Huojennuksekseni Tähtimötassu oli selvinnyt Mutalammen hyökkäyksestä. Eloklaanin partiot olivat etsineet petturisoturia reviiriltä, mutta jälkien päätyttyä Kuolonklaanin reviirille, Mesitähti oli päättänyt lopettaa etsimisen. Liekö kollikissa oli päässyt kaltaistensa kylmäveristen murhaajien joukkoon rajan toiselle puolen tai sitten hänen tarinansa jatkui kaukana klaaneista. Toivoin tosin kohtaavani kollin vielä jonain päivänä. Vaikkei Mesitähti arvostanut turhaa ja vältettävissä olevia kuolemia, olisin halunnut vielä kerran kohdata Mutalammen. Olin vannonut, että jos vielä kerran kohtaisin hänet, tekisin hänestä lopun.
Sen jälkeen kun oppilaani oli joutunut Mutalammen hyökkäyksen kohteeksi, olin huomannut Tähtimötassun käytöksessä suuren muutoksen. Tuntui siltä kuin hän olisi viimein laskenut jäisen suojamuurinsa ja ollut oma itsensä. Välimme olivat lämmenneet ja tuntui, että olin saanut tehtäväni suoritettua. Toki Tähtimötassu oli yhä muiden seurassa samanlainen kuin aiemminkin, olin vakuuttunut siitä, ettei hän ollut paha kissa. Nyt on Mutalampi oli poissa, kukaan ei olisi vetämässä Tähtimötassua väärään suuntaan. Olin ehdottanut Mesitähdelle, että Tähtimötassusta tulisi soturi. Päällikkö oli luvannut harkita asiaa. Kului joitakin päiviä, kun Mesitähti aloitti klaanikokouksen. Kokouksen alussa hän teki toisesta tyttärestään, Malvatassusta soturin.
Kun kilpikonnalaikukas oppilas oli saanut uuden nimensä, oli Tähtimötassun vuoro. Koko seremonian ajan katsoin hymyillen mustavalkeaa naarasta. Olin hänestä niin ylpeä. Pidin entisen oppilaani soturinimestä. Se sointui hienosti ja sopi naaraalle kuin nenä päähän. Tähtimötaivas.
En vieläkään ollut täysin sisäistänyt sitä, että klaanissa kissalla oli kolme eri nimeä: pentunimi, oppilasnimi ja soturinimi. Uuden nimen oppiminen vei minulta aina hetken, mutta toivoin tottuvani Tähtimötaivaan uuteen nimeen pian.
Kun päällikkö oli päättänyt kokouksen, Tähtimötaivaan katse kääntyi minun suuntaani ja tuore soturi lähti tassuttelemaan luokseni. Naaraan kasvoilla oli vieno hymy, kun onnittelin häntä. Yllätyksekseni kuulin sanat, joita en liiemmin naaraan suusta ollut kuullut:
"Kiitos. Kiitos kaikesta." Vaikka mustavalkean kissan ääni oli hiljainen ja hänen katseensa karkasi pois silmistäni, tiesin hänen tarkoittavan sanojaan. Se sai yhä vain leveämmän hymyn nousemaan kasvoilleni.
"Älä minua kiitä. Olet itse tehnyt suurimman työn", nau’uin lämpimällä äänellä jatkaen miltei heti, “no miten on, tahtoisiko tuore soturi lähteä kanssani kävelylle?”

//Tähtimö?

Leijuin pimeydessä. Mukavassa, pehmoisessa pimeydessä, joka syleili minua tiukasti mutta lempeästi. Samaan aikaan tunsin outoa, kaukaista kylmyyttä, joka yritti kovasti kietoa minua otteeseensa ja sysätä lämpimän syleilijän irti minusta. En oikein tiedostanut, olinko vai enkö. Ja jos olin, niin missä? Minkä takia, oliko siihen vielä jokin syy? Oliko joku kanssani? Ainakin täällä pimeydessä tuntui melko yksinäiseltä… Siitä huolimatta oloni oli kummallisen hyvä ja rento. Niin rento, että olisin aivan hyvin voinut päästää irti kaikesta ja antaa sen kylmän kietoutujan kiskoa minut mukanaan johonkin.. minnelie. Jos minulla nyt ylipäänsä oli mitään, mistä pitää kiinni. Oloni vain oli niin mukava. Huoleton. Kyllä kaikki oli hyvin, eikö? Eihän tämän paremmin voisi olla, vai mitä? Kehossani ei tuntunut kipua, eikä vereni enää vuotanut. Sehän oli hyvä merkki?
Tunsin kylmyyden kietovan minut huntuunsa koko kehoa myöten. Ei se haitannut. Minun oli hyvä olla. En tiennyt, mihin olin matkalla, mutta minun oli niin hyvä olla, etten välittänyt. Jospa määränpäässä paistaisi aurinko? Ja valkorunkoisten puiden lehdet hohtaisivat kirkkaanvihreinä, kuten joka viherlehti? Aurinko lämmittäisi turkkiani ja kylmettyneitä lihaksiani…
Samassa silmieni edessä välähti kuva kermanvärisestä kollista katsomassa harmahtavilla silmillään omiini hieman hymyillen, ikään kuin muistoa olisin katsellut.
”Älä jätä minua, Sadetassu”, kuului kaukaistakin kaukaisempi kuiskaus. ”Tarvitsen sinua.”
Tarvitsen sinua… Tuttu ääni. Voisin vaikka vannoa puhujan olleen joku minulle tärkeä kissa, joka jo kaipasi minua luokseen. Oliko se kuitenkaan niin tärkeä? Niin tärkeä, etten voisi tai haluaisi antaa kylmän hunnun peitellä minua paremmin suojaansa ja saattaa minut lämpimään? Voisiko se todella olla niin tärkeä? Nenänpää kosketti korvaani.
Varjotassu, minä ajattelin. Varjotassu siellä vain taisi olla, minun vierelläni vahtimassa untani. Oikein ystävällistä häneltä. Sydäntäni lämmitti ajatus tuosta kollista. Niin tosiaan… Hän varmaan odotti, että palaisin hänen luokseen.
”Minun täytyisi palata”, kuiskasin kai itsekseni. ”Varjotassu odottaa minua jo.”
”Haluatko sitä?” vieras, mutta lempeä ääni kysyi.
”Kyllä, minun on palattava Varjotassun luokse. Klaanini luokse. He varmasti odottavat minua jo.”
Sen jälkeen ei kuulunut enää mitään. Oli vain pimeys.


”Liljatuuli ja Leimusilmä osaavat varmasti parantaa hänet”, kuului lohduttava ääni.
”Toivon niin”, kuului toinen.
Kurtistin kulmiani itsekseni, kun tunsin polttelua ja kylmän vihlontaa kehossani. Raotin hitaasti silmiäni. En alkuun hahmottanut missä olin tai ketä ympärilläni oli. Silmät tuntuivat siltä, kuin niissä olisi ollut koko elinikäni unihiekat. Hiljalleen kuitenkin sumea näkökenttäni ja kaksi sumeaa kissanhahmoa alkoi erottua tarkemmin.
”Niin sitä heräillään”, joku totesi helpottuneena.
Luulin kuulleeni Mesitähden äänen, hymyilin puhujalle väsyneesti. Sitten katseeni jäi kermanvalkeaan kissaan, joka tapitti minua huolestunein silmin. Harmahtavat silmät kiiluivat, enkä ollut varma, mistä tunteesta.
”Varj...”, aloitin, mutta kurkkuani viilsi kipu samantien.
Parantajat tupsahtivat eteeni ja Liljatuuli maukui pehmeästi: ”Tervehdys, Sadetassu. Yritä olla puhumatta, sait taistelussa melko pahan iskun kaulaasi. Vatsassa olevat haavat aukesivat myös… Joudut olemaan täällä luonamme toipumassa jonkin aikaa.”
Silmäilin kissoja hämmentyneenä uutisista, kunnes katseeni pysähtyi taas Varjotassuun. Kuinka minä nyt saisin muka kerrottua ystävälleni päivien tapahtumista tai ylipäänsä mistään? Varjotassu varmasti kyllästyisi minun seuraani, kerta en voisi puhua mitään!
”Mukava nähdä sinut, Varjotassu”, yritin kivultani kähistä. Yritin myös väläyttää pienen hymyn, vaikka ei minua juuri nyt oikein hymyilyttänyt. Miltähän runnottu kehoni mahtoi näyttää?

//Varjo?

Olin puhdistamassa turkkiani lähellä kukkulan keskellä olevaa ketunkoloa, kun Yövarjo - yksi klaanin nuorista sotureista - lähestyi minua. Panin saman tien merkille naaraan levottoman olemuksen. Syy tälle selvisikin, kun hän kertoi olevansa huolissaan klaanistamme ja siitä, miten olimme joutuneet luopumaan kodistamme, kysyttyään ensin, miten minä voin ja mitä mieltä olin tästä sodasta. Olin niin lopen uupunut koko sotaan, että suustani pääsi väsynyt, pilkallinen nauruntuhahdus koko ajatusta kohtaan. Yövarjo katsoi minua hiukan kummastuneena, joten avasin hänelle mielenmaisemaani enemmän:
“On sitä paremminkin voitu, jos totta puhutaan. Tämä jatkuva pelossa eläminen on kovin uuvuttavaa, ja olemme menettäneet jo niin monta ystävää.” Tunsin palan nousevan kurkkuuni, kun vain ajattelinkin Utusielua ja Hallavarjoa, jotka molemmat oli tapettu. He olisivat ansainneet rauhallisen, hyvän kuoleman, eivätkä tulla teloitetuksi sillä tavoin. “Ja tämä sota sitten?” Pidin lyhyen tauon etsiäkseni oikeaa tapaa ilmaista tuntemukseni, ennen kuin jatkoin: “En saata käsittää, mikä on ajanut Kuolonklaanin käymään kimppuumme kulkukissojen kanssa. Olihan meillä toki aina erimielisyytemme, mutta ei ole olemassa mitään asiaa, jota ei voisi ratkaista puhumalla.”
Yritin koota itseni ja synkät ajatukseni ja suunnata ne johonkin positiivisempaan - tarkoitukseni ei suinkaan ollut ajaa nuorempaa kissaa epätoivon alhoon. Juuri tällaisina aikoina klaanitoverit kaipasivat toivoa kipeämmin kuin koskaan.
“Me saamme vielä vanhan kotimme takaisin”, vakuutin Yövarjolle ja hymyilin tälle kannustavasti. “Kohta on hiirenkorva, eikä meidän tarvitse ainakaan murehtia pakkasesta ja nälänhädästä. Voimme rauhassa kerätä voimia, ennen kuin käymme uudestaan vastarintaan.”
Todellisuudessa en tiennyt, mikä oli taistelun seuraava suunta. Oliko Mesitähti edes ajatellut vastahyökkäykseen käymistä, vai odotimmeko, että kuolonklaanilaiset ja erakot keräisivät joukkonsa uudelleen ja kävisivät päällemme suuremmalla voimalla? Ilmassa leijaili monta vastaamatonta kysymystä.

//Yö?

Lehtotassu kertoi Leimusilmälle syöneensä hiiren aiemmin, ja se sai parantajaoppilaan epäilemään heti, että kyseisessä hiiressä oli ollut jotakin vialla. Kenties se oli ehtinyt jo pilaantua, tai sitten se oli syönyt vielä eläessään jotain sopimatonta, mikä vaikutti nyt Lehtotassuun vatsan oireiluna.
Leimusilmä kaiveli ensin testattavaksi nuorelle oppilaalle varastostaan eri yrttejä, joiden tiesi helpottavan vatsakipuun, mutta kun mikään niistä ei helpottanut naaraan oloa, hän tuli siihen johtopäätökseen, että ongelma oli juurikin se hiiri, jonka tämä oli syönyt.
Heidän vähäisen puoleisesta varastostaan sattui löytymään juuri sopivasti siankärsämöä, jota hän tarvitsi saadakseen Lehtotassun oksentamaan hiiren jäänteet ulos. Hän palasi takaisin kilpikonnakuvioisen naaraan luo ja laski kuivatetun, valkokukkaisen kasvin tämän eteen.
“Tämä on siankärsämöä. Se pistää sinut oksentamaan syömäsi hiiren ulos ja toivon mukaan helpottaa oloasi”, parantajaoppilas selitti rauhallisesti nuoremmalle kissalla ja siirsi tassullaan siankärsämöä lähemmäksi tätä. “Tiedän, että se voi tuntua vähän ällöttävältä, mutta lupaan, että se menee nopeasti ohi, jahka olet oksentanut hiiren ulos.” Hän hymyili Lehtotassulle rohkaisevasti.

//Lehto?

Lieskakajo istui kukkulalla katselemassa kirkasta tähtitaivasta. Kollin kasvoilla oli haikea ilme. Katselisikohan Tulipentu tai Lampipentu häntä juuri nyt? Punaturkkinen kissa räpäytti silmiään. Hän yritti estää itseään itkemästä, mutta kyynel pyrki itsepintaisesti hänen silmäkulmastaan poskelleen. Yhtä itsepintaisesti mitä Lampipentu oli joskus yrittänyt repiä hänen hännästään. lieskakajo naurahti surullisesti muistellessaan kyseistä muistoa. Jokainen hänen pennustaan olisi ansainnut elää. Kollikissa käänsi päätään ja vilkaisi Nokkospilveen, joka tuhisi hänen vierellään. Lieskakajon sydämessä muljahti. Hän ei voinut edes katsoa naarasta silmiin, kuinka hän voisikaan? Hän oli ihastunut johonkin toiseen, se tuntui väärältä, vaikkakin samaan aikaan niin oikealta. Lieskakajo puristi tassuillaan maata ja riiputti päätään. Kaikki tuntui olevan sotkussa eikä hän tiennyt mistä lähteä aukomaan yhtäkään solmua. Kharon oli hänelle vihainen, hän oli menettänyt parhaan ystävänsä. Kollin entinen mestari oli kuollut. Kirsikkakuono oli nukkunut pois; keneltä hän nyt kysyisi neuvoa ongelmiinsa? Hän oli korviaan myöten ihastunut Eloklaanin parantajaoppilaaseen. Kujetassu oli hänelle vihainen. Nokkospilvi taas täysin tietämätön siitä, että hänen kumppaninsa sydän lepatti toisen kissan suuntaan. Eloklaania kohtaan oli julistettu sota ja heidät oli häädetty omasta kodistaan. Lieskakajon suusta karkasi hiljainen huokaisu, joka hukkui muiden kissojen tuhinaan. Välillä Lieskakajosta tuntui siltä, että olisi vain helpompaa ottaa ja lähteä. Kollisoturi kuitenkin tiesi, että se olisi heikko päätös. Hän ei luovuttaisi, vaan selvittäisi ongelmansa omin tassuin. Miten? Sitä Lieskakajo ei tiennyt, Tähtiklaani yksin osaisi antaa hänen ongelmiinsa ratkaisut. Raidallinen soturi rapsutti kylkeään vaisuna ja laski katseensa taivaasta. Kollin vihreät silmät harhailivat väliaikaisen leiriaukion keskustaan, jossa ne kohtasivat Leimusilmän. Lieskakajon rinnassa tuntui lämmin läikähdys, kuinka Leimusilmä näyttikään niin upealta? Kolli oli juuri kääntämässä katseensa pois, mutta Leimusilmän oma katse harhaili punaturkkiseen. Lieskakajon sydän alkaa hakkaamaan kahta kauheammin ja kolli mietti tarvitsisiko hän jopa parantajien apua.. Ainakin hänellä olisi hyvä syy päästä lähemmäksi mustavalkeaa kissaa, eikö? Kollit katselivat toisiaan muutaman sekunnin ajan, kunnes käänsivät päänsä pois. Lieskakajosta tuntui, että yksi katse sai kerrottua enemmän, kun mitä hän saisi kuun aikana sanottua ajatuksistaan Leimusilmälle. Toiveikkaana soturi vilkaisi vielä aukiolle, mutta Leimusilmä ja Liljatuuli olivat kadonneet johonkin. Voisipa hän kertoa tunteistaan Leimusilmälle. Ehkä Leimusilmä tiesikin. Samassa Nokkospilvi kohotti päätään unisena ja pieni, hiljainen haukotus purkautui naaraan suusta.
“Mitä sinä teet vielä hereillä, Lieskakajo? Tule nukkumaan”, naaras naukaisi unisella äänellä ja taputti hännällään paikkaa vieressään. Kolli säikähti naarasta ja säpsähti. Oliko Nokkospilvi katsellut häntä pitkäänkin? Lieskakajo vilkaisi toista syyllisen näköisenä, mutta naarassoturi oli jo ummistanut silmänsä. Lieskakajo käpertyi Nokkospilven vierelle, mutta piti hienoisen etäisyyden toiseen. Naaraan hivuttautuessa aivan Lieskakajon turkkiin kiinni, Lieskakajo makasi hievahtamatta. Hänestä tuntui niin väärältä, kuinka hän oli voinut tehdä näin rakkaalleen? Nokkospilvi tuntui niin onnelliselta hänen seurassaan.. Lieskakajo laski päänsä, hän ei voinut edes toivottaa naaraalle hyvää yötä. Kolli ei pystynyt siihen. Hänestä tuntui, että jos hän sanoisi yhdenkin sanan, tulisi kollin suusta ulos tunnustus tunteistaan Leimusilmää kohtaan. Lieskakajo ei kehdannut myöntää sitä edes itselleen, että hän toivoi olevansa Nokkospilven sijasta erään mustavalkoisen kissan vieressä.. Kolli piti silmiään tiukasti kiinni, hän halusi luottaa siihen, että asiat järjestyisivät ajallaan. Tähtiklaani ei voisi jättää häntä pulaan, eihän?

Varjotassu tuijotti Sadetassun verenpeittämää turkkia täysin sokissa samalla, kun Liljatuuli ja Leimusilmä painoivat jotakin siniharmaan naaraan vatsaa vasten estääkseen tätä vuotamasta kuiviin. Lumi Sadetassun ympärillä oli värjäytynyt kirkkaan punaiseksi. Myös naaraan kaulasta vuoti verta ja parantajat olivatkin pyytäneet Varjotassua painamaan tassullaan paksua lumikerrosta voimakkaasti Sadetassun kaulaa vasten. Vatsassa viillot olivat suurempia, mutta eivät hämähäkinseitit yksin riittäneet vuotavaan kaulaankaan. Varjotassu oli täysin paniikissa, mutta tuijotti vain jähmettyneenä ystävänsä vatsasta pulppuavaa verta. Mitä jos Sadetassu kuolisi? Ei hän saisi kuolla, ei näin, kolli ajatteli.
Varjotassun mieli palasi vähän väliä kertaamaan tapahtunutta: Kahakan lopussa Varjotassu oli nähnyt Sadetassun lyyhistyneen verta vuotavana maahan. Kun Varjotassu ja Salviakatse olivat kiirehtineet naaraan luokse, ei tämä ollut enää reagoinut mihinkään. Kolli oli hetken ollut jo vakuuttunut siitä, että hän oli menettänyt Sadetassun lopullisesti, kunnes oli erottanut harmaan kyljen kohoilevan edelleen. Kovalla kiireellä ja vaivalla Varjotassu ja Salviakatse olivat onnistuneet puoliksi kantamaan, puoliksi raahaamaan Sadetassun takaisin kukkulalle, jonka luona joukko sotureita oli auttanut saamaan velton, tajuttoman naaraan ylös leiriin parantajien luokse.
Kermanvärinen oppilas ei ollut edelleen uskoa silmiään. Ainoa asia hänen mielessään oli Sadetassu ja hän toivoi vain, että parantajat saisivat verenvuodon loppumaan ja harmaa oppilas tulisi vielä tajuihinsa. Epätoivo oli kuitenkin täyttänyt Varjotassun ajatukset. Hän vajosi hetki hetkeltä syvemmälle toivottomuuteen ja synkkyyteen niin, että kollista alkoi tuntua kuin kaikki olisi alkanut pimentyä. Kuin kaikki värit, paitsi kirkas, punainen veri, olisivat haalistuneet.
Hetken päästä Varjotassu tunsi Liljatuulen laskevan häntänsä hänen lavalleen. Kolli säpsähti, mutta ei katsonut parantajaa silmiin, tuijotti vain Sadetassua, jonka kylki kohoili edelleen vaivalloisesti.
"Se-selviääkö hän?" Varjotassu kuiskasi, eikä ollut varma halusiko kuulla vastausta. Liljatuuli silitti lohduttavasti kermanvärisen kollin lapaa. Se ei kuitenkaan auttanut. Sadetassu oli se kissa, jonka Varjotassu tarvitsi tuekseen; ja nyt näytti pahasti siltä, että kolli ei saisi pitää häntä elämässään. Liljatuuli näytti harkitsevan sanojaan pitkään, niin Varjotassu ainakin koki - tai sitten hän vain keskittyi haavojen tukkimiseen.
"Kyllä minä uskon, että hän selviää, jos verenvuoto saadaan tyrehtymään pian. Ymmärrä kuitenkin, etten voi luvata mitään. Voimme vain rukoilla, että Tähtiklaani pelastaa hänet", Liljatuuli sanoi viimein.
Varjotassu ei ollut varma, merkitsivätkö parantajan sanat hänelle mitään, mutta hän nyökkäsi pienesti pää alas painettuna. Kolli ei uskonut Tähtiklaaniin, mutta hänellä oli kyllä uskoa Eloklaanin parantajiin. He olivat aina tienneet mitä tehdä. Ainakin Varjotassu tiesi, että he tekisivät parhaansa. Hän ei vain tiennyt, olisiko se tarpeeksi.
Varjotassu laski kuononsa Sadetassun harmaalle korvalehdelle ja kosketti sitä nenällään.
"Älä jätä minua, Sadetassu. Tarvitsen sinua", kolli kuiskasi hyvin hiljaa. Naaras ei reagoinut mitenkään, vaan makasi edelleen tajuttomana, kun kermanvärinen oppilas nosti päänsä.
Varjotassu kauhaisi nopeasti uuden kasan lunta etutassulleen ja jatkoi Sadetassun kaulahaavan vuodon tyrehdyttämistä. Kolli oli kadottanut ajantajunsa, mutta hetken kuluttua kaulan vuoto alkoi hidastumaan. Silloin Leimusilmä työntyi äkkiä Varjotassun toiselle puolen ja asetti jonkin yrttitupon Sadetassun kaulalle. Sen jälkeen Leimusilmä käski Varjotassua jatkamaan ja siirtyi takaisin naaraan vatsan luokse auttamaan Liljatuulta.
Kermanvärinen kolli hätkähti huomatessaan, että myös Mesitähti oli saapunut Sadetassun vierelle. Päällikön ilme paistoi huolesta ja Varjotassu epäili tämän saapuneen seuraamaan tilannetta heti siitä kuullessaan. Varjotassu kohtasi Mesitähden synkän, pahoittelevan katseen. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa, eikä elehtiä mitään Mesitähdelle, vaikka olikin kiitollinen, että tämä oli saapunut paikalle. Jotenkin hänen mestarinsa läsnäolo tuntui rauhoittavalta; siltä, ettei hän ollutkaan aivan yksin. Varjotassu oli silti edelleen täydessä sokissa, eikä kestänyt kauaakaan, kun kollin silmät lasittuivat paikalleen Sadetassun turkkiin. Sumeasti kolli erotti Mesitähden kävelevän hänen vierelleen.
"Sadetassu on paras ystäväni", Varjotassu sai sanottua ääni väristen.
"Minä tiedän, olen pahoillani... Mutta älä huoli, Tähtiklaani huolehtii kyllä, etteivät sellaiset kissat kuole, joiden aika ei ole vielä. Sadetassu on nuori ja sitkeä. Liljatuuli ja Leimusilmä osaavat varmasti parantaa hänet", Mesitähti maukui rauhoittavasti ja laski häntänsä Varjotassun selälle.
"Toivon niin", Varjotassu vastasi jääden tuijottamaan Sadetassua.
Oli kuin aika olisi pysähtynyt.

//Sade? D:

Yövarjo oli liikkeellä jo aikoja sitten tumma naaras oli vähän huolissaan muista tämän sodan takia jonka takia on enimmäkseen ollut puissa tarkkailemassa tilannetta, vaikka musta naaras osasi taistella ei hän mikään huippu taistelija ollut. Enemmän Yövarjo mieluummin hoitaisi ne vakoilut muista yöllä kun tämä oli sen verran huomaamaton puissa, nyt tumma naaras kulki aukealla ja katsoi muita kissoja ja näkikin Hiilihampaan. Tumma naarasta huoletti että pääsevätkö he enää kotia ja miten sota päättyisi loppujen lopuksi, tumma naaras tuli kolli kissan luokse "miten voit oikein Hiilihammas ja halusin tulla ihan kysymään että mitä olet mieltä tästä koko sodasta? Olen myös huolissani koko Klaanista kun jouduimme luopumaan kodistamme," tumma naaraan jäänsiniset silmät kohtasivat tuon kollin jäänsiniset silmät. Yövarjo katsoi sitten ympärille ja tästä näki että naaras oli vähän kireä mutta yritti olla rento miten vain suikin pystyi, naarasta hirvitti se että kummastakin klaanista oli kuollut kissoja Yövarjo haluaisi että kummatkin klaanit olisivat neutraaleja toisilleen mutta tilanne oli nyt tämä.
//Hiili?

Katsoin leimusilmä sumeinsilmin. Vinkuin. "Leimusilmä söin vähän aikaa sitten hirren."vinkaisin kivusta.
"Selvä, mihin sinua koskee enite?" Leimusilmä vastasi.
" sattuu mahan." Sihisin kivusta. Vatsani kouristelli sitten tulli yhtäkkinen oksenus.
"Onko sinulla tällä jotain josta voisi olla apua." Kysyin.
Leimusilmä ei vastannut vaan lähti katsomaan olisiko jotain mistä voisi olla apua.
Katselin tyrmistyneenä leimusilmän tuomia yrttejä. "Onko noista apua." Kysyin tyrmistyneenä
"Aivan varmasti." Leimusilmä naukaisi. Söin mukisematta yrtit. ne maistuivat kuvatavilta.
Yökäsin sitten katsoin leimusilmään. "No autoilko. "Leimusilmä kysyi. "
Ei se kyllä auttanut yhtään" Naukaisin. "Kokeile siten tätä." Leimusilmä naukaisi."
Kokeillan sitten." Naukaisin. Hetken jo luulin että se toimii. "Se taitaa toimia." Naukaisin hyvilläni.
"Hyvä." Leimusilmä naukaisi. "Voinko.." naukaisi.mutta yhtäkkiä yökäsin taas. "Onko tämä totta?" Vinkaisin. Ja yökäsin. "Miksi tämä ei lopu?" naukaisin surkeana.
"En minä kaikkea tiedä." Leimusilmä naukaisi.
" kyllä minä sen tiedän." Naukaisin hämillääni.
"Minä en halua jäädä tänne." Vinkuin. Katsoin leimusilmän.
"Löytyykö täältä mitään mikä voi auttaa?" Kysyin.
"Odottaa hetki." Leimusilmä naukaisi.
"Selvä ." Naukaisin. Hetken päästä yökäsin melkein samoman aikaan leimusilmä palasi

//Leimu?

Malvatassu oli haljeta raivosta! Laventelitaivas yritti puolustella hyväksymätöntä ja törkeää tekoaan sillä, että Pensastassu saisi itse valita kenelle puhuu. 'Ei tietenkään saa!' Malvatassu ajatteli mielessään, 'hän on minun ystäväni, eivätkä ystävät tee niin, että kaveeraavat muidenkin kanssa!'
Kun valkoturkkinen soturi sivuutti Malvatassun olemassaolon täysin ja kehotti kullanruskeaa kollikissaa jatkamaan. Kilpikonnalaikukkaan naaraan vihreä, hyvin tiukka katse kääntyi hänen ystäväänsä. Pensastassu vilkuili vuorotellen Malvatassua ja tämän vanhempaa sisarta, joka katsoi odottaen raidallista oppilasta. Pensastassu kuitenkin pudisteli nopeasti päätään.
"E-ei minulla ole mitään jatkettavaa", kolli lausahti säröilevällä äänellä ja käänsi katseensa poispäin Laventelitaivaasta. Voitonriemuinen hymy levisi Malvatassun kasvoille. Pensastassu todella oli aito ystävä! Oppilaan terävä katse kääntyi valkeaan soturiin:
"Siinäs kuulit. Eikö meidän pitäisi jatkaa partiointia jo?"

Kului puoli kuuta, eikä Eloklaanin tilanne ollut parantunut lainkaan. Lehtikato oli loppumaisillaan ja Hiirenkorva häämötti aivan nurkan takana. Malvatassusta oli tullut pari päivää aiemmin soturi, ja hän oli viimeinkin päässyt eroon rasittavasta Väärävarjosta ja turhauttavista harjoituksista! Kilpikonnalaikukas naaraan nimi oli tätä nykyä Malvaruusu ja hän itse piti siitä kovasti. Hänen mielestään hänen uusi nimensä kuvasi erityisen hyvin sitä, miten kaunis ja erityinen hän oli. Tähtimötassukin oli ansainnut soturinimensä, muttei Malvaruusu ollut edes vaivautunut onnittelemaan sisartaan. Hän oli saanut tylsän nimen, joka oli Tähtimötaivas. Malvaruusu ei nähnyt nimessä mitään järkeä. Miksi kukaan tahtoisi, että taivas olisi täynnä tähtimöitä? 'Aivan typerä ajatus!' Malvaruusu ajatteli itsekseen.
Nuori soturi oli harmissaan siitä, että Pensastassu oli yhä oppilas. He joutuivat nukkumaan eri puolilla leiriä ystävänsä kanssa. Malvaruusu tosin oli eilen uhmannut Mesitähden käskyä ja mennyt luvatta nukkumaan oppilaiden seuraan. Siitä oli tietysti tullut seuraavana aamuna valitusta, sillä sotureiden paikka oli sotureiden luona, vaikkei kukkulan päällä sijaitsevassa leirissä ollutkaan varsinaisia pesiä.
"Minä saan nukkua missä tahdon, ei kukaan voi komennella minua tuolla tavalla. Jos tahdon nukkua Pensastassun kanssa, niin minä myös nukun", naaras oli vastannut ymmärtämättä sitä, miten kukaan oli kehdannut kieltää häntä. Kokeneempi soturi oli uhannut kertovansa asiasta Mesitähdelle. Malvaruusu ei ollut ilahtunut siitä, mutta hän ei halunnut saada rangaistusta. Pahimmassa tapauksessa hänen typerä isänsä saattaisi alentaa hänet takaisin oppilaaksi.. Naaras ei kuitenkaan säästellyt sanojaan, vaan ilmoitti suoraan mielipiteensä:
"Siinä kun kerrot, ei se minua pelota. Mesitähti on niin surkea päällikkö, ettei hän uskaltaisi rangaista omaa tytärtään tuollaisesta. Sitä paitsi minä vain lämmitin oppilaita, koska heitä on vähemmän kuin sotureita."
Keskustelu oli loppunut lyhyeen, kun Malvaruusun oli riennettävä partioon. Hän hylkäsi keskustelutoverinsa noin vain ja kiiruhti partion luokse. Tämä lieni yksi niistä harvoista kerroista, kun Malvaruusu oli lähtenyt edes vähän mielellään partioon.

Partion jälkeen Malvaruusu suuntasi heti Pensastassun luokse.
"Hei, Pensastassu! Tahdotko jakaa oravan kanssani? Sain sen aivan itse kiinni sekametsän rajalta", laikukas naaras naukui ja pudotti tuuheahäntäisen oravan ystävänsä jalkojen eteen. Se olisi pitänyt viedä tuoresaaliskasaan, mutta Malvaruusu halusi syödä sen itse. Pensastassun kasvoille levisi hieman ujo hymy, mutta kullanruskea oppilas nyökkäsi.
"Se olisi mukavaa. Minulla onkin hurja nälkä", kolli vastasi hennolla äänellä. Malvaruusun kurkusta kumpusi matalaa kehräystä, kun hän katsoi ystäväänsä silmiin. Pensastassu oli soturin mielestä paras ja luotettavin kissa koko maailmassa! Hän ei kestäisi, jos kolli kääntyisikin häntä vastaan. Se olisi Malvaruusulle maailmanloppu, ja Pensastassu saisi katua tekoaan lopun elämäänsä.
Kaksikko alkoi syömään oravaa kaikessa rauhassa ja viettivät hyvän tovin yhdessä syömisen jälkeenkin. Malvaruusu kertoi Pensastassulle siitä, miten iloinen hän oli päästyään soturiksi. Vaikka naaras oli ollut soturina vasta pari päivää, hän huomasi eron oppilaan ja soturin välillä.

//KP-boosti

Oli kuin Mutalammen murhayritys olisi luonut minun ja Karjuvirneen välille jonkun kummallisen tunteen. Ainakin minun puolestani tuntui siltä, että kolli olisi aina ollut katsomassa perääni ja nyt vasta osoittanut sen oikeasti. Liljatuuli oli edellispäivänä kertonut vatsani haavan parantuneen. Minulla ei ollut enää kipuja ei lainkaan mutta ainoa kipu oli katsella muiden menevän ja tekevän asioita ympärilläni muille, itselleen mutta pahinta oli, kun joku toi minulle ruokaa ja tarjosi seuraa. Yritin kieltäytyä aina jollain verukkeella, joka ei olisi liian arvattava valhe. Kestin entistäkin vähemmän muiden kissojen seuraa ja ympärilläni vilisevät kissat ahdistivat enemmän kuin ikinä. Istuin aukion laidalla katsellen taivaalle. En suoraan sanoen ajatellut sen suuremmin mitään vaan yritin sulkea ahdistuksen pois ajatuksistani.
“Saapukoon, jokainen oman riistansa metsästämään klaanikokoukseen!” Mesitähti huudahti ja kiinnitti huomioni itseensä. Hämmennyin nähdessäni Malvatassun kävelevän itsetyytyväisen oloisena tassuttelevan Minttuliekin vierelle istumaan. Itsekin nousin ja tassutin emoni toiselle puolen. Emo oli ainoa kissa sitten Karjuvirneen lisäksi, johon luotin sydämmelläni ja hengelläni. Minttuliekki katsahti minuun tietäväisenä. Huiskautin häntäni käpällilleni siististi ja sukaisin parikertaa käpälääni odottaessani, että muut soturit, oppilaat, pennut ja klaaninvanhimmat saapuisivat kuuntelemaan päällikköämme, joka minun surkealla tuurillani sattui myös olemaan isäni.
“Tänään olemme kokoontuneet yhden tärkeimmän seremonian äärelle”, valkoturkkinen kolli naukaisi ja kohdisti katseensa sisareeni Malvatassuun.
“Väärävarjo, onko Malvatassu valmis ansaitsemaan soturinimensä?” Mesitähti kajautti siirtäen katseensa Väärävarjoon - Malvatassun mestariin. Sydämeni sykähteli nopeammin ja aloin hermostua. Nimittäisikö isäni Malvatassun? Nimittäisikö hän myös minut tänään vai saisinko odottaa ennen kuin olisin kokonaan toipunut? Vain jäisinkö ikuisiksi ajoiksi oppilaaksi - ei ei se ollut mahdollista… eihän?
“On, hän on opetellut soturintaidot ja kunnioittaa lakiamme. Hän on valmis soturiksi”, Väärävarjo naukui ja Mesitähti nyökkäsi.
“Kiitos, Väärävarjo. Malvatassu astuhan eteen”, kolli sanoi hymyillen reippaasti. Painauduin Minttuliekkiä vasten, kun Malvatassu asteli isämme eteen ylpeästi leuka koholla.
“Malvatassu, olet opiskellut ahkerasti ymmärtääksesi lakimme ja tapamme ja sinusta on aika tulla soturi. Lupaamaan, että suojelet klaaniasi, jopa henkesi uhalla?” Mesitähti kysyi juhlallisesti. Hännän pääni vääntyili hermostuneesti käpälieni päällä.
“Lupaan”, Malvatassu naukui ääni täynnä omahyväistä itserakkautta. Pyöräytin silmiäni, eikö siskoni osannut olla edes vähän hillitympi itsekkyytensä kanssa.
“Siinä tapauksessa, Malvatassu sinä olet tästä lähtien Malvaruusu!” Mesitähti naukaisi iloisesti ja klaani puhkesi hurraamaan Malvaruusun uutta soturinimeä:
“Malvaruusu! Malvaruusu! Malvaruusu!”
Huusin itse mukana vaimeasti mutten sen kummemmin innostunut karjumaan sisareni nimeä, koska välimme eivät olleet mitä lämpimimmät. Kun huudot olivat vaimentuneet Mesitähti kohdisti katseensa minuun ja sitten Karjuvirneeseen, joka istuin hiukan kauempana minusta. Katsahdin Minttuliekkiin ja emoni katsahti minuun. Hän nuolaisi korviani.
“Karjuvirne, onko Tähtimötassu valmis soturiksi?” kuulin Mesitähden äänen sanovan. Sydämeni kiihdytti lyöntejään, kun Karjuvirne katsahti minuun. Hänen silmissään oli lempeä katse.
“Tähtimötassu on ollu hyvin ahkera ja on oppinut kunnioittamaan tapojamme ja lakejamme. Hän on todella valmis saamaan soturinimensä”, Karjuvirne sanoi äänellä, josta erotin tutun lempeyden ja huolehtivaisuuden sävyn. Räpäytin silmiäni kiitollisena hänelle ja - pian entinen - mestarini hymyili minulle. Käänsin katseeni Mesitähteen, kun tuo puhui.
“Tähtimötassu astuhan eteen”, Mesitähti sanoi ja odotti, kun nousin ja tassutin isäni eteen.
“Tähtimötassu sinä olet opiskellut ahkerasti ja Tähtiklaani kunnioittaa sitä. Lupaatko puolustaa klaaniasi jopa henkesi uhalla?” päällikkö kysyi. Kysymys oli painava ja tiesin, että jos vastaisin kieltävästi minusta ei varmasti tulisi soturia moniin kuihin mutta en osannut vain möläyttää “lupaan” sen enempää miettimättä. Hetken hiljaisuuden jälkeen nostin leukani.
“Lupaan”, sanoin. Ääneni sävy ei ollut itsevarma eikä epävarmakaan se oli… minunlaiseni. Neutraali ja mitäänsanomaton.
“Siinä tapauksessa, Tähtimötassu sinut tunnetaa tästä lähtien Tähtimötaivaana!” Mesitähti sanoi iloisena.
“Tähtimötaivas! Tähtimötaivas! Tähtimötaivas!” kissat hurrasivat. Kaikista kissoista ensimmäiseks käännyin kohti Karjuvirnettä ja astelin tuon luokse rauhallisena.
“Onnea Tähtimötaivas”, Karjuvirne naukui hymyillen. Hymyilin vienosti itsekkin mutten näkyvästi. Sisälläni tuntui ihana lämpöinen ilo.
“Kiitos. Kiitos kaikesta”, sanoin hiljaisesti.
//Karju?

Aamuaurinko kiipesi hitaasti taivaanrantaa pitkin kohti lakipistettään. Pian sen valo ulottui myös Eloklaanin väliaikaisleiriin kukkulan päälle, jossa kissat heräilivät uuteen päivään. Leimusilmä raotteli unisena silmiään, kun hänen ohitseen käveli isoon ääneen pälättäen pari soturia. Mustavalkoinen parantajaoppilas avasi leukansa suureen haukotukseen, minkä jälkeen nousi istumaan ja maiskutteli suutaan. Hän vilkaisi vierelleen ja huomasi, että Liljatuuli oli jo hereillä - varmastikin parasta aikaa suorittamassa rutiinitarkastusta potilaille.
Leimusilmä menisi auttamaan häntä heti, kun oli saanut itsensä kunnolla hereille. Jouduttaakseen prosessia hän ryhtyi sukimaan turkkiaan lyhyin, ripein kielenvedoin samalla kun seurasi klaanitoveriensa heräämistä. Erityisesti hänen katseensa haki erästä tiettyä klaanitoveria, jota kohtaan hänen tunteensa olivat vain voimistuneet viimeisen puolen kuun aikana. Lieskakajon ajatteleminenkin sai hänen tassujaan kihelmöimään levottomasti, ja hänen sydämensä alkoi pamppailla villisti joka kerta, kun hän oli kollin seurassa. Voi kun hän olisi voinut kertoa soturille tunteistaan…
Kun Lieskakajo oli päässyt pois parantajien tarkkailusta, Leimusilmä ei ollut pystynyt juttelemaan hänen kanssaan enää niin usein kuin olisi halunnut. Hän tavallaan kaipasi sitä, kun tämä oli joutunut pysyttelemään hänen lähettyvillään jonkin aikaa hoitotoimenpiteitä varten, mutta enemmän hän oli onnellinen siitä, että soturi oli parantunut, vaikka se tarkoittikin vähemmän yhteistä aikaa tämän kanssa.
Lieskakajon lisäksi myös Viherkatse oli vapautettu parantajan välittömästä hoidosta, tosin harmaanruskea naaras oli joutunut siirtymään soturin tehtävistä klaaninvanhimpiin menetettyään näkönsä taistelussa. Se oli ollut iso pala kokeneelle soturille, ja Leimusilmä ja Liljatuuli auttoivat tätä vuorotellen sopeutumaan sokeuteensa vahvistamalla naaraan muita aisteja.
Leimusilmä huokaisi ja nousi ylös. Hän venytti nopeasti selkänsä kaarelle, ennen kuin lähti etsimään mestariaan.

Myöhemmin päivällä yksi klaanin tuoreimmista oppilaista, Lehtotassu, tuli Leimusilmän ja Liljatuulen luo. Nuori naaras näytti hieman huonovointiselta, joten Leimusilmä kysyi:
“Onko kaikki kunnossa?”
“Minun mahaani koskee”, oppilas vastasi hiljaa. Leimusilmä nyökkäsi mietteliäästi.
“Onko sinulla ajatusta siitä, mikä sen olisi voinut aiheuttaa? Mitä söit viimeksi?” parantajaoppilas tiedusteli.

//Lehto?

Ensimmäinen päiväni soturina oli vihdoin koittanut! Olin innoissani. En minä vielä varmaankaan mitään partioita saisi johtaa. Vaikka...en minä halunnutkaan. Kuvitella, että ne kapiset, variksenruokaa syövät ketut saattoivat voittaa meidät! Mikään solvaus tai sana ei riittänyt kuvailemaan raivoani. Olin raivoissani, mutta innoissani. Vihdoinkin saisin elää oikeaa soturin elämää! Mieltäni painoi, että Kipinätassua ei vielä oltu nimitetty soturiksi. 'Vaikka, aivan samahan se on. Mutta....hän on ollut paljon kauemmin oppilaana kuin minä.' ajattelin hämmästyneenä. Mesitähdellä olisi ollut paljon aikaa nimittää hänet ennen taistelua. Ehkä siinä oli syynä jokin juttu, jota en tiennyt. Tai sitten ei. Hymähdin itsekseni. Tassuttelin leirissä. Kaikki olivat varautuneen näköisiä. En minä sitä ihmetellyt; olihan taistelu. Mutta, kaikki näyttivät siltä, että kuolonklaanilaiset hyökkäisivät kaikkialta! Eivät kai he meidän reviirillämme ole? Vaikka, eipä sitä koskaan tiennyt! Oli tullut paljon kahakoita, ja aina Eloklaanin kissoja oli kuollut. Huokaisin tyrmistyneenä. Olin joutunut nukkumaan ulkona, ja se vasta inhottavaa olikin. Kylmä ilma hiveli vatsakarvoja enkä ollut uskaltanut nukkua koko yönä. Ainoastaan pentutarha ja klaaninvanhimpien pesä oli rakennettu. Vedin henkeä. Tassutin Minttuliekin luokse.
"Minttuliekki! Pääsenkö partioon?" kysyin innokkaasti. Minttuliekki katsahti minuun. "Et vielä. Tämä on ensimmäinen päiväsi soturina. Emme halua menettää sinua ensimmäisessä kahakassa." varapäällikkö maukui. Hämmästyin. Enkö muka hänen mielestään ollut tarpeeksi hyvä? Minä olin tappanut Usvakatseen! Eikö Minttuliekki sitä muistanut?
"Minä, tapoin Usvakatseen! Ja hän on yksi klaanin parhaista taistelijoista!" sihahdin. "Niin, mutta teit sen Hillasielun kanssa." Minttuliekki muistutti. Sihahdin ärsyyntyneesti ja poistuin paikalta.
"Hei muuten, voit mennä saalistamaan, Hillasielun ja Kipinätassun kanssa." totesi Minttuliekki. Nyökkäsin ja kiirehdin heidän luokseen. "Moi, Kipinätassu. Sumulaulu tässä." kuiskasin hänelle.

Kesken taistelun valkoturkkisesta vastustajastani tuli yhtäkkiä jotenkin sekava. Tarkkailin häntä hämmentyneenä, keho kuitenkin samalla jännittyneenä ja valmiina puolustautumaan.
”Anna anteeksi, Pähkinä”, hän mumisi ja katsoi minua ikään kuin ei olisi tunnistanut, kuka olin.
Mutta Pähkinä? Mitä ihmettä, Tähtiklaanin nimeen?
”Sinä et taida olla ihan kunnossa...”, naukaisin hiljaa, epävarmana siitä, pitäisikö hyökätä vai ei. Naaras vaikutti niin sekavalta, ei näyttänyt olevan henkisestikään kunnossa.
Vilkuilin taakseni nähdäkseni Varjotassun jossakin, näinkin hänestä vilauksen; kolli taisteli urheasti mustaa naaraskissaa vastaan. Rinnassani läikähti voimantunne nähdessäni ystäväni; jos Varjotassu ei ollut luovuttanut, en luovuttaisi minäkään! Käännähdin hampaat irvessä kohti omaa vastustajaani, mutta jo ennen kuin ehdin edes kohtaamaan hänen hurjan sähinänsä, oli minut jo syösty rajulla voimalla selälleni. Tuon mielipuolen sekavuuskohtaus oli näköjään jo ohi.
”Irti minusta, sinä kirpputurkki!” sähisin ja yritin potkaista kissan pois kimpustani.
Tämä vain naurahti häijysti ja iski hampaansa lapaani, onneksi siihen jota en ollut loukannut edellisessä taistelussa.
Iskin takakynteni naaraan kylkiin ja etukynteni syvälle lapoihin, ja käytin kaikki liikenevät voimani kiepauttaakseni meidät kyljellemme. Kierimme yhtenä karvakasana lumista maata pitkin, samalla yrittäen saada tilaisuutta iskeä pahemmin. Yht’äkkiä kujakissa sai naulittua minut selälleni, eikä minulla ollut mitään mahdollisuutta puolustautua, kissa oli nimittäin saanut kaikki käpäläni niin sanotusti pois tieltä, ja raastoi nyt vatsaani niin että karvat pöllysivät. Samaan aikaan hän iski hampaansa syvälle kaulaani. Kipu lävisti kehoni sielua myöten. Rääkäisin raivokkaasti minkä hampailta kaulassani pystyin ja iskin etukynteni hänen kaulansa sivuille, viiltäen toivottavasti syvät viillot. Siihen minä käytin viimeiset voimani, ennen kuin irrotin otteeni ja annoin pääni pudota maahan. Vastustajani tyrkkäsi minut kyljelleni kuin olisin jo kuollut. Sitten hän katosi näkökentästäni. Tunsin, kuinka veri valui vatsani auenneista viilloista, mutta en kyennyt nousemaan, enkä edes pihisemään apua; kaulastani pulppusi myös verta minulle tuntematon määrä. Yritin hädissäni etsiä lasittuvilla silmilläni Varjotassua. En ehtinyt muuta kuin näkemään sumeasti hänen kermanvärisen turkkinsa, kun vajosin pimeyteen.

//Varjo?

Sadetassu: 6kp + 2TaP -

Hilehuurre: 19kp -

Mesitähti: 6kp -

Sypressikuiske: 4kp -

Hiilihammas: 35kp! + 6TaP -

Lehtotassu: 12kp - Oppilaana 2/5 tarinaa kirjoitettu!

Ampiaispisto: 33kp! -

Varjotassu: 15kp + 5TaP -

Laventelitaivas: 8kp -

Päivät täyttyivät paljolti partioinnista, sillä vallitsevan tilanteen takia oltiin päätetty lisätä rajapartioiden määrää. Sen huomasi heti omassa jaksamisessakin, kun välillä joutui nipistämään levosta, että ehti hoitaa kaikki soturin velvollisuutensa. Toisaalta myös pidin siitä, että sain olla mahdollisimman paljon hyödyksi Eloklaanille - näinä aikoina se tunne sai jaksamaan paremmin.
Minttuliekki oli määrännyt minut rajapartioon Kuolonklaanin rajalle Korppisiiven, Väärävarjon, Malvatassun ja Pensastassun kanssa. Matka taittui joutuisasti ripeässä rytmissä, ja pian Kuolonklaanin raja alkoikin jo häämöttää edessämme. Lähelläni kulkeva Pensastassu pysytteli lähellä mestariaan tämän ohjeistuksen mukaisesti, mutta en voinut vastustaa kiusausta sanoa oppilaalle muutamaa sanaa. Tämä vaikutti aina niin hiljaiselta tapaukselta, että ehkä vanhemman soturin huomio voisi piristää toisen päivää. Ilahduin itse aina, kun sain klaanitovereiltani seuraa, joten ehkä oli korkea aika tehdä hyvää muillekin.
"Miten sinun koulutuksesi edistyy, Pensastassu?" aloitin puhellen rauhallisesti. "Kerro vaikka mitkä ovat suosikkiharjoituksiasi?"
Raidallinen kolli vaikutti silmin nähden ilahtuvan, kun hänen katseensa kohdistui suuntaani. Tämä näytti miettivän hetken vastaustaan ja vilkaisi vielä mestariinsa ennen kuin aukaisi suunsa:
"Minä tykkään ainakin erityisesti-"
“Miten sinä kehtaat puhua minun ystävälleni? Pensastassu on minun ystäväni, ei sinun! Pysy kaukana hänestä ja hanki ihan oma ystäväsi, äläkä varasta minun ystävääni!” takaa kuului sisarukselleni kuuluva ääni, kun tämä porhalsi lähestulkoon minun ja Pensastassun väliin. Hiljensin vauhtini pysähdyksiin ja muu partio toimi samoin. Pensastassukin otti etäisyyttä tilanteeseen peruuttamalla askeleen taaksepäin. Vilkaisin naarasoppilaan mestaria pikaisesti ennen kuin hain vastausta toisen sanoihin.
"Anteeksi, Malvatassu, mutta Pensastassu saa varmasti itse päättää kenelle hän puhuu. Ja ihan tiedoksesi, en minä ole sinun ystävääsi varastamassa", ääneni oli topakka, mutta se pehmeni loppua kohden. Talvikkitakun tempausten takia minun oli ollut vaikea luoda minkäänlaisia suhteita nuorempiin sisaruksiini, eikä tällaiset Malvatassun touhut nyt ainakaan edistäneet asiaa.
"Ole hyvä vain ja liity keskusteluun mukaan", totesin vihreäsilmäiselle naaraalle ja käänsin sitten katseeni kollioppilaaseen toivoen, että Malvatassu antaisi asian olla. "Jatka vain."

// Malva?

//TAISTELUTARINA (3TaP)

Kierähdin sivuun Ruusutuikkeen hampaiden tieltä, jotka napsahtivat kiinni vain viiksenmitan päässä poskestani. Savunharmaa kuolonklaanilainen murisi turhautuneena ja ryhtyi heti uuteen hyökkäykseen, mutta tällä kertaa olin valmiina ja vastaamassa iskuun samalla mitalla. Olimme molemmat nousseet seisomaan takajalkojemme varaan, kummankin tavoitteena saada toinen horjahtamaan ja pääsemään tilanteessa niskan päälle. Vähän matkan päässä Minttuliekki kamppaili yhä Jääviiltoa vastaan, mutta olin liian kiireinen oman vastustajani kanssa, etten ehtinyt juuri vilkuilemaan hänen suuntaansa.
Yllättäen Ruusutuikkeen onnistui huitaista minua kasvoihin. Hänen kyntensä raapaisivat silmäkulmaani - aivan liian läheltä oikeaa silmääni - ja kurkustani pääsi kivulias rääkäisy. Yritin kovasti pitää tasapainoni, mutta Ruusutuike oli onnistunut sekoittamaan ajatuksiani sen verran, että tämä pystyi kaatamaan minut maahan. Kaaduin hankeen ähkäisten, tuntien kuolonklaanilaisen painon päälläni. Naaras tavoitteli jälleen kurkkuani hampaillaan, ja tällä kertaa hän oli hyvin, hyvin lähellä onnistua viemään aikeensa loppuun, mutta silloin Minttuliekki loikkasi jostain soturin takaa tämän niskaan, antaen minulle tilaisuuden toimia.
Salamannopeasti nostin päätäni, iskien hampaani Ruusutuikkeen suojattomaksi jääneeseen kaulaan. Lämmin veri täytti suuni. Kuolonklaanilainen taisteli vastaan, yritti osua minuun kynsillään monta kertaa, mutta olin saanut hänet lukkoon leukojeni väliin, enkä ollut aikeissa päästää irti, ennen kuin tämä luovuttaisi.
Kesti hetki, ja vähitellen naaraan liikkeet hidastuivat ja tämän silmät rupesivat muljahtelemaan päässä. Tunsin, miten kissan jalat pettivät, ja tämä rojahti päälleni. Silloin minun oli pakko päästää irti. Puskin Ruusutuikkeen pois päältäni ja nousin ylös puuskuttaen. Silmäilin maahan makaamaan jäänyttä kissaa, joka oli pelottavan paikoillaan. Värähdin tajutessani, ettei naaras enää edes hengittänyt. Hän oli kuollut.
Minttuliekki ja Jääviilto kierivät yhä toistensa kimpussa. Katsoin vuorotellen heitä ja kuollutta kuolonklaanilaista. Oloni oli tyhjä, mutta samaan aikaan minusta tuntui siltä kuin sisuskalujani olisi yritetty vääntää nurinperin. Olin ollut monet kerrat mukana kahakoissa, mutta vielä kertaakaan en ollut joutunut viemään taistelua näin pitkälle. Vaikka osittain koin tilanteeseen sisältyvän oikeutta kaatuneiden klaanitoverieni puolesta, tuntui kamalalta joutua tappamaan joku.
Vilkaisin vielä kerran Ruusutuikkeen hitaasti kylmenevää ruumista, ennen kuin käännyin keskenään taistelevia kissoja kohti ja päästin ilmoille huomiota kiinnittävän ulvaisun, joka sai kissat katsahtamaan minun suuntaani. Kumpikin lopetti taistelemisen välittömästi, kun he huomasivat Ruusutuikkeen.
“Verenvuodatus saa riittää tältä erää”, totesin kolkosti toveriaan tuijottamaan jääneelle Jääviillolle. “Ota ruumis mukaasi ja poistu omalle puolellesi rajaa.”

//Jää?

Katselin Ampiaispistoa peloisani entä jos epäonnistun. Mutta silti minä Hyökäsin Kynet tiukasti sisällä Ampiaispisto oli silti minua nopeampi vaikka olin ollut niin nopea kuin jaloistani pääsin. Ampiaispisto oliko hyvä yritys, minä kysyin. Ampiaispisto vastasi myöntävästi.
Voinko minä yrittää väistä kun sinä hyökätä, kysyin innoissani.
Ampiaispisto nyökkäsi hymyillen.
Noin eihän se voi olla vaikeaa. Ajattelin mielessäni. asetuin paikkaalleni.
Anna tulla vain olen valmis! Katselin hölmistynenä Ampiaispistoa miksi hän ei likunut. Odotin ja odotin
Katsoin koko ajan hänen silminsä. Kunnes lopulta Ampiaispisto hyökkäsi. Hyppäsin Äkkiä sivun. Katselin hölmistyneenä seisovaan ampiaispiston. Minulta tuli pieni kehrääys. Minä luulin että tiesit minun on väistävän. minä kehräsin huvitunena.
Niin tiesin, Ampiaispisto vastasi keräyksen sateleleman.
Voisimmeko vähän salista, kysyin Ampiaispistolta.
emme tänään voi, Ampiaispisto vastasi.
Hyvä on, vastasin turhautuneena.
Voimmeko sitten mennä takaisin leiriin, kysyin harmistunena Ampiaispistolta.
Hyvä on mennän. Ampiaispisto vastasi päästäen mrau-naurun. Tasutelin Ampiaispiston vieressä takaisin leiriin. Kun olimme perillä menin tuoresaliskasan luo ja kysyin nopeasti Ampiaispistolta. voinko ottaa Rista, kysyin nälkäisenä.
Ampiaispisto vastasi myöntävästi ja menin soturien pesään. Katselin tuoresaliskasa se oli vielä runsaas. huomasin oudon Salin ristan seassa. onko tuo kalaa, ajattelin mielessäni. Otin sen pois ja vein sen Ampiaispistolle koska tiesin hänen pitävän kalasta. Sen jälkeen menin takaisin ristakasalle ja napasin itselleni hirren kannoin sen opilaidenpesään. Kun olin syönyt menin lepäämään oli ollut pitkät harjoitukset. Kun heräsin näin toisten opilaiden keskustelevan toisella puolella leiriä mutta minua koski mahan joten kompastelin parantajan pesään kysymään mikä minua vaivasi. Ajattelin että se oli varmaan se hirri jonka olin vain vähän aikaa sitten syöny.

//Ampiaispisto?

//TAISTELUTARINA

Musta kujakissa oli upottanut hampaat Varjotassun niskaan, jolloin kermanvärinen kolli oli jäänyt loukkuun yhteen asentoon, eikä pystynyt kääntymään selässään kiinni olevaa vihollista kohti. Varjotassu puri hampaitaan yhteen, kun musta naaras laukoi iskuja käpälillään vuoron perään nuoren kollin lapoihin, kylkiin ja korviin.
Yhtäkkiä vastustaja lopetti kesken kaiken ja hyppäsi pois kermanvärisen kollin päältä, vaikkei Varjotassu ollut edes onnistunut puolustautumaan kunnolla. Varjotassu ei kuitenkaan ollut tästä eleestä liian hämillään; tuo viekas kujakissa oli kollin päässä jo erittäin tunnettu ailahtelevaisuudestaan. Varjotassu ei voinut olla pohtimatta, mitä mustalla naaraalla oli tällä kertaa mielessään. Hän ei ollenkaan käsittänyt, miksi naaras oli taisteluyönä puhellut niin sekavia, anoen välillä armoa itku kurkussa ja yrittäen sitten huijata Varjotassun lähtemään hänen mukaansa mukamas hakemaan Mesitähteä. Siinä ei ollut Varjotassun mielestä mitään järkeä. Mutta ehkä kujakissat vain pitivät toisten huijaamisesta, hän pohti.
Varjotassu oli jo valmistautunut siihen, että naaras hyökkäisi jälleen hänen kimppuunsa yllättäen. Sen sijaan kujakissa seisoi paikallaan tyynesti ja avasi suunsa:
"Hei, me emme tainneet esittäytyä viime kerralla."
*Ei ole totta...* Varjotassu ajatteli ja tuijotti kujakissaa lopen kyllästyneenä.
"Minun nimeni on Roska. Mikä sinun nimesi on?" musta naaras kysyi rauhallisella ja vakaalla äänellä.
Kaikista vähiten Varjotassu halusi nyt puhua tämän manipuloivan ja kieron kissan kanssa. Varjotassu halusi vain lopettaa sen, minkä he kaksi olivat viimeksi metsässä aloittaneet - mutta tällä kertaa kunnolla. Ei, hän ei halunnut vahingoittaa vastustajaa rajummin. Mutta hän halusi taistella kunnolla ja kokea voittaneensa, eikä jäädä höpisemään jotain turhanpäiväistä, millä kujakissa oli viimeksi häntä harhauttanut. Kaiken lisäksi nyt tämä halusi tietää hänen nimensä. Mitä kujakissa sillä tiedolla muka tekisi? Kolli alkoi nyt ärsyyntyä toden teolla.
"Ei kuulu sinulle", Varjotassu sihahti tylysti hampaat yhdessä. Kermanvärinen kolli veti kyntensä kunnolla esiin ja syöksyi vihollisen kimppuun varoittamatta. Naaraan keltaisissa silmissä välähti pettynyt ilme, jonka Varjotassu arveli olevan vain näyttelyä; se näytti jotenkin liioitellulta, vaikkei hän ollutkaan ihan varma. Hetken painimisen jälkeen Varjotassu sai Roskan kyljestä hyvän otteen. Kolli yritti näykkiä mustan naaraan niskaa ja kaulaa, mutta tämän pää heilui puolelta toiselle aivan liian nopeasti joka kerta, kun hän yritti. Varjotassu pöllytti etutassullaan lunta Roskan naamaa päin ja painoi tämän vatsalleen hankeen. Hän halusi kostaa pitkät arvet selässään. Varjotassu viilteli kynsillään naaraan selkää, mutta lopetti pian huomatessaan, ettei tämä vastustellutkaan.
"Ei sinun tarvitse olla noin ilkeä minulle, kun haluan vain tutustua sinuun. Ei meidän tarvitse taistella, vaikka muut tekevät niin", Roska lausui rauhallisella äänellä, kuin olisi ollut jonkin sortin mentori. Varjotassu ei kuitenkaan luottanut naaraan sanoihin tippaakaan. Hän painoi toisen etutassunsa naaraan pään päälle niin, että tämän kuono upposi takaisin lumeen. Sen täytyi olla varsin inhottava tunne, sillä alkaneesta rimpuilusta päätellen kissa ei saanut kunnolla happea, mutta juuri nyt Varjotassu oli niin vihainen, että halusi vastustajansa vain pitävän suunsa kiinni. Hän ei tiennyt itsekään, miksi kujakissan pelleilyt menivät hänellä niin syvästi tunteisiin. Kai häntä vain kuvotti kaikenlaiset ylimenevät ystävällisyyden eleet - etenkin, kun hän tiesi, että se oli lähes poikkeuksetta epäaitoa. Kehenkään ei voinut luottaa. Etenkään kujakissaan, joka käyttäytyi aivan päinvastoin kuin puhui. Varjotassun silmissä oli itsestään selvää, etteivät Roskan aikeet olleet hyvät. Varjotassu oli varma, että oikeasti Roska vain halusi satuttaa häntä mahdollisimman pahasti.
Hetken kuluttua Varjotassu hellitti otteensa, mutta läimäytti nopean iskun naaraan kasvoihin tämän noustessa ylös. Viha leiskui kollin savuisissa silmissä; hän oli nyt jossakin aivan muualla, eikä tiennyt, miten palata takaisin siihen tavanomaiseen latteaan tunnetilaan. Kun Roska oli saanut otettua pari suurta hengenvetoa, Varjotassu hyökkäsi takaisin tämän kimppuun armoa antamatta. Mielessään hän oli palannut siihen kauheaan taisteluyöhön, jonka tapahtumat eivät olleet jättäneet häntä rauhaan unissaankaan.
"Minä olen Varjotassu", kolli mourahti aggressiivisesti samalla, kun laukoi iskuja etutassuillaan Roskan päähän.

//Roska

Ilokseni Kultasiipi oli suostunut lähtemään kanssani kävelylle! Tunsin rinnassani lämpimän leimahduksen, kun hunajanvärisen soturin vihreät silmät kohtasivat omani. Voi kuinka minä nautinkaan ihan pelkästään siitäkin, että Kultasiipi oli seurassani!
Kun olimme päässeet pois kukkulalta ja kulkeneet jonkin matkaa rinnatusten, ystäväni avasi suunsa. Hän ihmetteli ääneen sitä, miten Kuolonklaani oli saattanut aloittaa meitä vastaan sodan ja tehdä ne kaikki hirmutekonsa. Minäkään en voinut käsittää sitä. En tiennyt alkuunkaan, miksi naapuriklaanimme tai jokin kaukaisuudessa asuva Kujakissayhteisö olisi tahtonut hyökätä kimppuumme.. En ehtinyt vastata parhaan ystäväni sanoihin mitään, kun hän jo jatkoi:
"Olen niin iloinen siitä, että olet ystäväni. Kaikki olisi paljon synkempää ilman sinua." Sanat saivat hymyn nousemaan kasvoilleni. Kurkustani kumpusi hento kehräys, kun katseeni kohtasi Kultasiiven katseen.
"Voi Kultasiipi, minäkin olen hyvin iloinen meidän ystävyydestämme! Minä kuolisin surusta, jos joutuisin elämään ilman sinua", huokaisin lempeällä äänellä. Kultasiipi katsahti minua taas lämpimästi hymyillen.
"Minäkään en tahtoisi elää ilman sinua", hän vastasi hennolla äänellään.

Jatkoimme vielä jonkin aikaa kävelyä, kunnes Kultasiipi avasi suunsa isoon haukotukseen.
"Onko seurani noin tylsää?" kysyin puolitosissani. Kultasiipi katsahti minuun väsyneenä, mutta pudisteli päätään.
"Ei tietenkään!" hän vakuutteli hymyillen, "olen vain ollut kovin väsynyt viime aikoina, kun on niin paljon tehtävää." Katsoin myötätuntoisesti parasta ystävääni, ymmärsin häntä täysin! Soturin elämä oli minustakin hyvin raskasta, ja sen lisäksi Kultasiipi vielä auttoi hyvää hyvyyttään parantajia. Hänen täytyi olla aivan kuolemanväsynyt, ja minä typerys olin vielä raahannut hänet ulos heti partion päätteeksi! Tiesin tehneeni typerästi, mutta en vain kyennyt pyytämään anteeksi. Se tuntui inhottavalta, joten päätin yrittää korjata tilanteen jotenkin muuten.
"Palataan vaikka sitten heti leiriin, että pääset nukkumaan! Minä voin hoitaa sinun auringonnousun partiosi", lupauduin ajattelematta asiaa sen koommin. Kultasiipi katsoi minua yllättyneenä.
"Ei sinun tarvitse, sinulla on varmasti huomenna paljon tehtäviä muutenkin", hunajanvärinen naaras vakuutteli ystävällisellä äänellä. Mutta minä halusin auttaa rakasta ystävääni, joten en luovuttanut.
"Ei käy. Minä hoidan sinun partiosi ja sillä siisti!" sanoin terävällä äänellä, antamatta Kultasiivelle mahdollisuutta kieltäytyä, "jos et suostu, minä suutun!"
Kultasiiven kasvoille piirtyi lämmin, kiitollinen hymy ja hän lopulta myöntyi ehdotukseeni.
"Kiitos Ampiaispisto, sinä tosiaankin olet hyvä ystävä!" naaras naukui hymyissä suin.
"Voi Kultasiipi, minä olen valmis tekemään ihan mitä vain sinun puolestasi", huokaisin hiljaa ja uppouduin ajatuksiini. Kultasiiven seurassa oleminen oli parasta mitä tiesin, enkä olisi vaihtanut näitä hetkiä mihinkään. Voi kun olisin vain voinut kertoa hänelle tunteistani.. Mutta pelkäsin kovasti, että ystävyytemme hajoaisi paljastukseni jälkeen. Oli siis vain nautittava siitä mitä minulle nyt oli; ystävyys Kultasiiven kanssa, ja jatkettava elämää.

Kun olimme palanneet leiriin, aurinko oli jo laskemassa ja moni soturi oli käynyt jo nukkumaan kukkulan laella. Kultasiipi kävi nukkuvien kissojen joukkoon, mutta minä jäin vielä hetkeksi valvomaan ja liityin Mehiläislennon seuraan.
Onnekseni kolli ei ollut vihainen siitä, että olin paljastanut vahingossa perheellemme hänen jutelleen Henkäysvarjon – nykyisen Henkäystähden – kanssa. Välimme olivat yhä hyvät, mutta huomasin Mehiläislennon välttelevän Kuolonklaanista puhumista. Olin tehnyt väärin, mutta anteeksipyytäminen tuntui typerältä. Se oli kuitenkin ollut täysi vahinko, että olin puhunut ohi suuni.
Kun olimme tovin keskustelleet niitä näitä, mekin siirryimme muiden kissojen seuraan nukkumaan. Taivasalla nukkumisessa oli omat hyvät ja huonot puolensa. Pidin siitä, että kykenin näkemään tummalla taivaalla tuikkivat tähdet, mutta kylmyydestä en pitänyt. Enkä siitä, että jos sade yllättäisi keskellä yötä, turkkini kastuisi aivan läpimäräksi, enkä voisi estää sitä mitenkään.. Kylmyys ei vaivannut, sillä soturit nukkuivat aivan lähekkäin ja lämmittivät toisiaan.

Aamu saapui ja minä olin nukkunut kerrassaan mainiosti! Nousin ylös auringonnousun aikaan ja vilkaisin Kultasiipeä, joka saisi tänään nukkua pitkään! Olin niin iloinen, että olin pystynyt auttamaan hunajanväristä naarasta hoitamalla hänen partionsa, vaikken kyllä oikein pitänyt partioinnista.. Mutta olin valmis tekemään mitä vain Kultasiiven ja muiden läheisteni vuoksi!
En tiennyt, keiden kanssa Kultasiiven oli tarkoitus partioida, joten tassuttelin aukion laidan istuskelevan Minttuliekin luokse. Varapäällikön tumma katse kääntyi minuun hänen nähdessään minun lähestyvän.
"Huomenta, Minttuliekki", tervehdin punaturkkista naarasta ystävällisesti.
"Huomenta. Eikö sinun pitäisi olla jo menossa partioon? Muut näyttävät odottavan sinua", varapäällikkö huomautti kohteliaasti, mutta terävästi. Olin yllättynyt. Miten Minttuliekki tiesi, että olimme sopineet Kultasiiven kanssa minun osallistuvan hänen partioonsa? Kurtistin kulmiani, mutta silloin minä tajusin: Minttuliekki oli ilmoittanut minut itseni toiseen partioon. Kasvoilleni piirtyi jännittynyt irvistys, ja oli varapäällikön vuoro näyttää yllättyneeltä.
"No, mikä sinulle tuli?" punaturkkinen naaras kysyi.
"Saattaa olla, että minun pitäisi nyt olla kahdessa partiossa yhtä aikaa", virnistin kiusaantuneesti uskaltamatta kohdata varapäällikön sinistä katsetta. Kuulin Minttuliekin huokaisevan ja sivusilmälläni näin hänen pudistelevan päätään.
"Miten se voi olla mahdollista? Minä olen laittanut sinut vain yhteen partioon", varapäällikkö naukui. Minua hävetti ihan hirveästi! Mitä Kultasiipikin nyt ajattelisi, kun olin tällainen tohelo?
"Lupasin mennä Kultasiiven puolesta partioon. En muistanut, että minulla oli omakin partioni hoidettavana", kerroin suoraan ja kohtasin taas varovaisesti Minttuliekin terävän katseen. Varapäällikkö huokaisi ja käänsi katseensa kahteen kissajoukkoon, jotka seisoivat kukkulan laen toisella puolen. Molemmat joukot olivat partioita, jotka odottivat viimeistä jäsentään; minua.
"Hmm.. Noh, minä otan paikan Kultasiiven partiossa, niin hoida sinä omasi. Olethan jatkossa tarkempi, jotta tällaista ei pääse tapahtumaan toiste", Minttuliekki naukaisi rauhallisella äänellä. Nyökyttelin päätäni kiitollisena ja lähdin tassuttamaan kohti alkuperäistä partiota, johon minut oli määrätty.

Kömmähdyksestäni kului neljäsosakuu, kun Mesitähti nimitti yhden Eloklaanin pennuista oppilaiksi. Olin yllättynyt, kun päällikkö oli päättänyt antaa Lehtopennulle mestariksi minut. Hän oli kysynyt asiasta edellispäivänä, enkä tietenkään ollut kehdannut kieltäytyä. En ollut kouluttanut aiemmin oppilasta, enkä kieltämättä olisi nytkään kaivannut sellaista.. Mestarina toimiminen kuulosti kamalan työläältä ja olin varma, että kaikki ylimääräinen työ olisi minulle aivan liian raskasta. En kuitenkaan halunnut tuottaa pettymystä päällikölle tai tulevalle oppilaalle, joten olin lupautunut toimimaan naaraan mestarina.
Ensimmäiset saalistusharjoitukset olivat sujuneet moitteettomasti. Lehtotassu ei ollut kovinkaan etevä käyttämään hajuaistiaan, löytämään hajujälkeä tai seuraamaan sitä, mutta vaanimisasennon hän oli oppinut saman tien! Oppilas oli jopa saanut saaliin kiinni ensimmäisissä harjoituksissa, ja olin hänestä kovin ylpeä. Lehtotassu oli oikein mukava oppilas. Hän oli kiltti, puhelias ja iloinen, joten tulimme mielestäni ihan hyvin toimeen. Sain huokaista helpotuksesta, ettei oppilaani ollut samanlainen kuin Kuutamolaineen entinen oppilas, Pöllöviilto – joka oli menettänyt murhanhimoisuutensa tähden henkensä jokin aika sitten.. Pöllöviilto oli ollut koko lyhyen ikänsä melkoinen maanvaiva, joka ei kuunnellut ketään ja teki asiat kuten itse halusi. Minä olin auttanut sisartani vaikean oppilaan kanssa.

Tassuttelin leirin toiselle laidalle, jossa oppilaat nukkuivat. Lehtotassua ei kuitenkaan näkynyt missään, vaikka aurinko oli vasta nousemaisillaan. Suunnitelmani oli viedä oppilas ensimmäisiin taisteluharjoituksiin. Yllättäen oppilas tassuttelikin muiden oppilaiden luokse tarpeidentekopaikalta. Kasvoilleni piirtyi ystävällinen hymy, kun huomasin minua lähestyvän Lehtotassun.
"Huomenta", tervehdin kohteliaasti, johon kilpikonnakuvioinen naaras vastasi toivottaen minullekin huomenta.
"Ajattelin, että me voisimme lähteä nyt taisteluharjoituksiin", sanoin ystävällisellä äänellä. En oikein ollut varma, miten tiukasti minun olisi pitänyt asiat ilmaista. Lehtotassu vaikutti tottelevaiselta, joten turha käskyttäminen tuntui inhottavalta. Jos oppilas alkaisi niskuroida, pitäisin kyllä tarvittaessa tiukkaakin kuria! Lehtotassu nyökkäsi ja lähti perässäni kohti kukkulan rinnettä. Kuljimme peräkkäin rinnettä alas ja jatkoimme matkaa kauemmas nummille. Ylitimme joen astinkiviä pitkin; aivan kuten olin aiemmin opettanut. Päästyämme sopivan rauhaisaan paikkaan, pysähdyin ja käännyin Lehtotassun puoleen.
"Harjoittelemme tänään pari yksinkertaista taisteluliikettä, joilla voit puolustaa itseäsi tarpeen vaatiessa. Kaikista yksinkertaisin liike on kynsillä sivallus, mutta sekin voi mennä pieleen! Sinun on keskityttävä aina täysillä taistellessasi ja oltava riittävän nopea, ettei vihollinen ehdi väistää iskuasi", selitin rauhallisella äänellä ja sivalsin kynsilläni nopeasti ilmaa.
"Toinen helppo liike on väistäminen. Se on tärkeä ja yksi tärkeimmistä asioista taistelussa, joka sinun täytyy hallita. Vaikka liike on helppo, sen toteuttaminen oikein ja oikeaan aikaan tuottaa useille vaikeuksia. Sinun on osattava lukea vastustajaasi niin, että voit arvata hänen aikeensa. Kannattaa siis pitää katse visusti vastustajan silmissä, sillä ne paljastavat usein hänen aikeensa", selitin ja näytin Lehtotassulle, kuinka loikata sivuun tai kumartua väistääkseen vihollisen liikkeen.
"Me taistelemme harjoituksissa kynnet visusti piilossa, jotta emme vahingoita toisiamme. Tehdään niin, että sinä hyökkäät minun kimppuuni ja yrität lyödä minua käpälälläsi ja minä väistän liikkeesi", sanoin ja valmistauduin Lehtotassun hyökkäykseen.

//Lehto?

Katselin leirin toiselle puolelle. Minulla oli tylsää.muut leikkivät taistelua kumpa voisin mennä mukaan mutta en uskalla. olen niin uusi oppilas ja olin ainut pentutarhasa kun olin pentu. Niin en tunne heitä kunnolla. No menen kysymään Ampiaispistolta että voimmeko mennä salistaman. Ampiaispisto voimmeko mennä salistaman? Ajattelin opettaa sinulle vaanimisasenon. Oletko tosissasi Ampiaispisto!
Viimeinen pääsen salistaman! Menän jo! Rakastan olla ulkona salistamasa. Tältä näyttää vanimisasento. Näytäkö hyvältä Ampiaispisto? Hei onko tuolla hirri. Sain sen! Hetkinen? Eihän se ole mikään hirri. Hei tuolla on aivan varmasti ollut orava. Tassut alas häntä matalaksi noin nyt voin yrittää uudestaan. Hivin hiljaa lähemäs ja hyppäsin. Sain sen ja tällä kertaa se oli orava. Viedään tämä leirin ampiaispisto. Olle Kiltti ampiaispisto. Kiitos nyt mennään! Vein oravan tuoresaliskasan. Sitten menin lepäämään. Hetken päästä heräsin kun pesästä kuului ääntä. Tassutelin ulos pesästä ajattelin mennä syömään jotain. Huomasin että tuoresaliskasa oli vain pästäinen ja laiha hirri. Otin hirren ja menin sivummalle syömään. Katsahdin muita oppilaita en kumminkaan mennyt syömisen jälkeen heidän luokseen menin sen sijaan takaisin pesään. Yhtäkkiä heräsin tai nii ainakin luulin hetkinen tuolla on aivan varmasti Kani lähdin juoksemaan kunnes yhtäkkiä heräsin. Sähädin turhautuneena. Nousisin ylös.
Lähdin turhautuneena tarpeidentekopaikalle.


*Ampiaispisto*

//TAISTELUTARINA (rajakahakasta kertoo osa viimeisestä kappaleesta, eli siis 329 sanan verran = 3TaP)

Seurasin sivusta Sarastuspentua, joka leikki yksin vaanimista vähän matkan päässä. Ulkona oli leuto sää ja aurinkokin paistoi, joten olin tuonut nuorimman tyttäreni sekä Piiskupennun kukkulan päälle leikkimään. Tosin leikkimään oli innostunut vain Sarastuspentu; Piiskupentu, tyttärenpoikani, istui vieressäni ja seurasi tyynesti sivusta toisen pennun touhuja.
En voinut olla huvittumatta siitä, miten paljon pieni kolli näytti itseltäni. Oikeastaan ainoa eroavaisuus ulkonäössämme - koon lisäksi tietysti - oli se, että minulla etutassuni olivat valkoiset mutta hänellä ne olivat takatassut. Odotin mielenkiinnolla, miltä hän tulisi näyttämään vanhempana.
"Kiinni jäit!" Sarastuspennun hihkaisu sai minut kääntämään katseeni Piiskupennusta tyttäreeni, joka oli ilmeisesti tehnyt onnistuneen hyökkäyksen käpyeläimen kimppuun. Naaras tarttui kävystä kiinni hampaillaan ja ravisteli sitä lujasti. Sen jälkeen hän kääntyi katsomaan minua silmät loistaen onnistumisen riemusta. "Näitkö, isi? Minä tapoin sen! Olen yhtä hyvä metsästäjä kuin emo!"
Ylpeä kehräys kumpusi rinnastani. "Kaikki metsän hiiret saavat vielä pelätä sinua", hyrisin leikkisästi.
"Niin saavat! Ja oravat ja jänikset myös!" pieni pentu julisti ja röyhisti rintaansa ylpeästi. Katsoin häntä lempeästi. Klaanien ja erakoiden välillä vallitseva sotatila ei ollut onnistunut sammuttamaan pienokaisen elämän intoa, ja jos se minusta riippui, se ei saisi siihen koskaan edes tilaisuutta.
Viimeinen kulunut puolikuu oli koetellut koko klaania, erityisesti omaa lähipiiriäni. Ystäväni Utusielu ja Hallavarjo, jotka myös olivat olleet minun ja Korppisiiven mestareina oppilasaikoinamme, olivat tulleet raakalaismaisesti tapetuiksi rajoilla sattuneiden kahakoiden yhteydessä. Oman mestarini, Utusielun, kuolemaa tyttäreni Kuutamolaine oli valitettavasti ollut todistamassa, ja eikä tämä ollut vieläkään toipunut tapahtuneesta. Hallavarjon ruumiille ei oltu voitu pitää edes valvojaisia, sillä kujakissat olivat vieneet sen mukanaan. Myös Kirsikkakuono, yksi Eloklaanin peräti vanhimmista kissoista, oli nukkunut pois muutama päivä sitten, ja emoni Nokilintu suri kovasti ystävänsä menetystä.
Kuolema oli siis ollut hyvin läsnä viime aikoina, mutta sain uskoa tulevaan pelkästään seuraamalla kasvavia pentuja, jotka olivat vielä autuaan tietämättömiä pahasta, joka heitä ympäröi. Halusin suojella heidän viattomuuttaan niin pitkään kuin se oli mahdollista.
"No niin, pennut, on aika tulla takaisin sisälle", Kimalaistoiveen naukaisu kukkulan sisälle vievän onkalon suulta käänsi sekä minun että kahden pennun huomion raitaturkkiseen kuningattareen.
Sarastuspentu vilkaisi minuun kysyvästi, ja minä nyökäytin hänelle päätäni vahvistaakseni tämän vanhemman sisaren sanat. "Alkaa olla ruoka-aika. Kai sinä yhä haluat olla yhtä hyvä metsästäjä kuin emosi?"
Pikkuruinen naaras nyökytteli rivakasti. "Haluan!"
"Siinä tapauksessa sinun pitää syödä paljon, jotta sinusta kasvaa iso ja vahva kissa", mau'uin viiksiäni värisyttäen ja tuuppasin pentua hellästi onkaloa kohti. Sarastuspentu huokaisi hieman pettyneenä, mutta lähti kuitenkin tassuttamaan Piiskupennun perässä Kimalaistoiveen luo.
Seurasin katseellani, kunnes kumpikin pentu varmasti oli päässyt kuningattaren luo, ennen kuin käännyin katselemaan ympärilleni kukkulalla. Pentuja vahtiessa ei ollut juuri sijaa vilkuilla turhaan ympärilleen, tai toinen heistä saattoi kadota silmänräpäyksessä omille teilleen - tässä tapauksessa se toinen olisi luultavammin ollut vikkelämpi Sarastuspentu.
Huomasin Minttuliekin johtaman metsästyspartion nousevan juuri kukkulan päälle. Soturit veivät saaliinsa tuoresaaliskasaan ja hajaantuivat sitten kukin omiin puuhiinsa. Minttuliekki jäi kuitenkin seisoskelemaan paikoilleen ajatuksiinsa uppoutuneen oloisena. Emme olleet ehtineet vaihtaa kuulumisia aikoihin vanhan ystäväni kanssa, joten päätin lähestyä varapäällikköä pyytääkseni häntä mukaan kävelylle.
"Hei, Minttuliekki!" tervehdin punertavaturkkista naarasta astellessani tämän luokse. "Pitääkö kiirettä?"
Minttuliekin korvat ponnahtivat pystyyn ja hän kääntyi katsomaan minua ensin hiukan yllätetyn näköisenä, mutta tunnistettuaan minut, hänen ilmeensä suli. “Hei vain, Hiilihammas. Varapäällikkönä kiire ei lopu koskaan”, naaras naurahti päätään pudistellen.
“Sen uskon”, hymähdin. “Mietin kuitenkin, olisiko sinulla aikaa lyhyelle kävelyretkelle? Voisimme käydä vaikka samalla tiedustelemassa Kuolonklaanin rajan lähellä, ettei se tunnu liian turhanpäiväiseltä.”
“Eiköhän se sovi. Pieni tauko tekisi kyllä terää”, Minttuliekki vastasi mietittyään hetken. Nyökkäsin hänelle hymyille, ja lähdin laskeutumaan hänen rinnallaan rinnettä alas.

Matkalla Kuolonklaanin rajalle ehdimme puhua viime kuiden tapahtumista, niin hyvistä kuin huonoista sellaisista. Vaikka yritimme pitää keskustelun ilmapiirin kepeänä puhumalla pennuista ja lähestyvästä hiirenkorvasta, taustalla vaikuttava sota ja menetykset toivat mukanaan synkän sävyn, kuin päidemme päällä roikkuvat tummat myrskypilvet.
Lähestyessämme rajanaapurin aluetta tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn. Tuskin voisin enää koskaan nähdä Kuolonklaania ja sen kissoja samalla tavalla kaiken sen jälkeen, mitä he olivat laittaneet minun klaanini kestämään. Olin yleensä hyvin anteeksiantavaista sorttia, mutta tällä kertaa kuolonklaanilaiset olivat menneet liian pitkälle.
Rajan pinnassa Kuolonklaanin löyhkä oli vahvimmillaan. Haju oli niin tuore, ettei voinut olla kauaakaan siitä, kun partio oli käynyt jättämässä merkkinsä. Vaihdoimme Minttuliekin kanssa merkitseviä katseita, mutta ennen kuin kumpikaan ehti avata suutaan tuodakseen ajatuksensa ilmi, Kuolonklaanin puolella rajaa näkyi liikettä. Katseeni kiinnittyi välittömästi kahteen kissaan, jotka hölkkäsivät rajaa kohti vakavan näköisinä. Olin nähnyt heidät kummatkin usein klaanikokoontumisissa täydenkuun aikaan: vanhempi kissa - savunharmaa naaras - oli Ruusutuike ja hänen perässään tuleva punaruskea kolli Jääviilto.
Upotin kynteni lumeen ja yritin hillitä itseäni tekemistä mitään typerää - Jääviilto oli ollut mukana hyökkäyksessä Eloklaanin leiriin. Myös Minttuliekki vierelläni värisytteli lihaksiaan turkkinsa alla levottoman oloisena. Siristin hieman silmiäni katsoessani Jääviiltoa, joka pysähtyi Ruusutuikkeen kanssa aivan rajalle.
Jääviilto tuntui ottavan sangen huomaamattoman eleeni hyvin vakavasti, sillä yllätäen kolli syöksähti minua kohti kynnet ojennettuna. Paljastin hampaani ja nousin takajalkojeni varaan ottaakseni suuremman kollin iskun vastaan. Jääviillon onnistui raapaista minua lapaan kynsillään, ja sen aiheuttama kipu sai taisteluviettini suorastaan roihahtamaan liekkeihin. Nyt Kuolonklaani saisi maksaa teoistaan!
Kiedoin käpäläni soturin kaulan ympärille ja hapuilin hampaillani tämän kurkkua, mutta tuntiessani hampaat niskassani, jouduin irrottamaan otteeni. Jääviilto valmistautui uuteen hyökkäykseen, joka ei kuitenkaan onnistunut, sillä Minttuliekki riensi juuri ajoissa avukseni ja ryhtyi jakelemaan iskuja kuolonklaanilaiselle ennennäkemättömällä vimmalla.
Saatuani Jääviillon pois kimpustani saatoin keskittyä Ruusutuikkeeseen, joka oli puolestaan tullut oman klaanitoverinsa avuksi. Naaraan hampaat olivat pureutuneet niskaani. Koska olimme suurinpiirtein samankokoiset, minun oli puskettava voimani äärirajoilleen kierähtääkseni selälleen ja vetääkseni vanhemman kissan mukanani maahan. Ruusutuikkeen hampaat puristivat yhä niskaani, joten käännyin koko painollani hänen päälleen niin, että naaras pusertui minun ja alla olevan lumen väliin.
Kun tunsin hänen otteensa höllenevän hieman, käytin tilaisuuden hyväkseni ja riuhtaisin itseni vapaaksi. Niskastani lähti tukko karvaa, ja paljaaksi jäänyttä ihoa kirveli. Vääntäydyin vikkelästi oikein päin kohdatakseni vastustajani kasvotusten, mutta Ruusutuike oli jo valmiina uuteen hyökkäykseen ja potkaisi minua lujaa vatsaan takajaloillaan. Ilma pakeni keuhkoistani ja hoipertelin kauemmaksi soturista, joka kömpi jo jaloilleen.
Tiesin jo nyt, että taistelu tulisi olemaan hyvin tasaväkinen. Mikäli kumpikaan osapuoli ei olisi valmis luovuttamaan, toinen meistä ei kävelisi täältä omin jaloin pois.

//Jää? >:0

Kaislatassu ihasteli pentujani, kun minä hymyilin ylpeänä. Syreenipentu ja Oravapentu olivat täydellisiä! He varmasti eläisivät pitkät ja hyvät elämät. Syreenipentu venytteli käpäliään ja kellahti pois vatsani vierestä. Tarkailin pentua, kun hän miukutti hädissään ja alkoi sitten ryömiä kohti vatsaani. Kaislatassu tarkkaili sitä myös.
“Ovatpa he reippaita noin pieniksi! Tiedätkö milloin heidän silmänsä aukenevat? Haluaisin olla näkemässä sen, he ovat niin suloisia!” vierailijani naukui kiinnostuneena.
“En tiedä tarkkaan mutta veikkaisin puolikuisina ehkä”, nau’uin ja katsahdin vaalean ruskearaidalliseen naarasoppilaaseen.
“Odotan kovasti sitä päivää, kun he kokeilevat kävelemistä”, sanoin ja siirsin häntääni pois Oravapennun päältä. Kaislatassu hymyili.
“Saanhan tulla taas katsomaan heitä?” hän kysyi. Nyökyttelin.
“Tottakai! Tule toki auttamaan myöhemminkin kaikessa, missä haluat ja ehdit”, sanoin naurahtaen huvittuneesti.
“Minulla tulee pitämään kiirettä heidän kanssaan sitten, kun he säntäilevät ympäriinsä.”
Kaislatassukin nauroi ja katseli kahta pienokaistani niin kiihkeästi, ettei varmaankaan saisi heistä ikinä tarpeekseen.
“Onko oppilaselämä sinusta mukavaa?” kysyin iloisesti. Muistin omat oppilasaikani hyvin ja sen kuinka olin viettänyt kaiken aikani harjoitusten ulkopuolella Hallavarjon ja Aurinkotassun - nykyisen kumppanini ja Aurinkoroihun - kanssa.

Kuuntelin rauhallisesti mitä Orvokilla oli sanottavana. Entinen kuolonklaanilainen kertoi heidän etsivänsä vain suojaa lähestyvän Lehtikadon vuoksi. Ymmärsin heitä täysin; lehtikadon aikaan kaksin ulkona oleminen oli varmasti rankkaa kissoille, jotka olivat koko ikänsä eläneet klaanin turvassa.
Rintaani vihlaisi, kun mustavalkoinen naaras kertoi syyn, joka oli ajanut hänet ja hänen poikansa pois Kuolonklaanista. Henkäystähti kuulosti siltä, että hän tosiaankin oli menettänyt järkensä. En olisi halunnut uskoa sitä, mutta kaikki tämä viittasi kovasti siihen. Orvokin tarina kuulosti uskomattomalta, muttei minulla ollut syitä, miksen olisi uskonut häntä. Olin kuitenkin epävarma, olisiko Eloklaanissa olo Orvokille ja Toiveelle turvaa vai vaan pahempaa kuin yksin metsässä oleminen. Totuus oli se, että me olimme sodassa Kuolonklaania ja Kujakissayhteisöä vastaan.
"Olen pahoillani kaikesta, jota olette joutuneet kokemaan", nau'uin rauhallisella äänellä ja katsoin pahoitellen uusia tuttavuuksia.
"Minun puolestani te voitte jäädä leiriimme toistaiseksi, jos osallistutte klaanin ruokkimiseen ja puolustamiseen. En vaadi teitä liittymään Eloklaaniin, mutta tässä tilanteessa tarvitsemme kaikki ylimääräiset käpälät avuksemme", totesin kohdaten taas Orvokin katseen. Naaras siristi silmiään. Hän ei sanonut mitään, vaan antoi minun taas jatkaa:
"En tiedä olitteko tietoisia siitä, mutta me olemme sodassa Kuolonklaanin ja heidän kanssaan liittoutuneen Kujakissayhteisön kanssa. Se on syy, miksi olemme nummilla metsän sijaan; he ajoivat meidät leiristämme ja veivät osan reviiristämme. Te saatte itse valita, jäättekö Eloklaaniin vai jatkatteko matkaanne. En voi luvata, että olette täysin turvassa reviirillämme, sillä en voi luvata sitä tänäpäivänä kenellekään."

//Orvokki tai Toive?

Sen jälkeen, kun Hilehuurre oli ystävystynyt Kujetassun kanssa, oli hänelle tullut tavaksi vaihtaa muutama sana hupaisan oppilaan kanssa joka päivä. Joitakin päiviä sen jälkeen, kun Hilehuurre ja Kujetassu olivat jekuttaneet sotureita oli hopeanharmaa soturi tajunnut, mitä hän voisi pyytää Kujetassulta vastapalvelukseksi Lieskakajon ja Leimusilmän "vakoilusta". Oikeastaan Kujetassun ei edes tarvinnut tehdä mitään, Hilehuurre ajatteli, sillä hän voisi vain itse käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Tässä Hilehuurteen päähänpistossa oli kyse tietenkin siitä, että Mehiläislento, kollin mielestä yksi klaanin puoleensavetävimmistä sotureista, oli kuin olikin Kujetassun mestari. Hopeanharmaa kolli paloi halusta tutustua Mehiläislentoon paremmin. Komea, aina niin kohtelias kolli vaikutti Hilehuurteen mielestä erittäin miellyttävältä seuralta. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan viitsinyt kysyä Mehiläislentoa metsälle kanssaan; etenkään viime aikoina, kun hän oli alkanut ihailemaan tätä itseään hiukan vanhempaa kollia vain entistä enemmän ja oli sulaa joka kerta tämän kävellessä ohi.
Oli vasta aurinkohuippu ja Hilehuurre oli juuri palannut rajapartiosta. Vieläpä väsyttävän tylsästä sellaisesta. Luonteensa omaisesti hopeanharmaalla kollilla riitti virtaa, eikä hän todellakaan ollut valmis päiväunille. Kukkulan päälle saapuessaan Hilehuurre harkitsi takaisin alas juoksemista, ihan vain silkan huvin ja viihteen vuoksi. Hän halusi tehdä jotakin hauskaa ja mielenkiintoista! Hilehuurre ei ymmärtänyt alkuunkaan, miksi suurin osa sotureista otti partiot niin vakavasti; marssivat eteenpäin aina niin kuin olisivat matkalla sotaan. Hilpeän kollin mielestä kissojen ei todellakaan kuulunut menettää elämän hauskuutta sillä hetkellä, kun heistä nimitettiin sotureita. Niin se tuntui kuitenkin yllättävän monen eloklaanilaisen mielessä menevän.
Hilehuurre ei onnekseen ollut vielä ehtinyt lähteä viilettämään alas leiristä, kun hän huomasi Kujetassun ja Mehiläislennon palaavan mitä luultavimmin harjoituksistaan. *Nyt on tilaisuuteni!* kolli ajatteli ja jolkotti häntä kauniisti pystyssä kaksikkoa vastaan.
"Hei taas, Hilehuurre!" Kujetassu naukaisi iloisena.
"Hei, Kujetassu! Joko olet oppinut saalistamaan?" Hilehuurre härnäsi oppilasta leikkimielisesti.
"Olen. Kyllä se sinultakin kohta onnistuu", Kujetassu vitsaili mukana. Hilehuurre virnisti pilke silmäkulmassaan. Heidän huumorinsa osuivat niin hyvin kohdalleen. Kolli toivoi vain, että ruskearaidallinen naaras pysyisi yhtä hauskana senkin jälkeen, kun tästä tulisi soturi. Olisihan se raskasta, jos pitäisi aina itse viihdyttää itseään!
Mehiläislentokin naurahti pienesti Kujetassun vitsille, jolloin Hilehuurre vilkaisi tämän suuntaan. Hänen katseensa kohtasi valkean ja ruosteenpunaisen kirjavan kollin keltaiset silmät. Lumoavien, pistävän keltaisten silmien katse oli kuitenkin kollille aivan liikaa, ja hänen oli pakko irrottaa katseensa. Hilehuurre ei ymmärtänyt, miksi oli yhtäkkiä näin hermostunut. Hänhän puhui aina kelle tahansa eloklaanilaiselle kaikkea, mitä suusta sattui ulos tulemaan. Nyt pilkullinen kolli kuitenkin jäätyi täysin.
Pienen hetken kuluttua hän sai itsensä koottua. Kujetassun virnistys palautti myös Hilehuurteen kasvoille hymyn.
"Mitä sinulle kuuluu, Mehiläislento?" Hilehuurre kysyi pirteästi. Hänen hännänpäänsä vääntyili hermostuksesta.
"Niin hyvää, kuin klaanin nykyisessä tilanteessa vain on mahdollista. Entä sinulle, Hilehuurre?" Mehiläislento vastasi rennosti hymyillen.
"Sama täällä. Paitsi että partioni oli tänään aivan järkyttävän tylsä", Hilehuurre hölisi nyt sen enempää miettimättä, niin kuin yleensä. "Toivottavasti teillä oli hauskempaa harjoituksissa."
"Oli meillä!" Kujetassu hihkaisi. Mehiläislento hymyili leveästi innokkaalle oppilaalleen.
"Meillä oli kyllä hyvät harjoitukset. Toivottavasti seuraava partiosi on miellyttävämpi", Mehiläislento sanoi Hilehuurteelle. Kun Hilehuurre kohtasi jälleen komean kollin puoleensavetävät silmät, ei hän kestänyt ottaa enempää. Kolli tunsi silmiensä ja tassunpohjiensa sulavan, kuin olisi seissyt kuumilla kivillä. Kuin hänen sisällään olisi leiskahtanut liekki.
"Tuota, minulla oli oikeastaan muutakin asiaa... siis Kujetassulle", Hilehuurre sepusti painellen maata kynsillään. *Hiirenpapanat! Ei minun niin pitänyt sanoa!*
"Selvä, minä jatkankin sitten matkaani. Näkemisiin!" Mehiläislento nyökkäsi hurmaava hymy kasvoillaan ja tassutti muualle.
Hilehuurre kohtasi Kujetassun kysyvän ilmeen. Oliko oppilas huomannut hänen hermostuneisuutensa? Hilehuurretta otti päähän, että oli möhlinyt tilanteen täysin. Mistä lähtien oli ollut vaikeaa kysyä toista soturia metsälle? Hän tiesi, että nauttisi Mehiläislennon seurasta hyvin paljon, mutta hän halusi antaa tälle yhtä hyvän kuvan itsestään.
"Mitäs tuo oikein oli?" oppilas kysyi huvittuneena, virne suupielellään. Hilehuurrettakin alkoi hiukan hymyilyttää. Kolli mietti, miten huvittavalta hänen oli täytynyt näyttää Kujetassun silmissä.
"En tosiaan tiedä, minun täytyy olla saanut päähäni mehiläisiä tai vatsaani muurahaisia!" soturi kurnahti.
"Ei ole minun vikani, että Mehiläislento on tuollainen komistus. Mutta kuule, tarvitsen apuasi", kolli lisäsi hiljaisemmalla äänellä, pilke silmäkulmassa. Hän vilkuili ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan kuunnellut.

//KP-boosti

Taistelutarina

Ennen kuin ehdin yllätykseltäni reagoimaan, loikkasi valkeaturkkinen naaras kimppuuni ja syöksi minut selälleni maata vasten. Olin nopea ja kaikilla voimillani ponkaisin takajaloillani, jolloin hyökkääjä lennähti pois päältäni. Hypähdin jaloilleni turkki pörhössä ja kyyristyin, valmiina seuraavaan iskuun. Arpia täynnä oleva kujakissa oli kuin hyökkäämäisillään kohti, kunnes äkkiä nousi takajaloilleen ja sivalsi kynsillään kasvojani kohti. Kiskaisin niskaani taaksepäin, jolloin kynnet vain hiukan raapaisivat poskeani. Loikkasin vastustajan selkään etupuolelta, samassa tämä kierähti selälleen ja litisti minut alleen niin, että keuhkoistani asti kuului henkäisy. Tarrasin kynsilläni entistä lujemmin kiinni vihollisen turkkiin, mutta en ehtinyt viiltämään paljoa vahinkoa, kun hän kierähti uudelleen selkänsä kautta takaisin jaloilleen. Tällä kertaa jäin keuhkot tyhjentyneinä maahan mielestäni vain silmänräpäyksen ajaksi, mutta se ilmeisesti riitti vastustajalle huomaamaan edellisestä taistelusta saamani viillot vatsassani – joita poltteli jo uhkaavasti. Hänen punertavissa silmissään välähti, ja käpälät kohosivat voimakkaaseen iskuun irvessä olevien hampaiden kera. Ponkaisin äkkiä jaloilleni, ja puskin arpiturkkia vatsaan niin voimalla, kuin vain pystyin. Sain hänet kaadettua, mutta samassa tunsin potkun rintakehääni vasten. Tuntui kuin joku aivan muu kuin tuonkokoinen kissa olisi osunut minuun. Sisimmässäni minua hirvitti taistella tuollaista hurjimusta vastaan. Hän taisteli niin raivokkaasti, kuin olisi vihannut nimenomaan minua eikä koko klaaniani. Hän oli sitäpaitsi minua hiukan parempi puolustautumaan, jossa minä taas olin parempi kuin hyökkäämisessä. Itse asiassa, jos tarkkoja oltiin, tuo kissa oli taistelussa kaikinpuolin taitavampi kuin minä. Kaiken lisäksi minusta tuntui, ettei hän väsynyt millään, iskuja vain sateli ja minä parhaiden taitojeni mukaan yritin joko väistää tai mahdollisuuksien mukaan antaa vastaiskun.

//Rubiini?