Hallavarjon katseessa oli pilkahdus leikkisyyttä, kun hän katsoi Hillasielua, poikaansa haastavasti. Mustavalkea kollikissa oli pyytänyt isäänsä harjoittelemaan taistelua ja tottahan toki Hallavarjo oli suostunut. Kolli ei koskaan kieltäytynyt viettämään aikaa perheenjäsentensä kanssa, ei koskaan. Koskaan nimittäin ei tiennyt oliko liian myöhäistä.
"Hyökkää jo! Ei tässä ole koko päivää aikaa odottaa, johan viherlehtikin ehtii tulla ennen sinun hyökkäystäsi!" Hillasielu vitsaili ja pienen mietintätauon jälkeen Hallavarjo loikkasi kohti pienikokoista kollikissaa. Hillasielu väisti isäänsä ketterästi ja loikkasi sen jälkeen toisen kimppuun. Pian kollit kieriskelivät kylmässä ja routaisessa maassa, kuin pahaiset oppilaat. Hallavarjo nauroi iloisesti ja päästeli ilmoille leikkisiä murinoita.
"Otetaan vielä uusiksi, en ole kovin kummoinen taistelija, mutta aion vielä rökittää poikani!" Hallavarjo hekotti, kun Hillasielu oli kammennut itsensä pois karvapallojen pyörremyrskystä. Pienikokoinen kissa virnuili valkealle soturille leikkisästi ja pyöräytti silmiään mukamas epäuskoisena isänsä taidoille.
"Sehän nähdään! Olethan jo niin vanhakin-", Hillasielu provosoi toista hyväntuulisesti ja kollikissa näpäytti nuorempaa kollia hännällään. Hallavarjo, vanhako? Pah, ei ikipäivänä! Kolli ei suostunut edes ajattelemaan ikäänsä. Ja eihän hän nyt niin kovin vanha ollut. Vai oliko? Ainakin hän kuului Eloklaanin vanhimpiin. Mutta eihän sen pitäisi merkitä yhtään mitään, eihän? Hallavarjo päätti, että hän pysyisi sielultaan nuorekkaana; ikuisesti. Kollikissa katsoi Hillasielun oikeaan lapaan ja nyökkäsi ennen hyökkäystään sen merkiksi, että harjoitustaistelu jatkuisi taas. Hallavarjo lähti rynnistämään kohti Hillasielua, mutta kolli väisti jälleen ja sujahti isänsä vatsan alta. Sen tehtyään mustavalkea kolli loikkasi Hallavarjon selkään ketterästi ja pian kissat taas kieriskelivät maassa.

"En todella ole kovin kaksinen taistelija, ainakaan hyökkääjän roolissa", Hallavarjo hekotti pojalleen, kun kaksikko saapui Eloklaanin tuttuun ja turvalliseen leiriin. Hillasielu hihitti hiljaa ja tuuppasi isäänsä lapaan leikillisesti. Hillasielu pudisteli päätään huvittuneena ja Hallavarjo oli ehdottamassa pojalleen yhteistä ateriointihetkeä, kunnes hän huomasikin tuoreen kuningattaren istuskelevan aukiolla. Naaraskissa näytti nautiskelevan ensilumesta. Valkea soturi ei ollut ehtinyt edes onnitella naarasta tiineydestä ja kumppanuudesta Aurinkoroihuun, vaikka juorut olivat jo tovi sitten kiirineet myös Hallavarjon korviin.
"Oli mukavaa vietää aikaa kanssasi, poikaseni. Minun pitää tästä kuitenkin mennä", Hallavarjo naukaisi ja heilautti päätään ruskeankirjavan soturittaren suuntaan, jotta hänen poikansa ymmärtäisi mistä on kyse. Hillasielu hymyili vanhemmalle kollikissalle ymmärtäväisesti ja kosketti hännällään kollin lapaa.
"Minullakin oli mukavaa, nähdään taas pian, isä!" Hillasielu naukaisi ja suuntasi askeleensa aukiolla olevan Helmipilkun luokse. Hallavarjo soi kaksikolle hymyn. Hän arveli, että heillä oli jotain meneillään ja mikäli tilanne todella oli sen kaltainen, oli Hallavarjo hyvin iloinen poikansa puolesta. Hallavarjo lähti tassuttelemaan rennosti kohti Sypressikuisketta. Naaraan huomatessa kollin tuloaikeet, hymyili toinen välittömästi leveästi ja kehräyskin naaraan kurkusta kumpusi. Se sai automaattisesti myös Hallavarjon kehräämään. Sypressikuiske oli hänelle lähes kuin oma tytär ja kolli antaisi niin paljon, että toinen todella olisi hänen oma, biologinen tytär.
"Minulle kuuluu hyvää, olin harjoittelemassa Hillasielun kanssa taistelua. Ymmärrän, teillä nuorilla on niin paljon omia menoja ja meininkejä. Heh, toki me vanhuksetkin osataan", valkeaturkkinen soturi hekotti ja istuutui Sypressikuiskeen vierelle.
"Kuinka sinä olet voinut? Onko ollut tiineydestä aiheutuneita terveysongelmia? Olen pahoillani, että onnittelen sinua vasta nyt; onneksi olkoon, Sypressikuiske. Olet minulle kuin oma tytär ja haluan, että sinä pentuineen olette turvassa. Jos siis ikinä koskaan voin tehdä mitään teidän hyväksenne, niin kerrothan sinä minulle? Tarvitsetko nyt jotain, kuten riistaa?" Hallavarjo naukui toiselle isällisen lempeästi. Hän toivoi todella, että Sypressikuiskeen pennut syntyisivät terveinä, hyvinvoivina ja potreina.
"Toivottavasti se Aurinkoroihu on nyt sitten kunnon kolli ja sinun arvoisesi", Hallavarjo murahti.

//Sypressi?

Kuutamolaine oli kiitollinen veljelleen tämän tarjotessa apuaan Pöllötassun kuriin saamisen kanssa. Soturitar oli lopen uupunut oppilaan törttöilyyn ja kaipasi kipeästi muutosta heidän tämän hetkiseen arkeensa, joka liikkui eteenpäin kuin jalaton metsälintu ylämäessä.
"En tiedä, mitä siitä tulee, mutta ainahan voi yrittää", hän huokaisi lopulta ja väläytti Ampiaispistolle kiitollisen hymyn. "Mikäli lahjonta ei toimi, on aika kokeilla uhkailua ja kiristystä."
Ampiaispiston viikset väpättivät huvittuneesti sisarensa kommentille. "Juuri niin."
Kuutamolaine veti syvään henkeä, nousi ylös ja marssi takaisin pesään, jossa Pöllötassu veteli yhä tyytyväisenä hirsiä. Valkoinen kolli oli kääntynyt sammalilla taas selälleen, eikä tällä tuntunut olevan kiire mihinkään. Sen näkeminen antoi Kuutamolaineelle lisää puhtia potkia laiskimus liikkeelle.
"No niin, Pöllötassu, leikki loppuu nyt tähän", hän murahti asettuessaan seisomaan kollin viereen. Hän tökkäsi tympeästi oppilasta lapaan, mikä sai tämän havahtumaan unestaan.
"Mitä sinä taas haluat?" Pöllötassu murahti näreissään ja kohdisti hieman sumuisen katseensa Kuutamolaineeseen. "Enkö jo sanonut sinulle, että tulen kun minua itseäni huvittaa?"
Kuutamolaineen ilme kiristyi. "Väärin. Sinä tulet silloin, kun minä käsken sinua tulemaan, sillä sinä olet vasta oppilas ja minä sinun mestarisi", hän maukui vakavalla äänellä.
Pöllötassu kampesi itsensä jaloilleen ja seisoi mustavalkoisen naaraan edessä uhkaavasti. Tämän häntä nytkyi tympääntyneesti puolelta toiselle, ja Kuutamolaine sai toden teolla työskennellä päänsä sisällä, jotta pysyi rauhallisena.
"Jos et nyt tule mukaani, saat viettää seuraavat puoli kuuta autellen parantajan pesällä ja poistellen kirppuja klaaninvanhimmista." Hän yllätti itsensäkin sillä, miten vakuuttavalta kuulosti ladellessaan kollille pelin ehtoja. Jo oli kumma, mikäli Pöllötassu vielä heittäytyisi poikkiteloin. "Ja jos se ei riitä, voin harkita käyväni Mesitähden juttusilla, ja hän saa päättää tulevaisuudestasi täällä. Hän on ennenkin heittänyt oppilaita selviytymään yksin luonnon armoille, mikäli nämä ovat käyneet vaikeiksi." Todellisuudessa niin oli käynyt vain kerran, ja silläkin kerralla Mesitähdellä oli ollut painava syy, kun oppilas oli surmannut oman mestarinsa. Kuutamolaine todella toivoi, ettei Pöllötassulla ollut kanttia sellaiseen tekoon, sillä häntä ei vielä huvittanut liittyä esi-isien joukkoon Hopeahäntään.
Pöllötassu tuijotti mestariaan hetken pienen epäuskoisuuden vallassa. Sitten hän pudisteli päätään ja murahti: "Ihan miten vaan."
Sen jälkeen oppilas paineli Kuutamolaineen ohi ulos pesästä, jättäen mustavalkean naaraan seisomaan paikoilleen. Kuutamolaineen häntä nousi kippuralle itsetyytyväisyydestä, ja hän tassutti kollin perässä aukiolle. Kun hän pääsi ulos, hän ehti nähdä Pöllötassun hännänpään vilahtavan ulos piikkihernetunnelista. Se oli kuin läimäys päin kasvoja, mutta hän ei antanut sen haitata - ainakin hän oli saanut Pöllötassun ulos pesästä.
"Jotain kehitystä sentään", hän virnisti Ampiaispistolle, joka istui yhä lähellä oppilaiden pesää.
"Selvästi", kolli hymähti ja vilkaisi sitten uloskäyntitunnelin suuntaan. "Oliko hänen tarkoitus mennä edeltä leirin ulkopuolelle?"
"Saat kaksi arvausta", Kuutamolaine huoahti ja lähti hölkkäämään oppilaansa perään. "Jos sinulla ei ole kiire, voit vapaasti liittyä iloiseen joukkoomme. Apu kelpaa aina!" hän huikkasi vielä veljelleen selkänsä yli.

(Tarina kirjoitettu 14.7.)

Pohjaharhan kanssa käydyn ärsyttävän välikohtauksen jälkeen Hilehuurre oli onnekseen saanut nauttia elämästä ilman Pohjaharhan nalkutusta muutaman päivän. Hän oli ollut hyvillään, kun Mesitähti ei ollut ottanut asiaa ylivakavasti Pohjaharhan tavoin, vaan muistuttanut ainoastaan partion säännöistä ja tehtävistä. Hopeanharmaa kolli ei ollut voinut olla tuntematta pientä voitonriemua nähdessään Pohjaharhan pettyneen reaktion, kun päällikkö ei ollut antanutkaan rangaistusta. Sen päivän jälkeen Hilehuurre oli kuitenkin pysytellyt mahdollisimman kaukana kivikasvoisesta soturista, koska ei halunnut tämän pilaavan hänen iloaan enää uudestaan. Välttely tuntui olleen molemminpuolista, ja Hilehuurre tiedosti olevansa vain liian avoin ja pirteä Pohjaharhan tapoihin kivettyneelle, lannistavalle mielelle. Hänessä itsessään ei ollut siis mitään vikaa, päin vastoin. Ei hän muuttaisi itseään sen takia, että tuo valkea mehiläispää ei kykenisi olemaan positiivinen.
Onneksi Hilehuurteella oli paljon valinnanvaraa seuran suhteen. Sosiaalinen kolli putosi joka päivä laskuista siinä, kuinka monen eloklaanilaisen kanssa hänen oli päivän aikana tullut rupateltua.

Nyt Hilehuurre istui pentutarhan edustalla jutellen Nokkospilven kanssa. Pienikokoinen, ruskeanvalkoinen naaras katseli pentujensa leikkejä silmät loistaen. Hilehuurre toivoi, että saisi jonain päivänä itsekin osallistua pentujen kasvatukseen, esimerkiksi ottoisänä. Hän ei kuitenkaan pitänyt unelmaa kovin realistisena; kolli ei halunnut itse tehdä pentuja yhdenkään naaraan kanssa. Ainakaan tähän mennessä ei ollut tullut vastaan sellaista naarasta, josta Hilehuurre olisi viehättynyt - eikä häntä houkuttanut sen enempää ajatus siitäkään, että tekisi ystävän kanssa pentuja. Kolli halusi kasvattaa pentuja kollipuolisen kumppanin kanssa, siitä hän oli varma.
"Eivätkö pentusi olekin jo pian oppilasikäisiä?" Hilehuurre kysyi.
"Ovat. Heidät nimitetään taatusti pian", Nokkospilvi maukui haikailevan oloisena.
"Aika kuluu kyllä niin nopeasti, että se saisi hidastaa välillä!" Hilehuurre tokaisi ja lisäsi: "Tätä menoa minä olen jo huomenna klaaninvanhimpien pesässä."
Nokkospilvi päästi huvittuneen kehräyksen.
"Hei, sinäkin olet vielä nuori!" kuningatar huomautti. "Koko elämä on vielä edessä ennen siihen pesään päätymistä."
Hilehuurre heilautti hopeanharmaata häntäänsä näyttävästi ilmassa.
"Kuule, en minä sinne oikeasti päädy. Aion olla nuori ikuisesti! Ei, mutta tosissaan, minä kyllä kuolen paljon mieluummin taistelussa, kuin päädyn siihen kirppupesään homehtumaan."
Ennen kuin Nokkospilvi ehti vastata mitään, kuului Litteäkiven luota Minttuliekin käsky:
"Tarvitsemme vielä yhden rajapartion tarkastamaan Kuolonklaanin rajan. Kirpputäplä, sinä johdat partiota. Mukaasi lähtevät Pohjaharha, Salamataivas ja Hilehuurre."
'Ei ole totta. Vitsailetko?' Hilehuurteen mieliala laski hetkeksi. Sitten hän totesi taas, että ei antaisi Pohjaharhan lannistaa itseään, aivan sama kuinka tylsä ja nihkeä tämä yrittäisi olla. Sitä paitsi, välikohtauksesta oli jo useampi päivä! Ehkä hän voisikin yrittää vielä kerran testata, olisiko sillä kivikasvolla jotain hyvääkin ulosantia. Hilehuurre oli mielestään hyvä kevyissä keskustelun aloituksissa - vaikka joskus hän aloittikin puheensa hieman radikaalisti.
"Pitää mennä!" Hilehuurre huikkasi vauhdissa Nokkospilvelle kipittäessään Kirpputäplän luokse, uloskäyntitunnelin suulle.
"No mutta päivää, Kirpputäplä!" Hilehuurre tervehti mustaa kollia.
"Hei vain", tämä maukaisi hymyillen.
Hän iloitsi siitä, että partiossa oli miellyttävämpääkin seuraa ja että Pohjaharha ei sentään olisi partion johdossa. Samassa Salamataivas ja Pohjaharha kokoontuivat paikalle.
"Selvä, eiköhän lähdetä sitten", Kirpputäplä tokaisi.
Hilehuurre vilkaisi Pohjaharhaa, joka näytti välttelevän hänen katsettaan. Pilkullinen kolli pyöräytti vihreitä silmiään suurieleisesti.
'Hyvä on sitten, mehiläispesä. En minäkään erityisemmin jaksa sinun naamaasi katsella,' hän ajatteli ja lähti kävelemään aivan Kirpputäplän kannoilla ulos piikkihernetunnelista. Pienikokoinen, musta kolli oli Hilehuurteen mielestä ihan mukavaa seuraa, mutta hieman sulkeutunut, eikä erityisen viehättävä tai mielenkiintoinenkaan. Hilehuurteen perässä kävelevä vaaleanharmaa naaras, Salamataivas, oli nykyään yksi hänen jokapäiväisistä jutustelutovereistaan. Naaras oli ollut heidän tutustuessaan vähäsanainen, mutta nykyään tämä oli Hilehuurteen seurassa juuri miellyttävän sosiaalinen. Piikkihernetunnelista ulos päästyään Hilehuurre siirtyi kertomaan sekä kyselemään kuulumisia Salamataivaalta samalla, kun partio jatkoi matkaansa Kuolonklaanin rajan suuntaan. Pohjaharha käveli hiljaa etäämpänä.

Tovin kuluttua partio oli jo ylittänyt ensimmäisen joen uoman astinkiviä pitkin Kirpputäplän johdolla. Vaikka sää oli viilentynyt, vesi oli vain matalasta kohtaa hennon jääkerroksen peitossa. Hilehuurteen oli pakko päästä kokeilemaan, miltä jäinen kohta tuntuisi tassun alla. Ohut, läpinäkyvä jää näytti nuoren soturin mielestä siltä, että se olisi ihana rikkoa hänen suurten, voimakkaiden etukäpäliensä iskulla. Kykenemättä vastustamaan kiusausta, hopeinen kolli kääntyi äkkiä kannoillaan ja kipitti takaisin joen reunalle. Hän kurkotti ensin toisella etutassullaan eteen, sitten toisella. Kylmät väreet kulkivat kollin selkää pitkin, kun hänen polkuanturansa osui jään pinnalle. Se tuntui miellyttävän sileältä, vaikka olikin turruttaa polkuanturan tuntoaistin. Hän liu'utti tassuaan hieman eteenpäin ja jää tassun alla oheni ohenemistaan. Kuului vaimea raksahdus, kun jää tassun alla murtui. Kolli ehti nostaa harmaan käpälänsä ilmaan niin nopeasti, että vain tassun pohja ehti kastua. Hän ravisti tassua kerran nopeasti.
"Hei Hilehuurre, onko kaikki hyvin?" Salamataivaan ääni kuului hänen takaansa muutaman ketunmitan päästä.
"Mahtavasti! Tulkaa katsomaan!" Hilehuurre huudahti tohkeissaan.
Salamataivas saapui hänen vierelleen. Takaa kuului myös kahden muun soturin askeleet.
"Mitä sinä oikein puuhaat?" vaaleanharmaa naaras kehräsi huvittuneena, viikset värähtäen.
"Tuhoan jäätä tietysti. Olet selkeästi jäänyt paljosta paitsi!" Hilehuurre kurnutti pilke silmäkulmassa.
"No, sovitaan sitten niin", Salamataivas naurahti.
Hilehuurre alkoi lyömään jäätä tassullaan rikkoakseen sitä lisää.
"Hilehuurre, mitä sinä Tähtiklaanin nimeen teet? Pysäytitkö koko partion vain, jotta voisit leikkiä jäällä?" Pohjaharha oli avannut suunsa ja vaikutti olevansa edelleen se sama, rutiineihin kangistunut itsensä. 'Yllätys yllätys.' Hilehuurre huokaisi kovaan ääneen turhautuneena.
"Pohjaharha, yritä nyt Tähtiklaanin nimeen löytää jotakin iloa elämästä. Pysäytitkö hauskanpitoni vain, jotta saisit muut noudattamaan vanhoja tapoja ja käytäntöjä yhtä pakkomielteisesti kuin sinä?" Hilehuurre napautti katsoen valkeaa kollia suoraan silmiin. 'No, se sitten siitä kevyestä keskustelun aloituksesta', hän ajatteli. Pohjaharhan ilme oli yhtä vakava kuin yleensäkin, katse hieman terävämpi.
"Minun on pakko puuttua pelleilyysi, jotta partio pääsee jatkamaan matkaa. Säännöt ja yleiset käytännöt palvelevat yhteistä hyvää, joten niitä tulee noudattaa. Tiedät sen varsin hyvin", Pohjaharha vastasi rauhallisesti. Hilehuurteen sisällä kiehahti. Hopeanharmaa, raidallinen häntä alkoi viuhtoa. Ennen kuin Hilehuurre ehti sanoa mitään takaisin, Kirpputäplä puuttui tilanteeseen kaikkien onneksi:
"Hilehuurre, eiköhän sinulla onneksi ole koko lehtikato aikaa tutkia jäätä. Nyt olisi tosiaan parasta jatkaa matkaa, eikä jäädä turhaan kinastelemaan."
Pohjaharha nyökkäsi Kirpputäplälle ja lähti kulkemaan eteenpäin tämän vierellä. Hilehuurre siristi silmiään pienikokoiselle mustalle kollille, vaikka tämä oli ehtinyt jo kääntyä.
"Tule, mennään", Salamataivas maukui hymyillen ja pyyhkäisi Hilehuurteen lapaa hännällään.
"No, mennään sitten vauhdilla. Viimeinen Puunrunkosillalla on mätä närhenmuna!" Hilehuurre naukaisi ampaisten juoksuun.
"Hei, sait etumatkaa!" kuului Salamataivaan ääni takaa.
He ohittivat Pohjaharhan ja Kirpputäplän ja saapuivat hetkessä toisen joenhaaran kohdalle, puunrunkosillan luokse. Hopeinen kolli kiihdytti vielä vauhtiaan, kun Salamataivas meinasi ehtiä ohittaa hänet. Sitten hän teki hurjan äkkijarrutuksen puunrungon eteen.
"Voitin!" Hilehuurre kurnahti pilke silmäkulmassa.
Salamataivas hyppäsi rungon päälle:
"Itse asiassa, minä olin ensimmäisenä sillalla."
"Hei, ei se kuulunut kilpailuun!" Hilehuurre huudahti ja esitti leikillään olevansa järkyttynyt.
Salamataivas päästi vain huvittuneen "mrrau"-äänen. Hilehuurteen viikset värisivät. Ehkä rajapartiosta tulisikin viihdyttävä. Ainakaan tästä leikistä Pohjaharha ei voinut moittia häntä - koko partio olisi itse asiassa voittanut aikaa, jos kaksi muuta soturia olisivat myös osallistuneet juoksukilpailuun.
Kirpputäplä ja Pohjaharha saapuivat pienen odottelun jälkeen paikalle.
"Eihän teillä ollutkaan kiire", Hilehuurre huomautti ironisesti.
Kirpputäplä ei ottanut vitsiä vakavasti, vaan väläytti pienen hymyn kulmiaan kohottaen, toisin kuin hänen vierellään kulkeva valkea soturi, joka vaikutti olevan ikuinen kivikasvo. Hilehuurre kapusi Puunrunkosillan päälle harmaan naaraas viereen.
"Muistakaa, että Kirpputäplä johtaa", Pohjaharha huomautti, kun Hilehuurre oli jo valmiina lähtemään ylittämään siltaa.
Hilehuurre pyöräytti taas silmiään, mutta hyppäsi alas tehdäkseen Kirpputäplälle tietä. Musta soturi nyökkäsi Hilehuurteelle ystävällisesti, loikkasi puunrungolle ja lähti ylittämään siltaa varmoin askelin pienillä käpälillään. Kun Salamataivas lähti tämän perään, Hilehuurre kiipesi takaisin rungolle ja lähti ylittämään sitä hieman kömpelön näköisesti, horjuen hiukan silloin tällöin. Hän kuuli Pohjaharhan hyppäävän puun päälle takanaan. Tasapainottelu ei ollut suuritassuisen hopeisen soturin vahvuuksia, mutta hän luotti silti itseensä. Puolessa välissä siltaa Hilehuurre oli löytänyt jo varmemman otteen rungosta kynsillään ja siirsi tassua toisen eteen itsevarmana.
"Hei, Salamataivas! Mitä saan, jos ylitän lopun sillasta takaperin?" Hilehuurre naukaisi.
Vaaleanharmaa naaras oli jo ennättänyt joen toiselle puolen. Tämä kääntyi katsomaan nuorta soturia.
"Saat parhaimmillaan märän turkin. Menosi näyttää sen verran kömpelöltä, että ehkei ole hyvä ajatus kokeilla sitä nyt", vanhempi soturi sanoi lempeällä äänensävyllä.
"Helposti tämä sujuu!" Hilehuurre vakuutteli. Ei se nyt niin vaikeaa ollut, etteikö se olisi mahdollista takaperinkin. Salamataivas ei kuitenkaan vastannut mitään. Kirpputäplä näytti tokaisevan jotakin Salamataivaalle, mutta Hilehuurre ei kuullut mitä, sillä hän oli jo kääntymässä toisinpäin. Kolli ei kuitenkaan osannut kiinnittää huomiota toiselta puolelta lähestyvään Pohjaharhaan. Hilehuurre keikahti siirtäessään etukäpälänsä ensin takatassujen viereen, sitten nopeasti yksi kerrallaan toiselle puolen runkoa. Toinen etutassu osui kuitenkin johonkin pehmeään, eikä kolli saanut kynsillään otetta rungosta.
"Hei, mitä sinä t-?" Pohjaharhan ulvahdus loppui lyhyeen, kun Hilehuurre horjahti tätä kohti työntäen valkean tassun vahingossa pois alta.
Kaikki kävi salamannopeasti: Hilehuurteen horjuessa kolmella jalalla pahannäköisesti, Pohjaharhan ote lipesi ja tämä jäi roikkumaan yhden etutassun ja yhden liukuvan takatassun varassa. Sitten Hilehuurre sai otteen rungosta toisellakin etutassulla ja jäi tuijottamaan Puunrunkosillan reunalla roikkuvaa valkeaa soturia pelästyneenä. Tämä yritti sinnikkäästi saada takajalkaansa ylemmäs, mutta sen ote lipesi täysin. Pohjaharhan silmät olivat järkytyksestä selällään tämän pudotessa alas jokeen etutassun irrotessa rungosta. Valkea soturi katosi hetkeksi kokonaan veden alle. 'Voi ei!' Hilehuurre ei haaskannut sekuntiakaan, vaan pudottautui oitis rungosta törröttävälle paksulle oksalle, josta hän hyppäsi veteen silmät kiinni valkeassa turkissa. Mitä jos soturi oli paniikissa vetänyt keuhkot täyteen vettä? Oksa oli raapaissut Hilehuurteen kylkeä veteen hypätessä, mutta hän sysäsi kivun tunteen pois.
"Pohjaharha! Oletko kunnossa?" nuori soturi ulvaisi, mutta vastausta ei kuulunut. Hilehuurre kauhoi voimakkailla tassuillaan nopeasti eteenpäin, lähestyen valkoista, virtaa vastaan räpiköivää kollia. 'Mitä hän oikein tekee?'
"Ui toiseen suuntaan! Haaskaat voimiasi!" Hilehuurre yritti opastaa, vaikka ei ollutkaan varma, kuuliko Pohjaharha. Samassa valkoinen soturi katosi näkyvistä.
"Nopeasti, Hilehuurre! Hän hukkuu!" kuului Salamataivaan kauhistunut rääkäisy. Eikö Pohjaharha osannut uida? Hilehuurre kauhoi henkeä haukkoen eteenpäin, kunnes saapui siihen paikkaan, missä oli nähnyt Pohjaharhan katoavan pinnan alle.
"Aivan vieressäsi pilkottaa valkoista!" Kirpputäplä huusi rannalta. Hilehuurre vilkaisi äkkiä Kirpputäplää nähdäkseen, mihin päin mustan kollin katse oli tarkentunut. Pienikokoinen soturi näytti siltä, että oli aikeissa juosta veteen itsekin. Tämän vieressä Salamataivas oli jähmettynyt paikalleen karvat pystyssä, silmät selällään. Kirpputäplän osoittamasta kohdasta pulpahti kuplia. Hilehuurre veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja sukelsi nopeasti pinnan alle pakottaen silmänsä pysymään auki. Hän näki sumeasti, kuinka Pohjaharha huitoi hurjana käpäliään veden alla. Hilehuurre päästi ilmaa ulos kuplina, jotta pääsisi uimaan lähemmäs valkoista soturia. Hän tarttui kollin niskanahasta ja alkoi potkimaan lihaksikkailla takajaloillaan kauhoen samalla etutassuillaan. Onneksi Pohjaharha oli sen verran siro kolli, että Hilehuurteen onnistui juuri nipin napin liikuttaa heitä kumpaakin kohti pintaa. Myös valkean soturin epätoivoinen räpiköinti auttoi kuin auttoikin vähän.
Kun molempien päät nousivat ylös vedestä, Pohjaharha alkoi yskiä taukoamatta. Hilehuurre haukkoi happea hampaidensa välistä. Kirpputäplää ja Salamataivasta ei näkynytkään lähistöllä, vaan Hilehuurre tajusi ehtineensä ajelehtia tovin virran mukana Pohjaharhan kanssa. Hän ei kuitenkaan saanut kunnolla happea ja toivoi, että Kirpputäplä olisi tullut apuun, koska ei uskaltanut irrottaa otetta valkeasta soturista. 'Hyvä Tähtiklaani, auta meitä!' kolli rukoili mielessään.
Äkkiä soturi tunsi käpälänsä pohjassa kiven. Tähtiklaanin kiitos, joessa oli juuri siinä kohtaa matalampi, kivinen pohja. Hilehuurre kauhoi vielä eteenpäin etutassuillaan, kun molemmat takajalat ylettivät pohjaan. Hän tunsi suuren kiven edessään ja viskasi viimeisillä voimillaan Pohjaharhan sen päälle, päästäen irti kollin niskanahasta. Kivi oli niin suuri, että sen huippu erottui veden pinnalla parin hännänmitan päässä. Pohjaharha oli onneksi sen verran tajuissaan, että sai kammettua itsensä kunnolla kivelle, ennen kuin lysähti siihen henkeä haukkoen. Hilehuurre räpiköi tämän viereen ja horjahti uupuneena valkoisen kollin lavan päälle, saaden krampin vasempaan takajalkaansa.
Pohjaharhan vaaleat meripihkasilmät kääntyivät suoraan häntä kohti, mutta kumpikaan ei saanut sanaa suusta. Hilehuurteelle tuli vaivaantunut olo, mutta hän ei saanut silmiään irti. Hänestä oli myös äärettömän helpottavaa kuulla tämän hengittävän kunnolla. Pohjaharha oli ollut lähellä hukkua hänen toimestaan. Soturi oli toki myös pelastunut hänen ansiostaan, mutta Hilehuurre oli jo valmistautunut siihen, että tämä vihaisi häntä nyt entistäkin enemmän. Tällä kertaa hän ei uskaltanut sanoa mitään, koska tiesi olleensa typerä. Hopeista kollia ei ollut koskaan nolottanut näin paljoa.
Kun Pohjaharhakaan ei sanonut mitään, Hilehuurre nousi ylös hengityksen tasaannuttua ja huomasi, että vähän matkan päässä törrötti sopivasti suuri oksa, jota pitkin pääsisi rantaan. Samassa Pohjaharhakin nousi huterasti jaloilleen näyttäen siltä, että oli sanomassa jotakin.

//Pohja?

(Tarina kirjoitettu 14.7.)
Polku jalkojeni alla oli loskaisen sohjon peittämä, ja irvistin hiukan kun tunsin tassujeni kastuvan. Säässä ei ollut kehumista, ei ollut ollut moneen päivään. Oli lehtikadon alku ja säät olivat alkaneet kylmentyä. Ei kuitenkaan tarpeeksi, sillä lumi ei vieläkään ottanut pysyäkseen maassa paria päivää pidempään. Viimeistään räntäsateet, jotka viime aikoina olivat olleet harmittavan yleinen sattuma, huuhtoivat vähäisetkin lumen rippeet maasta jättäen jälkeensä vain loskaa ja jäätä. Melkein toivoin säiden olevan kylmempiä. Toisaalta se tarkoittaisi vaikeampia aikoja Eloklaanille. Liljatuuli oli jo päivitellyt yrttien puutetta ja riista oli tuttuun tapaansa kadonnut kuin tuhka tuuleen kylmiä aikoja karkuun. Oli odotettavissa, että ainakin pari kissaa menettäisi henkensä lehtikadolle, kuten aiemminkin oli käynyt. Nälkä ja taudit veivät uhrinsa, emmekä me oikein muuta voineet tehdä kuin anoa Tähtiklaanilta apua.
Johdatin metsästyspartiota koivumetsää kohti; mukaani olivat lähteneet Kuutamolaine sekä Karjuvirne ja tämän oppilas Tähtimötassu. Toivoin, että löytäisin metsästä hiukan parantajien kaipaamia yrttejä. Lisäksi halusin pysytellä mahdollisimman kaukana Kuolonklaanin rajasta, vaikka en ollutkaan tavannut Varissulkaa hetkeen. Hän ei ollut ilmaissut tarvitsevansa enää apua - en ymmärtänyt, miten hän noin yhtäkkiä olisi oppinut metsästämään - mutta minusta tuntui, että tulisin vielä kuulemaan kuolonklaanilaisesta soturista.
Toisaalta nummilla olisimme saattaneet päästä parempiin tuloksiin. Saalistaminen ei tietääkseni ollut yksi Kuutamolaineen vahvuuksista, mutta nuorempi soturi oli nopea, samoin Karjuvirne. Nummilla heidän nopeutensa olisi päässyt kunnolla loistamaan. Uskoin - tai ennemminkin toivoin - että riistaa löytyisi silti paremmin metsästä.
Lähestyessämme koivumetsikköä haistoin ilmassa kuitenkin epätavallisen tuoksun. En ollut aivan varma, mistä se saattoi olla peräisin, sillä tuoksu oli melko heikko. Siksi en vielä reagoinutkaan siihen kummemmin; mistä tuoksu ikinä olikaan peräisin, se oli tarpeeksi kaukana meistä. Pysyin kuitenkin varuillani, korvani höristettyinä kun johdatin partiota syvemmälle koivujen keskelle.
"Olkaa varuillanne", sanoin hiljaa vilkaisten taakseni partion muihin jäseniin. "Täällä haisee jokin. Jälki on vielä sen verran valju, että olemme toistaiseksi turvassa ja voimme jatkaa partiota. Pitäkää silti silmät ja korvat auki."
Haju kuitenkin tuntui vain voimistuvan, kun kuljimme eteenpäin. Samalla tunnistinkin, mistä otuksesta hajujälki oli peräisin. Kyseessä oli mitä todennäköisimmin kettu. Vaikka en ollut koskaan itse tavannut yhtäkään, mestarini oli pitänyt huolen siitä, että olin oppinut tunnistamaan sen hajun. Toivoin, että polkumme ei risteäisi pedon kanssa, mutta samalla tiesin, että tehtävämme olisi häätää se reviiriltämme. Emme voisi jättää kettua vaeltelemaan vapaana metsään. Minä ja Kuutamolaine emme olleet kehuttavia taistelijoita ja Tähtimötassu oli vielä kokematon, mutta Karjuvirne oli taistelussa loistava. Sitä paitsi meitä oli neljä. Selviäisimme ketusta helposti.
Yhtäkkiä ketun haju voimistui huomattavasti oikealla puolellani. Pensaikon takaa kuului rapinaa, ja nostin häntääni muulle partiolle merkiksi pysähtyä.
"Se on kettu", kuiskasin heille ja katsoin jokaista vakavasti silmiin. "Meidän on tapettava se tai häädettävä se reviiriltämme. Hajun perusteella kettuja on vain yksi, joten tämän pitäisi käydä helposti."
Meidän oli silti oltava varovaisia, sillä nurkkaan ajettuna peto saattaisi käyttäytyä arvaamattomasti. Ohjeistin muita partion jäseniä lähestymään kohdettamme eri suunnilta, jotta saisimme sen piiritettyä. Hiivin hiljaa eteenpäin ja pian näinkin punaturkkisen petoeläimen nauttimassa hiiriateriaa pienen aukion keskellä. Kohtasin Kuutamolaineen katseen toiselta puolelta aukiota. Odotin oikeaa hetkeä ja kun koin sen saapuneen, syöksähdin piilostani ketun kimppuun. Se päästi yllättyneen rääkäisyn, kun loikkasin sitä kohti ja tartuin hampaillani kiinni sen niskaan. Pedon ei kuitenkaan muuta tarvinnut tehdä kuin heilauttaa päätään sivulle, kun otteeni jo irtosi ja lennähdin kauemmas. Nousin puuskahtaen ylös valmiina hyökkäämään uudelleen samalla, kun klaanitoverini liittyivät mukaan taisteluun.

//Kuutamo, Karju, Tähtimö?

(Tarina kirjoitettu 14.7.)
En minä niistä erityisemmin välitä." vastasin murahtaen. Katsoin Kipinätassua hieman jäätävästi. Naaras selvästi halusi puhua kanssani. Kiirehdin Omenahuuman luokse, sillä en ollut erityisen halukas puhumaan. "Minne me mennään?" kysyin häneltä. Näin että Kipinätassu tuli perässäni, hieman hämmästyneen oloisena. "Saalistamaan. Paikka on kohta lähellä." Omenahuuma vastasi pirteästi. Katselin ympärilleni. Ensilumi oli satanut, ja nyt oli virallisesti lehtikato. Tassutin kevyessä lumikerroksessa. Hetken päästä Hillasielu ja Omenahuuma pysähtyivät. "Ajattelimme, että te saatte saalistaa kahdestaan, kun minä ja Omenahuuma tarkkailemme. Yrittäkää tuoda mahdollisimman paljon riistaa." Hillasielu maukui. Nyökkäsin lyhyesti. Kipinätassu katsahti minuun. "Muistakaa tehdä yhteistyötä." Omenahuuma lisäsi. Lähdimme matkaan ison paatsaman luota. "Mitä luulet, mistä voisi löytyä eniten riistaa?" Kipinätassu kysyi haistellen ilmaa.
"En minä tiedä. Ehkä lähempänä uimapaikkaa." vastasin jäykästi. Kävelin lumisella maalla. Valkoisten kissojen oli helpointa sulautua nyt lumeen. En ollut valkoinen, eikä Kipinätassukaan ollut. Olimme kumpikin aika erottuvaisia lumessa. Etenkin nyt, kun sitä oli vasta vähän. 'Missäköhän riistat ovat?' ajattelin. Yhtäkkiä valpastuin. "Myyrä." kuiskasin puoliksi itsekseni. Kipinätassukin oli selvästi huomannut saman. Naaras hiipi kohti myyrää ison tammen taakse. Hän viestitti minulle hännällään saaliista. Vastasin huiskauttamalla häntääni. "Minä menen tuolta puolelta." hän sanoi. "Entä sinä?"
"Minun olisi parempi mennä tuolta." töksäytin.
"Mutta sinä sulaudut paremmin." Kipinätassu vastasi. Se oli kyllä totta. Kipinätassulla oli liekinvärinen turkki. En vastannut mitään, vaan menin vaanimisasentoon. Toivoin että myyrä ei olisi huomannut jo puhettamme. Vedin henkeä, ja ponnistin myyrän kimppuun toiselta puolelta. Myyrä väisti minua, ja otteeni lipesi. Yhtäkkiä Kipinätassu leiskautti pensaan takaa. Naaras tappoi sen nopealla puraisulla. "Hienoa." sanoin viileästi enempiä juhlimatta.
"Nyt meillä on saalista." Kipinätassu kuiskasi iloisena. 'No tietysti on! Luulitko ettemme osaa saalistaa?' ajattelin. Kipinätassu hautasi sen roudan alle. Kaivoimme kuopan yhdessä, koska yhdelle kissalle kaivaminen olisi liian vaikeaa. Pudotimme saaliin kuoppaan. Kynsieni alla oli hiekkaa, maata ja lunta. Se oli ikävä tunne. Yhtäkkiä kuulin yläpuoleltani linnun viserrystä. Näin pienen varpusen lähellä olevan kuusen oksilla. Lunta oli hieman enemmän kuin tässä. "Varpunen, tuolla kuusessa." ilmoitin. Kipinätassu nyökkäsi ja sanoi sitten, että emme saisi sitä ilman että joutuisimme hyppäämään tai kiipeämään. Arvasin että kuusi olisi liian pieni, joten siihen ei voisi hypätä, koska se kaatuisi. "Meidän pitää hyökätä eikä puhua, jos et halua että se lähtee lentoon." tokaisin epäkohteliaasti. Kipinätassu oli hiljaa. "Ei aikailla vaan mennään." äsähdin ja loikkasin puuhun. Laskeduin sen kylmää puunkuorta pitkin. Loikkasin ilmaan. Kuuseen oli vielä monta hännänmittaa, joten en pääsisi nappaamaan lintua. Onnistuin huitaisemaan oksaa niin, että lintu säikähti. Putosin maahan makaamaan. "Ei kai sattunut?" Kipinätassu kysyi.
"Ei tietenkään, mitä sinä sellaista luulet? Ei tuo satu." murahdin, vaikka totuus oli aivan toinen. Oikeasti etutassuihini koski. Katsoin ylös. Varpunen oli pyrähtänyt kauemmas, korkeammalle. Päätin, etten enää yrittäisi. Hetken päästä Kipinätassu kysyi, mitä tekisimme seuraavaksi. En vastannut mitään. Näin että päivä oli alkanut jo tulla. Yhtäkkiä pensaista kuului kahinaa. Yritin olla loikkaamatta kauemmas. Räpäytin silmiäni hermostuneena. Näin sen olevan vain Omenahuuma, joka oli ilmestynyt Hillasielun kanssa pensaasta. Säikähdin. Miten he olivat onnistuneet vakoilemaan meitä? Jos he kerran olivat katsoneet kaikki tilanteet, he olivat myös nähneet tunarointini. Odotin jonkinlaista ärähdystä, mutta sitä ei kuulunut. "Hienosti saalistettu, vaikka saittekin vain yhden saaliin." Hillasielu sanoi. 'On siitäkin ruokaa klaanille.' ajattelin. "Haetaanpas saaliit." Omenahuuma ilmoitti. Lähdin Kipinätassun perässä kohti paikkaa, jonne olimme myyrän haudanneet.
"Mitä luulet, suuttuvatkohan klaanitoverit meille kun tuomme vain yhden saaliin?" kysyin hieman viileän ja kiusoittelevan sekoituksena.
"Kipinä?"

''Miten koulutuksesi on sujunut?'' Kuusitassu kysyi Tähtimötasslta.
''Ihan hyvin kai”, Tähtimötassu vastasi .
Kuusitassu tarkkaili oppilastoveriaan. He olivat suurinpiirtein saman ikäiset.
''Miten tuo jalka meni tuollaiseksi?'' Tähtimötassu kysyi hieman epäillen. Jalan kunto säikäytti hänet niin pahasti ettei mitään nasevaa sattunut mieleen.
''Olin saalistamassa ja sitten se meni niinkui juuren väliin tai jotenkin silleen.''
Tähtimötassu nyökkäsi. Kuusitassu ilmiselvästi jätti jotain kertomatta.
''Saitko yhtään saalista?'' Tähtimötassu kysyi yrittäen väkisin pitää keskustelua yllä. Kuusitassun ilme muuttui ärsyyntyneemmäksi ja Tähtimötassu pamautti merkitsevän katseen hänelle. Hän ei halunnut suututtaa kollia. Päinvastoin.
''Sain yhden hiiren toivottavasti Rastaskukka pudotti sen tuoressaalis kasaan ennen kuin meni puhumaan Mesitähdelle.”, Kuusitassu kertoi. Tähtimötassu vältteli vielä tuon katsetta. Ei halunnut nähdä sen jalkaa tai silmiä, jotka vetivät puoleensa. Jotenkin Tähtimötassua viehätti kollin varmuus ja no ulkonäkö.
“Miksi jouduit tänne?” Kuusitassu kysyi.
“Miksi kertoisin. Se on salaisuus”, Tähtimötassu sanoi katsoi ensikertaa kollia kunnolla silmiin. Tähtimötassu todella halusi, jonkun ihastumaan itseensä joten nyt hän päätti kokeilla.
“Nyt vedän tämän jalan kuntoon niin voit mennä”, Leimusilmä sanoi Tähtimötassulle ja otti kiinni Kuusitassun jalasta. Tähtimötassu ujutti käpälänsä Kuusitassun käpälän viereen pitääkseen siitä kiinni. Kuusitassu älähti kivusta, kun Leimusilmä korjasi jalan asennon.
“Nyt se on paikallaan. Kiitos Tähtimötassu”, Leimusilmä lisäsi ja vinkkasi Tähtimötassulle merkin mennä.
“Ole hyvä. Ole hyvä, Kuusitassu”, Tähtimötassu sanoi yrittäen olla mahdollisimman ystävällinen. Tähtimötassu kaipasi hieman huomiota ja, jos sitä sai yrittämällä flirttailla se oli hänen taktiikkansa sitten. Hän etsisi jonkun, joka ei olisi helppo.
Tähtimötassu istahti leirin reunalle katselemaan joitakin, jotka tarvitsivat apua. Puhuminen ja varsinkin huomion hakeminen kävi aivoille joten pikkulepohetki teki terää.

--

''Hei vaan.'' Tähtimötassu sanoi minulle vältellen katsettani.
''Hei.'' Vastasin Tähtimötassulle.
Kuulin kun molemmat parantajat höpisivät jotain pesän toisella puolella mutta en kuullut mitä he puhuivat. Mutta olin aika varma että he puhuivat minusta.
''Miten koulutuksesi on sujunut?''
Kysyin Tähtimötasslta.
''No enpä tiiä varmaan samaa rataa kun sulla aika hyvin kummiskin.''
Tähtimötassu vastasi.
Olimme Tähtimötassun kanssa suunnilleen samanikäisiä.
Tähtimötassu kysyi vuorostaan.
''Miten tuo sinun jalkasi mni tuommoiseksi?''
''Olin saalistamassa ja sitten se meni niinkuin juuren väliin tai jotenkin silleen.''
En viitsinyt kertoa Tähtimötassulle sitä noloa tilannetta mikä minulle oli käynyt kun minun piti ottaa Rastaskukasta tukea kun palasimme leiriin ja kun Rastaskukka juoksi apuun.
''Saitko yhtään saalista?'' Tähtimötassu kysyi edelleen vältellen katsettani. Ärsyynnyin tästä hieman.
''Sain yhden hiiren toivottavasti Rastaskukka pudotti sen tuoressaalis kasaan ennen kuin meni puhumaan Mesitähdelle.''
Vastasin Tähtimötassulle.
Olin kummissani kun miksi Tähtimötassu edelleen vältteli katsettani.
Ajattelin kysyä siitä mutta se olisi saatannut loukata häntä niin päätin että en sittenkään kysyisi häneltä tätä asiaa.
''Miksi jouduit tänne?'' Kysyin Tähtimötassulta.
''No kun karkasin leiristä.'' Tähtimötassu vastasi.

Varjotassu: 40kp! -

Kuusitassu: 15kp -

Ampiaispisto: 5kp -

Sadetassu: 15kp -

Pohjaharha: 21kp! -

Sypressikuiske: 4kp -

Kujetassu: 45kp! -

Malvatassu: 32kp! -

Kaislatassu: 5kp -

Tähtimötassu: 6kp -

Kipinätassu: 11kp -

Laskin sammaleni hetkeksi maahan päästäkseni hengähtämään. Katselin ympärilleni: puut olivat paljaita, ja siellä täällä maassa oli kohtia, joita peitti ohut kerros lunta. Maa tassujeni alla tuntui viileältä, ja turkkiini kävi pieni mutta kylmä tuulenvire, joka pörrötti selkäkarvaani ja sai minut värähtämään hieman aina silloin tällöin.
Puuskahdin väsymyksestä, minkä jälkeen noukin sammalet jälleen jatkaakseni.
Leiriin oli enää lyhyt matka.Siitä huolimatta uupumus painoi jostain ihmeen syystä kuin taakka harteilla, vaikka minulla ei ollut ollut tänään edes mitään harjoituksia, vain yksi saalistuspartio, joka oli muutenkin ollut lyhyt. Olin napannut pienen hiiren, jonka olin sitten vienyt klaaninvanhimmille, ja josta oli juuri riittänyt kahdelle heistä.
Pian näkyviin tulivat Eloklaanin leiriä ympäröivät korkeat piikkihernemuurit, ja ne nähdessäni helpotuin, sillä en olisi oikeastaan enää jaksanut kävellä sen enempää suu niin täynnä sammalta kuin mahdollista.
Sujahdin leiriin vievään tunneliin. Menin määrätietoisesti suoraan oppilaiden pesälle, sillä siellä minä nukuin.
Tulin omalle makuusijalleni. Pudotin sammalet maahan odottamaan, että saisin tyhjennetyä pesäni vanhoista ja kuivahtaneista sammalista.
Kun se homma oli valmis, asettelin uudet, tuoreet sammalet makuusijalleni ja kokeilin, että se oli nyt varmasti hyvä. Sulkiessani silmäni hetkeki olisin voinut nukahtaa vaikka saman tien. Nousin kuitenkin, ahdoin suuhuni kaikki vanhat sammalet ja vein ne pois.
Moni kissa oli aukiolla syömässä, mikä sai veden herahtamaan kielelle minunkin kohdallani. Kiinnitin huomiota siihen, miten pieni riistakasa oli. Nälkä velloi vatsassani, vaikka olin kuitenkin jo aiemmin tänään syönyt oikein täyttävän metsämyyrän.
Siirtääkseni ajatukset pois ruuasta mietin voisinko saada juttuseuraa jostakin aukiolla olevasta kissasta. Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, että olisi mahdollisesti halunnut tai kaivannut juttuseuraa, joten päädyin asettumaan levolle minua lähimpänä olevalle, sileälle kivelle. Katselin taivaalle, aurinko oli miltei laskenut, eikä se tuottanut valoa leiriin. Makasin siinä hetken seuraillen, miten jotkut vaihtoivat kieliä, jotkut juttelivat, ja miten iltapartio lähti leiristä vähin äänin. Sitten loikkasin kiveltäni alas ja tassutin oppilaiden pesään.

Hätkähdin hereille kuullessani, miten Minttuliekki alkoi jakaa aamun partioita. Tunsin itseni levänneeksi ja virkeäksi. Venyttelin suuren haukotuksen kera ennen kuin poistuin oppilaiden pesästä. Tuoreilla sammalilla olin nukkunut oikein makeasti pitkästä aikaa. Olin menossa kysymään, mihin partioon lähtisin, kun kuulin askelia oikealta puoleltani ja kääntäessäni päätäni huomasin vaaleanharmaan, valkoraidallisen ja- häntäisen oppilaan, jonka vasen korva oli paljon pienempi kuin tämän oikea korva.
”Huomenta Sumutassu” , tervehdin. En tuntenut tätä kollia kovin hyvin, mutta nyt olin niin pirteä että voisin jutella vaikka kenen kanssa.
Sumutassu katsoi minuun jäänsinisillä silmillään, kavahdin pikkuisen taaksepäin kohdatessani tämän viiltävän katseen.
”Huomenta” , oppilas maukui viileästi.
”Hillasielu pyysi, että haen sinut. Meillä on yhteiset taisteluharjoitukset” , tämä jatkoi yhtä kylmään äänensävyyn, joka sai oloni epämiellyttäväksi.
”Selvä, minä tulen” , maukaisin hieman epävarmana mutta yrittäen vielä kuulostaa reippaalta ajatellen, että ehkä silloin Sumutassustakin paljastuisi hieman lämpimämpi kissa. Voihan toki olla, että hän oli vain hieman väsynyt vielä. Olihan kuitenkin vasta aamu. Kolli nyökkäsi, ja seurasin häntä piikkihernetunnelille, jonka luona Hillasielu ja Omenahuuma odottivat meitä jo keskustellen jostain, mutta en kuullut keskustelua saati sen aihetta.
”Huomenta” , Omenahuuma maukaisi. Hillasielu tervehti meitä hännän heilautuksella.
”Huomenta”, vastasi Sumutassu, ja sitten lähdimme.
Kävellessämme halki sekametsän päätin koittaa aloittaa keskustelua harmaan oppilaan kanssa, vaikka en ollut varma, onnistuisiko se:
”Minulla ei olekaan ollut hetkeen saalistusharjoituksia, vaikka kyllä ne ovat ihan kivoja. Entä sinä? Pidätkö niistä?”

//Sumu?

//JATKOA VARJOTASSULLE//

Käännähdin katsomaan Pöllötassua hänen jälleen päästäessään suustaan jotakin omasta mielestään nokkelaa.
"Varjotassu saattaa kyllä olla taustaltaan kotikisu", aloitin jo ärtyneenä ja tuijotin Pöllötassua hievahtamatta silmiin, "mutta vannon, että hän tulee olemaan suurempi soturi kuin sinä ikinä. Tuollainen hiirenaivoinen käytös ei tee sinusta yhtään sen parempaa kuin muistakaan täällä." Vilkaisin sivusilmällä Varjotassua ja väläytin tälle hymynhäivähdyksen. "Varjotassu sitäpaitsi vaikuttaa oikein mukavalta kissalta. Sinusta ei ole varma, haluaako kukaan edes tutustua sinuun."
Näpäytin Pöllötassun nenää terävästi hännälläni, ja sipaisin sitten Varjotassun lapaa merkiksi seurata perässäni ulos.
Oppilaidenpesän ulkopuolella jäin hetkeksi istumaan aloilleni. Kermanvärinen oppilas istuutui viereeni vaiteliaana. "Minua ärsyttää tuo Pöllötassun käytös", mutisin ja huiskin hännälläni epätavallisen ärtyneenä, huolimatta yrityksestäni hillitä kyseistä tunnetilaa. Minulla oli tähän asti ollut oikein hyvä päivä, mutta nyt se oli vaarassa mennä pilalle, kiitos Pöllötassun. En kuitenkaan halunnut kiukutella uudelle mahdolliselle ystävälleni, joka ei millään tavalla ollut syyllinen tilanteeseen. Päinvastoin, hän oli se, jolle ilkeiltiin ja sellaista en halunnut katsella. Sen sijaan nostin katseeni taivaalle, missä valkoiset pilvenhahtuvat purjehtivat. Ilma oli kylmentynyt jälleen hiukan enemmän. Se ei haitannut kuitenkaan. Kylmän ja lämpimänkin ilman vaihtelut kuuluivat vuodenaikojen kiertoon, eikä mikään ollut pysyvää. Paitsi ystävyys, toivon mukaan.
"Voisitte käydä vilkaisemassa, onko klaaninvanhimmilla tarpeeksi lämmikettä ja syötävää." Havahduin ajatuksistani Viherkatseen ääneen. Naaras oli pysähtynyt kohdallemme muutaman hännänmitan päähän, ja jatkoi leikkimielinen pilke silmäkulmassaan: "Näytätte siltä, että teillä on aikaa."
Vihdoin kasvoilleni levisi hilpeä hymy. Vilkaisin Varjotassua ja maukaisin: "Vauhtia tassuihin sitten."
Jolkottelimme klaaninvanhimpien pesälle ja minä olin ensimmäisenä kuikkimassa sisälle. Kirsikkakuono oli näköjään torkuilla, niin myös Hiilloskatse. Nokilintu puolestaan oli hyvinkin hereillä ja puhkesi heti ääneen: "Tervehdys oppilaat. Mitä olette vailla?"
"Teidän tilanne piti kuulemma käydä tarkistamassa", kerroin. "Että lämmikettä on tarpeeksi ja syötävää myös."
"Voi, on meillä ihan lämmin. Mutta pari saalista voisitte kyllä tuoda. Se valkoturkkinen kollioppilas toi melkoisen laihan aterian, vaikka minun vanha nenäni haistaa aukiolla jotain parempaakin."
"Voi sentään", tirskahdin ja vilkaisin Varjotassua merkitsevästi. "Me yritämme korjata Pöllötassun erehdyksen."Samassa lähdin loikkimaan kohti tuoresaaliskasaa häntä taas iloisesti pystyssä. " Viedäämpäs heille jotakin oikein hyvää, vai mitä Varjotassu? Tai siis, niin hyvää kuin näin kylmällä säällä on mahdollista."
MInulla oli ollut oikein mukava päivä Varjotassun kanssa. Hän ei toistaiseksi ollut ollut kovin puhelias, mutta se ei edelleenkään haitannut. Nyt kun hän oli Eloklaanin jäsen, aikaa olisi kyllä puhumiseenkin. Toivoin vain, että Varjotassu oli myös nauttinut minun seurastani. Ja hyvä puoli hänen seurassaan oli myös se, että olin jo lähes kokonaan unohtanut ne Pöllötassun keljuilut.

//Varjo?

Tähtimötassu istuskeli leirin uloskäynnin vieressä odottaen sopivaa hetkeä karata. Hän odotteli hiljaisena ja hivuttautui vähitellen kohti uloskäyntiä. Pian hän otti jalat alleen ja sinkosi metsään. Hän heittäytyi vasten puunrunkoa ja loikki pitkin runkoa. Tähtimötassu jäi parin alimman oksan ohitettua paikoilleen istumaan. Hän toivoi ettei kukaan ollut huomannut häntä. Ei hän ainakaan haistanut ketään. Tähtimötassu istui oksan haaraan ja rentoutui. Täällä hän saisi olla rauhassa. Pian hän kuuli oksien katkeutuvan käpälän alla. Ääni kuului alhaalta ja Tähtimötassu pörhisti karvansa. Hän loikkasi hiljaisesti toiselle oksalle, jos se vain olisi joku jonka kimppuun voisi hyökätä! Toisen klaanin oppilas? Mutta ei se oli Karjuvirne. Tähtimötassu ärähti hiljaa mutta liian kovaa ja hänen mestarinsa kuuli sen. Kolli nosti päätään ja virnisti.
“Olet parempi kiipeilijä kuin annat ymmärtää”, ruskearaidallinen kolli sanoi, kun Tähtimötassu loikkasi toiselle oksalle ja siitä toiseen puuhun esitelläkseen taitojaan sitten hän loikkasi alas toisesta puusta siististi.
“Olen harjoitellut”, hän naukui omahyväisesti. Karjuvirneen ilme oli kummastunut.
“Oletko karannut leiristä useamminkin?” hän kysyi.
“Ehkä”, Tähtimötassu vastasi ilkikurisesti.
“Minkä rangaistuksen aiot antaa minulle?” Tähtimötassu jatkoi ilkikuriseen ja omahyväiseen sävyyn. Karjuvirne pohti hetken.
“En ole rangaistusten kannalla mutta saat toimia loppupäivän kaikkien muiden palvelijana klaanissa ja tottelet, jokaisen klaaninvanhimman, pennun, kuningattaren, parantajan ja soturin tarpeita ja pyyntöjä”, Karjuvirne sanoi.
“Nyt tulet kanssani leiriin ja menet suoraan parantajalle kyselemään mitä tekisit”, Karjuvirne totesi.

Karjuvirneen johdatettua täysin vaiennut Tähtimötassu leiriin hän pyyhälsi parantajien pesälle.
“Voinko auttaa teitä tänään?” Tähtimötassu kysyi Leimusilmältä ja Liljatuulelta.
“Voit itseasiassa. Tule tänne Tähtimötassu”, Leimusilmä sanoi ja johdatti hänet Kuusitassun luokse.
“Pidä hänelle seuraa sillä aikaa, kun vedän hänen jalkansa paikoilleen”, Leimusilmä sanoi. Tähtimötassu katsahti Kuusitassun jalkaa ja meinasi oksentaa siihen paikkaan. Se oli vääntynyt pois paikoiltaan.
“Hei vain”, Tähtimöpentu sanoi Kuusitassulle vilkuillen tuon jalkaa välillä. Tähtimötassu ei ollut mitään sosiaallisinta sorttia ja hän vältteli Kuusitassun katsetta.
//Kuusi?

Istuskelin aukiolla, oli kulunut jo monta neljännesosa kuuta siitä kun olin leikkinyt Hiilihampaan kanssa. Hän oli ollut todi mukava, ja pidin hänestä kovasti. Emo oli juuri sukinut turkkini mahdollisimman siistiksi, sillä minusta tulisi tänään oppilas, tai ainakin emo oli sanonut niin. Minua jännitti, oppilaaksi tuleminen oli ehkä parhainta mitä voi tapahtua, tai sitten soturiksi tuleminen on vielä hienompaa! Olin niin innoissani, että en huomannut emoa joka tuli vierelleni.
"Olen ylpeä sinusta", emo kuiskasi ja nuolaisi päälakeani. Naurahdin iloisesti ja katselin aukiota. Sydämmeni hyppäsi ulos rinnasta, kun näin Mesitähden hyppäävän litteäkiven päälle. Mieleeni tulvi muisto, siitä kun olimme pysähtyneet litteäkivelle Ampiaispiston kanssa kun tassuni oli nyrjähtänyt.
"Kaikki saalistukseen kykenevät tänne litteäkivelle klaani kokoukseen", Mesitähti kutsui klaaniaan. Juoksin innoissani litteäkivelle, ennen kuin muut ehtivät sinne. Seisoin emon vierellä häntä huiskien iloisesti puolelta toiselle.
"Kaislapentu, astu eteen", Mesitähti aloitti. Astelin Mesitähden eteen, ja katsoin päällikköä silmiin.
"Kaislapentu, on elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jolloin ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Kaislatassuna. Mestariksesi tulee Salamataivas. Odotan, että Salamataivas välittää kaiken tietonsa sinulle", Mesitähti lopetti. Kävelin koskettamaan neniä Salamataivaan kanssa, ja kuuntelin Eloklaanin hurrauksia.
"Kaislatassu! Kaislatassu! Kaislatassu!"
Emo, Hiilihammas, Korppisiipi, Ampiaispisto ja monet muut sukulaiseni tulivat onnittelemaan minua. Olin onneni kukkuroilla, tämä oli ollut paras hetki koko lyhyen elämäni aikana.

Malvatassu laahusti Väärävarjon perässä eteenpäin kylmässä metsässä. Hyinen viima iskeytyi inhottavasti kilpikonnalaikukkaan kissan kasvoja vasten saaden tämän irvistämään.
"Ei tällaisessa säässä voi harjoitella! Palataan leiriin", Malvatassu tuhahti ja pysähtyi siihen paikkaan. Väärävarjo käänsi tuiman, meripihkaisen katseensa kohti oppilastaan. Valkoturkkinen kolli oli joutunut sietämään nuorta oppilasta jo kuun verran. Malvatassu ei tosiaankaan tehnyt isoisänsä työtä hänen mestarinaan helpoksi!
"Tämä ei ole vielä mitään verrattuna lumimyrskyyn. Ala tulla, että pääsemme pois vielä tämän päivän aikana", soturi tokaisi rauhallisella äänellä. Malvatassua ärsytti, ja sen merkiksi nuori naaras piiskasi ilmaa hännällään. Se hipoi polun reunalla kasvavia jäätyneitä varpuja. Malvatassu ei käsittänyt, miten Eloklaanin soturit jaksoivat olla niin raskaita! Hänestä tuntui, että hän oli syntynyt väärään klaaniin. Kuolonklaanissa nuorukainen olisi varmasti viihtynyt paremmin, hän oli siitä päivä päivältä varmempi!
Malvatassu päätti kuitenkin seurata mestariaan. Hän tiesi, että niskurointi aiheuttaisi vain rangaistuksia, joilla Väärävarjo uhkasi oppilastaan miltei päivittäin. Toistaiseksi Malvatassu oli selvinnyt ilman yhtäkään rangaistusta. Oppilaasta tuntui, että hän olisi kävellyt jo ikuisuuden. Todellisuudessa kaksikko vasta saavutti joen, ja Malvatassu ylitti sen ketterästi astinkiviä pitkin. Naaras inhosi vettä, ja hänen onnekseen vesisateet olivat jääneet Lehtisateen vaihduttua Lehtikatoon. Ilmat tosin olivat kylmenneet, mutta kyllä kylmä sää oli parempi kuin märkä, Malvatassu oli ajatellut.
Kun joki oli ylitetty ja oppilas ja mestari saapuivat nummelle, Väärävarjo pysähtyi ja kääntyi Malvatassun puoleen. Soturin kasvoilla oli vakava ilme.
"Harjoittelemme tänään nummilla saalistamista. Täällä turvanasi ei ole metsän aluskasvillisuutta, joten joudut todennäköisesti juoksemaan saaliin kiinni", Väärävarjo kertoi rauhallisella äänellä. Malvatassu ei jaksanut keskittyä enempää. Oppilas katsoi mestariaan ja nyökytteli päätään, mutta hänen ajatuksensa olivat ihan toisaalla. Kaikki, mitä mestari sanoi meni aivan ohi naaraan miettiessä klaanin uusinta oppilasta, Pensastassua. Raidallinen kolli oli ansainnut oppilasnimensä vasta pari päivää sitten. Kilpikonnalaikukas naaras oli lähestynyt Pensastassua heti tuon ensimmäisenä oppilaspäivänä. Aluksi Malvatassu oli ärsyttänyt kullanruskeaa kissaa, mutta kun kolli oli ollut vähällä purskahtaa itkuun, myötätunto oli ensimmäistä kertaa koskaan herännyt nuoressa naaraassa. Loppujen lopuksi Malvatassu olikin käynyt oikein antoisan keskustelun itseään nuoremman kissan kanssa. Laikukas naaras oli avautunut tylsästä mestaristaan ja siitä, miten inhottavaa oli elää oppilaana, kun niin moni sääntö rajoitti elämistä.
Malvatassu kaipasi jo nyt Pensastassun seuraa, vaikka he olivat jutelleet viimeksi eilen illalla ennen nukkumaanmenoa. Tunteet hämmensivät nuorta naarasta, sillä hän ei koskaan ollut tuntenut mitään sellaista. Nyt hänelle ei olisi tullut mieleenkään kiusata Pensastassua tai sanoa kollille mitään ilkeää, olihan kolli hänen paras ystävänsä!
“No niin, sinun vuorosi”, Väärävarjon terävä lausahdus keskeytti Malvatassun ajatukset. Naaras katsoi mestariaan ja kurtisti kulmiaan. Koko opetustuokio oli mennyt häneltä täysin ohi, eikä naaraalla ollut hajuakaan siitä, mitä hänen täytyi tehdä. Malvatassu ei tietenkään voinut myöntää, ettei ollut kuunnellut sanaakaan, koska silloin hän joutuisi oikeasti kuuntelemaan mestarinsa ohjeita. Siispä naaras nyökäytti itsevarmasti päätään ja yritti samalla miettiä, mitä Väärävarjo hänen halusi tekevän.
“Minä en jaksa mitään leikkimistä. Tahdon alkaa heti saalistamaan”, kilpikonnalaikukas naaras tuhahti ja nosti leukansa pystyyn. Ei hänellä ollut harmainta aavistustakaan, kuinka nummilla saalistettaisiin, mutta ei sillä ollut väliä. Ei hän muutenkaan tarvitsisi saalistustaitoa soturina, kun muut hankkisivat kyllä saalista hänellekin.
Väärävarjo katsoi oppilastaan silmiään siristäen ja päästi ilmoille turhautuneen huokaisun:
“No, anna mennä sitten.”

Tyytyväinen Malvatassu oli lähtenyt kulkemaan kauemmas mestaristaan. Hän varmisteli taakseen vilkuilemalla, ettei valkoturkkinen soturi seurannut häntä.
“Hiirenaivo”, oppilas tuhahti tyytyväisenä, kun Väärävarjo oli jäänyt niin kauas, ettei hän enää nähnyt häntä. Malvatassu ei aikonut saalistaa. Hän palaisi pian Väärävarjon luokse ja kertoisi yrittäneensä, mutta ikävä kyllä saalis oli karannut.
Tyytyväinen virne kasvoillaan Malvatassu asteli häntä pystyssä yhä vain kauemmas mestaristaan. Nuorukaista paleli, sillä nummilla viima oli vieläkin voimakkaampi ja kylmempi kuin metsässä puiden suojissa. Vaikka Lehtikato oli vasta aluillaan, Malvatassu tiesi jo nyt vihaavansa sitä. Joitain päiviä aiemmin lumi oli satanut maahan, ja edelleen siellä täällä oli pieniä lumisia kohtia. Enimmät lumet olivat kuitenkin jo sulaneet. Malvatassu toivoi, ettei lunta sataisi koko lehtikatona yhtään.
Malvatassu käveli vain eteenpäin jäätyneiden ruohonkorsien lomassa. Kuin tyhjästä hän sai erinomaisen idean! Naaras hidasti mietteliäänä tahtiaan ja vilkaisi taakseen. Väärävarjon valkeasta turkista ei näkynyt jälkeäkään, oppilas oli aivan yksin nummilla. Ilmassa leijaili laimea partion tuoksu, joten siitäkään tuskin tarvitsi huolehtia. Malvatassu päätti, että hän kävisi ihan vain pikaisesti Kuolonklaanin reviirin kupeessa ja ehkä menisi ihan vähän rajamerkkien toiselle puolelle.
Idea oli kerrassaan loistava, ja Malvatassu kiristi vauhtiaan, kunnes kävely muuttui juoksuksi. Naaras juoksi tuulta vasten eteenpäin kohti Kuolonklaanin rajaa. Väärävarjo oli sanonut, ettei rajaa saisi koskaan ylittää ilman hyvää syytä, mutta Malvatassu vähät välitti. Oppilas halusi kuumeisesti tietää, millaista vieraan klaanin reviirillä oli.

Kuolonklaanin haju kulkeutui tuulen mukana Eloklaanin reviirille, ja Malvatassu hidasti tahtiaan. Hän muisti, että matkaa rajamerkeille olisi vielä vähän. Naaras vilkaisi taas taakseen, Väärävarjosta ei näkynyt jälkeäkään.
Oppilas jatkoi päättäväisesti matkaansa kohti rajaa. Hän oli varma, ettei kovinkaan moni eloklaanilainen ollut ylittänyt rajaa näin nuorena. Malvatassun kasvoille piirtyi tyytyväinen virne, kun hän saapui rajamerkkien luokse. Epäröimättä oppilas astui hajumerkkien yli. Sitten hän otti toisen askeleen ja vielä kolmannenkin, niin helppoa se oli!
Malvatassu silmäili Kuolonklaanin reviiriä. Se ei näyttänyt mitenkään erikoiselta. Siellä täällä harvakseltaan kasvoi muutama puu, ja monen ketunmitan päässä oli suuri lampi. Oppilas tiesi, että lammen takaa erottuva suuri kiviläjä oli Kivikukkula, jossa klaanit tapasivat toisensa täysikuun kokoontumisessa. Malvatassukin halusi päästä kokoontumiseen mukaan, jotta hän pääsisi näkemään oikeita kuolonklaanilaisia. Väärävarjokin oli kuulemma asunut joskus Kuolonklaanissa, mutta ei valkoista soturia voinut Malvatassun mielestä laskea kuolonklaanilaiseksi, eikä sen enempää myöskään aidoksi eloklaanilaiseksi. Kolli oli erakko, vaikka hänellä sattuikin olemaan klaaninimi ja vaikka hän asuikin Eloklaanissa.
Malvatassu otti vielä muutaman askeleen eteenpäin syvemmälle Kuolonklaanin reviiriä, kunnes kuuli huudon takaansa:
“Malvatassu! Tule tänne ja heti!”
Oppilaan niskavillat nousivat inhosta pystyyn, kun tämä mulkaisi rajalle ilmestynyttä mestariaan. Miten Väärävarjo olikaan päässyt hänen huomaamattaan niin lähelle? Malvatassu katsoi uhmakkaasti valkoista soturia, jonka kasvoilla oleva vakava ilme kertoi, että hän oli tosissaan. Malvatassu kohautti rennosti lapojaan, kaipa hän oli nähnyt jo tälle kertaa ihan tarpeeksi Kuolonklaanin reviiriä. Oppilas ravasi takaisin omalle reviirilleen häntä pystyssä ja kohtasi mestarinsa katseen. Väärävarjo ei näyttänyt iloiselta, ja se sai Malvatassun hymyilemään.
“Sinun piti saalistaa, eikä mennä vihollisklaanin reviirille”, valkoturkkinen soturi torui oppilastaan, joka vähät välitti. Malvatassu ei kokenut tehneensä mitään väärää, hän halusi vain nähdä, millaista Kuolonklaanin reviirillä oli.
“En jaksanut saalistaa, kun yksi jänis pääsi jo karkuun. Ajattelin vain vilkaista nopeasti, millaista Kuolonklaanin reviirillä on”, Malvatassu valehteli lapojaan kohauttaen, “sinähän voisitkin esitellä sitä minulle paremmin.”
“Älä valehtele, minä seurasin hajujälkeäsi, enkä haistanut yhden yhtä saaliseläintä. Me palaamme nyt leiriin, ja minä raportoin rikkeestäsi Mesitähdelle. Sinä menit liian pitkälle ja siitä hyvästä saat rangaistuksen, jonka me isäsi kanssa päätämme”, Väärävarjo lausahti matalalla äänellä. Malvatassu kurtisti kulmiaan.
“Mitä? Enhän minä mennyt kuin ihan vain muutaman askeleen! Ei tällaisesta voi antaa rangaistusta. Eikä isä voi minua rankaista, olenhan sentään hänen tyttärensä”, naaras marmatti, mutta se ei näyttänyt tehoavan Väärävarjoon, joka viittoi oppilaan peräänsä.
“Usko pois, edes sinun isäsi ei katso tekojasi hyvällä”, valkea soturi tokaisi, kun Malvatassu lähti seuraamaan tätä. Hän ei uskonut, että Mesitähti antaisi hänelle rangaistusta. Ja jos hän sen tekisi, se olisi ehdottoman väärin tehty.

Malvatassu ja Väärävarjo palasivat leiriin. Aukiolla oli paljon kissoja, ja Mesitähti seisoi Litteäkiven päällä. Oliko klaanikokous pidetty ilman Malvatassua? Ajatus siitä sai Malvatassun harmistumaan. Mesitähti ei tosiaankaan välittänyt tyttärestään edes sen vertaa, että olisi pitänyt klaanikokouksen vasta sitten, kun tämäkin oli paikalla.
“Mitä tapahtuu?” Väärävarjo kysyi toiselta valkoturkkiselta kissalta, jonka Malvatassu tunnisti Pohjaharhaksi. Hän oli hänen mestarinsa pentu ja Mesitähden velipuoli. Pohjaharha oli tylsä kissa, hänen kasvoillaan oli aina sama, tylsä ja mitäänsanomaton ilme.
“Kujepennusta ja Lehmuspennusta tuli juuri oppilaita”, valkea kolli ilmoitti rauhallisella äänellä kohdatessaan isänsä katseen. Malvatassu kurtisti kulmiaan. Ihanko oikeasti Mesitähti oli nimittänyt niinkin typerät pennut oppilaiksi?
Kilpikonnalaikukas oppilas livahti Pohjaharhan takaa pois mestarinsa seurasta lupaa kysymättä ja kiiruhti kohti oppilaiden pesää. Hän olisi halunnut avautua Pensastassulle ja kertoa, miten epäreilu mestari Väärävarjo oli, muttei kullanruskeaa kollikissaa näkynyt pääaukiolla. Malvatassu huokaisi turhautuneena ja pujahti sisään oppilaiden pesään. Malvatassu oli juuri asettumassa sammalvuoteelleen, kun hän näki kullanruskean hahmon astuvan pesään. Kun tulija olikin Pensastassun sijaan Kujetassu, naaraskissan ilme muuttui tympääntyneeksi.
Malvatassu kävi nopean keskustelun nuoremman kissan kanssa. Kujetassu oli pyytänyt kilpikonnalaikukasta oppilasta auttamaan häntä vuoteen tekemisessä. Pesä oli tyhjillään, ja Malvatassu sai taas erinomaisen ajatuksen. Hän auttaisi uutta oppilasta, mutta sen seurauksena Kujetassu toivon mukaan jo ensimmäisenä päivänään ongelmiin. Naaras oli nopeasti huomannut, ettei ruskea oppilas edes kuunnellut häntä! Kujetassu pyysi Malvatassua sanomaan asiansa uudelleen, ja niin Malvatassu tekikin.
“Hyvä on, ehkä minulla tämän kerran on sinulle aikaa”, naaras pyöräytti silmiään, kuin tekisi isonkin palveluksen nuoremmalle naaraalle, “vaikka minä en kyllä tarvinnut kenenkään apua petini tekemiseen. Mutta kyllä minä sen ymmärrän, että sinä olet noin avuton ja tarvitset apua ihan kaikessa.”
Ennen kuin Kujetassu ehti sanoa mitään, vanhempi oppilas viittoi hänet perässään ulos pesästä. Malvatassu varmisti, etteivät muut oppilaat kuulleet häntä, kun hän alkoi “auttamaan” Kujetassua:
“Sammalet ovat loppu parantajan pesästä, joten ne on haettava leirin ulkopuolelta tai joudut nukkumaan kovalla maalla. Minä voin näyttää sinulle tietä, mutta meidän on mentävä kenenkään huomaamatta, koska aiomme yllättää kaikki hakemalla sammalia. Pystytkö sinä siihen?”

//Kuje?

Olin kävelemässä tai oikeastaan nilkuttamassa Eloklaanin leiriä kohti.
Jalkani oli vääntynyt kun olin saalistanut hiirtä ja jalkani oli sujahtanut puun juuren alle.
''Mikä olo jaksatko leiriin asti?'' Rastaskukka kysyi minulta.
''Kyllä minä jaksan leiriin asti.'' Muuin tuskin kuuluvalla äänellä.
Onneksi minulla oli Rastaskukka tukenani koska muuten olisin kaatunut jo moneen monituisen kertaan.
''Et vaikuta jaksavan mutta pakko minun on sinuun nyt luotettava.''
Rastaskukka maukaisi.
*itse asiassa ei ole pakko* ajattelin.
''Tuolla on leiri.'' rastaskukka osoitti eteenpäin.
*niin minä vähän arvelinkin luulin tietysti että menemme koko ajan poispäin leiristä.* ajattelin.
Pääsimme leiriin ilman lisää ongelmia vaikka luulen että vain minulla oli jonkunlaisia ongelmia.
''Pääsetkö itse parantajan pesälle minun pitää mennä puhumaan Mesitähdelle?''
Rastaskukka kysyi leirin sisäänkäynnin edustalla.
''Kyllä minä pääsen.''
Vastasin Rastaskukan kysymykseen.
Rupesin nilkuttamaan kohti parantajien pesää.
Kun pääsin parantajien pesän oviaukolla kysyin saako tulla.
''Kuka siellä?'' Joku ääni huusi pesän sisältä.
''Kuusitassu.'' Vastasin.
''Tule sisään ja mene istumaan sisäänkäynnin oikealle puolella oleville pedeille.''
Melkein ryntäsin sisään ja istahdin lähimmälle sammalpedille.

Kujepentu saapui Kimalaistoiveen saattelemana takaisin pentutarhaan. Pennuksi pienikokoinen kissa hyökki leikkisästi ikikuningattaren jalkoihin. Raidallinen Kimalaistoive ei pistänyt pennun touhuja pahaksi, vaan tuuppi Kujepentua eteenpäin. Lehmuspentu laahusti naaraskaksikon perässä haluttomana, hän olisi halunnut jäädä ulos leikkimään, mutta Kujepentu oli vaatinut päästä takaisin Nokkospilven luokse. Hän nimittäin paloi halusta saada näyttää emolleen löytämänsä kiven. Se oli erityisen hieno, erikoisen muotoinen ja värinen.
"Onhan sinulla se vielä mukana, onhan? Se on tärkeä, Nokkospilvi pitää siitä taatusti!" pieni pentu miukaisi pontevasti ja röyhisti rintaansa. Hän oli löytänyt kiven aivan itse ilman kenenkään muun apua ja oli varma, että hänen emonsa tulisi olemaan hänestä hyvin ylpeä! Kuten myös aukiolle sattunut Lieskakajo oli ollut ylpeä tyttärestään. Kimalaistoive laski päätään ja kosketti kuonollaan varovaisesti pennun otsaa. Kimalaistoiveen lempeä ja rauhoitteleva kosketus sai Kujepennun hykertelemään.
"Ei hätää, tässä se on. Haluatko viedä sen nyt emollesi?" Kimalaistoive kysyi ja laski kiven pentukissan pieniin jalkoihin. Kujepentu nyökkäsi ja katseli ympärilleen; eihän Nokkospilvi ollut vielä nähnyt häntä? Kujepentu kallisti päätään huomatessaan emonsa nyyhkyttävän pienenä karvapallona ja naaras otti varovaisesti pienen, kömpelön pennun askeleen eteenpäin. Lehmuspentukin oli valpastunut ja tullut siskonsa rinnalle. Punertavaturkkinen kollipentu kosketti vaistomaisesti herkemmän siskonsa lapaa.
"Odottakaa te tässä", Kimalaistoive naukaisi hiljaisella äänellä ja asteli varovaisesti Nokkospilven rinnalle. Kujepentu pisti merkille, että Minttuliekki äänekkäineen pentuineen ja ikikuningattaren ottotytär, Kaislapentu olivat poissa pesästä. Pesästä oli kaikonnut pentujen iloiset miukaisut ja tilalle oli tullut Nokkospilven hiljainen, säröilevä nyyhkytys. Se pelotti Kujepentua, hän ei ollut koskaan nähnyt emoaan tuossa tilassa. Naaras tunsi väreiden aaltoilevan pitkin kehoaan ja hänen korviaan särki. Naaraspentu halusi lohduttaa emoaan, mutta eihän hän edes tiennyt mikä toisella oli? Raidallinen pentu oli avaamassa suunsa, mutta Lehmuspentu mulkaisi siskoaan.
"Ja.. ja. En tiedä mitä tapahtui! Lampipentu oli juomassa maitoa tavalliseen tapaansa ja sitten hän vain alkoi kakomaan. Liljatuuli tuli pian paikalle, mutta.. e-en tiedä miten sanon sen. Kaikki oli ohi niin nopeasti, en ymmärrä. Miten Lampipentu saattaa olla ku-kuollut..." Nokkospilvi sopersi itkuisena ja painoi kasvonsa sammalpetiin. Kimalaistoive sukaisi pesätoverinsa korvia lohduttavana ja Kujepennun silmiin kihosivat kyyneleet. Hän ei täysin ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, nuorena kissana hän ei kyennyt käsittelemään kuolemaa kunnolla. Sen hän ymmärsi, että se ei ollut hyvä juttu ja, että emo oli surullinen. Kujepentu nappasi suuhunsa aiemmin löytäneensä kiven ja vaappuen lähti kiikuttamaan sitä emolleen. Kujepentu laski lehden Nokkospilven kuonon päälle ja istahti naaraan vierelle.
"Emo, avaa silmäsi ja katso. Löysin sen sinulle!" Kujepentu naukaisi ja yritti piristää naaraskissaa. Hän ei halunnut, että emo oli surullinen. Pentu muisti, että kun hän oli kompastunut kiveen ja kaatunut, hän oli tullut surulliseksi. Se ei ollut tuntunut kivalta ja Lehmuspentu oli lohduttanut häntä. Siispä nuori kissanpoikanen ajatteli, että kova ja kiva kivi lohduttaisi myös emoa. Nokkospilvi nosti surullisen katseensa ja Kujepentu asetti tassunsa naaraan poskea vasten. Hän oli sukaisemassa emonsa poskia pyyhkiäkseen toisen kyyneleet, mutta horjahti ja kellahti selälleen. Kujepentu vinkaisi ja yritti mönkiä pystyyn, mutta luotti siihen, että Nokkospilvi nostaisi hänet kyllä pystyyn. Kuningatar ei kuitenkaan edes virkonut mitään, vaan laski katseensa takaisin ja hiljainen, surullinen nyyhkytys taas täytti pesän. Lehmuspentu vaappui Kujepennun luokse auttaakseen siskonsa pystyyn, mutta Kimalaistoive oli jo kiiruhtanut auttamaan kaatunutta pentua. Kujepentu niiskaisi ihmeissään, mikä Nokkospilvelle oli tullut? Miksi naaras halusi olla yksin? Kimalaistoive otti pentukaksikon häntänsä suojiin ja silitteli pentuja hiljakseen.
"Emollanne on nyt paha mieli. Teillehän on kerrottu Tähtiklaanista, eikö? Siskonne, Lampipentu on siirtynyt sinne. Mutta muistakaa, se ei ole teidän vikanne", raidallinen naaras naukui hiljakseen. Kujepentu vilkaisi ikikuningatarta ihmettelevänä, mutta siirsi sitten katseensa taas Nokkospilveen. Hän ei halunnut olla Kimalaistoiveen hännän alla, vaan oman, rakkaan emonsa hännän alla. Naaras kuitenkin näytti sulkeutuneen omaan kuoreensa. Kujepentu ummisti silmänsä ja tärisi hieman. Hänen teki mieli huutaa, että emo ei saisi olla surullinen, mutta hänen suustaan ei päässyt yhtäkään ääntä. Kujepentu tunsi sisällään tyhjyyttä, naaras ei ollut edes vilkaissut hänen tuomaan aarteeseen. Viimeinen asia minkä Kujepentu muisti, oli tyhjyys hänen sisällään huomioimattomuudesta. Kujepentu kuuli isänsä astelevan pesäänsä ja naukuvan jotain, mutta sanat eivät muodostuneet lauseiksi hänen päässään. Kujepentu kurottautui ottamaan kiven takaisin ja puristi sitä suussaan. Eikö mikään olisi varmaa? Tässä hetkessä pennun päähän iskostui siemen, että asiat voisivat muuttua eikä edes kissojen ilo ollut pysyvää.

Kujepentu piti suussaan jo kuita sitten löytämäänsä kiveä. Hän tukeutui tiukasti veljeensä, joka seisoi paljon itsevarmemmin, mutta myös kärsimättömämmin. Kujepentu vilkaisi valtava hymy huulillaan veljeään ja tuuppasi kollin lähes kumoon. Pienestä naaraspennusta oli kasvanut lähes valtava klaanikissa, joka oli ohittanut jo tovi sitten veljensä kasvussa. Naaras tunsi lempeän nuolaisun poskellaan ja käänsi katseensa. Lieskakajo oli tullut tyttärensä vierelleen toivottamaan toiselle onnea oppilasnimitykseensä.
"Oletko valmis? Pian mennään. Otan mielelläni sinun kivesi, lupaan pitää sen turvassa!" Lieskakajo tarjoutui isällisen lempeästi, mutta raidallinen naaras pudisteli pontevasti päätään. Hänen kivi oli hänen onnenkivensä ja he olivat kokeneet yhdessä paljon. Kujepentu oli varma, että osa Lampipennun sielusta eli tässä kivessä! He olivat kokeneet hänen siskonsa poismenon, naaraan kasvun ja Kujepentu halusi myös, että he kokisivat yhdessä hänen oppilasnimityksensä. Kujepentu ei kuitenkaan paljastanut edes emolleen, että hän ei uskonut Lampipennun kuolemaan. Hänestä oli suorastaan oksettava ajatus, että kissat eivät eläisi ikuisesti. Hän oli varma, että Lampipentu eli elämäänsä tämän kiven kautta. Se toi naaraalle lohtua, se oli hänen oma suojakeinonsa eikä Kujepentu suostunut keskustelemaan kuolemasta. Häntä jännitti kovin kenetköhän hän saisi mestarikseen, se saattoi olla suorastaan kuka tahansa! Kujepentu olisi halunnut isänsä mestarikseen, mutta kollilla oli jo oppilas; Unikkotassu. Kujepentu tunsi pientä mustasukkaisuutta oppilasta kohtaan, sillä oppilaan kouluttaminen oli vienyt hänen isältään aikaa pentujensa parissa. Lieskakajo kohotti kulmaansa hämmentyneenä, mutta ei sanonut mitään, sillä Leimusilmä oli istahtanut lähelle oranssiturkkista kollikissaa. Nyt oli Kujepennun vuoro virnistää. Pentu laski kivensä Lehmuspennun jalkoihin ja vilkaisi sitten suurempaa, vanhempaa kollia.
"Isä", naaras supatti ja osoitti Leimusilmää. Lieskakajo havahtui tuijotuksistaan ja kääntyi hieman nolostuneena tyttärensä puoleen.
"Mitä, rakas tyttäreni?" Lieskakajo kysyi hiljaisella äänellä ja sivusilmällä katsoi mustavalkeaa kollia. Kujepentu tapitti Lieskakajoa, kunnes avasi taas suunsa:
"Tai unohda, ei se ollut mitään tärkeää", naaras naukaisi ja kohautti olkiaan. Pennusta asti hän oli vaistonnut miten hänen isänsä käytös muuttui parantajaoppilaan tullessa samaan tilaan. Eivätkö he pitäneet toisistaan? Toisaalta, Kujepennusta tuntui, että Lieskakajo katsoi kollia samalla tavalla miten katsoi myös Nokkospilveä. Ajatuskin siitä, että Lieskajo haluaisi olla jonkun toisen kanssa sai pennun karvat pystyyn. Hän nappasi kivensä takaisin veljeltään ja meni istumaan tiukasti Leimusilmän, ja Lieskakajon väliin.
"Minä istun nyt tässä!" nuori naaras ilmoitti kuuluvasti ja näytti Leimusilmälle kieltä. Hän oli varma, että mikään ei erottaisi hänen vanhempiaan. Kujepentu ei uskonut pahuuteen tai siihen, että asiat eivät menisi hyvin. Naaras valpastui, kun Mesitähti loikkasi Litteäkivelle ja rykäisi muutaman kerran. Kollikissa kutsui Eloklaanin jäsenet klaanikokoukseen ja pentu valpastui. Hän tunsi vielä emonsa Nokkospilven lempeät sukaisut turkissaan, mutta pentukissa kiemurteli emonsa otteesta irti ja kiiruhti kivensä kanssa Litteäkivelle. Hän pujotteli kissajoukon lävitse ja katsoi kaikkia häntä ympäröiviä kissoja iloinen hymy huulillaan. Hän loikkasi Litteäkivelle ja laski kiven jalkoihinsa. Hän hymyili Mesitähdelle, joka vastasi tulevalle oppilaalle iloisella hymyllä.
"Pyydän, hiljaisuutta. Kiitos. Olemme kokoontuneet tänään nimittämään Kujepennun ja Lehmuspennun oppilaiksi. Kujepentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Kujetassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Mehiläislento. Toivon, että Mehiläislento siirtää kaiken tiedon sinulle", Mesitähti naukui juhlallisesti ja kääntyi sitten Mehiläislennon puoleen. Kollipäällikön seuraavat höpinät menivät täpinöissään olevalta naaraalta aivan ohitse, kun hän hyppi tasajalkaa ja yritti nähdä Mehiläislennon. Pian valkea, ruostetäplillä varustettu kolli asteli kissajoukosta hymy huulilla lähemmäksi ja Kujetassuksi nimitetty naaras oli ryntäämässä mestarinsa luokse, mutta Mehiläislento antoi hännällään merkin odottaa. Kujetassu nyökkäsi toiselle, vaikka hänen tassujaan syyhytti päästä tutustumaan uuteen mestariinsa. Pian Lehmuspentukin oli nimitetty Lehmustassuksi. Niin naaras ainakin päätteli, sillä yhtäkkiä aukiolla raikuivat hurraahuudot ja hän nappasi kivensä, jotta voisi kiiruhtaa Mehiläislennon luokse. Kujetassu hymyili mestarilleen ja he koskettivat toisiaan nenillään. Lieskakajo ja Nokkospilvi tulivat tervehtimään pentujaan.
"Onneksi olkoon! Olette nyt isoja kissoja, vaikka minulle tulette olemaan ikuisesti isin pikkupalleroita", Lieskakajo vitsaili ja suki Kujetassun turkkia. Naaras kiemurteli ja kikatti.
"Isi, älä! Mehiläislento on tuossa, hän on mestarini", naaras kiljaisi ja peruutti isänsä leikillisestä hyökkäyksestä.
"Mitä? Meinaatko, että olet liian vanha.... leikkitaisteluun!" Lieskakajo naukaisi ja loikkasi tyttärensä päälle. Kaksikko kiemurteli aukiolla yhtenä karvapallona, kunnes oppilas pääsi pujahtamaan kollin alta pois. Hän ravisteli nopeasti turkkiaan ja hätääntyneenä katseli ympärilleen. Hänen kivensä! Mihin se oli kadonnut?
"Näkikö kukaan onnenkiveäni?" Kujetassu naukui lähellään oleville kissoille eikä edes noteerannut sitä, että hänen veljensä oli häipynyt mestarinsa Aurinkoroihun kanssa. Nokkospilvi ojensi hätääntyneelle naaraalle kivensä ja Kujetassu saattoi taas rauhoittua.
"Nolasit minut mestarini edessä!" Kujetassu tuhahti isälleen, mutta loi toiseen kuitenkin lopulta hyväntuulisen hymyn kertoakseen, ettei ollut oikeasti vihainen.
"Meidän pitäisi tästä varmaan mennä, tulehan Kujetassu!" Mehiläislento naukaisi reippaasti ja lähti hännällään ohjaamaan naaraskissaa pois väkijoukon siimeksestä. Kujetassu puristi kiveään tiukasti suussaan, hän halusi viedä sen jonnekin turvaan.
"Ajattelin, että sinä voisit käydä ensimmäiseksi tekemässä itsellesi pedin oppilaiden pesään. Sen jälkeen me voisimme lähteä kiertämään rajat ja kertaisin sinulle soturilakia. Miltä kuulostaisi?" Mehiläislento ehdotti rennosti ja väläytti ystävällisen hymyn naaraalle.
"Se sopii kyllä, haluan viedä tämän turvaan. Se voisi mennä hukkaan harjoituksissa", Kujetassu selitti kollikissalle ja katsahti oppilaiden pesälle. Hän huomasi Malvatassun pujahtavan turkki pöllyssä pesään ja nielaisi. Hänellä ei ollut varsinaisesti kovin lämpimät muistot Malvatassusta tuon ollessa -pentu, mutta arveli myös naaraan ansaitsevan toisen mahdollisuuden. Kaikki ansaitsisivat ainakin sata mahdollisuutta olla parempi kissa! Kujetassu ei uskonut, että kukaan voisi lopulta olla mitenkään paha kissa. Ei edes kuolonklaanilainen, vaikka ne hänestä pelottavilta kuulostivatkin.
"Malvatassu voi näyttää sinulle mistä pesätarvikkeet löytyvät. Tulen hakemaan sinut oppilaiden pesältä, kun lähdemme. Nähdään pian, Kujetassu!" Mehiläislento nyökkäsi ja pukkasi oppilastaan kohti oppilaiden pesää. Kujetassu huikkasi mestarilleen hyvästit ja lähti sitten kipittämään kohti oppilaiden pesää. Se oli hänestä kovin jännittävää, hän ei malttanut odottaa ensimmäisiä harjoituksiaan. Kujetassu puikahti pesään.
"Mikä täällä haisee? Aivan kuin... pentutarha", Malvatassu kommentoi kovaan ääneen, tarkoittaen sanansa kiveä kantavalle Kujetassulle. Naaras räpäytti silmiään hämmentyneenä ja laski kivensä varovaisesti maahan. Hän taputti sitä tassullaan ja nuuhkaisi sitten varovaisesti turkkiaan. Hänestä se ei haissut mitenkään erikoiselle, mutta oliko se sitten erilainen, kuin vanhemmalla oppilaalla? Hän nappasi kivensä, ja sanaakaan sanomatta naaras tassutti pesätoverinsa luokse ja nuuhkaisi toisen turkkia. Kilpikonnakuvioinen kissa ei kuitenkaan varsinaisesti arvostanut vastanimitetyn kissan elettä.
"Pidä kuonosi erossa turkistani", Malvatassu tuhahti nuoremmalle kissalle, joka kallisti päätään. Kujetassu päätti sivuuttaa toisen sanansa, sillä hän ei ollut aivan varma mitä Malvatassu oli tarkoittanut ja oliko hän tarkoittanut ne kehuiksi.
"Oliko sinulla hyvät harjoitukset? Turkkisi on ainakin hieman märkä, josta voin päätellä, että olet ollut kosketuksissa lumen kanssa", Kujetassu kysyi toiselta viattomasti ja istahti naaraan vierelle. Malvatassu pyöräytti Kujetassulle silmiään ja sukaisi sitten rintaturkkiaan.
"Terävä huomio, älykkö", oppilas vastasi ja kohotti kulmiaan kysyvänä.
"Aivan, niin! Mehiläislento sanoi, että voisit ehkä auttaa minua petini teossa. Mistä löydän sammalia ja miten se tehdään? Sinulla ainakin on hieno peti", Kujetassu kehui ja hymyili sitten lämpimintä, aidointa hymyään mitä hän vain osasi. Hän todella toivoi, että voisi saada Malvatassulta apua!
"Ja olemmehan me nyt pesätovereita, eikö meidän kuulu auttaa toisiamme? Minä ainakin lupaan auttaa sinua tulevaisuudessa missä sinä ikinä apua tarvitsetkaan. Ja olemmehan me kuitenkin sukua! Sinun isäsi on minun emoni isä, ukkini", raidallinen kissa nyökkäsi ja katsoi toista toiveikkaana. Ehkä heistä voisi tulla hyviäkin ystäviä? Niin Kujetassu ainakin toivoi! Voisiko ystäviä muka olla liikaa? Hah, ei takuulla voisi! Kujetassun odotellessa Malvatassun vastausta, päätyi hän taas mielikuviinsa. Hän siveli tassullaan kiveään ja saattoi tuntea Lampipennun läsnäolon. Hän oli varma, että naaras oli nyt myös oppilas ja pian he harjoittelisivat yhdessä. Lampipentu oli ollut hänelle tärkeä kissa eikä tärkeät kissat poistuisi kissojen elämistä ikinä, eihän? Kujetassu ei halunnut, että se olisi totta. Hän ei voisi uskoa sitä ja hänen kuvitelmissaan Lampipentu oli erittäin elävä. Ehkä eri tavalla kuin hän tai Lehmustassu, mutta kuitenkin elävä. Muut kissat uskoivat kuolemaan, mutta Kujetassu ei. Naaras painoi tassullaan kiveä yhtä kovemmin, sillä tiesi, ettei se menisi rikki. Lampipentu oli yhtä vahva, kuin kivi ja kalliot. Kujetassukin oli. Kukaan ei nujertaisi häntä ikinä, ei kukaan. Kujetassu oli päättänyt olla vahva ja positiivinen. Se oli päätös, kuten myös surullisena olo tai negatiivisten tunteiden tunteminen. Kujetassu tunsi vain iloa, ei mitään muuta. Hän ei kestänyt, kun muut kissat itkivät. Se oli väärin, eikö?
"Haloo, kuunteletko sinä minua? Ei minulla ole koko päivää aikaa!" Malvatassu keskeytti hänet ja hitaasti Kujetassu taas palautui tähän keskusteluun.
"Öö, mitä sinä nyt taas sanoitkaan, heh?" Kujetassu naurahti ja vilkaisi kiveään, kuin tukea hakien. Hän yritti hakea ajatuksistaan Malvatassun sanoa, mutta hieman nolostuneena katsoi vanhempaa naarasta ja toivoi, että toinen olisi edelleen halukas auttamaan häntä.

//Malva?

Sypressikuiske istui pentutarhan vieressä. Poikiminen oli lähellä. Hyvin lähellä. Naaras nuokkui pää rentona, mutta havahtui nopeasti tuntiessaan kylmät pistokset niskassaan. Hän nosti katseensa taivaalle. Ensilumi! Sypressikuiske innostui pentumaisesti ja olisi muuten hypellyt ympäriinsä mutta tiineyden myötä hänen kuntonsa ei ollut ihan tikissä eikä suuri vatsa sitä olisi antanut. Hän tyytyi nousemaan ja nostamaan kuonon korkealle tuoksutellakseen lehtikadon tuoksuja. Hän ei ollut huolissaan pennuistaan, koska tunsi niiden liikkeet selvästi eikä klaaniin syntyvillä pennuilla olisi mitään hätää edes lehtikadon aikaan.

Haistellessaan ja nauttiessaan ensilumesta - joka kuitenkin sui heti maahan osuttuaan - Sypressikuiske huomasi Hallavarjon lähestyvän. Naaraan kasvoille nousi suuri hymy ja hän alkoi kehrätä.
“Hei, Hallavarjo”, nuori kuningatar sanoi innoissaan. Hallavarjo hymyili ja Sypressikuiske hymyili takaisin. Hän ei osannut pukea sanoiksi innostustaan ja onneaan.
“Hei vain!” valkoinen soturi naukui.
“Mitä kuuluu? Emme ole jutelleet liian pitkään aikaan! On ollut hirveä ikävä”, Sypressikuiske naukui innoissaan ja samaan aikaan pettyneenä, ettei ollut jutellut erityisimmälle ystävälleen niin pitkään aikaan. Hän vain oli ollut niin kiireinen.
//Halla?

Heti, kun Varjotassu oli saanut Sadetassun kanssa syötyä, siniharmaa naaras oli ponkaissut innostuneena käpälilleen ja halunnut vastausta odottamatta esitellä hänelle pentutarhan.
Varjotassu joutui melkein juoksemaan pysyäkseen Sadetassun kannoilla. Pentutarhan suulla Sadetassu kuitenkin pysähtyi ja jäi kurkkimaan sisälle, joten Varjotassu hivuttautui tämän viereen ja kurkisti itsekin ensimmäistä kertaa pentutarhaan. Pennuillakin oli juuri ruokailuhetki meneillään. Varjotassu ei ollut nähnyt noin pieniä kissoja oikeastaan milloinkaan. Ei edes silloin, kun hän oli itse ollut yhtä pikkuinen, sillä hänellä ei ollut sisaruksia. He näyttivät niin viattomilta; pentujen ympärillä maailma vain odotti juonia punoen, että saisi lisää sieluja turmeltaviksi. Varjotassun sydäntä riipaisi, kun hän ajatteli varhaisimpia elinkuitaan.
"Eivätkö he olekin suloisia?" Sadetassu kuiskasi Varjotassun korvaan. Kermanvärinen kolli väräytti korviaan ja melkein hätkähti naaraan kuonon ollessa niin lähellä hänen korvaansa.
"Ovat kai", hän vastasi vain.
'Kunpa noiden pikkuisten elämä alkaisi paremmin, kuin omani', Varjotassu ajatteli. No, ainakin heillä olisi emonsa klaanissa heidän kanssaan vielä vanhempanakin - toivon mukaan.
"Voisin esitellä sinulle leiriä. Jos haluat?" Sadetassu ehdotti.
Varjotassu yritti olla uppoutumatta ajatuksiinsa - olisi epäkohteliasta keskittyä muuhun nyt, kun hän yritti tutustua Sadetassun kanssa.
"Se olisi mukavaa", kolli vastasi ja pakottautui katsomaan Sadetassua silmiin, koska tiesi äänensä kuulostavan sävyttömältä.
"Hyvä! Mihin jatketaan?" naaras kysyi pirteästi hymyillen.
Oliko Sadetassu aina noin iloinen? Jokin siniharmaan naaraan lämpimässä hymyssä ja eloisissa, sinisissä silmissä sai Varjotassunkin tuntemaan olonsa hitusen mukavammaksi. Ehkä tämän iloinen seura tosiaan tekisi kollille hyvää.
"No, parantajan pesän ja klaaninvanhimpien pesän olen jo nähnyt. Sotureiden pesä kiinnostaisi ehkä", hän totesi.
"Selvä, tule!"
Sadetassu lähti loikkimaan toiselle puolen leiriä ja Varjotassu lähti perään. Kahden ison puun juurakon muodostamalle pesälle saavuttuaan hän katsahti suuntaan, johon Sadetassu heilautti häntäänsä. Puiden sisässä, juurakon yläpuolella oli onkalo.
"Tuolla tasolla nukkuvat kokeneimmat soturit", naaras selitti. "Muut nukkuvat tuolla ihan alhaalla juurien peitossa."
Kolli tutkaili sotureiden pesää silmät uteliaisuudesta pyöreinä.
"En tajunnut, että sotureiden pesä on noin valtava", hän naukaisi.
"Se on mahtava! Ajattele, että jonakin päivänä mekin saamme nukkua siellä", Sadetassu sanoi hymyillen. Varjotassu katsahti naarasta silmiin. Sinisten silmien kauneus tuntui korostuvan oppilaan hymyillessä. Kolli räpäytti savuisen hopeita silmiään, ettei olisi vaikuttanut siltä, että hän tuijotti.
"En malta odottaa sitä päivää", hän maukui ja yritti väläyttää pienen hymyn takaisin poskipäillään.
"En minäkään", Sadetassu myönsi. - "Hei! Ethän sinä ole vielä edes nähnyt paikkaasi oppilaiden pesässä, vai oletko?"
"En", Varjotassu vastasi hämmentyneenä toverinsa intoilusta.
Naaras pomppasi jälleen innoissaan ylös huiskaisten tuuheaa häntäänsä kevyesti. "Tule!"
Varjotassu nousi äkkiä ja valmistautui taas kiitämään naaraan perässä, mutta tällä kertaa tämä odottikin, että kermanvärinen kolli pääsi hänen vierelleen, ja he kävelivät yhtä tassua oppilaiden pesälle.
"Tässä on meidän pesämme", Sadetassu esitteli heidän saavuttuaan pensasrykelmän luokse, jonka ohi Varjotassu oli kyllä monesti kulkenut, mutta jonka sisälle hän ei ollut kurkistanut. Harmaa naaras solahti sisälle pesään:
"Tule katsomaan!"
Kermanvärinen kolli työntyi uteliaana sisälle pesään.
"Eihän tämä sotureiden pesälle vedä vertoja, mutta täällä on mukavaa", Sadetassu maukui hymyillen.
Varjotassu katseli ympärilleen. Sisällä makasivat kerällä Pöllötassu, Malvatassu ja Kuusitassu. Muut sammalaluset olivat tyhjillään, mutta pesä näytti jokseenkin ahtaalta. Pöllötassun pää kääntyi heti Varjotassun suuntaan.
"Mitä sinä täällä teet? Mene takaisin sinne minne kuulut, kotikisu. Vai väitätkö muka, ettei sinulla ole jo koti-ikävä?" Pöllötassu laukoi samassa, ennen kuin Varjotassu ehti vastata mitään Sadetassulle.
'Mahtavaa. Joudun kuunnella noita kommentteja joka kerta, kun näen Pöllötassun', Varjotassu ajatteli tympeänä. Varjotassu ei tiennyt jälleen ollenkaan, mitä vastata, joten hän vain jäätyi paikalleen kohdaten likaisenvalkean kollin ilkeän katseen. Sanat tuntuivat ikäviltä; ei Varjotassulla ollut Kaksijalkalassa kotia, mihin palata, mutta kolli kaipasi silti niitä onnellisia pentuaikojaan.
Hänen helpotuksekseen Sadetassu avasi äkkiä suunsa.

//Sade?

Hilehuurteen käytös oli käsittämätöntä ja hyvin loukkaavaa minua ja itse asiassa koko klaania kohtaan. Olin joutunut ihan toden teolla tekemään työtä, etten olisi oikeasti suuttunut. Se ei olisi kuitenkaan ollut minun edukseni, sillä viha sai aikaan vain enemmän vihaa ja suuttuneena puhui turhan helposti ohi suunsa. Onnekseni Hilehuurre tajusi totella ja lähti perässäni kohti paikkaa, jossa olimme sopineet tapaavamme muut.
Koko matkan vilkuilin taakseni varmistaen, että hopeinen kolli todella seurasi minua. En olisi yllättynyt, jos hän olisi lähtenyt omille teilleen heti kun silmä vältti. Hilehuurre ei näyttänyt kovinkaan iloiselta, joka tosin ei ollut suuri yllätys. Kollin kasvoilla oli tympääntynyt ilme, kun tämä kohtasi aina katseeni vilkaistessani häntä.

Pääsimme kuin pääsimme muiden luokse ja nappasimme matkalla mukaan aiemmin saalistamani oravan. Muut olivat jo paikalla, kun saavuimme tapaamispaikalle. Hilehuurre oli metsästyspartion jäsenistä ainoa, joka ei ollut saanut lainkaan saalista. Konnavarjo oli ainoa joka oli saanut kiinni kaksi saalista: hiiren ja varpusen.
"Palataan leiriin", tokaisin rauhallisella äänellä varmistettuani kaikkien olevan paikalla. Vilkaisin vielä ilmeettömänä Hilehuurta, joka näytti edelleen tympääntyneeltä ja tylsistyneeltä. Kollilla ei ollut mitään syytä olla minulle vihainen siitä, että hän oli itse rikkonut käskyjäni.

Leiriin päästyämme veimme tuoresaaliit tyhjillään olevaan tuoresaaliskasaan. Tyhjän kasan näkeminen sai aikaan muljahduksen vatsassani. Lähestyvä lehtikato pelotti varmasti myös muita eloklaanilaisia. Jos totta puhuttiin, minä pelkäsin eniten tauteja, joita se toi tullessaan. Edes ajatus sairastumisesta sai aikaan kylmät väreet. Kipeänä olo oli pahinta mitä tiesin! Jos olisi pitänyt valita, olisin ennemmin viettänyt neljäsosakuun vain Hilehuurteen seurassa kuin ollut edes yhtä päivää jossain karmeassa taudissa.
Ajatusten kääntyessä Hilehuurteeseen, huomasin kollin livahtavan Närhitassun ohi kohti sotureiden pesää. Pyörittelin päätäni ja lähdin ripein askelin kollin perään.
"Odota!" käskin, ja yllätyksekseni Hilehuurre totteli. Tabbykuvioinen kolli pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni, joskaan ei kovin innostuneen oloisena. Vakavailmeisenä kohtasin Hilehuurteen katseen ja kävelin hänen luokseen.
"Me menemme käymään Mesitähden luona nyt", tokaisin rauhallisesti ja viitoin tabbykuvioisen kollin perässäni kohti Litteäkiveä. Kuulin Hilehuurteen askeleet perässäni, kun astuin päällikön pesän eteen.
"Mesitähti?" lausuin päällikön nimen ääneen, sillä en halunnut tunkea päällikön pesään luvatta. Pesästä kuului askeleita, ja pian valkea pää ilmestyi esiin jäkäläverhon takaa. Päällikkö kohtasi hymyillen vakavan katseeni ja vilkaisi myös kaiketi yhä takanani seisovaa Hilehuurretta.
"Onko sinulla hetki aikaa? Minulla on tärkeää asiaa äskeiseen partioon liittyen", lausahdin vakavalla äänellä ja käänsin meripihkaisen katseeni takanani seisovaan harmaaseen kissaan.
"Toki, tulkaa vain peremmälle. Mitä on sattunut?" valkea kolli kysyi nyt hieman huolestuneella äänellä, tehdessään meille tilaa astua sisään pesään. Työnnyin hämärään pesään nuoremman soturin edellä. Ennen kuin vastasin päällikön kysymykseen, odotin että myös Hilehuurre oli päässyt sisään pesään. Istahdin vastakkain Mesitähden kanssa ja katsoin päällikköä vakavissani.
"Hilehuurre rikkoi partiossa räikeästi käskyjäni, jonka vuoksi hän ei saanut yhtäkään saalista kiinni koko partion aikana. Vasten käskyäni, hän vartavasten meni nummille, vaikka partion oli määrä saalistaa Koivumetsässä", ilmoitin harkittuani hetken sanojani. Mesitähti näytti yllättyneeltä, mutta kieltämättä huojentuneelta. Päällikkö vilkaisi Hilehuurretta, joka ei näyttänyt lainkaan katuvan tekojaan. Ennen kuin Mesitähti ehti sanoa mitään, tabbykuvioinen kolli avasi suunsa:
"Kyllähän sinäkin olit nummilla, joten myös sinä rikoit omia käskyjäsi."
Käänsin terävän katseeni nuoreen kissaan, hän ei selvästikään ymmärtänyt kuinka vakavasta asiasta tässä oli kyse! Jos kaikki käyttäytyisivät kuten hän, klaani jäisi kokonaan saaliitta. Pudistin vakavana päätäni ja käännyin taas Mesitähden puoleen.
"Se ei ole lainkaan totta. Minä seurasin jänistä nummille vain, koska sain siitä vainun Koivumetsässä ja ajattelin, että se täyttäisi monen kissan vatsat. Tarkoitukseni ei alun perin ollut mennä nummille, toisin kuin Hilehuurteen", vastasin rauhallisesti. Mesitähti silmäili vuorotellen minua ja Hilehuurretta mietteliäänä. Odotin päällikön rankaisevan soturia sääntöjen rikkomisesta, joten päällikön sanat yllättivät minut täysin:
"Hilehuurre, sinun tehtäväsi partion jäsenenä on totella partion johtajan käskyjä. Kuten tiedät, hän määrää saalistuspaikan, ellei varapäällikkö ole sitä erikseen tehnyt. Muista tämä jatkossa, sillä kaikista tärkeintä on, että klaani saa syödäkseen."
Katsoin epäuskoisena Mesitähteä. Sivusilmälläni näin, miten Hilehuurre nyökytteli päätään.
"Mutta.. Etkö sinä aio antaa hänelle rangaistusta? Hän rikkoi sääntöjä", lausahdin nopeasti ja katsoin äimistyneenä päällikköä, joka pudisteli päätään.
"Hilehuurre on vasta nuori, ja tämä on hänen ensimmäinen päivänsä soturina. En usko, että rangaistus on tässä kohtaa oikea vaihtoehto", valkoturkkinen kolli naukaisi lämpimällä äänellä. Ei voi olla totta! En halunnut väitellä päällikön kanssa, sillä loppupeleissä päätös oli hänen. En kuitenkaan ollut lainkaan tyytyväinen tilanteeseen.
"Selvä. Kiitos ajastasi", naukaisin ja kävelin Hilehuurteen perässä ulos Litteäkiven alta. Vilkaisin Hilehuurretta, koko juttu oli mennyt aivan väärin. Ei ollut oikein, että sääntöjä pystyi rikkoa noin vain ilman rangaistusta. Miksi ne olivat ylipäätään olemassa, jos niitä ei ollut pakko totella?
Kävelin Hilehuurteen ohi ja suuntasin kohti sotureiden pesää. Halusin olla nyt yksin, sillä ärsytys oli kasvanut liian suureksi.

Kului joitain päiviä, ja onnekseni Minttuliekki oli pitänyt minut poissa partioista, joihin Hilehuurre oli laitettu. Olin kuluttanut päiväni partioiden ja Närhitassua kouluttaen. Juttutuokiot muiden kanssa olivat jääneet vähälle, sillä vapaa-aikani meni lähinnä syömiseen tai nukkumiseen. Isä oli eilen jakanut saaliin kanssani, ja se olikin ainoa rento juttutuokio viime päivien ajalta.
Leirin pääaukio oli rauhallinen, sillä aurinkohuipun partiot olivat lähteneet juuri matkaan ja osa mestareista oli vienyt oppilaansa harjoituksiin. Olin antanut Närhitassulle vapaapäivän, sillä hän oli tosiaankin ahertanut viime päivien aikana enemmän kuin tarpeeksi. Minttuliekki ja Mesitähti istuivat Litteäkiven edustalla kahdestaan, he näyttivät keskustelevan jostakin hyvin tärkeästä, sillä molempien kasvoilla oli vakavat ilmeet. Keskustelu päättyi, ja Minttuliekki jakoi yllättäen vielä yhden partion:
"Tarvitsemme vielä yhden rajapartion tarkastamaan Kuolonklaanin rajan. Kirpputäplä, sinä johdat partiota. Mukaasi lähtevät Pohjaharha, Salamataivas ja Hilehuurre." Sen kuullessani olisin halunnut vain kadota. Mutta koska Minttuliekki oli määrännyt partion jäsenet, en voinut väittää vastaan. Näin Hilehuurteen kävelevän aukion toiselta laidalta kohti Kirpputäplää, joka oli jo valmiiksi lähellä leirin uloskäyntiä. Myös Salamataivas ilmestyi Litteäkiven takaa ja naaras käveli muiden luokse. Huokauksen saattelemana myös minä siirryin leirin uloskäynnille. Yritin välttää katsekontaktia Hilehuurteen kanssa. Mitä vähemmän jouduin olemaan hänen kanssaan tekemisissä sen parempi. Mutta kuitenkin minua hieman pelotti se, miten kolli toimisi partiossa. Hänen sooloilunsa riskeerasi koko partion turvallisuuden, ja se ei ollut lainkaan hyvä juttu.

//Hile?

//JATKOA VARJOTASSULLE//

"Oikein hyvin", nau´uin hymyillen Varjotassulle, joka oli juuri kysynyt, miten harjoitustuokioni oli mennyt. "En tosin ole kovin hyvä taistelemisessa, vaikken myöskään mikään toivoton."
"Näinkö on?" Varjotassu kysyi korviaan hiukan höristäen, ikään kuin toteamukseni olisi jollain tapaa yllättänyt hänet, osunut johonkin - vaikken minä hänen äänensävystään oikein selkoa saanutkaan.
"Kyllä, näin on", minä naurahdin. "Tule kanssani, käydään hakemassa sitä syötävää."
Varjotassu päätyi noukkimaan itselleen myyrän, minä puolestani pienehkön oravan. Menimme aukion laidalle ja kyyristyimme vastatusten syömään. Huomasin Varjotassun melko hiljaiseksi tapaukseksi. Toisaalta, ei se minua haitannut. Hiljaisuus silloin tällöin ei ollut mielestäni ollenkaan pahasta. Jokin tuossa kermanvärisessä kollissa kiehtoi minua, sai minut tuijottamaan häntä tutkivasti. Ehkä se oli se hänen hiljainen olemuksensa. Tietynlainen salaperäisyys hänen tavassaan olla.
"Muuten, siitä Pöllötassusta", aloitin, Varjotassun syömistä yhä katsellen. "Hänen sanomisistaan ei kannata välittää. Olen huomannut, että hän tykkää olla aika ilkeä."
Varjotassu nosti katseensa. "Niin", hän vain maukaisi mietteliään kuuloisesti. "Ainakin ne toiset oppilaat olivat ihan mukavia."
Hymyilin lämpimästi. "Hyvä. Kyllä suurin osa heistä ovatkin, se Pöllötassu vain..." Värähdin epämiellyttävästä tunteesta, jonka sen ilkimyksen ajattelu sai aikaan, "en vain oikein pidä hänestä, hän on aina sellainen ilkimys."
"Ai sotureillekin myös?" Varjotassu ihmetteli.
"No toivottavasti ei sentään sotureille", henkäisin. "Tähtiklaani tietää, mitä sellaisesta käytöksestä seuraisi."
Viiimeisimpään tuumaukseeni kermanvärinen seuralaiseni ei vastannut mitään. Ei se haitannut; ehkä hän ei uskonut Tähtiklaaniin, kun oli kotoisin sieltä kaksijalkalasta. Kyllä minä ymmärsin.
"Oletko muuten nähnyt jo pentutarhan?" Nousin äkki-innostuneena käpälilleni, pyyhkäisin viikseni puhtaiksi ja ennen kuin Varjotassu ehti sanoa mitään, hihkaisin: "Tule niin minä näytän! "
Loikin pentutarhalle ja pysähdyin sitten sen suuaukolle kurkkimaan. Pennuilla taisi olla ruokailuhetki meneillään, joten en tohtinut mennä häiritsemään. Sen sijaan kuiskasin viereeni tulleen Varjotassun korvaan: "Eivätkö he olekin suloisia."
"Ovat kai", kolli hymähti korviaan väräyttäen.
Katsahdin häntä tutkivasti. "Voisin esitellä sinulle leiriä. Jos haluat?"

//Varjo?

Olin herännyt aikaisin tänä aamuna, sillä uni oli loppunut noin vain kesken kaiken, enkä pystynyt sen jälkeen enää nukahtamaan. Hetken sammalvuoteella pyöriskelyn jälkeen olin noussut ylös. Kaipasin kipeästi seuraa ja yllätyksekseni näin Kuutamolaineen istuvan yksin leirin laitamilla. Mustavalkea kissa näytti jokseenkin surkealta. Muistelin soturin kertoneen hänen ja Pöllötassun menevän tänään aikaisin harjoituksiin, mutta valkoturkkista oppilasta ei näkynyt missään. Kipitin Kuutamolaineen luo ja kysyin häneltä asiasta suoraan. Kuutamolaine vaikutti hyvin turhautuneelta hänen kertoessaan ongelmistaan tuoreen oppilaansa kanssa. Vaikka tunsinkin suurta myötätuntoa sisartani kohtaan, kiitin hiljaa mielessäni Tähtiklaania siitä, etten minä ollut vielä saanut oppilasta koulutettavakseni. Soturin tehtävät olivat tarpeeksi raskaita ilman oppilastakin.
Katsoin säälien mustavalkoista soturia, joka näytti kertakaikkisen kyllästyneeltä tähän tilanteeseen ja oppilaansa käytökseen. Olin minäkin huomannut, miten töykeä Pöllötassu oli muita kohtaan. Ihmettelin itsekin, miten Mesitähti ei vielä ollut puuttunut kollin tekemisiin – kenties päällikkö ei vain ollut kiireiltään ehtinyt huomata asiaa.
Koin, että minun velvollisuuteni veljenä oli auttaa sisartani ongelman selvittämisessä. Vaikken tuntenutkaan vielä Kuutamolainetta kovin hyvin, halusin helpottaa hänen elämäänsä selvittämällä tämän Pöllötassu-ongelman.
"Ehkä minä voisin yrittää auttaa sinua", ehdotin väläyttäen leveän hymyn naaraskissalle, vaikken todellisuudessa tiennyt lainkaan, millä tavalla voisin olla Kuutamolaineelle avuksi. Ajattelin, että tärkeintä olisi kuitenkin yrittäminen. Kyllä me yhdessä saisimme yhden nuoren oppilaan kuriin!
"Hmm.. Entä jos alat oikein tiukaksi ja rankaiset häntä joka kerta, kun hän rikkoo käskyjäsi? Muutama päivä parantajan apurina laittaisi varmasti hirveimmätkin oppilaat kuriin!" virnistin huvittuneesti, vaikken tiennyt oliko ehdotukseni millään tavalla toimiva. Jotkut kissat – kuten vaikkapa Kultasiipi – pitivät oikeasti parantajien auttamisesta.

//Kuutamo?

Heräsin oudosta paikasta.
Kissa tuli minua vastaan kun tajusin että olin käynyt yöllä tarpeillani ja nukahtanut puoliväliin matkaa.
''Hei miksi sinä olet nukkunut täällä keskellä leiriä?'' Rastaskukka kysyi.
''En tiedä.'' Vastasin sillä en halunnut paljastaa Rastaskukalle mitään minun öisestä vahingosta.
''No jos kerran olet sitä mieltä että nukahdit keskelle leiriä koska 'ei mitään' niin olkoon.''
Rastaskukka tuhahti.
''Tule mene ottamaan tuoresaaliskasasta jotain.''
Hän jatkoi mukavammalla äänellä.
''Hei muuten mitä teemme tänään?'' Kysyin kun olin valinnut jotain syötäväksi ja mennyt Rastaskukan kanssa leirin perälle.
''Menemme tänään harjoittelemaan saalistusta.''
Hän vastasi iloisena kun kysyin kinnostuneena häneltä koulutusta.
Kun olin syönyt aamupalani loppuun niin talsimme ulos leiristä.
''Tänään harjoittelemme metsäsaalistusta ja ensi kerralla harjoittelemme nummisaalistusta.''
Rastaskukka huomautti leirin ulkopuolella.
''Kävellään tuonne päin.''
Rastaskukka maukaisi ja osoitti kohti länteen.
''Miten sinä luulet että vaanismisasento menee.''
Rastaskukka kysyi minulta kun olimme saapuneet Rastaskukan tarkoittamaan paikkaan.
Menin matalaksi ja lähensin takajalkojani lähemmäs kehoa.
''Sinun pitää olla matalammalla ja sinun hännän pitää olla matalalla eikä pystyssä kuin joku kaksijalka ja takajalkasikin pitää olla lähempänä kehoasi.''
Rastaskukka huomautti.
Laskin häntäni ja siirsin takajalkojanikin lähemmäs.
''Vielä matalemmalle häntä ja matalemmalle sinun koko kroppa.''
Hän jatkoi jo vähän kiukkuisen oloisena.
Lakin häntäni niin matalalle kuin pystyin ilman että se raahasi maata ja laskin kehoanikin vielä hieman.
''Nyt on hyvä.'' Rastaskukka maukaisi.
''Jatka kulkemista hiipien nyt kun sait vaanimisasennon kohdalleen.''
Hän jatkoi.
Tiesin etten ollut kovin ketterä joten tuskin minusta ikinä tulisi hyvä saalistaja.
Rupesin hiipimään ja haistoin HIIREN!
''Haistoin hiiren.'' Sihahdin Rastaskukalle ja hänkin haistoi saman hajun.
''Varo ettei risut naksahda sinun käpäliesi alla. Mene.'' Hän sihahti takaisin.
Rupesin hiipimään lähemmäs hiirtä ja kun näin hiiren enää ketunmitan päässä niin loikkasin ja hiiri havahtui hiiri rupesi juoksemaan ja yritin juosta sen perään.
Ajattelin tämä olisi ensimmäinen mahdollisuus viedä klaanille ruokaa. Kovensin juokauvauhtiani ja hiiri tuli koko ajan lähemmäs.
Mutta sitten käpäläni raksahti risuun ja hiirikin alkoi pinkoa kovemmin.
Ajattelin että koko mesässä tai nummella ei olisi enää eläimiä saalistamiseen tämän jälkeen joten minun oli pakko saada se.
Sitten hiiri yhtä äkkiä rupesi hidastamaan.
Sen on pakko olla väsynyt ajattelin ja minä itsekkin väsähdin mutta el luovuttanut.
Hiiri oli enää puolikkaan hännänmitan päässä.
Ajattelin että on pakko ponnistaa. Tiesin että ponnistus olisi pieni koska juoksusta on vaikea ponnistaa ja että jos menisi ohi en saisi hiirtä enää kiinni sillä minun piti nousta ja kaikkea ennen kuin pystyin jatkamaan.
Ponnistin juoksusta suoraan hiiren ja juuren päälle.
''Auts.'' Huudahdin kivusta.
Huomasin että hiiren häntä oli käpäläni alla ja pyrki pakoon. Yritin kurottaa päälläni hiireen mutta en ylettänyt joten yritin ottaa askeleen mutta vasen takajalkani ei pystynyt ottamaan maata vastaan.
Onkohan se murtunut ajattelin kun yritin astua jalalla.
Pääsin onneksi riittävän lähelle hiirtä jotta pystyin puraisemaan siltä niskat poikki.
Kun sain hiiren hampaisiini yritin mennä Rastaskukan luokse mutta en pystynyt liikkumaan koska vasen takajalka oli niin kipeä.
Pudotin hiiren suustani ja huusin ''Rastaskukka!''
Rastaskukka oli siinä silmänräpäyksessä paikalla.
''Mitä sinulle on käynyt?'' Hän kysyi silmäillen hiirtä ja vasenta takajalkaani joka näytti vähän oudolta.
''Minä sain hiiren kiinni mutta jalkani vääntyi enkä pysty kävelemään.'' Mauuin.
''Pystytkö kävelemään jos annan tukea ja kannan hiiresi?'' Rastaskukka kysyi.
''En tiedä.'' Vastasin.
''Yritetään.'' Jatkoin puhettani.

// jos tämä ei ole harjoituksista kirjoitettu niin mikä sitten on minä kirjoitin jo kerran taisteluharjoituksista mutta kuusitassun profiilissa on edelleen harjoituksista kirjoitettu ei.

Kurre oli nukkunut yön katkonaisesti ja noussut ylös sukimaan turkkiaan jo varhain. Hän ei ollut halunnut enää yrittää nukkua sen jälkeen, kun oli vain herännyt painajaiseen painajaisen perään.
Nyt kermanvärinen kolli istui klaaninvanhimpien pesän edustalla valmiina seremoniaan, mutta jännittyneenä, kuin hänen vatsassaan olisi ollut tusina perhosia. Tänään oli se päivä, kun hänestä tulisi virallisesti Eloklaanin jäsen. Hän saisi oppilasnimen ja mestarin.
Ei kulunut kauaakaan, kun Mesitähti jo kutsui klaanin koolle Litteäkiven päältä. Kurre asteli jalat jännityksestä täristen Litteäkivelle ja hyppäsi päällikön vierelle kiven päälle, kun tämä kutsui häntä. Kurre piti katseensa kiinni Mesitähdessä, jotta unohtaisi, miten moni kissa tuijotti nyt häntä itseään.
"Kurre on päättänyt liittyä Eloklaaniin, joten hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Varjotassuksi. Sinun mestarisi tulen olemaan minä. Toivon, että pystyn siirtämään kaiken tiedon sinulle", Mesitähti julisti lämpimällä, mutta voimakkaalla äänellä.
Valkea päällikkö katsoi nuorta kollia silmiin ja tämä katsoi takaisin sanoinkuvaamattoman helpottuneena siitä, että Mesitähti oli päättänyt ryhtyä hänen mestarikseen. Varjotassu kosketti Mesitähden kanssa neniä, minkä jälkeen hän hyppäsi alas kiveltä. Samaan aikaan klaani alkoi hurrata hänen uutta nimeään:
"Varjotassu! Varjotassu!"
Litteäkiven päällä entinen kotikisu oli tuntenut olonsa hyvin vaivautuneeksi, mutta nyt hänen silmänsä loistivat onnesta, ensimmäistä kertaa varhaisten pentuaikojen jälkeen. Hän oli nyt oikea soturioppilas! Hän oli nyt Varjotassu, ei Kurre. Uusi nimi toi nuorelle kollille tietynlaista lohtua siitä, että hänen kohtalonsa voisi vielä kääntyä parempaan - että menneisyys ei ehkä määrittäisikään häntä. Myös eloklaanilaisten hyvä vastaanotto lämmitti hänen mieltään. Ei hän ollut sellaista hurrausta odottanut.
Ennen kuin Varjotassu oli huomannut, ryhmä oppilaita oli kerääntynyt hänen ympärilleen.
"Onneksi olkoon!" Närhitassu naukaisi. Varjotassu räpäytti silmiään kiitokseksi.
"Kiva saada uutta seuraa oppilaiden pesään!" joku toinen, punertava oppilas maukui hymyillen. "Ainiin, minä olen Kipinätassu," tämä jatkoi.
Varjotassusta tuntui ahdistavalta, kun kaikki pörräsivät hänen ympärillään. Osa oppilaista tosin vain istui ja tuijotti vaiti etäämpänä.
"Hauska tavata", Varjotassu sai vihdoin sanottua. Hän ei halunnut olla epäkohtelias.
"Mehän voisimme esitellä sinulle muutkin oppilaat, nyt kun he ovat näköpiirissä", Närhitassu tarjoutui ystävällisesti.
"Mikä ettei", Varjotassu vastasi.
"Tässä vieressäni ovat Unikkotassu, Pöllötassu ja Kuusitassu", Kipinätassu esitteli toiset oppilaat heidän vierellään.
"Ja sinäkö muka sait mestariksesi Mesitähden? Nyt on kyllä käynyt paha virhe", Pöllötassu tokaisi haastava ilme kasvoillaan, tuijottaen Varjotassua silmät viiruina. Varjotassu ei tiennyt, mitä vastata, mutta sanat eivät tuntuneet hyvältä.
"Lopeta, Pöllötassu!" Kuusitassu tuli väliin. "Minusta se on hienoa, että sait itse Mesitähden mestariksesi", ruskea kolli lisäsi Varjotassulle.
"Kiitos", hän nyökkäsi helpottuneena.
"Nuo sisarukset tuolla kauempana ovat Malvatassu ja Tähtimötassu", Närhitassu kertoi hännällään viitellen, kiinnittämättä huomiota Pöllötassun kommenttiin. "Ja tuo tummanruskea kolli tuolla on Mutatassu, hänen silmätikukseen joutumista kannattaa vältellä."
Närhitassu vilkuili hetken ympärilleen ja jatkoi sitten:
"Tuo vaaleanharmaa kolli, joka kävelee pesään on Sumutassu. Ja tuo- hetkinen... Missä Sadetassu on?"
"Tässä!" samassa siniharmaa naaras ilmestyi näkyviin jostakin Kipinätassun takaa.
"Paljon onnea, Varjotassu!" Sadetassu onnitteli lämpimästi.
"Kiitos."

Kipinätassun ja Närhitassun täytyi hetken rupateltuaan jo lähteä mestareidensa mukaan, joten Varjotassu sanoi näille heipat pikaisesti. Heidän jälkeensä lähtivät myös Pöllötassu, Kuusitassu sekä Unikkotassu. Enää Sadetassu oli jäänyt istuskelemaan Varjotassun kanssa. Hän pohti, tulisiko Mesitähti hakemaan hänet harjoituksiin kohta.
"Hei kuule, olisi mukava tutustua vähän. Haluaisitko tulla syömään kanssani tänään harjoitusten jälkeen?" Sadetassu ehdotti hymyillen.
Varjotassu toivoi, että olisi osannut hymyillä takaisin, mutta hän yritti korvata vakavan ilmeensä höristämällä suuria korviaan ja katsomalla harmaata, valkotassuista oppilasta silmiin.
"Sopiihan se. En oikein tunne vielä ketään", kermanvärinen kolli totesi.
Häntä ei edelleenkään erityisemmin kiinnostanut tutustua muihin oppilaisiin, mutta ei hänellä ollut mitään sitä vastaankaan. Hänestä tuntui myös siltä, että osa oppilaan tehtävistä tuntuisi mukavammilta, ehkä kevyemmiltäkin, jos onnistuisi saamaan yhdenkin ystävän.
"Kiva! Nähdään siis myöhemmin", Sadetassu naukaisi, ennen kuin lähti kipittämään muiden oppilaiden perässä jonnekin.
Varjotassu ei kuitenkaan ollut vakuuttunut siitä, että Sadetassua oikeasti kiinnostaisi tutustua häneen kunnolla. Eihän hänessä ollut mitään erityistä - ainakaan millään positiivisella tavalla. Varjotassusta Sadetassu vaikutti klaanisyntyiseltä, joten hän epäili, olisiko heillä edes mitään yhteistä. Hän heilautti häntäänsä nopeasti. Eikö hänen ollut pitänyt jättää kotikisun menneisyys taakseen? Ei sillä olisi enää väliä. Eihän? Äkkiä kollin mieleen tulvahti muistojen ryöppy: kylmä tuulen tuiverrus keskellä yötä ja hylätyksi jäämisen tunne, kaksijalan huuto ja jäädyttävä pelko, kaksijalka lähestymässä käpälällään huitoen ja raastava kipu sydämessä. Varjotassu sulki silmänsä. Hän värähti ja yritti hengittää syvään.
'En ole enää se kissa', hän yritti vakuuttaa itselleen.
Kun hän avasi silmänsä, maailma tuntui etäiseltä. Kuin hän itse olisi ollut jossain aivan muualla. Kuin hänen tassunsa olisivat olleet jonkun toisen.
Varjotassu haistoi Mesitähden hieman ennen kuin näki valkean kollin lähestyvän häntä. Varjotassu puristi kyntensä maahan kuin palatakseen kehoonsa maantasalle. Se auttoi hieman, mutta ei vienyt omituista tunnetta pois.
"Noniin, Varjotassu, eiköhän aloiteta ensimmäiset taisteluharjoituksesi!" Mesitähti maukui iloisesti.
"Nytkö jo?" kermanvärinen kolli yllättyi ja valpastuikin äkkiä. Siitä tulisi varmasti kivaa, vaikka se tulisikin vaatimaan paljon kärsivällisyyttä. Hän nousi jaloilleen häntä pystyssä.
"Kyllä", Mesitähti naurahti. "Osaat kuitenkin jo saalistaa pientä riistaa, niin voimme hyvillä mielin käydä tänään läpi taisteluliikkeiden perusteita", hän jatkoi hymyillen.
"En malta odottaa", Varjotassu maukui. Vaikka hänen katseensa näyttikin eksyneen muualle, oli raidallinen häntä innostuksesta pystyssä.

Vasta nimitetty oppilas oli seurannut mestariaan avaralle aukiolle puiden keskelle. Mesitähti oli selittänyt ensiksi teorian tasolla joitakin taisteluun liittyviä seikkoja, kuten vastustajan liikkeiden ennakointia, minkä jälkeen tämä oli näyttänyt yhden hyökkäystekniikan. Varjotassu oli kaatunut kumoon, vaikka oli yrittänyt väistää ja torjua ohjeiden mukaan.
"Hyvä on, sinun vuorosi. Sinun ei ole pakko hyökätä samalla tavalla, voit myös hyökätä kimppuuni omalla tavallasi. En puolustaudu vielä, jotta opit tähtäämään oikein", Mesitähti ohjeisti. "Yritän ainoastaan väistää iskusi."
"Selvä on", Varjotassu maukui.
Hän lähti kiertelemään puolelta toiselle ja kyyristyi valmiiksi. Mesitähti näytti huomaavan ja jännittyvän. Varjotassu empi hetken, teki sitten pitkän loikan Mesitähteä kohti. Tämä ehti pois alta, joten Varjotassu improvisoi, kiersi äkkiä valkean kollin selän taakse ja hyppäsi tämän selkään.
"Hyvä hämäys!" Mesitähti kehui, kun Varjotassu oli kellahtanut takaisin maahan.
"En minä oikeastaan sitä suunnitellut", nuori kolli myönsi. Mesitähti vain hymyili.
"No, hyvä improvisaatio sitten. Ensimmäinen hyökkäyksesi oli kuitenkin liian hyvin arvattavissa, kun kyyristyit vähän ennen ja katsoit ylitseni arvioiden etäisyyttä. Kokeillaan uudestaan, niin voit kiinnittää näihin huomiota."
Varjotassu alkoi kiertämään kehää Mesitähden kanssa. Hän yritti nyt olla paljastamatta mitään katseellaan tai asennoillaan, mutta se tuntui hankalalta. Yksinkertainen hämäyskään tuskin menisi läpi. Kolli päätti yrittää käyttää nopeutta ja ketteryyttään hyväkseen. Hän ampaisi Mesitähteä kohti, mutta ei hypännytkään heti hyvällä etäisyydellä, vaan vasta Mesitähden väistäessä kääntyi ja hyppäsi tämän selkään. Mesitähti kaatui kyljelleen. Varjotassu nousi ylös hänen päältään.
"Miten se meni?" hän kysyi.
"Hienosti, se oli jo parempi! Muista kuitenkin, että oppiminen vie aikansa", mestari sanoi ja laski hännän oppilaansa lavalle. Varjotassu nyökkäsi ja katsoi Mesitähteä silmiin.
"Muistan."

Aurinko erottui enää juuri ja juuri puiden takaa, kun Varjotassu käveli leiriin myyrä hampaissaan. Mesitähti oli lähettänyt hänet metsästämään harjoitusten jälkeen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli kulkenut metsästä leiriin yksinään. Hän oli kuitenkin otettu siitä, että Mesitähdellä oli luotto häneen. Hänkin tunsi jo luottavansa Mesitähteen melkein yhtä paljon, kun oli joskus kauan sitten luottanut entiseen kaksijalkaansa. Päällikkö kohteli häntä aina niin hyväsydämisesti, että epäilykset kalvoivat häntä yhä harvemmin.
Kun kolli oli pudottanut myyränsä kasaan, hän etsi katseellaan Sadetassua, jonka kanssa oli sopinut ruokailevansa. Olikohan siniharmaa naaras jo palannut leiriin? Kun tätä ei näkynyt tuoresaaliskasan lähettyvillä, Varjotassu ryhtyi pesemään turkkiaan tassuista alkaen.
Pian hän kuuli lähestyviä askelia takaansa.
"Hei!" kuului pirteä ääni. Solakka siniharmaa naaras istuutui hännänmitan päähän.
"Hei vain. Miten sinun harjoituksesi menivät?" Varjotassu yritti aloittaa keskustelua kohteliaasti.

//Sade?

Kuutamolaine: 21kp! -

Kipinätassu: 40kp! -

Hilehuurre: 47kp! -

Sadetassu: 4kp -

Mesitähti:12kp -

Sumutassu: 11kp -

Pohjaharha: 23kp! -

Leimusilmä: 17kp -

Kaislapentu: 6kp - Oppilaan pisteet kasassa! Mestariksi saat Salamataivaan.

Sypressikuiske: 4kp -

Hiilihammas: 5kp -

Laventelitaivas: 7kp -

Ampiaispisto: 4kp -

Eilisilta oli kulunut vauhdilla Minttuliekin seurassa. Olimme käyneet kävelyllä ja vaihtaneet kieliä, jonka jälkeen olikin ollut jo aika painua nukkumaan. Edelleen tuntui inhottavalta nukkua erossa kumppanistani, mutta vuodenaikojen saatossa olin jo turtunut ajatukseen. Päällikön pesä oli tarkoitettu päällikölle, ei hänen kumppanilleen. Olisin kyllä mielelläni nukkunut Eloklaanin sotureiden kanssa samassa pesässä, mutta klaaneissa oli aina ollut tapana, että päällikkö nukkui omassa pesässään erillään muista.
Heräsin aikaisin aamulla ja poistuin pesästäni pääaukiolle. Ilma oli kylmä, mutta leirin piikkihernemuurit estivät puhurin pääsyn aukiolle. Katseeni pysähtyi Kurreen, joka oli myös jo jalkeilla. Nuori kermanvärinen kolli istui klaaninvanhimpien pesän edustalla ja silmäili sumuisella katseellaan leiriä. Hänen katseensa käväisi myös minussa, jolloin väläytin kollille lämpimän hymyn. Siihen tämä vastasi päätään nyökäyttäen.
Hiljalleen pääaukiolle saapui enemmän ja enemmän kissoja, ja auringonnousun jälkeen aukion rauhallisuus oli mennyttä. Kissat keskustelivat toisilleen ja puheet sekoittuivat toisiinsa niin, että yksittäisistä keskusteluista ei saanut selvää. Kuului vain puheensorinaa.
Ennen partioiden lähtöä, loikkasin Litteäkiven päälle ja kutsuin klaanin koolle. Olin eilisiltana päättänyt, että ryhtyisin itse Kurren mestariksi. Myös Minttuliekin mielestä se oli kaikista järkevin ratkaisu. Olin oppinut tuntemaan Kurren jotenkin, ja tulimme moitteettomasti toimeen toistemme kanssa. Tuntematon kissa Kurren mestarina saattaisi hidastaa kollin oppimista, kun tämä joutuisi käyttämään aikaa toiseen tutustumiseen ja luottamuksen keräämiseen.
"Kurre, saapuisitko luokseni", pyysin rauhallisella äänellä kollia, joka oli hivuttautunut hieman lähemmäs Litteäkiveä muiden kissojen sekaan. Silminnähden jännittynyt kolli asteli luokseni pitäen visusti katseensa minussa. Hän loikkasi litteän kiven päälle, jolloin aloitin nimitysseremonian.
"Kurre on päättänyt liittyä Eloklaaniin, joten hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Varjotassuksi. Sinun mestarisi tulen olemaan minä. Toivon, että pystyn siirtämään kaiken tiedon sinulle", naukaisin lämpimällä, mutta voimakkaalla äänellä ja katsoin nuorta kollia silmiin.
Kosketimme toistemme neniä, jonka jälkeen uuden nimen ansainnut kolli loikkasi alas kiveltä ja klaani alkoi hurrata hänen uutta nimeään:
"Varjotassu! Varjotassu!"

//Ex-Kurre?