''Hei, Mustikkapyörre sinä olet parantajan pesällä. Toin sinut tänne äsken'', veljeni kertoi.
Olinko nukahtanut vai pyörtynyt? En ollut varma. Raotin silmiäni, näin Varpulaulun edessäni.
''Kiitos, mutta voisitko kertoa mitä tapahtui?'' Kysyin, kuulostaen mahdollisimman iloiselta.
Varpulaulu piti pienen tauon ja sitten kertoi minulle. Ensin olin kuulema tullut itkemään hänen syliin, sitten olin raahattu parantajan pesälle, sitten yritin karata ja viimeisenä pyörryin.
Kaikki alkoi selvetä, loksahtaa paikoilleen. Muistin miten Korpikaste oli kiusannut minua ja miten olin paennut. Yhtä-äkkiä minua alkoi taas pyörryttää, jostain syystä nousin silti ylös ja lähdin juoksemaan parantajan pesästä pois. Ei minua kuitenkaan siellä tarvittu, enkä tarvinnut heitä.

Pysähdyin leirin toiselle puolelle hengittämään, minulla oli kuuma ja jano. Jäin seisomaan hetkeksi tasapainottamaan oloa, kun yritin lähteä kävelemään takaisin päin parantajien pesää, mutta minua alkoi taas pyörryttää.
Tunne vahvistui entisestään siihen asti, että näin Korpikasteen lerin toisella puolella. Kaikki tämä yhdessä tulosti sen, että pyörryin uudestaan.

Tunsin vielä sen kun kaaduin, pääni osui johonkin terävään, lämmin verivana valui takaraivoani pitkin.



''Hei? Mustikkapyörre?'' Tuntematon ääni kuului korvassani.
Kuka hän oli? Miksi päässäni oli viiltävä kipu?
''N-niin?'' Yritin pysyä rauhallisena, mutta paniikki yltyi sisälläni. Oliko minut kidnapattu tai jotain vielä pahempaa?
''Löysin sinut aijemmin ulkoa, olit satuttanut itsesi'', ääni alkoi kuulostamaan enemmän veljeni, Varpulaulun ääneltä. Ehkä olinkin turvassa.
Tunsin jonkun painelevan päälakeani jollain märällä, luulen että se oli Leimusilmä mutten ollut varma. Ehkä se oli ilkeä demoni. Ehkä tämä oli vain painajainen.
''Millainen olo sinulla on?'' Olin varma, että kyseessä oli veljeni.
''Ihan hyvä, mutta missä isä on?'' Varmasti Varpulaulu olisi hälyttänyt hänet paikalle.
Veljeni jäi mykäksi. Hetken päästä kysyin uudestaan: ''Missä isi?, Kuusihäntä siis?''
''Hän -- on - Tähtiklaanissa'', Varpuloiste sai viimein sanottua.
Oliko hän kuollut? Mitä oli tapahtunut, ehkä olin nukkunut maailman tärkeimmän tapahtuman yli?
Nousin pediltäni ja menin itkemään veljeni syliin, hän yritti halata minua, muyta epäonnistui siinä tai ainakin välitti epäkohteliaan viestin hänen tavallaan reagoida.
Jäin itkemään hänen syliinsä pitkäksi aikaa. Miksi Kuusihännän oli menehdyttävä juuri kun olin nukkumassa? Miksi elämäni oli pelkästään ja ainoastaan kärsimystä?
Itkin itseni uneen, sillä kun heräsin olin takaisin pedilläni ja oli ilta. Varpuloiste oli edelleen vierelläni.

//Mustikka on pitkään pyörryksissä
//Varpu?
//Voit lisätä vuorosanoja, tai muokata niitä jos hittasin väärin. Sovitaan et se on Mustikkapyörteen näkökulmasta :)
//Nyt meni niin pitkään, koska halusin pitää hahmon varastossa joulutapahtumaa varten

Silmäni suurenivat hämmentyneiksi, kun Kääpäpuna kertoi kaksijalkansa keksinnöstä. Oliko muka kaksijalanpesän sisällä joku hassu juttu täynnä vettä? Kuulosti niin oudolta! Mutta tietyllä tapaa se kuulosti hauskalta.
“Pystyitkö sinä uimaan lehtikadonkin aikaan, jos uit pesän sisällä?” hämmästelin. Olisi hienoa, jos Eloklaanissakin voisi uida lehtikadon aikaan. En malttanut odottaa, että pääsisin harjoittelemaan! Minusta kuitenkin tuntui, että hiirenkorvaan oli ikuisuus.
“Pystyin, kaksijalanpesät ovat todella lämpimiä. Kaksijalat eivät välttämättä käytä sisällä minkäänlaista turkkia!” Kääpäpuna kertoi. En tiennyt kaksijaloista paljoa, mutta mitä enemmän kuulin, sitä enemmän he hämmensivät minua.
“Miltä kaksijalanpesä näyttää? Onko ne samanlaisia, kuin meillä klaanikissoilla?” kysyin uteliaasti, mutta minä en uskonut, että ne olisi ainakaan täysin samanlaisia. Olin kuullut, että kaksijalat olivat jättimäisiä, suuria petojakin suurempia! Joten eiväthän ne mitenkään voisi mahtua meidän pesiimme, järkeilin. Kääpäpunakin pudisteli hieman huvittuneen oloisena päätään. Toivoin, että en ollut sanonut mitään tyhmää.
“Ei ihan. Ne on paljon suurempia ja oikeastaan niissä ei ole mitään samaa. Monet niistä on värikkäitä ja tämän muotoisia”, kollikissa selitti ystävällisesti ja piirsi kynnellään ruohoon kuvion, mikä hänen mukaansa muistutti kaksijalanpesästä. Minusta se näytti hassulta, mutta halusin kuulla lisää kollin kotikisun elämästään. Kääpäpuna kertoi hieman pelottavasta ystävästään ja siitä, että hän ikävöi edellistä elämäänsä. Hymyilin lempeästi ja tunsin paljon myötätuntoa. Oli varmasti todella vaikeaa tehdä noin suuri muutos.
“Voisikohan se sinun ystäväsi liittyä Eloklaaniin?” kysyin varovaisesti. Olisin halunnut kysyä kollin huonoista päätöksistä, mutta en kehdannut udella niin paljoa. Ei ollut lainkaan tapaistani puhua näin paljon, mutta Kääpäpunan seurassa oli jotenkin todella helppo puhua. Ja kolli vaikutti myös kiinnostavalta kissalta. Hänellä oli niin paljon tarinoita kerrottavanaan!

//Kääpä?

“Hilehuurre, minä en tiedä missä me olemme, mutta tosi kotoinen tämä paikka on.”
Minulla oli ollut todella hauskaa! Päässä tuntui pyörivän ja ajatukset menivät todella nopeaa tahtia, mutta se vain lisäsi hauskuuden tunnetta. Ja kun ajattelin sitä, että minulla oli hauskaa, purskahdin jälleen nauruun. Mikä minua edes nauratti? Siihen minä en tiennyt vastausta.
Kiemurtelin kuuraisessa ja kylmässä maassa madon tapaan. Hetkinen, oliko minusta muuttunut.. mato?
“Hile..hurre, onko se nimesi? Miksi meillä muuten on nimet? Niin mutta siis, minulla oli asiaakin. Että minusta on muuttunut mato”, sammalsin ja katsoin ystävääni ihan tärähtäneenä.
“Kujekulta, olet outo. Mutta en minä nyt tiiä, kysy joltain kuka tietää”, harmaaturkkinen kollikissa vastasi lopulta ja nosti sen jälkeen maasta varmaan koko metsän isoimman lehden. Olin jo ehtinyt unohtaa miksi minulla oli näin hassu olo, mutta kai se johtui Hilehuurteesta tai niistä… missankintuissa vai mitä ne yrtit oikeasti olivat olleet. Miksi minä en muistanut mitään silmänräpäystä pidempään? Vai olimmeko me olleet Hilehuurteen kanssa jo niin pitkään ulkona, että aikaa oli kulunut miljoona ja tsiljoona kuuta? Lopulta kampesin itseni ylös ja vaikka maailma tuntui huojuvan minä en antautunut sen pyörteisiin. Aloimme Hilehuurteen kanssa kasaamaan jäniksen papanoita kollin löytämän lehden päälle, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi. Papanat tuntuivat vierivän lehdeltä takaisin maahan, mutta pian meillä oli kasassa suuri keko.
"Lasketaanko tämä saalistamiseksi? Viemmehän me kuitenkin ne tuoresaaliskasaan"; kysyin kollikissalta. Nyt kyllä kaikki yllättyisivät! Lähdimme huojuvin askelin kulkemaan kohti leiriä ja välillä (lue= koko ajan) heittelimme toisillemme toinen toistaan oudoimpia vitsejä. Välillä emme itsekään tajunneet mitä me sanoimme, mutta lopulta Eloklaanin leiri häämötti meidän edessämme.
“Me toimme kaikille tuoresaalista”, kuulutin hilpeänä, kun saavuimme leiriin. Joidenkin kissojen katseet kääntyivät meitä kohti, mutta en rekisteröinyt kenenkään tietyn kasvoja. Eikä minua juuri nyt kiinnostanutkaan. Halusin olla vain Hilehuurteen kanssa! Kukaan muu ei varmastikaan ollut sekoillut meidän lailla. En minä tosin juuri nyt muistanutkaan kenenkään muun sekoiluja.
“Nyt! Piä kuono kiinni tai minä lyön sua kepillä päähän. Se on yllätys, ääliö! ”, Hilehuurre nauroi kovaan ääneen. Tuuppasin Hilehuurretta kylkeen ja remahdin jälleen nauramaan. Eihän Hilehuurreella edes ollut keppiä, miten hän voisi lyödä minua sellaisella? Joskus kolli oli suorastaan yhtä älytön kuin.... minä.

//Bile-Hile? XDDD

“Syö se!” Sielupentu haastoi. Katsoin toista pentua silmät suurina. Miksi hän oikein halusi minun syövän madon, ihmettelin itsekseni.
“Ihan tosi, syö se! Se olisi niin hauskaa! Minäkin voin tehdä niin, jos sinäkin teet!” Sielupennun vakuuttelut jatkuivat. Minulla ei ollut edelleenkään mitään halua vastata sanoin. Katsoin vain pahalta haisevaa matoa, joka oli tullut sateiden pakottamana pesäkolostaan. Entä, jos söisinkin sen? Ehkä Sielupentu silloin pitäisi minusta. Tämän täytyi olla vain normaalien pentujen leikkiä. En ollut koskaan ollut mukana leikeissä, joten päätin nyt heittäytyä. Lähestyin matoa hitaasti. Avasinpienen suuni ammolleen ja pistin hampaani madon ympärille. Imaisin sen sisään suuhuni ja katsoin sitten Sielupentua silmiin. Tuon silmät loistivat ja suu vääntyi hymyyn. Nauru purkautui hänestä yhtenä ryöppynä. Katsoin, kun Sielupentu nauroi ja nielaisin madon alas kurkustani.
“Kärpäspentu söi madon! Kärpäspentu söi madon!” Sielupentu hihkui. Olin tainnut tehdä hänet todella iloiseksi. Hivutin suuni pieneen hyvin vääristyneeseen hymyyn, vaikka minun mielestäni hymyni oli tottakai maailman luontevin ja kaunein asia ikinä. Silmäni eivät yhtään yhtyneet hymyyn, joten taisin näyttää aika hullulta. Sielupentu nimittäin nauroi vain kovempaa.

//Sielu?

Tupsutassu vaikutti kovin innokkaalta oppilaalta. Hän selitti jotain siitä, miten oppilaana olo oli hänestä ihanaa ja kuinka hän odotti jo kovasti uintia. Kääpäpunakin oli uinnin erityinen ystävä ja häntä miellytti kuulla kuinka muutkin saattoivat pitää siitä.
“Siellä kaksijalkalassa jossa elelin ennen, kun päädyin eloklaaniin uin toisinaan melko useinkin. Joskus kaksijalat täyttivät sisätiloissa sellaisen hassun astian täyteen vettä ja menivät sinne makoilemaan tai toisinaan laittoivat sinne vettä ihan vain minua varten”, kolli selitti lempeästi Tupsutassulle. Kotikisun elämän muisteleminen oli samaan aikaan kollille lohduttavaa ja masentavaa.
“Olemme pian perillä”, Syreenisumu ilmoitti lapansa ylitse. Raidallinen soturi nyökkäsi hänelle hieman hermostuneena. Mitä he keksisivät täksi hauskaksi harjoitukseksi?
“Asuitko sinä kaksijalkalassa? Millaista se oli?” Tupsutassu uteli kiinnostuneena. Nyökkäsin hänelle varovasti.
“Kyllä. Olin kotikisu ja asuin ystäväni kanssa samassa pesässä. Hän oli oikein ihana kolli, vaikka häntä olisi voinut sanoa hieman pelottavaksi, koska hän omisti vain yhden silmän. Sitten tein huonoja päätöksiä ja eksyin ja lopulta tieni toi Eloklaaniin. En sano, että katuisin Eloklaaniin liittymistä, mutta kaipaan useasti entistä elämääni”, Kääpäpuna selitti. Hänestä oli hassua avautua yhtäkkiä sillä tavoin, mutta jotenkin se kaikki tuntui virtaavan hänestä ulos sillä hetkellä niin helposti.

//Tupsu?

Kärpäspentu tapitti matoa hämillään. Odotin hänen sanovan jotain, kunnes muistin, ettei hän oikein puhunut, joten päätin ottavani tilanteesta ohjat. Emmehän me sentään voisi jäädä kiusalliseen hiljaisuuteenkaan!
“Madot tulevat kuulemma sateisina ja kosteina aikoina maan alta maan pinnalle. Ne ovat hassuja otuksia”, selitin mustalle pennulle ylpeänä omasta tiedostani.
Tökkäsin matoa etutassullani ja sävähdin sitten kauemmas, mutta naureskelin kuitenkin ääneen. Se oli niin ällöttävä ja niljakas, mutta kuitenkin niin hassu olento.
“Kärpäspentu”, naukaisin, jotta saisin mustan naaraspennun huomion itseeni. Hän käänsi suuren katseensa minuun. Hymyilin viekkaasti hänelle. Kärpäspentu vain kallisti päätään vastaukseksi
“Syö se!” haastoin. Pentu katsoi minua kuin puulla päähän lyötynä. “Ihan tosi, syö se! Se olisi niin hauskaa! Minäkin voin tehdä niin, jos sinäkin teet!”
Katsoin Kärpäspentua odottavasti. Jos hän todella söisi madon, voisin nauraa asialle koko loppu elämäni. Jos hän ei söisi sitä, voisin härnätä häntä ja sanoa häntä pelkuriksi. En kyllä oikeasti uskonut hetkeäkään, että toinen pentu todella tekisi jotain niin typerää. Etenkään, kun tunsin Käärmekullan polttavan katseen niskanahassani, kun naaras katsoi pentunsa perään pentutarhan suuaukon viereltä.

//Kärpsy! :D

AMPIAINEN
Vienotassu: 5kp -
Syreenisumu: 12kp -
= 17kp

AURA
Kimalaistoive: 19kp -
Lieskakajo: 199kp! - Onneksi olkoon, Lieskakajo on nyt kokenut soturi!
Talvikkitakku: 16kp -
Hellepentu: 41kp! - Voit nyt nimittää Hellepennun oppilaaksi! Hänen mestarinaan toimikoon Varjoliekki.
Tupsutassu: 68kp! -
Kujekulta: 21! -
= 364kp

AUROORA
Kallahämy: 14kp - Kallahämy voi nyt johtaa partioita ja saada oppilaan!

ELANDRA
Mesitähti: 16kp -

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 25kp! -
Pörriäispentu: 39kp! -
Hiilihammas: 62kp! -
Kortetuike: 23kp! -
Kuutamolaine: 7kp -
= 156kp

KOIVU
Varjoliekki: 4kp -
Ropinaroihu: 18kp -
Hilehuurre: 25kp! -

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 30kp! -
Sielupentu: 22kp! -
Korpikaste: 4kp -
Kääpäpuna: 27kp! -
= 83kp

SAAGA
Varpulaulu: 22kp! -
Kärpäspentu: 53kp! - Kärpäspennun voi nyt nimittää oppilaaksi! Hänen mestarinaan toimii Kallahämy.
Nopsaliekki: 10kp -
Sädesäihke: 31kp! -
= 116kp

SOTURIKISSA
Mustikkapyörre: 25kp! -

UNTUVA
Laventelitaivas: 15kp -

YUZU
Kiurutassu: 19kp -

Minun ja Hiilihampaan paluumatka Eloklaanin leiriin kului hiljaisissa, vaisuissa tunnelmissa. Hiilihammas oli yrittänyt viritellä jotain keskustelua, mutta minun ei tehnyt mieli jutella. Minä pelkäsin todella paljon tyttäreni tulevaisuuden puolesta. Pelkäsin myös miten tämä vaikuttaisi minuun. Tiesin, että monet vanhemmat olivat valmiina salaamaan pentujensa puolesta todella suuriakin asioita. Minä halusin olla sellainen isä, mutta näin vakavissa asioissa minun oli ajateltava Eloklaanin etua. Ja vaikka en halunnut myöntää sitä ääneen, ajattelin myös omaa etuani. Näyttäisihän se hyvältä, että en salaisi tällaista päälliköltä tai varapäälliköltä. Se tekisi minusta luotettavamman, eikö? Mutta minä pelkäsin, että Mesitähti karkottaisi Kujekullan. Minun olisi pakko puhua molempien puolesta! Minun olisi saatava Kujekulta tajuamaan, että se mitä hän teki, oli vaarallista. Laskin päätäni surkeana, en kestäisi jos menettäisin naaraan. Meidän suhde oli ollut vaikea ja myrskyisä, mutta en halunnut menettää Kujekultaa. Toinen oli vanhin tyttäreni ja tietyllä tapaa myös todella läheinen. Sisimmässäni tiesin, että voisin kertoa Kujekullalle mitä tahansa. Naaras saattaisi suuttua ja haukkua minut pystyyn, mutta sen jälkeen suhteemme olisi entistäkin vahvempi.
“Hiilihammas, minä pyydän. Anna minulle muutama päivä aikaa puhua Kujekullan kanssa ja yrittää saada hänet tajuamaan, että hänen on lopetettava se mitä hän ikinä tekeekään”, pyysin Hiilihampaalta korvat pään sivuillani roikkuen. Minusta tuntui jopa hieman säälittävältä anella näin, mutta tiesin, että voisin luottaa Hiilihampaan. Kolli mietti hetken, kunnes nyökkäsi.
“Annan sinulle muutaman auringonnousun, mutta jos Korppisiipi tietää jotain, minä en aio valehdella hänelle”, Hiilihampas vastasi ja hymyili myötätuntoisesti. Hiilihampaalla oli ollut erilaisia ongelmia poikansa kanssa, mutta uskoin, että tässä tilanteessa pystyimme osittain ymmärtämään toisiamme. Molemmat meidän pennuista olivat rikkoneet soturilakia eikä Kujekullankaan käytös ollut hyväksyttävää soturilta. Joku toinen päällikkö saattaisi karkottaa hänet välittömästi, mutta uskoin Mesitähden antavan naaraalle mahdollisuuden parantaa tapojaan. Olihan Mesitähti tunnettu reiluudesta. Lopulta pääsimme Hiilihampaan kanssa leiriin ja huokaisin. Ensisilmäyksellä Kujekultaa ei näkynyt missään. Järviloisteen tullessa vastaan pysäytin hänet.
“Hei, oletko nähnyt Kujekultaa?” kysyin huolestuneena, mutta kolli pudisteli jälleen päätään. Eivätkö he olleetkaan niin läheisiä, kun olin kuvitellut?
“Tai hetkinen, kuulin Korppisiiven määräävän hänet partioon!” kolli hoksasi ja hymyilin kollille kiitollisena. Hän vaikutti kunnon soturilta, olisipa Järviloiste tyttäreni sydämen valittu..
“Kiitos”, sanahdin lyhytsanaisesti ja käännyin taas Hiilihampaan puoleen.
“Mitähän me nyt? En ehkä viitsisi mennä häiritsemään partiota vai mitä sinä olet mieltä? Haluaisitko vielä tehdä jotain vai oletko kiireinen?” kysyin Hiilihampaalta. Todellisuudessa minä olisin halunnut paeta soturien pesään ja jäädä sinne, mutta se ei tässä tilanteessa varmaankaan tekisi kovin hyvää.

//Hiili? :(

Korviani kuumotti jo pelkästään Irvikidan ripityksen kuuntelu. Minusta tuntui niin pahalta, että Pörriäispentu oli joutunut tuollaiseen myllytykseen. Vilkaisin omaa isääni, jonka ilme oli enemmän rento ja huvittunut. Olin päässyt useista hankaluuksista siten, että isäni oli saanut minut emon sijasta kiinni. Ihan mahtavaa, että oma isäni oli noin siisti! Tepsutin Pörriäispennun vierelle ja tapitin Irvikitaa suurin, anelevin silmin. Otin mallia pesätoveristani ja yritin näyttää mahdollisimman suloiselta.
“Niiiin, me luvataan”, miu’uin ja painauduin Pörriäispentuun. Lopulta Irvikidan ilme heltyi hieman.
“Hyvä on, kunhan tämä ei toistu. Ja Lieskakajo, pidä huoli, että poikasi ei vie Pörriäispentua toiste tälläisiin seikkailuihin. Minä en halua, että yllätän heidät toiste leirin sisäänkäynniltä”, Irvikita murahti ja nosti kollin jälleen ilmaan. Minun ja Pörriäispennun katseet kohtasivat nopeasti. Meillä molemmilla oli hieman surkea ilme, meidän seikkailumme oli epäonnistunut ja kaiken lisäksi olimme jääneet vielä kiinni. En laittanut vastaan, kun Lieskakajo nosti minut niskanahasta ilmaan ja lähti kuljettamaan minua kohti pentutarhaa. En halunnut myöntää sitä ääneen, mutta olin hieman helpottunut, että matkamme oli päättynyt näin. Metsä oli vaikuttanut niin pelottavalta.. Vasta kun keinuin kollin askelien tahdissa ymmärsin kuinka väsynyt minä olin. Meinasin nukahtaa matkalla pentutarhaan, mutta pinnistelin pysyäkseni ylhäällä. Halusin jutella Pörriäispennulle vielä. Lieskakajo laski minut äänettömästi Nokkospilven vatsan vierelle ja elehti hyvästeiksi. Olin onnellinen, että kolli ei ollut herättänyt emoa, mutta pelkäsin että Nokkospilvi kuulisi tästä tavalla tai toisella.. Irvikita oli vaikuttanut sen verran hurjistuneelta, että kolli varmasti raportoisi Kimalaistoiveelle. Kun molemmat kollit olivat poistuneet pesästä, hiivin varovaisesti Pörriäispennun luokse. Olikohan kolli edelleen hereillä? Tökkäsin toveriani.
“Psst, se seikkailu oli eeppinen! Milloin mennään uudestaan?” supatin kollin korvaan edelleen innosta uhkuen. Vaikka juuri nyt minä halusin vain nukkumaan, en kuitenkaan malttanut olla suunnittelematta seuraavaa seikkailua. Oli ihan mahtavaa, kun pesässä oli toinenkin hurja tiikeri kuka uskalsi tehdä siistejä asioita! Jos olisin pyytänyt Ahvenpentua mukaan, hän olisi varmaan vain kannellut aikeistani emolle...

//Pörri? B)

Tapitin hurjistunutta isääni silmät suurina ja pelokkaina. Normaalisti en olisi pelännyt kurinpalautusta - minä olin villi liekki, jota ei voinut tukahduttaa. Mutta nyt täällä pimeässä sen jälkeen, kun olin jo kerran säikähtänyt pahanpäiväisesti, Irvikita näytti tavallista hurjemmalta. Painauduin maata vasten korvat luimussa ja vedin häntäni kylkeäni vasten lohduttaakseni itseäni.
“Mitä sinä oikein kuvittelit?” Irvikita saarnasi kiihtyneesti. “Metsä ei ole mikään huviretkipaikka pennuille! Teidät olisi voinut napata vaikka kettu tai haukka. Tai sitten olisitte voineet tippua jokeen. Teillä ei ole vielä tarvittavaa koulutusta - saatika kokoa - selviytyä sellaisesta.” Suurikokoisen kollin häntä huiskahteli puolelta toiselle. “Kun emosi kuulee tästä, hän ei taatusti päästä sinua ulos pentutarhasta seuraavaan kuuhun”, isä huokaisi.
Silmäni suurenivat entisestään. Kokonaiseen kuuhun? En pääsisi ulos kokonaiseen kuuhun?! Epäreilua! Kynteni liukuivat esiin ja upposivat leirin pohjaan. Pelon alta kiukku nosti päätään esiin, ja minä olin aikeissa ryhtyä tuliseen vastaväittelyyn, kun kuulin Hellepennun miukaisevan vierestäni:
“Minä tämän keksin, pakotin Pörriäispennun mukaan!”
Toljotin pesätoveriani äimistyneenä. Oliko Hellepentu juuri ottanut syyt niskoilleen… vapaaehtoisesti? Vilkaisin kollipennun isää - Lieskakajo ei näyttänyt olevan yhtä vihainen kuin minun isäni. Lieskakajo katsahtikin Irvikitaan vetoavasti.
“Tiedäthän sinä pennut, Irvikita”, jykevä soturi sanoi minun isälleni hieman veikeän kuuloisesti, “me olimme nuorena itse aivan samanlaisia - janosimme suurempia seikkailuja kuin mitä leirissä oli tarjolla.”
Katseeni lipui takaisin isääni, jonka lavat olivat nyt lysähtäneet alas. Hän ei vaikuttanut olevan enää niin kiihdyksissään kuin aiemmin kuultuaan, että Hellepentu oli tämän idean takana. “Tiedänhän minä”, isä murahti, mutta loi silti tuimahkon katseen minuun ja Hellepentuun, “mutta sen janon sammuttamisen hinta voi olla kalliimpi kuin uskotkaan.”
“Me emme tee sitä enää”, kimitin hiljaa, edelleen pieneksi palloksi käpertyneenä. Toivoin, että tekemällä itsestäni mahdollisimman piskuisen Irvikidan silmissä, tämä heltyisi edes vähän. “Me luvataan se.”

//Helle?

Nyt minunkin oli myönnettävä, että Kujekullan käytöksessä oli jotakin poikkeuksellista. Kukaan itseään kunnioittava kissa ei pyöriskellyt ketun jätöksissä vain huvin vuoksi - se oli viimeinen keino yrittää kätkeä omat jälkensä muilta. Eikä jälkiä yleensä kätketty, ellei haluttu salailla jotain.
Ymmärsin Lieskakajon huolen tyttärensä puolesta hyvin. Jos olisin ollut vastaavanlaisessa tilanteessa, minunkin olisi ollut vaikea ajatella järjellä tunteen sijaan. Meidän oli kuitenkin muistettava velvollisuutemme sotureina isän roolimme ohella. Kujekulta oli myös soturi, ja hänen oli opittava ottamaan vastuu omista tekemisistään.
“Minä ymmärrän, että sinua huolettaa”, puhuin rauhoittavalla äänensävyllä ystävälleni, “mutta yritetään miettiä tätä järjellä. Minusta sinun isänä voisi olla hyvä yrittää puhua Kujekullan kanssa ensin asiasta. Hänen vastauksestaan riippumatta meidän on kuitenkin jossain vaiheessa ilmoitettava havainnostamme Mesitähdelle, ja siinä vaiheessa Kujekullalla on vielä mahdollisuus kertoa koko totuus ja selvitä lievemmillä seuraamuksilla.”
Laskin häntäni kollin lavoille lohduttavasti. “Kyllä kaikki vielä järjestyy. Olen varma, että Kujekultakin tajuaa lopulta itse, että valehtelu ei kanna pitkälle. Nyt me voimme vain koittaa puhua järkeä ja toivoa, että edes siitä osa jää hänen päähänsä.” Silmissäni oli veikeä pilke, vaikka sanani painoivatkin tavallista enemmän. Minä todella toivoin, että tilanne ei tästä enää eskaloituisi. Ei ollut mitenkään tavatonta, että nuoret soturit haikailivat kaikkea sellaista, mitä klaanissa ei ollut. Monesti ruoho näytti vehreämmältä puron toisella puolen.
“Palataan leiriin, ja sinä voisit yrittää vähän jututtaa Kujekultaa”, sanoin sitten reippaammin. “Minä kerron Korppisiivelle toistaiseksi, että olemme haistaneet rajan tuntumassa vieraan erakon, mutta en mainitse Kujekullan mahdollista osallisuutta asiaan, ennen kuin olet onnistunut onkimaan häneltä joitakin tietoja.” En halunnut pimittää tietoja kumppaniltani - parhaimmalta ja luotetuimmalta ystävältäni - mutta en myöskään tahtonut asettaa häntä tilanteeseen, jossa hänen olisi mahdollisesti pitänyt valehdella Mesitähdelle. Oli parempi, että Lieskakajo koittaisi ensin setviä asiat tyttärensä kanssa keskenään, ennen kuin jutusta tehtäisiin isompi numero.

//Lieska?

Kiljaisin ja vaistomaisesti liu’utin pienet, mutta sitäkin terävämmät kynteni esille jonkun tarttuessa niskanahkaani. Maa katosi tassujeni alta ja yritin huitoa kidnappaajaani. Sydän tykytti rinnassani kahta kauheammin, Lieskakajon kertomat hirviöt olivat totta ja Pörriäispentu ei ollut uskonut. Ja nyt me olimme joutuneet niiden nappaamiksi!
“IIIIIK! Päästä minut hirviö, niin näytän sinulle mihin nämä tassut pystyvät”, kiljuin ja rimpuilin mahdollisimman hurjana. Halusin vapauteen, halusin takaisin Nokkospilven vatsan vierelle ja pentutarhan lämpöön. Mutta kun tajusin katsoa ympärilleni, näin Pörriäispennun. Kollikin oli tullut niskanahasta nostetuksi, mutta toveriani ei pidellyt hirviö, vaan Pörriäispennun isä, Irvikita! Kun lopetin rimpuilun, minut nostanut kissa laski minut alas. Käännyin ja näin Lieskakajo-isin virnuilevat kasvot.
“Mihinkäs sitä pikku tiikeri ollaan matkalla tähän aikaan yöstä?” kolli kysyi huumorintajuisena ja tuuppasi minua leikillään.
“Meillä on Pörriäispennun kanssa Mesitähden antama tehtävä!” kerroin isälleni rinta rottingilla. Lieskakajo vilkaisi Irvikitaa kenen ilme ei ollut lainkaan yhtä huvittunut. Irvikita näytti enemmänkin siltä, että Pörriäispentu saisi elämänsä rangaistuksen ja minusta tuntui toverini puolesta niin pahalta. Halusin korjata tilanteen, mutta minä en tiennyt mitä minä tekisin. Kuulin kuinka Irvikita suunnitteli ääneen Pörriäispennulle kuun ulkoilukieltoa ja päätin puuttua peliin!
“Minä tämän keksin, pakotin Pörriäispennun mukaan!” miukaisin ja tapitin suurta, todella pelottavan näköistä kollia silmät suurina ja olin onnellinen, että Lieskakajo ei suhtautunut asiaan yhtä vakavasti. Hetken jopa elättelin toivoa, että kolli voisi viedä minut ulos leiristä seikkailemaan.

//Pörri?

Tänään oli ollut yksi niistä aamuista, kun Leimusilmän ei olisi tehnyt mieli nousta lainkaan vuoteestaan. Hän olisi mieluummin nukkunut puolille päivin, hakenut sen jälkeen vähän tuoresaalista ja sitten vasta miettinyt päivän askareita. Parantajan velvollisuudet eivät kuitenkaan katsoneet vuorokaudenaikaa.
Yhdellä Kimalaistoiveen pennuista oli ollut vatsa kipeä yöllä, ja parantajakolli oli saanut ruveta hommiin ennen auringonnousua. Hän oli kaivellut varastoistaan yrtit, joista oli uskonut olevan apua tähän hätään, ja lähettänyt pennun emonsa kanssa takaisin nukkumaan, luvaten tulevansa aamulla tarkastuskäynnille. Sen jälkeen hän oli vielä koittanut ummistaa silmänsä hetkeksi… huonoin tuloksin.
Nyt Leimusilmä oli ollut hereillä jo pitkän aikaa. Päivänvalon lisääntyessä kolli oli kuitenkin piristynyt, eivätkä lyhyeksi jääneet unet painaneet enää niin paljoa. Parantaja olikin - jälleen kerran - yrttivarastonsa kimpussa, kun kuuli jonkun lähestyvän pesäänsä. Askelluksesta kolli saattoi jo päätellä, että tulijalla oli jalkavamma.
Ropinaroihu onnahteli peremmälle pesään ja selitti Leimusilmälle tapaturmasta, jossa tämä oli kaatunut saalistaessa ja satuttanut jalkansa. Leimusilmä suoritti jalalle nopean - mutta perinpohjaisen - rutiinitarkastuksen ja totesi sen lopuksi jalan olevan vain nyrjähtänyt.
“Se on nyrjähtänyt”, hän maukui sinikilpikonnakuvioiselle soturille, “mutta ei pahasti. Haen sinulle vähän pajun kaarnaa pureskeltavaksi - se auttaa kipuun.” Parantaja käväisi hakemassa varastoltaan kaarnaa. Hän laski ne naaraan eteen ja jatkoi sitten: “Kunnon lepo ja jalan rasittamisen välttäminen auttavat nopeuttamaan paranemista. Joten partiot kannattaa jättää nyt pariksi päiväksi pois, jotta nähdään, miten se alkaa parantua.”
“Saalisko sinut tällä tavalla taklasi?” Leimusilmä katsoi naarasta viikset hyväntahtoisesti väristen.

//Ropina?

Sydämeni tykytti edelleen Hellepennun yllätyshyökkäyksen jäljiltä. Jatkoimme matkaa leirin varjoissa, mutta säikähdys oli saanut ajatukseni aivan raiteiltaan ja jokainen outo möykky tai epämääräinen ääni saivat minut säpsähtämään. Hellepentu odotti minulta jatko-ohjeita, mutta olin niin poissa tolaltani, että minusta ei juuri ollut apua.
*Keskity nyt, Pörriäispentu!* yritin rohkaista itseäni tajutessani, miten nössöltä varmasti näytin ikätoverini silmissä pelästyttyäni ihan klassista jekkua. *Urheat Eloklaanin soturit eivät pelkää!* Minua kuitenkin pelotti.
“Pörriäispentu?” Hellepentu katsoi minuun korvat höröllään. “Mitä seuraavaksi?”
Olisin halunnut sanoa, että palataan vain pentutarhaan turvallisille sammalpedeille, mutta se olisi rikkonut imagoni täysin. Niinpä minä suuntasin kuononi vastoin kaikkia vaistojani leirin uloskäynnkn suuntaan. “Me menemme pelastamaan Mesitähden.”
Kipitimme aukion poikki vauhdikkaasti, koska kukaan ei ollut näkemässä. Olisimme tuota pikaa leirin muurien toisella puolella. Tässä vaiheessa en enää ollut siitä niin innoissani, mutta pennun oli tehtävä mitä pennun oli tehtävä.
Liu’uin pysähdyksiin leirin sisänkäyntitunnelin ammottavalle suuaukolle. Hellepentu seisahtui viereeni turkki väreillen. “Siinä se on. Kun menemme tuosta läpi, tehtävämme tähän asti vaarallisin osuus alkaa”, nau’uin hiljaa. Adrenaliini sykähteli suonissani ja muutti aiemman pelon säteileväksi energiaksi. Minusta tuntui, että olisin voinut käydä vaikka mäyrän kimppuun!
“Me pystymme tähän”, Hellepentu sanoi rohkaisevasti ja astui askeleen pimeää suuaukkoa kohti. “Eloklaanin puolesta!”
Röyhistin vähän rintaani ja astuin pesätoverini vierelle. “Eloklaanin puolesta!” Sen jälkeen me rynnistimme yhdessä pimeyteen.
Kunnes jokin karvainen, lämmin seinä tuli vastaan ja kuulin tutun äänen:
“Pörriäispentu?”

//Helle?

”Miten niin? Minähän teen hauskaa. Minähän olen hauska!” Hilehuurre hörötti maassa kiemurtelun välissä.
Kolli kuulosti jotenkin oudolta omiin korviinsa. Hän kuuli itsensä kuin ulkopuolisen korvin. Hänen päässään tuntui kovin hupsulta. Kujekultakin repesi hihitykseen, ja se vasta nauratti kollia entisestään.
”Olet hiirenaivo!” Kujekulta höhötti.
”Ja sinä olet haisunäätä”, Hilehuurre sanoi. ”Näen sinut tuolla pilvissä ja sinä haiset.”
He räkättivät entistä kovemmin.
”Mikä on haisunäätä?” Kujekulta kysyi.
”Ei mitään hajua”, Hilehuurre maukui.
He hiljenivät kahden silmänräpäyksen ajaksi, kunnes räjähtivät taas kovaääniseen nauruun.
Sitten Hilehuurre pompahti ylös.
”Minä näytän… näytän sinulle kuiva… huoma…hoo-ham…”, kolli sopersi, mutta hänen puheensa puuroutui eikä hän hetkeen löytänyt oikeita sanoja. Hänen edelleen maassa kierivä ystävänsä oli kuolla nauruun.
”Näytän jotain huiman, huisin, hulvattoman, haisunäätäisen hauskaa”, Hilehuurre jatkoi lähtiessään hoippumaan siihen suuntaan, jossa uskoi joen olevan.
”Odota, meidän täytyy piilottaa nämä ja laittaa talteen lehtikadon synkkyyden varalle”, Kujekulta naukui hänen takanaan.
”No nopeasti nyt!” Hilehuurre naukaisi kuin hänellä olisi ollut johonkin kiire.
Ruskea naaras saapui hetken päästä kävelemään hänen vierelleen.
”Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan, kuusi, viisi, kaksi…”, hopeanharmaa kolli lausui askeltaessaan takaisin kohti jokea ja metsää.
”Mitä sinä teet?” Kujekulta kysyi.
”Askellan lukemia. Ei, kun siis lasken askelia.”
”Sinä lasket väärin päin!” naaras hörötti.
Hilehuurrekaan ei pystynyt pidättämään naurua. Hän ei tiennyt mistä se johtui, eikä edes mille hän nauroi, mutta hauskasta ei vain meinannut tulla loppua.
Aika kului nopeasti ja samaan aikaan se oli täysin pysähtynyt. Ystävykset olivat niin muissa maailmoissa, että Hilehuurre vain havahtui heidän ylittäneen joen ja saapuneen metsän puurajalle.
”Minä luulen, että se on haiseva näätä”, Kujekulta sanoi yhtäkkiä.
”Mikä?”
”No se… En minä enää muista”, naaras totesi.
Hilehuurre katsoi ystäväänsä ja kurtisti kulmiaan. Miksi Kujekulta käyttäytyi niin omituisesti? Sitten hän muisti kissanmintut. Kujekullan täytyi olla hyvin altis kissanmintun vaikutuksille, kolli ajatteli.
”Tai kyllä… kyllä minä tiedän. En nyt vain jaksa sanoa”, Kujekulta selitti.
Tämän jälkeen Hilehuurre ei pystynyt lopettamaan nauramista.
”Kai tiedät, että olet klaanin hauskin kissa. Siis heti minun jälkeeni”, Hilehuurre maukui.
Kujekulta oli kävellyt hetken aikaa Hilehuurteen edellä metsässä, kun naaras yhtäkkiä pysähtyi kuin seinään. Kolli törmäsi ystävänsä takapuoleen ja kaatui tämän päälle.
”Katso eteesi!” Kujekulta mumisi jostain kovin kaukaa. Sitten Hilehuurre tajusi, että naaras oli hänen allaan.
”Katsoisit taaksesi!” Hilehuurre tokaisi noustessaan naaraan päältä pois.
Kun Kujekultakin oli päässyt jaloilleen, kaksikko vain istahti paikalleen ja tuijotteli ympärilleen. Metsä näytti hienolta. Hilehuurre tykkäsi erityisesti muotoa vaihtavista puista, jotka olivat mutkalla ja muuttuivat sitten takaisin suoriksi. Omituista… Nuo eivät olleet tavallisia puita, Hilehuurre tuumi. Sitten hän alkoi miettiä, mahtoiko tämä kaikki olla vain hänen omassa päässään. Mitä ihmettä oikein oli tekeillään?
”Olikohan niissä yrteissä jotakin?” kollille tuli mieleen. ”Minä vain mietin, että missä me olemme.”
”Se oli kissanminttua, ääliö”, Kujekulta maukui.
”Ainiin!” Hilehuurre muisti. ”Se missankinttu.”
Hilehuurre huomasi ruskean naaraan vain siirtyneen kuin itsestään muutaman ketunmitan päähän, jossa tämä tarkkaili maata päätään edes takaisin pyöritellen.
”Katso, miten paljon jäniksen papanoita. Viedään ne tuoresaaliskasaan!” Kujekulta hörötti.
”Tuo on mahtava ajatus!” Hilehuurre hymisi. ”Odota siinä, etsin ison lehden, jossa voimme kantaa ne.”

// Kuje? XDDD

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Odottelin mestariani, Syreenisumua malttamattomana. Naaras oli luvannut viedä hänet harjoittelemaan jonkun toisen soturin kanssa. Minua jännitti kehen soturiin Syreenisumu päätyisi! Toivoin, että naaras ei valitsisi ketään ilkeää, kuten Mustikkapyörrettä tai ketään liian vakavaa, kuten Pohjaharhaa. Ei sillä, että heissä olisi ollut kissoina mitään vikaa, mutta minua vain alkoi jännittämään sellaisten kissan lähellä. Erityisesti jos minun pitäisi harjoitella heidän nähden. Värähdin ja kuljeskelin ympäri aukiota. Missäköhän Syreenisumu viipyi? Eikö naaras ollutkaan saanut ketään harjoittelemaan meidän kanssamme, mitä meidän harjoituksille sitten kävisi? Yhtäkkiä jokin pehmeä törmäsi minuun ja pyllähdin maahan hölmistyneenä. Laskin katsettani hieman häpeissäni, olinko unohtanut katsoa eteeni? Nostin katseeni ja näin Kääpäpunan, kohtuullisen tuoreen soturin kuka pahoitteli törmäystään. Väläytin kollille ystävällisen hymyn, ei se minua haitannut. Pian Syreenisumukin saapui paikalle ja yhtäkkiä kaikki kävi todella nopeasti. Kaksikko sopi keskenään, että Kääpäpuna tulisi auttamaan meitä. Kolli sai vielä kunnian keksiä minulle harjoituksen! Rukoilin mielessäni Tähtiklaania, että kolli ei keksisi mitään mikä liittyi kiipeämiseen. Edellisistä kiipeilyharjoituksista oli kulunut vasta muutama päivä. Lähdimme kolmikkona ulos leiristä ja jättäydyin Kääpäpunan rinnalle, jotta voisin tutustua kolliin paremmin. Kolli aloittikin keskustelun kysymällä koulutuksestani ja lempiasioistani oppilaina. Aivoni alkoivat raksuttamaan, suosikkiasioita minulla oli paljon!
“Oppilaana olo on mahtavaa! Reviiri on niin suuri ja en ole vielä edes nähnyt kaikkea. Odotan uintiharjoituksia eniten, osaatko sinä uida? Tai pidätkö siitä? Minä haluaisin olla paras uimari!” selostin Kääpäpunalle hyväntuulisesti ja jatkoin:
“Mutta pidän erityisesti saalistamisesta ja hauskanpidosta. Syreenisumu osaa myös keksiä aika kivoja harjoituksia ja olen käynyt myös harjoittelemassa siskoni kanssa, jonka mestari on Lieskakajo. Ja Lieskakajo on todella kokenut soturi!”
Kääpäpuna hymyili innolleni ja heilautti häntäänsä. Minä toivoin, että en ollut hölöttänyt liian paljon.. Joskus, todella harvoin intouduin selittämään jostain todella pitkään. Niin kävi aika harvoin, mutta kun niin kävi, minun jutustani ei tullut loppua. Ja nyt niin oli meinannut käydä.
"Kun uintiharjoituksia taas jatketaan, niin voin ehkä ottaa sinut mukaani uimaan. Jos se siis vain sopii Syreenisumulle. Minä myös rakastan uimista", Kääpäpuna naukaisi varovaisesti ja sai minut innostuneeksi. Syreenisumu oli joskus kertonut, että hän ei osaisi opettaa uimista. Ehkä Kääpäpuna voisi olla se kissa kuka opettaisi minut uimaan? Olin tehnyt aiemmin pientä tiedustelua ja huomannut sen, että loppujen lopuksi Eloklaanissa oli todella vähän uintitaitoisia kissoja. Moni osasi perusteet, mutta siihen se sitten loppui. Sen takia olinkin päättänyt, että minä opettelisin uimaan todella hyvin! En varsinaisesti ollut kovinkaan kunnianhimoinen, mutta halusin silti osata jotain hyvin. Ja ehkä se taito voisi olla uiminen?

//Kääpä? :)

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

“Yksi! Valmiina tai ei, täältä tullaan!” kajautin kovaäänisesti ja nostin käpäläni silmieni edestä. Loikkasin korkeasta heinikosta lähimmän kannon päälle ja nousin varovaisesti takajaloilleni. Näin minä näkisin paljon paremmin mihin Hilehuurre oli piiloutunut. Metsä oli lehtisateen johdosta harmaa, joten Hilehuurreen oli hieman helpompi piiloutua. Minun turkkini taas suorastaan valaisi koko metsää, joten olin hävinnyt Hilehuurteelle jokaisella kierroksella. Kolli sen sijaan oli osoittautunut loistavaksi piiloutujaksi, mitä nyt kolli oli hieman kärsimätön eikä jaksanut pysytellä samassa paikkaa kovinkaan pitkään… Loikkasin kannolta takaisin maahan ja lähdin jäljittämään kolliystävääni. Olin hieman pettynyt, että me emme olleet löytäneet kastematoja. Se olisi ollut mitä mahtavin jekku! Mitäköhän lehtikadon tai -sateen aikaan voisi piilottaa? Yrtit olivat liian tylsiä ja minun yrttitietämyksellä olisin varmaan vahingossa piilottanut jotain myrkyllistä. Rakastin jekkuilua, mutta en minä halunnut ketään vahingoittaa. Onneksi lehtikadonkin aikaan pystyi tekemään muunlaisia jekkuja. Palasin taas tähän hetkeen ja siihen, että leikin piilosta Hilehuurteen kanssa ja olin etsijän roolissa. Mihinköhän toinen oli piiloutunut? Höristin korviani kuullessani omituisen hilpeää kikatusta. Oliko kolli järjestänyt minulle jonkun mehevän yllätyksen ja nyt toinen ei malttanut pysyä turkissaan? Hymyilin, Hilehuurre oli juuri tuollainen. Sen takia kolli oli paras ystäväni! Lähdin käpälät maata rummuttaen juoksemaan kohti äänenlähdettä, minäpä yllättäisin Hilehuurteen eikä toisinpäin! Hidastin vauhtiani, kun näin kollin kieriskelevän maassa. Mitä ihmettä toinen teki? Ja eikö Hilehuurteella ollut kylmä? Minulla ainakin oli tullut kylmä, kun olin maannut Eloklaanin aukiolla.
“Mitä ihmettä sinä teet?” huudahtin huvittuneen hämmentyneenä. Oliko kolli menettänyt täysin järkensä? No, se sopi minulle. Juuri nyt minä en kaivannutkaan mitään turhan järkevää tekemistä. Pysähdyin, kun jokin huumaava tuoksu leijaili nenääni. Oliko tuo.. kissanminttua? Se oli ainoa yrtti mikä tuoksui edes hieman hyvältä.
“Pommi tulee!” kiljaisin ja enempää pohtimatta sukelsin Hilehuurteen viereen kissanminttuihin. Vetäisin syvään henkeä nauttiakseni kissanmintun kaikista herkullisista aromeista. Aloin kikattelemaan ja tuuppasin Hilehuurta toverillisesti.
“Olenko koskaan sanonut, että olet minun paras ystäväni? Tai että tassuni tuntuvat omituisilta? Hilehuurre, olen varmaan muuttunut pilveksi. Voisin suorastaan leijua!” hykertelin kollin vieressä ja katselin taivasta. En tiedä oliko minulla ikinä ollut näin kepeä olo, hauskaa minulla ainakin oli!
"Hilehuurre, nyt meidän pitää tehdä jotain todella hauskaa, siis jotain todella hauskaa!!" keksin ja hinkkasin poskeani yrttipuskaan.

//Hiltsu?

// JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Kampesin itseni hereille ja aloin sukimaan turkkiani kuosiin. Minut oli määrätty aamun ensimmäiseen partioon Korppisiiven toimesta. Olin jostain syystä nukkunut hyvin levottomasti ja varmaan potkaissutkin viereisen sammalvuoteen suuntaan. Se oli liikkunut pykälän kauemmas lähemmäs muita. Suoritin vielä viimeiset silaukset turkkiini ja nousin ylös. Verryttelin raajojani samalla askeltaen häntien ja tassujen sekamelskasta ulos. Sotureiden pesä oli niin lämmin, kun kaikki soturit täyttivät sen ruumiinlämmöllään ja hengityksellään. Aamuisin oli kaikista raskain nousta ennen muita, kun tiesi toisten saavan jäädä nukkumaan lämpöiseen. Yritin parhaani mukaan kuitenkin siirtää katseeni tulevaan metsästyspartioon. Tuoresaaliskasa ehtisi jo huveta runsaasti, kunnes pääsisimme täyttämään sitä. Jos nyt saisimme tarpeeksi saalista tällä kertaa. Koskaan ei voinut tietää, miten sattui onnistamaan.
“Kas huomenta, ei kai väsytä?” tuhahdin pienikokoiselle kollille. Konnavarjo katsahti minuun hieman hämmentyneenä tai ainakin tulkitsin hänen keltaisen katseensa sellaiseksi.
“Huomenta. Ei minua väsytä”, tabbykuvioinen soturi naukaisi ja yritti keskittyä taas itseensä.
“Ai. Näytit vaan siltä-”, ehdin sanoa ja saada toisen hämmentyneen katseen, mutta ehdin juuri samalla silmänräpäyksellä havaita Irvikidan. “Hei! Tuleehan se partion johtokin sieltä vihdoin paikalle!”
Irvikita asteli luoksemme ja tervehti molempia. Jostain syystä olin ollut ihan runsaasti oppilasaikoinani Irvikidan kanssa tekemisissä. Sen jälkeen päivät olivatkin menneet partioinnissa ja milloin missäkin säätämisessä, etten ollut ehtinyt hieromaan sosiaalisia suhteinani paljoakaan. No, ehkä sellainen oli aika iso vale, mutta siltä se välillä tuntui. Tässä klaanissa en ollut tainnut puhua sen syvällisempiä kenenkään kanssa. Aina samaa kuinka monta mehiläistä jonkun päässä milloinkin surisee. Tosin Irvikita ei ollut siihen ehkä kaikista parhain vaihtoehto, sillä kolli yleensä vain tyytyi nyökkäilemään kaikelle mitä hänelle sopersi. No, ehkä sekin oli vale. Olihan varapäällikkö tyrkännyt hänet partion johtoonkin. Ei siinä pärjännyt pelkästään nyökkäilemällä.
“Mentäisiinkö?” Irvikidan sanat keskeyttivät tärkeän ajatuksenjuoksuni. Huikkasin nopeasti myönteisen vastauksen ja lähdin soturin perässä kiiruhtamaan piikkihernetunnelia kohti. Konnavarjo kiilasi melkein kannoilleni, mutta ehdin sujahtamaan juuri ennen häntä leirin uloskäyntiin.
“Minne matka?” lausahdin kysymyksen heti, kun pääsimme ulos leiristä. Irvikita huiskasi ilmaa hännällään seuraamisen merkiksi ja jatkoi vähän matkaa hiljaa, kunnes sitten selitti, että olimme matkalla metsästämään nummelle. Todennäköisesti vuorossa olisi siis jänisten vaanimista. Edellisenä päivänä joku oli saanut vihiä niiden pesäonkalosta, joten arvelin Irvikidan johdattavan meidät sen luokse. Tästä saattaisi tulla pitkä metsästysreissu, jos jänikset sattuisivat olemaan aamu-unisia.
Matka taittui jouhevasti Konnavarjon selittäessä jotain eilisestä rajapartiosta, jossa hän oli onnistunut tekemään jotain erittäin vähän kiinnostavaa - oikeasti annoin soturin vain puhua ja Irvikidan nyökkäillä tälle vastaukseksi. Kaksi kollia olivat kyllä mahtava parivaljakko, kun toinen ei voinut lopettaa minä, minä ja minä -tarinaansa ja toinen nyökkäili ja antoi vain aiheen jatkaa. Olin jäänyt ihan syystä partion hännille taivastelemaan edessä näkemääni touhua.
Vihdoinkin saavuimme perille! Vihreäsilmäinen oli oletuksieni mukaan johdattanut meidät onkalon luokse. Tällä hetkellä oletettavan jäniksen pesäonkalo oli vielä matkan päässä, jotta ehtisimme lähestyä sitä ensin huomaamatta. Häntämerkkien avulla Irvikita meitä ohjeisti, ja hän olikin todella hyvä siinä. Asetuimme asemiin. Minä olin kaikista lähimpänä onkaloa, ja tehtävänäni oli kaapaista ulos tuleva jänis tassuihini. Konnavarjo oli myös melko lähellä varmistamassa, että kaikki onnistuisi ja Irvikita vielä hieman etäämmällä. Mikäli jänis pääsisi minulta karkuun, joku muu yrittäisi juosta sitä kiinni. Sen takia Irvikita ja Konnavarjo sijaitsivat hieman eri puolilla onkaloa, jotta mahdollisuudet kiinniottamiseen olisivat paremmat. Koska oli tiedossa, että olin hidas, ei minulle oikein jäänyt muuta hommaa.

Metsästysreissussa tuntui kuluneen koko aamupäivä. Vaikka etevä saalistaja olinkin, pitkä odotusaika oli saanut minut herpaantumaan. Tassuni eivät saaneet jänistä täysin pysähtymään, mutta osuin siihen kuitenkin siten, että se lähti suoraan Konnavarjon kynsiin. Konnavarjo lopulta sitten hoiti homman. Paluumatkalla pysähdyimme vielä metsästämään hiiriä, joista nyt yhtä roikotin hampaideni välistä. Paluumatka oli hiljainen, sillä puheliaan soturin suun täytti jänis. Leirissä tiemme erkaantuivat nopeasti tuoresaaliskasalta. Minuakin hieman ramaisi, jonka takia löysin itseni pian leirin reunamilta sukimassa turkkiani.

//JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ

“Rontti! Rontti älä mene! Tule takaisin!” Armaan huudot kaikui Kääpäpunan korvissa. Hän käänsi päätään ja näki taas kaksijalkalan. Siellä hänen yksisilmäinen toverinsa katsoi häntä kauhistuneena.
“Rontti! Älä jätä minua!” hän huusi. Kääpäpuna olisi halunnut kääntyä takaisin, mutta hänen tassunsa eivät lähteneet enää takaisinpäin. Hän käveli koko ajan vain pois ystävänsä luota, eikä mahtanut asialle mitään. Yksisilmäisen kollin huudot muuttuivat hetki hetkeltä vain epätoivoisemmiksi ja se tuntui rikkovan raidallisen kollin sydämen.
“Anteeksi Armas, minun täytyy!” sanat tulivat kollin suusta hänen tahtomattaan ja vaikka hän kuinka paljon yritti panna vastaan, hän päätyi vain kävelemään pois metsän pimeyteen. Hän olisi halunnut muutta kaiken. Palata ystävänsä luokse ja olla ikinä jättämättä häntä. Hän ei halunnut elää loppu elämäänsä ilman ainoaa ja parasta ystäväänsä.
“Rontti! Rontti, ei!” Armaan huudot kaikuivat surun murtamina hämärässä metsässä, joka söi Kääpäpunan syvyyksiinsä. Hänen sisällään kaikki huusi vastaan ystävänsä jättämistä.
Kun kolli sai yhtäkkiä kontrollin raajoistaan taas, hän yritti juosta takaisin Armaan luokse, muttei tiennyt, mihin suuntaan hänen pitäisi enää lähteä.
“Ketunläjät…” hän sihahti heikosti ja pyöri ympyröitä paikoillaan yrittäen muistaa, missä päin hänen ystävänsä oli. Paniikissa raidallinen kolli päätti sitten lähteä tassuttamaan ympäriinsä toiveenaan löytää takaisin parhaan ystävänsä luokse. Silloin hän voisi viimein pyytää anteeksi häneltä ja toivoa, että kaikki palaisi ennalleen. Hän voisi kertoa kollille kuinka hirveän virheen oli tehnyt, kun oli päättänyt jättää hänet sillä tavoin, eikä odottanut häntä retkelleen niin kuin hänen olisi pitänyt.
“Armas! Armas! Sano jotain! Kerro missä olet! En halua jäädä taas yksin! Haluan vain sinun luoksesi! Haluan sinut takaisin!” puolisokea kolli vaikeroi metsässä, mutta vastausta ei kuulunut. Oli liian myöhäistä. Armas ei kuulisi häntä, eikä hän pääsisi näkemään ystäväänsä enää koskaan. Miten kauhean virheen hän olikaan tehnyt.
“Kääpäpuna!” kollin ajatuksiin tunki yhtäkkiä uusi ääni ja joku tökki hänet hereille. Hän nosti unenpöpperöisenä päätään ja yritti tarkentaa katseensa kissaan, joka hänet oli herättänyt.
Pian kollin silmät tarkentuivat Nopsaliekkiin. Musta kolli katsoi häntä pieni hymy kasvoillaan. Kääpäpunakin koetti hymyillä hieman ja nousi istumaan pedillään turkki osoittaen sinne tänne.
“Meillä olisi rajapartio. Tulin herättämään sinut, jotta kerkeäisit syödä jotain nopeasti ja valmistautua ennen lähtöä”, vanhempi soturi naukaisi. Kääpäpuna nyökkäsi hänelle rivakasti ja sukaisi turkkiaan muutaman kerran ja sitten nousi tassuilleen nopeasti venytellen.
“Selvä”, raidallinen soturi naukaisi nopeasti vanhemmalle soturille ja tassutti tämän ohitse ulos pesästä. Nopsaliekki työntyi ulos kollin perässä ja lähti omille teilleen. Hän ilmeisesti valmistautui partioon toisille kissoille juttelemalla. Toki eihän Kääpäpuna voinut koskaan tiennyt menikö hän oikeasti muiden kissojen luokse.
Raidallinen kolli pysähtyi tuoresaaliskasan eteen ja katseli sitä hiljaa. Mitä hän uskaltaisi siitä ottaa ilman, että joku muu jäisi ilman. Eloklaanin ruokatilanne oli kyllä vielä hyvä, mutta riistan vähenemisen kyllä huomasi jo. Se hieman hermostutti Kääpäpunaa. Hän ei pitänyt siitä ajatuksesta, että riistaa ei riittäisi välttämättä kaikille.
Kolli nappasi nopeasti kasasta itselleen ahvenen ja siirtyi syrjempään nautiskelemaan ateriaansa. Ehkä hän voisi säästää sen ruodon ja laittaa sen itselleen jonnekin talteen myöhemmin. Toki se varmaan haisisi melkoisen pahalta leirissä, jos se kävisi vanhaksi, joten ajatus ei ollut kyllä erityisen hyvä.
Kääpäpunan nautiskellessa ahventaan kolli huomasi lähettyvillään Käärmekullan ja tämän tyttären, jotka olivat ulkona haukkaamassa happea. Kääpäpuna ei ollut varma, mutta muisteli pennun nimeksi Kärpäspennun. Hän oli kuullut sen vain ohimennen, joten hän ei ollut asiasta täysin varma.
Aluksi kolli ei välittänyt kuningattaresta ja tämän pennusta, mutta sitten hän huomasi kuinka pentu tuijotti häntä ja raidallista soturia alkoi hieman hermostuttaa. Miksi hän katseli kollia sillä tavoin noilla suurilla pennun silmillään? Arvostelivatko Eloklaanin pennutkin häntä tätä nykyään?
Kääpäpuna nieleskeli loput kalastaan pikaisesti ja otti jalat alleen, jotta pääsisi pennun kuumottavan katseen alta pois. Tiesikö Kärpäspentu hänestä jotain mitä muut eivät? Tiesikö Kärpäspentu, että Kääpäpuna oli auttanut Lottaa, joka oli myöhemmin hyökännyt Käärmekullan kimppuun? Toivottavasti ei.

Kääpäpuna tassutti partion kanssa takaisin kohti leiriä. Rajalla oli tullut vastaan Kuolonklaanin partio, mutta mitään suurempaa ei ollut sattunut. Kaikki oli pysynyt rauhallisena, vaikka raidallinen kolli olikin koko ajan sisällään panikoinut siitä, että kohta naapuriklaanin partio hyökkäisi ja ottaisi heidät panttivangeiksi.
Leirin sisäänkäynti häämötti jo, kun Kääpäpuna kuuli huudahduksen. Hän käänsi päätään ja huomasi Haukkakynnen kompastuneen puun juureen. Naaras oli kuonollaan maassa ja rämpi ylös. Näky hieman huvitti Kääpäpunaa, mutta hän ei uskaltanut nauraa, jos se vaikka suututtaisikin naaraan. Siksi hän pysyikin hiljaa, vaikka siirtyikin hivenen lähemmäksi aikeenaan tarjota apuaan. Siihen kolli ei uskaltautunut, joten hän tyytyi vain seisomaan kiusallisesti ja yrittävän saada suunsa auki.
Haukkakynsi pudisteli turkkiaan nopeasti ja harppoi muun partion kiinni nopeasti. Muutkin olivat jääneet odottamaan kellahtanutta naarasta ja ehkä hieman naureskelivat jopa hänen kaatumiselleen. Naaras ei vaikuttanut olevan asiasta moksiskaan vaan vitsaili muiden mukana. Kääpäpuna toivoi, että hänellä olisi samanlaista rohkeutta ja itsevarmuutta nauraa itselleen ajattelematta itseään aivan typeräksi.
Partio jatkoi sisään leiriin asti ja siellä Vienotassu tunkeutui nopeasti Haukkakynnen luokse ja kyseli tältä mitä oli tapahtunut. Haukkakynsi selitti parantajaoppilaalle, ettei mitään vakavaa ollut käynyt ja, että hän oli vain kaatunut. Kaksi naarasta mahtoivat olla melkoisen hyviä ystäviä. Kääpäpuna toivoi, että hänelläkin olisi ollut. Tai enemmän hän toivoi, että hänen ainoa hyvä ystävänsä olisi ollut hänen luonaan edelleen. Kollilla oli kova ikävä Armasta.
Kääpäpuna tassutti ajatuksissaan eteenpäin kohti sotureiden pesää, mutta törmäsi matkallaan vahingossa johonkuhun. Hän keskitti katseensa kissaan ja huomasi Tupsutassun.
“Anteeksi, en nähnyt sinua!” raidallinen soturi pahoitteli nopeasti ja katsoi nolona ympärilleen. Olivatko muut nähneet tuon? Ajattelivatko he hänen olevan typerä ja kömpelö soturi, joka ei osannut yhtikäs mitään?
“Ei se mitään!” oppilas vakuutteli. Pian hänen rinnalleen saapui Syreenisumu, joka katsoi Kääpäpunaa hymyillen.
“Hei, Kääpäpuna. Mukava, kun satuit paikalle. Haluaisitko lähteä auttamaan harjoituksissa? Voisimme keksiä jonkin kiinnostavan tehtävän Tupsutassulle”, naaras naukaisi. Kääpäpuna katsoi häntä häkeltyneenä. Osaisiko hän muka avustaa naarasta harjoitusten pitämisessä?
“E- en oikein tiedä? Osaisinko minä avustaa sinua tässä asiassa?” kolli naukaisi ja vilkaisi Tupsutassua nopeasti. Syreenisumu hymyili lempeästi.
“Minä autan kyllä. Voit kysyä apua, jos jokin tuntuu hankalalta ymmärtää. Se myös kehittäisi minun taitoani antaa selkeitä ohjeita”, naaras naukaisi. Kääpäpuna nyökkäsi hitaasti. Ei kai se haittaisi yrittää.
“Selvä on. Lähden mukaan”, hän myöntyi - osittain vain siksi, ettei uskaltanut kieltäytyäkään. Se tuntui vain liian töykeältä.
“Hienoa. Tulkaahan, lähdetään nummelle niin voimme keksiä siellä jotain hauskaa”, naaras naukaisi ja lähti tassuttamaan kohti leirin ulkoskäyntiä. Tupsutassu lähti mestarinsa perään ja Kääpäpuna lähti heidän peräänsä hetken epävarmuuden jälkeen.
Matkalla nuori soturi päätti kerätä oman rohkeutensa ja aloittaa tällä kertaa keskustelun itse. Hän halusi olla taas se nuori ja huoleton kissa, joka hän oli kotikisuna ollut.
“Hei, Tupsutassu, kuinka koulutuksesi on lähtenyt käyntiin?” hän kysyi oppilaalta mahdollisimman toverillisesti. “Mikä on lempi asiasi oppilaana olemisessa?”

//Tupsu?

Hilehuurre oli löytänyt ystävänsä makoilemasta hyvin kyseenalaisesti keskellä leirin aukiota. Kujekulta ei kuitenkaan näyttänyt haluavan puhua siitä, mikä ikinä häneen olikaan iskenyt. Sen sijaan naaras ehdotti, että he tekisivät yhdessä jotain kivaa ja älytöntä.
"Jotain mihin vain me kaksi pystytään!" Kujekulta lisäsi virnistäen.
"Tarkoitat varmaan jotain älyttömän kivaa", Hilehuurre vastasi virneeseen. "Käskystä!"
Hopeanharmaa kolli tuuppasi ystävänsä leikkisästi kumoon, ja pinkaisi äkkiä kohti leirin uloskäyntiä.
"Hei! Odota! Tämä kostetaan!" Kujekulta kurnutti leikkisästi.
Hilehuurre kuuli naarassoturin askeleet kannoillaan sukeltaessaan niin kovalla vauhdilla ulos leiristä, että mahdollisen vastaantulijan kanssa olisi todennäköisesti päässyt käymään parantajan pesällä. Onneksi ketään ei kuitenkaan kuulunut tai tullut vastaan. Pilkullinen soturi pääsi kiihdyttämään juoksuvauhtiaan entisestään päästessään metsään.
Hilehuurre ei kuitenkaan ollut mikään klaanin ylpeys nopeuden suhteen. Hän kuuli Kujekullan lähestyvän lujaa vauhtia takanaan. Vaikka ystäväkään ei tiettävästi ollut kovin nopea, Hilehuurretta hidasti se, että hänen täytyi päättää mitä kautta kiertäisi vastaan tulevat puut.
Erään kuuraisen mätäksen kohdalla paino iskeytyi kollin kylkeen, ja tämä mätkähti kyljelleen mätäkselle. Kujekulta päästi voitonriemuisen ujelluksen.
"Voitin sinut!" ruskea naaras maukaisi pilke silmäkulmassa.
Kumpikin repesi nauruun. Hilehuurteesta oli tosiaankin älyttömän hauskaa pelleillä Kujekullan kanssa taas pitkästä aikaa.
"Ai että, et tiedäkään miten olen kaivannut sekoilujamme! Meidän täytyy tehdä taas joku jekku jollekin!" kolli sanoi vino hymy kasvoillaan.
"Niin pitää! Pistetään taas jonkun tuoresaaliiseen kastematoja tai jotain!" Kujekulta innostui.
Se oli yksi kaksikon klassikkotempuista. Ja klassikkoja oli kertynytkin.
"Näetkö jossain kastematoja? En tiedä oletko huomannut, mutta maa on näillä main ihan jäässä", Hilehuurre huomautti.
"Pahus... Mutta entä joen ranta? Jossain on pakko olla pehmeämpää maata", ystävä sanoi toiveikkaana.
"Tule. Mennään katsomaan!" Hilehuurre naukaisi, ja kaksikko lähti loikkimaan varsin pennunomaisella innostuksella eteenpäin metsässä.

Hilehuurre ja Kujekulta olivat pyörineet joen ympärillä jo tovin. Heidän oli lopulta pakko todeta, ettei matoja löytyisi tänään. Hilehuurre, joka oli tunnetusti hyvin kärsimätön, lopetti etsimisen ensimmäisenä.
"Meidän täytyy katsoa vielä nummilta", Kujekulta huomautti ja vaikutti varsin optimistiselta.
Hilehuurre suostui, joten he lähtivät nummille rupatellen samalla niitä näitä.

Pian kaksikon nummilla pyöriminen kuitenkin meni leikiksi. He alkoivat leikkiä piilosta niin, että toinen jäi vuorollaan heinikkoon laskemaan kymmenestä alas päin.
Nyt oli Hilehuurteen vuoro piiloutua. Kolli kuuli Kujekullan aloittavan laskemisen, ja lähti hiipimään niin äänettömästi kuin kykeni kauemmas naaraasta.
Hetken kuluttua jokin omituisen miellyttävä tuoksu harhautti soturin. Silloin hän unohti kokonaan kuunnella numeroita. Hilehuurre suunnistin houkuttelevaa tuoksua kohti. Tämä oli tuttu tuoksu. Aivan kuin kolli olisi haistanut sen aiemminkin, mutta vain eri ympäristössä.
Sitten vihdoin hän löysi sen. Muutama kuiva pieni kissanmintun varsi pilkotti huurteisen nurmikon seasta. Miten ihmeessä niitä nyt muka oli täällä päin? Hilehuurre arveli joko Leimusilmällä olevan jotain tekemistä asian kanssa, tai sitten tuuli oli kuljettanut siemenet kytämään tänne.
Sen enempää miettimättä Hilehuurre työnsi kuononsa kissanminttuihin. Hän kellahti kyljelleen maahan ja alkoi hieroa poskeaan vasten maata, oikein tajuamatta itsekään mitä teki.
Hänelle tuli omituisen hilpeä olo, joka sai kollin kieriskelemään selällään kyljeltä toiselle.
Yhtäkkiä kuurainen maa rasahti ja Kujekulta ilmestyi paikalle.
"Mitä ihmettä sinä teet?" naaras huudahti.
Hilehuurre ei sanonut mitään. Hän vain kelli maassa ja hieroi päätään nyt jo mureniksi harjonnutta yrttiä vasten, silmät päässä pyörien. Hän näki vain taivaan. Vai oliko hän itse taivas? Hän ei ollut varma, mutta olo oli mitä mukavin.

//Kuje?

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ//

Pian muiden pentujen kuolemien jälkeen minulla ei enää ollutkaan aikaa hyysätä Käärmekultaa. Siksi rinnassani eli aina pieni huoli naaraasta. Toisaalta hän ja Kärpäspentu vaikuttivat pärjäävän hyvin. Kävelin partioni mukana kohti nummia. Aikoisimme saalistaa siellä. Minun täytyisi todella koittaa eskittyä. En voisi ikuisesti vain syyttää ajatusteni harhailua uuteen pentuuni.
“Sädesäihke, oletko kunnossa?” Nopsaliekki kysyi herättäen minut ajatuksistani.
“Kyllä”, sanoin nopeasti ja suuntasin katseeni nummien yli. Sumu oli laskeutunut kauniisti niiden päälle.
“Anteeksi, ajatukseni herpaantuivat. Jakaannummeko?” kysyin Nopsaliekiltä, koska osa partion sotureista oli jo lähtemässä toiseen suuntaan.
“Joo, sinä tulet minun ja Järviloisteen kanssa”, kolli vastasi. Nyökkäsin ja lähdin heidän peräänsä.
***
Onnistuneen saalistuspartion päätteeksi päätin mennä viemään kumppanilleni nappaamani linnun. Kannoin sen pentutarhalle. Pieni musta naaraspentu kiemurteli kullankeltaisen naaraan vatsan kupeessa. Hän oli kasvanut kamalasti viime kerrasta. En malttanut odottaa hänen avaavan silmiään. Laskin linnun Käärmekullan eteen.
“Toin sinulle tälläisen, toivottavasti se kelpaa”, kuiskasin, etten herättäisi pienokaista. Käärmekulta hymyili, mutta näin ettei hymy ollut täysin aito. Häntä varmasti vaivasi edelleen kahden muun pennun kuolema. En tiennyt miten pystyin sivuuttamaan sen näinkin helposti, mutta siitä oli kuitenkin hyötyä, koska nyt pystyin panostamaan kaiken sisälläni olevan rakkauden ja energian Kärpäspentuun.
“Hyvinkin kelpaa”, Käärmekulta vastasi takaisin hiljaisella äänellä. Kävin makuulle pennun viereen, kun Käärmekulta ojentautui pystympään syödäkseen. Katselin pientä karvamyttyä. Pian hänkin olisi jo iso ja leikkisi muiden pentujen kanssa. Ja ei aikaakaan, kun hän olisi jo oppilas ja sitten jo soturi. Osasin vain kuvitella kuinka nopeasti aika menisi.
“Kuinka olet voinut?” kysyin Käärmekullalta siirtämättä katsettani pienestä pennustani. Käärmekulta nielaisi suussaan olevan ruuan palasen ja avasi sitten suunsa vastatakseen.
“Ihan hyvin”, naaras naukui, mutta aistin selvän alakulon hänen äänessään. Huokaisin ihan hiljaa, mutta en väittänyt vastaan. Se ei auttaisi kuitenkaan.
***
Olin palannut pentutarhalle keskustelemaan Käärmekullan kanssa Kärpäspennusta. Tuo oli avannut jo silmänsä ja kävellyt paljon. Oli mukavaa nähdä kuinka reipas hän oli, mutta hän ei ollut vielä puhunut lainkaan.
“Minusta tuntuu, että ei ole normaalia ettei hän puhu vieläkään”, nau’uin koittaen pitää ääneni hiljaisena, jotta Kärpäspentu ei heräisi ja kuulisi minua. Poloinen vielä huolestuisi itse.
“Voin pyytää Leimusilmältä hänen mielipiteensä, mutta ei Kärpäspennussa mitään vikaa ole. Hän puhuu varmasti, kun on valmis”, Käärmekulta tiuskaisi. Säikähdin kumppanini agressiivisuutta, mutta kai hän vain halusi suojella ainoaa pienokaistaan. Katsoin naarasta vakavana.
“Mutta voi olla, että hänessä on oikeasti jotain pielessä”, väitin takaisin. Käärmekulta katsoi minua kuin olisin loukannut häntä enkä hänen pentuaan. En todellakaan ymmärtänyt tuon reaktiota.
“Entä, jos hän onkin kuuro tai hänellä on jokin sairaus?” sanoin hieman hiljempaa ja perääntyen.
“Ei hänessä ole mitään pielessä. Minusta sinun pitäisi nyt mennä”, Käärmekulta naukui selvästi vihaisena minulle. Vilkaisin mustaa myttyä hänen pesänsä reunalla. Käännähdin ja marssin pois häntä heilahdellen kiihtyneesti. Etsin itselleni partion ja päätin mennä rauhoittelemaan tunteitani heidän seuraansa. Kun saisin ajatukseni pois kinastelusta, rauhoittuisin varmasti.
***
Seisoin pentutarhan edessä pohtimassa milloin menisin sisälle. Minun pitäisi pahoitella kumppanilleni, mutta en oikein tiennyt oliko nyt ylipäätään sopiva aika. Astelin sisään hitaasti. Kärpäspentu oli taas nukkumassa. Olin ajoittanut tuloni auringonlaskun jälkeen, jotta hän olisi jo unilla. Koin onnistuneeni, joten minun oli hieman helpompi lähestyä kumppaniani.
“Käärmekulta”, naukaisin hiljaa. Käärmekulta nosti päätään. Hänen ilmeensä viileni, kun hän näki minut. Laskin päätäni.
“Olen pahoillani”, sanoin ja istuin pesän reunalle. Käärmekullan ilme pehmeni aivan hitusen.
“Minun ei olisi pitänyt puhua niin syyttävästi. Olen vain huolissani”, totesin ja naaras nyökkäsi. Hän näytti edelleen hiukan happamalta.
“Saat anteeksi, mutta olen minäkin huolissani. Emme voi menettää tätäkin pientä”, Käärmekulta naukui ja silitti hännällään Kärpäspennun päätä. Nyökkäsin.
“Kerro minulle sitten, mitä Leimusilmä huomasi”, sanoin ja poistuin pesästä. Jäin norkoilemaan leirin reunalle ja katselin, kun taivas tummeni. Pikku hiljaa tähdet alkoivat tuikahdella esiin. Kuvittelin Muurahaispennun ja Hyttyspennun kahden Tähtiklaanin turvallisissa uomissa. Sypressikuiske varmasti piti heistä hyvää huolta. Päätin lähteä käymään haudoilla. Kävelin ulos leiristä ja hautapaikoille. Pienet kummut Sypressikuiskeen oman ympärillä vihloivat sydäntäni, mutta vielä enemmän sattui katsoa omien pienien pentujeni hautoja. Enää ei juurikaan ollut kukkia. Ei edes kuihtuneita sellaisia, joten päätin poimia pari lehteä, jotka olivat minusta kauniita ja asetin ne kullekin haudalle. Istahdin maahan ja pohdin. Millaisia toiset pennut olisivat olleet? He olisivat varmasti puhuneet. Ehkä he olisivat kiusanneet Kärpäspentua tämän erilaisuudesta, toivottavasti ei. Puhuisiko Kärpäspentu nyt, jos hänellä olisi sisaruksia? Oliko syy puhumattomuuteen Käärmekullan intensiivisessä suojelunhalussa? Kysymykset pompahtelivat mieleeni. En halunnut myöntää itselleni, etten ollut juurikaan ylpeä ainokaisesta pennustani. Se johtui vain siitä, ettei tuo ollut vieläkään puhunut eikä hän muutenkaan täyttänyt yhtään odotuksiani pennusta. Olin pettynyt, mutta en koskaan kertoisi siitä kenellekään. En kenellekään. Muuten muut pettysivät minuun.
***
“Mikset kertonut minulle, ettei Kärpäspentu puhu?” Aurinkoroihu tivasi minulta. Hän ei vaikuttanut vihaiselta, mutten tokikaan nähnyt tämän ilmettä, sillä hän oli takani partiossa.
“En ajatellut sen olevan relevanttia”, vastasin rauhallisesti. Aurinkoroihu ohitti Kuutamolaineen ja pääsi rinnalleni. Vilkaisin tätä, mutta katsoin heti pois. Hän tiesi. Hän oli käynyt tapaamassa pojantytärtään ja pettynyt häneen yhtä paljon kuin hänen isänsäkin oli pettynyt häneen. Minun pitäisi ryhdistäytyä, sillä ei Kärpäspentu voinut elää ympäristössä, jossa kaikki hänen sukunsa kollit vihaisivat häntä. Se ei ollut oikein poloiselle tyttärelleni.
“Entä, jos Kärpäspentu on kuuro? Oletko ajatellut sitä? Silloin hänestä ei koskaan tulisi soturia”, Aurinkoroihu jatkoi. Pudistin päätäni.
“Hän ei ole kuuro. Hänessä ei ole mitään vikana. Leimusilmä on tarkistanut hänet useaan kertaan”, naukaisin vilkuillen hieman toisia kissoja partiossamme. Joukossa oli erittäin kiusaantunut tunnelma.
“Voimmeko jatkaa tästä joskus toiste?” kysyin isältäni turkki kihelmöiden nolostumisen tunteesta.
***
Käydessäni auringon laskiessa petiin ajattelin isäni sanoja. Oliko hän todella pettynyt tyttäreeni? Entä, jos hän ajatteli, että minussa oli jotain vikaa, koska tyttäreni ei suostunut puhumaan? Huoliajatukset kiersivät kehää päässäni, mutta päätin pistää niille lopun. Ajattelisin jotain muuta, mukavampaa.
***
Seuraavana päivänä olin taas partioimassa. Tällä kertaa joukkoomme oli liittynyt oppilaskin. Oli mukavaa olla vähän eri ikäisten kanssa tekemisissä. Todella toivoin, että Mesitähti siunaisi minut vielä oppilaalla jokin kaunis päivä. Pentutarha oli kuitenkin aika täynnä, eikä aikaakaan kun pennut nimitettäsiin. Olin ikäisistäni yksi ainoista kenellä ei vielä ollut ollut yhtään oppilasta.
“Kiurutassu, tämähän on ensimmäinen partiosi, eikö niin?” Rastaskukka kysyi nuorelta kissalta. Katsoin Kiurutassuun, joka nyökkäsi.
“Ajattelin, että meidän voisi olla ehkä helpompi saalistaa pareissa. Minä ja Salviakatse, sinä ja Sädesäihke”, soturitar jatkoi vilkaisten pariinsa. Katsoin Kiurutassua hymyillen pienesti.
“Siten hänkin saa hieman mestaruuskokemusta.”
Katselin ympärilleni alueella, jolla meidän oli tarkoitus saalistaa Kiurutassun kanssa. Olin iloinen, että sain harjoitella mestarointia ennen kuin saisin oman oppilaani. Haluaisin nimittäin olla oppilaalle paras mahdollinen mestari ikinä! Huomasimme hiiren ja taitavasti hätistin sen suoraan Kiurutassun käpäliin. Naaras sai hiiren kiinni ja kehuin häntä.
“Hyvää yhteistyötä”, nau’uin ja katselin ympärilleni.
“Voit jättää hiiren tähän puun juurelle. Kaavi sen päälle vähän lehtiä niin se pysyy suojassa. Voimme hakea sen, kun lopettelemme”, neuvoin oppilasta, joka nyökkäsi ja teki työtä käskettyä. Hymyilin ja maistelin sitten ilmaa. Halusin saada jonkin isomman saaliin. Tai kenties linnun? Lintuja oli mukava pyydystää. Sain vainun oravasta. Se kelpaisi.
“Haistatko oravan?” kysyin hiljaa Kiurutassulta. Hänen nenänsä alkoi vipattaa ihanasti. Estin itseäni nauramasta, enkä antanut ilmeenikään värähtää. Turhaan nolaisin toisen. Hän nyökkäsi. Lähdimme jäljittämään oravaa. Se oli syömässä siemeniä yhden puun juurella. Tämä oli yhden kissan työ.
“Haluatko kokeilla saada sen kiinni?” kysyin hiljaa. Kiurutassu epäröi, mutta rohkaisevan hymyn jälkeen hän lähti hiipimään. Ohjeistin hänelle oikean suunnan tuuleen nähden. Naaras hiipi lähemmäs. Tuo oli selvästi kokematon, koska hyppäsi liian aikaisin eikä voima riittänytkään oravalle asti. Otus ampaisi puuta pitkin ylös ja Kiurutassu murahti harmistuneesti.
“Ei se mitään, vahinkoja sattuu”, totesin lempeästi ja tassutin hieman lähemmäs.
“Haluatko neuvon?” kysyin. En ollut naaraan mestari, joten näin paremmaksi kysyä kuin vain suoraan neuvoa. Ohjeistaisin hänelle takajalkojen oikean asennon, jotta hyppy kantaisi kauemmaksi.

//Kiuru?

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Roikuin puun oksassa kaikin voimin ja yritin saada kammettua itseni oksalle. Syreenisumu oli päättänyt järjestää kiipeilyharjoitukset, mutta en varsinaisesti kiljunut riemusta. En ollut harjoitellut kiipeilyä, kuin kerran ja olin jo silloin tullut siihen tulokseen, että korkeat paikat eivät olleet minua varten. En voinut ymmärtää miten niin moni kissa tykkäsi kiipeillä. Korkeat paikat saivat pääni vain pyörälle ja käpälät hikoamaan. Maailma näytti niin erilaiselta sieltä päin katsottuna, jotenkin niin.. pelottavalta. Värähdin ja yritin sivuuttaa kauhukuvat mieleni perukoille. Nyt ei ollut kovin hyvä hetki ajatella niitä tai tippuisin saman tien. Keräsin jostain lisää voimaa käpäliini ja sain itseni oksalle. Ähkäisin ja vetäisin muutaman kerran syvään henkeä. En ollut kovinkaan korkealla maanpinnasta, mutta se riitti minulle. Olisin halunnut hypätä heti alas, mutta nähdessäni mestarin tyytyväisen katseen katsoin taas kohti latvaa ja mietin. Halusin saada Syreenisumun pakahtumaan ylpeydestä!
“Hyvä Tupsutassu, pystytkö kiipeämään vielä korkeammalle?” Syreenisumu kysyi minulta ja nyökkäsin välittömästi. Minä pystyisin siihen! Kunhan en vain katsoisi alas, kiipeäisi liian korkealle, tippuisi, katkoisi kynttäni tai… Ravistin päätäni. ‘Tupsutassu, nyt keskity’, muistutin itseäni ja tarrasin terävillä kynsilläni puunrunkoon kiinni. Lähdin kiipeämään runkoa pitkin varovaisesti ja päästessäni tarpeeksi lähelle seuraavaa oksaa, loikkasin sille. Katseeni kirkastui onnistumisen kokemuksesta ja hymyilin aurinkoisesti. Harkitsin jo, että olisin lähtenyt heti kiipeämään seuraavaa oksaa kohti, mutta se oli jo niin korkealla, että suorastaan huimasi. Tätä korkeammalle en kyllä uskaltaisi, mietin ja nielaisin. Toivottavasti Syreenisumu ei olisi hirveän pettynyt.. Häntäni kiemurteli hermostuksesta ja välttelin mestarini katsetta. Miten täältä edes pääsisi pois? Vilkaisin alas ja pupillini laajenivat. En halunnut myöntää, mutta nyt minua pelotti jo todella. Tuntui, kuin turkissani olisi muurahaisia, jotka yrittivät saada minut tuiskahtamaan alas. ‘Jos nyt tippuisin, kuinka monta luuta onnistuisin murtamaan?’, mietin kauhistuneena enkä ollenkaan kiinnittänyt huomiota siihen, että Syreenisumu jakoi minulle jo ohjeita.
“Tupsutassu, kuuletko minua?” huuto havahdutti minut ajatuksistani ja vilkaisin ruskeaturkkiseen mestariini. Joku toinen kissa olisi nauttinut maisemista. Metsä oli kauniin ja hennon usvan vaipassa, kuurainen ruohikko näytti myös kauniilta ja joku olisi voinut myös sanoa, että oli hienoa kun näki kauas. Minä en halunnut nähdä kauas.
“Ku-kuulen”, sopersin mestarilleni ja toivoin, että naaras olisi voinut taikoa minut luokseen. Olin kuullut tarinoita kissoista ketkä olivat jääneet jumiin korkeuksiin ja pelkäsin, että minulle kävisi samoin. Sitten joku joutuisi hakemaan minut ja Syreenisumu varmaan pitäisi minua maailman huonoimpana oppilaana! Ja Mesitähtikin jättäisi soturinimitykseni väliin.. Sen takia minun olisi pakko päästä alas omin avuin.
“Pääsetkö sinä nyt alas vai tarvitsetko apua? Muistatko vielä mitä minä neuvoin alas tulemisesta?” naaras kysyi ystävällisesti ja nielaisin. Kaikki Syreenisumun antavat ohjeet olivat kadonneet päästäni savun lailla, puff vain! Yritin kuitenkin muistella mitä Syreenisumu oli neuvonut. Että pitäisi laskeutua rauhallisesti, hätiköimättä ja hötkyilemättä. Ja ottaa kynsillä hyvä ote ja varoa liukkaita kohtia.. En vastannut mestarilleni mitään, vaan aloin miettimään taktiikkaani. Vaikka odotinkin kuumeisesti, että minä näkisin lumen, niin olin kiitollinen että elettiin vasta lehtisateen loppua. Olin kuullut, että lehtikadon aikaan puut olivat todella liukkaita ja onnettomuuksia tapahtui paljon herkemmin. Olin yrittänyt kinua Syreenisumulta, että me emme harjoittelisi kiipeilyä liukkaiden aikaan, mutta naaras ei ollut myöntynyt tahtooni. Ruskeaturkkinen soturi oli selittänyt, että pitäisi harjoitella kaikkia mahdollisia tilanteita, sillä joskus en voisi valita kiipeänkö lehtikadon aikaan puuhun vai en. Syreenisumu oli sanonut, että joskus voisi tulla tilanne missä joutuisin vaikka pakenemaan koiraa tai mäyrää. Tarrasin puunrunkoon varovaisesti ja lähdin laskeutumaan alas. Kun käpäläni koskivat kahisevaa ruohoa, kiljaisin ilosta ja loikkasin kokonaan maahan. Olin selvinnyt! Olin kiivennyt jopa toiselle oksalle, nähnyt vähän maailmaa ja nyt olin taas Syreenisumun vieressä. Ilo kupli rinnassani, koska en ollut hetkeen saanut harjoituksista yhtä hyvää onnistumisen kokemusta. Hymyilin mestarilleni leveästi ja naaras vastasi hymyyni omallani.
“No, eihän se ollut niin kamalaa? Hyvinhän sinulla meni!” Syreenisumu kehaisi ja näpäytti minun korvaani leikkisästi hännällänsä. Nyökytin innokkaasti. Hauskaa se ei ollut, mutta olin tullut siihen tulokseen, että kaikki asiat eivät olleet hauskoja. Ei se kuitenkaan tarkoittanut, että niistä ei voisi selvitä.
“Kamalaa se oli, mutta onnistuin silti!” henkäisin iloisena ja häntäni sojotti antennin lailla pystyssä. Häntäni nousi aina pystyyn, kun olin iloinen.
“Me voidaan nyt palata leiriin ja sinä saat syödä oikein hyvän aterian sen kunniaksi, että voitit pelkosi. Olit todella rohkea, Tupsutassu”, Syreenisumu kehui lämpimällä äänensävyllä ja lähti tassuttelemaan leiriä kohti. Jäin seisomaan silmät hämmästyksestä suurina. En ollutkaan ajatellut asiaa tuolta kantilta. En ollut yhtä rohkea, kun Kiurutassu. Mutta olin silti todella ylpeä, että en ollut perääntynyt. Päätin, että yrittäisin kohdata muut pelkoni samalla tapaa; juoksemalla päin.
“Tuletko sinä?” naarassoturi kysyi ja vilkaisi minua hieman huvittuneena. Viikseni värähtivät ja lähdin juoksemaan mestarini perään. Miten minä nyt näin olin jäänyt haahuilemaan? Hymyilin jälleen Syreenisumulle.
“Toivottavasti joku on löytänyt vesimyyrän, sellainen maistuisi”, naukaisin naaraalle silmät tuikkien. Söin mitä tahansa riistaa, mutta vesimyyrät kuuluivat suosikkeihini!
“Eiköhän me sinulle sellainen löydetä. Ja jos ei, niin ainahan sinä voit saalistaa oman vesimyyräsi. Paitsi että et ilman minua tai toista soturia, mutta ethän sinä nyt sellaista tekisi”, Syreenisumu naureskeli leppoisasti ja viikseni väpättivät. Naaras tunsi minut jo nyt hyvin. En ollut mitenkään kapinallinen, en koskaan rikkoisi sääntöjä tai uhmaisi Syreenisumun käskyjä.

Kun pääsimme leiriin, Syreenisumu vapautti minut ja juoksin tuoresaaliskasalle. Unohdin varoa muita ja meinasin törmätä siskoni mestariin, Lieskakajoon. Silmäni laajenivat ilosta, kollilla oli suussaan vesimyyrä ja se näytti ihan tuoreelta! Riistan hyvä tuoksu leijaili nenääni ja sai minut hymyilemään. Kolli laski myyrän tuoresaaliskasan päällimmäiseksi ja en enää malttanut odottaa. Tunkeilin kollin ohitse ja nappasin sen itselleni. Minä pelkäsin, että joku muu olisi ehtinyt ottaa sen.
“Anteeksi, Herra Lieskakajo! Mutta minun tekee niin kovasti mieli vesimyyrää ja-”, hölötin kollille, kuka vain heilautti käpäläänsä rennosti.
“Höpsis! Ota vain, se on juuri saalistettu”, oranssiturkkinen kolli vastasi ja astui tieltäni syrjään. Hymyilin kollille hieman hölmistyneen näköisenä. Turkkini oli pörrössä ja sotkussa, mutta en välittänyt. Nyt oli herkkuateriani aika! Katselin ympärilleni Kiurutassun tai jonkun muun tutun toivossa. Minä harkitsin jo pyytäväni Lieskakajoa seurakseni, mutta kolli oli jo kadonnut johonkin ja oletin hänen menneen tervehtimään pentujaan. Tassuttelin myyrä suussani aukion laitamille ja asetuin mukavaan asentoon. Laskin myyrän käpälien lähelle ja nuolaisin huuliani. Nyt oli aika syödä! Haukkasin vesimyyrästä ison palan ja pureskelin sitä antaumuksella. Lihan vahva ja riistainen maku täytti sisuskaluni ja olisin voinut hyppiä innosta. Jos kiipeilystä saisi joka kerta näin hyvää tuoresaalista, voisin kiipeillä päivittäin. Värähdin ajatuksesta, että minun pitäisi kiivetä huomenna uudelleen.. Hyvä on, ehkä ei päivittäin. Mielellään ei edes joka kuu, mutta harjoitukset olivat kuitenkin olleet tämän arvoiset.

Kiurutassu oli hieman innoissaan. Lieskakajolle oli tullut jotakin äkillistä menoa, joten tämä ei voinut viedä häntä harjoituksiin, mutta hän oli pyytänyt Korppisiiveltä pääsisikö Kiurutassu metsästyspartioon. Partiossa oli mukana Kiurutassun lisäksi Salviakatse, Rastaskukka sekä Sädesäihke. Ketään heistä Kiurutassu ei tuntenut hyvin, vaikka hän kunnioitti Salviakatsetta ja Rastaskukkaa suuresti, sillä he olivat vanhempia sotureita. Sädesäihkekin vaikutti ihan mukavalta kissalta.
“Kiurutassu? Tuletko sinä tähän partioon?” Salviakatseen ääni herätti Kiurutassun ajatuksistaan. Kiurutassu nyökytteli äkkiä ja asettui joukon jatkoksi, Sädesäihkeen taakse. Kolli hymyili hänelle hieman ja kääntyi sitten eteenpäin. Päästessään ulos leiristä Rastaskukka juoksi Salviakatseen kiinni ja alkoi puhumaan hänelle jostakin partioon liittyvästä asiasta.
“Kiurutassu, tämähän on ensimmäinen partiosi, eikö niin?” Rastaskukka kysyi. Kiurutassu nyökkäsi innoissaan.
“Ajattelin, että meidän voisi olla ehkä helpompi saalistaa pareissa. Minä ja Salviakatse, sinä ja Sädesäihke.” hän määräsi ja vaihtoi Salviakatseen kanssa nopeita katseita.
“Siten hänkin saa hieman mestaruuskokemusta.” Salviakatse lisäsi.
“Me menemme saalistamaan kukkulan toiselle puolelle, jääkää te tähän.” Rastaskukka opasti ja heilautti häntäänsä.
Kiurutassua hermostutti hieman vieraan kollin seurassa. Kuitenkin hän pysyi ryhdikkäänä ja yritti näyttää mahdollisimman kypsältä.
“Kiva saalistaa kanssasi.” Sädesäihke sanoi kohteliaasti.
Kiurutassu nyökäytti päätään kevyesti.
“Kiitos.. missä me saalistetaan?”
“Vaikkapa tuolla puiden katveessa.” Sädesäihke ehdotti. Kiurutassu koetti pysyä soturin tahdissa parhaansa mukaan. Hän ei halunnut vaikuttaa pieneltä ja tyhmältä oppilaalta. Yhtäkkiä Sädesäihke pysähtyi. Hän värisytti viiksiään ja sitten Kiurutassun kuonoon lävähti hiiren myskinen haju. Sädesäihke hiipi ylös mäkeä hitaasti sulautuen pensaisiin. Kiurutassu matki kollin hiipimistä vatsakarvat maata hipoen. Hiiri nousi pystyyn, selväsi aistien kissojen läsnäolon. Sen pieni nenä väpätti. Sädesäihke antoi Kiurutassulle hännällään merkin kiertää puun takaa. Kiurutassu vilahti pensaan läpi ja kiersi puun taakse Sädesäihkeen ollessa toisella puolella. Sitten Sädesäihke hyppäsi hiirtä kohti ajaen sen Kiurutassun käpäliin. Kiurutassu panikoi hetken tietämättä mitä tehdä. Hiiri vinkaisi säälittävästi, mutta Kiurutassu onnistui tappamaan sen nopealla puraisulla.
“Hienoa!” Sädesäihke kehui.
Kiurutassu painoi päänsä mielissään soturin kehuista. Hän hymyili samalla kun otti hiiren hampaisiinsa.

// Sädesäihke?

//Viikonlopun kp-boosti//

Olin surullinen siitä, ettei emo ollut antanut minun olla sateessa. Ehkä joskus vielä, kun olisin iso saisin olla ulkona sateessa. Käärmekulta näytti olevan omissa ajatuksissaan. Katsoin häneen ja sitten pois. Mietin, mitä muut pennut mahtoivat tehdä ulkona. Miksi he saivat kaikki olla yhdessä ja minä en saanut? Minäkin halusin kavereita, ajattelin itsekseni tutkaillen pentutarhan lattialla olevaa kärpästä. Se oli aivan heikkona varmaankin kylmästä säästä. Yhtäkkiä Sielupentu tupsahti sisään pesään ja alkoi kinaamaan emoni kanssa. Hän väitteli naaraalle siitä, että pitäisikö tuon antaa minun leikkiä Sielupennun kanssa. Katsoin keskustelua etäämmältä ja juuri, kun vaikutti etten vieläkään pääsisi toisten pentujen leikkeihin Käärmekulta sittenkin suostui. Sielupentu käski minut mukaansa. Lähdin perään, vaikkei hän enää tarkistanutkaan taaksensa. Ulos päästyäni tunnustelin kylmää ja märkää maata tassujeni alla. Yöllä oli mahtanut taas tulla vettä taivaasta.
“Kärpäspentu, tule katsomaan!” Sielupentu hihkui jostain vähän kauempaa. Kipitin toisen pennun luokse ja katsoin maahan naaraan osoittamaan suuntaan. Siinä kiemurteli pieni mato. Nyrpistin nenääni sen hajulle. Katsoin vain, kun mato koitti avuttomasti rämpiä eteenpäin pienessä vesilätäkössään. Sielupennun silmät tuikkivat iloisesti. En ollut ihan varma, miksi hän oli näin innoissaan pienen madon näkemisestä.

//Sielu?

Mutristin suutani tyytymättömänä. En pitänyt siitä, että Pörriäispentu väitti isääni valehtelijaksi. Minun olisi tehnyt mieli antaa hänelle köniin, mutta me olimme nyt erityistehtävällä. Emme voineet tapella! Seurasin kollia häntä pystyssä ja virnistin. Minusta tuntui, kuin olisin suurin seikkailija! Tässä hetkessä minä ja Pörriäispentu olimme Mesitähden luottosotureita. Olimme matkalla Kuolonklaaniin pelastamaan kaapattuja eloklaanilaisia. Pörriäispentukin oli kuullut sen tarinan ja se oli meistä molemmista niin siisti! Enkä voinut lopettaa leveilemästä, että minun isäni oli ollut pelastamassa eloklaanilaisia. Metsä löi suuria ja synkkiä varjoja aukiolle, jotka saivat minut varpailleen. Vaikka kuinka olin rohkea ja suuri soturi, mietin silti oliko metsässä hirviöitä tai jotain muita pelottavia olentoja. Säpsähdin, kun kuulin jotain outoa ääntä. Se kuulosti ihan joltain hirviön pöhinältä! Tajusin kuitenkin, että se ääni lähti jostain kissasta, olimme saapuneet jonkun pesän lähelle, mutta en ollut tarpeeksi lähellä nähdäkseni kuka kissa siellä oli. Samassa keksin hyvän idean. Kipitin äkkiä piiloon miettimään suunnitelmaani. Minä halusin kostaa Pörriäispennulle sen, että toinen oli haukkunut minun isääni valehtelijaksi. Ei Lieskakajo ikinä valehtelisi! Pörriäispentu oli ihan siisti tyyppi, mutta ei toisella siltikään ollut oikeutta pilkata minun ja Ahvenpennun isää. Kurkistin puskasta varovaisesti ja näin Pörriäispennun pälyilevän ympärilleen hämmentyneenä. Minusta tuntui hieman pahalta, kun kolli vaikutti aidosti olevan peloissaan, mutta tämän siitä sai, kun kiusasi Lieskakajoa! Hiivin kömpelösti lähemmäksi ja yritin varoa osumasta oksiin, mutta olin kömpelö hiipimään. Päästessäni tarpeeksi lähelle ponkaisin kollin kimppuun ja loikkasin Pörriäispennun kimppuun. Hakkasin toista pienillä käpälilläni ja turkkini oli pörhistynyt.
“Et enää saa kiusata Lieskakajo-isiä!!!” nurisin Pörriäispennulle, joka tuijotti minua silmät selällään pelästyneenä. En voinut hyväksyä sitä, että perheenjäseniäni kiusattiin! Vain minä sain kiusata heitä tai oikeastaan Ahvenpentua. Mutta siskoni oli joskus niin nössö! Lopulta hieman tuima ilmeeni vaihtui taas virneeseen. Olin onnistunut hyökkäyksessäni!
"Sinä säikähdit", supatin hymyillen, mutta en aikonut kiusata Pörriäispentua siitä. Päätin, että en kertoisi kellekään, että Pörriäispentu oli pelästynyt minua. Ainakaan, jos kolli ei enää kiusaisi Lieskakajoa. Sitä minä en voisi hyväksyä. Lopulta autoin toverini ylös ja katselin ympärilleni. Aukio oli onneksi edelleen autio. Jopa pelottavan aukio. Olin käynyt aukiolla vasta muutamia kertoja enkä vielä tuntenut sitä kovin hyvin, joten en ollut ihan varma minne meidän pitäisi seuraavaksi jatkaa. Mutta luotin Pörriäispentuun ja kollin suunnistustaitoihin.
“Mihin me seuraavaksi mennään?” kysyin Pörriäispennulta hiljaa ja katselin ympärilleni. Pimeä pelotti hieman minuakin, mutta koska meitä oli kaksi, en antanut sen vaivata liikaa. Jostain kaukaa kuului jotain omituista huhuilua ja vaistomaisesti painauduin hieman Pörriäispennun turkkiin kiinni. Ei sillä, että minua olisi pelottanut, mutta siltä varalta, jos Pörriäispentua pelotti! Muistutin itseäni, että me kaksi olimme Mesitähden antamalla erikoistehtävällä ja sain kerättyä seikkailuintoni mielen perukoiltani takaisin. Emmehän me voisi antaa Kuolonklaanin pitää Eloklaanin kissoja panttivankeinaan enää hetkeäkään pidempää!

//Pörri? >:D