Hypähdin kuusaman yli kevyesti. Laskeuduin pehmeästi maahan. "Ei siellä ole rajaa. Raja on tuolla oikealla." Omenahuuma selitti.
'Ei minun ollut tarkoituskaan mennä tuonne, senkin kani!' ajattelin turhautuneena. "No anteeksi, mutta en sitä paitsi olisi mennyt sinne. Ajattelin vain, no..käydä katsomassa sitäkin paikkaa..riistan varalta." vastasin hieman hermostuneena. Se ei ollut totta, mutta kai minä jotain yksin saisin tehdä? Vai oltiinko Eloklaanissa liian huolehtivaisia? Minun mielestäni, huolehtivaisuus oli ihan mukavaa. Minusta ei kukaan oikeastaan ollut huolehtinut, vaikka klaaninvanhimmat minua olivatkin joskus hoitaneet. Olin kuitenkin kiitollinen heille, koska ilman Eloklaanin kissoja olisin kuollut. Aloin olemaan heille yhä enemmän uskollinen. "No, mennäänkö? Voimme matkalla katsoa jos saisimme klaaninvanhimmille riistaa, koska kasa on nyt hieman tyhjä." Omenahuuma sanoi.
Nyökkäsin jäykästi osoittamatta kiinnostusta. "Hei, nyt hymyä huuleen! Pian tämä lehtisade on ohi." Omenahuuma naukui iloisena. Juuri silloin puusta putosi lehtiä päälleni. Kylmät vaahteranlehdet olivat märkiä. Ne olivat hieman roudassa. Olin lähes hautautua lehtiin, koska olin pienikokoinen. Omenahuuma kiskaisi minut pois lehdistä. Huokaisin turhautuneena. Taas minua jouduttiin auttamaan! Mikä minussa oli oikein vikana? Olinko liian heikko soturiksi? En todellakaan. Kukaan ei ollut parempi. Olin Eloklaanin paras kissa. Hymähdin tyytyväisenä. "Oletko kunnossa? Ettei vaan tulisi valkoyskää." Omenahuuma kysyi.
"Ei tässä mitään. Lähdetään etsimään riistaa." vastasin ja pidättelin yskäystä. "Hallavarjo, sopiiko että menemme Sumutassun kanssa tuonne toisaalle saalistamaan, jos menette leiriin?" Omenahuuma kysyi.
"No, käyhän se." Hallavarjo vastasi. Seurasin vanhempien kollien keskustelua. Rapsutin niskakarvojani. "Sumutassu, mennään sitten!" Omenahuuma naukui. Käänsin katseeni kohti Omenahuuman häntää ja pidin katseeni siinä. Lähdin liikkeelle hänen perässään.

Unta:
Haukkasin oikein suuresta jäniksestä mehevän suupalan. Viherlehti oli lämpimimmillään ja auringon säteet hivelivät turkkiani ihanasti.
Nautiskelin tuoresaaliista auringon paistaessa, ja mietin, mikä oikeastaan voisi olla paremmin. Syötyäni tarpeeksi venyttelin oikein suuresti ja mietin, lähtisinkö kävelylle vai rupeaisinko nokosille.
Hetken pohdiskeltuani totesin, ettei minua väsyttänyt, joten päädyin metsäkävelylle. Jolkottelin vailla huolen häivää ja vedin raikasta ilmaa keuhkoihini tyytyväisenä. Saavuin suuren tammen juurelle. En ollut varma osaisinko kiivetä siihen, sillä se oli niin korkea, ja oksat olivat niin ylhäällä, mutta päätin kokeilla.
Loikkasin mahdollisimman pitkän hypyn. Katsoin ympärilleni ja tajusin saavuttaneeni jo puun latvan, yhdellä hypyllä! Katsoin hämmästyneenä alas, ja näin maan noin neljän tai viiden ketunmitan päässä.
Hypin oksalta oksalle ketterästi kuin orava, enkä kertaakaan ollut edes lähellä tippumista. Tunsin itseni ketteräksi ja notkeaksi, mikä oli oikein hyvä, kun en yleisesti mitenkään loistanut sellaisissa taidoissa. Hyppäsin alas puusta, ja maahan tulo sujui loistavasti, paremmin kuin ikinä ennen. Jatkoin kävelyäni halki metsän, kunnes kaaduin äkillisesti maahan, kuin olisin tuntenut pienen tuuppauksen kyljessäni. Kompuroin ylös ihmetellen.
Sitten en kuitenkaan enää nähnyt metsää, puita, mitään… vaan heräsin.

”Vihdoin! Mistä lähtien sinut on ollut näin vaikeaa herättää?” Kuului tuttu ääni.
Raotin silmiäni. ”Hillasielu?” Sanoin hieman ärsyyntyneenä siitä, miten mestarini oli herättänyt minut, uni oli ollut niin mukava.
”Niin, nousehan. Partio ei odota sinua enää yhtään enempää” , kollisoturi maukui hoputtaen.
”Ai jaa, no ei minua sitten olisi tarvinnut laittaa aamupartioon” , tiuskaisin mestarilleni, joka vain heitti vakavan katseen silmiini. Painoin pääni.
”Selvä, mennään sitten”, nau´uin vastentahtoisesti yrittäen kuulostaa katuvalta, jota en todellakaan ollut. Ainoastaan ärsyyntynyt!
Mestarini nyökkäsi ja poistui oppilaiden pesästä. Nousin, ravistelin kuivahtaneet sammalet turkistani ja menin mestarini perään.
Klaanin varapäällikkö Minttuliekki jakoi edelleen aamupartioita.
Katseeni kiersi koko leirin kunnes huomasin Hillasielun vierellään valkoinen naaras, jonka turkissa oli mustia yksityiskohtia ja jolla oli vaaleanvihreät silmät, tunnistin hänet Korppisiiveksi. Mestarini toisella puolella oli kolli, joka oli kooltaan hyvin pieni ja väriltään musta, mutta hänellä oli rinnassaan valkoinen täplä ja silmät olivat ruskeat. Tämä kollin nimi oli Kirpputäplä.
Loikin heidän luokseen.
”Tultiinhan sitä sitten”, Hillasielu sanoi ja nyökkäsin hänelle vailla hymynkarettakaan.
”Mikä partio tämä on?” Kysyin tajuten, etten edes tiennyt, olimmeko menossa saalistamaan vai merkkaamaan rajoja.
”Saalistuspartio” , Korpisiipi maukui vastaukseksi juuri ennen Hillasielua, joka loksautti suunsa kiinni, kun ei ollutkaan päässyt vastaamaan kysymykseen, vaikka olikin valmistautunut siihen.
”Mennäänpäs sitten” , Hillasielu puolestaan sanoi ja livahdimme ulos leiristä johtavaan tunneliin Korppisiiven johdolla.
”Minne menemme?” Hillasielu kysyi uteliaana päästyämme jo kunnolla sekametsään ja leirin jäätyä kauemmas taaksemme.
”Ajattelin, että voisimme olla täällä sekametsässä”, Korppisiipi maukaisi.
”Selvä”, Hillasielu vastasi hyväksyvästi.
Raotin suutani maistellakseni ilmaa, ei hajuakaan saaliista. Kirpputäplä sen sijaan sai heti vainun, joten lähti seuraamaan sitä. Hetken oltuaan Korppisiipikin löysi jäljen.
Hillasielu kutsui minut seuraamaan tehden eleen hännällään ja loikin hänen luokseen toivoen, että loikkani olisivat yhtä kepeitä kuin unessani, vaikka ne eivät olleet edes kovin lähellä sitä vaivattomuutta, jonka olin unessani kokenut.
”Haluaisitko kokeilla saalistaa vaikka oravan tai linnun puusta?” Mestarini kysyi äänessään pieni haastamisen vivahde, mutta hän kuitenkin hymyili vienosti.
Katselin häntä hieman epävarmana, mutta kuitenkin samalla ajatus siitä, miten voisin saalistaa puuhun kiiveten, kutkutti sen verran paljon mieltäni, että päädyin vastaamaan: ”Joo, se olisi kivaa!”
Aloimme etsimään saalista.
Liikuin kasvillisuudessa hieman kömpelösti, mutta paljon paremmin kuin ensimmäisillä kerroillani. Olin taas hukkua haaveisiini siitä, miten minut nimitettäisiin soturiksi ja liikkeeni olisivat sulavia ja huomaamattomia, mutta muistin onneksi ajoissa olevani partiossa.
Sain vainun oravasta ja kutsuin Hillasielua, joka tuli hiirenhiljaa luokseni. Oravan hajujälki johti melko pienen vaahterapuun juurelle, jonka oksat olivat matalla. Ei sillä, että koko puu mitenkään kovin korkealle olisi yltänyt.
Katsoin ylös ja huomasin pienen ruskean harmaan karvakasan oksalla nakertamassa jotakin purtavaa, mitä oravat nyt yleensä söivätkään.
Katsoin Hillasielua kysyvästi, ja hän nyökkäsi minulle.
Olimme kyllä muutaman kerran harjoitelleet puuhun kiipeämistä, eikä se ollut ollut niinkään vaikeaa. Hillasielu oli kertonut, miten toimittaisiin sitten, jos saalistaisi puussa.
Yritin muistaa kaikki hänen silloin antamansa ohjeet ja lähdin kiipeämään puuhun.
Kaarna rasahteli, kun kynteni tarttuivat siihen lujasti, ja välillä siitä irtosi säleitä, jotka tippuivat maahan.
Orava ei kuitenkaan huomannut mitään. Hivuttauduin samalle tasolle oravan kanssa, sitten hyökkäsin. Tein sen mahdollisimman nopeasti, syöksyin yrittäen ottaa oravaa kiinni niskasta. Sain suuhuni oravan karvaa, mutten yhtään nahkaa. Oravasta jäi vain karvatuppo suuhuni sen pötkiessä pakoon. Näin miten se hyppäsi seuraavaan puuhun ja sitten kiipesi sen latvaan. Sen syötävä oli tippunut maahan sen säikähtäessä ja irrotaessa otteensa siitä.
Syljin karvat pois suustani ja tulin alas puusta.
”Hiirenpapanat” , mutisin ja Hillasielu katsoi minua huvittuneena.
”Ei se mitään, ensimmäinen kerta. Ja saithan kuitenkin kiinni siitä” , hän sanoi rohkaisevasti.
”Niin” , vastasin haikaillen edelleen oravan perään joka ei ollut enää nähtävissä.

Kuutamolaine ja Ampiaispisto olivat törmänneet pulmalliseen tilanteeseen, jossa heidän oli päätettävä, mitä tekisivät kaksijalalta tippuneen kapistuksen kanssa. Ampiaispisto oli jo ehdottanut esineen siirtämistä ja jopa hautaamista, mutta Kuutamolaine ei ollut lämmennyt kummallekaan ajatukselle.
"Minusta meidän pitäisi jättää se tähän, jotta kaksijalka voi käydä hakemassa sen", nuori soturi maukui lopulta, ja hän huomasi heti, ettei ehdotus ollut Ampiaispiston mieleen.
"Ai ettäkö antaisimme sen lampsia takaisin reviirillemme tuosta vain, kun juuri annoimme sille lähtöpassit?" kolli tuhahti epäuskoisesti ja lisäsi sitten hivenen itsetyytyväiseen sävyyn: "Enkä sitä paitsi usko, että se näyttää täällä nokkaansa ihan vähään aikaan."
Kuutamolaine piti pintansa: "Emme voi tietää, oliko esine sille jotenkin tärkeä. Jos oli, se saattaa tulla joka tapauksessa etsimään sitä, kun emme ole paikalla. Minusta olisi parasta, että jätämme esineen tähän ja annamme kaksijalan hakea sen."
"Mitä jos se alkaa tulla tänne useammin sen seurauksena?" Ampiaispisto kysyi häntäänsä nytkäyttäen.
"Sitten häädämme sen toistamiseen", Kuutamolaine vastasi ja kohautti lapojaan kuin se ei olisi ollut homma eikä mikään. Olihan kaksijalka tälläkin kertaa pötkinyt pakoon yllättävän helposti, vaikka soturi oli luullut siitä olevan edes vähän vastusta. "Pointtini on, että piilottamalla sen tai viemällä toiseen paikkaan, kaksijalka saattaa harhautua syvemmälle reviirille etsimään sitä tai jopa pyytää toisia kaksijalkoja auttamaan etsinnöissä. Sitten meillä on ongelma, jonka hoitamiseen tarvitaan koko klaani."
"Kaipa olet oikeassa", tabbykuvioinen kolli huokaisi lopulta, mutta ei vieläkään vaikuttanut täysin tyytyväiseltä ratkaisuun.
"Tullaan huomenna katsomaan, onko se yhä täällä", Kuutamolaine naukaisi ja teki jo lähtöä. Muut metsästyspartiossa olijat varmaankin ihmettelivät jo, mihin he olivat oikein kadonneet. "Jos se ei ole hävinnyt kolmeen päivään mennessä, siirretään se jonnekin reviirin ulkopuolelle. Mikäli kaksijalka todella haluaa sen takaisin, se kyllä tulee etsimään sitä pian."

Seuraavana päivänä Kuutamolaine ja Ampiaispisto olivat käyneet tarkistamassa esineen tilanteen, eikä sitä ollut näkynyt enää missään. Arvatenkin kaksijalka oli käynyt hakemassa omansa tilanteen rauhoituttua. Kaksikko oli ilmoittanut havainnoistaan Mesitähdelle, joka oli lisännyt partioiden määrää siellä suunnassa, jossa he olivat kaksijalkaan törmänneet. Partiot eivät kuitenkaan olleet saaneet uusia havaintoja mahdollisesta kaksijalan paluusta enää sen jälkeen. Kuutamolaine arveli sen tajunneen oman parhaansa ja pysyttelevän vastedes kauempana metsästä.
Kuutamolaineen ongelmat olivat kuitenkin vasta alkaneet, sillä Mesitähti oli antanut hänelle ensimmäisen oppilaansa. Kyseessä oli Pöllötassu-niminen entinen erakko, jolla oli hyvin häijy luonne ja varmasti jonkin sortin vihanhallintaongelmia - ainakin jos Kuutamolaineelta kysyttiin. Hän oli täysin avuton nuoren kollin kanssa, joka vastasi kooltaan täysikasvuista soturia. Tämä oli myös hyvin väkivaltainen ja saattoi suuttuessaan käydä Kuutamolaineen kimppuun.
Kuutamolaine tiesi, että hänen olisi pitänyt ilmoittaa ongelmallisesta oppilaasta Mesitähdelle, mutta hän ei halunnut luovuttaa näin vähästä. Vaikka Pöllötassu oli kertakaikkisen kamala oppilas, hän halusi uskoa, että onnistuisi kouluttamaan tästä kelpo soturin. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.
Mustavalkoinen soturi odotti oppilastaan piikkihernetunnelin edustalla. Aurinko oli noussut jo hyvän aikaa sitten, mutta kollia ei näkynyt. Kuutamolaine tukahdutti huokauksen ja otti suunnakseen oppilaiden pesän, josta valkoinen kolli löytyi tuhisemasta selällään umpiunessa ja tassut taivasta kohti. Nuori soturi kokosi itsensä ja lähestyi oppilasta. Hän tökkäsi Pöllötassua kevyesti kylkeen tassullaan, ja yllättäen oppilas räpäytti silmänsä auki ja kääntyi mestariaan kohti vihaisena. Kuutamolaine ehti nipin napin väistämään tämän kynnet - tai ainakin suurimman osan niistä.
"Mitä sinä tulet tökkimään minua heti aamusta?" Pöllötassu ärähti vihaisesti ja kierähti oikein päin. Oppilas mulkoi naarasta vihamielisesti.
"Tulin hakemaan sinut harjoituksiin, joiden olisi pitänyt alkaa jo aikoja sitten", Kuutamolaine vastasi tiukasti. Hän yritti pitää ilmeensä neutraalina, vaikka kuonoon tullutta naarmua kirveli ikävästi.
"Tulen sitten, kun minusta siltä tuntuu", kolli tuhahti halveksivasti ja käänsi sen jälkeen soturille selkänsä, selvästikin aikeenaan jatkaa uniaan.
Kuutamolaine veti syvään henkeä ja marssi ulos pesästä kuohuksissaan. Hän ei voinut käsittää, miten Mesitähti oli päästänyt tuollaisen öykkärin klaaniinsa. Naaras jäi istumaan pesän ulkopuolelle, mutta käänsi päätään lähestyvän kissan suuntaan, kun huomasi liikettä silmäkulmassaan.
"Huomenta. Eikö sinun pitänyt mennä harjoituksiin Pöllötassun kanssa?" soturin vanhempi veli, Ampiaispisto, kysyi. Kuutamolaine huokaisi ja lipaisi kielellään kuonostaan valuvan veritipan suuhunsa.
"Piti, mutta Pöllötassu ei ole järin yhteistyökykyisellä tuulella", hän murahti silmiään pyöritellen. Sitten hänen ilmeensä vakavoitui. "Mutta ihan oikeasti, en tiedä, mitä teen hänen kanssaan. En haluaisi luovuttaa vielä hänen suhteensa, mutta jos en saa häntä tottelemaan ohjeitani, tästä ei tule mitään." Naaraan lavat painuivat lyttyyn ja hänen häntänsä nyki turhautuneesti.

//Amppari?

Katselimme Kuutamolaineen kanssa esinettä, joka kaksijalalta oli pudonnut. Se oli mielestäni jokseenkin kiinnostava, mutta hitusen enemmän ehkä pelottava. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista.
"Pitäisikö se viedä pois reviiriltä?" kysyin epäröiden ja vilkaisin vierelläni seisovaa Kuutamolainetta. Naaras katsahti minua mietteliäänä.
"Me emme tiedä, onko se vaarallinen. Mitä jos kaksijalka pudotti sen tahallaan ja tämä on ansa?" nuori soturi mietti ääneen ja kiersi esineen ympäri. Esine oli ollut hyvän tovin hiljaa, joten uskaltauduin taas lähestymään sitä. Otin harppauksen eteenpäin ja läimäisin littanaa, kiiltävää esinettä käpälälläni. Siihen syttyi hetkeksi valo, ja astuin nopeasti taas taaksepäin. Valo sammui, eikä esine alkanut ääntelemään.
"Ei se vaikuta vaaralliselta", sanoin ja yritin siloitella pystyyn nousseita karvojani, "pitäisiköhän se vain haudata maahan?"
Mustavalkea naaras katsoi minua kulmiaan kurtistaen. "Miksi ihmeessä?"
Kohautin lapojani tietämättä itsekään, mikä virka esineen hautaamisella oli. Ajatus siitä, että moinen esine jäisi pyörimään Eloklaanin reviirin tuntumaan oli inhottava. Se saattaisi pahimmassa tapauksessa säikyttää äänellään kaikki eläimet monen ketunmitan päästä!
"No, mitä sinä sitten tahdot tehdä sille?" kysyin katsoen nuorempaa sisartani odottavasti. Ei sitä leiriinkään voisi viedä, etenkään kun emme tienneet, mikä esine oikein oli.

//Kuutamo?

Olin noussut ylös jo varhain, kun ensimmäiset valonsäteet vielä olivat etsineet paikkaa uudessa päivässä. Ilmassa vallitsi rapsakka keli, sillä jo jonkun aikaa olimme auringonnousun aikaan heränneet pakkaskeliin. Ei tämä vielä mitään ollut lehtikatoon verrattuna, mutta lämpimämpien kelien jälkeen muutoksen huomasi nopeasti.
Ruokailin rauhassa leiriaukiolla, kun auringonnousun partiot lähtivät matkaan. Täytettyäni itseni hiirellä uskalsin sujahtaa ulos leiristä. Aikeenani oli verrytellä jäseniäni ja saalistaa samalla jotain klaanille. Riistan määrä oli laskenut roimasti, joten juuri lähteneestä metsästyspartiosta huolimatta olisi hyödyllistä saada enemmän täytettä tuoresaaliskasaan.
Leirin ulkopuolella kohmeinen ruoho ratisi allani niissä kohdissa, joihin aurinko ei ollut päässyt paistamaan. Muuten ruoho tuntui tassujen alla vain märältä. Matkasin joen yli aistinkiviä ja koivumetsän viertä avarammille nummille. Kun puusto harveni ympäriltä, tuuli pääsi värisyttämään viiksikarvoja ja pörröttämään turkkia. Hetkeksi suljin silmäni ja nautin.
Nenääni osui hajujälki jäniksestä, enkä jäänyt tuhlailemaan aikaani sen suhteen. Vaikka olinkin etevä saalistaja, jänikset kuuluivat vaikeasti napattavaan kategoriaan. Minua ei oltu nopeudella suotu, joten en olisi ikinä saanut juostua jänistä kiinni. Se oli tietenkin harmi, sillä jäniksiä Eloklaanin reviirillä riitti. Lähdin seuraamaan hajujälkeä, ja jäniksen tuoksu vain voimistui mitä lähemmäksi pääsin. Olin jo siirtynyt vaanimisasentoon, kun saatoin hajusta päätellä saaliin olevan jo ihan lähellä. Pian kuitenkin silmiini osui kolo, eikä suinkaan jänistä lähettyvillä. Päättelinkin sen ahtautuneen jo koloonsa. Minttuliekki oli määrännyt minut vasta ennen auringonlaskua lähtevään partioon, joten aikaa kyllä riittäisi. Niinpä asetuinkin kolon vierelle viistoon, ettei kolosta tulija voisi mitenkään huomata minua.
Ehdin odottaa ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes kaksi pystykorvaa nousi ulos kolosta. En jäänyt odottamaan, vaan koukkasin tassullani kiinni jänikseen ja vedin sen ulos. Nopeasti puraisin sitä kuolettavasti ja kiitin Tähtiklaania. Katsoin ylpeänä edessäni komeilevaa saalista, josta taas joku saisi syödäkseen. Nappasin sen hampaisiini ja lähdin rauhallisin askelin jolkottelemaan aikeinani palata takaisin leiriin.
Leirissä kävin viemässä jäniksen tuoresaaliskasan päällimmäiseksi ja suuntasin kohti sotureiden pesää. Aurinkohuippu oli jo ehtinyt mennä, mutta ehtisin levähtää hetkisen ennen myöhäisempää rajapartiota. Suin hetken turkkiani siistimmäksi, kunnes painoin silmäni kiinni torkahtaen heti.

Pesin itseäni leirin laidalla. Aamu oli vierähtänyt partiossa ja sen jälkeen harjoituksissa Sadetassun kanssa, mutta nyt minulla oli hieman luppoaikaa. Harmi kyllä kaikki ystäväni olivat paraikaa jossakin ja olin vailla seuraa.
Minun ei tarvinnut murehtia seuran puutetta pitkään - huomaamattani eteeni oli ilmestynyt pieni, vaaleanruskea karvapallo, joka tapitti minua uteliaasti vaaleanvihreillä silmillään. Pentu oli Kaislapentu, tyttäreni Kimalaistoiveen ottotytär. En ollut vielä ehtinyt kunnolla tutustua pennunpentuuni, sillä lähestyvä lehtikato oli pitänyt kaikki soturit kiireisinä ruoankeruussa.
"Oletko Hiilihammas? Mistä tuo arpi on tullut? Leikkisitkö kanssani sammalpallolla?" Kaislapentu kyseli ujo hymy naamallaan. Vastasin pennun hymyyn ja katsoin tätä lämpimästi. Naaraan näkeminen toi mieleeni ne ajat, kun omat pentuni olivat olleet vielä pikkuisia. Pennuissa oli yhä sitä viattomuutta ja tietämättömyyttä maailman julmuudesta, jota halusi suojella kaikin keinoin.
"Olen Hiilihammas", vahvistin lempeällä äänellä ja kumarruin Kaislapennun tasolle. "Ja nämä arvet minä sain, kun taistelin hurjia hyökkääjiä vastaan yhdessä Mesitähden kanssa. Myös hänellä on naamassaan arvet siitä taistelusta!" Päätin, ettei pennun tarvinnut tietää, että arpien takana olivat Karjuvirne ja Kieroarpi, jotka ennen Eloklaaniin liittymistä olivat toimineet yhdessä Metsähallan kanssa ja hyökänneet kimppuumme. Veljeksistä oli lopulta paljastanut oikein mukavia kissoja, jotka vain olivat yrittäneet selviytyä, eikä minulla ollut kaunoja heitä kohtaan.
"Onko sinulla sammalpallo jossakin tässä lähellä?" kysyin sitten pennulta ja virnistin leikkisästi. "Eihän sammalpalloa voi leikkiä ilman itse sammalpalloa."

//Kaisla? c:

"Mennään kertomaan läheisillemme, he varmasti ilahtuvat tästä uutisesta!" Aurinkoroihu innostui. Sypressikuiskeen sisällä kupli ilo ja innostus.
“Kenelle kerromme ensin?” naaras kysyi.

Sypressikuiskeen vatsa oli kasvanut valtavaksi ja käveleminen hengästytti entistäkin enemmän. Hän raahasi hankalasti sammalta pentutarhaan tehdäkseen makuusijansa. Aurinmoroihu kiirehti paikalle hätäisenä.
“Tuo on liian raskasta sinulle! Saanko auttaa?” Sypressikuiskeen kumppani touhotti. Sypressikuiske pysähtyi huohottomaan ja tiputti sammalet pienen matkan päähän pentutarhasta - toisin sanoen määränpäästä.
“Anna, kun autan”, Aurinkoroihu naukui.
“Kyllä minä os-” Nokkospilvi keskeytti Sypressikuiskeen sanat.
“Anna hänen kantaa suurin osa siitä. Hän tarvitsee haastetta ja liikuntaa ennen pentujen tuloa”, hän sanoi ja Aurinkoroihu nyökkäsi nostaen noin puolet sammalista ja oksista omien leukojensa väliin. Sypressikuiske otti omat puolensa ja lastin kevennyttyä hän sai makuualuset yhden pysähdyksen jälkeen makuusijalle.
“Arvostan apuasi mutta haluaisin punoa pesän itse. Saat kuitenkin minun puolestani olla siinä”, Sypressikuiske sanoi hymyillen ja kosketti kumppaninsa kuonoa omallaan. Hän oli oppinut rakastamaan kollia aivan uudella tavalla ja oli iloinen, ettei tämä ollut jättänyt häntä ja pentuja yksin vaikka Sypressikuiske olikin torjunut Aurinkoroihun itse kuu tai pari sitten.
//Arskaliini <33

Makasin emoni vierellä pentutarhassa, ja lepuutin päätäni käpälieni varassa. Oli kulunut muutama neljännesosa kuu, kun olin jutellut Ampiaispiston kanssa. Enkä ollut vieläkään tavannut koko sukuani, ta he eivät periaatteessa ollut sukuani, mutta kun he kerran sanoivat niin, niin otaksun että suonissani virtaa heidän verensä. Emo nuolaisi hymyillen päälakeani, ja käänsin kirkkaan katseeni emon kauniiseen turkkiin, ja jäänsinisiin silmiin. Rakastin emoa niin kovasti, että olisin voinut uhrata itseni emon vuoksi. Hän oli niin ihana! Hän hoivasi, välitti ja antoi lämpöä joka päivä. Se oli tarpeen, koska ilma oli jo tosi vilpoista, enkä kestänyt kovin hyvin kylmyyttä, ja pakkasta.
"Mitä nyt emo?" kysyin ja nousin istumaan, painoin pääni vasten emon kylkeä. Emo pukkasi hellästi tassullaan kylkeäni, ja naurahdin iloisesti.
"Sinun pitäisi käydä välillä ulkonakin, vaikka siellä on kylmä", emo sanoi kehräten. Kehräsin hänelle takaisin.
"Selvä se emo!" sanoin hyväntuulisesti ja tassutin ulos. Kirpeä tuuli toivotti minut tervetulleeksi aukiolle. Ravistin melko lyhyttä turkkiani, ja katselin aukiota hymyillen. Halusin leikki kaverin, jonka kanssa leikkiä jotakin! Vaikka jahdata sammalpalloa! Kävelin eteenpäin ja tarkkailin ympärilleni, väistelin sotureita jotka kävelivät melkein minua päin. Pysähdyin litteäkiven viereen, ja katselin ympärilleni, hengitin hengästyneesti, soturien väisteleminen kävi työstä. Katseeni pysähtyi kolliin, joka istui aukion reunalla. Hänellä oli tummanruskea turkki, jossa oli raitoja, hänellä oli arpi kuonon päällä, ja jäänsiniset silmät. Ihan kuin emollakin! Emo oli puhunut paljon isästään Hiilihampaasta, jota en ollut nähnyt. Tämä kolli näytti ihan emolta, olisiko hän Hiilihammas. Tassutin kollin luokse korvat uteliaisuudesta pystyssä. Pysähdyin kollin eteen ja katsoin häntä kohti. Kolli käänsi ystävällisen katseensa minua kohti. Hymyilin hänelle varovasti.
"Oletko Hiilihammas? Mistä tuo arpi on tullut? Leikkisitkö kanssani sammalpalolla?" kyselin kollilta ja lähestyin häntä. Olin varma, että hän on Hiilihammas.

// Hiili vaari? <3

Huurteiset heinänkorret rapisivat Leimusilmän käpälien alla, kun kolli liikkui rauhallisesti eteenpäin metsässä. Hän piti silmänsä auki siltä varalta, että jostain löytyisi vielä käyttökelpoisia yrttejä, mutta oli melko ilmiselvää, että paras sesonki oli jo ohi. Heidän ei auttaisi Liljatuulen kanssa kuin vain tulla toimeen sillä, mitä heillä oli, ja toivoa, ettei klaania kohtaisi mikään epidemia tänä lehtikatona.
Mustavalkoisen parantajaoppilaan korvat käännähtivät vähän matkan päästä kuuluvan äänen suuntaan. Hän pysähtyi paikoilleen hieman jännittyneenä ja yritti kuunnella tarkemmin, mistä ääni oli peräisin. Sitä hänen ei tarvinnut arvailla kauaa, sillä erään puun takaa hyppi esiin pörröhäntäinen orava. Leimusilmä tuijotti sitä hiukan hölmistyneenä - pitäisikö hänen yrittää ottaa se kiinni? Saalistilanne klaanissa ei ainakaan paranisi enää kelien kylmetessä entisestään, joten kaikki kiinni saatu saalis auttoi varmasti klaania valmistautumaan lehtikatoon.
Parantajaoppilas laskeutui vähän kömpelösti vaanimisasentoon, jonka hän oli opetellut joskus muinoin ollessaan vasta oppilasikäinen. Hän oli surkea saalistaja, mutta yrittämättä ei saanut jättää. Orava oli nostanut päänsä ylös ja katseli nyt ympärilleen valpastuneena. Ei mennyt aikaakaan, kun se huomasi Leimusilmän lähestyvän itseään ja päästi saman tien ilmoille korvia särkevän varoitushuudon.
Leimusilmä teki epätoivoisen syöksyn talttahammasta kohti, mutta sepä oli vikkelämpi ja ehti livahtaa viereiseen puuhun turvaan. Puuhun hän ei aikonut sitä enää seurata, sillä tiesi liian hyvin, miten suuri alttius putoamiselle oli ajojahdin aikana. Sairasaukiolla oli viime kuina ollut vähän turhankin monta kissaa, jotka olivat loukanneet itsensä tiputtuaan puusta.
Hän huokaisi ja vilkaisi vielä kerran turhautuneena puun oksalle keikkumaan jäänyttä oravaa, ennen kuin jätti jahdin kesken ja keskittyi jälleen yrttien löytämiseen. Kyllä joku taitavampi soturi saisi sen vielä kiinni, kuten Lieskakajo. Leimusilmä tunsi korvannipukoitaan kuumottavan nolostuksesta, kun hän sai jälleen kerran itsensä kiinni ajattelemasta punaturkkista soturikollia.
Hän tunsi voimakasta ihastusta soturia kohtaan, mutta tiesi, ettei voinut kertoa tälle tunteistaan; Lieskakajo oli saanut pentuja Nokkospilven kanssa, ja vähiten raidallinen kolli varmasti kaipasi Leimusilmää kolmanneksi pyöräksi heidän suhteeseensa. Sitä paitsi, Leimusilmän tehtävä oli auttaa kaikkia klaanin kissoja ja kohdella heitä samanarvoisesti. Kumppanin hankkiminen parantajana ei ollut kielletty, mutta hänen olisi silti voitava asettaa muiden henki oman rakastettunsa edelle, mikäli tilanne sitä edellytti.
Leimusilmä oli kävellyt niin ajatuksiinsa uppoutuneena, ettei ollut huomannut lähestyvää partiota ennen kuin nämä olivat kuuloetäisyyden päässä:
"Olisitpa nähnyt oman ilmeesi, kun kompastuit siihen kiveen! Enpä ole ennen törmännyt kissaan, joka osaa tanssahdella yhtä hyvin kuin sinä!"
"Kita kiinni, Oksakuiske! Kuka vain voi välillä kompastua!"
Leimusilmä tunnisti Oksakuiskeen ja Rastaskukan äänet, ja pian partio pöllähti esiin puiden takaa. Mukana olivat kaksikon lisäksi Rastaskukan oppilas, Kuusitassu, sekä Utusielu ja… Lieskakajo! Hän toljotti lähestyviä sotureita lamaantuneena, erityisesti hänen katseensa oli vanginnut muuan raitaturkkinen soturi, jota hän oli ajatellut vain hetki sitten.
"Ai hei, Leimusilmä", Utusielun naukaisu sai Leimusilmän valpastumaan ja siirtämään katseensa kilpikonnalaikkuiseen naaraaseen, "mitä sinä täällä yksin teet?"
Leimusilmä nielaisi nopeasti ja yritti selvittää kurkkuaan. Hän toivoi, ettei kukaan ollut huomannut hänen tuijottavan Lieskakajoa mitenkään oudosti. "Tulin vain etsimään yrttejä", hän selitti pikaisesti, "mutta alkaa näyttää siltä, että niitä ei löydy ennen ensi hiirenkorvaa."
"Onhan se sanomattakin selvää, ettei täältä enää mitään yrttejä löydy", Oksakuiske tuhahti ja huitaisi hännällään lehtensä pudottaneen pensaan oksia.
"Niin kai, mutta ei niiden etsimisestä haittaakaan ole. Sitä paitsi, saanpahan ainakin raikasta ulkoilmaa", Leimusilmä virnisti, johon Oksakuiske vain murahti huvittuneesti.
"Tarvitsetko apua?" Leimusilmän sydän jätti lyönnin välistä, kun hän kuuli Lieskakajon kysymyksen. Hän kääntyi katsomaan soturia hieman häkeltyneenä.
"Jos siitä ei ole kauheasti vaivaa", hänen onnistui sanoa normaalilla äänellä. Lieskakajo pudisti päätään.
"Ei ollenkaan." Soturi kääntyi muun partion puoleen. "Menkää te vain edeltä leiriin niin minä jään auttamaan Leimusilmää. Jos näette Nokkospilveä, sanokaa, että tulen myöhemmin katsomaan häntä ja pentuja."
Leimusilmä katsoi hermostuneena, miten loput soturit jatkoivat matkaa, ja kuuli viereensä seisomaan jääneen Lieskakajon hengityksen. Hän pakotti itsensä sysäämään tunteensa kollia kohtaan pois mielestään ja olemaan kuin tilanteessa ei olisi ollut alkuunkaan mitään kummallista. Vain kaksi ystävystä viettämässä aikaa yhdessä metsässä - täysin normaalia.
"Yritin aiemmin napata oravan, mutta se kiipesi puuhun karkuun", Leimusilmä kertoi Lieskakajolle heidän lähdettyään kävelemään johonkin suuntaan yrttien toivossa. "Olen aivan varma, että se näytti minulle kieltään! Minusta on kyllä enemmän hyötyä klaanille parantajana kuin soturina."
Lieskakajo naurahti hyväntahtoisesti. "Eloklaani on kyllä onnekas, että sillä on noin lahjakas parantajaoppilas - vaikka metsästäjäksi hänestä ei ehkä olekaan."
Leimusilmä hykersi naurusta. Sitten hänen mielensä vakavoitui, kun hän tunsi, miten tunteet soturia kohtaan voimistuivat taas. Hänen olisi murskattava itseltään viimeinenkin toivonkipinä yhteisestä tulevaisuudesta Lieskakajon kanssa, ja niinpä hän päätyi ottamaan puheeksi kollin suhteen Nokkospilven kanssa. Heidän suhteensa vakavuuden kuuleminen suoraan Lieskakajolta olisi omiaan tuomaan realiteetit esille.
"Miten sinulla ja Nokkospilvellä muuten menee? Pennut tuottavat varmasti työtä teille kummallekin", Leimusilmä maukui hymyillen niin aidosti kuin kykeni sisällään vellovilta tunteiltaan.

//Lieska?

Pohjaharhan tiukoista käskyistä huolimatta Hilehuurre oli livahtanut nummille heti partion erkaannuttua. Kolli oli juoksennellut hetken vapauden tunteesta nauttien, viileän tuulen tuivertaessa tämän hopeista turkkia vasten. Hetken nautiskeltuaan Hilehuurre oli saanut vainun jäniksestä ja lähtenyt jäljittämään pitkäkorvaista otusta. Tämä olisi sittenkin ihan hauska metsästyspartio, hän oli ajatellut. Mutta eipä nuori kolli yleensäkään antanut muiden pilata iloaan.

Jäniksen jäljet johtivat takaisin suuntaan, josta Hilehuurre oli tullut, eli koivumetsälle päin. Hän hiippaili heinikossa vatsa maata viistäen, niin hitaasti ja vaisusti kuin vain rauhattomilta käpäliltään malttoi. Jäniksen tuoksu tuntui voimistuvan, joten kolli pysähtyi äkkiä siihen paikkaan. Hän erotti heinikossa muutaman ketunmitan päässä kaksi pientä pystykorvaa. 'Kohta lentää pupunpapanat!'
Hilehuurre jännitti lihaksensa. Malttamattomana hopeanharmaa soturi syöksyi eteenpäin jänistä kohti. Eläin istui kuitenkin sivusuunnassa soturiin nähden, joten kissan kuullessaan se pinkaisi toiseen suuntaan. Lihaksikas kolli oli jo valmistautunut tähän, joten hän teki nopean mutkan ja kaarsi jänön eteen, ennen kuin se ehti hänen ohitseen. Jänis teki kissaa paljon nopeamman äkkikäännöksen ja lähti loikkimaan pakoon juuri siihen suuntaan, kun Hilehuurre oli toivonutkin; koivumetsää kohti.
Pilkullinen kolli viiletti jäniksen perässä hetken, kunnes päätti jarruttaa. Hän tykkäsi härnätä jäniksiä hieman, ennen kuin nappasi ne. Kolli toivoi vain, että tämä yksilö ei olisi niin säikky, että pysähtyisi vasta kaukana metsässä. Hilehuurre lähti kulkemaan matalana eteenpäin jäniksen jälkiä seuraten. Koivumetsän ensimmäinen puurivistö oli jo läheisellä näköetäisyydellä. Onnekseen hän huomasi riistaeläimen jähmettyneen paikoilleen noin puoleen väliin matkaa soturin ja metsikön välillä. Sen korvat olivat höröllään ja sen rintakehä osoitti Hilehuurteen suuntaan, kuin se olisi käynyt metsän puolella ja kääntynyt takaisin.
'Hah, miten typerä elukka.'
Jänis käänsi katseensa ja korvansa puiden suuntaan. Nyt oli täydellinen hetki. Hilehuurre pudottautui maata vasten ja lähti hiipimään lähemmäs niin nopeasti kuin osasi. Hän jäykisti takajalkansa pitkän heinikon seassa ja ponkaisi jänistä kohti. Se katsahti Hilehuurteen suuntaan ja vielä kerran toiseen suuntaan, ennen kuin ampaisi karkuun. Hilehuurre saavutti sitä juoksujalkaa, koska lähestyi jänistä viistosti, vaikka olikin suhteellisen hidas juoksija. Kolli hyökkäsi jänistä kohti. Sivusilmällä hän näki jotakin valkoista, joka liikkui eri suuntaan kuin valkoiset koivut. Sitten jokin iskeytyi häneen ja jänis pääsi karkuun. 'Hiirenpapanat!'

Ennen kuin Hilehuurre oli ehtinyt tajuta, mitä oikein oli käynyt, oli hän ehtinyt kieriä tovin yhdessä mytyssä Pohjaharhan kanssa, kunnes oli päässyt irtaantumaan tämän otteesta, jolloin valkea soturi oli kysynyt jotakin vihaiseen sävyyn. Kysymys oli mennyt Hilehuurteelta täysin ohi, mutta Pohjaharja ei ollut vielä lopettanut, vaan tämä jatkoi kireänä:
"Minähän sanoin, että sinun täytyy pysytellä metsässä. Oletko sinä kuluttanut koko aikasi harhailemiseen, vai oletko kenties saanut jotakin kiinnikin?"
"Olisin saanut, jos et olisi häirinnyt minua", hopeinen kolli vastasi ja jatkoi nokkavasti, "mitä partion johtaja itse tekee nummilla, eikö sinun pitänyt saalistaa Koivumetsässä?"
"Se ei suinkaan ollut tarkoitukseni. Jäniksen hajujälki johti metsästä tänne ja aika oli vähissä, joten olisi ollut hiirenaivoista jättää se ja etsiä uutta saalista", Pohjaharha vastasi hetken kuluttua rauhallisella äänensävyllä.
Hilehuurre näki kuitenkin soturin silmistä, kuinka tämä yritti edelleen peittää ärtymystään. Hopeinen kolli ei olisi itse pystynyt moiseen suoritukseen. Nyt häntä otti päähän, että Pohjaharha oli tullut pilaamaan hänen saalistuksensa juuri, kun se oli onnistumassa. Hilehuurteella oli ollut hauskaa jänistä vaaniessa, mutta eipä ollut enää. Hän tuijotti Pohjaharhaa silmiin terävästi, siristäen silmäluomiaan sen verran, että sen juuri ja juuri erotti.
"Ymmärrät varmasti, että minun on ilmoitettava teostasi Mesitähdelle. Rikoit tietoisesti partion johtajan käskyä ja kulutit koko saalistuspartion turhaan seilaamiseen, etkä sen vuoksi saanut klaanille lainkaan saalista. Olet vielä nuori, mutta sinun on opittava, että et voi elää omien halujesi mukaan. Saalistuspartion ykkösprioriteetti on saada klaani ruokittua", valkea kolli jatkoi vakavalla äänellä.
Hilehuurre oli saanut tarpeekseen; edes häntä ei huvittanut enää. Hänen pilkullisen selkänsä karvat olivat edelleen osittain pystyssä siitä huolimatta, että Pohjaharha oli jo tasoittanut kaikki karvansa, eikä näyttänyt juuri mitään tunnetta ulospäin.
"Kai minä tiedän, mikä on metsästyspartio!" Hilehuurre sihahti.
”Mutta jos haluat palauttaa minut pentutarhalle, niin ei minua haittaa ottaa vapaata tylsien sotureiden seurasta. Tai, jos soturin elämä alkaa olla sinulle liian raskasta, niin siirry kuule ihan vapaasti klaaninvanhimpien pesään”, hän lisäsi, siristäen lopuksi silmiään ivallisesti.
Pohjaharha tuijotti häntä tiukasti, ja Hilehuurre tunsi pientä voitonriemua nähdessään vihan tunteen paistavan jälleen läpi valkean kivinaaman meripihkasilmistä. Pohjaharja ei kuitenkaan sanonut mitään. Hilehuurretta se ei juuri hetkauttanut, että valkea soturi aikoisi laverrella hänestä päällikölle.
'Ei ole minun vikani, että Pohjaharha on ilonpilaaja', nuori soturi ajatteli ärtyneenä.
"Kerro vain Mesitähdelle, hän varmasti lohduttaa sinua. Niin, ja sinun kannattaa käydä heti sen jälkeen parantajalla. Sinulla täytyy olla kokonainen mehiläispesä päässä. Ei sinun tarvitse pilata toisten iloa omien pakkomielteidesi takia", Hilehuurre laukoi impulsiivisesti, kun Pohjaharha ei vastannut.
Kollit tuijottivat edelleen toisiaan uhkaavasti. Pohjaharhan ilme ei juuri muuttunut, mutta tämä vaikutti siltä, että joku kissa olisi vienyt häneltä kielen. Äkkiä Hilehuurre alkoi hieman katua sanojaan upotessaan syvemmälle vaaleisiin meripihkasilmiin. Oliko hän mennyt liian pitkälle? Hän oli toki pyrkinytkin loukkaamaan Pohjaharhaa sanoillaan, mutta hiljaisuuden jatkuessa hän alkoi miettiä, että kuinka pahasti tämä oikein oli loukkaantunut. Vai pinnistelikö vanhempi soturi vain pysyäkseen tyynenä? Hilehuurteen selkäkarvat laskivat, mutta niskakarvat olivat edelleen ojossa.
Hän huiskaisi häntäänsä ja kääntyi lähteäkseen. Kerran Pohjaharhalla ei ollut mitään sanottavaa takaisin, hänen olisi paras vain viilettää suoraan leiriin niin nopeasti kuin pääsi, hän tuumi. Ennen kuin Hilehuurre ehti ottaa toista askelta eteen, hän kuuli takaansa Pohjaharhan viileän äänensävyn:
"Mihin sinä nyt luulet meneväsi? Kävelet edelleen partion kanssa samaa matkaa leiriin. Sen jälkeen tulet kanssani Mesitähden puheille. Jos karkaat nyt, voin vannoa, että pahennat vain tilannettasi."
Hilehuurre tuhahti ja kääntyi mulkoilemaan Pohjaharhaa häntä viuhtoen. Hänellä ei olisi nyt muuta vaihtoehtoa, kuin kävellä tuon kivinaama-mehiläispään kanssa leiriin.

//Pohja?

Olin suunnitellut antavani Närhitassulle tänään vapaapäivän, mutta Hilehuurteen ja Konnavarjon saapuminen luoksemme muutti suunnitelmat täysin. Onneksi en ollut vielä ehtinyt ilmoittaa vapaapäivästä oppilaalle. En juurikaan arvostanut sitä, miten kolli näytti vetävän kaiken vain leikiksi. Eikö hän osannut ottaa mitään vakavissaan?
Pidin malttini ja pysyin rauhallisena. Yritin kuitenkin antaa kollille mahdollisuuden, sillä tiesin tämän ansainneen soturinimensä vasta eilen. Kenties häntä vain jännitti uusi elämä ilman mestaria, joka kertoi koko ajan mitä tehdä.
Olin hurjan pettynyt, kun tabbykuvioinen kolli alkoi niskuroida aivan urakalla heti leiristä ulos päästyämme. Hän halusi mennä nummille, mutta partiolle oli paljon parempi mennä Koivumetsään. Lehtikato lähestyi, jolloin saalista oli muutenkin vähän ja nummilla oli pitkälti vain jäniksiä, joiden saalistaminen ei tainnut olla yhdenkään partion jäsenen erikoisalaa. Jänikset olivat nopeita, ja kaikki tästä partiosta - Konnavarjoa lukuun ottamatta - olivat varsin hitaita juoksijoita.
"Ei käy", pudistin päätäni vakavailmeisenä, "kuten hyvin tiedät, partion johtaja päättää saalistuspaikan, ellei partion jakaja ole sitä tehnyt. Me menemme Koivumetsään, eikä enää yhtäkään vastaväitettä." Ääneni oli sen verran vakava, että asia näytti menevän perille myös Hilehuurteelle. Kolli kuitenkin näytti nyrpeää naamaa, eikä selvästi ollut tyytyväinen ratkaisuuni. Hänen oli kuitenkin opittava siihen, ettei hän saanut aina tahtoaan periksi. Sotureilla oli sääntöjä ja rajoja, joista oli tärkeää pitää kiinni.
"No partion johtaja on sitten hyvä ja vie meidät Koivumetsään."
Lähdin johdattamaan partiota viimein pienen vitkastelun jälkeen kohti Koivumetsää. Ylitimme joen ja pian saavuimmekin metsään, jossa kasvoi riveittäin valkoisia puita, joita koristivat mustat pilkut. Pysäytin partion, sillä oli aika hajaantua eri suuntiin. Käännyin kolmen muun kissan puoleen rauhallisesti, vaikka Hilehuurteen käytös ärsytti minua yhä.
"Hajaannutaan nyt ja palataan tähän ennen aurinkohuippua", nau'uin vakavalla äänellä ja kohtasin Hilehuurteen katseen. Kollin kasvoilla oli virnistys, joka sai oloni epämukavaksi. Hän näytti suunnittelevan jotain, joka taatusti ei olisi minun mieleeni.
"Ja muistakin, että me saalistamme Koivumetsässä. Nummet ovat liian kaukana, ja tuhlaat koko saalistusaikasi vain siihen, jos lähdet nummille. Pysyttele siis kaukana nummista, Hilehuurre", kohdistin katseeni nuoreen soturiin, joka käänsi vihreän katseensa minuun empimättä.
"Joo joo, tuli jo selväksi. Saalistetaan Koivumetsässä", kolli tokaisi rennosti ja heilautti häntäänsä. Siristin meripihkaisia silmiäni yrittäessäni tulkita, oliko soturi tosissaan vai ei. Nyökkäsin partiolle merkiksi lähteä saalistamaan.

Olin lähtenyt seuraamaan oravan hajujälkeä. Haju oli jo sen verran laimentunut, että jouduin seuraamaan sitä vähän pidemmälle. Orava oli mutkitellut puiden lomassa paljon, mutta onnekseni se ei ollut kiivennyt missään vaiheessa puuhun. Hajujälki sen kun vain voimistui, ja pian se oli niin vahva, että tiesin oravan olevan aivan lähistöllä.
Hidastin tahtiani, sillä en halunnut säikyttää oravaa tiehensä liikkumalla liian kovaäänisesti. Kumarruin matalammaksi ja hiivin eteenpäin. Jouduin keskittymään täysillä, sillä hiljaa vaaniminen ei ollut vahvuuksiani. Ilahduin, kun huomasin parin ketunmitan päässä touhuilevan oravan. Eläimen turkki oli alkanut jo harmaantua lähestyvää lehtikatoa varten. Pörröhäntäinen eläin oli selin minuun, ja se oli minun tilaisuuteni. Otin nopeasti muutaman askeleen vielä eteenpäin ennen kuin syöksähdin kohti täysikasvuista oravaa. Se ehti huomata minut, mutta omaksi harmikseen liian myöhään. Hampaani olivat jo uponneet eläimen niskaan, kun se yritti pyrkiä karkuun. Orava alkoi vikistä onnettomasti, kun puristin yhä lujemmin hampaillani sitä yrittäessäni pitää sen paikoillaan. Kun ote oli tarpeeksi varma, naksautin nopealla liikkeellä eläimen niskat. Se sai aikaan rusahduksen, ja käpälieni alla rimpuileva eläin nytkähti kerran. Liike loppui, kun elämä hiipui oravasta.
'Kiitos, Tähtiklaani', kiitin esi-isiäni kiinnisaamastani saaliista. Sillä täyttyisi yhden jos toisenkin kissan vatsa. Irrotin otteeni elottomasta oravasta ja silmäilin ympäristöä. Etsin sopivaa paikkaa, jonne voisin haudata oravan. Hakisin sen mukaani paluumatkalla muiden luokse. Kun sopiva paikka löytyi pienen pähkinäpensaan alta, kaivoin oravan mentävän kuopan maahan, laskin oravan sinne ja peitin sen mullalla. Painoin tarkasti mieleen paikan ja pähkinäpensaan, ennen kuin jatkoin matkaani kohti uutta saalista.

Jalkani veivät minua kohti nummea jäniksen hajujäljen perässä. Tarkoituksenani oli ollut saalistaa vain Koivumetsässä, mutta jäniksen jälki oli niin tuore, että jos se oli mennyt nummille, sen täytyi olla vielä metsän läheisyydessä. Jos saisin jäniksen kiinni, moni saisi sen lihasta vatsansa täyteen. Aika oli lopussa, joten jäniksen jälkeen tuskin ehtisin saada enää muuta kiinni. En halunnut myöhästyä sovitusta tapaamisesta ja minulla oli vielä oravakin haettavana matkan varrelta.
Vauhtini hidastui sitä mukaan, kun jäniksen hajujälki muuttui tuoreemmaksi. Sydämeni syke kiihtyi, mitä voimakkaammaksi hajujälki kävi. Juuri nummen ja Koivumetsän rajalla erotin pitkäkorvaisen eläimen ruohikon seassa! Se loikiskeli eteenpäin hitaasti vailla huolen häivää, eikä onnekseni ainakaan vielä nähnyt minua. Pidätin hengitystä, kun eläin käänsi korvansa minua kohti ja sitten myös katseensa. Painauduin maata vasten aluskasvillisuuden sekaan ja toivoin, ettei pitkäkorva nähnyt minua. Yllättäen jokin muu vei sen huomion, ja se käänsi salamannopeasti katseensa nummien suuntaan. Ajattelin sen olevan mahdollisuuteni, ja lähdin vauhdilla juoksemaan jänistä kohti. Eläimen kauhistunut katse kääntyi nopeasti takaisin minun suuntaani. Kun välimatkaa oli enää vajaa ketunmitta, jänis ampaisi karkuun pitkine jalkoineen. En luovuttanut, vaan lähdin pinkomaan jäniksen perään. Se oli nopea, joten jouduin ihan tosissani juoksemaan kiriäkseni sitä kohti. Välimatka jänikseen pieneni, ja olisin pian saanut sen kiinni, kun jokin ilmestyi eteeni aivan tyhjästä.
Jouduin tekemään äkkijarrutuksen, muttei se auttanut. Törmäsin harmaaseen eläimeen ja kierimme hetken ajan maassa keskenämme. Kun pääsimme pysähtymään, irtaannuimme toisistamme niskavillat pystyssä. Katsahdin vakavailmeisenä tabbykuvioiseen kolliin, jonka tunnistin Hilehuurteeksi.
"Mitä sinä oikein teet?" kysyin ennen kuin selvästi yhä päästään pyörällä oleva kolli ehti sanoa mitään. En voinut uskoa, että hän oli tieten tahtoen rikkonut käskyäni ja tullut nummille. Kollilta puuttui täysin kunnioitus vanhempia sotureita kohtaan, enkä voinut sietää moista käytöstä.
"Minähän sanoin, että sinun täytyy pysytellä metsässä. Oletko sinä kuluttanut koko aikasi harhailemiseen, vai oletko kenties saanut jotakin kiinnikin?" esitin kysymyksen kireällä äänellä. Hilehuurre kurtisti kulmiaan ja nosti leukansa pystyyn.
"Olisin saanut, jos et olisi häirinnyt minua", kolli tokaisi, "mitä partion johtaja itse tekee nummilla, eikö sinun pitänyt saalistaa Koivumetsässä?" Kieltämättä kysymys oli osuva, mutta Hilehuurteella ei ollut varaa piikitellä. Kolli sai odottaa vastaustani hetken, sillä halusin miettiä sanomiseni tarkkaan. Sen ajan harmaa kissa tuijotti minua herkeämättä vihreillä silmillään. Hänen tungetteleva katseensa sai oloni epämukavaksi.
"Se ei suinkaan ollut tarkoitukseni. Jäniksen hajujälki johti metsästä tänne ja aika oli vähissä, joten olisi ollut hiirenaivoista jättää se ja etsiä uutta saalista", nau'uin rauhallisella äänellä, pakottaen karvani tasoittumaan. Vaikka olinkin todella pettynyt ja ärsyyntynyt Hilehuurteen käytökseen, minun oli pysyttävä rauhallisena. Soturin ei ollut hyvä joutua riitoihin klaanitoverinsa kanssa, vaan asiat oli hyvä selvittää rauhallisesti puhumalla.
"Ymmärrät varmasti, että minun on ilmoitettava teostasi Mesitähdelle. Rikoit tietoisesti partion johtajan käskyä ja kulutit koko saalistuspartion turhaan seilaamiseen, etkä sen vuoksi saanut klaanille lainkaan saalista. Olet vielä nuori, mutta sinun on opittava, että et voi elää omien halujesi mukaan. Saalistuspartion ykkösprioriteetti on saada klaani ruokittua", totesin vakavalla äänellä ja katsoin Hilehuurretta suoraan silmiin.

//Hile?

Heräsin vuoteestani. Minua ei ollenkaan tehnyt mieli lähteä aamupartioon. Niin, aamupartioon! Se oli ainoa asia, jota vihasin. Omenahuuma oli ilmoittanut minulle, että lähtisimme sinne tänään. Olin vain mulkoillut häntä. "Jokainen joutuu vuorollaan." Omenahuuma oli sanonut. Huokaisin hiljaa. En saanut levätä hetkeäkään enempää, kun Omenahuuma tuli sisään. "Sumutassu, nyt lähdemme aamupartioon! Saat sitten jatkaa uniasi päivällä." Omenahuuma naukui. 'Ihan kuin muka voisin tehdä niin. Tulee ihan kauhea meteli, ja näin aamullahan kuuluu nukkua!' ajattelin kiukkuisesti. Yritin pitää karvani sileinä. Nyökkäsin lyhyesti, osoittamatta kiinnostusta. Matkalla potkaisin sammalia. Ne lensivät kaaressa oppilaiden pesän toiselle puolelle. Venyttelin aamuhämärässä. Oli vielä pimeää, ja usva nousi hiljaisesti pois reviriiltä. Räpyttelin silmiäni. Tunnelma oli vähän samanlaista kuin kokoontumisessa. Hieman jännittynyttä ja mukavaa tunnelmaa. Vaikka täällä oli vain ehkä pari kissaa samaan aikaan. Mukaan saimme partioon Hallavarjon ja Kultasiiven. Hallavarjo asettui partion kärkeen. Vilkuilin ympärilleni. Tuntui hieman oudolta. "Mihin me mennään?" kysyin Omenahuumalta.
"Kuolonklaanin rajalle." kolli supatti.

Leirin ulkopuolella oli entistäkin hämärämpää. Henkäisin kauhistuksesta, kun kiiluvasilmäinen otus hyppäsi pensaasta. "Mikä tuo on? Apua!" ulahdin. "Se on vain orava." Omenahuuma sanoi rauhoittavasti. "Ei se ole mikään kettu tai sellainen." "Jaaha. Olisi voinut kuitenkin olla, joten älkää viitsikö!" mutisin juuri ja juuri niin kuuluvalla äänellä, että kaikki kuulivat sen. Omenahuuma murahti minulle muttei sanonut mitään. Laskin häntäni alas. Yritin näyttää nöyrältä. Tassutin eteenpäin. Edessäni oli hieman pahanhajuinen Kuolonklaanin raja. 'Miten Kuolonklaanin kissat voivat haista tuollaiselle? Jos haluaisi haista tuollaiselle, niin täytyisi varmaan syödä koira!' ajattelin tyrmistyneenä. Laitoin rajamerkin viereiseen saniaispehkoon. Vilkaisin eteenpäin. Näin ison vaahteran, ja pienen kuusen nojaamassa siihen. Juoksin niiden läpi.

"No, minusta tuntuu, että tiedän nyt, mikä minut tekee iloiseksi. Haluan liittyä Eloklaaniin", Kurren toteamus sai jännittyneen ilmeen kasvoillani muuttumaan hymyksi. Olin odottanut, että nuori kissa ilmoittaisi lähtevänsä Eloklaanista piakkoin, joten tämä uutinen oli ehdottomasti mukava yllätys! Vaikka Kurre olikin melko erilainen kuin suurin osa eloklaanilaisista, tiesin hänen sopeutuvan joukkoon loistavasti. Eloklaanissa hänen ympärillään olisi paljon välittäviä kissoja, jotka voisivat auttaa kermanväristä kissaa luottamaan enemmän itseensä ja muihin. Toivoin, että saisin jonain päivänä nähdä Kurren aidosti iloisena ja onnellisena!
"Jos se tekee sinut iloiseksi, olet lämpimästi tervetullut Eloklaanin jäseneksi", naukaisin leveästi hymyillen. Aloin kehrätä ilosta, olin todella onnellinen Kurren päätöksestä.
"Olen varma, että sinusta tulee loistava soturi!" hymy sen kuin vain leveni kasvoillani puhuessani. Olin huomaavinani myös Kurren kasvoilla hennon hymyn, ja tämän savuinen katseensa oli tavallista kirkkaampi.
Olimme pysähtyneet leirin ulkopuolelle hieman sivummalle sisäänkäyntitunnelista.
"Niin minäkin toivon", Kurre totesi rauhallisella äänellä. Olin niin iloinen, että hymyilin koko sen matkan, kun kävelimme kauemmas leiristä samaan paikkaan, jossa olimme eilen harjoitelleet saalistamista.

Pysähdyin pienelle aukiolle ja käännyin kermanvärisen kollin puoleen.
"Vieläkö sinä muistat asennot, joita harjoittelimme eilen?" kysyin iloisella äänellä. Kurre nyökytteli päätään.
"Hienoa, siinä tapauksessa pääsemmekin suoraan itse asiaan", tokaisin tyytyväisesti nyökytellen. Kurresta huomasi, että tämä oli innoissaan, vaikkei kollin kasvoille piirtynytkään edes pientä hymyä. Tämän silmät olivat laajentuneet ja kolli silmäili jo ympäristöään saaliiden varalta.
"Lähde vain etsimään saalista, niin minä jään tähän odottelemaan."
Jännittynein askelin Kurre alkoi kävellä eteenpäin tarkasti ilmaa nuuhkien. Hetken vaeltelun kuluttua hän sai selvästi vainun jostain ja lähti seuraamaan sitä hiljaa hiipien, juuri kuten olin opettanut. Näin, miten entisen kotikisun häntä hipaisi välillä maata, mutta kolli tajusi aina itse nostaa sitä hieman ylemmäs. Kermanvärinen kissa katosi näköpiiristäni, joten tehtäväkseni jäi nyt vain odottaa hänen paluutaan.
Ennen kuin huomasinkaan, olin uppoutunut omiin ajatuksiini. Mielessäni pyöri paljon asioita, mutta yksi niistä oli huoli lähestyvästä lehtikadosta. Ilmat viilenivät vauhdilla ja ei menisi aikaakaan, kun ensilumi sataisi maahan ja peittäisi metsän valkeaan lumeen. Rukoilin päivittäin Tähtiklaania, että tästä lehdikadosta tulisi aiempia suotuisampi. Eloklaanilla toki meni nyt erinomaisesti, mutta ruokittavia suita oli huolestuttavan paljon ja saaliin määrä sen kun vain laski päivä päivältä. Toivoin, ettei riistaa tarvitsisi alkaa säännöstelemään, vaan jokainen saisi päivittäin vatsansa täyteen.
Lähestyvät askeleet saivat minut säpsähtämään. Katseeni oli kääntynyt lehdettömien oksien takana pilkottavaan siniseen taivaaseen, mutta se laskeutui nopeasti Kurreen, kun kuulin tämän lähestyvän. Kolli kantoi suussaan pientä metsähiirtä.
"Oikein hyvä Kurre! Sinähän olet pian ihan mestarisaalistaja", kehuin kollia, joka pudotti elottoman hiiren maahan. Kolli katsoi minua kiitollisena.
"Enpä tiedä. Hiiri meinasi päästä karkuun, kun se kuuli minun lähestyvän. Sain sen juuri ja juuri kiinni ennen kuin se olisi livahtanut kuusen juurakkoon piiloon", kolli naukaisi ja laski sumuisen katseensa maahan.
"Höh, sellaista sattuu usein myös minulle! Sehän juuri todistaa, että olet hyvä saalistaja, kun haasteista huolimatta sait hiiren kiinni", huomautin lämpimällä äänellä. Kurre nosti taas katseensa katseensa minuun. Sitä oli vaikea tulkita, enkä ollut varma, oliko sanoillani ollut mitään merkitystä.
"Nyt kun olet liittymässä Eloklaaniin, sinun on hyvä alkaa opettelemaan soturilakia. Jokaisen soturin on muistettava soturilaki ulkoa ja noudatettava jokaista kohtaa. Tuleva mestarisi opettaa sinulle soturilain, mutta voimme aloittaa jo nyt. Neljännessä kohdassa sanotaan, että saalista saa tappaa vain syötäväksi, ja Tähtiklaania on kiitettävä saaliseläimen hengestä", selitin ystävällisesti. En ollut aiemmin kertonut Kurrelle soturilaista, joten en tiennyt miten hän suhtautuisi siihen, että yllättäen hänen olisikin opeteltava ulkoa monta sääntöä.

//Kurrrr?

Hipsuttelin metsästyspartion mukana leiriä kohti. Minut oli laitettu siihen mukaan kolmen soturin ja toisen oppilaan kanssa, mikä oli ihan mukavaa. En vain ollut onnistunut saamaan mitään saalista, mutta onneksi muilla oli ollut onnea matkassa. En voinut tietenkään kieltää, etteikö minua hiukan olisi hävettänyt palata tyhjin käpälin kotiin, kun kuitenkin olin metsästyspartiossa ollut.
Ensi kerralla sitten, yritin lohduttaa itseäni.
"Ensi kerralla paremmin", maukaisi Väärävarjokin viereltäni.
Minä hymyilin hänelle takaisin ja jälleen häntä tyytyväisesti pystyssä jolkotin sisään leiriin. Siellä oli ihanan rauhaisaa, kuten yleensä. Muutama soturi oli aukiolla vaihtamassa kieliä, ja pentutarhan edustalla huomasin Lehmuspennun ja Lampipennun temmeltävän iloisesti. Istahdin hetkeksi aloilleni ja jäin ihan vain katselemaan leirin menoa. Vaikka ilma oli kylmähkö, minun oli hyvä olla. Oli kevyt olo ja hyväntuulinen mieli. Sitä paitsi tänään oli oikein hyvä päivä. Toisaalta, ei minulla tainnut juuri huonoja päiviä ollakaan, joten... Huiskaisin hännälläni, kun yksittäinen puunlehti päätti lennähtää jostain kuonolleni, ja nousin sitten ylös. Ajattelin käydä tervehtimässä klaaninvanhimpia, jos he vaikka olivat vahingossa jääneet ilman syömistä. Sekin olisi hyvä tarkistaa.

Hilehuurre heräsi varhain, heti ensimmäisten auringonsäteiden lävistettyä sotureiden pesän juurista muodostuvat seinät. Hopeanharmaa, pilkullinen kolli avasi suunsa nopeasti valtavaan haukotukseen. Turhaa viivyttelemättä hän kampesi itsensä ylös, pujotteli nukkuvien sotureiden läpi pesän suuaukolle, lipaisi kutiavaa lapaansa ja kipitti ulos. Sotureiden pesä oli muuten erittäin mukava, hienon näköinenkin, mutta Hilehuurre oli saanut melko huonon paikan itselleen pesän perältä, paksun juuren vierestä, joka oli raapinut kollin suurta lapaa tämän möyriessä sammalilla unissaan. Hopeinen kolli oli juuri eilen nimitetty soturiksi, joten tämä oli innoissaan soturiuden tuomista vapauksista. Enää hänen ei tarvitsisi ravata jatkuvasti klaaninvanhimpien luona viemässä heille riistaa ja vaihtamassa heidän kirppuisia sammaliaan. Enää hänen ei tarvitsisi selittää mestarilleen, miksi oli lähtenyt ilman lupaa metsään seikkailemaan ennen harjoituksia.
Hilehuurre kipitti pääaukiolle häntä kauniin näyttävästi pystyssä. Vaikka suurin osa sotureista oli vielä jäänyt nukkumaan, joitakin kissoja oli jo hereillä. Muutama mestari oli juuri menemässä herättelemään oppilaitaan. Hilehuurre oli pakahtua ilosta ajatellessaan, miten hänen ei enää ikinä tarvitsisi nukkua oppilaiden pesässä. Mesitähti kokoontui parin soturin kanssa ilmeisesti odottamaan muita partioon osallistujia. Klaanin varapäällikkö Minttuliekki venytteli ja suki turkkiaan parin hännänmitan päässä päälliköstä. Hilehuurre käveli heidän ohitseen.
"Hyvää huomenta!" kolli tervehti kaikkia pirteästi kurnuttaen.
"Huomenta!" Minttuliekki ja Mesitähti vastasivat lähes yhteen ääneen. Mesitähden vieressä punaruskea kolli, Irvikita nyökkäsi ja tämän toisella puolella Pehmoturkki, pitkäkarvainen kermanvärinen naaras, huikkasi:
"Huomenta, Hilehuurre! Miten meni ensimmäinen yö sotureiden pesässä?"
"Mainiosti, nukuin kuin tukki!" Hilehuurre vastasi ja tassutti sitten Pehmoturkin vierelle.
"Olosuhteetkin olivat harvinaisen suotuisat, nimittäin nukuin Ampiaispiston ja Mehiläislennon vieressä", kolli lisäsi pilke silmäkulmassaan ja virnisti pienesti. Hilehuurre piti molempia sotureita erittäin viehättävinä, eikä hän ihmetellyt ollenkaan, että nämä olivat veljeksiä.
"No sinullapa on ollut sitten oikein makoisat unet", Pehmoturkki sanoi huvittuneena.
"Sanos muuta!"
Hilehuurre ei malttanut jäädä rupattelemaan Pehmoturkin kanssa enempää, vaan kääntyi katselemaan, keitä muita olisi hereillä. Ennen kuin hän ehti häipyä mihinkään, Minttuliekki kuitenkin käveli hänen luokseen.
"Hei, Hilehuurre! Sinähän voisit lähteä ensimmäiseen metsästyspartioon Konnavarjon kanssa, kun olette jo sopivasti hereillä. Ottakaa Pohjaharja ja Närhitassu mukaanne", punainen naaras käski.
”Oikeasti? Aiotko pilata ensimmäisen päiväni soturina lähettämällä minut heti-"
"Noinko puhuu soturi?" Minttuliekki keskeytti Hilehuurteen lauseen kova katse silmissään.
"Ota rauhassa, et ehtinyt edes kuulla loppuun", Hilehuurre naukaisi virnistäen.
Oliko Minttuliekillä tänään muurahaisia turkissa? Hänhän laski vain leikkiä, kyllä varapäällikkö varmasti tiesi sen.
"Ei minun tarvitse kuulla. Ei soturi valita siitä, että joutuu aikaiseen partioon, varsinkaan, kun on itse jo valmiiksi hereillä", naaras jatkoi.
"Enhän minä siitä ollutkaan valittamassa", Hilehuurre naurahti.
Minttuliekki näytti hämmentyneeltä, mutta siltä, ettei siitä huolimatta olisi halunnut kuulla enempää. Ottaisi nyt vähän rennommin niiden muurahaisten kanssa, Hilehuurre ajatteli huvittuneena.
"Olin sanomassa, että aiotko pilata sen lähettämällä minut partioon Pohjaharhan kanssa. Se soturi on yksi leiriä ympäröivä kivi. Tai siis, onhan hän komea, mutta..."
Minttuliekki loi Hilehuurteeseen lopen kyllästyneen katseen ja keskeytti hänen puheensa vain huiskauttamalla häntää merkiksi, ettei jaksanut kuunnella. Varapäällikkö kääntyi ja lähti sotureiden pesää kohti, missä yhä useampi soturi näytti heräilevän.
"Pärjäile muurahaistesi kanssa, Minttuliekki!" Hilehuurre huikkasi tämän perään virne kasvoillaan. Kolli ei ollut varma, kuuliko varapäällikkö, mutta se oli ehkä vain ihan hyvä kaikkien kannalta.
Minttuliekki osasi myös nauraa vitseille, mutta tänään ei tainnut olla sellainen päivä. Hilehuurre epäili, että varapäällikkö oli ehkä vain kyllästynyt hänen juttuihinsa, koska oli joutunut katselemaan vilkkaan kollin kommelluksia koko hänen oppilasikänsä ajan. Hilehuurteen entinen mestari, Viherkatse, oli ollut toisinaan hieman liian anteeksiantava hänen tempuistaan, joten Minttuliekin oli usein ollut pakko puuttua kurin säilymiseen ja Hilehuurteen, tai tietenkin silloisen Hiletassun, ansaitsemien rangaistusten toteutumiseen. Hilehuurre ymmärsi sen kyllä. Hän oli taatusti käynyt sotureiden hermoille toisinaan. Nyt hän oli kuitenkin soturi, eikä hän ollut muutenkaan tehnyt mitään typerää lähikuina. Sen vuoksi hän ei aivan ymmärtänyt, miksi Minttuliekillä tuntui silti olevan jotakin häntä vastaan. Mutta olkoon varapäällikkö kirppupallo hänelle, jos kerran niin halusi. Hilehuurteelle se oli lopulta se ja sama - osasihan hän olla itse yhtä ärsyttävä halutessaan.
Koko Hilehuurteen ja Minttuliekin välikohtauksen ajan Konnavarjo oli vain istunut Hilehuurteen takana hiljaa. Hopeinen kolli kääntyi Konnavarjon puoleen ja kohautti huvittuneena lapojaan välikohtauksen jäljiltä, vaikka ei tavoittanutkaan punaruskean kollin katsetta. Hilehuurre oli aina pitänyt Konnavarjoa hieman erikoisena, mutta hän tuumi toiveikkaana, että saattaisi saada puristettua pienestä tabbykuvioisesta kollista jotakin uutta partion aikana. Konnavarjo ei kuitenkaan ollut ollenkaan Hilehuurteen tyyppiä ja jos tämä ei osaisi puhua muusta kuin itsestään, olisi Hilehuurteen yritettävä saada Pohjaharha juttelemaan. Siis sillä lailla kevyesti, että voisi pitää hauskaa. Eikä kivien tapaan.
'Jipii. Tänään onkin huippuhauskaa seuraa luvassa', kolli ajatteli sarkastisesti. Onneksi hän osaisi pitää hauskaa yksinäänkin.
Hänen vieressään Konnavarjo nousi jaloilleen.
"Minä haen Pohjaharhan ja Närhitassun", tämä sanoi.
"Etpäs hae, koska ehdin ensin!" Hilehuurre naukaisi leikkimielisesti, otti pari loikkaa eteenpäin ja kipitti lopun matkasta hyvässä ryhdissä oppilaiden pesän edustalle, missä valkoinen soturi oli valmiina oppilaansa kanssa. Konnavarjo ei sanonut mitään, mutta asteli hänen perässään rauhallisena.
"Huomenta Pohjaharja ja Närhitassu!" Hilehuurre tervehti lähes ylipirteästi. Hän liioitteli sen osittain tarkoituksella, koska ei pystynyt kuvittelemaan Pohjaharhaa näyttämässä puoliakaan yhtä pirteää naamaa. 'Ehkä minun seurani tekee ihan hyvää tuolle kivikasvolle.'
"Hyvää huomenta", Pohjaharha vastasi kohteliaasti, valkoiselle soturille tavanomainen, vakava ilme kasvoillaan.
"Hyviä uutisia", Hilehuurre sanoi hymyillen.
"Minttuliekki käski meidät neljä metsästyspartioon", Konnavarjo ehti avata suunsa väliin. Hilehuurre mulkaisi tabbykuvioista kollia sivusilmällä.
"Selvä", Pohjaharha vastasi tyynesti. Valkea kolli oli joukon vanhin soturi, joten hän johtaisi partiota.
"Entä mitä ne uutiset ovat?" hän tiedusteli.
"Etkö kuullut? Saat minut metsästyspartioosi!" Hilehuurre virnisti ja vinkkasi silmää leikkimielisesti.
Pohjaharha tuijotti häntä hetken ilme hievahtamatta, kuin ei olisi tiennyt, mitä vastata. Hilehuurre ei ollut koskaan katsonut tätä yhtäjaksoisesti silmiin näin kauan. Hän kiinnitti vasta nyt huomiota siihen, kuinka puoleensavetävät tämän vaaleat meripihkasilmät olivat. Siro, valkea kolli pudisti lopulta päätään pienesti ja lähti sitten johtamaan joukkoa kohti piikkihernetunnelia. Hilehuurre asteli Pohjaharjan toisella puolella, kun Närhitassu seurasi mestariaan tämän toisella puolen. Konnavarjo laahusti perässä rauhallisin askelin.

Metsästyspartion poistuttua leiristä ja edettyä vasta vähän matkaa, Närhitassu kipitti mestarinsa vierelle.
"Missä aiomme saalistaa?" kiiltävän musta naaras kysyi.
"Mennään nummille!" Hilehuurre ehdotti innoissaan.
Hopeinen soturi piti siitä, kuinka kauas nummilla pystyi näkemään. Siellä oli ihanan avaraa, minkä lisäksi kolli piti nummimaisemaa nättinä - tai oli se sitä ainakin kaikkina muina vuodenaikoina. Ja jänisten kanssa oli hupaisaa painia ennen listimistä. Saniaisissa kieriminen ei voittaisi sitä millään.
"Menemme koivumetsään", Pohjaharha päätti.
Hilehuurre huokaisi kärsimättömänä.
"Oletko varma, ettet tahdo kivimetsään?" hän irvaili.
Närhitassu näytti huvittuneen Hilehuurteen kommentista, mutta vakavoitui äkkiä, ettei Pohjaharha huomaisi. Hilehuurre kuitenkin virnuili tavalliseen tapaansa, vaikka valkoinen soturi näyttikin nyt hieman siltä, että voisi antaa nuorelle soturille kirpaisevan korvapuustin käpälällään. Niin ei kuitenkaan käynyt.
"Voin yhtä hyvin lähettää sinut takaisin leiriin, Hilehuurre", Pohjaharha sanoi hivenen viileästi.
"Hyvä on, hyvä on. Mene kivimetsääsi", Hilehuurre sanoi ja naurahti sille, miten vakavasti vanhempi kolli suhtautui kaikkeen.
Hilehuurre tuumi, että jos valkea kolli ei olisi ollut aina niin vakava, hänen komeutensa ja kohteliaisuutensa olisivat voineet tehdä hänestä erittäin puoleensavetävän. Hopeinen kolli ei tosin saanut nytkään silmiään irti Pohjaharhan näteistä meripihkasilmistä.
"Jos tehdään niin, että te menette sinne koivumetsään ja minä menen nummille. Lupaan tuoda isoimman saaliin!" hän jatkoi. "Tai haluatko sinä tulla mukaani, Konnavarjo?"
Ennen kuin Konnavarjo ehti vastata, Hilehuurre kohtasi Pohjaharhan jäätävän katseen.
'Tuolla kivellä ei sitten oikeasti ole mitään huumorintajua. Miksi se on hänelle niin iso asia, tulenko koivumetsään vai en? Ja miksi kaikki ovat niin tylsiä tänään?' Hilehuurre ajatteli ja alkoi itsekin jo tympääntyä. Hän oli ajatellut, että saisi vähän enemmän vapauksia ollessaan soturi. No, totta kai hän pääsi heti partioon itse herra-soturilain kanssa.
Hilehuurre harkitsi jo, että jättäisi tylsän partionsa ja juoksisi nummille, kun Pohjaharha avasi suunsa sanoakseen jotakin.

// Pohja? :'D

”Tänään voisimme mennä sinne koivumetsään. Niinhän sinä silloin toivoit?”, Hillasielu sanoi ja hymyilin:
”Niin! Niin halusinkin!” Vastasin innoissani muistellen samalla minun, Hillasielun ja Helmipilkun retkeä, jollloin olin pyytänyt, että voisimme joskus tulla koivumetsään soturiharjoituksiin. Nyt olimme menossa sinne!
Pääsisin taas siihen ruskan täyttämään hienoon paikkaan! Tai no, lehdet olivat jo tippuneet, joten koivumetsä olisi todennäköisesti enemmänkin rusehtava kasa lehtiä, kuin oransseja, punaisia ja keltaisia sävyjä pullollaan oleva upea värimaailma.
Tassuni oli parantunut parisen päivää sitten, joten harjoitukset olivat taas alkaneet ja olin siitä sangen iloinen.
”Mennäänpäs sitten” , mestarini maukaisi ja nyökkäsin ollen innoissani päästessäni taas harjoittelemaan sotureiden taitoja, sillä viime kerrasta tuntui olevan aivan liian kauan, vaikka olinkin ollut parantajalla alle neljänneskuun verran.
Hillasielu kulki edellä ja minä seurasin aivan hänen takanaan. Menimme samaa reittiä kuin silloin kävelylläkin. Minun teki kokoajan mieli nuuhkia ympäriinsä ja yrittää jäljittää saalista, mutta jos me edes harjoittelisimme saalistamista, niin tekisimme sen varmaankin koivumetsässä.

Saavuimme joelle, jossa virtasi tummaa vettä. Mielestäni juuri sen näköistä, johon voisi helposti hukkua, mutta yritin olla näyttämättä epävarmuuttani Hillasielulle, joka loikki jo astinkivien yli kepeästi ja minä seurasin perässä hieman kömpelömmin.
Loikatessaan viimeiseltä kiveltä joen toiselle puolelle, hän käännähti minuun päin äkisti.
Säikähdin ja loikkasin itsekin pois kiviltä vielä entisiäkin loikkia kömpelömmin huomaten, että siihen olisi jo vaadittu ketteryyttä, jota ei oikein minulta löytynyt -vielä ainakaan.
”Ei hullummin näin aluksi, vaikka kyllä tuossa sinun ketteryydessäsi olisi paljonkin parannettavaa” , Hillasielu maukaisi lausuen ajatukseni ääneen.
Punastuin hieman, vaikkakin en oikein ymmärtänyt syytä. Eihän kukaan voi heti olla erinomainen. Onneksi mestarini ei kuitenkaan huomannut sitä, tai ainakaan huomioinut, vaan kääntyi taas selin minuun.
”Jatketaan”, hän sanoi reippaasti alkaen hölköttää melkoisen rivakkaa tahtia. Tuntui ihanalta, kun tassua ei jomottanut yhtään, vaikka menimme niin nopeasti, ja kun olimme päässeet nummelle, niin juoksemisen haluni kasvoi joka askeleella. Minun ei juuri silloin tehnyt mitään muuta yhtä paljon mieli kuin juosta -ja kovaa!
Hillasielu taisi jotenkin huomata sen hieman levottomasta ja pidättyväisestä olemuksestani, sillä sitten hän kysyi:
”Haluaisitko pysähtyä saalistamaan hetkeksi?”
Kohotin katseeni, ja silmäni olivat melkein ilosta soikeat.
”Ehdottomasti! Minä haluaisin löytää jäniksen, niinkuin sinä ja Helmipilkku silloin kävelyllämme” , vastasin ja Hillasielu nyökkäsi:
”Selvä, no eikun vain yrittämään. Tiedät, miten toimitaan. Täällähän pidin ensimmäiset saalistusharjoituksesikin.”
Nyökkäsin takaisin ja aloin nuuhkia ilmaa pitäen suutani raollaan.
Nuuhkin, nuuhkin ja nuuhkin.
Hillasielu oli jo saanut yhden hiiren.
Sitten, nenääni tunkeutui jäniksen tuoksu, tuore sellainen. Lähdin innosta piukeana seuraamaan sitä, kunnes havaitsin pienen jäniksen.
Hiivin hipihiljaa, tassuistani ei kantautunut ääntäkään.
Olin päässyt kahden ketunmitan päähän jäniksestä, kun se alkoi höristellä korviaan.
Pidätin hengitystäni lihakset jännittyneinä ja valmiina hyppäämään, juoksemaan, tai mitä niiden nyt pitäisi tehdä, jotta saisin jäniksen kiinni.
Jänis katsahti tarkkaavaisena toiselle puolelleen, eli pois päin minusta.
Nyt!- ajattelin ja pinkaisin jäniksen kimppuun, tai ainakin yritin, sillä se lähti karkuun. Juoksin perässä kovaa vauhtia, joka itseasiassa oli erittäin nautinnollista nyt, kun en ollut saanut juosta loukkaantuneen tassun takia. Saavutin jänistä hieman, mutta sitten se taas juoksi kauemmas. Huomasin silmäkulmassani toisen kissan turkkia. Hillasielu! -ajattelin.
Jänis ei huomannut, kun Hillasielu juoksi nummen reunaa siten että jahtasi jänistä pian vastapäisestä suunnasta kuin minä, jolloin jänis kääntyi äkkiä juoksemaan minua kohti.
Loikkasin jäniksen kimppuun painaen sen kynsilläni maahan. Puraisin sitä lujasti, jolloin se valahti veltoksi ja sain lämpimän veren tulvahduksen suuhuni.
Hillasielu juoksi luokseni.
”Kiitos”, sanoin mestarilleni ja hän hymyili.
”Nyt voisimme jatkaa matkaa. Koivumetsähän meillä oli päämääränä”, hän tokaisi ja nyökkäsin iloisena suu täynnä jäniksen karvaa.
Lähdimme liikkeelle, minä olin edelleen hieman hengästynyt.
”Mitä harjoittelemme koivumetsässä?” Kysyin uteliaasti.
”Testaamme ketteryyttäsi ja nopeuttasi, ne ovat hyödyllisiä taitoja”, mestarini vastasi katsomatta minuun.
”Mutta sinähän sanoit aiemmin jo että ketteryyteni ei ole hyv-” , lauseeni jäi kesken, sillä Hillasielu keskeytti minut:
”Sanoin, että siinä on paljon parannettavaa eikö niin”
”Ai, totta. Anteeksi”, sanoin.
”Eihän se haittaa, korjasin vain, ettet saa sellaista kuvaa, että olen suoraan mollannut ketteryystaitojasi päin naamaa” , Hillasielu naurahti, ja minäkin hymyilin.

”Noniin” , Hillasielu maukui. Olimme koivumetsässä, joka tosiaan oli enimmäkseen rusehtava, niinkuin olin uumoillut.
”Minä puikkelehdin metsässä, sinun on vain seurattava minua mahdollisimman nopeasti ja pystyttävä tekemään samalla ketteryyttä vaativia asioita” , Hillasielu ohjeisti.
”Selvä”, vastasin hieman jännittyneenä. Tiesin itsekin, ettei ketteryyteni ollut mitenkään parhaalla tasolla.
Hillasielu nyökkäsi vielä, ja pinkaisi sitten juoksuun puikkelehtien puiden pensaiden, kivien, ja kaiken metsässä olevan seassa.
Yritin pysyä perässä, ja olisi pysynytkin, jollei minun olisi tarvinnut pujotella puiden vierestä, väistää pensaita tai hyppiä kivien yli, silloin olisin varmasti pysynyt perässä. Tajusin, että tunsin oloni ehkä kuitenkin mukavammaksi avaralla nummella, jossa tilaa riitti ja juostessa ei tarvinnut väistää mitään.
Hillasielun turkki vain vilahteli metsän seassa, kunnes hän lopulta pysähtyi. Pysähdyin hänen viereensä helpottuneena siitä, että tämä ´ketteryystesti´voisi ehkä olla jo ohi.
”Miltä tuntui?” Hillasielu kysyi.
”No, luulen, ettei ketteryys oikein ole minulle luontaista. Tykkään enemmän juosta nummella, jossa ei ole esteitä” , totesin hänelle.
”Selvä, mutta jos harjoittelet, niin sinusta varmasti tulee ketterä kissa. Tämä nyt oli vain pieni testi. Mielestäni se kuitenkn meni ihan hyvin”, Hillasielu sanoi, ja tulin siitä iloiseksi, sillä omasta mielestäni se ei ollut mennyt edes ihan hyvin.
”Kiitos”, mau´uin.

Olimme koivumetsässä vielä hetken ja harjoittelimme taistelemista, joka oli mielestäni ollut ihan hauskaa. Ainakin hauskempaa kuin se ketteryysharjoitus, vaikka olihan sekin varmaan ihan hyödyllinen ollut.
”Tule, Kipinätassu. Mennään leiriin”, Hillasielu maukui noin kahdenkymmenen ketunmitan päästä minusta.
”Joo! Minulla onkin sudennälkä!” Vastasin tuntien, miten vatsani mourusi ruokaa. Otin mestarini kiinni pitkillä loikilla, ja sitten lähdimme leirille päin.
Tassutimme ensin pienen pätkän nummen yli suorinta reittiä astinkiville.
Oli jo miltei auringonlasku, ja tunsin miten ilma alkoi kylmentyä yöksi.
Lehtikato teki tuloaan joka yö. Kylmä alkoi tunkeutua turkkini läpi, joten pyysin, että menisimme hieman rivakammin, mikä sopi Hillasielulle.
Astinkiveltä toiselle hyppiessä joessa virtaava tumma vesi roiski tassuilleni, ja joka kerta, kun se roiskahti, niin värähdin.
Vihdoin, kun olin päässyt viimeiseltäkin kiveltä, niin ravistelin pisarat turkistani. Loikkiminen oli ollut vielä erityisen vaikeaa, kun minun oli pitänyt kantaa jänistä suussani.

Kun vihdoin saavuimme leiriin, niin kiikutin jänikseni riistakasaan valikoiden samalla itselleni pienen, aika ruipelon näköisen kanin.
Asetuin syömään yhdelle leirissä olevista kivistä, johon aurinko paistoi enää hailakasti ja lämmittämättä. Nälkäni laantui pala palalta.
Kun olin saanut kanin syötyä, minua alkoi väsyttää ja katsahdin taivaalle. Aurinko oli jo laskemassa. Minttuliekki jakoi iltapartioita.
Seurasin muiden toimia mietiskellen.
Milloinkohan minusta tulee soturi. Mikäköhän minun soturinimeni tulee olemaan. Pääsenköhän jo pian soturiksi.-pohdiskelin, mutta väsymys painoi ja pian ajatteleminen kävi jo liian raskaaksi, joten nukkumaanmeno tuntui paremmalta. Tassutin oppilaiden pesään ja kävin vuoteelleni väsyneenä mutta iloisena siitä, että sain taas olla harjoituksissa.

Kuutamolaine ehti kirota isoveljensä mielessään moneen kertaan, ennen kuin riensi auttamaan tätä kaksijalan häätämisessä. Hän oli saanut vasta nyt tietää, millainen järkähtämätön jääräpää Ampiaispisto oli, ja hän samaan aikaan ihaili ja inhosi sitä. Joka tapauksessa kolli oli hänen veljensä, eikä hän voinut antaa tämän tehdä typeryyksiä yksinään.
Toisin kuin Kuutamolaine oli olettanut, kaksijalka oli pelästynyt heidän hyökkäystään ja lähtenyt lipettiin. Tuntui jotenkin hassulta ajatella, että jokin niinkin iso kuin kaksijalka saattoi pelätä kahta pientä kissaa. Ehkä ne eivät olleetkaan niin hurjia kuin tarinat kertoivat.
Kun kaksijalka oli jo kadonnut metsikköön, sisarukset pysähtyivät ihmettelemään jotakin, jonka se oli jättänyt jälkeensä. Kuutamolaine katsoi silmät suurina ja korvat höröllään littanaa möhkälettä, joka kiilsi kuin sileä, musta kivi. Yhtäkkiä siihen syttyi kirkas, sinertävä valo ja se alkoi pitää outoa, värisevää ääntä, joka sai naaraan hypähtämään hämmentyneen epävarmana taaksepäin. Valo sammui, ja kapistus palasi takaisin mustaksi ja elottomaksi.
"Mikä ihme tuo on?" Ampiaispisto kysyi inhoa äänessään. Tabbykuvioinen soturi pysyi hyvän matkan päässä esineestä.
Kuutamolaine pudisti päätään aivan yhtä ymmällään. "Ei aavistustakaan, mutta en pidä siitä, että se on täällä metsässä. Se on ihan outo", hän puuskahti ja kurkotti varovasti tassullaan sitä kohti. Valo syttyi taas, ja hän veti tassunsa nopeasti kauemmas ja käänsi kylkensä varautuneesti esinettä kohti, mulkoillen kulmiensa alta, miten se himmeni jälleen.
"Mitä me tehdään sille?" hän kysyi sitten veljeltään. Tilanne oli kerta kaikkiaan eriskummallinen - soturilaissa ei ollut minkäänlaista mainintaa vastaavanlaisesta. Kyseessä ei ollut toisen klaanin kissa tai erakko vaan jokin kaksijalan riivattu kapine, joka ei kuulunut tänne yhtään sen enempää kuin sen omistajakaan.

//Amppis?

Sadetassu: 13kp -

Unikkotassu: 4kp -

Hiilihammas: 7kp -

Mesitähti: 37kp! -

Sypressikuiske: 14kp -

Lieskakajo: 6kp -

Sumutassu: 13kp -

Aurinkoroihu: 4kp -

Ampiaispisto: 9kp -

Tähtiklaanille kiitos, että Kuutamolaine oli saapunut pelastamaan minut kaksijalan kynsistä! Uskoin kyllä, että olisin jotenkin selvinnyt myös yksin, mutta olin kiitollinen nuorelle soturille hänen avustaan. Kun kaksijalka oli päästänyt minusta irti, pudottauduin taidokkaasti jaloilleni kosteaan maahan. Putosin maahan inhottavasti tärähtäen, ja se tuntui pienenä vihlaisuna käpälässäni, joka oli aiemmin murtunut, mutta nyt jo parantunut. Pieni vihlaisu ei kuitenkaan pysäyttänyt minua. En päästäisi kaksijalkaa noin vain menemään, se saisi katua, että koskaan oli astunut Eloklaanin reviirille!
Kuutamolaine oli jo matkalla poispäin, mutta pysähtyi huomatessaan, etten taaskaan seurannut.
"Minä en aio antaa tämän kaksijalan pyöriä noin vain meidän reviirillämme! Häädän sen pois vaikka sitten yksin!" huudahdin ja käänsin vihaisen katseeni taas kaksijalkaa kohti. Se seisoi paikoillaan ja katsoi meitä pelokas ilme kasvoillaan. Sen silmien yläpuolella olevat karvamadot olivat rypistyneet, ja kaksijalan iso suu oli raollaan.
"Ala häipyä!" sihahdin karvat pystyssä ja pomppasin lähemmäs kaksijalkaa.
"Ampiaispisto, jätä se kaksijalka rauhaan ja tule! Emme tiedä, onko se oikeasti vaarallinen!" Kuutamolaine huusi, mutta en välittänyt. Minä olin päättänyt ajaa kaksijalan tiehensä, enkä pyörtäisi päätöstäni mistään hinnasta! Tällä kertaa en tehnyt sitä virhettä, että olisin vilkaissut nuoremman naaraan suuntaan, vaan pidin katseeni visusti kaksijalassa.
"En minä tule! Minä olen soturi ja minä puolustan klaaniani", vastasin kovalla äänellä katse tiukasti kaksijalassa, joka oli jähmettynyt aloilleen. Loikkasin taas askeleen kohti kaksijalkaa karvat ja häntä pystyssä, jotta näyttäisin mahdollisimman isolta.
"Häivy täältä!" sähähdin ja huitaisin käpälälläni ilmaa. Kuulin Kuutamolainen ärähtävän jotakin epämääräistä, mutta ilokseni huomasin naaraan saapuvan vierelleni. Kun yhteistuumin lähestyimme kaksijalkaa, se viimein tajusi ottaa jalat alleen. Kaksijalka huudahti jotakin, ja lähti pinkomaan kahdella jalallaan karkuun. Tietysti lähdin perään, sillä halusin varmistaa, ettei kaksijalka jäisi Eloklaanin reviirille. Kuutamolaine huusi jotain perääni, ja luulin hänen jäävän aloilleen, kunnes kuulin soturin askeleet perässäni. Kaksijalka pinkoi täyttä vauhtia karkuun, ja vilkuili välillä kauhuissaan meidän suuntaamme.
Seurasimme kaksijalkaa aina pohjoisrajalle saakka. Rajan tuntumassa se pudotti maahan jotakin, mutta ei kääntynyt hakemaan sitä, vaan jatkoi matkaansa eteenpäin metsän keskellä. Lopulta kaksijalan kuvotus katosi puiden sekaan, ja käänsin voitonriemuisen katseeni Kuutamolaineen suuntaan.
"Me teimme sen! Ajoimme kaksijalan pois!" hihkaisin riemuissani leveästi hymyillen. Sitten katseeni kääntyi esineeseen, jonka kaksijalka oli pudottanut rajalle. Se oli jokin litteä kapistus, joka haisi vahvasti kaksijalalle - tietysti, olihan se sentään sen esine. Yhtäkkiä kapistukseen syttyi valo, ja se alkoi äännellä. Silmät kauhusta suurina pomppasin taaksepäin peläten, että se tekisi meille jotain! Ihmeellinen ääni jatkui hetken aikaa, mutta lakkasi pian. Hetken kuluttua myös esineen valo sammui, ja se palasi taas mustaksi.
"Mikä ihme tuo on?" kysyin ja katsoin inhoten esinettä. En uskaltanut mennä kissanmittaa lähemmäs sitä, sillä pelkäsin sen alkavan taas huutaa.

//Kuutamo?

Olin ollut kovin pahoillani, kun Kurre oli epäonnistunut ensimmäisen saaliinsa saalistamisessa. Minun olisi tosiaankin pitänyt kertoa hänelle, että harva onnistuu ensimmäisellä kerralla. Oli sydäntä raastavaa nähdä, miten alakuloiseksi toinen oli siitä tullut. Kurren savuinen katse oli harhaillut jossain kaukaisuudessa, kun tämä oli vältellyt katsettani. Halusin olla tietysti kannustava, koska minä näin Kurressa sen potentiaalin, jota hän ei selvästikään itse nähnyt. Sen tajuaminen sai minut tuntemaan vielä suurempaa myötätuntoa nuorta kollia kohtaan.
Kurre oli lopulta myöntynyt siihen, että jatkaisimme huomenna. Se kuulosti nyt minustakin parhaalta vaihtoehdolta. Kurre oli varmasti väsynyt, ja väsyneenä teki ihan hassuja virheitä. Pelkäsin, että toinen epäonnistuminen vetäisi hänet yhä syvemmälle pahaan oloonsa ja tuntemukseen, ettei hänestä olisi saalistajaksi.

Kun olimme matkalla kohti leiriä, kuulin kuinka Kurren askeleet hiljenivät takaani. Onnekseni en sanonut mitään, vaan käännyin ensin katsomaan, miksi kissa oli pysähtynyt. Kurre oli astunut pois kulkemaltamme polulta ja näytti nyt vaanivan jotakin. En halunnut keskeyttää kollia, joten jäin seuraamaan sivusta, kuinka tämä sai kuin saikin kiinni ihka ensimmäisen saaliinsa! Pusikosta pääsi vinkaisu, kun Kurre puraisi oravaa niin, että se kuoli.
"Mahtavaa!" huudahdin ja kiiruhdin nopeasti saniaisten sekaan lähemmäs Kurrea. Aiempi itseensä pettynyt Kurre oli kadonnut, ja tuntui kuin edessäni olisi seisonut aivan toinen kissa.
"Kiitos. En voi uskoa, että onnistuin! Näitkö sinä sen?" kollin äänikin oli selvästi erilainen kuin aiemmin. Tämä katsahti minuun silmät suurina ja kissan kasvoilla oli pienen pieni, hymyä muistuttava ilme. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun näin Kurren noin innoissaan ja edes pienen hymyn hänen kasvoillaan. Se jos mikä sai myös minut hymyilemään, olin todella iloinen kollin puolesta!
"Näinpä hyvinkin! Se meni todella hyvin, hyvä Kurre!" hihkaisin iloisena ja jatkoin, "tästä meidän onkin hyvä jatkaa huomenna." Kurre nyökäytti päätään ja nappasi elottoman oravan hampaisiinsa. Tiesin, miten suuri asia nuorelle kissalle - erityisesti entiselle kotikisulle - oli saada kiinni ensimmäinen saaliinsa. Se riemu sai myös minut muistelemaan niitä aikoja, kun emo oli opettanut minulle ja Liljatuulelle saalistusta. Muistin itsekin, miltä oli tuntunut saada kiinni ensimmäinen itse saalistama saalis. Se oli ollut mahtavaa.
"Sinä saatkin nukkua huomenna pitkään, sillä minun on osallistuttava auringonnousun rajapartioon. Mutta sen jälkeen olen vapaa, ja voin opettaa sinua taas", lupasin, kun lähdimme talsimaan märässä metsässä kohti leiriä, "kai sinä vielä tahdot harjoitella kanssani?" Vilkaisin takanani kävelevää Kurrea, joka nyökytteli päätään.
"Tahdon minä", hän vastasi orava suussaan, jolloin puhe oli hieman epäselvää, mutta kuitenkin ihan ymmärrettävää.

Tihkusade alkoi sopivasti juuri silloin, kun astuimme ulos piikkihernetunnelista. Käännyin Kurren puoleen ystävällisesti hymyillen. Tämä piti yhä oravaansa suussaan silmäillessään leirin pääaukiota. Kissat pakenivat sadetta omiin pesiinsä.
"Saat syödä oravasi, mutta jos sinulla ei ole nälkä, voit viedä sen tuoresaaliskasaan. Koska käpäläsi on toipunut, pääset pois parantajan pesältä. Ajattelin, että voisit ainakin aluksi nukkua klaaninvanhimpien kanssa. He ovat kaikki oikein mukavia", selitin rauhallisesti, kun katseeni kääntyi klaaninvanhimpien pesänä toimivan karhunvatukkapensaan suuntaan. Kurre nyökäytti pienesti päätään, muttei vaikuttanut järin innostuneelta uudesta muutoksesta. Olin huomannut, ettei kissa ollut mikään sosiaalisin tapaus, joten kenties uudet kissat ja uusi pesä jännittivät häntä.
"Jos tahdot, minä voin saatella sinut klaaninvanhimpien pesälle ja esitellä sinut klaaninvanhimmille", ehdotin lämpimällä äänellä ja asetuin kannustavasti aivan Kurren vierelle niin, että turkkimme lähes hipoivat toisiaan. Kolli nyökäytti päätään, puhuessaan tämän ilme pysyi vakavana. Sanat ja kissan ilme olivat pienessä ristiriidassa keskenään:
"Se olisi mukavaa."
Kermanvärinen kolli käveli orava suussaan perässäni kohti klaaninvanhimpien pesää. Jouduin välillä vilkaista, että hän varmasti oli perässäni, koska Kurre liikkui niin hiljaa. Kollin kasvoilla oli jo minulle tutuksi tullut vakava ilme. Astuin Kurren edellä sisään hämärään pesään. Silmilläni meni hetki totutella hämäryyteen. Kurre istahti vierelleni lähelle pesän sisäänkäyntiä, ja klaaninvanhimmat tapittivat meitä uteliaina kuin pienet pennut. Ainoastaan Hiilloskatse nukkui.
"Voi herttinen, toitko sinä meille saalista? Me kyllä söimme juuri, minä en ainakaan jaksa yhtään enempää!" Nokilintu avasi suunsa ennen kuin ehdin sanoa mitään. Ajattelin, että vanha naaras voisi olla ihan hyvää seuraa Kurrelle, sillä Nokilintu oli hyvin ystävällinen ja puhelias. Hän otti aina kaikki huomioon ja rakasti jokaista kissaa tasavertaisesti.
"Se on itse asiassa Kurren ihka ensimmäinen itse saalistama tuoresaalis. Lupasin, että hän saa syödä sen täällä. Kurre on päässyt pois parantajan pesältä, joten hän muuttaa ainakin väliaikaisesti tänne teidän kanssanne", kerroin lämpimällä äänellä ja vilkaisin vierelläni istuvaa Kurrea. Sitten katseeni kääntyi klaaninvanhimpiin ja aloin esitellä heitä nuorelle kissalle.
"Tässä ovat Nokilintu ja hänen kumppaninsa Hiilloskatse. Heidän oikealla puolellaan on Kirsikkakuono, ja vasemmalla puolella on Hopeaputous. Sinä voit asettua tuolle tyhjälle pedille", lupasin ja sipaisin hännänpäälläni Kurren turkkia. Halusin välittää hänelle, että kaikki oli hyvin ja minä olin hänen tukenaan. En ollut ihan varma, miten nuori kissa suhtautui tällaisiin muutoksiin, mutta ajattelin, että parempi pelata varman päälle. Hänen ilmettään oli vaikea tulkita ja pelkäsin hänen ahdistuvan näistä kaikista muutoksista.

//Kurkur?

Sypressikuiske oli juuri kertonut minulle, että odottaa pentuja, ja vielä minun pentujani. Hän pyysi, että minusta tulisi hänen kumppaninsa. Näin Sypressikuiskeen silmissä pelon välähdyksen, naaras taisi pelätä, että jättäisin hänet. Loin naaraalle lempeän katseen, ja kurkustani pääsi kehräys.
"Totta kai! Rakastan sinua niin paljon, ja olen mielelläni kumppanisi! Ja olen niin iloinen, että saamme pentuja!" sanoin kehräten, ja nuolaisin Sypressikuiskeen poskea. Naaras näytti helpottuneelta, ja alkoi kehrätä. Kiersin häntäni Sypressikuiskeen hännän ympärille ja painauduin vasten tämän kylkeä, joka kohoili rahallisesti naaraan hengityksen tahtiin. Nämä olivat niitä hetkiä, jotka muistaisin koko elämäni ajan. Rakastin häntä niin paljon!
"Siinä tapauksessa, olemme virallisia kumppaneita", Sypressikuiske kuiskasi, ja kehräsi. Tunsin naaraan hengityksen kaulallani, ja katsoin häntä lempeästi. Painoimme hellästi kuonomme yhteen, ja sen jälkeen nousin seisomaan.
"Voi Sypressikuiske, olen niin onnellinen! Olen niin onnellinen, että voisin lentää!" sanoin haaveilevasti, ja loikkasin ilmaan muutaman kerran. Sypressikuiske naurahti. Käännyin naaraan puoleen.
"Kuinka moni tietää?" kysyin naaraalta hymyillen. "Vain Leimusilmä, sinä ja minä", Sypressikuiske kertoi. Nyökkäsin, ja katselin aukiota.
"Mennään kertomaan läheisillemme, he varmasti ilahtuvat tästä uutisesta!" sanoin kehräten ja katsoin Sypressikuisketta hymyillen.

// Sype <3

Tassutin aukiolla. Katselin ympärilleni. Kävelin mestarini Omenahuuman luokse. "Omenahuuma. Mennäänkö?" kysyin. "Mennään vain. Ajattelin pitää hieman metsästysharjoituksia, että näen miten olet kehittynyt." Omenahuuma naukui. Nyökkäsin. Halusin olla nyt hyvää pataa Omenahuuman kanssa. Halusin näyttää, että olin kehittynyt! Olin takuulla Eloklaanin paras oppilas! Pujahdin ulos leiristä.

Ulkona Omenahuuma jäi haistelemaan ilmaa. "Haistatko tämän tuoksun? Se tulee hiiristä." hän naukui. 'Häh? Mikä tuoksu?' ajattelin. En ollenkaan ollut huomannut sitä. Yhtäkkiä tunsin voimakkaan tuoksun. Se haisi myskille. "Hyi! Haisevatko hiiret noin pahalle?" kysyin Omenahuumalta. "Jotkut hiiret. Mennään katsomaan." Omenahuuma sanoi. Hiivin Omenahuuman takana. Kolli näytti keskittyneeltä. Katsoin pensaan, jossa olimme piilossa, yli. Siellä tosiaan oli hiiriä, mutta ne olivat laihoja ja sairaan näköisiä. "Kannattaako meidän tosiaan saalistaa noita?" kysyin hieman kovempaan ääneen kuin oli tarkoitus. Omenahuuma näytti itsekin miettivän samaa, kun hän käänsi päätään ja sanoi ettei meidän kannattaisi. 'Mitä ne tekisivät? Toisivatko ne uuden taudin? Ei taas uutta! Miksi ne ovat sen taudin saaneet?' ajattelin. Mieleeni nousi varmaankin sata kysymystä. "Ei saalisteta noita. Ei sairastuteta klaania turhaan." Omenahuuma naukui. "Joo." vastasin. Yritin saada kiinni uudesta hajujäljestä. Löysin pienenpienen hajujäljen, mutta se vaikutti siltä että sitä ei voisi jäljittää. Omenahuuma katseli minua kiinnostuneesti. Minua alkoi kuumottaa. Halusin nopeasti löytää jotain! "Ööh.." yritin sanoa. Olin kiusaantunut. Vedin henkeä ja tuijottelin maahan. Yhtäkkiä kuulin rapinaa puusta. Siellä oli varpunen. Varpunen ei ollut mikään pullein saalis, mutta kyllä siitä hyvällä tuurilla kahdelle kissalle aterian saisi. Varpunen pyrähteli oksalla. Toivoin ettei se lähtisi lentoon. 'Pysy nyt paikallasi, hiivatin varpunen!' ajattelin. "Sain vainun." supatin Omenahuumalle. Kolli nyökkäsi. "Yritä ottaa se." hän kehotti. Katsoin lintua tiiviisti. Yritin miettiä, minne se lehähtäisi. Ei minulla ollut siipiä, joten en pystyisi lentämään perään! Jännitin lihakseni hyppyyn. Loikkasin pitkän loikan ylöspäin. Näin kuinka varpunen lehahti ilmaan, muutaman hiirenmitan päähän. Kurotin ottamaan sen. Sain kiinni sen siivestä, mutta otteeni lipesi. Putosin kovaa kyytiä maahan. Laskeuduin käpälilleni. Varpunen liihotteli jo kaukana. 'Ketunläjät! Kaikki on tuon varpusen syytä!' ajattelin turhautuneena. Minusta tuntui pahalta. Olin pettynyt. Tässäpä olisi ollut hyvä tilaisuus näyttää olevansa hyvä soturiksi! No, minun tuuriani. "Hyvä yritys." Omenahuuma sanoi. "Linnut ovatkin haastavia napattavia." Mieleni teki mennä karjumaan sille linnulle. Se oli nolannut minut täysin! Nyt Omenahuuma ei ainakaan kehuisi minua saalistamisessa. "Päästäinen." Omenahuuma maukui. Näin sen kuusaman alla. Päästäinen oli outo olento. Se oli ruskea, pieni olio millä oli mustat silmät. Se muistutti hiirtä. Hiivin lähemmäs. Omenahuuma kiersi toiselta puolelta. Me saisimme sen kiinni! Huonolla tuurilla tunaroisin tämänkin. Omenahuuma antoi merkin hännällään. Loikkasin lähemmäs. Päästäinen yritti karata. Se suorastaan juoksi Omenahuuman käpäliin. Omenahuuma tappoi sen nopealla puraisulla. Kolli katseli tyynesti päästäistä. Menin katsomaan saalista. "Hyvää yhteistyötä." Omenahuuma naukui. Nyökäytin päätäni nopeasti. Omenahuuma hautasi saaliin maahan. Olin innoissani. Vaikka saalis ei ollut mikään hääppöinen, enkä edes ollut saanut sitä itse, oli se silti hyvä. Sain sentään jollain tavalla autettua klaania! Vaikka mieluiten minä Kuolonklaania auttaisin. "No, mitäs jos lopetetaan odottelu ja jatketaan?" kysyin terävästi välittämättä vanhemman kollin hieman toppuuttelevasta katseesta. En ollut enää pentu, ja minullakin oli ihan yhtä lailla oikeus sanoa mielipiteeni. Vaikka tiesin kyllä että vanhempia kissoja piti kunnioittaa. Laskin nöyrästi pääni alas, koska en halunnut riidellä Omenahuuman kanssa. Kolli huiskautti hännällään kevyesti merkiksi jatkamisesta. Kipitin hänen vierelleen. Olin pienikokoinen, joten olin hurjan paljon pienempi kuin Omenahuuma. "Olet pienempi kuin minä, joten saat helposti myös tuon oravan." Omenahuuma naukui. Käänsin katseeni kohti ruskeaturkkista oravaa, johon olin lähes törmätä! Hidastin vauhtiani. Orava oli noussut takajaloilleen. Sen viikset värisivät. Loikkasin sen kimppuun enempiä miettimättä. Orava lähti pakoon kohti puuta, mutta estin sen pakoreitin. Sillä aikaa Omenahuuma nappasi sen taidokkaasti. "Hyvä." kolli kehräsi.

Lieskakajo tunsi iloisen pistoksen rinnassaan. Mesitähti oli suonut hänelle kolmannen oppilaan, joten selvästi hän oli tehnyt hyvää työtä kouluttaessaan Kultasiipeä. Olihan naaraasta kasvanut myös Lieskakajon mielestä upea soturi ja hieno kissa! Kolli toivoi, että hänellä oli edes pieni osuus toisen kasvussa. Lieskakajo oli päättänyt tehdä yhtä hyvää työtä Unikkotassunkin kanssa. Kollin sydämessä tuntui lämmin läikähdys, kun Leimusilmä tunkeutui hänen mieleensä. He olivat tovi sitten viettäneet aikaa yhdessä mustavalkoisen kollin kanssa ja Lieskakajon ajatukset tuntuivat harhailevan jatkuvasti parantajaoppilaaseen. Jokin Leimusilmässä tuntui niin kiehtovalta ja Lieskakajosta tuntui Nokkospilven puolesta pahalta. Heillä oli perhe, kaikki mahdollisuudet olla onnellisia. Miksi hän siis haikaili vain toisen kissan perään.. siinä mielessä? Heillä oli pentuja! Soturilla oli tärkeä tehtävä ja hänen pitäisi käydä harjoitusten jälkeen tervehtimässä pienokaisiaan. Lieskakajo ravisteli päätään ja katsahti taas oppilaaseensa. Hänen olisi nyt keskityttävä Unikkotassun saalistusharjoituksiin ja unohdettava kaikki muu. Kolli väräytti korviaan ja katsoi, kun Unikkotassu maisteli ilmaa riistan toivossa.
"Haistatko mitään?" kollisoturi kysyi naaraalta, joka ravisteli hetken päästä päätään pahoittelevana. Lieskakajokin avasi suunsa maistellakseen ilmaa, mutta hetken päästä hänen oli todettava, että täällä ei ollut riistaa. Raidallinen kissa heilautti häntäänsä naaraalle, joka lähti kulkemaan hänen perässään.
"Tulehan, etsitään Eloklaanille syötävää. Lehtisateen lopun aikaan ei ole paljoakaan riistaa saatavilla ja se tekee tästä haastavaa", Lieskakajo selitti vaaleanharmaalle naaraalle ja väläytti toiselle ystävällisen hymyn.
"Ei ole lainkaan tavatonta, että näinä aikoina kissat palaavat leiriin tyhjin tassuin. Älä siis soimaa itseäsi tästä. Mutta älä lannistu, me löydämme kyllä syötävää!" kolli mourui rohkaisevasti ja vinkkasi toiselle silmää. Pian Lieskakajon nenään leijui hiiren tuoksu. Se sai kollin pysähtymään.
"Kokeilehan nyt uudestaan", kollikissa kehotti ystävällisesti oppilaalleen, joka nyökkäsi ja maisteli ilmaa.

//Unikko?

Olin juuri näyttämässä Kurrelle, kuinka hyökätä saaliin kimppuun, kun tämä keskeytti minut kysymyksellään:
"Milloin saan kokeilla noita tekniikoita oikeaan riistaan?" Olin juuri ollut syöksähtämässä eteenpäin kuviteltua saalista kohti, mutta kollikissan kysymys sai minut pysähtymään. Käänsin lempeän katseeni kissaan. En tavallisesti pitänyt siitä, että opetustuokiotani häiriköitiin, mutta kieltämättä Kurren kysymys sai minut iloiseksi. Saavuttuaan klaaniin hän oli ollut kovin vaitonainen ja hyvin epäileväinen minun ja eloklaanilaisten suhteen. Olin vain iloinen siitä, että Kurre oli nyt selvästi rennompi mitä klaaniin saavuttuaan, joten pieni keskeytys ei saanut minua tänään pahastumaan.
"Voit kokeilla heti, kun olen saanut näytettyä nämä hyökkäämistekniikat", huomautin lempeällä äänellä. Kurre nyökytteli päätään. Hänen savuisten silmiensä katse muuttui tarkkaavaiseksi, kun käännyin taas olematonta saalista kohti.
Painauduin maata vasten matalaksi. Vatsakarvani hipoivat märkää, mutaista maata, mutten antanut sen häiritä. Katseeni oli kohdistettu kuviteltuun eläimeen, ja otin varovaisesti vielä yhden askeleen sitä kohti.
"Yritä päästä mahdollisimman lähelle saalista. Mitä vähemmän välimatkaa välillänne on, sitä helpompi se on saada kiinni", selitin rauhallisella äänellä vilkaisematta Kurrea. Kun välimatkaa oli alle ketunmitan verran, valmistauduin ponkaisemaan itseni takajalkojeni avulla vauhtiin. Vaaniessani häntäni heilahti pari kertaa puolelta toiselle, ennen kuin tein nopean syöksyn kohti mielikuvituseläintä. Kuvittelin tarttuvani hampaillani eläimestä kiinni ja katkaisevani sen niskat. Sitten käännyin Kurren puoleen.
"Hyökätessä kohti eläintä, on tärkeää olla erittäin nopea, jotta eläin ei ehdi huomata sinua ja lähteä karkuun. Joitain eläimiä - kuten jäniksiä - voit joutua jahtaamaan pidempiäkin matkoja, sillä niiden lähelle pääseminen vaatii enemmän työtä. Keskitytään nyt kuitenkin pieniin eläimiin, jotka viihtyvät metsässä. Sellaisia ovat muun muassa oravat, hiiret, myyrät ja erilaiset linnut. Näytä minulle vielä hyökkäämistekniikkasi, niin pääsemme sitten tositoimiin", naukaisin ja jäin odottamaan, että Kurre tekisi työtä käskettyä. Lämpö valtasi mieleni, kun näin miten tosissaan nuori kolli oli harjoitusten kanssa. Kurre vaikutti olevan aidosti kiinnostunut opetuksesta ja saalistamisesta. Kaikki eloklaanilaisoppilaatkaan eivät olleet yhtä innoissaan harjoituksista.
Kermanvärinen kolli painautui maata vasten ja hiipi aluksi muutaman askeleen verran maassa, ennen kuin alkoi valmistautua hyökkäykseen. Lopulta Kurre teki nopean syöksyn eteenpäin kuviteltua eläintä kohti. Syöksy jäi hieman hitaanpuoleiseksi, kun Kurre ei saanut tarpeeksi pitoa mutaisella maalla, joten kehotin ystävällisesti häntä yrittämään uudelleen. Kolli keskittyi yhä vain tarkemmin, ja onnistui seuraavalla kerralla huomattavasti paremmin.
"Oikein hyvä, kyllä me näillä alkuun pääsemme", virnistin ja heilautin häntääni iloisesti, "seuraavaksi tehtävänäsi on etsiä saalis ja yrittää saada se kiinni. Voit hyödyntää hajuaistisi lisäksi myös näköaistiasi; kun maa on mutainen, eläinten jäljet jäävät helposti näkyviin."

//Kurr?

Aurinkoroihu oli ulkona partiossa joten Sypressikuiske makoili yksin lehtien alla turvassa tihuttavalta sateelta. Naaras voi hiukan huonosti vaikka mitään valitettavaa ei sinänsä löytynyt. Väsymys painoi enemmän lehtisateen edetessä pidemmälle ja pidemmälle. Sade hakkasi lehtiin yhä kovempaa ja Sypressikuiske laski nenänsä käpälilleen. Hän haukotteli mietteisiinsä painuneena ja, kun silmät alkoivat lupsahdella naaras ei edes vastustellut vaan vaipui uneen.

*Unessa*
Sypressikuiske heräsi hätkähtäen. Hän avasi silmänsä varovaisesti. Ensimmäinen varoituksen merkki oli, että leiri ei ollut sama kuin mihin Sypressikuiske oli nukahtanut. Se oli… outo. Kiviset kolkot seinät ympäröivät sitä ja keskellä makasi suuri puu. Litteäkiveä ei ollut eikä Sypressikuiske tunnistanut pesiä. Ei parantajan pesää eikä sotureiden omaa sen helpommin. Kissoja ei ollut. Vain tyhjä leiri - ehkä kissat olivat pesissään. Ilma tuntui painostavalta ja yhtäkkiä kuin tyhjästä varjo hyökkäsi leirin päälle. Sypressikuiske ei nähnyt mitään. Hän nousi käpälilleen täristen hurjasti. Tuulen puuska kävi hänen ylitseen ja pimeys hellitti hiukan ja Sypressikuiske alkoi erottaa kasvoja edessään. Ne lähestyivät ja Sypressikuiske tunnisti Pyörretassun. Pyörretassu ärisi. "Miksi jätit minut! Olin oikea sielunkumppanisi!" pyörreturkkinen oppilas huusi. "Nyt odotat toisen kissan pentuja hyi sinua!" Orvokkisydän keskeytti poikansa puheet. "Aurinkoroihu! Pyh hänestä liity meihin ja ole Pyörreirven kumppani!" Lumikkoviiksi huusi. Pyörreirvi? "En odota pentuja!" Sypressikuiske huusi hätääntyen ja painautuen takanaan nousevaa kylmää kivi seinää vasten. "Apua! Apua!" hän huusi hätäännyksissään. Missä Aurinkoroihu oli? Tai Hallavarjo? Edes joku! "Oletko varma? Olet pulskistunut ja se väsymys", kuolonklaanin parantaja Hehkuaskel naukui toisten kissojen takaa. Sypressikuiske värähti, koska nuo merkit hän oli tosiaan huomannut. "Pentusi eivät ansaitse elää!" Pyörreirvi huusi. "Et ansaitse elää itsekkään!" Pyörreirveen veli Toivetassu naukui - jos hän oli Toivetassu enää?.. "Kohtalosi on kuolla!" kissat soturittaren ympärillä huusivat niin, että viimeinen sana kaikui monen monta kertaa kiviseinissä hiljentyen pikku hiljaa. Maa alkoi täristä ja Sypressikuisketta pyörrytti. "Apuaaa!" hän kiljui tuskissaan, kun kissat hyökkäsivät raatelemaan häntä. Nuorukainen kaatui maahan ja kaikki hänen silmissään pimeni.

Sypressikuiske heräsi silmät suurina ja turkki sekaisin. Paikka ei ollut sama kuin hänen nukahtaessaan saati unessaan - se oli Eloklaanin parantajien pesä. "Oletko kunnossa?" Leimusilmä uteli häntä heilahdellen puolelta toiselle. "Taisit nähdä painajaista?" hän oletti mutta ei odottanut vastausta vaan toi joitakin lehtiä hänen eteensä. "Tässä on timjamia. Se helpottaa shokkia", hän naukui ja kehotti Sypressikuisketta nielaisemaan ne. Hän lipaisi ne suihinsa ja räpytteli silmiään. Ahdistus helpotti hiukan ja Sypressikuiske rentoutui. "Haluatko kertoa siitä painajaisesta?" Leimusilmä kysyi ja istuutui Sypressikuiskeen makuusijan viereen. "En oikeastaan. En halua puhua siitä", hän naukui, "mutta haluan kysyä yhtä juttua." "Tee se", Leimusilmä kehotti. "Onko mahdollista, että odotan pentuja? Tai siis osaatko sanoa, että olenko tiineenä?" Sypressikuiske kysyi hiljaa vähän ajatus harhaillen. "Saanko tutkia sinut? Sitten voin kertoa", Leimusilmä kysyi ja Sypressikuiske nyökkäsi hitaasti. Leimusilmä tutki potilastaan hetkisen ja ilmeisesti tuloksen selvittyä hän nyökkäsi. "Kyllä, odotat pentuja", hän sanoi selventääkseen. Sypressikuiske värähti. "Miten kauan vielä?" hän kysyi ajatuksenaan kysyä kuinka kauan pentujen syntymään menisi mutta Leimusilmä ei ehtinyt vastata, kun Aurinkoroihu ryntäsi sisään. Täydellinen ajoitus, Sypressikuiske kirosi mielessään. Hän ei olisi tahtonut kertoa kollille vielä vaan miettiä mutta pelkäsi möläyttävänsä jotain tai vielä hirveämpää Leimusilmä kertoisi kollille. "Oletko kunnossa?" kolli touhotti. "Olen. Vain painajainen pelkkä painajainen", Sypressikuiske kertoi alakuloisesti, "minulla olisi kerrottavaa mutta haluan tehdä sen kahden kesken." Aurinkoroihu vakavoitui ja nyökkäsi. Vaikka ajatus pennuista ei ollut vielä realisoitunut naaraalle hän tajusi kuinka paljon rakastikaan tuota kollia - enemmän kuin ystävänä. Leimusilmä nyökkäsi ja nousi. Hän pakkasi loput timjamin lehdet kääröön ja kiikutti sen takaisin yrttivarastolleen. Sypressikuiske nousi makuusijalta ja tallusti raskaasti rakastamansa kollin rinnalla leirin reunalle. Hän kehotti Aurinkoroihua istumaan viereensä. "Haluan kertoa jotain", Sypressikuiske sanoi hitaasti. Aurinkoroihu tiesi olla keskeyttämättä ja se lämmitti soturittaren sydäntä erittisesti. "Sinusta tulee isä. Ja toivon, että sinusta tulisi myös kumppanini, jos en loukannut tunteitasi viimeksi liikaa", Sypressikuiske sammalteli. Häntä jännitti kuinka toinen reagoisi. Torjuisiko Aurinkoroihu hänet ja pennut?! Ei se ollut hänen tuntemansa - ja rakastamansa - Aurinkoroihu.

//Arska? <3