Hiivin hyvin hiljaa ja hitaasti kohti hiirtä. Laitoin kaiken mahdollisen keskittymiseni siihen, mitä olin nyt tekemässä, minun oli pakko saada tuo hiiri kiinni! Asetin käpäläni joka askeleella maahan niin äänettömästi ja kevyesti, että tuskin itsekään niitä huomasin. Sitten jähmetyin; hiiri oli lopettanut eväänsä jyrsimisen ja näytti kuulostelevan ympäristöä. Sydämeni hakkasi, kun ajattelin takanani olevaa Hiilihammasta, joka tarkkaili toimintaani. Nyt minä syöksähdin eteenpäin ja kurotin kynteni hiireen kiinni katkaisten siltä sitten niskat hampaillani. Nielin innostuneen henkäyksen, joka oli karkaamaisillaan keuhkoistani, ja käännyin hiirtä esitellen Hiilihampaan puoleen.
"Näitkö?" iloitsin. "Minä nappasin sen!"
"Kyllä vain", hän nyökkäsi. "Katsotaan, nappaammeko vielä muuta, ennen kuin palaamme leiriin."
Hymyilin mestarilleni tyytyväisenä itseeni. Eihän hiiri kovin kummoinen ollut, ikävä kyllä - itse asiassa se oli aika ruipelo, mutta kyllä siitä joku pienikokoisempi klaanin jäsen saisi silti syödäkseen. En kuitenkaan uskonut, että esimerkiksi Hiilihampaan kokoiselle kissalle se riittäisi vatsantäytteeksi, vaikka eihän näin lehtikadon aikaan kuulemma ollut varaa juuri valita saati valittaa, riista kun väheni kokoajan.

Saimme Hiilihampaan kanssa vielä hiukan saalista alkuvaikeuksistani huolimatta, minä jopa melkein olin onnistunut nappaamaan oravan - se vain pääsi karkuun, kun vahingossa olin astunut pienen mutta sitäkin äänekkäämmän risun päälle. Hiilihammas sen sijaan oli napannut myyrän sekä pienen hiiren, joka kuitenkin oli minun omaani hiukan pulskempi.
"Onkohan siellä uintipaikalla kalaa, kun on näin kylmä?" kysäisin.
"Niin, on tosiaan melko viileää tätä nykyä. Mutta voimme me joku päivä käydä kurkkaamassa, mikä on tilanne." Hiilihammas vilkaisi minua ovelasti. "Tiedä vaikka saisimme sielä paremmin saalista kuin maalla."
"Niin", tirskahdin. "Elleivät kalat ole karanneet lämpimämpiä vesiä etsimään."
Saavuimme leiriin ja veimme tuomiset tuoresaaliskasaan. "Onko minulle vielä jotakin tehtävää?"
Hiilihammas pysähtyi miettimään pikkuhetkeksi. "Voisit käydä vilkaisemassa, kaipaavatko klaaninvanhimmat jotakin syötävää", hän sitten ohjeisti. "Viet sitten heille jotakin, mitä nyt kasasta löydät."
"Selvä!" Lähdin samantien jolkottamaan klaaninvanhimpien pesälle iloisena siitä, ettei tarvinnut itse keksiä itselleen tekemistä.Sitäpaitsi, klaaninvanhimpien kanssa oli kiva jutella, mikäli heillä oli hyvä päivä. Ja yleensä oli, ellei sitten kylmä ilma vihlonut liikaa heidän vanhoissa luissaan.

//Joku saa jatkaa halutessaan

"Voimmeko siis aloittaa harjoitukset heti kahden auringonnousun päästä?" Kurre kysyi minulta toiveikas ilme kasvoillaan. Vilkaisin kysyvästi Liljatuulta, sillä halusin kuulla myös sisareni mielipiteen. Saalistusharjoituksissa kuitenkin oli tietyt riskit, ja pahimmassa tapauksessa Kurren haava voisi aueta ja tulehtua, joka johtaisi vielä pidempään toipilasaikaan.
"Mitä olette menossa harjoittelemaan?" tummanharmaa naaras kysyi kiinnostuneena.
"Lupasin opettaa Kurrelle saalistamista", selitin rauhallisesti. Liljatuuli nyökäytti päätään:
"En näe siinä mitään ongelmaa, kunhan muistat edelleen hieman varoa käpälääsi." Minä ja Kurre nyökyttelimme päitämme tyytyväisinä.
"Se on siis sovittu. Tulen hakemaan sinua kahden auringonnousun päästä", totesin ystävällisesti virnistäen.

Kaksi auringonnousua kului, ja kuten Liljatuuli oli arvellut, Kurre ja hänen käpälänsä olivat jo paljon paremmassa kunnossa. En ollut kiireiltäni ehtinyt eilen käydä tervehtimässä kermanväristä kissaa, mutta nyt olin hakemassa Kurrea saalistusharjoituksiin aivan kuten olin luvannut.
Aurinko oli noussut jo jokin aika sitten, mutta sää oli pilvinen ja harmaa. Aikaisin aamulla oli satanut vettä, joten maa oli märkä joka paikasta. Leirin pääaukion maa oli muuttunut paikoin mutaiseksi, ja jo matkalla Litteäkiveltä parantajan pesälle, mutaa oli roiskahdellut valkoiselle turkilleni. Käpäläni olivat sottaiset, mutta niiden peseminen tässä vaiheessa olisi ollut turhaa. Ne sotkeutuisivat pian uudestaan, kun pääsisimme Kurren kanssa ulos leiristä.
"No, oletko valmis saalistusharjoituksiin?" kysyin ystävällisesti hymyillen, kuten aina. Kurre nyökäytti päätään ja kampesi itsensä ylös vuoteeltaan:
"Liljatuuli sanoi, että haava on jo ihan kunnossa."
"Sepä hyvä. Ulkona on hieman kurja keli, mutta ei anneta sen häiritä. Lähdetäänpä sitten, kuka tietää jos saatkin jo tänään kiinni ihkaensimmäisen saaliisi", nau'uin iloisella äänellä ja viitoin Kurren perässäni ulos parantajan pesältä.
Minun ei tarvinnut vilkaista taakseni, sillä kuulin Kurren askeleet perässäni. Johdatin nuoren kollin ulos leiristä. Piikkihernetunnelin toiseen päähän päästyämme, ilma tuntui entistä kylmemmältä. Leirin muurit eivät olleet enää suojaamassa meitä hyytävältä puhurilta. Lehtikato lähestyi kovaa vauhtia, ja se sai minut hieman huolestuneeksi. Kahden viimeisen lehtikadon aikana viheryskä oli rantautunut Eloklaaniin aiheuttaen epidemian. Rukoilin Tähtiklaania, että he säästäisivät meidät viheryskältä ja muilta vaikeuksilta tänä lehtikatona.
"Aloitetaan saalistusharjoitukset metsästä. Eri paikoissa on hieman erilaisia eläimiä, ja minusta tuntuu, että metsän pienet eläimet ovat oikein hyviä näin aluksi", selostin samalla, kun lähdin johdattamaan Kurrea kauemmas leiristä pohjoisen suuntaan.
Kun leiri oli niin kaukana, ettei sitä enää näkynyt, käännyin entisen kotikisun puoleen. Kulkemamme polun varrella kasvaneet varvut olivat hiponeet turkkiani ja kastelleet sen, joten kylmä viima tuntui entistä kylmemmältä. Ravistelin turkkiani kylmästä täristen.
Ilmassa leijaili muutamien eläinten hajujälkiä, joista osa oli voimakkaampia kuin toiset. En kuitenkaan halunnut heittää Kurrea heti syvään päätyyn ja laittaa häntä heti saalistamaan, sillä kotikisusyntyinen kissa epäonnistuisi hyvin suurella todennäköisyydellä. Aluksi oli parasta opetella oikeat asennot ja tavat liikkua.
"No niin, eiköhän aloiteta, ettemme jäädy heti jääkalikoiksi", virnistin leikkisästi ja pudottauduin vaanimisasentoon, "kun vaanit saalista, pysyttele aina mahdollisimman matalana, kas näin. Huolehdi, ettei häntäsi laahaa maassa tai ole liian korkealla. Samalla kun liikut eteenpäin, katso mihin astut. Yksikin pieni rasahdus saa saaliin kuulemaan sinut ja karkaamaan."
Kun olin liikkunut muutaman kerran edestakaisin Kurren edessä vaanimisasennossa, nousin pystyyn.
"Sinun vuorosi kokeilla. Ei hätää, jos et heti ensimmäisellä kerralla onnistu. Harva eloklaanilainkenaan osaa tätä heti", hymyilin ystävällisesti ja kehotin Kurrea kokeilemaan.

//Kurre?

Olin saanut uuden oppilaan, Sadetassun, ja päiväni koostuivat tätä nykyä lähinnä harjoituksista ja partioinnista. Sadetassu oli varsin innokas oppilas. Pidin hänen peräänantamattomasta luonteestaan ja pirteydestään, ja hänen kanssaan oli hyvin mieluista työskennellä. Olin ehtinyt toimia jo kolmelle nuorelle kissalle mestarina ennen Sadetassua, ja kaikki heistä olivat olleet enemmän tai vähemmän erilaisia keskenään. Vaihtelu opetettavien luonteissa ja motivaation tasossa antoi itsellenikin mukavasti haastetta mestarina olemiseen - kukin oppilaani opetti minua tietämättään paremmaksi mentoriksi.
Olimme lähteneet Sadetassun kanssa harjoituksiin heti herättyäni, sillä naaras oli ollut jo virkeänä ja jalkeilla, kun olin tullut aukiolle. Luvassa oli saalistusharjoitukset. Alussa oppilaallani oli huomattavia vaikeuksia saada kiinni yhtään mitään. Harjoiteltavaa oli vielä paljon. Tiesin Sadetassun jo sen verran hyvin, että tämä ei luovuttaisi, ennen kuin onnistuisi. Se oli samaan aikaan ihailtavaa ja huolestuttavaa - toisinaan soturin oli osattava myös perääntyä.
"Pysähdytään tähän hetkeksi", sanoin ilmaa haistelevalle Sadetassulle. Siniharmaa naaras katsahti minuun kysyvästi. "Kokeillaanpa vähän erilaista taktiikkaa: Saaliin perään ryntääminen ei selvästikään ole tuottanut tulosta, joten on yritettävä hieman hienovaraisempaa lähestymistapaa."
Sadetassu nyökytteli hitaasti päätään. "Millaista lähestymistapaa?" hän kysyi.
Laskeuduin vaanimisasentoon ja annoin oppilaalle merkin tehdä samoin. Hänen asentonsa kaipasi vielä vähän hiomista, mutta se ei ollut nyt oleellista.
"Kuulostellaan hetki ympäristöä ja odotetaan, että saalis tulee luoksemme", nau'uin melkein kuiskaten.
Suljin hetkeksi silmäni ja keskityin pelkästään kuuntelemaan ympärillämme humisevaa metsää. Silloin tällöin aina jostain kuului siipien räpistelyä tai katkeavien oksien napsahtelua. Pian korviini kiiri vaimea, rapiseva ääni. Raotin silmiäni ja vilkaisin Sadetassuun, joka kuunteli ääniä myös hyvin keskittyneesti. Naaras avasi silmänsä ja katsahti minuun, ilmeisesti myös saman äänen kuulleena.
Nyökkäsin hänelle merkiksi lähteä hiipimään eteenpäin. Sadetassu toimi ohjeideni mukaan ja eteni matalana kevyen pakkasen takia nahistuneen aluskasvillisuuden seassa. Nenääni leijaili hiiren lehtinen tuoksu. Jyrsijä ei ollut kaukana. Jättäydyin tahallani jälkeen ja annoin Sadetassun mennä edeltä. Jos hyvin kävisi, oppilas onnistuisi saamaan tämän saaliin.

//Sade?

Istuin oppilaiden pesän edessä sukimassa itseäni tylsistyneenä, ja mietin *Missäköhän mestarini Lieskakajo on? Haluaisin mennä jo ensimmäisiini harjoituksiini!* Pian kuitenkin huomasin mestarini Lieskakajon lähestyvän minua, ja hän kysyi.
"Oletko valmis ensimmäisiin harjoituksiisi?" Lieskakajo kysyi iloisena minulta, ja en voinut vastata muuta kuin kyllä.

Pian olimme poistuneet leiristä metsään, ja mietin, mitä mahtaisimme harjoitella.
"Haluan opettaa sinulle saalistamisesta metsässä", Lieskakajo sanoi, "joten mennään koivumetsään, sinne ei ole kovin pitkä matka."

Olimme saapuneet metsään, ja Liekkikajo sanoi innostuneena.
"Opetan sinulle ensin vaanimisasennon. Anna kun näytän sinulle sen." Lieskakajo meni vaanimisasentoon, ja se näytti helpolta mutta uskoin, että se ei ollut.
"Näyttää aika vaikealta", sanoin rauhallisena, "mutta yritän parhaani." Yritin parhaani mukaan matkia mestarini asentoa, mutta se oli hyvin vaikeaa.
"Aika hyvä ensimmäisellä yrityksellä! Nosta häntää hiukan ettei se laahaa maata pitkin" Lieskakajo opasti kannustavasti, ja sain motivaatiota yrittää uudelleen. Kokeilin uudelleen ja punertava raidallinen kolli sanoi innostuneena.
"Paljon parempi. Voisimme yrittää etsiä riistaa ja sinä voisit yrittää napata sen. Miltä kuulostaa?" Lieskakajo kysyy vielä minulta. Nyökkäsin, ja lähdimme etsimään riistaa.
//Lieskakajo? (Toivottavasti en autohitannut liikaa)

Olin juuri havahtumaisillani hereille, kun pehmoinen hännänpää huiskaisi nenääni. Kuono kutisten kohotin päätäni; joku oppilas se vain tassutteli ulos, en vain tunnistanut kuka. En ollut vielä tehnyt tarkempaa tuttavuutta muihin soturioppilaisiin, vaikka ajatus kyllä kiehtoi minua.
Venyttelin pikaisesti ja kipitin sitten itsekin ulos. Aamuinen ilma oli kylmähkö. Tassuja vilvoitti pakkanen ja nenää kirveli pienen hetken. Ei se mitään, minä ajattelin pieni, tyytyväinen hymy huulillani. Oli uusi päivä, ja minä jo innoissani tämän päivän koulutustuokiosta vaikken edes ollut varma, veisikö Hiilihammas minua tänään mihinkään. Ei kollia ollut ainakaan näkynyt vielä aukiolla.
Tassuttelin rauhallisesti tuoresaaliskasalle. Odotin ensin, että siihen ensin kerinnyt oppilas sai valikoitua jotakin itselleen, sitten noukin hampaisiini pienehkön oravan. Se riittäisi kyllä.
Hetken päästä, kun mutustelin viimeisiä oravanrippeitä, huomasin mestarini Hiilihampaan könyävän ulos soturienpesästä.
"Huomenta, Hiilihammas!" minä hihkaisin, pyyhkäisin pikaisesti viikseni puhtaiksi ja loikin hänen luokseen iloisesti hymyillen. "Onko meillä tänään koulutusta?"
En osannut hurjan näköisen kollin ilmeestä tulkita, oliko hän ärsyyntynyt, kun heti aamusta tulin kyselemään, vai kenties yllättynyt vain vauhdikkuudestani. "Kyllä minä niin ajattelin", hän sitten vain totesi. "Lähdetään vaikka samantien, kun sinulla tuota virtaa kerran on."
"Kiva!", minä maukaisin, ja lähdin häntä pystyssä Hiilihampaan vierellä ulos leiristä.


"Kyllä meillä vielä jonkin verran harjoittelemista on", Hiilihammas tuumasi irvistäen, kun katsoimme jo toisen oravan vilistävän käpälistämme. Tai noh, minun käpälistäni.
"Anteeksi kovasti", minä irvistin myös hiukan häpeissäni. "En ole kovin hyvä tässä - ainakaan vielä."
Hiilihammas hymähti pienoinen hymy huulillaan. "Noh, jatketaanpa sitten."
Lähdimme eteenpäin, samalla minä yritin saada nenääni vaikka vain pienen hajunhäivähdyksen riistan hajujäljestä. Minua hiukan turhautti, mutta ei voinut mitään. Aioin saada kiinni ainakin yhden saaliin leiriin vietäväksi. Tarkkailin sivusilmällä Hiilihammasta; vaikka kolli ehkä näyttikin hurjalta kuonossaan olevien arpiensa sekä jäänsinisten silmiensä kanssa, hän oli oikein mukava. Toivoin vain, ettei hän pitäisi minua aivan mahdottomana tapauksena saalistusta opetellessa.

//Hiili kenties?

Kipinätassu: 23kp! -

Kuusitassu: 18kp -

Hiilihammas: 7kp -

Karjuvirne: 12kp -

Ampiaispisto: 29kp! -

Tähtimötassu: 19kp -

Kaislapentu: 7kp -

Laventelitaivas: 18kp -

Aurinkoroihu: 5kp -

Mesitähti: 11kp -

Kuutamolaine: 9kp -

Kuutamolaine oli sukimassa itseään leirin laidalla, kun kuuli oman nimensä mainittavan metsästyspartioon lähtevien joukossa. Naaras kohotti laiskasti katseensa turkistaan Minttuliekkiin, joka seisoi aukion keskellä jakamassa partioita. *Hip hurraa*, Kuutamolaine ajatteli väsyneenä ja venytteli itsensä jalkeille. Huonosti nukuttu yö painoi taustalla, mutta hän pakotti itsensä piristymään - velvollisuudet kutsuivat.
Hän ei ollut kuullut kunnolla muiden partioon lähtevien kissojen nimiä, mutta yllättyi iloisesti, kun näki vanhemman veljensä, Ampiaispiston, olevan mukana samassa partiossa. He eivät olleet mitenkään erityisen läheisiä keskenään, mutta tässä voisi olla tilaisuus tutustua toisiinsa paremmin. Niinpä Kuutamolainen yritti parhaansa mukaan pyyhkiä väsyneen ilmeen naamaltaan ja näyttää virkeältä ja helposti lähestyttävältä.
Metsästäjät lähtivät Salviakatseen johdolla matkaan ja suuntasivat sekametsään, jossa tabbykuvioinen naaras ilmoitti heidän hajaantuvan. Kuutamolaine ja Ampiaispisto lähtivät samaan suuntaan.
Pian mustavalkoinen naaras sai huomata, ettei hänen isoveljensä keskittynyt annettuun tehtävään kovin hyvin, sillä tämä onnistui säikäyttämään karkuun hiiren. Kuutamolaine pudisteli päätään kollille ja kehotti tätä olemaan hiljempaa, mihin Ampiaispisto vastasi, ettei tällä ollut juuri nyt 'saalistusfiilis'. Pitikö saalistamiseen olla jokin erityinen 'fiilis'? Ensimmäinen kerta, kun Kuutamolaine kuuli jonkun mainitsevan moisesta.
Yhtäkkiä heidän saalistuksensa keskeytyi, kun jokin jättimäinen eläin lähestyi heitä. Kuutamolaine tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn, kun hän erotti omituisen, kaksijalkaisen olennon katselemassa ympärilleen puiden välissä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ottaa etäisyyttä olioon ja antaa sen mennä menojaan. Naaras oletti Ampiaispiston seuraavan ohjeistusta ja seuraavan häntä läheisen pensaan alle, mutta ympäri kääntyessään hän sai nopeasti huomata, että kolli olikin lähtenyt painelemaan kaksijalkaista hirvitystä kohti.
*Mitä hiirenpapanaa nyt taas*, Kuutamolaine tuskaili päänsä sisällä ja puri hampaitaan yhteen. Hän seurasi etäältä, miten Ampiaispisto talssi aivan otuksen eteen ja käski sitä häipymään. Olento vaikutti olevan kuitenkin enemmän kiinnostunut Ampiaispistosta kuin lähtemisestä, ja se yritti tavoitella soturia eriskummallisen näköisellä käpälällään.
Ampiaispisto onnistui pitämään etäisyytensä muukalaiseen hyvin siihen asti, kunnes tämä kääntyi katsomaan Kuutamolaineen suuntaan ilmeisesti ihmetellen, mihin hän oli jäänyt. Silloin otus onnistui nappaamaan kollia niskasta kiinni ja nostamaan tämän ilmaan. Kuutamolaineen sydän jätti lyönnin välistä, ja hetkeksi hänen mielensä valtasi muisto koiran hyökkäyksestä nummilla.
"Auta minua, Kuutamolaine!" Ampiaispiston avunhuuto sai hänet kuitenkin tokenemaan nopeasti, ja hän syöksyi pensaan luota auttamaan isoveljeään.
Mustavalkoinen soturi kiiti metsänpohjaa pitkin aina kaksijalan luo. Hän ponnisti takajaloillaan ja loikkasi kiinni sen toiseen, pitkään jalkaan ja ryhtyi kiipeämään ylöspäin. Kaksijalka mylvi ihmeissään, ja Kuutamolaine jatkoi kiipeämistä. Hän tavoitteli kynsillään sen luonnottoman näköistä naamaa, ja se sai otuksen irrottamaan otteensa Ampiaispistosta, joka putosi maahan jaloilleen.
"Mennään!" Kuutamolaine huusi veljelleen ja otti vauhtia kaksijalan rinnasta loikatessaan maahan. Kaksijalka horjahti vähän ja jatkoi mölisemistä.

//Amppari?

Keskustelu Kurren kanssa oli aamulla jäänyt lyhyeen, kun päivän tehtävät odottivat minua. Olimme käyneet Konnatassun kanssa taisteluharjoituksissa ja leiriin palattuani olin vaihtanut nopeasti kuulumisia Minttuliekin kanssa. Kumppanini nautti täysin rinnoin siitä, että hän oli viimein päässyt pois pentutarhalta takaisin varapäällikön tehtäviin.
Kun Minttuliekki oli lähtenyt partioon, suuntasin jälleen kohti parantajan pesää. Kurre ja se, miten olin jättänyt keskustelun kesken, olivat pyörineet päässäni koko päivän. Kollirukka oli ollut niin kiinnostunut, ja olin vain lähtenyt hänen luotaan. Ilokseni Kurre ei vaikuttanut lainkaan vihaiselta tai tuomitsevalta vaan hän oli hyvin ymmärtäväinen. Vaikkei nuori kolli vastannutkaan minun hymyyni, se ei haitannut lainkaan. Ymmärsin hyvin, jos toista ei hymyilyttänyt kaiken tapahtuneen jälkeen.
"Tarkoititko, että sinä voisit opettaa minua?" Kurre kysyi hämmentyneenä ja loi kysyvän katseen minuun. Kasvoilleni levisi yhä vain leveämpi hymy:
"Tietysti voin, jos vain tahdot!" Kurre nyökäytti päätään.
"Kyllä minä tahtoisin", kolli lausahti yhä hieman hämmentyneen näköisenä.
"Se on siis sovittu. Heti kun käpäläsi on kunnossa, pääsemme aloittamaan harjoitukset", tokaisin hyväntuulisesti. Olin huomaavinani Kurren kasvoilla pienen hymyn, mutta se katosi nopeasti, kun sairasaukion sisäänkäynniltä kuului lähestyviä askeleita. Ensin sisään astui Liljatuuli ja hänen vanavedessään kulki Leimusilmä. Parantajakissat kantoivat yrttitukkoja suissaan, mutta siitä huolimatta he tervehtivät meitä hymyillen. Vaikka sisareni yrittikin peitellä sitä, huomasin hänen hymynsä olevan tekaistu. Hän oli muutama päivä sitten taas kertonut, että yrtit olivat Eloklaanin reviirillä vähissä, joten arvelin tekaistun hymyn johtuvan siitä.
"Oletko sinä ehtinyt vielä tutustumaan muihin eloklaanilaisiin?" kysyin Kurrelta, kun Liljatuuli oppilaineen olivat kadonneet kahden kiven välissä sijaitsevaan parantajan pesään. Katsoin Kurrea hymyillen, vaikka arvelinkin jo tietäväni vastauksen. Entinen kotikisu ei vaikuttanut kissalta, joka kiertelisi leirissä juttelemassa jokaiselle vastaantulijalle.

//Kurre?

Aurirkorouhu oli juuri kertonut että hänen koko perheensä oli kuollut.
''Noh ei se mitään minunkin isäni ja äitini kuolivat.'' vastasin Auringolle.
''Niin kummalakaan ei ole sukulaisia elossa.'' Hän vastasi huokaisten.
Aloin pesemään itseäni kun aurinkoroihu kysäisi.
''Millein koulutunsesi on sujunut?'' Hän kysyi.
''Ihan hyvin kävimme muutama päivä sitten partiossa ja eilen meillä oli taisteluharjoituksia.'' Sanoin vähän puistatellen muistelin edelleen sitä kun mulkein menetin henkeni kun tipuin ylityspuulta.
''Jätitkö jotain kertomatta?'' Aurinkoroihu kysyi.
''E-en.'' Vastasin säikähtäneenä ja pörhistin karvojani.
Mitä jos aurinkoroihu saa selville että melkein kuolin ja lavertelisi kaikille.
Ajattelin hätääntyneenä ajauksen hirveydestä.
''Ei sinun oli pakko kertoa kysyin vain mutta jos kerrot lupaan etten lavertele eteenpäin koska tiedän ettei se olisi kivaa.'' Aurinkoroihu sanoi ystävällisen kuulloisena.
''No silloin kun olimme siellä partiossa niin-.'' En pystynyt jatkamaan.
En tiennyt luottaako tuohon kolliin vaikka hän oli vaikuttanut ystävälliseltä.
''Niin silloin putosin melkein jo-jokeen ja sitten Karjuvirne pelasti minut.''
Jatkoin.
''Tiedän ettei se varmastikkaan tunnu kivalta kertoa siitä mutta siihen pitää tottua.'' Aurinkoroihu maukui lohduttavasti.
//Arska?

Olin todella iloinen, kun Kurre oli yllättäen kesken aamun saapunut luokseni. Olimme jakaneet yhdessä tuoresaaliin ja olin mielelläni vastannut kermanvärisen kollin kysymyksiin. Hän oli edellisiltana ollut hieman pahantuulinen, mutta nyt entinen kotikisu näytti olevan paremmalla tuulella. En katsonut oleelliseksi ottaa eilisiltaista puheeksi, sillä se olisi saattanut saada Kurren aivan turhaan taas alakuloiseksi ja ärtyneeksi.
Kurre kysyi, mitä partiot olivat ja miten ne toimivat. En voinut lakata hymyilemästä, kun näin miten kiinnostunut Kurre oli.
"Partioita on kahdenlaisia: rajapartioita ja metsästyspartioita. Rajapartiot kiertävät Eloklaanin reviirin rajoja ja vahvistavat hajumerkkejä, jotta klaanin ulkopuoliset kissat varmasti haistavat saapuvansa vieraiden kissojen reviirille", yritin selittää mahdollisimman yksinkertaisesti. Kurre kuunteli hiljaa ja nyökytteli hitaasti pientä päätään.
"Metsästyspartiot nimensä mukaan metsästävät klaanille ruokaa", kerroin rauhallisella äänellä. Katseeni harhautui Kurresta Minttuliekkiin, joka juuri sopivasti astui ulos sotureiden pesästä.
"Klaanin varapäällikkö, eli Minttuliekki", heilautin päätäni punertavan naaraan suuntaan, "järjestää partioita. Hän määrää jokaiselle partiolle johtajan ja kissat, jotka partioon osallistuvat. Rajoja kierretään päivittäin ja metsästyspartioita järjestetään useasti päivässä, jotta klaanin jäsenet saavat syödäkseen."
"Oletko sinä koskaan saalistanut?" kysyin, vaikka oletin tietäväni jo vastauksen. Harva kotikisu, etenkään alle soturi-ikäinen, osasi saalistaa. Kun Kurre lähtisi klaanista ja jos hän päättäisi olla palaamatta kaksijalkalaan, hänen olisi opittava saalistamaan. Harva kissa nimittäin pärjäsi yksin metsässä ilman, että osasi saalistaa.

//Kurre?

Yritin nukkua, mutta se oli vaikeaa, kun joku ravasi koko ajan edes takaisin parantajan pesän sairasaukion halki. Vuorotellen Leimusilmä, Liljatuuli tai joku muu repi minut tarkoittamattaan pois unesta. Lopulta olin niin turhautunut, että luovutin kokonaan nukkumisen suhteen. Kampesin itseni istumaan ja ravistelin sotkuista turkkiani. Katsahdin etujalkaani, josta Leimusilmä oli pari päivää sitten ottanut tekemänsä lastan pois. Jalka kesti jo astumista, ja parantajien mukaan pääsisin hyvällä tuurilla jo tänään pois parantajan pesältä.
Katseeni käväisi sammalvuoteella, jossa nukkui joitain päiviä sitten klaaniin saapunut kissa. Kurre oli entinen kotikisu, mutta sen enempää en hänestä tiennyt. Emme olleet keskustelleet, sillä Kurre ei vaikuttanut miltään maailman puheliaimmalta tapaukselta.
Pesin hetken ajan nukkumisen jäljiltä sotkuuntunutta turkkiani, kunnes se oli mielestäni ihan tarpeeksi siisti. Muutama sammalhippu tai törröttävä karva ei haitannut mitään. Nousin jalkojeni varaan ja kävelin hitain askelin kohti pesän uloskäyntiä. Murtunut jalkani tuntui astuessa selvästi eriltä kuin muut jalkani, mutta sentään sitä ei enää särkenyt.
Astuin juuri sopivasti kirkkaalle pääaukiolle, sillä Mesitähti seisoi Litteäkiven päällä ja kutsui klaanin koolle. Kävelin noin neljän ketunmitan päähän litteästä kivestä ja istuuduin alas odottamaan että muukin klaani ehtisi aukiolle kuuntelemaan päällikön sanaa.
Kokouksen aihe selvisi varsin nopeasti; kyseessä oli Konnatassun nimitys. Seremonian päätteeksi Mesitähti antoi oppilaalleen soturinimen, joka oli Konnavarjo. Osallistuin tuoreen soturin nimen hurraamiseen, jonka jälkeen kokous olikin jo ohi. Kipitin tuoresaaliskasalle ja nappasin kasasta mehukkaan näköisen varpusen.
"Huomenta", tuttu ääni naukui ja käänsin katseeni vierelleni saapuneeseen kolliin, "tahtoisitko jakaa tuon kanssani?" Mehiläislennon kasvoilla oli ystävällinen hymy, joka sai myös minut hymyilemään.
"Totta kai!" tokaisin ja kiikutin tuoresaaliin veljeni edellä piikkihernemuurin edustalle. Mehiläislento silmäili minua hetken aikaa, kunnes tämän katse lopulta pysähtyi murtuneeseen jalkaani.
"Onko jalkasi jo kunnossa?" pentuetoverini kysyi rauhallisella äänellä. Nyökkäsin samalla kun kynin sulkia irti varpusesta:
"Pääsen pian takaisin soturin tehtäviin ja pois parantajan pesältä." Mehiläislento nyökytteli tyytyväisenä päätään.
"Et muuten ikinä arvaa, mitä minulle eilen tapahtui ollessani kävelyllä Kuolonklaanin rajalla", veljeni tokaisu sai minut heti ajattelemaan pahinta. Olin aivan varma, että hän oli mennyt ja ystävystynyt jonkun kuolonklaanilaisen kanssa. Se jos joku olisi ollut Mehiläislennon tapaista.
"No?" kysyin jauhaessani suussa linnun maukasta lihaa. Työnsin tuoresaaliin Mehiläislennolle, mutta tämä vastasi ennen kuin otti siitä haukun:
"Tapasin aivan sattumalta Kuolonklaanin varapäällikön, Henkäysvarjon! Hän muisti minut kokoontumisista ja vaihdoimme vähän kuulumisia."
Siristin silmiäni mietteliäänä. En pitänyt siitä, että Mehiläislento oli ylipäätään jutellut kuolonklaanilaisen kanssa niitä näitä, mutta että oikein vaihtanut kuulumisia!
"Mitä te sitten juttelitte?" kysyin päätäni epäileväisenä kallistaen, "Mesitähti tuskin pitää siitä, että lörpöttelet Kuolonklaanin varapäällikölle Eloklaanin asioita."
"Kerroin hänelle vain siitä, että Eloklaani on saanut uusia jäseniä ja että Kurre on saapunut vieraaksemme, ja että aika moni kissa on telonut itseään viime aikoina", kolli kertoi rauhallisella äänellä ja katsahti taas jalkaani. Kurtistin kulmiani hieman yllättyneenä.
"Ai", en tiennyt, mitä muutakaan vastata. En pitänyt siitä, että Mehiläislento oli tekemisissä vieraan klaanin jäsenten kanssa, mutta en halunnut saarnata hänelle siitä. Hän oli kuitenkin veljeni ja varmasti tiesi mitä teki.
"Ethän kerro kenellekään? Minusta tuntuu, että Mesitähti ei tosiaankaan arvostaisi sitä jos kuulisi tästä", valkoturkkinen kolli pyysi ja haukkasi palan varpusesta. Nyökyttelin päätäni nopeasti.
"En tietenkään!" vakuutin hymyillen.

Olin päässyt jo puoli kuuta aiemmin pois parantajan pesältä ja palannut takaisin soturin tavalliseen, harmaaseen arkeen. Päiväni koostuivat pitkälti vain partioista, partioista ja partioista.. Sekä tietysti nukkumisesta ja syömisestä, mutta päiväni olivat loppujen lopuksi varsin tylsiä. Tuntui, että ystäväni ja perheenjäseneni olivat aina partioissa minun ollessa leirissä ja leirissä silloin, kun itse partioin. Kultasiiven aika kului myös pitkälti oppilaansa Mutatassun kouluttamiseen. Kaipasin naarasta todella kovasti, sillä edellisestä kunnon keskustelustamme oli vierähtänyt jo tovi.
"Salviakatse, sinä johdat metsästyspartiota. Ota mukaasi Salamataivas, Irvikita, Ampiaispisto ja Kuutamolaine", kuuntelin sivukorvalla Minttuliekin partioiden jakamista. Kuullessani nimeni lausuttavan, käänsin katseeni harmaasta taivaasta punaturkkiseen varapäällikköön. Pienoinen pettymys valtasi mieleni. Olisin toivonut voivani viettää tämän aamun kaikessa rauhassa, mutta se taisi olla liikaa pyydetty. Ellei Kuutamolaine olisi ollut mukana partiossa, olisin tietysti mennyt pyytämään Minttuliekiltä vapautusta. Emme olleet kovinkaan läheisiä nuoremman sisareni kanssa, mutta olin aina toivonut asian muuttuvan.
Kävelin leirin uloskäynnille odottamaan muun partion saapumista. Salviakatse oli ensimmäisenä paikalla, joten tervehdin tabbykuvioista soturia nyökkäämällä. Pian myös muut partion jäsenet olivat paikalla, joten harmaa naaras lähti johdattamaan meitä ulos leiristä metsään.
Sää oli kolea ja märkä. Yöllinen sade oli tehnyt metsän maan pehmeäksi ja vetiseksi. Joissain kohdin multa oli muuttunut upottavaksi mudaksi, joten yritin katsoa tarkasti mihin astuin. Varpujen lehdillä oli vesipisaroita, joten väistelin parhaani mukaan myös niitä. Näin kylmällä säällä ei ollut kiva kastua.
Salviakatse johdatti meidät joen yli syvemmälle sekametsään. Sitten partion johdossa oleva naaras pysähtyi ja ilmoitti, että hajaantuisimme tässä. Minä ja Kuutamolaine lähdimme yhteen suuntaan ja muut partion jäsenet omiinsa.
Aluskasvillisuus oli metsässä melko runsasta, joten varpujen välttely epäonnistui varsin nopeasti. Tunsin, kuinka turkkini kastui koko ajan vain enemmän, mitä pidemmälle kävelimme. Ajatukseni eivät pysyneet saalistamisessa ja vainun etsimisessä, vaan ne poukkoilivat ties missä. Säpsähdin, kun kuulin rasahduksen parin ketunmitan päästä. Katseeni kääntyi nopeasti äänen suuntaan ja näin vilauksen hiirestä, joka juoksi henkensä edestä meitä karkuun. Huomasin Kuutamolaineen katsovan minua päätään pudistellen.
"Höh, sinun pitäisi liikkua vähän hiljempaa", mustavalkea naaraskissa kehotti rauhallisella äänellä.
"Niin kai", tokaisin ja kohautin lapojani, "minulla ei oikein ole saalistusfiilis." Kuutamolaine kallisti kysyvästi päätään, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun jostain kuului kovempi rasahdus. Se ei missään nimessä voinut tulla hiirestä tai muustakaan pikkueläimestä. Rasahdusta seurasi toinen rasahdus, ja sitten kovaa ääntä. Se ei kuulunut kissalle, enkä saanut selvää mitä tulija puhui. Niskavillani nousivat pystyyn, kun erotin puiden seassa talsivan kaksijalan. Sen iho oli peitetty värikkäillä kappaleilla ja se tömisteli kovaäänisesti eteenpäin, tiiraillen ympärilleen.
"Tule, mennään piiloon", Kuutamolaine sanoi ja kiiruhti läheisen pensaan luokse, mutta minä en kuunnellut. Kaksijalka oli meidän reviirillämme, ja meidän tehtävämme oli ajaa se pois.
"Hei! Mene pois täältä!" huudahdin vihaisesti kaksijalalle ja lähdin kulkemaan sitä kohti. Kahdella jalalla seisova otus käänsi säikähtäen katseensa minuun. Sen naama näytti niin oudolta, etten lainkaan tiennyt mitä se ajatteli. Kaksijalka puhui jotakin ja kumartui matalammaksi. Eikö se pelännyt minua?
"Ala painua!" sähisin raivoissani ja jatkoin matkaani kohti kaksijalkaa. Se kurotti inhottavan, karvattoman tassunsa kohti minua ja leperteli samalla jotakin.
"Älä koske minuun!" murahdin ja yritin lyödä käpälälläni kaksijalan tassua. Se kavahti taaksepäin, mutta ei näyttänyt luovuttavan. Vilkaisin Kuutamolainetta. Eikö hän aikonut auttaa minua ollenkaan? No, kyllä minä yhdelle kaksijalalle yksinkin pärjäisin!
Samalla, kun katseeni oli kääntynyt klaanitoverini suuntaan, tunsin jonkun tarttuvan kiinni niskastani.
"Apua! Apua!" parkaisin, kun kaksijalka nosti minut vaivatta ilmaan. Yritin räpiköidä irti hirvittävän kaksijalan otteesta, mutta se ei tuntunut tehoavan.
"Auta minua, Kuutamolaine!"

//Kuutamo?

Hauska tavata Kuusitassu, ja kiitos kun toit minulle tuoresaalista", Aurinkoroihu naukui Kuusitassulle kiitollisena. Hän haukkasi palan hiirestään ja käänsi taas katseensa Kuusitassuun. "Eipä kestä", nuori oppilas naukaisi, ja haukkasi uuden palan omasta hiirestään. Aurinkoroihu oli iloinen, että joku halusi puhua hänelle. Kaikkilla hänen ystävillään oli kiireitä, eikä he ehtineet juurikaan olla Aurinkoroihun seurassa, onneksi edes joku halusi.
"Mitä sinulle kuuluu?" Kuusitassu kysyi, kääntäen katseensa melkein syödystä hiirestä Aurinkoroihuun. Aurinkoroihu nielaisi viimeisen palan hiirestä, ha aloitti puhdistamaan käpäliään. "Minulle kuuluu oikein hyvää, elämä hymyilee, pieniä ongelmia suhde asioissa, muuten kaikki hyvin", Aurinkoroihu vastasi nuolaisujen välissä. Hän lopetti käpälien puhdistamisen ja nuolaisi suupieliään, ettei hänen suupieliinsä jäisi muruja tuoresaaliista. Kuusitassu nyökkäsi vastaukseksi, ja lopetteli hiirensä syömisen.
"Onko sinulla perhe? En halua tungetella, mutta haluaisin vain tietää", Kuusitassu kysyi yllättäen. Aurinkoroihu käänsi katseensa aukiosta Kuusitassuun. Perhe oli asia, josta Aurinkoroihu ei puhunut mieluusti, mutta kun Kuusitassu pyysi niin kauniisti, hän ehkä kertoisikin. "Se on asia mistä en puhu mielelläni, mutta voin puhua siitä tämän kerran", Aurinkoroihu naukaisi, ja huokaisi. Kuusitassu katsoi Aurinkoroihua odottavasti. "Minulla ei ole sisaruksia, eikä emoa tai isää enää. Emoni kuoli synnytyksessä, ja isäni katosi, en kaipaa heitä paljoa, mutta tiedän, että emoni on aina kanssani, koska hän on Tähtiklaanissa", Aurinkoroihu kertoi ja katsoi taivaalle. Hänen emonsa on aina hänen kanssaaan, aina.

// Kuusi?

Kun olimme palanneet partiosta otin tuoressaaliskasasta ruipeloisen hiiren tietysti Rastaskukan luvalla. Menin syömään hiiren leirin peränurkaan koska halusin välttää katseita en nimittäin tuntenut vielä kovin montaa Eloklaanilaista.
Kun söin hiirtäni ajattelin *olisipa isäni elossa jotta hän voisi olla kokemassa tämän kaiken kanssani.* Kun olin syönyt vähän luisevan hiireni menin nukkumaan oppilaiden pesään.
''Herätys Kuusitassu herätys!'' Kuulin äänen joka kuului Rastaskukalle.
''Anteeksi.'' Mauuin pahoillani.
''Ei se mitään elilenhän oli rankka päivä.''
Lähdimme oppilaiden pesästä pois.
''Saanko ottaa jotain tuoresaaliskasasta?'' Kysyin rastaskukalta.
''Tietysti saat tänään meillä on taisteluharjoituksia.'' Rastaskukka vastasi.
Olimme päässeet taistelupaikalle.
''Tämä on ensimmäinen oppituntisi. Sinun pitää väistää hyökkäykseni.'' Rastaskukka maukaisi.
Olin valmis ponnistamaan sivulle mutta Rastaskukka oli liian nopea.
''Sinun pitää hypätä heti kun minä hyppään.'' Rastaskukka maukui.
''Selvä.''
''Kokeillaan nyt uudestaan.''
Olin tälläkertaa valppaampana.
Kun Rastaskukka hyppäsi niin minä hyppäsin myös mutta sivulle.
Rastaskukka hipaisi vain varpaitani.
''Hyvä paremmin meni kuin äsken.'' Rastaskukka maukui iloisena.
''Kokeillaan nyt että pystyskö sinä puollustamaan kun minä hyökkään.''
Rankan harjoittelupäivän jälkeen palasimme vihdoin leiriin.
''Voit nyt syödä jotain ja mennä nukkumaan sinun pitää olla virkeä huomenna koska menemme saalistamaan.'' Rastaskukka huomautti.
Kun menin ottamaan tuoressaaliskasasta evästä huomasin että leirin perällä istui yksinäisen näköinen kissa.
*Voisin viedä hänellekkin evästä* ajattelin.
Menin tämän luokse ja aloitin keskustelun.
''Hei.'' Aloitin.
''No hei.'' Hän jatkoi.
''Toin sinulle evästä.'' Mauuin. ''Näytit yksinäiseltä.''
''Kiitos.'' hän maukui hieman ujostellen.
''Mikä on nimesi?'' Kysyin.
''Öö no minun nimi on Aurinkoroihu. Entä sinun?''
''Minun nimi on Kuusitassu.'' Mauuin hiirenpuolikas suussani.
//Arska? Toivottavastk ei oo luonnevikoja :)

Tähtimöpentu ainakin vastaili kysymyksiini, mikä oli helpottavaa. En ainakaan ollut täysin vastenmielistä seuraa toiselle. Oli kyllä paljon hankalempi luoda minkäänlaista yhteyttä sisareen, joka oli syntynyt eri pentueeseen. Talvikkitakun kanssa kaikki oli ollut niin yksinkertaista. Oli niin helppoa, kun toisesta välitti aidosti ja täysin luonnostaan. Minun oli hieman vaikea ajatella luovani yhtä vahvaa sidettä Tähtimöpentuun, ja se tuskin oli mahdollistakaan ottaen huomioon, miten pentu käyttäytyi seurassani. Se ei estänyt minua yrittämästä, vaikka vaikeaa se tulisi olemaan.
"No on minulla Mutatassu", mustavalkoinen kissa naukaisi, eikä hänen eleistään tai äänensävystään voinut edelleenkään päätellä mitään. Nyökyttelin tyytyväisenä päätäni. Hyvä, jos toinen oli jo saanut ystäviä. Se oli hyvin tärkeää hänen iässään. En kyllä osannut sanoa millainen kissa Mutatassu oli, mutta toivon hänen olevan hyvä ystävä sisarelleni. Tummanruskea kolli vaikutti kyllä aina olevan jonkun kimpussa, mutta toivoin hänen kohtelevan eri tavalla Tähtimöpentua. Keskustelumme päättyikin melko lyhyeen, kun päätimme jatkaa omille teillemme. Se oli kerrassaan hyvä päätös, sillä turha keskustelua oli pitkittää pakottamalla. Minä kuitenkin uskalsin toivoa, että Tähtimöpentu sitten vanhempana haluaisi tutustua minuun kunnolla, ja vielä omasta tahdostaan. Minun ei ehkä kannattaisi viedä enää itseäni toisen seuraan. Naaras tiesi nyt, että olin olemassa ja hänellä olisi aina mahdollisuus hakeutua seuraani, ja se sai tässä vaiheessa kelvata. Tähtimöpennun jatkettua päiväänsä eteenpäin astelin itse sotureiden pesään aikeenani levätä kunnolla. Viime aikoina mieltäni olivat painaneet raskaat ajatukset, eikä niitä oikein päässyt pakoon. Vaikken jatkuvasti mitään synkkää ajatellutkaan, tuntui silti, että ajatukset olivat aina jotenkin läsnä. Ainakin voisin tehdä keholleni palveluksen ja levätä välillä, ehkä se auttaisi myös ajatuksieni kanssa.

Kului useampi päivä, kunnes Mesitähti kutsui klaanin koolle ja nimitti Malvapennun sekä Tähtimöpennun. Klaani hurrasi uusien oppilaiden nimiä, minä heidän mukanaan. Onnittelut naukaisin kummallekin etäämmältä, kuten useampi muukin klaanitoveri. En halunnut tuputtaa itseäni sisaruksieni seuraan, joten koin parhaimmaksi antaa heille mahdollisimman paljon etäisyyttä. Nimityksien jälkeen halusin hieman rauhoittua yksinäni, mutta samalla myös etsin katseellani Minttuliekkiä. Hän oli varmasti ilmoittautunut vapaaehtoiseksi seuraaviin lähteviin partioihin, enkä olisi ihmetellyt emoani yhtään. Minttuliekki oli viettänyt pitkän ajan pentutarhassa, joten teki naaraalle hyvää päästä tuulettumaan ja palaamaan varapäällikön tehtäviinsä. En löytänyt millään leirin hulinasta punasaven värisen turkin omaavaa emoani, joten luovutin etsintäyritykseni. Huokaisten nousin ylös ja päätin lähteä saalistamaan klaanille. Kai sitä sentään pystyi edes olemaan hyödyllinen klaanille. Verkkaisesti kuljin läpi piikkihernetunnelin aikeenani suunnata paikkaan, josta olin aikaisemminkin saanut hyvin riistaa. Leirin ulkopuolella puut näyttivät kovin alastomilta ilman lehtiään, ja tiesin maassa rapisevien lehtien tuovan oman vaikeustasonsa saalistamiseen. Pidin kyllä haasteista, mutta riistan saaminen klaanille ei kuulunut niihin asioihin, mihin halusi haastetta. Vielä ei ollut pulaa riistasta, mutta kauhulla odotin, mitä lehtikato toisi tullessaan. Riistan määrä oli nimittäin jo nyt lähtenyt laskuun, eikä tuoresaalis näyttänyt läheskään samalta kuin muutamaa kuu sitten.

Vesi herahti jo kielelle, kun lähestyin vaanien kauempana maata ja ilmaa vuorotellen nuuhkivaa hiirtä. Hiirissä oli se vaikeus, että ne tunsivat askeleet jo ennen kuin pystyivät haistamaan tai näkemään saalistajaansa. Sen takia keskityin tarkasti siihen, miten asettelin tassuni. Pidin askeleeni mahdollisimman kevyenä ja jaoin tasapainon tasaisesti estäen minkään rasahtavan allani. Hiiri oli vielä melko pitkän välimatkan päässä, mutta tehtävä vaikutti helpolta suoriutumiselta. Liikuin taas eteenpäin ja - orava viiletti minun ja hiiren välistä suurikokoinen kolli perässä. Hiiri säikähti ja katosi salamannopeasti koloonsa. Ajattelematta lähdin oravaa jahdanneen Irvikidan perään, vaikka nopeuteni olikin olematonta. Saatuani kollin kiinni tämä roikotti jo elotonta oravaa hampaidensa välissä.
"Mitä sinä oikein ajattelit?" tuhahdin ärtyneenä, sillä minulta oli mennyt helppo saalis sivu suun. Irvikita laski oravan nopeasti maahan.
"Anteeksi, en huomannut sinua", kolli naukui aidosti pahoitellen. Pudistelin päätäni edelleen ärtyneenä.
"Kiitos vain, tämä oli totisesti päiväni kohokohta. Kiitos, voi kiitos! Tämä oli juuri sitä mitä halusin", totesin ja käännyin ympäri. Jätin Irvikidan oravansa kanssa taakseni, enkä antanut hänelle aikaa vastata takaisin. Matkalla tuhahtelin muutaman kerran, mutta melko nopeasti ärtymys laski. Soturille en kyllä puhuisi hetkeen, mutta Irvikita oli kyllä muuten ihan kelpo kissa, joten menkööt nyt. Minulle tuli heti parempi mieli, kun sain uuden hajujäljen ja lähdin jäljittämään uutta saalista.

Palasin leiriin ja vein saamani tuoresaaliit kasaan. Kasa vaikuttikin täydeltä, sillä aurinkohuipun partiot olivat jo palanneet leiriin. Äkkiä huomasin myös Minttuliekin leiriaukiolla ja pikaisesti jatkoin matkaani tämän luokse.
"Hei!" ilmoitin tulostani ja emo kohdisti tummansinisen katseensa minuun.
"Hei, Laventelitaivas", varapäällikkö naukui lempeällä äänellään. Vastasin tähän hymyllä. Keskustelimme hetken aikaa Tähtimötassusta ja Malvatassusta, olihan heidän nimityksenä oppilaiksi tapahtunut vasta tänään. Kysyessäni miltä Minttuliekistä tuntui päästä takaisin soturin ja varapäällikön tehtäviin, en edes yllättynyt, miten valmiilta emo vaikutti. Kysyin toiselta hänen päivästään, ja pian Minttuliekki kyseli jo omastani.
"Irvikita sattui pilaamaan saalistusreissuni osittain. Hän vain ilmestyi tyhjästä ja säikytti hiiren tiehensä, siitä olisi joku saanut hyvän aterian syödäkseen", naukuessani äänestäni kuulsi huvittuneisuus, joka johtui puhtaasti Minttuliekin seurasta. Itse asia ei ollut ollenkaan huvittava.
"Tuskin Irvikita teki sitä tahallaan. Hän on vaikuttanut aina kunnon soturilta, joten en voisi uskoa hänestä sellaista", varapäällikkö sanoi ja hän oli oikeassa. Minua kyllä silti ärsytti hiiren menettäminen enkä luopuisi mykkäkoulusta ennen seuraavan partion alkua, johon joutuisimme Irvikidan kanssa kahdestaan. Pian Minttuliekki totesikin jo, että hänen tulisi jatkaa muihin tehtäviin ja hyvästelimme toisemme. Emoni seurasta jatkoin sotureiden pesään ja ajattelin ottaa torkut ennen auringonlaskun partioon osallistumista.

Kaislapentu kuunteli korvat höröllä, kun Ampiaispisto kertoi tälle hopeahännästä. Kaislapentu ei ollut ikinä ollut näin myöhään ulkona, ja taivas oli kauniin musta, ja mustuudessa tuikki kauniita tähtiä. Kaikista kaunein asia taivaalla Kaislapennun mielestä oli hopeahäntä, josta Ampiaispisto oli juuri kertonut hänelle. Kaislapentu pudisti päätään Ampiaispiston kysymyksille.
"Ei emo ole vielä kauheasti kertonut Tähtiklaanista, mutta jonkin verran. En ole ikinä edes saanut valvoa näin myöhään", Kaislapentu vastasi Ampiaispistolle, ja katseli hopeahäntää ihaillen. "No nyt tiedät enemmän", Ampiaispisto sanoi hymyillen. Kaislapentu nyökkäsi hymyillen Ampiaispistolle.
"Nyt sinun olisi hyvä aika mennä Kimalaistoiveen luo, on jo myöhä", Ampiaispisto hoputti. Kaislapentu nyökkäsi ja nilkutti pentutarhaan, joka sijaitsi karhunvatukka pensaassa. Hän vielä vilkaisi taakseen, ennen kuin katosi pesään, Kaislapentu katsoi Ampiaispistoa silmiin.
"Hyvää yötä, ja kiitos tästä päivästä", Kaislapentu naukaisi hymyillen, Ampiaispisto heilautti häntäänsä hyvästiksi, ja hymyili Kaislapennulle ystävällisesti, ennen kuin hän käveli pois. Kaislapentu nilkutti emonsa viereen, ja käpertyi varovasti pieneksi palloksi tämän viereen, varoen rasittamasta tassuaan.
"Miten tassusi voi? Ja oliko kiva päivä?" Kimalaistoive kysyi Kaislapennulta ja nuolaisi tämän päälakea. Kaislapentu kehräsi. "Minun tassuni on Leimusilmän mukaan vain venähtänyt, ja Leimusilmä on tosi kiva! Ampiaispiston kanssa oli kivaa! Ja sain kuulla Nokilinnulta tarinan muinaisista klaaneista!" Kaislapentu kertoi tohkeissaan emolleen, ja hymyili.
"Vai niin, kuulostaa mukavalta, mutta nyt on sinun aikasi käydä nukkumaan", Kimalaistoive sanoi pennulleen hymyillen, ja kääräisi pehmoisen häntänsä tämän ympärille. Kaislapentu otti mukavamman asennon, ja asetteli päänsä etutassujensa päälle. Tämä oli ollut Kaislapennun parhain päivä, minkä hän oli koskaan kokenut. Hän oli tavannut uusia tuttavuuksia, ja tiesi nyt että hänellä on monia kivoja sukulaisia. Kaislapentua vain mietitytti, miksi Tyrskytassu niminen kissa, josta Ampiaispisto oli kertonut, oli poissa klaanista. Oliko hän tehnyt jotain kauheaa, vai halusiko hän pakoilla klaani elämää? Kaislapentu ei tiennyt, mutta ei enää ajatellut asiaa. Hän katseli pesän suu-aukosta hopeahäntää. Kaislapennusta se oli lumoava, ja hyvin kaunis. Kaislapentu sulki vaaleanvihreät silmänsä, ja haukotteli. Oli myöhä, ja hänen ikäiselleen pennulle olisi hyvä nukkua. Kaislapentu painautui tiukemmin vasten Kimalaistoiveen kylkeä, ettei hänelle tulisi yön aikana kylmä. Kaislapentu nukahti nopeasti, oman emonsa lämmön ja rakkauden suojissa.

(Tarina on lähetetty 10.06.2023, mutta jostain syystä se ei näy tarinoissa.)

"No, Tähtimöpentu, jokos sinä olet saanut itsellesi kavereita?" Laventelitaivas kysyi. “No on minulla Mutatassu”, Tähtimöpentu sanoi katse edelleen peruslukemilla. Hän ei halunnut toisen voivan päätellä mitään omasta ilmeestään tai eleestään.
Yhdessä hujauksessa päivät kuluivat eteen päin ja oli aika Tähtimöpennun nimityksen. "Malvapentu ja Tähtimöpentu ovat kuusikuisia ja tänään he ansaitsevat oppilasnimensä. Malvapentu, tulisitko luokseni”, Mesitähti naukui Litteäkiven päältä. Malvapentu virnisti isosti ja katsoi sisareensa solvaten. Hän ilmiselvästi viesti olevansa parempi kuin raukka Tähtimöpentu. ‘Saisinko ollenkaan menoja? Nimitettäisiinkö minut edes?’ Tähtimöpentu mietti kyyneleet silmissä. Hän pidätteli niitä mahdollisimman kovaa joitteivat kissat kääntyisi katsomaan. Olihan ihan menot jo tosi huomiota keräävä tapahtuma. Hän ei halunnut astella ylös kivelle ja ottaa uutta nimeään vastaan. Ei tuntea oppilaan taakkaa lavoillaan. Eikä vanhentua. Voisiko hän vain olla ikuisesti -pentu tai siirtyä klaaninvanhimpien joukkoon, koska oli liian osaamaton. Hän ei enää voinut pidätellä kyyneliä jotka nyt valuivat hänen poskiaan pitkin kastellen turkkia niiden tiellä. Minttuliekki veti pentuaan lähemmäs itseään ja Tähtimöpentu painoi päänsä hänen vatsaturkkiinsa, kun sisar käveli ylpeänä häntä pystyssä ja leuka korkealla kohti Mesitähteä. "Väärävarjo, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta ja olet osoittanut olevasi reilu ja kunniallinen soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.” Tähtimöpentu kuuli sanat mutta yritti olla välittämättä niistä. Nyt olisi hänen vuoronsa. Minttuliekki rohkaisi pikkuistaan katseellaan ja sanoi: “Sinusta tulee hieno oppilas ja soturi, olen ylpeä sinusta.” Tähtimöpentu pyyhki kyyneleensä ja nosti päänsä ja leukansa pystyyn. Hän sipsutti isänsä eteen ilmeettömin kasvoin ja oli valmis ottamaan nimensä. Jos emo olisi ylpeä hänestä, hänen täytyisi näyttää isällekin, että hänestä sai olla ylpeä! Tähtimöpennun jalat tärisivät ja olivat vähällä pettää alta mutta hänen helpotuksekseen Mesitähti lausui miltei samat sanat kuin sisarelle hetkeä aiemmin. "Tähtimöpentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Tähtimötassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Karjuvirne. Toivon, että hän siirtää kaiken tiedon sinulle", Mesitähti sanoi. Karjuvirne loikkasi Litteäkivelle hänen seuraansa. ‘Miksen voinut saada ketään eloklaanilaista!’ nimitettävä oppilas mietti näreissään isälleen. Tähtimötassun ilme, kun hän katsoi tulevaa mestariaan ei ollut jäykkä tai kylmä vaan hämmentynyt ja järkyttynyt. Karjuvirne ehti nähdä sen hän oli siitä varma mutta ennen kuin kääntyi isäänsä kohti hänen kasvonsa olivat taas miltei yhtä ilmeettömät kuin aikaisemmin. "Karjuvirne, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta ja olet osoittanut olevasi taitava taistelija ja luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle", pahainen Eloklaanin päällikkö naukui. Nyt vasta Tähtimöpentu pani merkille, että hänen siro rakenteensa oli selvästi peritty isältä. Pohdinnoille ei ollut nyt aikaa. Hän kääntyi Karjuvirneeseen päin ja kurkotti koskettamaan tämän nenää omallaan. Hetket matelivat eteenpäin, kun kaksikko katsoi toisiaan silmiin. Se oli ensimmäinen kerta, kun Tähtimöpentu uskalsi näyttää tunteensa jollekin muulle kuin emolle. Tunne oli kummallinen, eikä Tähtimöpentu osaisi kuvailla sitä jälkeenpäin mutta tulisi todennäköisesti muistamaan sen. He loikkasivat alas Litteäkiveltä ja jäivät Malvatassun ja Väärävarjon viereen. "Malvatassu! Tähtimötassu!" kissat heidän ympärillään huusivat ja Tähtimötassu olis halunnut jäädä emon luo mutta, kun huudot loppuivat Tähtimötassu oli taas oma töykeä itsensä. “Onnea, sitten sisko”, Tähtimötassu naukui Malvatassulle hiljaa. “Älä puhu minulle”, Malvatassu vastasi katsoen Tähtimötassua hyvin halveksivasti. Ennen kuin toinen kääntyi pois Tähtimötassu vilkaisi sisartaan alentavasti mutta jätti asian siihen. Tuore oppilas kääntyi Karjuvirnettä kohti. “No oletko nyt tyytyväinen”, Tähtimöpentu sanoi kylmästi, kuin äskeisiä hetkiä ei olisi koskaa tapahtunutkaan. “Olen, hyvinkin”, Karjuvirne vastasi virnistäen. “Mennäänkö me nyt ulos?” Tähtimötassu kysyi hivenen innostusta äänessään, “Ulos leiristä siis.” Karjuvirne nyökkäsi ja viittoi hännällään, että Tähtimötassu seuraisi häntä ulos leiristä. Joten tietenkin hän totteli. Tähtimöpentu vilkaisi vielä Malvapentua, joka nyrpisti nenäänsä, kun sisar pääsi leiristä ulos ennen häntä. “Hetkinen”, Tähtimöpentu pysähtyi, “Pääseekö Minttuliekki meidän kanssa?” hän kysyi silmät suurina. “Luulisin, että varapäälliköllä on muuta tekemistä nyt, mutta saat vielä kiertää reviiriä hänen kanssaan”, Karjuvirne sanoi pahoittelevasti ja näytti tajuavan, kuinka tärkeä emo oli tälle pennulle. Ehkä Tähtimötassun ja hänen isänsä suhde vaikutti myös hänen ja hänen emonsa väliseen suhteeseen muttei siihen lainkaan negatiivisesti. Mesitähti oli kaikesta huolimatta pelottava hahmo Tähtimötassua varjostamassa. Hän tiesi jopa, että Karjuvirne oli jutellut hänelle paljon. Niin emo ainakin oli selittänyt. “Mennään,” Karjuvirne hoputti ja lähdimme ulos leiristä.
“Mitä teemme ensimmäisenä tehtävänä?” Tähtimötassu kysyi, kun he olivat päässeet lähelle jokea. “Voisimme vaikka saalistaa”, Karjuvirne ehdotti. “Jos kysyit niin kyllä se minulle käy”, Tähtimötassu naukui esittäen välinpitämätöntä mutta kumpikin sekä soturi että soturioppilas tiesi kuinka innoissaan hän todella oli.
“Muista häntä”, Karjuvirne sanoi, kun Tähtimötassu harjoitteli vaanimista, kohti keppiä. Hän loikkasi mestarinsa ohjeiden mukaisesti ja rasautti kepin katki. “Hyvä. Jatketaan tästä toisella kertaa. Ny voimme sitten mennä leriin”, Karjuvirne sanoi ja Tähtimötassu nyökkäsi. Hänen vatsansa kurisi ja harjoitukset olivat kestäneet jo varmaan ikuisuuden! Hän oli myös iloinen päästessään pois tuon kollin luota. Oli helpottavaa nähdä muitakin kissoja kuin tuo virnistelevä Karjuvirne!
Leirissä Tähtimötassu sai luvan hakea itselleen saaliskasasta jotain ja nappasi pienen päästäisen. Hän raahasi sen aukion reunalle Minttuliekin viereen. “Haluatko, että tuon sinulle jotain?” oppilas kysyi. “Ei kiitos, söin juuri mutta voin jäädä tähän seuraksesi”, Minttuliekki vastasi. “Miten meni ensimmäiset harjoitukset?” emo kysyi kehräten. Tähtimötassu rakasti olla emon lähellä tämä toi turvaa ja lämpöä muttei ollut mitenkään liian kiltti tai ylisuojeleva - onnellinen vain. Tähtimötassu kertoili kaiken päivästään emolleen ja emo kertoi omastaan tyttärelleen. Kun kylmä alkoi syöpyä luihin ja ytimiin, naaraat lähtivät nukkumaan kumpikin eri pesiin - toinen soturien- ja toinen oppilaidenpesään.

Keskustelu Kuusitassun kanssa sai minut samaan aikaan hyvin kiusaantuneeksi ja myös hieman ärsyyntyneeksi. Ellei Rastaskukka olisi ollut paikalla, olisin vastannut nuorelle oppilaalle huomattavasti röyhkeämmin takaisin. Sinikilpikonnakuvioinen naaras antoi kaksi vaihtoehtoa: joko ylittää joki tästä astinkiviä pitkin tai kulkea kaatuneelle puulle ja ylittää se sitä pitkin.
Minun kantani asiaan oli selvä, enkä empinyt sanoa sitä ääneen:
"Ei ole mitään järkeä kulkea puulle asti, matka leiriin on paljon lyhyempi astinkiviä pitkin." Vilkaisin sivusilmälläni Kuusitassua, joka näytti hiukan huojentuneelta. Rastaskukka nyökäytti päätään ja lähti sitten johdattamaan partiota lähemmäs joentörmää.
Silmäilin vuolaana virtaavaa jokea, kun Rastaskukka viittoi oppilaansa perässään astinkiviä kohti. En erityisemmin pitänyt vedestä, muttei se aiheuttanut minussa samanlaista pelkoa kuin joissakin kissoissa. Kastuminen oli inhottavaa joten olin jo päättänyt, etten aikoisi edes yrittää uimista hiirenkorvan saapuessa. Sama se mitä Mesitähti sanoisi, mutta minähän en vapaaehtoisesti veteen menisi.
Kun edelläni kulkevat kissat olivat päässeet jonkin verran eteenpäin astinkiviä pitkin, lähdin loikkimaan heidän peräänsä. Kivien pinnat olivat yhä kosteita sateen jäljiltä, ja minunkin täytyi olla varovainen, etten liukastuisi jokeen ja joutuisi veden varaan.
Päästyämme turvallisesti kuivalle maalle, Rastaskukka viittoi meidät perässään kohti Eloklaanin leirin tutuksi tulleita muureja.

Leiriin päästyämme aurinko oli jo laskemassa. Rastaskukka siirtyi Kuusitassun kanssa sivummas pois minun luotani. Kiitin molempia nopeasti partiosta ja kävelin heidän ohitseen kohti sotureiden pesää. Etsin katseellani Kieroarven arpista turkkia, ja se löytyikin nopeasti. Kasvoilleni piirtyi iloinen hymy, kun veljeni käänsi katseensa minun suuntaani. Kävelin ripein askelin hänen luokseen. Kieroarven kasvoilla sen sijaan oli tuima ilme, mutta tiesin hänen olevan hyvillään minut nähdessään.
"Onko loppupäiväsi mennyt hyvin?" kysyin ruskealta soturilta, ja Kieroarpi vastasi nyökkäämällä. Veljeni kysyvä katse paljasti hänen tiedustelevan minun päiväni kulkua.
"Eipä omassanikaan ole valittamista. Olen ollut ihan vain leirissä, kävin oikein antoisan keskustelun Tähtimöpennun kanssa ja kävin Rastaskukan ja hänen oppilaansa kanssa partiossa. Kuusitassu oli vähällä pudota jokeen, mutta ehdin juuri ja juuri pelastaa hänet", selitin iloisesti.

''Mitä??? Ai oikeastikko?'' Huudahdin. ''Et voi olla tosissasi!''
''Olen minä.'' Karjuvirne murahti.
*Minun pelastaja oli siis erakko* Ajattelin sekaantuneena.
*Mutta toisaalta Mesitähti oli antanut heille soturinimen joten eivät he ihan mitä tahansa erakkojakaan oleet* Aprikoin.
Samalla kun talssimme eteenpäin Eloklaanin reviirin Etelärajaa niin kysyin
Karjuvirneeltä,
''Mitä mieltä olette soturi elämästä?''
''Onhan se ihan kivaa.'' Karjuvirne vastasi selvästi kiusaantuneen oloisena.
Olimme joella, joka virtaa melkein eloklaanin leiriin asti.
''Nyt me menemme jokea pitkin niin pitkälle kunnes pääsemme taas sille kaatuneelle puulle.'' Rastaskukka maukui.
Minua hirvitti ajatuskin siitä kaatuneesta puusta jonka takia olin melkein menettänyt henkeni ja päätynyt Tähtiklaaniin.
Kun olimme juosseet yhdessä joen vartta pitkin Rastaskukka yhtä äkkiä sanoi,
''Tässä on uintipaikka Kuusitassu harjoittelemme tässä viherkorvan aikaan uimista.''
''Osaatko sinä uida Karjuvirne?'' Kysyin.
''Öö en.'' Hän vastasi entistä kiusaantuneempana.
''Minä luulin että kaikki Eloklaanilaiset osaavat uida.''
''Karjuvirne ei osaa hänhän oli erakko.'' Ruusukukka maukui väliin.
Ai niin unohdin että karjuvirne oli erakko sehän selittää kaiken.
Kävelimme vielä hetken kunnes eteemme tuli astinkiviä.
''Voimme mennä tästä suoraan leiriin tai mennä kaatuneen puun kautta kumman otamme?'' Rastaskukka kysyi.
//karju? Muista voit tarinassasi päättää että menevätkö he astinkivien vai puun kautta.

Kuuntelin tarkkaavaisesti Nokilinnun tarinaa, jonka olin kuullut elämäni aikana lukuisia ja lukuisia kertoja. Kun olimme olleet Mehiläislennon ja Kimalaistoiveen kanssa pentuja, emo ja Minttuliekki olivat usein kertoneet muinaisista klaaneista ja Eloklaanin perustamisesta. Omasta mielestäni Minttuliekin tarinat olivat olleet paljon yksityiskohtaisempia ja mielenkiintoisempia kuin Nokilinnun, mutta toisaalta se ei ollut mikään ihme. Nokilintu oli kuullut kertomansa tarinat joltain muulta, eikä kokenut niitä itse kuten Minttuliekki oli.
Innostunut Kaislapentu oli kääntänyt innostuneen katseensa minuun samalla, kun tämä kehui tummanruskean vanhuksen kertomaa tarinaa.
"Oli, ehdottomasti yksi tähänastisista suosikeistani", kerroin leveä virne kasvoillani, "sinun pitäisi varmasti palata jo pentutarhalle. Kimalaistoive varmasti odottelee sinua jo takaisin."
Kaislapentu katsoi minua aluksi hieman pettyneesti, mutta pian pettynyt ilme vaihtui hymyyn.
"Hyvä on", pentu totesi ja lähti nilkuttamaan edelläni kohti klaaninvanhimpien uloskäyntiä. Ennen kuin tämä työntyi ulos hämärästä pesästä pääaukiolle, raidallinen pentu kääntyi vielä ympäri ja katsahti klaaninvanhimpiin:
"Hei sitten!" Kun minäkin olin hyvästellyt isovanhempani, Kirsikkakuonon ja Hopeaputouksen, nilkutin Kaislapennun perässä pääaukiolle.
Pitkät varjot olivat vallanneet leirin, kun aurinko suuntasi kohti taivaanrantaa. Vaaleansininen taivas oli alkanut tummumaan. Muutama Hopeahännän kirkkaimmista tähdistä oli jo ilmestynyt taivaalle. Kaislapentu oli pysähtynyt pesän edustalle ja kääntänyt vihreän katseensa niiden suuntaan.
"Siellä on Hopeahäntä, jossa Tähtiklaanin soturit elävät", kerroin pennulle, sillä en ollut varma tiesikö hän miten paljon esi-isistä.
"Kuinka paljon sinulle on kerrottu Tähtiklaanista? Oletko sinä koskaan ollut yöllä ulkona, kun taivas on pilvetön ja kaikki tähdet tuikkivat taivaalla?" kysyin ja laskin katseeni pieneen naaraspentuun. Vaikkei pentu ollutkaan Kimalaistoiveen "oikea" pentu, minusta oli tärkeää ottaa orpopentu mukaan suureen sukuumme. Jokainen ansaitsi rakastavan ja välittävän perheen.

//Kaisla?

Aika partiossa suorastaan mateli. Olin salaa toivonut Rastaskukan pitävän keskustelua yllä, jotta rajojen kiertäminen ei olisi ollut niin tylsää, mutta sinikilpikonnakuvioinen naaras ei puhunut muulloin kuin opettaessaan nuorta oppilastaan.
Kun huomasimme Kuolonklaanin reviirillä maleksivan Kuolonklaanin partion, käänsin katseeni heidän suuntaansa. En edelleenkään voinut käsittää, miksi Mesitähti oli halunnut perustaa klaaninsa juuri tähän toisen klaanin viereen. Olisin ymmärtänyt sen, jos Kuolonklaani olisi ollut ystävä, tuki ja turva Eloklaanille, mutta kuulemani mukaan se oli kaikkea muuta. Osa Eloklaanin jäsenistä tuntui jopa pelkäävän naapuriklaaniaan ja pitävän sen jäseniä hirviöinä.
En minäkään nauttinut siitä, kun erotin tuntemattoman hahmojoukon kaukaisuudessa. En ollut koskaan tavannut kuolonklaanilaista muuten kuin ohimennen partioissa, mutta suoraan sanottuna niin oli parempi. Uudet ja tuntemattomat kissat saivat niskavillani pystyyn.
"Oletteko te Kieroarven kanssa tottuneet jo soturiuteen?" Rastaskukka rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden merkatessamme rajoja. Katsahdin soturittareen hennosti hymyillen. Kun huomasin myös Kuusitassun silmäilevän minua, hymy kasvoiltani haihtui. Nuori oppilas sai oloni jostain syystä kovin epämukavaksi, vaikka tiesin, ettei tämä olisi minulle uhka.
"Olemme, kiitos kysymästä", tokaisin rauhallisella äänellä samalla, kun katseeni karkaili Kuusitassun suuntaan. Rastaskukka nyökytteli päätään.
"Oletko sinä vasta äskettäin päässyt soturiksi?" Kuusitassu liittyi yllättäen keskusteluun ja kipitti luokseni, "olet aika vanhan näköinen tuoreeksi soturiksi."
Tuima, hieman ärtynyt katse hiipi kasvoilleni tajuamattani ja suustani pääsi murahdus:
"Ei kai sille ole mitään ikärajaa, koska voi tulla soturiksi. Mutta tiedoksesi vain, minä ja veljeni olimme ennen tätä erakoita ja liityimme vasta Eloklaaniin."

//Kuusi?

”Olen pettynyt sinuun, Kipinätassu. Erittäin pettynyt. Luulin sinua uskolliseksi kissaksi, mutta ilmeisesti olin väärässä.” , kuului Mesitähden kylmä ja rankaiseva ääni.
”A-anteeksi” , sanoin ääni väristen, en tiennyt, mitä olin tehnyt, mutta ilmeisesti jotain aivan hirveää.
”Rangaistukseksi sinut karkotetaan klaanistamme ikiajoiksi.” , päällikkö sanoi katsoen minua julma palo silmissään ja kohottaen päätään.
Klaanin jäsenet pennusta klaaninvanhimpaan ulvoivat suosiotaan Mesitähdelle. ”Niin juuri! Mene pois! Emme halua nähdä sinua enää ikinä!” , he huutelivat, kunnes Mesitähti hiljensi heidät tehden eleen hännällään.
”Mikäli sinut vielä löydetään reviiriltämme, niin kuka hyvänsä saa tappaa sinut välittömästi.” , hän julisti katsoen minua raivon sokaisemana.
Olin kauhuissani. Minut karkotetaan, joudun luopioksi!
”Nyt, mene, äläkä ikinä, siis ´ikinä´palaa takaisin, jos henkesi on sinulle tärkeä!” , päällikkö karjaisi ja juoksin täyttä vauhtia ulos leiristä muiden kissojen vähättelevien huutojen saateltavana.
En katsonut taakseni kertaakaan, ennen kuin olin päässyt pois Eloklaanin reviiriltä. Huohotin ollen edelleen pakokauhun vallassa.
Mitä minä olen tehnyt?- mietin peloissani. En tiennyt, missä voisin viettää yöni saati sitten asua tai miten pärjäisin ykskikseni.
Ehkä minusta tulisi erakko, tai sitten voisin mennä kysymään, jos pääsisin Kuolonklaaniin? Ei, he eivät arvosta erakoita. Mutta, olenko minä erakko? Kuka minä nyt olen, jos en Eloklaanin oppilas Kipinätassu? Tunsin, miten kyynel vieri poskeani pitkin.
Yhtäkkiä kuulin äänen, murinaa.
Huomasin silmäkulmassani liikettä. Hetken kuluttua pusikosta rymisti paljon minua suurempi, valkomusta olento, joka hyökkäsi kimppuuni.
Kynsin ilmaa tassuillani saamatta osumaa viholliseeni.
Tunsin, miten sen terävät kynnet viilsivät kylkeeni syvän haavan.
En kuitenkaan tuntenut hirveää kipua, mitä olisin odottanut.
Yritin potkaista takatassuillani olennon vatsaa, mutta sekään ei onnistunut. Olin kauhuissani, peloissani ja paniikissa- näinkö minä kuolisin? Karkotettuna omasta klaanistani ja suuren olennon terävissä kynsissä!
Mustavalkoinen olento paljasti hampaansa, jotka olivat suuret ja terävät raateluhampaat. Yritin rimpuilla pois sen otteesta, mutta se oli turhaa.
Olento iski hampaansa kurkkuuni, josta alkoi pulputa verta.
Sitten kaikki sumeni ja vajosin syvälle pimeyteen.

Kirkas valo tunkeutui silmiini.
Räväytin ne auki ja tajusin olevani oppilaiden pesässä, omalla sammalvuoteellani Eloklaanin leirissä.
Se- se oli unta. -totesin helpottuneena mutta silti ollen edelleen kauhustakangistunut.

Hiilihammas avasi silmänsä ja huomasi seisovansa keskellä aukiota. Taivas oli värjäytynyt verenpunaiseksi, ja hänen edessään makasi Karpalonenän hervoton ruumis. Valkoisen kollin silmät olivat auki, ja niiden lasinen katse oli kohdistettuna johonkin Hiilihampaan taakse.
Hiilihammas astui kauhuissaan ja hämmentyneenä taaksepäin ja tunsi törmäävänsä johonkin. Hän käännähti ympäri karvat taivasta kohti sojottaen ja näki Tyrskytassun seisovan edessään.
"Isä, miksi annoit heidän tehdä niin", raidallinen kolli valitti ja otti askeleen lähemmäksi Hiilihammasta. "Olen poikasi, ja sinä annoit Mesitähden karkottaa minut." Tyrskytassun kasvoilla oli syyttävä ilme. "Miksi isä? Miksi?"
Hiilihammas perääntyi korvat luimistettuina. "Tyrskytassu, minä…"
"Hän tappoi poikani ja vei vastasyntyneen tyttäreni." Mesitähti ilmestyi seisomaan pelokkaan soturin toiselle puolelle. Päällikön naama oli murheen vääristämä. "Häntä oli rangaistava."
"En voinut antaa poikamme muuttua joksikin, mitä hän ei ole", Korppisiiven tuskan sävyttämä ääni kuiskasi Hiilihampaan korvaan. "Minun oli pakko ilmiantaa hänet."
"Minä tiedän…" Hiilihampaan lause jäi kesken, kun maa hänen jalkojensa alta yhtäkkiä petti ja hän tunsi putoavansa.
Hänen päänsä täyttyi äänistä, jotka vuoroin syyttivät, anelivat ja ylistivät häntä. Hän putosi halki pikimustan tyhjyyden, kunnes jossain vaiheessa hänen vauhtinsa hidastui ja hän jäi leijailemaan paikoilleen. Tyrskytassu ilmestyi hänen eteensä uudestaan. Tällä kertaa kolli oli kuitenkin tuplasti isäänsä isompi ja rujomman näköinen.
"Tämä on sinun syytäsi, Hiilihammas!" Tyrskytassu ärjyi vääristyneellä äänellä ja paljasti pitkät, terävät kulmahampaansa. "Sinun takiasi kaikki saavat kärsiä!" Samassa tämä syöksyi Hiilihammasta kohti, ja pimeys nielaisi Hiilihampaan sisäänsä.

"Hiilihammas, herää!" Korppisiiven ääni tunkeutui Hiilihampaan painajaisen läpi ja havahdutti hänet. Hän avasi silmänsä henkeä haukkoen ja etsi epätoivoisesti katseellaan kumppaninsa tuttuja kasvoja, kunnes löysi ne vierestään.
"Anteeksi", hän henkäisi hiljaa ja puristi silmänsä kiinni. "Se oli vain pahaa unta."
Korppisiipi painoi kuononsa hänen poskeen kiinni ja auttoi häntä tasaamaan hengityksensä. Kun hän tunsi rauhoittuneensa, hän käpertyi uudestaan Korppisiiven viereen ja laski leukansa tämän selän päälle. Korppisiiven sukiessa hellästi hänen korviaan, hän vaipui hitaasti takaisin unten maille.

''Runko on liukas sateen jäljiltä joten liiku varovasti ja keskity joen ylittämiseen ettet putoa.'' Rastaskukka naukui minulle kun olimme saapuneet kaatuneelle puulle.
Kun Rastaskukka oli hypännyt puun päälle ja ottanut pari askelta tulin perässä.
Kun olimme joen ylittämisen puolivälissä vastarannalta kuului räsähdys säikähdin ja jalkani pettivät altani putosin!
Yhtä äkkiä joku tarttui niskastani Karjuvirne.
*Kiitos tähtiklaani* ajattelin kun hän nosti minut puulle.
Tarrasin salamannopeasti puuhun kynsilläni.
Kun pääsimme viimein joen toiselle puolelle niin Karjuvirne tuhahti
''Oli sinun onnesi että kuljin perässäsi. Jatkossa muistat kai olla varovaisempi.''
Olin vielå liian säikähtänyt vastakseni.
Rastaskukka asteli luokseni.
''Olitetko kunnossa? Pystytkö jatkamaan partiointia?'' Rastaskukka kysyi huolissaan.
''K-kyllä.'' Vastasin säikähtäneenä.
''No hyvä me kierrämme tänään kuolonklaanin rajan ja etelärasta osan.''
Lähdimme matkaan.
Rajalla Rastaskukka kysyi minulta.
''Tiedätkö miten merkataan rajat?''
''Öö en.'' Vastasin hänelle.
''Minä näytän.''
Kun hän oli näyttänyt niin minä kokeilin.
Karjuvirne oli edennyt jo vähän matkaa rajaa pitkin.
''Nyt meidän pitää tehdä tämä aina ketunmitan välein koko rajalle.''
Rastaskukka ilmoitti.
Kun olimme edenneet rajan puoliväliin asti näimme pohjoisesta tulevan
kuolonklaanin partion.
''Pidetään kiirettä en halua tulla tekemisiin Kuolonklaanin kanssa.'' Rastaskukka
huomautti.
Olimme päässeet Etelärajalle kun Kuolonklaanin partio oli enää noin kahdenkymmenen ketunmitan päässä omasta partiosta.
Onneksi pystyimme nyt kääntymään reviirimme etelärajalle jotta kuolonklaanilaiset eivät pystyisi aiheuttamaan hankaluuksia.
//Karju?

"Minä vien tämän hiiren ja jäniksen tuoresaalis kasaan, vie sinä Helmipilkku Kipinätassu Liljatuulen luo", Hillasielu maukaisi Helmipilkulle saavuttuamme leiriin. Naaras nyökkäsi Hillasielulle, ja siirsi katseensa minuun.
"Mennään", hän sanoi ja nyökkäsin.
Helmipilkku saattoi minut parantajan pesälle, ja pujahdettuamme sisälle pesään istahdin väsyneenä minulle sijatulle sammalvuoteelle, jossa olin viettänyt edellisenkin yön.
”Hei, Liljatuuli, palasimme kävelyltä, Kipinätassu sanoi että tassuun särkee.” , Helmipilkku kertoi parantajalle.
”Selvä” , Liljatuuli vastasi kumartuen jalkani puoleen.
”Hyvää yötä Kipinätassu,nähdään myöhemmin” , soturitar maukui ystävällisesti. Hyvästelin hänet heilauttamalla häntääni, jonka nähtyään Helmipilkku poistui pesästä jättäen minut kahden Liljatuulen kanssa.
”Katsotaas, särkeekö sinua edelleen?” , parantaja kysyi siirtämättä katsetta tassustani, sitten hän poisti lastan siitä.
”Eipä oikeastaan.” , vastasin naaraalle.
”Selvä, kokeilepa hieman ojentaa sitä.” , hän ohjeisti ja tottelin käskyä mukisematta.
”Miltä tuntuu?” , Liljatuuli tiedusteli saatuani ojennettua tassuni.
”Hmm, itseasiassa se ei satu yhtään.” , totesin tunnusteltuani hetken.
”Oikein hyvä. Uskon, että tassusi on jo melkein terve, se vain hieman rasittui kävelyretkestä, jonka vuoksi sinua särki siihen.” , hän sanoi.
”Pääsenkö siis pois, ja soturiharjoituksiin, ja partioihin?” , kysyin innoissani.
”Et. Et vielä, pääset varmasti huomenna pois parantajan pesältä, mutta harjoituksiin taikka partioihin en sinua vielä päästä, ennen kuin tassu on kokonaan parantunut.” , Liljatuuli naukaisi rauhalliseen äänensävyyn.
”En laita siihen enää lastaa, sillä uskoisin, että pystyt jo varovasti kävelemään sillä. Älä kuitenkaan yritä juosta tai mitään, vaan kävele rauhassa, niin kyllä se alkaa siitä vetreytyä, ja pian voit varmasti taas juostakin.” , hän jatkoi ja nyökkäsin hyväksyvästi, vaikka olisinkin halunnut jo heti päästä taas kirmaamaan nummilla juosten hurjaa vauhtia.
Liljatuuli meni hetkeksi pois, ja palasi takaisin joidenkin yrttien kanssa.
”Syöhän nämä, niin saat paremmin unta. Lepo on tassullesi enemmän kuin hyväksi.” , hän maukui ja söin yrtit tuntien jo pian niiden vaikutuksen.
Suljin silmäni ja sen tehtyäni nukahdin.

Raotin silmiäni uneliaana, valo kajasti parantajan pesään ulkoa, joten en saanut enää nukuttua. Nostin päätäni aukaisten silmäni kokonaan.
Katselin pesää ympärilläni. Liljatuuli järjesteli yrttejään pesän perällä. Sitten hän käänsi katseensa minuun päin.
”Kas, huomenta Kipinätassu.” , hän tervehti.
”Huomenta, Liljatuuli.” , vastasin parantajalle.
”Kokeilepas nousta ja ottaa varovasti muutama askel.” , Liljatuuli maukaisi ja tein työtä käskettyä. Otin varovasti muutaman askeleen kipeällä tassullani, joka ei oikeastaan tuntunut enää melkeimpä yhtään kipeältä.
”Ei tämä satu.” , sanoin käveltyäni vielä vähän lisää.
”Hyvä, yritäpäs sitten kävellä hiukan rivakammin.” , kuului naaraan seuraava ohjeistus, ja kävelin vähän nopeammin. Liljatuuli katsoi minuun kysyvästi.
”Se tuntuu vähän aralta, mutta uskon pystyväni kävelemään tätäkin tahtia.” , vastasin ja Liljatuuli nyökkäsi kuin sanoakseen: Selvä.
”Onko se siis terve?” , kysyin hiukan hämilläni.
”On, tassusi on terve, siinä ei ole enää murtumaa eikä se ole enää vääntynyt. Sitä vain pitää vetreyttää, jonka teet parhaiten kävelemällä aluksi ihan hissukseen, mutta pikkuhiljaa kovempaa, tassusi täytyy taas totutella siihe, että käytät sitä ja että se joutuu kantamaan osan painostasi.” , tämä maukui.
”Mutta enkö sitten voi osallistua partioihin ja harjoituksiin?” , kysyin, sillä niissähän sitä tulisi enemmän käveltyä kuin leirissä.
”Ikävä kyllä et vielä. Mutta kävelyt, esimerkiksi sellaiset, jolla olit eilen Helmipilkun kanssa, ovat hyviä.” , Liljatuuli sanoi.
”Voit muutta nyt takaisi oppilaiden pesään. Ja älä huoli, kyllä se sinun tassusi nopeasti vertyy.” , hän maukaisi huomatessaan kasvoillani pienen merkin masennuksesta, tassutin pois pesästä kiittäen vielä Liljatuulta.
Päästyäni ulos, huomasin sään olevan pilvinen, se oli mennyt pilveen sinä aikana, kun olin keskustellut Liljatuulen kanssa. Mielestäni taivas näytti juuri siltä, että kohta voisi sataa.
Haravoin leiriä katseellani etsien kermanväristä naarasta, johon olin vasta tutustunut, mutta joka tuntui jo lähes ystävältä - Helmipilkkua. En kuitenkaan löytänyt tätä, joten tallustin aukion reunaan ja pesin itseni huolellisesti.
Seurasin leirin tapahtumia, kunnes se kävi tylsäksi ja päätin mennä tarkistamaan pesääni.
Kävelin oppilaiden pesään rivakkaa tahtia, ja tunsin tassun olevan vieläkin arka, mutta Liljatuulen mukaan käveleminen oli sille vain hyväksi.
Päästyäni oppilaiden pesään tassutin määrätietoiesti omalle vuoteelleni.
Sammalet siinä olivat hieman kuivuneita, mutta minua ei huvittanut lähteä keräämään tuoreita sammalia. Tunsin nälän vellovan vatsassani ja tajusin, että olin syönyt viimeksi joskus eilisen päivän aamuna.
Lähdin oppilaiden pesästä siltä seisomalta ja päästyäni riistakasalle noukin siitä pienen varpusen. Asetuin aukiolle ja hotkaisin heti ison suupalan. Sain linnun syötyä muutamalla suupalalla, ja nälkä olikin jo melkein helpottanut.
Katselin taivasta ja silloin tunsin pisaran kuonollani. Sitten toinen, kolmas, neljäs, kunnes sade alkoi tihuttaa tasaista tahtia. Nousin ylös ja kipitin pikaisesti oppilaiden pesään. Ei tehnyt mieli olla sateessa, vaikka tiesinkin, että partioon lähdettäisiin sateellakin. Liljatuuli oli kuitenkin kieltänyt partioihin menemisen - toistaiseksi.
Menin omalle vuoteelleni ja käperryin siihen lepäämään kuullen sateen rauhoittavan ropinan korvissani.

Sumutassu: 22kp! -

Sypressikuiske: 16kp -

Laventelitaivas: 38kp! -

Tähtimöpentu: 18kp -

Mesitähti: 83kp! -

Karjuvirne: 19kp -

Kipinätassu: 39kp! -

Kaislapentu: 32kp! -

Aurinkoroihu: 17kp -

Helmipilkku: 36kp! -

Ampiaispisto: 12kp - 250kp täynnä, eli Amppari voi nyt saada oppilaan ja johtaa partioita.

Kuusitassu: 4kp -