olin nuorin koko porukasta, joten minun piti totella vanhempia sotureita. Tai, mitä väliä sillä oli? Emme me enää olleet klaani, pelkkä joukko joka kulki erillään. 'Mutta, en ikinä hylkää Eloklaania! Eloklaani on paras klaani ikinä! Sen olen oppinut..' mietin hieman surullisesti. Olisin voinut tappaa, tappaa jokaisen Kuolonklaanin kissan. Kunpa olisinkin voinut tehdä sen. Silloin klaani ei olisi tuhoutunut. Tassutin metsän reunassa Laventelitaivaan vieressä. Omenahuuma kiristi tahtia ja juoksi eteeni. "Katso! Joki. Se pitää ylittää." hän sanoi.
"No miten ajattelit ylittää joen, jossa ei ole puusiltaa?" kysyin haastavasti. Tiesin sen olevan vaikeaa. Miten joen voisi ylittää? Yhtäkkiä tajusin: uimisella! Olimme Eloklaanin kissoja, joten osasimme uida, ainakin vähän. 'Vesi on ihan takuulla kylmää! Enkä edes kahlaa, jos se on kylmää!' ajattelin turhautuneena. He olivat valinneet huonon reitin. Kävelin synkästi koivujen välistä ja katselin leveää, vuolaasti virtaavaa jokea. Joki näytti pelottavalta. Sinne voisi helposti hukkua. Mietin, oliko toisilla ollut yhtä surkea reitti.
"Onko meidän ihan pakko ylittää tämä?" kysyin ärtyneenä. Omenahuuma ja Laventelitaivas nyökkäsivät. Väläytin mielessäni heille vihaisen katseen. Olin oppilaana haaveillut olevani koko Eloklaanin paras oppilas, joten nyt minun oli näytettävä, että olin paras soturi! Soturina oleminen oli mahtavaa! Ryntäsin kohti nopeasti virtaavaa jokea. Juuri ennen kuin hyppäsin, Omenahuuma tarttui minusta kiinni. "Sumulaulu! Et hyppää! En tarkoittanut hyppäämistä veteen, vaan sitä, että uimme ketjuna. Ei ole mitään hyötyä, että yksi hyppää ja ajelehtii kauemmas!" hän huudahti. Astelin nolostuneena pois. 'Kaikki on joen syytä!' ajattelin turhautuneena. Taas minulle oli käynyt jotain noloa. Laventelitaivas polski aluksi jokeen. Hyppäsin hänen peräänsä. Tartuin kiinni hänen hännästään. Vesi oli upottavaa. Se oli kylmää, ja ylsi lähes pääni korkeudelle. Otin lujemman otteen Laventelitaivaan hännästä. Omenahuuma, joka oli paljon minua isompi, pysyi pinnalla helposti. Olin hyvin pieni, joten olin vaarassa hukkua. Tunsin Omenahuuman tukevan otteen. Yhtäkkiä Laventelitaivas pulahti veteen. Tunsin kallistuvani. Uin hieman huonosti, mutta ihan hyvin kauemmas. Omenahuuma polski perässäni. Hetken päästä olimme joen toisella puolella. Kiipesin liukasta sammalta pitkin ylös. Vettä tippuva turkkini tuntui painavalta. Toivoin, etten tippuisi alas. Sammalmäki oli jyrkkä ja pitkä. Kiipesin hitaasti eteenpäin. Puolivälissä tassuni alkoivat lipsua. Upotin kynteni sammaliin, mutta ne vain repivät sitä. Tipahdin äkkiä. Tunsin pehmeän tömähdyksen. Olin pudonnut Omenahuuman jalkoihin. Omenahuuma kumartui ylleni.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi huolestuneena. Nyökkäsin ja pahoittelin. Se oli ollut lähellä. Hieman kauempana ollut Laventelitaivaskin kysyi mitä oli käynyt. Kiipesin, tällä kertaa varovasti mäkeä pitkin. Olin helpottunut kun metsämaa vihdoinkin alkoi.
//Omppu tai Laventeli?\\

Oli aivan hiljaista, mutta Malvaruusun mielessä myrskysi. Ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen kuuhun, nuori soturinaaras oli aivan oikeasti raivoissaan! Aamun tapahtumat pyörivät taukoamatta hänen mielessään, ja mitä enemmän Malvaruusu niitä mietti, sitä kiukkuisemmaksi hän tuli.. Naaras oli paennut leiristä nummille välikohtauksen jälkeen ja hän mietti, mitä seuraavaksi tekisi. Leiriin palaaminen ja Eloklaaniin jääminen tuntui mahdottomalta. Hän halusi kostaa Pensastassulle. Pensastassu oli pilannut kaiken. Aamuiset tapahtumat alkoivat taas pyöriä Malvaruusun päässä..

Malvaruusu heräsi väsyneenä huonosti nukutun yön jäljiltä. Lähes koko yön oli satanut räntää, joka oli häirinnyt soturin tärkeitä unia. Hänen turkkinsa oli kastunut ja naaras oli yrittänyt tunkeutua klaanitovereidensa alle päästäkseen karkuun sadetta. Se ei kuitenkaan ollut onnistunut, sillä kukaan ei ollut ymmärtänyt Malvaruusun tarvetta päästä pakoon sateelta. Hän oli kokenut, ettei kukaan arvostanut häntä, vaikka todellakin olisi pitänyt!
Mitä pidemmälle aamu eteni, sitä surkeammaksi Malvaruusun päivä kävi. Pensastassu – naaraan ainoa ystävä – ei ollut leirissä, joten Malvaruusu joutui oleskelemaan yksin. Häntä ei todellakaan huvittanut liittyä yhdenkään hiirenaivoisen eloklaanilaisen seuraan, ei etenkään yöllisten tapahtumien jälkeen! Naaras ei voinut käsittää sitä, miten kukaan ei ymmärtänyt hänen hienouttaan. Malvaruusu oli ehdottomasti Eloklaanin kaunein ja loistavin soturi, jota kaikkien olisi pitänyt arvostaa ja kunnioittaa.
Vihdoinkin! Malvaruusu riemastui nähdessään Pensastassun kävelevän kukkulan rinnettä pitkin ja saapuvan leiriin. Mutta ilo haihtui nopeasti, kun Malvaruusu näki Pensastassun juttelevan hymyissä suin Kujetassun kanssa!
*Ei voi olla totta!* Malvaruusu ajatteli vihaisena. Hän lompsi leirin aukion poikki ystävänsä luokse ja katsoi häntä hurjan vihaisesti. Pensastassu näytti säikähtävän ystävänsä suurta reaktiota, mutta Kujetassu oli hyvin hämillään.
"Miten sinä kehtaat! Noinko paljon minä sinulle merkitsen?!" raivonpuuska sai vallan nuoresta soturista, joka alkoi raivon sokaisemana huutaa ystävälleen. Pensastassu katsoi pelästyneenä Malvaruusua.
"Mi-minä vain juttelin Kujetassun kanssa", kullanruskea kolli vakuutteli ja luimisti pahoitellen korviaan. Se ei Malvaruusua lohduttanut. Ei se ollut tavallista juttelua, vaan ystävien juttelua!
"Kyllä minä näin miten te juttelitte! Sinä olet pettänyt minut, Pensastassu! Minä luulin, että me olimme ystäviä, mutta näemmä sinä olet vain kiero valehtelija, joka hylkää toisen heti kun tilaisuus tulee!" Malvaruusu sähisi karvat pystyssä. Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut kenellekään niin vihainen.
"Mutta voihan Pensastassu olla myös minun ystäväni, vaikka hän onkin sinun ystäväsi", Kujetassun huomautus ei tehnyt tilannetta lainkaan paremmaksi. Malvaruusun hurjistunut katse siirtyi häntä nuorempaan naaraskissaan.
"Eikä voi! Ystäviä voi olla vain yksi!" Malvaruusu sähähti ja paljasteli nuoremmalle naaraskissalle hampaitaan.
"Malvaruusu, sinä olet minun ainoa ystäväni! Minä lupaan", Pensastassu uikutti, muttei se auttanut. Kolli oli pettänyt Malvaruusun ja luottamus oli mennyt. Hän oli kaveerannut Kujetassun kanssa, eikä Malvaruusu voinut sietää sellaista. Naarassoturi koki olonsa hyvin loukatuksi ja petetyksi. Hän oli luottanut Pensastassuun ja pitänyt häntä ystävänään, ja nyt toinen oli tehnyt hänelle noin likaisen tempun!
"Ole hiljaa, senkin katala juonittelija! Sinä osoitit juuri, ettet ansaitse minun ystävyyttäni, petturi! Minä en anna tätä sinulle ikinä anteeksi!" Malvaruusu sylkäisi sanat suustaan ja juoksi entisen ystävänsä ja Kujetassun ohi ulos leiristä.

Siitä asti Malvaruusu oli vaellellut onnettomana ja vihaisena Eloklaanin reviirillä. Lopulta hänen käpälänsä olivat johdattaneet soturin Eloklaanin ja Kujakissayhteisön rajalle. Malvaruusu katseli tuohtuneena Sekametsää, jonka puut tuntuivat vetävän naarasta puoleensa. Hän vilkaisi taakseen kuin varmistaakseen, ettei tällä kertaa kukaan seuraisi häntä.
Hän oli niin kamalan vihainen, että halusi kostaa Pensastassulle ja koko Eloklaanille sen, miten epäreilusti häntä kohdeltiin. Malvaruusu ansaitsi niin paljon parempaa ja enemmän arvostusta. Ajatus oli hetken mielijohde, mutta se tuntui soturista hyvältä: hän pettäisi klaaninsa ja näyttäisi kaikille, miten väärin häntä oli kohdeltu. Hän menisi ja kertoisi Kujakissayhteisölle pettäneensä klaaninsa. Kenties sitten Mesitähti, muut soturit ja erityisesti Pensastassu – vaikkei naaras aikonutkaan antaa entiselle ystävälleen anteeksi – oppisivat arvostamaan häntä ja tulisivat rukoilemaan hänen palaavan takaisin klaaniin!
Naaras ylitti rajan häntä pystyssä ja kiristi tahtiaan. Hän juoksi eteenpäin syvemmälle metsää ja nautti joka hetkestä. Soturi kiipesi lähimpään mäntyyn ja kapusi sen alimmille oksille. Voi miten hän olikaan kaivannut puita ja kiipeämistä! Malvaruusu jännittyi, kun hän näkikin alapuolellaan kissoja. Ne tarkkailivat ympäristöään ja olivat selvästi haistaneet reviirilleen saapuneen eloklaanilaisen – ei, entisen eloklaanilaisen. Malvaruusu oli niin vihainen, ettei hän halunnut enää kuulua synnyinklaaniinsa. Se oli täynnä hiirenaivoja, jotka eivät ymmärtäneet millaisen lahjan olivat saaneet Malvaruusun synnyttyä juuri heidän klaaniinsa!
Malvaruusu yritti piiloutua oksistoon, mutta turhaan; kujakissat olivat jo nostaneet katseensa puiden latvustoon ja selvästi nähneet naaraan. Suurikokoinen tummanharmaa kolli, valkoturkkinen naaras sekä valkea kollikissa lähestyivät mäntyä pitäen katseensa visusti Malvaruusussa. Soturi ajatteli, että hänen olisi turha yrittää paeta, se tuskin helpottaisi hänen liittymistään Kujakissayhteisöön – päinvastoin vain vaikeuttaisi sitä. Siispä naaraskissa lähti ketterin liikkein kapuamaan alas puusta. Hän loikkasi maahan kolmen kissan eteen ja hymyili vienosti.
"Hei, minä olen Malvaruusu. Ajattelin liittyä joukkoonne, sillä Eloklaani on täynnä hiirenaivoja, jotka eivät ymmärrä hyvän päälle", Malvaruusu ilmoitti rennosti. Kyllä näiden kissojen pitäisi ymmärtää, miten arvokas Malvaruusu oli! Jos he eivät ymmärtäisi, hän kävisi mutkan Kuolonklaanissa ja yrittäisi liittyä heidän joukkoihinsa. Jos kukaan ei ymmärtäisi Malvaruusun hienoutta, hänen olisi varmaankin pakko palata takaisin Eloklaaniin ja takoa hiirenaivoisten kissojen päähän järkeä..

//Nefiri?

''Voinko hakea meille riistaa?'' Lehtotassu kysyi.
''Hae vaan.'' Vastasin yllättyneenä.
Kun lehtotassu oli lähtenyt hakemaan riistaa pyörin ympyrää.
Ajattelin *miksiköhän lehtotassu on noin ystävällinen? Tämä on kuitenkin ensitapaamisemme*
Äkkiä lehtotassu tuli jo takaisin hiiri mukanaan.
''Hiiri vain eikös siellä ollut mitään muuta?'' jatkoin yllättyneenä.
''Oli siellä myös kani ja päästäinen mutta pelkäsin että muut eivät sitten saisi ruokaa.''
''No mikset ottanut päästäistä?''
''Noh se on minun inhokkiriista.'' Lehtotassu vastasi.
''Ei se haittaa minäkin tykkään enemmän hiiristä.''
''Hyvää tämä hiiri.'' Mumisin samalla kun soin omaa osaani hiirestä.

Kun olimme syöneet:

''Mitä mieltä olisit jos olisimme ystäviä?''
Kysyin lehtotassulta.
''Mitä sanoit en kuullut?''
Lehtotassu kysyi selvästi omaan ajatusmailmaan uponneena.
''Sanoin että mitä mieltä olisit jos...''
''Kuusitassu haluaisitko olla ystäväni?''
Lehtotassu kysyi.
Tuo tuli yllätyksenä minulle.
''Noh minä olin kysymässä samaa.''
''Anteeksi.'' Lehtotassu vastasi hieman yllättyneenä.
''Mut se sopii mulle!''
Lehtotassu vastasi jälleen iloisella äänellä.
''Kiva minun pitäisi mennä varmaan koulutukseen mutta voin kysyä rastaskukalta tämän aamun vapaaksi.''
Sanoin lehtotassulle
Kuulin kun lehtotassu mumisi.
''Sain vihdoin ystävän.''
*Sama Lehtotassu.* Ajattelin.
//Lehtotassu
//tälläkertaa ei tullu kuvaa kun aika on loppu XD

Katsoin soturien pesälle mietin mitä Ampiaispisto oli sanonut minulle aiemmin. *Saat seuraavan Aamun vapaata.*ajattelin.
*Hmm, käytän tämän Aamun hyvin yritän hankia ystävän.* ajattelin hyvillänni. Katselin ympärilleni ja huomasin nuoren ruskean kollin. "hänestä voisi tulla minulle ystävä ja jos ei niin ainakin voin tutustua häneen." naukaisin mielissäni.
*Hmm vai pitäisikö sittenkin tehdä jotain muuta kuin hankia ystäviä?*
Lopulta päädyin kuitenkin mennemän kollin luo "hei, mikä sinun nimesi on?"kysyin uteliana.
"Minun nimeni on kuusitassu."kuusitassu naukaisi.
"Hieno nimi." Naukaisin iloisena.
"Mikä se sinun nimesi on." Kuusitassu kysyi.
"Minun nimeni on lehtotassu."naukaisin hyvilläänin.
"Sekin on hieno nimi."kuusitassu naukaisi hymyillen.
"Kiitos." Naukaisin ujosti.
*Hän on komea ja ystävällinen."huokaisin unelmoiden.
"Voinko hakea meille rista?"kysyin.
"Hae, vain."kuusitassu tokaisi. Tassutin tuoresaliskasalle kani ja pästäinen sekä hirri.
*jos ottaan kanin niin klaaninvanhimat ja penut voisivat jäädä ilman mutta en voi ottaa pästäistä ja hirrestä ei riitä meille molemmille."mietin surkeana.
"No otan sitten hirren."naukaisin iloisena. Tassutin takaisin kuusitassun luo.
"Hirri, eikö siellä ollut mitään muuta?"kuusitassu kysyi pettyneenä.
"Oli siellä myös kani ja pästäinen."sanoin vienosti. Asetuin kuusitassun viereen syömään hirtä.
"Hyvä tämä hirri."kuusitassu naukaisi hymyillen. Katsoin syvälle kuusitassun sinisin silmin.
*Hänen silmänsä ovat taivaan siniset.*mumisin hämilläni.
*hän on niin komea.*ajattelin.
"Mitä sanoisit sitä?"kuusitassu kysyi.
"Anteeksi en kuullut voitko toistaa?"kysyin.
Sanoin että mitä mieltä olisit..."kuusitassu naukaisi. En millään voinut keskittyä siihen mistä kuusitassu puhui minua kiinnosti enemmän kuusitassu muutenkin. "Kuusitassu haluaan kysyä että voitko olla ystäväni?"kysyin uteliana.

\\kuusi?

Lieskakajo piteli Sähkötuhoa tassuillaan. Hänen ympäriltään kuului kissojen rääkäisyjä ja taistelun ääniä, kun kahden klaanin kissat ottivat yhteen. Lieskakajoa kylmäsi, viimeisin muisto taistelusta oli häviö hänen entiselle oppilaalleen; Kharonille. Sitä päivää kolli ei kovin mielellään muistellut, mutta kaikki rajakahakat muistuttivat häntä siitä kuinka valkoharmaa kolli oli kääntynyt synnyinklaaniaan vastaan. Tieto Kharonin tempauksesta tuntui Lieskakajosta joka ikinen kerta aivan yhtä pahalta ja surkealta. Hän oli ollut kollin mestari ja tunsi jollain tapaa epäonnistuneensa työssään. Sen vuoksi hän oli viime aikoina kouluttanut Unikkotassua entistä enemmän ja keskittynyt paljon myös henkiseen puoleen. Hän halusi, että naaras ymmärtäisi mikä on oikein ja mikä väärin. Ja oikein ei ainakaan olisi siirtyä entistä parasta ystävää ja mestariaan vastaan! Eihän? Kollin huomio palasi takaisin meneillään olevaan taistelutilanteeseen. Lieskakajo painoi Sähkötuhoa yhä tiukemmin maahan, välittämättä metsästä kiiruvista äänistä. Kolli tuntui jähmettyneen ja tuliturkkinen kissa räpäytti vihreitä silmiään. Lieskakajo ei enää keskittynyt taisteluun, vaan antoi katseensa harhailla muissa kissoissa. Aivan yllättäen Sähkötuho riuhtaisi itsensä eloklaanilaiskollin tassuista ja syöksähti vapauttamaan raidallisen naaraan. Kollisoturi lennähti hieman kauemmaksi ja jäi katsomaan hölmistyneenä vihollisklaanin kissoja. Soturi ravisteli päätään ja rohkaistui ottamaan muutaman askelen. Naaraskissa makasi liikkumattomana maassa, ainoastaan veri valui noroina toisen turkilla. Lieskakajo katsoi Sähkötuhoon ja naaraaseen, jota ei tiennyt nimeltä kunnioittavasti ja vilkaisi sitten taivaalle. Hän tiesi, että kuolonklaanilaisten usko erosi eloklaanilaisten omasta, joten kolli pysyi hiljaa. Lieskakajo toivotti naaraalle rauhaisaa matkaa minne toinen ikinä olikaan matkalla. Jos oli. Hento tuulenvire pyöri kissojen turkeilla ja pörrötti niitä. Kolli vilkaisi Pohjaharhaan ja sitten siirsi katseensa Salviakatseeseen.
“Eiköhän tämä ole tässä, palataan me leiriin”, vihreäsilmäinen kissa naukaisi ja kosketti hännällään hennosti valkoturkkisen kissan omaa. Lieskakajon katse oli täynnä myötätuntoa, kun hän katsoi Pohjaharhaa.
“Miltä sinusta nyt tuntuu?” Lieskakajo kysyi varovaisesti kolmikon jatkaessa matkaansa ja piti äänensä sävyn hiljaisena. Oranssiturkkinen kissa ei ollut koskaan tappanut ketään, joten hän ei tiennyt miltä se tuntui tai miltä Pohjaharhasta nimenomaan tuntui. Kissat kun olivat erilaisia ja kokivat tapahtumien tuottamat tunteet eri tavoin. Lieskakajo laski vielä häntänsä kollin lavoille ja suorastaan pidätti hengitystä. Hän ei ollut varma miten nuorempi soturi asiaan reagoisi tai arvostaisiko toinen hänen elettään laisinkaan.

//Pohja?

Olin aivan hurjan väsynyt, enkä millään olisi jaksanut jäädä enää partion jälkeen harjoituksiin Lehtotassun kanssa. En kuitenkaan halunnut lannistaa nuorta oppilasta, joten lupauduin aivan pieniin harjoituksiin. Päätin opettaa Lehtotassulle liikkeen, jonka jopa minä itse keskivertona taistelijana osaisin opettaa vaikka unissani. Liikkeessä seistiin vastustajan edessä, nostettiin käpälä ylös ja iskettiin se vasten vastustajan kasvoja. Näytin Lehtotassulle liikkeen ensin ilmaan, mutta sen tarkemmat selittelyt jäivät selittämättä. Olin niin hurjan väsynyt, että kaikki ylimääräinen puhe tuntui liian raskaalta.
"No niin, kokeile liikettä kerran minuun. Muista pitää kyntesi piilossa", muistutin. Heti sen sanomisen jälkeen suuni aukesi valtavaan haukotukseen. Aurinko oli jo laskenut ja nummilla alkoi hämärtää. Minun tosiaan täytyisi päästä pian nukkumaan tai nukahtaisin kävellessäni!
Lehtotassu asettui eteeni ja katsoi minua terävällä katseellaan. Naaras otti pienen hypyn eteenpäin, nousi takajaloilleen kuten olin näyttänyt, kohotti käpälänsä ilmaan ja läimäytti toisen käpälänsä vasten kasvojani. Tarkoitukseni ei ollut edes väistää, enkä tosin olisi näin väsyneenä edes kyennyt siihen. Kasvojani vasten iskeytyvät pehmeät käpälät saivat minut edes vähän virkistymään. Lehtotassu hypähti taaemmas ja katsoi minua kysyvästi.
"Noinko?" hän kysyi. Nyökkäsin.
"Kyllä, juuri noin", lausahdin hitaasti ja hyvin väsyneesti, "eiköhän palata sitten leiriin."
Lehtotassu näytti hieman pettyneeltä, mutta oppilas tiesi, että olimme sopineet vain lyhyistä harjoituksista. Lähdin tassuttelemaan oppilaani edellä takaisin kohti leiriä.

Onneksi matka ei ollut pitkä, mutta kukkulan rinteen kiipeäminen tuntui aivan käsittämättömän raskaalta! Jalkani olivat vetelät väsymyksestä ja jokainen askel tuntui painajaiselta. Tähtiklaanin kiitos, pääsimme kapuamaan rinnettä ylös takaisin kukkulan laella sijaitsevaan leiriin. Suurin osa eloklaanilaisista oli jo käynyt nukkumaan leirin eri laidoille; oppilaat toiselle ja soturit toiselle. Kaikki nukkuivat taivasalla, paitsi pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat. Leirin keskustaan oli tehty paikka sairaille ja parantajille. Hekin näyttivät kaikki nukkuvan jo sikeästi.
"No niin, viepäs saaliisi tuoresaaliskasaan ja käy sinäkin nukkumaan. Tänään oli pitkä päivä, joten saat huomisen aamun vapaaksi. Minä ainakin aion hyödyntää sen ja nukkua pitkään", naurahdin haukotellen ja lähdin tassuttelemaan kohti muita sotureita, jotka olivat jo nukkumassa.

Kuusamakuiske: 12kp -

Varjotassu: 8kp -

Mesitähti: 32kp! -

Kuutamolaine: 36kp! -

Ampiaispisto: 10kp -

Tähtimötaivas: 6kp -

Sadetassu: 10kp -

Pohjaharha: 11kp + 8TaP -

Talvikkitakku: 11kp -

Karjuvirne: 5kp -

Lehtotassu: 5kp - 5/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu!

Omenahuuma: 5kp -

Koin saaneeni suuren kunnian, kun entinen mestarini - klaanipäällikkö Mesitähti - oli antanut johdettavakseni toisen taistelutaitoisia kissoja etsimään lähtevistä partioista. Kanssani tälle matkalle lähtivät päällikön tytär Laventelitaivas sekä vastikään soturinimensä saanut, entinen oppilaani Sumulaulu.
Olin luottavainen tehtävämme onnistumisesta, sillä aikaakin meille oli annettu huimat puoli kuuta. Kyllä siinä ajassa haaviin tarttuisi ainakin pari uutta liittolaista Eloklaanille - etenkin, kun minä olin mukana taivuttelemassa heitä. Harva pystyi vastustamaan luontaista karismaani.
Oli kulunut kolme auringonnousua Mesitähden pitämästä kokouksesta, jossa etsintöihin lähtevät kissat oli lueteltu, ja oli viimein aika lähteä matkaan. Yrtinetsintäpartio sekä molemmat kissojen etsintäjoukot olivat kokoontuneet kukkulan reunalle sanomaan hyvästejä läheisilleen ja suunnittelemaan parhainta reittiä. Kahden muun partion tie vei läheiseen kaksijalkalaan, kun taas minun etsintäjoukkoni seuraisi etelään vievää jokea, josta Mesitähden mukaan saattaisi löytyä erakkoja, jotka ehkä voisivat auttaa meitä.
Kun Salviakatse ja Väärävarjo olivat valmiita omien partioidensa kanssa, lähdimme laskeutumaan alas kukkulan rinnettä. Rinne oli liukas, sillä sulavan lumen alta paljastui osittain jäinen ja märkä, ruohikkoinen maa. Jouduin käyttämään kynsiäni, jotten olisi luisunut koko matkaa alas. Myös muilla kissoilla näytti olevan jonkin verran hankaluuksia alastulon kanssa, mutta lopulta kaikki selvisivät alas ehjin nahoin.
Kolme partiota kulkivat vähän matkaa yhtenä ryhmänä, kunnes saavuimme joelle, joka meidän oli ylitettävä astinkiviä pitkin. Toisella puolella sanoimme näkemiin kaksijalkalaan suuntaaville klaanitovereillemme, ja lähdimme itse kohti etelää jokea seuraten.

//Laventeli ja Sumu?

Katsoin innoissani rajalle. "Ampiaispisto voinko tehdä hajumerkit"? kysyin innoissani.
"Voit Mutta minä näytän ensin miten", Ampiaispisto vastasi. Pääsimme viimein rajalle en voinut odottaa että saan tehdä hajumerkit. "Tuo ei näytä vaikealta", tokaisin hämilläni.
"Ei se olekaan", Ampiaispisto naukaisi. Tassutin rajan tuntumaan. "Noin, kyllä se aika vaikeaa oli",
Mumisin hämilläni. Jatkoimme matkaa rajan tuntumassa aina kujakissayhteisön valtaman rajan luo.
Katselin rajan yli siellä oli metsä. *Miksi emme ota niitä takaisin*? ajattelin
"Ampiaispisto miksi emme yritä ottaa metsä takaisin"? kysyin uteliana.
"En tiedä miksi", Ampiaispisto huomauti. Vähän myöhemmin olimme jo palaamassa leiriin.
"Ampiaispisto voimeko tehdä vielä taistelu harjoitukset ennen iltaa"? Kysyin
"En oikein tiedä" Ampiaispisto naukaisi
"Ole kiltti", Annelin.
"Hyvä on mutta vain hetken", Ampiaispisto huokaisi.
"Kiitos", naukaisin hyvilläänin. Kipitin harjoitusaluelle lopulta olimme perillä.
"Minä aijot opettaa minulle"? kysyin uteliana.
"Odottaa hetki niin mietin", Ampiaispisto naukaisi.
Odotellessani harjoittelin vanimis asentoa. Yhtäkkiä huomasin hyvinsyonen varpusen muistelin miten lintuja vaanitan. *Ai niin*, ajattelin. Asetuin vanimisasenton, hetkellä minä hyvänsä lintu voisi huomata hänet. Astuin varovaisin askelin varpusta päin. Rapistelin vähän lehtiä toivoin että varpunen ei ollut huomannut mutta se oli jo lähdössä lentoon joten hyppäsin Äkkiä varpusen perään ja sain sen kiinni "sitten katkaisin siltä nopeasti niskat. "Nyt tiedän mitä voisin opettaa sinulle", Ampiaispisto naukaisi.
Niin mitä"? kysyin. Puhuminen oli vaikeaa lintu suussa. Niin ajattelin että Ampiaispisto ei ehkä kuluut.
"Niin mitä"? toistin.
"Opetan sinulle lyönti etutassuilla", Ampiaispisto naukaisi
"Lyönti etutassuilla"? kysyin hämilläni.
"Aloitetaan nyt jota ehdimme". Ampiaispisto naukaisi.

\\Ampiais?

Tassuttelin Tähtimötaivaan rinnalla kukkulan rinnettä alas nummia kohti. Yllättäen kesken keskustelun mustavalkoinen naaraskissa teki jotain, jota en ollut odottanut: hän alkoi puhua tunteistaan. Tähtimötaivas kertoi, kuinka Mutalammen teko pyöri hänen mielessään ja sai hänen olonsa oudoksi. Sanojensa mukaan naaras ei tiennyt, kuinka siihen olisi pitänyt suhtautua. Minä tiesin tasan tarkkaan, kuinka itse suhtauduin asiaan. Se, että Mutalampi oli paljastanut todellisen luontonsa oli Tähtimötaivaan pelastus, vaikka se olikin ollut vähällä viedä naaraskissan hengen.
"Minä uskon sinua", yritin tukea ystävääni lämpimillä sanoilla, mutta sanojen löytäminen oli vaikeaa. Näimme tilanteen niin eri valoissa, että kuullessaan minun ajatukseni asiasta työntäisin pahimmassa tapauksessa Tähtimötaivaan taas vain kauemmas itsestäni, juuri kun olin päässyt hänen lähelleen.
Tahtimme hidastui ja astelin aivan lähelle entistä oppilastani. Turkkimme hipoivat toisiaan yrittäessäni löytää sanoja, jotka voisivat saada Tähtimötaivaan tuntemaan olonsa edes hieman paremmaksi. En halunnut hänen olevan surullinen tai ahdistunut, en etenkään Mutalammen vuoksi.
"Mutalampi oli taitava valehtelija, eikä se ole sinun syysi. Hän manipuloi sinua pennusta saakka, ei ole ihme, että sinusta tuntuu nyt tuolta. Mutta minä voin luvata, että tästä sinun elämäsi vasta alkaa. Jonain päivänä huomaat, että Mutalammen lähtö olikin parasta mitä sinulle kävi", vakuuttelin hiljaisella ja rauhallisella äänellä. Tähtimötaivaan katse pysyi vielä hetken valkeassa hangessa, ennen kuin hän käänsi sen taas minuun. Väläytin nuorelle soturille pehmeän hymyn näyttääkseni, että olin aina ollut hänen tukenaan aina ja niin tulisin olemaan myös tulevaisuudessakin.

//Tähtimö?

Unisuus karisi sumentamasta Kuutamolaineen ajatuksia, kun Talvikkitakku otti puheeksi Mesitähden määräämät etsintäpartiot, joista yhteen myös hänen takkuturkkinen ystävänsä oli laitettu. Naaras yritti houkutella häntä lähtemään salaa heidän mukaansa, ja hetken Kuutamolaine jopa harkitsi ajatusta. Hänestä olisi ollut helpottavaa päästä vähäksi aikaa pois taistelevien kissojen ja kuoleman luota, mutta hän ei voinut jättää perhettään ja klaaniaan pulaan vain siksi, että kaipasi itse pientä taukoa. Eloklaani oli viime kuina kokenut jo tarpeeksi menetyksiä, ja nyt etsintäpartioihin lähtevät kissat söivät heidän puolustuksensa tehokkuutta noin yhdeksän soturin verran.
Kuutamolaineen katse muuttui lämpimämmäksi kuullessaan Talvikkitakun mutisevan, että tämä aikoi olla varmistamassa, ettei kukaan koskisi häneen ilman tämän lupaa. Mustavalkoinen naaras levitti naamalleen hieman kiusoittelevan hymyn.
“Älä huoli, kyllä minä pärjään”, hän vakuutti ystävälleen. “Lähtisin kyllä mielelläni mukaasi, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Klaanimme tarvitsee minua enemmän täällä kuin sinä minua siellä, minne ikinä olettekin menossa. En kestäisi, jos jollekulle sattuisi jotakin puuttuvan soturin vuoksi sillä välin, kun olisin poissa.”
Talvikkitakku näytti silminnähden harmistuvan kuullessaan hänen vastauksensa, mutta Kuutamolaine ei ollut aikeissa pyörtää päätöstään - ei, vaikka hänen sydäntään kirpaisi nähdä naaraan vihreiden silmien innostuneen tuikkeen himmenevän pettymyksestä. Samaan aikaan hänestä tuntui pahalta, että juuri kun hän oli saanut ystävänsä takaisin, tämän olisi lähdettävä pian uudestaan pois.
“Mutta minä lupaan, että kun tämä kaikki on ohi, me lähdemme yhdessä seikkailulle”, Kuutamolaine jatkoi reippaammin huolimatta takaraivossaan piipittävästä äänestä, joka varoitteli antamasta lupauksia, joita hän ei välttämättä voinut pitää. Kukaan ei tiennyt, minkä suunnan tämä sota ennen pitkää ottaisi saati selviäisivätkö he edes elossa todistamaan sen loppumista. Hän kuitenkin halusi yleensä niin pessimistisestä asenteestaan huolimatta uskoa, että kaikki kääntyisi lopulta hyvin päin, ja he saisivat kotinsa takaisin.
“Ja kuka tietää, ehkä sinulla ja Tähtimötaivaalla on enemmän yhteistä kuin uskotkaan. Tämä matka voi auttaa teitä tulemaan paremmin toimeen keskenänne”, naaras lisäsi, vaikka aavistelikin sen olevan ehkä virhe. Hän nimittäin tiesi hyvin, ettei Talvikkitakku voinut sietää uusia, nuorempia sisaruksiaan. Talvikkitakunkin oli kuitenkin jo korkea oppia puhaltamaan yhteen hiileen perheensä kanssa, etenkin tällaisena aikana, jolloin ei voinut tietää, näkikö partioon lähtevää läheistään enää koskaan.

//Tale? :0

Talvikkitakku tuijotti silmät viiruina nukkuvaa Malvaruusua ja Tähtimötaivasta. Hänen "sisaruksensa" olivat saaneet hetki sitten soturinimensä eikä hän ollut vaivautunut onnittelemaan kaksikkoa. Hyödyttömiä laiskureita molemmat, jos häneltä kysyttäisiin. Malvaruusulla tuntui olevan aina muurahaisia takamuksessa ja Tähtimötaivas oli muuten vain hänestä outo. Talvikkitakku oli kyllä Mesitähden pennuista Laventelitaivaan kanssa ehdottomasti parhaimmistoa! Hän oli käynyt Mesitähden kanssa jo tovi sitten keskustelun, joka oli päättynyt itkuun ja huutoon naaraan osalta. Se oli ehkä hieman korjannut kaksikon välejä, Talvikkitakku ei enää näyttänyt kieltä joka kerta kohdatessaan isänsä. Juuri kun hänestä tuntui, että hän oli valmis harkitsemaan anteeksipyyntöä, oli Mesitähti vetänyt ruohon hänen käpäliensä alta ja määrännyt hänet typerään etsintäpartioon. Etsintäpartio olisi ollut mielenkiintoinen ja jännittävä juttu, jos hänen mukaansa olisi lähtenyt kiinnostavia ja kivoja kissoja. Partion johtajana toimisi Väärävarjo, Mesitähden isä ja Talvikkitakusta toinen vaikutti hieman tylsältä. Mutta mikä pahinta, partion toinen jäsen oli Tähtimötaivas! Ja sekös Talvikkitakkua sapetti, hänen partionsa oli ehkä kaikista huonoin ikinä… Kilpailuhenkisenä naaras oli päättänyt ottaa partioinnin kilpailuna ja voittaa muut! Tähtimötaivaan kanssa se tulisi tosin olemaan vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta. Miksi hän ei voinut saada ketään muuta kissaa mukaansa, kuten Kuutamolainetta? Tai miksi kummassa Mesitähti oli määrännyt Laventelitaivaan eri partioon? Naaraan arvostus isäänsä kohtaan oli taas laskenut. Talvikkitakulla oli tuoretta matkustelukokemusta, joten ehkä hän saisi varastettua Väärävarjolta paikan partion johtajana. Hänhän oli juuri vastikään liikkunut kaksijalkalassa, joten hän osaisi kulkea siellä taitavasti. Punaturkkinen naaraskissa havahtui siihen, kun Kuutamolaine potkaisi häntä unissaan. Naarassoturi ähkäisi ja pyöräytti huvittuneena silmiään. Taisteliko naaras kokonaista koiralaumaa vastaan unissaan? Heti Kuutamolaineen herätessä naaraskissa avasi suunsa ja selitti muutamien kissojen vaihtaneen paikkaa mustavalkean soturittaren vuoksi. Naaras ei kuitenkaan saanut sanottua mitään tokkuruudestaan johtuen ja lopulta sai naukaistua pahoittelunsa.
“Oletko varastanut parantajien kissanmintut vai miksi olet tuollainen höppänä? Alkaako vanhuus jo vaivata?” Talvikkitakku naljaili nuoremmalleen ja heittäytyi aivan toisen turkkiin kiinni, kiehnäten ystävässään.
“Huoh, en voi oikeasti uskoa miksi Mesitähti määräsi minut sen hiirenaivo Tähtimötaivaan kanssa samaan partioon? Juuri kun elämäni alkoi kukoistamaan! Hei, minä keksin. Mitä jos sinä lähtisit salaa meidän mukaamme? Veisin sinut seikkailulle ja katsomaan paikkoja. Se olisi meidän reissu, pääsisit sinäkin näkemään maailmaa”, Talvikkitakku houkutteli silmät suurena Kuutamolainetta ja hänen häntänsä heilui ahkerasti. Kuutamolaineen olisi pakko suostua, aivan pakko! Naaras alkoi jo päässään kuvittelemaan erilaisia seikkailuja mitä he kohtaisivat Kuutamolaineen kanssa etsiessä samalla apujoukkoja Eloklaanin puolelle taistelemaan. Talvikkitakun vihreät silmät suorastaan säkenöivät, kun taas Kuutamolaineen omat olivat täynnä hämmennystä ja tokkuraisuutta unesta johtuen.
"Sinun on pakko tulla mukaamme, Kuutamolaine! Ihan todella, en kestä Tähtimötaivasta ilman järkevää seuraa. Minä anelen sinua, Kuutamolaine. Ihan totta, tulen takuulla muuten hulluksi. Sitä paitsi en tahdo, että olet täällä yksinäsi ilman, että olen puolustamassa sinua niiltä raivopäisiltä kujakateilta", soturinaaras naukui ja viimeisissä sanoissa hänen äänessään oli huolta. Kuka tietäisi mitä Kuutamolaineelle voisi tapahtua ilman hänen apuaan?
"Ei sillä, kyllähän sinä itsestäsi osaat huolen pitää. Minä vain, että.. Äh, tiedät kyllä. Tahdon - aion olla varmistamassa, että sinä pysyt täällä hengissäni eikä kukaan koske minun Kuutamoiseen ilman lupaani", punaruskea naaras mutisi.

//Kuutti? ;)

//TAISTELUTARINA, 8TaP(ilman tuplapisteitä 4TaP)

Olin taas joutunut tilanteeseen, johon en ollut toivonut joutuvani. Kesken partioinnin minä, Salviakatse ja Lieskakajo olimme nähneet taas kerran, kuinka yksi kuolonklaanilaisista oli ylittänyt reviirin rajan. En voinut käsittää sitä, mikseivät Kuolonklaanin soturit kyenneet kunnioittamaan rajojamme ja haastoivat tahallaan riitaa.
Harmikseni huomasin, että kissojen joukossa oli taas sama kissa, jonka olin kohdannut aiemmin rajalla. Harmaa kolli oli surmannut Pöllöviillon noin vain, enkä olisi halunnut joutua hänen kanssaan uudestaan taisteluun.
Kuten sotureiden kuuluu, olimme puuttuneet asiaan heti. Harmaanruskea naaras selitti ylittäneensä rajan vahingossa, eikä minulla ollut syytä olla uskomatta häntä. Mutta se ei siltikään saanut minua ajattelemaan, etteikö asiaa tarvitsisi ottaa vakavasti. Ei saanut olla niin ajatuksissaan, että ylitti vahingossa rajan. Aivan yllättäen naaras alkoi selittämään jotakin epämääräistä Lauhalaukasta ja siitä, miten Ruskalintu olisi ollut hänen kumppaninsa. Ruskalintu oli lähtenyt klaanista vuodenaikoja sitten, enkä voinut uskoa korviani. Jos hän oli tämän kuolonklaanilaisen kumppani, se tarkoitti että myös Ruskalintu oli siirtynyt Kuolonklaanin puolelle. Raidallinen kuolonklaanilaisnaaras ei ehtinyt sanoa mitään, kun Salviakatse jo syöksyi kynnet ojossa häntä kohti.
Siitä taistelu sai alkunsa, eikä mahdollisuutta rauhallisiin neuvotteluihin. Kun kaksi kuolonklaanilaista olivat Salviakatseen kimpussa, myös Lieskakajon oli liityttävä taisteluun. Enää vain minä ja valkoturkkinen kuolonklaanilaisnaaras seisoimme aloillamme, jonka vuoksi hän valikoitui vastustajakseni. Taistelu olisi reilu, kun kummalakaan puolella ei ollut määrällistä ylivoimaa. Tiesin vain sen, että kuolonklaanilaiskolli ainakin oli etevä taistelija, mutta kyllä minä ja Lieskakajokin olimme vähintään keskivertoja.
Syöksyin nopeasti kohti yksin seisovaa valkoista naaraskissaa, joka oli niin keskittynyt neljän muun kissan taisteluun, ettei edes huomannut minun hyökkäystäni.

Taistelu tuntui jatkuneen jo aivan liian pitkään. Aina kun joku oli saanut kunnon otteen vastustajastaan riistääkseen tämän hengen ja päättääkseen taistelun, toinen kissa oli syöksynyt paikalle estämään sen.
Kun taas taistelin valkoista, kahta muuta kissaa selvästi huonompaa naaraskissaa vastaan, onnistuin kuin ihmeen kaupalla saamaan tukevan otteen tämän vatsasta. Kissa kietoi etukäpälänsä pääni ympärille ja raastoi takaraivoani kynsillään. Kun olin upottanut hampaani kissan vatsaan, pysähdyin miettimään aivan pieneksi hetkeksi tekojani. Mietin soturilakia ja sen kohtaa, joka kielsi turhan tappamisen. Aivan pienessä hetkessä minun oli tehtävä päätös: pelastanko tämän kissan hengen ja riskeeraan siten omani sekä Lieskakajon ja Salviakatseen henget vai riistänkö kissan hengen ja pelastan minut ja klaanitoverini.
Päätös oli loppujen lopuksi hyvinkin helppo. Klaanitoverini menivät kaiken edelle etenkin, kun kuolonklaanilaiset olivat alunperin aloittaneet tämän turhan taistelun ylittämällä rajan. Ummistin silmäni ja tein päätökseni. Purin leukani tiukasti yhteen.
Kuului kovaa ulvontaa, ja valkoisen naaraskissan ote päästäni irtosi hänen alkaessa kiemurrella maassa, yrittäen epätoivoisesti päästä irti otteestani. Tilanne ei ollut myöskään minulle mieluinen. Vaikka puolustin klaaniani ja klaanitovereitani enemmän kuin mielelläni, toisen tappaminen oli iso asia. Mikäli Tähtiklaani ajattelisi minun toimineen väärin, saisin kärsiä tekoni vuoksi.
Mitä syvemmälle pureuduin kuolonklaanilaisen vatsaan hampaillani, sitä kovemmin hän ulvoi ja rimpuili. Hänen huutonsa peitti alleen kaikki muut taistelun äänet ja ajatukseni. Huuto vaimeni, mutta korvissani soi edelleen. Nostin pääni ylös elottomaksi valahtaneen kissan vatsasta ja kavahdin nopeasti taaemmas. Käänsin meripihkaisen katseeni muihin taisteluun osallistuneisiin kissoihin. Kuolonklaanilaiset huusivat ja yrittivät irtaantua Lieskakajon ja Salviakatseen otteista.
Olin taas tappanut ja ajatukseni olivat sekavat. Tällä kertaa olin varmempi siitä, että olin tehnyt oikein.

//Sähkö tai Lieska? Jatkan varmaan jossain vaiheessa vielä myös Sulalla.

Olin Liljatuulen ja Leimusilmän luona. Joka paikasta jomottava kehoni lojui paikoillaan täysin liikkumatta ja jos katsoi oikein tarkkaan, saattoi huomata kylkeni pienenlaisen, lähes huomaamattoman kohoilun. Suljetuista silmistäni huolimatta havaitsin hämärästi, kuinka parantajat aina välillä häärivät ymärilläni ja laittoivat turkilleni jotakin.
”Kaula tihkuttaa uudestaan”, kuulin huolestuneen äänen kaukaisuudesta.
”Lisätään hämähäkinseittiä. Haava on vasta parantumassa eli se saattaa vuotaa vielä.”
Vuoto? Olivatko haavani yhä auki? En tiennyt vastausta, mutta minusta alkoi taas tuntua, kuin elinvoima olisi valunut minusta pois heikentäen oloani – ikään kuin se ei olisi ollut heikko jo muutenkin. Ajoittaiset tuulenpuuskat puhalsivat kylminä minua vasten, tuntuivat porautuvan haavojen läpi kehooni kylmettämään minua.
Missähän Varjotassu oli? En kyennyt aistimaan kollin rauhoittavaa läsnäoloa, oletin siis hänen olevan jossain muualla. Oppilas oli viettänyt erään yön vierelläni, kuin olisi halunnut vahtia, etten karannut mihinkään. Ele oli tuntunut mukavalta, vaikka en ollut kyennytkään ilmaisemaan sitä, saati kunnolla tiedostamaan kenenkään olevan siinä lähelläni.
Hetken päästä kuulin Liljatuulen tervehtivän jotakuta pehmeällä maukaisulla. Askeleet pysähtyivät epäröiden.
”Tule vain”, Liljatuuli jatkoi. ”Hän on jo parempana kuin tullessaan, ja varmasti edesauttaa jos tulet käymään.”
Joku tassutteli vierelleni, kosketti korvaani kuonollaan.
”Tervehdys, Sadetassu”, tulija maukui.
Raotin hitaasti silmäni puoliavoimiksi ja hahmotin tutun, kermanvärisen kollioppilaan edessäni. Kasvoilleni levisi pieni, mutta voimaton hymy. Olisin halunnut tervehtiä Varjotassua äänekkäästi kehräten ja ilmaista iloni hänen läsnäolostaan. Moinen olisi kuitenkin tehnyt kipeää, eikä minulla juuri voimiakaan ollut. Sen sijaan väräytin korviani heikosti; varsinkin tutustumisemme alussa Varjotassulla oli ollut tapana reagoida jutusteluuni lähinnä vain korviaan väräyttämällä, joten toivoakseni hän ymmärsi viestin. Sen, ymmärsikö, tiesi tosin vain Tähtiklaani.


Kului muutama päivä. En tiennyt, koettelivatko päivät enemmän minua vai minä niitä. Ikään kuin joku olisi kovasti yrittänyt saada minua luovuttamaan taisteluni. Mutta en minä halunnut! Silmieni edessä välähteli muistoja Varjotassusta; yhteisestä reissustamme suosikkipaikkaani uimapaikalle, mukavista juttuhetkistä vanhassa leirissämme. Huolimatta siitä, kuinka voimakkaasti vointini saattoi aaltoilla, pidin kynsinhampain kiinni omasta kiintopisteestäni. Joka päivä minä odotin Varjotassua luokseni ja joka päivä hän saapui luokseni. Tuntui aivan siltä, kuin veltto kehoni olisi saanut lisää voimaa parantua joka kerta, kun kolli vietti aikaa vierelläni. Voima imeytyi lihaksiini joka kerta, kun Varjotassu kosketti kuonollaan korvaani tai poskeani. Voima lämmitti sydäntäni, sai viikseni nytkähtämään.
Eräänä aamuna heräsin, kun aurinko oli jo lähes lakipisteessään. Pakkasenkin läpi se lämmitti turkkiani hitusen, kuin kertoen tänään olevan uusi, parempi päivä. Sinä aamuna jaksoin vihdoin avata silmäni; ensimmäiset silmänräpäykset maailma oli sumea. Sitten kaikki alkoi selkeytyä pikkuhiljaa.
”Sadetassu”, parantajat tervehtivät. Kohotin varovasti päätäni, kehoni tuntui kaulaa ja niskaa myöten jäykältä. ”Ota rauhallisesti vielä, olet edelleen toipilas.”
Samassa havaitsin jälleen Varjotassun lähestyvän, ja pöllähtänyt ilmeeni kirkastui. Kolli näytti hiukan yllättyneeltä kohentuneesta voinnistani pysähtyessään eteeni, vaikkakin myös helpottuneelta.
”Hei”, minä kähähdin. ”Olen täällä taas.”

//Varjo?

“Älä minua kiitä. Olet itse tehnyt suurimman työn", Karjuvirne naukui lämpimällä äänellä ja jatkoi miltei heti, “no miten on, tahtoisiko tuore soturi lähteä kanssani kävelylle?”
Kun olin kiittänyt Karjuvirnettä “kaikesta” ja, kun olin sanonut sen olin tarkoittanut kiittää myös henkeni pelastamisesta mutten alkanut selittelemään sitä sen enempää vaan palautin neutraalin ilmeeni takaisin.
“Lähdetään vain”, sanoin yhtä neutraalilla äänellä kuin yleensäkin. Tiesin, että jää väliltämme oli murtunut mutta en silti halunnut tunteilla koko klaanin ympäröimänä Karjuvirneen edessä. Tassutin varovaisesti leirin reunalle ja luotin siihen, että Karjuvirne seuraisi. Kävelyni oli hiukan hataraa, koska olin ollut petilevossa niin kauan mutta joka askel oli vakaampi. Tassutin ulos leiristä ja alas mäkeä, jota olimme kuu sitten matkanneet ylös Karjuvirneen kanssa. Nyt lunta oli paljon vähemmän kuin viime kerralla. Oli mahtavaa kuinka hiirenkorvan vuodenaika teki tuloaan!
“Odota, Tähtimötaivas!” Karjuvirne naukui ja hölkytti minut kiinni.
“Olen niin nopea, että jopa sinä jäät jälkeen”, nau’uin leikkisästi mutta jätin ison osan tunteistani sisääni mylläämään.
“Joskus täytyy osata nauttia rauhasta. Varsinkin silloin, kun saa itse määrätä tahdin”, Karjuvirne naukui hyvän tuulisesti.
“En ole päässyt ulos leiristä ikuisuuksiin! Se, kun kaikki kissat parveilevat ympärillä on tosi ahdistavaa. Enkä oikein tiedä miten minun pitäisi suhtautua siihen, että kissa jota luulin ystäväksi ja tulevaksi kumppaniksi petti minut. Tuntuu niin oudolta”, henkäisin. Tuntui kuin olisin henkäissyt ahdistukseni ilmaan ja se olisi tarttunut myös Karjuvirneeseen pyytäen häntä auttamaan tai lohduttamaan jollain lailla. Katsahdin kolliin varovaisesti. Olin juuri tehnyt jotain, mitä en ollut ikinä uskonut tekeväni - olin uskoutunut huolistani jollekulle muulle kuin Minttuliekille. Sydämeni hakkasi lujaa ja pelokkaasti, sillä en tiennyt kuinka kolli reagoisi. Ilmeeni pysyi kaikista tunteistani huolimatta neutraalina.
//Karju?

Olin niin hurjan väsynyt, sillä viime ajat olivat olleet poikkeuksellisen raskaita. Saatuani Lehtotassun oppilaakseni, minulla oli ollut käpälät täynnä töitä. Partioinnin lisäksi jouduin käyttämään kamalan paljon aikaa nuoren oppilaan kouluttamiseen ja opettamiseen. Iltaisin olin aina todella väsynyt ja nukahdin hetkessä. Onnekseni Lehtotassu oli kuitenkin melko helppo oppilas. Hän ei käyttänyt liikaa aikaansa turhaan valittamiseen tai niskurointiin.
Lehtotassu oli joutunut parantajien luokse tarkkailuun huonovointisuuden vuoksi, mutta onneksi se ei ollut ollut mitään vakavaa. Naaras oli päässyt parantajien luota pois nopeasti ja minä olin saanut hieman enemmän vapaa-aikaa. Olin käyttänyt sen viettäen aikaa emoni kanssa. Korppisiipi oli yhä pentutarhalla Sarastuspennun kanssa, mutta pian nuorin sisaruksemme pääsisi oppilaaksi. Emo oli ollut hyvillä mielin ja olimme jakaneet yhdessä tuoresaaliin. Myös Sarastuspentu oli liittynyt seuraamme ja oli ollut ilo tutustua pentuun vielä paremmin, olihan perhe minulle koko maailman tärkein asia.
Auringonlaskun aikaan Lehtotassu oli tallustellut leirin toiselta laidalta luokseni. Hän kyseli minulta, olinko kenties menossa partioon ja ilmoitti pian sen jälkeen tahtovansa itse sellaiseen. Pidättelin huokausta. Olisin vain tahtonut mennä lepäämään, mutten tahtonut tuottaa pettymystä innokkaalle oppilaalleni. Siispä lupasin käydä kysymässä Minttuliekiltä, josko me mahtuisimme vielä johonkin auringonlaskun rajapartioista. Punaruskea varapäällikkö löytyi nopeasti parantajien luota. Hän oli juuri keskustelemassa Liljatuulen kanssa, mutta minun asiallani oli kiire. Hieman töykeästi siis astelin kaksikon luokse:
"Minttuliekki, minulla olisi asiaa." Parantaja ja varapäällikkö hiljenivät ja käänsivät kysyvät katseensa minun suuntaani. Koin, että tässä tilanteessa minulla oli oikeus keskeyttää heidän keskustelunsa, sillä partiot lähtisivät pian.
"Niin?" varapäällikkö kysyi ja kallisti aavistuksen verran päätään.
"Mahtuisimmeko minä ja Lehtotassu johonkin auringonlaskun rajapartioista?" kysyin ystävällisellä äänellä. Minttuliekin kasvoille piirtyi mietteliäs ilme, mutta pian hän nyökkäsi.
"Kuolonklaanin rajalle olisi hyvä laittaa vähän isompi partio, aivan varalta vain. Kuolonklaanilaiset ovat viime päivinä olleet herkkiä aloittamaan taisteluita. Väärävarjo johtaa partiota, ilmoita hänelle että laitoin teidätkin mukaan partioon", varapäällikkö pyysi. Kiitin häntä nopeasti ja palasin takaisin Lehtotassun luokse.

Kun olin kertonut Lehtotassulle ilouutisen, etsin katseellani Väärävarjon vitivalkoista turkkia. Kokenut soturi seisoskeli jo kukkulan laen reunamilla ja odotteli partionsa saapumista. Viitoin Lehtotassun perässäni Väärävarjon luokse. Valkoturkkinen soturi katsahti meitä kysyvästi.
"Minttuliekki määräsi meidätkin mukaan partioon", selitin nopeasti, eikä Väärävarjolla ollut mitään sitä vastaan. Odotimme hetken, kunnes kaikki partion jäsenet olivat koolla. Minun, Väärävarjon ja Lehtotassun lisäksi mukaamme lähtivät Kirpputäplä, Oksakuiske ja Konnavarjo.
Tassuttelimme kukkulan rinnettä alas ja suuntasimme kohti jokea, joka meidän olisi ylitettävä päästäksemme Kuolonklaanin rajalle. Jättäydyimme Lehtotassun kanssa partion hännille.
"Kierrämme tänään Kuolonklaanin rajan ja varmistamme, että he ovat pysyneet omalla reviirillään", selitin Lehtotassulle. Olin käynyt hänen kanssaan kerran aiemmin partiossa, muttei hän ollut rajakierroksen jälkeen käynyt kertaakaan Kuolonklaanin rajalla. Toivoin tosiaan, ettei tästä syttyisi taistelua, sillä minä en itse ollut mikään mestaritaistelija, eikä Lehtotassukaan ollut juurikaan harjoitellut taistelemista.

//Lehto?

Toinen toistaan sekavammat painajaisunet olivat piinanneet Kuutamolainetta siitä asti, kun hän oli todistanut mestarinsa kuoleman Kuolonklaanin rajalla noin kuu sitten. Hän ei ollut kyennyt syömään saati nukkumaan kunnolla, ja nytkin hän pyöri Talvikkitakun vieressä levottomana yrittäessään saada unen päästä kiinni.
Nuori soturi vaipui lopulta uneen aivan huomaamattaan, mutta tällä kertaa uni oli erilainen kuin muina öinä. Hän seisoi Eloklaanin vanhan leirin sisäänkäynnin edessä. Häntä pelotti astua peremmälle, sillä hän ei tiennyt, mitä kieroutuneita kuvitelmia hänen mielikuvituksensa oli saattanut kätkeä sen taakse piinatakseen häntä. Kuitenkin uteliaisuus ja koti-ikävä ajoivat naaraan astumaan piikkihernetunneliin, joka vei leiriaukiolle.
Leiri näytti erilaisemmalta kuin hän sen muisti. Sen pohjalla oli puusta tippuneita oranssihtavia lehtiä, aivan kuin lehtisateen aikaan, mutta jokin muukin oli vialla. Hän ei nähnyt muita kissoja eikä haistanut tuttuja tuoksuja.
Oppilaiden pesän suunnalta kuului askelten ääniä. Kuutamolaine käännähti katsomaan siihen suuntaan ja hämmästyksekseen näki Tyrskytassun - jota ilmeisesti myös Tyrskytiikeriksi kutsuttiin -, vanhemman veljensä, joka oli taistellut Eloklaaniin hyökänneiden kissojen kanssa ja auttanut näitä ajamaan eloklaanilaiset kodistaan.
"Sinä", Kuutamolaine murisi ja paljasti hampaansa. Hän muisti, miten oli kuita sitten tutustunut kolliin heidän välillään olleen uniyhteyden kautta, luullen tätä joksikin aivan toiseksi, kunnes tämän todellinen luonto oli paljastunut. Tyrsky olikin ollut hänen karkotettu veljensä Tyrskytassu, joka oli tappanut oman mestarinsa.
"Tämä on sinun syytäsi!" nuori soturi oli niin raivoissaan ja loukkaantunut veljensä petoksesta ja kaikista viimeisen parin kuun aikana kärsimistään koettelemuksista, ettei miettinyt hetkeäkään, ennen kuin rynnisti kollin kimppuun. Hänen onnistui kaataa itseään rotevampi kolli yllättävänkin helposti. "Et ansaitse elää sen kaiken pahan jälkeen, mitä olet tehnyt!"
Juuri kun naaras oli aikeissa tehdä seuraavan siirtonsa, leirin muurien ulkopuolelta kuului käsky, joka kehotti Tyrskytassua tekemään väistöliikkeen. He kumpikin jähmettyivät paikoilleen, ja Kuutamolaine höristi korviaan ihmeissään. Oliko joku muukin heidän kanssaan tässä unessa? Ei sellaista ollut tapahtunut koskaan ennen.
Pian sama ääni kehaisi ilmeisestikin Tyrskytassua hienosta suorituksesta, johon toinen puhuja kommentoi nyreän oloisesti, ettei tämä ollut oikeastaan edes väistänyt, sillä tätä oli varoitettu. Kolmannen äänen liittyessä keskusteluun, vahvistaen toisen puhujan vastalauseen, Kuutamolaine tunsi sydämensä kiihdyttävän lyöntejään - Korppisiipi oli täällä!
Hän unohti äkkiä Tyrskytassun läsnäolon, jättäen tämän makaamaan hölmistyneenä keskelle leiriä sillä välin, kun itse hyppeli ulos leiristä etsimään emoaan. Kun hän astui ulos leiriin vievästä tunnelista, hän hämmästyi tajutessaan, että hänen edessään aukesi vanha harjoitusmonttu, jossa myös hän itse oli sparrannut muiden oppilaiden kanssa nuorempana. Mutta miten kummassa se oli päätynyt tähän näin, aivan leirin eteen?
Kuutamolaine näki emonsa istumassa montun toisella puolella jonkun valkoturkkisen kollin kanssa, ja he molemmat seurasivat tiiviisti katseellaan kahta montussa harjoittelevaa oppilasta. Kuutamolaineelta meni hetki tajuta, että toinen oppilaista oli Tyrskytassu, mutta tämä oli vain pienempikokoisempi ja tällä oli yhä molemmat korvat tallella. Outoa…
Hän tassutti montun toiselle puolelle emonsa viereen. Korppisiipi katseli yhä alas monttuun, eikä vaikuttanut edes huomanneen tyttärensä saapumista.
"Emo?" Kuutamolaine kutsui naarasta, mutta tämä ei selvästikään kuullut häntä. Tai sitten soturi ei edes ollut oikeasti tässä unessa, vaan kyse oli jostakin muusta.
"Missä me olemme?" Hänen katseensa siirtyi montun toiselle puolelle ilmestyneeseen Tyrskytassuun, joka myös seurasi montun tapahtumia keskittyneen oloisena. Kolli vilkaisi häneen mitään sanomatta ja tassutti sen jälkeen lähemmäksi nuorempaa itseään, jonka luokse valkoinen soturi oli mennyt Korppisiiven lähdettyä toisen oppilaan kanssa paikalta. Kuutamolaine vilkuili emonsa perään epävarmasti, mutta päätti kuitenkin jäädä montulle Tyrskytassun kanssa. Hän halusi selvittää, mistä oli kyse.
Yhtäkkiä nuorempi Tyrskytassu otti jalat alleen ja loikki metsään, vanhempi kissa perässään seuraten. Kuutamolaine luimisti korviaan metsän heidän ympärillään alkaessa vaihtaa muotoa, ja pian hän huomasi heidän olevan nyt jossain päin lähellä Kuolonklaanin rajaa. Nuori Tyrskytassu lähestyi rajan toisella puolella näkyvää hahmoa ja oli ilmeisesti aikeissa hyökätä tuon kimppuun, kun soturi loikkasi jostakin takaa hänen päällensä ja esti tämän aikeet. Kuutamolaine tyrmistyi tajutessaan, mitä seuraavaksi tapahtui: Tyrskytassu suuntasikin iskunsa omaa klaanitoveriaan päin, joka ei ennättänyt pistää vastaan. Valkoinen kolli kaatui maahan elottomana, ja Tyrskytassu lyyhistyi järkyttyneen ja lohduttoman näköisenä kissan viereen, haudaten kuononsa tuon turkkiin.
Silloin Kuutamolaineelle valkeni, mitä hän oli juuri todistanut - tämä oli se hetki, jona Tyrskytassu oli tappanut oman mestarinsa ja tullut sen myötä karkotetuksi. Hänen katseensa lipui vanhempaan Tyrskytassuun, tämän nykyiseen versioon, joka oli myös lysähtänyt kasaan kuolleen soturin eteen ja näytti siltä, että oli kohta aikeissa pillahtaa itkuun. Hetkeksi Kuutamolaineen mielestä pyyhkiytyi pois kuva Tyrskytassusta verenhimoisena murhaajana, joka oli surmannut tunteettomasti oman mentorinsa, ja hän katsoi säälien surevaa veljeään, joka oli juuri - kaikesta päätellen tahtomattaan - tehnyt jotain hirveää.
Nuori Tyrskytassu ja kuollut soturi haihtuivat pois, ja paikka muuttui jälleen. Nyt Kuutamolaine ja Tyrskytassu olivat jälleen Eloklaanin leirissä, mutta tällä kertaa paikalla oli muitakin. Hän näki Mesitähden ja Minttuliekin ja joitakin muitakin tuntemiaan eloklaanilaisia kyyristyneinä Tyrskytassun juuri tappaman soturin ympärille. Tilaa hallitsi raskas surun ilmapiiri, jonka Kuutamolainekin pystyi aistimaan, vaikka kyseessä oli vain muisto menneisyydestä - ohikiitävä hetki, joka oli ollut monia vuodenaikoja sitten.
Kuutamolaine katseli surevia kissoja myötätuntoisesti, kunnes jostakin hänen takaansa kuului tuttu ääni, joka sai kaikkien huomion kääntymään pois vainajasta:
"Kuolonklaani ei ole vastuussa Karpalonenän kuolemasta."
Kuutamolaine käännähti ympäri ja näki emonsa, joka seisoi kivitetty ilme kasvoillaan klaanitoveriensa edessä.
"Mitä sinä puhut, Korppisiipi?" Mesitähti asteli kankein askelin mustavalkoisen soturin eteen. Kuutamolaine seisoi heidän välissään, mutta kissat katsoivat suoraan hänen lävitseen.
Korppisiiven terävä katse siirtyi nopeasti Tyrskytassuun, joka silminnähden hätkähti naaraan katsetta.
"Tyrskytassu teki sen. Satuin paikalle, kun lähdin yksin kävelylle Vadelmatassun harjoitusten jälkeen. Se tapahtui aivan Kuolonklaanin rajan pinnassa, ja Karpalonenä yritti vain estää Tyrskytassua käymästä Kuolonklaanin puolella saalistamassa olevan oppilaan kimppuun." Kuutamolaine ei voinut uskoa kuulemaansa. Oliko heidän emonsa juuri ilmiantanut oman poikansa koko klaanin kuullen?
"Kuinka sinä saatoit?!" Tyrskytassu syöksähti naarasta kohti raivosta ulvoen, mutta Hiilihammas asettui hänen tielleen, mikä sai nuoren kollin pysähtymään. Kuutamolaineen sydäntä riipaisi katsoa, miten isä ja poika tuijottivat toisiaan epäuskoisesti ja peloissaan, kumpikin lamaantuneina niille sijoilleen.
"Tämän jälkeen Mesitähti karkoitti minut, ja he saattoivat minut isäni kanssa rajalle." Nykyinen versio Tyrskytassusta oli tullut seisomaan hänen viereensä. Kollin silmissä oli poissaoleva katse, ja hänen äänensä oli painava, aivan kuin jokaista sanaa olisi vetänyt alaspäin iso kivikasa.
Kuutamolaine katsahti epävarmasti veljeensä, mutta tämä tuijotteli yhä jonnekin kaukaisuuteen. "Sinä et halunnut tappaa häntä. Tapoit hänet vahingossa", hän naukaisi hiljaa ääni väristen.
"Olin kaiken aikaa niin käsittättömän vihainen", raitaturkkinen kissa huokaisi raskaasti. "Kun Lainepentu kuoli, emo ei ollut enää oma itsensä. Minusta tuli sen myötä vihaisempi ja vihaisempi, ja sisälleni patoamani tunteet purkautuivat usein radikaaleillakin tavoilla. Tuona päivänä menetin jälleen malttini harjoituksissa ja, no… tiedätkin, miten siinä kävi." Tyrskytassun katse käväisi Karpalonenän ruumiissa, joka makasi yhä aukiolla. Muisto oli jo alkanut haalistua, mutta kissan hahmo erottui yhä selvästi, aivan kuin se olisi oikeasti ollut siinä. "Riitelimme usein Korppisiiven kanssa, ja olin aivan varma, että hän kieli minusta muulle klaanille, koska inhosi minua niin paljon. Elin katkerana kuita, vannoen kostoa Mesitähdelle, isälleni ja ennen kaikkea emolleni. Mutta sitten löysin elämälleni uuden suunnan, enkä enää yhtäkkiä tahtonutkaan kostaa. Tajusin kuitenkin olevani jo liian syvällä valheiden ja katkeruuden suossa, johon olin itseni ajanut, enkä voinut enää perääntyä. En enää."
Vähitellen Tyrskytassunkin hahmo alkoi hiipua. Metsä heidän ympärillään värjäytyi mustaksi kuin hiipien, lakastuttaen kaikkien puiden lehdet ja maassa olevan ruohon, kuin kuolema ikään. Kuutamolaine katsoi veljeään epätoivoisena, tietämättä enää, mitä ajatella mistään. Hänellä oli niin paljon kysyttävää kollilta, mutta hän ei kyennyt muodostamaan edes yhtä simppeliä sanaa, ennen kuin pimeys vyöryi heidän ylitseen hyökyaallon lailla ja viskasi hänet takaisin todellisuuteen unten maailmasta.

"Oliko villi uni?" Talvikkitakku oli ensimmäinen kissa, joka oli nuorta naarasta vastassa hänen palattuaan unten syövereistä. Punertavaturkkinen soturitar rötkötti hänen vieressään ja katseli häntä pää aavistuksen kallellaan. "Liikuit niin paljon unissasi, että sait muutaman kissan vaihtamaan paikkaa." Naaraan naamalla oli hieman ilkikurinen virnistys.
Kuutamolaine katseli hetken ympärilleen tokkuraisena, ennen kuin kohdisti hiukan hajamielisen katseensa ystäväänsä. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi juuri juossut koko yön jäniksen perässä.
"Huhuu? Maa kutsuu Kuutamolainetta", Talvikkitakun kummastunut naukaisu havahdutti Kuutamolaineen. Hän pudisteli päätään ja yritti saada ajatuksensa selviksi, sillä nyt niitä peitti sankka sumu, jonka läpi hän ei tuntunut pääsevän.
"Anteeksi, jos valvotin sinua", hänen onnistui lopulta lausua ystävälleen. Hän väläytti tälle hieman pakotetun, pahoittelevan hymyn ja yritti olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jos kukaan saisi tietää hänen unistaan tai Tyrskytassusta, häntä alettaisiin varmasti pitää kahelina ja hänet passitettaisiin suorinta tietä parantajalle.

//Tale? :o

Elämä Eloklaanissa oli sujunut suhteellisen rauhallisesti, vaikka olimmekin sodassa Kuolonklaanin ja Kujakissayhteisön kanssa. Aika-ajoin rajoilla syttyi kahakoita, sillä kuolonklaanilaiset ja kujakissat vaikuttivat varsin impulsiivisilta kissoilta. Eloklaani oli menettänyt kahakoissa useamman kissan hengen, ja olimme syvästi surullisia läheistemme kuolemien vuoksi. Tunsin epäonnistuneeni päällikkönä. Koin olevani syyllinen siihen, että Kujakissayhteisö oli koskaan löytänyt Eloklaanin luokse ja halunnut tuhota meidät – tai siis minut.
“Mennään”, naukaisin turhan kireällä äänellä Varjotassulle, joka seisoi vierelläni kukkulan laen reunamilla. Olimme lähdössä saalistamaan kahdestaan nummille. Kermanvärinen oppilas katsoi minua hiukan yllättyneen oloisena.
“Anteeksi, en minä sinulle saisi äksyillä. Tämä sota vain kiristää hermojani”, naukaisin pahoitellen ja kohtasin oppilaani savuisen katseen. Varjotassu nyökkäsi vakavana:
“Ei se mitään.”
Viitoin kollikissan perässäni alas kukkulan rinnettä kohti nummia. En vienyt Varjotassua kovinkaan kauas leiristä, sillä en halunnut mennä liian lähelle Kujakissayhteisön tai Kuolonklaanin rajoja. Varjotassu oli joitain päiviä aiemmin joutunut Salviakatseen ja Sadetassun kanssa taisteluun kujakissoja vastaan, kun kujakissa oli ylittänyt rajan. Sadetassu oli loukkaantunut pahoin, mutta halusin uskoa naaraan parantuvan ja voivan jatkaa soturikoulutustaan. Varjotassu oli silminnähden pahoillaan ystävänsä puolesta ja takuulla hyvin huolissaan hänestä. Olimme jättäneet yhdet harjoitukset väliin, sillä en halunnut rasittaa kermanväristä kollia liikaa. Tiesin, että hänellä oli rankkaa jo ilman harjoituksiakin.
“No niin, tänään emme opettelekaan mitään uutta, vaan saat muistella kaikkea oppimaasi ja yrittää saalistaa heti itse. Olet jo kehittynyt todella paljon, joten uskon sinun pystyvän tähän”, nau’uin kannustavasti ja annoin Varjotassulle luvan aloittaa. Kolli epäröi hetken, mutta käänsi sitten katseensa pois minusta. Hän alkoi haistella ilmaa keskittyneesti ja lähti kävelemään kauemmas löydettyään ilmeisesti hajujäljen. Pysyttelin noin kahden ketunmitan päässä Varjotassusta, jotta en pilaisi hänen saalistamistaan. Hiivin hiljaa hänen perässään varoen, ettei märkä lumi narskuisi liikaa käpälieni alla. Viileä, mutta hento puhuri kävi nummilla ja jäi aika ajoin leikittelemään myös minun turkillani. Yritin pörhistellä ohutta turkkiani, sillä kylmä pääsi nopeasti sen läpi. Onnekseni säät olivat jo lämmenneet sen verran, että taivaalla loistava aurinko toi edes hieman lohtua kylmiin säihin, kun sen säteet alkoivat hiljalleen lämmittää metsää ja nummia.
Varjotassu hidasti vauhtiaan, ja myös minä näin joen varrella olevan kivirykelmän edustalla seisovan oravan. Orava puuhaili omiaan lumen alta pilkistävien kivien luona, eikä huomannut lähestyvää kissaa. Oravat harvemmin lähtivät metsästä näin kauas, mutta ilmeisesti hiirenkorva oli houkutellut tämän pörröhännän pienelle seikkailulle. Varjotassu ei ollut mikään loistovaanija, mutta huomasin hänen yrittävän keskittyä siihen mitä teki. Noin ketunmitan päässä oravasta oppilas painautui lähemmäs hankea ja laski häntänsä alas juuri siten, miten olin opettanut. Siinä vaiheessa Varjotassu teki merkittävän virheen; hän yritti jatkaa vaanimista, kun olisi ihan hyvin voinut jo hyökätä selin häneen olevan oravan kimppuun. Kun oppilas otti yhden pienen askeleen eteenpäin, lumi narahti hänen käpälänsä alla ja orava kääntyi salamannopeasti ympäri. Varjotassu empi silmänräpäyksen verran liian kauan, ja orava pinkaisi pakoon kermanvärinen kolli perässään. Varjotassu ei ehtinyt saada pörröhäntäistä metsän eläintä kiinni, kun se vikisten juoksi kivenkoloon. Pettynyt Varjotassu käänsi katseensa minuun.
“Ei se mitään, se oli hyvä yritys! Välimatka oli niin pieni ja orava oli selin sinuun, joten olisi ehkä kannattanut yrittää hyökätä heti, kun olit pysähtynyt”, naukaisin kannustavasti ja väläytin oppilaalle ylpeän hymyn, “se voi olla vaikeaa arvioida, koska on hyvä hyökätä. Minullakin käy joskus juuri samanlaisia virheitä, mutta ne eivät haittaa. Mitä sanoisit, jos siirtyisimme sivummalle aivan hiljaa ja odottaisimme hetken, jos orava tulisi ulos piilostaan?”
Varjotassu kohautti lapojaan ja käänsi katseensa kivenkoloon.
“Kyllähän sitä voisi yrittää”, kolli sanoi rauhallisesti päätään nyökytellen.

Siirryimme hieman kauemmas kivikasasta ja jäimme odottamaan. Kuuntelin joen liplatusta ja pidin katseeni tiukasti kivissä ja kolossa, jonne orava oli hetki sitten paennut. Myös Varjotassu näytti keskittyneeltä, kun hän tuijotti koloa.
Odotuksemme palkittiin viimein, kun pienen pieni, punertava pää pilkisti esiin kolosta. Mustilla silmillään orava silmäili ympäristöään. Minä ja Varjotassu painauduimme pienen lumikinoksen taakse, jottei orava näkisi meitä. Kun orava kaiketi totesi ympäristön turvalliseksi, kehotin päätä nyökkäämällä Varjotassua yrittämään taas. Oli meidän onnemme, että tuuli ei ollut vaihtanut suuntaa, vaan edelleen se toi oravan hajun meidän luoksemme eikä toisinpäin. Tuuheahäntäinen eläin lähti loikkimaan sopivasti juuri meitä kohti. Varjotassu jännittyi ja katsoi tarkkaavaisesti oravaa. Kun orava oli kyllin lähellä, Varjotassu hyökkäsi sitä kohti. Rukoilin hiljaa mielessäni Tähtiklaanilta, että oppilas onnistuisi. En halunnut nähdä hänen pettyvän tai kokevan itseään huonoksi. Yhtäkkiä hetket tuntuivat pidemmiltä, kun orava huomasi saalistajan ja yritti lähteä pakoon. Varjotassu oli onneksi sen verran nopea, että hän sai juostua eläimen kiinni muutamalla juoksuaskeleella ja hyökkäsi kynnet ojossa sen kimppuun. Orava vinkaisi tajutessaan, että hänen loppunsa oli koittanut. Kermanvärinen oppilas pudottautui taitavasti saaliinsa kimppuun ja lopetti sen aivan kuten olin opettanut. Orava kuoli nopeasti, mutta Varjotassu piti sitä vielä hetken hampaissaan. Tassuttelin iloisena hänen luokseen.
“Hyvä Varjotassu! Tätä menoa sinusta tulee aivan loistava soturi!” kehuin iloisena kollia, joka pudotti oravan suustaan ja kääntyi minun puoleeni. Varjotassun kasvoilla käväisi pieni hymyntapainen, mutta se kesti vain silmänräpäyksen ajan. Kollin katse kääntyi takaisin oravaan. Olin ylpeä hänestä ja toivoin, että hän oli myös itse ylpeä itsestään. Minä uskoin, että kuka tahansa pystyi olla soturi jos vain tahtoi. Varjotassu oli hyvä esimerkki siitä, että kuka tahansa pystyi mihin vain.

Saman päivän iltana olin pyytänyt Minttuliekin juttusilleni. Tiesin, että minun oli kerrottava kumppanilleni sodan todellinen syy. Murheiden kantaminen yksin omassa mielessä sai minut hurjan pahoinvoivaksi ja se purkautui klaanitovereihini kiukkuna ja äksyilynä. En halunnut olla sellainen päällikkö, joka suuttui ja tiuski aivan turhaan klaanitovereilleen.
“Minä tiedän, miksi tämä sota alkoi. Se on minun syytäni”, henkäisin hiljaa, kun olin johdattanut varapäällikköni pois kukkulalta. En halunnut muiden kuulevan sitä, en ainakaan vielä. Eloklaanilaisilla oli täysi oikeus tietää sodan oikea syy, mutta nyt ei tuntunut olevan hyvä hetki asian kertomiselle. Minttuliekki kohotti kulmiaan ja katsoi minua yllättyneenä.
“Miten niin?”
Ravistelin pettyneenä päätäni:
“Muistat varmasti, että matkallamme tänne jäimme hetkeksi loukkuun kaksijalkalaan, jossa itseään Kujakissayhteisöksi kutsuva kissajoukko asui. Minun oli surmattava heidän johtajansa, jotta pääsimme vapaaksi. Koska johtajan surmanneesta kissasta kaiketi olisi tullut heidän uusi johtajansa, annoin kaikille luvan lähteä. Luulin sen Yhteisön kaatuneen siihen, mutta kaiketi niin ei ollutkaan. Nyt tämä Keijukainen tovereineen ovat saapuneet kostamaan minulle. Minttuliekki, he tahtovat kostaa sen, että minä tapoin heidän johtajansa. Tämä kaikki on yksinomaan minun syytäni..”
Punaruskea naaras katsoi minua nyt mietteliäs ilme kasvoillaan. Minttuliekin tummista silmistä paistoi lohduttomuus, ja hän laski häntänsä lavalleni.
“Voi Mesitähti, ei se ole sinun vikasi”, naaras vakuutteli hiljaisella äänellä, “sinä teit mitä sinun täytyi tehdä. Et saa syyttää itseäsi siitä, että joku on päättänyt vihata sinua.”
Käänsin katseeni Minttuliekkiin. Hänen sanansa kieltämättä toivat pientä lohtua, mutta koin olevani edelleen syyllinen kaikkeen tähän. Minun takiani jokaisen eloklaanilaisen henki oli vaarassa.
“Minun on käytävä Keijukaisen juttusilla. Jos on pienikin mahdollisuus, että hän kuuntelee järkipuhetta ja suostuu lopettamaan tämän sodan ilman enempää verenvuodatusta, tahdon tietää siitä. Minun on kokeiltava tätä”, henkäisin hiljaa, mutta epätoivoisena. En uskonut, että Keijukaisen kaltainen johtaja – joka kaiken lisäksi oli kykeneväinen kidnappaamaan vastasyntyneen pennun – suostuisi noin vain sopuun. Olin hänelle edelleen vihainen Kärsämöpennun menetyksen vuoksi, mutta olin valmis antamaan sen anteeksi, jos hän suostuisi luopumaan sodasta.
“Sitä kannattaa ainakin kokeilla, mutta sinun on oltava varovainen. Se Keijukainen ei vaikuta kissalta, joka luopuisi sodasta noin vain”, Minttuliekki huomautti. Nyökyttelin hitaasti päätäni.
“Niin, mutta koska tämä kaikki on minun syytäni, minun on yritettävä jotain”, tokaisin päättäväisellä äänellä. Tästä suunnitelmasta minä en luopuisi.

Päivät vierivät ja suunnittelin, kuinka saisin yhteyden Keijukaiseen. Metsään tallustelu tuskin olisi turvallista, joten paras ratkaisu oli jäädä odottamaan, että joku kujakissoista saapuisi rajalle ja välittäisi viestini Keijukaiselle. Raja olisi vääjäämättä turvallisin paikka tavata. Ottaisin mukaani joitain eloklaanilaisia aivan varalta vain, sillä en uskonut Keijukaisenkaan tulevan yksin.
Rajakahakoita oli alkanut esiintymään yhä vain enemmän ja eloklaanilaiset tosiaan alkoivat käydä hermostuneiksi. Siispä olin päättänyt varautua sotaan ihan oikeasti. Osa eloklaanilaisista lähtisi kolmen auringonnousun kuluttua etsimään lisää kissoja ja yrttejä avuksemme. Parantajiemme yrttivarastot olivat lähes tyhjät Lehtikadon jäljiltä ja tarvitsisimme takuulla enemmän kissoja, jos tilanne äityisi niin pahaksi, että syttyisi suuri taistelu. Olin juuri pyytänyt klaanin koolle, sillä aioin kertoa heille päätöksestäni.
“Hyvät eloklaanilaiset”, aloitin rauhallisella äänellä ja silmäilin vakavailmeisenä klaanitovereitani, “kuten tiedätte, olemme sodassa ja tarvitsemme kaiken mahdollisen avun, jotta voimme selvitä tästä. Siispä olen päättänyt lähettää pieniä kissajoukkoja etsimään yrttejä sekä taistelutaitoisia kissoja joukkoihimme.”
Kissat kuuntelivat tarkkaavaisesti, eikä kukaan tuntunut vastustavan päätöstäni.
“Yrttejä lähtevät etsimään Salviakatseen johdolla Pohjaharha ja Hilehuurre. Kissojen etsintäjoukkoja on kaksi, joista ensimmäiseen kuuluvat Omenahuuman johdolla Laventelitaivas ja Sumulaulu. Toiseen lähtevät Väärävarjon johdolla Talvikkitakku ja Tähtimötaivas. Yrttien etsijät lähtevät kaksijalkalaan, sillä sieltä löytyy tähän vuodenaikaan helpoiten yrttejä kaksijalkojen pesien luota. Ensimmäinen kissojen etsintäjoukko lähtee Eloklaanin reviiristä etelään jokea pitkin. Sieltä pitäisi löytyä erakoita, jotka saattavat auttaa meitä. Viimeinen joukko suuntaa myös läheiseen kaksijalkalaan etsimään Daisya, Loistotassua ja muita kotikisuja, jotka ovat valmiita auttamaan meitä sodassa”, selitin pitkästi, mutta rauhallisesti pitäen välissä pieniä taukoja, jotta eloklaanilaiset saivat hetken aikaa käsitellä sanomaani.
“Joukot lähtevät matkaan kolmen auringonnousun kuluttua ja palaavat viimeistään puolen kuun matkaamisen jälkeen”, lisäsin vielä ennen kuin päätin kokouksen.

//Kuka tahansa saa jatkaa

Kuin ihmeen kaupalla Sadetassu oli avannut silmänsä. Tämä oli kähissyt jotakin sekavasti huomattuaan Varjotassun. Varjotassun huoli ystävänsä hengestä helpotti vähän nähdessään tämän tajuissaan, mutta kolli ei uskaltanut iloita vielä. Siniharmaa naaras vuoti edelleen. Sitä paitsi haavathan voisivat tulehtua pahasti. Mitä vain voisi vielä tapahtua. Ystävä näytti siltä, että hänellä olisi jotain sanottavaa, joten Varjotassu yritti parhaansa mukaan saada selvää Sadetassun epäselvästä köhinästä. Kolli ei saanut selvää jokaisesta äänteestä, mutta hän arveli naaraan sanoneen ”mukava nähdä sinut, Varjotassu" tai jotakin sinne päin.
"Kuin myös", Varjotassu maukaisi hennolla äänellä.
"Säästele voimiasi nyt. Voimme puhua taas myöhemmin, kun olet paremmassa kunnossa", kermanvärinen kolli muistutti ystäväänsä ja räpäytti silmiään kahdesti. Sadetassu näytti siltä, että oli taas avaamassa suutaan, mutta päätyi sitten räpäyttämään silmiään myöntäväksi vastaukseksi.
"Kiitos paljon avustasi, Varjotassu. Me voimme jatkaa tästä kahden Leimusilmän kanssa", Liljatuuli naukaisi ystävällisesti. Varjotassu nyökkäsi ja väisti sivuun Mesitähden kanssa, kun Leimusilmä siirtyi hänen paikalleen pitämään huolen, että kaulahaavan vuoto tyrehtyisi. Kermanvärisellä kollilla oli edelleen suora näköyhteys Sadetassun kanssa, eikä hän irrottanut katsettaan ystävästään. Sadetassun täytyi olla hyvin heikossa kunnossa. Varjotassu toivoi, ettei naaras nähnyt, miten paljon verta tämän ympärillä oli.
"Milloin Sadetassu pystyy syömään?" kolli kysyi parantajilta.
"Ei ainakaan vielä, mutta katsotaan mikä tilanne on auringonlaskun jälkeen", Liljatuuli sanoi.
"Hyvä on", Varjotassu sanoi katse edelleen Sadetassussa. Hän toivoi, että pystyisi auttamaan parasta ystäväänsä jotenkin ja tunsi itsensä kovin avuttomaksi istuessaan siinä paikallaan.
"Minä tuon sinulle tuoresaalista heti, kun pystyt syömään", kolli sanoi ystävälleen. Häntä kuitenkin pelotti, että Sadetassu ei pystyisi syömään, jos puhuminenkin oli hankalaa. Parantuisiko Sadetassu koskaan, jos niin kävisi? Harmaa naaras räpäytti silmiään jälleen kiitoksen eleenä.
"Pikaista paranemista sinulle, Sadetassu", Mesitähti sanoi. "Ja Varjotassu, kerro vain huomenna, jos sinusta tuntuu siltä, ettet pysty harjoitella. Ymmärrän hyvin."
"Kiitos kovasti, Mesitähti", Varjotassu maukaisi. Hän oli hyvin kiitollinen Mesitähden ymmärtäväisyydestä. Päällikkö väläytti myötätuntoisen hymyn, nyökkäsi parantajille ja lähti sitten kävelemään Minttuliekin suuntaan.
Varjotassu asettui kyyryyn Sadetassun viereen ja päätti, että pysyisi ystävänsä vierellä yön yli. Kermanvärinen oppilas toivoi, että Sadetassu saisi edes pientä lohtua siitä, että hän oli tämän vierellä.
"Älä huoli, Sadetassu. Minä pysyn tässä sinun luonasi", Varjotassu sanoi, vaikkei tiennyt, lohduttaisiko se naarasta ollenkaan.

//Sade?

Nappasin oravan suuhuni nopeasti. Näytin saalista Huurrehuiskeelle. "Katso, orava. Tästä saa kivan aterian." kuiskasin ystävälleni. Yritin piristää hänen mieltään. Huurrehuiske näytti pohtivan jotain pahaa, ehkä taistelua? Minua alkoi jo ärsyttää hänen jatkuva hiljaisuutensa. Yritin kovasti jutella hänen kanssaan, mutta hän ei välittänyt!
"Ihan oikeasti! Jos et aio puhua kanssani, voin ihan hyvin yksinkin mennä saalistamaan!" huudahdin hänelle ja tassutin kauemmas. Huurrehuiske katseli perääni. Olin tehnyt noin aikaisemmin, sillä tiesin että saisin sillä Huurrehuiskeen perääni. Mutta, tuskinpa se enää tepsi. Hetken päästä valkoinen naaras oli juossut viereeni. 'Toimiipas se!' ajattelin iloisena. Käännyin katsomaan häntä silmät hieman tuikkien.
"No, aiotko nyt saalistaa kanssani?" kysyin hieman pistävään sävyyn. Huurrehuiske nyökkäsi.
"Aion. Mutta, Kuusamakuiske, et saa tahtoasi läpi aina!" naaras naukui. Nyökkäsin, sillä tiesin kyllä sen. Mutta minullapa oli omat tekniikkani. Huurrehuiske kiirehti kohti edessä olevaa seljapensasta. Seljapensas oli se pensas, jossa minun ja Huurrehuiskeen oli ollut tapana jutella oppilaina, kun ei ollut harjoituksia. Tietysti sota ei silloin vielä ollut alkanut, mutta olimme karanneet reviirin yli. Eikä kukaan ollut saanut tietää!
"Hei, muistatko tämän pensaan?" kysyin. "Tietysti! Rakas kokoontumispensaamme." Huurrehuiske vastasi. Sydämeni hypähti, kun ajattelin aikoja ennen sotaa. Silloin oli ollut rauhallista. Olimme vain leikkineet yhdessä. Huurrehuiskeen silmät olivat tunteelliset. Hipaisin seljapensasta hännälläni. Tutkin sen oksia. Yhdessä oksassa näkyi jonkinlainen outo kääre. "Mikä ihme tuo on?" kysyin Huurrehuiskeelta hämmentyneenä. Huurrehuiske tutki käärettä.
"En tiedä. Kai tuo on jokin...jokin kaksijalkojen juttu." hän vastasi hämmästyneenä ja otti kääreen kynteensä. Lipaisin sitä. Se maistui ällöttävälle. Syljin sen pois.
"Ihan hirveän pahan makuista! Heitä se jonnekin pois." sanoin ja yskäisin. Huurrehuiske heitti sen pois. Pensaassa tuoksui lievä Eloklaanin haju, johon sekoittui kettua ja hieman Kuolonklaaniakin.
"Mitä luulet, Kuusamakuiske, että onko täällä kettu? Haju on tuore." Huurrehuiske sanoi. Haistoin ketun hajun lähellä. Kettua ei näkynyt missään.
"En usko. Kai se on vain jotain muuta." vastasin kohauttaen olkiani. Haju oli kyllä voimakas ja haisi pahalle. "Pitäisikö ilmoittaa klaanille?" kysyin. Huurrehuiske oli jäykistynyt paikalleen. Yhtäkkiä kuului kova, matala ulvahdus. Punaruskea otus seisoi kiven päällä. "K-kettu! Tuossa!" Huurrehuiske älähti ja loikkasi taaksepäin. Käännyin vikkelästi ja jäin mulkoilemaan otusta. Asetuin matalaksi.
"Häivy. Heti." käskin ja tönäisin Huurrehuiskeen sivuun. Huurrehuiske jäi kumminkin siihen. Valkoinen naaras näytti pelokkaalta ja paljasti kyntensä. Karvani nousivat pystyyn. Paljastin hampaani ketulle. Kettu ulvoi ja hyppäsi kimppuuni nopealla iskulla. Iso, painava otus murisi ja löi minua rintaan. Veri roiskui päälleni. Kipu raastoi minua pahasti. 'En saa luovuttaa!' ajattelin raivokkaasti ja löin kettua päähän. Kettu rääkäisi ja heittelehti ympäriinsä. Kivusta huolimatta kettu otti uuden kohteen. Se syöksyi Huurrehuiskeen kimppuun ja puri tämän selkää. "Häneen et koske!" karjaisin ja upotin kynteni syvälle ketun nahkaan. Kettu hyppäsi, mutta ei saanut minua karistettua. Roikuin otuksessa kiinni enkä päästänyt irti. Lopulta kettu heittäytyi maahan ikävästi vinkaisten. Nousin sen päältä hiljaisesti. Ei näyttänyt, että se olisi ollut elossa. Sen silmät olivat lasittuneet. Otus tuijotti tyhjyyteen. Huurrehuiske tärisi vieressäni. Hänen selästään vuoti verta. Punainen, kuuma veri valui lammikoina ketun niskasta. Huurrehuiske sulki silmänsä. Syöksyin ystäväni luokse. Pidin häntä pystyssä. Vaikka rinnastani tihkui verta koko ajan, oli Huurrehuiske heikompi kuin minä. "Jaksatko kävellä?" kysyin käheällä äänellä. Vilkaisin kettua. Tiesin kyllä, ettei se ollut elossa. Huurrehuiske astui eteenpäin. Hänen naamalleen nousi urhoollinen ilme. "Tietysti." hän naukui. Menimme yhdessä kohti leiriä. Mitä uusi reviiri saattoi tuoda vielä tulelessaan?

Sadetassu: 18kp -

Sumulaulu: 6kp -

Leimusilmä: 9kp -

Tähtimötaivas: 13kp -

Malvaruusu: 14kp -

Lehtotassu: 7kp -

Yövarjo: 3kp -

Varjotassu: 13kp -

Lieskakajo: 11kp -

Hiilihammas: 6kp -

Karjuvirne: 7kp -

Katsoin leimusilmän tuoma siankärsämöä. Kumaruin ja napasin yrtit suuhuni. "Toimihan tämä var." Naukaisin. Yökäsin kesken lauseen katselin maahan näin sen hirrien jonka olin syönyt. "Se helpotti." Naukaisin hyvilläänin.
"Kiitos Leimusilmä."naukaisin.
"Eipä mitään."Leimusilmä vastasi.
"Voinko mennä?"kysyin
"Voit mennä mutta lepäämään."Leimusilmä nauksi.
"Nähdään Leimusilmä." Naukaisin. Tassutelin ulos pesästä ja katselin ympärilleni. "Hmm, menenkö lepäämään vai enkö?" Mietiskelin. hetken mietiskeltyäni päätin mennä lepäämään
Tassutelin oppilaidenpesälle. Kun pääsin sisään huomasin että siellä oli joku. Ajattelin heräsinkö hänet vai en lopulta menin kuminkin vain lepäämään. Torkahdin hetkeksi. Kun heräsin huomasin että olin nukkunut iltana asti "voi ei nyt en saa unta yöllä."ajattelin. Mietin hetken että olisiko se niin vakavaa. Kukaan muu ei ollut nukkumassa. "Tuolla on Ampiaispisto." Tassutelin mestarini Luo. "Hei Ampiaispisto oletko menossa partion?" Kysyin
"Miksi kysyt"? Ampiaispisto puolestaan vastasi.
"No kysyin vain kun haluaisin mukaan jos olet menossa partion." Naukaisin
"Käyn kysymässä menenkö parton mutta en voi luvata."Ampiaispisto vastasi.

//Ampais?