"Voi, totta se vain on. Sinun isäsi on oikein hieno kissa, joka kykenee hyväksymään muut piittamatta heidän syntyperästään", Karju lausahti hymyillen yhä. Hymy ärsytti Tähtimöpentua yhtäpaljon kuin kollin itsekkyys. Tähtimöpennun teki mieli vaan kääntyä pois tuon kollin luota ja mennä vaikka Mutatassun luo mieluummin. "Voimme kyllä jatkaa myös tästä aiheesta puhumista, mutta tuo sammalpallo kuulostaa minun korvaani houkuttelevammalta. Miten on, osaavatko päällikön pennut opettaa tällaiselle erakolle sammalpallon säännöt?" Tähtimöpentu nakkeli niskojaan epäilevästi tuijotellen. Hän päätti pohtia hetken. “Osaanhan minä mutta toinen asia on se, että tahdonko. Sillä erakot ovat usein mätiä päistään eivätkä tajua mitään selittämälläkään”, mustavalkoinen naaras naukui halveksivasti. Karju naurahti. “Montako sellaista erakkoa olet sitten tavannut, jos tuollaiset ovat ajatuksesi?” hän sanoi kyseenalaistavalla äänellä ja räpytellen silmiään. “En yhtäkään”, Tähtimöpentu myönsi mutta muutti äänensävynsä kovemmaksi ja hyvin omahyväiseksi seuraavaa kommenttia varten: “mutta *Mutatassu* on kertonut minulle teidän laisistanne hulttioista.” Hän tunsi syvää lämpöä sisällään päästessään käyttämään täydelliseltä ja taitavalta Mutatassulta oppimiaan asioita käytännössä. Kolli olisi varmasti ylpeä hänestä. Mutatassun ajattelu tapa oli syöpynyt myös tämän viattoman pikku-naaraan aivoon eikä paluuta siitä enää olisi, jos se etenisi liian pitkälle.
//Karju?

Lieskakajo: 7kp -

Hiilihammas: 5kp -

Tähtimöpentu: 5kp - Pentuna tarinoita kirjoitettu 4/4!

Sypressikuiske: 38kp! -

Aurinkoroihu: 25kp! -

Kuutamotassu: 23kp! -

Talvikkitakku: 25kp! - Talvikkitakku on ylittänyt 250KP:n rajan!

Kipinätassu: 11kp - Oppilaana 1/5 tarinoita kirjoitettu!

Kuusitassu: 4kp -

Kaislapentu: 9kp -

Mesitähti: 8kp -

Pohjaharha: 7kp -

Ampiaispisto: 4kp -

Murtunut jalkani alkoi olla jo hieman parempi, eikä se ollut enää läheskään niin kipeä kuin aiemmin. Pystyin jopa kävelemään, vaikken tietenkään voinut laskea painoa lastoitetulle jalalle. Nilkutin kohti pentutarhaa, jonka edustalla huomasin Kimalaistoiveen istuskelevan ja vahtivan leikkiviä pentuja. Ennen kuin ehdin ruskeaturkkisen kuningattaren luokse, kohtasin pikkuruisen pennun. Kaislapentu kompastui ja törmäsi minuun. Vaaleanruskea pentu nousi pökerryksissään ylös. Hän heilautti käpäläänsä ja irvisti kivusta.
Pienen kissan vaaleanvihreiden silmien katse nousi käpälästään minun kasvoihini.
"Anteeksi", pentu naukui pahoitellen ja nyyhkäisi.
"Kuka olet? Minä olen Kaislapentu", raidallinen pentu esitteli irvistyksen saattelemana. Pentu piteli yhä käpäläänsä ilmassa. Tiesin pennun olevan Kimalaistoiveen kasvatti, jonka sisareni oli löytänyt Eloklaanin reviiriltä ja ottanut hellään huomaansa. Sen seurauksena rakas pentuetoverini oli päättänyt luopua soturiudesta ja siirtyä pysyvästi pentutarhalle. Se jos jokin oli hyvin Kimalaistoivemainen teko.
"Olen Ampiaispisto", naukaisin hymyillen, "olen Kimalaistoiveen veli." Pentu kallisti hämillään päätään. En tiennyt, oliko Kimalaistoive ehtinyt kertoa pienokaiselle perheestämme.
"Loukkasitko jalkasi? Pitääkö sinut viedä parantajan pesälle?" kysyin ja kumarruin vaivalloisesti pennun tasolle. Jouduin olemaan vain yhden käpälän varassa, sillä en edelleenkään voinut laskea painoa murtuneelle koivelleni.
"Minäkin olen loukannut jalkani", tokaisin vielä ja käänsin katseeni murtuneeseen etujalkaani.

//Kaisla?

Kävelin rauhallisin askelin Närhitassun edellä puiden lomassa kohti nummea. Aurinko oli vasta nousemassa, mutten ollut lainkaan väsynyt. Aamu oli melko kylmä, ja heti leiristä ulos astuttuamme kylmä viima oli tervehtinyt meitä. Viima oli pureutunut ohuen turkkini läpi ja sai kehoni värähtämään. Lehtikato lähestyi lähestymistään, eikä menisi aikaakaan, kun metsää koristava ruska olisi tiessään. Viimeisimmät, kuihtuneet lehdet sinnittelivät yhä puiden oksilla, mutta pian nekin putoaisivat maahan. Sitten tulisi kylmä, valkea lumi ja koko metsä muuttuisi aivan toisenlaiseksi.
Elämä Eloklaanissa oli palannut normaaliksi, kun Leimusilmä matkakumppaneineen olivat palanneet yrttienhakureissultaan. Liljatuulen mukaan yrttienhakijat olivat saapuneet juuri ajoissa. Mikäli he olisivat tulleet seuraavana päivänä, minä saattaisin nyt katsella klaanitovereitani tähtien joukosta. Pelkkä ajatuskin siitä ja mystisestä sairaudesta sai niskavillani nousemaan pystyyn ja kylmät väreet kulkemaan koko kehoni lävitse.
Pelko sairastumisesta oli jäänyt kaihertamaan mieltäni, vaikka Liljatuulen ja Leimusilmän mukaan tauti oli nyt kokonaan poissa. Kaikki yrtit oli kuitenkin käytetty, eivätkä parantajat voineet tietää varmasti, ettei uusia sairastumisia tulisi. Olin ollut viime aikoina jopa turhankin varovainen; pysyttelin kaukana kissoista, joilla oli edes pieniä vilustumisen tai muiden tarttuvien sairauksien oireita. Jos joku valitti päänsärkyä, minä siirryin vaistomaisesti kauemmas, sillä en halunnut sairastua enää yhteenkään tautiin.
Vaikka tiesinkin oman elämäni ja kaiken muunkin olevan Tähtiklaanin käpälissä, en voinut olla pelkäämättä sairastumista.
"Mitä me teemme tänään?" Närhitassu kysyi, kun viimein pääsimme pois metsästä avaralle nummelle. Käänsin ilmeettömän katseeni oppilaaseeni ja pysähdyin hänen eteensä.
"Harjoittelemme jänisten saalistamista. Jänikset viihtyvät pitkälti nummilla, joka tuo haasteita vaanimisen suhteen, kun juurikaan piilopaikkoja ei ole. Jäniksen kuulo on erinomainen, joten hiljaa hiipiminen on tärkeä taito jänistä saalistaessasi. Kaiken lisäksi ne ovat nopeita juoksijoita, ja pääsevät siksi helposti karkuun", selitin rauhallisesti ja silmäilin avaraa maisemaa tarkkaavaisesti. Ilmassa leijaili joitakin tuorehkoja jänisten hajujälkiä, joten itse eläimen löytämisen ei pitäisi olla kovinkaan haastavaa.
"Minä en itse ole mikään mestarivaanija, enkä ole mitenkään erityisen nopeakaan, joten jänisten saalistaminen ei ole minun lajini. Ja koska täysikasvuiset jänikset ovat kissan kokoisia, haastetta on melkoisen paljon", nau'uin ja kohtasin Närhitassun vihreät silmät, "onko sinulla kysyttävää, vai aloitetaanko heti harjoitteleminen?"

//Närhi?

"Hei!" ruskea raidallinen naaras tervehti partiota, kun olimme tämän luona. "Mitä sinulle on käynyt?" Väärävarjo kysäisi vilkaistuaan nuoren Sypressikuiskeen loukkaantunutta jalkaa. "Putosin puusta, mutta se on pitkä tarina", Sypressikuiske sanoi nopeasti. "Kerro toki. Jos loukkaannuit Leimusilmän ja Liljatuulen pitää myös tietää tästä", Väärävarjo sanoi kohteliaasti. Vierelläni oleva naaras nyökkäsi, ja huomasin tämän raottavan suutaan, mutta Oksakuiske puhkesi puhumaan ennenpään. "Eikö meidän pitäisi mennä. Saat kertoa parantajille itseksesi sitten", Oksakuiske totesi töykeästi, Sypressikuiske loi minuun epäilevän katseen. En sallinut tätä, kukaan ei ole töykeä ihanalle ja tärkeälle Sypressikuiskeelleni, joten avasin suuni. "Te voitte jatkaa me menemme leiriin kahden", sanoin muulle partiolle, ja vinkkasin Sypressikuiskeelle silmää. Halusin kertoa tälle jotain, kahden. Oksakuiske nyökkäsi ymmärtäväisesti, ja johti partiota syvemmälle metsäään. Kun partio oli poissa näkivistä patistin Sypressikuisketta eteenpäin, emme me aio olla täällä koko päivää. "Ei minulla ollut mitään sen suurempaa asiaa en vain halua, että kukaan kiusaa sinua noin", sanoin Sypressikuiskeelle hiuksn mutisten, pidin hänestä, joten minun pitää suojella häntä kaikelta pahalta. Sypressikuiske loi minuun ärsyyntyneen ja hiukan raivokkaan katseen, säpsähdin ja loin kysyvän katseen. "Vaikka olen loukkaantunut pärjään parin ilkeän kommentin kanssa hyvin!" Sypressikuiske töksäytti töykeästi, pian hän näytti hiukan katuvalta ja kurtisti otsaansa. Huokaisin ja katsoin tätä anteeksi pyytävällä ja anovalla katseella. "No anteeksi jos en saa suojella sinua, olet tärkeä minulle, enkä halua että kukaan tekee sinulle pahaa, tai sanoo sinulle mitään pahaa. Tein niin koska… välitän sinusta. Ja olen sinusta tosi huolissani, anna minun välittää sinusta, sillä pidän sinusta, pidän kovasti, ja jopa, liikaa", sanoin Sypressikuiskeelle itku kurkussa ja punastuin.

// Sype? <3

“EIH!” Sypressikuiske huudahti horjahtaessaan hengenvaarallisessa kulmassa alas oksalta. Aurinkoroihu tavoitteli soturittaren häntää käpälät ojossa ja leuat aukinaisena. Hän louskaisi ne kiinni täpärästi ohi mutta yritys ei päättynyt siihen vaan kurkotteli vielä naaraan perään salaman nopeudella muttei sekään riittänyt. Sypressikuiske lensi ilmojen halki tassut edellä maahan. Ilkeä raksahdus kajahti ilmoille, kun naaraan toinen etutassu nuljahti pois paikoiltaan. Sitähän naaras ei tiennyt vielä. “Au au au auuu!” soturitar valitti äänekkäästi. Hän värisi säikähdyksestä ja kivusta. Aurinkoroihu kapusi puun alas vauhdikkaasti. Hän suhahti naaraan vierelle niin kovalla vauhdilla kuin pystyi. "Mihin sattuu?" kolli kysyi maahan lyyhistyneeltä Sypressikuiskeelta. Aurinkoroihu silitteli Sypressikuiskeen selkää sen aikaa, kun tämä kokosi itsensä maasta ja nousi henkisesti takaisin maan päälle shokistaan. “Tassuun”,soturitar nyyhkytti itkun partaalla. "Ei hätää, autan sinut leiriin. Olen todella pahoillani etten saanut sinua kiinni! En anna ikinä itselleni anteeksi", Aurinkoroihu hätäili silmät järkytyksestä sokeina. Sypressikuiske sääli tätä muttei voinut keskittää ajatuksiaan nyt häneen, koska kipu vei ajatukset jalkaan ja sen varomiseen. Soturitar huokaisi syvään. "Ei se mitään, mutta auttaisitko minut nyt ylös?" naaras pyysi heikolla äänellä. Aurinkoroihu nyökkäsi ja työnsi lapansa ja kuononsa kokoisensa naaraan vatsan alle ja työnsi hänet ylös asti. Kolmella jalalla maasta nouseminen ei ollut helpoin naaraan tekemä asia mutta sekin sujui kohtalaisesti avun kanssa. Sypressikuiske ei uskaltanut laskea loukkaantunutta etukäpäläänsä maahan vaan tuijotti vain edessään olevaa kollia, joka oli pujahtanut naaraan alta pois nopeasti tämän ylös päästyään. "Pystytkö kävelemään?" Aurinkoroihu naukui kysyvästi ja katsoi lempeästi parasta ystäväänsä silmiin, kun oli huomannut tämän pitävän yhtä käpälää ylhäällä. "En kovin hyvin", Sypressikuiske sihahti linkattuaan vähän eteenpäin. Hän katsahti kollia anovasti toivoen, että tämä tajuaisi eleen ja tarjoaisi apua. Aurinkoroihu selvästi tajusi sen ja pujahti naaraan vasemmalle - loukkaantuneen tassun - puolelle. Hän tarjosi lapaansa ja Sypressikuiske nojasi siihen punastuen turkkinsa alla. "Minä autan, nojaa vain kylkeeni, niin kävellään leiriin yhdessä", hän naukui ystävällisesti, jopa hiukan flirttaillen ehkä…? Sypressikuiskeen teki mieli kikattaa äänneen mutta se olisi ollut turhan sopimatonta tähän nimenomaisen tilanteeseen. Aurinkoroihu vaipui haaveisiinsa, kun kaksikko aloitti matkansa kohti leiriä. "Onko kaikki hyvin?" Sypressikuiske kysyi nähdessään kollin silmissä jokseenkin uneliaan ja unelmoivan katseen. "On, on, haaveilin vain", toinen vastasi nyökytellen. "Hei! Tuolla on meidän partio!" hän nyökkäsi eteenpäin, kun näki liikettä lehdissä. Sieltä tosiaan ilmestyivät Väärävarjo, Oksakuiske ja Salamataivas. “Hei!” Sypressikuiske tervehti partion muita jäseniä heidän toistensa luokse päästyään. “Mitä sinulle on käynyt?” Väärävarjo kysyi katsahtaen mietteliäänä soturittaren loukkantunutta jalkaa. “Putosin puusta, mutta se on pitkä tarina”, naaras vastasi pikaisesti. “Kerro toki. Jos loukkaannuit Leimusilmän ja Liljatuulen pitää myös tietää tästä”, kolli naukui kohteliaasti. Sypressikuiske nyökkäsi ja oli aikeissa avata suunsa mutta Oksakuiske ehti ennen tätä: “eikö meidän pitäisi mennä. Saat kertoa parantajille itseksesi sitten.” Sypressikuiske katsahti Aurinkoroihuun epäillen mutta käänsi katseensa sitten partioon. “Te voitte jatkaa me menemme leiriin kahden”, Aurinkoroihu sanoi vinkaten selvästi haluavansa jutella naaraalle kaksin. Oksakuiske nyökkäsi ja johti partion pois. Kun partio lähti Aurinkoroihu patisti ystävänsä matkaan. “Ei minulla ollut mitään sen suurempaa asiaa en vain halua, että kukaan kiusaa sinua noin”, kolli sanoi. Sypressikuiskeella kiehahti yli. “Vaikka olen loukkaantunut pärjään parin ilkeän kommentin kanssa hyvin!” hän töksäytti ja heti kommentin jälkeen hänestä alkoi tuntua pahalta ja hän kurtisti otsaansa.
//Aurinkoinen<3

"EIH!" Sypressikuiske huudahti kun horjahti oksalta. Toimin salamannopeasti ja yritin ottaa naaraan hännästä kiinni, mutta olin liian hidas. Ruskea naaras tömähti maahan tassut edellä. "Au au au auuu", Syoressijuiske valitti alhaalla. Kapusin nopeasti puun runkoa pitkin alas, mielessäni velloi monta kysymystä. Ainoa asia mitä toivoin, oli ettei naaras vain loukannut itseään pahasti vain siksi että en saanut hänestä kiinni. Menin nopeasti lyyhistyneen naaraan luo. "Mihin sattuu?" kysyin silmät huolesta sokeana, ja silitin hellästi naaraan selkää, että tämä ja minä rauhoittuisivat. "Tassuun", naaras vastasi nyyhkäisten. "Ei hätää, autan sinut leiriin. Olen todella pahoillani etten saanut sinua kiinni! En anna ikinä itselleni anteeksi", sanoin pahoittelevan huolestuneesti Sypressikuiskeelle. Naaras huokaisi. "Ei se mitään, mutta auttaisitko minut nyt ylös?" Sypressikuiske kysyi. Nyökkäsin, laitoin pääni vasten naaraan vatsaa ja nostin tätä ylöspäin, Sypressikuiske antoi lisävoimaa tassuillaan, joihin ei sattunut niin paljoa kuin siihen yhteen. Pian hän seisoi edessäni, pidellen yhtä tassuistaan ylhäällä. "Pystytkö kävelemään?" kysyin tältä kun huomasin tassun joka oli ylhäällä. "En kovin hyvin", Sypressikuiske sanoi ja nilkutti varovasti eteenpäin, ja sihahti. Kävelin nopeasti tämän vierelle, ja painoin kylkeni vasten Sypressikuiskeen kylkeä. Punastuin turkkini alla,mutta ravistin päätäni ja yritin olla mahdollisimman normaali. "Minä autan, nojaa vain kylkeeni, niin kävellään leiriin yhdessä", sanoin nyökäten, kurkustani pulppusi kehräys, mutta hiljensin sen nopeasti. Sypressikuiske nyökkäsi, ja kävelimme eteenpäin, vieri vieressä, kylki kyljessä. Se tunne oli… ihana. Kehräsin hiljaa ja katsoin Sypressikuisketta, maailman ihaninta naarasta. "Onko kaikki hyvin?" Sypressikuiske kysyi kun näki haaveilevan katseeni, ja kuuli hiljaisen kehräykseni. "On, on, haaveilin vain", sanoin ja katsoin eteenpäin. "Hei! Tuolla on meidän partio!" sanoin kun näin liikettä puiden seassa, ja kissojen kutsuvan meitä, koska katosimme kesken sateen.

// Sype?

Kuutamotassu istui leirin reunalla yksikseen. Hän tuijotti lasittunein silmin eteenpäin, käyden mielessään läpi viimeistä keskustelua Talvikkitakun kanssa ennen tämän lähtöä. Oikeastaan Talvikkitakku oli puhunut koko sen ajan, eikä Kuutamotassu ollut tyrmistykseltään tajunnut sanoa mitään, ennen kuin oli ollut jo liian myöhäistä ja naaras oli tiessään.
Takkuturkkisen soturin sanat vainosivat häntä. Asiaa oli ollut niin paljon ja aikaa niin vähän, että Kuutamotassulla meni oma aikansa käsitellä sitä kaikkea. Ensinnäkin Talvikkitakku oli myöntänyt välittävänsä hänestä - vieläpä jopa vähän enemmän kuin pelkästään ystävänä. Sen lisäksi hän oli käskenyt Kuutamotassua välittämään viestinsä Mesitähdelle, jota piti petturina.
Kuutamotassu huokaisi ja pudisti päätään. Miten hän muka voisi lampsia päällikön luo ja ilmoittaa tämän tyttären lähteneen, koska vihasi tätä niin paljon? Se ei ollut viesti, jonka Kuutamotassu olisi mielellään halunnut välittää klaaninsa kunnioitetummalle kissalle tai ylipäätään kenenkään isälle. Oli kuitenkin juuri Talvikkitakun tyylistä tehdä niin - sysätä kaikki ongelmat Kuutamotassun niskaan ja antaa hänen setviä ne tämän puolesta. Niin raivostuttavaa…
Piikkihernetunnelin suunnalta kuului ääniä. Kuutamotassu näki valkoisen päällikön astelevan leiriin partion kanssa. Kolli näytti käyvän rentoa keskustelua Hallavarjon kanssa, täysin tiedottomana siitä, mitä hänen poissa ollessaan oli ehtinyt tapahtua.
Kuutamotassu kokosi itsensä ja lähestyi Mesitähteä. Huomattuaan mustavalkoisen naaraan, Mesitähti hyvästeli Hallavarjon nopeasti ja kääntyi sitten kohtaamaan nuoren kissan hymyillen.
"Hei, Kuutamotassu! Voinko jotenkin olla avuksi?" päällikkö naukui. Hän arvatenkin näki, että Kuutamotassua vaivasi jokin - eikä se ollut mikään ihmekään, sillä Kuutamotassu tunsi olonsa hyvin vaivaantuneeksi kyseisellä hetkellä.
"Minulla on sinulle asiaa, joka koskee Talvikkitakkua", oppilas sanoi nopeasti. "Voisimmeko jutella jossakin rauhassa?"
Mesitähti nyökkäsi ja kutsui hänet mukaansa pesälleen. Kuutamotassu seurasi päällikköä Litteäkiven alla sijaitsevaan onkaloon, jonka suuaukkoa verhosivat sammalet. Mesitähti kävi istumaan, ja Kuutamotassu seurasi esimerkkiä.
"Onko Talvikkitakulla kaikki hyvin?" kolli kysyi ja näytti selvästi hieman huolestuneelta.
Kuutamotassu hengitti sisään ja ulos, ennen kuin kertoi Talvikkitakun viestistä isälleen: "Talvikkitakku lähti klaanista. Hän sanoi, ettei ole lainkaan pahoillaan siitä, että lähti sanomatta hyvästejä. Hän myös sanoi, ettei koskaan aio antaa anteeksi sinulle sitä, että suljit hänet pois perheestä." Talvikkitakku oli myös sanonut, ettei ollut lainkaan pahoillaan yhden Mesitähden pennun - ja naaraan sisaruksen - kuolleena syntymisestä, mutta sitä Kuutamotassu ei hennonnut kertoa Mesitähdelle. Ei ainakaan nyt. Vaikka hän oli pelkkä sanansaattaja, tuntui silti pahalta välittää tällainen viesti Mesitähdelle.
"Hänen puheistaan saatoin kyllä tulkita, ettei hänen lähtönsä ole lopullinen", hän maukui lopuksi ja toivoi, että se hieman pehmittäisi iskua, jonka hän oli juuri joutunut antamaan suoraan päällikön sydämeen.

//Mesi?

"En olisi uskonut, että joudun hautaamaan vastasyntyneen pentuni", Lieskakajo naukui murheellisena, kun olimme päässeet paikkaan, jonne olin haudannut Matarapennun vain kuuta aiemmin. Punaturkkinen soturi alkoi murheen murtamana kaivamaan pehmeää maata, jotta voisi päästää kuolleen pentunsa haudanlepoon. Mutta kun kolli oli kuopaissut maata muutaman kerran, tämä näytti romahtavan täysin. Soturi lyyhistyi onnettomana maahan ja alkoi itkeä.
Minusta tuntui todella pahalta Lieskakajon puolesta. Kumarruin hänen viereensä ja laskin taas häntäni hänen lavoilleen.
"Minä tiedän, että oman pennun hautaaminen on vaikeaa. Yhdenkään vanhemman ei pitäisi joutua hautaamaan omaa pentuaan. Anna minä autan sinua, Lieskakajo", pyysin hiljaisella äänellä. Soturi käänsi itkuiset silmänsä minuun ja siirtyi haparoivin askelin sivuun kaivamansa kuopan päältä. Omat käpäläni olivat huomattavasti pienemmät kuin raskasrakenteisen soturin, joten kaivaminen sujui minulta hieman hitaammin. Välillä Lieskakajo auttoi sen verran kuin pystyi.
Kun kuoppa oli lopulta kyllin suuri pienelle pennulle, Lieskakajo kääntyi elottoman pentunsa puoleen. Soturi veti syvään henkeä ja kuiskasi jäähyväisensä pienokaisen korvaaan. Pieni Tulipentu kuulisi isänsä sanat ja tuntisi tämän rakkauden Tähtiklaanista käsin. Kun soturi oli valmis, hän laski pienen pennun kaivamaamme kuoppaan.
Tulipentu oli haudattu, ja olimme viettäneet vielä pienen hetken hänen haudallaan. Kun Lieskakajo oli ollut valmis, olimme jättäneet haudan taaksemme ja palanneet takaisin leiriin. Matkalla olin muistuttanut, että soturi voisi koska tahansa tulla puheilleni, mikäli tarvitsisi juttuseuraa. Olin aina valmis tukemaan klaanini jäseniä, vaikka aikatauluni olivatkin kiireisiä. Sain aina raivattua aikaa läheisimpieni auttamiselle.

Oli kulunut yli puoli kuuta siitä, kun Nokkospilvi oli poikinut ja olimme haudanneet Tulipennun. Leimusilmä ja muut olivat palanneet yrtit mukanaan, ja tuntematon tauti oli saatu kuriin. Eloklaanissa vallitsi taas rauha ja kaikki oli hyvin, vaikka Lehtikato lähestyikin. Lehtisade oli edennyt pitkälle, ja puut pudottelivat jo kovaa vauhtia lehtiään.
Pentutarhalla oli ruuhkaisaa, sillä siellä asustivat parhaillaan Minttuliekin, Nokkospilven ja heidän pentujensa lisäksi myös Kimalaistoive ja reviiriltämme löydetty Kaislapentu. Entinen oppilaani Kimalaistoive oli siirtynyt ikikuningattareksi pian soturinimitystensä jälkeen. Olin kovin ylpeä kolmijalkaisesta naaraasta, joka oli erilaisuudestaan huolimatta loppujen lopuksi ansainnut soturinimensä, vaikka osa oli epäillyt hänen kykyjään.
Lähestyvä Lehtikato huoletti minua. Klaanilla oli paljon ruokittavia suita, etenkin kun pentutarha oli pullollaan pikkuruisia pentuja. Tuoresaaliin määrä oli nyt jo laskenut, joten odotin sen laskevan entisestään. Rukoilin joka päivä, että Tähtiklaani auttaisi meitä selviämään Lehtikadosta ilman kuolemia ja nälänhätää.

Raotin silmiäni hitaasti, pitkien yöunien jälkeen. Avasin silmäni ensi kerran, avasin suuret silmäni apposen auki ja katselin ympärilleni ihmeissäni. Pentutarha oli isompi mitä luulin, katsoin ylöspäin ihmeissäni. Käänsin katseeni kisaan, joka nukkui vierelläni. Hänellä oli tummanruskea turkki jossa oli raitoja, ja hyvin pörheä häntä. Oliko hän emo? "Emo? Oletko se sinä?" sain sanottua, mutta se oli vaikeaa. Tummanruskea naaras nosti hitaasti päänsä, ja käänsi katseensa minuun. Hänen kasvoilleen levisi lämmin ja leveä hymy. "Olen kultaseni", emo sanoi hymyillen lempeästi. Emolla oli kauniin siniset silmät, ja katsoin niitä hymyillen. Emon silmistä paistoi rakkaus ja ilo. "Sinulla on kauniit silmät emo", sanoin yrittäen muodostaa sanoja. "Kiitos", emo kuiskasi ja nuolaisi varovasti poskeani. Nousin istumaan ja katsoin ympärilleni. Pesässä ei ollut vain emo, vaan täällä oli muitakin kissoja. Emon molemmilla puolilla oli kaksi muuta kissaa, ja heillä molemmilla oli pentuja. "Paljon kissoja", sanoin ja katsoin vuorotellen kumpaakin pesuetta. "Niin on", emo sanoi hymyillen. "Onko täällä muita?" kysyin uteliaasti, ja sanat muodostuivat helpommin. Emo nyökkäsi. "On, pesän ulkopuolella on muitakin", emo vastasi. "Pääsenkö sinne?" kysyin ja kallistin päätäni. Emo huokaisi ja loi kasvoilleen lempeän hymyn. "Et vielä, olet liian pieni, ehkä huomenna", emo sanoi. Nyökkäsin ja kömmin lähelle emon vatsaa. "On jo myöhä, sinun on parasta nukkua", emo sanoi ja kääräisi häntänsä ympärilleni. Haukottelin ja suljin silmäni. Huominen tulee olemaan kiva päivä.

Avasin silmäni. Emo oli poissa, ja katsoin nyyhkäisten surkeasti ympärilleni. Toinen kuningattarista käänsi katseensa minuun. "Hei, olen Nokkospilvi, Kimalaistoive meni ulos, hän sanoi ettei halunnut herättää sinua, joten saat mennä ulos kun heräät", Nokkospilve kertoi, hymyilin iloisesti ja nousin seisomaan ensimmäisen kerran huterin jaloin. Kävelin varovasti, mutta kaaduin. Nousin kuitenkin ylös ja kävelin hitaasti mutta varmasti eteen päin. Pian löysin itseni pentutarhan ulkopuolelta. Viima kävi turkkiini ja kaaduin kyljelleni. Emo istui vieressäni. Hän tarttui varovasti niskanahkaani ja nosti minut seisaalleen. "Ole varovainen, tarkkailen sinua koko ajan. Äläkä mene kauas pentutarhasta ettet jää muiden jalkoihin", emo neuvoi. "Selvä emo!" sanoin iloisesti ja katselin ympärilleni. Suuni loksahti auki, ja silmäni avautuivat apposen auki. Maailma oli isompi kuin luulin. Leiri oli valtava! Ja siellä kuhisi kissoja. Katsoin emoa pelokkaasti. "Ei hätää, he eivät tee pahaa", emo rauhoitteli minua. Kävelin hiukan eteenpäin rohkaistuna, ha kävelin lujempaa ja lujempaa. Lopulta kaaduin kuperkeikan saattelemana ja törmäsin johonkin. Nousin istumaan ja heilautin piskuista tassuani, jossa pisteli kipu. "Au", sanoin nyyhkäisten ja katsoin ylöspäin, ja näin jonkun kissan naaman. Hän oli paljon isompi kuin minä, ja katsoin isoa kissaa suoraan silmiin. "Anteeksi", sanoin isolle kissalle nyyhkäisten ja jatkoin. "Kuka olet, minä olen Kaislapentu", sanoin ja nyyhkäisin kun tassuani vihlaisi uusi kipuaalto.


// Amppari?

Kävelin leiristä mestarini Rastaskukan kanssa.
''Mitä me tehdään tänään?'' Kysyin
Rastaskukalta.
''Me menemme keräämään sammalta klaaninvanhimmille.'' Hän vastasi.
''Tylsää'' mutisin. Ajattelin että olisimme harjoitelleet saalistamista tai taistelemista.
''Joskus on tylsää Mutta haluatko kunnon soturiksi?''
''Kyllä kyllä.'' Hän oli selvästikin kuullut.
Kun olimme saapuneet sammaleenhakupaikalle niin
Rastaskukka maukui ''Näytähän miten keräät sammalta.''
Yritin repiä sammalta hampaillani irti.
''Ei ei ei!'' Rastaskukka huusi. ''Katso näin.''
Hän otti kynnet esille ja pinnasta viisti puhtaimmat sammalet irti.
''Näin se tehdään. Yritä sinä.''
Otin kynnet esille ja viistin sammalta pinnasta käpälälläni.
''Hyvä se onnistui! Nyt kerätään lisää.''
Kun olimme keränneet sammalta aurinkohuippuun asti niin Ruusukukka äkkiä maukui.
''Nyt riittää mennään leiriin.''
Kun yritin ottaa sammalta hampaisiin niin Ruusukukka tokaisi.
''Ei noin kieritä kaikki saamasi sammal kerälle ja laita kerät leukasi ja rintasi väliin. Katso näin.''
Yritin tehdä saman mitä Ruusukukka teki ja onnistuin aika hyvin sillä hän kehui minua.
''Hienoa mennään nyt leiriin sitten voit mennä lepäämään oppilaiden pesään.''
Olin ihan poikki kun palasimme leiriin onneksi minun piti enää auttaa Ruusukukkaa sammalten kantamisessa klaaninvanhimpien pesään.
Kun pääsin vihdoin oppilaiden pesälle nukahdin heti.

Seurasin mestariani ulos leiristä. Tämä oli ensimmäinen kertani leirin ulkopuolella. Taivas oli kirkas ja haistoin kaikki uudet reviirin tuoksut.
”Menemme ainakin aluksi nummelle.” , Hillasielu kertoi.
”Selvä!” , vastasin innoissani huiskien häntääni puolelta toiselle.
”Ajattelin, että voisimme tänään harjoitella saalistamista.” , mestarini maukui ja nyökkäsin hänelle.

Saavuimme nummelle ja tunsin, miten tuuli tuiversi turkissani, se tunne oli ihana!
”Noniin! Ei jäädä haaveilemaan. Aloitetaan.” , sanoi Hillasielu reippaasti ja hyppäsin seisomaan ikään kuin valmiina kaikkeen.
”Ensin meidän on tietenkin jäljitettävä saalis, joten sitä varten ala nuuhkia ympäristöä ja mikäli löydät jonkin hajujäljen jostakin saaliista, niin seuraa sitä.” , Hillasielu ohjeisti näyttäen samalla oikean vaanimistavan. Nyökkäsin ja aloin innoissani etsimään merkkejä saaliista. Hillasielu teki samoin ja nuuhki tarkasti nummea, kunnes tämä nosti päänsä ylös. Vilkaisin mestariani ja nostin korvani pystyyn höristäen niitä.
”Löysin tuoreen kanin hajujäljen. Tule, niin seurataan sitä.” , Hillasielu naukui ja menin hänen luokseen.
”Löydätkö sen hajujäljen?” , Hillasielu tiedusteli. ”Kyllä! Nyt löysin.” , tokaisin innoissani ja aloimme seurata jälkeä. Haju vahvistui kokoajan, lopulta Hillasielu pysäytti minut.
”Shh, kani on lähellä. Yritä pysyä mahdollisimman matalana, luimista korvasi ja pidä myös häntä alhaalla. Sitten hiivi lähemmäksi, yritä vaania siten, miten näytin aikaisemmin. Syöksy, kun olet päässyt tarpeeksi lähelle ja uskot pystyväsi saamaan sen kiinni.” , Hillasielu ohjeisti kuiskaten ja nyökkäsin pienesti. Lähdin hiipimään kohti kania, en nähnyt sitä kunnolla, mutta haju vahvistui nopeasti ja lopulta näin sen. Yritin astua mahdollisimman hiljaa, mutta isoista ja kömpelöistä tassuistani kantautuva ääni oli kovempi kuin olisin halunnut sen olevan. Tunsin, kuinka tuuli pörrötti turkkia ja vei hajuani kaniin päin. Menin vielä matalammaksi vatsa maata viistäen. Sitten syöksyin! Salamannopeasti, kani lähti vilistämään karkuun mutta juoksin perään pinkoen täyttävauhtiani. Hyppäsin saadakseni otteen kanista, mutta se vilisti jo maankoloon.
”Eih!” , huudahdin ja hetken kuluttua Hillasielu oli vierelläni.
”Karkasi.” , mau’uin pettyneenä.
”Se ei haittaa mitään. Harvat onnistuvat ensiyrityksellä.” , Hillasielu sanoi lohdutukseksi.
”Niinpä kai sitten.” , vastasin ja nostin pääni pystyyn.
”Katsotaanpa vielä sitä vaanimisasentoa ja hiipimistä, pidit aikamoista mekkalaa noilla tassuillasi.” , Hillasielu huomautti ja naurahdin iloisempana. Hillasielu oli mukava mestari, vaikka en vielä tuntenutkaan häntä niin hyvin ja nämä olivat vasta ensimmäiset harjoituksemme, silti pidin jo hänestä.
”Noh, katsopas tännekin päin.” , ääni tunkeutui ajatuksiini ja säpsähdin katsomaan mestariani.
”Ai, joo. Anteeksi.” , sanoin ja katsoin miten Hillasielu näytti oikean tavan. Yritin sitä itsekin ja hetken päästä olimme taas jäljittämässä riistaa. Nuuhkin tarkasti ja sain jonkin pienen hajun kuonooni, hiiri tai päästäinen kenties. Lähdin seuraamaan sitä. Haju vahvistui. Katsoin tiiviisti eteenpäin ja huomasin vähän matkan päässä päästäisen, se oli pulska. Hyvin syönyt. Menin mestarini opettamaan asentoon ja luimistin korvani. Hiivin mahdollisimman hiljaa. Huomattavasti hiljempaa kuin kania napatessa. Olin enää noin kahden hännänmitan päässä saaliista. Hiivin vielä lähemmäs ja sitten syöksyin kimppuun. Se vinkaisi. Sain sen kynsiini ja purin sen niskaa lujasti kunnes se nytkähti muuttuen sen jälkeen veltoksi.
”Hillasielu! Sain päästäisen kiinni!” , kerroin Hillasielulle, joka tassutti luokseni pieni jänis suussaan.
”Loistavaa, Kipinätassu!” , Hillasielu kehui laskien saaliinsa maahan ja hymyilin hänelle.
”Viedään nämä leiriin.” , hän maukaisi ja seurasin häntä takaisin Eloklaanin leirille.

Ruskea naaras nyökkäsi ja painautui kiinni oranssin kollin turkkiin. Sade laantui pikku hiljaa ja Sypressikuiskeen olo parani. Kun sade oli kokonaan laantunut ja aurinko kurkisti pilven takaa. “Meidän pitäisi nyt kiivetä alas. Oletko valmis?” Aurinkoroihu kysyi herrasmiesmäisesti irottautuen parhaasta ystävästään. “Olen, jos tuet minua koko matkan ajan”, Sypressikuiske kuiskaisi kauhistuneet silmät levällään ja hännän pää vääntyillen. “Olen tässä ei hätiä mitiä”, Aurinkoroihu hymyili pöhkö ilme kasvoillaan ja se sai Sypressikuiskeen jännityksen laukeamaan ja naurun purskahtamaan ulos. “Loikataan tuolle oksalle”, Sypressikuiske ehdotti ja osoitti alempaa varmasti kestävää oksaa hännällään. Hän otti varovaisen askeleen lähemmäs aloittaakseni hypyn mutta Aurinkoroihu esti. “Et tiedä kestääkö se”, hän varoitti. “Tiedän sillä siinä tapoin sen oravan.” “Se saattaa olla liukas kavutaan mieluummin alas runkoa pitkin”, Aurinkorohu ehdotti. Sypressikuiske nöykkäsi vakavana ja alkoi kavuta alas päin.
Toverusten kavuttua alemmas he päättivät levähtää alemmilla oksilla. “Onkohan se tappamani orava tuolla maassa vielä? En uskalla katsoa”, Supreidiikuise j naukui pelokkaasti. Aurinkoroihu vilkasi alas. “Oli se siellä vielä siellä, kun nousin runkoa ylös mutta en enää tiedä”, Aurinkoroihu sanoi. Sypressikuiske kurkisti alas ja horjahti eteenpäin. “EIH!” hän huusi livetessään oksalta. Tippuisiko hän?
//Aurinkoinen<3

Talvikkitakku istuskeli yllättävän rauhallisena leirin suuaukon tienoilla. Hän oli kuullut Yövarjolta Laventelitaivaan lähteneen aamupartion matkaan ja punaturkkinen kissa odotteli siskonsa paluuta kuumeisesti. Eloklaani oli selvinnyt kahdella menetyksellä klaaneissa riehuneesta taudista. Talvikkitakku tunsi sydämessään oudon pistoksen ajatellessaan menehtynyttä Okraviistä. Heillä oli ollut kollin kanssa omat ongelmat, mutta siitä huolimatta hän jopa hieman kaipasi piikikästä kollia. Häntä oli ollut nimittäin kiva kiusoitella! Ei tosin yhtä kiva, kun Kuutamotassua, mutta ehkä kolli tuli toisena. Talvikkitakku oli tehnyt päätöksen klaanista lähtemisestä ja nyt hänellä oli enää kaksi tärkeää tehtävää, jonka jälkeen vapaus koittaisi. Hänen pitäisi hyvästellä Laventelitaivas ja Kuutamotassu, elämänsä tärkeimmät kissat, vaikkei hän sitä mustavalkean naaraan kohdalla kunnolla halunnutkaan myöntää. Pyh! Yökarvan hän oli hyvästellyt heidän kohdatessa. Naaras oli hänen ystävänsä, vaikkeivat he nyt hirveän läheisiä olleetkaan. Mesitähdelle, Minttuliekille tai kaksikon uusille, "paremmille" pennuille hän ei ollut tuhlannut sanaakaan. Talvikkitakun korvat painuivat luimuun hänen ajatellessaan sitä kuinka hänet oli korvattu. Heitetty syrjään kuin eilispäivän riista! Pian valkoruskea naaras asteli partion mukana leiriin ja Talvikkitakku rynni muiden partion jäsenien ohi siskonsa seuraan.
"Talvikkitakku, varo vähän!" Laventelitaivas moitti siskonsa epäkohteliasta käytöstä, mutta Talvikkitakku lähti tuuppimaan naarasta syrjempään. Soturitar katsoi punaturkkista kissaa hieman hämmentyneenä, mutta väläytti sitten hennon hymyn siskolleen.
"Olen odottanut sinua siskoseni, minulla on tärkeää asiaa. Et ehkä tule pitämään tästä...", soturinaaras aloitti varovaisesti ja kallisti hieman päätään. Laventelitaivas näytti entistä kysyvämmältä eikä keskeyttänyt siskonsa kiihkeää naukumista.
"Minä lähden Eloklaanista. Olen kyllästynyt isä- siis Mesitähden ja Minttuliekin tekemiin petoksiin. En anna kenenkään kohdella minua sillä tavalla millä he kohtelivat. He hylkäsivät minut!" Talvikkitakku murisi ja sihisi.
"Talvikkitakku, hetkinen nyt. Happea sisko, happea. Lähdet Eloklaanista?" Laventelitaivas sanahti epäuskoisena ja näytti siltä, että hänellä oli muutamakin vastaväite siskonsa tekemisiin. Talvikkitakun toimet tapahtuivat usein impulsiivisesti, mutta tätä hän oli jopa... muutaman hetken harkinnut.
"Palaan kyllä, sen minä lupaan. Tuon sinulle jotain hienoa tuliaisiksi, odotas vain! Pidä klaania pystyssä, katso Kuutamotassun perään. Olisin kiitollinen, jos kertoisit Mesitähdelle kuinka vihaan häntä ja toivon, että lähtöni saa hänet ajattelemaan muitakin, kuin itseään. En tule koskaan antamaan hänelle anteeksi sitä miten hän kohteli minua. Hän ei itse tajua kuinka väärin hän toimi minua kohtaan, hän on mitä surkein päällikkö!" naaras mourui ja hautasi kasvonsa Laventelitaivaan niskaturkkiin. Naaras tunsi kuinka muutamat kyyneleet vierivät alas suoraan Laventelitaivaan turkkiin ja naaraskissa nojasi koko painollaan vasten siskonsa kehoa.
"Minulle tulee ikävä sinua. Pysythän turvassa, ethän tee mitään liian hauskaa ilman minua? Pyytäisin sinua mukaani, mutta se olisi kohtuuton pyyntö. Elämäsi on täällä", Talvikkitakku kuiskasi Laventelitaivaan korvaan ja vetäytyi sitten halistaan. Hän katsoi naarasta suoraan silmiin ja väläytti sitten iloisen virneen.
"En halua tehdä tästä turhan haikeaa, olenhan sentään Talvikkitakku! Palaan mukanani kasa upeita tarinoita ja seikkailuita, odota vain. Tulet kuulemaan niistä kaikista, olet ykköskissani, Laventelitaivas", naaras lopetti monologinsa ja antoi nyt vuorostaan Laventelitaivaan puhua.
"Minullekin tulee ikävä sinua. Kaikista tyhmistä teoistasi tämä on ehdottomasti tyhmin, mutta en voi estää sinua lähtemästä. Tiedän ettei siitä olisi mitään hyötyä. Pidäthän huolen itsestäsi? Ja valaiskoon Tähtiklaani polkusi, minne ikinä se tuleekaan johtamaan", Laventelitaivas kuiskasi. Siskokset katselivat hetken toisiaan ja painoivat mieleensä toisten piirteitä, sillä hetkeen he eivät toisiaan näkisi. Talvikkitakun silmiin osui Kuutamotassun mustavalkea turkki, vielä olisi naaraan hyvästely edessä..
"Rakastan sinua Laventelitaivas, olet paras sisko! Nähdään, minun on nyt hyvästeltävä vielä Kuutamotassu. Sen jälkeen minua ei pidättele enää mikään, ei sitten mikään!" punaruskea kissa naukui ja lähti virnuillen kohti Kuutamotassua.
"Kuutamoinen!" Talvikkitakku tervehti oppilasta iloisesti ja heittäytyi suoraan makaamaan naaraskissan päälle. Talvikkitakun sydän hakkasi ja perhoset täyttivät hänen vatsansa.
"Turkkisi on tänään harvinaisen pehmeä, voisin jäädä tähän pidemmäksikin aikaa. Mutta ainiin, en voikaan! Nimittäin, minä lähden pienelle seikkailulle", Talvikkitakku naukui kuin se olisi maailman luonnollisin asia, että klaanikissa lähtee klaanista.
"Talvikkitakku, au! Astuit suoraan hännäntöpöni päälle", Kuutamotassu tuhahti, mutta katsoi sitten silmät sirrillä ystäväänsä.
"Seikkailulle? Viimeksi kun lähdit pienelle seikkailulle, sain ukkosmyrskyssä metsästää sinua. Se oli aivan järjetöntä", Kuutamotassu muistutti naarasta, joka hihitti huvittuneena. Se oli ollut Talvikkitakusta hauska päivä!
"En tarkoita aivan sitä. Tällä kertaa lähden hieman pidemmälle, minä nimittäin jätän klaanielämän toviksi taakseni. Olen kyllästynyt entisten vanhempieni tekemiin petoksiin. Haluan elää, nähdä maailmaa! Kokea erilaiset tuulet turkillani ja hengittää. En pysty tekemään sitä täällä, en niin kauan kun he ovat elossa. Tämä ei ole kuitenkaan lopullista, ainoastaan pieni vaihe mikä minun on suoritettava", Talvikkitakku selitti Kuutamotassulle.
Talvikkitakku katsoi jopa hieman murheellisena Kuutamotassua. Hän piti naarasta parhaana ystävänään ja vaikka naaras olikin yksi hiirenaivo, hän jäisi silti kaipaamaan mustavalkeaa kissaa. Talvikkitakku räpäytti silmiään ja tuijotti maahan peittäen tunteensa virnuiluihin.
"Roska silmässä, tiedäthän?" naaras naukaisi hiljaisena ja katsoi taas Kuutamotassua syvälle silmiin. Olivatko ne aina olleet noin vangitsevat?
"Minun pitäisi tästä varmaan mennä, seikkailut kutsuvat! Enkä halua törmätä Mesitähteen tai niihin mukamas sisaruksiini", punaturkkinen kissa naukaisi ja väläytti nopeasti hampaitaan. Jos jotain hän ei jäisi kaipaamaan, niin heitä!
"Voit kertoa Mesitähdelle, että en ole lainkaan pahoillaan, että lähdin hyvästejä jättämättä. Ja että en tule koskaan antamaan hänelle anteeksi sitä, että hän sulki minut pois perheestäni! En ole lainkaan pahoillani hänelle, että hänen yksi pennuistaan syntyi kuolleena", Talvikkitakku naukui tunnekuohuissaan tuohtuneena ja katsahti päällikönpesälle nyreänä. Hän halusi Mesitähden saavan tietää tunteensa useammalta kissalta. Hänen ilmeensä kuitenkin kirkastui ja naaraan häntä kaarteli taas korkealla taivaalla.
"En halua kuitenkaan tuhlata viimeisiä hetkiämme synkistelyyn ja petturista puhumiseen! Pidä huoli itsestäsi, Kuutamotassu äläkä hanki minua parempaa ystävää. Hah, se olisi mahdotonta! Jos et ole saanut soturinimeäsi minun palatessani, olet velkaa minulle kolme aamupartiota ja velvollinen vaihtamaan sammaleni kuun ajan! Niin ja odotan myös lämmintä riistaa tarjoiltuna päivittäin suoraan sammalilleni" Talvikkitakku virnisti ja töytäisi naarasta leikkisästi. Talvikkitakku kietoi häntänsä Kuutamotassun selän ympärille ja katsoi toista hyväntuulisesti.
"Haluan vain, että tiedät.. Että. Että vaikka oletkin yksi hiirenaivoinen pikkukatti, olet minulle siitä huolimatta hyvin tärkeä, jopa enemmän kuin ystävänä", punaruskea kissa lipsautti, mutta ei katunut sanojaan. Kuutamotassu näytti menevän Talvikkitakun sanoista hieman hämilleen eikä mustavalkea naaras virkonut niihin mitään.
"Pitää rientää, seikkailut odottavat minua! Tuon sinulle jotain eeppistä tuliaisiksi, tulet vielä yllättymään", naaras maukaisi ja iski Kuutamotassulle silmää. Talvikkitakku puski naarasta poskeen ja sukaisi vielä toisen korvaa leikkisästi.
"Näkyillään joskus! Tulen paikalle, kun sitä vähiten odotatte", Talvikkitakku naukaisi ja irtautui toisen turkista väkisin. Talvikkitakku vilkaisi vielä viimeisen kerran ystäväänsä, mutta lähti sitten jolkottelemaan kohti leirin suuaukkoa. Hän pysähtyi suuaukon kohdalle ja katsoi leiriä. Hän painoi mieleensä sen näkymät ja turvallisuuden, sillä hetkeen hänellä ei olisi pysyvää pesää.
"Hyvästi Eloklaani ja petturit, tervetuloa uusi elämä!" Talvikkitakku hihkaisi kovaan ääneen ja toivoi, että hänen äänensä kiirisi myös pentutarhalle saakka. Aukion kissat kääntyivät naaraan suuntaan, joka virnisti ja pinkaisi juoksuun. Talvikkitakku antoi käpäliensä rummuttaa maata. Naaras oli jännityksestä soikea, hän ei malttanut odottaa näkevänsä kaikki uudet maisemat ja pääsevänsä tutustumaan kaikkiin uusiin kissoihin. Keitä hän tulisikaan tapaamaan? Olisiko muualla uusia klaaneja? Sitä Talvikkitakku ei tiennyt, mutta pian hän tietäisi! Talvikkitakku ylitti pian rajan ja soi vielä viimeisen silmäyksen Eloklaanin reviiriin, jonka lehtisade oli vallannut. Olisikohan lehtisade myös kaikkialla muualla?

Punaruskea Konnatassu lähestyi Kuutamotassua vauhdilla. Kuutamotassu ehti täpärästi tehdä väistöliikkeen ja kierähtää turvaan toisen oppilaan iskulta. Kun Konnatassu oli vasta valmistautumassa uuteen hyökkäykseen, Kuutamotassu päätti käyttää tilanteen hyväksi ja hyökätä ensin. Hän syöksyi kollin kimppuun varoittamatta ja kaatoi tämän maahan painollaan. Se ei ollut kovin vaikeaa, sillä Konnatassu oli häntä huomattavasti pienempi kokoisempi.
"Riittää." Utusielun naukaisu sai Kuutamotassun nousemaan pois nuoremman oppilaan päältä. "Hyvin taisteltu." Kilpikonnakuvioinen naaras katseli oppilastaan tyytyväisenä, ja Kuutamotassu tunsi pientä kuumotusta saamastaan huomiosta. Ei kai hän sentään niin hyvin ollut suoriutunut?
"Te molemmat pärjäsitte hyvin", Mesitähti myötäili Utusielun viereltä ja nyökäytti hyväksyvästi päätään kummallekin oppilaalle. Konnatassu nousi ylös ja ravisteli tabbykuvioista turkkiaan, joka oli ihan hiekassa.
"Niin minä ajattelinkin pärjänneeni", kolli totesi rauhallisesti. "Toki liikkeissäni on vielä parannettavaa, mutta muuten minulla meni ihan hyvin."
Kuutamotassu pyöritteli toisen oppilaan huomaamatta silmiään. Konnatassu ei vaikuttanut olevan mikään järjen jättiläinen - hänen kanssaan ei voinut käydä edes keskusteluja, sillä kolli puhui aina vain itsestään.
"Loppuarviointisi lähenee koko ajan", Utusielu sanoi Kuutamotassulle, kun Mesitähti ja Konnatassu olivat lähteneet takaisin leirin suuntaan. "Millä mielin olet siitä?"
Kuutamotassu kohautti lapojaan. "Kai on jo sen aikakin. Ellen olisi lojunut parantajan pesällä melkein kahta kuuta, olisin varmasti jo soturi", hän tuhahti hieman näreissään. Hänen tiensä soturiksi oli ollut kaikkea muuta kuin helppo: Talvikkitakku oli roikkunut koko hänen koulutuksensa ajan aivan hänen turkissaan kiinni ja ärsyttänyt häntä. Hän oli joutunut taisteluun koiraa vastaan ja menettänyt siinä nujakassa häntänsä, ja kun hän viimein oli toipunut lähes kokonaan hyökkäyksestä, tuntematon tauti oli saapunut klaaniin ja kaatanut hänet uudestaan sairasvuoteeseen.
Nyt asiat näyttivät kuitenkin rauhoittuneen taas ja Kuutamotassu pystyi keskittymään kunnolla koulutuksensa loppuvaiheisiin. Edes Talvikkitakusta ei ollut enää niin paljon riesaa, kun tämä oli siirtynyt soturien pesälle ennen taudin puhkeamista. Kuutamotassun oli kuitenkin myönnettävä, että hänellä oli hieman orpo olo aamuisin, kun takkuturkkinen naaras ei ollut heti kiehnäämässä hänessä kiinni ja keksimässä uusia jekkuja hänen päänsä menoksi. Toisaalta Talvikkitakku teki yhä yllätysvisiittejä oppilaiden pesälle ja kävi ärsyttämässä Kuutamotassua oikein kunnolla, mistä mustavalkoisella naaraalla oli hieman ristiriitaiset tuntemukset.
"Älä huoli, soturinimesi saamisen aika tulee pian", Utusielu hymähti ja kosketti hännällään Kuutamotassun lapaa. Kuutamotassu katsahti mestariinsa hymyillen vähän. "Ennen kuin palaamme leiriin, voisimme käydä katsomassa, löytyisikö itärajan luota saalista."
Kuutamotassu nyökkäsi, ja mestarinsa perässä seuraten hän lähti kävelemään Kuolonklaanin rajaa kohti.

Hiiri puuhasteli omiaan lehtensä pudottaneen pensaan juurella. Kuutamotassu seurasi sen liikkeitä tarkasti. Hän pysyi liikkumatta, katse tiukasti jyrsijässä. Se oli niin keskittynyt etsimään ruokaa, ettei tajunnut olevansa jonkun toisen ruokalistalla.
Kuutamotassu teki salamannopean syöksyn hiirtä kohti ja vangitsi sen tassujensa väliin. Hän tunsi, miten otus rimpuili hädissään hänen otteessaan, ja lopetti sen päivät nopealla puraisulla niskaan, kuten Utusielu oli häntä opettanut. Kuutamotassu pudotti hiiren maahan ja mumisi Tähtiklaanille kiitoksensa saamastaan saaliista.
"Hei, sinä siellä!" Vieras ääni sai Kuutamotassun säpsähtämään. Hän avasi silmänsä ja vilkuili ympärilleen hämillään, kunnes huomasi kauempana metsässä pienen kissan. Hän kurtisti kulmiaan ja tajusi, että kissa oli Kuolonklaanin puolella rajaa - eli siis kuolonklaanilainen.
Naaras jätti hiiren odottamaan paikkaan, josta oli sen napannut, ja lähestyi varovasti kuolonklaanilaista. Kyseessä oli pienikokoinen, raidallinen kolli, jonka silmien alapuolella oli omaperäiset, vaaleat viirut. Kissa näytti nuorelta, ja Kuutamotassu arveli tämän olevan oppilas.
"Olet aika lähellä rajaa", hän naukaisi ääni hieman kireänä kollille, joka katseli häntä pää aavistuksen kallellaan.
"Oletko nähnyt liskoja?" oppilas kysyi aivan yllättäen ja sivuutti Kuutamotassun kommentin täysin. Kuutamotassu toljotti kuolonklaanilaista voimatta uskoa juuri kuulemaansa. Mikä kysymys tuokin muka oli?
"En ole", Kuutamotassu vastasi hieman hölmistyneenä.
Kolli huokaisi pettyneen oloisena. "Harmi. No, kiitos kuitenkin. Kerro, jos näet yhtään", tämä naukaisi kuin tuttavalle ja paineli sitten matkoihinsa.
"Mitä hiirenpapanaa tuo oli?" Kuutamotassu äimisteli ääneen ja katsoi, miten oppilas katosi metsän siimekseen. Hän pudisteli päätään ja palasi takaisin hiirensä luo. "Kuolonklaani taitaa olla täynnä kaheleita", hän tupisi itsekseen nostaessaan hiiren hampaisiinsa ja lähtiessään etsimään Utusielua. Toisaalta, kun ajatteli itsestään jatkuvasti höpisevää Konnatassua, niitä kaheleita taisi olla myös Eloklaanissa.

"Mennään jo. Eivät hiiret meitä koko päivää odottele", Sypressikuiske sanoi kehräten, hymyilin naaraalle iloisesti. Kävelimme yhdessä ulos sotureiden pesästä ja siristin silmiäni auringossa. Aurinko oli jo ehtinyt korkealle, en ollut huomannutkaan nukkuneeni niin kauan. Olimme menossa partioon Sypressikuiskeen kanssa, samassa partiossa meidän kanssa oli Väärävarjo, Oksakuiske ja Salamatqivas. Näistä kissoista tutuin minulle oli Oksakuiske, hän oli Helmipilkun veli, Helmipilkku on yksi hyvistä ystävistäni, no, toki Sypressikuiskeen jälkeen.
Kävelimme kohti suurta metsää, jonka olimme nähneet monia kertoja. Ja tulemme näkemään monta kertaa uudelleen. Hengitin syvään metsän raikasta ilmaa ja huokaisin. Kuljimme joen vierellä, ja joki solisi kauniisti. Katselin silmät suuriina joen kimmeltävää pintaa, ja korviini kantautui linnun laulua. Metsä on kaunis paikka, josta en aio ikinä luopua, en koskaan. Salamataivas nappasi matkan varrella hiiren, hän oli taitava. Toivoisin olevani taitavampi saalistaja. "Miten eilisesi meni?" kysyin Sypressikuiskeelta ystävällisesti, kääntäen katseeni tähän naaraaseen. "Minä saalistin, olin kahdessa partiossa ja vietin aikaa itsekseni en mitään se suurempaa. Mitä sinä teit eilen?" nuori soturi kysyi, ja hymyili. Hymyilin iloisesti takaisin ja avasin suuni, vastatakseni Sypressikuiskeen kysymykseen. "Minäkin saalistin ja taisin myös jutella joidenkin kissojen kanssa", totesin Sypressiukuiskeelle hymyillen. "Oletko käynyt katsomassa klaanin uusia jäseniä. Minä kävin katsomassa heitä parisen auringon nousua sitten", nuori naaras kysyi silmät säihkyen, hänestä näki, että hän pitää pennuista. "En ole vielä käynyt mutta pitäisi kyllä! Olivatko Tähtimöpentu ja Malvapentu oikeasti töykeitä? Niin minulle ollaan kerrottu!" varmistin Sypressikuiskeelta, hiukan kallistaen päätäni. "En tavannut heitä vielä mutta Kujepentu vaikutti hauskalta", Sypressikuiske sanoi naurahtaen ja hyppäsi ensimmäiselle astinkivelle. Hypimme astinkiveltä astinkivelle peräkanaa, meinasin jopa liukastua jokeen, onneksi en liukastunut. "Ehkä voimme mennä yhdessä joku kerta?" sanoin Sypressikuiskeelle ja odotin ruskearaidallisen naaraan vastausta. "Toki", naaras vastasi kehräyksen ja virneen kera. Taivaalle oli muodostunut pilviä, jotka peittivät auringon. Ilma oli painostava ja kostea, pian alkaisi sataa, ja jopa rankasti, pilvet olivat tummua. Kuljimme lopun matkan hiljaisuudessa, koska meidän piti saalistaa jotakin. Kävelimme eteenpäin, ja yritin jäjittää jonkun saaliseläimen hajua, olin niin keskittynyt etten huomannut että Sypressikuiske jäi jälkeen. Haistoin hiiren ja lähdin hiipimään hajun perään, hyppäsin ja tömähdin hiiren vierelle. Sihahdin ärtyneesti ja istahdin paikoilleni. Katselin ympärilleni, jotain puuttui. Silmäni suurenivat huolesta ja pelosta, kun tajusin mikä puuttui. Sypressiukuiske! Nousin salamana seisomaan ja kävelin nopeasti sinne päin mistä olimme tulleet. Taivaalta alkoi sataa vettä, ja paljon. Vesi piiskasi selkääni, mutta puskin silti eteenpäin, Sypressikuiskkeen vuosi. En nähnyt melkein mitään rankkasateessa, ja kuulin heikon huudon. "APUA! APUA!" tunnistin äänen, se oli Sypressikuiske. Juoksin eteenpäin ja kuulin sateen keskellä Syoressikuiskeen avunpyynnön. Juoksin, enkä huomannut katsoa jalkoihini. Kompaistuin puunjuureen ja sihahdin. Nousin ylös ja ravistelin mutaa turkistani, jouksin eteen päin takajalan kivusta huolimatta. Sypressiukuiskeen avunpyynnöt hiljenivät. Pelkäsin jo pahinta. Sateen ropina laantui, ja taivaalta enää vain tihkutti hiukan vettä.
"Sypressikuiske?!" huudahdin, jos Sypressikuiske kuulisi minut. Kesti hetki, ja kuulin vastauksen. "Täällä!" Sypressikuiske huudahti heikolla äänellä. Juoksin kohti ääntä, ja kuulin taas avunpyynnön: "Apua! Apua!". Pysähdyin puunjuurelle, juurella oli kuollut orava, nostin katseeni puun latvaan, ja erotin ruskean turkin. "Sypressiukuiske! Oletko kunnossa?" huudahdin naaraalle, joka istui oksalla. "En! Kylmä ja en uskalla tulla alas!" Sypressiukuiske vastasi heikosti. "Tulen hakemaan sinut!" huudahdin ja koukistin kynsiäni. Tartuin kynsilläni puun pehmeään ja liukkaaseen kaarnaan, ja kiskoin itseäni kohti Sypressikuisketta. Muutaman kerran otteeni lipesi, mutta sain kiinni. Lipulta pääsin samalle leveälle oksalle Sypressikuiskeen kanssa. "Kiitos", naaras kuiskasi ja painoi päänsä turkkiini. Hymyilin ja nuolaisin varovasti tämän korvallista. "Minä voin lämmittää sinua", totesin ja laitoin tassuni naaraan märälle turkille. Asetuin varovasti tämän päälle, niin että takatassuni pitivät kaiken painon poissa naaraan päältä. "Lämmittääkö tämä?" kysyin varovasti.

// Sype?

Partiostaan palattuaan Sypressikuiske tallusti hakemaan oravan tuoresaalis kasasta syödäkseen jotakin. Hän laski ruokansa sotureidenpesän lähistölle ja haukkasi ensimmäisen palasen makeasta oravasta. Se maistui tuoreelle ja naaras pohti oliko joku saanut sen tämän päivän aikana. Sypressikuiskeen mieliruokaa olivat varmasti kalat ja oravat. Kalat olivat ihan harvinaista herkkua hänelle ja siksi hän toivoi pääsevänsä kalastamaan taas mahdollisimman pian koska halusi tarjota saman nautinnon myös muille kissoille. Soturitar haukkasi makoisan lihan palasen suuhunsa. Olisikohan huomiselle mitään tärkeää tehtävää sillä naaras olisi halunnut viettää taas koko päivän parhaan ystävänsä Aurinkoroihun kanssa. Naaras rakasti toista koko pienestä sydämestään ja toivoi, että saisi edes saalistaa tämän kanssa mutta eihän hän tinnyt mitä tuleman piti. Kun naaras oli saanut ateriansa valmiiksi hän jäi haaveilemaan ja katselemaan tähtien peittemää taivasta. Taivas muistutti naarasta jostakin kissasta mutta hän ei ollut varma kenestä.
Hetken pohdittuaan hän tajusi sen olevan Tähtimöpentu sillä tämän kasvojen kuviot - valkoiset “pisama” täplät, jotka täydensivät mustaa naamaa ja valkoista kuonoa nimittäin - muistuttivat häntä tähtitaivaasta ja toisen klaanin Orvokkisydämen jossain kokoontumisessa kertomasta tarinasta. “Jokainen tähti kuvastaa yhtä soturia ja aina, kun yksi sammuu yksi soturi kuolee ja aina kun yksi syttyy uusi soturi saa alkunsa jossain jonkun klaanin mailla.” Jotenkin niin tarina oli mennyt. Lukivatkohan “soturit” mukaansa erakot vai eivät? Toivottavasti laskivat sillä silloin tähtiä satelisi paljon lisää ihan pian. Naaras nosti katseensa taas taivaisiin ja todisti juuri yhden tähden sammumista ja neljän syttymistä. Se laskisi yhteen yhden kuolleen soturin ja neljä uutta pientä soturin alkua. Kun Nokkospilvi oli synnyttänyt parisen auringon nousua ja laskua sitten Kujepennun, Lehmuspennun ja Lampipennun, Sypressikuiske oli käynyt vierailemassa niiden luona nopeasti mutta jättäny emon ja pennut lepäämään koettelemuksiensa jälkeen. Soturittaremme alkoi pian nuokahdella joten päätti vaeltaa raskain, väsynein ja kipein käpälin soturien pesään. Laskeuduttuaan alas hän etsi tiensä makuusijalleen väistellen nukkuvien kissojen häntiä. Päästyään pesälleen hän kävi makuulle ja työnsi päänsä käpäliensä päälle ja katseli hetken ympärilleen miettien muiden kissojen puuhia. Jotkut olivat ulkona vielä yöpartioissa tai yövartiossa mutta Aurinkoroihu makasi jo umpi unessa Sypressikuiskeen oman makuu sijan viereisellä makuu sijalla. Sypressikuiske nukahti melkein heti kauniit silmänsä suljettuaan.
“Hei unikeko! Aika mennä saalistamaan”, Sypressikuiske naukui hieroen korvaansa Aurinkoroihun niskaa vasten. Hänen sydäntään lämmitti koskettaa tämän ihanan pehmeää turkkia. Soturitar oli saanut nimensä jo aikoja sitten muttei vielä ollut päässyt johtamaan partiota. Eikä pääsisi vieläkään. Hänen pitäisi totutella soturin elämään kuten Aurinkoroihunkin. “Huomenta vain”, kellertävä kolli naukui. Sypressikuiske herähti kehräämään äänekkäästi, kun sai vihdoin toisen hereille. Naaras rakasti parasta ystäväänsä ja tämän näkeminen sai Sypressikuiskeen *aina* hyvälle tuulelle.
Noustuaan Aurinkoroihu hieroi hieroi omaa korvaansa Sypressikuiskeen kaulaan. “Mennään jo. Eivät hiiret meitä koko päivää odettele”, ruskearaidallinen naaras kehräsi. Toverukset kävelivät ulos pesästä. Aamun partiot olivat jo lähteneet ja kaksikko oli myöhästynyt nukkumalla pommiin. Onneksi matti myöhäsiä olivat myös Väärävarjo, Oksakuiske ja Salamataivas.
Soturiporukka lähti yhdessä kohti laajaa metsää. Partio kulki joen laitaa ja Salamataivas nappasi matkan varrella yhden hiiren. “Miten eilisesi meni?” Aurinkoroihu kysyi ystävällisesti aloittaen keskustelun. “Minä saalistin, olin kahdessa partiossa ja vietin aikaa itsekseni en mitään se suurempaa. Mitä sinä teit eilen?” soturitar vastasi ja kysyi sujuvasti samassa kommentissa säästääkseen kuulijansa aivokapasiteettia lyhyillä sanoillaan ja yhdellä kommentillaan sillä Sypressikuiskeesta tuntui usein, että hän puhui aivan liikaa ja liian pitkiä ja monimutkaisia sanoja käyttäen. “Minäkin saalistin ja taisin myös jutella joidenkin kissojen kanssa”, Aurinkoroihu totesi. “Oletko käynyt katsomassa klaanin uusia jäseniä. Minä kävin katsomassa heitä parisen auringon nousua sitten”, Sypressikuiske kertoili. “En ole vielä käynyt mutta pitäisi kyllä! Olivatko Tähtimöpentu ja Malvapentu oikeasti töykeitä? Niin minulle ollaan kerrottu!” kolli varmisti kallistaen päätään hiukan. “En tavannut heitä vielä mutta Kujepentu vaikutti hauskalta”, Sypressikuiske kertoi ennen kuin hyppäsi ensimmäiselle astinkivelle muun partion perässä. He hyppelivät astinkivien ylitse peräkanaa. “Ehkä voimme mennä yhdessä jokukerta?” Aurinkoroihu sanoi ja jäi odottamaan vastausta. “Toki”, soturittaremme vastasi parhaalle ystävälleen iloisen kehräyksen ja virneen kera. Pilvinen taivas ja painostava ilma tuntui enteilevän sadetta, joten partion pitäisi ehtiä leiriin ennen sen alkua jotteivat astinkivet olisi liian liukkaita ylitettäviksi. Loppu matkan partio kulki hiljaa sillä heidän oli nyt määrä alkaa saalistamaan. Muu partio jatkoi mutta Sypressikuiske jäi jälkeen, sillä hän oli jäljittänyt oravan. Partio oli päässyt jo metsään ja naaras toivoi sydämensä pohjasta ettei joutuisi kipuamaan saaliinsa perässä puuuhun. Tämä lähti hiipimään kohti saalistaan. Jotenkin jollakin askeleella väsynyt soturimme Sypressisydän onnistui säikyttämään oravan ja se lähti kapuamaan pitkin puunrunkoa. Soturitar lähti perään urheana ja itsevarmana. Huono kiipeilijä, kun oli hänen käpälänsä lipsuivat ja hän ei ollut todellakaan yhtä nopea kuin maanpäällä. Loikatessaan oksalle hän kurkotti käpälänsä eteen saadakseen oravan niiden väliin. Raukka-paran häntä jäi ruskealla turkilla peitettyjen tassujen väliin ja niiden omistaja vetäisi oravan lähemmäs tehdäkseen tappoiskun. Kallistaessaan päätään alemmas soturitar huomasi olevansa korkeammalla kuin koskaan ennen. Hänen otteensa oravasta hellitti ja se tippui koko matkan maahan yhdessä hujauksessa. Inahtaen viimeisen kerran se iskeytyi maahan jäätävän kumauksen saattelemana. Sypressikuiske-parka oli aivan kauhuissaan korkealla puun latvaoksilla. “Apua! Apua!” naaras huusi ja tarrautui oksaansa kovemmin. Kuin tilauksesta taivaalta alkoi sataa vettä kuin saavista kaatamalla. Pian koko ruskearaidallinen turkki ei enää erottunut latvustosta tummien tammen oksien seasta. Sypressikuiske tiesi olevansa pulassa ja pelkäsi jäävänsä puuhun ikiajoiksi. Muu partio oli jo varmasti jatkanut eteenpäin. “APUA! APUA!” naaras soturi kiljui taas. Sateen ropina peitti hänen huutonsa alleen mutta osa kaiusta tuli takaisin. “PUA!” se huusi. Metsässä kaikui vain ja ainoastaan sateen ropina. Tulisiko joku auttamaan naarasta. Soturitaremme hivuttautui lähemmäs runkoa ja kapusi hiljakseen ylemmäs isommalle oksalle ollakseen turvassa sateen loppuun asti kavutakseen alas.
Sadetta jatkui ja jatkui ja Sypressikuiske paleli jatkuvasti aina vaan. Pikku hiljaa sade alkoikin jo laantua mutta naaras parka paleli turkki aivan märkänä. Sadetta ripotteli vieläkin vähän mutta metsä oli edelleen hiljaisuuden vallassa. Missä muut viipyivät? Eivätkö he huomanneet soturittaren jälkeen jäämistä? Välittivätkö he edes oikeasti hänestä vai oliko tämä jokin suunnitelma jolla he pääsisivät eroon yhdestä soturista?! Hätäännyttävät ajatukset ja stressi putoamisesta saivat Sypressikuiskeen suunniltaan ja tämä oli vahvassa shokkitilassa tajuten tuskin mitään ympäristöstään tai identiteestitään. Hän ei edes tajunnut enää huutaa apua shokkitilastaan johtuen.
“Sypressikuiske?!” tuttu ääni havahdutti sekavan naaraan pahimmasta shokista - se oli Aurinkoroihu. Voi kuinka hän kaipasikaan kollin turkin lämpöä vierelleen. “Täällä!” hän huusi heikolla ja paaniikin täyteisellä äänellä. Voi kumpa hän löytäisikään soturittarensa täältä puun latvasta! Sypressikuiske olisi valmis tekemään sen jälkeen mitä tahansa saadakseen tämän kollin jäämään pysyvästi rinnalleen. “Apua! Apua!” naaras huusi taas.
//Arska!?

Täplikäs naaraspentu loikkaisi sammalesta tehdyn pallon perään ja kierähti kuperkeikkaa sen kanssa. Tähtimöpentu inahti ja pyöritteli päätään noustuaan ylös. Hänen veljensä Murattipentu yritti saada pallon häneltä mutta Tähtimöpentu heilautti sen ilmaan heittäen sen Kimalaistoiveen käpäliin. Kimalaistoive läpsäisi pallon maahan sillä ei saanut sitä ainoalla etukäpälällään kiinni. Murattipentu kaappaisi pallon itselleen ja viskaisi sen hienossa kaaressa sisartaan kohti mutta heitto jäi lyhyeksi ja pallo kierähti maahan. Huomatessaan veljensä jääneen tuijottamaan jotain Tähtimöpennun takana tämäkin vilkaisi sinne suuntaan ja huomasi kollin tallustavan kohti heitä. Kahden pennun kaitsija kallisti päätään hiukan mutta tajutessaan kuka vieras oli hän kiinnitti katseensa taas pentuihin. Loikkasin maassa lojuvan sammalpallon päälle. "Huomenta, leikittekö te sammalpallolla? Mesitähti kertoikin, että täällä pennut leikkivät niillä. Voisitteko opettaa minullekin säännöt?" kolli kysyi. “Mitkäs ovat nimenne?” vieras kysyi kohteliaasti. “Olen Tähtimöpentu ja tuo on veljeni Murattipentu. Ja kuka sinä mahdat olla?” Tähtimöpentu naukui itsekäs ja vähättelevä sävy äänessään. Tämä myös vilkuili outoa kollia sivusilmällä. “Olen Karju. Olen isänne ystävä ja vierailen Eloklaanissa toistaiseksi”, Karju kertoi edelleen ystävällinen sävy äänessään. Pientä mustavalkoista naaraspentua harmitti, ettei hän ollut isompi koska olisi voinut muuten isotella kollille ja häätää tämän pois niinkuin Mutatasu olisi takuulla osannut tehdä. “Isäni? Isäni on Mesitähti! Hänhän on päällikkö ei sinun laisesi erakko voi olla *minun* isäni ja Eloklaanin *päällikön* tuttava!” Tähtimöpentu isotteli. Karju katsoi pientä pentua huvittuneena.
//Karju

Ampiaispiston sanat saivat sisälläni aikaan lämpimän tunteen, jota en ollut tuntenut pitkään aikaan kaiken tämän sairauden ja synkkyyden vuoksi. Kietaisin häntäni poikani ympärille ja katsoin häneen hymyillen lempeästi.
"Olen jo nyt kovin ylpeä sinusta, Ampiaispisto", naukaisin rakastavasti. "Olen maailman onnellisin kissa, kun minulla on noin hieno poika."
Ampiaispiston kasvoilla oli hento, ilahtunut hymy. "Kiitos, isä."
Hetken päästä tipahtivat ensimmäiset sadepisarat, ja autoin Ampiaispistosta siirtymään takaisin suojaan klaaninvanhimpien pesälle. Istuin hänen seuranaan sisällä vielä hetken, ennen kuin suuntasin soturien pesälle levolle.

Noin puoli kuuta sitten yrtin hakijat olivat palanneet etsintäretkeltään yrttien kera ja pelastaneet klaanin täystuholta. Okraviikseä ja Huurresiipeä lukuun ottamatta kaikki olivat selvinneet taudista. Kahden klaanitoverin menetys painoi varmasti kaikkien mieltä, mutta saatoimme kiittää yksin Tähtiklaania siitä, ettemme olleet menettäneet enempää ystäviä.
Erityisesti Pohjaharhan, Nokilinnun, Mehiläislennon ja Kuutamotassun parantuminen oli ollut minulle suuri helpotus. Kun parantajan pesä oli tyhjentynyt sairaista kissoista, Ampiaispisto oli voinut siirtyä takaisin sairasaukiolle toipumaan jalkansa murtumisesta. Kaikki vaikutti palaneen kuta kuinkin takaisin uomiinsa, mistä olin enemmän kuin kiitollinen.
Olin juuri palannut partiosta, ja loikoilin parastaikaa nauttimassa iltapäivän auringosta aukion reunalla, johon valonsäteet kurkottelivat puiden välitse. Tänään oli varsin hyvä sää verrattuna viimeisen neljännesosakuun vesisateisiin, joten halusin ottaa auringonpaisteesta kaiken ilon irti.
Avasin suuni haukotukseen ja laskin sitten leukani tassujeni päälle. Pidin silmiäni hetken kiinni ja nautin rauhasta.

//Kuka vaan saa jatkaa

Lieskakajo katsoi Mesitähteä suoraan silmiin murheellisena. Suru tuntui lamaannuttavan Lieskakajon, hän ei tiennyt, että syntymättömiin pentuihin oli voinut kiintyä tällä tavalla. Kolli nyyhkytti suureen ääneen ja hänen teki mieli haudata päänsä Mesitähden pehmoisen näköiseen turkkiin, mutta se olisi ollut epäammattimaista. Valkoruskea kolli naukui olevansa pahoillaan ja kosketti Tulipentua kuonollaan lempeästi. Lieskakajon katse oli kiitollinen ja kolli nyökkäsi päällikölleen. Hän arvosti toisen tukea kovasti. Mesitähti naukui sitten uskovansa Tähtiklaanilla olleen joku syy Tulipennun poismenoon. Oranssiturkkisesta kissasta se kuulosti ja tuntui lohdulliselta, ehkä Tähtiklaanilla todella oli joku syy siihen miksi he olivat ottaneet Tulipennun riveihinsä.
"Kiitos", Lieskakajo sai lopulta sanotuksi itkuisena. Menetys tuntui raastavalta.
"Arvostaisin sitä, todella. Kiitos Mesitähti, olet hyvä kissa. Ehkä Matarapentu oli Tulipentua vastassa, ehkä heistä tulee hyvät ystävykset ja he saavat leikkiä päivät pitkät Tähtiklaanissa", Lieskakajo sopersi hiljaisella äänellä ja laski päätään. Hän ei halunnut olla yksin juuri nyt, miltäköhän Nokkospilveltä tuntui? Kolli tunsi pistoksen sydämessään, kun ei ollut valkoruskean naaraan vierellä juuri nyt. Lieskakajo tarttui Tulipentua hellästi niskanahasta ja lähti Mesitähden johdatuksella kohti kollin kertomaa paikkaa. Lehtisateen myötä koivuissa ei ollut enää vihreitä silmuja, mutta viherlehtenä siellä oli taatusti kauneinta ikinä. Lieskakajo päätti, että vaalisi Tulipennun muistoa aina ja ikuisesti; veisi pennun haudalle kukkia ja muita kauniita asioita. Lieskakajo ja Mesitähti taivalsivat hiljaisuuden vallitessa kohti kollipäällikön kertomaa koivua. Lieskakajo vilkaisi välillä Mesitähden suuntaan, mutta ei sanonut mitään.
"Täällä ollaan, viherlehden aikaan tämä paikka on suorastaan loistossa", Mesitähti naukaisi Lieskakajolle ja katsoi kollikissaa myötätuntoisesti. Maa ei ollut vielä kohmeessa, joten hautaaminen ei tulisi olemaan kovinkaan vaikeaa; ainakaan fyysisesti. Henkisesti sitäkin vaikeampi prosessi. Lieskakajo laski pienen Tulipennun muutaman lehden päälle, jotta Tulipentu ei olisi kosketuksissa märän maan kanssa.
"En olisi uskonut, että joudun hautaamaan vastasyntyneen pentuni", Lieskakajo maukaisi hiljaisella, säröilevällä äänellä ja katsoi murheellisena klaanipäällikköä. Lieskakajon suurilla käpälillä kaivaminen ei ollut kovinkaan vaikeaa. Kolli alkoi kaivamaan kuoppaa vapisevin tassuin, mutta muutaman vedon jälkeen hän lysähti maahan itkemään.

//Mesi?

Hiilihammas: 14kp -

Tähtimöpentu: 18kp -

Malvapentu: 34kp! -

Talvikkitakku: 8kp -

Kuutamotassu: 10kp -

Leimusilmä: 35kp! -

Lieskakajo: 15kp -

Kimalaistoive: 8kp -

Hallavarjo: 5kp -

Pohjaharha: 6kp -

Ampiaispisto: 10kp -

Sumutassu: 12kp -

Aurinkoroihu: 6kp -

Mesitähti: 5kp -

"Syö tämä", harmaa naaraskissa kehotti ja työnsi kasvin juuret Malvapennun kuonon eteen. Kilpikonnalaikukas pentu oli niin väsynyt sairastamansa taudin johdosta, ettei jaksanut vastustella. Tämä kurottautui hitaasti juuria kohti ja nappasi ne hampaisiinsa. Inhosta irvistellen pentu pureskeli pahanmakuisia juuria.
"Hyvä, pian olosi paranee", Liljatuuli lupasi ja kosketti kuonollaan hellästi pienokaisen otsaa. Malvapentu vetäytyi automaattisesti taaemmas, kun parantajakissa kosketti häntä. Liljatuuli siirtyi yrtteineen seuraavan potilaan puoleen, ja Malvapentu pääsi jatkamaan uniaan.
Pentu oli ollut sairaana miltei neljäsosakuun ajan, ja hän oli pitkälti vain nukkunut. Liljatuulen antamat yrtit eivät aiemminkaan olleet tehonneet, joten Malvapentu ei uskonut tämänkään yrtin tehoavan. Malvapentu ei voinut käsittää, miksi juuri hän oli sairastunut, eikä vaikkapa Murattipentu tai Tähtimöpentu.
Kun Nokkospilvikin oli sairastunut ja lopulta synnyttänyt parantajan pesään, tämä oli siirretty Malvapennun vuoteen vierelle. Nokkospilvi oli ruokkinut maidollaan pentua, jotta Minttuliekin ei tarvitsisi altistua enempää taudille.

Kun Malvapentu seuraavan kerran heräsi, yllätyksekseen hänen olonsa oli hiukan parempi. Päänsärky oli hellittänyt lähes kokonaan. Kun pentu nousi huterille jaloilleen, tämä huomasi myös huimauksen olevan poissa. Yrtit todella olivat tehonneet!
Valtava nälkä kurni pennun vatsassa, jolloin tämän katse kääntyi nukkuvaan Nokkospilveen. Pienokainen otti varovaisen askeleen kohti täysikasvuisen naaraskissan vuodetta. Koska pentu oli maannut monta päivää, kävely oli aiempaa epävarmempaa. Malvapentu pääsi kuin pääsi lopulta omin voimin Nokkospilven vatsan vierelle. Kuningatar säpsähti hereille, kun Malvapentu alkoi ahnaasti juoda maitoa. Tajutessaan tilanteen, Nokkospilvi rentoutui ja jatkoi uniaan.
Myös Malvapentu nukahti hetken päästä naaraskissan vatsan vierelle.

Kului pari päivää, ja Malvapentu sekä suuri osa sairastuneista olivat jo täysin terveitä.
"Voitte molemmat palata jo takaisin pentutarhalle", Leimusilmä naukaisi hymyillen. Malvapentu vilkaisi Nokkospilveä, joka nyökkäsi kiitollisena:
"Eiköhän sitten mennä. En malta odottaa, että pääsen taas näkemään pienokaiseni!" Kilpikonnalaikukas Malvapentu kääntyi nenäänsä nyrpistäen kuningattaren puoleen.
"Nehän olivat aivan rumia syntyessään. Miksi haluat nähdä rumia pentuja?" pieni pentu töksäytti. Nokkospilvi katsoi hiukan yllättyneenä Malvapentua, mutta pian kuningattaren kasvoille levisi lämmin hymy. Hän yritti koskettaa kuonollaan Malvapennun otsaa, mutta pentu väisti yrityksen perääntymällä taaksepäin.
"Eivät he olleet rumia, siltä kissanpennut näyttävät syntyessään. Pian he ovat aivan yhtä suloisia kuin sinä ja sisaruksesikin", ruskeavalkoinen naaras vakuutteli. Malvapentu pudisteli päätään närkästyneenä.
"Eivät Tähtimöpentu ja Murattipentu ole suloisia", pentu tuhahti ja käänsi selkänsä Nokkospilvelle ja Leimusilmälle. Pentu lähti kävelemään kohti parantajan pesän uloskäyntiä.
Pesän ulkopuolella sää oli masentavan harmaa, ja Malvapentu oli pettynyt. Leirin märkä maa oli täynnä pieniä vesilammikkoja. Pentu oli toivonut kohtaavansa auringonpaisteen ja kuivan kelin, eikä tällaista märkää kamaluutta.
"No niin, mennäänpäs sitten", pesästä ulos kävellyt Nokkospilvi tuuppasi hellästi Malvapentua eteenpäin. Pentu lähti kävelemään inhoten märkää maata pitkin kohti leirin toisella puolen sijaitsevaa pentutarhaa. Malvapentu väisteli vesilammikkoja, sillä hän ei halunnut turkkinsa kastuvan
Nokkospilvi kulki niin hitaasti, että alle kuun ikäinen Malvapentukin pysyi hänen vauhdissaan. Kun kaksikko saavutti pentutarhan, sade alkoi. Vesipisarat putosivat Malvapennun turkille, ja pentu kiiruhti nopeasti sisään pentutarhaan.
Pentu oli yllättynyt pentutarhan ollessa niin täynnä kuin se oli. Tähtimöpentu ja Murattipentu olivat keskittyneet Kimalaistoiveen kanssa keskustelemiseen, ja Minttuliekki makoili omalla sammalvuoteellaan kolmen pienemmän pennun kanssa. Lisäksi pesässä oli Malvapennulle tuntematon pentu, joka kaiketi oli Kaislapentu. Vaaleanruskea, juovikas pentu oli kuulemma löydetty klaanin reviiriltä ja liitetty osaksi Eloklaania.
"Malvapentu! Oletko sinä jo parantunut?" Murattipentu hihkaisi itselleen tavanomaisella, hiljaisella äänellä ja otti askeleen kohti pesän sisäänkäynnin edessä seisovaa siskoaan. Malvapentu pyöräytti silmiään turhautuneesti.
"No en, vaan ihan muuten vain tulin tänne sairastuttamaan teidät kaikki", naaras tiuskaisi päätään pudistellen; hänen veljensä oli sitten maailman typerin kissa. Murattipennun hymy hyytyi, ja punaruskean kollin katse putosi maahan.
"En minä sitä niin tarkoittanut, tietysti olet parantunut", kolli takelteli vaimealla äänellä. Malvapentu käveli itsevarmasti emonsa luokse ja kumartui katsomaan Nokkospilven pentuja: yhä aivan yhtä rumia kuin aiemminkin. Pennut vikisivät onnettomasti ja painelivat ohuilla käpälillään Malvapennun emon vatsaa. Pennut näyttivät kaikin puolin kummallisilta; niiden korvat olivat aivan pikkuruiset ja pyöreät ja pennun silmät olivat visusti kiinni.
"Onpa hyvä nähdä teidät noin hyvässä kunnossa. Pelkäsimme kaikki puolestanne", Minttuliekki huokaisi lämpimällä äänellä ja katsoi vuorotellen Nokkospilveä ja Malvapentua.
"Pyh, ihan turhaan. Minä olen vahva, toisin kuin muut pennut", Malvapentu vastasi leuka pystyssä.
Minttuliekki toppuutteli pentuaan ja muistutti, ettei muille saanut olla ilkeä. Sitten kaikki kolme kuningatarta alkoivat siirtämään Nokkospilven pentuja ruskean kuningattaren omalle vuoteelle. Kun siirto oli tehty, Malvapentu kiiruhti emonsa vatsan vierelle ja käpertyi sinne makaamaan. Hän oli kaivannut emonsa lämpöä ja tuoksua ollessaan parantajan pesällä. Pentu sulki silmänsä ja nukahti nopeasti, vaikka muut pentutarhan asukkaat keskustelivatkin hänen ympärillään.

Tuntematon tauti oli kadonnut lopullisesti Eloklaanista, ja tavallinen elämä oli taas jatkunut. Malvapentu pentuetovereineen olivat jo reilu kuun ikäisiä, ja emo oli viimein päästänyt heidät ulos tutustumaan leiriin. Joskaan Malvapennun epäonneksi he eivät saaneet poistua pesästä edelleenkään yksin, vaan jonkun kuningattarista oli oltava aina mukana..
Kuten Nokkospilvi oli vakuutellut, hänen pötkyläpentunsa olivat alkaneet päivä päivältä muistuttamaan enemmän kissanpentuja. Pennut olivat avanneet silmänsä ja opetelleet puhumaan. Malvapentu ei juurikaan ollut aiemmin piitannut itseään nuorempien pentujen seurasta, mutta nyt kun he opettelivat liikkumaan, tilanne oli muuttunut.
Malvapentu katseli, kuinka Kujepentu nousi varovaisesti huterille jaloilleen ja valmistautui kävelemään. Koska Malvapentu inhosi sitä, miten kuningattaret kehuivat pienempiä pentuja heidän oppiessaan jotain uutta, kilpikonnalaikukas pentu astui askeleen lähemmäs Kujepentua ja tönäisi tämän kumoon.
"Höh, onpa sinulla surkea tasapaino. Kyllä minä tuon ikäisenä kestin jo pientä tönimistä", Malvapentu ilkkui virnuillen.

//Kuje?

Pysyttelin vaiti, kun Liljatuuli toi kuolleen pennun Lieskakajolle ja kertoi uutiset. Kun oranssiturkkinen kolli oli keksinyt nimen Lampipennulle, Liljatuuli palasi takaisin parantajan pesälle. Olin huojentunut siitä, että Nokkospilvi ja muut pennut voivat hyvin huolimatta taudista, jota hän parhaillaan sairasti. Tyttärestäni oli tullut emo mitä poikkeuksellisimmissa olosuhteissa. Olin kovin ylpeä hänestä sekä tietysti kolmesta pennusta, joiden henget Tähtiklaani oli säästänyt.
Myötätuntoinen katseeni vaelsi Liljatuulesta takaisin Lieskakajoon. Soturin epätoivoinen katse oli siirtynyt elottomasta pennusta minuun.
"Olen pahoillani", nau'uin hiljaisella äänellä. Vaikka Tulipentu olikin pennun pentuni, tiesin Lieskakajon surun olevan suurempaa. Hän oli tullut ensimmäistä kertaa isäksi, eikä kolli ollut saanut edes olla paikalla pentujensa syntyessä. Saatoin vain kuvitella, kuinka kovasti se raastoi soturin mieltä, kun yksi pennuista oli kaiken lisäksi matkannut niin pienenä Tähtiklaaniin.
Lieskakajo nyökkäsi kiitollisesti ja laski taas katseensa elottomaan pentuun. Halusin sanoa jotakin lohduttavaa, vaikka tiesin ettei se poistaisi surua. Vain aika oli paras lääke suruun.
"Minä tahdon uskoa, että kun Tähtiklaani liittää riveihinsä näin pienen pennun, sen takana on jokin painava syy. Kenties Tulipentu oli pahasti sairas, ja Tähtiklaani halusi suojella häntä elämältä, joka olisi ollut täynnä kärsimystä ja kipua", lausuin hiljaa, vaikka tuskin mitkään sanat helpottaisivat soturin tuskaa.
"Jos tahdot, voin tulla mukaasi hautaamaan Tulipennun. Voimme haudata hänet Matarapennun haudan vierelle", ehdotin laskien samalla häntäni soturin lavoille, "se sijaitsee leirin ulkopuolella, erään kauniin koivun juurella."

//Lieska?

Olin aina tiennyt Tyrskytassun olemassaolosta, mutta kukaan ei ollut koskaan kertonut minulle hänestä juuri mitään. Asiasta oli vaiettu, sillä Tyrskytassu oli huhujen mukaan ainoa kissa, jonka Mesitähti oli koskaan karkottanut. Tyrskytassu oli tappanut oman mestarinsa ja valehdellut siitä muulle klaanille, sen verran minä hänestä olin aiemmin tiennyt.
Oli siis mielenkiintoista kuulla lisää veljestäni, jota en ollut koskaan tavannut. Kun isä kertoi Tyrskytiikerin muistuttavan ulkonäöllisesti hyvin paljon Kimalaistoivetta, katseeni siirtyi pentutarhan edustalle, jossa kuningattareksi siirtynyt sisareni oli hetki sitten ollut.
"Tyrskytassulla oli tosin saman väriset silmät kuin sinulla ja emollasi", tabbykuvioinen kolli lisäsi. Käänsin yllättyneen katseeni Hiilihampaaseen.
"Ai, en tiennyt", tokaisin ja kohautin lapojani. Hiilihamman katse oli kohdistettu jonnekin kaukaisuuteen. Hän näytti mietteliäältä.
"Isä", naukaisin saadakseni tabbykuvioisen soturin huomion. Hiilihampaan jäänsininen, kysyvä katse siirtyi minuun.
"Minä en tahdo koskaan tuottaa sinulle tai emolle pettymystä. Aion löytää hyvän kumppanin ja saada hienoja pentuja, joista te voitte olla ylpeitä. Olen iloinen, että juuri sinä olet minun isäni", nau'uin hennosti hymyillen. Hiilihammas ja Korppisiipi olivat kokeneet jo yhden pettymyksen, kun Tyrskytassu teki mitä teki, mutta minä pitäisin huolen siitä, että minuun he eivät pettyisi.

//Hiili?

Harmaa taivas oli vanginnut huomioni, kun Ampiaispisto esitti hieman yllättävän kysymyksen. Toinen korvani oli käännettynä poikani puoleen, mutta katseeni pidin yhä pilvissä, jotka lipuivat hitaasti taivaankannen halki. Tyrskytassusta puhumisen ei olisi pitänyt tuntua enää näin pahalta, sillä tapahtuneesta oli jo kauan, mutta siitä huolimatta vanhimman poikani nimen pelkkä kuuleminenkin riipaisi sydäntäni. Nimi Tyrskytassu ei edustanut eloklaanilaisille muuta kuin kuolemaa ja tuhoa, ja se tuntui pahemmalta kuin halusin myöntää.
“Kaipaan”, vastasin lopulta ja laskin katseeni aukion tasalle, “mutta en niin paljon kuin monia kuita sitten. Sinun ja sisarustesi syntyminen helpotti sitä - se osoitti, että elämä jatkuu huolimatta menneisyydessä tapahtuneista ikävistä asioista.”
Ampiaispisto nyökkäsi ja pysyi hetken hiljaa, ennen kuin kysyi: “Entä emo?”
Tyrskytassun tapaus oli särkenyt etenkin Korppisiiven sydämen. Naaraan oli täytynyt ilmiantaa pentumme klaanille estääkseen tätä sotkeutumasta omiin valheisiinsa. Aluksi olin ollut vahvasti eri mieltä kumppanini kanssa, ja se oli aiheuttanut välillemme välirikon joksikin aikaa, mutta lopulta olimme päässeet siitä yli. Ymmärsin nyt hyvin, että se, mitä Tyrskytassulle oli tehty, oli ollut välttämätöntä siinä tilanteessa.
“Emme ole puhuneet Tyrskytassusta pitkään aikaan, mutta uskon, ettei emo voisi koskaan lakata kaipaamasta omaa pentuaan kokonaan”, lausahdin hieman haikeasti ja kohtasin viimein Ampiaispiston katseen. Nuori kollin katseessa oli ymmärrystä ja myötätuntoa.
“Tyrskytassu oli aina kovin tempperamenttinen. Olin itse aivan samanlainen nuorena”, jatkoin muistellen omaa oppilasaikaani. “Kerran menetin malttini niin pahasti taisteluharjoituksissa, että kävin Kirpputäplän - silloisen Kirpputassun - kimppuun. Säikähdin omaa vihaani itsekin ja pakenin paikalta. Myöhemmin keskustelin Utusielun kanssa, ja hänen ansiostaan opin käsittelemään tunteitani paremmin. Pyysin Kirpputäplältä anteeksi, eikä asiasta syntynyt isompaa numeroa.” Pysähdyin hetkeksi seuraamaan, miten yksi pentutarhan pennuista yritti livahtaa aukiolle omin luvin, mutta Kimalaistoive kävi hakemassa tämän takaisin sisälle. Kolmijalkaisen tyttäreni näkeminen toi Tyrskytassun elävästi mieleeni, sillä kaksikko muistutti toisiaan paljon ulkonäöllisesti. “Tiesitkös, sisaresi näyttää aivan häneltä. Tyrskytassulla oli tosin saman väriset silmät kuin sinulla ja emollasi.”

//Amppari?