Olin ollut juuri poistumassa parantajan pesästä, kun Kurre oli pysäyttänyt minut. Samassa Leimusilmä oli palannut pesään ja olimme vähällä törmätä toisiimme. Parantajaoppilas kiinnitti heti huomionsa Kurreen, jonka Liljatuuli oli sijoittanut yhdelle pesän sammalpedeistä.
Se, mitä kermanvärinen kolli sanoi, sai minut erittäin iloiseksi ja otetuksi saamastani kunniasta:
"Olin vain sanomassa, että kiitokseni eivät voi mitenkään hyvittää apuasi. Joten kerro vain, jos on mitään, mitä voisin tehdä vastapalveukseksi."
"On eräs asia", lausahdin mietteliäänä ja otin askeleen lähemmäs Kurrea. Kolli kallisti päätään kysyvästi irrottamatta hopeista katsettaan minusta.
"Kun olet toipunut, elä vain itseäsi varten. Voit halutessasi jatkaa matkaasi tai jäädä asumaan luoksemme Eloklaaniin, mutta tee asioita jotka tekevät sinut iloiseksi. Ja mikäli päätät jatkaa matkaa, olet aina tervetullut vierailulle Eloklaaniin", hymyilin ystävällisesti virnistäen. En osannut arvioida, mitä Kurren mielessä pyöri, sillä kissan katse näytti varsin mitäänsanomattomalta. Siitä huolimatta jatkoin hymyilemistä, koska halusin välittää Kurrelle, että pidin hänestä oikeasti.
"Mesitähti?" ääni pesän uloskäynniltä sai korvani värähtämään. Käänsin katseeni pois Kurresta Minttuliekkiin, jonka pää oli juuri ilmestynyt sisään karhunvatukkapensaan alla sijaitsevaan pesään.
"Ai, anteeksi. Onko teillä jokin kesken? Voin tulla myöhemmin uudelleen", kumppanini naukaisi pahoitellen. Katseeni käväisi taas Kurressa, jonka käpälän Leimusilmä oli hetki sitten jättänyt rauhaan. Parantajaoppilas livahti sanaakaan sanomatta takaisin kahden kiven välissä sijaitsevaan pesään ja jätti meidät keskenään aukiolle.
"Minä menen nyt, mutta tulen taas katsomaan sinua huomenna. Yritä levätä nyt", naukaisin lämpimällä äänellä ja käänsin selkäni nuorelle kissalle. Hän päästi minut tällä kertaa lähdemään, joten pujahdin Minttuliekin perässä ulos pesästä. Punaruskea naaras katsahti minuun hymyillen.
"Kotikisuko?" kuningatar kysyi, kaiketi hän oli haistanut myös Kurren ominaishajun seassa olevan kaksijalkalan tuoksun. Pudistin päätäni rauhallisesti:
"Entinen kotikisu. Löysimme hänet reviiriltä loukkaantuneena ja nälissään, joten toin hänet leiriin", selitin koko tarinan lyhykäisyydessään, "mitä asiaa sinulla oli?"
Minttuliekki nyökytteli mietteliäänä päätään ja kysymykseni kuullessaan tämän ilme taas kirkastui.
"Kuten tiedät, Malvapentu ja Tähtimöpentu ovat jo kuusikuisia. Oletko jo päättänyt, ketkä annat heille mestareiksi?" naaras kysyi rauhallisella äänellä samalla, kun kuljimme rinnatusten kohti Litteäkiven alla sijaitsevaa pesääni. Työnnyin kumppanini edellä hämärään pesään ja asetuin istumaan sammalvuoteelleni. Kun Minttuliekki oli päässyt luokseni, tämä jäi katsomaan minua vastaustani odottaen. Tosi asiassa en juurikaan ollut ehtinyt miettiä pentujeni tulevia oppilaita. Konnatassun koulutus sekä päällikön ja varapäällikön tehtävien hoitaminen oli vienyt suurimman osan ajastani.
"Äh, en ole ehtinyt miettiä asiaa ollenkaan", nau'uin hieman turhautuen ja pudistelin päätäni. Minttuliekki katsoi minua ystävällisesti ja syyttelemättä.
"Karjuvirne kävi tänään luonani", naaras aloitti mietteliäänä, "hän ehdotti, että Tähtimöpennusta tulisi hänen oppilaansa. He ovat kieltämättä viettäneet jonkin verran aikaa yhdessä, ja minun mielestäni se voisi olla Tähtimöpennulle ihan hyväksi, jos hän saisi tutun mestarin." Minttuliekin sanoissa oli järkeä, ja ne saivat minut nyökyttelemään päätäni mietteliäänä.
"Ei hullumpi idea. Luulen, että Malvapennun mestariksi voisi sopia Väärävarjo. Hän ei ole kouluttanut Eloklaanissa ollessaan vielä yhtäkään oppilasta soturiksi", naukaisin. Malvapentu oli luonteeltaan hyvinkin itsetietoinen ja itsevarma, joten Väärävarjon kaltainen soturi voisi varmasti toppuutella nuorta kissaa edes vähän. Jo nyt Malvapennulla oli tapana olla usein äänessä ja puhua inhottavasti muista. Se sai minut huolestumaan, ja siksi halusin Malvapennulle mestarin, joka osaisi reagoida oikein hänen tempauksiinsa. Väärävarjo oli mielestäni juuri sopiva siihen tehtävään; isäni oli kohtelias ja reilu, mutta ei liiallisuuksiin saakka. Hän osasi komentaa tarvittaessa ja sanoa takaisin, Väärävarjo ei jäisi hiljaiseksi Malvapennun inhottavien sanojen kanssa.
"Väärävarjo on oikein hyvä valinta", Minttuliekki tokaisi. Sitten kumppanini katse vakavoitui, ja tämän tummansinisista silmistä paistoi huoli.
"Sinä näytät kovin väsyneeltä. Ovatko varapäällikön tehtävät väsyttäneet sinua liikaa?" punaturkkinen kissa kysyi ja painoi hellästi kuononsa vasten rintaani. Pudistelin päätäni. Todellisuudessa viimeiset kuusi kuuta olivat olleet hurjan raskaita, mutta en halunnut vierittää syytä rakkaani harteille.
"Tämä oli vain pitkä päivä. Olisi varmaan parasta käydä nukkumaan", selittäessäni kurkustani kumpusi kovaäänistä kehräystä. Minttuliekin läheisyys tuntui hyvältä. Sipaisin kielelläni muutaman kerran kumppanini päälakea, ennen kuin tämä irtaantui minusta kehräyksen saattelemana ja lähti kävelemään kohti pesän uloskäyntiä.
"Nuku hyvin, nähdään huomenna", kuningatar lausahti ja poistui pesästä. Istuin hetken ajan yksin hämärässä kolossa ja katselin pesän uloskäyntiä, jonne Minttuliekki oli hetki sitten kadonnut. Nyt vasta tajusin, miten väsynyt minä todellisuudessa olin tämän päivän jäljiltä. Suuni avautui haukotukseen ja tuntui, että olisin voinut nukahtaa istualleni. Ennen nukahtamista, siistin hieman likaantunutta turkkiani ja asetuin makaamaan pehmeiden sammalten päälle.
Kun viimein suljin silmäni nukahtaakseni, olin unessa nopeammin kuin osasin kuvitellakaan.

Seuraavana aamuna heräsin pesän ulkopuolelta tulevaan älämölöön.
"Hän nimittää minut ensin! Tähtimöpentu voisi ihan hyvin jäädä vielä pennuksi, koska hän on niin pieni ja typerä." Puhujasta ei voinut erehtyä: kova ääni kuului Malvapennulle. Nousin ylös vuoteeltani ja yritin kuulostella, mitä hänelle vastattiin, mutta kuulin vain hiljaista puheensorinaa saamatta selvää siitä, kuka tai ketkä Malvapennun seurassa olivat.
"Voitko kuvitella, että aivan pian minä olen Malvatassu ja saan tehdä mitä tahdon!" pentu hihkaisi riemuissaan.
Suin hetken ajan turkkiani, ennen kuin suuntasin ulos pesästä. Heti pääaukiolle päästyäni kohtasin Malvapennun terävän katseen ja tämän vierellä nököttävän Lampipennun.
"Joko sinä nimität minut oppilaaksi?" kilpikonnalaikukas pentu uteli silmiään siristellen. Naurahdin pienesti ja yritin koskettaa kuonollani pennun kuonoa, mutta tämä kavahti taaksepäin ja katsoi minua tuimasti.
"Kaikki tapahtuu kyllä ajan kanssa, kunhan vain maltat odottaa", totesin rauhallisella äänellä, mutta vastaus ei näyttänyt tyydyttävän Malvapentua. Naaras pudisteli turhautuneena päätään ja huokaisi kovaäänisesti.
"Niinpä niin. Tule Lampipentu, lähdetään pois", naaras tuhahti ja käänsi minulle laikukkaan selkänsä. Seurasin katseellani, kuinka Malvapentu johdatti itseään nuoremman Lampipennun pentutarhan edustalle.

Koko aamu hurahti silmänräpäyksessä, kun järjestin päivän partioita, söin ja vaihdoin kuulumisia Hallavarjon kanssa. Valkea soturi oli oikein miellyttävää seuraa. Vaikka hän aluksi olikin ollut varautunut ja hiljainen, tunsin löytäneeni jonkinlaisen yhteyden hänen kanssaan. Soturi oli aina ystävällinen ja hän oli erinomainen kuuntelija. Olin puhunut hänelle paljon omista murheistani, erityisesti Talvikkitakun lähdöstä ja Murattipennun kuolemasta. Kolli oli ymmärtäväinen ja oli myös kertonut surustaan Halavaviiksen kuoleman johdosta.
Aurinkohuipun hetki oli käsillä, ja leirin pääaukio oli pullollaan kissoja. Puhetta kuului joka suunnalta ja kissojen sanat sekoittuivat toisiinsa saaden aikaiseksi vain epämääräistä puheensorinaa. Aurinkohuipun partiot eivät olleet vielä lähteneet, joten katsoin nyt olevan hyvä hetki klaanikokoukselle. Loikkasin Litteäkiven päälle ja kutsuin eloklaanilaiset koolle pääaukiolle.
Seurasin, kuinka viimeisetkin kissat poistuivat pesistään ja saapuivat kuulemaan kokousta pääaukiolle. Ilokseni näin myös Kurren astelevan hitain askelin Leimusilmän ja Liljatuulen perässä ulos parantajan pesältä. Hetken ajan katsoin kermanväristä kollia hymyillen, ennen kuin katseeni jatkoi taas matkaa.
Kun näytti siltä, että suurin osa eloklaanilaisista olivat päässeet pääaukiolle, aloitin kokouksen kertomalla siitä, että Kurre oli saapunut vieraaksemme. Kissojen katseet kääntyivät nopeasti Liljatuulen vierellä nököttävään Kurreen, mutta taas takaisin minuun jatkaessani kokousta:
"Malvapentu ja Tähtimöpentu ovat kuusikuisia ja tänään he ansaitsevat oppilasnimensä. Malvapentu, tulisitko luokseni." Kilpikonnalaikukkaan pennun kasvoille levisi hymynkaltainen virne, kun tämä katsoi solvaten sisartaan Tähtimöpentua. Sitten naaras lähti kävelemään kissajoukon ohitse kohti Litteäkiveä. Pienokaisen häntä osoitti kohti taivasta ja hänen leukansa oli pystyssä. Epäilemättä Malvapentu oli hyvin ylpeä itsesään. Kun pentu oli kavunnut Litteäkiven päälle, pääsin aloittamaan virallisen seremonian:
"Malvapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Malvatassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Väärävarjo. Toivon, että hän siirtää kaiken tiedon sinulle", nau'uin ja käänsin katseeni Väärävarjoon. Soturin meripihkaisissa silmissä oli melko mitäänsanomaton katse, kun tämä asteli luoksemme Litteäkivelle.
"Väärävarjo, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta ja olet osoittanut olevasi reilu ja kunniallinen soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle", lausuin tutut sanat katsoessani isääni suoraan silmiin. Malvapentu katsoi inhoten vierellään seisovaa valkeaa soturia, kun Väärävarjo kumartui koskettamaan tämän nenää. Hetken jo pelkäsin, että kilpikonnalaikukas pentu kieltäytyisi, mutta sitten hän tyytyi kohtaloonsa ja antoi Väärävarjon kumartua koskettamaan hänen kuonoaan.
Kaksikko loikkasi tismalleen yhtä aikaa alas kiven päältä ja otti paikkansa kissajoukon edestä. Sitten kutsuin Tähtimöpennun paikalle. Tämä sipsutti luokseni vähintäänkin yhtä ylpeänä kuin sisarensa.
"Tähtimöpentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Tähtimötassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Karjuvirne. Toivon, että hän siirtää kaiken tiedon sinulle", sanoin Tähtimöpennun loikattua Litteäkiven päälle. Karjuvirne asteli pyynnöstäni luoksemme ja loikkasi Tähtimöpennun vierelle. Tämä katsahti hymyillen pentua, joka oli hänen tuleva ja ensimmäinen oppilaansa.
"Karjuvirne, let valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta ja olet osoittanut olevasi taitava taistelija ja luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle", sanoin. Karjuvirne kosketti kuonollaan Tähtimötassun kuonoa, aivan kuten Väärävarjo ja Malvatassu olivat hetki sitten tehneet. Sitten kaksikko loikkasi alas Malvatassun ja Väärävarjon vierelle. Leirin pääaukiolla alkoi raikumaan kahden tuoreen oppilaan uudet nimet:
"Malvatassu! Tähtimötassu!"
Klaanikokous päättyi siihen, ja kissat jatkoivat taas omia touhujaan. Kun käänsin katseeni taas parantajan pesän edustalle, oli Kurre ikäväkseni kadonnut jo sisälle pesään. Kävin vielä onnittelemassa tyttäriäni uusista nimistään. Tunsin rinnassani piston. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, olisimme viettäneet nyt kolmen oppilaan nimityksiä. Katseeni kääntyi pilvettömälle taivaalle. Halusin uskoa, että Murattipentu seurasi nimityksiä Tähtiklaanista käsin, vaikka tähdet eivät olleetkaan näkyvissä. Mieleni täytti haikeus, kun ajatukseni pyörivät Murattipennun, Karpalonenän, Kaurisunen ja Talvikkitakun ympärillä. Pennuistani kolme ensimmäistä olivat kuolleet ja Talvikkitakku oli hylännyt synnyinklaaninsa sanaakaan sanomatta. Ajatukseni käväisi myös Loistotassussa ja tämän emossa Aurinkokajossa, jotka olivat jättäneet klaanielämän taakseen ja ryhtyneet kotikisuiksi. En ollut kuullut kaksikosta mitään sitten heidän lähtönsä, mutta toivoin heidän olevan kunnossa.

"Koska minusta tulee soturi?" Konnatassu kysyi, kun kävelimme myöhemmin samana päivänä rinnatusten kohti koivumetsää. Katsahdin naurahtaen kollikissaan:
"Äläpäs hoppuile, sinulla on vielä paljon opittavaa, eikä mitään kiirettä." Tabbykuvioinen kolli pyöräytti silmiään selvästi pettyneenä vastaukseeni.
"Mitä minä en muka osaa vielä?" kolli kysyi asiallisesti.
"Osaat jo pääpiirteittäin suurimman osan soturin taidoista, mutta esimerkiksi taistelutaidoissasi on jonkin verran hiottavaa. Voisimme seuraavien harjoitusten aikana keskittyäkin niihin. Tänään me kuitenkin harjoittelemme koivuissa kiipeilemistä", kerroin hymyillen. Konnatassu huokaisi hiljaa ja laski katseensa maahan.
"Minä en pidä taistelemisesta, Mesitähti. Miksi minun täytyy tehdä asioita, joista en pidä?" kolli kysyi vaimealla äänellä.
"Minä tiedän, ettei taistelu ole vahvuutesi ja ettet pidä siitä. Siitä huolimatta soturin on osattava taistella, jotta voit puolustaa klaaniasi ja itseäsi", selitin. Konnatassu päästi taas ilmoille huokauksen.
"Mutta eivätkö muut soturit voisi puolustaa myös minua?" punaruskea kolli kysyi mietteliäänä. Nyökyttelin päätäni.
"Niin he tekevätkin, mutta jos kohtaat yksin vihaisen ketun, sinun on osattava taistella tai pahimmassa tapauksessa menetät henkesi", kerroin rauhallisella äänellä ja yritin saada katsekontaksin kollin kanssa, mutta tämä piti katseensa visusti maassa.
"No ihan sama, ehkä minä sitten voin opetella lisää taistelemista. Kunhan minun ei tarvitse olla oppilaana koko loppuikääni", Konnatassu myöntyi ja nosti viimein keltaiset silmäsnä minuun.
"Minä lupaan, että pääset vielä soturiksi", lupasin hymyillen. Nyt myös oppilaani kasvoille piirtyi hento hymy.
Olimme ylittäneet joen ja saavuimme koivumetsään. Konnatassu silmäili arvioiden korkeita valkomustia puita, jotka kasvoivat useassa rivissä vieretysten.
"Koivun runko on usein liukkaampi ja tasaisempi kuin esimerkiksi mäntyjen ja kuusten, ja siksi koivuun kiipeäminen on vaikeampaa kuin esimerkiksi kuuseen. Kokeile vaikka, tuntuma on melko eri kuin kuusen rungossa", kehotin ja ohjasin oppilaani lähemmäs valkean puun runkoa. Konnatassu kumartui maata vasten ja syöksähti kohti puuta. Ketterin liikkein punaruskea oppilas juoksi ketunmitan verran puunrunkoa ylöspäin, kunnes pysähtyi.
"Ihan helppoahan tämä on!" kolli hihkaisi ja laski katseensa minuun. Tämä kapusi vielä hieman korkeammalle, ennen kuin peruutti sulavasti takaisin alas.
"Tämähän oli ihan helppoa, näitkö? Minä olen mestarikiipeilijä", Konnatassu kehuskeli tyytyväisenä. Vastasin tämän tyytyväiseen virneeseensä lämpimällä hymyllä.
"Niin, mutta huomasit varmasti, miten erilainen koivu on kuin muut puut, joihin olet kiivennyt. Olet toki taitava kiipeilijä, mutta et saa luottaa liikaa omiin taitoihisi. Kokeile uudestaan, niin saat vielä paremman tuntuman koivuun kiipeämisestä", ohjeistin. Konnatassu nyrpisti tympääntyneenä nenäänsä, mutta siitä huolimatta teki kuten ohjeistin. Loppujen lopuksi oppilas kykeni itsekin myöntämään, että koivuun kiipeäminen ei ollut yhtä helppoa kuin mäntyyn tai kuuseen.

Kun palasimme taas leiriin, siirryin Konnatassun kanssa hieman sivummas, pois piikkihernetunnelin edestä.
"Ennen kuin saat syödä, käy ruokkimassa klaaninvanhimmat. Jatkamme taisteluharjoituksilla huomenna aurinkohuipun aikaan", kerroin kollille, joka katsoi minua suoraan silmiini. Konnatassu nyökkäsi, muttei vaikuttanut innostuneelta. Kolli poistui luotani tuoresaaliskasan kautta klaaninvanhimpien pesään, ja jäin hetkeksi istumaan yksikseni piikkihernemuurin varjoon.
Metsässä hämärsi jo, sillä aurinko oli parhaillaan laskemassa. Ilokseni näin Minttuliekin jakamassa partioita Litteäkiven edustalla. Suuri painolasti oli pudonnut harteiltani, kun varapäällikkö palasi takaisin omiin tehtäviinsä. Kumppanini katse kääntyi minun suuntaani ja tervehdin häntä hymyillen. Minttuliekki kohtasi katseeni ja vastasi tervehdykseeni vähintään yhtä leveä hymy kasvoillaan.
Suuntasin tuoresaaliskasalle, josta nappasin mukaani maukkaan näköisen oravan. Kiikutin sen parantajan pesälle, tarkoituksenani pyytää Kurrea jakamaan se kanssani. Työnnyin sisään hämärälle sairasaukiolle ja käänsin saman tien katseeni pedille, johon Kurre oli edellispäivänä asettunut. Kolli säpsähti hereille kuullessaan minun lähestyvät askeleeni, ja tämä käänsi katseensa minuun.
"Anteeksi, jos herätin sinut", pahoittelin hieman epäselvällä äänellä orava suussani, "toin sinulle saalista, oletko nälkäinen?"

//Kurre?

Olimme kävelyllä koivumetsässä, siellä oli kaunista, ja rakastin muutenkin lehtisadetta. Maa tuntui epämukavan märältä tassujeni alla, ja polkuanturani olivat kylmät, onneksi ilma oli ihanan raikasta, ja se piristi minua. Vilkaisin taivaalle, aurinko oli jo laskemassa, ja taivas oli hämärtymässä. Olisi jo paras kääntyä takaisin leiriin, vielä kun ei ole pimeää. "Meidän pitäisi varmasti jo lähteä leiriin, alkaa tulla pikkuhiljaa ilta", sanoin katsellen taivasta, ja ääneni oli värisi hiukan huolesta, yöllä metsä on vaarallinen, emmekä varmasti halua silloin olla ulkona. Hillasielu nyökkäsi, ja samoin teki Kipinätassukin, tunsin helpotusta, onneksi he eivät halunneet jäädä vielä katselemaan metsää, joka oli erittäin kaunis. Käännyimme kohti leiriä, ja puhuin Hillasielun kanssa. Kolli oli matkallamme hyvin onnekas, sillä hän sai napattua hiirenkin, hän oli taitava metsästäjä, aivan niin kuin minäkin, ajattelin ja punastuin turkkini alla. Kun olimme sekametsässä, aurinko oli jo melkein laskenut, ja sitä hädin tuskin näki horisontista, oli jo aika pimeää, mutta aurinko tarjosi vielä vähäistä valoaan. "Oli mukavaa käydä kävelyllä", Hillasielu sanoi hymyillen, kun olimme jo melkein leirissä. "Niin minustakin", sanoin hymyillen ystävällisesti, ja loin katseen Hillasieluun, joka loi takaisin. Näin hänen katseestaan ystävyyden, ja myös lempeyttä. Katsoimme hetken toisiamme ja Hillasielu käänsi päänsä äkillisesti kohti Kipinätassua, hätkähdin ja katsoin myös Kipinätassua. "Miltä tassusi tuntuu? Ei kai kävelylenkki ollut liian raskas sille?" Hillasielu kysyi huolestuneena oppilaaltaan. "Siihen särkee hieman, mutta Liljatuuli varmaan auttaa pian", Kipinätassu vastasi ja nosti päätään. Katsoin eteenpäin, tosiaan, olimme leirillä. Menimme sisälle jonossa, kävelin Hillasielun perässä, ja Kipinätassu taasen minun takanani. "Minä vien tämän hiiren ja jäniksen tuoresaalis kasaan, vie sinä Helmipilkku Kipinätassu Liljatuulen luo", Hillasielu sanoi hymyillen. Nyökkäsin Hillasielulle, ja käänsin katseeni Kipinätassuun. "Mennään", sanoin nyökäten, ja Kipinätassu nyökkäsi takaisin. Saatoin nuoren oppilaan parantajan pesälle, ja tämä istahti sammalvuoteelle, millä oli nukkunut edellisenä yönä. "Hei Liljatuuli, palasimme kävelyltä, Kipinätassu sanoi että tassuun särkee", selitin Liljatuulelle. "Selvä", Liljatuuli sanoi ja kumartui Kipinätassun jalan puoleen. "Hyvää yötä Kipinätassu, nähdään myöhemmin", sanoin kirjavalle kollille ystävällisesti. Kipinätassu hyvästeli minut hännän heilautuksella. Kävelin kohti sotureiden pesää, jonka edustalla Hillasielu odotti minua. "Olisi hyvä aika jo mennä nukkumaan", Hillasielu totesi ja katsoi taivasta, jolle syttyi jo tähtiä. Tähtiklaanin kissat katselivat meitä, koko ajan. "Niin on", sanoin kehräten hiljaa. Kävelimme pesään ja kävin makuulleni omalle sammalvuoteelleni, ja Hillasielu omallensa. "Hyvää yötä Hillasielu", kuiskasin Hillasielulle. "Hyvää yötä Helmipilkku", Hillasielu kuiskasi takaisin, ja nukahdin.

// Kipinä? (Kirjoita vaikka mitä Liljatuuli teki Kipinän jalalle, ja aamusta kun hän herää)

Katsoin tyytyväisenä, kuinka Tähtimöpentu lähti etsimään itselleen juttuseuraa. Pennun oli tosiaankin hyvä viettää välillä aikaa myös muiden kuin Mutatassun kanssa.
En ehtinyt kovinkaan kauaa istua pääaukiolla, kun Rastaskukka oppilaineen saapuivat luokseni. Sinikilpikonnakuvioinen naaras ilmoitti, että Mesitähti oli käskenyt minut heidän mukaansa rajapartioon. Olin keskustellut Mesitähden tyttären kanssa muutaman kerran, mutta hänen oppilaansa oli minulle täysin uusi tuttavuus. Silmäilin ruskeaturkkista kissaa mietteliäänä ja hieman kammoksuen, mutta siitä huolimatta pyrin olemaan kohtelias ja tervehdin nuorukaista. Olin seurannut hänen nimityksiään aiemmin, joten tiesin kollin nimen olevan Kuusitassu.
Rastaskukka otti kolmihenkisen partiomme johdon ja vei meidät ulos leiristä aina joelle saakka. Pysyin vaiti, sillä minulle tuntemattoman kissan läsnäolo sai oloni epämukavaksi. En tuntenut Kuusitassua tai tiennyt hänestä muuta kuin nimen ja sen, että hän oli Rastaskukan oppilas. Silmäilin ruskeaturkkista kissaa ja pysyttelin visusti partion hännillä.
"Menemme nyt kaatuneelle puulle", Rastaskukka ilmoitti ja otti suunnakseen kaatuneen puun, jota pitkin pääsisimme ylittämään joen.
Kaatuneen puun luona Rastaskukka hidasti tahtiaan ja lopulta pysäytti koko partion puunrungon eteen.
"Runko on liukas sateen jäljiltä, joten liiku varovasti ja keskity joen ylittämiseen, ettet putoa", naaraskissa naukui oppilaalleen. Kuusitassu nyökytteli päätään ja katsoi, kuinka Rastaskukka loikkasi ketterällä loikalla rungon päälle. Kun naaras oli ottanut muutaman askeleen eteenpäin, Kuusitassu seurasi mestariaan ja kapusi liukkaan rungon päälle.
Seurasin kaksikkoa pitäen tiiviisti katseeni edelläni kulkevassa Kuusitassussa. Vaikken erityisemmin pitänyt itselleni tuntemattomista kissoista, en halunnut nuoren oppilaan joutuvan veden varaan. Upotin kynteni puun märkään runkoon ja liikuin varovaisin askelin edelläni tasapainottelevan Kuusitassun perässä. Olimme jo joen puolivälissä, kun vastakkaiselta rannalta kuului rasahdus. Se sai Kuusitassun säpsähtämään ja hänen tasapainonsa pettämään, ja kollikissa horjahti. Koska olin lähinnä keskittynyt vain Kuusitassuun, ehdin reagoida tarpeeksi nopeasti ja ehdin juuri ja juuri napata tästä kiinni, ennen kuin kissa putosi allamme virtaavaan jokeen. Nostin Kuusitassun takaisin rungolle, ja tämä tarttui siitä kynsillään. Rastaskukka oli jo ylittänyt joen ja hän seurasi tapahtumia vastarannalta.
Pääsimme viimein myös Kuusitassun kanssa Rastaskukan luokse. Käänsin terävän katseeni nuoreen kissaan.
"Oli sinun onnesi, että minä kuljin perässäsi", tuhahdin ja silmäilin Kuusitassua silmiäni siristäen, "jatkossa muistat varmasti olla varovaisempi." Rastaskukka asteli Kuusitassun luokse ja katsoi tätä huolestuneesti.
"Oletko sinä kunnossa? Pystytkö jatkamaan partiointia?" soturi kysyi rauhallisella äänellä oppilaaltaan.

//Kuusi?

Kipinätassu, Helmipilkku ja Hillasielu saapuivat koivumetsään, lehtisade oli tuonut puiden ja pensaiden lehtiin aivan upean ruskan, jota Kipinätassu huomasi Helmipilkunkin ihailevan.
”Täällä on aina niin kaunista lehtisateen aikaan.” , naaras naukui.
”Niin on.” , Hillasielu totesi. Kipinätassu pysytteli hiljaa katsellen upean oransseja lehtiä. He kävelivät syvemmälle metsään jutellen samalla.
Vauhti ei edelleenkään ollut kovin vauhdikasta, sillä oppilas joutui nilkuttamaan.
”Voisimmeko joskus tulla harjoituksiin tänne?” , Kipinätassu kysyi mestariltaan, joka nyökkäsi hymy kasvoillaan.
”Heti, kun tassusi on parantunut.” , tämä sanoi.
”En jaksaisi millään odottaa!” , Kipinätassu vastasi närkästyneena vilkaisten lastaa etutassussaan.
Helmipilkku ihaili edelleen heidän ympärillään avautuvaa värikästä metsää.
”En olekaan hetkeen käynyt tällä.” , Helmipilkku maukaisi.
”Minä en ole ´koskaan´käynyt täällä!” , kollioppilas pisti paremmaksi ja soturitar hymyili tälle.
”Minunkin viimekäynnistäni on jo aikaa vierähtänyt.” , Hillasielukin totesi.
”Pidättekö lehtisateesta?” , laikukas oppilas kysyi keksiäkseen jotain puheenaihetta.
”Pidän, luonto on silloin kaunista.” , hänen mestarinsa vastasi.
”Tottakai, ja varsinkin tämä koivumetsä on lehtisateen aikaan kauneimmillaan.” , Helmipilkku sanoi pieni hymy kasvoillaan.
”Entä sinä?” , Hillasielu naukui nyökäten Kipinätassun suuntaan.
”On hienoa, kun luonto muuttuu kauniiksi, mutta tästä märästä ja kylmästä säästä en kyllä tykkää.” , oppilas vastasi ja Hillasielu hymähti.
Sitten kaikki olivat hiljaa jonkin aikaa keskittyen vain ympäristöön.
Ilma oli raikas, sillä maa oli märkää.
Helmipilkku vilkaisi taivaalle ja huomasi auringon alkaneen jo laskea.
”Meidän pitäisi varmasti jo lähteä leiriin, alkaa tulla pikkuhiljaa ilta.” , naaras totesi äänessään hieman huolestuneisuutta. Kipinätassu nyökkäsi ja Hillasielu teki samoin.
Kolmikko lähti leirin suuntaan ja matkalla Hillasielu sai vielä napattua hiiren.
Heidän päästessään taas sekametsään aurinko oli melkein jo laskenut mailleen, mutta tarjosi vielä hieman valoaan.
”Oli mukavaa käydä kävelyllä.” , Hillasielu maukui heidän ollessaan jo lähellä leiriä.
”Niin minustakin.” , Helmipilkku vastasi luoden katseensa kolliin.
Kipinätassu oli hiljaa, häntä särki hieman tassuunsa, jonka takia voimat eivät oikein riittäneet puhumiseen.
Hillasielu taisi huomata sen ainakin jollain tavalla, sillä hetken päästä hän kysyi: ”Miltä tassusi tuntuu? Ei kai kävelylenkki ollut liian raskas sille?”
”Siihen särkee hieman, mutta Liljatuuli varmaan auttaa pian.” , oppilas maukaisi nostaen päätään.

//Helmi?

Tähtimöpentu ei selvästikään innostunut peliehdotuksistani, ja minulta alkoi loppua ideat, mitä toisen kanssa tehdä. Päätin kuitenkin sinnikkäästi yrittää jatkaa keskustelua kysymällä pennulta kysymyksiä, joihin tämä mahdollisesti voisi haluta vastata ja joiden avulla olisi helpompaa jatkaa jutustelua.
"Toivotko omaa oppilasta?” Tähtimöpentu mutisi katse tassuissaan, mutta nopeasti tämä katsahti minuun sinivihreillä silmillään. Edistystä tämäkin. Minut teki iloiseksi, että naaras esitti jo minulle kysymyksiä, eikä minun tarvinnut pelkästään pommittaa toista omillani.
"Omassa oppilaassa olisi varmasti todella suuri vastuu. Partion johtaminenkin on tarpeeksi vastuuta minulle. Kyllä minä pitäisin ajatuksesta toimia mestarina, mutten usko sopivani siihen", vastasin naaraskissalle. Toinen oli hiljaa hetken.
"Mikset?" Tähtimöpennun kysymys oli lyhyt ja ytimekäs. En ollut varma oliko kysymys velvollisuudesta vai aidosta uteliaisuudesta. Oli mahdotonta lukea mitään pennun kasvoilta.
"Mestarilla pitäisi aina olla jonkinlainen auktoriteetti ja kuri, jota hän pitää yllä, mutta minusta ei kyllä sellaiseen ole", selittelin huvittuneen oloisena, vaikka sellaiseen ei ollut mitään tarvetta. Ei minusta olisi ollut ketään rasavilliä oppilasta komentelemaan, ja sekös harmitti. Muuten olisin ollut halukas siirtämään taitojani seuraaville. Eteville saalistajille oli klaanissa aina tarvetta - niitä ei koskaan voinut olla liikaa. Havahduin ajatuksistani ja toivoin, etten pitkästyttänyt liikaa Tähtimöpentua. Valkoisen naaraan kasvot olivat edelleenkin peruslukemilla. Enhän minä edes tiennyt, oliko toinen aina tällainen vai johtuiko se vain minusta. Se ei kuitenkaan liikaa haitannut minua, olihan toinen kuitenkin nuorempi sisareni. Vaikka Tähtimöpentu olisi millainen, tulisin silti pitämään häntä aina perheeni rakkaana jäsenenä, ja olisin joka päivä valmis puolustamaan ja suojelemaan häntä. Niin perheissä kuului toimia, sillä perhe oli kaikki kaikessa.
"No, Tähtimöpentu, jokos sinä olet saanut itsellesi kavereita?" kysyin leppoisasti ottaen mukavamman asennon. Istuessani kiepautin häntäni etutassujeni päälle lämmikkeeksi.

// Tähtis?
// KP-boosti

Pian olemme joella", totesin hymyillen Hillasielulle ja Kipinätassulle. Olimme menneet kävelylle metsään, ja olin iloinen, kun Hillasielu oli mukana, päivä on aina parempi, kun Hillasielu ilmesty paikalle. "Oi, en malta odottaa että näen sen!", Kipinätassu hihkaisi innoissaan, ja kiihdytti vauhtiaan, olin juuri sanomassa nuorelle oppilaalle, että hidastaa vauhtiaan kipeän jalan vuoksi, mutta kolli muisti sen ja hidasti vauhtiaan. Hän kuitenkin ehti edellemme, ja katsoin Hillasielu huvittuneena. Kipinätassu on innokas ja nuori oppilas, joskus unelmoin, että minäkin olisin ollut jo Eloklaanissa, kun olin oppilas. Olimme joella, ja Kipinätassu katsoi jokea silmät pyöreinä, joki virtasi, ja sen solina kuulosti ihanalta korviini, minä rakastin jokia. "Oho, sehän virtaa", Kipinätassu sanoi hämmästyneenä, ymmärsin silti hieman nuorta kollia, hän oli vielä nuori, eikä tiennyt kaikkia asioita, mutta tämä oli silti huvittavaa. "Ei täällä nyt niin kylmä vielä ole! Lätäköt korkeintaan voivat jäätyä", Hillasielu sanoi naurahtaen, ja hymyilin huvittuneena. "Ai", Kipinätassu sanoi hyväksyvästi ja käänsi katseensa maahan. "Mennäänkö koivumetsään?" Hillasielu ehdotti vierelläni. "Mennään vaan, en ole ennen käynyt siellä", Kipinätassu sanoi kiinnostuneena.
"No sittenhän sinun on hyvä nähdä se", Hillasielu vastasi hymyillen ja nyökkäsi. "Minullekin sopii", sanoin kaksikolle hymyillen, koivumetsä oli kaunis aina lehtikadon aikaan, koivujen lehdet olivat silloin oranssin rusehtavia, ja se oli minusta kaunis väri. Hypimme perä kanaa astinkiviä pitkin joen toiselle puolelle, ja suuntasimme kohti koivumetsää. Toivoin ettemme ole metsällä kauaa, sillä päivä oli jo pitkällä, en halunnut mennä takaisin leiriin vasta silloin, kun on sysipimeää. "Mitä sinulle, Helmipilkku kuuluu?" Hillasielu kysyi ja vilkaisi minua sivusilmällään, hymyilin Hillasielulle ystävällisesti. "Ihan hyvää, kiitos kysymästä", vastasin Hillasielulle hymyillen lempeästi. Kolli oli avaamassa suunsa vastataakaeni minulle, mutta Kipinätassu keskeytti hänet. "Tuota, olisiko mitenkään mahdollista pitää pieni tauko?" Kipinätassu kysyi Hillasielulta, joka käänsi katseensa minusta Kipinätassuun. "Sattuuko sinua tassuun? Voitko jatkaa?" Hillasielu kysyi Kipinätassulta äänessään huolta. "Sattuu hieman, mutta uskon, että jos pidämme pikkutauon niin voin taas jatkaa. Sopiiko se?" Kipinätassu toisti kysymyksensä. "Ihan pienikin tauko olisi hyvä!", Kipinätassu jatkoi lausettaan. "No ei kun jatkamme matkaa Helmipilkun kanssa ja jätämme sinut tänne? Sopii", Hillasielu vastasi pilaillen, naurahdin hiljaa huvittuneena, ja samoin teki Kipinätassukin. "Tietenkin sopii", sanoin Kipinätassulle nyökäten, minulle kävi väsähtäminen, sillä se oli vain hyväksi Kipinätassun jalalle. Kipinätassu istahti alas ja huohotti, hän oli selkeästi rasittunut.
"On kyllä selkeästi raskaampaa kävellä kolmella käpälällä", Kipinätassu totesi tutkailtuaan kipeää jalkaansa. "Varmasti, lepuuta sitä niin kauan kun on tarvitset", sanoin Kipinätassulle ystävällisesti, ja kolli hymyili takaisin.
Olimme kävelleet nummille asti, ja pidimme matkan varrella tietysti muutaman levähdystauon. Rupattelu Hillasielun ja Kipinätassun kanssa oli ollut kivaa. Tunsin kuinka tuuli löi kasvojani. Hillasielu haisteli ilmaa, luulen että riistan varalta. "Täällä on jäniksen hajujälki", Hillasielu totesi haisteltuaan ilmaa, loikin nopeasti Hillasielun vierelle. "Kuinka vanha se on?" kysyin Hillasielulta korvat kiinnostuksesta pystyssä, ehkä pääsimme saalistamaan. "Suhteellisen tuore, luulen, että jänis voi hyvinkin olla edelleen tässä lähellä", Hillasilu vastasi ja näytti mietiskelevän jotain. "Sopiiko, jos yritän jäljittää sen? Sillä saataisiin jo klaaninvanhimmat ruokittua", Hilasielu kysyi, nyökyttelin päätäni, ja samoin teki Kipinätassukin. "Jää tähän odottamaan Kipinätassu, minä ja Hillasielu napataan se jänis", sanoin nuorelle oppilaalle hymyillen. Kipinätassu näytti pettyneeltä, mutta nyökkäsi hyväksyvästi. "Hyvä on", hän sanoi ja hänen äänessään oli pettymystä. Hymyilin tälle lempeästi ja palasin Hillasielun puoleen. Hillasielu käveli edelläni rauhallisesti, ettei säikäyttäisi mahdollista jänistä, jonka tulisimme kohtaamaan. Näin liikahduksen pitkässä ruohikossa ja painauduin matalaksi. "Mene sinä vaanimaan takaa, niin minä nappaan sen", kuiskasin Hillasielulle, joka oli matalina vierelläni. Kolli nyökkäsi, ja hiipi ohitseni. Odotin että Hillasielu antoi merkin hännällään, että oli valmis, ja otin kunnollisen vaanimisasennon. Hillasielu hyökkäsi takaa jäniksen kimppuun, joka pyrähti nopeasti juoksuun. Jännitin jalkani ja loikkasin sen päälle, ja kynteni uppoutuivat sen turkin alle. Lukitsin sen vahvat takajalat itteellani, ja puraisin tappoiskun tämän kaulalle. Jänis oli kuollut, ja olin ylpeä suorituksestamme. Hillasielu jolkotti luokseni ja hymyili iloisesti. "Hieno nappaus! Olet taitava", Hillasielu kehui kehräten. Hymyilin Hillasielulle lempeästi ja päästin kurkustani hiljaisen kehräyksen. Nostin jäniksen maasta ja kävelimme ripeästi takaisin Kipinätassun luo joka odotti meitä kauempana.

// Kipinä?

"Tarvitsetko apua vai pääsetkö itse kävelemään?" Aurinkoroihu sanoi ja jo tällä kertaa Sypressikuiske tiesi olla loukkaantumatta toisen huolehtivaisuudesta ja kokeili laittaa painoa käpälälleen. Se ei sattunut ja hän asteli sutjakkaasti kohti parantajan pesän ulos käyntiä. “Kiitos”, hän naukui nyökäten Liljatuulelle, joka hymyili takaisin ja päästi kaksikon menemään. Sypressikuiske meni edeltä ja astui kylmään ulkoilmaan. Aurinkoroihu tuli perästä ja värähti, kun viima hipoi hänenkin turkkiaan. Sypressikuiskeen itse turkki oli karkeaa mutta hyvin ohutta joten kylmyys pureutui turkin läpi niinkuin Aurinkoroihullakin. “Mitä me sitten teemme?” naaras kysyi hymyillen. “Mennään kävelylle, käykö?” Aurinkoroihu ehdotti. Nuori soturitar nyökkäsi ja hymyili iloisesti. Mikään ei ollut parempaa kuin kävelyt metsässä tuon kollin kanssa! Hänen pörröinen paksuhäntänsä tuntui lämmittävältä osaselta kehossa. “Mennään vain”, hän naukui ja käveli kohti leirin uloskäyntiä. Hän nyökkäsi Aurinkoroihunkin matkaan ja he kävelivät metsään. Puuiden latvat yllä rauhoittivat kummasti. Askel askeleelta kipeä jalka vetristyi ja siihen sattui yhä vähemmän. Naaras käänsi katseensa taivaalle, jota näkyi hieman puiden oksien välistä. Hän hengitti raikasta ilmaa ja henkäisi onnessaan. “Mitä pidät puista? Minä rakastan olla niiden alla mutta vastedes pidän käpälät visusti maan pinnalla”, Sypressikuiske kysyi katse edelleen puunlatvoissa.
//Arska?<3

Kuuntelin kun Ampiaispisto selitti Nokilinnelle mitä oli käynyt, vanha naaras näytti helpottumeella ja kumartui kiinnostuneena puoleeni. "Voi kun sinä olet suloinen! Katso nyt Hiilloskatse, eikö ole soma pentu!" Nokilintu sanoi hössöttävällä sävyllä, ja pukkasi tassullaan Hiilloskatseen kylkeä, kolli näytti väsyneeltä. Nokilinnun kumppani säpsähti ja katsoi Nokilintua hämmentyneenä. Minusta tilanne oli hiukan huvittava, sillä Hiilloskatse näytti hassulta, kun hän oli väsynyt. "Mitä sinä tökit minua?" kolli murahti Nokilinnulle. "Höh, meillä on vieraita, et sinä nyt voi nukkua kultaseni! Sitä minä vain, että katso kuinka suloisen pennun Kimalaistoive onkaan löytänyt!" tummanruskea naaras hihkaisi iloisesti, ja kumartui lähemmäksi, kosketin varovasti kuonolla isovanhempani kuonoa, minusta Nokilintu oli tosi kiva. "No, miten on Ampiaispisto, oletko sinä jo löytänyt kumppanin?" Nokilintu kysyi kääntäen katseensa Ampiaispistoon, minäkin katsoin Ampaispistoa, mikä on kumppani? Mietin mielessäni. Kolli pudisti päätään, hän näytti vakavalta, ja että hän oli tosissaan. "Voi harmi, kyllä sinä aivan varmasti kumppanin vielä löydät!" Nokilintu sanoi rohkaisevasti, ja hymyili. Pian hän vakavoitui, kun hänen vatsansa murahti. Tiesin, että Nokilinnulla on nälkä, koska emo kertoi, että kun on nälkä, niin maha murisee. "Olisitteko niin ystävällisiä ja hakisitte meille jotain syötävää?" Nokilintu kysyi ja katsoi meitä anovasti. "Tietysti. Lähdetkö sinä mukaani hakemaan tuoresaalista, Kaislapentu?" Ampiaispisto kysyi kääntäen katseensa minuun, "ehkä Nokilintu kertoo sinulle sen jälkeen jonkin kivan tarinan." hän lisäsi virnistäen. Katsoin silmät suurina Ampiaispistoa, ja sitten Nokilintua. Minä rakastin tarinoita, joten tiesin heti että minä suostun! "Totta kai! Rakastan tarinoita!" sanoin innoissani, ja nilkutin innoissani ulos klaaninvanhimpien pesässä. Nokilintu naurahti takanani huvittuneesti. "Onpas innokas pentu!" hän sanoi Hiilloskatseelle kehräten. Ampiaispisto nilkutti perääni. Hidastin vauhtiani, kun olin tuoresaaliskasalla. "Päätä sinä mitä viet heille", Ampiaispisto sanoi, ja nyökkäsi kohti tuoresaaliita. Katselin riistaa silmät pyöreinä, ja tartuin yhteen niistä, sillä oli pörröinen häntä, joka tuntui epämukavalta suussa. "Se on orava, jos haluat voit kantaa sen, mutta se saattaa olla painava pienelle pennulle", Ampiaispisto sanoi. "Haluan kantaa sen itse", sanoin itsevarmana ja tartuin oravaan. Se oli painavampi kuin luulin, mutta kannoin sitä keskittyneesti. Onneksi matka ei ollut pitkä, ja olimme pian taas Nokilinnun ja Hiillskatseen luona. "Olitpa vahva", Nokilintu kehräsi kun ojensin hänelle oravan. Ampiaispisto taasen ojensi Hiilloskatseelle muutaman hiiren. "Kiitos", kolli sanoi kiitollisena ja aloitti hiirien syömisen. Istahdin alas ja katsoin odottavasti Nokilintua. "Kerrotko nyt minulle tarinan?" kysyin silmät pyöreinä innosta ja kiinnostuksesta. Nokilintu naurahti ja haukkasi palan oravasta. "Totta kai, syön vain ensin vähän", Nokilintu mumisi suu täynnä oravaa. Hän söi muutaman palan oravaa, ja huokaisi. "Nyt voin kertoa sinulle tarinan", Nokilintu sanoi kehräten. Vedin itseäni lähemmäksi toisella terveellä etutassullani. "Kauan, hyvin kauan sitten, kaukana täältä, oli olemassa muitakin klaaneja, kuin Kuolonklaani. Siellä asuivat Myrskyklaani, jonka ominaistaito oli uskollisuus, Jokiklaani, jonka taito oli uiminen, Tuuliklaani, jonka taito oli nopeus, sekä Varjoklaani, jonka taito oli sinnikkyys, siellä asusti myös Kuolonklaani", Nokilintu kertoi. Katsoin silmät suurina Nokilintua ja hymyilin. "Miten Jokiklaani ja muut tuhoutui? Miten Eloklaani syntyi?" kyselin uteliaana. Nokilintu naurahti ja avasi suunsa. "Kaikki neljä klaania, elivät sovussa, mutta yhtäkkiä, he menettivät yhteyden Tähtiklaaniin, joten kaikki neljä klaania tuhoutui. Eloklaani on kuin sekoitus kaikkia neljää klaania, me olemme uskollisia, me osaamme uida niin kuin Jokiklaanilaiset, me olemme hyviä juoksijoita, ja olemme sinnikkäitä, Eloklaani kuvastaa kaikkia neljää klaania, jotka tuhoituivat monta vuoden aikaa sitten. Eloklaani kuitenkin syntyi Minttuliekin, Mesitähden ja Liljatuulen ansiosta. He olivat ainoat, joilla oli yhteys Tähtiklaaniin, he olivat Tähtiklaanin viimeinen toivo", Nokilintu kertoi tarinan loppuun. "Se oli hyvä tarina! Eikö ollutkin Ampiaispisto!" hihkuin innoissani ja katsoin Ampiaispistoa silmät säihkyen iloa.

// Amppari?

Olin juuri kysynyt Sypressikuiskeelta, että rupeisiko naaras kumppanikseni. Rakastin häntä todella paljon, ja nyt kun naaras varmisti tunteensa, olin varma että hän suostuu, ja eläisi kanssani onnellisena. "Aurinkoroihu, olemme tunteneet tosi kauan ja olet paras ystäväni maailmassa mutta minun on pakko sanoa, että haluan miettiä vielä. Se ei tarkoita automaattista kieltoa mutta haluan tulla varmaksi tunteistani", naaras vastasi ehdotukseeni, hän kuulosti murheelliselta, en tiennyt miksi. Kosketin hellästi nenälläni Sypressikuiskeen ruskeaa lapaa, ymmärsin hyvin miksi naaras halusi miettiä, mutta olin samalla surullinen, koska hän ei vielä ole suostunut. Voi olla, ettei naaras edes suostu siihen. Olimme hiljaa pitkään, ja lopulta jompi kumpi meistä sanoi jotain: "Olen niin pahoillani", Sypressikuiske sanoi hiljaa, ja ääni väristen, "Mutta se ei ole kielto lupaan sen. Kunhan varmistun tunteistani kerron sinulle!" hän sanoi sanottuaan edellisen lauseensa. Ruskea naaras hautasi kuononsa rintaturkkiini, kun tämän silmistä valui kyyneliä, kosketin varovasti nenälläni hänen päälakeaan lohdutukseksi. Olimme taas pitkässä hiljaisuudessa, ja välillä loin Sypressikuiskeen kanssa katsekontakteja, jotka kipinöivät kuin tuli iltahämärässä, olin myös helpottunut, sillä Sypressikuiske ei torjunut minua, niin kuin Kimalaistoive, joka oli pentutarhalla hoitamassa suojattiaan Kaislapentua. Oliko Sypressikuiske edes valmis kumppanuuten, va olinko minäkään, olimme molemmat nuoria sotureita, ja meillä on kokonainen elämä, joka on täynnä mahdollisuuksia, sekä muita kissoja, joista olisi potentiaalisiksi kumppaneiksi. En ehkä edes ollut sopiva Sypressikuiskeen kumppaniksi, mutta uskottelin itselleni mielessäni, että meidät on tarkoitettu yhteen. Hyvin pitkän ja painostavan hiljaisuuden jälkeen, siirryin pois Sypressikuiskeen viereltä, naaras katsoi minua surullisesti, mutta samaan aikaan kysyvästi. Käännyin Liljatuulen puoleen. "Onko Sypressikuiske jo tarpeeksi terve pienelle kävely lenkille?" kysyin parantaja naaraalta. Liljatuuli nyökkäsi. "Sypressikuiske on jo niin terve että hän voi muuttaa takaisin sotureiden pesään, mutta hänen pitää levätä, eikä hän saa tehdä pitkiä partioita tai saalistaa", Liljatuuli sanoi ja nyökkäsi Sypressikuiskeelle. Menin takaisin naaran viereen ja hymyilin. "Tarvitsetko apua vai pääsetkö itse kävelemään?" kysyin tältä ystävällisesti.

// Sype <3

"Kuka on muuten mestarisi, en tiedä kuka hän on?" , Helmipilkku kysyi uteliaana.
”Minun mestarini on Hillasielu, hän on mukava!” , vastasin reippaasti ja iloisesti. Silloin Helmipilkku käänsi katseensa äkillisesti pois päin minusta kuin peitelläkseen jotain.
”Mitä nyt?” , kysyin kallistaen päätäni.
”Hillasielu on ystäväni.” , naaras vastasi. Hänen äänessään erottui teennäinen sarkastisuus ja huomasin pienen punastumisen esiintyvän tämän kasvoilla.
”Ai, hauska sattuma. Öm, onko siinä jotain ihmeellistä?” , kysyin hämilläni Helmipilkun käytöksestä.
”Ei, ei mitään ihmeellistä.” , hän maukaisi heti ja nyökkäsin: ”Selvä.”
Avasin suuni mutta suljin sen sitten. Kuulin takaani askelia ja hetken päästä mestarini istahti eteeni.
”Hei.” , tämä naukui reippaasti ja vastasin hänelle hännänheilautuksella. Helmipilkku tervehti nyökkäyksellä.
”Miten tassusi voi? Pääsetkö pian taas harjoituksiin?” , Hillasielu kysyi vilkaisten tassuani, jossa lasta oli edelleen.
”On se parempaan suuntaan, mutta kipeä edelleen.” , vastasin hieman murheellisena.
”Haluaisin kyllä harjoituksiin!” , jatkoin.
”Kyllä sinä vielä niihin pääset, haluaisitko lähteä nyt kun tassusi paranee vielä niin kävelylle. Helmipilkku, sinäkin voit tulla mukaan.” , Hillasielu ehdotti.
”Mennään vaan!” , vastasin iloisena. Oli kiva saada edes olla jotenkin mukavan ja ystävällisen mestarini seurassa, kun harjoituksia ei nyt minun kohdallani voitu toteuttaa.
Hillasielu nyökkäsi kysyvästi Helmipilkun suuntaan hymyillen ja odotti vastausta.
Helmipilkku hymyili takaisin ja nyökkäsi uudemman kerran.
”Hyvä. Mentiin sitten.” , Hillasielu tokaisi ja niin seurasin häntä piikkihernetunneliin.
”Minne päin haluaisitte mennä?” , Hillasielu kysyi päästessämme ulos leiristä.
”Voimmeko mennä joelle, haluaisin nähdä onko se jo jäässä!” , vastasin innoissani.
”Minulle ainakin sopii.” , Helmipilkku naukaisi ja Hillasielukin teki hännällään pienen eleen myöntymisen merkiksi.
Tassutimme joelle päin verkkaista tahtia, sillä minulla oli yksi tassu vähemmän käytettävänä ja jouduin nilkuttamaan.
Tuuli tuiversi kylmänä ja värähdin aina välillä, kun se pörrötti turkkiani pureutuen luihini. Helmipilkku vain jolkotti vierelläni rentona kuin ei olisi tuntenutkaan kylmää tuulta, mutta hänellä olikin paksu turkki. Maa oli märkä ja siitäkään en tykännyt yhtään. Puiden ja pensaiden lehdet olivat tipahdelleet maahan punertavina ja ilmassa tuntui, miten lehtisade oli jo edennyt kunnolla.
”Tiedätkö, mikä tassussasi on vialla?” , Hillasielu kysyi äkkinäisesti ja katsahdin mestariini.
”Siinä on varmaan pieni murtuma.” , vastasin.
”Vai niin, toivotaan sen parantuvan pian.” , soturi maukui ja nyökkäsin.

”Pian olemme joella.” , Helmipilkku totesi hetken kuluttua.
”Oi, en malta odottaa että näen sen!” , hihkaisin ja yritin kulkea nopeammin, kunnes muistin Liljatuulen sanoneen, ettei tassua saisi rasittaa.
Olin kuitenkin mennyt jo Hillasielun ja Helmipilkun edelle ja pian pääsin jo näkemään joen. Se ei ollut jäätynyt, vaan virtasi edelleen.
”Oho, sehän virtaa.” , mau`uin hämmästyneenä.
”Ei täällä nyt niin kylmä vielä ole! Lätäköt korkeintaan voivat jäätyä.” , mestarini naurahti ja Helmipilkkukin hymyili.
”Ai.” , sanoin.
”Mennäänkö koivumetsään?” , Hillasielu ehdotti.
”Mennään vaan, en ole ennen käynyt siellä.” , sanoin.
”No sittenhän sinun on hyvä nähdä se.” , soturi vastasi.
”Minullekin sopii.” , Helmipilkku maukui ja hypimme astinkivien yli lähtien koivumetsän suunnalle.
Katsahdin taivaalle, aurinko paistoi, muttei kovin lämpimästi. Se ei ollut enää niin korkealla, sillä oli iltapäivä, mutta ei se laskenutkaan ollut vielä.
”Mitä sinulle, Helmipilkku kuuluu?” , Hillasielu kysyi vilkaisten soturitarta.
”Ihan hyvää, kiitos kysymästä.” , Helmipilkku vastasi. Hillasielu oli avaamassa suunsa uudelleen, kun keskeytin hänet:
”Tuota, olisiko mitenkään mahdollista pitää pieni tauko?” , kysyin varovasti ja Hillasielu siirsi katseensa Helmipilkusta minun tassuuni.
”Sattuuko sinua tassuun? Voitko jatkaa?” , hän kysyi hieman huolestuneella äänensävyllä.
”Sattuu hieman, mutta uskon, että jos pidämme pikkutauon niin voin taas jatkaa. Sopiiko se?” , kysyin vielä uudelleen. ”Ihan pienikin tauko olisi hyvä!” , jatkoin vielä.
”No ei kun jatkamme matkaa Helmipilkun kanssa ja jätämme sinut tänne? Sopii.” , Hillasielu vastasi ja naurahdin.
”Tietenkin sopii.” ,Helmipilkku naukaisi ja nyökkäsin kiitollisena ja istahdin maahan huohottaen.
Tutkin tassuani, joka ei näyttänyt mitenkään erikoiselta, ei parempaan tai huonompaan suuntaan.
”On kyllä selkeästi raskaampaa kävellä kolmella käpälällä.” , totesin ääneen.
”Varmasti, lepuuta sitä niin kauan kun on tarvis.” , Helmipilkku sanoi ja hymyilin tälle kiltille naaraalle, josta oli jo kehkeytymässä ystäväni.
Olimme juuri tulleet nummelle, joten täällä tuuli tuntui vielä kovempena. Huomasin Hillasielun nuuhkivan hieman lähiympäristöä, todennäköisesti riistan varalta.
”Täällä on jäniksen hajujälki.” , hän totesi ja Helmipilkku loikki hänen luokseen.
”Kuinka vanha se on?” , hän kysyi kollilta.
”Suhteellisen tuore, luulen, että jänis voi hyvinkin olla edelleen tässä lähellä.” , Hillasielu maukaisi näyttäen miettiväiselta.
”Sopiiko, jos yritän jäljittää sen? Sillä saataisiin jo klaaninvanhimmat ruokittua.” , mestarini kysyi, minä ja Helmipilkku nyökyttelimme.

//Helmi?

Sypressikuiskeen sydän pamppaili yhä nopeammin ja nopeammin, kun kollin rakkauden tunnustus eteni. Hän niiskautti nenäänsä. “Ajattelin kysyä”, Aurinkoroihu sanoi mutta kompasteli sanoissa, “ryhtyisitkö kumppanikseni?” Sypressikuiskeen sydäntä lämmitti ja hän punastui turkkinsa alla. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että jossain kohtaa elämäänsä joku rakastaisi häntä kumppanin lailla. “Aurinkoroihu, olemme tunteneet tosi kauan ja olet paras ystäväni maailmassa mutta minun on pakko sanoa, että haluan miettiä vielä. Se ei tarkoita automaattista kieltoa mutta haluan tulla varmaksi tunteistani”, Sypressikuiske naukui sydän särkyen moniin palasiin. Aurinkoroihu kokosi palaset ja teki hänen sydämestään koskettamalla toisen lapaa hellästi nenällään. He olivat hiljaa vain hiljaa hetken. “Olen niin pahoillani”, hän naukui ääni väristen, “Mutta se ei ole kielto lupaan sen. Kunhan varmistun tunteistani kerron sinulle!” Sypressikuiske hautasi nenänsä Aurinkoroihun rintaturkkiin, kun kyyneleet valuivat toisen poskia pitkin. Tuntui, kuin hiljaisuus olisi paisunut ja paisunut heidän yllään isoksi sadepilveksi ja oli juuri alkamassa tihkua, kun heidän katsekontaktinsa loi kipinöitä ja pari salamaa iski Sypressikuiskeen mielessä. Huono omatunto sai hänet voimaan pahoin mutta sisimmissään hän tiesi rakastavansa kollia. Tunteiden oli annettava kypsyä ennen oikeaa kumppanuutta. Hän ei ollut valmis siihen - vielä.
//Aurinko <3

"Tykkäisitkö jostain pelistä? Jos oltaisiin vaikka hippaa tai jotain muuta mukavaa, mitä haluatkin!" Tähtimöpennun vanhempi sisar naukui. "Voimme me myös jutellakin, jos ei huvita pelata mitään." Pentu pudisti päätään. “Ei huvita pelata”, hän totesi ja katsoi tassuihinsa. Miksi kukaan vapaaehtoisesti haluaisi olla hänen kanssaan. Tähtimöpentu ei ainakaan puhuisi mielellään tuolle ylilempeälle karvakasalle. Hän ei kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään sillä ei halunnut tehdä perheenjäseniensä kanssa välejä enemmän kireiksi kuin nyt. Tähtimöpentu kaipasi Minttuliekkiä tai edes Malvapentua rinnalleen, joista jompikumpi näyttäisi esimerkkiä. “Mistä haluat jutella? Onko jotain, mitä haluat tietää vaikka oppilaana olosta tai soturiudesta?” Laventelitaivas kysyi ystävällisesti, jotta saisi keskustelun etenemään. Tähtimöpentu mietti hetken. “Onko sinulla omaa oppilasta?” hän uskaltautui kysymään toivoen, ettei se olisi aivan typerä kysymys. “Ei, minulla ei ole omaa oppilasta”, toinen vastasi. “Oletko itse innoissasi oppilaan tittelistä?” Tähtimöpentu värähti. Hän ei ollut valmis oppilaaksi vielä moneen kuuhun vaikka Mesitähti ja emo niin väittäisivät. “Olen”, hän päätti vastata vaikka joutuikin valehtelemaan. Hän ei hymyillyt ei näyttänyt yhtäkään tunnetta vaan puhui neutraalilla äänellä, jonka joku hänelle tuntematon voisi yhdistää kylmään äänensävyyn. “Toivotko omaa oppilasta?” hän mutisi katse vieläkin tassuissaan mutta vilkaisi nopeasti vanhempaa naarasta.
//Laventeli?

Tervehdin Sypressikuisketta pirteästi, kun kävelin parantajan pesään. Naaras käänsi katseensa maahan, ja kirjava kolli katsoi tätä ihmeisssään, jos oikein muistan, hänen nimensä on Kipinätassu. "Hei", nuori naaras tervehti epävarmasti, olin ihmeissäni, mikä hänellä oli? Lähestyin Sypressikuisketta, aikeenani oli laittaa häntäni hänen lavalle, ja kysyä, mikä on hätänä, mutta Sypressikuiske kavahti hätääntyneenä taaksepäin. Hänen silmät olivat suurina, ja ne olivat täynnä pelkoa, ja hän näytti anovan armoa, pian hän rentoutui, olin enemmän ymmälläni kuin äsken. "Mitä nyt?" kysyin uteliaana, olin jo huolissani Sypressikuiskeesta, mutta naaras pudisti vain päätään. "Ei mikään. Ei mikään", Sypressikuiske sanoi, ja rentoutui. "Ajoitit tulosi täydelliseen aikaan. Haluisinkin pyytää anteeksi käytöstäni siellä metsässä. Olin vain järkyttynyt ja väsynyt", naaras jatkoi vienosti hymyillen. Nyökkäsin Sypressikuiskeelle. "Ei se mitään. Koen syyllisyyttä putoamisestasi ja vilustumisesta", sopersin hiljaa, se taakka syyllisyydestä, jota kannoin, tuntui kauhealta. "Ei se ollut sinun vikasi! Olin täysi typerys, kun alunperinkin lähdin sen oravan perään", Sypressikuiske sanoi. “Et ole typerys", väitin vastaan, mutten ilkeästi. "Minun on myönnettävä jotain mutta sitä varten sinun on tultava tähän", Sypressikuiske sanoi kehräten, ja kallisti suloisesti päätänsä. Hän taputti hännällään makuusijaansa, punastuin turkkini alla ja istahdin naaraan viereen. Sypressikuiske kurkotti kuiskatakseen jotain korvaani. "Rakastan sinua", Sypressikuiske kuiskasi hiljaa. Olin niin onnellinen, hän sittenkin rakasti minua. Kehräsin hiljaa, ja painoin kuononi Sypressikuiskeen poskeen, sitten korvalle kuiskatakseni hänelle vastauksen. "Minäkin rakastan sinua, rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa", kuiskasin Sypressikuiskeen korvaan, ja silmistäni valui kyyneliä, ne olivat ilon kyyneliä.

// Sype? <3

"Terve!" Aurinkoroihu lampsi sisään parantajan pesään ja kehräsi lempeä hymy kasvoillaan. Sypressikuiske käänsi katseensa tassuihinsa, koska tiesi Kipinätassun katselevan. “Hei”, soturitar naukui hieman epävarmalla äänellä. Aurinkoroihu lähestyi Sypressikuisketta mutta naaras kavahti taaksepäin hätääntyen. Hänen pelontäyteiset suuret silmänsä anoivat armoa, kunnes hänen katseensa tarkentui edessä seisovaan kolliin ja hän rentoutui. “Mitä nyt?” Aurinkoroihu uteli. ypressikuiske pudisti päätään. “Ei mikään. Ei mikään”, hän naukui rentoutuen. “Ajoitit tulosi täydelliseen aikaan. Haluisinkin pyytää anteeksi käytöstäni siellä metsässä. Olin vain järkyttynyt ja väsynyt”, soturitar jatkoi hymyillen vienosti. Aurinkoroihu nyökkäsi. “Ei se mitään. Koen syyllisyyttä putoamisestasi ja vilustumisesta”, hän sopersi. “Ei se ollut sinun vikasi! Olin täysi typerys, kun alunperinkin lähdin sen oravan perään.” “Et ole typerys.” “Minun on myönnettävä jotain mutta sitä varten sinun on tultava tähän”, Sypressikuiske naukui kehräten ja kallisti päätään. Hän taputti hännällään makuusijaa, jolle kolli kävi istumaan hänen viereensä. Ruskearaidallinen naaras kurkotti kuiskatakseen toisen korvaan. “Rakastan sinua”, hän naukui hiljaa toivoen, ettei tekisi asiaa liian selväksi. Hän ei itsekkään tiennyt rakastiko häntä romanttisella vai ystävällisellä tavalla, mutta hän tiesi, että toinen rakasti myös häntä oli se sitten kummalla tavalla hyvänsä. Sypressikuiske jäi odottamaan jännittyneenä mitä toinen vastaisi.
//Aurinko? <3

Lehtisade läheni loppuaan. Ilma oli viileä, enkä ollut vieläkään tottunut jatkuvasti kylmeneviin päiviin. Olin palannut aamun rajapartiosta jo takaisin, ja rajalla käyminen oli saanut minut jälleen miettimään Talvikkitakkua. Sisareni ei tahtonut poistunut mielestäni millään. Ei sillä, että olisin halunnut unohtaa hänet - en todellakaan. Talvikkitakun miettiminen vain sattui aivan liikaa, enkä minä halunnut jatkuvasti surra sitä, ettei naaras enää kulkenut Eloklaanin reviirillä. Minun teki mieli taas mennä puhumaan emolleni, sillä yleensä se auttoi ja helpotti oloani. Niinpä suuntasin kohti pentutarhaa, jonka edustalla huomasin valkoisen pennun mustilla yksityiskohdilla istuvan. Naaras kuitenkin pian nousi ja rivakasti liikkui lammikon luokse. Tämä loiskautti vahingossa vettä päälleen ja huvittuneena astelin pennun luokse. Hän oli Tähtimöpentu, yksi Mesitähden ja Minttuliekin pennuista, minun sisareni. Juuri se samainen sisar, jonka takia toinen sisareni oli kadonnut seurastamme.
"Hei, Tähtimöpentu", naukaisin toiselle ystävälliseen sävyyn. Minttuliekki kovasti halusikin minun tutustuvan uuteen pentueeseen, mutta en ollut vielä päässyt toteuttamaan tätä toivetta. Aina se oli siirtynyt, mutta ehkä nyt oli sopiva hetki.
"Hei", kuului ujo vastaus pennun suusta. Se vai hymyn levenemään kasvoillani. En mahtanut sille mitään. En ollut varma oliko minulla tarjota toiselle lainkaan kiinnostavaa seuraa, mutta kai se oli hyvä ainakin yrittää.
"En tiedä kuinka paljon Minttuliekki, emosi, on puhunut minusta, mutta minä olen nimeltäni Laventelitaivas. Hauska tutustua!" puhelin toiselle. Tähtimöpentu tapitti minua aavistuksen varautuneena, ja pian tämä vilkuili jo ympärillään kuin olisi jo halunnut poistua seurastani.
"Sisarenasi olisi kiva päästä tutustumaan sinuun paremmin, käykö se?" kysyin yrittäen kalastella sinivihreäsilmäiseltä naaraalta vastauksia. Minulle ei vielä ollut selvinnyt, mitä toinen oli kissojaan.
"Miksei kävisi?" Tähtimöpentu vastasi lyhyesti. Tuntui, että keskustelun ylläpidossa oli enemmänkin hommaa, mutta sentään toinen oli jo vastannut takaisin.
"Tykkäisitkö jostain pelistä? Jos oltaisiin vaikka hippaa tai jotain muuta mukavaa, mitä haluatkin!" yrityksenä oli saada Tähtimöpentua jollain tavalla rennommaksi, jotta pääsisimme keskustelemaan vähän paremmin. "Voimme me myös jutellakin, jos ei huvita pelata mitään." En minäkään pitänyt, jos sisarus ei nauttinut ollenkaan seurastani. Se vasta olisi ollut ikävää. Minulla ei vain oikein ollut kokemusta siitä, mitä pentuikäisten kanssa olisi kuulunut puuhailla. Toivoin tosiaan, että tämä lähtisi naaraspennun kanssa tästä pikkuhiljaa luistamaan. Toiveikkaana jäin odottamaan valkoisen naaraan vastausta.

// Tähtis?
// KP-boosti

Aah onpa ihana aamu! Ajattelin.
Kun lähdin pesästä pois tormäsin johonkin.
''Rastaskukka?''
''Niin mitä?'' Rastaskukka kysyi.
''Miksi olit tulossa tänne?''
''No koska meidän pitää lähteä partioon!''
Nousin sammalvuoteestani ja lähdin Rastaskukan kanssa aukiolle.
''Hei Mesitähti haluaisimme lähteä rajapartioon Kuusitassun kanssa!''
Rastaskukka huusi Mesitähdelle joka oli järjestämässä partioita Minttuliekin puolesta koska Minttuliekki oli pentutarhalla.
''Kyllähän se sopii Karjuvirne lähtee mukaanne.''
En ollut koskaan tutustunut tuohon kolliin mutta oletin että hän olisi mukava.
''Hei.'' Karjuvirne maukaisi kun tuli seuraamme.
''No hei.'' Maukaisin ujona.
''Eli sinä olet Kuusitassu?''
''Kyllä.'' Olin ihmeissäni luulin että kaikki Eloklaanilaiset tiesivät minun nimen.
''Lähdetään! Ei tässä ole koko päivää aikaa vai haluatteko että Kuolonklaani järjestää hyökkäyksen kun luulee että emme partioi koska olisimme heikkoja?''
Rastaskukka ärähti väliin.
''Emme.'' Vastasimme yhteen ääneen. 123
Kun olimme kulkeneet yhdelle Eloklaanin leiriä ympäröivistä joista niin Rastaskukka maukui.
''Me ylitämme nyt tuon joen.''
''Ai miten muka?'' Kysyin.
''Ehkä ylittämällä sen tuon jään yli? Saattaa jopa olla.'' Rastaskukka tuhahti.
Pääsimme joen toiselle puolelle ilman uusia välikohtauksia.
''Menemme nyt kaatuneelle puulle.'' Rastaskukka maukaisi.
//Karju?
Toivottavasti ei luonnevikoja :) ja toivottavasti on selkeä jatkaa.

Kaislapentu oli lähtenyt kanssani mielellään katsomaan Nokilintua ja Hiilloskatsetta klaaninvanhimpien pesälle. Nilkutimme peräkkäin aukion poikki karhunvatukkapensaikon luokse. Kaislapentu vaikutti jännittyneeltä, kun tämä kysyi, pitivätkö vanhukset pennuista. Kun kerroin heidän pitävän pennuista kovasti, Kaislapentu nilkutti varovaisesti edelläni hämärään pesään.
Meidät nähdessään Nokilintu nosti päänsä ylös ja alkoi tuttuun tapaansa puhumaan taukoamatta. Tämän kasvoille levisi huolestunut ilme, kun naaraskissa näki Kaislapennun nyrjähtäneen käpälän. Sitä seurasi odotettavissa ollut kysely siitä, mitä oli käynyt ja oliko pentu kunnossa. Klaaninvanhin nosti huolestuneen, kullankeltaisen katseensa minuun ladottuaan monen monta kysymystä Kaislapennun voinnista.
"Kaislapentu kompastui, ja kävimme Leimusilmän tarkastuksessa. Hän selvisi pienemmillä vammoilla kuin minä, sillä käpälä oli vain nyrjähtänyt", virnistin iloisena. Nokilintu näytti helpottuneelta ja kumartui lähemmäs vaaleanruskeaa pentua.
"Voi kun sinä olet suloinen! Katso nyt Hiilloskatse, eikö ole soma pentu!" Nokilintu hössötti ja pukkasi käpälällään kumppaniaan, joka oli juuri ollut nukahtamaisillaan. Hiilloskatse säpsähti hereille ja näytti siltä, ettei tiennyt edes missä oli.
"Mitä sinä tökit minua?" Hiilloskatse ärähti päätään ravistellen.
"Höh, meillä on vieraita, et sinä nyt voi nukkua kultaseni! Sitä minä vain, että katso kuinka suloisen pennun Kimalaistoive onkaan löytänyt!" vanha, tummaturkkinen naaras hihkaisi ja kosketti hellästi kuonollaan Kaislapennun kuonoa.
"No, miten on Ampiaispisto, oletko sinä jo löytänyt kumppanin?" Nokilintu siirsi taas katseensa minuun. Pudistin vakavailmeisenä päätäni, vaikka kyllähän minä tiesin löytäneeni kissan, jonka kumppani olisin mielelläni loppuelämäni. Kultasiipi oli maailman hienoin ja ystävällisin kissa, eikä toista hänen kaltaistaan ollut. Olin kovin harmissani, kun emme olleet ehtineet viettää aikaa yhdessä. Samalla pelkäsin, että hunajanvärinen naaras oli täysin unohtanut minut ja ystävyytemme.
"Voi harmi, kyllä sinä aivan varmasti kumppanin vielä löydät!" Nokilintu vakuutteli pirteänä. Yllättäen vanhan naaraan ilme vakavoitui, ja tämän vatsasta kuului matalaa murinaa.
"Olisitteko niin ystävällisiä ja hakisitte meille jotain syötävää?" tummanruskea naaras kysyi.
"Tietysti. Lähdetkö sinä mukaani hakemaan tuoresaalista, Kaislapentu?" kysyin raidalliselta pennulta ja lisäsin virnistäen, "ehkä Nokilintu kertoo sinulle sen jälkeen jonkin kivan tarinan."

//Kaisla?

"Tuota, en tahdo mitenkään tungetella tai mitään, eikä sinun ole pakko kertoa jos se on henkilökohtaista, mutta minua kiinnostaisi tietää, mitä sinun hännällesi on sattunut", Kipinätassu kysyi hännästäni hiukan epävarmana. Käänsin katseeni Kipinätassuun, ja sitten katsoin häntääni. En mielelläni puhunut siitä tragediasta, joka yhä painoi mieltäni. "Tuota, en oikein tiedä huvittaako minua puhua siitä…", sanoin hiljaa mietiskellen. En tiennyt oliko kannattavaa avautua vento vieraalle oppilaalle, mutta päätin, että avaudun tämän kerran Kipinätassulle. "…no, kaipa minä voin kertoa." Sanoin hetken harkittuani. "Selvä!" Kipinätassu sanoi iloisesti, mutta hän ei tiennyt, mitä oli suostunut kuuntelemaan. Huokaisin hiljaa, ja käänsin katseeni Kipinätassun silmiin. "Eli, silloin kun elin vielä erakkona perheeni kanssa, niin kävimme kerran kävelyllä erään vuoren läheisyydessä. Hetken kuluttua täysin aavistamaton ja äkkinäinen kivivyöry vyöryi vuorelta päällemme, ja vanhempani…" ehdin selittää, mutta suru yritti ottaa vallan. Kyyneleet muodostuivat silmiini, ja hengitin itku kurkussa sisään ja ulos. Kipinätassu katsoi minua kysyvästi, nyökkäsin ja avasin suuni jatkaakseni kertomusta. "…he kuolivat vyöryssä. Häntäni jäi yhden kivistä alle, veljeni kuitenkin selvisi vyörystä pelkillä ruhjeilla. Lopulta eräs kaksijalka pelasti minut, mutta hännälleni ei voitu tehdä muuta kuin amputoida se", kerroin tarinani loppuun. "Siksi minulla on vain pieni töpö häntäni kohdalla", Lopetin. "Voi ei. Kuulostaa aivan hirveältä!" Kipinätassu henkäisi kauhistuneena. Väläytin kollille ymmärtäväisen hymyn, kerrankin, joku ymmärsi minua. "Sitä se olikin", totesin ja katsoin aukiolle, minulla oli kova ikävä vanhempiani.
"Mutta onneksi sinä selvisit. Muuten olisin tällä hetkellä tylsistymässä parantajanpesällä vailla ketään, kenen kanssa jutella", Kipinätassu jatkoi reippaalla äänensävyllä,joka kohensi mielialaani hurjasti. "Kiitos, olet ymmärtäväinen, js ymmärrät tuskani", kuiskasin Kipinätassun korvaan, ja poskelleni valui kyynel. Pyyhkäisin kyyneleet tassullani, ja hymyilin reippaasti. "Mutta se on mennyttä, mennyttä ei voi muuttaa, ja täytyy puskea eteenpäin", sanoin piristyneemmällä äänensävyllä ja hymyilin lempeästi. "Kuka on muuten mestarisi, en tiedä kuka hän on?" kysyin uteliaasti Kipinätassulta, kollista oli jo kovaa vauhtia tulossa ystäväni, ja varmasti vastuullinen soturi, joten, minä halusin tietää tämän mestarin. "Minun mestarini on Hillasielu, hän on mukava!" Kipinätassu sanoi reippaalla ja iloisella äänensävyllä. Kuullessani Hillasielun nimen, punastuin turkkini alla. Käänsin katseeni muualle, ettei Kipinätassu näe, että pidin Hillasielusta. "Mitä nyt" Kipinätassu kysyi ja kallisti päätään. Katsoin kohti Kipinätassua ja punastuin taas turkkini alla, ei, älä ajattele Hillasielua, lopeta Helmipilkku. "Hilladielu on ystäväni", yritin sanoa punastumatta, ja mahdollisimman sarkastisesti, mutta se ei oikein onnistunut.

// Kipinä?

Yritin tehdä tuttavuutta Kurren kanssa, mutta kermanvärinen kissa ei vaikuttanut olevan halukas moiseen. Hän kyllä vastasi kysymyksiini, mutta kollin olemus antoi olettaa, ettei hän tehnyt sitä mielellään. Olin huomannut, kuinka nuoren kissan niskavillat olivat nousseet jossain kohti matkaa pystyyn.
Yritin mielessäni pähkäillä, mitä Kurrelle oli kaksijalkalassa tapahtunut. Kurren omaan tuoksuun sekoittuvien kaksijalan ja kaksijalkalan tuoreista hajuista päätellen nuorukainen oli jättänyt kaksijalkalan ja kaksijalkansa taakseen vastikään. Kollin riutunut olemus ja selkeästi erottuvat kylkiluut saivat minut mietteliääksi. En ollut koskaan tavannut kotikisua, joka oli Kurren kaltainen, hän oli varmasti kokenut jotain aivan kauheaa. Se selitti varmasti sen, miksi entinen kotikisu käyttäytyi kuten käyttäytyi.
"Sanoit olevasi Eloklaanin päällikkö. Mutta mikä se Eloklaani oikein on? Johdatko sinä kaikkia siihen kuuluvia kissoja?" Kurre pääsi yllättämään minut kysymyksellään juuri, kun olimme ylittäneet joen ja päässeet lähelle leiriä. Käänsin iloisena katseeni Kurreen.
"Eloklaani on toinen tämän metsän klaaneista ja kyllä, minä johdan Eloklaanin kissoja. Oletko sinä kuullut aiemmin klaaneista?" kysyin mahdollisimman rauhallisella äänellä ja viitoin Kurren perässäni kohti edessämme häämöttävää piikkihernetunnelia. Raidallinen kolli vastasi päätään pudistamalla ja hidasti sitten hieman epäröiden tahtiaan. Oli varmasti pelottavaa seurata tuikituntematonta kissaa paikkaan, joka oli pullollaan muita tuntemattomia. Pysähdyin tunnelin edessä olevan suuren kiven luokse ja käännyin taas Kurren puoleen.
"Tule vain, sinun ei tarvitse pelätä. Eloklaanilaiset ovat kilttejä, he eivät tee sinulle mitään pahaa", nau'uin vielä rauhallisemmalla ja ystävällisemmällä äänellä kuin aiemmin. Tunsin valtavasti sääliä nuorta kissaa kohtaan ja halusin auttaa häntä kaikin mahdollisin tavoin.
Kurren karvat nousivat taas pystyyn ja tämä painautui lähemmäs märkää maata, kun leirin uloskäyntitunnelista kuului puhetta ja lähestyviä askeleita. Pelkäsin, että raitaturkkinen kissa ottaisi jalat alleen ja häipyisi tiehensä. Kun kaksi kissaa saapuivat kiven takaa luoksemme, käänsin varovaisesti katseeni Kurresta tulijoihin. Pohjaharha ja Närhitassu pysähtyivät vähän matkan päähän meistä ja silmäilivät arvioiden kermanväristä Kurrea.
"Hei, Pohjaharha ja Närhitassu. Tässä on Kurre, löysimme hänet partion kanssa reviiriltämme. Hän on loukkaantunut, joten olemme matkalla parantajan luokse", selitin ennen kuin kumpikaan ehti kysyä mitään. Molemmat tervehtivät meitä nopeasti, mutta Pohjaharha ei kääntänyt meripihkaista katsettaan minuun, vaan silmäili tyypilliseen tapaansa täysin ilmeettömänä Kurrea. Närhitassu sen sijaan hymyili hennosti ja katseli uutta tuttavuutta hieman jopa uteliaasti.
"Tule, jatketaan matkaa", Pohjaharha naukaisi oppilaalleen ja viittoi hänet perässään kohti jokea, josta olimme juuri Kurren kanssa tulleet. Kurren katse seurasi kaksikkoa niin pitkään kuin he pysyivät näkökentässä. Närhitassu vilkuili myös välillä taakseen meidän suuntaamme. Kun he lopulta katosivat näkyvistä, Kurren epäilevä katse kääntyi taas minuun.
"Näithän, he eivät tee sinulle mitään pahaa", tokaisin kannustavasti ja viitoin kissaa taas perässäni kohti leiriä. Kurre myöntyi viimein ja lähti kulkemaan perässäni kohti kiven takana sijaitsevaa piikkihernetunnelia.
Kun pääsimme pääaukiolle, siirryimme pois sisäänkäynnin edestä hieman sivummalle. Aukiolla oleskeli paljon kissoja aivan kuten myös silloin, kun olin partion kanssa lähtenyt leiristä. Katsoin parhaaksi antaa Kurren silmäillä aukiota hetken, ennen kuin veisin hänet parantajan pesälle. Eloklaanilaisten uteliaat katseet kääntyivät nopeasti minuun ja tuntemattomaan kissaan.
"Tässä on Eloklaanin leiri, ja nämä kaikki kissat ovat Eloklaanin jäseniä. Tuolla on pentutarha, jossa pennut ja heidän emonsa asuvat. Sen vieressä on klaaninvanhimpien pesä, jossa nimensä mukaan asuu iäkkäitä eloklaanilaisia. Soturit - kuten juuri tapaamamme Pohjaharha - nukkuvat tuolla noin. Soturit saalistavat klaanille ja kiertävät rajoja tuntemattomien kissojen ja petoeläinten varalta sekä kouluttavat oppilaille sotureiden taitoja. Pohjaharhan seurassa ollut Närhitassu on Pohjaharhan oppilas, ja hän nukkuu tuolla noin muiden oppilaiden kanssa", selitin rauhallisella äänellä, kääntäen katseeni vuorollaan kunkin pesän suuntaan.
"Me olemme menossa parantajan pesään, joka sijaitsee tuolla karhunvatukkapensaan luona. Liljatuuli ja Leimusilmä ovat oikein mukavia, ja he hoitavat käpäläsi kuntoon silmänräpäyksessä. Tahdotko vielä katsella leiriä vai mennäänkö saman tien parantajan pesälle?" kysyin kääntäen katseeni takaisin Kurreen. Halusin edetä hänen tahtiinsa siten, mikä hänestä tuntui kaikista parhaimmalta. Kurre vaikutti kissalta, jonka kanssa ei kannattanut hoppuilla.

//Kurre?

"Et tietenkään. Mutta sinun olisi oikeasti ihan hyvä välillä viettää aikaa muidenkin kuin vain Mutatassun kanssa ja miettiä sitä mitä sanoin", Karjuvirne totesi katsoen Tähtimöpentua suoraan silmiin. Hän pitäisi kollin sanat muistissaan mutta ei aikoisi jättää Mutatassua saati entistä töykeää itseään taakseen - vielä. “Selvä sitten”, naaraspentu sanoi teko ylimieliseen sävyyn ja heilautti häntäänsä, “Menen etsimään jotain muuta seuraa, kuin “rakkaan” Mutatassuni.” Karjuvirne hymyili tyytyväisenä. “Onnea seuranetsintään vain”, hän sanoi virnistäen. “En minä mitään onnea tarvitse!” Tähtimöpentu sanoi kylmästi ja käänsi katseensa pois pidätellen hymyään. Kollilla oli pakko olla jokin taka-ajatus! Eikä Mutatassu-parka hyväksyisi omaa Tähtimöpentuaan - kenenkään yhtä arvottoman kissan kuin - Karjuvirneen seuraan. Tähtimöpentu livahti pois tuon kollin seurasta etsimään oikeasti jotain seuraa leiristä. Hän ei uskaltanut lähestyä ketään ja ilta oli jo pitkällä joten hän päätti mennä pesään nukkumaan. Ehkä seuraava päivä toisi mukanaan uutta energiaa ja uskallusta lähteä onkun seuraan.
Aurinko oli noussut ja vaikka lehtisateen viileä ilma täytti leiriä aurinko paistoi silti täydeltä taivaalta. Koleus ja kosteus pureituivat pentutarhan edessä istuvan Tähtimöpennun turkkiin. Kimalaistoive sekä Lampipentu ja Lehmuspentu leikkivät jotain hieman sivummalla. Tähtimöpentu ei ollut jaksanut mennä leikkiin mukaan vaan tarkkaili paljon enemmän kuin mielellään soturien ja soturioppilaiden puuhia. Partioita järjestettiin pikavauhtia ja yksi toisensa jälkeen lähti metsään joko saalistamaan tai tarkistamaan rajoja eripuolille reviiriä. Tylsistynyt Tähtimöpentu hoksasi lammikon leirin reunalla ja kipitti sen luo lyhyin mutta nopein askelin. Hän kosketti ohutta jääkerrosta veden pinnassa. Se särkyi helposti ja poloisen pennun käpälä loiskahti jää kylmään veteen loiskauttaen vettä hänen laikullisille kasvoilleen. Pentu vingahti ja perääntyi lammikon luota. “Hei, Tähtimöpentu”, vieras ääni herätti pennun ajatuksistaan kun tuo suki käpälänsä ja pyyhki naamastaan kylmät pisarat. “Hei”, Tähtimöpentu naukaisi ujosti huomatessaan valkean naaraan.
//Laventeli?

”Hei vaan Kipinätassu, minä olen Helmipilkku.” , kissa esitteli itsensä ystävällisesti ja hymyili minulle heilauttaen iloisesti pientä hännän töpöään, johon kiinnitin huomiota vasta nyt.
”Selvä, Helmipilkku siis. Hauska tavata. En olekkaan ennen nähnyt sinua saati sitten keskustellut kanssasi. Onneksi satuit istumaan aukiolla, tuolla parantajanpesällä tylsistyy niin, että tarvitsee ehdottomasti juttuseuraa!” , maukaisin ja Helmipilkuksi itsensä esitellyt naaras hymähti hyväntuulisesti, hän vaikutti mukavalta kissalta.
”Miksi olet ylipäätään joutunut parantajalle?” , hän kysyi sitten.
”Minä kompastuin juureen saalistaessani hiirtä ja kaaduin etutassuni päälle kokopainollani. Siinä saattaa olla pieni murtuma, enkä voi kävellä sillä vielä, mutta Liljatuuli vakuutti sen paranevan nopeasti.” , vastasin ja kerroin, miten olin rajapartiossa mennyt saalistamaan hiirtä.
”Vai niin, onpa harmi. Toivottavasti se paranee pian!” , Helmipilkku maukui pahoitellen ja käänsi katseensa hetkeksi poispäin minusta.
Miksiköhän hänen häntänsä on noin lyhyt?- aloin pohdiskella mielessäni miettien samalla, uskaltaisinko kysyä sitä tältä kissalta. Lopulta tulin siihen tulokseen, että voisin kysyä sitä, kunhan en tekisi sitä liian tungettelevasti.
”Tuota, en tahdo mitenkään tungetella tai mitään, eikä sinun ole pakko kertoa jos se on henkilökohtaista, mutta minua kiinnostaisi tietää, mitä sinun hännällesi on sattunut.” , mau´uin hieman epävarmana. En tiennyt ollenkaan, oliko Helmipilkku sellainen kissa, joka avautui mielellään muille ja kertoi omista kokemuksistaan, vai sellainen, joka mieluummin piti ne omana tietonaan ja keskittyi muihin aiheisiin.
”Tuota, en oikein tiedä huvittaako minua puhua siitä…” , naaras vastasi minulle mietiskellen.
”…no, kaipa minä voin kertoa.” , hän sanoi hetken harkittuaan.
”Selvä!” , naukaisin iloisena, mielestäni oli kiva kuulla muiden kokemuksista.
”Eli, silloin kun elin vielä erakkona perheeni kanssa, niin kävimme kerran kävelyllä erään vuoren läheisyydessä. Hetken kuluttua täysin aavistamaton ja äkkinäinen kivivyöry vyöryi vuorelta päällemme, ja vanhempani…” , Helmipilkku hengitti murheellisena sisään ja ulos pitäen tauon. Jäin odottamaan jatkoa kysyvä ilme kasvoillani.
”…he kuolivat vyöryssä. Häntäni jäi yhden kivistä alle, veljeni kuitenkin selvisi vyörystä pelkillä ruhjeilla. Lopulta eräs kaksijalka pelasti minut, mutta hännälleni ei voitu tehdä muuta kuin amputoida se.” , hän kertoi.
”Siksi minulla on vain pieni töpö häntäni kohdalla.”
”Voi ei. Kuulostaa aivan hirveältä!” , sanoin kauhuissani.
”Sitä se olikin.” , Helmipilkku totesi surullisena ja selvästi kaipasi vanhempiaan.
”Mutta onneksi sinä selvisit. Muuten olisin tällä hetkellä tylsistymässä parantajanpesällä vailla ketään, kenen kanssa jutella.” , maukaisin reippaasti yrittäen kohentaa naaraan mielialaa.

//Helmi

"Onpa hyvinkin! Minulla ja Kimalaistoiveella on paljonkin sukulaisia Eloklaanissa, ja nyt kun olet osa perhettä, he ovat myös sinun sukulaisiasi", Ampiaispisto vastasi iloisesti hymyillen. Silmäni suurenivat hämmästyksestä, ovatko he minunkin sukulaisiani?
"Ihanko totta?" kysyin silmät kiinnostuksesta pyöreinä, en uskonut, että se olisi totta, sillä minut oli adoptoitu. Ampiaispisto nyökkäsi, ja viittoi minut istumaan ison kiven lähelle, miksi leirin keskellä on iso kivi? Olin kyllä nähnyt Mesitähden kertovan sen päältä jotain klaanille, joten se taitaa olla tärkeä. "Kyllä vain" Ampiaispisto sanoi hymyillen, "minä, Kimalaistoive ja Mehiläislento olemme samasta pentueesta. Lisäksi meillä on kaksi vanhempaa sisarusta, joista Lainepentu kuoli pentuna ja Tyrskytassu ei asu enää klaanissa, ja nuorempi siskomme, Kuutamolaine oli oman pentueensa ainokainen." Ampiaispisto selitti innoissaan, ja vilkuili aukiota. Kuuntelin hyvin kiinnostuneena, kun Ampiaispisto kertoi suvustani, kolli avasi suunsa uudestaan, hänellä olikin vielä sanottavaa: "Eikä siinä vielä kaikki! Lisäksi myös minun ja Kimalaistoiveen - sekä tietysti sisaruksiemme - emo ja isä asuvat Eloklaanissa. Hiilihammas ja Korppisiipi ovat molemmat kokeneita sotureita. Hiilihampaan emo ja isä - sinun isoisovanhempasi - ovatkin itse asiassa tuolla noin", Ampiaispisto sanoi ja viittasi katseellaan kohti klaaninvanhimpien pesää, käänsin katseeni innoissani kohti klaaninvanhimpien pesää. Haluan tavata kaikki sukulaiseni. "Nokilintu ja Hiilloskatse ovat oikein mukavaa seuraa, aivan kuten kaikki perheenjäsenemme! Mitä sanot, mentäisiinkö tervehtimään heitä? He varmasti tutustuisivat sinuun yhtä mielellään kuin minäkin", Ampiaispisto sanoi ja katsoi minua lempeästi hymyillen. Käänsin katseeni Ampiaispistoon ja hymyilin. "Mennään!" huudahdin innoissani, ja pomppasin pystyyn varomatta venähtänyttä tassuani. "Au!" sanoin ja sihahdin, ja katsoin nolona Ampiaispistoa. "Varovasti", Ampiaispisto lepytteli, ja nyökkäsin vastahakoisesti. Olin vain niin innoissani! Nokilintu ja Hiilloskatse vaikuttivat niin mukavilta kissoilta. Nilkutin Ampiaispiston perässä kohti klaaninvanhimpien pesää, ja välillä kurkin tämän jalan takaa. "Tykkäävätkö he pennuista?" kysyin Ampiaispistolta ja kallistin päätäni, ja melkein kaaduin. "Kyllä he tykkäävät pennuista, erityisesti Nokilintu! Hiilloskatse saattaa olla hiljainen, mutta hän ei ole ilkeä", Ampiaispisto selitti, ja huokaisin helpotuksesta. En olisi kestänyt jos he eivät tykkäisi pennuista. Olimme klaaninvanhimpien pesällä, ja nilkutin varovaisesti sisälle. "Kas hei Ampiaispisto, ja oi, toit Kaislapennunkin tänne!" Tummanruskea naaras kehräsi, tiesin jo heti, että hän on Nokilintu. "Nokilintu!" sanoin iloisesti ja nilkutin tämän luo. Nokilintu katsoi hiljaa tassuani, jolla en astunut maahan. "Mitä tassullesi on käynyt? Mitä tapahtui? Onko hän käynyt parantajalla?" Nokilintu sanoi huolestuneesti ja käänsi katseensa Ampiaispistoon.

// Amppari?

Olin vienyt Kaislapennun parantajan pesälle ja seurannut jännittyneenä, kun Leimusilmä tutki häntä. Helpotukseksi Kimalaistoiveen kasvatin jalka oli vain venähtänyt, eikä murtunut kuten omani. Pentu nilkutti edelläni ulos pesästä ja esitti minulle kysymyksen:
"Hei Ampiaispisto, onko sinulla ja emolla muita sisaruksia?"
"Onpa hyvinkin! Minulla ja Kimalaistoiveella on paljonkin sukulaisia Eloklaanissa, ja nyt kun olet osa perhettä, he ovat myös sinun sukulaisiasi", vastasin iloisesti hymyillen. Pennun silmät suurenivat hämmästyksestä.
"Ihanko totta?" Kaislapentu kysyi kiinnostuneena. Nöykäytin päätäni ja viitoin pennun kanssani istumaan lähelle Litteäkiveä, jotta tämä saisi lepuuttaa venähtänyttä jalkaansa. Istuessa keskusteleminen oli myös minulle helpompaa, sillä murtuneen jalan kanssa liikkuminen kävi ihan työstä.
"Kyllä vain", nau'uin, "minä, Kimalaistoive ja Mehiläislento olemme samasta pentueesta. Lisäksi meillä on kaksi vanhempaa sisarusta, joista Lainepentu kuoli pentuna ja Tyrskytassu ei asu enää klaanissa, ja nuorempi siskomme, Kuutamolaine oli oman pentueensa ainokainen." Samalla kuin puhuin, katseeni irtaantui vähän väliä leirin pääaukiolla oleviin kissoihin. Yritin katsella, jos Mehiläislento tai Kuutamolaine olisivat olleet paikalla. Harmikseni en nähnyt kumpaakaan, joten jatkoin sitten eteenpäin:
"Eikä siinä vielä kaikki! Lisäksi myös minun ja Kimalaistoiveen - sekä tietysti sisaruksiemme - emo ja isä asuvat Eloklaanissa. Hiilihammas ja Korppisiipi ovat molemmat kokeneita sotureita. Hiilihampaan emo ja isä - sinun isoisovanhempasi - ovatkin itse asiassa tuolla noin." Viitoin katseellani klaaninvanhimpien pesän suuntaan, ja Kaislapennun kirkas katse kääntyi samaan suuntaan.
"Nokilintu ja Hiilloskatse ovat oikein mukavaa seuraa, aivan kuten kaikki perheenjäsenemme! Mitä sanot, mentäisiinkö tervehtimään heitä? He varmasti tutustuisivat sinuun yhtä mielellään kuin minäkin", katsoin pentua leveästi hymyillen.

//Kaisla?

Kävelin metsässä ja katselin ympärilleni, kuulostelin metsän ääniä, ja pidin suutani raollaan, että haistaisin kaikki metsän hajut. Minun piti tulla tänne saalistamaan, mutta olin jo päättänyt, että olen sittenkin kävelyllä. Minä rakastin metsää, ja varsinkin kun on lehtisade, koska silloin puissa on kauniit värit. Minusta kaunein paikka Eloklaanin reviirillä lehtisateidin on koivumetsä, mutta tänään en ajatellut lähteväni niin kauas leiristä. Kävelin lyhyen matkan ja istahdin puun juurelle, ja nojasin sen kaarnaa vasten. Kuuntelin hymyillen tuulen huminaa. Odotin jo innolla lehtikatoa, silloin on niin kaunista. Lumi on todi valkeaa, ja se kiiltelee, lumi tekee metsästä kauniin kiiltelevän. Tykkäsin lehtikadosta myös siksi, koska silloin on kylmä, ja minullahan on paksu turkki, joka on hyvin epäkäytännöllinen talvella. Istun vielä hetken puunjuurella, mietiskellen ja nauttien metsästä, mutta päätin jo lähteä takaisin leiriin. Olin jo ollut aika kauan metsässä, enkä voi koko päivää maleksia täällä ja olla tekemättä mitään. Joten nousin reippaasti ylös, ja jolkottelin reippaasti kohti leiriä. Olin pian leirissä, sillä en ollut kävellyt kovinkaan pitkälle, kävelin aukiolle, ja istahdin alas. Katselin aukiota toivossa, että löytäisin juttuseuraa, aukiolla ei ollut kerään, kenet tunsin, kohautin lapojani ja käänsin katseeni taivaalle. Mietin, miksi taivas on sininen, ja miksi pilvet on valkoisia. Katselin ajatuksissani taivaalle, ja kuulin oikealla korvallani, että joku istahti vähän matkan päähän minusta.
"Hei, minä olen Kipinätassu", kuulin Kipinätassun sanovan viereltäni, ja hänen äänensä loisti itsevarmuutta. Käänsin pääni kohti Kipinätassua, katselin nuorta kollia ystävällisesti. Hänellä oli loistavat vihreät silmät, ja laikukas turkki, jossa oli oranssia, keltaista ja punaista. Nostin kasvoilleni pienen, mutta varovaisen hymynkaarteen, aina piti olla ystävällinen kaikille. "Hei vaan Kipinätassu, minä olen Helmipilkku", sanoin ystävällisesti hymyillen ha myökkäsin Kipinätassulle tervehdykseksi, sekä heilutin iloisesti pientä hännän töpöäni.

// Kipinä?

Istuin aukiolla pitkän partion jälkeen, ja nautin, ei, kärsin, viileästä tuulesta, joka pureutui ohuen turkkini alle. Minä vihasin jo nyt tulevaa lehtikatoa, silloin on kylmä, ja sairastuu helposti, kaiken lisäksi, minä erotun valkeaa lumea vasten kirkkaalla turkillani, ja kaikki saaliit, no ainakin melkein, karkaa kynsistäni. Huokaisin ja vilkaisin kohti parantajan pesää, tiesin että Sypressikuiske lepää siellä. Naaras oli loukannut jalkansa kun tippui puusta, ja se kaikki oli minun syytäni. Miksi en saanut häntä kiinni? Miksi? Ja kaiken kukkuraksi nuori soturi oli vilustunut. Minä säälin tällä hetkellä Sypressikuisketta, mietin miksi hän oli vilustunut, ja vielä silloin kun jalka oli jo parempana? Pudistin päätäni ja käänsin katseeni maahan. Vedin kynteni esiin ja piirtelin kuvioita maahan kynsilläni. Huokaisin, minä niin pidin Sypressikuiskeesta. Hän on niin mukava, minä pidän hänestä kovasti, enkä halua että hän on kipeä. Minusta se on vääryyttä Sypressikuisketta kohtaa. Silloin sain idean, mitä jos menisin piipahtamaan Sypressikuiskeen luona? Hän varmasti ilahtuisi, tai sitten hän olisi vihainen eikä enää ikinä halua olla ystäväni. En piitannut, kumman naaras tekee, minulle riittää, että saan nähdä hänet. Nousin määrätietoisesti seisomaan, ja kävelin varmoin askelin kohti parantajanpesää. Pistin pääni sisälle pesään, ja loppu vartalostani tuli perässä. Näin Sypressikuiskeen makaavan masentuneen näköisenä sammalvuoteella. "Terve!" sanoin reippaasti, ja iloisella sävyllä ja päästin pienen kehräyksen.

// Sype? <3