Olin tuonut Kehrääjän muutama päivä sitten leiriin, jossa hän oli keskustellut Mesitähden kanssa. Kolli jäisi ainakin toistaiseksi vierailijaksi Eloklaaniin, mutta aika näyttäisi, saisiko klaanimme hänestä uuden jäsenen.
Istuskelin lähellä soturien pesää sukimassa häntääni, kun huomioni kiinnitti kahden oppilaan välinen, hieman kyseenalainen vuorovaikutus vähän matkan päässä. Nuorten naaraiden keskustelu kuulosti olevan kaikkea muuta kuin ystävällismielinen, enkä voinut olla kääntämättä katsettani kaksikon suuntaan nähdäkseni paremmin, mistä oli kyse.
Mesitähden tytär, Tähtimötassu, painoi kyntensä Kaislatassun rintaan. Mustavalkoinen naaras sanoi vielä jotakin Kaislatassulle, mikä sai tämän juoksemaan pois paikalta niin, että se varmasti keräsi katseita muilta aukiolla olijoilta.
En voinut enää katsella vierestä, vaan tassutin paikalleen istumaan jääneen Tähtimötassun luo ja istuuduin tämän viereen. Nuorempi naaras vältteli katsettani, kun kysyin häneltä, mistä äskeisessä oli ollut oikein kyse. Tähtimötassu ei vaikuttanut järin halukkaalta avaamaan tilannetta enempää, ja hän vastasikin vain kertoneensa pelkkiä faktoja ja itsestäänselvyyksiä Kaislatassulle. Hänen mukaansa Kaislatassu oli loukkaantunut pienestä, eikä vika siis ollut hänen, mutta minun oli jotenkin vaikea uskoa sitä.
"Mitä ikinä sanoitkaan Kaislatassulle - ja kuulemani perusteella se ei ollut mitään järin mukavaa - sinun pitäisi pyytää häneltä anteeksi", kehotukseni oli enemmänkin käsky, eikä äänensävyni suinkaan ollut lämmin ja kehottava, vaan jopa hieman tiukka. En voinut sietää minkään sorttisia kiusaajia, eikä Mesitähden tytär ollut siinä suhteen mikään poikkeus.

//Tähtimö?

Mestarimme olivat vieneet minut ja Varjotassun taisteluharjoituksiin, ja juuri nyt Varjotassu teki kieron tempun ja kamppasi minut kesken harjoitusten, ihan tarkoituksella heti laskeuduttuani maahan kierrehyppyni jälkeen. Mätkähdin turhautuneesti sihahtaen lumiselle maaperälle, mutta kömmin samantien ylös, ennen kuin Varjotassu ehtisi käydä vastahyökkäykseen.
”Törkeä temppu”, hymähdin, mutta samassa hymyilin taas.
En halunnut antaa Varjotassulle sellaista kuvaa, että olisin muka oikeasti suuttunut. Nämähän olivat sentään taisteluharjoitukset.
Kyyristyin jo valmiina hyökkäämään uudestaan, kunnes yht’äkkiä kuulin Mesitähden maukuvan: ”Vaihdetaampas rooleja. Yritä sinä, Sadetassu, nyt vuorostasi puolustautua Varjotassun hyökkäykseltä.”
Hiilihammas nyökäytti päätään päällikköä myötäillen. Minä nyökkäsin takaisin.
”Selvä sitten.” Käännähdin katsomaan Varjotassua äkisti hiukan säikähtäneenä. Eihän kolli aikonut kaikilla voimillaan hyökätä? Hän oli kuitenkin jonkin verran minua isompi.
”Valmis?” kermanvalkea kolli tarkisti.
Minä nyökkäsin hiukan epävarmana. Ennen kuin ehdin sanoa olevani huono puolustautumaan, kolli syöksähti kaulaani kohti kuin tähdäten hampaansa kurkkuuni, mutta yllätyksekseni tunsinkin käpälät rintakehälläni, jotka puskivat minut selälleni. Yritin potkaista hänet takajaloillani kauemmas, mutta ensimmäinen yritys ei tuottanut tulosta, ja Varjotassu ryhtyi raapimaan vatsaani takakäpälillään kynnet piilossa. Toisella ponnekkaammalla yrityksellä onnistuin potkaisemaan hänet pois kimpustani. Samalla hetkellä, kun Varjotassu paiskautui maahan, minä ponkaisin ylös, iskin hampaani kollin häntään kiinni ja olin purevinani. Varjotassu kiepahti ketterästi sivullepäin niin, että yletti läimäisemään tassulla lapaani. Horjahdin vähäsen oltuani liian keskittynyt häntään, mutta se riitti Varjotassulle. Hän potkaisi toisella takajalalla poskeeni, jolloin otteeni irtosi. Hän loikkasi taakseni ja samalla hetkellä selkääni. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, lysähdin vatsalleni ja kaikinvoimin kierähdin selälleni, ja oppilas jäi alleni. Ponkaisin itseni seisomaan.

Taistelutuokio jatkui vielä hetkisen, kunnes mestarimme tuumasivat, että oli aika lopettaa tältä päivältä. Lähdimme Varjotassun kanssa hiukan hengästyneinä seuraamaan sotureita kotia kohti.
”Kiitoksia hyvästä vastuksesta”, hymyilin Varjotassulle. ”Minä en vain osaa kovin hyvin vielä sitä puolustautumista.”


//Varjo?

Sypressikuiske laahusti Aurinkoroihua kohti. Kolli oli kuullut uutiset. Vai oliko? Naaras käveli pala kurkkuun juuttuneena kumppaninsa luo.
“Vadelmapentukin kuoli”, Sypressikuiske kuiskasi ja nyyhkäisi. “Hän nukkui pois yön aikana, voi Aurinkoroihu. En tiedä mitä tyttärellemme kävi.” Sypressikuiske naukui ja nyyhkytti kovemmin.
“Etkai syytä minua?” Sypressikuiske naukui epäselvästi, koska itkuisa ääni teki äänestä sellaisen, ettei siitä saanut selvää. Hän niiskaisi ja katsahti kolliin.
“Ethän”, hän sanoi vielä varmuuden vuoksi.
“En tietenkään”, Aurinkoroihu naukui ja nuolaisi kumppaninsa korvaa. Sypressikuiske nyökkäsi ja laski päänsä Aurinkoroihun lavalle.
“Rakastan sinua kaikista vastoinkäymisistämme huolimatta. Näytät väsyneeltä pitäisikö meidän mennä nukkumaan”, Aurinkoroihu ehdotti ystävällisesti. Hän näytti itsekin surunmurtamalta ja väsyneeltä. Sypressikuiske nyökkäsi nyyhkyttäen edelleen suruaan.
“E-en tiedä miksi Tähtiklaani kohtelee meitä n-näin. En y-ymmärrä”, Sypressikuiske itki kovemmin. Hysteerinen nyyhkytys valtasi taas Sypressikuiskeen ja tämä ei kyennyt sanomaan mitään. Aurinkoroihu talutti Sypressikuiskeen soturien pesään ja he käpertyivät kiinni toisiinsa. Sypressikuiskeen nyyhkytys lakkasi ajoitaisiksi niiskauksiksi. Hän työnsi kuononsa kiinni kumppaninsa turkkiin ja sai hiukan lohdustusta siitä.
“H-hyvää y-yötä”, Sypressikuiske naukui surullisesti mutta rakastava sävy äänessään. Tuntui yhtäkkiä siltä, kun he olisivat olleet nuoria ja juuri päättäneet olla toistensa kumppaneita.
//Arska?

Kaislatassu: 17kp -

Tähtimötassu: 15kp -

Kuutamolaine: 12kp -

Leimusilmä: 4kp -

Hallavarjo: 13kp -

Hilehuurre: 11kp -

Kuusitassu: 4kp -

Leimusilmä oli juuri pyytänyt minua auttamaan häntä sammaleiden haussa ajattelin voisinko tulla mutta muistin että olin jo käynyt saalistamassa aijemmin päivällä ja Rastaskukka oli sanonut että voisin mennä lepäämään. Se oli toinen saallistuskerta ja minulla meni jo paremmin jos sen niin voi sanoa en sentään joutunut naksauttamaan jalkaani paikalleen. Aprikoin että kai minä voisin auttaa.
''Kullä minä voin sinua auttaa.'' Vastasin Leimusilmälle.
''Mahtavaa mennään.''
''Ohoh näitä rullia on aika paljon.'' Sanoin ääneen kun olimme parantajan pesällä.
''Niin on aloitetaan vaikka keskeltä niin sitten siitä pääsee kulkemaan jos on tarve.'' Leimusilmä ehdotti.'' Minä hyväksyin ehdotuksen koska en tiennyt mistään parantajan hommista mitään niin sanoin vain.
''Sopii.''
Kun olimme rahdannut sammalrullia hetken leiristä pois näin kun leimusilmä alkoi hytisemään.
Ja vasta sitten minä itsekkin tajusin kuinka hyytävä ilma oli.
''Hyrr onpa täällä lämmin.'' Sanoin sarkastisesti.
Ajattelin *Leimusilmä parka kun hänellä on vain ohut turkki ja minulla on paksu turkki. Toivottavasti hän ei vilustu nyt*
Kun olin ajatuksissani kompastuin kiveen ja sammalrulla lensi otteestani.
''Auts''

Kun Hilehuurre oli viettänyt kolme kokonaista päivää toipilaana parantajan pesällä, Pohjaharha oli hänen onnekseen päästetty palaamaan soturin tehtäviin, eikä Hilehuurteen tarvinnut katsella tämän naamaa enää neljättä päivää putkeen. Pohjaharha oli yllätykseksi hyväksynyt hänen anteeksipyyntönsä, mutta valkoisen kollin tavanomaisen tyly vastaus ei ollut tosiaankaan miellyttänyt Hilehuurretta.
Hilehuurre itse oli vielä jokseenkin kipeän oloinen. Hopeisen kollin lämpö oli ollut vielä koholla samana aamuna, kun Pohjaharha oli päässyt pois parantajan pesästä. Myöhemmin samana päivänä pesään oli saapunut kaksi uutta potilasta; Lieskakajo oli ilmaantunut leiriin pahojen naarmujen sekä nuoren kotikisun kanssa. Hilehuurre oli kuunnellut tarkkaan Mesitähden ja Lieskakajon keskustelua tapahtuneesta, vaikka se olikin loppunut melko lyhyeen.

Seuraavana aamuna Hilehuurre kuitenkin heräsi sairasvuoteellaan Mesitähden ääneen. Päällikkö oli tullut jälleen keskustelemaan Lieskakajon kanssa. Hopeanharmaa kolli esitti nukkuvansa, mutta tosiasiassa kuunteli koko keskustelun korvat höröllä. Hilehuurre ei ollut uskoa korviaan, kun Mesitähti oli antamassa Lieskakajolle rangaistusta teostaan — tämähän oli toiminut erittäin rohkeasti ja pelastanut sen viattoman kotikisun hengen! Punainen soturi joutuisi käymään Mesitähden kanssa pahoittelemassa tapahtunutta Kuolonklaanin leirissä, eikä Hilehuurre käsittänyt, mikä velvollisuus siihen muka olisi. Lieskakajoa vastaan taistellut kuolonklaanilainenhan oli halunnut tappaa viattoman kissan! Hilehuurteen viha Kuolonklaania kohtaan kasvoi vain entisestään ajatellessa tapahtunutta.
”Sen lisäksi joudut saalistamaan klaaninvanhimmille ja ruokkimaan heitä neljäsosakuun ajan, kunhan ensin olet toipunut", Mesitähti lopetti. Hilehuurre nosti päänsä pystyyn saman tien ja oli vähällä huudahtaa ääneen, että eihän se ole reilua. Hän kuitenkin sulki suunsa äkkiä, kun tajusi, ettei se olisi arvostavaa käytöstä päällikköä kohtaan. Mesitähti sitä paitsi näytti hyvin pahoittelevalta, ja Hilehuurre ymmärsi, ettei rangaistuksen antaminen tosiaan ollut helppoa hänellekään.
"Suoritan rangaistukseni kuten kunnon soturin kuuluu; mukisematta. En kuitenkaan kadu tekoani. Minä yritin alunperin toimia rauhanomaisesti, mutta en saanut pelastettua kotikisu-raasun henkeä ilman välikahakkaa. Siitä olen pahoillani", Lieskakajo sanoi päällikölle.
”Ymmärrän”, Mesitähti nyökkäsi hyväksyvästi, edelleen hieman pahoitteleva ilme kasvoillaan.
Kun päällikkö oli poistunut parantajan pesästä, Hilehuurre avasi suunsa:
”Tuo ei ole kyllä mitenkään reilua, että sinua rangaistaan kissan hengen pelastamisesta!”
Lieskakajo käänsi vihreän katseensa Hilehuurteeseen hiukan yllättyneen näköisenä. Punainen kolli tuskin oli huomannut, että Hilehuurre oli herännyt ja kuullut juuri käydyn keskustelun.
”No, Mesitähden oli tehtävä niin. Rikoin kuitenkin sääntöjä”, Lieskakajo huokaisi.
”Niin kai. Minun mielestäni tekosi oli kyllä pelkästään hyvä ja ihailtava”, Hilehuurre sanoi. Pilkullisesta soturista tuntui, että hän olisi toiminut täysin samalla tavalla, jos olisi ollut Lieskakajon tilanteessa.
”Kiitos”, Lieskakajo maukaisi hieman piristyneen näköisenä. Hilehuurre väläytti punaiselle kollille hymyn. Hän ei ollut jutellut punaraidallisen soturin kanssa kahdestaan aikaisemmin ja piti tätä sopivana tilaisuutena tutustua tähän paremmin. Lieskakajo vaikutti hyvin samanhenkiseltä kollilta kuin hän itse. Hilehuurre kyseenalaisti jo, miksei hän ollut yrittänyt kaveerata Lieskakajon kanssa aikaisemmin.
”Hei kuule, haluasitko lähteä joskus yhdessä metsälle sitten, kun olet toipunut?” Hilehuurre ehdotti ja oletti, että palaisi itse jo huomenna soturin tehtäviin.
”Ehkä rangaistuksesi tuntuu hieman kevyemmältä, jos sinulla on minun kaltaistani laatuseuraa”, hän jatkoi virnistäen hieman flirttauksen sävytteisesti. Hilehuurre tiesi kyllä, että puolet kissoista viihtyivät hänen seurassaan erittäin hyvin, kun puolet - Pohjaharha mukaan lukien - sinnittelivät sietääkseen häntä. Sen vuoksi hopeinen kolli puhui aina sarkasmin sävytteisesti siitä, miten hupaisaa seuraa hän oli.

//Lieska?

Hallavarjo silitteli nuorta naarasta rauhallisesti hännällään. Hän tiesi hyvin miltä naaraasta tuntui, olihan hän itsekin menettänyt oman tyttärensä. Heidän kahden ero oli tosin siinä, että Halavaviiksi oli saanut elää ja nähdä maailmaa, naaras oli kuollut vasta soturi-ikäisenä. Sypressikuiskeen ja Aurinkoroihun pennut eivät olleet saaneet sitäkään mahdollisuutta. He eivät olleet saaneet nähdä edes omia vanhempiaan, avata silmiään tai tuntea tuulen tuntua turkissaan. Hallavarjo painoi päätään kunnioittavasti alas. Hän oli päättänyt olla Sypressikuiskeen tukena, tulisi mitä hyvänsä. Nuori naaras hyväksyi Hallavarjon avukseen Vadelmapennun hautaamisessa ja kollikissa kampesi itsensä ylös.
"Oman pennun hautaaminen ei ole helppoa eikä siihen totu. Ei sen tarvitsekaan olla helppoa tai arkipäivää, mutta minä olen sinun tukenasi. Me selviämme tästä kyllä, sinä selviät ja Aurinkoroihu selviää myös. Selviätte yhdessä", Hallavarjo puhui toiselle rauhoittavasti ja hymyili surumielisesti. Kollin sisälle mahtui tällä hetkellä paljon surua, mutta myös pieni pilkahdus toiveikkuutta, että jonain päivänä naaras kumppanineen olisivat saaneet voitettua tämän surun. Niin Hallavarjokin oli saanut tehtyä, vaikka Halavaviiksen kuolema olikin edelleen välillä hänen mielessään. Kollista vanhempien ei edes tarvitsisi selvitä pentujensa kuolemasta, niin ei oltu tarkoitettu, että nuorimmat jäsenet lähtisivät ennen muita. Se oli luonnotonta ja kollista tuntui pahalta, että Tähtiklaani koetteli hänen ottotytärtään näin.
"Me voimme joskus yhdessä käydä muistelemassa pentujasi tähtitaivaan alla mikäli sinä vain haluat", soturi naukaisi pentunsa menettäneelle kissalle hiljaisella äänellä. Hän ei halunnut tuppautua naaraan suruun liiakseen, vaikka halusikin tukea toista parhaansa mukaan. Päästessään pikkuisena kuolleen Loistepennun hautapaikalle, alkoivat he kaivamaan välittömästi hautaa. Maa oli jo routainen ja kaivaminen tuotti molemmille osapuolille haasteita. Hallavarjolta löytyi kuitenkin voimaa, joten yhteistyöllä he saivat pienen hautapaikan kaivettua. Valkea kolli päätti, että kantaisi molemmille pennulle viherlehden aikaan kauniita kukkasia. Sypressikuiske naukaisi sitten huolensa siitä, että hän ei tiennyt mitä sanoisi Aurinkoroihulle. Hallavarjo ymmärsi, että tilanne oli hyvin haastava ja kaikin puolin vaikein mahdollinen. Hän myös näki ottotyttärensä lävitse, naaras syytti itseään tästä koko tilanteesta. Se oli valkeasta kollista hyvin väärin, eihän Sypressikuiske ollut eläissään tehnyt mitään, mikä olisi voinut saattaa hänet Tähtiklaanin kiroukseen.
"Et olisi voinut toimia mitenkään toisin, anna itsellesi aikaa tilanteen käsittelemiseen. Sypressikuiske, tyttäreni. Tämä ei ole sinun vikasi, Tähtiklaanilla oli syynsä ja vain Tähtiklaani yksin tietää ne. Kuka tietää, ehkä pentusi olivat vakavasti sairaita eikä Tähtiklaani halunnut heidän kärsivän. Ja mitä Aurinkoroihulle kertomiseen tulee, hän ymmärtää varmasti. Sinä osaat kyllä valita oikeat sanat", valkeaturkkinen kollikissa naukui hiljaisella, vaisulla äänellä ja nuolaisi toisen päälakea rauhoittavasti. Sypressikuiske nyökkäsi ottoisälleen ja Hallavarjo kääräisi häntänsä toisen ympärille.
"Kiitos, isä. Palataan leiriin, haluan kertoa Aurinkoroihulle", ruskeankirjava naaras niiskaisi ja taputteli vielä pentujensa hautojen päällä olevaa multaa. Kollisoturi antoi tyttärelleen oman aikansa, hän tiesi miten tärkeää se oli. He lähtivät sitten yhteistuumin kohti leiriä, hitain askelin. Metsä tuntui hiljentyneen menehtyneen Vadelmapennun muistoksi.
"Jos tänään näkyy tähtiä, sinä voit nähdä siellä kirkkaimpana tähtenä Vadelmapennun", Hallavarjo maukaisi pennun muistoa kunnioittaen, kun he saapuivat leiriin. Aukion kissat loivat kaksikolle myötätuntoisia katseita, etenkin Sypressikuiskeelle.
"Tuolla hän on, minun pitää mennä nyt. Kiitos kaikesta avusta, Hallavarjo. Arvostan sitä kovin", Sypressikuiske naukaisi hiljaisella, mutta kiitollisella äänellä ja lähti sitten tassuttelemaan kohti soturien pesältä kömpinyttä Aurinkoroihua. Valkea soturikolli katsahti tyttäreensä ja tuon kumppaniinsa myötätuntoisesti. Sen tehtyään hän laahusti hitain ja tahmein aukion laitamille. Hallavarjo halusi sukia turkkinsa paraatikuntoon ja lähteä myöhemmin katsomaan tähtiä, jotta hän voisi hyvästellä Vadelmapennun lopullisesti. Hallavarjoa lohdutti ajatus siitä, että Halavaviiksi voisi katsoa ottosisaren pentunsa perään Tähtiklaanin kirkkailla mailla. Kolli antoi kielensä lipua karhealla turkilla hitaasti. Hän siisti tarkasti jokaisen karvansa oikealle paikalleen ja lipaisi vielä huulistaan ylimääräiset rippeet edellisestä ateriastaan. Nyt hän olisi valmis kohtaamaan Vadelmapennun viimeisen kerran.

Leimusilmä pysähtyi hetkeksi hengähtämään siirrettyään juuri ison kasan vanhoja sammalia parantajan pesän suuaukon lähelle. Viime kuina sairasaukiolla oli pitänyt kiirettä, eikä uusia sammalia oltu ehditty vaihtamaan ennen kuin nyt. Koska kaikki tämän hetkiset potilaat nuokkuivat parhaillaan raukeina omilla paikoillaan, parantajaoppilas oli päättänyt käyttää vapaa-ajan hyödyksi ja tehdä siivouksen itse.
Hän nosti ensimmäisen sammalrullan hampaisiinsa ja lähti raahaamaan sitä takapää edellä kulkien ulos pesästä. Aukiolla häntä oli vastassa kirkas, luminen sää ja nenänpäätä pistelevä pakkanen. Hän laski sammalrullan maahan ja katseli hetkisen ympärilleen kirkkaalla aukiolla, jonne sateli hiljakseen lunta maidonvaalealta taivaalta. Pian sen jälkeen hän jatkoi taas urakkaansa.
Käytetyt sammalet painoivat enemmän kuin nuori kolli oli muistellut. Rullia oli vielä monta kappaletta odottamassa sairasaukiolla, ja yksin hänellä menissä hommassa ikuisuus. Niinpä hän ryhtyi etsimään itselleen apukäpäliä ja sattuikin sopivasti törmäämään juuri oppilaiden pesästä ulos astuneeseen Kuusitassuun.
"Hei, Kuusitassu!" Leimusilmä tervehti ruskeavalkoista kollia, joka käänsi jäänsinisen katseensa parantajaoppilaaseen. "Satutko olemaan kiireinen? Tarvitsisin nimittäin vähän apua parantajan pesän siivoamisessa. Vanhat sammalet olisi siirrettävä leirin ulkopuolelle."

//Kuusi?

Mehiläislento - Ampiaipiston ja Kimalaistoiveen pentuetoveri sekä Kuutamolaineen vanhempi veli - liittyi pieneen perhekokoukseen pentutarhalla. Paikalta puuttuivat vain isä Hiilihammas sekä isovanhemmat Nokilintu ja Hiilloskatse. Kuutamolaine oli mielissään saadessaan viettää tällaista laatuaikaa sisarustensa ja emonsa kanssa, yleensä kun kaikkien aikataulut menivät vähän ristiin rastiin keskenään.
Korppisiipi kyseli Mehiläislennon kuulumisia. Kuutamolaine kuunteli keskustelua puolikorvalla, sillä hän oli samaan aikaan keskittynyt ihailemaan uutta siskoaan, Sarastuspentua, joka tuhisi tyytyväisenä heidän emonsa vieressä. Hänen huomionsa siirtyi kuitenkin nopeasti Ampiaispistoon, kun kolli yllättäen ilmoitti Mehiläislennon viettävän kaiken vapaa-aikansa Kuolonklaanin rajalla odottaen tapaavansa Henkäysvarjon - naapuriklaanin varapäällikön - uudelleen. Kuutamolaine luuli aluksi Ampiaispiston pilailevan, mutta Mehiläislennon tuima ilme kertoi, että heidän veljensä oli juuri lipsauttanut suustaan jotain sellaista, mistä muiden ei kuulunut tietää.
"Tapaavan taas?" Korppisiipi toisti hämmentyneenä, ja hänen katseensa kävi vuoroin kahdessa pojassaan. "Mehiläislento, mistä Ampiaispisto puhuu? Oletko sinä tavannut Henkäysvarjon?"
"Kerran kokoontumisessa ja sen jälkeen sattumalta rajalla", valko-oranssihtava soturi vastasi rauhallisesti. "Hän vaikutti oikein mukavalta kissalta, ja siksi haluaisin jutella lisää hänen kanssaa."
"Kai sinä tiedät, että naapuriklaanin jäsenen kanssa ystävystyminen on kiellettyä?" Korppisiipi naukui ääni hieman kireämpänä. Kuutamolaine ymmärsi emonsa huolen - Kuolonklaanilaisiin ei voinut luottaa.
"Tiedän kyllä", Mehiläislento nyökytteli päätään. "Eikä siinä ole kyse mistään sellaisesta. Minua vain kiinnostaisi tietää lisää Kuolonklaanista. Eivät he kaikki ole niin pahoja kuin väitetään." Kolli puhui vilpittömästi, mutta se ei riittänyt vakuuttamaan heidän emoaan.
"En voi sanoa sinulle, mitä sinun pitäisi tai ei pitäisi tehdä, sillä olet jo kyllin vanha tekemään omat arviosi tilanteista", mustavalkoinen kuningatar huokaisi lopulta, "mutta pidä mielessä, että jos sinut saadaan kiinni Kuolonklaanin rajalta juttelemassa kuolonklaanilaiselle muuten vain, sitä saatetaan pitää petturuutena."
"En ymmärrä, mitä petturuutta siinä on, että haluaa oppia ymmärtämään paremmin toisia", Mehiläislento sanoi, ja hänen äänensävynsä oli edelleen kohtelias.
Hetken ajan Korppisiipi tuijotti vanhempaa poikaansa sanaakaan sanomatta. Mustavalkoisen naaraan silmät kaventuivat hieman, mutta lopulta tämä nyökkäsi. "Ei kai siinä mitään pahaa ole. Mutta varovaisuus on aina valttia."
Tämän jälkeen keskustelu palasi hieman mukavampiin aiheisiin, kuten Sarastuspentuun ja Piiskupentuun sekä Kuutamolaineen oppilaan nimitykseen. Ilta saapui aivan hiipien, eikä Kuutamolaine ollut edes tajunnut ajan kulua pentutarhalla ollessaan. Kun he yhdessä veljiensä kanssa hyvästelivät pentutarhan väen ja astuivat pimeälle aukiolle, Kuutamolaine yllättyi siitä, miten myöhä jo oli.
"Minulla on huomenna aamupartio", hän muisti yhtäkkiä ja kääntyi katsomaan isoveljiään. "Menen jo edeltä nukkumaan. Öitä!" Hän kosketti kuonollaan kummankin kollin poskea hyvästeiksi, ennen kuin jolkotti aukion poikki soturien pesälle.
Soturitar oli niin uppoutunut syvälle ajatuksiinsa, ettei heti huomannut pesään ilmestynyttä uutta mutta tuttua hajua. Hän pujotteli omalle pedilleen ja yllättyi nähdessään jonkun nukkuvan siinä.
"Mitä hiirenpapanaa…" hän tupisi puoliääneen ja tökkäsi tuhisevaa karvakasaa hieman ärtyneenä, vieläkään tajuamatta, kuka kyseessä oli.
Kun takkuturkkinen kissa nosti viimein päätään ja Kuutamolaine näki hämärässä välähtävät vihreät silmät, hänen sydämensä oli jättää yhden lyönnin välistä. Naaras haukkasi henkeä hämmästyneenä, pystymättä heti saamaan suustaan ulos yhtään järkevää sanaa.
"Talvikkitakku!" hänen onnistui sihahtaa lopulta, ja Talvikkitakun naamalle levisi huvittunut virne.
"Hei vain, Kuutamotassu", vanha tuttu maukui ja kurotti kaulaansa koskettaakseen Kuutamolaineen nenää omallaan. Kuutamolaine tuijotti ystäväänsä silmät pyöreinä. Siitä oli niin kauan, kun hän oli nähnyt tämän viimeksi!
Hän pudisteli päätään ja yritti saada ajatuksensa selviksi, vaikka hänen sydämensä oli lähdössä lentoon hänen rinnassaan. "En ole enää mikään -tassu, senkin höhlä", Kuutamolaine maukui, ja pieni virne nousi hänen naamalleen. "Olen nykyään Kuutamolaine."

//Talvikki? ;))

Tähtimötassu oli leikitellyt Kaislatassun tunteilla ehkä hieman liikaa, koska tuo oli istunut hänen viereensä ja kehdannut vielä kysyä hänen isästään lopputuloksena raukka oli karannut paikalta kynnen jäljet rinnassaan.. Tähtimötassu kuvitteli Mesitähden pentuna, että hänen tietämisensä oli itsestään selvyys. Mustavalkoturkkinen naaras olisi vain halunnut istua yksin. Yksin istumisen ilo ei ehtinyt edes saapua Tähtimötassun rauhattomaan mieleen, kun kanelinruskeaturkkinen soturinaaras. Tähtimötassu pyöräytti silmiään, kun Omenahuuma istuutui Tähtimötassun viereen. Tähtimötassua pelotti. Oliko Omenahuuma nähnyt kaiken.
“Tähtimötassu, mistä ihmeestä tuossa oli kyse?” Omenahuuma kysyi tumitseva katse silmissään. Kaislatassu oli äsken lähtenyt juosten ja itkien karkuun sepittelemään surkealle ottoemolleen, mitä Tähtimötassu hänelle oli tehnyt ja sanonut.
“Pelkästään faktojen ja itsestään selvyksien kertomisesta”, Tähtimötassu sanoi ja vilkaisi käpäliään. Hän olisi vain halunnut istua yksin.
“Kaislatassu otti vain itseensä ihan turhasta. Ei ole minun vikani, että hän ei kestä totuuksia”, Tähtimötassu lisäsi ja nyrpisti nenäänsä. Omenahuuma loi Tähtimötassuun epäilevän ja tietävän katseen samaan aikaan. Tähtimötassu rukoili Tähtiklaania säästämään hänet sen enemmän selittelyn vaivalta. Pääsisipä hän vain helpolla.
//Omena?

Juoksin niin nopeasti kuin voin kohti pentutarhaa, missä emo oli. Tunsin muiden katseet selässäni, en välittänyt siitä yhtään. Tähtimötassu oli kauhea kissa, mutta en olisi saanut ajatella hänestä niin, mutta nyt oli poikkeus, Tähtimötassu oli kamalin kissa minkä olin koskaan tavannut. Menin sisälle pentutarhaan, emo käänsi katseensa minuun, hänen ilmeensä muuttui huolestuneeksi, kun hän näki kyyneleeni.
”Kaislatassu, mitä on tapahtunut? Nätyt tosi surulliselta”, emo naukui lempeästi, ja taputti tassullaan paikkaa vieressään. Tassutin emon viereen ja istahdin alas, emo nuolaisi Piiskupennun selkäää, ja sitten poskeani. Nyyhkäisin ja katsoin emon silmiin.
”Tein elämäni pahimman virheen, kun istuin Tähtimötassun viereen”, aloitin surullisella äänellä ja nyyhkäisin. Yritin olla välittämättä pesän muista kuningattarista. Emo nyökkäsi, merkiksi että saan jatkaa.
”Kysyin häneltä, että eikös hänen isänsä ollut Mesitähti, ja hän sitten kysyi minulta, että kuka minun isäni on. Sanoin että en tiedä, ja hän sanoi minua surkeaksi erakoksi ja että isänikin on surkea. Ja hän sanoi että sinä et rakasta minua oikeasti, hän sanoi että otit minut säälistä, ja että Mesitähti olisi halunnut tappaa minut. Ja sitten hän sanoi että sinä olet vain turhake, eikä kukan tarvitse sinua, tai minua. Ja kun väitin vastaan hän vain jatkoi enemmän, hän sanoi että tulit tiineeksi, ja hankit Piiskupennun tilalleni, koska et välitä minusta, emo, onko tämä totta? Vihaako kaikki minua, ja pitävät minua ja sinua turhakkeena, halusiko Mesitähti tappaa minut? Hankitko Piiskupennun tilalleni? Rakastatko minua oikeasti, vai esitätkö rakastavasi. Voi emo, sano että ne kakki ovat valheita, emo kiltti”, sanon nyyhkyttäen ja painoin kuononi emon turkkiin, hänen hajunsa toi minulle turvallisen olon. ”Emo, haluan isän, joka rakastaisi ja suojelisi minua”, kuiskasin ja poskilleni vieri kyyneliä. Tiesin että Piiskupennun isä oli Irvikita, mutta en tiennyt rakastiko hän minua, vai välittikö hän minusta lainkaan. Kyyneleet valuivat emon turkille. Toivoin että Tähtimötassu oli väärässä, rakastin emoa niin paljon. Koko maailma repeäisi altani, jos emo ei rakastakaan minua. Odotin nyyhkyttäen emon vastausta.

// Kimalainen?

Tähtimötassu vihasi Kaislatassua hetki hetkeltä enemmän. Kaislatassu oli sanonut häntä ilkeäksi ja sanonut Karjuvirnettä erakkosyntyiseksi. Viimeinen syytös Karjuvirnettä kohtaan oli kyllä totta mutta se pani Tähtimötassun kiehahtamaan yli. Myös sanat kohti hänen isäänsä olivat satuttaneet vaikka Tähtimötassu vihasi myös Mesitähteä.
“Minäkö ilkeä? Pyh! Sinä olet vain heikko surkimus”, Tähtimötassu naukui tekopyhä hymy kasvoillaan ja se kuului myös hänen äänestään.
“Sitä paitsi syödän suustani pelkkiä faktoja. En minä sinulle valehtelisi olethan oppilastoverini”, Tähtimötassun ääni muuttui hetkessä ilkeästä viattomaksi. Vaikka hän ei osannutkaan saalistaa tai taistella hän osasi muuttaa ääntään ja koko olemustaan hetkessä.
“En usko sinua”, Kaislatassu nyyhkytti.
“Älä usko sitten mutta siitä et sinä pääse tästä ilmaiseksi pois”, Tähtimötassu sanoi ja nauroi. Hän lähestyi Kaislatassua niin, että heidän otsansa miltei koskettivat toisiaan. Kaislatassun vaaleanvihreät silmät täyttyivät kyynelistä.
“Älä suotta itke. Tiedäthän luultavasti kipität heti surkean ottoemosi luo itkemään hänelle tästä lisää mutta heti sinun päästyäsi oppilaaksi eikö hän heti hankkiutunut tiineeksi?” Tähtimötassu miltei kuiskasi Kaislatassun ruskeanturkin peittämään korvaan.
“Ei, et kehtaa”, Kaislatassu itki kovemmin ja nyyhkytti hysteerisesti.
“Voi, voi, voi kyllä minä kehtaan”, Tähtimötassu hymyili omahyväisesti ja paljasti hampaansa.
“Piiskupentu korvasi sinut. Ei Kimalaistoive-parka sinua olisi koskaan halunnutkaan tulit hänen oman tiineytensä tielle. Mieti nyt järjellä äläkä pidä silmiäsi kiinni enää”, Tähtimötassu naukui.
“Turhakkeen erakko ottopentu Kaislatassu toiselta nimeltään Kahjotassu”, Tähtimötassu paljasti kyntensä ja painoi niitä nyyhkyttävän Kaislatassun rintaan. Kaislatassu kavahti kauemmas ja hänen rintakarvansa olivat väistyneet siitä kohtaa missä Tähtimötassun kynnet olivat painaneet ihoa. Hän ryntäsi pois itkien niin hysteerisesti, että keräsi aukiolla istuvien kissojen katseet itseensä. Tähtimötassu pidätti hysteerisen naurunpuuskan ja tassutti omahyväisesti istumaan takaisin kohtaan missä oli istunut ennen Kaislatassun paikalle ilmaantumista.
//Jos joku haluu tulla seuraan?

”Ei oma isänikään olisi minua halunnut niin kyllä minä tiedän. Sitä paitsi Kimalaistoive on niin pehmo, ettei hän olisi antanut sinun kuolla vaikka Mesitähti olisi niin halunnutkin”; Tähtimötässu naukui piikittelevällä äänensävylllä, ja kohautti lapojaan kylmä ilme kasvoillaan. Nyyhkäisin ja katsoin surullisena Tähtimötassua silmiin. Miksi hänen piti olla niin inhottava? Hän ajattelee kaikista varmasti noin!
”Olet väärässä, emo rakastaa minua. Ei emo valehtelisi minulle,”; naukuin painaen pääni apeasti. Tähtimötassu valehtelee! Olen siitä varma!
”Miten vaan, jos haluat uskoa poloisen ramman soturiksi kykenettömän naaraan valheisiin niin usko pois, ei ole minun vikani että sinusta tulee yhtä pehmo”,
Katsoin Tähtimötassua silmiin, niinkö hän ajattelee emostani? Vanhemman naaraan kasvoilla oli kylmä ilme, painoin pääni ja poskilleni vieri muutama kyynel.
”Olet väärässä! Emo rakastaa minua, jos ei rakastaisi hän olisi jättänyt minut rajalle, eikä ol emon vika että häneltä puuttuu yksi jalka! Me kaikki olemme erilaisia, ja sinä olet tosi ilkeä. Ja tiedätkö varmasti halusiko isäsi sinut? Oletko koskaan kysynyt?”, naukuin ja katsoin Tähtimötassua määrätietoisena. ”Ja muutenkin, sinunkin mestarisi on entinen erakko”, naukuin reippaammin ja hymyilin pientä hymyä. Hivuttauduin kauemmas Tähtimötassusta, ja hymyilin hermostuneesti. Tämä naaras sai oloni epämukavaksi, pelkäsin kovasti mitä naaras sanoo seuraavaksi, ehkä oli virhe väittää hänelle takaisin... ja sanoa häntä ilkeäksi.

// Tähtimö?

Tähtimötassu hymyili tyytyväisenä. Hän oli saanut Kaislatassun tuntemaan olonsa epämukavaksi. Hän oli sentään onnistunut jossain. Naaras oli kertonut, ettei tiennyt kuka hänen isänsä oli ja Tähtimötassu oli keksinyt erittäin nasevan vastauksen ja käyttänyt valttikorttejaan: kekselijäisyyttä ja tuomitevaa sivusilmäkatsetta.
“Oletko varma? Kaikki Eloklaanissa ajattelevat samanlailla kuin minä mutta ovat niin tekokilttejä, etteivät uskalla sanoa sinulle totuutta mutta suoraan sanottuna olet klaanille yhtäturha, kuin sokea ja kuuro hiiri olisi”, Tähtimötassu sanoi voivotellen.
“Sitä paitsi mieti nyt järjellä. Sait mestariksesi Salamataivaan ja tiedän hänen olevan entinen erakko. Kysy vaikka häneltä jos et usko”, Tähtimötassu sanoi ilkeä pilke silmässään. Hän oli varma, että hänen uusi kohteensa uskoisi häntä. Tuo naaras oli niin hyvä uskoinen.
“T-tuo on totta”, Kaislatassu sanoi ja uusia kyyneleitä tulvahti hänen silmistään. Tähtimötassun omahyväinen ja voitokas katse. Hän naurahti omaan ilkeään tyyliinsä ja haukkasi taas miltei syötyä oravaansa.
“Ja kaiken sen lisäksi et ikinä arvaa. Sinun sanojesi mukaan “emosi” eli Kimalaistoive on ikikuningatar ja otti sinut hoiviinsa vain pakosta. Hän ei kelpaa soturiksi ja sen takia hänet pakotettiin ottamaan sinut”, Tähtimötassu sanoi.
“Ei oma isänikään olisi minua halunnut niin kyllä minä tiedän. Sitä paitsi Kimalaistoive on niin pehmo, että ei hän olisi antanut sinun kuolla vaikka Mesitähti olisi niin halunnutkin”, Tähtimötassu piikitteli ja kohautti olkiaan kylmä ilme kasvoillaan. Hän haukkasi oravastaan viimeisen palan naureskellen.
//Kaisla?

”En minä sinua voi kai kieltääkään mutta en sano, että haluaisin sinut siihen toljottelemaan”, Tähtimötassu naukui ja nyrpisti nenäänsä. Katsoin naarasta harmistuneena, en pitänyt hänen aseenteestaan, mutta niin kuin emo oli minulle joskus sanonut, yritä tulla kaikkien kanssa toimeen.
”Eikö isäsi ollutkin Mesitähti?” kysyin vanhemmalta naaraalta uteliaasti, olin joskus kuullut jonkun sanovan niin, mutta pitihän minun tarkistaa onko se totta.
”Valitettavasti. Olisipa isäni joku tavallinen kissa eikä itse suuri Mesitähti”, Tähtimötassu vastasi ilmeettömänä, ja haukkasi palan oravastaan.
”Kukas sinun isäsi olikaan? En katsos muista juuri nyt”, Tähtimötassu jatkoi piikittelevällä äänensävyllä, ja vilkaisi sivusilmällään minua. Yllätyin kovasti kysymyksestä, ja painoin pääni. En tiedä kuka isäni on. Olin niin pieni kun emo löysi minut.
”E-en tiedä, olin niin pieni”, takeltelin apealla äänensävyllä ja katsoin tassujani, nyt kaduin että olin kysynyt Tähtimötassulta hänen isästään. Tähtimötassu naurahti ilkeällä sävyllä ja haukkasi taas palan oravastaan.
”Erakkopentu ei tunne isäänsä, se on tyypillistä kaltaisellesi erakoksi kuuluvalle tyhjäntoimittajalle. Isäsi voi olla kuka vain ulkona tuolla mutta selvää on ettei hän halunnut sinua”, Tähtimötassu naukui ilkeästi. Katsoin järkyttyneenä Tähtimötassua, hän väitti että olen erakko, ja enkä ole mitään. Minulla on perhe! Minä kuulun Eloklaaniin! Väitin itselleni, ajatteleekohan kaikki Eloklaanissa minusta noin? Paitsi emo..
”Mu-mutta, mi-minä k-kuulun E-eloklaaniin, j-ja mi-minulla o-on perhe”, takeltelin surullisella äänensävyllä, ja poskelleni vierähti kyynel.
”H-he rakastavat minua”, jatkoin ja painoin pääni. Tähtimötassu oli väärässä, väitin itselleni ja suljin silmäni.

// Tähtimötassu?

Kujetassu: 17kp -

Hallavarjo: 7kp -

Kipinätassu: 9kp -

Varjotassu: 27kp! -

Laventelitaivas: 6kp -

Helmipilkku: 12kp -

Tähtimötassu: 9kp -

Ampiaispisto: 10kp -

Sypressikuiske: 4kp -

Karjuvirne: 5kp -

Mesitähti: 19kp -

Sadetassu: 7kp -

Malvatassu: 14kp - Soturin pisteet kasassa

Varjotassu oli erittäin yllättynyt, kun Sadetassu oli kertonut, ettei tällä ollut paljoa ystäviä Eloklaanissa - ei edes sisaruksia. Olisi luullut, että niin mukavalla ja sosiaalisella kissalla olisi paljonkin hyviä kavereita. Mutta ehkä heillä tosiaan olikin jotain yhteistä. Varjotassullakaan ei ollut koskaan ollut sisaruksia.
Kaksikko oli nyt saapunut leiriin.
”Tulehan, uusi ystäväni”, Sadetassu kehräsi. ”Käydään hakemassa jotakin syötävää. Sitten voisin ainakin itse mennä nukkumaan, on jo melko myöhä… Sinuakin varmaan väsyttää.”
Varjotassun korva värähti ja hän katsahti hämmentyneenä Sadetassuun, joka oli jo lähdössä kipittämään tuoresaaliskasalle. Varjotassu meni perässä.
Oliko siniharmaa naaras juuri käyttänyt hänestä sanaa "ystäväni"? Varjotassun oli vaikea uskoa, että Sadetassu oikeasti tarkoitti sitä. Se kuitenkin tuntui hyvältä - siltä, että Varjotassu oli jollekin tärkeä. Sadetassukin tuntui kermanväriselle kollille jo ystävältä. Ehkä tunne ystävyydestä tosiaan oli molemminpuolinen, niin vaikea kuin Varjotassun olikin uskoa sitä. Hän ei ymmärtänyt, mitä Sadetassu oikein koki häneltä saavansa. Naaras itse oli kuitenkin tänään pelastanut Varjotassun päivän ja toi muutenkin valoa kollin elämään. Eihän Varjotassun seura ollut mitään siihen verrattuna, hän mietti.
Sadetassu oli alkanut jo syömään laihaa oravaa, kun Varjotassu havahtui takaisin ajatuksistaan. Kermanvärinen kolli valikoi hiiren kasasta ja liittyi aterioimaan ystävänsä viereen. Hän huomasi vasta nyt, miten kamala nälkä hänellä oli, eikä uskonut pienen hiiren riittävän. Varjotassu ei kuitenkaan viitsinyt ottaa yhtään enempää syötävää suppeasta kasasta. Kolli päätti, että metsästäisi huomenna vaikka koko päivän, jotta saisi saalistettua osuuteensa klaaninvanhimmille ja itselleenkin.
"Olisi kyllä kivaa, jos meillä olisi lisää yhteisiä harjoituksia", Sadetassu sanoi saatuaan suunsa tyhjäksi.
"Niin kyllä olisi", Varjotassu myötäili.
Kaksikko lähti kävelemään oppilaiden pesää kohti.
"Voisin pyytää Hiilihammasta ehdottamaan sitä Mesitähdelle", Sadetassu pohti innoissaan. "Tai sitten sinä voisit kysyä sitä Mesitähdeltä joku päivä."
"Voin kysyä, jos et ehdi ensin", Varjotassu maukaisi. Sadetassu naurahti.
"Minä kyllä varmaan ehdin ensin", naaras sanoi virnistäen pilke silmäkulmassa. Varjotassu räpäytti silmiään hymyn korvikkeena.
Ystävykset pujahtivat sisälle oppilaiden pesään omille makuusammalilleen. Varjotassu oli niin lopen uupunut, että nukahti melkein saman tien.

Muutaman päivän päästä siitä, kun kaksikko oli toivonut mestareiltaan yhteistä harjoitustuokiota, Sadetassu oli yllättäen tökkinyt Varjotassun hereille ja kertonut, että heillä olisi tänään yhteiset taisteluharjoitukset. Varjotassua jännitti hiukan ajatus taisteluliikkeiden harjoittelusta Sadetassun kanssa, vaikka hän tiesikin siitä tulevan hauskaa. Ehkä Varjotassulla olisi jopa vähemmän suoriutumispaineita tänään.
Aurinko oli lähes huipussaan, kun Varjotassu ja Sadetassu kahlasivat lumihangessa Mesitähden ja Hiilihampaan perässä. He olivat matkalla sinne aukiolle metsässä, jossa Mesitähti yleensä piti Varjotassulle taisteluharjoituksia. Varjotassu muisti, että aukiota peittivät vain muutamat puun oksat.
"Eikö harjoittelupaikka ole aivan lumen peitossa?" Varjotassu kysyi ottaessaan Mesitähteä kiinni. Viime päivinä oli satanut niin paljon lunta, ettei Varjotassu ollut tiennyt sen edes olevan mahdollista.
"On se, mutta Omenahuuma ja Väärävarjo lakaisivat onneksi tuoreimman lumikerroksen pois tieltä," Mesitähti kertoi hymyillen. "He harjoittelivat oppilaidensa kanssa siellä jo aikaisin auringonnousun aikaan ja palasivat juuri leiriin, kun lähdimme."

Nelikko saapui pian puiden ja muutaman vatukkapensaan ympäröimälle aukiolle, jonka luminen maa oli tallottu tasaiseksi. Mesitähti kääntyi oppilaita kohti. Hiilihammas pysähtyi istumaan päällikön viereen. Mesitähti katsoi tummanruskeaa soturia merkitsevästi. Hiilihammas nyökkäsi nopeasti ja aloitti:
"No niin. Ajattelimme Mesitähden kanssa, että voisitte harjoitella tänään taistelua oppimillanne liikkeillä toisianne vastaan. Me tarkkailemme ja ohjeistamme vierestä, jos teiltä jää jotakin huomaamatta. Ja tietystikin kehumme onnistumisia."
"Kumpikin teistä osaa varmasti sellaisia liikkeitä, mitä toinen ei ole nähnyt, joten toivon mukaan opitte toisiltanne jotakin uutta", Mesitähti lisäsi hymyillen.
"Voitte aloittaa heti, kun olette valmiit", Hiilihammas antoi luvan.
Varjotassu ja Sadetassu nyökkäsivät yhtä aikaa. Naaras siirtyi kauemmas Varjotassusta niin, että ystävykset olivat vastakkain.
"Oletko valmis?" Sadetassu kysyi.
"Olen", Varjotassu varmisti. Hän katseli naaraan valkoisia tassuja, jotka hädin tuskin erottuivat lumesta. Se olisi hyödyksi Sadetassulle, sillä Varjotassu ei välttämättä ehtisi aistia naaraan aikeita tämän käpälien pienistä liikahduksista. Varjotassu päättikin keskittyä sen sijaan Sadetassun silmiin; katse kertoi jo paljon. Paitsi siinä tapauksessa, että Sadetassu olisikin taitava hämäämään. No, se selviäisi kohta.
Varjotassu kohtasi Sadetassun valppaan, sinisen katseen. Hänen ystävänsä väläytti pienen hymyn. Samalla Sadetassu kyyristyi alaspäin, ja ennen kuin Varjotassu ehti valmistautua saati rekisteröidä kyseistä liikettä, siniharmaa naaras oli syöksynyt Varjotassua päin ja kaatanut hänet valkoiseen maahan. Varjotassu kierähti ympäri nopeasti, jolloin hän pääsi pois Sadetassun valkeiden käpälien otteesta. Sadetassu ei kuitenkaan päästänyt häntä ylös niin helpolla: Juuri, kun kolli oli nousemassa jaloilleen, naaras hyppäsi hänen päälleen ja alkoi läiskimään hänen lapojaan nopeasti kynnet piilossa. Varjotassu onnistui hetken kuluttua kiepahtamaan selälleen ja potkaisemaan Sadetassun pois päältään takajaloillaan. Hän ei kuitenkaan käyttänyt täyttä voimaansa, ettei harjoittelu tuntuisi liian rajulta. Päästyään ylös Varjotassu lähti kiertämään Sadetassua, jonka seuraavaa liikettä hänen oli vaikea lukea. Äkkiä naaras syöksähti häntä kohti ja teki hienon kierrehypyn, potkaisten Varjotassun kylkeä takajalallaan. Isku ei ollut tarpeeksi kova, joten kolli vältti kaatumisen. Nopeilla reflekseillä hän kamppasi Sadetassun toisella takakäpälällään heti, kun naaraan käpälät laskeutuivat maahan.

//Sade?

“Selvä sitten näytäppä pari niin minä jysäytän omat Mutalammelta oppimat liikeeni peliin”, Tähtimötassu kiusoitteli takaisin mutta sulki suunsa, kun tajusi maninneensa Mutalammen taas. Kolli oli jumissa hänen päässään kuin takiainen makuualusissa! Tähtimötassu virnisteli silti Karjuvirneen suuntaan. Karjuvirne tuhahti tekoloukkaantuneesti.
“Aina vain se Mutalampi”, Karjuvirne sanoi. “Ajatteletko koskaan muita kissoja?”
“Tuskinpa”, Tähtimötassu sanoi hieman lannistuneemmin. Hän alkoi taas sulkeutua takaisin omiin ajatuksiinsa. Karjuvirne näytti huomaavan sen.
“Aloitetaanpa”, hän sanoi reippaasti.
*Leirissä*
Harjoitusten jälkeen Tähtimötassu hölkötti hakemaan itselleen tuoresaalista. Taisteluosuus ei ollut sujunut yhtä hyvin kuin yhden hiiren kiinni saaminen oli sujunut mutta Karjuvirne oli silti ollut kannustava ja kehunut pieniäkin onnistumisia. Se teki Tähtimötassun hyvälle mielelle. Hän tassutti ylpeänä hakemaan oravan ja istuutui lähelle leirin muuria istumaan. Pian yksinäisyydestä nauttivan naaraan viereen istuutui ruskearaidallinen naaras.
“Hei”, kissa naukui. Tähtimötassu tunnisti naaraan Kaislatassuksi.
“Hei”, Tähtimötassu naukui takaisin. Hän teki äänestään mahdollisimman neutraalin ja katseestaan kivisen. Kaislatassu hymyili ja katsoi vaalean vihreilläsilmillään Tähtimötassun sinivihreisiin.
“Saanhan istua tässä?” Kaislatassu kysyi ystävällisesti.
“En minä sinua voi kai kieltääkkään mutta en sano, että haluaisin sinut siihen toljottelemaan”, vanhempi oppilas naukui nyrpistäen nenäänsä. Hänestä tuntui epämukavalta olla jonkun kanssa kaksin paitsi jostain syystä Karjuvirneen kanssa oli kumma turvallisuuden tunne. Tähtimötassu vaipui ajatuksiinsa hetkeksi ja muisti sitten haukata oravaansa.
//Kaisla?

Malvatassu istuskeli leirin pääaukiolla ja silmäili lumista maisemaa. Yön aikana oli taas satanut kiitettävä määrä lunta. Soturioppilaalla oli tänään periaatteessa vapaapäivä, sillä tehtävänä oli taas vain klaaninvanhimpien ja pentutarhan asukkien auttaminen. Väärävarjo oli repinyt oppilaansa ylös jo auringonnousun hetkellä, ja Malvatassu oli esittänyt menevänsä auttamaan klaaninvanhimpia. Mutta tarvottuaan karhunvatukkapensaikolle, oppilas oli huomannut Väärävarjon lähtevän partion mukana leiristä. Sillä silmänräpäyksellä Malvatassun suunnitelmat olivat muuttuneet ja oppilas oli palannut takaisin oppilaiden pesälle.
Kujetassu oli jokin aika sitten vienyt pentutarhan asukeille tuoresaalista. Nälkäinen Malvatassu oli kipittänyt oppilastoverinsa jalanjäljissä tuoresaaliskasalle ja napannut itselleen hiiren, vaikka hänen olisi pitänyt ruokkia klaaninvanhimmat. Väärävarjo ei ollut vahtimass häntä, joten oppilas teki mitä itse tahtoi.
"Huomenta", pesästä ulos astelevan Pensastassun lausahdus katkesi haukotukseen, "Malvatassu.."
Kilpikonnalaikukkaan oppilaan kasvoille piirtyi iloinen hymy nähdessään parhaan ystävänsä.
"Huomenta Pensastassu. Nukuitko sinä hyvin?" Malvatassu kysyi hymyssä suin itseään hieman nuoremmalta oppilaalta. Kullanruskea kolli nyökytteli päätään:
"Ei valittamista. Entä sinä? Oletko ollut jo pitkään hereillä?" Laikukas naaras kohautti lapojaan.
"Ihan hyvin, mutta Väärävarjo tuli repimään minut ylös aivan liian aikaisin. En voi käsittää, miksei oppilaiden voida antaa nukkua!" Malvatassu tiuskaisi päätään pudistellen. Pensastassun kasvoille piirtyi pahoitteleva ilme.
"Onpa ikävää", Pensastassu huokaisi hiljaa, "oletko raatanut koko aamun klaaninvanhimpien ja kuningattarien parissa?" Jos kysyjä olisi ollut kuka tahansa muu, Malvatassu olisi valehdellut. Naaras luotti parhaaseen ystäväänsä täysin ja uskoi hänen pitävän salaisuuden.
"Sanoin kyllä auttavani klaaninvanhimpia, mutta en minä ole jaksanut vielä. Ehkä pitäisi jo mennä ennen kuin Väärävarjo palaa partiosta ja tulee taas valittamaan", oppilas naukui mietteliäällä äänellä.
"Niin, se taitaa olla hyvä idea. Minunkin pitäisi alkaa valmistautua harjoituksiin. Kirpputäplä lupasi viedä minut harjoittelemaan jänisten saalistamista tänään", Pensastassu selitti tohkeissaan, mutta synkkeni sitten, "en kyllä usko, että opin sitä koskaan. Saalistaminen on hurjan vaikeaa.."
Malvatassu katsoi säälien oppilastoveriaan. Hän laski häntänsä toisen lavalle ja yritti lohduttaa tätä:
"Älä murehdi, ei sinulla ole mitään hätää vaikket oppisikaan. Eloklaani on täynnä sotureita, jotka kyllä ruokkivat meidät, jotka eivät ole hyviä saalistajia."
Malvatassu ei häpeillyt sitä, ettei ollut hyvä saalistaja. Ei hän edes halunnut olla, sillä sitten hänet laitettaisiin aina saalistamaan muille ruokaa.
"Se on kyllä hyvä puoli klaanissa", Pensastassu nyökytteli päätään. Malvatassun katse käännähti piikkihernetunneliin ja valkeaan soturiin, joka asteli partion joukossa sisään leiriin.
"Oivoi, minun on nyt mentävä. Nähdään taas!" Malvatassu huikkasi kiireesti hyvästit ystävälleen ja lähti kipittämään Kujetassun aiemmin tekemiä jälkiä pitkin kohti tuoresaaliskasaa.

Malvatassu oli napannut kasasta mukaan jäniksen, jonka hän kiikutti klaaninvanhimpien pesälle. Oppilasta oli vastassa nyrpeät ja nälkäiset klaaninvanhimmat.
"Sinunhan piti tuoda meille tuoresaalista jo aikoja sitten", Hopeaputous lausahti kireällä äänellä ja katsoi terävästi Malvatassua. Oppilas pyöräytti turhautuneena silmiään.
"Tuli muutama muuttuja, olisitte edes iloisia, että tulin nyt. Jos ei kelpaa, voin minä viedä tämän jäniksen poiskin", Malvatassu vastasi uhmakkaasti.
"Ehei, ei mitään hätää pikkuinen. Kyllä me olemme tottuneet odottelemaan! Älä ole niin vihainen Hopeaputous, Malvatassulla on varmasti ollut kiireinen päivä!" raivostuttava Nokilintu laukoi kerrankin viisauksia. Malvatassu nosti leukansa pystyyn ylpeästi laskettuaan jäniksen kiittämättömien klaaninvanhimpien eteen.
"Niinpä. Olen raatanut koko päivän ja te kehtaatte valittaa. Tästä pitäisi kertoa Mesitähdelle", oppilas uhkaili ja katsoi haastavasti Hopeaputousta. Entinen kuolonklaanilainen siristi silmiään, mutta luovutti sitten huokaisten:
"Kiitos, että toit meille saalista."
Tyytyväisenä Malvatassu nousi ylös ja pujahti ulos pesästä lumiselle pääaukiolle. Hän sitten inhosi klaaninvanhimpia! Kiittämättömät moukat eivät ymmärtäneet, miten rankkaa oppilaana olo oli.

//Kp-boosti

//JATKOA VARJOLLE//

Olimme kävelleet hetken hiljaisuuden vallitessa ympärillämme, kunnes Varjotassu kysyi minun mahdollisista tovereistani ja sukulaisistani klaanissamme.
”Ei oikeastaan ole”, minä mau’uin ja vilkaisin häntä, ”eikä minulla sisaruksiakaan ole. Se on toisaalta harmi…”
Siinä mielessä se olikin harmi, ettei minulla ollut pentuna ollut sellaista oikein läheistä leikkikaveria. Tietysti oli toiset pennut, mutta ajattelin hiljaa mielessäni, että se ei ollut sama asia. Toisaalta, voiko mitään sellaista, mistä ei tiedä, kaivata oikeasti?
Varjotassu nyökäytti päätään. Minua hymyilytti, kun tajusin hänen joella sanoneen ehkä pisimmän lauseen, mitä kolli tähän asti oli minulle puhunut. Vaikka hän oli ”vain” todennut, kuinka siellä oli hänen mielestään rauhallista, silti se oli minusta edistystä. Hänestä kun ei toistaiseksi ollut kovin paljoa vielä irronnut.
Minulla on kyllä aikaa, minä ajattelin, eikä hymy huuliltani ollut katoamassa mihinkään.
Nautin olostani Varjotassun seurassa, ja tämäkin päivä oli ollut yksi mukavimmista. Ja ehkä Varjotassu oli nähnyt uimapaikan ensimmäistä kertaa? Kenties. Sitten meillä ehkä olisi nyt meidän ensimmäinen yhteinen juttumme. Ja viherlehden aikaan voisimme käydä siellä kokeilemassa kalastusta, vaikka vesi melko matalaa olikin… mutta se ei haittaisi! Minusta se, että tehtiin yhdessä jotakin, oli tärkeämpää kuin se, tulisiko siitä yhtään mitään.

Saavuimme takaisin leiriin. Aukiolle seisahtuessamme käännähdin Varjotassun puoleen. Hänen hopeanhohtoiset silmänsä katsoivat välillä ikään kuin vältellen omiini.
”Oli mukavaa”, minä sanoin ja väläytin kollille lämpimän hymyn. Virnistin: ”Onneksi lähdin seuraamaan sinua metsään. Olisin muuten jäänyt paljosta paitsi.”
Varjotassun silmissä välähti pienoinen hämmennys, ikään kuin olisin sanonut jotakin ihmeellistä tai epäselvää. Virnistin uudestaan ilkikurisesti. Olinhan vain yrittänyt kertoa hänelle, kuinka mahtavaa hänen kanssaan vietetty aika oli ollut.
”Tulehan, uusi ystäväni”, kehräsin lämpimästi. ”Käydään hakemassa jotakin syötävää. Sitten voisin ainakin itse mennä nukkumaan, on jo melko myöhä… Sinuakin varmaan väsyttää.”
Oli totta, että oli myöhä. Aika oli mennyt kuin siivillä Varjotassun kanssa. Odotin jo innolla, mitä kaikkea kivaa me keksisimme huomenna.

//Varjo?

Olin ollut juuri alkamassa päiväunille, kun joku oli huhuillut minua pesäni ulkopuolelta. Väsymys kaikkosi heti kuultuani Viherkatseen kireän äänensävyn. Kutsuttuani naaraskissan sisään, hän kertoi minulle nopeasti Lieskakajon saapuneen leiriin haavoittuneen kotikisun kanssa. Olin noussut nopeasti ylös ja haudannut haaveet päivänokosista. Viherkatse oli jäänyt pääaukiolle minun kiirehdittyäni parantajan pesälle. Sairasaukiolla oli Liljatuulen ja tämän oppilaan lisäksi neljä muuta kissaa; kolme eloklaanilaista ja kermanvärinen kotikisu, jonka haavoihin parantajakissat olivat parhaillaan perehtymässä. Myöskin haavoittunut Lieskakajo oli noussut ylös omalta vuoteeltaan ja selittänyt aiemmat tapahtumat. En ollut uskoa korviani, kun punaturkkinen soturi oli kertonut pelastaneensa kotikisun kuolonklaanilaisen kynsistä. Tiesin kuolonklaanilaisten olevan julmia, mutta että tappaa noin vain viaton kissa? Ajatuskin siitä sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Mieleeni muistui tapaus yhden yön takaa, joka oli sattunut keskellä yötä klaanien rajalla, jossa kuolonklaanilaisnaaras oli parhaillaan synnyttämässä. Kuolonklaanin soturi, Jääviilto oli sattumalta sattunut paikalle, kertonut Punatähden kuolleen ja ajanut minut vihaisena takaisin Eloklaanin reviirille, vaikka olin vain auttanut hänen klaanitoveriaan.
Kun Lieskakajo oli kertonut rikkoneensa sääntöjä. Hän oli nähnyt tilanteen ja ylittänyt rajan pelastaakseen kotikisun hengen. Tilanne oli tullut niin yllättäen ja Lieskakajokin oli haavoittunut, joten päätin palata asian pariin myöhemmin.
Poistuin pesästä, ulkona oli alkanut sataa lunta ja taivas oli alkanut tummua. Pienet lumihiutaleet leijailivat kuin tanssien kohti maata. Palasin takaisin omaan pesääni, mutta enää minua ei väsyttänyt. Mielessäni pyöri liiankin moni asia. Mielestäni Lieskakajo oli tehnyt oikein pelastaessaan kotikisun, mutta olin varma, ettei Kuolonklaani jättäisi asiaa tähän. Etenkään nyt, kun Henkäysvarjosta oli tullut päällikkö. Kehoni tärisi, mutten ollut varma johtuiko se kylmyydestä vai vatsaani kouraisevasta epämiellyttävästä tunteesta. Henkäysvarjo – tätä nykyä Henkäystähti – ei koskaan ollut välittänyt olla tekemisissä eloklaanilaisten kanssa. Kolli vaikutti siltä, ettei hän pitänyt minusta tai klaanistani lainkaan. Vaikka ajatus ei tuntunut hyvältä, minun olisi annettava Lieskakajolle rangaistus; ihan vain muodon vuoksi.
"Mesitähti?" tuttu ääni kantautui taas pesäni ulkopuolelta. Vastauksen saatuaan Minttuliekki astui sisään hämärään pesään. Varapäällikön punaisella turkilla oli pieniä, valkeita lumihiutaleita, jotka naaras ravisteli turkistaan nopeasti.
"Kuulin, että Lieskakajo toi leiriin kotikisun", kumppanini kertoi rauhallisella äänellä.
"Niin, eikä siinä vielä kaikki. Hän ylitti luvatta Kuolonklaanin rajan pelastaakseen sen kotikisun kuolonklaanilaisen kynsistä. Minun on rangaistava häntä, enkä pidä tästä yhtään. Hän teki aivan oikein!" tiuskaisin päätäni pudistellen. Minttuliekki katsoi minua hitusen yllättyneenä, mutta laski sitten rauhoittelevasti häntänsä lavalleni. En voinut kohdata kumppanini katsetta, sillä minä tiesin jotain, mitä hän ei tiennyt. Lehtikato oli jo tähän mennessä ollut Eloklaanille erityisen raskas, enkä tiennyt miten Minttuliekki suhtautuisi siihen, että hänen Kuolonklaanissa asunut isänsä oli kuollut.
"Onko kaikki hyvin? Vaikutat kireältä, painaako jokin mieltäsi?" punaturkkinen naaras kysyi. Päästin ilmoille syvän huokaisun. Minttuliekki tiesi jonkin painavan mieltäni ja minun olisi kerrottava hänelle totuus.
"Painaa.. Minähän kerroin sinulle siitä kuolonklaanilaisesta, joka synnytti pari yötä sitten Eloklaanin rajalla", aloitin epäröiden ja nostin varovaisesti katseeni kumppanini tummiin silmiin. Minttuliekki kurtisti kulmiaan kysyvä ilme kasvoillaan:
"Niin?" Tilanne tuntui äärimmäisen raskaalta ja vaikealta.
"Kun minut ajettiin pois, sain tietää erään asian.. Minttuliekki, Punatähti on kuollut", henkäisin hiljaa ja ummistin silmäni peläten kumppanini reaktiota. Pesään laskeutui painostava hiljaisuus. Edes leirin pääaukiolta ei kantautunut puheensorinaa kuten tavallisesti. Se sai minut hermostuneeksi ja raotin varovisesti silmiäni. Minttuliekin tummansininen katse osoitti tyhjyyteen.
"E-en tiedä mitä sanoa", naaras lausui hiljaisella äänellä.
"Anteeksi, etten kertonut sinulle heti", kuiskasin toivoen, että naaras voisi antaa minulle anteeksi. Minttuliekki pudisteli tiukasti päätään:
"Sinun olisi pitänyt kertoa.. Hän oli sentään minun isäni, vaikka emme olleetkaan enää tekemisissä." Tunsin suurta syyllisyyttä ja katumusta, etten ollut kertonut aiemmin. Laskin pääni alas.
"Niin olisi, mutta en vain tiennyt miten sen tekisin. Sinä olet minulle niin tärkeä, enkä tahdo sinun olevan surullinen", kuiskasin hiljaa ja toivoin Minttuliekin ymmärtävän myös minun kantani. Varapäällikkö huokaisi taas.
"Anteeksi, Mesitähti. Minun on hetki mietittävä tätä ihan yksin", naaras lausahti kylmällä äänellä ja nousi ylös.
"Minttuliekki, odota", pyysin, mutta naaras ei pysähtynyt. Hän käveli ilman hyvästejä ulos pesästäni ja minä jäin surkeana katsomaan hänen peräänsä. Päätin antaa Minttuliekin mennä, sillä tiesin sen olevan parhaaksi. Hän tarvitsisi hetken aikaa itselleen ennen kuin olisi valmis puhumaan asiasta..

Nukuin seuraavan yön aivan surkeasti. Pyörin vain vuoteellani yrittäen saada unesta kiinni. Kun viimein nukahdin, painajaiset saivat minut pian taas heräämään.
Aamulla nousin ylös aikaisin ja suuntasin kohti parantajan pesää. Silmäilin pääaukiota toivoen Minttuliekin olevan siellä, mutta punaisesta naaraasta ei näkynyt merkkiäkään. Jatkoin matkaani parantajan pesälle. Sairasaukiolla lepäävät potilaat olivat yhä unessa, eikä parantajakissoja näkynyt. Astelin hiljaisin askelin Lieskakajon luokse, varoen etten herättäisi muita potilaita. Kosketin hellästi kuonollani soturin lapaa, ja tämä säpsähti hereille.
"Olen tehnyt päätöksen koskien sääntörikkomustasi", lausahdin rauhallisella äänellä. Uninen soturi ravisteli päätään ja kohdisti vihreän katseensa silmiini odottaen minun kertovan lisää.
"Mielestäni sinä teit aivan oikein pelastaessasi kotikisun hengen", aloitin hento hymy kasvoillani. Sitten ilmeeni vakavoitui:
"Mutta Kuolonklaanin jäsenet eivät varmasti ole samaa mieltä. Sinä rikoit sääntöjä ja puutuit kuolonklaanilaisten toimintaan, jota he toteuttivat omalla reviirillään. En pidä itsekään tästä, mutta joudun antamaan sinulle rangaistuksen. Kuolonklaanilaiset varmasti tulevat vaatimaan kotikisua takaisin, joten meidän on mentävä mitä pikimmiten heidän leiriinsä ja pyydettävä anteeksi. Kerromme, että kotikisu jatkoi matkaansa, jotta he eivät tule hakemaan häntä leiristämme." Lieskakajo kuunteli korvat tarkkana. Se ei kuitenkaan ollut vielä kuin osa hänen rangaistuksestaan.
"Sen lisäksi joudut saalistamaan klaaninvanhimmille ja ruokkimaan heitä neljäsosakuun ajan, kunhan ensin olet toipunut", lisäsin vielä pahoitteleva ilme kasvoillani. En pitänyt tästä tilanteesta lainkaan, se oli hyvin epäreilu Lieskakajoa kohtaan.

//Lieska?

Seurasin sivusta, kuinka Tähtimötassu yritti taas saalistamista. Oli ilo nähdä, kuinka luonnostaan heikkolahjainen saalistaja onnistui saamaan kiinni hiiren! Tunsin vielä suurempaa iloa, kun Tähtimötassu loikki silminnähden innoissaan minun luokseni hiiri suussaan. Mustavalkean naaraan kasvoilla oli leveä, ylpeä hymy hänen esitellessä tuoresaalistaan minua. Hetkessä Tähtimötassun ilo laantui, aivan kuin hän olisi hetkessä muuttunut taas aivan toiseksi kissaksi. Kissaksi, jonka Mutalampi oli muuttanut hänet. Tähtimötassun katse laskeutui maahan pudotettuun hiireen. Kun oppilas viimein hetken kuluttua nosti sinivihreän katseensa minuun, hänen leveä hymynsä oli muuttunut heikommaksi. Mutta edistystä oli selvästi tapahtunut, sillä Tähtimötassu sentään hymyili. Hän ei ollut kivikasvoinen kuten aiemmin.
"Hienoa, Tähtimötassu!" rikoin yllemme laskeutuneen hiljaisuuden kehuen soturioppilasta, "minä tiesin, että sinä pystyt siihen."
Olin aidosti ylpeä nuorukaisen puolesta. En vain siksi, että hän oli saanut saaliin vaan myös siksi, että tämä oli niitä harvoja kertoja, kun naaras paljasti pienen palan oikeaa itseään. Aavistukseni siitä, ettei Tähtimötassu oikeasti ollut kova, välinpitämätön ja inhottava kissa vahvistui päivä päivältä. Hän oli tosiaankin kaikkea muuta kuin menetetty tapaus.
"Vieläkö tahdot saalistaa? Mikäli neiti tahtoo, voimme myös siirtyä taisteluharjoituksiin", tokaisin rennosti ja katsoin lämmin hymy kasvoillani Tähtimötassua. En voinut vastustaa kiusausta, joten ennen kuin naaras ehti vastata mitään, jatkoin pilke silmäkulmassani tokaisemalla:
"Minä tiedän vaikka mitä erakoiden taisteluliikkeitä, joita eloklaanilaiset eivät osaa."

//Tähtis?

Sypressikuiske oli menettänyt kummatkin pennuistaan ja hän oli murtunut sisältä. Nyt nuori kuningatar nyyhkytti hysteerisesti nojaten Hallavarjoon. Hän oli kertonut tälle ennen aurinkoroihuakin, mikä oli tietysti hieman töykeää edesmenneiden pentujen isää kohtaan. Hallavarjo kysyi tarvitsisiko Sypressikuiske apua Vadelmapentu-paran hautaamisessa.
“Jos tulet siis, ottaisin sinut mukaani mielelläni”, Sypressikuiske sanoi ääni hysteerisen itkun jäljiltä käheänä. Hallavarjo katsoi ottotytärtään myötätuntoisesti ja ksoketti häntä hännällään. Sypressikuiske nosti pienen Vadelmapennun ruhon hampaisiinsa ja kiikutti tämän leirin ulkopuolelle. Hallavarjo seurasi uskollisesti häntä ja he hautasivat pienen pennun veljensä hautapaikan viereen yhdessä.
“Tähtiklaani tarkoitti tämän menevän näin. Olet vahva naaras eikä se ole sinusta kiinni”, Hallavarjo naukui surullinen sävy äänessään.
“Kiitos”, Sypressikuiske naukui hymyillen ihan pienesti. Todellisuudessa hän syytti itseään sisällään eikä hän oikein voinut salata sitä ottoisältään, koska tuo tunsi naaraan niin hyvin.
“Minun täytyy kertoa Aurinkoroihulle mutta en tiedä mitä sanoisin”, Sypressikuiske naukui mieli ja häntä maata laahaten. Hän ei villeimmissä kuvitteluissaankaan ajatellut, että Aurinkoroihu suuttuisi tai syyttäisi kumppaniaan mutta silti häntä pelotti.
//Halla?

Huomasin Kuutamolaineen seuraavan katseellaan emomme Korppisiiven menoa. Vasta synnyttänyt kuningatar käveli kohti pentutarhaa. Kaiketi siitä inspiroituneena naaraskissa ehdotti, että menisimme tervehtimään emoa ja Kimalaistoivetta pentutarhalla.
"Mikä jottei", tokaisin ja lähdin kävelemään mustavalkoisen soturin edellä kohti tuoresaaliskasaa. Otimme molemmat melko tyhjästä kasasta yhdet saaliit, jonka jälkeen jatkoimme matkaamme kohti karhunvatukkapensaikon alla sijaitsevaa pentutarhaa. Työnnyin sisään lämpimään pesään. Pehmeä maidon tuoksu leijaili voimakkaana ilmassa heti pesän sisäänkäynnillä. Se ei ollut ihme, sillä tarhalla oli parhaillaan kolme imettävää kuningatarta. Korppisiipi oli synnyttänyt alunperin kolme pentua, mutta pennuista kaksi olivat olleet kuolleita jo syntyessään. Ainoastaan Sarastuspentu oli jäänyt henkiin. Tällä hetkellä jokaisella kuningattarella oli vain yksi pentu. Kimalaistoivekin oli jokin aika sitten synnyttänyt, onneksemme hän ei joutunut menettämään muita pentujaan, vaan pikkuruinen Piiskupentu oli syntynyt pentueensa ainokaisena.
"Hei", tervehdin kolmea pentutarhalla olevaa naarasta, mutta vain kaksi heistä vastasi. Sypressikuiske näytti olevan syvässä unessa, joten jäin istumaan hieman kauemmas tabbykuvioisesta kuningattaresta, jotten herättäisi häntä ja hänen pentuaan.
"Toimme tuoresaalista", Kuutamolaine ilmoitti orava suussaan ja pudotti tuuheahäntäisen eläimen pesän kovalle maalle. Hän työnsi sen lähemmäs Korppisiipeä, joten minä annoin kantamani hiiren Kimalaistoiveelle.
"Toivottavasti olette nälkäisiä", lisäsin. Korppisiipi nyökytteli päätään:
"Oi, kiitos! Minä olen hirveän nälkäinen. En viitsinyt äsken hakea tuoresaaliskasasta mitään, kun se näytti niin tyhjältä."
"Ei sinun tarvitse murehtia siitä. Sinun on syötävä, jotta saat ruokittua Sarastuspennunkin", sanoin vakavalla äänellä. Kuningattarilla oli tärkeä tehtävä pentujen kasvattamisessa, joten heidän nälkänsä oli otettava vakavasti. Tiesin, että maidon tulo saattaisi loppua, mikäli kuningatar ei söisi tarpeeksi. Korppisiipi ei ehtinyt vastata mitään, kun pesän sisäänkäynniltä kuului lähestyviä askeleita. Meidän kaikkien päämme kääntyivät tulijan puoleen.
"Pidättekö te täällä sukukokousta ilman minua?" valkoturkkinen kolli hymyili lämpimästi, eikä sanavalinnastaan huolimatta vaikuttanut lainkaan loukkaantuneelta. Olin hyvilläni siitä, että paikalla olivat tällä hetkellä kaikki perheenjäseneni Hiilihammasta ja hänen vanhempiaan lukuun ottamatta.
"Luulin sinun olevan partiossa", vastasin valehtelematta. Mehiläislento nyökkäsi ikään kuin hyväksyen selitykseni.
"Tämä on aivan harvinaislaatuista, että saan viettää aikaa kaikkien pentujeni kanssa yhtä aikaa", Korppisiiven lämmin naukaisu kantautui pesän toiselta laidalta. Kuningattaren kurkusta kumpusi onnellista, kovaäänistä kehräystä. Kukaan ei ehtinyt sanoa mitään, kun emomme jo jatkoi:
"Mitä teille kuuluu? Kimalaistoiveen kuulumiset olenkin jo kuullut, mutta entä te muut? Mehiläislento, sinua minä en ole nähnyt aikoihin! Missä olet oikein luurannut?" Olin niin tohkeissani siitä, että lähes koko perheeni oli kasassa, etten vain yksinkertaisesti kyennyt pitämään suutani kiinni. Kun Mehiläislento vasta mietti vastaustaan, minä olin jo kertomassa hänen kuulumisiaan.
"Mehiläislento on vaaninut kaiken vapaa-aikansa Kuolonklaanin rajalla ja odottanut tapaavansa Henkäysvarjon taas!" naukaisin niin täpinöissäni, että unohdin kokonaan asian olevan salaisuus. Kun Mehiläislennon tiukka katse kohdistui minuun, tajusin virheeni nopeasti. Kasvoilleni hiipi pahoitteleva virnistys.
"Hups", naurahdin hermostuneesti ja toivoin, ettei tästä syntyisi ongelmia Mehiläislennolle.

//Kuutamo tai Kimmo?

(tarina kirjoitettu 1.8.)

Tähtimötassun silmästä vierähti kyynel mutta naaras pyyhkäisi sen äkkiä pois. Hän kääntyi takaisin katsomaan Karjuvirnettä häpeissään purkauksestaan. Hän ei sanonut mitään mutta hänen sisällään raivosi tunnemyrsky. Hänen teki mieli painella metsään rymistellen ja kadota sitten jäljettömiin ja palata leiriin vasta, kun olisi varma, että voisi näyttää vain parastaan. Hän ryhdistäytyi ja hengitti huokauksin kerran sisään ja kerran ulos.
“Ei, en luovuta”, Tähtimötassu naukui tuimasti ja maisteli taas ilmaa. Karjuvirne varmasti ajatteli hänen olevan aivan surkea oppilas ja heikko, kun hän oli näyttänyt tunteensa toiselle. Hän sai haju jäljen toisesta hiirestä hetken ponnistelun jälkeen.
“Saanko vielä yrittää?” hän kysyi mestariltaan.
“Tottakai”, Karjuvirne naukui hymyillen kannustavasti. Tähtimötassu keskittyi hajuun ja paikansi sen. Hän lähti kohti hiirtä ja paikansi sen myös silmillään ja hiipi sitä kohti. Hän keskittyi todenteolla ja koki vahvaa halua onnistua. Lumen peittämällä maalla oli kohtalaisen helppo hiipia ja, kun tuli aika loikata Tähtimötassu teki sen varmasti ja tappoi hiiren nopealla puraisulla. Hän oli saanut hiiren! Tähtimötassu nappasi hiiren ja hymyili leveästi loikkiessaan Karjuvirneen luo.
“Sain sen!” hän naukui innoissaan ja hymyili. Sitten hän tajusi näyttävänsä taas vahvaa tunnetta Karjuvirneen edessä. Hän oli laskenut hiiren lumelle ja sen ruhon ympärille levisi verinen läikkä. Tähtimötassu katsahti hiirtä ja sitten taas Karjuvirnettä hän hymyili edelleen muttei niin leveästi, kuin äsken.
//Karju?