//TAISTELUTARINA

Tähtiklaani oli kuullut rukoukseni ja lähettänyt Hiilihampaan pelastamaan minut. Hän oli riuhtaissut tuntemattoman erakon pois kimpustani. Minulta oli mennyt hetki ennen kuin olin toennut naaraan hyökkäyksestä, mutta seurasin parin kissanmitan päästä tilannetta. Hiilihammas oli haastanut kissan, mutta yhtäkkiä hänen katseensa harhautui muualle. Se antoi viholliselle tilaisuuden hyökätä ystäväni kimppuun. Olisin halunnut tehdä jotain, mutta oloni tuntui liian heikolta, jouduin vain seuraamaan tilannetta kauempaa ja toivoa, että Hiilihammas kykenisi estämään hyökkäyksen. Huojennuksekseni hyökkääjä tyytyi vain iskemään kynsillään Hiilihammasta poskeen ja irtaantui sitten kauemmas hänestä. Kaksikko katsoi toisiaan pitkään, kuin he olisivat tunteneet toisensa.
Jostain Hiilihammas näytti saavan voimansa ja keskittymiskykynsä takaisin, ja tämä hyökkäsi kohti viholliskissaa. Katsoin jännittyneenä, kuinka harmaa naaras väisteli entisen mestarini iskuja ja aina tilaisuuden tullen sivalsi kynsillään Hiilihampaan ruskeaa turkkia. Vihollinen oli ikäväkseni Hiilihammasta aavistuksen parempi taistelija, vaikka he vaikuttivatkin varsin tasaväkisiltä. Vaikka uskoin ystäväni pärjäävän, minä tiesin, etten voisi jäädä lumeen makaamaan. Pian joku hyökkääjistä huomaisi minut ja tekisi minusta selvää. Vedin syvään henkeä. Tahto puolustaa klaaniani sai minut voimaantumaan ja kampesin itseni pystyyn. Aluksi jalkani tuntuivat huterilta ja voimattomilta, mutta kun harmaa naaraskissan onnistui saada ote Hiilihampaan kaulasta, kaikki muu unohtui. En voinut antaa Hiilihampaan kuolla.
"Hiilihammas!" ulvaisin syöksyessäni kohti harmaaturkkista kissaa. Hän oli suurin piirtein kokoiseni, mutta aavistuksen verran tanakampi kuin minä. Iskeydyin vauhdilla harmaaturkkisen kissan kylkeen ja hän lennähti pois entisen mestarini päältä. Hiilihammas kampesi itsensä pystyyn.
"Tule, mennään sivuummalle", nau'uin ja viitoin raidallisen kollin perässäni pois harmaan kissan luota. Pysähdyimme hengähtämään piikkihernemuurin varjoon. Silmäilin kauhuissani pimeää pääaukiota, joka oli pullollaan toistensa kimpussa raivolla taistelevia kissoja. Kaikki eloklaanilaiset puolustivat kotiaan valtavalla raivolla, mutta se ei näyttänyt riittävän. Pelottavan moni eloklaanilainen näytti olevan alakynnessä.
"Oletko sinä kunnossa?" kysyin Hiilihampaalta huolestuneena. Tämä oli kovin hengästynyt, eikä se ollut mikään ihme.

//Hiili? :/

//TAISTELUTARINA

Varjotassu heräsi keskellä yötä kaameaan rääkäisyyn, jota seurasi pian vielä epämääräisempi, lakkaamaton aggressiivisen mourunnan sekamelska. Hänen vieressään Sadetassu oli noussut heti pystyyn ja osa oppilaista syöksynyt jo ulos hämmennyksen ja paniikin sekaisina. Varjotassu nousi äkkiä käpälilleen.
"Mitä tapahtuu?" hän kysyi Sadetassulta, joka vaihtoi pelokkaita katseita kollin kanssa, ennen kuin syöksyi mitään sanomatta ulos. Varjotassu juoksi ulos ystävänsä perässä peläten pahinta.
Ulkona Varjotassu sai kauhukseen todistaa, että leiriin oli hyökätty; vielä kokoontumisyönä, kun puolet sotureista ja Mesitähti olivat poissa! Eloklaanin sotureita taisteli leirin keskiaukiolla useita tuntemattomia kissoja vastaan, joiden seasta Varjotassu erotti Kuolonklaanin hajun. Hyökkääjien seasta erottui kuitenkin myös vieraiden kissojen haju.
Varjotassun ensimmäinen reaktio taistelunäkymään oli automaattinen paikalle jähmettyminen. Hänen sydämensä hakkasi melkein yhtä lujaa kuin silloin pienempänä, kun hän oli juossut pois kaksijalkalasta ainoastaan traumat mukanaan. Kollin jalkojen alettua toimia muutaman sekunnin jälkeen, tuli hänelle seuraavana vahva vaistomainen tarve juosta pakoon, niin kauas kuin tassuistaan pääsi. Tämän pitkältä tuntuneen, mitättömän lyhyen hetken jälkeen Varjotassu valpastui ja tajusi Sadetassun tuijottavan taistelevia kissoja hänen vieressään, kuin odottaen hyökkääjää.
"Sadetassu, juokse!" Varjotassu huusi samalla, kun kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan oppilaiden pesän taakse, kohti leiriä suojaavaa oksamuuria. Kun kolli vilkaisi taakseen, hän huomasi kuitenkin Sadetassun kadonneen - todennäköisimmin taistelevien kissojen valtamereen. Täydessä paniikissa Varjotassu ei voinut muuta, kuin jatkaa pakoaan ulos leiristä. Hän hyppäsi sellaisella voimalla, mihin ei olisi ikinä pystynyt ilman sitä suunnatonta pakokauhun tunnetta. Laskeutuminen ei kuitenkaan mennyt yhtä putkeen, sillä kermanvärinen oppilas putosi puoliksi piikkihernepensaan sisään. Se ei ollut mieluisa kokemus. Oksat raapivat kollin takajalkoihin naarmuja. Nyt oli kuitenkin tosi kyseessä, eikä Varjotassu tuntenut niissä kipua enää jatkaessaan matkaa metsään. Varjotassu ajatteli, kuinka ei koskaan antaisi itselleen anteeksi, jos oli nyt jättänyt ystävänsä kuolemaan tuohon verta pulppuavaan leiriin! Käpälät eivät silti antaneet hänelle vaihtoehtoa kääntyä takaisin.
Kolli ei kuitenkaan ehtinyt ottaa montaa juoksuaskelta puiden lomassa, kun joku osui häneen kovalla voimalla kaataen hänet pöllyävään lumeen. Varjotassun keuhkoista lähti ilmat pihalle ja hän joutui yskimään lunta suupielistään tovin, ennen kuin sai itsensä ylös happea haukkoen. Vasta silloin oppilas sai kohdistettua silmänsä kohtaamaan hyökkääjän, joka kyyhötti kynnet paljaana hänen vieressään valmiina iskemään uudelleen. Se oli pienehkön puoleinen musta kissa, jonka etutassut olivat valkoiset ja jonka Varjotassu arvioi olevan suunnilleen yhtä vanha - tai siis nuori - kuin hän itse.
Silmänräpäyksessä musta kissa hyökkäsi uudelleen kynnet ojossa häntä kohti. Oppilas paiskautui jälleen maata vasten, tällä kertaa selälleen, mutta sai kiepahdettua vihollisen alta pois ketterästi, jolloin tämä hämmentyi hiukan. Varjotassu käytti etulyöntiaseman hyväkseen ja kiepahti ympäri, ennen kuin musta naaras tajuaisi tarttua hänen häntäänsä kiinni. Heti kiepahduksen jälkeen Varjotassu läimäisi viholliskissaa korvaan kynnet esillä. Tämä puolustautui huitoen kummallakin etukäpälällään niin suunnattoman nopeasti, että se näytti mielipuoliselta. Varjotassu yritti saada vuoron perään molemmilla etukäpälillä kyntensä osumaan kissan rintakehään tai vatsaan, mutta puolustautuja oli liian nopealiikkeinen. Vihollisen tassujen liikkeen nopeasta pysähdyksestä Varjotassu kuitenkin arvasi, että naaras oli jälleen hyökkäämässä. Tällä kertaa kermanvärinen kolli väisti iskun syöksyen mustan naaraan alitse tämän hypätessä, kääntyi sitten sutjakasti naaraan taakse ja tarttui mustaan häntään kynsin ja hampain. Viholliskissa parkaisi kivusta, mutta pääsi helposti Varjotassun otteesta irti. Ennen kuin kolli huomasikaan, oli musta naaras jo hänen selässään kynsimässä nahkaa irti. Varjotassu yritti ravistella tämän pois päältään, mutta pieni naaras oli yllättävän voimakas ja kolli lyyhistyi maahan. Varjotassu huusi tuskissaan. Hän tunsi, miten veri levisi selästä hänen kyljelleen. Valkoinen maa oli hetkessä kirkkaiden, punaisten pisaroiden peitossa. Kermanvärisen ja veren kirjava oppilas veti syvään henkeä, rimpuili kaikin voimin kääntyäkseen selälleen ja potkaisi mustan naaraan pois päältään kovan, kivunsekaisen sähinän saattelemana. Nyt hän ei antaisi enää armoa, kolli ajatteli.
Ei, Varjotassu ei ollut tappaja, eikä ikimaailmassa halunnut olla vastuussa yhdenkään kissan elämän päättämisestä tai päättymisestä. Mutta tänä yönä hänen olisi taisteltava, ehkä viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän puolustaisi klaaniaan kunnialla. Tuo vihamielinen tunkeilija, joka tuli piirittämään Eloklaanin leiriä saisi nähdä, kuinka hän taistelisi kuin soturi, Varjotassu ajatteli. Sen jälkeen vastustaja saisi katua sotaan ryhtymistä.
Varjotassu syöksähti hampaat irvessä mustan muukalaisen kimppuun, ennen kuin tämä ehti kunnolla päästä jaloilleen. Vastustaja toimi kuitenkin niin nopeasti ja ketterästi, että tämä pääsi luikertelemaan pois Varjotassun alta, potkaisten takajalallaan kollia päähän. Varjotassu ei kuitenkaan ollut moksiskaan, vaan syöksyi naaraan perään. Musta naaras kääntyi kohtaamaan Varjotassun, mutta oppilas oli jo valmiina hyökkäämään vihollisen kimppuun uudelleen. Hän loikkasi jo kynnet ojossa, ennen kuin vastustaja ehti valmistautua. Kissa kaatui ja alkoi rimpuilla Varjotassun alla, kollin painaessa kyntensä tämän toiseen lapaan ja toiseen etutassuun. Kermanvärinen kolli iski hampaansa vihollisen lavan ja niskan väliin, mikä sai kissan ulvaisemaan kivusta.

//Roska ehkä?

//TAISTELUTARINA

Oli kuin itse pahuus olisi päässyt valloilleen ulkona: Tuntemattomia kissoja vyöryi leiriin täydenkuun loimottaessa tummalla taivaalla, ja nopeasti piikkihernemuurin ympäröimä aukio täyttyi kissojen huudoista. Olin seurannut muita sotureita ulos pesästä ja liittynyt taisteluun. Ilmassa leijaili vahva Kuolonklaanin haju, mutta siihen sekottui myös täysin tuntemattomien kissojen voimakas ominaistuoksu.
Pohjaharha oli jäänyt alakynteen taistelussa harmaata naaraskissaa vastaan. Naaras hyökkäsi hämmästyttävällä päättäväisyydellä valkoista soturia vastaan, ja oli selvää, että tämä oli kokenut taistelija. En ehtinyt jäädä ihmettelemään hyökkääjän taitoja pitkäksi aikaa, sillä nopeasti Pohjaharha oli jäänyt niin sanotusti puun ja kuoren väliin ja harmaan naaraan ote tämän niskasta tiukkeni. Syöksyin kaksikkoa kohti ulvaisten ja iskeydyin tuntematonta kissaa kohti koko kehoni voimalla. Se pakotti tämän irrottamaan hampaansa Pohjaharhasta ja kääntymään minua kohti.
Silmäillessämme toisiamme arvioivasti, kuin heikkouksia etsien, katseeni harhautui vähän matkan päässä naaraan takana olevaan Rastaskukkaan, joka kamppaili itseään huomattavasti rotevampaa kissaa vastaan. Hetkinen - ei voinut olla totta… Tyrskytassu!
“Ei kannata katsella muualle kesken taistelun!” Harmaa naaraskissa loikkasi minua kohti kynnet ojennettuina, ja tunsin kipeän vihlaisun poskessani. Pakotin itseni kääntämään huomioni pojastani hyökkääjään, joka vähitellen alkoi näyttää tutulta. Silloin minulle valkeni, että kyseinen kissa oli ollut mukana kaappaamassa Mesitähden pentua Suurten harjoitusten aikaan. Naaras oli osallistunut harjoituksiin yhdessä poikani kanssa kuolonklaanilaisena, ja kaikkia oli pyydetty pitämään silmät auki heidän ja Mesitähden kaapatun pennun varalta valitettavan tapahtuman jälkeen.
Luimistin korviani ja paljastin hampaani kissalle. Hyppäsin häntä kohti ja tavoittelin hänen kaulaansa hampaillani, mutta naaras väisteli ketterästi liikkeitäni. Taistelu oli varsin tasaväkistä, ja toivoin, että Pohjaharha tokenisi pian äskeisestä ja tulisi avukseni.

//Keiju tai Pohja?

// TAISTELUTARINA

Kuljin muiden unenpöpperöisten sotureiden seassa ulos pesän hämäryydestä. Liikkeeni tapahtuivat automaatiolla muiden mukana, enkä oikein pystynyt ajattelemaan niitä ennalta. Vasta aukiolla minulle valkeni paremmin, mitä meillä oli edessä. Vastassamme oli selvästi hajusta päätellen kuolonklaanilaisia, mutta myös tuntemattomia kissoja. Väsymys painoi kehossani, mutta pian kasvava adrenaliini sai sen katoamaan. Eloklaanin aukio oli jo ehtinyt täyttymään taisteluhuudoista, ja me olimme heti hyökkäyksen kohteena. Tassuissani kihelmöi, kun katsoin silmät kauhusta suurina edessäni avautuvaa taistelutannerta.
Avunhuudot kantautuivat korviini jostain lähempänä piikkihernetunnelia. Nopeasti käänsin katseeni ja näin Salamataivaan pulassa. Suurikokoinen punaruskea kolli oli jo ehtinyt upottaa päänsä klaanitoverini vatsakarvojen sekaan ja iski tähän hampaansa. Ketään ei ollut auttamassa. Hetkessä olin liikkeessä ja rynnistin kohti suurta kollia. Loikkasin ja enempää ajattelematta iskeydyin tämän selkään kynnet ojossa. Kumarruin hampaillani kiinni niskaan ja puristin niin kovalla voimalla kuin suinkaan pystyin. Kollin suusta pääsi jokin epämääräinen sähähdys, ja onnekseni Salamataivas oli vapaa. Kuolonklaanilaissoturi sai heitettyä minut yltään yhdellä pienellä liikkeellä. Tömähdin kyljelleni lumiseen maahan.
Punaruskeaturkkinen kääntyi minua kohti. Kolli oli äärimmäisen pelottavan näköinen. Jäänsinisissä silmissä paloi ilkeys ja soturi oli muutenkin hurjan näköinen revenneen korvansa kanssa. Nieleskelin kurkussani tuntuvaa palaa, ja kuten osasin arvata - pian kuolonklaanilainen hyökkäsi kimppuuni. Ensimmäisen iskun sain juuri ja juuri väistettyä, mutten ollut itsekään varma miten sain sen tehtyä. Ketteryydestäni oli hyötyä, mutta ehkä kehossani kihisevä pelko sai minut toimimaan paremmin kuin yleensä.
Olimme Salamataivaan kanssa päätyneet vierekkäin. Edessämme uuteen hyökkäykseen valmistautuva kolli oli kuitenkin sen verran suuri vastus, etten uskonut meidän kahdenkaan riittävän hänelle. Kuolonklaanilainen hyökkäsi taas, tällä kertaa Salamataivaan kimppuun. Kollin hyökkäysliikkeet olivat hyvin hallittuja. Minä iskin hampaani kollin häntään ja siitäkös toinen suuttui. Päässäni kohisi niin paljon, etten saanut mitään selvää kuolonklaanilaisen sanoista. Harmaan naaraan kimpussa oli jo uusi soturi, joten hänestä ei ollut enää apua. Ainoastaan vahva halu puolustaa kotia sai minut pysymään paikoillani ja kohtaamaan vastustajani.
"Antaa tulla, minä kestän kyllä", sihisin hampaideni välistä sanoja, joita en ollut eläessänikään päästänyt ilmoille. Tämä tilanne oli kuitenkin uusi. Nämä hiirenaivot olivat tulleet rikkomaan kotimme rauhan, joten meidän täytyi taistella loppuun asti - vaikka edessä olisikin seisonut kuolemaa janoava kuolonklaanilainen.

// Jää?

//TAISTELUTARINA

Lieskakajon ajatukset olivat sekaisin eikä kolli ollut vieläkään sisäistänyt täysin mitä oli juuri tapahtunut. Hetki sitten Mesitähti oli lähtenyt sotureidensa kanssa kokoontumiseen ja hetki sen jälkeen Kuolonklaani oli hyökännyt erakoiden kanssa Eloklaanin leiriin. Lieskakajo etsi katseellaan sopivia vastustajia itselleen, hän puolustaisi Eloklaania vaikka hengellään. Kollin kurkusta kumpusi murinaa, kun hän oli loikkaamassa tummaturkkisen kollin kimppuun. Hänestä kollikissa näytti tutulta, mutta Lieskakajo ei saanut mieleensä mistä toinen oli tuttu. Hän käännähti nopeasti kuullessaan askelia, mutta hyökkäämisen sijaan Lieskakajon vihreät silmät suurenivat. Hän tunnisti kissan välittömästi, hyökkääjä oli hänen paras ystävänsä ja entinen oppilaansa, Kharon. Punaturkkisen kissan teki mieli hymyillä leveästi ja syöksyä halaamaan ystäväänsä. Hän kuitenkin piti olemuksensa vakavana, olihan toinen osana Eloklaaniin kohdistunutta hyökkäystä. Lieskakajo oli järkyttynyt toisen osallisuudesta tähän hirmutekoon. Hän halusi tietää miksi toinen oli osallinen tähän tekoon. Mitä Kharonille oli tapahtunut? Kollisoturi ilmoitti suoraan, että ei halunnut taistella tuttua kollia vastaan. Ei hän voisi.
“Olen kaivannut sinua, Kharon. En voi taistella sinua vastaan, mutta en myöskään suostu kuolemaan, jos hyökkäät minun kimppuuni. Kharon, me selviämme tästä puhumalla, eikö niin? Sinulle olisi paikka Eloklaanissa, pidän siitä huolen, että pääsisit takaisin. Me olemme tai ainakin olimme parhaita ystäviä. Eikö sillä muka ole mitään merkitystä..?” Lieskakajo mourui toivottomana. Hän ei ymmärtänyt, mitä ihmettä Kharonille oli tapahtunut..? Kolli sitten sähisi jotain Mesitähden pahuudesta eikä punaturkkinen kissa vieläkään hahmottanut kokonaisuutta. Mesitähtihän oli reilu päällikkö!
“E-en ymmärrä. Kharon, minä en halua olla sinun viholliseni. Enkö minä merkinnyt sinulle ikinä mitään?” kollikissa naukui hiljaisella ja epätoivoisella äänellä. Pian kyyneleet kihosivat hänen kimppuunsa. Lieskakajo valmistautui siihen, että he taistelisivat pian toisiaan vastaan. Sen verran vihaiselta ja vakuuttuneelta Mesitähden pahuuteen Kharon vaikutti.
"Olet paras ystäväni, Kharon.." Lieskakajo sai vielä sanotuksi.

//Kharon? :(

/TAISTELUTARINA\\
Hyökkäyksen pauhu sumisi korvissani. Raahauduin oppilaiden pesään. Haavani tihkuivat verta. Kipinätassu ilmestyi pesään karvat pystyssä ja verisenä. Häntä ei enää meinannut tunnistaa samaksi kissaksi. "Ihan oikeasti! Tämä on hirveää! Liljatuuli yrittää auttaa kaikkia, mutta hänellä ja Leimusilmällä ei riitä käpälät. Haavoja on ihan hirveästi!" Kipinätassu henkäisi. Nyökkäsin jäykästi. "Sinunkin pitää mennä heidän hoitoonsa." tämä käski.
"En mene. Ei tämä ole vakavaa." tuhahdin. Kipinätassu kohautti olkiaan. "No, minusta sinun täytyisi mennä." tämä maukui. 'Ehkä sinusta.' tuumin. 'Mutta en halua tunnustaa.' Taistelu pelotti minua. Eräs musta iso kolli oli melkein tappanut minut. Kuulin Pimentovarjon ja jonkun toisen kissan, jonka nimeä en tiennyt rääkyvän voitonriemuisena. "Meidän pitää kertoa Mesitähdelle!" kuiskasin äkkiä.
"Miten me pääsemme? Nuo kissat tappavat meidät!" Kipinätassu huudahti peloissaan. Yhtäkkiä esiin astui Hillasielu, verisenä ja haavoittuneena. "Oletteko kunnossa?" tämä kähisi. "Emme enemmän kuin muutkaan." vastasin. Hillasielu ähkäisi.
"Minä menen kertomaan Mesitähdelle." sanoin päättäväisesti. "Siinä tapauksessa et mene yksin, Sumutassu. Minä tulen mukaan." Hillasielu naukui hiljaa. Katsoin kollia epäilevästi. Entä jos tämä pettäisi minut kesken matkan? Sitä ei voinut koskaan tietää. Mutta minä tarvitsin kokeneita ja hyviä sotureita. "Olkoon." sähisin. Hillasielu pujahti ulos. Vaihdoin Kipinätassun kanssa vielä pelokkaan katseen. Yritin väistellä kissoja. Kynnet viuhuivat ja veri roiskui. Yhtäkkiä tunsin jonkun tuijottavan minua kiivaasti. Näin julman näköisen kuolonklaanilaisen murisevan. Yhtäkkiä sujahdin jonkun vatsan ali ja juoksin leiristä ulos. Hillasielu nilkutti edessäni. "Täälläkin on vartioita. Meidän pitää olla varovaisia." Hillasielu ähki. 'Totta kai täytyy! Minusta tulee soturi kohta, kai minä sen tiedän!' ajattelin kiivastuneena. Kuitenkaan ei ollut aikaa kinasteluun. Kaikkialla oli vaarallista. Pujahdin aluskasvillisuuden halki. Yhtäkkiä esiin astui hurjan näköinen kolli.
"Mitä te täällä teette? Valmiina kuolemaan." tämä sähisi ja paljasti terävät kyntensä. Aloin näyttää pelokkaalta. Yhtäkkiä Hillasielu tuli esiin. "Mitä sinä täällä teet, Usvakatse?" tämä sähisi. Usvakatse syöksyi kimppumme ja raastoi Hillasielun lapoja. Hän näytti lihaksikkaalta: emme takuulla pärjäisi. Loikkasin tämän selkään ja puristin sitä hampaillani. Usvakatse hyppäsi, ja putosin maahan. Tämä painoi käpälänsä rinnalleni ja tähtäsi kurkkuuni. Yhtäkkiä tunsin painon häviävän rinnaltani. Hillasielu oli repinyt hänet pois ja iski tämän selkään. Yhtäkkiä Usvakatse alkoi huohottaa. Hän perääntyi yrittäen tähdätä minuun. Väistin iskun tieltä. Usvakatse kompastui. Hän lysähti maahan. Syöksyin tämän päälle ja purin tätä kurkusta. Purin, kunnes tunsin velton ruumiin jalkojeni alla. Nousin ylös typertyneenä. Olin tappanut kissan. Olin julmuri. "Sumutassu, kiitos. Sinä tapoit hänet. Nyt pitää mennä." Hillasielu maukui.

//Kaikki Eloklaanilaiset saa jatkaa\\
//Kp-boosti\\

Olin ollut jo aika kauan pentu, ja kuun päästä oli aika nimittää minut oppilaaksi.
"Haluan ulos!"
Mau'uin.
"No, tuskin sinä pääset"
Piiskupentu sanoi hiljaa.
"Miksi?"
Kysyin.
"Siellä on kuningattaria ja sotureita vahtimassa"
Piiskupentu selitti.
#piiskupentu valehtelee#
Ajattelin ja pyöräytin silmiäni.
Mutta piiskupentu oli puhunut totta, ovella oli suuri joukko sotureita ja kuningattaria.
"Yritätkö karata?"
Kimalaistoive kysyi mutten vastannut vain murisin.
"Älä murise!"
Nokkospilvi huudahti.
"Annetaan pennun murista"
Joku jota en tuntenut sanoi.
Huokaisin syvään ja lähdin.
"No, olin oikeassa"
Piiskupentu sanoi syöden kalaa.
#typerä viisasteleva piiskupentu #
Ajattelin ja aloin lepäämään.
Kun heräsin, huomasin että sarastuspentu oli vierelläni.
"Mitä nyt?"
Kysyin.
"O-oletko oikeasti orpo?"
Hän kysyi tiedonjanoisena, mutta näytti kuin ei kuuntelisikaan.
"Niin, mitä siitä?"
Sanoin tylsistyneenä.
"Ei mitään "
Sarastuspentu sanoi hieman loukkaantuneena.
#voisin kokeilla taas päästä ulos#
Ajattelin.
Kun menin ulosköynnille, nokkospilvi huomasi minut ja sanoi
"Hei taas murisevan pentu"
Hiukan pilkallisesti.
Murisin kuulostaen aivan oppilaalta ja pari vartioivaa soturia pelästyivät.
#pelkurit#
Ajattelin ja murisin vielä kovempaa jolloin yhä useampi pelästyi.
#hah hah haa!#
Nauroin mielessäni ja lähdin takaisin päin.

//TAISTELUTARINA
Eloklaanin leiri oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Sypressikuiske oli herännyt kiljaisuihin ja karjahduksiin. Hyökkäys oli selvästi suuniteltu tahallaan kokoontumisyölle! Häijyt hyökkääjät tappelivat jo leirissä, kun Sypressikuiske ja pari muuta soturia vasta heräsivät ja säntäsivät pihalle pesästään. Sypressikuiske loikkasi hieman itseään kookkaamman harmaaraidallisen kissan kimppuun taistelukäskyn saadessaan. Hän oli surkea taistelija eikäs selviäsi hengissä ilman auttajia! Naaras väisteli alati ylivoimalla taistelevan kollin iskuva vikkelästi. Hän loikkasi eteenpäin ja viilsi harmaaraidallista kollia lapaan. Vieras kolli älähti kivusta ja mäjäytti käpälänsä kynnet edellä Sypressikuiskeen poskeen ja painoi naaraan maata vasten. Sypressikuiske rimpuili kollin alla epätoivoinen katse silmissään.
“Jos aiot tappaa minut tee se nyt ja nopeasti”, Sypressikuiske sihahti hiljaa - toinen ei välttämätä kuullut sihahdusta. Hän ei ollut tolallaan pentujensa menettämisen jäljiltä ja hän menetti voimiaan nopeasti isomman kollin pitäessä häntä maata vasten. Kolli pudisti päätään hiljaa - ties mitä se sitten tarkoittikin - ja lähestyi uhkaavasti Sypressikuiskeen kurkkua. Yhtäkkiä Sypressikuiskeen jo menetettyä toivonsa ja suljettuaan silmänsä paine katosi hänen lavoiltaan ja hänen päällään ollut kissa oli saanut kimppuunsa Mutalammen, joka jakeli iskuja kohti toisen kollin naamaa. Sypressikuiskeella meni hetki tajuta tapahtunut ja kiivetä jaloilleen ja sen ajan aikana mustaraidallinen Kuolonklaanin kolli oli kiinnittänyt katseensa häneen. Sypressikuiske tunnisti kollin Kaamoskukaksi ja sävähti. Sypressikuiske olisi mieluummin paennut leiristä kuin taistellut. Kaamoskukka lähestyi kohdettaan siristellen silmiään hiukan.
//Kaamos?

Tähtimötassu tassutti määrätietoisena kohti oppilaiden pesän edessä istuvaa Kaislatassua. Tuo rääpäle katsoi loukkaantuneena kohti Tähtimötassua. Tähtimötassu hengitti sisään rauhoittaakseen itsensä naaras istuutui Kaislatassun viereen hiljaisena ja heilautti häntänsä nätisti tassujensa päälle. Hän tiesi Mesitähden ja Karjuvirneen tarkkailevan häntä. Tuntui kuin koko leiri olisi hiljennyt odottamaan, että Tähtimötassu avaisi suunsa.
“Vaikka oletkin rääpäle en halua vaikeuksia”, Tähtimötassu aloitti.
“Miksi edes vaivaudut-” Kaislatassu oli sanomassa mutta Tähtimötassu keskeytti hänet.
“Anteeksi. Tulin vain sanomaan sen ja nyt voin varmasti lähteä”, Tähtimötassu sanoi katsoen kokoajan pois päin. Kaislatassu näytti hämmentyneeltä.
“Ai… öö… saat kai anteeksi?” Kaislatassu sanoi mennen aivan hiljaiseksi.
“Älä edes kuvittele että olemme sitten ystäviä!” Tähtimötassu töksäytti ja nousi. Hän huitaisi häntäänsä hiukan nolona ja tassutti pois. Kaislatassu siirsi katseensa tassuihinsa ja Tähtimötassu käänsi päänsä pois vilkaistuaan viimeisen kerran tuohon naaraaseen. Hän tassutti sitten leirin reunalle ja istuutui. Karjuvirne tassutti hänen luokseen ja katsoi oppilastaan hymyillen hiukan.
“No, miten meni?” Karjuvirne kysyi. Tähtimötassu ei uskaltanut luoda katsekontaktia vaan tapitti tassujaan.
“Ihan hyvin kai. Pyysin anteeksi ja hän oli hämmentynyt”, Tähtimötassu tokaisi.

“Aika lähteä kokoontumiseen Tähtimötassu”, Karjuvirne huikkasi oppilaalleen ja Tähtimötassu loikki mestarinsa perään. He seurasivat rinnakkain koko muuta kokoontumiseen lähtevää sakkia.
//Karju saat jatkaa jos tahot ei tarvi :3

//TAISTELUTARINA (vain toinen kappale eli 364 sanaa on taistelua)

Kuutamolaineen turkissa kihelmöi, kun hän tunsi Talvikkitakun lämpimän kehon omaansa vasten. Naaras ei muistanutkaan, kuinka paljon oli ikävöinyt tätä, ja viimein takkuturkkinen maanvaiva oli jälleen siinä. Hän kuunteli kiinnostuneena ystävänsä kertomuksia matkaltaan. Talvikkitakku oli kokenut vaikka ja mitä - tämä oli jopa ehtinyt maistaa kotikisun elämää, mikä kuulosti Kuutamolaineen korvaan aivan uskomattomalta.
Kaksikko pysyi valveilla koko yön, kertoillen toisilleen viime kuiden tapahtumista. Kuutamolaine kertoi Pöllöviillon mestarina toimimisesta, kohtaamisestaan kaksijalan kanssa sekä kummallisesta, hehkuvasta esineestä, jonka se oli jättänyt jälkeensä. Hän myös kertoi lähentymisestä vanhempien sisarustensa - eritoten Ampiaispiston - kanssa.
Vasta aamuhämärän aikaan naaraat nukahtivat, eikä Kuutamolaine ottanut paineita aamupartiosta myöhästymisestä. Hän oli vain iloinen saatuaan ystävänsä takaisin.

Täydenkuun kokoontumisen yönä Eloklaanin leiriä kohtasi terroriteko. Kuutamolaine heräsi aukiolta kuuluviin rääkäisyihin, ja vain hetkeä myöhemmin hänelle valkeni, että heidän kimppuunsa hyökättiin. Mustavalkoinen soturitar karisti unihiekat silmistään ja kiiruhti ulos pesästä vain kohdatakseen kaaoksen, joka oli yön turvin päässyt livahtamaan heidän kotiinsa.
Kuutamon kajossa erottui kamppailevien kissojen hahmoja, jotka kävivät toisiaan vastaan kynnet ja hampaat paljastettuina. Aukion oli hetkessä täyttänyt korvia huumaava melu, johon sekoittuivat eloklaanilaisten sekä tuntemattomien hyökkääjien taisteluhuudot ja tuskan ulvaisut.
Samassa joku rysähti Kuutamolainetta päin. Hän kaatui iskun voimasta ja ehti hädin tuskin kierähtää sivuun seuraavan hyökkäyksen tieltä. Suurikokoinen, lihaksikas kolli oli pörhistänyt karvansa näyttääkseen entistä isommalta, ja tämän valtavan kokoiset käpälät kurkottelivat Kuutamolainetta kohti raakalaismaisesti.
Kuutamolaine oli suoraan sanottuna surkea taistelija. Hän oli hyvä ainoastaan väistelemään iskuja, muttei iskemään takaisin. Sen sijaan hän pani merkille, että hänen vastustajansa ei ollut järin nopea saati sulava liikkeissään - suurin osa kollin hyökkäyksistä oli hätiköityjä ja huonosti tähdättyjä. Kuutamolaine hyödynsi näitä heikkouksia tätä vastaan ja loikkasi varoittamatta kollin selkään. Hän roikkui - hajusta päätellen - kuolonklaanilaisen selässä samalla, kun yritti epätoivoisesti tehdä vahinkoa vastustajalleen kynsimällä tämän kylkiä ja puremalla niskaan.
Yritys jäi heikoksi, sillä tovin kuluttua kolli kierähtikin yllättäen selälleen, melkein murskaten itseään hintelämmän naaraan alleen. Kuutamolaineen onnistui luikahtaa pois alta viime tipassa. Hän oli kuitenkin liian varomaton, ja kolli ehti sivaltaa kynsillään häntä lapaan. Tuskanhuuto karkasi Kuutamolaineen suusta, kun hän hoiperteli kauemmaksi. Kuolonklaanilainen oli jälleen jaloillaan ja valmiina uuteen hyökkäykseen.
Kuutamolaineen katse etsi kuumeisesti jonkinlaista apua. Yllättäen idea lävisti hänen tajuntansa nopeammin kuin salama, ja naaras syöksyi kollin ohi taistelun lomassa runnoutuneen muurin luokse, josta törrötti teräviä keppejä ja oksanpalasia. Kuutamolaine nappasi yhden teräväkärkisen kepin hampaisiinsa. Hän tunsi jo kynnet alaselässään, mutta onnistui vääntämään yläkroppaansa siten, että sai iskettyä kepin kuolonklaanilaisen silmään. Laikukas kolli ulvoi tuskissaan ja yritti saada kepin irti silmästään. Silloin Kuutamolaine hyökkäsi ja upotti hampaansa kissan pehmeään kaulaan, tuntien lämpimän veren pulpahtavan suuhunsa.
Kuolonklaanilainen huitaisi häntä kuonoon käpälällään, ja Kuutamolaine perääntyi sähisten. Hänen vastustajansa ei kuitenkaan ollut enää taistelukykyinen, vaan tämä lysähti maahan haukkoen koristen henkeä, ennen kuin lakkasi kokonaan liikkumasta. Kuutamolaine puuskutti uupumuksesta ja kivusta. Hänen koko kehonsa tuntui olevan miltei kuin tulessa, mutta hän ei voinut pysähtyä - klaanitoverit kaipasivat apua. Hän ryntäsi muristen Mehiläislennon kimpussa olevan kissan luokse auttaakseen veljeään.

//Kuka vaan saa jatkaa leirissä olijoista!

Sypressikuiske: 8kp -

Sadetassu: 6kp -

Omenahuuma: 9kp -

Tähtimötassu: 7kp -

Leimusilmä: 7kp -

Kultasiipi: 9kp -

Aurinkoroihu: 5kp -

Sumutassu: 12kp -

Kimalaistoive: 13kp -

Kuusitassu: 4kp -

Talvikkitakku: 7kp -

Kipinätassu: 4kp -

Pohjaharha: 11kp, 5TaP -

//TAISTELUTARINA

Rauhanomaisen, ihanan uneni oli keskeyttänyt kylmäävä parkaisu, joka kuului pääaukiolta. Minä ja moni muu eloklaanilaissoturi olimme heränneet parkaisuun ja nousseet salamannopeasti ylös. Kukaan ei jäänyt siloittelemaan nukkuessa sotkuuntunutta turkkiaan, vaan kuin sanattomasta sopimuksesta ääneen heränneet soturit lähtivät vyörymään ulos pesän lämmöstä.
Kylmällä pääaukiolla kohtasimme näyn, joka sai minutkin hetkeksi jähmettymään. Leiri oli täynnä tuntemattomia kissoja, ja yksi heistä oli käynyt yövartiossa olleen Rastaskukan kimppuun. Harmaa naaraskissa oli painanut kilpikonnakuvioisen soturin hankeen ja puri parhaillaan soturin kaulaa. Kun eloklaanilaissoturit olivat päässeet aukiolle, viholliset aloittivat heti hyökkäyksen. Olin niin väsynyt, että minulla meni hetki ymmärtää mitä oli tapahtunut. Mutta kun se ajatus iskostui päähäni, minun oli toimittava. Viholliset olivat hyökänneet Eloklaanin leiriin ja meidän olisi puolustettava klaaniamme. Ilmassa leijui vahvasti sekä erakoiden että kuolonklaanilaisten hajuja. Siitä päätellen Kuolonklaanikin oli mukana tässä ja klaani oli sillä silmänräpäyksellä saanut Eloklaanin vihollisekseen, kun he olivat astuneet käpälällään leiriin aikeena aloittaa taistelu.
Väistelin meitä kohti hyökkääviä erakoita ja kuolonklaanilaisia ketterästi ja lähdin juoksemaan kohti aukion keskellä olevia naaraita. Harmaa kissa oli juuri iskemässä hampaansa uudestaan Rastaskukan kaulaan, mutta onnistuin estämään sen. Syöksyin kovalla vauhdilla kissan kimppuun ja riuhtaisin hänet irti klaanitoveristani.
Kierimme hetken maassa, jonka jälkeen irtaannuin erakosta ja asetuin vastakkain hänen kanssaan. Hetken vain tuijotimme toisiamme. Miksi ihmeessä tämä kissa joukkoineen oli halunnut asettua Eloklaania vastaan? En ymmärtänyt sitä. Hetket tuntuivat piinaavan pitkiltä, kunnes naaras viimein teki liikkeensä; hän hyökkäsi minua kohti, mutta onnistuin väistämään sulavasti hänen terävät kyntensä. Kissa näytti taistelevan tosissaan ja jouduin miettimään, miten selviäisin hänen kynsistään. En ollut mikään mestaritaistelija, joten yksin minun ei ollut hyvä taistella selvästi kokeneempia kissoja vastaan. Sain kiittää Tähtiklaania, kun näin sivusilmälläni Rastaskukan juoksevan meitä kohti. Oli järkevämpää taistella kahdestaan etenkin silloin, kun ei tiennyt mitään vihollisen taidoista tai taistelutavoista. Rastaskukka juoksi lumi takanaan pöllyten meitä kohti ja hän loikkasi kynnet ojossa kohti harmaata viholliskissaa. Mutta myös harmaa kissa oli huomannut lähestyvän eloklaanilaisen ja hän onnistui väistämään soturin hyökkäyksen. Rastaskukka lennähti ilman halki ohitseni suoraan lumihankeen.
"Hahah, katsoisit vähän minne juokset", naaraskissa virnisti ja käänsi vihreän katseensa minuun. Kohtasin sen empimättä, sillä minä en pelännyt vihollista tai kuolemaa. Puolustaisin klaaniani ja klaanitovereitani viimeiseen hengenvetoon saakka! Viholliskissa aloitti taas hyökkäyksen. Hän ei ollut liikkeiltään erityisen nopea eikä kissa liikkunut hangessa järin ketterästi, mutta hänen taistelutahtonsa oli jopa hieman pelottava. Niskavillani nousivat pystyyn, kun lähdin taas väistämään harmaaturkkisen naaraan lähestyviä hampaita. Mutta juuri kun olin väistämässä, hän arvasi suunnitelmani ja vaihtoi äkkiä suuntaa juuri minua kohti.
Tunsin, kuinka hyökkääjän hampaat upposivat inhottavasti takajalkaani. Hän nykäisi jalkaani taaksepäin, ja liikkeen voimasta menetin tasapainoni ja rojahdin kylmään hankeen. Yritin potkaista vapaaksi jääneellä takajalallani vastustajaa kasvoihin, mutta hän onnistui väistämään potkuni. Etsin epätoivoisesti katseellani Rastaskukkaa. Mihin kilpikonnakuvioinen soturi oli kadonnut?
Pian erotin kauempaa tutun hahmon, jonka tunnistin Rastaskukaksi. Pettymyksekseni soturi oli joutunut kaksintaisteluun ruskeaturkkisen raidallisen kollin kanssa.
Erakko irrotti otteen jalastani ja hetken luulin pääseväni pakoon, mutta juuri noustessani ylös kissa tarttui hampaillaan kiinni niskastani. Tiesin, ettei rimpuilu auttaisi mitään, joten yritin pysyä rauhallisena ja rukoilin, että Tähtiklaani lähettäisi jonkun apuuni. Kissan ote niskastani puristui vain, enkä tiennyt lainkaan mitä hän suunnitteli. Tiesin, että tämä saattaisi olla loppuni.

//Hiili?

”Mennään jo leiriin”, Sumutassu maukui. Nyökkäsin ilmoittaakseni, että olin samaa mieltä. Minua väsytti ja toivoin hartaasti, etteivät mestarimme tahtoisi olla vielä kauemmin.
”Mennään vain. Olihan teillä tänään jo taisteluharjoituksetkin”, Hillasielu naukaisi. Olin varsin tyytyväinen tähän vastaukseen, ja Sumutassukin näytti hieman rentoutuvan.
Lähdimme Omenahuuman johdolla kohti Eloklaanin leiriä.
”Sinuna kävisin kuitenkin vielä parantajanpesällä, se sinun mätkähdyksesi näytti kipeää tekevältä”, nau`uin.
Sumutassu nyökkäsi hieman, mutten tiennyt, aikoisiko hän oikeasti käydä Liljatuulen luona. Olin iloinen, että Sumutassu oli pyytänyt anteeksi käytöstään, hän todella voisi olla sittenkin ihan hyvä kissa, vaikka vaikuttikin ensin todella ilkeältä. En ollut varma, voisiko meistä ikinä ystäviä tulla, mutta ainakin voisimme olla paremmissa väleissä.
Lumi narskui tassujemme alla ja tunsin hieman hytiseväni keskipitkän, muttei lainkaan paksun turkkini alla.
Lunta tuprutti nytkin hieman, mutta varsinainen pyry se ei ollut.

Saavuimme leiriin, minä tulin viimeisenä. Ravistelin lumen turkistani ja Sumutassu teki samoin. Taivas oli valkea niin kuin maakin. Jotkut kissat olivat juuri syömässä. Ilta oli jo tullut, lihakseni olivat väsyneet ja mieleni teki mennä lepäämään.
”Taidan mennä lepäämään, minua väsyttää”, maukaisin oppilastoverilleni ja tassutin oppilaiden pesään.

//Jos Sirius haluat vielä jatkaa Sumulla

Kuusitassu oli kuin olikin loppujen lopuksi satuttanut itsensä kompastuessaan kiveen. Sillä välin, kun Rastaskukka jäi etsimään lumessa lymyävää "tappajakiveä", Leimusilmä vei Kuusitassun parantajan pesälle pikaista tarkistusta varten. Vaikka niin pieni kivi tuskin olisi voinut saada aikaan kovin suurta vahinkoa, parantajaoppilas koki velvollisuudekseen hoitaa myös pienimmätkin ruhjeet.
"No niin, näytäppä sitä tassuasi sitten", Leimusilmä sanoi Kuusitassulle heidän tultuaan sairasaukiolle, ja ruskeavalkoinen kolli ojensi käpälänsä hänelle.
Leimusilmä käänsi tassua varovasti ympäri ja näki, että kivi oli naarmuttanut polkuanturan pintaa, mistä verenvuoto oli johtunut. *Ei siis mitään vakavaa*, hän ajatteli mielessään.
"Se on vain pikkunaarmu", mustavalkoinen parantajaoppilas ilmoitti hymyillen. "Nuolet sen vain puhtaaksi ja pidät jonkin aikaa lumessa, jotta verenvuoto lakkaa."
"Mitäs täällä tapahtuu?" Leimusilmä käänsi katseensa mestariinsa, Liljatuuleen, joka oli tullut tarkistamaan muiden potilaiden ototilan.
"Tarkistan hurjan kivihirviön hyökkäyksessä loukkaantuneen potilaan vammoja", kolli vitsaili, ja Liljatuuli naurahti vähän.
"Vai niin", tummanharmaa parantaja hymähti, "siinä tapauksessa minä annan sinulle työrauhan."
"Kiitos", Leimusilmä nyökäytti päätään ja leikki hetken olevansa hyvin vakavissaan, ennen kuin siirsi ilkikurisen katseensa takaisin Kuusitassuun. "Toisin sanoen olet kunnossa. Voin kyllä hoitaa siivoamisen yksin loppuun, mikäli haluat mennä lepuuttamaan tassuasi."

//Kuusi?

Talvikkitakku tuhahti itsekseen, kun tunsi tökkäyksen kyljessään.
"Anna minun nukkua!" hän mourui dramaattisesti ennen kuin nosti päätään. Naaraan vihreät silmät kiiluivat pesän hämärässä ja naaras nautti Kuutamotassun hämmentyneestä ilmeestä.
"Hei vain, Kuutamotassu. Yllätys, yllätyitkö?" punaturkkinen naaras maukui ja kurottautui koskettamaan mustavalkean naaraan nenää omallaan. Talvikkitakku värähti kosketuksesta ja tapitti ystäväänsä virnuillen. Naaras kallisti päätään, kun toinen kertoi saaneensa soturinimensä. Hänen sydämensä hypähti, Kuutamolaine oli varsin kaunis nimi.
"Rontti! Menit sitten saamaan nimesi ilman minua, kuinka julmaa", Talvikkitakku huokaisi ja kellahti selälleen, vieden koko tilan sammalilla.
"Ainiin, tämä on muuten sinulle. Se muistuttaa hiirtä, eikö? Nimesin sen Piippariksi, sillä kun sitä puristaa suussa tai tassulla, se piippaa", naaras selitti nopeasti ja ojensi toiselle pehmeän, hiiren näköisen otuksen. Talvikkitakku oli hyvin ylpeä löydöksestään! Kuutamolaine oli edelleen ällistynyt ja hämmentynyt siitä miten nopeasti kaikki oli tapahtunut. Naaras tuuppi entistä erakkoa kauemmaksi, jotta mahtuisi makaamaan sammalilleen.
"Mikään sinussa ei sitten ole muuttunut, viet edelleen kaiken tilan pediltäni", Kuutamolaine mutisi ja punaturkkinen kissa kampesi osittain toisen päälle makaamaan. Hän olikin ikävöinyt, niin ikävöinyt ystävänsä kiusaamista! Hänen sydämensä tuntui pamppailevan, kun heidän turkkinsa koskettivat toistensa omia. Mikä olikaan tämä kummallinen, mutta niin ihana tunne mitä naaras koki Kuutamolaineen ollessa läsnä?
"Noh, kerro nyt kaikki juorut mitä täällä on tapahtunut! Minä palan halusta tietää kaiken. Toivottavasti Mesitähti on jo eläköitynyt eikä minun tarvitse nähdä häntä enää ikinä. Erakkoelämän parhaita puolia oli kyllä, kun ei tarvinnut törmätä pettureihin. Paitsi törmäsin minä kyllä erääseen raivostuttavaan kolliin, hän varasti ruokani ja hänen takiaan kaksijalat kaappasivat minut. Ajattele, jouduin kotikisuksi!" Talvikkitakku kertoi ja tuhahti äänekkäästi ajatellessaan Tiikeriä. Mokoma retale, onneksi hänen ei tarvitsisi törmätä Tiikeriin enää ikinä koskaan. Naaraan hännänpää vääntelehti levottomana, kun hän paloi halusta päästä jatkamaan tarinaansa seikkailustaan. Kuutamolaine saisi kuulla kaiken niistä typeristä kissoista keihin hän oli matkansa aikana törmännyt. Kenties hän saisi ystäväältä ansaitsemaansa vertaistukea tähän tuskaan!

//Kuutti? ;)

''Voin mennä sanomaan jollekkin tuosta kivestä.'' Sanoin.
''Eikun minun pitää tarkistaa sinun jalkasi.''
Leimusilmä sanoi.
''Ahah no en sitten mene ei siihen edes satu.'' Pyöräyttelin vähän silmiä koska ei minua ollut sattunut.
''No mene sitten minä jatkan tätä hommaa.''
Leimusilmä sanoi.
''No minä menen sanomaan Rastaskukalle.''
''Mene vaan tule sitten auttamaan.''
Kävelin soturien pesälle ja etsin rastaskukan.
''Onneksi sinä olet täällä Rastaskukka.''
''Mitä asiaa.'' Rastaskukka sanoi unissaan.
''Sinun pitää tulla ottamaan pois tuolta aukiolta kivi.''
''Miksi.'' Rastaskukka kysyi.
''No koska kompastuin siihen. Ja en halua että joku muu kompastuu siihen.'' Selitin.
''Joo tulen nyt.''
Kävelimme Rastaskukan kanssa aukiolle ja aioin näyttää Rastaskukalle kiven mutta se oli kadonnut.
''Leimusilmä missä se kivi oli?'' Kysyin tältä.
''Voi hitsit en tiedä.''
Leimusilmä sanoi.
''Voitko auttaa Rastaskukka tässä kiven etsimisessä?'' Kysyin Rastaskukalta.
''Voin minä auttaa teitä.''
Rastaskukka vastasi.
''Kuusitassu oletko varmasti kunnossa?'' Leimusilmä kysyi.
''Ai miten niin?''
''No sinusta taitaa vuotaa verta.''
Leimusilmä aprikoi.
''Ei minua satu minnekkään.''
''No minun on kuitenkin tarkistettava sinun kunto. Rastaskukka sinun on varottava tuota kiveä ja hae sen etsimiseen apujoukkoja minä menen katsomaan Kuusitassun.''
Leimusilmä sanoi.
Lähdimme kävelemään kohti parantajan pesää.

Omenahuuma oli pitänyt kantansa asiaan ja Tähtimötassua ärsytti hetki hetkeltä enemmän.
“Mitä minun pitäisi välittää poloisen raukkaparan tunteista, joka ei kestä faktoja”, Tähtimötassu sanoi sähähtäen ja nousi.
“Kerron sitten tästä Mesitähdelle ja Karjuvirneelle, jotta he saavat hoitaa asian”, Omenahuuma huikkasi Tähtimötassun perään, kun oppilas käveli yhteen leirin nurkkaan. Kaislatassulla leikkimisestä olikin sitten tullut isompi juttu. Naaraasta tuntui hyvälle, kun tuo oli voinut purkaa tunteensa johonkin rääpäleeseen, koska iso tunnemyräkkä oli vallinnut tämän sisältä ja nyt se vain kasvoi. Mitä, jos Mesitähti jututtaisi häntä oikeasti? Ajatus tuntui hirveältä! Tähtimötassu värähti ja hän tiesi kyynelten tulevan ja loikki ulos leiristä. Hän juoksi pitkillä loikilla puiden ohitse puikkelehtien niiden väleistä. Sydän pamppaillen hänen silmänsä purskahtivat kyyneliin. Naaras hoiperteli vihan ja surun täyteisten ajatusten saattelemana joen lähelle. Joki virtasi hurjasti solisten ja naaras painoi päänsä ja itki. Ahdistus purkautui kyynelinä ja se raivostutti häntä hirveästi. Naaras nyyhkytti hysteerisesti ja lysähti kasaan. Hän ei kestänyt tunnemyrskyjä enää! Miksi kaikki oli niin sekaisin? Miksi elämä oli niin… epäreilua? Saisipa hän rauhaa jossain yksin. Edes Eloklaanin reviiri ei tuntunut tarpeeksi isolta paikalta. Naarään ajatukset alkoivat seljetä ja hän nosti päätään hiukan. Hän vain tarvitsisi, jonkun jolle puhua…

Sypressikuiskeesta tuntui kuin hän olisi vajonnut maan alle tavoittamattomiin. Pyörryttävä surun tunne riipaisi hänen sisuksiaan.
“Voisimmeko vaikka mennä kävelylle?” Sypressikuiske kysyi alakuloisesti kumppaniltaan. Aurinkoroihu nyökkäsi ja nousi seisaalleen. Sypressikuiskekin nousi ja kaksikko tassutti leiristä yhdessä. Sypressikuiske kävi asioita läpi päässään ja varmasti kävisi samoja asioita päässään kuiden ja kuiden ajan. Hänestä tuntui rangaistulta ja jotenkin… syylliseltä kokoasiaan.
Kumppanukset kävelivät puiden lomassa kohti Hehkulampea. Sypressikuiske loikkasi ensimmäiselle astinkivelle ja loikki muutkin vikkelästi. Vaikka lunta satoi lakkaamatta ja kylmyys jäyti luita ja ytimiä, jotkut joet eivät siltikään olleet jäässä. Sypressikuiske hytisi loikkiessaan lumen poikki kohti Hehkulammen rantaa. Aurinkoroihu seurasi perässä, kun Sypressikuiske koitti tassullaan Hehkulammen jäätä.
“Luuletko, että se kestää astumista?” Aurinkoroihu kysyi epävarmana. Sypressikuiske laski yhden tassun painon kokonaan jäälle.
“Luulisin”, Sypressikuiske naukui ja ujutti itsensä miltei kokonaan jäälle. Jää kesti hänen painonsa, joten naaras ujuttautui vielä vähän pidemmälle.
“Ole varovainen!” Aurinkoroihu naukui hermostuneena. Hän viuhtoi hännällään hädissään.
“Olen, olen. Rauhoitu”, Sypressikuiske naukui näreissään mutta tajusi virheensä.
“Anteeksi ei ollut tarkoitus suuttua”, hän naukui apeana.
//Arskaliini <3

Kimalaistoive oli viettänyt mukavan illan sisarustensa ja emonsa kanssa. Hänen emonsa, Korppisiiven kanssa tuli vietettyä muutenkin päivittäin aikaa, sillä naaras oli saanut taas pentuja. Kimalaistoive oli iloinen, että hänellä oli paljon sisaruksia! Sisarukset tiesivät turvaa ja seuraa. Naaras oli kuitenkin salaa iloinen, että hän oli jo toisesta pentueesta ja kaikkien tulevien pentujen isosisko. Tyrskytassun kanssa hänen perheensä ei muutenkaan ollut tekemisissä, joten käytännössähän hän oli ensimmäisestä pentueesta. Hetki sitten hänen sisaruksensa olivat valuneet omiin puuhiinsa ja Korppisiipikin painunut väsyneenä unille. Kimalaistoive silitti nukkuvan Piiskupennun selkää hännällään. Hänen poikansa oli täydellinen, kollista kasvaisi upea soturi ja kissa. Yhtä upea, mitä hänen siskostaan Kaislatassusta. Samassa hän huomasikin pentutarhan suuaukolle ilmestyneen itkuinen, ruskea kissa, joka rynnisti välittömästi Kimalaistoiveen luokse. Raidallinen naaraskissa huolestui välittömästi, toinen oli itkenyt. Naaraan sydän pamppaili kauhuissaan, mitä toiselle oli tapahtunut? Oliko toinen loukkaantunut harjoituksissa vai oliko joku toinen kissa satuttanut häntä?
”Kaislatassu, ajattelinkin juuri sinua. Mitä sinulle on tapahtunut? Näytät todella surulliselta. Onko sinuun sattunut vai onko joku kiusannut sinua? Jos on, niin-", Kimalaistoive mourui huolestuneena ja taputti sammalpetiä vieressään sen merkiksi, että nuori naaras voisi istua hänen viereensä. Kaislatassu lysähti emonsa viereen ja tapitti toista huolestuneena. Kaislatassu vilkaisi taas emoaan ja nyyhkäisi sitten. Naarasoppilas selitti, että hän oli istuutunut Tähtimötassun viereen ja se oli ollut hänen elämänsä pahin virhe. Kimalaistoive kaiveli hetken muistinsa sopukoita, kunnes Tähtimötassun nimi soitti kelloja. Toinenhan oli Mesitähden rääväsuinen tytär. Kimalaistoiveen kasvoille ilmestyi tuima ilme, vanhempi naaras oli selvästi tehnyt jotain hänen tyttärelleen. Kimalaistoive oli suojelevainen mitä tuli hänen perheeseensä. Vaikka hän olikin luonteeltaan arka, ujo ja hieman hissukka, niin jos joku satuttaisi hänen pentujaan, kuningatar ei pelkäisi taistella vastaan. Raitaturkki antoi toiselle merkin jatkaa ja niin Kaislatassu aloitti vuodatuksensa. Raidallinen naarasoppilas nyyhkytti niin nopeaan tahtiin, että vanhemmalla kissalla oli pieniä vaikeuksia pysyä mukana. Kaislatassu selitti, että Tähtimötassu oli väittänyt Mesitähden halunneen tappaa Kaislatassun. Oliko Tähtimötassu aivan päästään sekaisin, kun tuollaisia väitti?! Kimalaistoive silitti pörheällä hännällään naaraskissan turkkia ja hyssytteli toiselle hiljaa.
"Kaislatassu, kaikki on hyvin. Emo on tässä", naaras rauhoitteli toista lempeästi ja sukaisi toisen poskea. Kimalaistoive mietti mitä hän sanoisi, hänen olisi oltava sanoissaan varovainen. Sen hän tiesi, että mustavalkoisen oppilaan sanat olivat valheita.
"Aloitetaan siitä, että sinä et ole surkea erakko, vaan hieno Eloklaanin täysvaltainen jäsen. Et yhtään sen vähemmän eloklaanilainen, mitä Tähtimötassu on. Minä en ottanut sinua säälistä, vaan koska rakastin sinua välittömästi ja halusin pitää sinut turvassa. Sinusta tuli heti minulle kuin oma pentuni. Sen lisäksi Mesitähti ei tapa viattomia kissoja, hän ei ole koskaan halunnut tappaa sinua. Tähtimötassu sanoo noin, koska hän on päästään vialla. Hänellä saattaa itsellään olla jotain ongelmia, kuin noin käyttäytyy. En hankkinut Piiskupentua sinun tilallesi, kukaan ei voi korvata sinua. Haluan taata mahdollisimman monelle pennulle hyvän elämän ja eikö olekin mukavaa, että sinä sait sisaruksen? Te olette molemmat minulle yhtä rakkaita pentujani", Kimalaistoive naukui toiselle vakavalla, mutta tietyissä lauseissa kuitenkin lempeällä äänensävyllä. Hän halusi antaa ruskearaidalliselle kissalle käsityksen, että toinen oli hänelle äärimmäisen rakas kissa.
"Kaikki mitä Tähtimötassu sanoi sinulle, oli valheita. Minä rakastan sinua ja tulen rakastamaan sinua aina. Kukaan ei vihaa sinua. Ja mitä isään tulee, niin luulen, että Irvikita toimii sinulle mielellään isänä. Hän on hyvä kissa", naaras naukaisi ja hänen sydämensä sykähti Irvikidan nimen kohdalla.
"Irvikita välittää sinusta, tässähän teillä olisi oiva mahdollisuus lähentyä. Eikö? Minä aion puhua Mesitähdelle Tähtimötassun käytöksestä, hän saa varmasti rangaistuksen. Minä puhun myös Tähtimötassun mestarille ja pidän huolen, että hän ei pääse luikahtamaan tästä ilman seuraamuksia. Puhun myös itse Tähtimötassulle! Minun pentujani ei kukaan kiusaa", Kimalaistoive naukui varmalla äänellä.

//Kaisla? :(

Lävistin kollin kylmällä katseellani.
"Anteeksi nyt vain, mutta minua ei kiinnosta kuulla haluatko sinä soturiksi vai et." napautin töykeästi. Kipinätassun silmät näyttivät loukkaantuneilta. Hän tuijotti minua harmistuneena. Huiskautin häntääni ja lähdin häntä pystyssä pois. Hetken päästä Omenahuuma ilmestyi eteeni. "Sumutassu, tuletko mukaan metsälle? Olet tänään jo tietenkin ollut ulkona, mutta kysyn kumminkin." Omenahuuma naukui. Katsahdin taakseni Kipinätassuun. Liekinvärinen kolli katsoi toisaalle.
"Tuleeko sinne joku mukaan?" kysyin, sillä halusin olla nyt yksin.
"Hillasielu sanoi kysyvänsä Kipinätassua." hän vastasi. Sydämeni hypähti. Tiesin, että olin ollut ilkeä hänelle.
"S-selvä kai sitten." sanoin ja käännähdin. Juoksin Kipinätassun luokse. "T-tuota, minulla olisi asiaa." yritin aloittaa. Tiesin, että minun täytyisi pyytää anteeksi. Mutta mikä olisi sopiva anteeksipyyntö? 'Anteeksi, olen hiirenaivo?' ajattelin tuijottaen käpäliini. Kipinätassu vilkaisi minuun ja istahti. Onnekseni hän ei lähtenyt pois. "Mitä nyt?" hän kysyi.
"N-no...anteeksi. Olen vähän hiirenaivo. Voimmeko...kenties olla vielä ystäviä...joskus?" änkytin. Hetken aikaa en osannut sanoa Kipinätassun katseesta mitään. Toivoin, ettei kolli kertoisi muille.
"No, saat anteeksi tämän kerran." hän maukui. Nyökkäsin ilahtuneena. "Omenahuuma muuten kysyi menemmekö metsälle tänään." kerroin. "Onko Hillasielu kertonut siitä jo?" Kipinätassu kohautti olkiaan. "No menemmekö?" tämä kysyi. Nyökkäsin. Tassutimme Kipinätassun kanssa Omenahuuman luokse. "Kappas, te tulitte. Hillasielukin tulee tuolta." Omenahuuma sanoi. Kolli hölkytti luoksemme ja nyökkäsi meille ylpeänä. Uskoin, että hän oli iloinen että me olimme tulossa mukaan. Yhtäkkiä kuului jyrähdys. Ohitsemme vieri paljon lunta. "Lumivyöry!" älähdin. Hyppäsin sivuun. Katsoin eteeni. Kaikki näyttivät olevan kunnossa. Ryntäsin heti muiden perään. Kipinätassu oli jäänyt odottelemaan minua. Huohotin.
"Haluan olla Eloklaanin paras oppilas!" huohotin. Huomasin, että olin vahingossa sanonut sen ääneen. Kipinätassu virnisti minulle. Loin kolliin jäätävän katseen. Vaikka olin ehkä ollut hänelle ilkeä, ei hänelläkään olisi oikeutta virnuilla minulle! Kiipesin mäkeä ylös. "Voimmeko mennä uimapaikalle?" kysyin. "Sinne juuri olemme menossa." Hillasielu sanoi. Halusin nähdä, oliko siellä jäätä. Vaikka se oli varmaa. Olin joskus liukunut leirin jäätyneissä vesilammikoissa, ja se oli ollut hauskaa. Olin toisaalta silloin ollut vasta pentu. Ja pian minusta tulisi soturi! Hetken päästä näin uimapaikan lähellä olevat pensaikot. Lähdin juoksuun verryttelemään kylmettyneitä jalkojani. Yhtäkkiä lähdin liukuun. Tunsin jään kylmän pinnan tassujeni alla. Yhtäkkiä mätkähdin maahan. Minuun särki. Kuonooni sattui. "Se on jäässä! Sattuiko?" Omenahuuma kysyi. Hätkähdin.
"Ei." valehtelin. Uskoin, että Omenahuuma tiesi kyllä milloin valehtelin. "No hyvä." tämä vastasi. Näin Kipinätassun liukuvan jäällä hienosti. Asetuin vatsalleni ja potkaisin vauhtia. Liu'uin kohti Kipinätassua. Tämä väisti ja hyppäsi kauemmas. Räpäytin silmiäni ja törmäsin johonkin. Hyppäsin pystyyn. Yhtäkkiä kuulin niksahduksen. Loikkasin karvat pystyssä maalle. "Tulkaa pois! Jää menee rikki." kiljahdin.
"Eikä mene. Tässä on monta kerrosta jäätä, ei se voi mennä niin helpolla rikki." Omenahuuma totesi. Tuhahdin. "Et sinä voi sitä tietää! Voi olla että se meneekin rikki! Mitäs sitten sanot?" mutisin hiljaa. Loikkasin taas jään päälle.
"Ota kiinni!" Kipinätassu huudahti ja liu'utti kiven kohti minua. Nappasin sen ja heitin sen Hillasielulle. Tämä luisteli hetken aikaa jäällä, ja nappasi sitten kiven. Yhtäkkiä lähdin kovaan liukuun. Tassuni tuntuivat kylmiltä. Onnistuin väistämään törmäyksen.
"Huh!" henkäisin kiivetessäni ylös. "Mennään jo leiriin."

"Kipinä?"
//Kp-boosti\\

Tähtimötassun asenne tympi minua suunnattomasti. Nuoren naaraan uhmakkuus koituisi vielä hänen kohtalokseen joku päivä. Minun oli vaikea ymmärtää, miten Mesitähden kaltaisen lempeän ja kohteliaan kissan pennusta saattoi tulla niin nenäkäs ja röyhkeä.
“Uskallan epäillä faktojesi todenperäisyyttä”, tuhahdin oppilaalle ja silmäilin tätä viileästi. Tähtimötassun hännänpää nytkyi närkästyneesti. Mustavalkoinen naaras näytti siltä, ettei suostuisi pyörtämään päätään tässä asiassa.
Siristin hiukan silmiäni ja nousin sitten seisomaan oppilaan viereltä. “Jos sinä et käy sopimassa välejäsi Kaislatassun kanssa, olen varma, että Mesitähti saa teidät sopimaan”, naukaisin hieman varoittavaan sävyyn. En kaihtanut käyttää kovia keinoja nuorten kissojen kuriin saamiseksi, ja toivoin, että myös Mesitähti osaisi pitää tiukan linjan siinä asiassa. Muuten klaani täyttyisi vielä töykeistä ja ajattelemattomista nuorista, jotka eivät katuneet vähääkään inhottavia sanomisiaan.
“Voimme toki hoitaa tämän helpommallakin tavalla: Kävelet itse kiltisti Kaislatassun luo, pyydät anteeksi ja sitten voimme kaikki palata takaisin mukavaan arkeemme. Miten on?” Katsoin Tähtimötassua haastaen. Juuri hänen kaltaisensa nuoret olivat yksi niistä syistä, miksi en halunnut omia pentuja. Ei kyllä käynyt kateeksi Mesitähteä.

//Tähtimö?

”H-hyvää y-yötä ”, kumppanini Sypressikuiske naukui surullisesti, mutta kuulin hänen äänessään rakkauden säväyksen. Kiersin häntäni naaraan ympärille ja nuolaisin hänen poskeaan, tein mitä vain naaraan hyväksi, rakastin häntä niin paljon!
”Hyvää yötä rakas Sypressikuiske”, naukuin murheellisella äänellä, mutta rakastavasti. Sypressikuiske hymähti lempeästi, ja jatkoi surullisia nyyhkytyksiään. Kesti pitkän tovin, ennen kuin Sypressikuiske nukahti, minun kävi sääli kumppaniani. Olinhan minäkin surullinen, mutta en ilmaissut sitä niin selvästi kuin Sypressikuiske. Tälläkin hetkellä, Vadelmapentu ja Loistepentu katsoivat meitä Tähtiklaanista, ja huolehtivat meistä. Ajatellessani sitä minulle tuli parempi mieli, he eivät ikinä jätä meitä, vaikka emme voi nähdä heitä. Nukahdin pian ajatellessani asioita, ja nukuin yön hyvin rauhattomasti, miettien, miksi Tähtiklaani rankaisi meitä näin. Aamulla heräsin aikaisin, ja monet soturit nukkuivat vielä vuoteillaan. Sypressikuiske nukkui vielä, ja hänen hengityksensä oli rauhallinen. Hymyilin lempeästi, ja nuolin naaraan kylkeä rauhoittavasti. Sypressikuiske avasi hitaasti silmänsä, ja hymyili vienosti. Hieroin nenään naaraan poskeen ja kehräsin.
”Nukuitko hyvin, rakas?” kysyin lempeästi, ja kehräsin hiljaa. Sypressikuiske venytteli etukäpäliään ja haukotteli.
”Ihan hyvin”, Sypressikuiske kuiskasi hiljaa, ja hänen ilmeensä synkkeni yhtäkkiä. Hän taisi muistaa mitä eilen tapahtui. Hän nyyhkäisi hiljaa, ja nuolaisin lohduttavasti naaraan poskea.
”Sypressikuiske, rakas”, kuiskasin lohduttavasti ja hieroin poskeani vasten naaraan poskea. ”Älä itke, pentumme ovat ikuisesti kanssamme, vaikka emme näe heitä, haista heitä, tai tunne heitä. He ovat sydämessämme ikuisesti”, kuiskasin ja hymyilin lempeästi.

// Sype?

Karjuvirneestä oli suuri apu kettua vastaan. Samalla, kun minä, Kuutamolaine ja Tähtimötassu pidimme sen huomion muualla jakelemalla iskuja sinne tänne, hän syöksähti ketun kimppuun ja tarrasi sitä kaulasta kiinni hampaillaan. Punaruskea peto yritti pyristellä itseään vapaaksi, mutta Karjuvirne painoi sitä maahan koko painollaan. Riensin itsekin painamaan kettua alas ja lopulta Karjuvirne sai purtua sitä kaulasta tarpeeksi lujaa, jotta verta alkoi pulppuamaan maahan ketun haukkoessa rohisten henkeä.
Katsoin ketun kasvoja, kun se irvisti kivusta. Vaikka tiesin, että se oli vaarallinen ja uhka klaanimme kissoille, en voinut olla tuntematta myötätuntoa sitä kohtaan. Se oli kulkenut reviirillämme aivan viattomasti yrittäen selvitä elossa seuraavaan päivään, aivan niin kuin me. Se ei ollut aiheuttanut meille mitään ongelmia, ja vaikka se kenties tulevaisuudessa olisi saattanut muodostua uhaksi, oli kettu hyökkäyksemme aikaan ollut täysin syytön. Tekoa ei kuitenkaan saanut enää perutuksi: ketun ruumis oli jo jähmettynyt liikkumattomaksi ja sen silmistä oli kadonnut elämä.
"Selvä", huokaisin ja astuin pois ketun luota. Vilkaisin jokaista partion jäsentä vuorollaan: kukaan ei näyttänyt loukkaantuneen. Olisi kuitenkin hyvä palata leiriin raportoimaan tapahtuneesta. Partio saisi odottaa.
Hautasimme ketun rajan läheisyyteen. En halunnut jättää sitä kenenkään löydettäväksi, mutta olisi tuntunut kylmältä vain heivata ruumis rajan yli. Neljän kissan voimin kaivamisessa ei kestänyt kauaa, ja pian olimme jo matkalla takaisin leiriin.

Oli kuulunut neljäsosakuu siitä, kun tapasin ketun. Vielä parikin päivää tapahtuneen jälkeen punaturkkinen peto oli ilmestynyt uniini. Syyllisyys ketun tappamisesta kalvoi minua, mutta vakuuttelin itselleni, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Kenties olimme ketun tappamalla pelastaneet jonkun klaanitoverimme hengen.
Istuskelin soturien pesän ulkopuolella. Olin juuri saapunut leiriin rajapartiosta, mutta vaikka nälkä kurni vatsassani, en ollut vielä hakenut mitään syötävää. Odotin nimittäin erästä ystävääni, jonka kanssa en ollut päässyt viettämään aikaa hetkeen. Tiesin Ampiaispiston lähteneen metsästyspartioon suunnilleen samoihin aikoihin kuin minä lähdin omaani, joten hänen pitäisi olla leirissä minä hetkenä hyvänsä.
Käänsin katseeni leirin sisäänkäynnille, kun kuulin sen suunnalta puheensorinaa ja rentojen askelten äänen. Hymy levisi kasvoilleni, kun huomasin partion juuri saapuneen. Etsin katseellani Ampiaispistoa samalla kun kiirehdin tuoresaaliskasalle ja noukin mukaani oravan. Tummanruskea kolli näytti vaihtavan pari sanaa partiota johtaneen Rastaskukan kanssa, mutta vanhemman soturin astellessa tiehensä hän jäi seisoskelemaan yksin uloskäynnin kupeeseen. Kiirehdin orava suussani kollin luo ennen kuin hän ehtisi kadota minnekään. Ampiaispiston katse kääntyi suuntaani kun lähestyin häntä, ja hymy soturin kasvoilla sai sydämeni hypähtämään.
"Haluatko jakaa?" kysyin ja kallistin päätäni hymyillen. "En edes muista, milloin viimeksi olisimme syöneet yhdessä!

//Amppari?

Kuusitassu suostui auttamaan siivoamisessa, ja Leimusilmä johdatti hänet sammalrullien luo parantajan pesään. Hän kehotti oppilasta aloittamaan kasan keskeltä, jotta kulkeminen sujuisi esteettömämmin, ja ryhtyi sitten hommiin.
Kahden kissan voimin työ sujui joutuisammin, ja hetken kuluttua kaksikko oli saanut vietyä leirin ulkopuolelle melkein puolet sairasaukiolla olevista rullista. Jatkuva ulkona ramppaaminen sai kuitenkin ohutturkkisen Leimusilmän hytisemään - häntä ei oltu luotu näin alhaisille lämpötiloille.
"Hyrr, onpa täällä lämmin", Kuusitassun sarkastinen kommentti sai parantajaoppilaan naurahtamaan vähän.
"Älä muuta sano. Saisi olla vähän viileämpää", Leimusilmä naukaisi takaisin ja värisytti viiksiään huvittuneesti.
Yhtäkkiä Kuusitassu kompastui johonkin ja hänen kantamansa sammalrulla lensi maahan. Leimusilmä valpastui saman tien ja käänsi huolestuneen katseensa oppilaaseen - oliko tämä loukannut itsensä?
"Ei kai sinuun vain sattunut?" hän kysyi nuoremmalta kollilta. Parantajaoppilas laski oman rullansa maahan ja meni oppilaan luo. Hän huomasi maassa kiven, joka hädin tuskin erottui lumen seasta. Tuollaiset liskut olivat vaaraksi kissoille. "Pitäisi varmaan pyytää sotureita poistamaan tuo kivi, ennen kuin joku muu kompastuu siihen."

//Kuusi?

Omenahuuma-niminen soturi oli tullut jututtamaan Tähtimötassua tomerana ja tämä oli vastaillut naaraan kysymyksiin vastahakoisen kylmällä äänensävyllä. Tähtimötassu oli kertonut kertoneensa Kaislatassulle pelkkiä faktoja ja Omenahuuma oli näyttänyt epäuskoiselta. Nyt Omenahuuma pyysi Tähtimötassua johonkin mitä hän ei ikimaailmassa suostuisi tekemään - pyytämään anteeksi itkupilli Kaislatassulta! Tähtimötassu tuhahti ja se sai Omenahuuman katseen tiukentumaan. Hän mietti kuumeesti sanoja, jotka sopisivat juuri tähän tilanteeseen muttei keksinyt mitään, minkä avulla olisi päässyt pälkähästä. Kaislatassun oli pitänytkin juosta aukion halki itkien kuin hidastettuna niin että miltei jokainen klaanin jäsen näki, että syyllinen heikon itkupillin vollotukseen oli Tähtimötassu. Tähtimötassua ärsytti hetki hetkeltä enemmän Kaislatassu ja tuon typerä ajattelematon teko.
“En pyydä anteeksi faktojen latelemisesta”, hän sanoi uhmakkaasti. Hän ei antaisi periksi! Kaislatassu oli ollut liian helppo uhri, johon oli vain voinut tarttua ja raadella sen rikki sisältä sanoin. Jotkut kissat vaan olivat helposti taivuteltavissa ja rikottavissa toisinkuin toiset. Tähtimötassu pyöräytti vielä silmiään korostaakseen uhmakkuuttaan, kun Omenahuuma oli avaamassa suunsa.
//Omena?