Kuulin kuinka joku karjaisi ja Mutalammen paino lähti päältäni. Avasin silmiäni ja huomasin, että pelastajanani oli toiminut Karjuvirne. Hän loikkasi kiinni Mutalampeen ja kaksikko kieri kauemmas minusta. Sydän pamppaillen nousin jaloilleni. Karjuvirneen seuraksi Mutalampea vastaan taistelemaan yhtyi Kieroarpi. Lunta tuiskutti taivaalta entistäkin kovemmin. En enää nähnyt Mutalampea mutta kuulin tuon älähdyksen. Tumman ruskea kolli lähti lipettiin huudellen solvauksia mennessään. Tärisin paikoillani. Karjuvirne käännähti minuun päin ja asteli hiukan lähemmäs. Tuijotin edelleen Mutalammen perään järkytyksen vallassa.
“Oletko sinä kunnossa?” kuulin Karjuvirneen kysyvän. Sanat sotkeutuivat toisiinsa ja menettivät tarkoituksensa saavuttaessaan aivoni ja jouduin pinnistelemään pysyäkseni nykyhetkessä. En osannut sanoa mitään. En ylipäätään tiennyt mitä minun olisi pitänyt sanoa, että olen aivan kunnossa vaikka vatsastani tiputti helakan punaista verta maan lumipeitteelle? Käänsin katseeni Karjuvirneeseen - se oli pelokas, hyvin pelokas katse. Astelin huterasti eteenpäin yrittäen päästä Karjuvirneen luo mutta vain vatsassa olevan haavan ajattelu sai minut voimaan erittäin pahoin.
“En tiedä”, sopersin ja koitin lopettaa jalkojeni tärinän vaikka se olikin hurjan hankalaa ja vei voimiani aivan uudella tavalla. Henkäisin. Olisin halunnut nojautua Karjuvirneeseen ja anella tätä auttamaan minut leiriin pois täältä mutta Kieroarven läsnä olo hermostutti minua.
“Pitäisikö meidän palata leiriin?” sanoin ääni väristen ja katsahdin alas huomaten, että haava vatsassani oli vuotanut jo sen verran verta että jos jäisimme tähän kököttämään vuotaisin kuiviin.
//Karju?

Sadetassu oli käyttäytynyt Varjotassun mielestä hiukan omituisesti parantajan vastaanotolla. Kun kollin ystävä oli saanut tarvitsemansa rohdot Liljatuulelta, oli tämä lähtenyt liikkeelle tasapaino huojuen. Vaikka Sadetassu olikin vakuuttanut olevansa kunnossa, Varjotassun mielestä naaras vaikutti jotenkin sekavalta ja harvinaisen poissaolevalta. Varjotassu ei ollut koskaan nähnyt ystäväänsä sellaisena. Hän ei kuitenkaan halunnut painostaa Sadetassua puhumaan olostaan, koska ei itsekään olisi pitänyt siitä. Kermanvärinen oppilas totesi mielessään, että taistelu oli varmasti järkyttänyt useimpia klaanin jäseniä kovasti. Kaipa jokainen reagoi sellaiseen hieman omalla tavallaan, kolli arveli. Olihan hän itsekin vielä pois tolaltaan koko kehoa myöten. Toisaalta, osa kissoista ei vaikuttanut olevan moksiskaan, kuin olisivat vain hyväksyneet hirveät tapahtumat sellaisenaan; Varjotassu ei osannut samaistua heihin sitten ollenkaan. Ehkä hänessä ja Sadetassussa sitten olikin jotain samaa...
Varjotassu silmäili siniharmaata ystäväänsä huolestuneena, kun naaras asettui lepäämään kohtaan, jossa Varjotassu oli aikaisemmin maannut itsekseen. Naaras laski päänsä valkeiden tassujensa päälle, muttei sulkenut silmiään. Varjotassu asettui hänen viereensä toinen etutassu taitettuna rintansa alle. Hän tunsi sydämensä lyöntien alkavan pikkuhiljaa rauhoittua; ystävän läsnäolo tuntui tuovan edes pientä lohtua ja turvan tuntua kollin järkyttyneeseen mieleen. Hetken he vain makasivat hiljaa. Sadetassu oli yleensä se, joka aloitti keskustelut, eikä Varjotassu keksinyt nyt yhtään, mitä sanoa. Hän olisi halunnut rauhoitella ystäväänsä jotenkin - mutta miten? Varjotassu yritti kovasti miettiä, mitä Mesitähti sanoisi hänelle itselleen.
"Taistelu oli varmasti järkytys kaikille. Etenkin sinulle ja minulle, kun se oli ensimmäinen oikea taistelumme", Varjotassu totesi tuijottaen kauempana näkyvään metsään, joka klaani oli pakotettu jättämään. Hän tunsi Sadetassun katseen, mutta ei kääntynyt kohtaamaan sitä. Varjotassua vaivasi edelleen kysymys siitä, oliko Sadetassu pettynyt häneen, kun kolli oli jättänyt tämän leiriin pahimman taistelun keskelle. Kenties hän oli nyt pettänyt Sadetassun luottamuksen. Tai vielä pahempaa, ehkä naaras oli siitä vihainen Varjotassulle ja yritti vain peitellä sitä. Mitä jos Varjotassu oli sanonut ihan väärät sanat, ja Sadetassu olikin pois tolaltaan hänen itsensä vuoksi? Kolli huomasi kääntäneensä katseensa maahan ja kadonneen ajatuksiinsa, kun Sadetassun ääni havahdutti hänet taas.
"Niin, ja varmaan muillekin oppilaille", Sadetassu lisäsi edelleen poissaolevan oloisena.
Varjotassu uskaltautui vilkaisemaan naarasta vasta, kun tämä oli kääntänyt katseensa muualle. Sadetassun pupillit olivat laajentuneet ja hän tapitti eteenpäin, kuin olisi nähnyt ilmassa jotakin järkyttävää.
"Niin", Varjotassu myötäili. Hän alkoi jo hiljalleen ahdistua toden teolla, koska tiesi, että hänen olisi pakko ottaa mieltään painava asia puheeksi. Kolli pelkäsi myös, että Sadetassu kieltäytyisi puhumasta taistelusta mitään. Hän ei tiennyt, olisiko kysymys parempi säästää toiselle päivälle. Vai olisiko parempi, ettei hän kysyisi mitään taisteluyön tapahtumista? Hyväksyisikö Sadetassu vilpittömän anteeksipyynnön? Varjotassu pelkäsi, ettei se riittäisi. Mutta miten hän ikinä voisi korvata virheensä?
”Kuule Sadetassu…” Varjotassu aloitti selvittäen ääntään. Hänen äänensä oli kadota ahdistuksen myötä.
”Mitä nyt?” Sadetassu kysyi huolestuneen oloisena ja nosti päänsä pystyyn. Varjotassun sydän alkoi taas tykyttää, kun hän kohtasi Sadetassun katseen sanoinkuvailemattoman hermostuneena.
”Anteeksi, kun jätin sinut sillä tavalla yksin taistelun keskelle... En tiedä, mikä minuun meni. Kaduin sitä joka sekunnin sen jälkeen, kun pakenin leiristä. Minun oli kuitenkin pakko jäädä metsään taistelemaan”, sanat valuivat Varjotassun suusta kuin itsestään. No, nyt se oli tehty.
”Mikään selitys ei muuta sitä, että tein virheen. Toivon vain, että voit antaa minulle anteeksi tai että voin jotenkin korvata sen sinulle”, Varjotassu lopetti apeana.

//Sade? :(

Olin Varjotassun kanssa parantajien luona. Tai oikeastaan vain minä olin tutkittavana, mutta kermanvärinen kolli odotteli minua – todennäköisesti pelkästään sen takia, että minä olin pyytänyt häntä tekemään niin. Toivoin kuitenkin kovasti, että hän olisi siinä ihan omasta halustaan. Liljatuulen laittaessa salvaa kirveleviin haavoihini, Varjotassun läsnäolo jollakin omituisella tavalla rauhoitti minua. Äkkiä säpsähdin, kun parantaja siveli jotakin lavassani polttelevaan, syvään puremaan. Yritin hymyillä Varjotassulle reippaasti ja rauhoittelevasti, kertoa, ettei minulla ollut hätää. Vaikka tosiasiassa nämä olivat ensimmäiset taisteluhaavani, ja olin liiankin yllättynyt siitä, kuinka kivuliaita ne olivat. En kuitenkaan halunnut valittaa; olin varma, että toisilla oli paljon vakavammat vammat. Siitä syystä en ollut halunnut niin sanotusti viedä heidän paikkaansa menemällä turhan aikaisin hoidettavaksi. Varjotassu oli kuitenkin tarjoutunut menemään kanssani, joten lopulta suostuin.
Taistelu oli tosiaan ollut ensimmäiseni, sen oli kenties saattanut huomata siitä, kuinka eksyneeltä olin alussa vaikuttanut. En oikein ollut tiennyt, mitä tehdä, ketä kohti hyökätä tai ylipäätään yhtään mitään. Sitten yhtäkkiä minua isokokoisempi naaras oli loikannut sivultapäin kimppuuni, syössyt minut kyljelleni ja upottanut hampaat lapaani. Rääkäistessäni kivusta olin huitaissut hyökkääjää voimakkaasti korvaan, ja tämä oli pökertyneen oloisena loikannut kauemmas. Taistelu oli saanut pääni sekaisin; huomasin sen oikeastaan vasta taistelun jälkeen, kun olimme klaanin kanssa asettuneet uudelle alueelle, väliaikaiseen leiriin. En oikein kunnolla tuntunut edes tajuavan, että olin vielä hetki sitten ollut täydessä taistelun tuoksinassa, myöskin huolestuneena Varjotassusta, joka oli eräänä hetkenä huutanut jotakin ja juossut sitten ulos leiristä. Ympärillä oli niin paljon hälinää ja meteliä, etten ollut kunnolla tajunnut kollin sanovan yhtään mitään.
Nyt hän oli kuitenkin kunnossa, Tähtiklaanin kiitos! Taisteluhaavoistaan huolimatta. Siinä hän istui parin hännänmitan päässä vakava ilme kasvoillaan, ja ikään kuin muualle vaeltaneena. Kollin silmissä oli sellainen outo katse… Ikään kuin tyhjä. Kuin hän olisi mielessään katsellut jonnekin, miettinyt jotakin. Silmäilin Varjotassua pitkän tovin, kunnes tajusin hänen katsovan minua takaisin.
”Anteeksi”, miukaisin häpeissäni hännälläni maata huiskaisten ja laskin katseeni maassa sivullani olevaan yrttikekoon. ”En tarkoittanut tuijottaa.”
Haavojeni polttelu paheni taas, enkä oikein kuullut, mikäli Varjotassu vastasi jotain. Korvissani tuntui humisevan, kun pääni oli pahemmin sekaisin kuin puusta pudonneella oravanpojalla. Silmät lasittuneina tuijotin maata ja mielessäni palasin takaisin taistelutantereelle. Olin ollut parempi hyökkäämään, kuin puolustautumaan, ja vastustajat olivat käyttäneet sitä hyväkseen huomattuaan asian.
”Huhuu, Sadetassu.” Liljatuulen lempeä naukaisu havahdutti minut ajatuksistani. ”Olen valmis nyt. Voitte poistua, mutta muista vielä varoa haavojasi – tuo lavassa oleva voi vuotaa vielä, ja vatsan viilto voi kipuilla vielä pitkään. Tule hakemaan unikonsiemeniä, jos kipuilevat liikaa.”
Tuijotin parantajaa hetken kuin äänensä olisi tullut jonkin seinämän läpi. ”Niin aivan, Liljatuuli. Kiitoksia paljon.”
Naaras katsoi minua huolestuneena. ”Antaisinko sinulle vielä jotakin, vaikkapa kamomillaa?”
”Ei, ei kiitos, säästäkää yrttejä lopuille kissoille”, mumisin poissaolevasti. ”Minä olen ihan kunnossa jo.”
Nousin käpälilleni hetken tasapainoa haeskellen, ja lähdin sitten hitaasti tassuttelemaan jonnekin rauhaisaan paikkaan. Tunsin Varjotassun vierelläni.
”Olethan varmasti kunnossa?” hän varmisteli.
”Olen tietysti”, yritin rauhoitella.
Todellisuudessa tunsin oloni oudoksi, kuin olisin päätynyt johonkin vieraaseen kehoon ja paikkaan. Tuntui, että jos koskisin vaikka Varjotassua käpälälläni, hän ei oikeasti olisikaan siinä. Hassua…

//Varjo?

Olimme olleet taas kerran Tähtimötassun kanssa harjoituksissa. Harjoitukset olivat päivän suosikkipuuhiani, sillä sain viettää aikaa kaksin Tähtimötassun kanssa ja naaraskin oli huomattavasti rennompi. Leirissä ollessa seuranamme oli aina lukuisia kissoja, ja toisinaan tuntui kuin Tähtimötassu olisi vältellyt minua. Mutalampi yritti yhä pitää nuorta naarasta tiukasti otteessaan, mutta ote oli selvästi alkanut lipsumaan. Mustavalkea naaras oli muuttunut paljon vimeisten kuiden aikana. Sulkeutuneesta äkäpussista oli tullut hieman hyväntuulisempi ja rennompi.
Jokin aika sitten, minun, Tähtimötassun ja muiden ollessa kokoontumisessa, Eloklaanin leiri oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Kun me kokoontumisessa olleet kissat olimme kohdanneet nummilla haavoittuneet eloklaanilaiset, olin säikähtänyt kovasti. En ollut heti nähnyt Kieroarpea ja Hiilihammas oli kertonut joidenkin kuolleen. Olin saanut kiittää Kieroarpea hänen hyvistä taistelutaidoistaan, sillä veljeni oli selvinnyt taistelusta vain muutamilla pintahaavoilla. Kun sen pienen hetken olin luullut menettäneeni Kieroarven, kaikki muu oli tuntunut yhdentekevältä. Sen silmänräpäyksen ajan olin toivonut, että jos hän oli poissa, että niin olisin minäkin. Kun Eloklaani oli muuttanut uuteen leiriinsä, olin viettänyt tavallista enemmän aikaa veljeni kanssa. Hän oli minulle tärkein kissa koko maailmassa, olimmehan varttuneet ja eläneet yhdessä, sekä selättäneet kaikki vaikeudet kahdestaan. Loppujen lopuksi Kieroarpi oli minun koko maailmani, eikä millään olisi mitään merkitystä jos häntä ei olisi.

Olin lähettänyt Tähtimötassun saalistamaan. Tarkoitukseni oli seurata häntä vähän matkan päästä. Kesken kaiken alkoi tupruttaa lunta ja näkyvyys muuttui heikonlaiseksi. Tähtimötassun jäljet näkyivät kuitenkin selvästi hangessa, joten hänen seuraamisensa ei ollut haastavaa.
Kesken oppilaan seuraamisen, kuulin vasemmalta lähestyviä askeleita. Kieroarpi oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja hän katsoi minua terävällä katseellaan. Veljeni nyökkäsi tervehdyksen ja väläytti minulle pienen hymynkaltaisen virnistyksen.
"Ai hei, Kieroarpi. Oletko saalistamassa?" kysyin ystävällisellä äänellä ja katsoin veljeäni lämpimästi. Kolli nyökäytti päätään ja tämän kasvoille piirtyi kysyvä ilme; hän halusi selvittää, mitä minä tein nummilla.
"Olen harjoituksissa Tähtimötassun kanssa. Siitä puheen ollen, minun on valitettavasti riennettävä. Seuraan häntä ja tahdon nähdä, jos hän saa saalista kiinni!" tokaisin iloisesti ja hyvästelin veljeni.
Jatkoin Tähtimötassun jälkien seuraamista. Hän oli päässyt jo yllättävän kauas, joten kiristin tahtiani saadakseni hänet nopeammin kiinni. Mutta sen sijaan, että olisin kohdannut saalistamassa olevan Tähtimötassun, kohtasin jotain hirvittävää.
Tummanruskea kolli seisoi hangessa. Aluksi en erottanut hänen seisovan jonkin – tai oikeastaan jonkun – päällä, mutta tilanne näytti uhkaavalta. Mutalampi oli paljastanut hampaansa ja valmistautui iskemään ne avuttoman kissarukan kaulaan. Jäljistä päätellen tämä kissarukka oli Tähtimötassu. Tiesin, että minun oli toimittava heti.
Syöksähdin nopeasti Tähtimötassun jälkiä pitkin eteenpäin kohti Mutalampea, päästäen ilmoille pienen karjahduksen. Se sai tummaturkkisen kollikissan värähtämään ja pysähtymään. Heittäydyin klaanitoverini kimppuun, ja hyökkäyksen seurauksena lennähdimme kauemmas Tähtimötassun luota. Kierimme hetken vitivalkoisessa, tuoreessa lumessa ottaen mittaa toisistamme. Onnistuin upottamaan hampaani Mutalammen takajalkaan ja puraisin leukani yhteen. Kollikissa päästi ilmoille rääkäisyn. Kun tämä yritti potkaista vapaalla jalallaan kasvojani, irrotin otteeni ja loikkasin kauemmas kissasta. Kun tämä vielä tokeni puraisustani, lähdin uuteen hyökkäykseen. Mutalammesta paistoi jo kauas, ettei tämä ollut kokenut taistelija. Vaikka hän saattoikin olla taidokas, se ei nyt riittänyt. Minulle oli vuodenaikojen saatossa karttunut kokemusta ja tiesin, kuinka vihollinen hoideltiin. Sivalsin kynsilläni tummanruskean soturin kasvoja ja tämä sähähti vihaisesti. Kissa yritti aloittaa hyökkäyksen, mutta vastasin siihen uudella hyökkäyksellä. Koska olin toista kissaa vahvempi, ei tällä ollut mitään mahdollisuuksia. Nuori kolli jäi hetkessä taas alakynteen, kun sain tukevan otteen hänen lavastaan. Kolli yritti kurotella hampaillaan minua kohti, mutta turhaan. Irrotin otteeni ja väistin soturin terävät hampaat juuri ja juuri. Kolli onnistui iskemään kynsillään minua poskeen, mutta jos totta puhuttiin, isku oli aika onneton. Kynnet olivat hädin tuskin edes päässeet turkkini läpi, soturi oli saanut korkeintaan aikaiseksi pintanaarmun.
Kuin tyhjästä, kolmas kissa liittyi taisteluun. Hetken luulin sen olevan Tähtimötassu, mutta tajusin olevani väärässä nopeasti. Oppilaan turkki ei ollut ruskea eikä tabbykuvioinen. Auttaja oli oma veljeni, Kieroarpi. Tabbykuvioinen kolli alkoi jaella armotta iskuja Mutalammelle, joka oli paljastunut viholliseksemme hänen hyökättyään Tähtimötassun kimppuun. Totta puhuen se ei ollut yllättänyt minua. Juuri kun olin lähdössä veljeni avuksi, Mutalampi otti jalat alleen. Tummaturkkinen eloklaanilainen lähti juoksemaan vauhdilla karkuun huutaen samalla solvauksia. Nopeasti hän katosi lumipyryyn, eikä hänen äänensä kantautunut montaa hetkeä kauemmin korviimme.
Käännähdin nopeasti Tähtimötassun puoleen. Naaraskissa oli noussut ylös hangesta ja tuijotti nyt Mutalammen perään, vaikka hän ei voinutkaan enää nähdä lumipyräkän sekaan kadonnutta soturia.
"Oletko sinä kunnossa?" kysyin ja otin varovaisen askeleen lähemmäs oppilastani.

//Tähtimö?

Tassutin Karjuvirneen vierellä. Mitäänsanomaton eteenpäin toijotukseni oli tullut jo tutuksi hänelle, koska kun Karjuvirne katsahti minuun hän pyöräytti silmiään. Se ei ärsyttänyt minua vaan enimmäkseen miellytti. Pidin siitä, kun sain Karjuvirneen ärsyyntymään.
“Noniin. Tulimme tänne harjoittamaan saalistustaitojasi emme tuota säälittävää esitystä”, Karjuvirne sanoi ja irvistin hänelle. Hän naurahti ja minunkin oli vaikea pidätellä naurunpuuskaa mutta pidin sen sisälläni.
“Noniin. Näyttäisitkö vaikka vaanimisasentosi”, mestarini kysyi ja äkkäsin takiaisen hänen pääturkissaan. Naurahdin, koska en voinut enää pidätellä sitä.
“Mikä on nyt noin hauskaa?” Karjuvirne kysyi hymyillen itsekkin.
“Sinulla on… öö takiainen pääturkissasi”, sanoin ja kurkotin napatakseni sen pois. Karjuvirne kumartui hiukan ja sain sen pois ja heitin sen nurmikolle.
“Kiitos”, Karjuvirne naukui. “Aloittaisimmeko kuitenkin nyt?” hän naukui hiukan vaivaantuneena.
“Joo”, sanoin ja tunsin turkkini kuumottelevan.
“No näytä vaanimisasentosi niin voimme yhdessä parantaa sitä”, mestarini naukui ja katsoi, kun kyyristyin vaanimisasentooni. Kyyristyin ja asettelin käpäläni mielestäni aivan oikein ja häntäni lähelle maata kuten metsässä.
“Tämä on muuten hyvä mutta siirrä takakäpäliäsi näin, jotta hyppysi on voimakkaampi, kun loikkaat saaliisi kimppuun ja ainiin pidä häntä korkeammalla, koska ruoho on täällä pidempää ja häntäsi kahisee siihen karkottaen saaliit”, Karjuvirne selosti ja siirsi takakäpäliäni hieman eteenpäin. En ollut tottunut muiden kissojen kosketukseen ja värähdin hiukan mutta annoin hänen silti korjailla asentoani.
“Hyvä, hyvä. Nouse nyt ylös”, mestarini sanoi ja tein työtä käskettyä ja nousin ylös.
“Miksi minun täytyi nousta ylös, jos asentoni oli kerta niin hyvä”, sanoin ja tuhahdin ärsyyntyneesti.
“Koska nyt voit asettua samaan asentoon uudestaan ja sillä tavoin juuri oppimasi jää paremmin päähäsi”, Karjuvirne kertoi. Tuo taktiikka oli kyllä järkeenkäypä mutta minua silti ärsytti ja pyöräytin silmiäni ja laskeuduin vasta sitten takaisin vaanimisasentooni.
“Nyt se on jo parempi mutta muista häntä”, Karjuvirne sanoi ja läimäisi maata miltei koskettavaa häntääni hellästi käpälällään. Isku ei sattunut mutta murahdin silti ärsyyntyneesti.
“Mene kokeilemaan saatko yhtään saalista tällä tai jollain toisella tekniikalla”, Karjuvirne sanoi.
“Päästätkö minut yksin? Minut, jota et voi laskea silmistäsi hetkeksikään, jos kyseessä on mikä tahansa astetta vakavampi vaara tilanne”, kysyin piikittelevällä äänensävyllä. Hetkittäisten ystävällisyydenpuuskien välistä tulisi aina tunkemaan minun oikea minäni. En halunnut tahallaan olla ystävällinen tuolle kollille mutta en voinut mitään sille, että vietimme niin paljon aikaa kaksin että se tuntui jo mukavalle toisin kuin jonkun muun kanssa kaksin viettämäni aika.
“Onko saalistaminen vakava vaaratilanne?” Karjuvirne kysyi leikkisästi.
“Noniin ala jo laputtaa! Pois silmistäni niinkuin olisi jo”, mestarini naukui jatkaen leikkisyyttään.
“Just joo”, tuhahdin ja pinkaisin juoksuun. En juossut kovaa enemmänkin juoksin vain saadakseni etäisyyttä Karjuvirneeseen ja paikkaan jossa olimme olleet. Lunta tuprutti jo valmiiksi valkoisen lumen peittämälle nummelle ja näkyvyyteni oli heikko. Astelin kohti puuta, jonka tiesin sijaitsevan uintipaikan lähistöllä. Tunsin reitin, sillä olin parina edellisenä päivänäkin käynyt siellä katsomassa olisiko siellä olevassa hiiren kolossa hiiriä. Matkatessani eteenpäin tunsin jonkun läsnäolon mutta en halunnut piitata Karjuvirneestä, joka ihan selvästi seurasi minua, koska halusi tietää mihin menisin ja mitä tekisin. Kun saavuin puulle näkyvyys alkoi olemaan jo todella heikko ja vilkuilin ympärilleni, josko Karjuvirne tulisi jostain ja sanoisi, että lähtisimme pikimitten takaisin mutta häntä ei näkynyt. Lumimyräkän seasta esiin astuikin Mutalampi.
“Ai hei”, sanoin ja lihakseni jännittyivät, kun Mutalampi tassutti lähemmäs.
“Kappas… kukas se täällä. Heikko pieni Mesitähden tytär, joka on pehmennyt sisältä vanhalle kollille minun siastani”, Mutalampi sanoi ivailevan manipuloivasti. Hän paljasti hampaansa ja minä pörhistin jo pörrössä olleita karvojani. Pelkäsin, että kolli kävisi kimppuuni niinkuin hän joskus oli käynyt, kun olin kapinoinut häntä vastaan.
“En ole heikko! Enkä pehmennyt!” nau’uin uhmakkaan itsevarman kuuloisena - vaikka sitä en todellakaan ollut.
“Tiedän mikä sinusta on tulossa ja en anna sen tapahtua vaan sinä luovut elämästäsi ja syrjäytän isäsi arvoasteikossa ja voitan hänen paikkansa. Sitten pidän huolen siitä että teidän koko sukunne katoaa ja Eloklaani yhdistyy Kuolonklaaniin”, Mutalampi sähisi. Kavahdin taaksepäin. Mitä Mutalampi puhui? Luulin olin aina luullut, että hän tulisi aina olemaan kanssani ja olisi minun tuleva kumppanini mutta nyt hän oli aikeissa tappaa minut?!
“Ole-”, sanani katkesivat, kun kolli loikkasi kimppuuni ja painoi minut lumen peittämää kylmää maata vasten.
“Mitä ikinä olitkaan sanomassa unohda se ja sano viimeiset sanasi”, Mutalampi ärisi.
“Petturi! Heikko!” Mutalampi syytteli minua. Tärisin hänen allaan ssilmät kauhusta suurina. Rimpuilin heikosti mutten päässyt hänen altaan.
“Älä edes yritä”, Mutalampi naukui ääni täynnä tyytyväisyyttä ja vihaa.
“Mitä sinä-” yritin taas puhua hänelle järkeä mutta Mutalampi paljasti kyntensä ja kohotti käpälänsä korkealle. Hän viilsi vatsaani ja kipu säteili ympäri kehoani. Älähdin kovaan ääneen kivusta.
“Hiljaa! Joku saattaa kuulla sinut ja sitähän me emme halua”, Mutalampi sähisi. Kipu oli vallannut minut ja ulisin hiljaa kivusta.
“Jättäisinkö sinut kuolemaan siihen vai tekisinkö näin?” Mutalampi kysyi ja viilsi nenääni. Kiljaisin kovaa ja korkealta. Mutalampi sähisi taas.
“Nyt kannattaisi pitää kuono kiinni”, hän naukui. Rimpuilin hänen allaan. Viilto vatsassani ei ollut pitkä eikä syvä sillä kipu ei ollut sietämätön mutta Mutalampi ei varmasti erottanut sitä rankan lumimyräkän sumentaessa ja heikontaessa näkökenttää. Mutalampi paljasti hampaansa.
“Teen tästä nyt helppoa itselleni mutten sääli sinua älä edes kehtaa ajatella niin”, hän sanoi ja lähestyi kurkkuani hampaat ojossa suljin silmäni. Tähänkö elämäni päättyisi?
//Karju pelastaja?

Pitkiä haavoja Varjotassun selässä kirveli aivan suunnattomasti, kun Liljatuuli paineli jotakin rohtoa niihin. Kermanvärinen kolli hätkähti kivusta, kun parantaja asetti yrtit ja hämähäkinseitit pahimpaan kohtaan.
”Pysy vielä ihan pieni hetki paikallasi, ei mene kauaa”, Liljatuuli lupasi rauhoittavasti. Varjotassu ynähti kivunsekaisen vastauksen.
”Noin, nyt voit mennä”, tummanharmaa naaras lupasi. ”Kuka on seuraavana?”
Helpottunut Varjotassu kiitti parantajaa ja livahti nopeasti loukkaantuneiden sotureiden lävitse pois tungoksesta, joka kukkulan keskellä vallitsi. Oppilas ei pitänyt ollenkaan ahtaista paikoista, eikä suurista kissajoukoista. Hän etsi katseellaan rauhaisaa paikkaa, johon asettua lepäämään. Taistelu oli ollut uuvuttava, eikä Varjotassu ollut syönyt mitään pian kokonaiseen auringonkiertoon. Myös taistelun jälkeinen kävely nummille kaikki haavat kipua huutaen oli tuntunut kollista äärettömän raskaalta.
Nyt Varjotassu pääsi kuitenkin lepäämään, vaikka hän tuskin uskaltaisi sulkea silmiään, lähes unettomasta yöstä huolimatta. Hänen kehonsä kävi edelleen ylikierroksilla, sydämen lyönnit tekivät ylitöitä. Varjotassu asettui mukavaan asentoon ja yritti rentoutua. Turhaan. Kolli säpsähti kuullessaan äänen ihan läheltä takaansa:
”Varjotassu, siinähän sinä olet! Oletko kunnossa? Selkäsi näyttää aika pahalta.”
Varjotassu kääntyi kohtaamaan Sadetassun sinisten silmien huolestuneen katseen.
”Anteeksi, en tarkoittanut säikäyttää”, ystävä lisäsi pahoitellen.
”Ei se mitään”, Varjotassu tokaisi uupuneena ja jatkoi sitten: ”Olen minä kai ihan kunnossa. Haavoja vähän polttelee vieläkin. Mutta olen elossa.”
Hänen mieleensä palasi järkyttävä mielikuva taistelussa kuolleista kissoista. Eloklaanin kaksi soturia, Hopeaputous ja Pehmoturkki, olivat saaneet surmansa sen yön aikana. Vaikka Varjotassu ei ollutkaan itse nähnyt näiden ruumiita, taistelleesaan sivussa leirin ulkopuolella, hänen mielikuvituksensa osasi tehdä harvinaisen kammottavia kuvia tapahtuneesta. Varjotassun katse käväisi Sadetassun turkissa, jossa näkyi myös rajun taistelun jälkiä. Hän alkoi potea taas valtavaa syyllisyyttä siitä, että oli juossut pois leiristä jättäen Sadetassun taakseen. Ei kolli edes tiennyt, oliko hänen ystävänsä kuullut hänen kehotustaan seurata. Mutta oppilas ei voinut olla ajattelematta, miten Sadetassukin olisi yhtä hyvin saattanut olla yksi kuolleista. Varjotassu nimittäin uskoi hyvin vahvasti siihen, että sattumalla oli osaa kaikkiin tapahtumiin. Hän ei käsittänyt, miten toiset uskoivat Tähtiklaaniin vielä senkin jälkeen, kun olivat menettäneet klaanitovereitaan taistelussa. Mutta eipä se häntä haitannut. Jokainen sai vapaasti uskoa, mihin halusi, Varjotassu ajatteli.
”Entä miten sinä voit?” kermanvärinen kolli kysyi ystävältään silmät huolesta loistaen.
”Minä olen ihan kunnossa”, Sadetassu vastasi hennosti hymyillen. Naaras oli aina niin positiivinen. Varjotassu epäili hiukan, että ystävä yritti peittää negatiivisia tuntemuksiaan näyttämällä iloista naamaa, mutta hän ei ollut varma. Varjotassu koki olevansa yleisesti ottaen melko huono lukemaan muita kissoja.
”Olethan käynyt parantajien luona?” Varjotassu varmisti. Sadetassu näytti epäröivän, ja Varjotassu kiinnitti lähemmin huomiota toisen oppilaan naarmuihin ja ruhjeisiin.
”Oikeastaan… En ole vielä. Mutta siellä on ruuhkaa. Sitä paitsi muilla on pahempia vammoja”, siniharmaa naaras sepusti.
”Minusta tuntuu, että sinun kyllä kannattaisi käydä näyttämässä noita”, Varjotassu totesi. Hän ei ollut ihan samaa mieltä Sadetassun kanssa, vaikka ymmärsi kyllä, että naaraan tarkoitus oli jalo.
”Saatat olla oikeassa”, Sadetassu myönsi.
Varjotassu vilkaisi kukkulaleirin keskusta, jossa parveili nyt jo hiukan vähemmän kissoja. Hän katsahti takaisin ystäväänsä, joka näytti edelleen vähän epäröivältä.
”Tule, voin saattaa sinut sinne”, Varjotassu tarjoutui kohteliaasti, vaikkei pitänytkään tungoksesta. Sadetassu näytti yllättyneeltä, mutta tyytyväiseltä ja vastasi ehdotukseen myöntävästi.
Sadetassusta tosiaan oli tullut Varjotassulle tärkeä kissa näiden kuiden aikana, jotka kolli oli Eloklaanissa elänyt. Jotenkin siniharmaa naaras vain ymmärsi häntä. Tai no, ainakin paremmin, kuin useimmat kissat. Melkein yhtä hyvin kuin Mesitähti, mutta hyvä puoli oli, että Sadetassu ei ilmeillyt yhtä säälivän oloisesti kuin Mesitähdellä oli tapana. Varjotassu ei halunnut sääliä — hänestä se tuntui epäaidolta ja siltä, että kolli olisi jokin pieni vaivainen hiiri. Pieni vaivainen hiiri ei olisi selvinnyt siitä, mitä Varjotassu oli joutunut kokemaan. Eikö niin? Varjotassu ainakin toivoi, ettei hän vaikuttanut surkealta hiirulaiselta. Vaikka entinen kotikisu ei myöskään ollut varma siitä, oliko oikeastaan edes selvinnyt niistä rankoista kokemuksistaan. Saatika viime öisestä taistelusta kujakissaa vastaan.
Hetken odotettuaan kaksikko pääsi siirtymään parantajien luokse. Varjotassun mielestä Sadetassun vuoro olisi pitänyt olla heti, mutta ainakaan he eivät joutuneet odottamaan kuin pienen hetken. Kolli oli kuullut, että yrtit olivat vähissä. Senkin vuoksi hän halusi varmistaa, että ne riittäisivät hänen ystävälleenkin.
”Odotattaisitko minua siinä?” Sadetassu pyysi, kun Liljatuuli alkoi tutkimaan hänen vammojaan.
”Sopiihan se”, Varjotassu vastasi. Hänelle tuli äkkiä omituinen tunne: kuin hän olisi ollut oikeasti tärkeä toiselle kissalle. Varjotassun oli kuitenkin vaikea uskoa sitä, joten tuntemukset olivat ristiriitaiset.

//Sade? :o

Taistelu oli päättynyt lähes huonoimmalla mahdollisella tavalla, kun Eloklaani oli ajettu pois leiristään nummille. Lisäksi Hilehuurteen hyvä rupattelukaveri, lempeä ja hyväsydäminen Pehmoturkki oli kuollut. Hilehuurre oli ollut kauhistunut nähdessään Pehmoturkin elottoman ruumiin, joka kaiken kukkuraksi oli jouduttu jättämään Eloklaanin entiseen leiriin. Nuoren soturin viha Kuolonklaania kohtaan oli vain kasvanut. Nyt hän vihasi yli kaiken myös Kujakissayhteisöä, etenkin heidän katalaa johtajaansa Keijukaista. Hilehuurre oli vannonut Tähtiklaanin nimeen, että kostaisi Kuolonklaanille ja Kujakissayhteisölle oikein kunnolla ensi kerralla!
Menetysten suremisen lisäksi Hilehuurre oli ollut kauhuissaan poskiinsa saamistaan haavoista. Hän oli saanut niihin jotakin yrttisalvaa parantajilta, mutta sitä oli käytetty hyvin säästellen; yrtit olivat vähissä ja muilla oli pahempiakin vammoja. Kun Hilehuurteelle ei seuraavana päivänä ollut enää riittänyt lisää salvaa, hänen kuuluessaan vähemmän haavoittuneisiin, ylivilkas kolli oli kiertänyt koko kukkulaleirin ympäri kysellen niin monelta kissalta kuin vain pystyi, näyttivätkö naarmut pahoilta, olivatko ne syviä ja olivatko ne yhtään parantuneet. Niistä ei saisi jäädä arpia! Kolli rukoili Tähtiklaania säästämään hänen kauniit kasvonsa.
Jälkeenpäin hän hiukan katui, että oli mennyt erikseen esittelemään naarmuja niin monelle kissalle. Nyt ainakin kaikki kiinnittäisivät vain niihin huomionsa Hilehuurteelle jutellessa! Soturi tunsi olevansa aivan hiirenaivoinen. Toisaalta, hän ajatteli, kai naarmut muutenkin huomasi heti ensimmäisenä.

Eräänä päivänä Kujetassu oli ilmestynyt puhumaan Hilehuurteelle. Hopeanharmaa soturi ei ollut jutellut tälle Lieskakajon ja Nokkospilven pennulle kahdestaan aikaisemmin, mutta hän oli aina iloinen saadessaan jutusteluseuraa — etenkin silloin, kun sai mahdollisuuden tutustua uusiin kissoihin. Oppilaan emo Nokkospilvi olikin yksi Hilehuurteen parhaista kavereista ja parantajan pesällä hän oli tajunnut Lieskakajon olevan luonteeltaan hyvin samankaltainen, kuin hopeinen kolli itse. Hän uskoi siten saavansa heidän pennustaankin oikein hyvän kaverin.
Kujetassu oli kuitenkin höpöttänyt niin paljon niin lyhyessä ajassa, että Hilehuurre oli pudota kärryiltä. Hän kuunteli kuitenkin korvat kiinnostuksesta höröllä, kun ruskea, raidallinen naaras paljasti havaintojaan Lieskakajosta ja Leimusilmästä. Hilehuurre ei ollut kiinnittänyt kaksikkoon erityisemmin huomiota aiemmin, mutta Kujetassun juttu kuulosti erittäin mielenkiintoiselta. Hilehuurre rakasti seurata muiden kissojen draamaa — se oli aina mukava harhautus omista murheista. Hetkeksi hän saikin mielensä pois Pehmoturkista ja klaanin kokemasta vääryydestä. Kujetassu pyysi nyt Hilehuurretta auttamaan Lieskakajon ja Leimusilmän vakoilussa, jotta saisi totuuden selville. Hilehuurre oli sen verran pennunmielinen, että olisi ollut valhe väittää, ettei soturi olisi innostunut totuuden selvittämisestä salaisen operaation tavoin. Sitä paitsi nyt, kun Kujetassu oli jo juoruillut asiasta Hilehuurteelle, ei kolli pysyisi turkissaan ennen kuin saisi tietää, oliko Lieskakajo tosiaan salaa lääpällään parantajaoppilaaseen. Hän koki tavallaan myös velvollisuudekseen selvittää asia; olisihan Nokkospilvelläkin oikeus saada tietää asiasta. Hilehuurre ei kuitenkaan pystynyt ajattelemaan sellaisen tiedon leviämisen seurauksia kovin pitkälle tulevaisuuteen; hän oli hetkessä eläjä. Kaikki mitä oli, oli nyt.
”Me olemme nyt ystäviä, parhaita sellaisia. Päätin sen juuri”, Kujetassu lopetti pitkän monologinsa päättäväisellä hännänheilautuksella. Hilehuurre ei voinut olla naurahtamatta hilpeällä ”mrrau”-äänellä.
”Olen juuri sopiva kissa tehtävään!” täplikkään tabbykuvion omaava soturi vakuutti. Pysyäkseen roolissa hän nyökkäsi jämäkästi perään, kuin olisi ottanut käskyjä päälliköltä.
”Mahtavaa, tiesin sen!” Kujetassu sanoi hyvillään.
”Valitettavasti en ehtinyt kuitenkaan olla isäsi kanssa parantajan pesällä kauaa, joten minulla ei ole vielä antaa lisäinformaatiota”, Hilehuurre sanoi madaltaen ääntään. ”Voin kuitenkin yrittää saada selville lisää sitten, kun olen tekemisissä isäsi tai Leimusilmän kanssa”, hän lisäsi lähes kuiskaten.
”Ei se mitään. Minä luotan sinuun!” oppilas sanoi tohkeissaan. Hilehuurre väläytti Kujetassulle hymyn pilke silmäkulmassaan. Tästä tulisi hauskaa. Kollia ei haitannut olla hiukan lapsellinen, sillä hänen mielestään elämästä piti ottaa kaikki ilo irti.
”Mitäs ne jekut olivat, joista puhuit?” hopeanharmaa soturi kysyi virnistäen. Oppilas virnisti takaisin. He olivat selkeästikin samalla aaltopituudella.
”Voi kuule, minulla on vaikka minkälaisia ideoita!” nuori naaras maukui. Hilehuurteen viikset värisivät.
”No kerro ihmeessä! Minusta olisi hauskaa höynäyttää muita sotureita leikkimielisesti. He ovat aina niin vakavia!” Hilehuurre kurnutti. Ehkä pienet, viattomat jekut voisivat piristää kovia kokeneita sotureita! Tai näin ainakin Hilehuurteen logiikka pelasi…

//Kuje?>:D
//KP-boosti

Leimusilmä oli huojentunut huomatessaan, että Lieskakajo vaikutti päällisin puolin olevan kunnossa: kolli heitti huulta ikään kuin tämä ei vasta äsken olisi havahtunut tajuttomuuden tilasta, johon oli vajonnut taistelun lopputuloksena. Parantajaoppilaasta tuntui kuitenkin myös pahalta soturin puolesta, kun tämä kertoi hänelle Kharonista, joka oli saanut hänen ystävänsä tähän kuntoon.
Leimusilmä muisti kyllä hyvin Kharonin - joka tuolloin oli tunnettu klaanitoverien keskuudessa myös nimellä Haavetassu - sekä tämän veljen Uskotassun. Hän oli opettanut Kharonin veljelle yrttejä ennen näiden lähtöä klaanista, tosin silloin hän ei ollut vielä tiennyt perheen lähtöaikeista, eikä ollut uskonut näkevänsä kollia viimeistä kertaa.
"Elämä koettelee meistä kaikista hyväsydämisiäkin. Luulen, että Kharon on vain hetkellisesti kadottanut itsensä ja kaipaa opastusta takaisin oikealle tielle", Leimusilmä naukui Lieskakajolle lohduttavasti ja väläytti kollille myötätuntoisen hymyn. Hän ei toki voinut olla varma Kharonin motiiveista saati siitä, miksi hän oli hyökännyt entisiä klaanitovereitaan vastaan, mutta hänen oli vaikea uskoa, että tämä olisi täysin paatunut. "Voimme vain toivoa, että hän tulee järkiinsä ennemmin tai myöhemmin - mieluiten ennen, kun hän satuttaa ketään muuta."
Kun Lieskakajo tiedusteli Leimusilmän nykyistä tilannetta, parantajaoppilas ei voinut olla huokaamatta väsymyksestä. "Et uskokaan! Haavoittuneita on enemmän kuin meillä on tarpeita hoitaa heitä. Suurin osa varastoistamme on yhä Eloklaanin leirissä, enkä totta puhuakseni tiedä, miten tulemme selviämään ilman niitä lehtikadon yli. Minulla nimittäin on sellainen tunne, ettei tämä jäänyt viimeiseksi yhteenotoksi lähiaikoina…" Hän nousi seisomaan ja venytteli. Sen jälkeen hän vilkaisi vielä ystäväänsä pilke silmissään. "Ja mitä tulee sinuun, sinun tehtäväsi on levätä! En kaipaa taistelussa kuonoonsa saanutta soturia pyörimään jalkoihini."
Leimusilmä kumartui koskettamaan Lieskakajon otsaa nenällään. "Ei sillä, ettenkö arvostaisi avuntarjoustasi", hän lisäsi vielä hymyillen lempeästi. Hänen sydämensä tuntui olevan lähdössä lentoon hänen rinnassaan. Ellei kissojen henkiä olisi ollut uhattuna, hän olisi halunnut jäädä tähän loppuillaksi soturin kanssa. Samaan aikaan hän kuitenkin tiesi, että se oli väärin. Lieskakajolla oli kumppani ja pentuja - eikä Leimusilmällä ollut mitään osuutta siihen.
"Minun on nyt mentävä auttamaan Liljatuulta, mutta tulen vielä myöhemmin katsomaan sinua", parantajaoppilas lupasi. "Yritä pysyä hengissä siihen saakka. Sitten voimme katsoa uudestaan tilaasi ja sitä, onko sinusta tarjoamaan auttavaa käpälää meille vähäksi aikaa." Leimusilmä virnisteli leikkisästi Lieskakajolle.

//Lieska? :)

Räpyttelin vasemman silmäni varovaisesti auki ja ähkäisin. Miksi päähäni sattui? Tähtiklaanin tähden, mitä ihmettä oli tapahtunut? Aluksi en muistanut mitään, vaan kylmän viiman pureutuessa turkkiini olin entistä enemmän pihalla; kirjaimellisesti. Lopulta avasin molemmat silmäni apposen auki. Miten olin päätynyt lumiselle kukkulalle? Miksi siellä oli muitakin kissoja? Pikku hiljaa aloin taas muistamaan tapahtumien kulkuja. Eloklaanin leiriin oli kokoontumisyönä hyökätty Kuolonklaanin ja erakoiden toimesta. Pinnistelin yhä enemmän muistaakseni yksityiskohtia ja lopulta asiat oli taas kirkkaita. Muistaessani Kharonin, elossa oleminen ei tuntunut mitenkään erityisen juhlalliselta. Minusta oli edelleen sydäntä raastavaa, kuinka entinen paras ystäväni oli kääntynyt minua ja synnyinklaaniaan vastaan. Kaikkien näiden kuiden aikana kun olimme olleet erossa, olin edelleen pitänyt Kharonia minun parhaana ystävänäni. Nyt se suorastaan hävetti ja tunsin oloni hyvin typeräksi. En tuntenut suoranaista vihaa Kharonia kohtaan, ainoastaan pettymystä. Olin luullut Kharonia paremmaksi kissaksi. Toisaalta, osa minusta halusi myös ymmärtää häntä. Toinen oli herkkä ja mitä Kharon oli puhunut perheensä menettämisestä, taisi toinen olla vain katkeruuden sokaisema. En halunnut uskoa, että Kharon olisi oikeasti sydämeltään paha ja julma. Huokaisin raskaasti, halusin pelastaa Kharonin, mutta toinen ei kuunnellut lainkaan. Eihän kolli ollut edes epäröinyt jättäessään minut kuolemaan.. Voisiko siis mitään edes olla tehtävissä? Suljin taas silmäni väsyneenä, tunsin itseni epäonnistuneeksi. Samalla tajuntaani iski todella se, mitä eilen oli tapahtunut. Kuolonklaani oli liittoutunut erakoiden kanssa yhteen, mitä se merkitsisi tulevaisuudelle? Asia oli paljon vakavampi, kuin parhaan ystävän menetys. Pelkäsin, oliko klaanitovereitani menehtynyt ja kuinka paljon? Olin juuri avaamassa silmäni, kun tunsin tutun tuoksun laskeutuvan ylleni. Nautin siitä tunteesta, kun Leimusilmän turkki kosketti omaani ja makasin siinä vain silmät kiinni. Parantajaoppilas taisi olettaa minun vain nukkuvani eikä se haitannut lainkaan. Halusin vain nauttia toisen läsnäolosta, mutta samassa yskänpuuska valtasi kehoni ja minun oli pakko raottaa silmiäni rohistessani. Katseemme kohtasivat ja hymyilin toiselle pienesti. Sydämeni pamppaili jälleen villisti, Leimusilmä se osasi saada minut tuntemaan jotain todella erikoista.
“Miksei joka kerta unilta herätessä ole näin komea näky vastassa?” naukaisin huvittuneena hiljaisella äänellä ja vinkkasin parantajaoppilaalle kömpelösti silmääni. Naurahdin käheällä äänellä Leimusilmän vitsille taistelun tylsyydestä.
“Melkein voisin sanoa, että meinasin kirjaimellisesti kuolla tylsyyteen”, hekotin hieman, mutta vakavoiduin sitten. En edelleenkään tiennyt missä me olimme, johtuiko se pään lyömisestä?
“Missä me olemme? Olenko lyönyt pääni todella kovaa vai miksi tämä ei näytä Eloklaanin leiriltä? Rontti, laitoitko minut ulkoruokintaan?” naukaisin ja heitin vielä uuden vitsin perään. Kaipasin jotain muuta ajateltavaa, kun kamaluudet mitä Eloklaani oli joutunut kokemaan taisteluyönä. Mustavalkoinen parantajaoppilas sitten selitti Eloklaanin hävinneen taistelun. Kasvoilleni vaihtui pettynyt ja surullinen ilme. Tiesin, että Eloklaanin kissat olivat taatusti tehneet voittavansa. Oli Kuolonklaanilta ja niiltä typeriltä erakoilta aivan raukkamaista hyökätä nyt kokoontumisyönä. Eivätkö he luottaneet kykyihinsä, että pärjäisivät reilussa taistelussa? Minulta meni lähes kokonaan ohi, kun parantajaoppilas selitti heidän käyttäneen pentuja aseena. Nyökkäsin vain vaisusti, sillä Kharon pyöri mielessäni. Leimusilmä taisi huomata sen, sillä kolli kysyikin mikä mieltäni painoi. Aluksi minun ei edes tehnyt mieli kertoa, sillä minua hävetti miten olin luullut Kharonin edelleen välittävän minusta.
“Kharon. Luulin, että me olisimme parhaita ystäviä ikuisesti. Että minä olin sitten typerä, kun uskoin johonkin tuollaiseen! Tähtiklaani vieköön, se kolli meinasi viedä minun henkeni siinä taistelussa. En ymmärrä, miten hän on kasvanut noin kieroon. Minua harmittaa, olin aluksi niin iloinen nähtyäni Kharonin. Tähtiklaani yksin tietää kuinka monena yönä olen rukoillut, että tiemme kohtaisivat jälleen. Noh, toiveeni kaipa sitten toteutui. Ehkä täysin sillä tavalla mitä minä olin toivonut. Olen vain niin pettynyt häneen! Samalla ymmärrän kyllä, hän on menettänyt vanhempansa, mutta hän oli aivan sekaisin. Haluaisin auttaa häntä, mutta en minäkään ihmeisiin pysty. Minun on varmaan vain hyväksyttävä, että hän on tätä nykyä entinen paras ystäväni ja me olemme vihollisia. Olen Eloklaanin puolella, tapahtui mitä tahansa”, vuodatin Leimusilmälle ja pukkasin toista varovaisesti.Päätäni jomotti edelleen ja ähkäisin.
“Entä sinä? Ovatko tassut aivan täynnä töitä? Sano vain, jos minä voin olla jotenkin avuksi”, tarjouduin ja hymyilin sitten hieman. Eloklaani selviäisi ja nousisi tästä. Me ottaisimme reviirimme ja kunniamme takaisin. Mokomat kujakissat eivät ryttyilisi meille! Oloni oli siitä huolimatta hieman toivoton ja pääni täynnä kysymyksiä. Miten Kharon oli päätynyt tuolle tielle? Miksi Kuolonklaani oli liittoutunut joidenkin pahaisten erakoiden kanssa yhteen?

//Leimuliini? :(

"Onko sinun pakko mennä, isi?" Sarastuspentu tapitti minulla suurilla, surullisilla silmillään. Tummanruskea pentu oli takertunut jalkaani, eikä millään olisi tahtonut päästää irti.
"Isin on mentävä nukkumaan", sanoin lempeästi pennulle ja tuuppasin tätä hellästi kuonollani Korppisiiven suuntaan. "Täällä tulee muuten liian ahdasta. Sinulla on täällä hyvä olla emosi, siskosi, Piiskupennun ja isovanhempiesi kanssa. Me näemme taas aamulla."
"Mutta entä jos pahat kissat tulevat taas ja vievät meidät?" tyttäreni uikutti, ja sen kuuleminen riipaisi sydäntäni. Kumarruin sukimaan hänen korviaan lohduttavasti.
"Niin ei enää käy, isi lupaa", vakuutin. "Olette täällä turvassa."
Sarastuspennun keltaiset silmät tutkivat minua hyvän tovin, ennen kuin pentu suostui viimein irrottautumaan jalastani ja palaamaan takaisin Korppisiiven luo. Vilkaisin kumppaniani, joka vilkaisi minua takaisin - kummankin ajatukset liikkuivat pari päivää sitten käydyssä taistelussa, johon Korppisiiven ei onneksi ollut tarvinnut ottaa osaa. Sen sijaan Sarastuspentu ja Piiskupentu olivat joutuneet sodankäynnin välikappaleiksi, kun Keijukainen yhdessä poikamme Tyrskytassun kanssa oli uhannut pienokaisten henkeä, elleivät eloklaanilaiset lopettaneet taistelemista ja perääntyneet leiristään. Meille ei ollut jäänyt muita vaihtoehtoja kuin suostua hyökkääjien vaatimuksiin, mikäli mielimme saada pennut takaisin. En olisi kestänyt sitä, jos tyttärelleni ja pennunpennulleni olisi sattunut jotakin.
Nousin ylös vanhasta ketunkolosta, jonne klaaninvanhimmat ja pentutarhan asukkaat majoittuivat yöksi. Parantajien "pesä" sijaitsi aivan sisäänkäynnin tuntumassa, ja parantajat kiertelivät taukoja pitämättä tarkastamassa taistelussa vakavasti haavoittuneiden vointia. Keijukainen oli tehnyt kaulaani melko pahan avohaavan, johon Liljatuuli oli joutunut käyttämään runsaasti seittiä. Siihen sattui edelleen, mutta kipu oli helpottanut jonkin verran saatuani siihen salvaa.
Lumisen kukkulan laelle oli kahden päivänä aikana ehtinyt talloutua useita risteileviä polkuja, jotka veivät eri puolille väliaikaista leiriä. Laahustin yhtä polkua pitkin kukkulan vasemmalle laidalle, jossa soturit nukkuivat. Koska leirissä ei ollut muureja tai mitään muutakaan suojaa ketunkoloa lukuun ottamatta, soturit ja oppilaat yöpyivät taivasalla. Kissojen oli käperryttävä toisiaan vasten öisin pysyäkseen turvassa ja lämpiminä. Olin kiitollinen, että edes pennut ja klaaninvanhimmat saivat nukkua suojassa sään oikuilta.
Löysin itselleni sopivan paikan Salamataivaan ja Hillasielun välistä. Laskeuduin hieman kankeasti makuulteni kaksikon väliin ja kiepahdin tiukaksi keräksi, haudaten nenäni paksuun häntääni. Kuuntelin tuulen ulinaa ja ummistin silmäni. Uni ei kuitenkaan tullut.
Nähtyäni Tyrskytassun taistelussa, tuntui siltä, kuin vanhoja haavoja olisi revitty uudelleen auki. En olisi kuuna päivänä saattanut uskoa, että hän menisi näin pitkälle. Kun hän oli uhannut pentujen henkiä Keijukaisen kanssa, pieninkin sympatiani häntä kohtaan oli kuollut. Jos hän enää ikinä kajoaisi yhteenkään toiseen perheenjäseneeni, en pelännyt höykyttää häntä kunnolla.
Etenkin Korppisiipi oli ottanut uutiset vanhimman poikamme paluusta hyvin raskaasti, vaikka huomasinkin, että hän yritti kovasti piilotella todellisia tuntemuksiaan asiasta. Emona hän oli joutunut tekemään raskaan päätöksen aikoja sitten, kun hän oli ilmiantanut Tyrskytassun koko klaanille Karpalonenän murhasta. Sen jälkeen mikään ei ollut ollut entisensä, vaikka perheemme olikin kasvanut ja ikävät tapahtumat menneisyydessä olivat osittain painuneet jo unholaan.
Avasin silmäni. Huokaisin. Nukkumisesta ei taaskaan tullut mitään. Kampesin itseni varovasti ylös kissojen välistä ja nilkutin toinen takajalka vähän puutuneena kauemmaksi muista. Tähdet vilkkuivat tummalla taivaankannella, joka oli osittain kuunvalon hopeoimien pilvien peitossa. Kävin istumaan kukkulan reunalle, katse kohotettuna taivaalle. Mielessäni pyysin Tähtiklaanilta voimaa selvitä tästä koettelemuksesta ja suojelua klaanilleni, joka oli joutunut kärsimään niin paljon viime aikoina.

//Kuka vaan saa halutessaan jatkaa :)

Hiilihammas: 3kp + 1TaP -

Hilehuurre: 18kp + 7TaP -

Lieskakajo: 5kp + 2TaP -

Laventelitaivas: 8kp + 3TaP -

Varjotassu: 8kp + 3TaP -

Mesitähti: 29kp! -

Kujetassu: 41kp! - Soturin pisteet kasassa!

Sypressikuiske: 5kp -

Kimalaistoive - 19kp -

Talvikkitakku: 15kp -

Leimusilmä: 11kp -

“Liljatuuli, tarvitsen lisää keltamoa.” Tummanharmaa parantajakissa kantoi nopeasti keltakukkaisen yrtin Leimusilmälle, joka oli juuri saanut puhdistettua Viherkatseen haavat. Pienikokoinen, harmaanruskea naaras makasi maassa tokkuraisena ja havahtui välillä valittamaan kipujaan. Leimusilmä oli antanut soturille katajanmarjoja saadakseen tämän rauhoittumaan hoitotoimenpiteen ajaksi.
Levitettyään salvaa vanhan naaraan turvonneisiin ja verestäviin silmiin, hän laittoi salvan päälle vielä tuhdin kerroksen hämähäkinseittiä, jotta lääke ehtisi vaikuttaa kunnolla. Parantajaoppilas oli kuitenkin pannut merkille Viherkatseen vammojen laajuuden, ja oli selvää, että naaras oli menettänyt näkökykynsä. Kissa, joka oli tehnyt tämän, oli pahimman luokan sadisti.
“Pidä pieni tauko, minä jatkan tästä”, Liljatuuli naukui ja laski häntänsä hetkeksi oppilaansa lavoille. Leimusilmä vilkaisi häntä hieman epäröiden, mutta suostui sitten istahtamaan hetkeksi sivuun. Akuuteimmat vammat oli jo hoidettu, ja jäljellä oli enää pienempien pintapuolisten haavojen läpikäyminen.
Parantajat olivat työskennelleet taukoamatta siitä asti, kun kaikki haavoittuneet oli saatu uuteen väliaikaisleiriin ja Kultasiipi oli tuonut heille joitain leiristä pelastamiaan yrttejä. Niitä ei ollut paljon, ja suurin osa oli jo jouduttu käyttämään. Tilanne ei näyttänyt hyvältä, mutta ainakin toistaiseksi kaikki pahasti loukkaantuneet olivat säilyneet hengissä, ja se oli kaikkein tärkeintä.
Leimusilmän katse hakeutui vähän matkan päässä makaavaan Lieskakajoon, jonka ympärille tämän perhe oli kerääntynyt lepäämään ja odottamaan soturin heräämistä. Oranssiturkkinen kolli oli tuotu taistelukentältä tajuttomana, ja ainakin vielä toistaiseksi tämä oli pysynyt samassa tiedottomuuden tilassa. Leimusilmä oli hoitanut ystävänsä pintapuoliset vammat, mutta ei voinut olla varma, oliko soturi loukannut päänsä jotenkin. Koska paikalla oli ollut muitakin pahemmin loukkaantuneita kissoja, kuten Sypressikuiske ja Viherkatse, Leimusilmä oli joutunut sysäämään tunteensa syrjään ja keskittymään heidän auttamiseensa sen sijaan, että olisi huolehtinut Lieskakajosta.
Lieskakajon tyttärelle, Kujetassulle, parantajaoppilas oli sanonut, että soturi oli unessa. Ei se mikään valhe ollut, muttei kyllä koko totuuskaan. Hän ei mielellään valehdellut muille, ei etenkään Kujetassulle, joka tuntui jo muutenkin inhoksuvan häntä jostain syystä, mutta oli parempi olla huolestuttamatta kollin perhettä enempää kuin se oli tarpeen. Ihan hyvin Lieskakajo saattoi olla vain pitkillä nokosilla uuvutettuaan itsensä taistelussa.
Kun Nokkospilvi, Kujetassu ja Lehmustassu olivat siirtyneet pois Lieskakajon luota, Leimusilmä lähestyi kollia. Hän oli yhä tauolla, mutta ei se estänyt häntä tarkistamasta potilaidensa vointia. Mustavalkoinen kolli kumartui raskasrakenteisen soturin ylle ja painoi korvansa vasten tämän kylkeä kuunnellakseen tämän hengitystä. Hän sulki silmänsä ja antoi itsensä vajota hetkeksi kuuntelemaan kollin tasaista hengitysääntä.
Aivan yhtäkkiä tasainen ääni katkesi, ja kollin ruumis hytkyi rohisevan yskänpuuskan voimasta. Leimusilmä hätkähti, avasi silmänsä ja näki myös Lieskakajon raottelevan vihreitä silmiään. Helpottunut huokaisu pakeni Leimusilmän suusta, kun punertavaturkkisen soturin katse kohdistui häneen ja elämä palasi tämän hetki sitten niin flegmaattisena maanneeseen kehoon.
“Ehdit säikäyttää minut jo ihan kunnolla”, Leimusilmä huokasi ja kietaisi häntänsä kollin käpälän ympärille. “Otit melko pitkät nokoset. Ei kai taistelussa sentään niin tylsää ollut?”
Lieskakajon kasvoilla käväisi hymyntapainen. Pian kolli kuitenkin vakavoitui ja tämä tajusi katsella ympärilleen. “Missä olemme?”
“Väliaikaisleirissä nummilla”, Leimusilmä selitti. “Hävisimme taistelun.”
Ymmärrys näkyi Lieskakajon kasvoilta, mikä nopeasti vaihtui suruun ja pettymykseen. Leimusilmä katsoi ystäväänsä pahoillaan. “Te teitte minkä voitte, mutta hyökkääjät käyttivät pentuja ratkaistaakseen taistelun edukseen. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin perääntyä.”
Lieskakajo oli hyvin vaisu. Leimusilmä pani merkille, että myös jokin toinen asia vaikutti painavan soturin mieltä. Hän katsoi ystäväänsä silmiin huolestuneena.
“Mitä nyt?” hän kysyi.

//Lieska? :(

Hämmennys valtasi minut heti, kun Talvikkitakku alkoi puhua. Hän syytti minua jostain, jota en tiennyt edes tehneeni. Tyttäreni mielestä olin vienyt häneltä kaiken, mukaan lukien perheensä ja sitten vielä häädin hänet klaanista. Minä en ymmärtänyt. Viimeisimmän pentueeni syntymän jälkeen Talvikkitakku oli muuttunut etäiseksi ja luotaan pois työntäväksi. Sitten hän oli vain lähtenyt. Minä en käsittänyt, miten olin aiheuttanut tyttärelleni moisen olon, mutta se sai minut tuntemaan oloni surkeaksi.
Kun naaras oli työntänyt kasvonsa turkkiani vasten, olin säikähtänyt. Luulin hänen yrittävän tappaa minut. Mutta sen sijaan nuori soturi painautuikin minua vasten, itki ja avasi enemmän tuntemuksiaan. Päällimmäisenä hänen sanoistaan mieleeni jäivät seuraavat:
“Miksi kukaan muu ei voi huomata minua? Miksi sinä tai Minttuliekki ette huomaa minua?”
Se sai sydämeni hajoamaan pirstaleiksi. Siltäkö Talvikkitakusta oikeasti tuntui? Etten minä rakastanut häntä? Olin aina tiennyt punaturkkisen tyttäreni olevan.. Noh, erityinen. Se oli paljastunut viimeistään suurten harjoitusten jälkeen, kun naaras ei ollut kestänyt häviötään ja oli syyttänyt joukkuetovereitaan siitä. Olin ollut niin kiireinen, etten ollut huomannut häntä ja hänen pahaa oloaan. Minä olin luullut, että Talvikkitakku itse ei vain halunnut olla perhettäni; olin luullut hänen vältelleen minua ja Minttuliekkiä. Jos olisin tiennyt, olisin lähestynyt häntä. Nyt minua kadutti, että olin silloin katsonut parhaaksi antaa kiukuttelevalle kissalle tilaa, mutta nyt tajusin tehneeni aivan väärin.
Kyyneleet kohosivat myös minun silmiini, kun Talvikkitakku kertoi toivoneensa, että menettäisin kaiken. Sen kuuleminen teki hirvittävän kipeää, mutta yritin ymmärtää naaraan tuntemuksia. Hänellä oli selvästi hyvin, hyvin paha olla ja kaikesta päätellen minä olin syyllinen. Vatsassani muljahti, en tiennyt mitä sanoa. Avasin suuni, mutta miettimäni sanat eivät tuntuneetkaan järkeviltä, joten suljin sen pian uudestaan. Talvikkitakku katsoi minua itkuisena ja täristen. Minä halusin saada tyttäreni tajuamaan, kuinka paljon minä häntä rakastinkaan ja kuinka kovasti olin häntä kaivannut.
"Anteeksi, että olen saanut sinut tuntemaan niin", henkäisin hiljaa, pyytäen anteeksi sydämeni pohjasta. Pidin hetken tauon miettiessäni seuraavia sanojani, ja Talvikkitakku antoi minulle aikaa.
"Jos olisin tiennyt, en olisi koskaan jättänyt sinua yksin. Minä luulin, että sinä halusit minun menevän pois, ettet sinä kaivannut minun seuraani.. En ikipäivänä olisi halunnut, että koet etten rakastaisi sinua. Talvikkitakku, sinä olet minun tyttäreni ja en koskaan lakkaa rakastamasta sinua. Minä huomaan sinut, olen aina huomannut, enkä koskaan lakkaa huomaamasta. Voinko minä jotenkin korjata virheeni, jotta voisit antaa minulle anteeksi?" kuiskasin hiljaa ja surkeana. Minusta tuntui, etten saanut suustani ulos niitä sanoja, joita Talvikkitakku tarvitsi juuri nyt. Saatoin vain toivoa, että tämä olisi tarpeeksi ja että voisin korjata tämän kammottavan tilanteen jotenkin..

//Talvikki? :-(

Kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin aloittaman taistelun päätteeksi Eloklaani oli häädetty nummille. Sieltä eloklaanilaiset olivat valinneet itselleen väliaikaiseksi leirikseen kukkulan. Aikuisille kissoille pesiä ei riittäneet, joten kissat saivat lämpönsä lämmittämällä toinen toisiaan. Talvikkitakku oli hereillä ja katseli tuikkivia tähtiä. Hän oli saanut taistelussa muutamia pintanaarmuja, ei onneksi sen suurempia vammoja. Talvikkitakku kiitti Tähtiklaania vikkelistä kintuistaan ja hyvistä taistelutaidoistaan. Sen sijaan Mesitähteä hän syytti taistelusta. Jotain kolli oli tehnyt väärin, kun Kuolonklaani oli lyöttäytynyt outoja kulkukissojen kanssa yhteen. Kenties Mesitähti oli riistänyt muiltakin jotain tai sitten rikkonut klaanien yhteisiä sopimuksia. Oli miten oli, Talvikkitakku kantoi kollille suurta kaunaa. Hän ei ollut varma oliko hän edes taistellut biologisen isänsä puolella eilisessä taistelussa. Jos Kuutamolainetta tai Laventelitaivasta ei olisi, hän olisi vaihtanut välittömästi puolta. Talvikkitakku huomasi yön synkässä pimeydessä tutun hahmon siluetti. Istuskelija oli Mesitähti. Soturinaaras vilkaisi rauhallisesti nukkuvaa Kuutamolainetta ja nousi sitten ylös. Hän halusi puhua isälleen, tarkemmin ottaen entiselle sellaiselle. Isänä Talvikkitakku ei ollut Mesitähteä pitänyt enää kuihin.

Talvikkitakku tuijotti Mesitähteä itkuisena, raivoissaan. Kolli oli riistänyt häneltä kaiken, melkein jopa Kuutamolaineenkin. Naaras ei olisi antanut päällikölle koskaan anteeksi, jos Kuutamolaine olisi menehtynyt eilisessä taistelussa.
“Olet vienyt minulta melkein kaiken!” Talvikkitakku parkaisi ja antoi kyyneliensä valua poskilleen. Pakkanen puri hänen turkkiinsa ja yö oli jäätävän kylmä. Kuu valaisi kukkulaa ja tähdet tuikkivat kertoivat Tähtiklaanin katselevan, suojelevan Eloklaania. Pian Talvikkitakku suorastaan huutoitki eikä tehnyt elettäkään astuakseen lähemmäksi Mesitähteä. Miksi kolli ei voinut nähdä hänen sisälleen ja huomata miltä hänestä tuntui? Miksi kukaan ei ottanut naarasta tiukkaan haliin ja luvannut, että hän oli turvassa? Miksi kukaan ei antanut Talvikkitakulle niitä tunteita mitä hän todella halusi tunteita? Talvikkitakku ei välittänyt siitä, että muut kissat saattaisivat herätä hänen mekkalointiinsa. Tämä oli hänen hetkensä.
“Ensin veit minulta perheeni! Sitten häädit minut klaanista. Sinun takiasi minun piti lähteä. Sitten eilen syttyi sota, KUUTAMOLAINE OLISI VOINUT KUOLLA”, Talvikkitakku ärisi ääni väristen. Naaraan ääni sortui aina välillä, Talvikkitakku ei jaksanut enää. Jos Kuutamolaine olisi menehtynyt, hänelle ei olisi jäänyt Laventelitaivaan lisäksi enää ketään. Naaraasta tuntui, että hän oli tuntenut elämänsä aikana enemmän ulkopuolisuutta ja surua, kun rakkautta. Talvikkitakku halusi vain tasoittaa sisällään kiehuvat myrskyt ja tyrskyt, mutta ei tiennyt kuten. Talvikkitakusta tuntui, että hän ei tiennyt enää mistään mitään.
“Olen niin ulkopuolinen elämässäsi. Minä luulin, että löytäisin rauhan erakkona, en löytänyt. Tiedoksesi vain, että.. että. En taistellut eilen sinun puolestasi, vaan muiden. Lopulta punaturkki otti askeleita kohti hämmentyneenä seisovaa Mesitähteä. Naaras rynnisti toisen luokse ja painoi kasvonsa kollikissan valkoruskeaan turkkiin. Hän ei ollut tuntenut Mesitähden turkin ohutta tuntua moneen kuuhun. Talvikkitakku ei edes muistanut milloin viimeksi hän oli ollut lähellä kollipäällikköä. Naarassoturi ei osannut sanoa oliko hän kaivannut tätä vaiko ei.
“En ole tuntenut oloani rakastetuksi pitkään aikaan. Olet aina vain niin kiireinen tai, tai sitten uuden perheesi kanssa. Miksi sinä hylkäsit minut? Yritin niin kovin, että minut huomattaisiin. Kuutamolaine oli ainoa joka huomasi minut. Tuskin edes tiedät, että me olemme läheisiä. Mitäpä sinä minun elämästäsi tietäisit, kun et edes halua tietää”, Talvikkitakku itki ja antoi kaikkien tunteiden tulla yhtenä tulvana ulos. Hän ei miettinyt sanojaan lainkaan, vaan antoi ensimmäisten sanojen tulla ulos hänen suustaan mitkä vain tulivat mieleen.
“Miksi kukaan muu ei voi huomata minua? Miksi sinä tai Minttuliekki ette huomaa minua?” Talvikkitakku kysyi voimattomalla äänellä. Kaikkien hänen typerien tempaustensa takana oli vain epävarma kissa, joka tahtoi tulla huomatuksi ja rakastetuksi. Lopulta hän irrottautui Mesitähdestä ja katsoi toista silmät punaisena, itkuisena ja katkerana. Talvikkitakun tunteet olivat niin sekaisin, että hän ei itsekään tiennyt mikä niistä oli päällimmäisin. Suru, katkeruus, viha, kateus?
“Pahimpina öinä olen toivonut, että menetät kaiken. Että uudet pentusi kuolevat, että Minttuliekki jättää sinut. Että Laventelitaivaskin kääntyy sinua vastaan, kuten minä. Jotta sinä tietäisit miltä minusta tuntuu, kun oma isä ei rakasta. Että saisit samanlaista kohtelua sinun isältäsi”, Talvikkitakku jatkoi ja vetäisi syvään henkeä. Hänestä tuntui, että hänen keuhkonsa sanoisivat itsensä irti tätä menoa. Naaraan kurkkuun sattui, kun hän oli pihissyt ja itkenyt niin kovaa. Kuiden aikana hän oli tuntenut pelkkää vihaa ja katkeruutta, kieltänyt itseltään sen kaiken surun. Talvikkitakku tärisi, osittain kylmyydestä, osittain raivosta, mutta enimmäkseen surusta.

//Mesi? :(

Kimalaistoive suki poikansa, Piiskupennun hieman kiharalla olevaa turkkia vaitonaisena. Irvikita makasi naaraan edessä suojelevaisena ja välillä hiljainen kolli kääntyi perheensä puoleen varmistaakseen heidän olevan täysissä voimissaan. Kimalaistoive nyökkäsi kollikissalle rauhallisena kertoakseen heillä olevan kaikki hyvin. Kolmijalkainen kissa niiskaisi hiljaisella äänellä. Hän oli edelleen järkyttynyt viime aikaisista tapahtumista ja palasi koko ajan mielessään viime yöhön. Siihen yöhön, kun kujakissayhteisön johtaja, Keijukainen kissoineen ja Kuolonklaani olivat hyökänneet Eloklaaniin. He olivat julistaneet sodan ja häätäneet Eloklaanin kissoineen leiristä. Kimalaistoivetta pelotti aivan valtavasti. Hän oli nähnyt oman veljensä ensimmäistä kertaa ja kolli oli todella muistuttanut häntä ulkonäöllisesti aivan todella pelottavan paljon. Kimalaistoive värähti muistelessaan sitä, kuinka Tyrskytiikeriksi kutsuttu kissa oli napannut hänen rakkaan Piiskupentunsa. Piiskupentu oli vieläpä niin herkkä! Naaras pelkäsi, että pennulle jäisi suuretkin traumat tästä, sitä hän ei halunnut. Naaraan poskelle vierähti suolaistakin suolaisempi kyynel.
“Pelkäsin, että menetän sinut ja Piiskupennun”, Kimalaistoive kuiskasi hiljaisella äänellä ja painoi päänsä vasten Irvikidan kylkeä. He eivät vieläkään olleet kumppaneita, he voisivat olla. Naaras ei vain ollut varma olisiko tämä hetki oikea sen kysymiseen. Mutta tulisiko täysin oikeaa hetkeä koskaan. Siispä Kimalaistoive nousi varovaisesti pystyyn ja painautui hellästi suurikokoisen kollin kehoa vasten. Piiskupentu lepäsi hänen etutassujensa juuressa.
“Kaikesta huolimatta, minä olen onnellinen. Olen onnellinen, koska sinä olet siinä. Eilis yö osoitti vain sen, että en kestäisi, jos menettäisin sinut. Irvikita, minä tahdon olla sinun kanssasi, sinun kumppanisi. Haluan, että meidän elämät kietoutuvat täysin yhteen. Kuten meidän häntämme nyt, kuten tähdet taivaalla”, Kimalaistoive naukaisi hellällä äänellä ja kietaisi takkuisen häntänsä kollisoturin omaan. Irvikita käänsi katseensa kuningattareen, joka odotti sydän pamppaillen kuumeisena Irvikidan vastausta. Samalla hän pelkäsi, että saisi kieltävän vastauksen. Että yhteisestä pojasta huolimatta Irvikita ei haluaisi häntä sen enempää elämäänsä. Irvikita sukaisi Kimalaistoiveen otsaa hellästi ja hymyili sitten hieman omaa, juroa hymyään.
“En toivo mitään niin paljoa, kuin että saisin olla sinun kumppanisi. Minusta tuntuu, että meidät on luotu yhteen. Kuin vesi on kalojen kotipaikka tai Eloklaanin reviiri eloklaanilaisten, sinä olet minun kotipaikkani”, Irvikita naukaisi hiljaisella, möreällä äänellä Kimalaistoiveelle. Naaraan teki mieli heittäytyä kumppaninsa kaulaan, halata toista ja hukuttaa toinen sukimisiin. Mutta hän halusi pitää tämän hetken heidän tapaan hiljaisena, tietyllä tapaa mystisenä, mutta samalla hyvin avoimena ja romanttisena.
“Olet turvapaikkani, Irvikita. Minä.. minä. Minä rakastan sinua. Olet kaikkeni, en aio tai tahdo päästää sinusta koskaan irti. Lupaan että olen sinun ikuisesti”, Kimalaistoive naukaisi hetken hiljaisuuden päästä tuoreelle kumppanilleen. Heidän välilleen laskeutui pieni hiljaisuus ja molemmat vain nauttivat toisistaan. He taltioivat toisesta jokaisen pienen yksityiskohdankin, he halusivat tuntea toisensa läpikotaisesti. He halusivat tuntea syvää sielujen yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta. Sitä kun, että vilkaisi toiseen, tiesi mitä toinen ajatteli. Kimalaistoive tiesi, että Irvikita oli hänelle se oikea. Hänen sielunkumppaninsa. Hiljaisuus ei ollut kiusallinen tai painostava, vaan antoi heille aikaa oppia tuntemaan toisensa vielä paremmin tässä hetkessä ja tulevaisuudessa. Kimalaistoiveen kasvoilla oli leveä, lempeä hymy. Kimalaistoiveesta tuntui ensimmäistä kertaa elämässään, että hän oli kokonainen. Irvikita kävi Kimalaistoiveen viereen makaamaan ja kuningatar kellahti toisen viereen. Hän nosti Piiskupennun hellästi heidän vierelle ja vilkaisi vielä onnellisesti kumppaniaan.

Kaksikon varsin romanttisen ja lempeän hetken keskeytti pesään asteleva Helmipilkku. Kimalaistoive nosti unisena päätään, olivatko he nukahtaneet? Irvikita ainakin kuorsasi hänen vieressään kovaäänisesti ja toisen kuuluva ääni sai Kimalaistoiveen naurahtamaan huvittuneesti. Toinen oli niin suloinen. Samassa naaras muisti tapahtumat ja muistaessaan toisen olevan hänen kumppaninsa, täytti Kimalaistoiveen valtava lämpö ja rakkaus. Tätä tunnetta Kujakissayhteisö tai Kuolonklaani ei voisi viedä häneltä koskaan. Naaraskissa kurkisti pesään suussaan kaksi pientä peltomyyrää.
“Huhuu, sopiiko tulla?” naarassoturi huhuili ja asteli sisään nähdessään siellä olevan kissoja hereillä. Kimalaistoive nyökkäsi naaraalle onnellisena hymyillen. Hän ei voinut tai halunnut piilottaa onneaan. Kuinka hän voisi! Kimalaistoive suorastaan halusi kuuluttaa heidän kumppanuuttaan kaikille. Hän olisi voinut rynnätä samantien kertomaan uutisensa ensin perheelleen, sitten vaikka itse Keijukaiselle!
“Kuinkas sitä täällä voidaan?” vaaleaturkkinen naaras kyseli laskettuaan tuomisensa pesän lattialle.
“Minä ja Irvikita olemme kumppaneita”, Kimalaistoive naukaisi lähes heti Helmipilkun tultua pesään. Hänen oli pakko sanoa se, sanat suorastaan tulivat ilosta kuplien hänen suustaan. Hän ei välittänyt siitä, vaikka Helmipilkku ei piittaisi hänen uutisistaan yhtään. Kimalaistoive halusi vain jakaa onnensa ja ilonsa myös muille kissoille. Naaras toivoi, että jokainen voisi tuntea samaa mitä hän tunsi nyt. Yhteenkuuluvuutta, rakkautta ja sitä, että kun katsoi toista, toinen sai pelkällä hymyllään oman hengen salpautumaan. Irvikidan kanssa hän oli kokonainen. Kolli sai naaraan tuntemaan itsensä aina hyväksi. Ei huonoksi tai puolikkaaksi, mitä naaras tunsi olevansa ilman yhtä jalkaa. Irvikidan kanssa hän ei ollut sitä. Kollin kanssa kaikki olivat hyvin, täydellisesti. Ennen kolliin rakastumista Kimalaistoive ei ollut varma oliko täydellisyyttä ollenkaan. Nyt hän tiesi, että oli. Piiskupentu ja Kaislapentu olivat siitä oivia esimerkkejä. Naaraskissa vilkaisi nukkuvaa kumppaniaan onnellisena ja huokaisi. Katsellessaan kollia hän unohti jopa sen tosiasian, että Eloklaani oli häädetty pois reviiriltään ja ilmapiiri oli pelottavan epävarma. Kimalaistoive käänsi sitten katseensa Helmipilkkuun, hän katseli toista silmät tarkkoina. Naaraassa ei onneksi näkynyt sen suurempia vammoja. Kimalaistoivekin oli selvinnyt elävänä taistelun tuoksinnasta.
"Sinäkin taisit selvitä sen suuremmitta vammoitta?" Kimalaistoive kysyi varovaisesti. Hän oli auttanut parantajia hieman kukkulalle päästyään, vaikka olikin pääasiassa keskittynyt vain pentunsa hoitamiseen. Onneksi Kaislatassukin oli kunnossa. Samoin Ampiaispisto, Korppisiipi, Hiilihammas ja Mehiläislento. Kimalaistoive oli Tähtiklaanille ikuisesti kiitollinen, että he olivat säästäneet hänen perheensä. Naaras ei todella kestäisi yhdenkään perheenjäsenensä menettämistä.

//Helmi?

Sypressikuiskeen päässä pyöri. Hän heräsi kuin syvästä unesta ja raotti silmiään hän huomasi olevansa jossain tuikituntemattomassa paikassa. Hän nosti päätään hiukan mutta laski sen miltei samoin tien päässä tykyttävän kivun takia. Maailma tuntui pyörivän hänen ympärillään ja hän sulki silmänsä taas hetkiseksi. Avatessaan silmänsä parinkymmenen sekuntin päästä hän huomasi, että Hallavarjo tassutti häntä kohti hätäinen ilme naamallaan.
“Sypressikuiske! Tähtiklaanin kiitos, että heräsit”, Hallavarjo naukui ja kyyristyi tyttärensä puoleen. Sypressikuiskeen pää lepäsi tämän etutassujen päällä. Hän ei tuntenut kipua muualla kuin päässään mutta jokin oli selvästi vialla.
“Missä olemme ja mitä on tapahtunut?” Sypressikuiske kysyi hiljaisella äänellä.
“Olemme… meidät häädettiin tänne, kun Kuolonklaani hyökkäsi. Tämä on nyt leirimme väliaikaisesti”, Hallavarjo naukui ja katsoi Sypressikuisketta.
“Mikä on olosi? Olet nukkunut aika kauan”, Hallavarjo sanoi. Sypressikuiske kurtisti otsaansa. Jokin ei ollut aivan kohdallaan - Hallavarjo ei katsonut häneen. Hän katsoi tyttärensä jalkaa - oikeaa takajalkaa. Sypressikuiske värähti. Hän ei tuntenut kipua mutta ei hän oikeastaan tuntenut koko oikeaa jalkaansa.
“Päätäni jomottaa ja en oikeastaan tunne… tunne mitään muuta. Tai siis en tiedä. Tuntuu hassulta”, Sypressikuiske naukui.
“En muista mitään taisteluyöstä tai siis muistan, kun tappelin sen kollin kanssa mutta en muuta”, Sypressikuiske naukui ja koetti vaihtaa asentoa mutta kipu sokaisi välähdyksen omaisesti ja Sypressikuiske-parka vinkaisi ja yritti rentouttaa lihaksensa. Jokin oli selvästi pahasti vialla!
//Halla :(

Kujetassu oli vihdoin ja viimein päässyt pois parantajanpesän ankeudesta. Naaraan nenään olivat takuulla pinttyneet yrtin löyhkät hänen loppuelämäkseen! Naaraskissa aivasti ajatuksensa päätteeksi. Miten ihmeessä Liljatuuli ja Leimusilmä kestivät yrttien pistävää löyhkää? Kujetassu oli varma, että hän oli kehittänyt itselleen allergian ja joutuisi kärsimään aivastelusta koko lopun elämäänsä! Raidallinen naaraskissa tuhisi aivastelujensa lomasta. Kujetassu oli päässyt heti pesältä vapauduttuaan metsästyspartioon. Metsästyspartioon kuului hänen ja naaraan mestarin, Mehiläislennon lisäksi myös Unikkotassu, Irvikita ja Nokkospilvi. Unikkotassua tai Irvikitaa Kujetassu ei sen suuremmin tuntenut, mutta Nokkospilven kanssa partioinnista hän oli iloinen. Olihan naaras sentään hänen oma, rakas emonsa! Irvikidan kanssa hän ei taasen ollut koskaan keskustellutkaan ja Unikkotassunkin kanssa hän oli vaihtanut vain muutamia sanasia oppilaiden pesässä harjoituksia odotellessa.
“Oletko sinä varmasti kunnossa?” samassa partiossa oleva Unikkotassu kysyi pärskivältä naaraalta. Kujetassun vihertävät silmät siirtyivät harmahtavaan oppilaaseen. Naaras tunnettiin rauhallisesta ja ystävällisestä luonteestaan. Samaan käsitykseen oli myös Kujetassu jäänyt heidän aiempien, lyhyiden juttutuokioiden perusteella. Naaras räpäytti silmiään ja huokaisi dramaattisesti. Hänen käpäliään syyhytti päästä jekkuilemaan ja piristämään muita kissoja! Parantajanpesässä oli ollut niin tylsää, vaikka hän olikin järjestänyt parantajille aktiviteettia piilottamalla yrttejä ja muita tykötarpeita.
“Olen minä. Minä sairastuin parantajanpesässä varmaankin johonkin yrttiyskään, kun koko ajan aivastelen”, Kujetassu vastasi lopulta vitsailevalla äänensävyllä Unikkotassulle. Harmaaturkkinen naaras nyökkäsi ja keskittyi taas partiointiin. Kujetassu puhalteli ilmaa ulos ja hengitti taas sisään, toistaen rituaalinsa useaan kertaan ja hyvin äänekkäästi.
“Miksi me partioimme?” naaras kysyi äänekkäällä äänellä ja sai sotureiden päät kääntymään hänen suuntaansa. Partion johtaja, Nokkospilvi katsoi tytärtään varoittavana ja hidasti tahtiaan. Naaras nyökkäsi Irvikidalle sen merkiksi, että kolli saisi hetken pitää partiota pystyssä ja kosketti nuorta oppilasta jämäkästi hännällään.
“Kujetassu, ei ole soveliasta räpättää noin kovaan metsästyspartiossa. Lehtikadon aikaan on jo valmiiksi vähän riistaa, joten mitä luulet auttaako tuollainen melu meitä löytämään saalista? Me partioimme, jotta jokaisella kissalla olisi syötävää ja myös vähäosaiset saisivat vatsansa täyteen. Partion johtajana minä pyydän sinua madaltamaan äänenkorkeutta ja keskittymään olennaiseen”, Nokkospilvi puhutteli tytärtään jämäkästi, mutta emollisen lempeästi. Kujetassu nyökkäsi emolleen iloisesti, mutta kallisti sitten kysyvänä päätään. Nokkospilvi ei ollut kertonut kokonaan miksi he partioivat, se ei ollut reilua! Naaras halusi tietää.
“Mutta minä haluan tietää, tietää, tietää! Haluan tietää miksi me partioimme, miksi emme vain kulje yksinään täällä etsimässä riistaa?” Kujetassu jatkoi jankkaamistaan ja sai vastaukseksi hännän näpäytyksen korvilleen. Naaras nurisi itsekseen, kun Nokkospilvi siirtyi taas lähemmäksi partion johtoa.
“Pyydän sinua, Kujetassu, viimeisen kerran hiljenemään tai saat lähteä takaisin leiriin odottelemaan rangaistustasi”, Nokkospilvi naukaisi jo hieman kyllästyneenä tyttärensä jatkuvaan kyselyyn. Kujetassusta partiointi oli hyvin tylsää, mutta siinä kävellessä hän sen keksi. Hänhän voisi suunnitella uusia jekkuja! Naaraan päässä alkoi välittömästi raksuttamaan. Ehkä hän voisi laittaa piikkejä Malvatassun petiin tai sitten hän voisi herättää kaikki muut kissat yöllä huutamalla kettua. Kujetassu hihitti itsekseen miettiessään kaikkia mahtavia jekkuja mitä hän vielä toteuttaisi. Siinä vasta olisikin jekkua kerrakseen, jos hän säikäyttäisi vaikka Mesitähden! Hah, kollin ilme olisi taatusti näkemisen arvoinen, kun hän säikäyttäisi toisen! Kujetassu ei malttanut odottaa, että hän pääsisi leiriin toteuttamaan jonkun jekuistaan.
Kujetassu istui kukkulalla isänsä, emonsa ja Lehmustassun vieressä. Hänen isänsä nukkui, niin Leimusilmä oli sanonut hänelle. Emo oli loukannut vain jalkansa ja Lehmustassulla oli onneksi vain naarmuja ympäri kehoa. Kujetassukin oli selvinnyt vähillä vammoilla, jotka eivät tarvinneet parantajan hoitoa. Naaraskissa niiskaisi, miksi isä ei halunnut herätä? Lieskakajo oli ihan tyhmä! Kujetassusta oli ihan tyhmää, että kolli vain nukkui ja nukkui. Naaras tuuppasi punaturkkista kissaa voimakkaalla käpälällään, mutta toinen ei herännyt.
“Kujetassu, isä on loukkaantunut! Et voi töniä häntä noin”, Lehmustassu naukaisi huolestuneena ja kietaisi häntänsä siskonsa ympärille. Kujetassu inhosi tätä tunnetta, kun mikään ei ollut hauskaa. Se tunne aiheutti hänelle ahdistusta, joka taas aiheutti inhoa ja näin Kujetassun noiden kehä oli rakennettu. Sitä paitsi Leimusilmähän oli parantaja, miksi toinen ei saanut herätettyä isää? Leimusilmä oli kyllä Kujetassun mielestä ihan tyhmä parantaja, vikitteli vain hänen isäänsä! Yrittikö toinen varastaa Lieskakajon häneltä ja emolta?
“En halua, että te olette surullisia. Minä voisin kertoa teille jonkun vitsin, odottakaas kun mietin!” naaras naukaisi äänekkäästi ja syventyi pohtimaan. Hän oli nähnyt muutamia päiviä takaperin oravan, jolla oli ollut turkissa kaljuja läikkiä. Hänestä se oli ollut hyvin hassun näköistä.
“Kujetassu, arvostan elettäsi, että haluat piristää meitä. Mutta tilanne ei ole ole nyt sellainen, missä olisi soveliasta kertoa vitsi”, Nokkospilvi naukaisi tyttärelleen väsyneellä äänellä ja painautui Lieskakajoon. Kujetassu ei ymmärtänyt, miksi emo halusi velloa surussa? Naaras ei halunnut olla surullinen itse, joten hän ei myöskään ymmärtänyt miksi muut halusivat. Raidallisesta kissasta tunteet olivat kuin oma päätös. Jos halusi olla iloinen, piti vain päättää olla iloinen. Niin se toimisi, eikö? Kujetassu huokaisi sitten raskaasti ja irrottautui veljensä otteesta. Hän nousi käpälilleen ja mulkaisi vielä nopeasti Lieskakajoa. Hänen takiaan kissat olivat surullisia, kollin olisi tultava pian kuntoon.. Kaiken lisäksi naaraan rakas kivi oli jäänyt oppilaiden pesään ja Kujetassua stressasi. Hän jopa harkitsi, että hän livahtaisi hakemaan sen, mutta naaras ei halunnut ottaa riskiä, että hän menettäisi henkensä sillä reissulla. Siispä Kujetassun ainoa vaihtoehto oli pyytää jotakuta kujakissayhteisöläistä hänelle hänen kivensä. Hetken naaras jopa harkitsi, että hän voisi luovuttaa vaikka riistaa vastineeksi hänen kivestään. Riistaa löytyisi aina, mutta hänen kivensä oli metsän ainoa! Naaras ei todellakaan tiennyt mitä hän tekisi ilman kiveään tai Lampipennun henkeä. Hänestä tuntui, että osa hänestä oli jäänyt kivensä mukana Eloklaanin leiriin. Hän päätti, että antaisi kyllä jokaiselle hänen kiveensä koskeneelle kunnolla köniin! Jos joku kehtaisi heittää sen pois, niin naaras ei kyllä taatustikaan vastaisi seurauksista, se oli saletti se! Kujetassu pelkäsi, että hänen kivensä oli jo nyt hukkunut, mutta halusi luottaa siihen, että kaikki menisi kyllä oikein päin. Kujetassu tunnettiin ylioptimisuudesta ja se näkyi tässäkin erittäin hyvin.

Naaraskissa lysähti muiden oppilaiden luokse miettimään asioita. Kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin tekemä yhteishyökkäys oli saanut jokaisen eloklaanilaisen varuilleen. Kujetassua hirvitti heidän tekemät hirmuteot. Kaikki olivat syvästi järkyttyneitä ja klaanitoverit lohduttivat toinen toisiaan. Muutama kissakin oli menehtynyt, niin Kujetassu oli kuullut muiden sanoneen. Naaras ei halunnut uskoa sitä, kuolema ei taatusti ollut totta! Hänen emonsa, isänsä ja jopa mestarinsa Mehiläislento olivat yrittäneet selittää nuorelle naaraalle, että kaikki kuolisivat joskus. Joka kerta oppilaan silmiin oli vain kihonnut kyyneliä ja hän oli alkanut kiljua täyttä kurkkua, että muut olivat vain valehtelijoita. Eihän Lampipentu todella voinut olla kuollut, eihän? Muut vain halusivat huijata häntä! Tai sitten he eivät huijanneet tahallaan, vaan uskoivat itse johonkin olemattomaan. Se turhautti Kujetassua. Hän halusi uskoa, että jokainen kissa eläisi ikuisesti. Mikä logiikka siinä oli? Sitä naaras itsekään ei osaisi selittää, jos joku erehtyisi sitä kysymään häneltä. Kuolema tuntui hänestä vain liian lopulliselta, liian surulliselta. Naarasoppilas silmäili oppilasjoukkiota. Joukossa oli enemmän tai vähemmän loukkaantuneita kissoja. Osa sukivat toistensa turkkeja tai keskustelivat. Osa olivat omissa ajatuksissaan ja Kujetassu saattoi vain arvailla, mistä he keskustelivat. Naaras väräytti turkkiaan, hänellä oli kylmä. Kirpeä pakkanen puri hänen ihoonsa kiinni ja sai naaraskissan hytisemään kylmästä. Kujetassun lyhyt ja karhea turkki ei pitänyt viimaa poissa, vaan naaraasta tuntui, että hän jäätyisi elävältä. Kuinka hän voisi kestää koko pitkän lehtikadon ajan, jos jo nyt olotila oli näin kamala? Kujetassu kääri häntänsä käpäliensä ympärille siltä varalta, että se lämmittäisi edes vähän. Viherlehti oli lyhytturkkiselle oppilaalle sentään mukavaa aikaa, mutta se tuntui aina kovin lyhyeltä. Miksiköhän asia oli niin? Kuka edes oli päättänyt miten vuodenajat kulkivat? Se kuka sen oli tehnyt oli taatusti hiirenaivoisin kissa ikinä! Oppilaiden joukossa istui kuitenkin eräs vaaleaturkkinen kissa, joka oli viipynyt Eloklaanissa jo tovin vierailullaan. Puh-niminen kolli oli saapunut Lieskakajon mukana Eloklaaniin. Naaras oli kuullut, kun kollisoturi oli kertonut Mesitähdelle mitä oli tapahunut. Kujetassu tunsi ylpeyttä, että juuri hänen isänsä oli niin mahtava taistelija, että oli saanut pelastettua poloisen kotikisun raa’alta kuolonklaanilaissoturilta. Lieskakajo oli aivan mahtava, niin siisti! Hänen huomionsa kiinnitti kotikisun punainen kaulapanta. Se oli Kujetassusta hieno, vaikkakin pannan kilinä häiritsisi takuulla saalistamista. Kolli vaikutti tekevän lähtöä, sillä hän oli kuullut kotikisun puhuvan taistelua edeltävänä päivänä siitä. Kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin tekemän hyökkäyksen takia toisen lähtö oli ilmeisesti viivästynyt.
“Oletko sinä lähdössä?” naarasoppilas uteli kotikisulta, jonka kasvoille ilmestyi välittömästi hento hymy. Kujetassu ilahtui toisen hymystä kovin. Puh oli muutenkin vaikuttanut hänestä elämäniloiselta ja pirteältä, hauskalta kissalta. Naarasta jopa harmitti hieman, että hän ei ollut keskustellut pyöreäpiirteisen kollin kanssa aikaisemmin. Toinen oli ollut aluksi kovin tolaltaan eikä ollut suostunut juttelemaan kenellekään. Ajan mentyä eteenpäin Puh oli kuitenkin paljastunut iloiseksi tapaukseksi. Kujetassu piti erityisesti juuri sellaisista kissoista.
“Olen minä, minä en viitsi viipyä täällä pidempään, kun on tämä taistelutilanne ja kaikkea. Kovin ikävää, metsä- anteeksi, klaanikissat osaavat olla pelottavia. Vaikka te ette kyllä, olette mukavaa sakkia!” Puh naukaisi ja hymyili kiitollisena. Kujetassu ei ollut varma tiesikö toinen, mutta siltä varalta, että ei, oli hänen pakko päästä kertomaan suhteestaan toisen pelastajaan.
“Minun isäni muuten pelasti sinut! Lieskakajo on maailman rohkein kissa ja tosi hyvä taistelemaan”, Kujetassu naukaisi ylpeänä ja röyhisti rintaansa. Puh hymyili nuoremmalle kissalle hentoisasti ja kosketti toisen kylkeä omalla hännällään.
“Olisi ollut mukava jutella sinun kanssasi pidempään, mutta Nasu ja omistajani varmasti jo odottavat minua. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen sinun isällesi ja koko teidän tälle joukkiolle siitä, että pelastitte minut. Minun pitää vielä etsiä Mesitähti tassuihini, sitten voin lähteä. Ehkä me törmäämme vielä, välitä terveiset isällesi. Toivon todella, että hän tulee kuntoon”, Puh naukui huolestuneena ja tassutteli sitten etsimään ruskeavalkoista päällikköä. Kujetassu olisi halunnut kysyä kuka kumma Nasu oli ja miksi heillä oli niin hassut nimet, mutta Puh ehti jo lompsia matkoihinsa. Kujetassu huokaisi jälleen, miksi hänen juttuseuransa oli jo nyt pitänyt häipyä? Ihan tylsä juttu Kujetassusta!

Seuraavaksi naaraan vihreään katseeseen osui Hilehuurre, Eloklaanin yksi nuorimmista sotureista. Kujetassu oli utelias toista kohtaan. Sen mitä hän kollista tiesi oli, että toinen oli hyvin hilpeä ekstrovertti. Toisesta olisi hänelle paljon seuraa ja iloa. Naaras lähti loikkimaan jänisloikilla kohti toista ja päästessään tarpeeksi lähelle, hän hymyili. Hän huomasi kollin poskissa olevan naarmuja, jäisisiköhän niistä arvet? Toivottavasti ei!
“Heippa, Hilehuurre! Kaipaan nyt seuraa, mutta en jaksa surra tätä tilannetta”, naarasoppilas ilmoitti välittömästi päättäväisellä äänellä. Ennen kollin vastausta, avasi hän jälleen suunsa:
“Sinähän olit isäni, Lieskakajon kanssa samaan aikaan parantajanpesällä, etkö vain?” raidallinen kissa kysyi uteliaana ja istahti myös harmaaturkkisen kollin vierelle. Hän halusi selvittää oliko Lieskakajolla jotain Leimusilmän kanssa. Ja jos oli, niin hänen olisi estettävä se kaikin keinoin! Heidän perheensä ei todella voisi hajota jonkun parantajaoppilaan vuoksi, ei vain voisi. Mutta mitä hän tekisi?
“Hei vain sinullekin, Kujetassu. Vastaus kysymykseesi on kyllä, olimme samaan aikaan parantajanpesällä. Etkö se sinäkin ollut siellä vai pettäneekö se muistini jo nuorella iällä?” Hilehuurre vastasi toiselle naurahtaen ja väläytti pienen hymyn kareen.
“Mahtavaa, koska minulla on sinulle kysymyksiä! Oliko Leimusilmä usein Lieskakajon luona? Tai toisinpäin, hakeutuiko isäni sen oppilaan seuraan? Hymyilivätkö he toisilleen? Tai jotain muuta? Haluan tietää aivan kaiken siitä mitä sinä näit! Olen nimittäin aivan varma, että hän tykkää Leimusilmästä. Tai minä ainakin luulen, että tykkää, mutta en kyllä ymmärrä, että miksi. Isähän tykkää myös emosta, joten hän ei voi tykätä Leimusilmästä. Mutta hyst, tämä on salaisuus, koska en ole vielä varma! Pidä tämä siis aivan omana tietonasi. Tarvitsen sinun apuasi, Hilehuurre. Meidän on vakoiltava heitä kahta, jotta saamme tietää mitä on meneillään. Oletko sopiva kissa tähän tehtävään? Tarvitsen muutenkin apua jekkuihini!” Kujetassu selitti päättäväisenä ja sai puhuttua Hilehuurteen suorastaan hämmentyneeksi. Naaras oli napannut nyt Hilehuurteen uudeksi ystäväkseen, heille tulisi taatusti hauskaa!
“Me olemme nyt ystäviä, parhaita sellaisia. Päätin sen juuri”, Kujetassu naukaisi päättäväisesti ja heilautti erikoisen muotoista häntäänsä sanojensa päätteeksiä. Mitähän kaikkea he vielä keksisivätkään? Se jäisi nähtäväksi!

//Hilppa?

Kokoontuminen oli pitkittynyt, sillä Henkäystähti oli halunnut keskustella kanssani vielä puheenvuorojemme jälkeen. Kuolonklaanin tuore päällikkö vaikutti rauhalliselta ja kyvykkäältä johtajalta. Hän puhui minulle kohteliaasti ja vasten aiempia tapojaan, harmaa kolli välillä jopa hymyili. Aluksi tieto hänen päällikkyydestään oli saanut niskavillani nousemaan pystyyn, mutta kenties kolli olikin oikein oiva seuraaja Punatähdelle. Uskoin, että Kuolonklaanin ja Eloklaanin välit tulisivat pysymään hyvinä Punatähden kuolemasta riippumatta.
Harmiksemme Kuolonklaanin tuore varapäällikkö – Pimentovarjo-niminen naarassoturi – oli joutunut ennen kokoontumista parantajan luokse, eikä siksi ollut päässyt osallistumaan kokoontumiseen. Kaikki oli kuitenkin sujunut mallikkaasti, vaikkei naaras ollutkaan mukana. Yö oli jo vaihtumassa aamuun, kun vasta pääsimme lähtemään kokoontumisesta. Olin hurjan väsynyt, ja niin olivat varmasti myös eloklaanilaiset. Kadehdin hieman niitä, jotka olivat saaneet jäädä leiriin nukkumaan. Päätin, että painuisin heti omaan pesääni, kunhan vain pääsisimme takaisin leiriin.

Suunnitelmani eivät toteutuneet, sillä yllättäen kohtasimme eloklaanilaisia nummilla. Hiilihammas kohtasi minut vakava ilme kasvoillaan. Soturin turkki oli rähjääntynyt, eivätkä muut näyttäneet sen paremmilta. Joidenkin turkeilla risteili kipeän näköisiä haavoja, jotka olivat tihkuttaneet verta lumelle. Olin kauhuissani. Mitä oli tapahtunut, miksi koko Eloklaani oli leirin sijasta nummilla? Joku oli selvästi hyökännyt kimppuumme.
“Mitä on tapahtunut?” sain sanotuksi, kun katsoin hämmentyneeä Hiilihammasta ja muita sotureita. Kissojen kasvoilla oli vain vakavia ilmeitä, eikä kukaan hymyillyt. Epäilemättä joku tai jokin oli hyökännyt leiriin ja ajanut kissat pois kodistaan.
“Kuolonklaani ja Kujakissayhteisöksi itseään kutsuvat erakot hyökkäsivät pian teidän lähtönne jälkeen. Heidän johtajansa julisti sodan Eloklaania vastaan”, Hiilihammas ilmoitti pahoillaan. Soturin jäänsinisten silmien katse laskeutui anteeksipyytävästi maata kohti tämän laskiessa päänsä alas.
“Teimme kaikkemme puolustaaksemme kotiamme, mutta he vangitsivat pentumme. Meillä ei olleet muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa, sillä emme voineet antaa heille pentuja”, Hiilihammas lausui säröilevällä äänellä.
En tiennyt mitä sanoa. En voinut uskoa korviani. Äkkiä kaikki valkeni ja ymmärsin, miksi Henkäystähti oli käyttäytynyt poikkeuksellisesti ja pidätellyt meitä kokoontumisessa. Hän ei ollut halunnut päästää meitä leiriin, jossa riehui taistelu. Minua alkoi heikottaa. En voinut käsittää, miksi Henkäystähti oli tehnyt niin? Miksi he halusivat hyökätä kimppuumme?
“Selvisivätkö kaikki hengissä?” se oli ensimmäinen ajatukseni. Sama se mitä leirille kävi, kissojen henget olivat loppupeleissä kaikkein tärkeimmät. Hiilihampaan surkea katse kertoi, ettei ilman menetyksiä oltu selvitty.
“Pehmoturkki ja Hopeaputous kuolivat. Nokkospilvi, Viherkatse, Lieskakajo ja Sypressikuiske haavoittuivat pahasti ja he tarvitsevat pikimmiten parantajien apua. Muutkin varmasti ovat haavoittuneet, mutta he kykenevät varmasti odottamaan”, kolli ilmoitti hiljaisella äänellä. Katseeni pysähtyi hänen kaulassaan olevaan haavaan, josta yhä tihkui verta soturin tummalle, veriselle turkille.
“Sinäkin tarvitset parantajaa”, naukaisin, mutta soturi pudisti päätään. Liljatuuli ja Leimusilmä kiiruhtivat ohitseni eloklaanilaisten joukkoon. Pahiten haavoittuneet oli sijoitettu pentujen ja Kirsikkakuonon kanssa kissojen keskelle.
“Mitä nyt tapahtuu?” kysyin soturilta, joka takuulla tiesi vihollistemme aikeista enemmän kuin minä. Turkkiani kihelmöi inhotuksesta. Joutuisimmeko hylkäämään reviirimme, jonka olimme vaivalle etsineet? Mitä sodassa oleminen varsinaisesti tarkoitti?
“Tämä Keijukainen lupasi, että saamme jäädä nummille. Kujakissayhteisö muuttaa leiriimme ja ottaa reviirikseen Koivu- ja Sekametsän. Soturimme ovat väsyneitä, meidän olisi hyvä varmaankin etsiä nukkumapaikka, jotta pääsisimme kaikki lepäämään”, Hiilihammas sanoi ja lisäsi vielä, “olen pahoillani, ettemme voineet suojella kotiamme.”
Katsoin myötätuntoisesti kokenutta soturia ja pudistelin päätäni. Seuraavat sanoin niin kovaan ääneen, että jokainen paikalla oleva eloklaanilainen saattoi kuulla ne:
“Minä uskon, että teitte kaikkenne. Tämä ei ole teidän syytänne. On valitettavaa, että meitä vastaan on julistettu sota, mutta emme voi juuri nyt tehdä asialle mitään. Meidän on sopeuduttava tähän tilanteeseen ja yritettävä selvitä. Lepäämme tämän päivän nummilla taivasalla ja etsimme paikan, jonne voimme rakentaa uuden leirimme.”
Minttuliekki laski häntänsä lavoilleni ja katsoi minua myötätuntoisesti.
“Minä voin ottaa partion mukaan ja lähteä etsimään paikkaa uudelle leirille. Olisi varmaan hyvä lähettää joitain kissoja saalistamaan”, varapäällikkö naukui rauhallisella äänellä. Nyökkäsin.
“Kiitos, Minttuliekki. Minä voin hoitaa saalistuspartion, jos te lähdette etsimään uutta leiriä”, sanoin hennosti hymyillen.

Illan koittaessa olimme löytäneet uuden leirin ja majoittuneet sinne. Leiri oli varsin vaatimaton; se sijaitsi kukkulan laella eikä varsinaisia muureja tai pesiä ollut. Ainoastaan pentutarhaa ja klaaninvanhimpia varten oli sopivasti ketunkolo, johon he mahtuisivat. Kaikki muut nukkuisivat taivasalla saaden turvaa ja lämpöä toisistaan. Mielestäni kukkula oli oikein oiva valinta leirin sijainniksi. Sen laelta näkisimme nopeasti lähestyvät viholliset ja meidän yllättäminen olisi vaikeaa.
Liljatuuli ja Leimusilmä olivat keskittäneet oman sairastupansa leirin keskustaan, aivan ketunkolon sisäänkäynnin luokse. Kultasiipi ja muutama muu soturi olivat saaneet pelastettua joitain yrttejä Eloklaanin vanhasta leiristä, mutta yrttivarastot olivat tällä hetkellä varsin olemattomat. Suurin osa leiristä otetuista yrteistä oli Liljatuulen mukaan mennyt jo haavoittuneiden hoitamiseen.
Seisoskelin leirin laitamilla ja katselin hämärtyvää maisemaa. Metsän puut erottuivat selvästi kaukaa. Oli outoa ajatella, ettemme saisi enää astua jalallamme metsään. Joutuisimme elämään avaralla nummella ja tyytymään tähän tilanteeseen. Juuri nyt en halunnut riskeerata klaanini turvallisuutta alkamalla vänkäämään Kuolonklaanille ja Kujakissayhteisölle vastaan. Aluksi en ollut osannut yhdistää Kujakissayhteisöä samaan paikkaan jonne olimme eksyneet etsiessämme Eloklaanin reviiriä, mutta yhtäkkiä kesken saalistamisen olin tänään aiemmin sen tajunnut. Hiilihammas oli kertonut, että yhteisön johtajana toimi Keijukainen-niminen kissa, joka oli vuodenaikoja sitten vienyt yhdessä Tyrskytassun ja toisen ystävänsä kanssa minun ja Minttuliekin tyttären, Kärsämöpennun. Palaset olivat alkaneet loksahdella paikoilleen. Tämä kaikki oli minun syytäni. Minttuliekki oli menettänyt tyttärensä ja koko Eloklaani oli ajautunut sotaan minun menneisyyteni vuoksi. En voinut uskoa sitä. Kantoiko tämä Keijukainen minulle oikeasti kaunaa siitä, että Kujakissayhteisön entinen johtaja oli suorastaan pakottanut minut taistelemaan itseään vastaan ja olin vahingossa riistänyt hänen henkensä?
Ajatukseni keskeytyivät, kun kuulin lumen narskahtavan takanani. Käänsin vihreän katseeni tulijaan ja tunnistin hänet Talvikkitakuksi. Naaras oli huojennuksekseni palannut klaaniin jokin aika sitten, mutta hän ei ollut halunnut puhua kanssani. Jostain syystä soturi oli minulle vihainen, mutten ymmärtänyt miksi. Naaraan kasvoilla oli vihainen ja syyttävä ilme.

//Talvikki?

//TAISTELUTARINA

Varjotassu oli painanut mustan kujakissan maata vasten, eikä antanut tälle enää ollenkaan armoa. Kujakissa oli yrittänyt harhauttaa Varjotassua sepustuksillaan ja suostutella oppilaan palaamaan leiriin, jolloin Varjotassu oli vannonut, ettei häneltä heruisi sääliä. Sen vuoksi Varjotassu ei ollut uskoa korviaan, kun vastustaja avasi suunsa jälleen, tällä kertaa sanoakseen, ettei Varjotassun tarvinnutkaan palata leiriin. Että he voisivat hakea Mesitähden. Varjotassu oli keskeyttänyt vihollisen raatelun ja tuijotti tätä epäuskoisena, vaikka tavalliseen tapaansa hyvin ilmeettömänä.
"Minä tahdon todistaa, etten halua tätä taistelua. Mennään yhdessä ja haetaan Mesitähti leiriin", musta naaras naukui. Varjotassu katsahti taivaalle ja siirsi sitten vihaisen katseensa takaisin allaan makaavaan kujakissaan. Kolli pudisteli päätään.
"Miksi sinä luulet, että voisin uskoa sinua?" hän kysyi naaraalta.
"Vannon pentuetovereitteni henkien kautta, että tarkoitan sitä. Sinun on vain luotettava minuun", kujakissa vastasi rauhallisena. Epäilyttävän rauhallisena. Aiemmin sama kissa oli anellut Varjotassua lopettamaan taistelun itku silmässä. Varjotassua alkoi ärsyttää toden teolla mustan naaraan ailahtelevuus, oli se sitten esitystä tai aitoa puhetta. Joka tapauksessa naaras yritti vain keskeyttää taistelun. Pelkäsikö hän niin pahasti häviävänsä soturioppilaalle? Vielä kotikisusyntyiselle soturioppilaalle! Varjotassu oli tyytyväinen, ettei kujakissa tiennyt sitä. Hän painoi kyntensä kujakissan leukaa vasten, koska ei oikeasti halunnut kuulla tältä enää sanaakaan.
"Ei ole enää kovin kauaa siihen, että aurinko nousee. Mesitähti saapuu silloin leiriin ihan itsekin", kermanvärinen kolli maukui tasaisella äänellä, lähes välinpitämätön ilme kasvoillaan. Hän ei edelleenkään uskonut mustan naaraan tarkoittavan sanojaan, mutta vaikka tämä olisikin puhunut totta, niin Varjotassua tarvittiin nyt täällä, puolustamassa klaania. Ei hänkään erityisemmin pitänyt taistelusta, mutta ainakin hänellä oli onnekseen suhteellisen helppo vastus. Liiankin helppo nyt, kun tämä ei ollut suostunut taistelemaan. Kermanvärinen kolli ajatteli, miten tyytyväinen Mesitähti häneen olisi, kun hän olisi puolustanut klaania kunniallisesti. Toisaalta Varjotassu oli juossut pois leiristä... Mutta nyt hänellä oli mahdollisuus korvata virheensä taistelemalla totisesti.
Yön kylmyys oli kuitenkin jähmettänyt kollin lihakset, eivätkä hänen raajansa toimineet yhtä nopeasti kuin tavallisesti. Varjotassu ei halunnut pysyä paikallaan enää kauempaa, ettei alkaisi palella pahemmin. Täriseminen saisi hänet näyttämään heikolta vastustajan silmissä, joten se ei saanut tapahtua. Hän työnsi naaraan kuonon lumeen kynnet piilossa, ennen kuin tämän suusta tulisi taas jotakin manipulatiivista sepustusta, otti sitten etäisyyttä ja paljasti kyntensä uudelleen. Hän otti hyökkäysvalmiin asennon odottaen, että naaras nousisi ylös.
"Me taistelemme loppuun asti, halusit tai et", Varjotassu tokaisi ja jatkoi monotonisella äänellä:
"Sinun kannattaa jättäytyä pois taistelusta ensi kerralla."

//Roska?

// TAISTELUTARINA

Vaikka adrenaliini ryöppysi suonissani ja puhkuin tahtoa puolustaa Eloklaania, ei siitä ollut mitään apua taitavan taistelijan edessä. En ollut ajatellutkaan millaiseen taistoon olin ryhtynyt. Emme olleet meinanneet pärjätä Salamataivaan kanssa kahdestaankaan tälle kuolonklaanilaissoturille, joten miten minä voisin mitenkään kukistaa hänet itsekseni? Kyse ei enää ollut edes kukistamisessa vaan siitä, miten saisin pidettyä itseni hengissä. Punaruskean turkin omaava oli täysin sairas, se miten hän puhui ja elehti oli pelottavaa. Juuri tuon kaltaisten kissojen takia en ollut ikinä välittänyt Kuolonklaanista.
Nyt suurikokoinen soturi oli saanut minut painettua vasten hankea. Hengitykseni kiihtyi nopeammaksi ja yritin parhaimpani mukaan haukkoa henkeä.
"Olette te sitten hiirenaivoisia. Kuka typerys haastaa itseään taitavamman kissan kaksintaisteluun? Onko sinulla viimeisiä sanoja, hiirenaivo?" soturin sanat saivat minut rimpuilemaan enemmän, mutta tuloksetta.
"Mieluummin minä kuolen näin kuin elän hetkeäkään sinunlaisiesi seurassa", sanani tulivat ulos pelonsokaisemana ulinana, vaikka kuinka olin yrittänyt kuulostaa vahvalta. Miten minä tästä enää selviäisin? Mielessäni kävivät vanhempieni kasvot, sisareni myös ja minä toivoin, että olin antanut osani klaanille. Suljin silmäni ja odotin kuolettavaa iskua. Odotin. Paine katosi päältäni ja hetkessä sain taas hengittää. Pöllämystyneenä avasin silmäni. Kaurishyppy oli taistellessaan jonkun tuntemattoman kissan kanssa ilmeisesti osunut meihin. Tähtiklaanin kiitos! Kaurishypystä ei kuitenkaan ollut auttamaan ja kuolonklaanilaissoturi oli pian uudestaan vastassa. Hän vaikutti olevan näreissään, kun seisoinkin vielä hänen edessään ilmielävänä.
"Sinulle näköjään suotiin vielä hetki lisää elinaikaa", soturi virnuili. "Harmi, että ehdit tuhlaamaan viimeiset sanasi jo."
Samassa kolli hyökkäsi kohti ja viilsi kynsillään rintaani. Ulvaisin kovaan ääneen kivusta ja jähmetyin paikalleni. Veri pulpahteli ulos kuolonklaanilaisen tekemistä viilloista. En pystynyt tekemään muuta kuin tuijottamaan kauheaa näkymää, kun hanki värjäytyi allani punaiseksi. Huutoni oli herättänyt huomiota, ja paikalle saapui onneksi hyvät taistelutaidot omaava Kieroarpi. Suurikokoinen kolli oli niin ilahduttava näky, vaikka arjessa muuten Kieroarpi ei suosikkieloklaanilaisiini kuulunutkaan. Toinen ei pukahtanut ikinä sanaakaan, ja tällä ei ollut ikinä miellyttävää ilmettä kasvoillaan. Tällä hetkellä Kieroarpi oli kuitenkin parhainta, mitä saatoin Tähtiklaanilta avuksi toivoa. Kuolonklaanilaiskollin ilme oli selvästi pettynyt, kun hän ei saanutkaan tehdä viimeistä iskuaan vaan väliimme oli ilmestynyt varsinainen suojamuuri. Vaikkei Kieroarpi mitään sanonutkaan, tajusin alkaa hiljalleen siirtämään itseäni sivummaksi taisteluareenalta, kun kaksi suurikokoista kollia alkoivat ottamaan mittaa toisistaan.

// Jää? Voit vapaasti muokata Jään sanomisia enemmän sen suuhun sopivaksi, jos tarvii :DD

Lieskakajoa pelotti, hän oli kauhuissaan Kharonin muutoksesta. Se Kharon kenet hän oli tuntenut, ei olisi toiminut näin. Tosin, kharon oli kokenut elämässään paljon surua ja kolli oli niin herkkä..
"Kharon, puhutaan. Jooko. Minä ymmärrän, että sinä olet kokenut paljon vääryyttä. En halua olla kanssasi eri puolilla", Lieskakajo yritti vielä hieroa sopua laikukkaan kollin kanssa.
"Et ymmärrä, miten voisit tajuta mitään, kun olet Mesitähden sokaisema? Meillä kahdella ei ole mitään puhuttavaa niin kauan, kun sinä seisot Mesitähden puolella!" Kharon ärisi entiselle ystävälleen. Kollin sanat satuttivat Lieskakajoa, joka oli heti Kharonin nähdessä päättänyt, että ei hyökkäisi Kharonin kimppuun. Hän ainoastaan puolustaisi itseään, se siitä. Pian kolli naukui, että Lieskakajon olisi kuoltava, jos hän ei ymmärtäisi tilannetta. Kharon hyökkäsi hänen kimppuunsa ja pian kaksikko pyöri lumihangessa karvat pöllyten. Punaturkkinen kissa kiitti Tähtiklaania siitä, että hän oli etevä taistelija. Nuorempana kissana Kharon ei onneksi ollut yhtä taitava, joten hän otti toisen hyökkäykset vastaan ongelmitta. Voimakkaana kissana hän sai potkaistua yhteisöläisen pois päältään ja kampesi itsensä sillä välin pystyyn. Tämän taistelun hän päättäisi itse, ei Kharon. Soturi pakeni Litteäkiven toiselle puolelle, mutta Kharon huomasi hänen aikeensa ja loikkasi suurikokoisen kollin selkään. Lieskakajo päätti karistaa toisen kaatumalla selälleen, mutta laikkuturkki ehti pujahtaa pois alta. Näin ollen Lieskakajo kolautti päänsä voimalla Litteäkiveen. Lieskajo tunsi maailman mustenevan silmissään ja pian hän makasi maassa elottoman oloisena.

//Kharon? :(

//TAISTELUTARINA (vain toinen kappale = 710 sanaa)

Hilehuurre oli päässyt parantajan pesältä päivä Pohjaharhan jälkeen. Hänen uusi rupattelutoverinsa Lieskakajo oli silloin vielä jäänyt sairasaukiolle joksikin aikaa, mutta Hilehuurre toivoi, että pääsisi joskus uuden toverinsa kanssa metsästämään, kuten oli tälle ehdottanut. Hopeisella kollilla oli ollut vielä hiukan voimaton olo, inhottavan kankeakin makoiltuaan niin monta päivää sairasaukiolla. Yskä ja kurkkukipu olivat kuitenkin jo tiessään. Heti päästessään viilettämään metsään ja nummille, kolli oli tuntenut olevansa elämänsä kunnossa. Kuin mikään ei voisi pysäyttää häntä. Kuin mikään ei voisi pilata hänen päiväänsä.

Joitakin päiviä myöhemmin tilanne oli kuitenkin toinen: Hilehuurre oli herännyt täyden kuun yönä muiden leiriin jääneiden sotureiden kanssa siihen, kun leiriin oli tulvinut vihollisia ja ilman oli rikkonut aukiolta kuuluva jäätävä tuskanhuuto. Hilehuurre oli havahtunut ensimmäisten joukossa jo käpälien liikehdintään, sillä pilkullinen kolli nukkui yleensäkin huonosti täyden kuun aikaan. Tämän vuoksi hän oli ollut pettynyt, kun ei päässyt kokoontumiseen. Taistelun syttyessä Hilehuurre olikin tyytyväinen, että oli jäänyt leiriin puolustamaan klaanin reviiriä sekä haavoittuvaisia. Hilehuurteella oli iso luotto omiin taistelutaitoihinsa. Olihan hopeinen kolli hyvä sekä hyökkäämään että puolustautumaan sekä yksi klaanin voimakkaimmista kissoista. Hän oli huomannut, että useimmilla kissoilla oli enemmän heikkoja kohtia joko hyökkäyksessä tai puolustautumisessa, kun hän itse hallitsi molemmat roolit samantasoisesti. Hilehuurteellakin oli todellisuudessa vielä sen verran parantamisen varaa, että itsevarmuus vain loi päälle päin illuusion hänen taistelutaitojensa paremmuudesta. Hilehuurre oli ponkaissut ylös vuoteeltaan Mehiläislennon vierestä salamannopeasti, valmiina mihin vain.
Heti, kun Hilehuurre syöksyi aukiolle ja näki tuntemattoman kissan Rastaskukan kimpussa, hän syöksyi suoraan hyökkäävien vihollisten kimppuun uhkaavasti rääkyen. Hänen perässään ulos saapunut komistus, Mehiläislento, ryhtyi taisteluun aivan vieressä. Hän erotti myös sivusilmällä Pohjaharhan valkean turkin taistelun keskellä.
Ennen kuin Hilehuurteen nenän ja suun ehti täyttää lumelle tihkuvan veren löyhkä, erotti hän kissojen ominaishajut: Kuolonklaani! Ja tuntemattomia erakoita! Vihasta kihisten pilkullinen kolli mätki kahta erakkoa vuoron perään suurella tassullaan päähän kynnet esillä. Silmiin oli hyvä tähdätä; jos onnistuisi osumaan, vastustaja olisi suoraan pelistä pois. Joku eloklaanilainen hyökkäsi näistä erakoista toisen kimppuun, jolloin Hilehuurre kaatoi toisen erakon rääkyen lumeen. Voimakas soturi tarrasi hampaillaan vastustajan niskanahkaan ja yritti tavoittaa kaulaa toisella etutassullaan. Samassa Hilehuurteen selkään hyökkäsi kaksi vihollista yhtä aikaa, joista toisen hän tunnisti Kuolonklaanin Kaamoskukaksi. Toinen oli oletettavasti erakko. Hilehuurteen jalat pettivät kahden kissan painosta. Nämä yrittivät saada hampaillaan otetta hopeanharmaan kollin kaulan alueelta.
"Rottiako te olette?" Hilehuurre ivasi, yrittäen karistaa hyökkääjiä pois kimpustaan.
Hopeinen soturi tarrasi hampaillaan Kaamoskukan käpälään, kierähti selälleen ja potkaisi toista vastustajaa vapaalla takajalallaan niin lujaa, kuin pystyi. Erakko kellahti kumoon; tuo kissa tuskin oli ennen soturia nähnytkään. Hilehuurre jatkoi tovin kamppailua Kaamoskukan kanssa, kunnes näki ystävänsä Salamataivaan kiitävän heitä kohti. Hopeinen soturi hellitti otettaan vastustajasta, joka oli alkanut raastaa Hilehuurteen vatsaa jakakäpälillään. Tämä hämmentyi, kun Hilehuurre ei rimpuillutkaan - silloin Salamataivas syöksyi Kaamoskukkaa päin. Hilehuurre nousi ylös, viilsi kuolonklaanilaista kynsillään lapaan, jätti Salamataivaan jatkamaan kamppailua ja etsi nopeasti katseellaan eloklaanilaisia, jotka olisivat alakynnessä.
Soturi huomasi Kuusitassun jääneen soturi-ikäisen vihollisen kynsiin. Tilanne ei näyttänyt ollenkaan reilulta ja Hilehuurre viiletti käpälät tömisten taistelevien sotureiden ohi Kuusitassun luokse. Hän huomasi Närhitassun saapuvan apuun yhtä aikaa.
"Etsi itsesi kokoinen vastustaja, sinä säälittävä riekale!" Hilehuurre sähähti hypätessään kaikki kynnet paljaana vihollisen kimppuun. Kolli alkoi läiskiä vastustajan kuonoa käpälillään. Tämä kissa oli kuitenkin ketterä tapaus, ja luikahdettuaan pois soturin kynsistä vihollinen vinkaisi ja juoksi kauas Hilehuurteesta. Hilehuurre ehti vain nyökätä Kuusitassulle ja Närhitassulle, ennen kuin palasi aukion keskustaan etsimään kokoisiaan lyötäviä hiirenaivoja.
Hilehuurre huomasi suuren, pitkäturkkisen kollin lähestyvän häntä uhkaavasti jäätävä katse vaaleansinisissä silmissään. Pitkä turkki oli mustan ja erilaisten harmaan sävyjen peittämä. Hilehuurre piti kollia heti erittäin viehättävän näköisenä - tai tiedosti, että olisi pitänyt, jos tämä ei olisi lähestynyt hopeista soturia niin pelottavalla tavalla, valtavine lapoineen ja tassuineen, kynnet paljastettuina. Pilkullinen soturi ei kuitenkaan jaksanut katsella moista vaanimista, vaan hyökkäsi itse tummaturkkisen kollin kimppuun paljastaen hampaansa. Vaikka vastustaja ei reagoinut nopeasti, painoi tämä Hilehuurteen maahan voimakkaalla etutassullaan, kuin soturi olisi painanut pennun verran. Hilehuurre tarrautui kollin etujalkaan kynsin ja hampain, pakottaen tämän kaatumaan maahan kuperkeikalla. Hilehuurre kierähti vastustajan päälle ja he alkoivat painia lumessa häntien ja pöllyävien karvojen sekamelskana. Vastustajan taitavista liikkeistä Hilehuurre päätteli, että kissa oli Kuolonklaanin soturi. Hän ei kuitenkaan saanut tämän nimeä päähänsä.
Tummaturkkinen kolli sai pian painettua Hilehuurteen maata vasten, eikä eloklaanilainen mahtanut mitään. Hän yritti huitoa takajaloillaan hurjana, mutta suuri kolli läymäytti niin kovan iskun Hilehuurteen kasvoille, että hänellä oli mennä taju. Veren maku tulvi suuhun ja Hilehuurre yritti sylkeä sitä ulos.
"Tuliko hätä?" kuolonlaanin soturi kysyi kylmä ilme kasvoillaan. Tätä seurasi toinen kova isku kasvoille. Hilehuurre sulki silmänsä juuri ajoissa, ennen kuin toiseenkin poskeen iski viiltävä kipu. Kolli avasi kuitenkin silmänsä ja avasi suunsa veriseen virnistykseen. Hän ei luovuttaisi näin helpolla. Vastustaja näytti hämmentyneeltä silmien pienestä siristyksestä päätellen, kuten Hilehuurre oli toivonutkin.
"Älä yritä, komistus. Et sinä minua pelota. Oikeastaan, näytät vain suurennetulta pennulta noiden suhteettomien isojen tassujesi ja sotkuisen turkk-" Hilehuurteen lause jäi kesken, kun vastustaja hyysi hänen hymynsä jo uudella iskulla kuonoon.

//Järkäleloikka?

//TAISTELUTARINA

Haukoin henkeä syrjempänä taistelusta piikkihernemuurin varjossa, jonne Pohjaharha oli minut saatellut päästyämme hetkeksi eroon harmaasta erakosta. Nuori soturi kyseli vointiani, mutten heti pystynyt vastaamaan hänelle. Voi miten korvissani sirisikin niin inhottavasti, että se sotki kaikki ajatukseni…
"Hiilihammas?" Pohjaharhan ääni kuulosti etäiseltä, vaikka hän seisoi aivan vieressäni. Vedin henkeä ja nielaisin. Sen jälkeen siirsin hieman sumean katseeni entiseen oppilaaseeni, jonka silmistä näkyi huoli.
Pudistelin vähän päätäni. "Olen ihan kunnossa. Vähän vain väsyttää", lausuin edelleen hengästyneenä. Tuntui siltä kuin kaulani ympärillä olisi ollut lenkki, joka vain kiristyi puhuessani. Harmaa erakkonaaras oli onnistunut tekemään pahempaa jälkeä kuin olin odottanut.
"Nämä lurjukset on häädettävä pois leiristä jollain keinolla", sanoin sitten Pohjaharhalle vakavana. "Ainakin meidän on pystyttävä pidättelemään heitä siihen saakka, kun Mesitähti ja muut palaavat kokoontumisesta." *Jos he palaavat*, lisäsin mielessäni, sillä en todellakaan ollut varma siitä, oliko päällikkö tovereineen joutunut väijytykseen Kivikukkulalla loppujen Kuolonklaanin kissojen toimesta. Näiden erakoiden ja satunnaisten kuolonklaanilaisten yllättävä hyökkäys oli eittämättä sodanjulistus Eloklaanille.

//Pohja?

Kuutamolaine: 10kp + 3TaP -

Tähtimötassu: 4kp -

Sypressikuiske: 5kp + 2TaP -

Vihapentu: 4kp -

Sumutassu: 9kp + 3TaP - Voit nimittää Sumutassun soturiksi taistelun jälkeen, kunhan Eloklaani on asettunut väliaikaiseen leiriinsä :)

Lieskakajo: 6kp + 2TaP -

Laventelitaivas: 7kp + 3TaP -

Hiilihammas: 5kp + 2TaP -

Varjotassu: 23kp! + 10TaP -

Pohjaharha: 6kp + 2TaP -

//TAISTELUTARINA

Varjotassu tuijotti itkemään ryhtynyttä vastustajaansa syvän epäuskoisena. Musta naaraskissa oli anonut Varjotassua lopettamaan taistelu ja väittänyt sitten, että taisteli ainoastaan koska hänen oli ollut pakko noudattaa käskyä, kun Varjotassu oli huomauttanut, että kissa itse taistelun aloitti.
”Minä en vain saa päästää sinua pakoon tai Keijukainen suuttuu minulle. Voisitko palata takaisin leiriin, ettei minun tarvitse tappaa sinua?" musta naaras oli pyytänyt kuin viaton pentu.
*Niinpä niin, ja nyt sinä odotat minun säälivän sinua*, Varjotassu ajatteli edelleen vihastuneena selkäänsä saamista pitkistä, vuotavista naarmuista. Kermanvärinen kolli tuijotti vihollista kyseenalaistava katse silmissään, korvat taaksepäin käännettyinä.
”Keijukainen?” Varjotassu toisti.
”Niin, Keijukainen. Kujakissayhteisön johtaja.”
Varjotassu ei ollut kuullut kyseisestä kissasta mitään, mutta juuri nyt häntä ei kiinnostanutkaan kuulla enempää.
”Älä yritä. Kyllä sinä tiedät, millainen sota leirissä on käynnissä. Et muka halua tappaa minua, mutta haluat lähettää minut sinne muiden tapettavaksi. Noinko helpolla te kujakissat luovutatte, kun vastaan tulee soturioppilas?” Varjotassu sihisi paljastaen hampaansa. Mustan naaraan esitys ei menisi läpi.
”Ei sinun tarvitse taistella siellä. Ole kiltti, en tahdo pahaa!” naaras uikutti itku silmässä.
*Tuo kissa on aivan sekaisin päästään!*
”Ai, eikö? Ai niin, minä unohdin, että voin antaa tovereidesi raadella minut ilman puolustautumistakin”, Varjotassu sanoi sarkastisesti, kumoten vastustajan puheiden painoarvon.
Varjotassu upotti kyntensä lumeen. Ennen kuin vastustaja ehti avata suutaan uudelleen, oppilas hyökkäsi tämän kimppuun ja upotti kaikki kyntensä mustaan turkkiin. Kolli yritti pysyä kiinni naaraan selässä tämän rimpuillessa ja voihkiessa samaan aikaan kivusta. Varjotassulla oli kuitenkin sellainen tunne, ettei vastustaja yrittänyt oikeasti - että tämä säästeli voimiaan ja yritti edelleen esittää haavoittuvaista ja uhriutua.
”Yritäkin vielä pelata tunteillani!” Varjotassu mourusi niin, että melkein pelästyi itseään. Hän ei tiennyt osaavansa päästää suustaan niin aggressiivista ja kovaa ääntä. Kujakissa oli nyt pahasti alakynnessä.
Hän ei olisi uskonut pärjäävänsä taistelussa näinkään hyvin, vaikka tilanne olikin ollut tähän mennessä melko tasainen. Niistä harvoista onnistuvista taisteluliikkeistä hän sai kuitenkin kiittää täysin Mesitähteä. Varjotassu muisteli, miten Mesitähti oli pelastanut hänet; nyt olisi Varjotassun vuoro tehdä vastapalvelus ja puolustaa klaaniaan, hän ajatteli.
”Te hyökkäsitte leiriimme, joten minulta ei heru yhtään sääliä sinulle tai yhdellekään Keijukaiselle!”

//Roska?