top of page
Kuoleman ja pahuuden klaani
Hyvyyden ja uskollisuuden klaani
Eli erakot, kotikisut ja luopiot

Eloklaanilaisten tarinat

 

» Nettinimi-kohtaan kirjoitat oman nettinimesi, ja Hahmosi nimi-kohtaan hahmosi nykyisen nimen.

» Tarinat kirjoitetaan imperfektissä eli menneessä aikamuodossa. [ Kävelen eteenpäin → Kävelin eteenpäin ]

» Voit kirjoittaa tarinasi yksikön ensimmäisessä(minä-kertoja) tai kolmannessa(hän-kertoja) persoonassa. Voit kokeilla molempia, mutta älä vaihtele muotoa kokoajan. Eri hahmoilla voit kirjoittaa eri muodoissa.

» Tarinassa täytyy olla vähintään 150 sanaa tai siitä ei saa lainkaan kokemuspisteitä. [ 45 sanaa = 1kp ] Ilmoita sanamäärä aina tarinan loppuun! Sanamäärän saat helposti liittämällä tarinasi tänne. Älä laske sanamäärään mukaan //-merkkien perässä olevia tekstejä!

» Mikäli tahdot jonkun jatkavan tarinaasi, laita tarinan loppuun: //(hahmon nimi, jonka toivot jatkavan tarinaa).

» Voit käyttää tarinassasi muiden hahmoja, kunhan huomioit hahmojen luonteet. Et saa laittaa muiden/NPC-hahmoja kuolemaan, haavoittumaan tai esimerkiksi rikkomaan sääntöjä ilman kirjoittajan/ylläpidon lupaa.

» Tarinoiden kirjoittamisen opas

Vuodenaika: Lehtisateen puoliväli

Tarkemmat tiedot vuodenajasta löytyy Tarinat-sivulta tapahtumakalenterin alapuolelta!

Jos tarinasi ei näy heti sen lähettämisen jälkeen, älä lähetä sitä uudelleen, sillä silloin tarina tulee kaksi kertaa! Toisinaan tarinoiden näkymisessä voi kestää jonkin aikaa. Lähetä tarina uudelleen vain, jos ylläpito erikseen niin pyytää!

Etsi tiettyä tarinaa

Hakutoiminnon avulla voit etsiä tietyn hahmon ja pelaajan tarinoita tai tarinoita tietyltä päivämäärältä.

Mesitähti

Elandra

Sanamäärä:
408
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
9.066666666666666

7. kesäkuuta 2023 klo 6.08.28

Ruohikon takaa esiin oli tullut nuori, raidallinen kolli. Hän oli kertonut nimensä olevan Kurre ja kuten olin arvellut, nuorukainen oli entinen kotikisu. Kissa näytti kovin laihalta, eikä lainkaan yhtä hyvin syöneeltä mitä näkemäni kotikisut. Kurren kylkiluut erottuivat selvästi ja tämä näytti kaikin puolin riutuneelta, lisäksi hänen käpälänsä näytti aristavan, kun kolli laski painonsa sen päälle.
Kurre näytti olevan peloissaan ja allapäin, eikä tuntunut luottavan meihin. Hän oli koko ajan varuillaan ja vakuutti pärjäävänsä. Tunsin valtavasti sääliä nuorta kissaa kohtaan, kun tämä surkeana käänsi meille selkänsä ja lähti kulkemaan kohti rajaa. Vilkaisin takanani seisovia partion jäseniä ja pyysin heitä pysymään aloillaan.
"Odota", en voinut estellä itseäni, ja lähdin hitaasti kulkemaan kohti kauemmas lipuvaa kissaa. Kurre käänsi päänsä minun suuntaani kysyvä ilme kasvoillaan. Otin vielä muutaman askeleen lähemmäs kissaa ja pysähdyin vajaan ketunmitan päähän hänestä.
"Olet loukkaantunut", huomautin rauhallisella äänellä siirtäen katseeni kissan verta tihkuttavaan käpälään, "menetän yöuneni lopullisesti, jos päästän sinut loukkaantuneena jatkamaan matkaasi."
Kasvoillani oli lämmin ja huolehtivainen hymy, mutta Kurre näytti epäilevän sanojani siirtyessään askeleen kauemmas minusta.
"Meillä on parantaja, joka voi paikata haavasi ja paljon tuoresaalista, jotta saat vatsasi täyteen. Olet varmasti kamalan nälissäsi ja tuossa kunnossa yksin metsässä vaeltaminen ei ole turvallista", kerroin yhä mahdollisimman rauhallisesti, yrittäen taivutella Kurren mukaamme. En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos päästäisin nuorukaisen menemään ja hän menettäisi sen vuoksi henkensä. Harva kotikisu osasi saalistaa saati sitten puolustaa itseään metsässä vaanivilta pedoilta tai muilta kissoilta. Kaiken lisäksi Kurre oli haavoittunut ja riutuneen oloinen, joten hän tuskin pärjäisi yksin neljäsosakuuta pidempään.
Kurre katsoi minua epäilevästi, mutta selvästi kiinnostuneempana kuin äsken. Kissan savuisen hopea katse käväisi takanani lymyilevässä partiossa, sitten taas minussa, Eloklaanin reviirin rajassa ja pysähtyi sitten taas minuun.
"Voimme viedä sinut Eloklaanin leiriin ihan vain vaikka yhdeksi tai kahdeksi päiväksi. Jos se ei tunnu hyvältä, voit lähteä koska tahansa."
Hetken hiljaisuuden ja mietinnän jälkeen Kurre viimein myöntyi:
"Hyvä on." Kasvoilleni levisi helpottunut, iloinen hymy. Käännyin kohti partiota ja kohdistin katseeni Pehmoturkkiin.
"Minä vien Kurren leiriin. Ole sinä partion johtaja loppupartion ajan", tokaisin ja käännyin taas Kurren puoleen. Odotimme, että partio jatkoi matkaansa ja jäimme kaksin nummelle.
"Tule, mennään", hymyilin ja viitoin entisen kotikisun perässäni kohti metsää. Kurre epäröi vielä vähän, mutta lähti kuitenkin varovaisin askelin perääni. Kun olimme päässeet jonkin matkaa eteenpäin, hidastin tahtiani ja jättäydyin Kurren vierelle. Kissa vilkaisi minua, mutta käänsi pian katseensa pois.
"Miten sinä loukkasit käpäläsi?" avasin keskustelun kysymyksellä, joka ei mielestäni ollut liian tungetteleva. En missään nimessä halunnut säikäyttää Kurrea kyselemällä näin pian liian henkilökohtaisia kysymyksiä.

//Kurre?

Kaislapentu

Ruska

Sanamäärä:
522
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
11.6

7. kesäkuuta 2023 klo 5.38.05

"Olen Ampiaispisto", tummaturkkinen Ampiaispisto esittäytyi hymyillen ystävällisesti, en todellakaan tiennyt kuka hän oli, "olen Kimalaistoiveen veli." Katsoin Ampiaispistoa hämmentyneenä, ja hyvin hämilläni, kallistin päätäni. Ei emo ollut kertonut että hänellä on sisarus, onko hänellä montakin sisarusta? "Loukkasitko jalkasi? Pitääkö sinut viedä parantajan pesälle?" kolli kysyi, hän kumartui vaivalloisen näköisesti tasolleni, ettei minun tarvinnut katsoa ylöspäin. Katselin kollia ihmeissäni ja pidin piskuista tassuani ilmassa. Vaikka tapasin Ampiaispiston juuri, hän vaikuttaa mukavalta kissalta. "Minäkin olen loukannut jalkani", hän totesi ja katsoi toista etujalkaansa. Katsoin myös ihmeissäni kollin toista etujalkaa, en tiennyt miten tai milloin hän oli loukannut sen, saatika mitä siinä oli vikana, mutta arvelin että siihen sattuu. "Kuka on parantaja? Voiko hän auttaa tassuani?" kysyin hämmentyneenä, ja kallistin päätäni uudestaan. Emo ei ollut vielä selittänyt minulle monia maailman mysteerejä, mutta kun seuraavaksi törmään emoon niin kysyn kaiken mikä minua mietityttää. Ampiaispisto katsoi minua hiukan hämmentyneenä, mutta alkoi selittämään mikä on parantaja: "Parantajat on kissoja, joilla on erityinen side Tähtiklaaniin, ja he osaavat hoitaa kissojen vammoja, esimerkiksi he ovat hoitaneet jalkaani, ja se on jo paljon parempi", Ampiaispisto selitti hymyillen. Nyökkäsin varovasta, nyt tiesin kuka on parantaja. "Voidaanko mennä sinne?" kysyin varovasti, mutta ystävällisesti. Ampiaispisto nyökkäsi varovaisesti. "Käyn ensin sanomassa Kimalaistoiveelle, että vien sinut sinne", hän sanoi, ja nousi vaivalloisesti pois tasoltani. Hän käveli oudosti emoni luo, ehkä siksi että hänen jalkaansa sattui. Hän puhui jotain emolle, ja emo vilkaisi huolestunut pilke silmissään minua. Hymyilin emolle , ja käänsin katseeni muualle. En halunnut että emo on huolissaan yhden pienen kaatumisen takia. Olin jo iso pentu, ja minä pärjään. Ampiaispisto käveli hitaasti taas luokseni ja nyökkäsi. "Mennään nyt parantajalle, seuraa minua", hän sanoi ja käveli ohitseni. Onneksi hän käveli hitaasti, sillä oli vaikeaa kävellä kolmella jalalla. Varsinkin kun en osannut kävellä neljälläkään jalalla kunnollisesti. Onneksi parantaja ei ollut kaukana, ja olimme jo pesällä. Pujahdin sisälle Ampiaispiston perässä. Minua vastaan tuli hyvän tuoksuisten kasvien hajuja, mutta en tiennyt mitä ne olivat. Valkoinen kolli, jolla oli mustia laikkuja tuli meitä vastaan. Hänellä oli keltaiset silmät, ja mietin, että minkä väriset omat silmäni olivat. "Kas hei taas Ampiaispisto", kolli tervehti Ampiaispistoa. Hän käänsi keltaiset silmänsä minuun, ua tunsin oloni epämukavaksi. "Hei Kaislapentu, onko kaikki hyvin kun tulit tänne?" kolli kysyi ja katsoi kysyvästi Ampiaispistoa. "Hän kaatui ja satutti tassunsa", Ampiaispisto sanoi. Mustavalkoinen kolli nyökkäsi. "Olen Leimusilmä, Eloklaanin parantaja oppilas, käy tuohon istumaan niin tutkin tassuasi", kolli sanoi ja osoitti hännällään sammalvuoteen reunaa. Nilkutin varovasti sammalvuoteelle, sillä en halunnut että jalkaani sattui. Istahdin varovasti, etten vahigossakaan kaadu. "No niin, koita liikuttaa tassuasi, ja kerro sattuuko", Leimusilmä aloitti ja nyökkäsi. Liikutin vähän tassuani ja sihahdin. "Sattuu!" sanoin kyyneleet silmissäni. Leimusilmä rauhoittelin minua varovasti. "Ei mitään hätää, kokeilen varovasti ettei sinulla ole murtumia", leimusilmä sanoi, ja kokeili varovasti suurella tassullaan, minun pientä tassuani. "Ei murtumia, epäilen että tassusi on venähtänyt. Älä rasita tassuasi muutamaan päivään, kyllä se paranee", Leimusilmä sanoi rohkaisevasti. Nyökkäsin hymyillen, en tiennyt mitä murtuma tarkoitti, mutta olin iloinen ettei minulla ollut sitä. "Kiitos Leimusilmä!" sanoin iloisesti ha nilkutin Ampiaispiston viereen, joka nyökkäsi parantajalle. "Eipä kestä", Leimusilmä totesi, hymyilin hänelle ystävällisesti ja nilkutin ulos pesästä, ja Ampiaispisto perässäni. "Hei Ampiaispisto, onko sinulla ja emolla muita sisaruksia?" kysyin uteliaasti nilkuttavalta Ampiaispistolta.

// Amppari?

Karjuvirne

Elandra

Sanamäärä:
319
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
7.088888888888889

7. kesäkuuta 2023 klo 5.21.07

Tähtimöpennun valtava tunnepurkaus sai minut kavahtamaan taaksepäin. En ollut odottanut pienokaiselta niin vahvaa reaktiota siihen, että olin vain sievästi epäillyt hänen rakkaan ystävänsä ajattelutapaa. Se, että Tähtimöpentu piti Mutatassua tulevana kumppaninaan sai minut hieman huolestuneeksi. Oliko Mutatassu ehtinyt syövyttää pikkuisen mieltä jo niin paljon, että Tähtimöpentu kuvitteli ihan ihme juttuja? En voinut käsittää, kuka ihme halusi olla Mutatassun kaltaisen öykkärin ystävä saati sitten kumppani.
"Nähtävästi sinulla on hieman vaikeuksia keskustella tästä aiheesta rakentavasti. Minä en pidä turhasta huutamisesta, joten olisi varmaankin parasta jatkaa tästä aiheesta toisella kertaa, kun olet vähän rauhoittunut", naukaisin hennosti hymyillen, jotta mustavalkea pentu ei raivostuisi entisestään. Sanani saivat Tähtimöpennun katsomaan minua kuin tyhmää. Naaras tuhahti ja pudisteli päätään:
"Ei pidä paikkaansa."
Kasvoilleni piirtyi hieman leveämpi virne. 'Ai ei vai?' ajattelin mielessäni, mutta katsoin parhaakseni olla provosoimatta pentua sen enempää. Tähtimöpennun karvat olivat hieman silottuneet aiemmasta ja tämän häntä oli laskeutunut. Pentu istahti alas eteeni ja silmäili minua kummallinen ilme kasvoillaan.
"Noh, kuten sanoin, minä en pidä turhasta huutamisesta. Vihaisena sitä sanoo asioita, joita ei tarkoita ja loukkaa samalla toisen tunteita. Asioista on kaikista järkevin keskustella rauhallisena, jotta voi hillitä omia sanojaan ja tulla otetuksi tosissaan. Osaatko sinä keskustella asioista asiallisesti, eikä huutamalla kuten pikkupennut?" kysyin rauhallisella äänellä ja kumarruin aivan Tähtimöpennun tasolle, silläkin uhalla että pentu voisi raivostua entisestään ja iskeä pikkuruiset käpälänsä kuonooni. Tähtimöpennun tuima ilme vaihtui hitaasti rennompaan. Pikkuisen suusta pääsi vieno naurahdus:
"En minä ole pikkupentu!"
Hymyilin tyytyväisenä. Olin saanut pennun lepyteltyä sen sijaan, että hän olisi vain jättänyt tilanteen siihen ja paennut ihanan Mutatassunsa luokse.
"Et tietenkään. Mutta sinun olisi oikeasti ihan hyvä välillä viettää aikaa muidenkin kuin vain Mutatassun kanssa ja miettiä sitä mitä sanoin", nau'uin ja katsoin pentua suoraan silmiin. En olettanut, että Tähtimöpentu muuttaisi mielensä ja hylkäisi Mutatassun noin vain, mutta tärkeintä olisi saada hänet edes ajattelemaan asiaa. Kun pentu oppisi kyseenalaistamaan rakkaan ystävänsä sanoja edes vähän, se olisi jo iso harppaus eteenpäin kohti parempaa ja hyväksyväisempää Tähtimöpentua.

//Tähtis?

Tähtimöpentu

Saaga

Sanamäärä:
165
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.6666666666666665

6. kesäkuuta 2023 klo 12.23.41

“Voi voi, Mutatassu sitä ja Mutatassu tätä. Sinä selvästi tarvitset muutakin seuraa kuin Mutatassun, ettet täysin hurahda 'ystäväsi' harhaiseen ajatusmaailmaan”, Karjuvirne sanoi ja istuutui takaisin, “on kovin omituista, että erakkotaustainen ystäväsi pitää itseään yllättäen täysin eloklaanilaisena, mutta ei kykene hyväksymään muita erakkotaustaisia kissoja klaaniin. Oletko kysynyt Mutatassulta, mitä ihmettä hänen päässään oikein liikkuu?” Sanat löivät Tähtimöpennun tajuntaan ja kovaa, koska tämä viaton pentu oli uppoutunut idolinsa ajatusmaailmaan juuri kuten Karjuvirhe sanoi. Karjuvirne oli mennyt liian pitkälle syytöksissään ja saisi maistaa osan Tähtimöpennun vihaa! “Sinulla se harhainen ajatusmaailma on jos et kunnioita kunnon kissan mietteitä! Sitä paitsi hän ei ole ystäväni vaan tuleva kumppanini sillä hän on ainut joka ymmärtää oikean kunniallisen elämän päälle! Sinä ja kaikki muut turhan tyhmän Eloklaanin kissat haluatte sopia kaikki samaan muottiin! Antaisitte vain muiden olla omia itsejään!” Tähtimöpentu vaahtosi. Viha kupli naaraan sisällä. Tuo kolli oli juuri päässyt epäsuosion puolelle naaraspennun yksinkertaisessa mielessä. Karjuvirneen epäuskoinen katse luki Tähtimöpennun kasvoista mitään merkkiä siitä pennusta, joka tämä oli ollut ennen Mutatassun tapaamista.
//Karju?

Kipinätassu

Nelli

Sanamäärä:
384
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
8.533333333333333

6. kesäkuuta 2023 klo 8.59.41

”Miltä painon asettaminen tassullesi tuntuu?” , Liljatuuli kysyi kokeillessani siirtää hieman painoa kipeän tassun päälle.
Kipu lävisti kehoni nopeasti, jolloin nostin tassun lähes heti ilmaan asetettuani sen maahan ja saadessani vain pienen osan painostani sen päälle.
”Kipeältä, sattuu. En voi vieläkään kävellä sillä.” , totesin harmistuneena.
”Selvä, siinä tapauksessa sinun pitää vain levätä, niin se toipuu nopeammin. Sitä ei saa nyt rasittaa.” , Liljatuuli maukui minulle ja nyökkäsin edelleen harmissani. Pienen nyökkäykseni nähtyään Liljatuuli palasi omaan pesäänsä.
Kaikilla oli jotain tekemistä, paitsi minulla.- ajattelin ja huomasin kaipaavani harjoituksiamme Hillasielun kanssa sekä saalistus-ja rajapartioita. Oli vain niin kertakaikkisen tylsistyttävää makoilla parantajanpesän edustalla ja töllötellä kun muut tulevat ja menevät kykenemättä itse tekemään yhtään mitään!
Päätin vielä kokeilla tassulle painon asettamista, nyt osasin jo olla varovaisempi. Hivuttauduin pikkuhiljaa loukkaantuneen tassun päälle. Kipu ei kuitenkaan ollut hävinnyt minnekään, vaan se palasi taas tassun saatua painoa päälleen. Huokaisin syvään ja mahdollisimman kuuluvasti ihan vain siksi, että joku kuulisi ja tulisi juttelemaan kanssani huomatessaan tylsyyteni alhon. Niin ei kuitenkaan käynyt, joten asetuin makuulleen vailla muita vaihtoehtoja. Tarkastelin tassuani ja huomasin, ettei se enää näyttänyt oikeastaan yhtään vääntyneeltä.
Parempaan suuntaan siis! Lasta tosin oli siinä vieläkin. Liljatuuli oli sanonut, että käpälässäni saattoi olla pieni murtuma, joka todennäköisesti parantuisi suhteellisen nopeasti -onneksi.
Painoin pääni etutassujeni väliin ja suljin silmäni siinä toivossa, että voisin saada unta. Nyt tosin oli vasta aamu, mutta ei huvittanut katsella, miten muut lähtevät partioihin ja oppilaat harjoituksiin mestariensa kanssa.
Minua ei kuitenkaan väsyttänyt nukuttuani koko yön, joten raotin silmiäni ja näin, miten jonkun oppilaan hännänpää vilahti tunneliin. Tuhahdin ja suljin silmäni uudestaan. Aurinko lämmitti turkkiani, vaikkakin huomattavasti vähemmän kuin viherlehden aikaan, jolloin se oli lämpimimmillään.
Ilmasta huomasi, että lehtisade eteni kovaa vauhtia, mistä en ollut innoissani. Nyt leiri kuulosti hiljaiselta, mikäli ei ottanut huomioon pentutarhasta kantautuvia pentujen ääniä. Ei kulunut kauaa, kun uni oli tullakseen ja vei minut syvälle syövereihinsä.


Heräsin ja huomasin päivän olevan edennyt jo pitkälti iltapäivän puolelle.
Katselin aukiota siinä toivossa, että löytäisin jutteluseuraa tylsään päivääni. Huomasin kermanvaalean naaraskissan istuvan aukiolla itsekseen näyttäen mietiskelevältä.
Päätin koittaa tutustua tähän kissaan ja tassutin kolmella terveellä tassulani hänen luokseen ja sitten istahdin vähän matkan päähän.
”Hei, minä olen Kipinätassu.” , maukaisin melko itsevarmana. Naaras käänsi päänsä minuun päin, jolloin huomasin, että hänen toinen silmänsä oli vaaleansininen ja toinen ruskea.
Naaraan kasvoilla erottui pieni hymynkare, jolloin uskalsin itsekin vapauttaa pienen hymyn naamalleni.
//Helmi?

Karjuvirne

Elandra

Sanamäärä:
183
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.066666666666666

6. kesäkuuta 2023 klo 8.05.01

Tähtimöpennun kanssa käymäni keskustelu kertoi, etten edelleenkään ollut mustavalkean pennun suosiossa. Tämä kehui jatkuvasti Mutatassua ja keksi syitä, miksi minä olin hänen niin sanottua ystäväänsä huonompi eloklaanilainen. Syyt lähinnä vain huvittivat minua. Miten ihmeessä Mutatassu oli saanut Tähtimöpennun mielen niin sekaisin? Mitään selkeää logiikkaa Tähtimöpennun ajattelutavassa ei ollut. Lopulta argumentit näyttivät loppuvan kesken, sillä pentu vastasi sanoihini vain murahtaen seuraavaa:
“Senkin ketunläjä." Pennun kasvoille piirtyi tyytyväinen, ylpeähkö virne. Aivan kuin hän olisi sanonut jotakin kovinkin painoarvoista ja nokkelaa. Pienen pennun suusta moisen asian kuuleminen oli minusta lähinnä huvittavaa - kuten oikeastaan kaikki mitä Tähtimöpentu minua uhmatessaan päästeli suustaan.
"Minusta tuntuu, ettet sinä edes tiedä mikä ketunläjä on", kiusoittelin kumartuessani Tähtimöpennun tasolle. Tyytyväinen virnistys muuttui uhmakkaaseen ilmeeseen.
"Tiedänhän, Mutatassu on kertonut", mustavalkea pentu sanoi ja kohotti ylpeänä leukansa pystyyn. Pudistelin huvittuneena päätäni.
"Voi voi, Mutatassu sitä ja Mutatassu tätä. Sinä selvästi tarvitset muutakin seuraa kuin Mutatassun, ettet täysin hurahda 'ystäväsi' harhaiseen ajatusmaailmaan", tokaisin ja nousin takaisin istumaan, "on kovin omituista, että erakkotaustainen ystäväsi pitää itseään yllättäen täysin eloklaanilaisena, mutta ei kykene hyväksymään muita erakkotaustaisia kissoja klaaniin. Oletko kysynyt Mutatassulta, mitä ihmettä hänen päässään oikein liikkuu?"

//Tähtimö?

Mesitähti

Elandra

Sanamäärä:
698
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
15.511111111111111

6. kesäkuuta 2023 klo 7.48.16

"Hyvä, juuri noin! Kyllä sinusta vielä oiva jäniksensaalistaja saadaan!" kehuin Konnatassua, joka oli juuri juossut elämänsä ensimmäisen jäniksen kiinni. Punaruskea kolli katsoi minua itsetietoisesti ja raahasi miltei täysikasvuisen jäniksen luokseni. Kollin häntä oli pystyssä ja tämän kasvoilla oli ylpeä virne.
"Niinpä", hän tokaisi virnuillen, "se oli kyllä nopea jänis! Aluksi mietin, saisinko sitä lainkaan kiinni, mutta tietysti sain, kun olen niin nopea jaloistani! Ei yksi jänis pärjää minulle juoksukilpailussa." Naurahdin oppilaani vastaukselle. Konnatassu tuntui usein liioittelevan asioita ja etenkin yliarvioivan omia kykyjään. Hän oli toki nopea, mutta Eloklaanista löytyi myös nopeampia juoksijoita. En hennonnut kuitenkaan pilata oppilaan iloa, sillä olihan jäniksen kiinnisaaminen iso saavutus!
"Minäkin muistan, kun sain ensimmäisen jänikseni kiinni. Voi sitä ilon määrää", nau'uin lämpimällä äänellä. Konnatassu käännähti nopeasti minun puoleeni ja kurtisti kulmiaan.
"Ai, et kuitenkaan tainnut olla yhtä nuori kuin minä. Olen varmaankin tehnyt jonkun ennätyksen, kun olen jo saalistanut niin monta eri eläintä!" Konnatassu kehuskeli. Olin ehtinyt tutustua nuoreen oppilaaseen jo sen verran, että tiesin vastaan väittämisen olevan turhaa. Konnatassulla oli varsin kova halu nostaa aina itsensä ja omat tekonsa muiden yläpuolelle. Hän halusi puhua lähinnä vain itsestään, eikä esimerkiksi minun menneisyyteni hetkauttanut kollia lainkaan. Nuori kissa käänsi aina keskustelun itseensä, jos yritin puhua jostain muusta.
"Noh, otapas jäniksesi kantoon niin lähdetään kohti leiriä", naukaisin rauhallisella äänellä, sivuuttaen täysin oppilaan aiemman puheenvuoron. En halunnut tukea kollin virheellisiä ajatuksia omasta paremmuudestaan, joten katsoin parhaaksi jättää hänen puheensa täysin omaan arvoonsa, kun vastaan väittäminenkään ei olisi tehonnut. Konnatassu katsahti inhoten jänikseen, josta hän oli vielä hetki sitten ollut kovin ylpeä.
"Siinähän menee ikuisuus, jos minä raahaan tämän leiriin!" kolli parahti, "etkö sinä voisi kantaa? Minä kuitenkin olen vielä niin nuori, että rikkoisin vain itseni." Kollin ehdotus sai minut empimään. Oli totta, että Konnatassu oli minua pienempi, mutta totuus oli, että hänen täytyisi soturina itse viedä saaliinsa leiriin. Mutta toisaalta, tämä oli Konnatassun ensimmäinen jänis ja sen kiinni juokseminen oli varmasti vienyt paljon voimia. Siispä minä hellyin ja nyökkäsin myöntyvästi.
"Hyvä on, mutta ensi kerralla saat kantaa jäniksesi itse", naukaisin rauhallisella äänellä ja tartuin kiinni elottomasta pitkäkorvasta. Konnatassun kasvoille oli piirtynyt tyytyväinen virne, kun tämä lähti kulkemaan kevein askelin perässäni kohti Eloklaanin leiriä.

Noin neljäsosakuun kuluttua leirin pääaukio oli täynnä touhua, kuten aina tähän aikaan päivästä. Aurinko oli ohittanut huippunsa. Odottelin rauhassa piikkihernetunnelin liepeillä partioni saapumista. Olin nimennyt itseni partion johtoon, sillä tarvitsin muuta ajateltavaa kuin klaanista lähteneen tyttäreni ja kuolleen poikani. Talvikkitakusta ei ollut näkynyt jälkeäkään, ja valtava ikävä ja huono omatunto painoivat mieltäni. Murattipennun äkillistä kuolemaa oli helpompi käsitellä kuin sitä, että oma tytär inhosi minua niin paljon, että ainoa ratkaisu oli lähteä klaanista.
Liljatuuli, Hallavarjo, Hiilihammas, Lieskakajo ja tietysti Minttuliekki olivat olleet suuri apu kaiken tämän ikävän keskellä. Tunsin itseni jo niin hyvin, että osasin hakeutua keskustelemaan mieltäni painavista asioista jollekin. Kukaan ei nimittäin halunnut kireää ja inhottavaa päällikköä, joka pyöritteli liian isoja asioita yksin omassa mielessään.
"Hei", sotureiden pesän suunnalta asteleva Pehmoturkki naukui lämpimällä äänellä. Soturin kasvoilla oli jo tutuksi tullut ystävällinen hymy. Tervehdin kermanväristä naaraskissaa hennosti hymyillen. Pian piikkihernetunnelin edustalle saapuivat myös muut partion jäsenet; Väärävarjo, Salamataivas ja oma oppilaani Konnatassu.
"Mitä luulet, Konnatassu, pystytköhän jo partioimaan ilman minun apuani?" esitin rauhallisella äänellä kysymyksen tabbykuvioiselle oppilaalle. Konnatassu käänsi keltaisen katseensa minuun.
"Tietysti, minähän olen edistynyt koulutuksessani jo kovasti. En pian tarvitse sinua ollenkaan", kolli vastasi leukaansa ylpeänä kohottaen. Hymähdin pienesti oppilaan vastaukselle ja viitoin partion perässäni ulos leiristä.

Partio oli jättänyt jo metsän taakseen ja kuljimme parhaillaan nummilla. Aluksi kaikki vaikutti aivan normaalilta, mutta kun katseeni pyyhki nummimaisemaa, se pysähtyi punertavaan ruohikkoon. Osa nummen ylikasvaneista ruohoista oli värjääntynyt verestä punaiseksi ja tuore kissan tuoksu leijaili ilmassa. Pysäytin nopeasti partion ja ilmoitin, ettei veri kuulunut klaanikissalle. Raotin leukojani ja maistelin ilmaa samalla, kun katseeni kävi läpi avaraa nummea ja etsi reviirillemme saapunutta kissaa. Kissa ei hajun perusteella ollut metsäkissa, sillä hajusta erottui selvästi kaksijalkalan tuoksuja.
Lähdin varovaisin askelin seuraamaan verijälkiä, jotka johtivat pidemmän heinäryppään luokse. Heinikon seasta pilkisti kermanvärinen raidoitettu häntä. Kun pääsin lähemmäs, saatoin erottaa heinikon läpi minua tuijottavat viirumaiset silmät.
"Hei, minä olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö. Kuka sinä olet?" esitin kysymyksen rauhallisella äänellä ja kumarruin varovaisesti lähemmäs heinärypästä ja siellä piilottelevaa kissaa.
"Tule vain esiin, me emme tee sinulle mitään pahaa", vakuutin ennen kuin tuntematon kissa ehti vastata aiempaan kysymykseeni.

//Kurre?

Tähtimöpentu

Saaga

Sanamäärä:
161
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.577777777777778

6. kesäkuuta 2023 klo 6.44.06

Tähtimöpentu oli ollut katselemassa Karjun - nyt Karjuvirneen - nimitystä soturiksi, kun itse sankari käveli hänen luokseen erittäin ärsyttävän iloinen ilme naamallaan. "Etkö aio onnitella minua upeasta nimestäni? Nyt olen täysivaltainen eloklaanilainen, aivan kuten sinä ja paras ystäväsi Mutatassukin", Karjuvirne sanoi ja virnisti. Mustavalkotäplikäs naaras tuhahti ärsyyntyneenä. “Mutatassu ei liittynyt soturi-ikäisenä toisin kuin eräs. Mutatassu on oppinut kokonaan klaanin tavoille jo nuorena toisin kuin eräs”, Tähtimöpentu pisti takaisin. “Mutatassu ei ole soturi toisin kuin minä nyt ja Mutatassu ei ole yhtä viisas kuin minä”, Karjuvirne naurahti sanojensa päätteeksi huvittuneen kuuloisesti ja se ärsytti Tähtimöpentua suunnattomasti. Hän piti kuitenkin naamansa peruslukemilla ja suunsa kiinni. “Sitä paitsi olen nyt arvokkaammalla asemalla kuin hän”, tabbykuvioinen kolli sanoi tyytyväisenä. Tähtimöpentu päätti avata suunsa ja miettikin hetken mitä sanoisi. “Senkin ketunläjä”, hän murahti tyytyväisenä päästessään käyttämään uutta juuri opittua sanontaa. Mutatassu oli opettanut sen hänelle ja kertonut missä tilanteissa sen voi laukaista, jotta tekee mahdollisimman ison vaikutuksen. Nyt naaras pentu jännitti toimiko se ja miten toinen siihen reagoisi.
//Karju

Laventelitaivas

Untuva

Sanamäärä:
859
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
19.08888888888889

5. kesäkuuta 2023 klo 13.26.49

Aamun koleus sai minut säpsähtämään hereille. Kylmyys yritti iskeä luihin ja syvemmälle kuin alkaen jäädyttämään kehoani sisältä ulospäin. Ei kuluisi aikaakaan, kun lehtisade jo vaihtuisi lehtikatoon, ja klaanilla koittaisivat vaikeat ajat. Ensimmäiset pienet pakkasyöt tuntuivat aina hyvin kylmiltä, vaikka eivät ne olleet mitään verrattuna lehtikadon hyisiin pakkasiin. Minulla oli ohuen turkkini kanssa aina totuttelemista jatkuvasti kylmeneviin päiviin. Sentään päivisin saattoi olla vielä oikein leppoisa keli auringon paistaessa, jos ei vain sattunut satamaan. Sateesta kärsimme kyllä liiankin usein - siihen alkoi kyllästyä pikkuhiljaa, vaikka viherlehden helteiden jälkeen ne olivatkin olleet hyvin toivottuja. Oli kummallista, miten sitä ei voinut olla koskaan täysin tyytyväinen vallitsevaan säähän vaan aina löytyi jotain sellaista, mitä olisi juuri sillä hetkellä kaivannut.
Unieni jälkeinen kevyt jäykkyys oli vallannut raajani ja minun oli saatava venytellä niitä hetki paikallani, kun olin uinunut koko yön läpi suunnilleen samassa asennossa. Aamun ensimmäiset partiot olivat useammasta tyhjästä vuoteesta päätellen jo lähteneet matkaan. Jäin vielä hetkeksi sukimaan turkkiani siistimmäksi, kunnes astelin ulos sotureiden pesästä. Olin jo matkalla tuoresaaliskasan luokse huomatessani puolivälissä sen ammottavan lähes tyhjyyttään, ja pysäyttäen vauhtini käännyinkin kohti leirin uloskäyntiä. Tuoresaaliskasan pohjalla oli vain muutama hiiri eiliseltä enkä minä raaskinut syödä kumpaakaan niistä, sillä joku saattoi tarvita niitä paljon enemmän. Siispä sujahdin piikkihernetunnelin läpi ja aloitin matkani kohti jokea.
Pian ympärillä vilisevä lehtisateen värittämä sekametsä vaihtui harvemmaksi, kunnes pääsin joen vierelle. Istahdin alas turvallisen välimatkan päähän reunamasta, ja jäin vain ihastelemaan sen virtausta. Vesi oli muuttunut jo niin kylmäksi, ettei enää tarjennut uida muutamaa uskaliaampaa lukuun ottamatta. Katsoin haikeana veden pintaa samalla miettien, kuinka kauan taas veisi ennen kuin pääsisin todella uimaan.

Istuttuani paikallani pidemmän tovin huomasin aurinkohuipun jo lähestyvän, ja samassa minulle tuli kiire juosta takaisin leiriin. Mesitähti oli määrännyt minut ensimmäisen partioni johtoon! Minua hermostutti asia niin paljon, että olin koko ajan yrittänyt asettaa asiaa mielessäni taka-alalle ja lopulta olin ollut unohtaa koko asian. Onneksi huomasin ajoissa lähteä takaisin! Olisi ollut nöyryyttävää olla partion johtajana itse myöhässä. Siihen olisivat todennäköisesti loppuneet nämä pestit pidemmäksi aikaa. Vaikka olin hitaampi juoksija, viiletin leiriin ihan ajallaan. Vain Mehiläislento oli piikkihernetunnelin lähettyvillä odottamassa.
"Minä olen vain ajoissa, jos sitä mietit", kolli ilmoitti heti saavuttuani hänen luokseen hieman hengästyneen oloisena.
"Kyllä minä sen tiesin!" vastasin huvittuneena ja istahdin toisen vierelle. "Mitä luulet, miksi Mesitähti laittoi minut johtoon?"
"Hän on isäsi, kyllä hän tietää mihin sinä pystyt", keltasilmäinen kolli lausui. Mehiläislento oli sanallisesti hyvin lahjakas, ja hän tuntui aina tietävän oikeat sanat sanoa. Soturi onnistuikin hyvin, sillä huojentunut olo vallitsi kehoni. Klaanitoverini oli täysin oikeassa: isäni tuskin laittaisi minua tekemään mitään sellaista, missä tietäisi minun epäonnistuvan. Suustani karkasi rauhallinen huokaus, mutta Mehiläislento ei ehtinyt kommentoida sitä, kun partion seuraavat jäsenet jo saapuivat paikalle. Pongahdin ylös ja naukaisin reippaan tervehdyksen Salamataivaalle ja Irvikidalle. Nyt kaikki olivat paikalla. Huomasin kaikkien katseiden olevan minussa, ja ne näyttivät odottavilta. Ainiin!
"Eiköhän lähdetä, jos olette kaikki valmiita!" lausahdin ja lähdin etunenässä johdattamaan joukkoa piikkihernetunnelia pitkin ulos Eloklaanin leiristä. Vilkaisin pikaisesti taakseni ja siellähän soturit jo seurasivat minua. Tämähän sujui jo hyvin! Onneksi kyseessä oli metsästyspartio, sillä nämä asiat minä taidoin parhaiten! Johdatin partiota syvemmälle metsään, mistä olin aikaisemmin muutama päivä sitten saanut saaliiksi rutkasti riistaa. Siellä kaikki pikkujyrsivät tuntuivat viihtyvän tähän vuodenaikaan parhaiten, joten oli parasta hyödyntää se. Perille päästyämme raotin leukojani, ja pystyin jo saamaan kiinni tuoreesta hajujäljestä. Se kertoi, että riistaa oli tarjolla paikalla enemmänkin.
"Voimme nyt jakautua kukin reiteillemme, mutta tavataan sitten tässä ison kannon luona", sanoin ja seuraavaksi viitoin suuntia hännälläni, "Mehiläislento ja Irvikita, voisitte lähteä tuohon suuntaan niin minä ja Salamataivas jatkamme tännepäin."
Ohjeet näyttivät menevän perille, kun Mehiläislennon hyväksyvän vastauksen jälkeen he katosivat pian Irvikidan kanssa. Siirsin katseeni vierelläni odottavaan vaaleanharmaaseen naaraaseen, joka hänkin katsoi minua ruskean keltaisilla silmillään.
"Pitäisikö meidän yhdessä yrittää tuota oravaa?" kysyin olettaen, että myös toinen soturi oli haistanut oravan. Salamataivas näytti pohtivan hetken ennen kuin vastasi.
"Yritetään vain", naaras totesi ja lähti edeltä seuraamaan hajuvanaa. Olimme olleet Salamataivaan kanssa jonkin verran tekemisissä, mutten uskonut meitä voivan kutsuvan vielä läheskään tovereiksi. Huomasin kuitenkin edistystä tapahtuneen viime kerrasta, kun olimme partioineet yhdessä. Minusta kuitenkin tuntui, että naaras muuttui jatkuvasti paljon ystävällisemmäksi minua kohtaan.

Palasimme takaisin suuren kannon luokse, missä toiset meitä jo odottivatkin. Orava oli päätynyt ainoaksi saaliiksi, sillä yrittämämme lintu oli päässyt karkuun. Minua hieman harmitti oma menestykseni partiossa, sillä yleensä loistin saalistuspartioissa. Mehiläislento oli kuitenkin saanut kiinni kaksi päästäistä ja Irvikita hiiren. Partion yhteinen onnistuminen kuitenkin lämmitti sydäntä.
"Palataan takaisin leiriin. Kiitos teille, onnistuitte hienosti!" julistin ja lähdin johdattamaan partiota. Nappasin oravan suuhuni ja Salamataivas auttoi Mehiläislentoa toisen päästäisen kanssa. Partio liikkui hiljaisuudessa, sillä riista hampaiden välissä hankaloitti pahasti puhumista.
Leirissä partion tiet erosivat, kunnes olimme saaneet täytettyä tuoresaaliskasan. Vatsani murisi jo armottomasti, ja minun oli pakko valita itselleni jotain syömistä. Kaivoin kasan alta hiiren, sillä en viitsinyt viedä tuoreita toisten edessä. Tähtiklaanille kiitos, että Eloklaani sai vielä syödäkseen! Väsymys painoi hieman jaloissani, jonka takia päätin mennä syömään sotureiden pesään. Syödessäni tyhjyyttä ammottavassa pesässä hiiren rippeitä valtava yksinäisyyden tunne valtasi kehoni. Sydäntäni oikein pisti, ja ajatukseni harhautuivat pakostikin Talvikkitakkuun. Milloin naaras oikein olisi tulossa takaisin? Oli niin ikävää, kun ei tiennyt, milloin toinen palaisi. Ei voinut kuin odottaa. Odottaminen oli kyllä hirveintä ikinä. Jauhoin äkkiä mauttomaksi mennyttä lihaa hampaissani, sillä tiesin, että minun oli syötävä jaksaakseni olla mahdollisimman hyödyllinen klaanille.

// KP-boosti

Sypressikuiske

Saaga

Sanamäärä:
180
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4

5. kesäkuuta 2023 klo 12.40.18

”Vai… niin”, Kipinätassu naukui ja mietiskeli selvästi jotakin. “Älä ymmärrä väärin Aurinkorohu on paras ystäväni eikä meidän välillä ole mitään muuta eikä tule olemaan”, Sypressikuiske sanoi pyöräyttäen silmiään ja tuhahtaen. Sypressikuiske ei pitänyt tuon kollin pidättyväisyydestä lainkaan. Hänen olisi pitänyt sääliä vanhempaa naarasta kunnolla eikä katsella epäkunnioituksen vallassa tätä hermoheikkoa naarasta. Sypressikuisketta nolotti ja hän painoi päänsä käpäliinsä. Miksei kolli tuntenut naaraan tuskaa? “Minua väsyttääkin jo hiukan”, Sypressikuiske totesi vihjaavasti toivoen, että kollioppilas tajuaisi vihjeen hänen ärsyyntymisestään. Kipinätassu tyytyi nyökkäämään ja käänsi itsekin katseensa pois mietteliäänä. Sypresssikuiste haukotteli ja niiskaisi nenäänsä. Hän käpertyi kerälle ja sulki silmänsä unen toivossa. Unelmien pilvilinnojen sijasta tämä sai unenpäästä kiinni vasta, kun Aurinkoroihu oli käynyt pyörähtämässä nopeasti katsomassa häntä ja soturitar oli ehtinyt tysistyä monen monta kertaa. Sitten kun uni vihdoin tuli hän heräsi - omasta mielestään miltei heti nukahtamisen jälkeen - kärttyisenä. Huonoa päivää seurasi toinen ja vihdoin, kun soturittaren jalka alkoi olla kunnossa hän vilustui pahanpäiväisesti ja joutui jäämään vieläkin pidemmäksi aikaa parantajan pesälle nukkumaan ja tylsistymään. Hän toivoi koko sydämestään, että Aurinkoroihu hakisi hänet pois parantajalta mutta ei kollilla ollut oikeutta tehdä niin.
//Aurinko? (jos Ruska haluut kirjottaa sen kattomaan Sypeä ja sopimaan sen kans)

Sumutassu

Sirius

Sanamäärä:
977
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
21.711111111111112

5. kesäkuuta 2023 klo 11.45.13

Kimalaistoive väläytti kasvoilleen hymyntapaisen ja nousi pystyyn. "Mennäänkö?" hän kysyi. Yhtäkkiä minusta tuntui, että tämä oli todella huono idea. Entä jos Omenahuuma suuttuisi? Enkä haluaisi mielelläni mennä ulos jonkun tuntemattoman naaraan kanssa. Ties hänen aikomuksistaan! "E-ehkä meidän pitäisi pysytellä enemmänkin leirissä." nau'uin varovaisesti. "Miksi sinä niin luulet?" Kimalaistoive kysyi. "No koska ulkona on niin kylmä ja.." yritin selittää. "Ei meidän tarvitse mennä, kunhan kysyin. Leiri näyttää olevan hieman siivottomassa kunnossa." Kimalaistoive sanoi ihan kuin vaistoavan ajatukseni. "Ni-niin." änkytin. Voisin koettaa johdatella häntä niin, että emme menisikään pois leiristä. "No jos vaikka siivoaisimme leiriä yhdessä?" kysyin hätäpäissäni. Kimalaistoive vilkaisi minuun niin että se olisikin maailman huonoin ehdotus, vaikka en saanut katseesta hyvin selvää. "Hyvä on, käy se." Kimalaistoive nyökkäsi. Kävelin pentutarhasta aukiolle. Kimalaistoive tuli perässäni. Katsoin aukiota. Se oli tosiaan siivoton. Aukiolla oli lehtihippuja ja kuivuneita, käppyräisiä lehtiä. Myöskin oli monia risuja. "Aika suuri homma. Ei me pystytä. Turha edes yrittää." valitin. "Yritetään edes." Kimalaistoive maanitteli. "Äh, hyvä on." murahdin. En muuten olisi tehnyt hommaa, mutten halunnut menettää kasvojani Kimalaistoiveen edessä. Halusin näyttää että olin klaanin paras kissa. Ja pelkäsin, ettei minua otettaisi Kuolonklaaniin, jos olisin kiltti tai ystävällinen. Kimalaistoive oli kerännyt lehtiä pinoihin. Hän nosti lehtiä tasaiseen tahtiin. Sitten hän nosti ne hampaisiinsa ja vei ulos. "Miksi minun edes täytyisi kerätä? En saa mennä leirin ulkopuolelle yksin." tuhahdin. "Voit mennä kysymään Omenahuumalta. Hän tuli juuri leiriin." Kimalaistoive vastasi. Tuhadin kovaan ääneen mielessäni. Minkä ihmeen takia minulle kävi niin huono tuuri? Yhtäkkiä Omenahuuma vain palasi. Vastahan hän lähti! "Omenahuuma, saanko vielä lehtiä ja risuja ulos, sillä siivoan leiriä Kimalaistoiveen kanssa?" kysyin. Toivoin, että olisin voinut perua kysymäni. Se kuulosti maailman tyhmimmältä asialta sanoa se. "No, mikäpä siinä." Omenahuuma nyökkäsi. "Hyvä, että olet löytänyt seuraa." Mulkaisin kollia vihaisesti. Miten hän kehtasi puhua minun "seurastani" tuohon sävyyn! Yritin kiivaasti hillitä itseni ja pakotin karvani pysymään sileinä. Ja miten muka minun ystäväni hänelle kuuluivat? Omenahuuma kuitenkin ajatteli taas parastani. "No, halusin kuitenkin sanoa sinulle, että kun olet ollut noin ahkera, ei sinulla tänään ole tunteja. Saat ottaa riistaa jos haluat." Omenahuuma naukaisi. Nyökkäsin teko-ilahtuneena. Menin Kimalaistoiveen luokse. Naaras keräsi oksia kasoihin. Hänen työnsä oli kaunista katsottavaa. "Sain luvan." mutisin. Kimalaistoive katsahti minuun iloisena. Nappasin risukasan maasta ja vein sen ulos. Vein loputkin kasat ulos. Siivosimme vielä lehdet. Aukio oli siisti, mutta hiekka näytti parhaan päivänsä nähneeltä. Suin hiekkaa hännälläni. Pian se kiilsi. Hiekka oli sileää. Kimalaistoive hymyili minulle. En tiennyt, mitä vastata takaisin. Mitä naaras yritti? Kumppanin vai? En suostuisi! En halunnut kumppania. Ne olivat naaraiden höpinää. Eivät kuuluneet kolleille pätkääkään. Halusin olla Eloklaanin soturi, tai oikeastaan Kuolonklaanin. Eloklaani oli mielestäni liian kiltti. Mitä järkeä oli ottaa kulkukissoja klaaniin? Hehän saattaisivat suunnitella vaikka mitä. Etenkin ne uudet soturit, Karjuvirne ja Kieroarpi. He vaikuttivat epäilyttäviltä. Vaikka enhän minä heitä kunnolla tuntenutkaan, en minä heitä klaanitovereina pitänyt. Kimalaistoive istahti aukion reunaan sukimaan turkkiaan. "Katso turkkiasi." Kimalaistoive kehotti. "Miten? En voi. Ei minulla ole silmiä selässä." sanoin kärkkäästi. Tietysti minä näin turkkiini. Sehän oli itsestään selvää! Näin kyllä, että turkkini oli kauhea. Se oli todella likainen. Suin muutamalla kielenvedolla turkkini. Liika sukiminen oli vain jotain höpsöttelyä, jossa haluttiin tehdä kissoihin vaikutus hienolla turkilla. Turkkiini jäi hiekkaa ja pölyä, mutta ihan sama. Eikös kissat tykänneet eniten arpisista, raadelluista kissoista? He näyttivät "sankareilta." Muka pelastaneet klaaninsa. "Sumutassu!" Omenahuuman huuto herätti minut ajatuksistani. "Minun täytyy lähteä." murahdin. Huiskautin häntääni kylmästi hyvästelyiksi. Kimalaistoive katseli perääni. Kuulin kuinka hän kuiskasi: "Heippa, Sumutassu." Sujahdin täyttä vauhtia Omenahuuman luokse. "Hei Omenahuuma." murahdin hiljaa. "Sumutassu, olen ylpeä sinusta! Olisin luullut, että haluaisit harjoitella taisteluliikkeitä muiden kanssa, mutta autatkin leirin siivoamisessa!" Omenahuuma kehui ja pukkasi minua lapaan ystävällisesti. Mestarin kehut hämmästyttivät minua. Omenahuuma ei kehunut turhasta. "Tälläisiä sotureita Eloklaani kaipaa!" Omenahuuma sanoi kehräten. "Eloklaani." mutisin. "Kuolonklaani on paljon parempi. En minä täällä halua olla." "Oletko edes ottanut riistaa?" Omenahuuma tiedusteli. "E-enhän minä vielä." totesin. "Olet ollut vielä niin kauan nälkäinen! Olet tosiaan hyvä soturiksi!" Omenahuuma julisti. "En minä ole vielä soturi." nau'uin. "Et, mutta pian olet!" Omenahuuma totesi. Ilon värähdys kulki ruumiini läpi. Omenahuuma oli ilahtunut! Olin oikeastaan Kimalaistoiveelle velkaa! Hänen ansiostaan kaikki oli mennyt hyvin, ja Omenahuuma oli entistäkin varmempi siitä, että olisin valmis soturiksi! Vaikka, no eihän soturiutta tällä suoritettu. Vain hyvää mainetta. Mitä jos tieto menisi Mesitähden korviin? Se olisi mukavaa. Omenahuuma oli vanha soturi, ja Mesitähden ystävä. Kaikki oli niin ihanaa! Vaikka, kyllä minua se hieman kismitti, että Omenahuuma ei ollut sanonut minulle mitään taisteluharjoituksista. Muuten olisin kyllä mennyt. Uskoiko kolli, että olin liian pieni taistelemaan? Muistin kokoontumiset, jossa olin ollut. Se oli ollut mahtavaa. Olin saanut tavata uusia kissoja, etenkin Kuolonklaanin kissoja. Yritin tehdä syvempää tuttavuutta heidän kanssaan, mutta kukaan ei vaikuttanut tykkäävän minusta. Kuolonklaanilaiset soturit olivat vetäytyneet pois luoltani, kun yritin tulla lähemmäs. Ainoastaan muutama soturi oli jäänyt lähemmäs. Oppilaatkaan eivät näyttäneet haluavan tehdä tuttavuutta. Eivät ainakaan jotkut. Jotkut olivat kysyneet nimeäni ja vaihtaneet pari sanaa. Toiset taas mulkoilivat minua vihaisesti ja supisivat keskenään. No, sellaisia kuolonklaanilaiset olivat. Tylyjä, mutta joskus ihan kivoja. En tuntenut heistä ketään. Paitsi..mikäs hänen nimensä olikaan..Mäntyviiksen. Naaras oli löytynyt rajoiltamme. Vatsani kurni äänekkäästi. Vierelläni olevat kissat kääntyivät katsomaan. Olin nolona. Jotkut tirskuivat. Loin heihin vihaisen katseen. Nappasin kasasta mustarastaan. Ahmin linnun pikaisesti. Se ei täyttänyt vatsaani kokonaan, mutta piti sen sentään kylläisenä. Aurinko oli painunut jo alas, mutta päätin mennä vielä katsomaan Kimalaistoivetta. En sillä, että olisin ihastunut tai mitään. En todellakaan! Halusin vain nähdä naaraan. Menin pentutarhaan. Siellä Kimalaistoive istui. Hän keskeytti sukimisensa hetkeksi. Istahdin alas. "Hei." sanoin. "Hei taas!" Kimalaistoive tervehti. "Tulin vain kiittämään sinua." naukaisin. "Mistä?" Kimalaistoive näytti hämmästyneeltä. "Jos et olisi pyytänyt minua siivoamaan leiriä, en olisi saanut Omenahuumalta kehuja. Nyt hän on sitä mieltä, että olen hyvä oppilas ja hyvä soturiksi." selitin. "Paitsi, että muut olivat sillä aikaa taisteluharjoituksissa." Kimalaistoive totesi. "Mitä? Tiesitkö sinä sen?" kysyin hämmentyneenä. "En. Sain kuulla sen vasta Omenahuumalta tänään. Ja pyydän anteeksi, jos olisit halunnut mennä sinne." Kimalaistoive näytti pahoittelevalta. "Aluksi se harmitti, mutta ei enää. Tämä oli parempaa." sanoin.
"Kimalainen?"

Arviointi

Elandra

Sanamäärä:
150
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.3333333333333335

4. kesäkuuta 2023 klo 8.04.46

Tähtimöpentu: 8kp -

Mesitähti: 12kp -

Kultasiipi: 20kp! -

Helmipilkku: 13kp -

Leimusilmä: 12kp -

Kujepentu: 6kp -

Laventelitaivas: 34kp! -

Malvapentu: 8kp -

Kipinätassu: 15kp -

Sypressikuiske: 6kp -

Karjuvirne: 13kp -

Kuutamolaine: 45kp! -

Kipinätassu

Nelli

Sanamäärä:
213
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
4.733333333333333

1. kesäkuuta 2023 klo 18.15.52

Aurinkoroihun poistuttua huomasin Sypressikuiskeen siirtävän katseensa minuun.
Valpastuin ja höristin korviani siltä varalta, että soturitarella olisi sanottavaa. Hän piti kuitenkin suunsa kiinni ja räpytteli silmiään kiivaasti saaden aikaan muutaman kyyneleen. Olin valmiina menossa puhumaan naaraalle, sillä hän näytti surkealta kyyneleineen. Sypressikuiske ehti kuitenkin ensin ja nosti päänsä jälleen minun suuntaani.
”Hei, Kipinätassuko nimesi oli?” , tämä niiskaisi ystävällisellä äänellä.
”Tuota, kyllä. Kipinätassu. Ja sinä olit Sypressikuiske eikö vain?” , vastasin yllättyneenä siitä, miten soturitar oli vain lähestynyt hänelle -ei niin tuttua kissaa, vaikka vaikutti niin surulliselta.
”Kyllä vain.” , hän maukui niiskuttaen nenäänsä.
”Selvä, niin muistelinkin.” , sanoin. Päätin varmistaa, oliko naaras oikeastaan kunnossa, sillä häntä ei ollut mukavaa katsella surullisena:
”Öm, onko sinulla kaikki hyvin? Vaikutat mielestäni surulliselta.” , kysyin varovasti, tuntui oudolta kysyä sitä minua vanhemmalta kissalta. Naaras pyyhkäisi silmiään tassullaan ennen kuin avasi suunsa vastatakseen.
”Onhan minulla. Et varmasti tiedä mutta suhteet niin ystävyys-kuin rakkausmielessäkin saattavat joskus olla uuvuttavia.” , soturitar vastasi.
”Vai… niin.” , sain sanottua.
Mitäköhän Sypressikuiske tuolla tarkoitti?- mietiskelin itsekseni yrittäen peittää katseeni, joka oli samalla hölmistynyt ja samalla hämmentynyt.
Voisiko se jotenkin liittyä Aurinkoroihuun… heidän hetki sitten käymänsä keskustelun perusteella kyse voisi hyvinkin olla siitä, hehän kait ovat hyviä ystäviä. Ovatko he ajautuneet riitoihin?- jatkoin pohtimistani yhä vain hämmentyneempänä.
No jaa, eihän asia minulle kuulu, ja Sypressikuiskehan sanoi olevansa kunnossa.- totesin lopulta.

//Sype

Kuutamotassu --> Kuutamolaine

EmppuOmppu

Sanamäärä:
2031
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
45.13333333333333

1. kesäkuuta 2023 klo 14.26.01

Talvikkitakun lähdöstä oli kulunut jo päiviä, ja ikävä kalvoi Kuutamotassun sisintä, vaikkei hän sitä halunnut myöntää - ei itselleen eikä kellekään muulle. Hän oli yrittänyt sysätä sydäntään jäytävän kaipuun pois mielestään keskittymällä täysillä viimeisiin harjoituksiin Utusielun kanssa ennen loppuarviointiaan.
Se harhautus ei toimisi kuitenkaan enää kauaa, sillä Kuutamotassu oli juuri suorittanut kolme neljästä tehtävästä loppuarvioinnistaan, jonka jälkeen selviäisi, olisiko hän valmis saamaan soturinimensä. Takana oli taistelu, saalistaminen sekä kestävyys. Viimeinen tehtävä liittyi jäljittämiseen, mikä hieman hermostutti Kuutamotassua, sillä hänen vainussaan ei ollut järin kehumista. Utusielu oli kuitenkin vakuuttanut hänelle, ettei tehtävä ollut liian vaikea, joten hänen oli vain uskottava itseensä.
Utusielu asteli esiin puun takaa. Kuutamotassu käänsi jännittyneenä katseensa mestariinsa, joka nyökäytti päätään merkiksi aloittaa viimeinen tehtävä. Hänen mestarinsa oli piilottanut metsään tapetun hiiren, jonka Kuutamotassun piti löytää. Se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä kilpikonnakuvioinen naaras oli varmasti tehnyt parhaansa sotkeakseen hajujälkensä ja tehdäkseen sen seuraamisesta mahdollisimman haastavaa.
Kuutamotassu lähti siihen suuntaan, mistä Utusielu oli tullut. Soturin haju leijui ilmassa yhä tuoreena, mikä auttoi hänet hyvin alkuun. Jonkin ajan kuluttua homma muuttui vaikeammaksi, kun haju ei ollutkaan enää niin vahva ja se alkoi sekoittua muihin metsän hajuihin. Lisäksi vaikutti siltä, että Utusielu oli tahallaan kiertänyt jotkut puut useampaan kertaan ympäri, mikä sai Kuutamotassun pään aivan pyörälle.
Suunnistamiseen tuntui kuluvan ikuisuus, mutta lopulta oppilas onnistui löytämään mestarinsa piilottaman tuoresaaliin puun juurelle haudattuna. Kuutamotassu kaivoi sen ylös ja lähti tassuttamaan takaisin Utusielun tykö. Hänen ei tarvinnut etsiä vanhempaa naarasta kovinkaan kauaa, sillä tämä oli ilmeisesti kulkenut hänen perässään ja tarkkaillut häntä koko tehtävän ajan.
"Hyvää työtä, Kuutamotassu", Utusielu kehui silminnähden tyytyväisenä naaraan suoritukseen. "Nyt voimme palata leiriin, niin voin kertoa Mesitähdelle menestyksestäsi loppuarvioinnissa."
Noista sanoista Kuutamotassu tulkitsi suoriutuneensa kaikista tehtävistä hyväksyttävästi. Hänen naamalleen levisi riemastunut hymy, ja hän hädin tuskin pysyi turkissaan. Hänestä tulisi viimein soturi!

Vettä oli tihkuttanut koko päivän. Kuutamotassu istuskeli oppilaiden pesän suussa ja tiiraili aution näköistä leiriaukiota, odottaen Mesitähden kömpivän ulos pesästään hetkenä minä hyvänsä ja kiipeävän Litteäkiven päälle kutsumaan klaanin koolle uuden soturin nimittämistä varten.
Juuri tällaisena hetkenä Kuutamotassu olisi voinut kuvitella Talvikkitakun tulevan kiehnäämään hänen turkkiinsa kiinni ja härnäämään häntä. Takkuturkkinen naaras olisi varmaankin naljaillut siitä, miten Kuutamotassu joutuisi kestämään tätä taas vuorokauden ympäri, kun hänkin viimein muuttaisi soturien pesälle. *Harmi vain, että olen sinulta nykyisin turvassa myös soturien pesällä*, mustavalkoinen oppilas ajatteli hieman haikeana.
Litteäkiven luona tapahtuva liikehdintä kiinnitti Kuutamotassun huomion, ja hän tunsi sydämensä hypähtävän riemusta ja jännityksestä, kun hän tunnisti Mesitähden valkoisen turkin. Päällikkö nousi ketterästi Litteäkivelle ja kutsui tuttuun tapaansa klaanin koolle.
Kuutamotassu panikoi vähän mielessään, kun hän asteli muiden oppilaiden kanssa ulos aukiolle, jonne oli valunut jo muista pesistä lisää kissoja päällikön kutsun kuultuaan. Hän näki Utusielun seisovan Hallavarjon vieressä, ja kilpikonnakuvioinen naaras hymyili hänelle rohkaisevasti oppilaansa katseen kohdatessaan.
"Minulla on tänään suuri ilo nimittää uusi soturi", Mesitähti aloitti ja katsahti alas Kuutamotassuun. Hännän heilautuksella päällikkö kutsui hänet vierelleen Litteäkivelle. Kuutamotassu nielaisi ja loikkasi kiven päälle.
Häntä hieman huimasi katsoa alhaalla odottavien kissojen kasvoja, ja siksi hän yritti pitää katseensa Mesitähdessä tämän jatkaessa seremoniaa:
"Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi." Valkoisen päällikön ääni oli vakaa ja rauhallinen, ja se rauhoitti hieman Kuutamotassun levotonta mieltä. "Kuutamotassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?"
Kuutamotassu ryhdistäytyi ja nyökkäsi. "Lupaan", hän vastasi järkähtämättä.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kuutamotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kuutamolaineena. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja harkintakykyäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi." Mesitähden lausuttua pyhän seremonian viimeiset sanat, klaani rupesi tavan mukaan hurraamaan uuden soturin nimeä:
"Kuutamolaine! Kuutamolaine! Kuutamolaine!"
"Onneksi olkoon", Mesitähti onnitteli hymysuin Kuutamolainetta, joka oli juuri laskeutumassa alas kiveltä. Kuutamolaine kiitti päällikköä kohteliaasti, ennen kuin suuntasi perheensä luo.
Paikalla olivat niin hänen vanhempansa kuin kolme vanhempaa sisarustaankin. He kaikki lausuivat onnittelunsa, ja Kuutamolaine kiitteli heitä sydän onnesta pakahtuen. Myös Utusielu kävi onnittelemassa häntä ja kertomassa, miten ylpeä oli entisestä oppilaastaan.
Kun tohina rauhoittui hieman, Kuutamolaine liittyi vanhempiensa seuraan aterioimaan soturien pesän edustalle ennen yöllä alkavaa vartiovuoroaan, joka oli perinteen mukaan vastanimitetyn soturin ensimmäinen tehtävä. Jossain kohtaa myös Kuutamolaineen isovanhemmat tulivat istumaan heidän seuraansa. Illan tullen he kaikki siirtyivät takaisin omiin pesiinsä Kuutamolainetta lukuun ottamatta, sillä hänen täytyi valmistautua ottamaan vartiopaikkansa.

Vesisade oli lakannut jokin aika sitten, ja öinen ilma tuoksui kostealta. Kuutamolaine istui ryhdikkäästi leiriaukiolla ja piti korvansa ja silmänsä auki tarkkaillessaan ympäristöä mahdollisten uhkien varalta. Oli hyvin epätodennäköistä, että juuri tänään jokin uhkaisi klaanin unta, mutta mikäli hän aikoi pysyä hereillä koko yön, oli parempi kehitellä jotakin puuhaa mielen virkeänä pitämiseksi.
Pentutarhan suunnalta kuului vaimeaa puheensorenaa. Soturien pesässä oli tullut jo hiljaista, samoin oppilaiden pesällä. Kuutamolaineesta tuntui jännittävältä seurata ikään kuin ulkopuolisen silmin, miten klaani vähitellen vaipui uneen. Nukkuikohan Talvikkitakku jo?
Hän pudisteli päätään ja yritti keskittyä taas olennaiseen. Murehtiminen ei toisi takkuturkkista maanvaivaa takaisin. Itsepähän tämä oli päättänyt lähteä matkoihinsa, koska oli vielä liian pentu tajutakseen, että uusien sisaruksien saaminen ei tarkoittanut vanhojen hylkäämistä.
Kuutamolaine oli kiitollinen siitä, etteivät hänen sisaruksensa käyttäytyneet yhtä lapsellisesti kuin Talvikkitakku, vaikka ei ollutkaan näiden kanssa kovin läheisissä väleissä. Hän oli kyllä jutellut kaikkien kanssa kerran tai pari, kun he olivat törmänneet toisiinsa jossain päin leiriä, mutta sen enempää tuttavuutta he eivät olleet ehtineet hiomaan. Kenties siihen tulisi muutos nyt, kun hänkin muuttaisi soturien pesälle.
Mustavalkoinen naaras kohotti katseensa taivaalle ja huomasi ilokseen, että pilvet olivat väistyneet peittämästä niiden taakse kätkeytyneen tähtitaivaan. Kuutamolaine ajatteli kauan aikaa sitten kuollutta isosiskoaan, Lainepentua, jonka mukaan hän oli toivonut saavansa soturinimensä. Hänen vanhempansa olivat kertoneet, miten kovasti hän muistutti edesmennyttä sisarustaan, ja Kuutamolaine oli ajatellut kunnioittaa jo pentuna menehtyneen siskonsa muistoa toivomalla itselleen juuri tätä nimeä. Hänestä se oli kaunis nimi.
Hän tiesi Lainepennulla olleen myös veli, Tyrskytassu. Kolli oli kuulemma tappanut oman mestarinsa ja tullut sen myötä karkotetuksi klaanista. Tyrskytassun julmat teot eivät suinkaan olleet loppuneet siihen, vaan kuita myöhemmin hän oli palannut takaisin klaaneihin joidenki erakoiden kanssa ja Suurten harjoitusten yhteydessä kaapannut yhden Mesitähden vastasyntyneistä pennuista, joka oli ollut myös Talvikkitakun pentuetoveri, Kärsämöpentu. Kukaan ei tiennyt, mitä luopio ja erakot olivat pennulle tehneet, mutta arvailuja riitti.
Kuutamolaine huomasi kyllä, miten paljon Tyrskytassusta puhuminen sattui isään ja emoon. Esikoispojan muuttuminen kiltistä oppilaasta kylmäveriseksi murhaajaksi oli varmasti kaikkea muuta kuin helppoa. Kuutamolaine ei voinut ymmärtää, miten Tyrskytassu oli saattanut kyetä tekemään jotakin niin hirveää kuin tappamaan oman mestarinsa. Hän ei itse ikikuunapäivänä olisi voinut harkitakaan Utusielun satuttamista. Naaraasta oli tullut hänelle hyvin tärkeä, eikä hän kestäisi, jos jotain pahaa sattuisi tälle.
Metsästä kuului siipien havinaa, kun jokin lintu lehahti lentoon leirin muurien toisella puolella. Kuutamolaine pyyhki mielestään kaiken epäolennaiseen ja keskittyi jälleen pyhään tehtäväänsä vastanimitettynä soturina.

Aamun viimein sarastaessa ensimmäisenä aukiolle astellut Pehmoturkki kävi vapauttamassa Kuutamolaineen vahtivuorostaan. Mustavalkoinen soturi nousi ylös kankein jaloin ja käveli hieman vaivalloisesti oppilaiden pesälle. Ennen kuin hän ennätti astua sisälle tuttuun pesään, hän muisti, että hänen uusi nukkumapaikkansa oli tätä nykyään soturien pesässä.
Hieman epävarmana mutta innoissaan Kuutamolaine hiippaili kahden suuren, toisiinsa kietoutuneen kuusen luo, joiden rungoissa olevassa kolossa nukkuivat kokeneimmat soturit ja alhaalla juurakossa kaikki muut. Hän kulki hiljaa pensaan läpi, joka johti pesään.
Lähellä suuaukkoa oli tyhjä peti, joka tuoksui häneltä itseltään - varmaankin emo tai isä oli käynyt siirtämässä sen oppilaiden pesältä tänne häntä varten. Kuutamolaine käpertyi sammalille hyvillään saadessaan viimein ummistaa silmänsä ja vaipua unten maille.

Joki virtasi Kuutamolaineen käpälien ohi tyynesti. Hän istuskeli sen rannalla ja katseli toiselle puolelle odottaen Tiikerin ilmestyvän pian. Siitä oli aikaa, kun he olivat viimeksi ehtineet jutella rauhassa - viime öinä hän oli nukkunut näkemättä unia, ja hän oli kaivannut raitaturkkista ystäväänsä.
Hetken kuluttua roteva kolli asteli esiin metsästä toisella puolella jokea. Erakko kulki tottuneesti astinkiviä pitkin Kuutamolaineen puolelle jokea ja naukui tervehdyksensä.
"Hei, Kuutamotassu."
Kuutamolaineen naamalle levisi ilkikurinen virnistys. "Väärin."
Tiikeri katsoi häneen kulmat kummastuneesti kurtussa. "Väärin? Miten niin väärin?" tämä kysyi.
"Sain katsos soturinimeni eilen", Kuutamolaine lausahti ylpeänä ja röyhisti rintaansa. "Olen nykyään Kuutamolaine."
Tiikeri jähmettyi paikoilleen. Kollin vaaleanvihreät silmät tutkivat nuorta mustavalkoista soturia kiivaasti, ja se sai Kuutamolaineen hieman hermostuneeksi. Mistä nyt oli kyse?
"Ketkä ovat vanhempasi?" Tiikeri tiukkasi aivan yllättäen. Kuutamolaine räpytteli silmiään hämmentyneenä.
"Et sinä heitä tunne", hän sopersi takaisin. "He ovat klaanikissoja niin kuin minä."
Tiikeri pysyi hetken hiljaa, ennen kuin kysyi uuden kysymyksen, joka sai Kuutamolaineen niskakarvat nousemaan pystyyn: "Ovatko heidän nimensä Hiilihammas ja Korppisiipi?"
Kuutamolaine pomppasi pystyyn ja otti pari askelta kauemmaksi erakosta. Mistä Tiikeri muka tiesi hänen vanhempansa?
"Sinun nimesi… se on aivan kuin kuolleen siskoni mukaan annettu", Tiikeri kuiskasi hiljaa. "Hän kuoli pentuna."
Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen Kuutamolaineen päässä, ja epämiellyttävä tunne valtasi hänen mielensä. "Sinä olet Tyrskytassu", hänen onnistui henkäistä epäuskoltaan. "Koko tämän ajan olen puhunut karkotetun veljeni kanssa, enkä kenenkään Tiikerin. Et ole erakko vaan luopio - karkotettu mestarisi murhasta."
Tiikeri - Tyrskytassu - näytti synkeältä. Tämä huokaisi raskaasti ja pudisteli päätään. "Epäilykseni osuivat siis oikeaan."
"Sinä siis olet tiennyt koko tämän ajan, että olen siskosi?" Kuutamolaineen järkytys kasvoi hetki hetkeltä.
"Olen - ja en. Kun tapasin sinut ensi kerran, luulin sinua ensin Lainepennuksi, joka oli tullut tapaamaan minua Tähtiklaanista. Sitten selvisi, että oletkin aivan eri kissa, mutta kun sain kuulla sinun olevan Eloklaanista ja näin nuo jäänsiniset silmäsi… Muistutat niin kovasti molempia vanhempiani, että vaihtoehtoja ei jäänyt montaa." Tyrskytassun naama pysyi vakavana, ja hänen äänensä oli madaltunut huomattavasti. Kuutamolaineelle tuli yhtäkkiä hyvin vastenmielinen olo.
"Sinä murhasit mestarisi. Veit Mesitähden pennun - Talvikkitakun siskon!" hän sihisi hampaittensa takaa ja tuijotti veljekseen paljastunutta kissaa raivon ja epäuskon vallassa. Vähitellen hän alkoi tajuta, miten paljon itsestään ja klaanistaan hän oli paljastanut tuolle luopiolle näiden kuiden aikana - ja miten vähän hän loppujen lopuksi itse tiesi koko kissasta.
"Sinä satutit vanhempiani!" Kuutamolaineen kurkusta kumpusi vihainen murina. Tyrskytassu ei hievahtanutkaan. Tämän katse pysyi tiukasti Kuutamolaineessa. "Luulin sinua ystäväkseni, mutta oletkin vain iljettävä huijari, joka halusi jollain sairaalla tavalla hyötyä minusta ja tiedoistani." Kuutamolaine oli upottanut kyntensä maahan ja hillitsi itseään käymästä kollin kimppuun.
Tyrskytassun hahmo alkoi haalistua. Kuutamolaine seurasi jäisellä katseellaan, miten luopio ja metsä heidän ympäriltään katosi. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen heräämistä, olivat Tyrskytassun viiruiksi kaventuneet vaaleanvihreät silmät.

Oli kulunut neljä auringonnousua Kuutamolaineen soturinimityksestä, ja hän oli pikkuhiljaa alkanut tottua uuteen arkirytmiinsä soturina. Tehtävää totisesti riitti, eivätkä velvollisuudet tuntuneet loppuvan milloinkaan. Toisaalta juuri tässä tilanteessa Kuutamolaine oli vain kiitollinen suuresta työnmäärästä, sillä se vei hänen ajatuksensa muualle Talvikkitakusta ja Tyrskytassun petoksesta. Iltaisin hän oli niin väsynyt, että nukahti saman tien ja nukkui sikeästi aamuun asti näkemättä vilaustakaan raitaturkkisesta kollista unissaan.
Kuten tavallisesti tähän vuodenaikaan, aamu valkeni harmaana ja sateisena. Mesitähti oli laittanut Kuutamolaineen aamupartioon, johon kuuluivat naaraan lisäksi Yövarjo, Kirpputäplä sekä Rastaskukka uuden oppilaansa Kuusitassun kanssa. Partio oli lähtenyt matkaan varhain, ja Kuutamolaineella oli ollut vaikeuksia saada itseään kunnolla hereille. Reipas vesisade oli kuitenkin lopulta hoitanut sen hänen puolestaan.
Rastaskukka kulki Kuusitassun kanssa partion edellä, Yövarjo ja Kuutamolaine seurasivat heidän perässään. He olivat saapuneet nummelle merkitsemään rajamerkit uudestaan. Vettä satoi vaakatasossa, ja Kuutamolaineen mustavalkoinen turkki oli jo aivan läpeensä märkä.
Odottaessaan muiden tekevän rauhassa omat merkkauksensa loppuun hänen katseensa harhautui horisonttiin. Kuutamolaine näki mielessään Talvikkitakun naaman, jolla oli soturille tyypillinen ilkikurinen virnistys. Hän ei voinut olla miettimättä, kuinka kauaksi takkuturkkinen maanvaiva oli ehtinyt mennä näiden kuluneiden päivien aikana. Samalla hän ei voinut olla murehtimatta sitä, oliko tälle sattunut jotakin. Klaanin ulkopuolella Talvikkitakku oli todellakin yksin, eikä kukaan ollut siellä auttamassa häntä.
"Jatketaan." Rastaskukan ääni havahdutti Kuutamolaineen ajatuksistaan. Mustavalkoinen naaras pudisteli päätään ja kiirehti muun partion perään.

Leirissä partio hajaantui, ja Kuutamolaine ja Yövarjo suuntasivat samaa matkaa soturien pesälle sillä välin, kun Rastaskukka jäi vielä antamaan ohjeita Kuusitassulle loppupäivän ohjelmaa varten. Kuutamolaine ravisteli turkkiaan ennen kuin astui sisälle pesään ja raahautui sen jälkeen omalle vuoteelleen, joka sijaitsi lähellä pesän suuaukkoa.
Hän ryhtyi nuolemaan tarmokkaasti karvojaan vastakarvaan saadakseen ne kuivumaan nopeammin. Hän ei nimittäin halunnut vilustua ja joutua parantajan pesälle kolmatta kertaa lyhyen ajan sisällä.
Yövarjon peti sijaitsi vähän matkan päässä Kuutamolaineen omasta. Musta naaras oli myöskin melko tuore soturi, mikä selitti sen, miksi peti oli näin lähellä sisäänkäyntiä. Soturitar oli ilmeisesti juuri saanut turkkinsa suittua, kun tämä käänsi jäänsinisen katseensa Kuutamolaineeseen ja kallisti hieman kysyvän näköisesti päätään. Kuutamolaine nolostui tajuttuaan jääneensä tuijottamaan tätä ajatuksissaan ja käänsi vaivaantuneena katseensa muualle sukaistuaan ensin rintaturkkiaan.
Sen jälkeen hän kääntyi uudestaan Yövarjon puoleen ja kysyi tältä: "Kuinka pitkään sinulla kesti tottua uuteen arkeesi soturina?" Yleensä Kuutamolaine ei puhunut muiden kuin Talvikkitakun kanssa, mutta nyt naaras ei ollut täällä, ja toipuakseen ystävänsä lähdöstä hänen olisi varmaankin parasta yrittää ystävystyä muiden ikäistensä kissojen kanssa. Sitä paitsi Yövarjo vaikutti ihan mukavalta tapaukselta.

//Yö?

Karjuvirne

Elandra

Sanamäärä:
604
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
13.422222222222222

30. toukokuuta 2023 klo 15.44.37

Olimme Kieron kanssa viipyneet Eloklaanissa jo kaiken kaikkiaan puolentoista kuun ajan, kun lopulta saimme päätöksen tulevaisuudestamme tehtyä. Olimme molemmat yhtä mieltä siitä, ettei erakon epävarma elämä enää houkutellut kumpaakaan. Siispä olime lähestyneet eilen Mesitähteä ja olin pyytänyt, että tämä tekisi meistä Eloklaanin sotureita ja klaanin virallisia jäseniä. Päällikkö oli ollut hyvillään kuullessaan ehdotukseni, ja oli luvannut nimittää meidät heti seuraavana päivänä.
Edelleenkään en uskonut siihen, että tähdet olivat kissoja tai että elämä jatkuisi kuoleman jälkeen, mutta Mesitähden mukaan se ei olisi ongelma. Niin kauan, kuin toimisimme heidän laatimien lakien mukaisesti, kaikki olisi kuulemma hyvin. Eloklaanin sääntöinä toimiva soturilaki oli tullut viimeisen kuun aikana minulle ja veljelleni hyvinkin tutuksi, ja osasin sen jo lähestulkoon ulkoa.
Mesitähti oli loikannut Litteäkiven päälle aloittaakseeni seremonian, jossa hän nimittäisi minut ja Kieron Eloklaanin virallisiksi sotureiksi. Istuin jännittyneenä veljeni vierellä sotureiden pesän edessä. Olimme eläneet klaanissa jo hyvän tovin, mutta virallinen seremonia tuntui tekevän kaikesta niin.. Öh, no virallista. Toki halusin elää Eloklaanissa, mutta tämän päivän jälkeen paluuta entiseen ei olisi.
Valkoturkkinen kolli pyysi minut ja veljeni lähemmäs Litteäkiveä. Kun olimme päässeet kissajoukon läpi kiven edustalle, Mesitähti pyysi minut luokseen Litteäkiven päälle. Loikkasin jännittyneesti itseäni hieman pienemmän päällikön luokse. Mesitähti kohtasi jännitystä hehkuvan katseeni lempeästi ja väläytti minulle hymyn, joka sai myrskyävän mieleni hetkeksi rauhoittumaan.
"Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän kissaan. Hän on opiskellut soturilain ja omaksunut klaanin tavat ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Karju, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?" siro kolli esitti merkittävän kysymyksen vakaalla äänellä. Se oli menoa nyt, ajattelin hiljaa mielessäni.
"Lupaan", vastasin niin voimakkaalla äänellä, että varmasti jokainen leirin aukiolla meitä tuijottava kissa kuulisi sen. Pidin katseeni visusti Mesitähdessä, sillä en pitänyt tällaisen huomion keskipisteenä olemisesta. Olisin varmasti pyörtynyt kauhusta, jos olisin nähnyt kuinka moni minulle miltei tuntematon kissa kyttäsi jokaista liikettäni ja odotti, että mokaisin jotenkin.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi: Karju, tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Karjuvirneenä. Tähtiklaani kunnioittaa ystävällisyyttä ja luotettavuuttasi ja hyväksyy sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi", Mesitähti lausui. Hän katsoi minua suoraan silmiini ja nyökäytti päätään merkiksi, että seremonia oli minun osaltani ohitse. Oli Kieron vuoro loikata Litteäkivelle ja saada oma soturinimensä. Seremonia oli muuten tismalleen samanlainen, mutta koska veljeni ei puhunut, Mesitähti pyysi tätä nyökäyttämään päätään sen merkiksi, että hän lupasi elää soturilain mukaisesti ja puolustaa Eloklaania henkensä uhalla. Kun Kiero nyökkäsi, hän sai pian uuden nimen, joka oli Kieroarpi. Seremonian tullessa päätökseensä, veljeni loikkasi alas Litteäkiveltä luokseni. Tämän kasvoilla oli hänelle tyypillinen tuima ilme, mutta minä tiesin hänen olevan mielissään.
"Karjuvirne! Kieroarpi!" klaani hurrasi uusia nimiämme. En ollut lainkaan pettynyt, vaikkeivät huudahdukset olleet yhtä riemuikkaat kuin niiden kissojen seremonioissa, jotka olivat eläneet koko ikänsä Eloklaanissa. Osa klaanin jäsenistä tuntui yhä vieroksuvan meitä ja ajatusta siitä, että olisimme nyt Eloklaanin täysivaltaisia jäseniä.
Katseeni liukui Litteäkiven päältä alas loikanneesta Mesitähdestä pentutarhan edustalle, jossa Tähtimöpentu pesätovereineen oli seuraamassa seremoniaa. Olin päättänyt tosissani tutustua Tähtimöpentuun, joka jo heti ensitapaamisesta oli tuntunut inhoavan minua ja muitakin erakkosyntyisiä kissoja - lukuun ottamatta Mutatassua, joka tuntui olevan tummaturkkisen pennun esikuva. Aioin tehdä kaikkeni, jotta Mesitähti suostuisi luovuttamaan tyttärensä minun oppilaakseni. Halusin näyttää Tähtimöpennulle, että kyllä erakkokin kykeni vaikka mihin! Muutama eloklaanilainen, kuten Hiilihammas ja Mesitähti, kävivät onnittelemassa minua ja veljeäni uusista nimistämme. Katseeni harhautui väistämättä jatkuvasti pentutarhan edustalla seisovaan Tähtimöpentuun. Kun pentu ei lähtenyt toiveideni mukaisesti kohti minua ja veljeäni, päätin tehdä seuraavan siirron itse. Nousin ylös ja viitoin Kieroarven perässäni kohti pentutarhaa ja Tähtimöpentua. Minttuliekki ja muut kuningattaret, sekä muutama pentutarhan pentu onnittelivat meitä päästessämme heidän luokseen. Kiitin kissoja kohteliaasti ja laskin katseeni Tähtimöpentuun.
"Etkö aio onnitella minua upeasta nimestäni? Nyt olen täysivaltainen eloklaanilainen, aivan kuten sinä ja paras ystäväsi Mutatassukin", virnistin kiusoitellen.

//Tähtimö?

Tähtimöpentu

Saaga

Sanamäärä:
177
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
3.933333333333333

29. toukokuuta 2023 klo 13.40.04

“Olet sitten erittäin väärässä koska Mutatassu on taitavin ja tietävin oppilas tässä klaanissa ja hän päihittäisi kaltaisesi erakon mennen tullen”, Tähtimöpentu siristi silmiään ja yritti näyttää niin isolta kuin ikinä niin pienikokoinen pentu voi näyttää. “Saanen muistuttaa, että Mutatassukin on erakkosyntyinen joten hänkin on teknisesti erakko”, Karju sanaili naurahtaen taas ja nousi omaan mittaansa Tähtimöpennun tasolta. “Niin mutta hän sentään on klaanissa *virallisesti*” Tähtimöpentu kiusasi.
“Niin mutta hän sentään on klaanissa *virallisesti*” Karju matki neljäsosa kuu sitten Tähtimöpennun kiusoitteluja. “Kohta minäkin olen! Sitten saat minut mestariksesi ja meistä tulee ystäviä eikö?” Karju sanoi vahingon iloisella äänellä. Kuinka hyvin kolli osasikin ennustaa! Tähtimöpennulla ei olisi vielä kuuhun mitään harmiteltavaa - onneksi. “Ei sinusta tulisi kyllä minun mestariani! Saan jonkun yhtä arvokkaan kuin Mesitähti! Ehkä Hallavarjon tai jonkun kokeneen kuten Viherkatseen!” Tähtimöpentu ylpeili. “Ei isä laittaisi sinua minun mestarikseni!” itse Mesitähden tytär ylpeili isällään. Hän ei ollut saanut aikaiseksi vielä jutella isänsä kanssa sen enempää saati koulutuksesta tai mistään muustakaan. Mesitähti asteli aukion keskelle Litteäkivelle aloittaakseen seremonian. Auringon tullessa pilven takaa se valaisi koko leirin nätisti ja seremonia sai alkaa.
//Karju?

Sypressikuiske

Saaga

Sanamäärä:
251
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
5.5777777777777775

28. toukokuuta 2023 klo 18.04.05

"No anteeksi jos en saa suojella sinua, olet tärkeä minulle, enkä halua että kukaan tekee sinulle pahaa, tai sanoo sinulle mitään pahaa. Tein niin koska… välitän sinusta. Ja olen sinusta tosi huolissani, anna minun välittää sinusta, sillä pidän sinusta, pidän kovasti, ja jopa, liikaa", Aurinkoroihu sanoi itku kurkussa. Oliko kolli ihastunut häneen? Ei kai! He olivat parhaat ystävät eikä heistä koskaan voisi tulla kumppaneita! Sypressikuiske ei tiennyt mitä sanoa ja kyyneleet kihosivat hänenkin silmiinsä. Hän olisi halunnut pyytää anteeksi mutta sanat jäivät matkan varrelle ja naaras yritti jatkaa matkaansa ilman kollin tukea muttei meinannut pysyä pystyssä ja Aurinkoroihun oli pelastettava hänet vielä neljästi ennen heidän pääsyään leiriin. Leirissä Aurinkoroihu saatti naaraan vielä parantajan pesälle ja avasi suunsa aikeissa sanoa jotain mutta sulki sen sittenkin. Hän avasi sen uudelleen vielä ja sanoi heikolla murheen murtamalla äänellä: “Onko sinulla nälkä” Sypressikuiske niiskaisi dramaattisesti ja räpäytti silmiään kahdesti ennen kuin vastasi. “Minulla ei ole nälkä kiitos vain”, naaras töksäytti itkuisella äänellään ja jäi katsomaan, kun toinen soturi poistui pesästä. Hän huomasi Kipinätassu-nimisen naaraan tuijottavan itseään ja päätti tehdä itsestään vielä surkeamman näyn tirauttamalla lisää kyyneliä ja räpyttelemällä silmiään kiivaasti.
Pian Liljatuuli tuli soturitaremme luokse ja hoiti tämän toisen etutassun kuntoon naksauttamalla sen paikalleen. Se oli sattunut hetken mutta kipu oli lähtenyt miltei heti pois. Liljatuuli oli kuitenkin halunnut pitää Sypressikuiskeen vielä yön parantajalla, joten tämä päätti tutkia tämän Kipinätassun persoonallisuutta lähemmin ja jutella tälle siirtääkseen ajatuksensa kellertävä oranssi raidallisesta soturista.
“Hei, Kipinätassuko nimesi oli?” Sypressikuiske tervehti nuorempaa naarasta ystävällisesti mutta niiskaisi silti surullisen oloisena.
//Kipinä?

Kipinätassu

Nelli

Sanamäärä:
432
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
9.6

28. toukokuuta 2023 klo 17.33.41

”Hillasielu, ota sinä partioosi myös Kipinätassu.” , Mesitähti maukui ja Hillasielu nyökkäsi. Kävelin hänen ja muiden Hillasielun partioon lähtevien luokse.
”Mikä partio tämä on?” , kysyin.
”Rajapartio.” , mestarini vastasi ja sitten tassutimme ulos leiristä.
Saavuimme koivumetsään, en ollut ennen käynyt siinä metsässä.
Olimme jo melkein rajalla, kun sain kuonooni tuoreen hiiren hajun. Otin Hillasielun kiinni, ja menin hänen viereensä.
”Haistoin tuoreen hiiren hajujäljen, voinko yrittää jäljittää hiiren? Tulen sitten kanssanne merkkaamaan rajaa.” , maukaisin hänelle.
”Jos kerran osaat sitten löytää meidät, niin mene ihmeessä.”, Hillasielu vastasi ja juoksin jäljittämään hiirtä.
Löysin hajujäljen nopeasti ja seurasin sitä. Hetken jäljitettyäni löysin hiiren.
Olin kai pitänyt liian kovaa ääntä, sillä se lähti jo juoksemaan karkuun ennen kuin ehdin edes kunnolla vaanimaan. Menin perään juoksien jo paljon nopeammin kuin ensimmäisissä ssaalistusharjoituksissani. Kiihdytin täyteen vauhtiini ja pidin katseeni tiukasti kiinni hiiressä. Olin juuri saavuttamassa sen, kun tassuni kolahti johonkin kovaa.
”Auts!!” , huudahdin kun lensin ilmalennon tömähtäen koko painollani tassuni päälle, tunsin kuinka luut rusahtivat ilkeästi niiden saadessa koko vartalon painon päälleen. Katsahdin taakseni ja huomasin juuren, johon olin todennäköisesti kompastunut. Tassussani tuntuva kipu oli kova, käänsin katseeni kipeään tassuun. Mielestäni se näytti hieman vääntyneeltä. Yritin nousta, mutta silloin vietävä kipu pisti vielä kovempaa.
Purin hampaitani yhteen.
”Hillasielu! Hillasielu!” , huusin. ”Apua!” , jatkoin, jotta edes joku kuulisi hätäni. En pystynyt huutamaan enempää, sillä minun piti sinnitellä hirveän kivun kanssa. Hetken päästä Hillasielu partioineen syöksyi metsästä.
”Kipinätassu, miksi makaat keskellä metsää?” , mestarini kysyi samalla hämmentyneellä ja huolestuneella äänensävyllä.
”Minä…”, aloitin lausetta, mutten kyennyt jatkamaan.
”Sattuuko sinua tassuun? Se näyttää hieman vääntyneeltä.” , Hillasielu kysyi ja nyökyttelin.
”Voitko kävellä?” , hän tiedusteli.
”En.” , vastasin ja Hillasielu sekä toinen partion sotureista tuli auttamaan minua nousemaan ylös. Pidin yhtä tassuani ilmassa, ja vaikka kipu tuntui kokoajan, niin pystyin jotenkuten kävelemään, kunhan minulla oli tukea.
Pääsimme lopulta leiriin ja minut vietiin sairasaukiolle. Liljatuuli tassutti rauhallisena pesästään ja alkoi välittömästi tutkimaan tassuani ja auttamaan. Hetken päästä tassu tuntui jo paremmalta.
”Kiitos, Liljatuuli.” , mau´uin parantajalle.
”Eipä kestä, syö nyt nämä.” , hän vastasi työntäen minulle unikonsiemeniä. Syötyäni ne minua alkoi väsyttää ja pian vaivuin jo uneen.

Herätessäni tassuun ei sattunut, vilkaisin sitä ja huomasin, että siinä oli jonkinlainen lasta tai jotain sinnepäin. Yritin nousta, mutta silloin kipu palasi ja mätkähdin makuulleen. Pääsin lopulta tassuilleni ja vaihdoin paikkaa ollakseni aurinkoläikässä. Katselin leiriä ja huomasin liikettä piikkihernetunnelissa. Hetken kuluttua Sypressikuiske ilmestyi tunnelista ja nilkutti parantajan pesää kohti Aurinkoroihun tuen avulla.
Mitä hänelle on oikein sattunut? -mietin hämilläni.
Sypressikuiske asettui makaamaan sairasaukiolle.
”Onko sinulla nälkä?” , kuulin Aurinkoroihun kysyvän Sypressikuiskeelta.
”Minulla ei ole nälkä kiitos vain.” , naaras töksäytti itkuisella äänellä.
”Selvä.” , Aurinkoroihu vastasi ja lähti pois. Sypressikuiske jäi katsomaan hänen peräänsä räpytellen silmiään kiivaasti ja itkuisesti.

Malvapentu

Elandra

Sanamäärä:
320
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
7.111111111111111

28. toukokuuta 2023 klo 16.37.05

Malvapentua ärsytti, kun Kujepentu veti emonsa mukaan heidän kahden väliseen tilanteeseen. Tapa, miten ruskeavalkoinen kuningatar pyysi kirjavaturkkista pentua pyytämään anteeksi omalta pötkyläpennultaan, sai Malvapennun ärsyyntymään. Pätevänä pentu valehteli luulleensa, että Kujepentu olisi kestänyt tönäisyn. Todellisuudessa Malvapentu oli lähestynyt Kujepentua alun perinkin vain siksi, että saisi tönäistä hänet kumoon. Ja koska Nokkospilvi oli hyväuskoinen hölmö, hän nieli pennun selityksen epäilemättä.
Sen sijaan, että nuorempi pentu olisi vihoitellut Malvapennulle, tämä ehdottikin yhteistä leikkiä. Malvapentu katsoi inhoten ruskeavalkoista pentua, joka oli väsynyt seisomiseen ja pyllähtänyt istumaan. Nuoremman pennun kasvoilla oli odottava, iloinen ilme. Malvapentu vilkaisi Nokkospilveä, joka oli painanut päänsä vasten sammalia ja näytti olevan jo nukahtamaisillaan. Viekas virnistys hiipi kilpikonnalaikukkaan pennun kasvoille, kun tämä hivuttautui hieman lähemmäs Kujepentua.
"Oikeastaan, leikitään vain. Mutta tässä leikissä meidän täytyy kuiskia ja olla oiikein hiljaa", Malvapentu kuiskasi ja kumartui aivan pienemmän pennun korvan lähelle. Kujepentu katsoi aluksi hämmästyneenä, mutta sitten jo pienesti hymyillen Malvapentua.
"Tule", Malvapentu kuiskasi aivan hiljaa ja viittoi ruskeavalkean pennun perässään kauemmas Nokkospilvestä. Pentutarhalla oli melko hiljaista, sillä Kimalaistoive oli vienyt Tähtimöpennun, Murattipennun ja Kaislapennun ulos ja Minttuliekkikin oli lähtenyt jonnekin Mesitähden kanssa. Kujepennun ja Malvapennun lisäksi karhunvatukkapensaan alla olivat vain Nokkospilvi ja tämän kaksi muuta pentua.
Malvapennun katse käväisi ensin pesän uloskäynnillä ja sitten vielä Nokkospilvessä, ennen kuin tämä kertoi kuiskaten juuri keksimänsä "leikin" idean Kujepennulle:
"Tämä leikki on nimeltään "pysy hiljaa ja huomaamattomana", eli emme saa tulla nähdyksi tai kuulluksi." Kujepentu tapitti vanhempaa pentua vihreillä silmillään innostuneen oloisena.
"Miten sitä leikitään?" Kujepentu kuiskasi hiljaa. Malvapennun kasvoilla oli tyytyväinen virne, pentu oli lähtenyt mukaan hänen leikkiinsä!
"Me menemme leiriin ja yritämme päästä kenenkään huomaamatta leirin ulkopuolelle. Minä olen jo käynyt leirissä, joten voin ihan hyvin näyttää reitin, kunhan vain sinä osaat olla ihan hiljaa", Malvapentu naukui ja katsoi tuimasti pentua. Ajatus leirin ulkopuolelle lähtemisestä oli tullut aivan yhtäkkiä, mutta se tuntui erinomaiselta idealta. Ja jos Kujepentu pilaisi kaiken, Malvapennulla olisi ainakin jatkossa
mukavaa pentutarhalla, kun hän saisi kuluttaa päivänsä pienemmän pennun ärsyttämiseen.

//Kuje?
//KP-boosti

Laventelitaivas

Untuva

Sanamäärä:
1348
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
29.955555555555556

28. toukokuuta 2023 klo 16.14.13

Viileä tuuli siveli kasvojani. Olin kohdistanut katseeni kauas Eloklaanin rajan ulkopuolelle, jossa maasto jatkoi kulkuaan samanlaisena kuin merkatullakin puolella. Eloklaani oli minulle rakas. Se oli kotini. Kuinka Talvikkitakku saattoi... Purskahdin itkuun. En kestänyt ajatella siskoani. Kyyneleet virtasivat suolaisina poskiani pitkin tipahdellen hiljalleen rinnuksille ja sateen jo valmiiksi kastelemaan maaperään. Minua värisytti, eikä syynä ollut ohut turkkini taikka lehtisateen mukanaan tuoma koleus. Minua värisytti, koska kaipasin niin paljon siskoani. Tiesin, ettei tehnyt hyvää ajatella häntä joka välissä. Tiesin myös, että minun oli pakko. En voinut muutakaan.
"Rakastan sinua Laventelitaivas, olet paras sisko!" Talvikkitakun sanat kaikuivat mielessäni kirkkaana. Onneksi olin huomannut Kuutamotassun menevän Mesitähden puheille siskoni lähdön jälkeen - en olisi itse kyennyt samaan. En olisi voinut ilmoittaa isälleni hänen pentunsa lähdöstä. Minun oli niin paha olla, että rinnassa kiristi ja puristi, enkä oikein tiennyt miten olla. En ymmärtänyt, miten Talvikkitakku oli ajautunut pisteeseen, jossa hänen oli pakko saada jättää Eloklaani. Tunsin itseni niin surulliseksi ja voimattomaksi Talvikkitakun tuntemusten suhteen. Itse asiassa en ollut edes pystynyt kunnolla kohtaamaan perhettäni tapahtuneen jälkeen. Se tuntui väärältä, kun ajauduin jatkuvasti miettimään sitä, olisinko voinut toimia jotenkin toisin, jotta Talvikkitakku olisi muuttanut mielensä. Tiesin kyllä, että vastaus oli ei. Sisareni päätä ei olisi saanut kääntymään millään. Pystyin vain toivomaan, että naaras pitäisi itsestään huolta ja palaisi ehjänä takaisin! Soturin paluu takaisin oli ainut lohtu, mihin saatoin tällä hetkellä turvautua.
"Tiedän, ettei sisareni aina toimi oikein, mutta katsokaa hänen peräänsä siellä Tähtiklaanissa. Luotan, että pidätte Talvikkitakun turvassa", kuiskasin värisevällä äänellä ja kohotin katsettani kohti synkkien pilvien peittämää taivasta. Ei Talvikkitakku palannut takaisin, vaikka kuinka tuijotin.
"Äh, mitä?" säikähdin nenänpäähän osuvaa sadepisaraa. Joko se alkoi satamaan taas? Istuin paikallani vielä tovin, kunnes pisara muuttui toiseksi, kymmeneksi ja lopulta niin moneksi, että ehdin jo seota laskuissa. Pisarat huuhtoivat suolaiset kyyneleet turkiltani, ja vasta sitten uskalsin nousta lähtien juoksemaan kohti leiriä. Minulla oli vielä matkaa leiriin, koska olin tullut aivan rajalle saakka. Aluskasvillisuus tuntui tassujen pohjassa iljettävältä ja se kasteli inhottavasti vatsakarvatkin. Tämän jälkeen kuiva sammalvuode tuntuisi ihan unelmien täyttymykseltä. Sade huuhtoi enemmän pahan olon pois kuin puhdistaen mielen kaikesta epämiellyttävästä liasta, jota olin aivan liian pitkään siellä hautonut. Leirissä tunsin niskassani muutaman säälivän katseen, jota taisi saada jokainen perheeseeni kuuluva. Vilkaisin kohti pentutarhaa samalla huokaisten. Hetken mielijohteesta lähdinkin jolkottelemaan pentutarhan suuntaan ja hylkäsin ajatuksen kuivasta sammalvuoteesta. Hämärään pesään sujahdettuani huomasin suurimman osan pesän väestä olevan jo unten mailla. Tosiaan, olihan ehtinyt tulemaan jo myöhä ja varmasti pennut oli kyörätty jo aikaa sitten nukkumaan. Kuningattaret olivat kuitenkin hereillä Nokkospilveä lukuun ottamatta. Huomasin pian myös yhden silmäparin lisää, kun ilmeisesti Lampipentu oli hyvin uteliaan oloinen nähtyään minun ilmestyvän suuaukosta. Valkea naaras pysyi kuitenkin hiljaa ja tyytyi tarkkailemaan tilannetta ilman sen suurempaa älämölöä. Hyvä niin, etten vahingossa herättänyt koko pentutarhaa. Vasta viimeisenä katseeni osui Minttuliekkiin. Emoni reaktiosta päätellen katseeni taisi olla hyvin tuskainen, mutta siltä minusta tuntuikin. Poltetun punasaven värisen turkin omaava naaras nousi uinuvien pentujensa luota varovasti ja asteli luokseni. Kumpikin tajusi poistua pentutarhasta hiljalleen lakkaavaan sateeseen. Emon tummansiniset silmät tuntuivat näkevän lävitseni.
"Mikä on, Laventelitaivas?" Minttuliekin sanat saivat minut purskahtamaan hetkessä uudestaan itkuun. En voinut mitenkään hallita näin suuria tunteita. En millään osannut. Ne eivät tuntuneet normaaleilta - ne eivät voineet olla normaaleja. Minä niin halusin Talvikkitakun jo takaisin. Sanaakaan sanomatta painauduin kiinni varapäällikön hellään huomaan, ja tunsin hännän laskeutuvan lohduttavasti selälleni.
"Talvikkitakku", puserrin sanat ulos suustani kuin viimeisillä voimillani vasten Minttuliekin turkkia. Emoltani pääsi henkäys.
"Hän tulee kyllä takaisin, kun on kerta niin sanonut. Minä lupaan sen", naaraan äänessä oli rohkaiseva sointi. En halunnut vielä nostaa päätäni. Tässä oli oikein hyvä. Sadekin oli jo lähes lakannut kokonaan. Taivaalta tipahteli enää muutamia vesipisaroita märkään maahan. Huokaisten irrottauduin hetken kuluttua ja otin hieman etäisyyttä. Syyllisyys alkoi korventaa korviani ja painoin ne luimuun häpeissäni.
"Olen niin pahoillani", sain viimein tokaistua. Minttuliekki kallisti aavistuksen päätään luoden minuun kysyvän katseen.
"Mitä sinä nyt pahoittelet? Sinä saat kyllä aina tulla kertomaan huoliasi minulle, muista se. Monikin asia järjestyy pelkästään puhumalla, ja minä haluan sinun voivan tulla keskustelemaan kanssani", Minttuliekki naukui, "jos vain sitä haluat."
"Kyllä minä tiedän. Mutta en minä sitä pahoitellut... Minä tarkoitin... Olen pahoillani Murattipennusta", sanoin hiljaa pitäen katseeni vastapäätä kiiluvissa tummansinisissä silmissä. "Minun olisi pitänyt käydä luonanne enemmän! En tiedä, mikä minuun on tullut vai onko minulla vain kiire, vaikka minulla ei pitäisi olla niin kiire, etten ehtisi näkemään teitä ja-"
"Ei mitään hätää, Laventelitaivas", Minttuliekki keskeytti loppumattoman selitysten litanian. Nieleskelin kurkussani tuntuvaa inhottavaa palasta alemmas. Minttuliekillä tuntui olevan oikea sana jokaiseen asiaan. Pentujen menetys näytti vaikuttavan raskaasti naaraaseen, mutta pystyin huomaamaan tämän olemuksesta rohkaisevan asenteen. Ehkä se oli nyt näkyvillä minua varten. Näin ainakin ajattelin.
"Haluatko jutella vielä lisää, sillä minä jaksan kyllä valvoa. Voisin kuitenkin suositella sinulle nukkumista. Olen varma, että aamulla sinullakin on jo parempi olo, vai mitä olet mieltä?" emo puheli. Nyökyttelin päätäni.
"Nukkuminen kieltämättä kuulostaa hyvältä", päästin suustani huvittuneen tuhahduksen ja kasvoilleni kiiri lähestulkoon hymyntapainen. Minttuliekki nousi ylös aloiltaan ja asteli kohti pentutarhan suuaukkoa sanoen:
"Hyvää yötä, Laventelitaivas. Nuku hyvin!" Hymyntapainen muuttui oikeaksi hymyksi, vaikkakin vain ihan hetkiseksi. Sanoin emolleni myös hyvänyöntoivotukset, ja pian tuo katosi takaisin pentutarhaan. Itse jäin vielä hetkeksi istumaan paikalleni. Kiristävä tunne rinnassani ei tuntunut enää niin kuolettavalta vaan siitä oli jopa tullut siedettävä. Mesitähden kanssa en halunnut vielä keskustella paremmin. Talvikkitakun viha isäämme kohtaan oli jotain sellaista, minkä takia olisin tuntenut oloni hyvin vaikeaksi päällikön seurassa. Olin päättänyt pitää etäisyyttä ainakin niin kauan, ettei Talvikkitakun sanat kaikuisi jatkuvasti selvinä päässäni. Nyt oli kuitenkin minun aikani painua pehkuihin. Päästyäni sotureiden pesälle ja asettuessani sammalvuoteelleni nukahdin hetkessä raskaan päivän jäljiltä.

Aamu valkeni kirkkaana ja raikkaana. Minun oli melkeinpä hyvä olla. Nousin istumaan vuoteellani ja aloin sukimaan turkkiani. Pian olinkin jo valmis ja lähdin kuuntelemaan aukiolle, kun Mesitähti jakoi jo partioita. Tavalliseen tapaani onnistuin välttelemään kanssakäymistä isäni kanssa, kun Hallavarjolla näytti olevan tälle jotain asiaa sivummalla. Huokaisin helpotuksesta. Mesitähti oli määrännyt minut aamun metsästyspartioon, jonka johdossa oli Pehmoturkki. Lisäkseni partiossa oli vielä Kirpputäplä ja Irvikita.
"Ovatko kaikki valmiina?" Pehmoturkki naukui ystävälliseen sävyyn ja yritti viittoa partion jäseniä erilleen muista eloklaanilaisista.
"Ollaan ollaan! Eiköhän riista kuitenkin jaksa meitä odottaa", totesin huvittuneena vastauksen partion johtajalle. Pehmoturkin kasvoilla koreili lämmin hymy, joka vain leveni sanojeni johdosta. Kirpputäplä naukui pikaisesti olevansa valmis, mutta Irvikita tyytyi tapansa mukaan nyökkäämiseen. En ollutkaan ollut vähään aikaan kollin kanssa tekemisissä. Hänestä oli hyvin vaikea saada mitään irti, enkä ollut varma halusiko toinen edes keskusteluseuraa. Niinpä en ollut uskaltanut noin muuten lähestyä kollia. Kirpputäplä oli myös hiljaisempaa sorttia. Tämän takia piikkihernetunnelista päästyä loikin Pehmoturkin kiinni ja asettauduin melko lähelle kermanväristä naaraskissaa. Annoin tämän kuitenkin olla selvästi johdossa, kuten kuuluikin. Vanhempi naaras loi kirkkaansinisen katseensa minuun. Tämän silmät hohkasivat ystävällisyyttä ja lämpöä.
"Minne olemme menossa? Kävin tässä muutama päivä sitten kalastamassa ja saalis oli hyvä. Ajattelin, että kalavarastoa voisi täydentää tänään, jos se sopii sinulle?" puhelin kunnioittavasti itseäni vanhemmalle soturille. Pehmoturkki näytti pohtivan hetken asiaa itsekseen.
"Kyllä se sopii! Olin muutenkin johdattamassa teitä joen läheisyyteen, joten kalastus onnistuu siinä samalla", naaras lausahti heleästi. Nyökkäsin kiitokseksi ja annoin Pehmoturkin asettua kokonaan johtoon. Vilkaisin taakseni, jossa Irvikita näytti tarkkaavaiselta ympäristöstään ja Kirpputäplä näytti olevan ihan omissa maailmoissaan. Mitähän hänenkin korviensa välissä mahtoi liikkua? Olin jopa yllättynyt siitä, miten pystyin pitämään omat ajatukseni kurissa. Eilen se oli tuntunut vielä täysin mahdottomalta. Minttuliekin kanssa keskusteleminen oli auttanut tilannettani paljon, ja tajusin, että minun kannattaisi viettää enemmänkin aikaa emoni seurassa. Minun täytyisi myös todella tehdä jotain klaanitovereihini tutustumisen eteen, sillä se ei ollut vielä johtanut mihinkään. Varsinkin nyt, kun Talvikkitakku oli... väliaikaisesti pois kuvioista, minun tulisi löytää joku toinen, jolle voisin vuodattaa ajatuksiani. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty.
"Laventelitaivas voi keskittyä kalastamiseen, niin minä ja Kirpputäplä voimme jatkaa yhdessä tähän suuntaan", Pehmoturkki ohjeisti keskeyttäen ajatukseni ja viittoi hännällään suuntaohjeita, "Irvikita, sinä voisit jatkaa tuohon suuntaan."
Kalastaminen onnistui hyvin ja partion loputtua edessäni komeili kaksi ahventa ja yksi siika. Ne olivat kyllä kooltaan pienempiä vonkaleita, joten kolmen kantaminen pyrstöosasta samaan aikaan ei tuottanut sen suurempia ongelmia. Partiomme jatkoi takaisin leiriin hiljaisuuden vallitessa. Onneksemme jokainen jäsen oli saanut jotakin kiinni - toiset enemmän ja toiset vähemmän. Pääasia oli, että Eloklaani sai taas syödäkseen. Olihan nyt sentään lehtisade ja lehtikato teki jo pahaenteisesti tuloaan. Sen kykeni aistimaan alati kylmenevästä ilmasta. Antakoot Tähtiklaani olla ensi lehtikadon mahdollisimman leuto ja johdattakoon Talvikkitakun takaisin turvallisesti kotiin.

// KP-BOOSTI

Kujepentu

Aura

Sanamäärä:
258
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
5.733333333333333

28. toukokuuta 2023 klo 13.17.27

Kujepentu makoili emonsa Nokkospilven vierellä ja kuunteli toisen tarinaa Lieskakajosta. Oranssi kolli kävi päivittäin tervehtimässä pentujaan ja tuomassa heille ruokaa. Kujepennusta kolli oli Nokkospilven tapaan mahtava ja hän suorastaan palvoi vanhempiaan! Lieskakajo vaikutti siistiltä kaikkine arpineen ja Kujepentu oli päättänyt, että hän hankkisi ainakin tuhat arpea isona kissana! Nokkospilvi oli kertonut, että kissat saivat arpia yleensä taisteluista ja pennut eivät saaneet osallistua taisteluihin, joten naaraspentu joutui vielä odottamaan omaa vuoroaan. Pennusta odottaminen oli ehkä maailman tylsin ja vähiten siistein asia! Hän halusi olla jo nyt oppilas, seikkailut ja vitsit odottivat. Kujepentu nousi varovaisesti pienille ja huterille käpälilleen. Pentu alkoi heti horjahtelemaan, mutta kuningattarien kannustuksien kautta hän otti muutaman askeleen. Naaraspentu oli juuri miukaisemassa ilonmiukaisuja, kunnes hänelle vielä tuntematon kirjava pentu tönäisi hänet kumoon. Vanhempi pentu ilkkui virnuillen Kujepennulla olevan huono tasapaino. Valkoruskea kissa räpäytti silmiään ja katsoi silmät suurina kilpikonnakuvioista naarasta.
"Miksi sinä tönäisit minut kumoon? Ei niin saa tehdä, eihän emo? Eihän?" Kujepentu miukaisi ja kääntyi hätääntyneenä Nokkospilven puoleen. Kuningatar nousi seisomaan ja nosti Kujepennun hellästi pystyyn. Sitten Nokkospilvi kääntyi vanhemman pennun puoleen.
"Malvapentu, tuo oli ikävästi tehty. Tiedät varmasti, ettei ketään saa töniä, pyydä anteeksi Kujepennulta", Nokkospilvi naukaisi ja torui Malvapentua, joka virnuili edelleen Kujepennulle. Kujepentu hymyili, kun Nokkospilvi sukaisi tyttärensä päälakea.
"Mutta minä luulin Kujepennulla olevan parempi tasapaino. Minulla ainakin oli tuon ikäisenä!" Malvapentu selitti pätevänä. Kujepentua pienet tönimiset eivät kuitenkaan lannistaneet, ei häntä ollut edes sattunut!
"Leikitäänkö jotain, Malvapentu?" Kujepentu kysyi ja pyllähti istumaan. Seisominen oli vielä vähän väsyttävää! Kujepentu halusi kuitenkin pysyä isompien pentujen vauhdissa, sillä hän halusi ystävystyä pentutarhan kaikkien kissojen kanssa!

//Malva?

Leimusilmä

EmppuOmppu

Sanamäärä:
554
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
12.311111111111112

28. toukokuuta 2023 klo 13.05.45

"Leimusilmä!" Leimusilmän korvat kääntyivät yrttivarastosta kuuluneen naukaisun suuntaan.
"Niin?" hän huikkasi Liljatuulelle takaisin samalla, kun pinosi vanhoja sammalia yhteen kasaan sairasaukiolla.
"Minun piti käydä tekemästä tarkistuskäynti Nokkospilven pennuille, mutta olen juuri nyt liian kiireinen. Voisitko sinä tehdä sen puolestani?" Yrttivaraston kiviseinät vaimensivat jonkin verran tummanharmaan parantajan ääntä, eikä Leimusilmä nähnyt naaraasta kuin pätkän häntää pilkistämässä varaston suusta.
"Menossa." Parantajaoppilas nosti vielä viimeiset vanhat sammalet kasaan ja suuntasi sen jälkeen aukiolle. Joku oppilaista voisi käydä siirtämässä sammalet myöhemmin leirin ulkopuolelle, ellei hän itse ehtisi ennen sitä.
Aukiolla kissat tekivät tavallisia askareitaan. Tuntemattoman taudin jälkeen lähes kaikki olivat parantuneet, ja elo klaanissa oli vilkastunut huomattavasti. Leimusilmä ei voinut kiittää esi-isiään tarpeeksi unen lähettämisestä. Muutoin he eivät ehkä olisi tässä nyt.
Astuessaan sisään hämärään, maidontuoksuiseen pesään, leikkivien pentujen kiljahdukset täyttivät Leimusilmän pään ja korvat. Pentutarhalla olivat samaan aikaan Minttuliekin, Nokkospilven ja Kimalaistoiveen pennut, ja meno oli sen mukaista.
Pari päivää sitten tosin yksi Minttuliekin ja Mesitähden pennuista oli menehtynyt. Liljatuuli oli jo jonkin aikaa seurannut sen vointia ja pannut merkille, miten pikkuinen oli jäänyt kasvukilpailussa huomattavan paljon jälkeen sisaruksiaan, ja se oli lopulta ollut pienen Murattipennun loppu. Se oli jo toinen kuollut pentu kyseisessä Minttuliekin pentueessa. Myös Nokkospilven ja Lieskakajon pennuista yksi oli kuollut heti synnyttyään. Leimusilmä ei ollut ehtinyt keskustella Lieskakajon kanssa palattuaan yrttejä etsimästä, sillä työtä oli yksinkertaisesti ollut liikaa, mutta hän halusi kovasti päästä kysymään kollin vointia.
"Hei, Leimusilmä", Nokkospilven ystävällinen tervehdys toivotti parantajaoppilaan peremmälle. Hän tervehti takaisin ja meni raidallisen kuningattaren luo, joka kutsui kolme pentuaan luokseen.
Kujepentu, Lehmuspentu ja Lampipentu irtautuivat hieman vastahakoisen näköisesti leikistä ja tepastelivat emonsa tykö. Leimusilmä nyökkäsi pennuille hymyillen.
"Tulitko sinä tarkastamaan meidät?" Lehmuspentu kysyi kohteliaaseen sävyyn. Leimusilmä nyökäytti päätään myöntävästi.
"Kyllä vain. Älkää huoliko, minulla ei mene kauaa. Pääsette pian palaamaan takaisin leikkeihinne."
Leimusilmä tutki kunkin pennun suun ja korvat huolella läpi ja teki muita tavanomaisia hoitotoimenpiteitä, joista voisi mahdollisesti saada selville, mikäli jokin oli vialla. Tutkimusta tehdessään Leimusilmä sai huomata, miten erilaisia kukin pentukolmikosta oli: Kujepentu oli hyvin sosiaalinen tapaus, joka olisi halunnut vain leikkiä. Lehmuspentu pysyi koko tarkastuksen ajan tyynenä ja arvokkaana, vaikka hänestä saattoikin aistia hienoista ennakkoluuloisuutta Leimusilmän toimia kohtaan. Pentueen pienin, Lampipentu, oli kahta sisarustaan huomattavasti hiljaisempi ja ujompi, eikä parantajaoppilas kuullut tämän sanovan sanaakaan käyntinsä aikana.
"Kaikki kunnossa", Leimusilmä vakuutti tarkastusten jälkeen sekä pennuille että Nokkospilvelle, joka nyökkäsi kiitollisena parantajaoppilaalle.
"Kiitos, Leimusilmä."
"Teen vain työtäni", Leimusilmä vastasi hymähtäen ja alkoi tehdä lähtöä. "Olkaa kiltisti ja muistakaa totella emoanne!" hän naukui vielä pennuille, mutta nämä eivät enää kuunnelleet, vaan olivat painelleet takaisin omille teilleen. Hän naurahti päätään pudistellen ja sujahti ulos pesästä.
Pesän ulkopuolella hän melkein törmäsi Lieskakajoon, joka oli kantamastaan oravasta päätellen tuomassa kuningattarille lounasta. Heidän katseensa kohtasivat ohikiitävän hetken ajan, ja Leimusilmä tunsi sydämensä kiihdyttävän lyöntejään.
Hän astui kohteliaasti pois soturin tieltä ja väläytti tälle ystävällisen hymyn. "Anteeksi, en tajunnut ajatuksissani katsoa, olenko kävelemässä pahki johonkuhun."
Lieskakajo pudisteli päätään hymyillen hänkin. "Älä suotta pahoittele. Minäkin olisin voinut kuulostella vähän tarkemmin, oliko joku tulossa ulos."
Hiljaisuus. Kaksikko tuijotteli toisiaan hetken kuin odottaen jommankumman tekevän seuraavan siirron. Niinpä Leimusilmä päätti ottaa tilanteen käpäliinsä.
"Emme ole ehtineet jutella kunnolla sitten sen taudin puhkeamisen", hän naukaisi hymyillen vienosti. "Näytät nyt olevan kiireinen, mutta myöhemmin voisimme käydä vaikka kävelyllä tai viettää yhdessä aikaa aukiolla ja vaihtaa kuulumisia. Jos se siis sopii sinulle, tietenkin!" Leimusilmä tunsi korvannipukoitaan kuumottavan hermostuneesti. Hänen vatsassaan tuntui olevan parvi perhosia liihottelemassa ympäriinsä.

//Lieska?

Helmipilkku

Ruska

Sanamäärä:
563
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
12.511111111111111

27. toukokuuta 2023 klo 9.21.24

Istuskelin aukion reunalla ja katselin aukion tapahtumia. Aurinkohuipusta oli jo aikaa, ja ilma oli jo hiukan viileää. Pörhistin tuuheaa turkkiani ja katselin pentutarhaa. Lähiaikoina oli syntynyt niin paljon pentuja, ja välillä toivoin, olisipa minullakin pentuja. Pennut ovat suloisia, pieniä ja niistä on ihanaa pitää huolta ja rakastaa niitä sydämmensä pohjasta. Jos vain, minulla olisi rakastava ja lempeä kumppani. Voi olla, etten saa koskaan kumppania, saati sitten pentuja. Huokaisin hiukan surullisesti, ja käänsin katseeni pois pentutarhasta. Oli minulla sentään hiirenaivoinen veljeni, hän tuo minulle lohtua ja turvaa, vaikka onkin välillä vähän hiirenaivoinen. Ajatuksissani en huomannut että joku käveli vierelleni, ja ustahti ketunmitan päähän minusta. "Hei Helmipilkuu!" Hillasielu tervehti. Säpsähdin ja käänsin katseeni kolliin, jonka silmät säkenöivät ilosta. "Ai hei, Hillasielu", tervehdin takaisin huulillani pieni hymynkaarre. "Mitä sinulle kuuluu?" kysyin heti tervehdittyäni iloista Hillasielua. "Oikein hyvää, entä sinulle?" Hillasielu kysyi vuorostaan. "Ihan hyvää", sanoin hymyillen vinosti. "Mitä oikein ajattelit äsken? Olit niin ajatuksissasi", Hillasielu kysyi omalla uteliaalla ja iloisella tavallaan. Minä pidin hänestä, hän on minulle tosi hyvä ystävä, parempi kuin kukaan muu täällä Eloklaanissa, minä jopa olin hiukan ihastunut tähän seikkailulliseen ja mukavaan kolliin. "Mietiskelinpähän vain että pennut on söpöjä", naurahdin iloisesti ja käännyin paremmin kohti Hillasielua. "Vai niin, tykkäätkö pennuista?" Hillasielu kysyi ja kallisti päätään. Nyökkäsin varovaisesti. "Pidän, kovasti", sanoin hiljaa ja katsoin taivaalle. Hillasielu olisi mainio isä pennuille, hän on niin mukava ja iloinen. "Minäkin pidän pennuista, mutta asiasta toiseen, mennäänkö metsään seikkailulle?" Hillasielu kysyi innoissaan. Katsoin yllättyneenä Hillasielua, seikkailulle, kahdestaan? "Totta kai, siitä tulee kivaa", sanoin hymyillen iloisesti. Hillasielu on mukava, totta kai lähden seikkailulle Eloklaanin reviirille hänen kanssaan, jos hän haluaa. Hillasielu nyökkäsi innoissaan. "Tule mennään", Hillasielu sanoi ja nousi seisomaan. Nousin myös ylös ja kävelin rauhallisesti tämän perään. Metsä avautui jo mukavasti eteemme ja kitalakeeni tarttui monta metsän tuoksua. "Mennäänkö nummille?" Hillasielu kysyi kun olimme matkanneet vasta vähän aikaa. "Mennään vain, en ole ollut kovin montaa kertaa nummilla", sanoin iloisesti hymyillen. Saavuimme joelle, ja meidän pitäisi ylittää se. Hyppäsin astinkivelle, ja siltä seuraavalle astinkivelle. Hyppelimme Hillasielun kanssa astinkiviä pitkin peräkanaa. Ja olimme toisella puolella. "Mennään jo!" hoputin naurahtaen rennosti kävelevää Hillasielua eteenpäin. "Ei nummi mene minnekkään vaikka kävelisimme hitaasti", Hillasielu tokaisi rennosti ja naurahti. Matka nummille ei ollut pitkä, ja juttelimme sen varrella monen moisista asioista. Hillasielu jopa avautui erakko ajoistaan minulle hiukan. Olin onneni kukkuloilla, rento kävely nummille hyvän ystäväni Hillasielun kanssa on ihanaa. Ja toivon että ystävyytemme kestää kauan. Ennen kuin huomasimmekaan, nummet avautuivat laajoina edessämme. Rupatellessamme emme olleet huomanneet miten aika oli kulunut. Henkäisin iloisesti, nummet olivat kauniit, ja siellä olisi meille psljon tutkittavaa ja löydettävää. "Juostaanko?" kysyin Hillasielulta ja katsahdin kollia hymyilen. "Juostaan vain!" Hillasielu tokaisi hymyillen. "Viimeinen tuon puun luona on mäyrä!" hihkaisin innoissani ja pinkaisin juoksuun. "Hei!" Hillasielu naurahti ja pinkaisi perääni. Juoksimme hetken samalla linjalla ja yritimme ohittaa toisemme. Hillasielu jäi pikkuhiljaa koko ajan taaemmas ja taaemmas. Puu oli jo lähellä ja juoksin sen luo. Pysähdyin ja olin hengästynyt. Hillasielu oli pian paikalla ja hengitti nopeasti. "Olen mäy", Hillasielu totesi lopulta ja naurahti. "Niin olet", sanoin iloisesti ja hymyilin. Istahdimme puun juurelle ja katselimme nummia. Aurinko oli jo aloittelemassa laskemistaan. "On jo parasta mennä leiriin", Hillasielu totesi ja nousi ylös. "Niin", vastasin ja lähdin seurasmaan häntä.
Makasin vuoteellani sotureiden pesässä, ja meinasin nukahtaa, mutta pidin silmiäni auki parhaani mukaan. "Kiitos tästä päivästä Helmipilkku", Hillasielu kuiskasi väsyneesti ja ojensi tassuaan eteenpäin. "Eipä kestä", vastasin uneliaasti, ja laskin tassuni Hillasielun tassun päälle. Ja nukahdin.

Kultasiipi

Auroora

Sanamäärä:
916
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
20.355555555555554

26. toukokuuta 2023 klo 13.35.27

Väistin täpärästi punertavan vaahteran lehden, joka oli laskeutua keskelle naamaani. Ne leijailivat ympärillämme kuin perhoset, kun partiomme kulki reippaaseen tahtiin kohti Kuolonklaanin rajan läheisiä nummia. Nummilla metsästäminen ei houkutellut kahdesta syystä. Ensinnäkin siinä vaadittiin nopeutta, jota minulla ei ollut. Toiseksi pelkäsin edelleen, että tapaisin rajalla Varissulan. Pelko oli ehkä typerä, sillä olin ehtinyt tapaamisemme jälkeen partioida rajan tuntumassa useita kertoja häntä näkemättä. Muutenkin todennäköisyys sille, että tiemme risteäisivät, oli aika pieni. Mutta ei tarpeeksi pieni - ja minulla oli paha aavistus.
Edelläni kulkeva, partiota johtava Väärävarjo vei meitä yhä kauemmas nummille. Hän vilkuili vähän väliä taakseen, ja minusta alkoi tuntua siltä, että hän tarkkaili minua.
"Onko kaikki kunnossa, Kultasiipi?" hän kysyi hiukan huolta äänessään. "Vaikutat vähän hermostuneelta."
"Vaikutanko?" vastasin vähän liian nopeasti. "Minä olen ihan kunnossa. Täällä on vain vähän kylmä."
Väärävarjo vilkaisi merkitsevästi pilvettömälle taivaalle, jolla aurinko porotti huipussaan.
"Selvä sitten."
Kuljimme vielä vähän matkaa kunnes Väärävarjo viimein pysähtyi.
"Lähdetään kaikki eri suuntiin, niin katamme mahdollisimman suuren alueen", valkea kollisoturi ilmoitti. "Minä lähden tuonne, Oksakuiske joen suuntaan, Mehiläislento leiriä päin ja Kultasiipi voi mennä rajan tuntumaan."
Vannoin, että Väärävarjo osasi lukea ajatukseni ja oli jostain syystä päättänyt kiusata minua tänään, vaikka kumpikaan ei vaikuttanut todennäköiseltä asialta. En kuitenkaan ilmaissut tyytymättömyyttäni, sillä se jos mikä olisi vaikuttanut epäilyttävältä. Lähdin siis sanaakaan sanomatta rajaa kohti.

Uskalsin jo vähän rentoutua, kun olin ehtinyt saada jo kaksi hiirtä kiinni eikä Varissulasta näkynyt viiksikarvaakaan. Haistoin ilmassa jäniksen. Olin juuri pohtimassa, uskaltaisinko yrittää tänään onneani pitkäkorvien kanssa, kun läheisen puskan takaa kuului jonkun ääni.
"Psst!"
Hypähdin säikähtäneenä ilmaan ja käännyin karvat pystyssä äänen suuntaan. Ja kukas muukaan seisoi edessäni kuin Varissulka. Katsoin kollia närkästyneenä rentoutuen vain hiukan.
"Mitä sinä täällä teet?" sihahdin ja laskin hiiret maahan. Varissulka vain kohautti lapojaan.
"Enkö saa kuljeskella omalla reviirilläni miten lystään?"
Siristin silmiäni.
"Tiedät kyllä mitä tarkoitan", kivahdin heilauttaen vihaisesti häntääni. "Miksi yrität puhua minulle? Sinulla ei voi olla minulle mitään asiaa."
*Ellei hän aio kiristää minua ja uhkailla kertovansa tapaamisestamme.*
Varissulan ilmeestä ja olemuksesta ei kuitenkaan voinut päätellä mitään sellaista. Hän vaikutti melko rentoutuneelta, vaikka vilkuilikin vähän väliä taaksensa. Ehkä hänkin oli partiossa.
"Halusin pyytää sinulta palvelusta", harmaa kolli sanoi hetken päästä. Hänen katseensa näytti melkein anovalta, ja olin kiinnostunut kuulemaan, mitä joku kuolonklaanilainen saattaisi haluta minulta.
"Miksi juuri minulta? Ja mikä palvelus?" kyselin katsoen kollikissaa tiukasti silmiin. Hänen ilmeensä näytti muuttuvan hiukan toiveikkaammaksi - kaiketi soturi kuvitteli, että lisäkysymykseni viestivät kiinnostuksesta auttaa.
"Sinä kerroit minulle niistä yrteistä", Varissulka sanoi ja otti askeleen lähemmäs rajaa. "Vein niitä Hehkusaskeleelle. Hän oli hyvin kiitollinen."
Silmäni laajenivat hiukan hämmästyksestä. On ollut kuvitellut, että Varissulka olisi tosiaan ottanut neuvostani vaarin tai ylipäätään luottanut ohjeisiini.
"Oikeastiko veit?"
Soturi nyökkäsi.
"Ai", mutisin. "No... en usko, että voin olla sinulle mitenkään avuksi, mutta ihan mielenkiinnosta, millaista apua tarvitsisit?"
Varissulka hymyili salaperäisesti.
"Ah, katsos, minun ongelmani on se, etten osaa metsästää", hän sanoi ja hymyili aika säälittävän näköisesti. Se tuntui toimivan minuun. "En ole tuonut leiriin riistaa moneen päivään, joten minun ei ole annettu syödä... Eikä tämä ole ensimmäinen kerta."
Kurtistin kulmiani.
"Et näytä mitenkään erityisen laihalta nälästä kärsiväksi kissaksi", sanoin epäillen. Varissulka katsoi minua hetken mitäänsanomattomin silmin.
"Minulla on paksu turkki."
Selitys ei aivan vakuuttanut minua, mutta en alkanut kyseenalaistamaan häntä sen enempää. Enhän minä voinut tietää, miten raskasta Varissulalla oli. Ja Kuolonklaanissa oli sen verran tiukat säännöt, ettei hänen sanomansa ollut ollenkaan kaukaa haettua. *Kuinka surullista...*
Pudistin päätäni säälivä katse silmissäni.
"Olen pahoillani Varissulka... eihän tuo ole reilua ollenkaan."
Varissulka laski surkeana päänsä, ja minusta alkoi todella tuntua pahalta hänen puolestaan. Kun lehtikatokin oli lähestymässä, riistaa olisi vielä vähemmän hänelle pyydystettäväksi. Tällä menolla hän ei selviäisi tulevista kylmistä ajoista.
"Ajattelin siis..." Varissulka jatkoi tunnustellen, "että ehkä sinä voisit antaa minulle hiukan riistaa? Ymmärrän tietty, jos kieltäydyt. Sehän kai rikkoo soturilakia tai jotain... mutta vaikutat niin avuliaalta kissalta, enkä tiedä kenen muun puoleen kääntyä. Kukaan Kuolonklaanissa ei halua auttaa minua."
"Tietysti", vastasin miettimättä asiaa. Totta kai minun oli autettava kissaa hädässä, vaikka hän olisi toisesta klaanista. Soturilaki ei ollut kissan elämää tärkeämpi. Nostin yhden hiiren maasta ja nakkasin sen Varissulan puolelle rajaa.
"Ole hyvä", sanoin hymyillen lempeästi. "En uskalla antaa sinulle enempää, Väärävarjo varmasti odottaa minulta suurta saalista... En halua herättää mitään epäilyksiä, jos tarvitsetkin vaikka lisää apua myöhemmin."
Varissulka siirsi yllättyneenä katseensa hiirestä minuun.
"Niinkö? Aiotko auttaa minua vielä lisää?" hän kysyi hämmästyneenä.
"Tietysti", naukaisin lämpimällä äänelläni. "En halua, että kuolet nälkään. Sovitaanko, että tavataan tässä aurinkohuipun aikaan muutaman päivän päästä?"
Varissulka nyökytteli.
"Sopii minulle", hän sanoi ja noukki hiiren suuhunsa. Sitten hän jolkotti jo tiehensä. Huomasin vasta myöhemmin, ettei hän ollut kiittänyt minua ollenkaan.

Palasin leiriin roikottaen hiirtä ja jänistä suussani. Onnistuin kuin onnistuinkin saamaan mokoman pitkäkorvan kiinni, vaikka se vaatikin paljon kärsivällisyyttä ja pitkäjänteistä vaanimista. Väärävarjo oli ollut hiukan pettynyt saaliiseeni, mutta se oli pieni hinta siitä, että olin mahdollisesti pelastanut kissan elämän.
Nakkasin riistan tuoresaaliskasaan ja vilkuilin tuumaillen ympärilleni. Minun ei ollut vielä nälkä, eikä partioitakaan ollut luvassa enää loppupäivänä. Etsin katseellani Ampiaispistoa, mutta kollia ei näkynyt missään: hän oli kaiketi partiossa. Hänen siskonsa sen sijaan olisi varmasti saapuvilla, kunhan Kimalaistoive ehtisi ottopennultaan seurakseni. Tietenkin jättäisin hänet rauhaan, jos naaraalla olisi kiire Kaislapennun kanssa.
Astuin sisään maidontuoksuiseen pesään. Kimalaistoive loikoili sammalilla pesän hämäryydessä, Kaislapennun nukkuessa hänen vierellään. Hymyilin naaraalle lämpimästi kun kohtasin hänen katseensa.
"Hei Kimalaistoive", tervehdin hiljaisella äänellä varoen herättämästä pienokaista. "Voinko liittyä seuraasi? Emme ole päässeet juttelemaan kunnolla pitkään aikaan... Sinulla on varmasti pitänyt kiirettä Kaislapennun kanssa."
Hymyilin katsellessani pientä, vaaleanruskeaa naaraspentua. Kimalaistoive ja Kaislapentu olivat molemmat onnekkaita, kun heillä oli toisensa. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö lempeä naaras ollut esimerkillinen emo orvolle pennulle.

//Kimmo?

Mesitähti

Elandra

Sanamäärä:
545
Tarinan KP:t
(Ei pyöristetty, mahdollista KP-boostia ei laskettu)
12.11111111111111

26. toukokuuta 2023 klo 13.29.53

Hiilihampaan ja Korppisiiven nuorin tytär, Kuutamotassu oli saapunut luokseni pian leiriin palattuani. Nuoresta naaraskissasta huomasi heti tämän olevan jokseenkin vaivaantunut. Kun naaras kertoi asiansa koskevan Talvikkitakkua, huoleni heräsi välittömästi. Koska Kuutamotassu halusi keskustella rauhallisemmassa paikassa, siirryimme pääaukiolta pesääni.
Ensimmäinen kysymykseni oli, että olihan tyttärelläni kaikki hyvin. Kun tumma naaras kertoi Talvikkitakun lähteneen klaanista, en saanut sanaa suustani. Vielä enemmän minut hämilleen sai se, että Kuutamotassu kertoi Talvikkitakun olevan minulle vihainen. Hetkessä oloni muuttui aivan hirvittävän kamalaksi. Vihreä katseeni siirtyi Kuutamotassusta maahan, enkä tiennyt mitä sanoa. Talvikkitakku-parka oli taatusti kokenut jääneensä ulkopuoliseksi, kun Minttuliekki oli synnyttänyt viimeisimmän pentueensa.
Tuntui, että olin maailman surkein isä. Miten en ollut huomannut Talvikkitakun oloa? Olin selvästi ollut aivan liian kiireinen, kun olin painanut naaraan käytöksen villaisella, sillä olihan hän aina hieman dramaattinen ja omanlaatuinen.
"Hänen puheistaan saatoin kyllä tulkita, ettei hänen lähtönsä ole lopullinen", mustavalkoinen naaraskissa lisäsi vielä. Nostin hitaasti murheellisen katseeni oppilaaseen. Pakotin kasvoilleni pienen, kiitollisen hymyn:
"Kiitos, että tulit kertomaan asiasta minulle. Lähettäisin partion hänen peräänsä, mutta Talvikkitakku on varmasti ottanut sen huomioon ja sotkenut hajujälkensä." Pudistelin pettyneenä päätäni. En ollut pettynyt Talvikkitakkuun, vaan itseeni. Miten en ollut huomannut? Kysymys toistui päässäni yhä uudestaan ja uudestaan vailla vastausta.
Kuutamotassu nyökkäsi. Kiitin häntä vielä kerran ja kerroin hänen olevan vapaa lähtemään takaisin omiin puuhiinsa, ja niin hän tekikin. Kun mustavalkoinen oppilas oli lähtenyt, kasvoillani yhä lymyilevä hymy hiipui hetkessä. Päästin ilmoille syvän, pettyneen huokaisun. Oloni oli kammottava, kuin joku olisi iskenyt kyntensä suoraan rintaani.

Oli kulunut muutama päivä siitä, kun Kuutamotassu oli kertonut minulle Talvikkitakun lähdöstä. Olin samana iltana kertonut raskain mielin asiasta Minttuliekille, joka oli ollut surun murtama. Kumppanini oli yrittänyt syyttää itseään tyttäremme lähdöstä, mutta kielsin häneltä moiset puheet välittömästi. En halunnut kumppanini syyttävän itseään, sillä hän ei olisi voinut tehdä mitään toisin. Minttuliekki oli koko ajan kiinni uusissa pennuissa heidän ollessa vielä pieniä, mutta minä en ollut. Minä olisin voinut tehdä enemmän ja viettää aikaa Talvikkitakun kanssa useammin.
Suru-uutiset eivät loppuneet siihen. Liljatuuli oli sinä samaisena iltana, kun Talvikkitakku oli kadonnut, kertonut olevansa huolissaan Murattipennusta. Pennun kasvu oli hidastunut, ja tämä oli jäänyt sisaruksistaan kasvussa jälkeen. Minttuliekin mukaan pentu oli ollut muutaman päivän ajan hieman vaisumpi kuin normaalisti.
Seuraavat kaksi päivää menivät sumussa. Murattipennun vointi sen kuin vain heikkeni, ja lopulta eilisiltana hän oli matkannut Tähtiklaaniin. Murattipentu oli nukkunut rauhallisesti pois pentutarhalla. En itse ollut ehtinyt paikalle, mutta olin saanut kuulla asiasta saavuttuani partion kanssa leiriin. En voinut käsittää sitä. Tähtiklaani oli vienyt jo toisen pennun samasta pentueesta. Surun murtamana olin haudannut Murattipennun Matarapennun ja Tulipennun hautojen vierelle.

Kuljin hiljaa partion johdossa läntistä rajaa pitkin. Kylmä puhuri iskeytyi vasten kasvojani ja sai silmäni vetistämään. Ajatukseni olivat aivan muualla kuin partiossa. Katseeni seilasi jossain kaukaisuudessa Eloklaanin reviirin ulkopuolella. Toivoin näkeväni Talvikkitakun, joka palaisi takaisin klaaniin sopimaan asiat minun ja Minttuliekin kanssa.
Olin lyhyen ajan sisällä menettänyt kolme pentua, vaikken toivon mukaan Talvikkitakkua lopullisesti. Olisin tehnyt mitä vain, että Talvikkitakku palaisi luoksemme. Olin valmis pyytämään anteeksi niin monta kertaa kuin vain oli tarve, jos hän palaisi.
"Onko kaikki hyvin?" varovainen kysymys säikäytti minut. Käänsin nopeasti pääni takanani kulkevaan Hallavarjoon, jonka kasvoilla oli huolestunut ilme. Yritin hymyillä, mutta en saanut aikaiseksi kuin kummallisen virnistyksen.
"Tuntuu pahalta, etten huomannut Talvikkitakun jäävän ulkopuoliseksi perheessämme. Millainen isä on niin keskittynyt kaikkeen muuhun, ettei huomaa tyttärensä pahaa oloa?" huokaisin ärtyneenä ja pudistelin päätäni.

//Halla?

  • Instagram
kplogomini.png
Seurachat

Seurachattiin voit ilmoittaa, mikäli joku hahmoistasi on vailla kirjoitusseuraa. Kyseinen chat on tarkoitettu vain seuranhakuilmoituksille, ei siis keskustelua seurachatissa!

Voit laittaa chattiin seuranhakuilmoituksen esimerkiksi tähän tapaan: Koiviiksi etsii Kuolonklaanista kirjoitusseuraa. Kuka tahansa kuolonklaanilainen käy seuraksi.

Joku muu pelaaja voi sitten tarjota hahmostaan hahmollesi seuraa. Seurachatissa voi lyhyesti sopia, mitä hahmot tekevät(esim. partio, riita, keskustelu asiasta x tms.) mikäli ette ehdi ole aikaa normaalissa chatissa.

Voit kaupitella seurachatissa myös hahmojesi pentuja!

Pidemmät keskustelut ja tarkemmat sopimiset chattiin.

bottom of page