Taistelutarina

Ennen kuin ehdin yllätykseltäni reagoimaan, loikkasi valkeaturkkinen naaras kimppuuni ja syöksi minut selälleni maata vasten. Olin nopea ja kaikilla voimillani ponkaisin takajaloillani, jolloin hyökkääjä lennähti pois päältäni. Hypähdin jaloilleni turkki pörhössä ja kyyristyin, valmiina seuraavaan iskuun. Arpia täynnä oleva kujakissa oli kuin hyökkäämäisillään kohti, kunnes äkkiä nousi takajaloilleen ja sivalsi kynsillään kasvojani kohti. Kiskaisin niskaani taaksepäin, jolloin kynnet vain hiukan raapaisivat poskeani. Loikkasin vastustajan selkään etupuolelta, samassa tämä kierähti selälleen ja litisti minut alleen niin, että keuhkoistani asti kuului henkäisy. Tarrasin kynsilläni entistä lujemmin kiinni vihollisen turkkiin, mutta en ehtinyt viiltämään paljoa vahinkoa, kun hän kierähti uudelleen selkänsä kautta takaisin jaloilleen. Tällä kertaa jäin keuhkot tyhjentyneinä maahan mielestäni vain silmänräpäyksen ajaksi, mutta se ilmeisesti riitti vastustajalle huomaamaan edellisestä taistelusta saamani viillot vatsassani – joita poltteli jo uhkaavasti. Hänen punertavissa silmissään välähti, ja käpälät kohosivat voimakkaaseen iskuun irvessä olevien hampaiden kera. Ponkaisin äkkiä jaloilleni, ja puskin arpiturkkia vatsaan niin voimalla, kuin vain pystyin. Sain hänet kaadettua, mutta samassa tunsin potkun rintakehääni vasten. Tuntui kuin joku aivan muu kuin tuonkokoinen kissa olisi osunut minuun. Sisimmässäni minua hirvitti taistella tuollaista hurjimusta vastaan. Hän taisteli niin raivokkaasti, kuin olisi vihannut nimenomaan minua eikä koko klaaniani. Hän oli sitäpaitsi minua hiukan parempi puolustautumaan, jossa minä taas olin parempi kuin hyökkäämisessä. Itse asiassa, jos tarkkoja oltiin, tuo kissa oli taistelussa kaikinpuolin taitavampi kuin minä. Kaiken lisäksi minusta tuntui, ettei hän väsynyt millään, iskuja vain sateli ja minä parhaiden taitojeni mukaan yritin joko väistää tai mahdollisuuksien mukaan antaa vastaiskun.

//Rubiini?

Karjuvirne: 6kp -

Kuutamolaine: 15kp + 2TaP -

Kuusamakuiske: 35kp! -

Kultasiipi: 13kp -

Mesitähti: 13kp -

Sadetassu: 7kp -

Sypressikuiske: 63kp! -

Kaislatassu: 13kp -

Varjotassu: 22kp!+ 3TaP -

Malvatassu: 60kp! -

Malvatassu oli riemuissaan, muttei yllättynyt ollessaan ennen kujakissaa nummilla eli Eloklaanin nykyisellä reviirillä. Kilpikonnalaikukas oppilas katsoi halveksuen raidallista kollia, joka oli ollut yksi hiirenaivo ottaessaan Malvatassun haasteen vastaan. Se paljasti eloklaanilaisnaaraalle, että nämä kujakissat toden totta olivat niin hiirenaivoisia miltä he näyttivätkin. Oppilaan onneksi raidallinen köriläs piti kuin pitikin lupauksensa ja hän kertoi, miksi kujakissat olivat liitoutuneet Kuolonklaanin kanssa ja aloittaneet sodan Eloklaania vastaan.
Vastaus oli melko yksinkertainen, mutta se riitti toistaiseksi Malvatassulle. Kujakissat halusivat tuhota Eloklaanin, tarkemmin ottaen heidän päällikkönsä eli Malvatassun isän Mesitähden. Kujakissan mukaan valkoruskea päällikkö oli tuhonnut teoillaan monen kissan elämän. Vaikkei Malvatassu tiennyt, mitä kolli sillä tarkoitti, hän kyllä ymmärsi hänen sanansa täysin! Mesitähti oli nimittäin pilannut myös oman tyttärensä elämän antamalla tälle mestarikseen Väärävarjon ja rankaisemalla häntä. Malvatassu ei ehtinyt vastata mitään, kun paikalle saapui toinen kujakissa. Harmaan naaraan turkki oli rähjääntynyt ja tämän suupielensä sekä kaulansa olivat veressä. Malvatassu päätteli, ettei veri kuulunut kissalle itselleen. Aika nopeasti naaras paljastikin, että veri oli Hallavarjon ja valkea soturi oli kuollut. Se ei saanut Malvatassussa aikaan minkäänlaista reaktiota, tai ehkä vain pienen helpotuksen. Malvatassu nimittäin tiesi, että mikäli Hallavarjo olisi ollut elossa, hän olisi kertonut Mesitähdelle totuuden ja päällikkö olisi taas antanut tyttärelleen turhan rangaistuksen.
Aika pian harmaan kissan saapumisen jälkeen kilpikonnalaikukas oppilas otti taas jalat alleen. Hän oli saanut reissultaan sen mitä oli lähtenyt etsimäänkin, joten oppilaan kasvoilla oli mairea hymy. Kun Malvatassu tassutteli kaikessa rauhassa kohti leiriä, hän mietti mitä kertoisi muille. Hän ei saisi valehdella liikaa, sillä ei kukaan ikimaailmassa uskoisi Hallavarjon hyökänneen vihamielisenä noin vain rajan toisella puolen olevien vihollisten kimppuun. Siksi Malvatassu päätti, että Hallavarjo oli vain vahingossa ylittänyt rajan saalistaessaan, ja oppilas oli seurannut häntä kertoakseen ylityksestä. Mutta tietenkin paikalle olivat saapuneet kujakissat ja Hallavarjo oli viivytellyt heitä, jotta oppilas pääsisi pakoon.
‘Kerrassaan loistovalhe’, Malvatassu ajatteli tyytyväisesti päätään nyökytellen.

Kun laikukas oppilas saapui kukkulan juurelle, rinnettä alas oli jo juoksemassa tuttu, valkea hahmo. Väärävarjon kasvoilla oli jälleen kerran tympeä ja pettynyt ilme, muttei se ollut oikeastaan mikään yllätys.
“Missä sinä olet ollut?” soturi kysyi tiukasti kohdatessaan oppilaansa vihreän katseen. Malvatassu oli päättänyt, ettei hän alkaisi leikkimään olevansa surullinen tai epäitsekäs. Hän ei missään nimessä sanoisi kenellekään, että hän itse oli tehnyt jotain väärin.
“Lähdin Hallavarjon perään”, Malvatassu ilmoitti ja nosti nenäkkäästi leukansa pystyyn. Väärävarjo siristeli meripihkaisia silmiään ja silmäili oppilaansa takana häämöttävää nummimaisemaa, kuin yrittäen etsiä toista valkoista kollikissaa.
“Turhaan sinä häntä etsit!” Malvatassu tuhahti päätään pudistellen, “hän on kuollut.” Oppilaan ilme oli kylmä kuin kivi, eikä klaanitoverin kuolemasta kertominen herättänyt hänessä minkäänlaisia tunteita. Sen sijaan Väärävarjon kivikasvoille piirtyi yllättynyt ilme, jota seurasi taas kerran pettynyt.
“Mitä sinä olet tehnyt?” soturi kysyi ja alkoi selvästi suuttua. Malvatassu ei voinut uskoa moista käytöstä omalta mestariltaan! Epäillä nyt heti oppilasta..
“Miksi sinä luulet, että minä olisin tehnyt jotakin? Yritin vain hakea Hallavarjon pois Kujakissayhteisön reviiriltä, mutta eipä se vanha käppänä ymmärtänyt lähteä ajoissa, kun saalis oli tärkeämpi!” Malvatassu totesi ja siristi vihreitä silmiään. Väärävarjon pettynyt ilme katosi ja muuttui nyt yllättyneeksi.
“Tule, vien sinut Mesitähden luokse. Saat kertoa hänelle kaiken tapahtuneen”, soturi sanoi kylmällä äänellä ja viittoi oppilaan peräänsä. Malvatassu lähti mestarinsa perässä rinnettä ylös hiukan turhautuneena. Tämä kaikki säätäminen vei aivan älyttömästi Malvatassun kallista aikaa!

Malvatassu seurasi Väärävarjoa leiriin ja kissajoukon läpi itse päällikön, Malvatassun isän luokse. Mesitähti kohtasi hymyillen isänsä ja tyttärensä katseet. Väärävarjon paljastaessa Hallavarjon kuolleen, päällikön hymy hyytyi.
“Mitä tapahtui?” valkoruskea kolli kysyi ja siirsi vihreän katseensa heti Malvatassuun. ‘Hänkin epäilee heti minua! En voi ymmärtää tätä!’ laikukas oppilas ajatteli turhautuneena.
“Tahdotko, että huudan sen tässä kaikkien kuullen?” Malvatassu kysyi ja silmäili ympärillään olevaa kissajoukkoa. Muutama kissa oli kaiketi kuullut Väärävarjon sanat, ja nyt heidän uteliaat katseensa olivat kääntyneet kolmeen keskustelevaan kissaan. Mesitähti näytti mietteliäältä ja hän pudisteli päätään. Kolli viittoi hännällään Väärävarjon ja Malvatassun perässään kukkulan rinnettä alas. Malvatassun käpäliä särki jo, sillä hän oli kävellyt, juossut ja kiivennyt aivan liian paljon yhdelle päivälle! Hän kyllä vaatisi mestariltaan vapautusta huomisista harjoituksista, sen hän totta tosiaan oli ansainnut!
Kolmikko pysähtyi aukealle nummialueelle ja Mesitähti käänsi taas vihreän katseensa kysyvästi Malvatassuun. Päällikkö ei esittänyt kysymystään uudelleen, vaan jäi odottamaan tyttärensä vastausta.
“Lähdin leiristä ihan vain katselemaan metsää, koska halusin päästä taas lähelle puita”, Malvatassu päätti tunnustaa sen, että hän oli poistunut luvatta leiristä. Sen kiistäminen olisi turhaa, sillä Utusielu oli nähnyt hänen lähtevän ja varmasti ilmoittanut siitä Väärävarjolle. Pieni rangaistus ei haittaisi, mutta rajanylitys ja Hallavarjon kuoleman aiheuttaminen johtaisi varmasti vähintäänkin soturinimitysten viivyttämiseen!
“Näin sattumalta Hallavarjon ylittävän rajan ja viilettävän Koivumetsään jonkin saaliin perässä kai. Juoksin hänet kiinni ja kerroin hyvin suoraan, että hän oli ylittänyt rajan. Se mokoma oli niin hämmentynyt, ettei tiennyt pitäisikö jatkaa saalistamista vai palata takaisin. En käsitä, miten kukaan voi edes olla niin ajatuksissaan, että ylittää vahingossa vastamerkityn rajan!” Malvatassu kauhisteli. Mesitähti ja Väärävarjo kuuntelivat rauhallisesti, antaen oppilaan kertoa tapahtuneet ihan omassa tahdissa. Kun kolmikon ylle laskeutui hetken hiljaisuus, Malvatassu rikkoi sen jatkamalla osin keksittyä tarinaansa:
“Sitten paikalle saapui kaksi kujakissaa. He eivät olleet kovinkaan ystävällisiä, vaan hyökkäsivät empimättä kimppuumme. Hallavarjo auttoi minut vapaaksi ja käski minun juosta turvaan. Kiipesin lähimpään puuhun ja näin, miten kujakissat tappoivat hänet. Sitten minä palasin leiriin ja nyt olen tässä.”
Mesitähti näytti suorastaan kauhistuneelta, mutta sen sijaan Väärävarjon kasvoilla oli melko rento ilme. Malvatassu tiesi, että Hallavarjo oli ollut päällikön pitkäaikainen ystävä tai vähintäänkin kaveri. Mesitähti oli niin säälittävä, että hän haali ympärilleen aivan liian monta ystävää, eikä sitten kyennyt huolehtimaan jokaisesta ystävyydestä. Se oli hänen kaltaiselleen ihan oikein, että hän menetti niin sanottuja ystäviään. Mesitähti oli mennyt sanattomaksi. Päällikön vihreä katse oli kohdistettu maata peittävään lumeen, eikä hän sanonut hetkeen yhtään mitään.
“Ömm.. Aiommekohan seisoskella tässä vielä pitkäänkin? Minä tahtoisin jo lepäämään”, laikukas naaras tuhahti isälleen, joka kohdisti sumuisen katseensa tyttäreensä.
“Emme. Mennään vain”, valkoruskea kolli sanoi, nousi ylös ja lähti tallustelemaan kahden muun kissan edellä kohti leiriä. Koko matkan Mesitähti pysyi hiljaa, eikä ihme kyllä Malvatassullakaan ollut enää mitään sanottavana. Koska Väärävarjokaan ei ollut mikään hölösuu, koko matka takaisin leiriin taittui hiljaisuudessa.

Kolmikon päästessä takaisin leiriin, aurinko oli jo kadonnut näkyvistä. Hetki sitten sen viimeiset säteet olivat heijastuneet kauniisti kukkuloiden lomasta valkealle lumelle, kunnes aurinko oli mennyt ja laskenut kokonaan. Malvatassu ei voinut käsittää, miksei aurinko olisi voinut pysyä koko ajan ylhäällä. Pimeä ja kylmä lehtikato oli päätynyt Malvatassun inhokkivuodenajaksi. Naaras oli lopen kyllästynyt pimeyteen ja kylmyyteen ja siihen, että vatsaa ei saanut täyteen kun itse tahtoi. Oli epäreilua, että vanhukset, pennut ja kuningattaret – jotka eivät edes nähneet mitään vaivaa saaliin eteen! – piti ruokkia ensin. Malvatassu rämpi toisinaan puoli päivää lumessa Väärävarjon pakottamana, kun mestari vaati oppilastaan saalistamaan, eikä raukkaparalla ollut mahdollisuutta kieltäytyä. Malvatassu haaveili jo klaaninvanhimman elämästä. Saisi loikoilla leirissä koko päivän ja kaikki tuotaisiin eteen. Toisaalta päälliköllä olisi samat edut, ja kaiken lisäksi kissat kunnioittivat päällikköä. Malvatassun haaveet muuttuivat; hän olisi ennemmin päällikkö kuin klaaninvanhin.
“Malvatassu! Missä sinä olet ollut?” Pensastassu naukui ja ravasi kukkulan laen toiselta puolen ystävänsä luokse. Kullanruskean kollin kasvoilla oli hento hymy, kun hän lähestyi Malvatassua. Mesitähti ja Väärävarjo olivat lähteneet omille teilleen jonnekin päin leiriä, joten Malvatassu saisi olla taas hetken rauhassa. Ennen lähtöään hänen mestarinsa oli kuitenkin ilmoittanut, että huomisaamuna olisi taisteluharjoitukset.
“Et ikinä arvaa mitä tapahtui”, Malvatassu kuiskasi hiljaa ja veti ystävän kanssaan sivummalle, jotta ylimääräiset korvaparit eivät olisi kuuntelemassa laikukkaan naaraan kertomusta.
“Oletko sinä kunnossa? Turkkisi on aivan sotkuinen”, raidallinen kolli naukui huolestuneena. Malvatassu nyökkäsi. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kuin Pensastassu, hän olisi saattanut loukkaantua siitä, että hänen ulkonäköään arvosteltiin.
“Kävin Kujakissayhteisön reviirillä”, oppilas kuiskasi hiljaa, “lupaatko, ettet kerro koskaan kenellekään sitä, mitä seuraavaksi kerron sinulle?”
Pensastassun silmät suurenivat hämmennyksestä, mutta kollioppilas nyökytteli rivakasti päätään:
“Minä lupaan, voit luottaa minuun.” Malvatassu hymyili tyytyväisesti. Hän luotti Pensastassuun sataprosenttisesti.
“Kun menin tutkimaan Koivumetsää, Hallavarjo yllättäen löysi minut. Käskin hänen palata takaisin, mutta se hölmö jäi vain jankkaamaan. Sitten saapuivat kujakissat, he eivät kyllä olleet mitenkään erityisiä! Sottaisia, luisevia kissoja, jotka eivät osanneet hillitä itseään. Hyökkäsivät minun – siis voitko kuvitella, minun – kimppuuni noin vain ilman syytä! Hallavarjo pelasti minut ja pääsin pakenemaan. Tein sopimuksen minua seuranneen kujakissan kanssa ja hän kertoi, miksi he hyökkäsivät kimppuumme alunperin”, Malvatassu kuiskasi riemuissaan. Harvat asiat saivat kilpikonnalaikukkaan naaraan niin innostuneeksi, mutta hänellä oli hallussaan salainen ase, jota voisi kenties käyttää isänsä tai jonkun muun kiristämiseen.
“Hu-hui… Kuulostaa aika hurjalta”, Pensastassu vastasi suorastaan järkyttyneenä, “missä Hallavarjo on?” Raidallisen oppilaan pää alkoi kääntyillä ympäriinsä, kun hän etsi leirin aukiolla olevien kissojen joukosta Hallavarjoa.
“Hän kuoli. En minä olisi voinut pelastaa häntä. Jos olisin edes yrittänyt, minäkin olisin kuollut”, Malvatassu huomautti toivoen, ettei hänen ystävänsä syyttäisi häntä. Pensastassu nyökkäsi.
“Minäkin olisin varmaan tehnyt samoin… Ne kujakissat vaikuttavat kovin pelottavilta”, oppilas huokaisi hiljaa ja pudisteli päätään. Malvatassu katsoi Pensastassua hymyillen ystävällisesti:
“Eivät ne ole! Ehkä hieman lyhythermoisia, mutta ei niitä kannata pelätä. Tosin kannattaa kyllä lähteä äkkiä pois, jos sellaisen kohtaa. En tahdo, että kuolet sellaisten luupäiden vuoksi.”
Pensastassun kasvoille levisi iloinen hymy.
“Minäkin olen iloinen, ettet sinä kuollut.”

Hallavarjon kuolemasta oli kulunut jo pari päivää, ja Mesitähti oli kertonut klaanille lyhyesti soturin harhautuneen Kujakissayhteisön reviirille ja tulleen julmasti tapetuksi. ‘Pyh ja pah’, Malvatassu ajatteli, ‘itsepähän hän lähti vihollisen reviirille! Aivan oma syy.’
Kilpikonnalaikukkaan oppilaan epäonneksi hänen typerä emonsa, eli klaanin varapäällikkö Minttuliekki, oli laittanut Malvatassun mukaan auringonlaskun partioon.. Heidän partionsa tehtävänä oli kiertää Eloklaanin ja Kuolonklaanin välinen raja. Koska välit olivat kireät naapuriklaanin kanssa ja kuolonklaanilaiset eivät selvästi epäilleet rikkoa sääntöjä, Minttuliekki oli järjestänyt jo useina päivinä rajoille ylimääräisiä partioita.. Malvatassu ei pitänyt siitä, koska kaikki ylimääräiset partiot olivat suurempi riski oppilaalle joutua partioon. Hän oli tehnyt emolleen selväksi, että inhoaisi häntä koko loppuikänsä, jos tämä laittaisi Malvatassun yhteenkään partioon niinä päivinä, kun oppilaalla oli mitään muuta tekemistä. Toistaiseksi punaturkkinen naaras oli selvinnyt ilman Malvatassun ikuista vihaa, mutta ei oppilas kyllä emoaan rakastanutkaan. Minttuliekki oli aika tylsä tapaus, joka ei tuntunut ymmärtävän Malvatassua lainkaan!
Tänään varapäällikkö oli tehnyt sentään edes jotain oikein; hän oli laittanut myös Pensastassun samaan partioon! Partion muita jäseniä olivat Korppisiipi, Väärävarjo ja Laventelitaivas.
Malvatassu puuskahti turhautuneesti, kun heti partion aluksi partiota johtanut Korppisiipi käski oman oppilaansa pysytellä hänen vierellään. Laventelitaivas oli ottanut paikkansa partion keskeltä ja Väärävarjo käski Malvatassun pitää perää.
“Viimeisenä kulkevalla soturilla on tärkeä tehtävä, sillä hänen on varmistettava, etteivät viholliset yllätä partiota takaapäin”, valkea soturi naukui, kun partio lähti kulkemaan kauemmas kukkulalta kohti jokea, jonka ylittämällä he pääsisivät Kuolonklaanin rajalle.
“En minä ole soturi”, oppilas viisasteli nenäänsä nyrpistäen. Väärävarjo ei lähtenyt mukaan Malvatassun vinoiluun, vaan käänsi katseensa pois ja jatkoi kävelemistä.

Kun partio oli ylittänyt joen ja nummen, he saavuttivat viimein Kuolonklaanin rajan. Raja oli yhtä tylsä kuin aina ennenkin, kun yhtäkään kuolonklaanilaista ei näkynyt. Ensimmäisinä kertoina Malvatassu oli pitänyt rajaa kiehtovana paikkana, mutta nyt hän ei jaksanut enää innostua siitä. Sen sijaan naaras olisi halunnut syöksähtää rajan yli ja mennä katselemaan, mitä kaikkea jännittävää Kuolonklaanin reviiriltä löytyisi.
Oppilaan suu aukesi ja naaras haukotteli kävellessään. Malvatassua väsytti, sillä hän oli herännyt aikaisin aamulla siihen, kun jotkut hiirenaivoiset oppilaat olivat mekastaneet ja herättäneet koko leirin! Naaras oli tehnyt heille selväksi, ettei hänen uniaan saanut häiritä! Malvatassu ei vain voinut käsittää sitä, mikseivät muut osanneet arvostaa häntä ja hänen hienouttaan? Ei ollut toista Malvatassua, hän oli ainutlaatuinen ja muiden olisi kyllä pitänyt nähdä se.. Malvatassu katseli tylsistyneenä Kuolonklaanin reviiriä. Hän vilkaisi mietteliäästi Väärävarjoa, mutta luopui mielessään käyneestä ideasta karata rajan toiselle puolen ja juosta niin kauas kuin suinkin pääsi. Kilpikonnalaikukas oppilas oli huomannut, että Väärävarjo suorastaan nautti siitä, kun sai rangaista oppilastaan. Eikä Malvatassu jaksanut enää yhtäkään päivää klaaninvanhimpien tai pentujen avustajana, joten hän tyytyi pitämään sääntörikkomuksensa salassa.
‘Vielä jonain päivänä minä käyn läpi koko Kuolonklaanin reviirin!’ Malvatassu uhosi mielessään ja mulkoili inhoten mestarinsa suuntaan. Yllättäen oppilas kuuli partion jäsenten keskuudessa puhetta. Hänen korvansa värähtivät ja oppilas käänsi nopeasti katseensa Laventelitaivaan suuntaan. ‘Ei voi olla totta!’ Malvatassu ajatteli vihaisena, kun hän huomasi inhan soturin juttelevan Pensastassulle! Raidallinen kollikissa katsoi epävarmasti Malvatassun vanhempaa siskoa, joka noin vain oli mennyt ja jutellut toisen parhaalle ystävälle!
Oppilas sai vauhtia jalkoihinsa, ja varoittamatta hän rynnisti mestarinsa ohi Laventelitaivaan luokse.
“Miten sinä kehtaat puhua minun ystävälleni? Pensastassu on minun ystäväni, ei sinun! Pysy kaukana hänestä ja hanki ihan oma ystäväsi, äläkä varasta minun ystävääni!” Malvatassu ärähti kylmästi. Naaraan syöksähdys ja äkillinen purkautuminen sai koko partion pysähtymään. Pensastassu otti varovaisen askeleen kauemmas Laventelitaivaasta ja katsoi pahoitellen Malvatassua. Onneksi Malvatassu ehti väliin, eikä Laventelitaivas ehtinyt huijata Pensastassua puhumaan hänelle!

//KP-boosti

Ei tosiaankaan. Mitä sinä oikein höpötät?" kysyin Huurrehuiskeelta ärtyneenä. Kuinka tämä kehtasi väittää, että minuun oli sattunut? Vaikka, oikeasti takatassuuni oli tullut pieni haava, ei se niin iso ollut. Nousin pystyyn, ähkäisten hiljaa. Huurrehuiske nojautui minuun tukevasti. Loin ystävääni kiitollisen katseen. Yhtäkkiä kuului etäistä ulvontaa. "Hei! Kuuletko sinäkin tuon?" Huurrehuiske kysyi. Hätkähdin. Kuuntelin tarkasti. Kuulin surullista ulvontaa. "Kuulen. Mennään sinne!" sihahdin hiljaa ja lähdin kohti rajaa. Puikkelehdin puiden välistä. Edessäni oli jäälammikko. Väistin sen. Olikohan Kuolonklaani taas hyökännyt? Mitä siellä tapahtui? Kiihdytin vauhtia. Huurrehuiske harppoi perässäni. "Vauhtia! Tule!" huudahdin hänelle. Huurrehuiske loikkasi viereeni. Räpäytin hänelle silmiäni ja juoksin rajalle päin. Kun olin kiivennyt kukkulan yli, näin Kuutamolaineen ulvovan alhaalla. Hänen vieressään makasi kissa. Huurrehuiske ulvoi hänelle. Juoksin täyttä vauhtia hänen luokseen. Huomasin ällistyneenä, että kissa oli Utusielu. Kuutamolaine itki hänen ruumiinsa yläpuolella. "Mitä tapahtui, Kuutamolaine?" kysyin huolestuneena. Kuutamolaine ei vastannut. Tuijotin Utusielua typertyneenä. Oliko hän kuollut? Tönäisin häntä voimakkaasti. Utusielun silmät olivat yhä lasittuneita. "Utusielu..." mutisin. Mieleeni tulvahtivat kuvat hänestä. Hetken aikaa tunnuin jähmettyneeltä. Yhtäkkiä ponkaisin pystyyn raivoissani. Karvani nousivat pystyyn. Liu'utin kynteni ulos. "Ketkä hänet tappoivat?" kysyin raivokkaasti. Kuutamolaine katsahti rajalle. "E-en tiedä. Joku musta kolli...ja joku toinen, punaruskea." hän naukui heikosti. Nyökkäsin ja mulkoilin kohti rajaa. Olin valmis hyökkäämään. Ihan sama vaikka minulle tapahtuisi mitä! Tämä riitti jo! Syöksyin kohti rajaa tassut ojossa. Kun olin pääsemässä rajan yli, tunsin kovan vedon hännässäni. Huurrehuiske seisoi takanani ja tarttui häntääni. "Kuusamakuiske, ei! Älä tee noin!" hän suhahti. Kiepahdin mulkoilemaan häntä. "Teenpäs! Onko tämä muka sinusta oikein?" kysyin haastavasti. "Ei tietenkään! Mutta, mitä Henkäystähti tekee sinulle? Mitä hän tekee Eloklaanille? Olemme jo nähneet hänen olevan täysi ketunmieli!" Huurrehuiske älähti. Kuutamolaine nousi pystyyn. "Viedään Utusielun ruumis leiriin." sanoin surullisena. Tartuin kiinni tämän takapäästä. Hänen ruumiinsa oli kevyt ja veltto. Huurrehuiske nappasi kiinni hänen päästään. Kuutamolaine otti vierestäni kiinni. 'Utusielun ja muiden eloklaanilaisten kuolema kostetaan. Sen lupaan.' ajattelin raivokkaasti. En voinut kumminkaan nyt lähteä. Se olisi ollut häpäisy Utusielun ruumista kohtaan. Huurrehuiske pidätteli itkua. Jouduin kamppailemaan itkua vastaan. Kyynel vierähti poskelleni. Kannoin Utusielua leiriin asti.

Kun saavuimme leiriin, laskin Utusielun maahan. "Hyvä Tähtiklaani! Mitä tapahtui?" kuului huuto. Luokseni säntäsi Liljatuuli. Leimusilmä kiirehti hänen perässään. Toivoin heidän osaavan jotenkin parantaa Utusielu, vaikka se oli mahdotonta. "Utusielu..." Liljatuuli kuiskasi. Huomasin hänenkin yrittävän pidätellä kyyneliä. "Eikö...eikö ole enää mitään tehtävissä?" kysyin pelokkaana. Leimusilmä pudisteli päätään surullisena. "Ei. Hän on kuollut." Leimusilmä naukui ja laahusti parantajan pesään. Liljatuuli toi minttua Utusielun päälle. Tuijotin häkeltyneenä tilannetta. Soturit katsoivat menoja surullisesti. Jotkut itkivät. 'Kaikki on minun syytäni! Olisin ollut parempi! Olisin mennyt paikalle.' ajattelin vihaisesti. Huurrehuiske nojautui minuun ja katsoi minua rohkaisevasti. Hetken aikaa, tuntui siltä, että olisin voinut syöksyä Utusielun ruumiin eteen. Mesitähti saapui paikalle. "Voi Utusielu..." kuulin hänen kuiskaavan. "Hautaamme hänet pian. Menot pidämme illalla." hän maukui raskaasti ja siirtyi keskustelemaan muiden kanssa. Mesitähti ei ollut se Mesitähti, jonka olin tottunut näkemään. Se kiltti ja uskollinen kissa. Nyt hän oli väsynyt, mutta jaksoi silti jatkaa klaanipäällikkönä. Käänsin katseeni alas. Kävelin pois paikalta. Halusin rauhaa. Olla yksin. Yllätyksekseni Huurrehuiske ei tullut perässäni. Istahdin nummen reunaan. 'Ei tämä enää tunnu reviiriltä. Täällä kaikki on erilaista. Ihan kuin Kuolonklaanin kissoja olisi joka pensaassa.' mietin. Tutkin pensaita varautuneesti. Selkäkarvani nousivat väkisinkin pystyyn. Yhtäkkiä kuulin rasahduksen. Hyppäsin pystyyn korvat pystyssä. Mikä se ääni oli? Oliko se....joku kissa? Vai vain saaliseläin? Tuijotin ylös hämmästyneenä. "Huhuu? Onko siellä ylhäällä joku?" kysyin, ja tunsin itseni pelokkaaksi. Vastausta ei kuulunut. Huokaisin helpottuneena. Yhtäkkiä esiin ponkaisi orava. Säikähdin, mutta tokenin äkkiä. Hetkessä olin jo tappanut sen.
//Kp-boosti\\

//TAISTELUTARINA (vain viimeinen kappale eli 316 sanaa taistelua)

Sadetassu oli hetken kierreltyään lopulta myöntänyt Varjotassulle, että hänellä oli ollut levoton olo taistelun jälkeisinä päivinä. Varjotassu pystyi samaistumaan melko hyvin Sadetassun kokemukseen epämukavasta olosta, joka tuntui naaraan sanojen mukaan vain pahenevan. Varjotassu itse näki yhä kaameampia painajaisia yö toisensa jälkeen. Ne olivat niin ahdistavia, että Varjotassu piti jo mahdollisena sitä, että tulisi kuolemaan unettomuuteen. Sadetassu oli kuitenkin kuulostanut hyvin murheelliselta, ja se sai Varjotassun entistäkin huolestuneemmaksi. Hän tiesi, että jos Sadetassukin joutuisi joskus putoamaan samanlaiseen synkkyyteen kuin missä Varjotassu koki elävänsä, hän ei selviäisi itsekään. Sen lisäksi, että nuori kolli oli hyvin huolissaan ystävästään, ei hän voinut olla murehtimatta sitä, miten hän itsekin kadottaisi sen pienen positiivisen linssin elämään, jos Sadetassu menettäisi pysyvästi iloisuutensa.
”Entä sinä, Varjotassu? Olethan sinä kunnossa?” harmaa naaras ehti kysyä, ennen kuin Varjotassu ehti kommentoida mitään. Varjotassu tunsi ystävänsä katseen vielä senkin jälkeen, kun oli vilkaissut tämän suuntaan. Varjotassu ei tiennyt, kertoisiko omasta ahdingostaan rehellisesti. Ei hän halunnut valehdellakaan ystävälleen, mutta kolli tuumi, että ehkä jotkut asiat olisi parempi jättää mainitsematta.
"Oikeastaan, minulla on ollut hieman samanlaisia tuntemuksia entisen leirin jättämisen jälkeen", Varjotassu totesi. Kolli yritti räpäyttää silmiään myötätuntoisesti katsahtaessaan takaisin ystävänsä suuntaan. Sadetassu näytti nyt entistäkin surkeammalta. Siltä Varjotassustakin tuntui nyt.
"Joten ymmärrän hyvin. Toivon, että olosi helpottaa pian", Varjotassu lisäsi katse maassa.
'Ehkä minun ei olisi pitänyt sanoa mitään', Varjotassu ajatteli apeana.
"Minäkin toivon, että se helpottaisi. Meillä molemmilla siis", Sadetassu naukaisi murheellisena.
"Älä minusta ole huolissasi. Sinun täytyy pitää huolta itsestäsi", Varjotassu sanoi. Sadetassu näytti jokseenkin yllättyneeltä... tai sitten se oli huolestuneisuutta. Varjotassu ei ollut varma, hän kun oli huonompi tulkitsemaan muiden tunteita.
Kaksikko oli huomaamattaan jäänyt paljon jälkeen muusta partiosta. Varjotassu huomasi toisten pysähtyneen odottamaan heitä, joten hän ja Sadetassu kipittivät äkkiä muiden luokse, etteivät saisi kaikkein pahimpia toruja tympääntyneiltä sotureilta.

Joitakin päiviä myöhemmin Varjotassu ja Sadetassu olivat lähteneet harjoitustensa jälkeen kahdestaan nummille, aikomuksenaan napata hiukan ylimääräistä saalista riistaa kipeästi kaipaavalle klaanille. He olivat kuitenkin heti kukkulalta alas päästyään saaneet seuraa, kun Salviakatse oli lähtenyt leiristä samaan aikaan ja Sadetassu oli kehottanut tätä liittymään mukaan. Salviakatse oli melko hiljainen, joten Varjotassu oli yllättynyt, kun soturi oli paljoa epäröimättä liittynyt heidän seuraansa. Toisaalta se ei ollut niin yllättävää; lähes jokainen eloklaanilainen oli varmasti hermostunut poistuessaan leiristä yksin. Varjotassukin oli kieltämättä paljon rennompi kävellessään avaralla nummella nyt, kun heidän mukanaan kulki soturi, vaikka hän ei pitänytkään sotureihin tutustumisesta. Varjotassun mieli kävi taas ylikierroksilla ja kolli oli säpsähtää joka kerta, kun kuuli pienen eläimen kaivautuvan lumen sekaan.
Varjotassu ja Sadetassu olivat myöhemmin erkaantuneet hopeanharmaasta soturista hetkeksi saavuttuaan toiselle puolen nummea, aivan koivumetsän lähettyville, sillä soturi oli saanut vainun riistasta. Ystävykset olivat pyydystäneet sillä välin vain vaivaisen myyrän.
"Ei täällä ole mitään", Sadetassu huokaisi. "Käännytäänkö takaisin ja yritetään pyydystää jotakin vielä paluumatkalla?" naaras ehdotti.
"Tehdään niin", Varjotassu nyökkäsi hytisten kylmästä. He olivat luvanneet odottaa Salviakatsetta sillä paikalla ja kolli toivoi soturin palaavan pian, koska hän paleli edelleen paikallaan istuessa, vaikka pahimmat pakkaset olivatkin jo tiessään. Hänen vierellään Sadetassu katseli jonnekin, ja kääntäessään päänsä Varjotassu erotti hopeanharmaan tabbykuvioisen naaraan lähestymässä heitä rajan tuntumassa.

Äkkiä rajan toiselta puolen koivumetsästä juoksi esiin rusakko, jonka perässä kiitävää pitkäturkkista, valkoista kissaa Varjotassu ei aluksi meinannut erottaa lumen ja koivujen seasta. Varjotassu huomasi Salviakatseen kyyristyvän maahan - joko pelosta tai taktiikasta. Rusakko oli nimittäin suuntaamassa suoraan Salviakatseen käpäliin. Rusakko tajusi kuitenkin ohittaa soturin. Varjotassun järkytykseksi valkea kujakissa ei kuitenkaan joko tajunnut tai halunnut jarruttaa ennen rajaa, vaan ylitti sen parilla hännänmitalla, ennen kuin luovutti saaliin kanssa. Varjotassu huomasi valkean kollin takana, Kujakissayhteisön reviirillä kaksi muuta kujakissaa, joista toisen hän tunnisti oitis taisteluyön vastustajakseen; muistot taistelusta palasivat hänen mieleensä elävinä. Kolmas kujakissa oli hoikka, valkoinen naaras. Varjotassu oli hämillään, kun kumpikaan näistä ei tuntunut välittävän toverinsa rajan ylityksestä. Eivätkö kujakissat olleet huomanneet?
Ennen kuin Varjotassu ehti edes prosessoida tapahtunutta, Salviakatse oli noussut ylös karvat pystyssä, pitkäturkkiselle kollille uhkaavasti sähisten. Tämä hiukan nuorempi kujakissa vain katseli ympärilleen viattoman oloisena, kuin mitään ei olisi käynyt. Sadetassu ampaisi Salviakatseen luokse, joten Varjotassu kiiruhti perässä. Rajan ylittämistä ei voitaisi sallia! Soturi ei myöskään pärjäisi yksin kolmea kissaa vastaan.
"Pois reviiriltämme niin kuin olisi jo," Salviakatse sihisi lähestyen valkoista kollia hitaasti, selkä köyryssä.
"En minä ole teidän reviirillänne", valkea kolli maukaisi viattomana.
"Olet sinä. Ylitit rajan ja meinasit saalistaa Eloklaanin reviirillä!" Salviakatse viuhtoi häntäänsä.
"Enpäs", kujakissa väitti. Varjotassu arveli, ettei soturi varottaisi enää montaa kertaa. Oppilas työnsi kyntensä esiin, kun hänen katseensa kohtasivat sen kieron mustan kujakissan kanssa, jota vastaan hän oli taistellut.
"Riistavaras!" kuului Salviakatseen rääkäisy, kun tämä heittäytyi valkean kujakissan kimppuun.
Tällä kertaa Varjotassukin oli valmiina. Heti, kun hän näki mustan naaraan liikahtavan, hän syöksyi itse ensimmäisenä tämän kimppuun. Kolli ei halunnut antaa tälle tilaisuutta auttaa toveriaan. Varjotassu läimäisi mojovan iskun kujakissan kasvoihin. Hän yritti upottaa kyntensä mustan naaraan selkään, mutta naaras pääsi ketterästi irti. Varjotassu ei kuitenkaan päästänyt vastustajaa niin helpolla, vaan hyökkäsi tämän päälle uudelleen ja kietoi etukäpälänsä kujakissan niskan ympärille saadakseen tämän otteeseensa. Hän muisti kuitenkin naaraan olleen yllättävän voimakas silloin, kun tämä oli tosissaan taistellut.

//Roska, Rubiini ja Sade

Siristin silmiäni kun hiivin hiljaa kohti kottaraista, joka nokki maasta matoja ketunmitan päässä minusta. Hiivin mahdollisimman lähelle sitä, että saisin sen varmasti kiinni. Viime kerralla olin hypännyt liian kaukaa, ja lintu oli päässyt pakoon. Mutta olin ottanut siitä kerrasta opikseni, enää en tekisi samaa virhettä. Valmistauduin loikkaan, a jännitin lapani. Ponkaisin takatassuillani, ja etukäpäläni tömähtivät linnun päälle. Kottarainen rääkäisi korvia huumaavasti, juuri ennen kuin upotin hampaani sen niskaan. Lintu valahti veltoksi, ja veren metallinen maku tulvi suuhuni. Nostin häntäni ylpeästi pystyyn, kun tassutin mestarini Salamataivaan luo. Naaras hymyili ylpeän näköisenä.
“Hieno nappaus Kaislatassu! Paljon parempi kuin viime kerralla, olet selkeästi kehittynyt”, Salamataivas naukui, äänessään ylpeyttä ja vivahde iloa. Räpäytin naaraalle silmiäni kiitollisena, sillä en pystynyt puhumaan kun suuni oli täynnä kottaraisen höyheniä.
“Mennään leiriin, olet tehnyt tänään erinomaista työtä. Haeppas muutkin saaliisi, ja vie ne klaaninvanhimmille ja kuningattarille”, Salamataivas naukui, ja katsoi minua silmiin. Nyökkäsin kuuliaisesti naaraalle, ja käännyin kohti suuntaa mihin olin haudannut muutkin saaliini. Olin napannut tänään kottaraiseni lisäksi päästäisen, ja lihavan jäniksen, tosin, jäniksen nappaamisessa Salamataivas auttoi pikkuisen, sillä en ollut napannut jänistä ennen tätä päivää. Kuovin tassuillani maata pois saliitteni päältä, ja otin päästäisen hampaisiini kottaraisen seuraksi, jäniksen sain kantaa selässäni, sillä Salamataivaallakin oli paljon saaliita.

Saavuimme leiriin, tassutin oikopäätä kohti ketunkoloa, joka toimi nykypäivinä pentutarhana ja klaaninvanhimpien pesänä. Tassutin sisälle koloon, ja nyökkäsin kohteliaasti kuningattarille ja klaaninvanhimmille, jotka olivat kääntäneet katseensa minua kohti, kun olin tullut pesään. Tassutin Nokilinnun ja Hiilloskatseen luokse, he olivat tällä hetkellä ainoat klaaninvannhimmat pesässä, sillä Viherkatse oli parantajan pesällä, ja Kirsikkakuono oli hiljattain kuollut. Minusta oli surullista menettää kllaanitovereita, joten en halunnut ajatella sitä asiaa sen enempää. Pudotin jäniksen vanhojen kissojen vierelle, ja seuraavaksi suuntasin emoni ja Piiskupennun luokse. tiputin tuomiseni emoni käpälien eteen.
“Hei emo! Tässä on hieman riistaa, voit jakaa siitä muillekkin”, naukaisin lempeästi, ja nuolaisin emoni poskea. Emo kehräsi hiljaa, ja hymyili lempeästi.
“Sypressikuiskeen pennut ovat oikein suloisia ja potria, oletko jo käynyt katsomassa heitä?” emo naukui kysyvästi ja kallisti hieman päätään. Käänsin katseeni Sypressikuiskeeseen joka makasi ketunmitan päässä meistä. Käänsin katseeni takaisin emoon ja pudistin päätäni.
“Menenkin heti katsomaan heitä!” naukuin iloisesti, ja heilautin häntääni hyvästiksi emolleni, ja Tassutin Sypressikuiskeen luo. Naaras kysyi olinko tullut katsomaan hänen pentujaan, nyökkäsin hänelle hymyillen ja istuuduin hänen eteensä. Ruskearaidallinen naaras esitteli pentunsa, Oravapennun ja Syreenipennun, jotka miukuivat kovalla äänellä Sypressikuiskeen vatsan vierellä. Hymyilin lempeästi ja tarkastelin pentuja. Syreeni pentu oli ruskea tummilla yksityiskohdilla, melkein kuin emonsa. Oravapentu taas oli oranssi kolli, jolla oli valkoisia läikkiä. He olivat maailman suloisimmat pennut, tietenkin Piiskupennun jälkeen, pikkuveljenihän oli kaikista suloisin!
“He ovat suloisia”, naukuin lempeästi, ja hymyilin lämpimästi Sypressikuiskeelle. Oravapentu alkoi ryömiä pikkuisilla tassuillaan eteenpäin, pois Sypressikuiskeen suojista. Naaras veti pienen kollin takaisin suojiinsa, olihan ilma kolea noin pienille pennuille!
“Ovatpa he reippaita noin pieniksi! Tiedätkö milloin heidän silmänsä aukenevat? Haluaisin olla näkemässä sen, he ovat niin suloisia!” naukuin hymyillen, ja odotin Sypressikuiskeen vastausta.

// Sype? <3

Heräilin pikkuhiljaa jo tutuksi tulleelta makuupaikaltani, jota oli pehmustettu joillain sammalen rippeillä. Tunnoton jalkani lepäsi toisen jalkani päällä. Katselin sitä murtuneena. Minulla ei yleensä ollut kipuja mutta tänä aamuna jalkani tuntui oudolta. Kuin jalallani olisi ollut oma sydän ja se olisi sykkinyt vahvasti ja reippaasti. Minusta ei tuntunut enää kuumeiselta, vaikka edellisiltana Leimusilmä oli todennut minulla olevan korkea kuume. Liljatuuli tassutti kohti minua.
“Tähtiklaanin kiitos, että olet hereillä”, hän naukui huolissaan. Kuinka kauan olin nukkunut?
“Kuinka kauan nukuin?” puin ajatukseni sanoiksi. Tunsin kalvavaa nälkää mutta toisaalta minua heikotti sen verran, että pelkäsin saisinko mitään alas. Toisaalta, jos en söisi oloni vain pahenisi.
“Olet nukkunut ainakin kaksi auringon nousua”, Liljatuuli sanoi ja tassutti lähemmäs. “Mikä on olosi? Et ole syönyt pitkään aikaan.”
Oloni oli juuri sen mukainen mutten kehdannut sanoa sitä vaan laskin pääni käpälilleni.
“Ei oikein minkäänlainen”, sanoin. Katseeni kohdistui tuttuun valkoiseen kolliin, joka tassutti minua kohti orava hampaissaan.
“Toin hiukan ruokaa, jos sinun tekisi mieli syödä”, Hallavarjo naukui. Kasvoilleni nousi hymy, kun isäni istuutui viereeni ja laski oravan pääni eteen.
“Jätän teidät kaksin. Hallavarjo hae minut heti, jos hän valittaa yhtään kipua. Haluan tietää mistä on kyse”, Liljatuuli ilmoitti ja Hallavarjo nyökytteli.
“Tehdään niin”, hän sanoi ja siirsi sitten huomionsa minuun. Kampesin itseäni pystympään ja kävin hampaiksi oravaan. Se oli mehevä näin lehtikadon ajan saaliiksi.
“Nappasitko tämän itse?” kysyin, kun olin saanut ensimmäisen suulliseni nieltyä. Hallavarjo nyökkäsi.
“Olin partiossa juuri ennen kuin tulin luoksesi”, hän naukui.
“Missäpäin olitte?” kysyin ja haukkasin toisen palan oravaa.
“Haluatko sinä?” työnsin oravaa kohti isääni odottamatta vastausta kysymyksiini.
“Kiitos, mutta söin ennen kuin lähdimme”, Hallavarjo naukui hymyillen.
“Olimme nummella”, valkoinen kolli totesi vielä aikaisempaan kysymykseeni.
“Kaipaan saalistamista ihan hurjan paljon!” nau’uin harmissani.
“Ehkä voimme vielä joskus käydä yhdessä metsällä”, Hallavarjo naukui myötätuntoisesti.
“Niin… no en tiedä saanko enää mitään kiinni tällä jalalla”, naukaisin mieli maassa.
“Ethän sinä takajalallasi yleensäkkään saalista”, isäni heitti ja naurahti perään saaden minutkin nauramaan. Pienet hetket Hallavarjon kanssa saivat minut niin iloisiksi!

“Hyvää huomenta”, Aurinkoroihu naukui räpytellen silmiään uneliaana. Hymyilin kumppanilleni, kun tämä tassutti luokseni.
“Huomenta”, nau’uin ja kurkotin koskettamaan Aurinkoroihun kuonoa omallani.
“Liljatuuli kertoi juuri, että olen tarpeeksi kunnossa kokeilemaan kävelyä. Hän käski odottaa sinua ja sitten hän tulisi itsekkin auttamaan”, sanoin iloisena ja heti sen sanottuani Liljatuuli tassutti näkyviin.
“Oletko valmis kokeilemaan kävelyä?” hän kysyi. Nyökkäsin innoissani. Tänään oli hyvä päivä ei heikotusta ei päänsärkyä ei huimausta! Mikä sen parempaa. Kompuroin pystympään asentoon ja annoin Aurinkoroihun tulla vierelleni auttamaan, kun nousin seisomaan. Seisominen tuntui huteralta mutta olin varma, että tottuisin siihen. Otin askeleita eteenpäin ja loikkasin takajallani etujalkojeni perään. Aurinkoroihu oli vierelläni kokoajan. Liljatuuli hymyili.
“Näyttää siltä, että saat tästä lähtien asua klaanin vanhimpien kanssa”, Liljatuuli sanoi iloisena. Klaaninvanhimpien? En minä ollut klaanin vanhin.
“Klaaninvanhimpiin?” Aurinkoroihu kysyi. Liljatuuli nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Tuo tassutti Tähtimötassun luokse ja alkoi hoitamaan tätä. Oppilas oli saanut vatsaansa ison haavan, joka ei näyttänyt parantuvan. Tiesmistä sekin oli tullut. Katsahdin Aurinkoroihuun.
“Jatkammeko?” hän kysyi.
“Tottakai”, sanoin ja otin taas askeleita eteenpäin loikaten aina toimivalla takajalallani etujalkojeni luo.
“Hyvin menee”, Aurinkoroihu tsemppasi. Toisella puolella leiriä pysähdyimme ja harjoittelimme kääntymään ympäri. Kun nostin katseeni maasta, Hallavarjo oli edessäni ja hymyili leveästi.
“Tuohan sujuu jo hyvin”, Hallavarjo naukui. Aurinkoroihu hymyili myös ylpeänä.
“Kiitos”, na’uin. Iloani varjosti se fakta, että joudun nukkumaan klaaninvanhimpien pesässä vanhusten kanssa.
“Nukun tästä lähtien klaanin vanhimpien kanssa”, sanoin, koska halusin kertoa Hallavarjollekin. Näin kollin silmissä myötätunnon. Minusta tuntui, ettei minusta ollut mitään hyötyä tälläisenä. Toisaalta Kimalaistoive oli syntynyt ilman toista etujalkaansa ja oli silti hyödyllinen pentujen parissa. Ehkä minäkin voisin olla hyödyksi omalla tavallani? Auttaa ehkä parantajia tai jotain vastaavaa.

Istuin aukiolla katsellen leirin menoa. Alakuloinen tunnelma oli laantunut hieman ja uudet rutiinit alkoivat ottaa paikkaansa. Vatsassani muljahti epämukavasti ja vääntelehdin hiukan. Odotin, että jompikumpi parantajista tulisi tarkistamaan minut. Olin oppinut kuun aikana kävelemään itsekin mutta ei se mikään kaunis näky ollut. Jalkani haavat olivat parantuneet mutta se sojotti aina johonkin suuntaan vaikka istuinkin muuten siististi. Olisin mieluummin elänyt ilman koko jalkaa kuin tuntenut sen roikkuvan tunnottomana perässäni. Pian Liljatuuli tassutti luokseni. Hän oli taas ollut hoitamassa Tähtimötassua. Tuo hengitti epäsäännöllisesti ja hänen läheisiään varmasti varjosti pelko hänen kuolemastaan.
“Noniin”, Liljatuuli puhahti väsyneen oloisena.
“Koskeeko sinua johonkin?” hän kysyi. Nyökkäsin ja olin aikeissa avata suuni mutta hän ehti ensin.
“Jalkaanko? Päähäsi?” Liljatuuli kysyi hiukan äkeänä. Hänellä oli selvästi huono päivä.
“Ei kumpaankaan. Vatsaani”, sanoin. Minulla oli aavistus, että saattaisin odottaa pentuja mutten ollut antanut ajatuksen kylvää yhtään innostusta sisälleni ennen kuin Liljatuuli vahvistaisi asian.
“Minusta tuntuu… en ole varma mutta saatan odottaa pentuja”, sanoin ajatukseni ääneen hännän pää värähdellen puolelta toiselle hermostuneesti.
“Sitä se varmaankin on”, Liljatuuli sanoi ja katseli vatsaani. Olin laihtunut hirmuisesti loukkaantumiseni takia mutta nyt tuntui siltä, kuin olisin taas saanut lisää murua rinnan alle vaikken ollut syönyt yhtään sen enempää kuin muutkaan kissat. Liljatuuli nyökytteli.
“Kyllä minä tiineen naaraan tunnistan, kun sellaisen nään. Onneksi olkoon”, hän maukaisi.
“Minun on kyllä nyt mentävä. Meillä nimittäin pitää kiirettä”, parantaja naaras lisäsi ja kääntyi lähteäkseen.
“Liljatuuli odota. Voinkohan minä auttaa jotenkin?” kysyin. Halusin olla avuksi kaikessa missä saatoinkaan.
“Juuri nyt ei ole muuta hommaa kuin kerätä yrttejä, mutta en raaksi lähettää sinua siihen tehtävään vielä. Parhaiten autat, kun pysyt terveenä ja syöt hyvin nyt, kun tilanne on tämä”, tummanharmaa naaras sanoi kääntämättä meripihka katsettaan minuun ja lähti sitten pois. Tuhahdin ja linkkasin sisään vanhaan ketunkoloon, joka toimi pentutarhana sekä klaaninvanhimpien pesänä. Sisällä olivat kaikki pesän asukit ja tila kävi hiukan vähiin mutta sopu sijaa antoi sillä mahduin kulkemaan jostain välistä. Yhtäkkiä kuulin Nokilinnun parkaisevan toisella puolella pesää. Koko pesä hiljentyi yhtäkkiä.
“Kirsikkakuono? Kirsikkakuono?” Nokilintu naukui apealla äänellä.
“Onko Kirsikkakuono kunnossa?” Sarastuspennun pikkuruinen ääni kuului sanovan. Painauduin vasten pesän seinämää, kun muut kissat tungeksivat Kirsikkakuonon luokse. Paha aavistus tunki mieleeni ja painoin pääni. Kuulin jonkun lähtevän hakemaan parantajaa ja itse tungin ulos pesästä saadakseni hiukan happea. Noustessani ylös pesästä kylmä viima puhalsi turkkiini ja linkutin pois tieltä, kun Leimusilmä pyyhälsi Hiilloskatseen perässä sisään kolopesään. Katseeni osui Hallavarjon tuttuun valkoiseen turkkiin ja linkutin hänen luokseen.
“Isä”, kutsuin häntä ja hän käännähti hymyssä suin minua kohti.
“Mitäs nyt?” Hallavarjo kysyi, kun näki apean ilmeeni. En tiennyt mistä aloittaa… siitäkö, että odotin pentuja vai siitä, että Kirsikkakuono oli juuri kuollut nenäni edessä. Käänsin hymyn kasvoilleni ja katsoin Hallavarjoa silmiin.
“Saat pennunpentuja”, nau’uin iloisesti.
“Aivan oikeastiko?” Hallavarjon silmät suurenivat. Loistopennun ja Vadelmapennun menettämisen jälkeen tuntui oudolta sanoa se ääneen. Nyökyttelin.
“Aivan oikeasti”, sanoin hymyni ei ollut yhtä leveä kuin sanoessani sanani ääneen mutta hymyksi sen voi vielä laskea.
“Olen vain hiukan… peloissani”, sanoin ja painoin pääni kuin häpeissäni.
“Se on aivan ymmärrettävää”, Hallavarjo naukui ja kosketti korvaani nenällään.
“Haluatko puhua siitä?” hän kysyi ja istuutui. Linkkasin hänen viereensä ja istuuduin kylki kylkeen hänen kanssaan. Hänen karkea turkkinsa tuntui lämpimältä omaani vasten ja se toi minulle lohtua.
“Se, että olet siinä riittää”, sanoin ja nuolaisin Hallavarjon turkkia karhella kielelläni.
“Kirsikkakuono kuitenkin kuoli hetki sitten siksi päätin tulla ulos. En kestänyt katsella sitä… se vain toi muistot mieleen Vadelmapennusta ja Loistopennusta ja…”, sanoin ja tunsin kuinka paniikki alkoi keheytyä sisälläni. Hengitin haukkoen henkeä kuin jokainen hengen vetoni olisi ollut viimeiseni ja silmissäni alkoi taas pyöriä.
“Hengitä syvään. Sinun ei tarvitse puhua siitä tai miettiä sitä nyt”, Hallavarjo naukui täysin tyynellä äänellä, mikä sai minut palaamaan maan pinnalle. Silmissäni ei pyörinyt enää niin lujaa kuin äsken sillä aloin saamaan hengitystäni aisoihin.
“Hyvä juuri noin”, isäni naukui ja antoi minun painaa pääni häntä vasten. Hengittelin rauhassa saadakseni huimauksen loppumaan tyystin. Hallavarjo istui hiljaa tukien minua. Palauduin hetken kestäneestä kohtauksestani nopeasti.
“Olen pahoillani, että joudut kestämään tä-”, sanoin apeasti mutta Hallavarjo keskeytti lauseeni kesken.
“Höpö höpö! Älä kehtaa pahoitella. Otin sinut ottotyttärekseni ja sitouduin samalla pitämään sinusta huolen se sisältää myös huoliesi kuuntelemisen ja tukenasi olemisen”, kolli naukui kivenkovaan enkä kehdannut väittää vastaan, koska sanat osuivat oikeasti syvälle sisimpääni.
“En ole kertonut vielä Aurinkoroihullekkaan. Olit ensimmäinen kelle kerroin”, sanoin ja toivoin, että se piristäisi myös Hallavarjon mieltä. Välitin hänestä ihan oikeasti ja halusin hänen tietävän kaiken mitä minäkin tiesin.
“Haluatko kertoa hänelle kaksin vai? Tuolta hän nimittäin tuleekin”, hän naukui ja nyökkäsi lähestyvän oranssiraidallisen kollin suuntaan.
“Hei Sypressikuiske ja Hallavarjo”, kumppanini naukui. Hallavarjo nyökkäsi kohteliaasti.
“Puhumme kaksin, jos sinulle käy”, sanoin isälleni. Tiesin jo, että hänelle kävisi. Hallavarjo nyökkäsi, kun nousin ylös ja linkutin Aurinkoroihun edellä hieman syrjempään.
“Mikä on niin salaista, ettei Hallavarjokaan saa kuulla?” Aurinkoroihu kysyi. Hänen äänestään ei voinut erottaa mitään erityistä sävyä.
“Itseasiassa kerroin hänelle jo mutta… no odotan pentujasi”, sanoin hymyillen hiukan. Aurinkoroihu puhkesi kehräämään ja nuoli korviani.
“Sehän on mahtavaa!” hän naukui ikionnellisena.
“Tällä kertaa ei käy niinkuin viimeksi lupaan sen. Olen tällä kertaa kelvollinen kumppani ja suon sinulle terveet pennut vaikka en sitä viimeksi jostakin syystä voinut tehdä”, sanoin sydän sykähdellen surusta.
“Ei se ollut sinun syysi”, Aurinkoroihu sanoi ja katsoi minua silmiin.
“Se ei liittynyt sinuun mitenkään! Ei mitenkään!” hän naukui, “Tällä kertaa me myös Hallavarjo ja parantajat pidämme huolen, että pennut syntyvät ja saavat elää onnellisina ja terveinä.”
Nyökkäsin kumppanini sanoille. Tiesin niiden olevan totta mutta syytin edelleen itseäni edellisen pentueeni kohtalosta.
“En malta odottaa, että ne syntyvät”, Aurinkoroihu naukui taas rakkauden ja ilon täyteisellä äänellä. Yhdyin hänen kehräykseensä ja hymyilin. Esittäisin olevani onnellinen kunnes olisin - se metodi toimisi varmasti. Lopetimme kehräyksemme yhdessä ja painoimme otsamme yhteen. Olin onnellinen saadessani olla maailman parhaan, komeimman ja kilteimmän kollin kumppani ja tärkein kissa.
“Kirsikkakuono kuoli tänään. Miltei nenäni edessä”, kerroin vaimealla äänellä. Onneni ei kaikonntu minnekkään vaikka kerroin näinkin synkkää asiaa kumppanilleni.
“Miltä sinusta tuntuu?” Aurinkoroihu kysyi. Koin kysymyksen tärkeäksi sillä hän jos joku kuuntelisi minua. Painoin tämän mieleeni sillä halusin kysyä myös häneltä joskus näin.
“Olen onnellinen - tästä kaikesta. Toisaalta pelkään mutta minulla ei ole hätää”, sanoin totuuden mukaisesti.
“Entä sinusta?” kysyin. Halusin tietää oliko kumppanini peloissaan.
“Olen myös onnellinen mutta hiukan ehkä… alakuloinen siitä mitä tapahtuu klaanille seuraavana. En pelkää pentujemme puolesta tippaakaan”, Aurinkoroihu naukui. Ihmettelin hiukan miten hän ei pelännyt mutta tunsin syyllisyyttä siitä, etten ajatellut klaaniani vaan vain itseäni.
“Minusta tuntuu siltä etten voi keskittyä klaanin menoon, kun haluan keskittää ajatukseni pentuihin mutta en toisaalta tiedä pitäisikö minun olla huolissani”, sanoin.
“Ei sinun tarvitse olla huolissasi. Olet täysin turvassa. Minä ja muut soturi takaamme sen”, Aurinkoroihu sanoi itsevarmasti. Olin ylpeä hänestä. Halusin imeä rahtusen tuota itsevarmuutta ja voimaa itseenikin. Suljin silmäni. Kuulin lumen narskunan meidän ympärillämme mutta se kuului vaimeasti. Kissojen suru Kirsikkakuonoa kohtaan ja alakuloisuus nykyhetken takia vallitsi leiriä. Tuntui kuin olimme olleet kahden omassa pienessä maailmassamme, jossa oli onnea mutta myös menetystä ja pelkoa.
“Lupaa olla aina tässä”, kuiskasin. En kehdannut edes ajatella sitä, että menettäisin kumppanini puhumattakaan isästäni Hallavarjosta. He olivat minun elämäni tärkeimmät kissat, joiden halusin aina olevan lähelläni. Pääni nojasi Aurinkoroihun rintaan ja Aurinkoroihun pää lepäsi minun niskallani.
“Lupaan. En koskaan lähde viereltäsi… lupaan sen”, Aurinkoroihu kuiskasi takaisin vahvalla ja varmalla äänellä. Raotin silmiäni hiukan ja näin allamme olevan lumen ja Aurinkoroihun oranssin turkin.

Ilta auringon säteet tunkivat pilvien välistä ja osuivat minuun, kun istuin aukiolla pää alhaalla. Pienet lämmittävät auringon säteet eivät tuntuneet merkitsevän yhtään mitään. Koko maailmassa ei ollut jäljellä enää mitään. Mesitähti oli kertonut kertonut klaanilleen Hallavarjon kuolleen ylittäessään entisen reviirimme ja nykyisen rajaa erehdyksissään. En uskonut tarinaa! Hallavarjo ei ikinä tekisi niin! Vapisin itkusta. En enää ikinä saisi nähdä hänen tassuttavan luokseni… Aurinkoroihu kiiruhti toiselta puolelta leiriä luokseni.
“Olen niin pahoillani”, hän naukui ja kosketti päätäni nenällään. Puhkesin kyyneliin. Hallavarjo oli ollut tärkein kissa, jonka tiesin. Isä, jonka lempeyttä en koskaan unohtaisi.
“Hän on Vadelmapennun ja Loistopennun kanssa Tähtiklaanin mailla. Saat olla varma siitä, että hän hoitaa heitä hyvin ja kaikella rakkaudellaan”, Aurinkoroihu naukui. Nyökkäsin nyyhkyttäen. Oloni tuntui jo vähän paremmalta. Hallavarjo ei ollut ansainnut kohtaloaan ei missään tapauksessa mutta vähintä mitä hänen läheisensä voisivat tehdä olisi asian hyväksyminen. Yritin uskotella itselleni jotain sen tapaista mutta kyyneleet valuivat vieläkin poskiani pitkin. Hallavarjo oli sanonut, että sai olla surullinen ja pitikin jos suretti oikein kovasti. Pitäsin sanat sydämessäni ja muistelisin niitä vaikeina hetkinä. Juuri niin minä tekisin. Muistin kuinka olin ensimmäisenä päivänäni oppilaana juossut Kuolonklaanin rajan yli. Se oli tuntunut tosi ikävältä mokalta mutta, kun olin kertonut siitä Hallavarjolle ja hän ei ollut piitannut virheestäni vaan sanonut, että niitä sattui kaikille. Se oli tuntunut niin hyvältä. Olin jo silloin tiennyt, että Hallavarjo tulisi olemaan aina rinnallani missä tahansa tilanteissa niinkuin siinä olikin sitten käynyt. Itkuni laantui pikkuhiljaa. Se ei johtunut mistään muusta kuin siitä, että hyvät muistot valtasivat mieleni.
“No niin”, Aurinkoroihu naukui kuin olisi päässyt tavoitteeseensa.
“Muistan, kun juttelimme kaikesta ja… no muistan kaiken sen”, sanoin ja hengitin rauhallisesti sisään. Nyt oli minun aikani oppia kestämään menetys ja suru. Aurinkoroihu hymyili. Hänenkin silmistään valui kyyneliä. Surimme yhdessä koko illan ja muistelimme Hallavarjoa auringon laskua katsellessa. Illasta jäisi varmasti hyvät muistot kummallekin.

Makasin ketunkolopesän lattialla kyljelläni. Synnytykseni oli lähtenyt käyntiin yllättäen hiukan ennenaikaisesti. Mutta, kun kaksi pientä pentua miukui voimakkaasti vatsani kaaressa. Vaalean oranssiturkkinen kolli ja ruskearaidallinen naaras liikehtivät ja imivät maitoa. Sydämeni heltyi, kun katselin kaksikkoa ja ajatus siitä ettei Hallavarjo koskaan pääsisi leikkimään heidän kanssaan sattui mutta tiesin, että hän kyllä varjelisi pikkuisia Tähtiklaanista käpälin.
“He ovat oikein potria ja terveitä”, Liljatuuli naukui hymyillen.
“Haenko Aurinkoroihun nyt tänne?” Leimusilmä kysyi ja nyökkäsin voipuneena hänelle. Muut ketunkolopesän asukit olivat makuupaikoillaan ja joko nukkuivat tai lepäilivät. Aurinkoroihu pyyhälsi sisään ja Liljatuuli poistui pesästä jättäen meidät kaksin pentujemme ääreen.
“Miten voit?” Aurinkoroihu kuiskasi ja kyyristyi pentujen tasolle.
“Väsyttää mutta oikein hyvin muuten”, nau’uin ja haukottelin. Katsoin pentujamme ja mietin heille sopivia nimiä.
“Voisivatko he olla Oravapentu ja Syreenipentu?” Aurinkoroihu kysyi koskettaen ensin oranssia pentua ja sitten ruskean kirjavaa pentua. Nimet sopivat täydellisesti.
“Ne ovat täydelliset”, sanoin ja laskin pääni käpälilleni. Suljin silmäni ja kuulin Aurinkoroihun sanovan jotain mutten saanut selvää sillä olin niin poikki, että nukahdin siihen paikkaan kesken kumppanini lauseen.

Pentuni olivat nyt jo päiviä vanhoja ja todella moni kissa oli jo käynyt katsomassa heitä. Makailin tylsistyneenä pentujen vierellä. Kaipasin entistäkin enemmän ulkoilmaa mutta minun täytyisi odottaa vielä ennen kuin voisin jättää pennut pesään. Tai ehkä en uskaltanut jättää heitä vaan halusin varmistaa ettei heille kävisi mitenkään pahasti. Pian Kimalaistoiveen ottopentu Kaislakassu tuli emonsa luota minun luokseni.
“Hei. Tulitko katsomaan pentujani?” kysyin kehräten. Kaislatossu istuutui eteeni.
“Tässä on Oravapentu ja tässä Syreenipentu”, nau’uin osoittaen Oravapentu-nimen kohdalla oranssia kollia ja Syreenipentu-nimen kohdalla ruskearaidallista naarasta. Kaksikko olivat kasvaneet hurjasti ja he vinkuivat ja liikehtivät jo kovemmin kuin koko pienen elämänsä aikana olivat. Kehräsin onnessani, kun Kaislatassu tarkasteli pentujani lempeästi.
//Kaisla? <3

Meidät oli Varjotassun kanssa määrätty metsästyspartioon, ja juuri nyt kävelimme rinnakkain taaempana toisista. Varjotassu oli äskettäin kysynyt voinnistani, kun olin taistelun jälkeen vaikuttanut niin sekavalta. Katselin hetken edellämme kulkevia sotureita pohtien kuumeisesti, mitä kysymykseen vastaisin. Olisiko sopivaa kertoa totuus ja avautua asiasta hänelle? Tulkitsin Varjotassun olevan jonkin verran huolestunut voinnistani, mutta silti… Oli tietysti ystävällistä kysyä, olinko kunnossa, minä arvostin sitä. Mutta mitä jos uudehko ystäväni jotenkin säikähtäisi, mikäli kertoisin, miten asia oikeasti oli? Olimme toisaalta tunteneet niin vähän aikaa, etten ollut varma, kuinka sopivaa olisi puhua näinkin vaikeista asioista.
Ajatuksieni sekamelskan keskeltä huomasin Varjotassun jo tuijottavan minua huolestunut pilke silmissään. Sen huomatessani käännyin äkkiä takaisin eteenpäin ja mutisin: ”Tuota… En nyt oikein tiedä, mitä sanoa. Mutta oli ystävällistä kysyä, oikein huomaavaista.”
Vilkaisin Varjotassua pahoitellen ja toivoin pahoitteluni välittyvän hänelle. Olin yleensä niin iloinen ja innoissani, mutta tuntui yhä, että taistelun jälkimyrskyt vaikuttivat minussa yhä. Oloni oli niin kummallinen… Jollakin lailla levoton, sisäisesti. Taisin alitajuisesti odottaa ja pelätä kokoajan, että tulisi uusi taistelu. Ja Varjotassun kysyminen asiasta ei antanut minun työntää asiaa mieleni syvimpiin nurkkiin, minkä olisin toisaalta kovasti halunnut tehdä. Ja kaiken lisäksi, koska en ollut oikeastaan ennen kokenut tällaista epämiellyttävää olotilaa, en osannut käsitellä sitä.
”Oikeastaan”, aloitin hiljaa, kun vihdoin uskaltauduin avaamaan suuni uudestaan. ”Minulla ei ole ollut kovin hyvä olo sen taistelun jälkeen. Sellainen levoton vain… En oikein osaa kuvailla sitä, enkä tiedä mitä sille tekisi. Siksi tuntuu, kuin se vain pahenisi kokoajan.”
Siltä se tosiaan tuntui. Kuin pahenisi sitä enemmän, mitä pidempään pidin asiaa sisälläni. En kehdannut kohdata Varjotassun katsetta, kun en osannut yhtään ennustaa hänen reaktiotaan. Sen sijaan tutkailin käpäliäni oikeinkin tarkkaavaisesti.
”En oikein tiedä mitä tekisin…”, huokaisin yllättäen murheellisen kuuloisena. Sitten yritin jo naurahtaen vitsailla: ”Missä se minun positiivisuuteni on, kun sitä tarvittaisiin?”
Ennen kuin Varjotassu ehti vastata mitään, halusin kysyä vastakysymyksen: ”Entä sinä, Varjotassu? Olethan sinä kunnossa?”
Jäin silmäilemään kollia huolestuneena. Oma ikävä oloni pahensi huolta Varjotassun suhteen; halusin nimittäin, että edes hänellä olisi parempi olo.


//Varjo?

Olin hyvin huolissani siitä, millainen tulevaisuus klaanillani oli edessä. Jos kujakissat ja Kuolonklaani oikeasti olivat minun perässäni, he tuskin luovuttaisivat ennen kuin minä olin kuollut. En ollut uskaltautunut puhumaan ajatuksistani kenellekään – en edes Liljatuulelle tai Minttuliekille – ja sen vuoksi olinkin ollut viime päivinä tavallista kireämpi. Sen jälkeen kun Eloklaani oli ajettu vanhasta leiristään ja reviirimme oli supistunut miltei puolet pienemmäksi, olimme menettäneet peräti neljä soturia. Hallavarjo, Utusielu ja Pöllöviilto olivat kuolleet vihollistemme käpälissä, kun rajoilla oli syttynyt kahakoita. Mutalampi sen sijaan oli kylmäverisesti pettänyt koko Eloklaanin hyökkäämällä Tähtimötassun kimppuun. Tähtiklaanille kiitos siitä, että Karjuvirne ja Kieroarpi olivat sattuneet sopivasti paikalle, pelastaneet tyttäreni ja ajaneet Mutalammen tiehensä. Sen koommin ruskeasta soturista ei oltu kuultu, ja niin oli mielestäni hyvä. Tavallisesti ajattelin, että kissoille täytyi antaa toinen mahdollisuus, mutta murha tai sen yrittäminen oli niin vakava rikos, ettei sitä voisi koskaan antaa anteeksi, ellei kissa todistaisi oikeasti muuttuneensa.
"Mesitähti?" varovainen naukaisu sai minut havahtumaan pois ajatuksistani. Käänsin katseeni taakseni ilmestyneeseen Kaurishyppyyn.
"Mitä nyt?" kysyin turhan topakasti kollilta, jonka kasvoilla oli jo valmiiksi pahoitteleva ilme. Ravistelin päätäni päästäen ilmoille huokauksen:
"Anteeksi, nämä ajat ovat hieman raskaita. Mitä asiaa sinulla oli?"
Vaaleanruskean kollin tummanruskea katse kääntyi minusta kukkulan rinteeseen, jossa seisoi kaksi kissaa, jotka eivät selvästikään olleet eloklaanilaisia.
"Löysin nämä erakot reviiriltämme. He toivovat voivansa viipyä Eloklaanissa hetken, kaipaavat kuulemma turvapaikkaa", soturi kertoi rauhallisella äänellä. Vihreä katseeni oli siirtynyt kauempana seisovasta kaksikosta takaisin eloklaanilaissoturiin, joka katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.
"Jututan heitä ensin hieman ennen kuin teen päätökseni. Kiitos, että toit heidät leiriin ja tulit puhumaan kanssani", yritin olla niin kohtelias ja rauhallinen kuin suinkin pystyin, mutta vallitsevan tilanteen ja sodan vuoksi se tuntui olevan toisinaan haastavaa. Tiesin, että minun olisi pian puhuttava huolistani jollekulle, ennen kuin menettäisin totaalisesti järkeni.

Tassutin aukion poikki Kaurishyppy perässäni kohti mustavalkoista naarasta ja hänen seurassaan olevaa mustaa kollia. Eloklaanilaiset olivat kääntäneet uteliaat katseensa vierailijoiden suuntaan. Ennen kuin pääsin kaksikon luokse, yksi eloklaanilaisista pysäytti minut:
"Mesitähti, odota." Pysähdyin kuin seinään ja käänsin katseeni Mehiläislentoon. Valkoturkkisen kollin ilme oli vakava, kun hän kohtasi kysyvän katseeni.
"Eikö tuo toinen ole kuolonklaanilainen? Olen aivan varma, että olen nähnyt hänet kokoontumisessa", Mehiläislento kuiskasi ja kohdisti katseensa mustavalkoiseen naaraaseen. Omanikin siirtyi eloklaanilaissoturista kissaan, joka totta tosiaan oli kuolonklaanilainen. En ollut tajunnut sitä ensin, mutta nyt Mehiläislennon sanojen jälkeen huomasin itsekin, että olin nähnyt naaraan kokoontumisessa joskus. En muistanut kissan nimeä, mutta huomasin jännittyväni.
"Ihanko totta?" Kaurishyppy kysyi yllättyneenä, "he kertoivat minulle olevansa erakkoja. Voisiko olla, että he ovat lähteneet Kuolonklaanista?"
Hännänpäätäni alkoi kihelmöidä. En tiennyt mitä kuolonklaanilainen tai entinen kuolonklaanilainen teki meidän leirissäni, mutta kieltämättä minua alkoi epäilyttämään.
"Mitä he tarkalleen ottaen kertoivat sinulle itsestään?" kysyin Kaurishypyltä irrottamatta katsettani kahdesta leiriin saapuneesta muukalaisesta.
"He esittelivät itsensä. Naaraan nimi on Orvokki ja musta kolli on hänen poikansa Toive. Kuten sanoin aiemmin, he sanoivat tarvitsevansa turvapaikkaa", ruskea kolli kertoi rauhallisesti. Halusin luottaa siihen, että kaksikko tosiaan oli vaaraton. Mutta se, että he olivat jättäneet niinkin tärkeän asian kertomatta kuin taustansa, sai minut jännittyneeksi. Olisin halunnut luottaa kuolonklaanilaisiin, mutta Henkäystähti oli tehnyt sen mahdottomaksi. Hänen soturinsa tappoivat noin vain rajalla minun klaanilaisiani. Yritin työntää ennakkoluulot sivuun, kiitin Mehiläislentoa hänen tarkkasilmäisyydestään ja jatkoin matkaani rinnettä pitkin kahden kissan luokse, pitäen ilmeeni mahdollisimman rauhallisena.
"Olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, joskin taisitte tietää sen jo", esittelin itseni, vaikka se tässä tilanteessa olikin varmasti turhaa, "Kaurishyppy kertoi, että etsitte Eloklaanista turvapaikkaa. Ennen kuin voin päättää asiasta, minun on tiedettävä mitä varten te tarvitsette turvaa? Onko joku perässänne?"

//Orvokki tai Toive?

Yhdessä yössä kaikki oli kääntynyt päälaelleen. Kuolonklaanin kissat yhdessä joidenkin kujakissojen kanssa olivat hyökänneet Eloklaanin leiriin ja ajaneet klaanimme kodistamme. Olin ollut leirissä hyökkäyksen tapahtuessa. Vaikka taidoissani ei ollutkaan missään nimessä kehumista, olin tehnyt kaikkeni puolustaakseni klaanitovereitani ja leiriä, kuten muutkin niistä harvoista eloklaanilaisista sotureista, jotka olivat olleet paikalla. Meitä oli kuitenkin auttamattomasti liian vähän, ja lopulta kieron juonittelun avuin kujakissat ja Kuolonklaani saivat meidät häädettyä kauas nummien takaisille kukkuloille, jonne perustimme uuden leirimme.
Taistelusta asti olin ollut tavallista kiireisempi. Parantajat olivat joutuneet jättämeen suuren osan yrteistään entiseen leiriimme, ja leijonaosa jäljelle jääneistä oli kulunut taistelussa haavoittuneiden paikkaamiseen. Viime päivinä olin auttanut Liljatuulta ja Leimusilmää aina kun partioilta ehdin, mutta panostuksestani huolimatta tilanne yrttien suhteen oli kerrassaan surkea. Monia yrteistä ei edes löytynyt näiltä seuduilta, sillä nummet olivat useille kasveille liian karuja kasvuympäristöjä. Ne harvat yrtit, joita teoriassa pitäisi näiltä alueilta löytää, olivat hautautuneet paksun lumivaipan alle. Tilanne oli huolestuttava, erittäin huolestuttava: vaikka lehtikato olikin loppumassa, viheryskän kaltaiset vaaralliset taudit levisivät edelleen nopeasti ja lisääntyneiden rajakahakoiden myötä sotureita palasi leiriin haavoittuneina yhä useammin. Yrttejä ei ollut koskaan tarvittu yhtä kipeästi kuin nyt.
Koska kaikki aikani kului joko partiointiin tai parantajien avustamiseen, olin jatkuvasti uupunut ja stressaantunut. Yritin edelleen olla lempeä ja auttavainen itseni ja pitää yllä toivoa klaanin kissojen keskuudessa, mutta päivä päivältä hermoni tuntuivat vain kiristyvän. Hymyni olivat muuttuneet väkinäisemmiksi ja kieleni terävämmäksi. Olin kärkäs tiuskimaan muille, kun he kävivät hermoilleni, mikä ei ollut ollenkaan tapaistani. Lepääminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, sillä klaanini tarvisi minua nyt enemmän kuin koskaan.
Ystäväni tekivät arjestani hiukan helpommin suodatettavan, etenkin Ampiaispisto. Emme ehtineet viettämään aikaa yhdessä aivan joka päivä, mutta menetetyn ajan kolli korvasi pyörimällä jatkuvasti ajatuksissani. Olin huomannut, ettei suhtautumiseni Ampiaispistoon ollut aivan samanlainen kuin muihin ystäviini. Kukaan muu ei vetänyt minua puoleensa yhtä voimakkaasti tai saanut sydäntäni hakkaamaan yhtä kiivaasti. Kenties olin hiukan ihastunut häneen - enkä oikeastaan vain hiukan - mutta en uskaltanut kertoa soturille tunteistani. Pelkäsin, ettei hän tuntisi samoin minua kohtaan, ja pilaisin vain ystävyytemme kertomalla hänelle. Ampiaispisto oli paras ystäväni, enkä halunnut menettää häntä.
Siltikään en voinut olla haaveilemasta todellisuudesta, jossa Ampiaispisto tunsi samoin minua kohtaan, kun tämä tuli pyytämään minua partioni jälkeen kävelylle. Korvanpäitäni tuntui polttelevan, kun hän huomautti, ettemme olleet viettäneet kahdestaan aikaa hetkeen. Ajatus meistä kahdesta tuskin sai Ampiaispiston sydäntä kuitenkaan lyömään yhtä villisti kuin omaani.
“Tietysti lähden”, kehräsin iloisesti ja riensin jo leirin uloskäyntiä kohti. Tarkoituksenani oli ollut partion jälkeen lähteä etsimään kultapiiskua nummilta, mutta se saisi nyt odottaa. Tunsin oloni hiukan syylliseksi, mutta ehtisin vielä illalla keräämään yrttejä, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että pääsisin nukkumaan vasta myöhään.
Kuulin Ampiaispiston askeleet takaani, kun hän harppoi lumisen maan halki perääni. Kun soturi kiri minut kiinni, vilkaisin häntä hymyillen, vaikka ilmeessäni olikin vakavuutta.
“En haluaisi puhua tästä kanssasi, koska toivoisin, että meillä voisi yhdessä olla aina hauskaa ja huoletonta”, sanoin pudistaen päätäni, “mutta en voi vieläkään uskoa, että Kuolonklaani petti meidät. Miksi ihmeessä he ajoivat meidät kodistamme?”
Kiireisyydessäni oli se hyvä puoli, ettei minulla yleensä ollut aikaa miettiä tapahtunutta. Kuitenkin näinä hetkinä, kun saatoin antaa mieleni kulkea soturin velvollisuuksista ja tyhjistä yrttivarastoista muualle, palasin aina siihen hetkeen, kun vihollisemme rynnistivät puolustamattomaan leiriimme. Heidän tarkoituksenaan ei selvästi ollut pelkästään häätää meitä, vaan myös riistää mahdollisimman monen eloklaanilaisen henki, aivan sama oliko kyseessä täysikasvuinen soturi, klaaninvanhin vai pentu. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun muistin kuolonklaanilaisten ja kujakissojen julmat ilmeet. Osa heistä oli tuntunut oikein nauttivan siitä, että he pääsivät surmaamaan viattomia kissoja. Pudistin päätäni kuin karistaakseni nuo ajatukset mielestäni.
“Olen niin iloinen siitä, että olet ystäväni”, naukaisin ja hymyilin taas. “Kaikki olisi paljon synkempää ilman sinua.”

//Amppari? :O

"Huurrehuiske." Kuusamakuiske naukui hiljaisesti parhaalle ystävälleen. Kuusamakuiske ei ollut saanut haavoja, mutta muut olivat saaneet. Kuusamakuiske pudisteli harmissaan kullanväristä päätään. 'Ikävä juttu, tietysti. Mutta ovathan eloklaanilaisetkin tappaneet heitä, eikö?' Kuusamakuiske ajatteli. Hän oli kuullut huhua, että rajoilla oli käynnistynyt taisteluita. Vain muutamia eloklaanilaisia oli selvinnyt. Kuolonklaanin kissat, eli ne kapiset variksenruoansyöjät olivat taas tappaneet Kuusamakuiskeen klaanitovereita. "Mitä asiaa, Kuusamakuiske? Juttelin juuri muutaman kissan kanssa." Huurrehuiske sanoi ja vilkaisi Kuusamakuisketta. "Kuuntele. Oletko kuullut taistelusta?" Kuusamakuiske kysyi terävästi. "Totta kai!" Huurrehuiske älähti ihmeissään. Kuusamakuiske ärsyyntyi. Oliko hänen pakko puhua niin kovaa? Huurrehuiske ei ymmärtänyt mitään! Kuusamakuiske laski häntänsä Huurrehuiskeen suulle. "Hiljaa nyt!" hän suhahti hiljaa. Huurrehuiske sulki suunsa ja selvästi tajusi asian. "Anteeksi." hän mutisi. Kuusamakuiske mietti, oliko hän liian ankara Huurrehuiskeelle. Hänhän oli ollut Kuusamakuiskeen paras ystävä jo kuita! Huurrehuiske oli häntä vain vähän vanhempi. 'Ihan sama. Ei häntä varmaan kiinnosta mitä puhun.' Kuusamakuiske totesi mielessään. "No, mitä asiaa? Haluaisin jatkaa jo juttuani Kimalaistoiveen kanssa." Huurrehuiske tiedusteli ja istahti maahan. "Niin, että mitä mieltä olet taistelusta?" Kuusamakuiske kysyi yrittäen peitellä hienoista ärsytystä puheessaan. "Taistelusta vai? Hirveä asia! Onneksi emme olleet siinä." Huurrehuiske vastasi ja näytti pelokkaalta. "Typerys! Luuletko sinä että ne Kuolonklaanin kissat hyökkäisivät nyt tänne?" Kuusamakuiske murahti. Huurrehuiske näytti loukkaantuneelta. "Ei sitä voi tietää! Hehän hyökkäsivät kokoontumisen aikaan!" Huurrehuiske huudahti. Muutamat vanhemmat soturit tulivat lähemmäs Kuusamakuisketta. Kuusamakuiske sihahti ja lopetti keskustelun. Kuusamakuiske seurasi tarkasti leirin puuhia. Kissat tassuttivat ympäriinsä niskakarvat pystyssä. Jotkut puhuivat väkinäisesti. Kuningattaret vahtivat pentujaan tiukasti, eivätkä antaneet heidän olla ulkona illalla. Kuusamakuiske murahti harmissaan. Hän tassutti hakemaan riistaa. Kasa oli aivan tyhjä. Siellä ei ollut muuta kuin pieni varpunen, ja hieman isompi kani. Kuusamakuiske tiesi, että olisi ollut kohteliasta jättää isoin saalis muille, mutta hän ei vastustanut nälkäänsä. Kuusamakuiske kävi ahnaasti kanin kimppuun. Hetken päästä kani oli jo kadonnut. Kuusamakuiske nuolaisi tyytyväisenä huuliaan. Sitten hän yökkäsi. Saalis oli maistunut vereltä! Kuusamakuiske yski saadakseen pahan maun suustaan. "Mikä sinulla on? Ei kai viheryskää?" Liljatuuli loikki luokseni hermostuneena. Kuusamakuiske pudisti päätään. "Minä yritän vain yskiä pahanmakuista saalista." hän maukui. Liljatuuli huokaisi helpottuneena. "Tähtiklaanin kiitos." hän henkäisi. Kuusamakuiske jäi tuijottamaan häkeltyneenä naaraan perään. Sitten hän kohautti olkiaan. 'Ei ole minun vikani, että hän on hermostunut.' hän ajatteli. Kuusamakuiske vei kanin luut pois. Sitten hän pysähtyi. Huurrehuiske oli juossut hänen viereensä. "Emmekö me menisi ulos?" hän kysyi toiveikkaasti. Kuusamakuiske katsahti häntä vihaisesti. "Etkös sinä äsken sanonut, että et halua mennä ulos? Sinä valehtelit!" Kuusamakuiske ärsyyntyi. Huurrehuiske näytti hämmästyneeltä. "Miksi sinä tuommoisesta suutut?" hän kysyi. Kuusamakuiske tuhahti. "Epäreilua, et saa valehdella." hän tuhahti. Huurrehuiske huiskautti hännällään kevyesti. "No, tuletko vai et?" tämä kysyi tyynesti. Kuusamakuiske hymähti ärsyyntyneesti, mutta suostui lopulta. Huurrehuiske meni ensimmäisenä ulos. "Veren haju tuntuu ilmassa." Huurrehuiske maukui mietteliäänä. "Tietysti se haisee, mitä siitä?" Kuusamakuiske vastasi kipakasti. Huurrehuiske ei vastannut. Hän keskittyi katselemaan viereisiä piikkihernepensaikkoja. Kuusamakuiske katsoi niitä. 'Mitä noissa muka on? Kuolonklaanin kissoja?' hän ajatteli. Yhtäkkiä pensaista kuului rapinaa. Kuusamakuiske hätkähti. Hän perääntyi hitaasti. Esiin astahti Minttuliekki. "Ei hätää, minä tässä vain." hän maukui. Kuusamakuiske nolostui. Miksi hän oli Minttuliekkiä pelännyt? Hän oli melkoinen hiirenaivo! "En minä pelännyt. Näin sinut ketunmittojen päästä. Huurrehuiske; hän taisi juosta jo leiriin." Kuusamakuiske maukui hieman ivallisesti. Häntä pelotti, että Minttuliekki saisi tietää. Yhtäkkiä Huurrehuiske pelmahti esiin. "Ai, huomenta, Minttuliekki. Kuusamakuiske, tuletko? Mennään katsomaan raja." hän naukui pirteänä. Kuusamakuiske mulkaisi häntä kylmästi. Kuusamakuiske nyökäytti päätään katsettaan nostamatta. "Minttuliekki; sinun olisi parasta varmaan lähteä." Kuusamakuiske naukui kitkerästi. Minttuliekki hämmästyi, mutta ei sanonut sanakaan. "Minä olen varapäällikkö." hän huomautti. "Kyllä minä sen tiedän, en ole hiirenaivo." Kuusamakuiske napautti takaisin. Minttuliekki loi häneen hieman varoittavan katseen. Kuusamakuiske tajusi, että oli mennyt liian pitkälle. Ehkä hän piikitteli klaanitovereita, mutta varapäällikköä! Kuinka lepakonaivo hän oli ollut? Huurrehuiske seisoskeli yhä heidän vieressään kiusaantuneena. "Tuletko?" hän kysyi. Kuusamakuiske oli unohtanut Huurrehuiskeen kokonaan. "Tule, mennään." hän maukui eikä jäänyt katsomaan, minne Huurrehuiske jäi. Kuusamakuiskeen mielestä uusi reviiri oli kiinnostava, mutta pelottava. Ihan kuin jokaisen pensaan takaa voisi tulla jokin. Kuusamakuiske ei itsekään mielellään ollut ulkona pimeällä, paitsi oppilasarvioinninsa lopulla. Huurrehuiske sai hänet kiinni äkkiä. "Hei, odota vähän!" hän huudahti hengästyneenä. Kuusamakuiske pudisti päätään. Yhtäkkiä hän liukastui juureen. Kuusamakuiske kaatui kuonolleen. Hän nousi ylös ja mulkaisi varalta Huurrehuisketta. Huurrehuiske kiirehti hänen luokseen. "Kuusamakuiske! Mitä ihmettä tapahtui?" hän kysyi huolestuneena. Kuusamakuiske nousi pystyyn nopeasti. Hänen kuononsa kirveli. Kuusamakuiske tunsi ikävää kipua päässään. "Sattuuko johonkin?" Huurrehuiske kysyi huolestuneena. Kuusamakuiske väänsi kasvoilleen vihaisen ilmeen.
//Kp-boosti\\

//TAISTELUTARINA (rajakahakasta kertoo vain viimeinen kappale, eli 241 sanaa = 2TaP)

Tuuli tuiversi kukkulan reunalla istuvan Kuutamolaineen turkkia. Mustavalkoinen naaras oli kohdistanut poissaolevan katseensa kauas horisonttiin, kohti sekametsää, jossa heidän vanha leirinsä sijaitsi. Hyökkäyksestä oli kulunut jo useita päiviä, mutta kissoilla oli yhä paranevia haavoja sekä vammoja, joista kaikki eivät toipuisi koskaan kunnolla. Viherkatse oli menettänyt näkönsä, Sypressikuiske oli rampautunut… Kuutamolaine ei voinut käsittää sitä julmuutta, jota oli kokenut taistellessaan kuolonklaanilaisia ja kulkukissoja vastaan.
Hän itsekin oli tahrannut omat käpälänsä jonkun toisen verellä. Hänellä ei ollut kuitenkaan ollut muita vaihtoehtoja, sillä kuolonklaanilainen olisi epäilemättä tappanut hänet, mikäli olisi vain saanut siihen tilaisuuden. Siitäkin huolimatta nuori soturi ei voinut olla tuntematta iljetystä ollessaan vastuussa jonkun toisen kuolemasta.
“Hei.” Kuutamolaineen korvat nytkähtivät takaa kuuluvan ystävällisen naukaisun suuntaan, ja hän tunnisti oitis entisen mestarinsa äänen. Soturitar käänsi päätään ja katsahti Utusieluun, joka tassutti hänen vierelleen. “Oletko kiireinen? Ajattelin lähteä saalistamaan, ja seura kelpaisi.”
“Tulen mielelläni”, Kuutamolaine vastasi hymyillen ja nousi venytyksen kautta seisomaan. “Kaipasinkin jotain tekemistä.”
“Siltä sinä kyllä näytitkin”; Utusielu sanoi hieman kiusoittelevaan sävyyn samalla kun lähti laskeutumaan alas kukkulan rinnettä. Kuutamolaine naurahti ja hyppeli vanhemman naaraan perään.

Kissakaksikko suuntasi nummille, joista käytännössä heidän koko tämänhetkinen, kavennettu reviirinsä koostui. Avarassa maastossa ei ollut juuri puita, jotka olisivat suojanneet tuulelta, mutta toisaalta riistaeläinten hajut kulkeutuivat pitkienkin matkojen takaa saalistajien luo. Esimerkiksi juuri nyt soturit olivat haistaneet jäniksen, jonka tuoksua tuuli kuljetti Kuolonklaanin rajan suunnalta.
“Pitäisikö käydä katsomassa, josko se olisi meidän puolellamme?” Kuutamolaine ehdotti Utusielulle, joka oli pysähtynyt nuuhkimaan ilmaa kuono koholla. Kilpikonnalaikkuinen soturi nyökäytti hitaasti päätään.
“Emme kai me siinä mitään voi hävitäkään. Ja jos se sattuukin olemaan Kuolonklaanin reviirillä, voimmehan aina palata takaisin ja yrittää onneamme jossain muualla.” Utusielun optimistinen asenne oli niin tarttuvaa, että se sai jopa Kuutamolaineen uskomaan, että asiat kääntyisivät vielä parhain päin.
“Mitä jos hajaannutaan ja yritetään etsiä sitä kahdesta suunnasta?” nuorempi naaras pohti ääneen.
“Se voisi toimia. Minä menen vasemmalle, niin lähde sinä oikealle.”
“Selvä juttu! Nähdään vähän ajan kuluttua tässä.”
Kuutamolaine hyvästeli vielä toverinsa, ennen kuin lähti hölkkäämään sovittuun suuntaan, haistellen samalla ilmaa jäniksen varalta. Jos hän kuitenkin olisi tiennyt, millainen vaara hänen ystäväänsä odotti vasemmalla, ei hän ikimaailmassa olisi ehdottanut hajaantumista…

Kuutamolaine tiputti jäniksen lumeen päästyään tapaamispaikalle. Pitkäkorva oli sattunut olemaan juuri sopivasti Eloklaanin puolella rajaa, ja lyhyen ja nopean ajojahdin päätteeksi hänen oli onnistunut saada se kiinni ja päättää sen päivät. Utusielua ei näkynyt vielä missään - tämä kai yhä etsi jänistä.
Nuori soturinaaras hautasi saaliinsa lumeen odottamaan paluutaan ja lähti sitten etsimään entistä mestariaan ilmoittaakseen tälle, että tämä voisi lopettaa jo etsimisen. Toki saattoihan olla niin, että Utusielu oli löytänyt toisenkin jäniksen ja saattaisi tarvita apua sen kiinni saamisessa. Ei sillä, ettäkö vanhempi kissa olisi ollut korkean ikänsä puolesta jotenkin epäpätevä siinä tehtävässä, mutta ihan vain kaiken varalta…

Kuolonklaanin rajan lähestyessä Kuutamolaineen korviin kiiri veret seisauttava huuto. Kauhukseen hän tunnisti äänestä huutajan olevan Utusielu, ja silloin hän vasta ampaisi juoksuun.
Kauempana edessäpäin näkyi kahden keskenään kamppailevan kissan hahmot. Utusielu pisti kampoihin mustaturkkiselle kuolonklaanilaiselle, joka jakeli armottomasti iskuja naaraalle. Kuutamolaine ehti nähdä, miten kuolonklaanilainen tarttui hänen entistä mestariaan kurkusta hampaillaan. Hetkeä myöhemmin Utusielun ruumis lakkasi kouristelemasta, ja vanha kissa jäi makaamaan liikkumatta aloilleen.
“Ei! Utusielu!” parkaisu karkasi Kuutamolaineen suusta. Hän rynnisti elottoman mestarinsa luo välittämättä kuolonklaanilaisesta, joka sähisi hänelle karvat pörhistettynä ja korviaan epäluuloisesti luimistellen. Samaan aikaan jostain mustan kissan takaa paikalle kiiruhti toinen kuolonklaanilainen, punaruskea kolli.
Kissat keskustelivat jostakin keskenään, mutta Kuutamolaine ei kuunnellut. Hän oli kyyristynyt Utusielun ylle, tutki epätoivoisesti tämän äänettömään huutoon jähmettyneitä kasvoja, yrittäen löytää pienintäkin elonmerkkiä, edes jotain… Utusielu oli kuitenkin poissa.
“Ei ole järkeä jatkaa tätä turhaa taistelua.” Kuutamolaine kuuli punertavaturkkisen kissan sanovan toiselle, ja silloin hän vasta todella tuli tietoiseksi näiden läsnäolosta. Hän kohotti epäuskoisen, sumean katseensa kuolonklaanilaisiin, jotka olivat jo kääntyneet selin häneen päin, ilmeisestikin aikeenaan livetä paikalta vähin äänin.
“Te saastat…” matala murina kumpusi Kuutamolaineen sisältä. Hän oli jo syöksymässä Utusielun tappaneen kissan kimppuun, kun kuuli takaansa lähestyvän eloklaanilaispartion huudot. Kuolonklaanilaiset ottivat jalat alleen ja pakenivat murhapaikalta kiireen vilkkaa, mutta Kuutamolaine ei kyennyt lähtemään heidän peräänsä.
Hänen jalkansa olivat kuin naulitut maahan, Utusielun veren tahriman ruumiin ylle. Hän saattoi vain tuijottaa vihan ja surun sekaisin tuntein kuollutta ystäväänsä, jonka kaulassa olevasta haavasta pulppusi yhä punaista nestettä, johon hänen omat kyyneleensä sekoittuivat.

Olimme päässeet Tähtimötassun kanssa leiriin ja parantajan luokse. Mustavalkea oppilas tärisi yhä, enkä halunnut udella häneltä sen syytä. Se saattoi yhtä hyvin johtua edelleenkin kylmyydestä, pelosta tai kivusta. Oppilas oli tällä hetkellä kuin toinen kissa, eli ei lainkaan oma itsensä. Tai en oikeastaan ollut varma, oliko Tähtimötassu viimein raottanut sitä, millainen hän oikeasti oli; haavoittuvainen, herkkä ja pelokas. Kun nuori naaras kysyi ääni väristen minulta kuolisiko hän, en tiennyt mitä vastata. Siinä samassa Liljatuuli kiiruhti paikalle katsomaan haavoittunutta oppilasta. Ennen kuin selitin parantajalle mitä oli tapahtunut, kumarruin Tähtimötassun tasolle ja kosketin kuonollani hänen päälakeaan:
"Minä toivon, että et. Liljatuuli tekee varmasti kaikkensa saadakseen sinut taas kuntoon."
Sitten käännyin harmaan parantajakissan puoleen. Hän silmäili huolestuneena Tähtimötassun vatsassa olevaa haavaa.
"Mitä tapahtui?" parantaja kysyi kääntäen kysyvän katseensa minuun. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta valehdella. Mutalampi oli tehnyt tämän ja varmistaisin, ettei häntä ikipäivänä hyväksyttäisi takaisin Eloklaaniin. Jos niin kuitenkin tapahtuisi, klaanielämä olisi minun osaltani ohitse.
"Mutalampi hyökkäsi aivan yllättäen. Ajoimme hänet Kieroarven kanssa pois, enkä tiedä missä hän nyt on. Suo anteeksi, minun on mentävä kertomaan tästä Mesitähdelle", nau'uin kohdaten parantajakissan katseen. Liljatuuli näytti säikähtäneeltä, mutta uskoin, ettei se estäisi häntä hoitamasta velvollisuuksiaan. Lähdin tassuttamaan poispäin leirin keskustasta, jossa parantajien luona olevat kissat majailivat. Ennen kuin lähdin, käännyin vielä Liljatuulen puoleen vakavana:
"Älä anna Tähtimötassun kuolla."
Kävin katseellani läpi jokaisen kukkulalla olevan kissan, mutta harmikseni Mesitähti ei ollut heidän joukossaan. Siispä siirryin Kieroarven seuraan odottamaan päällikön paluuta. Kerroin veljelleni olevani huolissani Tähtimötassusta. Se olisi minun vikani, jos oppilas kuolisi. Olin ollut mestarina aivan liian huolimaton.

Tähtimötassu: 6kp -

Malvatassu: 11kp + 4TaP -

Varjotassu: 16kp -

Helmipilkku: 7kp -

Katsoin Kimalaistoivetta iloisesti silmiin, naaras oli juuri kertonut että hänestä ja Irvikidasta oli tullut kumppaneita. Olin iloinen hänen puolestaan, kumppanin saaminen oli aina ihana asia! Kimalaistoiveella olikin jo yksi pentu, Piiskupentu, jonka isä oli Irvikita, joten oli luonnollista että heistä oli tullut kumppaneita. Ajatellessani näitä asioita, mieleeni juolahti kuva Hillasielusta, tästä ihastuttavasta, seikkalullisesta, ja mukavasta kollista, jolle olin jo paljastanut tunteeni, olin ollut helpottunut, kun hän ei ollut hylännyt tunteitani, mutta ei hän suoraan myöntynytkään. Mutta minusta se oli normaalia, sillä Hillasieluhan ei ihastunut helposti. Istahdin alas ja katsoin Kimalaistoivetta ystävällinen pilke silmissäni. Naaras kysyikin minulta, että olinko selvinnyt taistelusta ilman vakavia vammoja, nyökkäsin hitaasti ja nuolaisin lapaani, johon eräs Kuolonklaanin vikkeläliikkeinen soturi oli viiltänyt haavan.
”Kyllä, mutta eräs Kuolonklaanilainen viilsi minulle haavan oikeaan lapaani, mutta ei se ole vakavaa”, vastasin Kimalaistoiveelle. Työnsin toisen hiiren kohti naarasta ja nyökkäsin merkiksi, että hän saa syödä, koska hän oli kuningatar, ja kuningattarien piti syödä ennen sotureita. Olin jo aiemmin vienyt klaaninvanhimmille ja muille kuningattarille ruokaa, joten koin, että voisin nyt itse syödä jotain. Haukkasin palan hiirestäni, ja hymyilin iloisesti kun sen maukas maku tulvi suuhuni, yleensä en piitannut hiiristä, mutta olin väsynyt rankan päivän jälkeen, ja variksenruokakin olisi maistunut hyvälle.
”Kimalaistoive, saanko pyytää erästä palvelusta? Lupaan ettei se ole mitään hiirenaivoista”, sanoin hiljaa, ja laskin katseeni tassuihin, halusin jakaa jollekkin luotettavalle kissalle, että olen rakastunut Hillasieluun, kolli oli pelastanut minut taistelussa monia kertoja, ja rakkauteni häntä kohtaan vain kasvoi ja kasvoi. En vain uskaltanut kertoa siitä hänelle, joten joku muu voisi tehdä sen. Kimalaistoive nyökkäsi, ja hän höristi korviaan. Hivuttauduin lähemmäs häntä, varmistaen ettei kukaan muu kuule.
”Olen rakastunut Hilllasieluun, mutta en uskalla kertoa siitä hänelle. Viimeksi tunnustin ihastukseni kauan ennen taistelua, mutta sen jälkeen olen vain rakastanut ja rakastanut häntä enemmän ja enemmän. Pyydän, voisitko kertoa siitä hänelle, ja pyytää tulemaan luokseni? Kimalaistoive, teen mitä vain, jos kerrot hänelle sen”, kuiskasin naaraan korvaan. Toivoin vain, että Kimalaistoive oli pyyntöni arvoinen kissa, vaikka sisimmässäni tunsin, että hän olisi oikea kissa.

// Kimmo?

Varjotassu oli helpottunut siitä, ettei Sadetassu ollut pitänyt hänen tekoaan vääränä, vaikka tunsikin edelleen itse syyllisyyttä tapauksesta. Eikä hän ollut alun perin lähtenyt leiristä puolustaakseen sitä... hän oli paennut silkasta pelosta kuin pieni pentu. Siksi hän ei tiennyt, mitä vastata ja vältteli jälleen Sadetassun katsetta.
Varjotassu yllättyi, kun Sadetassu kehui hänen silmiään kauniiksi. Kolli ei tiennyt, mitä sanoa tai miten reagoida moisiin sanoihin. Hän vain hämmentyi lisää ja tunsi poskissaan omituista kuumotusta. Sivusilmällä Varjotassu näki Sadetassun hymyilevän leveästi. Ainakin hänen ystävänsä näytti hieman piristyneen. Pian Sadetassu laski päänsä alas ja Varjotassu tunsi tämän painautuvan kiinni kollin kylkeen. Ystävän käytös vaikutti jotenkin sekavalta. Ennen kuin Varjotassu ehti kysyä, oliko kaikki hyvin, Sadetassu ryhtyi uniseen kehräykseen:
"Olet lämmin... lämmin kuin viherlehden aurinko."
Varjotassu katsoi siniharmaata ystäväänsä, joka oli jo sulkenut silmänsä. Ehkä Sadetassu oli vain hyvin uupunut, Varjotassu ajatteli. Varjotassua huvitti hiukan ystävän uniset höpinät. Hän ei kuitenkaan saanut silmiään irti Sadetassusta; naaraan harmaa, pieni, uninen pää näytti jotenkin rauhoittavan suloiselta. Nyt vasta Varjotassu huomasi, miten kaunis yksityiskohta Sadetassun valkoiseksi värittynyt vasen korva oli. Vaikka siniharmaan oppilaan yleensä niin siisti turkki oli osin riekaleina, näytti naaras Varjotassun mielestä nyt entistäkin viehkeämmältä valkoisine tassuineen vaipuessaan rauhalliseen uneen hänen vierellään. Sadetassun unisissa sanoissakin oli ollut jotain niin suloista. Varjotassu ei olisi vielä klaaniin liittyessään uskonut, että voisi todella välittää toisesta kissasta näin paljon. Tämä todella oli oikeaa ystävyyttä, eikö niin? Sitä sen oli pakko olla, Varjotassu ajatteli itsekseen. Pienen hetken hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi.
Pitkän haukotuksen ja lyhyen tassunpohjien pesemisen jälkeen Varjotassukin onnistui vaipumaan uneen, turkki kiinni ystävänsä turkissa.

Neljäsosakuu vierähti kuin huomaamatta. Varjotassu tuskin erotti päiviä toisistaan ollessaan yhä sokissa sodasta ja leirin menettämisestä. Kermanvärisen kollin pitkät, kipuilevat selkähaavat olivat onneksi jo paremmassa kunnossa ja niitä peitti paksu rupi. Parantajien mukaan tulehdusvaaraa ei enää ollut, kunhan ne eivät aukeaisi uudelleen. Näytti kuitenkin pahasti siltä, että syvistä haavoista tulisi jäämään arpia.
Varjotassu oli herännyt tänään erittäin aikaisin, kuten jokaisena aamuna, jonka hän oli ehtinyt elää uudessa leirissä. Oppilaan unet olivat muuttuneet entistäkin levottomammiksi taistelun jälkeen. Painajaiset eivät jättäneet nuorta kollia rauhaan, eivät sitten millään. Varjotassu pelkäsi joka ilta, että heräisi yöllä siihen, miten joku raatelisi häntä kuoliaaksi. Hän havahtui hereille aina lukemattomia kertoja yön aikana. Ainoastaan Sadetassun läsnäolo sai Varjotassun rauhoittumaan niin, että hänen oli mahdollista nukahtaa uudelleen. Kolli oli varma, että jonain päivänä hän tulisi vielä hulluksi.
Koska Varjotassu oli ollut niin aikaisin ylhäällä, Mesitähti oli vienyt hänet taisteluharjoituksiin heti auringonnousun aikaan. Nyt oppilas palasi mestarinsa perässä ylös kukkulalle. Harjoitukset olivat kieltämättä herättäneet kollin kunnolla, mutta nyt hän oli lopen uupunut. Hän tiesi kuitenkin, että jotain olisi vielä metsästettävä, ennen kuin Varjotassulla itsellään olisi mahdollisuutta syödä.
"Sinulla meni tänään hienosti! Olet parantunut taisteluliikkeissäsi", Mesitähti kehui.
"Kiitos, Mesitähti. Minustakin tuntuu, että osaan ottaa taisteluharjoitukset vähän vakavammin kuin ennen", Varjotassu maukui pohdiskellen.
"Minäkin olen huomannut", Mesitähti sanoi hymyillen.
"Jaksaisitkohan lähteä tästä vielä metsästyspartioon? Saisit koko illan vapaaksi", Mesitähti sanoi heidän saapuessaan leiriin. Varjotassu pidätti huokauksen. Kolli kuitenkin piristyi huomatessaan, että päällikkö osoitti hännällään Sadetassun ja parin muun kissan suuntaan, jotka hän ymmärsi partioon osallistujiksi.
"Totta kai", Varjotassu sanoi kuuliaisesti nyökäten. Mesitähti väläytti oppilaalle vielä lämpimän hymyn, ennen kuin lähti jatkamaan omia velvollisuuksiaan.
Varjotassu tallusteli Sadetassun ja muiden luokse.
"Hei! Tuletko sinäkin metsästyspartioon?" hänen ystävänsä naukaisi heti iloisena.
"Tulen. Mesitähti määräsi minut, kun en ole vielä metsästänyt", Varjotassu selitti. Kolli pohti, oliko Mesitähti taktikoinut ja määrännyt hänet tarkoituksella samaan partioon Sadetassun kanssa. Kai hänen mestarinsa oli pakostikin huomannut, että Varjotassu oli saanut ystävän toisesta oppilaasta, eikö?

Kun partio oli päässyt kauemmas kukkulalta, Varjotassu hidasti hiukan tahtia, jotta saisi vierellään kävelevän Sadetassun etäämmäs muista. Kermanvärinen kolli ei pitänyt siitä, kun toiset kuuntelivat heidän keskustelujaan - vaikkei niissä mitään salaista olisikaan. Varjotassu vain piti yksityisyydestä. Eikä hän itsekään tiennyt monesta eloklaanilaisesta juuri mitään.
Varjotassu ei ollut raaskinut ottaa Sadetassun kanssa puheeksi taisteluyötä sen jälkeen, kun naaras oli vaikuttanut jonkin aikaa hyvin sekavalta jälkeen päin. Nyt hän toivoi vain, ettei olisi liian aikaista. Sadetassu näytti huomanneen, että Varjotassulla oli jotain sanottavaa, sillä naaras katsoi häntä odottavan uteliaana.
"Tiedän, että yrität aina pysyä positiivisena, mutta muista, että voit aina kertoa minulle, jos jokin painaa mieltäsi", Varjotassu aloitti varovasti. Sadetassu näytti hiukan hämmentyneeltä, ainakin mitä Varjotassu osasi tulkita.
"Mitä tarkoitat?" naaras kysyi.
"No... Vaikutit mielestäni hiukan sekavalta silloin taistelun jälkeisinä päivinä. Voitko sinä jo paremmin?" Varjotassu kysyi hiljaisella, mutta huolestuneella äänellä. Hän pohti, avautuisiko itse painajaisistaan. Jostain syystä kollista kuitenkin tuntui paljon tärkeämmältä se, että Sadetassu olisi kunnossa, vaikka hän sai itse aivan liian vähän unta.

//Sade?

//TAISTELUTARINA, 4TaP

Kun harmaa kujakissa oli hyökännyt Malvatassun kimppuun, Hallavarjo ei ollut epäröinyt puolustaa klaanitoveriaan. Valkean eloklaanilaisen liittyessä taisteluun, Malvatassu pääsi pakenemaan kujakissan kynsistä. Aikailematta hetkeäkään ruskeaturkkinen kujakissa oli käynyt laikukkaan oppilaan kimppuun ja painanut tämän maata vasten. Kissa oli voimakas, mutta ei siitä huolimatta onnistunut pitämään kauaa Malvatassua painonsa alla. Ketterä soturioppilas oli kaikkea muuta kuin hyvä taistelija, mutta pakenemisen hän hallitsi moitteettomasti. Hänen päästessä irti kujakissan otteesta, oppilas potkaisi vihollisensa kasvoja takajaloillaan ja ponkaisi itsensä siitä kauemmas. Oppilas kampesi nopeasti itsensä pystyyn ja lähti juoksemaan hurjaa vauhtia koivumetsässä eteenpäin, jättäen Hallavarjon taistelemaan yksin toista kujakissaa vastaan. Malvatassu ei hetkeäkään epäröinyt pakoon lähtemistä. Hän ei todellakaan jäisi taistelemaan Hallavarjon rinnalla, ei vaikka mikä olisi! Eihän oppilas ollut alunperin edes pyytänyt valkeaa soturia mukaansa. Jos Hallavarjo kuolisi, hän kuolisi vain ja ainoastaan oman typeryytensä vuoksi.
Hidas kujakissa ei pysynyt alkuunkaan oppilaan perässä, joka tunsi Koivumetsän. Vihollinen oli asunut metsässä vasta tovin, eikä varmasti osannut liikkua siellä yhtä vaivattomasti kuin Malvatassu. Naaras huomasi, että hänen vauhtinsa alkoi hidastua; hän ei jaksaisi juosta pakoon enää kauaa. Oppilaan oli siis vaihdettava taktiikkaa. Hän ei millään ehtisi juosta takaisin nummille. Sitä ennen vihollinen saavuttaisi hänet ja repisi nuoren naaraan kappaleiksi.
Malvatassun ainoa vaihtoehto oli kiivetä puuhun. Hän teki nopean käännöksen ja otti kohteekseen lähimmän koivupuun. Kilpikonnalaikukas oppilas kiipesi ketterästi ja sulavaliikkeisesti valkomustan puun runkoa ylöspäin. Päästyään puun oksalle, hän kääntyi virnuillen vastustajansa puoleen. Raidallinen kolli katsoi vihaisena oppilasta, joka virnuili kujakissalle tyytyväisesti puun oksalta. Tämä kaiketi kaksijalkalan kujilla kasvanut muukalainen ei vaikuttanut olevan kovinkaan etevä kiipeilijä. Kujakissa tarttui kynsillään ohuen puun runkoon ja lähti hitaasti ja hyvin hallitsemattoman näköisesti kiipeämään ylöspäin, samalla uhoten nuorelle oppilaalle:
"Sinuna laskeutuisin puusta, pentu! Et voi paeta sieltä minnekään. Jos tulet nyt kiltisti alas, saatamme päästää sinut elossa pois täältä."
Malvatassu naurahti huvittuneesti. Hänen silmissään näytti siltä, että kujakissa oli vain surkea kiipeilijä ja tiesi itsekin, ettei voisi saada Malvatassua kiinni. Siispä kollin ainoa mahdollisuus oli yrittää uhkailla ja saada Malvatassu epäilemään kykyjään. Sitäpä ei kujakissa tiennyt, miten paljon oppilas luotti itseensä ja taitoihinsa.
"Niin varmasti!" Malvatassu naurahti ja katseli hitaasti lähestyvää körilästä, "minä tahdon tehdä kanssasi sopimuksen! Jos ja kun pääsen sinua karkuun Eloklaanin rajalle, sinä kerrot minulle miksi olette hyökänneet Eloklaanin kimppuun ja varastaneet minulta metsäni. Jos taas en pääse ja saat minut kiinni, minä lupaan auttaa teitä Eloklaanin tuhoamisessa."
"Olet hiirenaivoisempi kuin luulin, jos todella uskot, että suostuisin tekemään kanssasi minkäänlaista sopimusta!" kujakissa sähähti ja tarttui taas kynsillään kiinni puunrunkoon hilatakseen itseään ylemmäs. Malvatassu pyöräytti silmiään; kissa ei selvästikään luottanut itseensä yhtään! Soturioppilas virnisti. Hänellä olisi vielä hetki aikaa ennen kuin vihollinen saavuttaisi hänet.
"Voi raukkaparkaa, sinä juuri todistit olevasi yhtä säälittävä kuin ajattelinkin! Tiedät itsekin, ettet voisi ikinä saada minua kiinni, joten et uskalla tehdä edes pienen pientä sopimusta minun kanssani", Malvatassu ilkkui puun oksalta ja lähti hitaasti tasapainottelemaan kauemmas puunrungosta, tarkoituksenaan hypätä alle ketunmitan päässä sijaitsevan puun runkoon oksalta.

//Tyrkky?

Tärisin kivusta. Kävelin nojaten kokopainollani - jota ei tosin ollut paljoa - Karjuvirneeseen, sillä heikohko oloni heikkeni hetki hetkeltä enemmän.
“Tähtimötassu?” kuulin Karjuvirneen äänen jostain kaukaa. Päässäni sekä vatsassani tykytti ja Karjuvirneen äänestä oli vaikeaa saada selkoa. Nostin katseeni hitaasti maan lumipeitteestä Karjuvirneeseen. Kokomaailma pyöri ympärilläni ja en saanut tarkennettua katsettani kunnolla. Sekä väsymys, kipu että järkytys saivat oloni tuntumaan kymmeniä kertoja huonomalta kuin se oikeasti oli.
“Jaksatko itse kävellä rinnettä ylös?” Karjuvirne kysyi hiljaisella äänellä, kun huomasi minun tapittavan häntä. “Ei ole enää pitkä matka, olemme aivan pian leirissä ja pääset parantajan luokse”, Karjuvirne naukui huolestunut katse silmissään. Lumimyräkkä oli laantunut miltei kokonaan ja nyt taivaalta leijaili vain yksittäisiä lumihiutaleita.
“Luulisin, että jaksan”, nau’uin heiveröisellä äänellä. Tiesin, että joka suuntaan sojottatavat veriset karvani ja pelokas ja heiveröinen olemukseni ei ollut sitä mitä olin aikaisemmin… noh suorastaan esittänyt olevani. Karjuvirne odotti, että lähdin kävelemään ja Kieroarpi kulki meidän edellämme. Jokainen käpälänaskel tuntui tuskaiselta mutta ylhäällä minua odottaisi makuupaikka, johon kävisin nukkumaan siksi aikaa, kun Liljatuuli ja Leimusilmä tutkisivat ja hoitaisivat häntä.
“Hyvin menee. Olemme kohta jo perillä, sitten pääset nukkumaan”, Karjuvirne tsemppasi minua ja astelin tiuhempaa tahtia vaikka tahtini oli silti aika hidas. Hidastin taas ja pysähdyin hetkeksi, koska kipu alkoi ottaa vallan. Jatkoimme taas, kun olin valmis jatkamaan. Saavutimme leirin ja kävelimme suoraan sen keskustaan ja laskeuduin makuulle jonkin matkan päähän nukkuvasta Sypressikuiskeesta, joka oli taistelun aikana rampautunut todennäköisesti lopullisesti. En välittänyt nyt hänestä vaan laskeuduin kyljelleni. Värisin kivusta.
“Kuolenko minä?” sanoin hiljaa ähkäisten ja nostin päätäni ihan hiukan. Yritin taas kohdistaa katseeni Karjuvirneeseen. En selvästi ollut järjissäni, koska päässäni pyöri hurjaa vauhtia ja kipu oli päällimäisenä mielessäni. Karjuvirne oli pelastanut minut. Olisin hänelle kiitollinen koko loppu elämäni.
//Karju?

Hiilihammas: 11kp -

Lieskakajo: 15kp -

Leimusilmä: 8kp -

Hilehuurre: 15kp -

Varjotassu: 26kp! -

Tähtimötassu: 23kp! - Soturin pisteet kasassa!

Karjuvirne: 23kp! -

Sadetassu: 17kp -

Ampiaispisto: 5kp -

Pohjaharha: 12kp + 5TaP

Sumulaulu: 9kp -

Malvatassu: 24kp! + 3TaP

//TAISTELUTARINA, taistelusanoja 364, eli 3TaP

Malvatassu istui kukkulan laella ja katseli metsän suuntaan. Eloklaaniin oli hyökätty kesken edellisen kokoontumisen ja klaanin leirissä olleet soturit ja oppilaat olivat hävinneet taistelun. Malvatassu oli tyytyväinen, ettei hän ollut joutunut moiseen sotkuun mukaan. Naaras ei ikimaailmassa olisi valmis puolustamaan Eloklaania hyökkääjiltä tai kuolemaan klaanin puolesta. Vaikka Eloklaanissa oli lukuisia sotureita, selvästikään he eivät olleet kykeneväisiä puolustamaan klaaniaan. *Typerykset*, Malvatassu ajatteli ja pudisteli päätään. Hän kaipasi metsää ja puita sekä kiipeilemistä. Nummien olemattomissa puissa ja yksinkertaisessa maastossa oli vaikeaa haastaa itseään. Malvatassu oli nimittäin päättänyt, että hänestä tulisi vielä koko metsän nopein soturi, ketterin liikkuja ja ehdottomasti paras pakenija. Taistelemaan hän ei alkaisi, sillä se pilaisi hänen kauniin ulkonäkönsä – ei hän tietenkään edes kykenisi surkeiden taistelutaitojensa vuoksi taisteluun, mutta sitäpä Malvatassu ei myöntäisi kenellekään, ei edes itselleen. Hän ei halunnut paljastaa muille heikkouksiaan, vaan halusi unohtaa ne ja tuoda esille kaikki muut asiat, missä Malvatassu oli hyvä.
"Malvatassu, mitä sinä teet?" Pensastassun varovainen kysymys kuului oppilaan takaa. Kilpikonnalaikukas naaras kääntyi ystävänsä puoleen ja väläytti tälle aidon, ystävällisen hymyn.
"Katselen vain metsää", hän kertoi lapojaan kohauttaen. Pensastassu asettui Malvatassun vierelle ja käänsi katseensa naaraasta metsään.
"Minäkin kaipaan metsää ja vanhaa leiriämme", Pensastassu huokaisi haikeana. Malvatassu käänsi katseensa Pensastassuun.
"Mitä jos me kävisimme katsomassa entistä reviiriämme vähän?" Malvatassu kysyi. Kullanruskea kollikissa näytti empivän.
"E-en usko, että se olisi hyvä idea", kolli takelteli mietteliäänä. Malvatassu siristi vihreitä silmiään.
"Älä nyt, ihan äkkiä vain", laikukas naaras ehdotti. He eivät ehtineet keskustella enempää, kun Kirpputäplän ääni keskeytti heidät:
"Pensastassu, lähdemme partioon."
Kullanruskea kolli katsoi pahoitellen ystäväänsä ja väläytti tälle hennon hymyn.
"Anteeksi, minun on mentävä", hän sanoi, sipaisi hännällään Malvatassun lapaa ja tassutti mestarinsa luokse. Malvatassu katsoi tympääntyneenä mustaa soturia, joka oli vienyt hänen ystävänsä pois.. Kilpikonnalaikukas naaras ei pitänyt lainkaan siitä, että Pensastassu oli hyvissä väleissä Kirpputäplän kanssa. Kun kullanvärinen kolli edes hymyili mestarilleen, Malvatassun sisällä kiehahti. Pensastassu oli kuitenkin vakuutellut, ettei Kirpputäplä ollut hänen ystävänsä – soturi oli vain nuoren kollin mestari, ei sen enempää. Malvatassu ei halunnut jakaa Pensastassua muiden kanssa, eikä hänen mielestään tarvinnutkaan. Jos oltiin ystäviä, niin silloin ei tarvittu muita ystäviä. *Jos ystäviä olisi useampi, mikä järki siinä edes olisi?* Malvatassu pohti asiaa, jota hän oli miettinyt usein viimeisten kuiden aikana.
Malvatassu siristi turhautuneena silmiään ja lähti hitaasti tallustamaan kukkulan alaspäin viettävää rinnettä alaspäin. Naaras varmisti nopeasti, ettei kukaan seurannut häntä, ennen kuin hän kiristi tahtiaan ja lähti loikkimaan hangessa eteenpäin. Epäonnekseen oppilas kuuli askeleita takaansa. Hän irvisti inhosta ja kiristi vain tahtiaan päästäkseen karkuun.
“Malvatassu! Odota!” Utusielu huudahti. Kilpikonnalaikukas naaras pysähtyi ja käännähti toisen laikukkaan naaraskissan puoleen nyrpeä ilme kasvoillaan.
“Mitä nyt?” oppilas kysyi silmiään pyöräyttäen.
“Et saa lähteä yksin leiristä”, Utusielu huomautti terävällä äänellä. Malvatassu katsahti soturia halveksuva ilme kasvoillaan.
“Väärävarjo käski minun mennä saalistamaan”, oppilas valehteli. Utusielu siristi vihreitä silmiään epäillen.
“Ihanko oikeasti?” hän kysyi, ja Malvatassu vastasi päätään nyökäyttäen.
“Käy vaikka kysymässä itse!” Malvatassu tuhahti ja kääntyi taas lähteäkseen. Hän kuuli Utusielun toteavan aikovansa tehdä niin. Samalla soturi sanoi, että Malvatassun pitäisi pysyä sillä välin paikoillaan, muttei oppilas kuunnellut. Häntä ei typerät soturit käskyttelisi. Soturioppilas pinkaisi itsensä juoksuun ja juoksi partion aiemmin tekemää polkua pitkin eteenpäin nummilla.

Koko matkan metsän rajalle saakka Malvatassu juoksi niin kovaa kuin käpälistään pääsi. Hän pysähtyi vasta nähdessään Koivumetsän näteissä riveissä kasvavat mustavalkorunkoiset koivupuut. Naaras varmisti nopeasti, ettei lähimailla ollut ketään, ennen kuin hän ylitti reippain askelin Eloklaanin ja tämän “Kujakissayhteisön” välisen rajan. Häntä harmitti hieman, ettei Pensastassu ollut lähtenyt mukaan, mutta kyllä hän yksinkin pärjäisi. Oppilas halusi selvittää, mikä tämä yhteisöksi itseään kutsuva kulkukissojen joukko oikein oli. Hän halusi selvittää myös sen, mikä oli saanut nämä kissat liittoutumaan keskenään ja järjestämään sodan Eloklaania vastaan.
Malvatassu kulki päättäväisin askelin eteenpäin koivujen lomassa. Hän katseli lumista maisemaa ja etsi katseellaan kujakissojen jälkiä, voidakseen seurata niitä. Toivon mukaan hän voisi kohdata jonkun, joka olisi niin typerä, että kertoisi Malvatassulle kaiken tämän yhteisön asioista!
“Malvatassu!” huudahdus sai oppilaan säpsähtämään. Hän kääntyi katsomaan taakseen ilmestynyttä valkeaa kollikissaa, jonka oppilas tunnisti äkkiä Hallavarjoksi. Hiljainen ja varautunut soturi katseli ympärilleen ja kiiruhti eloklaanilaisoppilaan luokse.
“Emme saa olla täällä, tämä ei ole enää Eloklaanin reviiriä”, Hallavarjo puhui Malvatassulle kuin olisi pitänyt oppilasta hiirenaivona. Malvatassu pyöräytti turhautuneena silmiään.
“Ehkä sinun pitäisi sitten palata nummille”, laikukas oppilas ilmoitti terävästi.
"En voi lähteä ja jättää sinua yksin tänne. Tule, mennään äkkiä ennen kuin kujakissat löytävät meidät", valkea kolli ilmoitti ja katseli varautuneesti ympärilleen kujakissojen varalta.
“Sinä olet pelkuri. Tiedoksesi vain, minä aion selvittää sen, miksi nämä kissat ovat vieneet minulta minun metsäni!” Malvatassu vastasi kärkkäästi. Ennen kuin Hallavarjo ehti vastata mitään, läheisen lumikinoksen takaa astui esiin kaksi kissaa.
Malvatassu käänsi uteliaana vihreät silmänsä harmaaseen naaraaskissaan ja raidalliseen kolliin. Hallavarjon ilme oli kyllä näkemisen arvoinen! Kolli näytti siltä kuin hän olisi nähnyt tähtikissan. Malvatassun kasvoille piirtyi huvittunut virhe ajatellessaan sitä.
“Tämä ei ole teidän reviiriänne”, harmaaturkkinen naaraskissa ilmoitti ja pysähtyi vajaan ketunmitan päähän eloklaanilaisista. Malvatassun katse pysähtyi kujakissan otsassa olevaan arpeen ja naaras nyrpisti nenäänsä.
“Hyi, onpa sinulla ruma arpi. Miten kehtaat näyttää naamaasi missään?” laikukas naaraskissa kysyi. Hän huomasi, miten kujakissan silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi.
“Malvatassu, hys”, valkea soturi kuiskasi oppilaan viereltä, mutta Malvatassu vain katsahti halveksien Hallavarjon suuntaan.
“Minä tahdoin vain nähdä, miltä kujakissat näyttävät. Ette te kovin kummoisia kyllä ole, oletteko te koskaan edes syöneet mitään, kun olette noin laihojakin?” Malvatassu jatkoi kujakissojen yllyttämistä.
“Teidän olisi parasta lähteä pois meidän reviiriltämme, mikäli tahdotte selvitä hengissä takaisin kotiinne”, raidallinen kollikissa väläytti eloklaanilaisille valkeita hampaitaan. Malvatassu luimisti korviaan, muttei suostunut pelkäämään suurempaa kollikissaa ja tämän vierellä seisovaa harmaata naarasta.
“Kerrankin olemme jostain yhtä mieltä”, naaras tuhahti kujakissaystävälleen. Malvatassu ei ennättänyt sanoa mitään, kun Hallavarjo puhui siihen väliin:
“Pahoittelemme kovasti, että tunkeuduimme reviirillenne. Me lähdemme hetimmiten, eikö niin Malvatassu?”
Mutta Malvatassu ei halunnut totella. Häntä eivät Hallavarjon kaltaiset pelkurisoturit määräilisi!
“Minä en lähde ennen kuin saan vastauksen erääseen kysymykseen”, kilpikonnalaikukas naaras totesi ja istahti hankeen aikomuksenaan pysyä siinä niin kauan, että vihollinen joko hyökkäisi tai vastaisi hänen kysymykseensä.
“No, mikä on pikkukissan kysymys?” harmaa naaraskissa piikitteli ja otti uhkaavan askeleen lähemmäs kaksikkoa. Malvatassu vilkaisi Hallavarjoa, joka alkoi näyttää hyvin, hyvin huolestuneelta.
“Miksi te halusitte viedä meidän metsämme? Miksi jotkut kujakissat halusivat muuttaa metsään? Oliko kaksijalkalassa liian rankkaa?” laikukas oppilas tivasi virnuillen. Se oli harmaalle kissalle viimeinen niitti. Kujakissa teki nopean syöksyn kohti Malvatassua, eikä tavallisesti nopearefleksinen oppilas ehtinyt tehdä mitään, kun vihollinen jo iskeytyi hänen kimppuunsa. Malvatassu säikähti ja päästi ilmoille vinkaisun, jota hän häpesi yli kaiken; se kuulosti aivan pienen pennun huudahdukselta.
“Hallavarjo! Et voi antaa minun kuolla! Auta senkin hiirenaivo!” oppilas sähähti klaanitoverilleen kujakissan painaessa oppilaan vasten kylmää hankea. Tämä oli yksi niistä ensimmäisistä kerroista koskaan, kun Malvatassu tunsi pelkoa. Hän ei koskaan ollut ollut oikeassa taistelussa ja pelkäsi kuolevansa tai saavansa rumia arpia, jotka tuhoaisivat naaraan täydellisyyden.

//Halla ja Tyrsky? :/

Tuijotin Varjotassua samaan aikaan sekä huolestuneena että hyvin hämmentyneenä. ”Taisit sittenkin sanoa minulle jotakin”, mau’uin hiljaa, ehkä lähinnä itsekseni – siltä se ainakin vaikutti ollessani yhä jopa pelottavan poissaoleva.
En tosiaan ollut siellä taistelun keskellä tajunnut, että Varjotassu puhui juurikin minulle jotakin huutaessaan. Ja nyt hän oli aivan hädissään asian takia. Katsahdin häntä uudestaan, kolli tuntui välttelevän katsettani.
”Et sinä mitään väärää siellä tehnyt, Varjotassu. Menit vain puolustamaan leiriämme, eikö niin? Se on vain asia, jonka suuren soturin odotetaan tekevän sellaisessa tilanteessa.” Väläytin ystävälleni väsyneen, mutta pehmeän hymyn ja jatkoin: ”Olisin varmasti saanut vammoja sinun suojeluksessasikin, hupsu ystäväiseni.”
Varjotassu vaikutti vieläkin kamalan hermostuneelta, vaikkakin näytti siltä, että sanani olivat rauhoittaneet hänen mieltään. Minun teki pahaa nähdä hänet niin tolaltaan, sekavasta olostani huolimatta. Silmäilin kermanväristä kollia huolestuneena. Tämä tuntui tiedostavan katseeni, eikä kohdannut silmiäni. Uskalsin mielessäni miettiä, kuinka suloinenkin Varjotassu oli noin vältellessään. Kuitenkin minusta oli ikävää, että kolli ei joko uskaltanut tai halunnut vastata katseeseeni. Vain, jos minä käännyin poispäin, hän kääntyi minua kohti. Päätin kokeeksi tehdä pienen testin; käänsin kasvoni eteenpäin ja keskityin katselemaan kauempana olevia sotureita.
”Tiedätkös, Varjotassu...” Huomasin sivusilmällä oppilaan kääntyvän minua kohti, joten samassa käänsin katseeni takaisin häneen ja virnistin lämpimästi: ”Sinulla on oikein kauniit silmät. Jokin päivä ne voivat olla jollekulle ainoa asia, joka saa hänet hymyilemään. Älä siis katsele muualle.”
Hymyni leveni, kun näin Varjotassun pienoisen hämmennyksen. Hämmentyneenä hän näytti entistäkin suloisemmalta. Minä tietysti olin niin sekaisin edelleen, että äkäiset klaaninvanhimmatkin olisivat olleet suloisempia kuin pörheäturkkiset pennut. Kyllä, siitä se johtui. Olin sekaisin päästäni, mutta jospa se tästä. Sen lisäksi olin myös hyvin väsynyt. Pääni tuntui niin raskaalta, etten voinut enää olla laskematta sitä käpälilleni. Painauduin lähemmäs Varjotassua varastaakseni hiukkasen lämpöä hänen kehostaan.
”Olet lämmin”, kehräsin silmät jo ummessa. ”Lämmin kuin viherlehden aurinko...”

//Varjo?

Istahdin maahan. Ne kapiset, ketunsyömät katit olivat voittaneet meidät! Minua ärsytti ja raivostutti. Olisin voinut tappaa heidät yhdellä iskulla, jos olisin pystynyt. Väliaikaisessa leirissä kävi kova kuhina. Olin joutunut nukkumaan ulkona, ja ilma oli ollut kylmä. Sentään ei enää ollut täysin lehtikato. Lumi suli kovaa vauhtia. Pelkäsin, että he hyökkäisivät taas leiriimme. 'Älä turhia pelkää. Meitä on paljon enemmän.' ajattelin yrittäen keksiä muuta ajateltavaa. Tiesin kuitenkin, että minusta tulisi tänään soturi. Vihdoinkin odottamani päivä oli koittanut! Minkäköhän soturinimen saisin? 'Sumuturkki, Sumukatse. Tai Sumuroihu, Sumuhyppy.' pohdin. Oli monta nimeä, jotka olisin halunnut. Kävelin eteenpäin uupuneena. Haavani kirvelivät yhä. Liljatuuli oli laittanut niihin salvaa, mutta yrtit olivat aivan lopussa. Väliaikaisella reviirillä ei ollut yrttejä paljonkaan. Näin Leimusilmän tassuttelevan taas leiriin. "Miten meni? Yrttejä, löytyikö niitä?" kysyin viileästi. "Eipä löytynyt." kolli puhahti. "Oletko sinä löytänyt niitä?"
"En tosiaankaan. En ole parantaja, mutta en minä ole mitään nähnyt." tuhahdin harmistuneena. Leimusilmä pyöritteli päätään. "No, kerro jos löytyy." tämä huikkasi apeana. Nyökkäsin ja istuin taas miettimään. Kipinätassu kiirehti luokseni. "Sumutassu hei! Kuulin että sinut nimitetään soturiksi." kolli naukui innostuneena. Meistä oli tullut oppilaskaverit, mutta emme olleet vielä täysin ystäviä. "Totta se on. Vaikka, tuota...Mesitähdellä ei välttämättä ole voimia nimittää minua." totesin hieman varautuneesti. Selkäkarvani pörhistelivät innostuksesta. "Tietysti hänellä on. Tulen katsomaan." Kipinätassu ilmoitti ja lähti ulos. Jäin tuijottamaan kollin perään. Harmittiko häntä, ettei häntä nimitetty? No, kai nekin menot tulisvat pian, eikä se ollut minun syyni. Kohautin niskojani. Yhtäkkiä Mesitähti tuli leirin keskelle. "Tulkaa kaikki tänne!" tämä ulvahti. Olin innostunut. Nyt minusta tulisi soturi! Olin yleensä kylmä enkä innostunut, mutta nyt olin innoissani. Hyppelin paikalle. Vähitellen kissoja kokoontui paikalle. Omenahuuma katseli minua ylpeä katse silmissään. "Juttelin Mesitähden kanssa yhdestä jutusta." tämä kertoi pilke silmissään. Naurahdin ja yritin esittää etten tiennyt mitään. "Ai, mikähän se voisi olla? Sekö, että minun pitää vaihtaa klaaninvanhimpien sammalet?" kysyin esittäen hämmästynyttä. "Tiedän että elämme vaikeita aikoja. Mutta, minulla on iloisia uutisia. Sumutassu, tulisitko eteen?" Mesitähti katsoi minua odottavasti. 'Nyt se alkaa.' ajattelin hieman pelokkaana. Mitä jos mokaisin? Omenahuuma nyökkäsi minulle rohkaisevasti. Astelin eteen. "Sumutassu on nyt käynyt koulutuksensa loppuun. Tästä hetkestä lähtien, sinut tunnetaan Sumulauluna." Mesitähti kajautti. "Sumulaulu!" Omenahuuma ulvoi. "Sumulaulu! Sumulaulu!" kuului ulvontaa kaikkialta. Tassutin kissajoukon keskelle. Omenahuuma kehräsi ja pukkasi minua lavallaan. Hillasielu onnitteli minua ystävällisesti. Näin Kimalaistoiveen ja Sypressikuiskeen, ja molemmat onnittelivat minua. Kipinätassu ulvahti. "Onnea, Sumulaulu!" tämä huudahti. Nyökkäsin kiitollisena. Monet onnittelivat minua. Vilkaisin ylimielisesti muihin oppilaisiin. 'Minusta tuli soturi, entäs sitten?' ajattelin hieman ivallisesti. Nyt olin soturi, ja se oli mahtavaa! Minulla olisi vielä reviirin valvonta edessä.

//TAISTELUTARINA

Olin joutunut tilanteeseen, johon en olisi toivonut joutuvani. Kesken saalistuspartion, olin ensinnäkin törmännyt Pöllöviiltoon. Nuorempi soturi oli puuhaillut aivan muuta kuin saalistanut. Kun olin mennyt tästä hänelle mainitsemaan, olin saanut likaisenvalkean kollin vihat niskaani. Olisin varmasti saanut nuoren kollin kimppuuni, ellei tilannetta olisi keskeyttänyt voimakas Kuolonklaanin tuoksu, jonka vihollisklaanin reviiriltä tuleva kirpsakka tuuli toi mukanaan. Olimme toki lähellä rajaa, mutta haju oli siitä huolimatta liian voimakas. Korvani nousivat pystyyn ja käänsin katseeni Pöllöviillosta kissaan, joka parhaillaan juoksi hangessa kohti Kuolonklaanin rajaa orava suussaan. Kilpikonnalaikukas naaras oli selvästi rajan tällä puolen ja kaiken lisäksi hän oli varastanut riistaamme!
Äkkipikainen ja puhtaasti ilkeä Pöllöviilto oli silmin nähden vihainen. Hän lähti heti kissan perään rajan tuntumaan. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä. Olisin halunnut hoitaa asian puhumalla, mutta Pöllöviillon tuntien se ei onnistuisi. Päästyämme rajan tuntumaan ja kahden kuolonklaanilaisen luokse, Pöllöviilto ei aikaillut vaan avasi suunsa. Hän laukoi toisen klaanin jäsenille solvauksia karvat pystyssä vihaisesti sähisten. Yritin rauhoitella kollia, jotta voisimme hoitaa tilanteen järkevästi ilman turhaa verenvuodatusta. Kuolonklaanilaiset olivat rikkoneet yhdessä sovittuja lakeja, vaikka ne eivät kaikesta päätellen merkinneet heille enää yhtään mitään. En pitänyt siitä, että he olettivat voivansa tulla reviirillemme ilman seurauksia.
Naaraskissa kertoi hakeneensa Kuolonklaanin reviiriltä paenneen oravan ja hänen mielestään asiassa ei ollut sen enempää käsiteltävää. Minä olin ehdottoman eri mieltä. Vaikka saalis olikin tullut toisen klaanin reviiriltä, ei kuolonklaanilaisilla ollut oikeutta ylittää Eloklaanin rajaa. En ennättänyt puuttua asiaan, kun Pöllöviilto taas avasi suunsa. En voinut tehdä mitään, kun sanaharkka muuttui nopeasti taisteluksi Pöllöviillon aloituksesta. En ollut taistelun kannalla, mutta nyt en voisi enää perääntyä. Vaikkei Pöllöviilto ollut suosikkikissojani, hän oli siitä huolimatta klaanitoverini ja minun olisi puolustettava häntä.
Kävimme yhdessä taistoon kuolonklaanilaisia vastaan. Vaikka Pöllöviilto olikin taitava taistelija, häneltä puuttui taisteluun vaadittava kokemus. Tiesin toisen kuolonklaanilaisen – Sähkötuhon – olevan taitava taistelija ja kokenut soturi. Olin yrittänyt auttaa klaanitoveriani hyökkäämällä Sähkötuhon kimppuun, mutta kilpikonnalaikukas kuolonklaanilainen oli repinyt minut irti toverinsa niskasta.
Vaikken ollut erityisen etevä taistelija, pärjäsin aikalailla ongelmitta kuolonklaanilaista vastaan. Naaras joko oli minua huonompi taistelija tai sitten hän vain esitti väsyttääkseen minut. Laikukas naaraskissa syöksähti minua kohti, ja otin iskun vastaan. Kun naaras loikkasi kynnet ojossa ja hampaat irvessä minua kohti, heittäydyin hänen mukanaan maahan ja kierähdin selän kautta ympäri ja kiedoin käpäläni vihollisen ympäri niin, että hän paiskautui koskemattomaan hankeen. Lumi pöllähti ilmaan, kun kuolonklaanilaisnaaras mätkähti puuterimaisen lumen sekaan. Ennen kuin hän ehti nousta ylös, syöksähdin kissaa kohti. Hän ei ehtinyt valmistautua hyökkäykseeni, joten onnistuin vaivatta iskemään hampaani soturin vasempaan lapaan. Hän rääkäisi kivusta ja yritti kurotella minua hampaillaan. Soturi sai kuin saikin otteen korvastani, eikä hän päästänyt irti vaikka puristin leukojani tiukemmin yhteen. Kissa ei ollut taitava taistelija, mutta ei hän myöskään ollut typerä. Olimme pattitilanteessa, jossa kumpikaan ei voinut tehdä mitään, ellei jompi kumpi luovuttaisi ja irrottaisi otettaan.
Yritin miettiä ratkaisua tilanteeseen. Puhuminen ei varmastikaan auttaisi, sillä kissa ei vaikuttanut kunnioittavan Eloklaanin rajaa, josta päättelin ettei hän välittäisi sanoistani. Miettimiseni loppui lyhyeen, sillä kuolonklaanilainen selvästi kyllästyi odotteluun. Kun hän vielä piti tiukasti otteensa korvastani, naaras nykäisi päätään taaksepäin. Viiltävä kipu lävisti kehoni, kun liikkeen seurauksena pala vasemmasta korvastani irtosi. Kipu sai minut löysäämään leukojani, jonka seurauksena kuolonklaanilainen pääsi kiepahtamaan ympäri ja pakenemaan otteestani.
Kärvistelin hetken kivuissani irvistellen, samalla pitäen tiukasti katseeni kiinni vihollisessa. Kilpikonnalaikukkaan naaraan lavasta vuosi verta. Hän katsoi minua vihaisesti ja lähti hetimmiten uuteen hyökkäykseen.

//Sähkö?

Istuskelin kukkulan laella sijaitsevan leirin laidalla ja silmäilin leirissä hääräileviä kissoja. Katseeni pysähtyi Kultasiipeen, joka oli hetki sitten saapunut leiriin partion mukana. Naaras oli kantanut suussaan melko riutuneen näköistä jänistä, jonka hunajanvärinen soturi oli laskenut tuoresaaliskasaan. Saalista oli viime aikoina ollut melko niukasti, ja vielä niukemmin sen jälkeen kun Eloklaanin reviiri supistui. Nyt klaanin ravintoa olivat pääasiassa jänikset, jotkut linnut ja muut nummilla viihtyvät eläimet. Hiiret, oravat ja muut metsän eläimet olivat nykyisin harvinaista herkkua. Niitä saattoi löytyä jonkin verran metsän rajalta, mutta nummilla ne harvemmin viihtyivät.
Nousin ylös ja tassuttelin hymyssä suin Kultasiiven luokse. Soturittaren vihreä katse käännähti heti minun suuntaani, ja naaraan kasvoille levisi ystävällinen hymy.
"Ai, hei Ampiaispisto", naaras tervehti iloisesti.
"Hei, tuota.. Minä vain mietin, että lähtisitkö kanssani kävelylle?" kysyin varovaisesti. Ihastukseni naarasta kohtaan oli päivä päivältä vain kasvanut. Emme olleet kamalasti ehtineet kiireiltämme viettämään aikaa yhdessä, mutta joka kerta kun näin Kultasiiven, sydämeni alkoi pamppailemaan hurjasti. Jos minä olisin saanut päättää, olisin viettänyt kaikki päivät Kultasiiven kanssa. En ollut vielä rohkaistunut kertomaan soturille tunteistani, sillä pelkäsin hänen pitävän minua vain ystävänään. Sen jälkeen koko elämäni musertuisi, enkä tietäisi enää miten päin olla. Minun olisi raivattava päivistäni enemmän aikaa Kultasiivelle, jotta voisin selvitellä hänen tunteitaan ja sitä, mitä mieltä hän minusta oli.
Kultasiiven katse oli kääntynyt hetkeksi kovaääniseen Malvatassuun, joka julisti oppilastovereilleen solvauksia.
"Ajattelin vain, että olisi kiva viettää aikaa kanssasi! Emme ole olleet kahdestaan aikoihin", lisäsin, jotta tilanne ei muuttuisi kiusalliseksi oppilaan keskeytyksestä huolimatta.

//Kulta? :o

Tähtimötassu oli kertonut, ettei tiennyt oliko hän kunnossa. Mustavalkean oppilaan vatsassa oli haava, jonka Mutalampi oli tehnyt. Siitä tihkui verta valkealle lumelle. Oppilas ei kerta kaikkiaan näyttänyt hyvinvoivalta. Hänen kehonsa tärisi, mutten ollut varma johtuiko se pelosta, kivusta vai kylmyydestä. Tähtimötassun katse oli pelokas. En ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena. Nyt viimeistään Tähtimötassun olisi uskottava, ettei hän ollut koskaan merkinnyt Mutalammelle mitään. Tummanruskea kolli oli paha kissa, jonka seura oli ollut vähällä pilata Tähtimötassunkin aivan kokonaan. Meidän olisi palattava leiriin, jotta voisin raportoida Mutalammen petturuudesta Mesitähdelle. Päällikkö ei takuulla innostuisi siitä, että eloklaanilaissoturi oli yrittänyt surmata hänen tyttärensä.
“Pitäisikö meidän palata leiriin?" Tähtimötassu ehti esittää mielessäni pyörivän kysymyksen ennen minua. Soturioppilaan ääni oli värisevä, ja maa hänen jalkojensa alla oli värjääntynyt punaiseksi. Sentään lumisade oli alkanut hellittää, eikä meidän enää tarvitsisi puhua kovempaa kuullaksemme toisemme.
"Pitäisi", vastasin nopeasti ja katsahdin huolestuneena Tähtimötassua, "nojaudu vain minua vasten, jos et jaksa kävellä täysin omin voimin." Tähtimötassun sinivihreä katse harhautui minusta Kieroarpeen, joka seisoi yhä takanamme. Oppilas yritti lähteä eteenpäin itse, mutta kun hän oli vähällä menettää tasapainonsa ja kaatua maahan, hän huokaisi syvään ja nyökkäsi pienesti:
"Hyvä on."
Lähdimme tarpomaan eteenpäin lumessa. Sitä oli satanut hetkessä rutkasti lisää ja aiemmat polkumme olivat kadonneet uuden lumen alle miltei kokonaan. Kieroarpi kulki edellämme, tehden Tähtimötassun kulkemisesta hieman helpompaa, kun oppilas saisi kulkea suurikokoisen kollikissan jalanjäljissä. Minä rämmin eteenpäin umpihangessa aivan kiinni Tähtimötassussa, kun oppilas nojasi hellästi minua vasten. Olin äärettömän kiitollinen, että olin ehtinyt paikalle ajoissa. En olisi koskaan antanut itselleni anteeksi, jos Tähtimötassu olisi kuollut minun huolimattomuuteni vuoksi. Minä olin hänen mestarinsa ja minä olin harjoitusten aikana hänestä vastuussa.

Kun viimein saavutimme kukkulan, jonka laella Eloklaanin nykyinen leiri sijaitsi, pysähdyimme. Katsahdin kysyvästi taas Tähtimötassun suuntaan. Oppilaan sinivihreä katse oli kohdistettu hankeen, eikä hän näyttänyt voivan kovin hyvin.
"Tähtimötassu?" kysyin saadakseni naaraan huomion. Mustavalkean kissan katse nousi hitaasti valkeasta hangesta minuun. Hän näytti väsyneeltä ja huonokuntoiselta. Meidän olisi saatava hänet mahdollisimman pian Liljatuulen ja Leimusilmän luokse.
"Jaksatko itse kävellä rinnettä ylös?" kysyin hiljaa, "ei ole enää pitkä matka, olemme aivan pian leirissä ja pääset parantajan luokse."

//Tähtimö? :o