Kävelin eteenpäin ja nenääni tulvi metsän hajuja. Olin päättänyt mennä kävelylle metsään, ja se oli mielestäni hyvä päätös. Ilma oli vilpoinen, ja tuuli vasta kylmä olikin. Olin helpottunut, että olin paksuturkkinen kissa, jos minulla olisi yhtään ohuempi turkki, jäätyisin varmasti kylmyyteen. Katsoin taivaalle se oli miltei pilvetön, ja aurinkohuippukin oli jo mennyt. Ehkä olisi parasta palata leiriin, mutta ensin halusin katsoa, onki joki jäätynyt. Hetken päästä saavuin joelle, menin rantaan ja katselin sitä. Joen pinta oli osittain ohuessa jäässä, pörhistin turkkiani ja käännyin ympäri. Nyt palaisin leiriin lämmittelemään, ja jos löydän Hillasielun, ehkä puhuisin tämän ihastuttavan kollin kanssa. Olin jo kovin ihastunut Hillasieluun, tähän mukavaan ja seikkailulliseen kollin, mutta en uskaltanut kertoa hänelle tunteistani, vaikka kovasti haluaisin. Ehkä voisin vihjailla hänelle siitä, hiukan, mutta toivoin, ettei kolli loukkaannu ja jätä minua kun kerron että tykkään hänestä. Matka leiriin oli nopea, kun olin uppoutunut ajatuksiini. Kävelin sisälle leiriin, ja silmäilin aukiota. Ilokseni näin hillasielun istuvan leirin reunalla, kolli pörhisti turkkiaan. Hymyilin ja kävelin tuoresaalis kasalle, nappasin sieltä laihan jäniksen, se kyllä riittäisi kahdelle soturille. Jolkotin jänis hampaissani Hillasielun luokse, ja pudotin jäniksen kollin tassujen juureen.
”Hei Hillasielu, jaettaisiinko saalis?” naukaisin kollille kysyvästi, äänessäni lempeyttä. Hillasielu käänsi ystävällisen katseensa minuun, ja hymyili.
”Totta kai! Istu vain viereeni, täällä on aika vilpoista”, Hillasielu naukui ystävällisesti. Nyökkäsin kollille kiitollisena, ja istahdin tämän viereen. Hillasielu puraisi palan jäniksestä, ja nyökkäsi. Haukkasin ahnaasti palan jäniksestä, minulla tosiaankin oli nälkä. Jäniksen maukas maku tulvi suuhuni, kaikki maistui aina paremmalta kun oli nälkä. Söimme jäniksen loppuun, ja suimme käpäliämme puhtaaksi.
”Miten päiväsi on mennyt?” Hillasielu naukui nuolaisujen välissä. Lopetin käpälieni nuolemisen ja katsoin Hillasielua ystävällisesti.
”Päiväni on mennyt oikein hyvin, olin aamupartiossa ja kävin kävelyllä, entä sinä?” naukaisin ja nuolaisin huultani, johon oli jäänyt jäniksen rippeitä.
”Päiväni on mennyt aika samalla tavalla, muutama partio ja saalistusta”, Hillasielu naukaisi ja pörhisti karvojaan. Nyökkäsin ja katselin leiriä, katseeni osui pentutarhalle. Huokaisin hiljaa, olisipa minullakin pentuja joita hoivata ja kaitsita, se olisi unelma. Hillasielu olisi hyvä isä... Havahduin kun Hillasielu tönäisi hellästi kylkeäni, katsoin kollia hämilläni ja punastuin turkkini alla.
”Mitä oikein ajattelit, kun et edes kuullut minua”, Hillasielu naukui ja hänen viiksensä väpättivät huvittunena.
”Unelmoin vain pennuista”, naukaisin hiljaa, mutta en kertonut koko totuutta. Hillasielu nyökkäsi ja katseli leiriä. Katsoin Hillasielua, minun pitäisi kertoa hänelle tunteistani, nyt.
”Tuota, Hillasilu, minulla on kerrottavaa”, naukuin hiljaa, ja katsoin kollia. Hillasielu käänsi katseensa minuun ja hymyili.
”Mitä?” Hillasielu naukui kysyvästi ja kallisti päätään. Suljin silmäni ja keräsin hetken rohkeutta.
”Minä pidän sinusta, kumppani mielessä, olen pitänyt jo jonkin aikaa mutta en ole uskaltanut kertoa”, sanoin lempeästi ja katsoin kollia silmiin. Hillasielu näytti hiukan hämmentyneeltä, ja kaduin että olin kertonut kollille että tykkään tästä, mutta onnekseni pian kollin ilme lämpeni.
”Niinkö? Mukava kuulla, minäkin pidän sinusta, olet mukava ja lempeä”, Hillasielu naukui lämpöisellä äänellä, ja alkoi kehrätä hiljaa. ”Mutta en ole valmis kumppanuuteen, joten odotetaan vielä että lähennytään”. Kuullessani nuo sanat helpotuin, kehräsin hiljaa, ja Hillasielu koski nenällään poskeani, minä puolestaan nuolaisin kollin korvallista. Tunsin pian oloni uneliaaksi, ja ilmoitin Hillasielulle että menen torkkumaan. Pujahdin sisään sotureiden pesään, jossa ei ollut montaakaan kissaa. Käperryin vuoteelleni, ja hymyilin itsekseni. Pian vaivuin syvään uneen.

Lehtikato oli saapunut klaanien riesaksi reviireille. Se toi mukanaan jatkuvasti kiristyviä pakkasia sekä lumisateita, jotka pysyvästi jättivät ympäristön valkeaksi. Saalistaminen oli muuttunut tavallista vaikeammaksi, vaikka olinkin siinä hyvä. Lehtikato vaikeutti elämää, ja toivoin vain Eloklaanin selviävän vahvana, kunnes hiirenkorva jälleen koittaisi ja toisi mukanaan lämmön ja helppouden. Ei kuitenkaan kannattanut jäädä murehtimaan turhia, kun oli kuitenkin monta suuta ruokittavana.
Kuljin saalistuspartion mukana reipasta tahtia. Suussani roikkui yksi vaivainen hiiri, joka juuri ja juuri tulisi antamaan hieman vatsan täytettä jollekin eloklaanilaiselle. Oli jo melkein häpeällistä tuoda leiriin niin pikkuruinen otus ja kantaa se tuoresaaliskasaan muutaman luoden katseen kehnoon saaliiseen. Tämä ei ollut ollenkaan tapaistani. Tilanne oli kuitenkin monelle sama, ja osa palasi jopa tyhjin tassuin. Oli pienikin saalis kai jotain, näin ainakin halusin ajatella. Jokainen sai kuitenkin edelleen syödäkseen, vaikka riistan määrä oli viime aikoina laskenut merkittävästi. Kenenkään ei tarvinnut mennä nälkäisenä nukkumaan. Vielä. Olisi kuitenkin vain ajan kysymys, milloin riistamäärien kanssa tulisi ongelmia. Lehtikato ei ollut vielä edes ehtinyt pitkälle, joten oli vielä paljon asioita sattuman varassa. Piti vain luottaa siihen, että Tähtiklaani piti meistä kyllä huolen, ja turvaisi henkemme vaikeimpinakin aikoina. Se toi lohtua ja auttoi jaksamaan.
Saalistuspartio painoi jo jäsenissä ja kylmyys sai minut haluamaan sotureiden pesän lämpöön. Sen tähden lähdin askeltamaan kohti pesää aikeenani mennä aikaisin vuoteeseen. Ani varhain tulisin heräämään seuraavaan päivään ja osallistumaan aamun partioon. Kiireinen arki tuntui hyvältä. Se sai minut ajattelemaan ainoastaan suorittamista, eikä minun tarvinnut uhrata millekään muulle ajatusta. Kerrankin oloni tuntui rauhalliselta, ja pystyin vain olemaan. Hiljalleen ajatukseni sumenivat ja nukahdin sikeään uneen.

Kujetassu makoili parantajanpesässä selällään tylsistyneenä. Hänen olotilaansa kuvasi tasan yksi sana; tylsistyminen. Kujetassusta tuntui, että hän olisi voinut laskea jokaisen ruohonkorren, mitä metsästä löytyi ennemmin, kuin olla parantajanpesän vanki. Lehmustassu istuskeli siskonsa vierellä ja suki turkkiaan iloisena.
"Ja sitten minä saalistin sen oravan, olisitpa sinä nähnyt Närhitassun ilmeen! Se orava ei päässyt minua karkuun, joka on toisaalta yksi Tähtiklaanin neljästä ihmeestä. Olenhan minä niin raskas- ja voimakasrakenteinen", Lehmustassu kertoi innoissaan harjoituksistaan eikä lainkaan huomannut, että naarasoppilasta ei kiinnostanut. Kujetassu halusi myös harjoittelemaan ja tällä hetkellä hänestä tuntui, että hän joutuisi kykkimään koko loppuelämänsä parantajien vankina. Yrttien kirpeä ja voimakas tuoksu tuntui hänen nenäänsä ikävältä. Miten parantajat kestäisivät täällä saamatta koko loppuelämänsä kestävää päänsärkyä? Raidallinen naaras huokaisi raskaasti ja kellahti kyljelleen.
"Minulla on niiiiin tylsää", Kujetassu valitti kommentoimatta veljensä tarinaa. Kolli oli hänestä niin onnekas, kun pääsi harjoittelemaan mestarinsa ja muiden oppilaiden kanssa. Malvatassukaan ei ollut käynyt katsomassa häntä. Kaipa kirjava naaras oli niin kiireinen omien harjoituksiensa kanssa. Naaras oli tällä hetkellä niin kateellinen kaikille kunnossa oleville kissoille!
"Kyllä sinä pian pääset täältä pois", Lehmustassu lohdutti selvästi turhautunutta siskoaan. Siltä Kujetassusta ei kuitenkaan tuntunut, ehei. Naaraasta tuntui, että hän ei pääsisi koskaan soturiksi ja hänen elämänsä valuisi tässä makoillessa hukkaan. Kujetassu ei kuitenkaan halunnut valittaa ja näyttää liikaa negatiivisuutta, joten hän tyytyi vain hymyilemään veljelleen.

//KP-boosti

Varjotassun hämmästykseksi Sadetassu oli kiivennyt ylös puuhun hänen vierelleen ja yrittänyt lohduttaa kollia. Kun Varjotassu ei ollutkaan ollut halukas puhumaan enempää päivästään tai tuntemuksistaan Sadetassulle, naaras oli vaihtanut puheenaihetta ja halunnut näyttää iloisena Varjotassulle lempipaikkansa joen varrelta. Heidän päästyään perille oli taivaalta alkanut leijailla hitaasti lumihiutaleita, joita kaksikko ihasteli yhdessä. Varjotassun oli ollut pakko myöntää, että lumihiutaleet todella olivat kauniita leijaillessaan alas taivaalta. Miten hän ei ollutkaan osannut arvostaa niiden maisemaan tuomaa kauneutta ja rauhallisuutta aiemmin? Varjotassusta tuntui, että Sadetassu sai hänet näkemään kaikki asiat aivan eri valossa. Samaan aikaan hänellä ei ollut hajuakaan, miten hänen uusi... ystävänsä sen teki. Kolli ei myöskään ollut varma, oliko heistä oikeasti tullut jo ystäviä. Mistä hän sen oikein tietäisi?
Varjotassu seurasi yhtä hiutaletta, joka laskeutui suoraan Sadetassun siniharmaalle poskelle. Naaras hymyili niin lämpimästi Varjotassun kohdatessa hänen katseensa, että kolli ihmetteli, ettei hiutale sulanut heti. Hiutaleet näyttivät Varjotassun mielestä melkein leijuvan Sadetassun päällä, tämän turkin ollessa kauniin tuuhea. Samassa Sadetassu nojautui Varjotassua kohti ja tuuppasi kermanvärisen kollin lapaa kevyesti omallaan.
”Tuon sinut tänne uudestaan sitten viherlehden aikaan. Tuo puukin on silloin kauniimman näköinen. Tällä lailla kylmään aikaan kaikki on niin… kuollutta", Sadetassu naurahti katsellessaan kyseistä, lumen peitossa olevaa puuta ja kallisti päätään. Varjotassu katseli ympärilleen.
"Minusta täällä on ihanan rauhallista", Varjotassu sanoi. Häntä ei haitannut, että kaikki näytti kuolleelta; nyt hän onnistui näkemään lumen hiljaisen kauneuden kaikkialla. Kolli näki sivusilmällä Sadetassun katsahtavan häneen.
"Mutta tulen tänne mielellään kanssasi viherlehden aikaankin", Varjotassu lisäsi ja räpäytti silmiään kiitollisena. Jotenkin Sadetassu oli onnistunut pelastamaan hänen päivänsä. Enää entisestä kotikisusta ei tuntunut niin yksinäiseltä.
"Hyvä! En malta odottaa, että näet, miten ruoho hehkuu vehreyttä, kasvit kukoistavat värikkäinä ja aurinko ui kirkkaassa joessa", Sadetassu kurnutti iloisena. Varjotassu toivoi, että saisi itseensäkin enemmän samaa positiivista energiaa. Hän yritti tartuttaa osan toverinsa iloisuudesta itseensä.
"En minäkään", Varjotassu maukui. Ainakin hänellä olisi nyt jotain, mitä odottaa. Jotain, mikä auttaisi häntä jaksamaan tämän synkän ja kylmän lehtikadon läpi.
Kolli huomasi tärisevänsä jo kylmästä, seistyään paikallaan lumessa niin pitkään.
"Palataanko takaisin leiriin?" hän ehdotti. Sadetassu näytti huomanneen hänen palelunsa.
"Palataan vain."

Puolet matkasta kaksikko oli kulkenut suhteellisen hiljaisina, lukuun ottamatta Sadetassun satunnaisia höpinöitä. Varjotassu tunsi edelleen itsensä huonoksi aloittamaan keskustelua. Onneksi Sadetassulle se ei tuntunut olevan ongelma.
"Tuota... Onko sinulla muuten yhtään parempi olo?" naaras kysyi varovasti rikkoen hiljaisuuden.
"On minulla. Kiitos", Varjotassu maukui ja katsoi Sadetassua silmiin. Hän toivoi, että tämä ymmärtäisi hänen todella olevan aidosti kiitollinen.
"Hyvä kuulla", Sadetassu maukaisi hymyillen.
Hetken he kulkivat taas hiljaa lumisten puiden lomassa, lähestyen leiriä. Varjotassu päätti yrittää jatkaa keskustelua, vaikkakin hieman kömpelösti. Hän selvitti kurkkuaan katse menosuunnassa, ennen kuin avasi suunsa.
"Onko... onko sinulla paljon kavereita tai lähisukulaisia Eloklaanissa?" Varjotassu tiedusteli ja toivoi, ettei kysymys ollut omituinen.

//Sade?

Sujahdin pois parantajanpesästä ja hain myyrän, joka minun ja Sumutassun oli tarkoituksena jakaa. Vaikka Sumutassu ei ollut sen kummemmin avautunut minulle tai edes yrittänyt olla ystävällinen, halusin vielä kerran yrittää päästä juttuun tämän kollioppilaan kanssa.
Onnekseni -ja myös hieman yllätykseksi- Sumutassu oli suostunut jakamaan saaliin kanssani. Toin myyrän eteeni ja odottelin, että hän tulisi.
Houkutus alkaa jos syödä myyrää oli suuri, mutta odotin Sumutassua yrittäen tuntea kärsivällisyyttä, ja miettien, että sellaisesta taidosta voisi olla hyötyä. Olin toki huomannut jos vaanimisharjoituksissakin, ettei kärsivällisyyteni ollut kovin hyvällä tasolla, mutta se oli jo parantunut, eikä oikeastaan enää tuottanut hankaluuksia saalistamisessa.
Vihdoin harmaa, valkoraidallinen oppilas saapui parantajanpesältä, ja asettui viereeni, tai no, suhteellisen kauas minusta, mutta kuitenkin niin, että saatoimme syödä samaa saalista. Vatsani ammotti tyhjyyttään, joten heti, kun Sumutassu oli asettunut, haukkasin oikein suuren palan.
Sumutassukin vaikutti nälkäiseltä sillä haukkasi myyrästä paloja tasaiseen tahtiin. Päätin odottaa hetken, ennen kuin yrittäisin avata keskustelua.
Myyrä oli herkullinen, ja olimme jo miltei saaneet sen syötyä.
*Mitä minä nyt sitten sanoisin hänelle? Enhän minä oikein edes tunne Sumutassua kunnolla. Mistäköhän hän tykkäisi keskustella?* Pohdin mielessäni tarkkaillen samalla Sumutasssua. Lopulta tilanne alkoi jo tuntua hieman kiusalliselta hiljaisuuden vallitessa. En uskonut Sumutassun haluavan aloittaa keskustelua, joten oletin, että mikäli minä jostain haluaisin puhua, niin minun olisi puhuttava ja toivottava, että Sumutassu innostuisi sen verran, että jatkaisi keskustelua sen sijaan, että lopettaisi sen heti alkuunsa.
”Mmh, odotatko sinä soturiksi pääsyä? Tai tiedätkö, milloin sinut nimitetään”, kysyin. Ääneni kuulosti varmalta, mihin olin tyytyväinen. Todellisuudessa tunsin pientä epävarmuutta, sillä jos Sumutassu ei ollut aiemmin ollut halukas keskustelemaan kanssani, miksi hän olisi nyt yhtään sen enempää kiinnostunut? Vai olisiko hän voinut vain olla nälkäinen, ehkä syöminen auttaisi hänen oloaan ja saisi hänet iloisemmaksi. Odotellessani Sumutassun vastausta seurasin, miten Hillasielu kävi hakemassa itselleen hiiren ja asettui aukiolle syömään sitä.
Katsahdin Sumutassuun odottavasti, mitä hän vastaisi?
Sumutassussa ei näkynyt mielestäni päällepäin merkkiäkään siitä, että hän vastaisi soturiuteen liittyvään kysymykseeni.
*Kuunteliko hän edes minua?* Ajattelin turhautuneena. Hän nyt ei muutenkaan vaikuttanut kovin hyvältä kuuntelijalta, mutta kyllä hän nyt voisi jotain maukua vastaukseksi! En tiennyt, oliko kysymykseni edes hyvä, mutta olin yrittänyt valita aiheen, josta voisimme rennosti jutella.
”Minä odotan, tosi paljon! Mutten ollenkaan tiedä, milloin minut nimitetään, olenhan minä jo aika kauan ollut oppilas” , sanoin vailla ripaustakaan iloa äänessäni. Toiveikkuutta siinä kyllä kuului.
Sumutassu kohotti päätään ja lävisti minut kylmällä, jäänsinisellä katseella suoraan silmiin.
//Sumu?

Kujetassu puhalteli ilmaa tylsistyneenä. Hänen tassuunsa ei sattunut enää yhtä paljoa mitä aiemmin, vaikka sitä edelleen kivisti ja naaraan yrittäessä palata tehtäviensä pariin, oli Liljatuuli taluttanut hänet takaisin potilaspedille. Kujetassusta oli ihan tylsää vain makoilla, mutta onneksi Lehmustassu oli käynyt viihdyttämässä häntä. Kolli oli tuonut hänelle riistaa ja kertonut omista harjoituksistaan. Lehmustassu oli kertonut hänen mestarinsa pentujen kuolleen, jonka johdosta he olivat pitäneet lyhyempiä harjoitustuokioita. Kujetassu silitti tassullaan kiveään ja hymähti. Mitäköhän Lampitassu puuhaili parhaillaan? Jos naaras olisi edelleen fyysisesti heidän kanssaan, olisikohan naaras juuri nyt harjoittelemassa? Todennäköisesti kyllä, Lehmustassu oli ainakin ahkera oppilas ja kyllä Kujetassukin halusi olla hyvä oppilas Mehiläislennolle. Mehiläislento oli nimittäin paras mestari ja ansaitsi vain parhaan oppilaan. Kujetassu väräytti korviaan kuullessaan jonkun astelevan pesään ja huomasi tulijan olevan Lieskakajo. Naaraskissa ilahtui ja ajatteli kollin tulleen tervehtimään häntä. Lieskakajo kuitenkin suuntasi yrttejä lajittelevan Leimusilmän luokse. Kujetassu kierähti pienelle kerälle ja esitti nukkuvaa, jotta voisi salakuunnella kaksikon keskusteluja.
"Hei, Leimusilmä. Tassuni tuntuu edelleen kipeältä ja minusta tuntuu, että minun olisi varmaan parempi levätä täällä. Haavojanikin kivistää", Lieskakajo naukui mustavalkealle parantajaoppilaalle, joka katsoi ystäväänsä hieman pidempään, mutta nyökkäsi sitten.
"Selvä se, voit ottaa tuon vapaan pedin tuosta. Tulen kohta katsomaan tassuasi, vien vain nämä pilaantuneet yrtit", Leimusilmä naukaisi iloisesti ja vinkkasi Lieskakajolle silmää. Kujetassu raotti silmiään ja huomasi Lieskakajon koskettavan parantajaoppilasta toverillisesti. Naaraasta tämä oli liian outoa, miksi Lieskakajo piti Leimusilmästä noin paljon? Naaras tuhahti ja jatkoi nukkuvan esittämistä, kun punaturkkinen kissa siirtyi makoilemaan hänen lähelleen. Tästä hän pitäisi isälleen puhuttelun! Tämä ei voisi jatkua näin, että Lieskakajo antoi jatkuvasti Leimusilmälle huomiota eikä lainkaan hänelle.

//KP-boosti

Valkeaturkkinen Hallavarjo harppoi kohti pentutarhaa pieni myyrä suussaan. Hän halusi kertoa Sypressikuiskeelle uutiset siitä, että Eloklaaniin oli saapunut haavoittunut kotikisu, jonka Lieskakajo oli pelastanut omien sanojensa mukaan varmalta kuolemalta. Hallavarjoa oksetti joidenkin kuolonklaanilaisten toiminta, olivatkohan kaikki yhtä kylmiä ja julmia kissoja? Hallavarjo ei ollut varma eikä hän edes halunnut ottaa selvää asiasta. Kolli kurkisti pentutarhaan ja hymyili myyrä suussaan ottotyttärelleen. Hän oli naukaisemassa naaraalle jotain, mutta huomasikin Sypressikuiskeen nyyhkyttävän kovaan ääneen. Kolli pudotti saaliin välittömästi maahan ja ryntäsi raidallisen kissan luokse. Hän kääräisi häntänsä toisen ympärille ja sukaisi naarasta otsalle.
"Sypressikuiske rakas, mitä on tapahtunut? Kerro minulle", Hallavarjo naukui isällisen huolestuneena ja pelkäsi, että myös Vadelmapennulle olisi tapahtunut jotain. Naaraspentu nimittäin makasi Sypressikuiskeen etutassujen lähellä eikä liikkunut. Voisiko Tähtiklaani olla niin julma, että olisi vaatinut myös naaraan toisen pennun hengen.
"A-ai hei, Hallavarjo", Sypressikuiske nyyhkytti hysteerisesti ja hautasi kasvonsa valkean kollisoturin turkkiin. Hallavarjo ei sanonut mitään, ainoastaan silitti toisen selkää rauhallisesti hännällään.
"Ku-kun heräsin, löysin.. Löysin Vadelmapennun kuolleena. Minä en ole varma mi-mitä tapahtui, e-ehkä hän tukehtui maitoon. Mitä me teimme väärin, että molemmat pentumme menehtyivät", Sypressikuiske itki ja valkeaturkkisella soturiltakin pääsi kyynel. Hän tunsi syvää surua Sypressikuisketta ja Aurinkoroihua kohtaan. Molemmat olivat nuoria kissoja, jotka eivät olleet valmistautuneet tämänlaiseen suruun. Pentujen kuolema osui aina syvälle, eihän Vadelmapentu ollut edes ehtinyt silmiään avata. Hallavarjosta tuntui niin pahalta molempien puolesta.
"Olen hyvin pahoillani, ainakin heillä on nyt toisensa ja Tähtiklaani pitää heistä kyllä huolen", Hallavarjo kuiskasi ja riiputti päätään.
"Jos haluat, minä voin auttaa Vadelmapennun hautaamisessa. Hautaamme hänet Loistepennun viereen ja viherlehden aikaan voimme käydä viemässä heille kukkia, jos vain haluat", Hallavarjo naukui hiljaisella äänellä ja pysyi Sypressikuiskeen lähellä. Hänellä ei ollut kiire mihinkään, kaikki hänen päivänsä kiireet olivat nyt peruttuina. Hän pysyisi nyt vain ottotyttärensä tukena näinä vaikeina aikoina ja auttaisi naarasta pääsemään tästä ylitse. Sehän oli isän tehtävä, olla tyttärensä tukena tuli mitä tuli.

Kujetassu makoili tylsistyneenä parantajanpesässä. Hänen isänsä Lieskakajo oli tuonut tovi sitten leiriin pahasti haavoittuneen kotikisun. Kujetassu oli yrittänyt tehdä tuttavuutta vierailijaan, mutta Leimusilmä oli estänyt hänen aikeensa kertoen kotikisun olevan pahasti shokissa. Kujetassu katseli pesän kissoja. Lieskakajokin makoili pesässä haavojaan parannellen, mutta Kujetassusta tuntui, että kolli vietti täällä aikaa vain Leimusilmän takia! Hän ei pitänyt siitä kuinka hänen isänsä katsoi parantajaoppilasta, se oli naaraasta todella epäilyttävää. Naarasoppilas haukotteli ja oli laskemassa päänsä sammalille, kun Mehiläislento asteli pesään kivenmurikka suussa. Kolli suuntasi suoraan oppilaidenpesälle ja laski tuomisensa naaraan sammalille.
"Hei, Kujetassu. Löysin tämän tarpeidentekopaikalta, eikö tämä ole se sinun kivesi?" kollisoturi naukaisi ja tökkäsi kiveä tassullaan lähemmäksi oppilastaan. Kujetassu katsoi vihreät silmät suurina kollin tuomaa kiveä, Mehiläislento oli todella löytänyt hänen rakkaan kivensä! Kolli oli taatusti paras mestari ikinä!
"Mehiläislento, se on se! Löysit kiveni", Kujetassu naukui ilahtuneena ja otti kiven tassullaan lähemmäksi. Hän hautasi kiven etutassujensa sekaan ja päätti, että ei laskisi sitä koskaan silmistään.
"Kiitos, Mehiläislento", Kujetassu naukaisi hiljaisella äänellä ja hymyili mestarilleen täynnä onnea. Nyt kaikki oli taas hyvin eikä edes parantajanpesässä makoilu harmittanut oppilasta sitten lainkaan! Kujetassu hymyili leveintä ja maireinta hymyään, joka oli täynnä aitoa iloa. Mehiläislento oli todella pelastanut oppilaansa päivän ja kenties naaraan koko elämän! Siltä oppilaasta ainakin tuntui, ettei hän olisi pystynyt elämään ilman rakasta kiveään.

// KP-boosti

Ampiaispisto: 22kp! -

Sumutassu: 22kp! -

Kuutamolaine: 20kp! -

Kipinätassu: 12kp - Soturin pisteet kasassa, eli voit nimittää itsesi soturiksi kun tahdot!

Sypressikuiske: 8kp -

Mesitähti: 10kp -

Kujetassu: 37kp! -

Varjotassu: 41kp! -

Tähtimötassu: 17kp -

Malvatassu: 56kp! -

Karjuvirne: 8kp -

Hilehuurre: 19kp -

Hallavarjo: 8kp -

Kimalaistoive: 10kp -

Hiilihammas: 10kp -

Sadetassu: 11kp -

Lieskakajo: 13kp -

Pohjaharha: 9kp -

Hilehuurteen juuri sanomat sanat olivat yhtä yllättäviä kuin lumimyrsky keskellä viherlehteä! En voinut uskoa korviani. Oliko hän juuri oikeasti pyytänyt anteeksi sitä, että pudotti minut jokeen? Kaiken kukkuraksi hän pahoitteli tympeää reaktiotaan omaan anteeksipyyntööni.
Arvostukseni Hilehuurretta kohtaan ei juurikaan noussut, mutta kieltämättä hänen tekonsa oli rohkea ja kunnioitettava. Sen johdosta suupieleni alkoi nykiä ja kasvoilleni hiipi pienen pieni hymynkaltainen virne. Näin, miten tabbykuvioinen kolli siristi yllättyneenä vihreitä silmiään. Kasvoilleni kohonnut ilme oli poissa nopeasti, ja keskityin miettimään vastaustani nuoremmalle kollille. Halusin välittää sanoillani olevani iloinen Hilehuurteen myöntäessä virheensä, mutta halusin myös tehdä hänelle selväksi, ettei se tehnyt hänen aiemmasta käytöksestään lainkaan sen hyväksyttävämpää. Vedin syvään henkeä ja päästin seuraavat sanat suustani:
"Anteeksipyyntö hyväksytty, en kanna sinulle kaunaa, vaikken selviäisikään hengissä tästä taudista. Olen täysin samaa mieltä, se ja kaikki muutkin hölmöilysi ovat aivan kamalan noloja. Toivon koko sydämestäni, että opit käyttäytymään kuten soturin kuuluu." Kasvoillani oli tuttu, vakava ilme puhuessani Hilehuurteelle. Kollin vihreä katse pysytteli silmissäni, kunnes pesän sisäänkäynniltä kuului askeleita. Liljatuulen paluu oli minun pelastukseni. Suurella todennäköisyydellä Hilehuurteen vastaus olisi ollut taas yhtä piikittelevää kuin aina. Hän unohtaisi silmänräpäyksessä olevansa edes pahoillaan, sellaisen kuvan kolli oli itsestään antanut minulle.

Emme puhuneet sinä päivänä enää mitään, sillä olimme saaneet seuraa sairasaukiolle. Kujetassu oli ottanut paikan meidän välistämme, eikä minulla ollut tarvetta huudella nuoren kollikissan yli yhtään mitään Hilehuurteelle. Hänen anteeksipyyntönsä saisi suuremman merkityksen vasta sitten, kun kolli oppisi olemaan kunnolla.
Illasta oloni oli jo hieman parempi, ja pelko kuolemisesta alkoi laantua. Toivoin vain yli kaiken pääseväni mahdollisimman nopeasti pois tästä ankeasta pesästä.

Tähtiklaani vastasi rukouksiini ja pääsin eräänä aamuna pois parantajan pesältä vietettyäni siellä kolme kokonaista päivää. Hilehuurre oli vielä jäänyt pesään, enkä tiennyt oliko hän pääsemässä tänään sieltä pois. Vedin keuhkoni täyteen raitista pakkasilmaa astuttuani ulos tunkkaisesta, yrttien katkuisesta pesästä. Kylmä ilma kutitteli keuhkojani ja sai minut yskimään. Pieni pelko kolkutti takaraivossani; oliko tämä normaalia? Minunhan piti olla jo toipunut.
"Huomenta Pohjaharha!" Minttuliekki tervehti Litteäkiven edustalta ja viittoi minut luokseen. Yritin työntää pelon pois mielestäni ja kävelin hankeen tehtyä polkua pitkin punaturkkisen varapäällikön luokse.
"Joko sinä palaat soturin tehtäviin? Voisin laittaa sinut ja Närhitassun aurinkohuipun partioon, jos vain olet terve", Minttuliekki ehdotti rauhallisella äänellä. Nopea paluu soturin tehtäviin hirvitti, mutta Leimusilmä oli vakuuttanut minun olevan terve kuin mikä. En halunnut kieltäytyä syyttä tehtävistäni, joten nyökkäsin.
"Leimusilmän mukaan kaikki on kunnossa, osallistun ilomielin partioon", lupasin. Minttuliekki katsoi minua tyytyväisenä:
"Sepä hyvä. Jaan partiot aivan pian, niin jää toki kuuntelemaan."
Hyvästelin varapäällikön ja kävelin hänen kehotuksestaan lähelle sotureiden pesää, jotta kuulisin millaisen kokoonpanon varapäällikkö kehittelisi partioon.

Saalistusharjoitukset Tähtimötassun kanssa eivät edenneet ihan suunnitelmieni mukaan. Alku oli ollut lupaava, mutta sitten naaras tuntui luovuttavan heti, kun ei onnistunutkaan seuraamaan löytämäänsä hiiren hajujälkeä. Tiesin kyllä naaraan olevan luonnostaan kaikkea muuta kuin hyvä saalistaja, mutta niin nopea luovuttaminen yllätti minut kuitenkin.
Yllättäen Tähtimötassu alkoi voivotella surkeana. Naaras ei uskonut pääsevänsä koskaan soturiksi taidoillaan. Kasvoilleni oli hiipinyt hitusen yllättynyt ilme, sillä moinen valitus ei ollut Tähtimötassulle tyypillistä. Yllättynyt katse muuttui myötätuntoiseksi, vaikkei päänsä toisaalle kääntänyt Tähtimötassu voinutkaan nähdä sitä. Mustavalkoinen oppilas oli raottanut minulle sellaista haavoittuvaista puolta itsestään, jota en ollut aiemmin nähnyt. Vaikkei sen näyttäminen olisikaan ollut tahallista, se sai minut hyvilleni. Otin hitaasti askeleen lähemmäs oppilasta, mutta tämä ei kääntänyt katsettaan minun suuntaani. Huokaisin hiljaa ja yritin etsiä oikeita sanoja.
"Kuule", aloitin hiljaisella äänellä ja pidin pienen tauon, "kyllä me sinusta vielä erinomaisen soturin teemme. Ei se helppoa ole, mutta minä tiedän sinun pärjäävän, aivan sama mitä eteen tulee." Yllemme laskeutui hetken kestävä hiljaisuus. Tuntui, etteivät sanani riittäneet. En antanut Tähtimötassulle aikaa vastata mitään, kun jatkoin vielä:
"Olen iloinen, että toit esiin epävarmuutesi ja lupaan tehdä kaikkeni, jotta olosi muuttuisi paremmaksi. Jos tahdot, voimme lopettaa harjoitukset tähän."

//Tähtimö?

Lieskakajo oli ollut nummilla saalistamassa, kunnes hän oli kohdannut tummaturkkisen kuolonklaanilaisen pieksemässä pyöreäpiirteistä kotikisua. Lieskakajo ei kannattanut turhaa väkivaltaa ja hänen oli ollut pakko puuttua tilanteeseen, joka oli eskaloitunut hänen ja kuolonklaanilaisen taisteluun. Nyt Lieskakajo istui vaalean kotikisun kanssa Eloklaanin reviirillä kuolonklaanilaisen kollin häädettyä heidät. Kotikisulla oli pahoja vammoja ja kollin turkki oli sotkeutunut vereen. Lieskakajo itse oli selvinnyt vähemmällä. Kotikisu tärisi peloissaan ja hänen kasvonsa olivat haudattuna tuon häntään. Lieskakajon sydän ei kestäisi, jos hänen pitäisi saattaa kotikisu yksinään ulos reviiriltä. Ties vaikka se pahainen kollin retku olisi jossain vaanimassa.
"Hei, olen Lieskakajo. Minä olen Eloklaanista, en tee sinulle mitään pahaa. Ei hätää, kaikki on nyt hyvin. Minä vien sinut meidän leiriimme, sopiiko se sinulle? Kuka olet?" Lieskakajo puheli rauhallisesti. Hän oli yrittänyt silittää kollia hännällään, mutta kotikisu oli säikähtänyt hänen kosketustaan. Voi toista, kolli tunsi vihaa Kuolonklaania kohtaan. Kuinka he - tai ainakin tämä yksi - saattoivat olla niin julmia kissoja?
"E-en löydä kotiin, jo-joten kai se, kai se sopii. Ja nimeni, ni-nimeni on Puh", kollikissa vikisi lopulta ja nosti katseensa suurempaan kollikissaan. Lieskakajo hymyili kollille varovaisesti. Eihän Eloklaanilla ollut kovinkaan paljoa yrttejä jakaa, mutta eihän Puhia voisi oman onnensa nojaan jättää.
"Meillä on parantajat, jotka hoitavat sinut kuntoon. Autan sinut selkääni, niin pääsemme nopeammin leiriin", Lieskakajo selitti rauhalliseen sävyyn ja muistaessaan Leimusilmän, läikähti hänen rinnassaan. Jos joku hoitaisi Puhin kuntoon, niin Leimusilmä! Lieskakajo asettautui kyyryyn ja näin ollen kotikisu pääsi kiipeämään hänen selkäänsä. Puh piti pientä vikinää liikuttaessaan käpäliään. Lieskakajo katsahti taivaalle, Tähtiklaanin olisi pakko antaa kollin selvitä. Soturikolli lähti kotikisu selässään hiljakseen kohti Eloklaanin leiriä. Matkalla Lieskakajo puheli Puhille mukavia ja yritti pitää ajatuksensa muualla, kuin hänen vammoissaan. Lieskakajon vatsaa kivisti, tabbykuvioinen soturi oli saanut tehtyä inhottavaa jälkeä siihen ja heidän pyöriessään maassa oli Lieskakajo satuttanut takajalkansa.

Kaksikon saapuessa leiriin, saivat he osakseen paljon katseita. Lieskakajon selkä oli sotkeutunut Puhin vereen ja muutamat eloklaanilaiset tulivat kysymään mitä oli tapahtunut.
"Hakekaa joku Mesitähti ja pyytäkää häntä tulemaan parantajanpesälle", Lieskakajo naukaisi kuuluvasti ja kiiruhti sitten kotikisukollin kanssa parantajanpesälle. Lieskakajo laski Puhin potilaspedille ja huhuili samalla parantajia paikalle. Hänen ilokseen Leimusilmä saapuikin nopeasti paikalle, tiedustellen mitä oli tapahtunut.
"Kuolonklaanilainen meinasi tappaa hänet", Lieskakajo kertoi huolestuneena Leimusilmälle ja huomasi mustavalkean kollikissan tarkkailevan myös hänen arpiaan.
"Äh, älä minusta huoli. Nämä odottavat", Lieskakajo naukaisi vähätellen, vaikka pitikin käpäläänsä koholla. Leimusilmä vilkaisi sotkuista kollia vielä kerran, kunnes hän sitten kääntyi Puhin puoleen. Tovin kuluttua valkoruskea päällikkö asteli parantajanpesälle ja suuntasi pedillä makoilevaan Lieskakajoon. Kolli kampesi itsensä pystyyn ja nyökkäsi Mesitähdelle kunnioittavasti.
"Löysin hänet rajalta. Jokin kuolonklaanilainen oli tappamassa häntä enkä minä voinut antaa sen tapahtua. Tiedän, että kuolonklaanilaisten asiat eivät kuulu meille, mutta olin vain muutaman ketunmitan päässä. Kuinka olisin voinut vain katsoa, kun hänet tapetaan?" Lieskakajo naukui hiljaisella äänellä ja nielaisi.
"Sama kissako teki sinun haavasi?" Mesitähti kysyi ja viittasi Lieskakajon omiin vammoihin. Oranssiturkkinen soturi nyökkäsi päällikölle ja avasi jälleen suunsa:
"Oikeastaan, minä.. En selvinnyt siitä tilanteesta ilman taistelua ja minä olin se, joka teki rajarikkeen ja aloitti taistelun sen kuolonklaanilaisen kanssa. Pyydän anteeksi, Mesitähti ja olen valmis hyvittämään tekoni. Tein sen ainoastaan pelastaakseni tuon kotikisun", Lieskakajo selitti päällikölleen hieman korvat luimussa. Kollipäällikkö vilkaisi sammalilla makaavaan kolliin, joka oli parhaillaan Leimusilmän paikattavana. Lieskakajo tiesi Mesitähden olevan fiksu päällikkö, ei toinen voisi tuomita häntä täysin.
"Katsotaan mitä teemme sitten myöhemmin, kun sinut on saatu paikattua", Mesitähti naukaisi lopulta ja tallusteli sitten ulos parantajanpesästä. Lieskakajo huokaisi ja huomasi tyttärensäkin olevan parantajanpesässä. Naarasoppilas tosin nukkui, joten Lieskakajo ei millään raaskinut herättää toista, vaan kierähti kippuralle.

//Mikäli Ela tahdot, saat jatkaa tuosta Medellä, mutta ei ole pakko X)

Kujetassu nilkutti klaaninvanhimpienpesältä takaisin leiriaukiolle likaisten sammalien kera. Hän oli juuri vaihtanut klaaninvanhimpien sammalet. Naaras oli suorittanut rangaistustaan useamman päivän ajan ja hän oikeastaan piti vanhusten kanssa oleskelusta. Melkein kaikki olivat varsin mukavia ja Kujetassusta oli kiva, että Malvatassullakin oli sama rangaistus! Ainakin he voisivat viettää yhteistä aikaa. Kilpikonnakuvioinen naaras ei tosin ollut yhtä innokas aterioimaan pesätoverinsa kanssa. Se tuntui Kujetassusta ikävältä, mutta ei lannistanut häntä. Naaras ei ollut etsinnöistä huolimatta löytänyt kiveään ja naaras olikin melkein luovuttanut sen suhteen. Kujetassu oli itkenyt kivensä takia öitä, hänestä tuntui, että viimeinenkin elävä osa Lampipentua oli mennyt siinä kivessä. Naaras horjahti ja menetti tasapainonsa, kolmella jalalla oli vaikea kävellä. Kujetassu parkaisi ja tiuskaisi suureen ääneen. Hänestä kaikki tuntui jälleen taas typerältä ja turhauttavalta!
"Minä luovutan!" Kujetassu kiljahti ja houkutteli kiljahduksellaan aukiolle muutamia kissoja katsomaan. Heidän joukossaan oli myös hänen mestarinsa, Mehiläislento.
"Kujetassu, onko kaikki hyvin? Mitä sinulle tapahtui?" ruostepilkullinen kolli kysyi astellessaan oppilaansa luokse. Kujetassu tökkäsi sammalia terveellä tassullaan ja Mehiläislento auttoi oppilaansa pystyyn.
"Sattuuko sinun tassuusi edelleen?" Mehiläislento kysyi varovaisesti Kujetassulta ja keräsi toisen levittämiä sammalia kasaan. Raidallinen naarasoppilas nyökkäsi pontevasti ja pidätteli kyyneliään. Oppilaana oli ihan typerää!
"Sinun olisi nyt parasta mennä parantajanpesälle, Liljatuuli tai Leimusilmä katsoo tassusi kuntoon. Älä sinä näistä huoli, minä vien nämä tarpeidentekopaikalle", Mehiläislento naukaisi lohduttavasti ja kosketti oppilastaan lavalle. Kujetassu hymyili kollille, hänellä oli heti parempi olo, kun joku lohdutti.
"Kiitos, Mehiläislento. Olet paras mestari!" Kujetassu kiljahti iloisempana ja lähti nilkuttamaan kohti parantajanpesää.

Parantajanpesällä Kujetassu antoi Liljatuulen tutkia tassunsa huolellisesti. Oppilas toivoi, että Liljatuuli lähettäisi hänet heti takaisin oppilaiden pesälle, jotta Kujetassu voisi jatkaa kivensä etsimistä. Hänen epäonnekseen naaras ilmoitti Kujetassun tassun olevan nyrjähtänyt ja hänen pitäisi jäädä parantajanpesälle parantelemaan sitä. Kujetassu tiesi välittömästi, että seuraavista päivistä tulisi hänen tylsimmät päivät ikinä! Raitaturkki höristi korviaan, aukiolta kuului poikkeuksellista hälinää ja hänen isänsä puhetta. Kujetassu oli ryntäämässä pystyyn, mutta harmaavalkea naaras painoi potilaansa takaisin pedilleen.

//KP-boosti

//JATKOA VARJOTASSULLE//

”Ehkä minä seurasin”, naurahdin Varjotassulle ja huitaisin sitten käpälällä korvaani tuntiessani siinä jotakin kutittavaa. Sitten silmiini tuli pahoitteleva pilke. ”Voi, toivottavasti en nyt pilannut mitään sinun oma rauha-kuplaasi. Anteeksi.”
”Ei se mitään”, Varjotassu maukaisi pienen hetken kuluttua, kuin ei olisi alkuun tiennyt, mitä vastaisi.
Olin lähtenyt hiukan Varjotassun jälkeen seuraamaan tätä, kun olin huomannut hänen tekevän lähtöä leiristä. Ja näköjään ihan hyvä niin, sillä kolli vaikutti olevan hyvin alamaissa. Kallistin kysyvästi päätäni ja tutkailin Varjotassun synkkiä kasvoja.
”Tekisitkö vähän tilaa, etten tallo sinua ja räsäytä oksaasi rikki”, kehräsin huvittuneena.
Samassa ponnistin loikkaan ja kapusin itseni Varjotassun oksalle. Istahdin hänen viereensä, kääräisin häntäni etutassujeni päälle ja katsahdin sitten hymyillen Varjotassuun. Hymyni haihtui, kun näin hänen murheellisen ilmeensä. ”Haluaisitko kertoa minulle, mikä on? Tapahtuiko siellä harjoituksissa jotakin?”
Varjotassu oli vaiti. Olin kärsivällinen ja keskityin tutkimaan käpäliäni antaakseni hänelle tilaa asetella sanojaan, jos niin halusi.
”Tuntuu vain, että olen jotenkin epäonnistunut”, kolli lopulta murahti.
Käännähdin katsomaan häntä. ”Kuinka ihmeessä? Sinullahan on mennyt oikein hyvin Eloklaanissa.”
Katselin kermanvalkeaa ystävääni kummastunut sekä huolestunut pilke silmissäni. Siihen kysymykseen ei hän kuitenkaan vastannut enää mitään, murahti vain itsekseen ja käänsi päänsä poispäin minusta. Tutkin häntä hetkisen, kunnes nousin varovasti käpälilleni ja sipaisin kuonollani Varjotassun korvaa äkillisesti innostuneena.
”Tule, haluan näyttää sinulle jotakin”, maukaisin hymyillen. ”Olet saattanut käydä siellä jo, en tiedä, mutta seuraa perässä jos vain kiinnostaa.”
Loikkasin alas puusta ja odottelin Varjotassun sinne myös. Sitten lähdin loikkimaan häntä jälleen iloisesti pystyssä eteenpäin.

Hidastin tahtia, kun lähestyimme uimapaikkaa. Lopulta tassuttelin rauhallisesti aivan joen vierelle ja istuuduin. Varjotassu pysähtyi vierelleni istuutuen itsekin. Hän katsoi minua hiukan kysyvästi.
”Tämä on eräs suosikkipaikoistani”, minä sitten selitin. ”Ei tässä nyt tietenkään uida voi, mutta mielestäni täällä on kaunista.”
Hartaasti vedin keuhkoihini kylmää ilmaa, vaikka se melko jäiseltä tuntuikin, ja nautin koko annoksesta ikään kuin en olisi koskaan hengittänyt yhtä raikasta ilmaa. Huolimatta siitä, että nyt oli lehtikato ja hyvinkin kylmää, minä nautin olostani täällä. Jokainen vuodenaika oli omalla tavallaan kaunis. Pitäisi vain osata nähdä metsä puista huolimatta.
Samassa taivaalta alkoi leijailla pieniä lumihiutaleita. ”Katso”, minä hihkaisin innostuksissani ja kohotin katseeni taivasta kohti. ”Kaunista, eikö vain?”
Huomasin sivusilmällä, kuinka Varjotassun korvat värähtivät. ”On”, hän vain totesi, mutta vilkaisi itsekin taivaalle.
Käännähdin jälleen katsomaan häntä. Vaikka olin jo useamman kerran huomannut, kuinka vaisu kolli oli sekä puheliaisuudeltaan että ilmeiltään ja muilta eleiltään, se sai minut silti hiukan hämmentymään. Toisaalta, ehkä tuollainen rauhallinen kissa sopisi oikein hyvin minunlaiselleni innokkaalle tapaukselle ystäväksi. Ikään kuin rauhoittajaksi, joka pitäisi käpäläni maassa etten innostuisi niin holtittomasti asioista. Vaikka mitä väärää siinä oli?
Uskaltauduin hellästi töytäisemään Varjotassun lapaa omallani, ja naurahtaen mau’uin: ”Tuon sinut tänne uudestaan sitten viherlehden aikaan. Tuo puukin on silloin kauniimman näköinen. Tällä lailla kylmään aikaan kaikki on niin… kuollutta.”
Kallistin pohtivaisesti päätäni katsellessani puuta, jonka oksat olivat lumikerroksen peitossa. Lehtikadon aika teki kaikesta niin karun näköistä.. Mutta toisaalta, lumessakin oli oma kauneutensa. Nytkin esimerkiksi, ne pienet taivaalta leijuneet lumihiutaleet olivat jääneet Varjotassun kermanvalkealle turkille kuin tarkoituksella ripoteltuina.


//Varjo?

"Herätys, Malvatassu", Väärävarjon inhottava ääni tunkeutui nuoren naaraskissan uneen. Kilpikonnalaikukas naaras raotti tympääntyneenä silmiään ja kohotti hitaasti päätään. Hän silmäili eteensä ilmaantunutta valkeaa soturia hetken.
"Anna minä nukun", naaras tuhahti ja painoi päänsä takaisin sammaliin. Hänen epäonnekseen Väärävarjo ei luovuttanut.
"Olet nukkunut jo koko yön. Me lähdemme nyt harjoituksiin", soturi ilmoitti matalalla äänellä ja tönäisi käpälällään hellästi Malvatassun lapaa. Naaras nosti taas päänsä ylös ja katsoi tuimasti mestariaan. Hän oli viimeiset neljä päivää raatanut pesien kimpussa ja auttaen sen ohella klaaninvanhimpia ja pentutarhan asukkeja. Eikö hän saanut edes yhtä vapaapäivää kaikesta raatamisesta?! Oikeasti naaras ei ollut ihan kamalasti raatanut, sillä hän oli vain pyrkinyt kaiken aikaa välttelemään työntekoa. Kun klaaninvanhimmat olivat lähteneet eilen ulos Malvatassun siivotessa heidän pesäänsä, naaras oli käynyt eräälle vuoteelle lepäämään ja ottanut pienet nokoset siinä.
Hänen onnekseen hän ei ollut jäänyt kiinni töiden välttelemisestä, vaan kaikki kuvittelivat hänen ahertaneen täysillä kokonaiset neljä rangaistuspäivää.
"Älä jaksa! Minä tahdon nukkua vielä, eihän aurinkokaan ole edes noussut!" Malvatassu marisi ja katsoi inhoten mestariaan. Väärävarjo pudisteli päätään:
"Me nousemme yhtä aikaa auringon kanssa. Ala tulla nyt tai rangaistusaikasi pitenee entisestään." Nyt mestarin ääni oli niin tiukka, että Malvatassu tiesi hänen olevan tosissaan. Ei naaras rangaistuksia pelännyt, sillä hienosti hän oli nytkin muokannut rangaistuspäivistään rennompia. Koska ärtymys oli muutenkin jo työntänyt väsymyksen pois, Malvatassu nousi ylös ja alkoi pestä pitkin, keskittynein kielenvedoin turkkiaan.
"Turhaan peset turkkiasi, se sotkeutuu kyllä harjoituksissa. Tule nyt", Väärävarjo komensi ja lähti kävelemään ulos pesästä. Naaras pyöritteli silmiään ja käveli mestarinsa perässä ulos pesästä. Hän astui tahallaan osittain Lehmustassun käpälän päälle, ja kollikissa heräsi siihen säpsähtäen. Ennen kuin punertava kolli ehti sanoa mitään, Malvatassu oli jo kipittänyt ulos pesästä.

"Etkö voisi edes vähän palkita minua siitä, että olen niin hienosti suoriutunut rangaistuksestani?" Malvatassu uteli mestariltaan, kun he kävelivät kauemmas leiristä. Väärävarjo vilkaisi perässään lumessa tarpovaa Malvatassua ja pudisteli päätään:
"Suoritat rangaistusta sen vuoksi, että olet rikkonut sääntöjä, joten et ansaitse palkintoa." Kilpikonnalaikukas naaras tuhahti ja pyöritteli taas silmiään. Väärävarjo oli sitten tylsä kissa. Tietysti Malvatassu olisi ansainnut palkinnon!
Metsä oli peittynyt valkoiseen lumikerrokseen, kun yöllä oli taas satanut lunta. Malvatassu inhosi lehtikatoa yli kaiken. Lumessa liikkuminen oli vaikeaa ja naarasta paleli jatkuvasti. Hän olisi halunnut vain jäädä pesän lämpöön niin kauaksi aikaa, että lumet sulaisivat ja hiirenkorva saapuisi.
Väärävarjo pysähtyi pienelle aukiolle. Malvatassu huomasi, että muutkin olivat käyttäneet aukiota harjoituksissa. Tuoretta lunta oli jonkin verran satanut aukiollekin, mutta ei niin paljoa etteikö selkeitä kamppailusta tulleita jälkiä olisi erottanut.
"Harjoittelemme tänään taistelemista. Tiedän, ettet pidä siitä, mutta päästäksesi soturiksi sinun on kyettävä puolustamaan itseäsi ja klaaniasi", Väärävarjo naukui rauhallisella äänellä. Malvatassu pyöritteli silmiään, voi miten tylsää! Hän oli jo aiemmissa harjoituksissa tehnyt mestarilleen selväksi, ettei pitänyt taistelemista tai saalistamista kiinnostavina. Naaras ei kokenut tarvitsevansa taitoja mihinkään, asuihan hän klaanissa jossa kaikki muut hallitsivat ne! Ei kukaan huomaisi, jos yksi kissa jättäytyisi pois taisteluista. Malvatassu ei tosiaan riskeeraisi kallisarvoista henkeään typerien klaanitovereidensa puolesta!
"No, näytä sitten mitä pitää tehdä. Mutta minä varoitan, että en kyllä varmasti osaa mitään", Malvatassu naukaisi lapojaan kohauttaen. Väärävarjo huokaisi, mutta asteli sitten keskemmäs aukiota.
"Olet liikkeiltäsi ketterä, joten harjoittelemme sen hyödyntämistä. Sinun ei ole järkevää hyökätä suin päin vihollisen kimppuun, koska sen perusteella mitä olen nähnyt, et ole järin voimakas. Hyödynnä nopeita liikkeitäsi ja väsytä vastustajasi. Väsynyt kissa on helpompi voittaa ja samalla voit pelata itsellesi lisää aikaa miettiä, kuinka selviät kiperästä tilanteesta", Väärävarjo selitti. Tällä kertaa Malvatassu yritti kuunnella, vaikkei häntä oikeastaan kiinnostanut yhtään. Oppilas oli kuitenkin huomannut, että harjoitukset olivat aavistuksen verran helpompia, kun oli perillä siitä, mitä piti tehdä.
"Okei. Eli aloitammeko me sitten?" Malvatassu tuhahti. Hänen mestarinsa nyökkäsi ja ilmoitti hyökkäävänsä oppilaansa kimppuun.
Kun Väärävarjo syöksähti kohti itseään pienempää naaraskissaa, Malvatassu otti näppärästi jalat alleen ja lähti juoksemaan pois aukiolta. Hän kuuli mestarinsa askeleet perässään ja tajusi nopeasti, että valkea soturi saavutti häntä. Malvatassu teki äkkiä käännöksen vasemmalle ja jatkoi juoksemista, mutta Väärävarjo kiri entisestään välimatkaa pienemmäksi.
'Hiirenpapanat!' Malvatassu ajatteli turhautuneena vilkaistessaan taakseen; välimatka hänen ja häntä takaa-ajavan soturin välillä oli enää vain alle ketunmitan verran. Naaraan katse pysähtyi lähellä olevaan puuhun. Se olisi hänen kohteensa. Malvatassu kiristi tahtiaan, mutta hangessa juokseminen oli haastavaa. Naaras pääsi puun juurelle ja lähti nopeasti kiipeämään sitä pitkin. Saatuaan kyntensä kiinni puunrunkoon, hän tunsi hampaat hännässään. Terävän nykäisyn voimasta Malvatassun ote irtosi ja hän lennähti alas puusta. Oppilas mätkähti pehmeään, koskemattomaan hankeen. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, valkea kissa painoi käpälänsä hänen päälleen.
"Olet ennalta-arvattava. Jos taktiikkasi on pakeneminen, älä tee sitä noin. Yksi pieni käännös ja selvä katse kohti puuta ei saa sinua karistamaan nopeaa takaa-ajajaa pois kannoiltasi", Väärävarjo naukui ja nousi pois Malvatassun päältä. Oppilas nousi ylös ja ravisteli puuterimaisen lumen hippuset pois turkiltaan.
"Kyllä minä olisin osannut. Tämä typerä hanki vain teki minusta hitaan", Malvatassu valitti, vaikka todellisuudessa Väärävarjon ohjeista oli apua jatkoa ajatellen. Väärävarjo kohautti lapojaan.
"Kokeillaan uudestaan. Voit hyödyntää pehmeää ja helposti pöllyävää lunta harhautuksena. Kun potkaiset sitä vastustajaasi kohti, lumi pöllyää ja estää vihollista näkemästä sinua. Muista, ettei pelkkä pakaneminen riitä: et saa kääntää selkääsi klaanitovereillesi, jos vihollinen hyökkää leiriin", valkea soturi lausahti matalalla äänellä, kuin syyttäen Malvatassua jo jostain mitä hän ei ollut tehnyt – vielä. Malvatassu siristi silmiään.
"Ei sota yhtä kissaa kaipaa. Minä olisin muutenkin vain tiellä taistelussa, kun en minä osaa mitään", Malvatassu mutisi. Hän kuuli Väärävarjon huokaisevan.
"Et sinä osaa mitään, jos et harjoittele. Keskity enemmän ja yritä tosissasi, niin kyllä sinä taistelemaan opit", soturi tuhahti. Malvatassun kasvoille piirtyi tyytyväinen virnistys, kun hän sai mestarinsa turhautumaan.
"Ei minun tarvitse oppia. Minä olen päällikön tytär, ei minua voi karkottaa klaanista tai pitää ikuisesti oppilaana sen vuoksi, etten osaa taistella. Pääsihän Kimalaistoivekin soturiksi, vaikka hän tuskin osaa yhden yhtä soturin taitoa", kilpikonnalaikukas oppilas tuhahti. Väärävarjo katsoi lievästi pettyneenä oppilastaan ja pudisteli päätään.
"Sinussa ja Kimalaistoiveessa on se ero, että hän sentään yritti. Minä voin kyllä pitää sinut oppilaana klaaninvanhimman ikään saakka, jos et lopeta tuota marisemista ja ala harjoitella tosissasi", Väärävarjo vastasi tiukalla äänellä. Malvatassu huokaisi:
"Tiedät itsekin, ettei se ole totta. Et sinä kestä minua kuutta kuta enempää."
"Et tiedäkään, mitä kaikkea minä kestän. Nyt suu suppuun ja yritä uudelleen. Emme palaa leiriin ennen kuin olet onnistunut harjoituksissa edes kerran", soturi käskytti. Malvatassua ei olisi kiinnostanut totella, mutta hän koki sen olevan hänen omaksi edukseen tällä kertaa. Ulkona oli kylmä, eikä naaras mielellään viettäisi koko loppupäivää ulkona jäätymässä.

//KP-boosti

Pentutarhan eteen oli muodostunut pieni kehä valkoiseen lumeen siinä kohtaa, missä olin ravannut edestakaisin hermostuneena. Korppisiiven tuskanhuudot saivat karvani pörhistymään, ja minua huoletti kumppanini vointi.
Tämä ei suinkaan ollut naaraan ensimmäinen poikiminen, mutta siitä huolimatta joka kerta tuntui aivan yhtä jännittävältä ja uudelta, ja ehdin aina hetken epäillä sitä, olisiko minusta isäksi uusille pienokaisille. Sisimmässäni tiesin kuitenkin, että me olimme hyviä vanhempia Korppisiiven kanssa - Kimalaistoiveesta, Mehiläislennosta, Ampiaipistosta sekä Kuutamolaineesta oli kaikista tullut hienoja kissoja, enkä olisi voinut olla enää ylpeämpi heistä.
Pentutarhasta kuului veret seisauttava parkaisu, ja jouduin toden teolla hillitsemään itseäni ryntäämästä paikalle. Antoi parantajien hoitaa työnsä, minun läsnäoloni saattaisi pahimmassa tapauksessa olla vain haitaksi kumppanilleni.
Hetken kuluttua Leimusilmän pää työntyi ulos pesästä. Kollin keltaiset silmät hakeutuivat minuun, ja lopetin ramppaamisen. Katsoin mustavalkoista parantajaoppilasta sydän pakahtuen odotuksesta.
"Voit tulla sisään", Leimusilmä maukui.
Minua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Livahdin parantajakollin perässä hämärään pesään, jossa ilmassa sekoittuivat maidon ja veren haju - yhdistelmä, joka ei tuoksunut niin hyvältä yhdessä. Korppisiipi makasi kyljellään pesän perällä olevalla sammalella. Naaras nuoli tarmokkaasti tummanruskeaa karvanyyttiä, joka oli asetettu makaamaan hänen vatsansa viereen.
Sydämeni täyttyi ilosta sitä näkyä katsellessani. Mieleni täytti kuitenkin epäilys, sillä tiineysaikana kumppanini vatsa oli ollut hyvin suuri ja pyöreä, ja olimme molemmat veikanneet, että pentuja syntyisi useampi kuin yksi.
Syy tälle selvisi pian: Liljatuuli laski varovasti kaksi pentua sammalille Korppisiiven eteen, toinen valko-ruskea, toinen musta. Toisin kuin Korppisiiven vatsan vieressä kiemurteleva pentu, nämä eivät liikkuneet. Silloin minulle valkeni, että kaksi pentua olivat kuolleita.
"Kaksi naarasta ja yksi kolli", Liljatuuli sanoi ja viittasi hännällään pentuihin. "Sinulla on terve tytär. Nämä kaksi syntyivät kuolleina, eikä mitään ollut enää tehtävissä." Parantajan katseessa oli myötätuntoa, kun kumarruin kahden kuolleen pienokaiseni ylle.
Kosketin kumpaakin heistä hellästi kuonollani ja pidin hetken silmiäni kiinni. *Olisi ollut ihanaa oppia tuntemaan teidät, mutta Tähtiklaani tarvitsi teitä enemmän*, puhelin lempeästi pennuille mielessäni. *Sanokaa terveisiä Lainepennulle.*
"Heidät pitää nimetä, ennen kuin hautaamme heidät", Korppisiiven äänen kuuleminen yllätti minut. Katsahdin kumppaniini, joka oli selvästi yhä uupunut ponnistuksesta. Naaraan katse oli murheellinen, kun hän silmäili kahta kuollutta pentuaan.
"Tuon mustan pennun turkki on pimeä kuin yö. Miltä kuulostaisi Pimennyspentu?" ehdotin kumppanilleni hiljaa, ja naaras nyökäytti päätään.
"Siinä tapauksessa hänen veljensä saa olla Kajastuspentu, sillä osa hänen turkistaan hohtaa valkoisena kuin valon kajastus", Korppisiipi sanoi hieman tukahtuneella äänellä. Silitin hännälläni hänen selkäänsä lohduttavasti.
Katseeni kääntyi viimeiseen, elossa olevaan pentuun. Pentu muistutti ulkonäöltään hyvin paljon emoani, Nokilintua. "Tämän pienen kissan elämä on vasta aluillaan. Minusta Sarastuspentu olisi hyvä nimi hänelle", mau'uin ja vilkaisin Korppisiipeen, jonka kasvoille oli nyt ilmestynyt pieni hymyntapainen.
"Ja koska se rimmaa kahden muun nimen kanssa, vai?" kumppanini kehräsi hiukan leikkisään sävyyn. Naurahdin päätäni pudistellen.
"Tiedäthän sinä, miten tykkään antaa yhteen sopivia nimiä pennuillemme", vitsailin, ja Korppisiiven suusta päästi huvittunut hykerrys. Painoin pääni naaraan kaulaa vasten ja katselin pentujamme.
Vietimme vielä hetken yhdessä, ennen kuin lähdin viemään Kajastuspentua ja Pimennyspentua haudattavaksi leirin ulkopuolelle.

Kujetassu kaiveli tassullaan Unikkotassun petiä. Olisiko hänen kivensä pudonnut sinne? Naaras oli kaivellut lähes jokaisen soturioppilaan pedin läpi, mutta hänen rakasta kiveään ei löytynyt mistään.
"Anteeksi, Kujetassu. Minä haluaisin kuitenkin nukkumaan", harmaaturkkinen naaras naukaisi pahoittelevasti. Kujetassu tonki toisen petiä vielä muutaman kerran, mutta luovutti sitten. Kujetassu ei voinut uskoa tätä, oliko hänen kaikista tärkein juttunsa kadonnut? Hän kuuli Malvatassun tuhahtavan äkäisenä kauempaa, sillä Kujetassun etsinnät olivat harvinaisen äänekkäitä. Raidallinen naaraskissa ravasi hermostuneena ympäriinsä, kunnes hetken kuluttua Lehmutassu saatteli siskonsa pedilleen ja kävi naaraan viereen nukkumaan.
"Ei hätää, siskoseni. Löydämme kivesi kyllä", kolli supatti naaraan korvaan ja kietaisi häntänsä tankkimaisen naaraan ympärille.

Kujetassu tallusteli vaisusti Mehiläislennon perässä Eloklaanin leirin suuaukosta ulos. Hän oli tuntenut suurta turhautumista koko yön ja valvonut pitkälle aamuyöhön. Siispä Kujetassu oli väsähtänyt ja häntä ei jekuttanut laisinkaan. Kujetassu tunsi ikäviä tunteita, mutta ei halunnut ajatella niitä. Hän oli iloinen ja onnellinen, sitä Kujetassu hoki itselleen. Kujetassu oli suorittanut rangaistustaan kuuliaisesti. Hän oikeastaan piti klaaninvanhimpien hoitamisesta, he olivat mukavia. Malvatassu oli antanut hänelle välillä omia hommiaan hoidettavaksi, mutta Kujetassu auttoi ystäväänsä kyllä mielellään!
"Kujetassu, pyydän sinulta keskittymistä. Se kivesi löytyy kyllä, mutta me olemme nyt menossa harjoittelemaan. Olen järjestänyt sinulle taisteluharjoitukset, tulehan", Mehiläislento naukaisi naaraalle reippaasti ja näpäytti toista hännällään kannustavasti. Kujetassu ei väittänyt mestarilleen vastaan, vaan peruutti hieman, jotta näkisi Mehiläislennon paremmin. Kolli aloitti selittämään harjoituksista ja kertoi, että he harjoittelisivat tänään muutamia perusliikkeitä. Kujetassua ei kiinnostanut kuunnella mestarinsa selityksiä, sillä hänen kaikki ajatuksensa olivat vain hänen kadonneessa kivessään. Hetken kuluttua Mehiläislento huhuili oppilastaan takaisin maanpinnalle ja heilutteli käpäläänsä saadakseen naaraskissan huomion.
"Kujetassu, saat aloittaa. Sinä hyökkäät ensin", kollikissa naukaisi iloisella äänensävyllä ja asettautui hyökkäysasentoon. Kujetassua hävetti, sillä hän ei ollut kuunnellut mestariaan lainkaan eikä tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Kujetassu kuitenkin oli leikkinyt pentuna leikkitaisteluita ja ajatteli, että taisteleminen ei voisi olla niin haastavaa. Hän lähti rynnistämään päin Mehiläislentoa ja yritti kaataa kollikissan kumoon. Mehiläislento väisti ketterästi ja naaras tunsi turhautumisen kasvavan sisällään. Kujetassu käännähti hitaasti ja lähti uudestaan rymistelemään kohti mestariaan. Hän ei tällä kertaa yrittänyt kaataa toista kumoon, vaikka voimakas ja tanakka olikin, sillä Mehiläislento oli aikuisena kissana hänelle liian kova pala. Hän tyytyi hakkaamaan kollikissaa käpälillään ja toivoi, että edes jokin isku menisi perille. Mehiläislento syöksähti ketterästi oppilaansa taakse ja kiskaisi toista hännästä. Sen johdosta Kujetassu menetti tasapainonsa ja kaatui maahan. Kujetassu tunsi kyyneleiden kihoavan hänen silmiinsä. Hänestä harjoitukset olivat ihan typerät ja hän halusi vain leiriin etsimään kiveään. Kaiken kukkuraksi Kujetassu oli kaatunut käpälänsä päälle ja nyt hänen tassuaan kivisti. Kujetassu kömpi itsensä pystyyn ja tuijotti Mehiläislentoa itkuisena.
"Nämä harjoitukset on ihan TYPERÄT, minä palaan nyt leiriin", raidallinen naaras tiuskaisi mestarilleen ja lähti tassuttelemaan päättäväisesti kohti leiriä. Häntä ei edes kiinnostanut kuunnella valkeaturkkisen kissan vastalauseita, sillä hän halusi kotiin.
"Kujetassu, odota!" kolli huusi oppilaansa perään, joka talsi vihaisena kohti leiriä. Kujetassu tunsi tassuaan kivistävän, mutta oli päättänyt kestää sen.
"Kujetassu, et voi näin vain lähteä harjoituksistasi, ymmärrätkö? Tehdään kuitenkin poikkeus ja tämän kerran voimme lopettaa tähän. Jatkossa kuitenkin toivoisin sinulta enemmän sinnikkyyttä. Aina ei voi onnistua ja minusta tuntuu, että et edes kuunnellut ohjeitani liikkeiden suhteen. Ensi kerralla menee paremmin!" Mehiläislento naukaisi jämäkästi, mutta kosketti oppilaansa selkää hännällään. Naaraskissa ei sanonut mitään, mutta soi mestarilleen pienen hymyn, vaikka hän olikin edelleen harmistunut. Kaikki tuntui niin vaikealta ilman hänen rakasta kiveään. Pian oppilas saapui mestarinsa kanssa leiriin ja ruosteleikukas kissa ohjeisti oppilaansa viemään klaaninvanhimmille vielä riistaa. Kujetassu nappasi tuoresaaliskasalta pienen myyrän ja päätti, että hän etsisi kiveään vielä klaaninvanhimpienkin pesältä. Ehkä se löytyisi sieltä.

//KP-boosti

Kimalaistoive tarrasi sammaliin kaksin käpälin ja puhisi hiljaa. Lähes kaksi kuukautta sitten hän oli käynyt Liljatuulen vastaanotolla huonon olon takia. Liljatuuli oli naaraan suureksi hämmästykseksi, mutta vähintäänkin yhtä suureksi iloksi ilmoittanut Kimalaistoiveen olevan tiineenä. Naarasta oli jännittänyt kertoa asia Irvikidalle, mutta kolli oli ottanut asian lungisti ja luvannut kantaa vastuunsa. Kaksikko olivat sopineet, että ne ottaisivat rennosti eivätkä ottaisi paineita kumppanuudesta. Kimalaistoive oli hermostunut asian suhteen, mutta hänelle oli tärkeintä, että kolli olisi isä pennuilleen. Samalla naaraskissa haaveili jostain suuremmasta, nimittäin kumppanuudesta ja perheestä raidallisen soturin kanssa. Irvikita oli Kimalaistoiveesta kaikista karismaattisin, komein ja lempein kolli. Naaras oli korviaan myöten ihastunut vanhempaan soturiin ja arveli, että kolli oli arvannut hänen tunteensa. Kimalaistoive ei kuitenkaan halunnut painostaa soturia mihinkään, joten he etenisivät rauhalliseen tahtiin ja katsoisivat, mitä elämä toisi tullessaan. Naaraan kasvoilla läikähti hentoinen hymy, kun hän ajatteli Irvikitaa. Liljatuuli havahdutti hänet ajatuksistaan tarjoamalla naaraalle keppiä. Kimalaistoiveen poikiminen oli alkanut jo tovi sitten ja naaras olikin ponnistanut jo useampaan kertaan, mutta siitäkään huolimatta mitään ei tuntunut tapahtuvan. Naaraskissan emo, Korppisiipi oli myös tiineenä ja kannusti tytärtään sukimalla kuningattaren korvia lempeästi.
"Sinä pystyt siihen, Kimalaistoive. Pian tämä on ohi", Korppisiipi naukui hiljaisella äänellä ja silitti toisen selkää lempeästi hännällään. Kiharaturkkinen kissa ei vastannut mitään, mutta sisimmässään hän kiitti emoaan toisen antamasta tuesta. Kimalaistoiveen esikuvia olikin erityisesti hänen rakkaat vanhempansa. Kimalaistoive tunsi pian taas suurta tarvetta ponnistaa ja kyyneleet silmissä hän ponnistikin niin lujaa, että pieni kollipentu tupsahti maailmaan. Pennun synnyttyä Kimalaistoive hengitti muutaman kerran todella raskaasti ja kääntyi sitten Liljatuulen puoleen.
"Onhan hän, puusk. Elossa?" Kimalaistoive hengitti raskaasti ja katsoi pelokkaasti parantajaan. Kuullessaan tabbykuvioisen pennun miukaisevan äänekkäästi, uskalsi hän taas hengittää vapaasti. Naaras rakastui välittömästi pieneen pentuun, joka muistutti suuresti Hiilihammasta. Kolli oli upea, niin viaton pikkuinen. Liljatuuli hymyili tuoreelle emolle lämpimästi ja asetteli pennun naaraan vatsan viereen.
"Olen niin onnellinen...", Kimalaistoive naukui ja katsoi lähellään olevia naaraskissoja kyyneleet silmissään. Pentu oli Tähtiklaanin lähettämä ihme. Liljatuuli paineli muutaman kerran Kimalaistoiveen vatsaa, jotta voisi olla varma, että kolli oli todella ainokainen.
"Onneksi olkoon, Kimalaistoive", Korppisiipi toivotti lämpimästi ja puski tytärtään kaulalle. Kimalaistoive uskaltautui kehräämään ja kosketti kollia kuonollaan. Naaras halusi tarkistaa erään asian, olihan kollilla kaikki käpälät? Varmistuttuaan siitä, hän oli entistä onnellisempi. Tietenkin hän rakastaisi pentua, vaikka toisella ei olisi yhtäkään käpälää. Hän halusi vain, että pentu voisi juosta niin lujaa, kuin halusi. Taistella, saalistaa ja ilakoida vapaasti. Ja erityisesti, että halutessaan toinen voisi nousta niin suureksi soturiksi, kun vain haluaisi.
"Piiskupentu, sinusta tulee Piiskupentu", Kimalaistoive kuiskasi ja kääräisi sitten häntänsä pennun ympärille.
"Näin muuten Irvikidan ennen poikimisesi alkua aukiolla, hän tulee katsomaan teitä vapauduttuaan partiosta", Liljatuuli huikkasi vielä tuoreelle emolle, jonka tehtyään hän poistui pesästä. Tieto Irvikidan tulosta teki naaraan entistä onnellisemmaksi.

Sypressikuiske katsoi kumppaninsa silmiin. Hän olisi halunnut anella Hallavarjoa jäämään. Hän olisi halunnut olla ottoisänsä kanssa ja sanoa ettei syyttänyt häntä poikansa kuolemasta. Hallavarjo oli joutunut kertomaan suru-uutiset kaksikolle, kun heidän esikoispoikansa oli kuollut. Sypressikuiskeen sydän oli syrjällään surusta eikä hän tiennyt mitä sanoa. Yleensä keskustelut Aurinkoroihun kanssa sujuivat mutta nyt Sypressikuiske ei uskaltanut sanoa mitään, koska pelkäsi Aurinkoroihun reaktiota. Hän pelkäsi myös, että Aurinkoroihulla olisi jotain Hallavarjoa vastaan. Se oli epätodennäköistä mutta hänen oli pakko kysyä.
“Oletko… syytätkö Hallavarjoa? Hän ei ole mitenkään syyllinen. Sitä paitsi…” nuori kuningatar kysyi kumppaniltaan ja siirsi katseensa ainoaan elävään pentuunsa - esikoistyttäreensä. Hän ei tiennyt itsekkään mitä oli tarkoittanut sanoilla “sitä paitsi…” eikä itseasiassa halunnut tietää. “Tiedät että hän on yksi tärkeimmistä kissoista elämässäni - ottoisäni. En kestä, jos kumppanillani on jotain häntä vastaan”, Sypressikuiske jatkoi apeana.
“En tarkoittanut syyttää. Olen hirveä kumppani. En voi siunata sinulle edes terveitä pentuja!” Sypressikuiske naukui hermoromahduksen partaalla. Hän laski häntänsä Vadelmapennun lavoille. Hän tekisi mitä vain, jotta hänen tyttärensä säilyisi hengissä.
//Aurinko?

Hallavarjo asteli Eloklaanin leiriin kahden hiiren kanssa. Hän oli ollut saalistuspartiossa Oksakuiskeen, Salamataivaan ja Rastaskukan kanssa. Alkavasta lehtikadosta huolimatta partiolla oli ollut hyvin saalisonnea, myös muut partion jäsenet olivat saaneet saalista. Kollikissa väläytti muille partiossa olleille kissoille hennon hymyn ja hyvästeli kissat häntänsä heilautuksella. Kolli lähti hiiriensä kera jolkottelemaan kohti pentutarhan lämpöä. Hän halusi käydä tervehtimässä ottotytärtä ja viemässä ruokaa kuningattarille. Pentuja syntyisi pian myös Korppisiiven ja Kimalaistoiveen toimesta, joten ruokaa kului tiineenä olevilla naarailla reilusti. Hallavarjo asteli pentutarhaan ja laski hiiret hiljaisesti pesäsammalille. Hän huomasi Sypressikuiskeen nukkuvan eikä valkea kolli halunnut herättää naarasta. Kolli oli juuri tekemässä lähtöä aukiolle, kunnes hän huomasi Loistepennun näyttävän kummalliselta. Sypressikuiske oli kertonut hänelle olevansa huolissaan pienen pentunsa pärjäämisestä ja Hallavarjo halusi varmistaa pennulla olevan kaikki hyvin. Se oli hänelle sydämen asia ja velvollisuus, vähintä mitä hän voisi tehdä ottotyttärensä eteen. Valkeaturkkinen kissa sukaisi pientä pentua, mutta oranssiraidallinen kolli ei reagoinut hänen sukaisuunsa. Hallavarjo havaitsi pennun olevan eloton ja kylmä, toisinkuin Vadelmapentu, joka hengitteli rauhallisesti emonsa vatsan vierellä. Hallavarjon sydän sykähti, kun hän nosti Loistepennun hennosti emonsa etutassujen juureen. Kollisoturi oli juuri avaamassa suunsa kertoakseen suru-uutiset, kunnes pentujen isä Aurinkoroihu tepasteli pentutarhaan hyväntuulisena.
"Iltapäivää! Kuinkas täällä jaksellaan? Ai, iltapäivää Hallavarjo", kellertävä kollikissa naukaisi reippaasti ja laski tuomansa tuoresaaliin Sypressikuiskeen lavan viereen. Soturi vilkaisi nuorempaa kissaa surumielisesti ja rykäisi kurkkuaan. Kuinka hän voisi kertoa tämänlaiset uutiset nuorelle parille? Sypressikuiske räpytteli unisen hämmentyneenä silmiään ja haukotteli kita ammollaan. Naaraan katse oli kuitenkin ilahtunut, kun hän huomasi hänelle tutut kollikissat.
"Sypressikuiske, Aurinkoroihu. Olen pahoillani, löysin Loistepennun kuolleena. Siksi siirsin hänet sinun käpäliesi juureen", Hallavarjo sopersi ja muutama kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän tunsi suurta surua Loistepentua kohtaan ja sulki silmänsä.
"Tähtiklaani pitää hänestä kyllä huolen", kolli lisäsi vielä ja avasi silmänsä hetken kuluttua. Hänellä oli kamala olo. Aurinkoroihu räpytteli silmiään ja kumartui katsomaan pientä, oranssiraidallista pentua.
"Hallavarjo, suo anteeksi. Me haluaisimme olla juuri nyt kaksin", kollisoturi mutisi vanhemmalle kollille katsomatta häntä. Hallavarjo nyökkäsi ja soi vielä Sypressikuiskeelle anteeksipyytävän katseen. Sen tehtyään soturi peruutti pois pesästä ja lähti juoksemaan kohti leirin suuaukkoa. Hän tarvitsisi nyt happea ja omaa aikaa yksin.

Kokeile kieräyttää Kipinätassu käpäliltään ja heittää hänet kumoon iskulla." Omenahuuma selitti minulle.
"Miten se edes luonnistuu? En osaa tehdä mitään älyttömän vaikeita liikkeitä!" älähdin vihaisena. "Olet sinä opetellut. Kyllä sinä pystyt siihen, olet harjoitellut jo kauan." Omenahuuma rohkaisi. 'Miten muka osaan kieräyttää itseäni isomman kissan? Omenahuuman on varmaan hyvä sanoa, kun hän on isompi kuin Kipinätassu!' ajattelin turhautuneena. En halunnut kuitenkaan kollin voittavan minua liian helpolla. Halusin näyttää, että vaikka olin pieni, olin myöskin parempi.
"Omenahuuma, onko Sumutassu valmis? Aloitetaan uudestaan." Hillasielu naukui. "Kyllä hän on valmis. Aloitetaan." mestarini vastasi. Astelin Kipinätassun eteen. Kollin liekinvärinen turkki hehkui valossa. "Nyt!" Hillasielu ulvaisi. Loikkasin Kipinätassun kimppuun hurjalla hypyllä, mutta kolli väisti iskuni. Hän tönäisi minua lavoillaan. Kiepahdin ympäri. Karvani olivat pörhössä. Minun teki mieli sivaltaa häntä kynnet esillä! Taoin hänen selkäänsä nopein iskuin. Sitten päätin kokeilla hyökkäystä, jota Omenahuuma oli neuvonut kokeilemaan. Loikkasin Kipinätassun viereen ja yritin kampata hänet. Kun hän kaatui, heitin häntä kumoon, mutta Kipinätassu läimäisi minut maahan. "Riittää!" Omenahuuma sanoi. "Nuo olivat hyviä iskuja! Kipinätassu, osasit käyttää kokoasi hyväksi hyökkäämisessä. Ja Sumutassu, olit ketterä ja teit nopeita iskuja!" Hillasielu kehui.
"Hieno suoritus kummaltakin." Omenahuuma kehui. "Mutta mennäänpäs nyt hakemaan saaliit." Kävelin Kipinätassun perässä. "Hei, hyvä taistelu." Kipinätassu aloitti.
"No miten sen nyt ottaa." murahdin.
"Ihan hyvin se kai meni." En ollut lämmennyt kollia kohtaan lähes yhtään, enkä pitänyt myöskään kenestäkään muustakaan. Paitsi tietenkin, minun oli pakko kunnioittaa vanhempia kissoja ja etenkin Mesitähteä. Nappasin saaliini pois kuopasta. Kipinätassu kaivoi omansa. Saaliit näyttivät samalta, vaikka niiden turkit olivat hieman kylmenneet. Nostin saaliit hampaisiini. "Aika hyvät saaliit, vai mitä?" kysyin Omenahuumalta.
"Niin ovatkin. Kummaltakin hyvä suoritus saalistuksessa ja taistelussa. Mutta nyt leiriin, teillä on varmasti nälkä." Omenahuuma sanoi. Nyökkäsin nopeasti ja kipitin piikkihernetiheikön halki. Kipinätassu sai minut kiinni leirin lähellä. "Hei, voimmeko syödä tämän myyrän yhdessä?" hän ehdotti. Idea kuulosti hieman oudolta, enkä olisi halunnut syödä kenenkään kanssa saaliitani.
"No kaipa se käy, jos sinä kerran annat riistan." myönnyin. Kipinätassu nyökäytti päätään. Hetken päästä hän katosi leiriin.

Kävelin leirin sisään. Pudotin saaliit maahan. Vatsani kurisi.
"Veisittekö ruokaa vielä parantajille?" Hillasielu kysyi.
"Voimme viedä." Kipinätassu vastasi. Nostin hampaisiini ison oravan ja arvioin, että se riittäisi kummallekin parantajalle. Kipinätassu auttoi sen kantamisessa. Veimme sen parantajan pesän sisään. "Saalista." murahdin hiljaa. Liljatuuli nappasi saaliin. "Kiitos, oppilaat. Tästä olikin suuri ilo." hän maukui ystävällisesti. Myös Leimusilmä tuli haistelemaan saalista. "Kiitos vain. Tämä saalis onkin iso!" hän ihasteli. Kipinätassu nyökkäsi kohteliaasti. Katsoin parantajia hieman kylmästi. Muistin, kun olin ollut parantajan pesällä pentuna opettelemassa yrttejä. Silloin parantajuus oli tuntunut mahtavalta ja olin halunnut opetella sitä ahkerasti. Nykyisin tykkäsin enemmän olla soturioppilas. Kipinätassu oli selvästi lähtenyt pesästä, sillä häntä ei näkynyt. "Kaipa minäkin sitten tästä lähden." sanoin nopeasti ja pujahdin pois pesästä. Kiirehdin tuoresaaliskasalle. Kipinätassu oli laittanut myyrän eteemme. Aloimme syömään sitä yhdessä.
"Kipinä?"

Tähtimötassu loikki nopeilla loikilla Karjuvirneen kiinni. Miksi heidän piti mennä harjoituksiin juuri nyt! Karjuvirne jatkoi määrätietoisesti matkaansa ja vaikka Tähtimötassulla olisi ollut joku kysymys tuo ei olisi varmasti vastannut siihen vaan jatkanut reipasta nopeaa kävelyään. Tähtimötassun oli vaikea pysytellä mestarinsa tahdissa, koska tällä oli rutkasti pidemmät jalat ja enemmän nopeutta.
“Odota hiukan”, Tähtimötassu henkäsi hengästyneenä ja tajusi vasta sitten mitä oli tehnyt ja mulkoili Karjuvirnettä. Karjuvirne pysähtyi ja sai osakseen mulkoilua ja pahan katseen.
“Mistä tulee, kun olet noin jännittyneellä asenteella liikkeellä?” Karjuvirne sanoi hiukan hämmentyneenä. Tähtimötassu tuhahti.
“Eikö meidän pitänyt mennä “harjoituksiin”?” hän torjui Karjuvirneen kysymyksen ja painotti sanaa harjoitukset ja muutti ääneään samanlaiseksi, kuin Karjuvirneen oma oli. Karjuvirne käänsi päänsä eteenpäin ja lähti taas matkaan. Tähtimötassu seurasi kuuliaisesti ja jollain vanhalla puulla he pysähtyivät.
“Noniin”, Karjuvirne sanoi ja viittasi hännällään ympärilleen. “Mitä haistat?”
Tähtimötassu maisteli ilmaa. Hänellä oli vaikeuksia haistaa edes yksi hiiri mutta hän teki sen tälläkertaa. Hiiren myskinen haju kantautui Tähtimötassun nenään.
“Hiiren”, Tähtimötassu sanoi hiljentäen ääntään.
“Oikein hyvä”, Karjuvirne kehui. “Mistä se haju tulee?”
Tähtimötassu mietti ja maisteli samaansa hajujälkeä yrittäen hahmottaa mistä se on tullut.
“En tiedä”, Tähtimötassu parahti ja sulki sitten suunsa katsahtaen Karjuvirneeseen.
“En varmaan ikinä pääse soturiksi näillä taidoilla…” hän naukui hiljaa ja oli aivan itkemisen partaalla. Yhtäkkiä hän tajusi kuinka heikolta näytti toisen silmissä ja käänsi päänsä pois häpeissään. Hän vihasi puhumista ja häntä ahdisti kuinka tämä tilanne vaikuttaisi heidän ystävyyteensä. Hetkinen… ystävyyteen? Olivatko he ystäviä? Tähtimötassua sattui päähän kaikki tämä ajattelu. Hän ei tiennyt mitä tekisi vaan seisoi jäykkänä ahdistuksensa kourissa.
//Karju?

Hilehuurteen päässä oli kiehunut Pohjaharhan jäätyä myös sairasaukiolle paranemaan. Hilehuurteen onneksi Pohjaharhan sairasvuode oli muutaman sammalalusen päässä, joten hän pystyi halutessaan keskittymään johonkin muuhun ja unohtamaan valkoisen soturin läsnäolon edes pieneksi hetkeksi. Soturit eivät olleet vaihtaneet sanaakaan koko illan aikana ja Hilehuurre oli nukahtanut nopeasti syötyään unikonsiemenet.

Aamulla Hilehuurre heräsi varhain huonoon oloon. Hän päätteli kuumeen nousseen, sillä kollin lihaksia pisteli ja hänen päänsä tuntui raskaalta ja sekavalta — siltä, kuin se olisi ollut täynnä painetta. Tai muurahaisia. Kaiken kruunasi vielä lähes sietämätön päänsärky.
Hopeinen kolli avasi suunsa haukotukseen ja kova yskänpuuska yllätti hänet. Liljatuuli saapui paikalle hetkessä yrttien kera.
”Millainen vointisi on?” parantaja kysyi. Tämä koetti Hilehuurteen polkuanturaa tassullaan.
”Aivan mahtava. En ole koskaan saanut nauttia tällaisesta päänsärystä”, Hilehuurre vastasi sarkastiseen sävyyn.
”Voi ei, sinä vaikutat todella kuumeiselta. Syö nämä ensin. Tuon sinulle vielä lisää unikonsiemeniä”, Liljatuuli maukui myötätuntoisesti ja katosi takaisin pesänsä perälle hakemaan unikonsiemeniä. Hilehuurre nyrpisti nenäänsä vastenmielisestä hajusta, mutta söi kuitenkin yrtit valittamatta, vaikka hänen teki mieli sylkeä ne ulos.
Liljatuuli palasi kantaen unikonsiemeniä toisen etutassunsa päällä, kävellen kolmella jalalla. Naaras laski ne Hilehuurteen eteen ja kolli lipaisi ne nopeasti suuhunsa.
”Kiitos”, hän köhisi.
Hilehuurre laski päänsä takaisin etukäpälille. Hän ei pystynyt nukkumaan lisää ainakaan ennen kuin olo helpottaisi.

Kului tovi, kun hopeinen soturi vain kyyhötti paikallaan tylsistyneenä ja odotti, että kamala olo helpottaisi edes vähän. Päänsärky alkoi hälvetä hiukan, mutta Hilehuurteelle tuli pian kova jano. Hän nosti päänsä ja etsi parantajia katseellaan. Silloin hän huomasi, että Liljatuuli oli ennen pesästä poistumista jättänyt hänen viereensä märän sammalmytyn, jonka päällä oli ilmeisesti parantajien varastoima kuiva vaahteranlehti, jonka päällä pysyi tilkka vettä. Hilehuurre litki kaiken veden lehden päältä ja nuoli hetken vettä sammalmytystä. Se tuntui kuitenkin epämiellyttävältä. Hilehuurre ei ymmärtänyt, miten kukaan pystyi juomaan sammalpallosta. Hän toivoi, että joku voisi tuoda hänelle hiukan tuoretta lunta ulkoa, jos sitä vain oli satanut. Kollin kärsivällisyys kuitenkin loppui lyhyeen, kun parantajat näyttivät kumpikin kadonneen, joten hän kömpi hitaasti ylös vuoteeltaan, asteli pesän suulle, kauhaisi lunta tassuunsa ja nesteytti itsensä sillä. Sitten hän lysähti takaisin pedilleen.
Juuri, kun Hilehuurre sai silmänsä kiinni, kuului sammalvuoteen kahahdus parin hännänmitan päästä. Hilehuurre käänsi katseensa äkillisesti heränneeseen Pohjaharhaan, joka haukkoi henkeä järkyttyneen näköisenä. Pohjaharha käänsi katseensa muualle ja Hilehuurre teki samoin. ’Taitaa mehiläispää ollakin seonnut lopullisesti.’
Hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä, millaista unta Pohjaharha oli oikein nähnyt. Hilehuurre oli naurahtaa ääneen, kun tajusi, että Pohjaharhan pahimman painajaisen täytyi olla sellainen, jossa joku rikkoi pahasti soturilakia. Hopeanharmaa kolli onnistui pidättämään hymähdyksensä väräyttämällä viiksiään. Samassa hän kuuli Pohjaharhan syvän huokauksen.
”Kuule, minä muistin juuri yhden asian", Pohjaharha rohisi. Hilehuurre käänsi päänsä hitaasti takaisin valkoisen kollin suuntaan ja siristi silmiään kysyvästi. Se, mitä Pohjaharhan suusta tuli seuraavaksi oli jotain, mihin Hilehuurteen mielikuvitus ei olisi riittänyt:
"Kiitos, että pelastit minut joesta.”
Hilehuurre tuijotti valkoista soturia epäuskoisena. Kolli oli yhä vakuuttuneempi siitä, että tämä oli saavuttanut jonkun lopullisen sekoamispisteen. Oliko Pohjaharhalle tullut yhden yön aikana jokin suuri elämänkriisi, vai mistä kiikasti? Pohjaharhan ilmettä oli vaikea lukea, mutta tämän katsottua hetken Hilehuurretta silmiin hänestä tuntui, että olisi pakko vastata edes jotakin. Kieltämättä valkoisen soturin kiitollisuuden osoitus tuntui Hilehuurteesta oikeutetulta, tai no… ainakin hyvältä. Kyllä hän edelleen syytti itseään tapahtuneesta, vaikka ei halunnutkaan missään tapauksessa nolostella ja vaikka virheen myöntäminen ääneen tuntui hyvin hankalalta. Hilehuurre oli syyllisyydestään huolimatta sitä mieltä, että Pohjaharhalla oli kaiken sen moittimisen sijaan syytä kiittää häntä pelastuksesta, jossa oli myös ollut omat riskinsä ja haasteensa. Kiitos tuli kuitenkin aivan liian myöhään, eikä Hilehuurre käsittänyt, miksi Pohjaharha olisi yhtäkkiä muuttanut mieltään niin radikaalisti. Hän ei ollut varma, olivatko äskeiset sanat olleet vain jokin yleisen käytännön muodollisuus. Pohjaharhahan oli alun perin vain halunnut saada Hilehuurteelle rangaistuksen.
”Ei kestä”, Hilehuurre tokaisi välinpitämättömällä äänensävyllä ja jatkoi sitten sanojaan harkitsematta:
”Ai niin, mutta ethän sinä voi vielä tietää kuoletko.”
Pohjaharhan vihan sävytteisestä katseesta huomasi, että Hilehuurteen vastaus oli mennyt suoraan tunteisiin. Hilehuurre tajusi heti, ettei hänen olisi pitänyt sanoa sitä. Ei hänellä ollut mitään syytä olla ilkeä Pohjaharhalle nyt, kun tämä ensimmäistä kertaa osoitti jotakin arvostuksen tapaista nuorta soturia kohtaan, siitä huolimatta, ettei hän pitänyt tuosta kireästä, kivikasvoisesta soturista. Pohjaharha käänsi hänelle selkänsä paikallaan. Hilehuurteella oli huono tapa puhua impulsiivisesti, ennen kuin ajatteli loppuun asti, eikä hän oikein voinut sille mitään. Yleensä häntä ei kiinnostanut, kuinka terävällä kielellä laukoi asioita, mutta tällä kertaa häntä alkoi jostain syystä kaduttaa. Hilehuurre paineli kynsiään sammalia vasten ja katseli tassujaan. Hänestä tuntui mahdottoman vaikealta sanoa se sana ääneen, mutta pienen kiusallisen hiljaisen tovin jälkeen hopeinen kolli sai suunsa avattua:
”Anteeksi… Anteeksi, että pudotin sinut jokeen.”
Hilehuurre vilkaisi Pohjaharhaa sivusilmällä. Valkoisen soturin oikea korva kääntyi sivulle, mutta tämä ei kääntynyt Hilehuurretta kohti. Tabbykuvioisen kollin hännänpää vääntyili.
”Se oli tosi noloa. Ei minun olisi kuulunut vastata kiitokseesi noin typerästi. En oikeastaan tiedä edes, olisinko ansainnut sitä alun perinkään”, Hilehuurre jatkoi tietämättä itsekään, mistä nuo sanat tulivat. Senkin sanottuaan hän alkoi katua, että oli avautunut yhtäkkiä tuolla tavalla. Ja vielä yksin Pohjaharhalle… Miksei hän osannut suodattaa itseään ollenkaan? Hilehuurre tunsi Pohjaharhan katseen epämiellyttävänä pistelynä turkillaan, mutta kolli katseli vain käpäliään kiusallisena.
’Mahtavaa, nyt hän saa oikeasti lyödä minut lyttyyn, kun näyttäydyn näin heikkona’, hän ajatteli. Mutta ainakin Hilehuurre itse oli nyt tajunnut vältelleensä virheensä tunnustamista ja anteeksi pyytämistä. Vaikka hänen mielestään Pohjaharhan reaktio hänen pelastukseensa olikin ollut ylimalkaisen kiittämätön.

//Pohja?

Lehtikato oli saapunut ja elämä Eloklaanissa rullasi tavalliseen tapaan. En edelleenkään ollut tehnyt tuttavuutta kovinkaan moneen eloklaanilaiseen. Lähes kaikki vapaa-aikani kului Kieroarven kanssa ja silloin tällöin myös Hiilihammas tai Mesitähti liittyivät seuraamme. Muu aika kuluikin partioissa tai Tähtimötassua kouluttaessa.
Tähtimötassun koulutus oli sujunut.. Noh, kohtalaisesti. Hän ei ollut toivoton tapaus, mutta joissain asioissa oli parantamisen varaa. Mesitähti oli juuri nimittänyt Mutatassun soturiksi ja Tähtimötassu oli pian sen jälkeen painellut oppilaiden pesään. Olin juuri aikeissani hakea naaraan pesästä harjoituksiin, kun yllättäen hän kävelikin minua vastaan. Kohdatessani naaraan, kerroin tälle etsineeni häntä juuri.
"Miksi sinä minua etsit?" mustavalkea naaras vastasi tuhahtaen kysymykseeni ja pyöritteli silmiään. Sivuutin naaraskissan töykeän käytöksen täysin ja siirryin suoraan asiaani:
"Lähdemme harjoituksiin." Tähtimötassu avasi suunsa – luultavasti väittääkseen vastaan – mutta vaiensin naaraan kääntämällä tälle selkäni ja pyyhkäisemällä hänen kasvojaan hännälläni.
"Eikä sitten mitään vastaväitteitä. Mitä yhteistyökykyisempi olet, sitä nopeammin sinäkin ansaitset soturinimesi", lausahdin ja viitoin oppilaan perässäni kohti leirin uloskäyntiä. Kun en heti kuullut askeleita perästäni, hidastin tahtiani ja käännyin Tähtimötassun puoleen:
"Älä jää jälkeen, Tähtimötassu."

//Tähtimö?

Kuut kuluivat, ja Pöllötassun koulutus eteni vaihtelevalla menestyksellä. Kuutamolaine oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että kolli oli oppinut kaikki ne taidot, jotka hän oli tälle pyrkinyt välittämään harjoitusten aikana, vaikka oppilas ei ollutkaan aina suostunut kuuntelemaan. Ampiaispistosta oli ollut naaraalle suuri apu, ja Kuutamolaine tunsi lähentyneensä vanhemman veljensä kanssa. Ampiaispiston kanssa lähentymisen myötä hän oli viimein tehnyt parempaa tuttavuutta myös kahteen muuhun vanhempaan sisarukseensa.
Valkoiset lumihiutaleet tanssahtelivat rauhallisesti ilman halki leiriin, jonne eloklaanilaiset olivat kerääntyneet kuulemaan uuden soturin nimitystä. Kuutamolaine istui ylpeänä eturivissä ja seurasi seremoniaa, jossa hänen oppilaastaan tulisi klaanin virallinen jäsen.
"Pöllötassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pöllöviilto. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja voimaasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi." Mesitähden juhlavan julistuksen jälkeen kissat puhkesivat hurraamaan uuden soturin nimeä. Kuutamolaine hurrasi heidän mukanaan, ja hän oli pakahtua ylpeydestä katsellessaan Pöllöviiltoa. Vaikka he eivät vieläkään tulleet täysin toimeen keskenään eikä kolli ollut missään nimessä hänen suosikkikissansa, oli aivan huikea juttu, että hän oli onnistunut kouluttamaan tästä soturin kaikista vaikeuksista huolimatta.
"Onneksi olkoon, Pöllöviilto!" Kuutamolaine onnitteli entistä oppilastaan ja nyökäytti tälle päätään. "Muistathan, että tänä yönä sinun tulee vartioida leiriä, kuten perinteeseen kuuluu", hän muistutti ystävällisesti.
Pöllöviilto mulkaisi häntä hieman nyreästi. "Sinä et ole enää mestarini, joten minun ei tarvitse enää kuunnella sinua", kolli puhahti halveksivasti ja poistui sitten paikalta häntä korkealla.
Kuutamolaine huokaisi ja pudisteli päätään, mutta pieni, huvittunut hymy oli hiipinyt hänen naamalleen. Raidallinen kissa ei päässyt raidoistaan, ja sama taisi päteä Pöllöviillon ikuiseen asenneongelmaan.
"Enpä olisi uskonut, että tuokin kolli saisi vielä jonain päivänä soturinimensä", Ampiaispisto tallusti paikalle ja virnisti siskolleen hyväntuulisesti.
"Ei varmasti olisi saanutkaan, ellet sinä olisi auttanut minua pitämään häntä kurissa", Kuutamolaine tirskahti. "En voi kyllin kiittää sinua avusta, Ampiaispisto."
Tabbykuvioinen soturi väläytti hänelle hymyn. "Autan mielelläni siskoa hädässä."
Kuutamolaineen huomio herpaantui Korppisiiven hahmon ilmestyessä näkökentänsä laidalle. Mustavalkoinen naaras oli matkalla takaisin pentutarhalle, jonne tämä oli muuttanut jokin aika sitten. Korppisiipi odotti hänen ja Hiilihampaan jo neljännettä pentuetta, ja naaraan vatsa oli hyvin suuri ja pyöreä. Kuutamolaine arveli, että pentuja syntyisi tällä kertaa useampi.
"Mitä jos käytäisiin tervehtimässä emoa ja Kimalaistoivetta pentutarhalla? Voisimme viedä heille vähän tuoresaalista", Kuutamolaine ehdotti veljelleen.

//Amppari?