Tähtimöpentu kuljeskeli edestakaisin pentutarhan edustalla odotellen Mutatassua, joka oli luvannut pitää hänelle seuraa Malvapennun ollessa parantajalla. Kimalaistoive katseli varjosta naaraspennun puuhia. Tummanruskea kolli saapui partion mukana kantaen oravaa ja hiirtä. Kolli asteli suoraan luokseni pudottamatta saaliitaan ensin tuoresaaliskasaan. Siristin silmiäni, kun kolli toi saaliinsa luokseni. “Onko nälkä? Toin saalista”, kolli sanoi tavanomaisella äänellään, joka hämmästytti Tähtimöpentua ja sai tämän ajatukset sekoilemaan. “Ei kiitos söin juuri, mutta hieno saalis”, hän soperteli säilyttäen tuikean katseensa ja äänensävynsä. “Ei sitten. Syön itse nämä”, Mutatassu ilmoitti ja haukkasi ensimmäisen palan hiirestä. “Eikö sinun pitäisi antaa orava klaaninvanhimmille?” mustavalkolaikkuinen naaras ihmetteli. “Ei, haluan syödä sen itse”, Mutatassu ärähti ja nosti kuonoaan vihaisesti. “Et pärjää elämässäsi, jos lahjoitat kaikki parhaat saaliit vanhoille kyvyttömille kissoille!” hän sanoi ja haukkasi sanojensa päätteeksi ison palan hiirestään. “Hei!” Hopeaputous tuijotti tummanruskea turkkista kollia tuimasti. “Ensinnäkin et puhu klaaninvanhimmista noin ja toisekseen en ole syönyt tänään ja sinun velvollisuutesi saalistuspartiosta tultuasi olisi antaa tuo meille”, naaras sanoi astellen Mutatassun luo ja yritti napata oravan. “Et sinä sitä saa vanha rähjä”, Mutatassu vastasi ja vetäisi oravan sivuun ja antoi sen Tähtimöpennulle. “En minä sitä halua”, hän sihahti. “Älä esitä heikkoa, kun et sellainen ole!” Mutatassu sanoi ihan ääneen. “Mutatassu, älä kohtele häntä tai klaaninvanhimpia noin”, Rastaskukka töksäytti. “Anna olla Mutatassu annetaan se hänelle”, Tähtimöpentu katsoi kollia anovasti. “No selvä sitten”, Mutatassu sanoi ärsyyntyneenä ja työnsi pulskan hiiren Hopeaputouksen käpäliin. Hopeaputous lähti tyytyväisenä ja Rastaskukkakin lähti toki mulkaistuaan Mutatassua töykeästi. “Et voi olla noin lepsu!” Mutatassu ärisi taas. “Hyvä on en ensikerralla ole!” Tähtimöpentu sanoi ja päätti syvällä sisimmissään muuttua Mutatassun kaltaiseksi. “Tähtimöpentu”, Kimalaistoive, joka ei ollut kuullut toisten keskustelua sanoi ja nousi istumapaikaltaan. “Aika mennä nukkumaan.” Tähtimöpentu nyökkäsi ja livahti sisään pentutarhaan ennen kuin Mutatassu ehti sanaakaan naukaista.

(Yrtin hakija)

Hirviö jyristeli hurjaa vauhtia Ukkospolulla ja pörrötti ohi mennessään penkereelle kyyristyneiden kissojen turkkeja. Leimusilmä yritti suojata kuuloaan sen mylvinnältä luimistamalla korvansa taakse.
"Voimme mennä." Tuhkajuovan naukaisu oli merkki siitä, että polku oli turvallista ylittää. Leimusilmä tiukensi otettaan yrteistä juostessaan harmaan kivipinnan yli muiden mukana - hän ei aikonut menettää enää enempää yrttejä näin lähellä kotiin pääsyä.
Kaikki pääsivät toiselle puolelle turvallisesti, ja matka jatkui kohti kauempana taivaanrannassa kohoavaa Kivikukkulaa. Ilta-aurinko oli maalannut taivaan oranssiksi ja vaaleanpunaiseksi. Kun he olisivat kotona, olisi varmasti jo pimeää.
Heiltä oli kestänyt kuusi päivää päästä takaisin, sillä yrttien kanssa liikkuminen oli tehnyt matkanteosta hieman hitaampaa. He olivat törmänneet avomaalla samoihin haukkoihin ja joutuneet palaamaan takaisin kaksijalanpesälle suunnittelemaan, miten päästä lentävien kiusankappaleiden ohi. Vasta sen jälkeen he olivat onnistuneet pääsemään kaksijalkalaan, jossa he olivat joutuneet väistelemään kaksijalkoja ja koiria, eikä sekään ollut ollut mitään helppoa hommaa.
Nyt matkalaiset olivat kuitenkin saapuneet takaisin klaanien reviireille. Leimusilmä näki, miten väsyneitä kaikki olivat, mutta tieto klaanitoverien näkemisestä valoi heihin lisää voimaa. Hän odotti itsekin malttamattomana mestarinsa näkemistä… ja Lieskakajon - olikohan kolli pysynyt terveenä?
Hänen ajatuksensa katkesi, kun matkaseurue viimein tuli Kivikukkulan juurelle. He kaikki pudottivat yrttiniput maahan ja katselivat toisiaan hetken hieman epävarmoina - mitä nyt tapahtuisi? Leimusilmä otti tilanteen hoitaakseen.
"Jaetaan yrtit tasan klaanien kesken", hän maukui ja kutsui Kuolonklaanin kokeneinta soturia luokseen. "Tuhkajuova, auttaisitko minua laskemaan nämä, jotta niitä on varmasti tasan?"
Juovaturkkinen naaras ei kieltäytynyt. Sillä oli syynsä, miksi Leimusilmä oli pyytänyt juuri Tuhkajuovaa: naaras oli epäillyt eniten eloklaanilaisia, ja Leimusilmä halusi soturin saavan varmistaa itse, että yrttien jako tapahtui varmasti reilusti. Kun laskenta oli suoritettu, yrttiniput siirrettiin eloklaanilaisten ja kuolonklaanilaisten eteen.
Aikaa ei ollut hukattavaksi, mutta Leimusilmä ei voinut jättää matkatovereitaan toisesta klaanista sanomatta hyvästejä. "Eloklaani arvostaa apuanne suuresti", hän sanoi ja kumarsi kunnioittavasti Kuolonklaanin kissoille. "Olkoon esi-isänne kanssanne tänä vaikeana aikana. Toivottavasti tapaamme vielä kokoontumisissa." Lopetettuaan hän nappasi yrttinipun suuhunsa ja odotti, että kissat olivat saaneet vaihdettua hiljaiset ja nopeat hyvästit toistensa kanssa.
Eloklaanin kissat suuntasivat Kivikukkulalta länteen ja kuolonklaanilaiset itään. Hämärä oli syönyt viimeisenkin valonsäteen, kun Leimusilmä tovereineen pääsi omalle puolelleen rajaa.

Sairaiden kissojen ääni kuului piikkihernemuurin toiselle puolelle asti. Se sai Leimusilmän niskakarvat nousemaan pystyyn. Myös hänen perässään kävelevät soturit vaihtoivat huolestuneita katseita. Toivottavasti he eivät olleet tulleet liian myöhään.
Leimusilmä työntyi autiolle leiriaukiolle. Hän katseli ympärilleen ja nautti hetken siitä tunteesta, että oli selvinnyt kotiin asti.
"Mitä me teemme näille?" Hallavarjo kysyi yrttinippu suussaan. Leimusilmä havahtui ja räpytteli pari kertaa silmiään.
"Viemme ne parantajan pesälle", hän sanoi.
Nelikko suuntasi parantajan pesälle, jonka suunnalta lehahti vahva veren ja oksennuksen löyhkä. Leimusilmän vatsassa muljahti - tilanne ei ollut ollut läheskään näin paha silloin, kun he olivat lähteneet matkaan.
"Jättäkää yrtit tähän näin", Leimusilmä komensi tovereitaan. "En halua, että sairastutte. Kutsun teidät kyllä apuun, jos tilanne vaatii sitä." Hän pelkäsi, että se vaatisi.
Luikahtaessaan sairasaukiolle yrttinipun kanssa Leimusilmä tyrmistyi näkymästä. Koko sairasaukio oli täynnä sairaita kissoja, niin pentuja kuin sotureitakin. Tilaa oli hädin tuskin liikkua. Edes viheryskäepidemia ei ollut aiheuttanut näin pahaa tungosta parantajan pesälle.
"Leimusilmä!" Liljatuulen riemastunut naukaisu sai Leimusilmän kääntämään päänsä yrttivaraston suuntaan, josta tummanharmaan naaraan pää pilkisti. Parantaja tassutti oppilaansa luokse ripeästi, ja tämän katse kirkastui nähdessään Leimusilmän mukana tuomat yrtit. "Te löysitte lääkkeen! Tähtiklaanin kiitos!"
"Ulkona on lisää", Leimusilmä naukui ojennettuaan nipun Liljatuulelle. "Kissat paranevat syömällä juurta. Kukat auttavat taudin lievempiin muotoihin."
Liljatuuli nyökkäsi. "Alan jakamaan näitä heti."
Leimusilmä näki, miten hänen mestarinsa hädin tuskin jaksoi pysyä pystyssä, mutta siitä huolimatta tämä kiirehti auttamaan hädässä olevia klaanitovereitaan. Hän ei voinut kuin ihailla vanhempaa parantajaa ja tämän vannoutumista työlleen.
Kuutamotassu alkoi yskiä hänen vieressään, ja Leimusilmä piti sitä merkkinä ryhtyä toimeen. Hän palasi takaisin aukiolle hakemaan lisää yrttejä ja kävi sitten auttamaan mestariaan lääkkeen annostelemisessa ja jakamisessa.

//Matkalaiset?

Juttelin hyväntuulisesti Hiilihampaan kanssa, ja huomasin Mehitähden kävelevän litteäkivelle.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Litteäkivelle klaanikokoukseen!" Mesitähti kutuii klaania, nyökkäsin Hiilihampaalle, ja kävelin kohti litteäkive, kuulemaan kunnioitetun päällikön sanaa."Tänään olemme kokoontuneet nimittämään taas yhden nuoren lupauksen soturiksi", Mesitähti naukui, "Korppisiipi, onko Sypressitassu valmis soturiksi?" sydämmeni hypähti kurkkuun, Sypressitasu pääsisi vihdoinnsoturiks! Ties mitä kaikkea teemmekään yhdessä. Katsahdin kohti Korppisiipeä joka nyökkäsi hyväksyneesti, käänsin katseeni takaisin Mesitähteen. "Siinä tapauksessa. Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Sypressitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Mesitähti lausui sanat, jotka aina koskettavat sydäntäni. Sypressitassu nosti leukaansa ylpeänä itsestään. "Lupaan", naaras naukui ylpeästi. Kihisin innosta ja jännityksestä, kun katsoin taas Mesitähteä. "Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Sypressitassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sypressikuiske. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi", Mesitähti julisti. Sypressikuiske, kuinka kaunis nimi. Mesitähti kosketti nenällään Sypressikuiskeen lapaa. Naaras katsoi ympärilleen hymyillen, kin kissar alkoivat hurrata. "Sypressikuiske, Sypressikuiske, Sypressikuiske!" naaras hyppäsi alas litteäkiveltä, ja jolkotin tämän luokse hymyillen iloisesti. Myös Hallavarjo ja hänen entinen mestarinsa Korppisiipi tulivat.
Kuuntelin kun Hallavarjo ja Korppisiipi onnittelivat Sypressikuisketta, ja oli minun vuoroni. "Onnea nuori soturitar, on ihanaa saada sinut joukkoomme!" sanoin äänessäni iloa, ja päästin pienen kehräyksen. Kuuntelin vierestä kun Sypressikuiske ja Korppisiipi vaihtoivat muutaman sanan, ja pian Korppisiipi lähti. Katsoin iloisesti Sypressikuisketta silmiin, ja sydämmeni täytti lämmin tunne. Mieleni olisi tehnyt kiertää häntä naaraan ympärille, ja painautua vasten tämän kylkeä, mutta en voinut, joten tyydyin vain koskettamaan tämän lapaa hännälläni, jaloin tälle lempeän katseen. "Mennäänkö kävelylle metsään, nuori soturitar?" kysyin hymyillen ruskealta naaraalta, josta välitä. En vain ollut varma, välittääkö hän minusta.

// Sype?

Kävelin suuttuneesti pois. Tai no, en minä suuttunut ollut, sillä tykkäsin katsella tälläistä. Loin Kimalaistoiveeseen vielä ivallisen ilkeän katseen. Naaras tuijotti minua surullisena. En kuitenkaan halunnut alkaa uhitella, sillä saattaisin jopa jäädä hänen alleen. Pienen kokoni vuoksi, en oikein ollut hyvä taistelija. Lähdin Omenahuuman luokse hieman hymyillen. Omenahuuma nyökkäsi rempseästi. Sitten hän lähti metsään. Juoksin Omenahuuman perässä hitaasti. Omenahuuma katsoi minua hetken. "Hei vaan, Sumutassu!" hän tervehti iloisena. "Hei." sanoin lyhyesti. Omenahuuma hypähti eteenpäin ja lähti matkaan. "Tänään me harjoitellaan taistelemista." hän sanoi nopeasti. "Joo." vastasin tylsistyneenä. Taisteleminen ei kuulostanut kivalta. Mutta Kuolonklaanissa varmasti ilkuttiin, jos ei osannut taistella. Olin niin varma, että hieman vanhempana minä karkaisin Eloklaanista. "Opetan sinulle ensimmäisenä hyökkäysliikkeen." Omenahuuma sanoi. Nyökkäsin lyhyesti. Omenahuuma kyyristyi, tähtäsi katseensa lehteen, ja ponnisti sen päälle. "Mitä sitten? Ei tuo ole vielä mitään." tuhahdin. Omenahuuma vilkaisi minuun mutta käänsi katseensa pois. "Kunnioitusta, Sumutassu." hän naukaisi. Omenahuuma asetti itsensä hyökkäysasentoon, hyppäsi lehden viereen, ja sivalsi sen riekaleiksi. Katselin ylimielisenä häntä. Nojasin puuhun. "No, tule näyttämään." Omenahuuma sanoi. Kipitin Omenahuuman luokse hieman vastentahtoisesti. Hetken päästä Omenahuuma käski minun näyttää liike, jonka hänkin teki. Kyyristyin jonkinlaiseen asentoon ja ponnistin. Tunnuin kevyeltä, kun liitelin ilman halki. Sivalsin lehteä ajatuksissani. Omenahuuma tuijotti minua hämmästyneenä. "Hyvää työtä, Sumutassu." hän sanoi ja pukkasi minua lapaan. Omenahuuma opetti minulle vielä pari liikettä, ja sanoi pitävänsä niistä käytännön harjoitukset huomenna. Kävelin Omenahuuman perässä leiriin. Samalla minua kuitenkin harmitti se, että leirissä oli hirveätä tuntematonta sairautta. Leirissämme oli riehunut tauti. Leiristämme oli kuitenkin lähtenyt yrttejä etsimään Leimusilmä, Helmipilkku, ja Kultasiipi. Ja ai niin: Hallavarjo myös. Kävelin rennosti Omenahuuman takana. Menin leiriin sisään. Matkalla törmäsin taas Kimalaistoiveeseen. "Hei." hän aloitti hiukan vaivaantuneesti, varmaan siksi että oli törmännyt minuun aamulla. En vastannut mitään, vilkaisin häntä vain hetken. "Olen pahoillani." hän yritti sanoa. "Jaa. Ei kiinnosta." naukaisin välinpitävästi, ja loin häneen kriittisen katseen. Menin Omenahuuman luokse. "Saisinko ottaa riistaa?" kysyin häneltä. "Ota vain." hän vastasi ja jatkoi juttelua jonkun toisen eloklaanilaisen kanssa. Menin tuoresaaliskasalle, nappasin mehevän mustarastaan. Söin sen loppuun. "Kuules, minun täytyy nyt mennä, joten iltapäivätunti jää väliin." Omenahuuma selitti. "Jaahas. No mitä se minua liikuttaa?" kysyin epäkohteliaasti. "Olet oppilaani, joten mene siivoamaan pentutarhan sammalet." Omenahuuma vastasi. "Enkä mene." sihahdin. Omenahuuma vilkaisi minua ärtyneesti. "Menet." hän naukaisi ja lähti pois. Huokaisin kyllästyneenä. En menisi siivoamaan niitä! Huomasin Omenahuuman ja muutaman muun kissan menevän ulos jutellen. Ärähdin vihaisesti. Tassutin kuin myrskyn merkkinä pentutarhaan. Pentutarha oli Kimalaistoivetta lukuunottamatta tyhjä. "Kas, hei." hän maukaisi. En vastannut mitään, kiskaisin vain sammalet pois. "No hei." totesin hetken hiljaisuuden jälkeen. "Ethän ole minulle vihainen?" hän kysyi. "No, ei kai se mitään autakaan." sanoin. Kimalaistoiveen kasvoilla kävi jokin helpotuksen hymyn tapainen. Jokin minua naaraassa viehätti. Mutta, Sypressikuiske, oli paljon ihanampi ainakin minusta. Naaras oli unelmieni. "Vien nämä sammalet ulos tuulettumaan." totesin. Kimalaistoive nyökkäsi kiitollisena. Kannoin painavaa sammalmöykkyä ulos. Aloin pudistelmaan niitä pölystä. Pieniä pölynhiukkasia satoi maahan. Oli alkanut olla jo niin kylmä, että pian sataisi varmaan lunta! Lehtisade oli nyt parhaillaan! Hetken päästä toin sammalet sisälle. En jaksanut hakea uusia. En ymmärtänyt sitä tapaa, miksi ihmeessä sammalia piti kertakäyttää! Kuolonklaanissa niin ei varmasti tehty. Joka asiassa Kuolonklaani oli parempi. Vein sammalet sisälle. Kimalaistoive tassutti luokseni. "Onko mestarisi paikalla?" hän kysyi. "Ei, hän meni joidenkin ystäviensä kanssa ulos." sanoin. "Haluatko sinä sitten mennä minun kanssani?" Kimalaistoive kysyi. Hätkähdin. En ollut varma. Ulkona käyminen olisi kyllä kivaa, mutta ikikuningattaren kanssa? No, olikohan sillä asemalla mitään väliä? Suostuisinko? "Miksi minun sitten pitäisi lähteä? Miksi edes kysyit?" kysyin epäluuloisesti. "Eihän sinun ole pakko." hän vastasi. Yhtäkkiä tunsin pakottavaa tarvetta sanoa kyllä. "No, olkoon sitten!" sanoin.
"Kimalainen tai Omena?"

Katseeni kääntyi jalkaani, kun Hiilihammas vaihtoi sujuvasti puheenaihetta. Viime päivien aikana kipu oli hiukan hellittänyt lepuuttaessani jalkaa, mutta liikkuminen ja jalan liikuttaminen olivat hyvin kivuliasta.
"Siinähän se mukana tulee", virnistin huvittuneesti, "vaikka en kyllä olisi kovinkaan pahoillani, jos ei tulisi. Silloin Kimalaistoiveen ei tarvitsisi olla ainoa kolmijalkainen, ja enää pitäisi vain katkaista Mehiläislennon koipi."
Hiilihammas naurahti huvittuneesti, ja huomasin tämän olemuksen muuttuvan sen myötä. Varautunut ja huolestuneen oloinen isä oli muuttunut omaksi itsekseen.
"Ei minusta vielä soturin tehtäviin ole. Päivät ovat kyllä toisinaan melkoisen puuduttavia, kun uloskaan ei huvita mennä yksin kärvistelemään kivuissani", lisäsin lapojani kohauttaen. Hiilihammas nyökytteli ymmärtäväisesti päätään.
"Onneksi olet vielä nuori, niin ehdit kyllä partioida ja saalistaa niin paljon kuin ikinä vain jaksat. Lepäät vain kunnolla, niin jalkasi on pian entisellään", tabbykuvioinen kolli vakuutti ystävällisesti hymyillen. Sitä samaa Liljatuuli ja Leimusilmäkin olivat toitottaneet. Väläytin isälleni pienen hymyn.
"Niin se kai on", tokaisin lapojani kohauttaen.
"No, miten on: Tahtoisitko lähteä vanhan isäsi kanssa käymään pesän ulkopuolella?" Hiilihammas kysyi. Emmin hetken ja käänsin mietteliäänä katseeni murtuneeseen jalkaan.
"Eiköhän se käy", virnistin ja nousin varovaisesti ylös, välttäen murtuneen jalan päälle astumista. Hiilihammas otti askeleen minua kohti antaakseen minulle tukea itsestään. Kun pääsin vaivalloisesti nilkuttaen pois vuoteeltani, nojauduin hetkeksi isääni.
Kävelin hänen edellään ulos pesästä. Aukiolla oli harmaa ja synkkä keli, taivasta peittivät tummat pilvet, mutta vettä ei satanut ainakaan toistaiseksi.
Istuuduimme vieretysten klaaninvanhimpien pesän edustalle. Istuimme hetken hiljaa ja silmäilin aukiota, joka oli tavanomaista hiljaisempi. Arvelin sen johtuvan taudista, joka klaanissa parhaillaan jylläsi.
"Kaipaatko sinä Tyrskytassua?" kysymys pompsahti kuin tyhjästä mieleeni ja karkasi ulos suustani ennen kuin ehdin edes tajuta, mitä olin sanonut. En ollut koskaan tavannut vanhempaa veljeäni, mutta olin kuullut hänestä puhuttavan.

//Hiili?

(Yrtin hakija)

Matkalaiset olivat päässeet pois suolta jo eilen, ja tänään aikaisin aamusta he olivat aloittaneet paluumatkan kotiin. Jokaisella kissalla oli kannettavanaan iso tukko yrttejä, jotka Leimusilmä oli sitonut pitävään nippuun löytämillään, taipuisilla pajunoksilla. Näin niiden kantaminen oli helpompaa ja miellyttävämpää.
Koska lähes jokainen muisti reitin takaisin suurin piirtein ulkoa, Leimusilmän ei tarvinnut kulkea enää koko aikaa joukon edellä. Hän oli mielellään jättäytynyt vähän taaemmaksi, jossa hänen täytyi vuorostaan seurata muita.
Tällä kertaa ensimmäisenä kulki Mäyräkynsi. Roteva kolli oli parhaillaan ylittämässä kaatunutta puuta, joka muodosti sillan joen yli toiselle puolelle metsään. Koko aamun oli tihkuttanut vettä, ja se oli tehnyt sillasta liukkaan ja vaarallisen kulkea, joten kaikkien oli oltava erityisen varovaisia ylittäessään sitä.
Kun viimein tuli Leimusilmän vuoro, hän asetti käpälänsä epäröiden puun märälle pinnalle. Sillan olivat ylittäneet jo Mäyräkynsi, Nuppujuova ja Hallavarjo. Leimusilmä keräsi rohkeutensa rippeet ja jatkoi eteenpäin puristaen yrttejä tiukasti leukojensa välissä. Joki kuulosti karjuvan hänen alapuolellaan kuin hurjistunut eläin, ja parantajaoppilas yritti pitää katseensa sillan toisella puolella odottavissa matkatovereissaan.
Ylitys sujui onneksi hyvin, ja Leimusilmä loikkasi pehmeälle metsämaalle huojentuneena. Hän ei ehtinyt riemuita onnistumista kauaa, kun yhtäkkiä hän kuuli takaansa sillalta hätääntyneen huudon.
Leimusilmä käännähti ympäri ja näki Kultasiiven puolessa välissä siltaa. Oranssihtava naaras oli upottanut kyntensä syvälle puuhun ja puristi hampaillaan muutamaa onnetonta yrttiä. Leimusilmä tajusi kauhukseen, että hänen sitomansa nippu ei ollut pitänyt, ja iso osa yrteistä oli päässyt tippumaan soturittaren otteesta. Ne katosivat nopeasti virran mukana kauas heidän ulottumattomiinsa.
Seurueen tunnelma latistui saman tien, ja kaikki odottivat hieman jännittyneinä, miten Tuhkajuovan ja Hallavarjon ylitys onnistuisi. Kumpikin vanhemmista sotureista pääsi perille yrttien kanssa, mutta Leimusilmä ei voinut olla piiskaamatta itseään huolimattomuudestaan. Hän vaatikin kaikkia näyttämään nippunsa hänelle, jotta hän voisi tarkistaa ne ja tarvittaessa tehdä niistä tiukemmat.
Sen jälkeen matka jatkui, ja Leimusilmä jättäytyi tahallaan aivan porukan hännille. Hänellä oli aivan kamala olo. Paljon kallisarvoisia yrttejä oli mennyt hukkaan, sillä hän ei ollut osannut tehdä tarpeeksi pitävää nippua. Onneksi kenenkään muun yrttipaketti ei ollut pettänyt ja levähtänyt sillalla. Näistä yrteistä pitäisi riittää kaikille, ellei jotain sattuisi matkan aikana.
Kissojen seuraava määränpää oli hylätty kaksijalkojen pesä, jonka luona he viettäisivät seuraavan yön. Sitten he suuntaisivat avomaalle, jossa haukat luultavasti yhä odottelivat seuraavaa saalistaan. Leimusilmä rukoili Tähtiklaania pitämään huolen heistä, kunnes he olisivat kaikki turvallisesti kotona lääkkeen kanssa.

//Matkalaiset?

Tärisin kylmissäni parantajan pesän sairasaukiolla. Lasittunut katseeni oli kohdistettuna tyhjyyteen. Olin liian voimaton liikkuakseni tai edes puhuakseni. Lähestyvä yskänpuuska kutitteli kurkkuani inhottavasti, mutten voinut tehdä mitään estääkseni sitä. Yskiminen sattui, ja verta roiskahteli jo ennestään verisille sammalille. Liljatuulella ei ollut aikaa vaihtaa sammalia jatkuvasti.
Vaikka makasin liikkumattomana, tuntui kuin koko pesä olisi pyörinyt ympyrää. Kaiken lisäksi päätäni särki niin, että se tuntui räjähtävän hetkenä minä hyvänsä.
Minua pelotti. Kaiken hereilläoloajan kulutin rukoillen apua Tähtiklaanilta. Rukoilin, että Leimusilmä ja muut ehtisivät ajoissa takaisin yrtit mukanaan. Rukoilin, ettei yksikään klaanitoverini joutuisi kuolemaan tämän katalan taudin vuoksi. Lisäksi minä rukoilin itseni puolesta. Minä en halunnut vielä liittyä Tähtiklaanin riveihin. Olin niin nuori ja koko elämäni tuntui olevan vasta kovin alussa. Jos kuolisin nyt, liian paljon olisi jäänyt näkemättä.
Kuitenkin tiedostin sen, että päätös oli yksin esi-isieni. Minun olisi tyydyttävä kohtalooni, mikäli he päättäisivät ottaa minut riveihinsä.
Räpäytin silmiäni, kun erotin tumman hahmon kävelevän ohitseni. Katseeni terävöityi ja seurasi Liljatuulta, joka kiersi ties kuinka monennetta kertaa sairasaukion kissojen luona. Kuuntelin, kuinka parantajanaaras kysyi vuorollaan jokaisen sairastuneen vointia. Koska en jaksanut kohottaa päätäni, en oikein saanut selvää, kuka vastasi mitäkin. Päänsärky sai ajoittain äänet sekoittumaan sekavaksi mössöksi, jolloin en erottanut sanoja tai puhujan ääntä.
Kun äänet palasivat taas normaaliksi, kuulin jonkun kysyvän:
"Onko hän kuollut?"
"Jatka vain uniasi, Malvapentu", kuulin Liljatuulen naukuvan. Voi ei, ajattelin hiljaa mielessäni. Kuka oli kuollut? Kehoni alkoi taas täristä, muttei se johtunut tällä kertaa kylmyydestä vaan pelosta. Joku klaanitovereistani oli kuollut.
Väsymys alkoi tuntua niin suurelta, etten voinut vastustella nukahtamista. Yritin viimeiseen asti pitää silmäni auki nähdäkseni, kuka klaanitovereistani oli saanut kurjan kohtalon ja matkannut Tähtiklaaniin. Erotin vain valkean turkin, kun Liljatuuli vei ruumiin ulos pesästä. Oliko se isä?
Väsymys vei vallan ja vajosin rauhattomaan painajaisuneen.

/Yrtin hakija) Hallavarjo istui tähtiä katsellen levottomana. Muut hänen klaanitoverinsa nukkuivat, kolli oli tarjoutunut jäämään yövahtiin. Valkea kolli värähti viileän tuulenvireen osuessa hänen turkkiinsa ja laski päätään hieman. Olikohan Viherkatse jo nukkumassa? Kolli kaipasi kumppaniaan kovin ja toivoi vain voivansa olla naaraan syleilyssä. Pieni kyynel vierähti Hallavarjon poskelle ja kolli niiskautti hiljaa. He olivat löytäneet elintärkeät yrtit ja voisivat aloittaa matkansa kohti klaaneja. Huoli pamppaili hänen rinnassaan, ehtisivätkö he ajoissa? Entä jos eivät? Sitä kolli ei edes halunnut ajatella, ei nyt. Nyt pitäisi olla toiveikas ja kerätä voimia tulevaa matkaa varten. Hallavarjon käpäliä särki. Hänen erakkoajoistaan oli jo tovi eikä kolli ollut hetkeen kävellyt päivässä yhtä paljon, vaikka ahkera soturi olikin. Hallavarjo kietaisi valkean häntänsä kehonsa suojaksi ja nosti taas katseensa tähtiin. Kollisoturi uskoi, että Tähtiklaani seurasi heitä tänne asti. Tähtiklaani seuraisi siihen uskovaa kissaa äärettömiin asti. Vain uskolla olisi merkitystä, ei paikalla. Sitä valkeaturkkinen kolli hoki itselleen. Hallavarjon katse oli toiveikas, Halavaviiksi katsoi varmasti hänen peräänsä.
"Hallavarjo, on vuoron vaihto", Kultasiipi naukaisi unisella ja hiljaisella äänellä. Naaras räpytteli silmiään väsyneenä ja väläytti valkealle kollikissalle väsyneen hymyn. Hallavarjo kosketti nuorempaa naaraskissaa hännällään ja haukotteli. Aurinko nousisi pian. Hän ei kauaa ehtisi nukkua, mutta pienetkin yöunet tuntuisivat hyviltä. Hallavarjo käpertyi klaanikissojen rakentamaan leiriin ja hautasi päänsä käpäliensä väliin.
"Hyvää yötä Viherkatse, Kirsikkakuono, Utusielu ja Hillasielu. Sitä samaa myös Sypressitassulle."

//Matkalaiset?

Kimalaistoive suki Kaislapentua hiljaisin ja rauhallisin, mutta varmoin vedoin. Naaraan turkin pitäisi näyttää hyvältä muiden kissojen silmissä, Kimalaistoive halusi huolehtia ensimmäisestä ottopennustaan mahdollisimman hyvin. Kimalaistoiveen kehräys täytti pentutarhan hiljaisuuden. Minttuliekin pennut nukkuivat naaraan vatsan vierellä. Nokkospilvi oli joutunut tovi sitten parantajanpesälle ja poikinut siellä. Turvallisuussyistä naaraan pennut oli tuotu sairastelun ajaksi Minttuliekin hoitoon. Kimalaistoive katsoi kaihoisasti Minttuliekin vatsan vierelle, jossa tuhisi monta pientä pentua.
"Kimalaistoive, mikset sinä menisi haukkaamaan hieman happea? Minä huolehdin kyllä Kaislapennusta sen aikaa", Minttuliekki naukaisi nuoremmalle soturille hiljaisella ja lempeällä äänellä. Raidallinen kissa vilkaisi kuningattareen ja hymy levisi hänen kasvoilleen.
"Miksei, jos sinä katsot Kaislapentua hetken aikaa. En minä kauaa viivy. Voin vuorostani myöhemmin vahtia pentuja, jos sinä haluat käydä jaloittelemassa", Kimalaistoive vastasi Minttuliekille ja piti äänensä hiljaisena, jotta ei herättäisi punaturkkisen naaraan pentuja.
"Kiitos vielä", nuori naaras vastasi varapäällikölleen hymyillen ja tarttui Kaislapentua niskanahasta. Kimalaistoive nousi ylös ja venytteli tarkasti koipensa. Hän laski ottopentunsa Minttuliekin tassujen päälle ja lähti sitten itse pentutarhasta raikkaaseen, mutta viileään ulkoilmaan. Kimalaistoiveen kihara turkki oli taas pörrössä sadesäästä johtuen, mutta se ei naarasta enää liiemmin haitannut. Hän oli jo tottunut siihen, että hänen turkkinsa oli aina sotkuinen ja pörrössä. Naaras ravisteli itseään ja nilkutti kohti tuoresaaliskasaa. Matkalla tuoresaaliskasalle naaraan suusta purkautui haukotus ja haukotuksen aikana naaras sulki silmänsä. Se ei kuitenkaan kannattanut, sillä sen aikana hän törmäsi kollikissaan. Kimalaistoive vinkaisi säikähtäneenä ja räväytti silmänsä auki. Kissa oli Sumutassu, joka tuijotti Kimalaistoivetta ärtyneenä.
"Voi anteeksi, anteeksi. Minun ei ollut tarkoitus törmätä sinuun, anteeksi Sumutassu. Voih", Kimalaistoive pahoitteli ujosti ja hänen korvansa lurpahtivat.
"Katsoisit eteesi, köntys!" Sumutassu sihahti ja katsoi vanhempaa naaraskissaa jäätävällä katseellaan. Kimalaistoive nielaisi ja tapitti toista pahoittelevana. Hän inhosi ja pelkäsi konfliktitilanteita yli kaiken.
"Olen niin pahoillani, ei minun tarkoituksenani ollut törmätä sinuun. Minua vain haukotutti ja-", raidallinen kissa miukui säröilevällä äänellä, mutta Sumutassu keskeytti hänet.
"Säästä selityksesi muille, minua ei voisi vähempää kiinnostaa", Sumutassu tuhahti ärtyisästi.
"Voisinko ko-korvata tämän jotenkin?" Kimalaistoive tarjoutui ja pidätteli itkuaan. Naaraskissan häntä oli painunut hänen jalkojensa väliin ja koko naaraan olemus oli pienentynyt. Sumutassu vaikutti niin ilkeältä tapaukselta ja Kimalaistoive toivoi, että ei ollut loukannut nuorempaa kollia kovinkaan syvästi.

//Sumu?

Lieskakajon käpälät nykivät kollikissan nähdessä unta. Hän näki painajaista koiran kanssa taistelusta. Kollikissa oli muuttanut takaisin soturien pesään, sillä hänen vammansa olivat vaatineet pidempää hoitoa. Päävammasta ei kuitenkaan ollut kollille sen enempää vaivaa, mitä nyt punaturkkinen kissa kärsi välillä satunnaisista päänsärkykohtauksista. Lieskakajo mutisi unissaan ja hänen viiksensä vapisivat. Juuri kun koira oli iskemässä hampaansa uudelleen Tuulikuiskeen veriseen kehoon, säpsähti Lieskakajo hereille. Klaanin oli vallannut omituinen sairaus, johon oli haettava parannuskeinoa kauempaa. Hänellä oli tunne, että hänen olisi käytävä pentutarhalla välittömästi. Kenties Nokkospilvi tarvitsisi jotain, ehkä juotavaa tai syötävää? Lieskakajo kömpi pystyyn ja venytteli pitkään. Hän naksautti selkäänsä ja kuullessaan aukion suunnilta supinaa, nousi kollin korvat pystyyn. Huoli jyskytti hänen rinnassaan, oliko Nokkospilven poikiminen jo alkanut? Lieskakajo lähti kiirehtimään kohti pentutarhaa, astuen matkalla muutamien kissojen hännille.
"Pahoitteluni", oranssiturkkinen kissa mutisi ja asteli viileälle aukiolle. Kuitenkin matkalla pentutarhalle hänen sydäntään kouraisi ja kolli muisti, että Nokkospilvi oli siirtynyt muutama auringonnousu sitten parantajanpesälle. Lieskakajon korvat lerpahtivat, Leimusilmäkään ei ollut saatavilla, vaan hakemassa yrttejä. Oranssiturkkinen kissa olisi juuri nyt tarvinnut ystävänsä seuraa. Perhoset tuntuivat lepattelevan soturin vatsassa, kun hän edes ajattelikin mustavalkoista kollia. Sama tunne oli ollut hänellä Nokkospilveä kohtaan. Lieskakajoa hieman pelotti oliko hän ihastunut Leimusilmään...? Kolli ravisteli päätään, hänellä oli nyt Nokkospilvi. Leimusilmä oli vain niin komea, mukava ja.... Kaikkea mitä Lieskakajo voisi toivoakaan. Hänellä oli kuitenkin Nokkospilvi, heidän pentunsa saattaisivat syntyä hetkenä minä hyvänsä. Hänen olisi nyt keskityttävä rakentamaan elämää naaraan kanssa. Lieskakajo pysähtyi parantajanpesän kohdalle ja kuuli sieltä rääkymistä. Kolli kurkisti sisälle, mutta Liljatuulen katse sai hänet perääntymään.
"Et voi tulla tänne!" harmaavalkea naaras naukaisi nopeasti ja keskittyi sitten taas auttamaan uusia eloklaanilaisia maailmaan. Hermostunut kollikissa jäi ravailemaan pesän edustalle ja Lieskakajon häntä kaarteli korkealla. Mitä jos Nokkospilvi tai pennut eivät selviäisi? Entä jos pennut syntyisivät sairaana? Lieskakajon päässä risteili ties mitä kauhukuvia ja -ajatuksia. Kollikissa steppaili paikoillaan ja antoi häntänsä huiskia hermostuneena. Oranssiturkkinen kissa säpsähti tuntiessaan hännän lapojensa päällä. Kollin vihreät silmät kääntyivät tulijaan ja hän huomasi valkoruskean kollikissan katsovan häntä lempeähkösti.
"Kaikki sujuu varmasti hyvin, Lieskakajo. Liljatuuli on taitava parantaja ja saattaa pentusi turvallisesti tähän maailmaan. Ensimmäisten pentujen syntymä on aina stressaavaa. Tyttäreni on vahva naaras, hän selviää kyllä", Mesitähti naukaisi myötätuntoisesti hieman nuoremmalle soturille ja vilkaisi sitten tuoresaaliskasaa, joka oli pienentynyt lehtisateen myötä.
"Haluaisitkohan sinä kenties syötävää? Sinun olisi nyt hyvä syödä eikä keskittyä ravaamaan ympyrää tässä parantajanpesän suulla", Mesitähti ehdotti ystävälliseen sävyyn ja lopulta Lieskakajo nyökkäsi päällikölleen.
"Syöminen kuulostaa hyvältä, vatsani taitaakin jo kurnia", soturi naurahti kiitollisena Mesitähdelle ja heilautti toiselleen häntää sen merkiksi, että hän voisi hakea heille syötävää. Lieskakajo tassutteli tuoresaaliskasalle ja poimi sieltä heille vuodenaikaan nähden mehevän myyrän. Kollikissa toivoi, että Mesitähti pitäisi myyristä, tässä mielentilassa hän ei ollut tajunnut kysyä kollipäällikön mieliriistaa. Kun hän kääntyi loikkiakseen takaisin Mesitähden luokse, huomasi hän Liljatuulen tassutelleen parantajanpesän suulle. Sisarukset keskustelivat jostain ja oranssiturkkiselle kissalle tuli kiire kiirehtiä kaksikon luokse. Olivatko pennut jo syntyneet? Lähemmäksi päästyään huomasi Lieskakajo Liljatuulen katseen olevan hieman murheellinen ja pahoitteleva. Harmaavalkea kissa laski päätään kunnioittavasti, kun Lieskakajo pääsi heidän luokseen.
"Olen pahoillani, yksi pennuistasi on matkannut Tähtiklaanin luokse", Liljatuuli naukaisi hiljaisella äänellä ja myyrä tippui kollikissan suusta. Liljatuuli ojensi punertavan kollipennun Lieskakajolle, jonka ylähuuli oli alkanut väpättämään surusta. Kuinka Tähtiklaani oli saattanut tehdä hänelle näin? Lieskakajo oli aina palvellut Tähtiklaania, ollut uskollinen ja hyvä kissa, ainakin omasta mielestään. Kuinka tässä oli päässyt käymään näin? Lieskakajo laski pennun käpäliensä juurelle ja kosketti pienokaisen otsaa kuonollaan.
"Hyvää matkaa, Tulipentu", Lieskakajo kuiskasi ja painoi kasvonsa pennun turkkiin. Kyyneleet virtasivat hänen poskilleen ja hiljainen nyyhkytys täytti aukion.
"Nokkospilvi antoi kahdelle pennuista nimeksi Kujepentu ja Lehmuspentu. Haluaisitkohan sinä nimetä toisen tyttäristäsi, Nokkospilvi pyysi kysymään?" Liljatuuli kertoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja katsoi nuorempaa kollia myötätuntoisesti. Lieskakajo mietti hetken, mikä olisi sopiva nimi? Sen pitäisi olla täydellinen.
"Lampipentu, kerro Nokkospilvelle että viimeinen pennuista on nimeltään Lampipentu."
Liljatuuli nyökkäsi ja poistui sitten takaisin pesän lämpöön. Lieskakajon katse oli epätoivoinen, kun hän katsoi Mesitähteä. Oranssiturkkinen kissa tiesi, että myös Mesitähden yksi pennuista oli syntynyt kuolleena. Kolli oli selvinnyt siitä, myös muista lukuisista menetyksistään. Myös Lieskakajo aikoi selvitä tästä, vaikka se vaikealta tuntuikin.

//Mesi?

(Yrtin hakija)

Leimusilmä silmäili edessä aukeavaa rämettä arvioivasti. Taivas oli hiljalleen alkanut kirkastua, ja suon yläpuolella leijaili utua. Parantajaoppilas kuulosteli takanaan heräilevien matkaseuralaisten ääniä irrottamatta katsettaan suosta.
Pian kaikki olivat ylhäällä ja valmiina lähtöön. Heidän olisi hyödynnettävä päivänvaloa niin kauan kuin sitä riitti. Suolla liikkuminen pimeän aikaan oli hyvin vaarallista, sillä tajuamattaan saattoi astua kohtaan, joka ei ollutkaan kiinteää maata vaan piilossa ollut vesistö.
Kulkiessaan ryhmän kärjessä Leimusilmä piti tarkasti silmällä ympäristöä siltä varalta, jos yrttiä sattuisi löytymään aivan suon reunasta, eikä heidän tarvitsisi tarpoa kovin pitkälle. Se osoittautui nopeasti toiveajatteluksi, sillä aikaa kului, eikä yrttejä näkynyt missään.
He olivat pysähdelleet jokaisen lähes jokaisen vastaantulevan suopursuryppään kohdalla siinä toivossa, että heidän etsimänsä kasvi olisi kasvanut samassa paikassa itseään etäisesti muistuttavan pursun kanssa, mutta turhaan. Leimusilmä tiesi yrtin kasvavan täällä, ja se antoi hänelle voimaa jatkaa etsintöjä vastoinkäymisistä huolimatta. He tarvitsivat sen yrtin!
"Hei, tuolla kasvaa lisää suopursuja!" Nuppujuova huomasi, kun he olivat kävelleet jo jonkin aikaa näkemättä yhtään suopursua. Sää oli tänään heidän puolellaan, ja aurinko oli selvästi saavuttanut huippunsa jo.
"Käydään tarkastamassa sekin", Leimusilmä päätti ja lähti tarpomaan Nuppujuovan osoittamaan suuntaan.
Hän oli niin ajatuksissaan, ettei tajunnut katsoa, mihin käpälänsä laski. Yhtäkkiä hän tunsi etutassunsa humpsahtavan suon sisään. Parantajaoppilas oli vähällä pudota kokonaan vetiseen ansaan, mutta joku ehti tarttua häntä hännästä ja vetää hänet takaisin tukevalle maalle. Hän katsahti lapansa yli Mäyräkynteen, joka irrotti otteensa kollin pilkukkaasta hännästä.
"Kiitos", Leimusilmä naukui kiitollisena pelastajalleen.
Puolisokea soturi nyökäytti pienesti päätään. "Katso ensi kerralla vähän tarkemmin, mihin astut."
Tapahtumasta selvittiin pelkällä säikähdyksellä, ja ryhmä jatkoi kohti suopursujen kasvupaikkaa. Lähemmäksi päästessään Leimusilmä huomasi, että edessä kasvavat kasvit eivät olleet suopursuja. Hän tunsi sydämensä alkavan pamppailla ripeämmin rämpiessään kasvien luo. Nähdessään sinivalkoiset kukkapallot, hänen suustaan pääsi riemun kiljaisu.
"Me löysimme ne! Löysimme ne yrtit!" kolli huudahti ja kääntyi katsomaan perässään tuleviin kissoihin silmät onnesta loistaen.
Myös muut matkalaiset näyttivät iloisilta ja huojentuneilta ja päästivät innostuneita naukaisuja. Tuhkajuova keskeytti ilakoinnin vakavalla mutta tarpeellisella kysymyksellä:
"Miten aiomme saada kannettua yrtit takaisin metsään? Matka tänne oli itsessään jo vaaroja täynnä, mutta yrttien kanssa se on varmasti hankalampaa, kun ottaa huomioon niiden koon."
Leimusilmä kääntyi mittailemaan yrttejä katseellaan. Ne tosiaan olivat melko massiivisia kooltaan. Hän kumartui yhden kasvin juurelle ja tarttui sitä varovasti kovasta, puumaisesta varresta. Ilokseen hän huomasi kasvin irtoavan helposti maasta.
"Tarvitsemme koko kasvin, etenkin juuret, joten ne on nostettava maasta kokonaisina", Leimusilmä sanoi ja pudotti yrtin maahan ryhmäläisten nähtäväksi. "Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kerätä niitä niin monta kuin jaksamme vain kantaa ja palata sitten takaisin metsään ennen pimeää. On vain oltava erittäin varovainen, ettemme vahingossakaan pudota yrttejä tai tipu itse suohon."
Kissat näyttivät hieman epäileväisiltä, mutta koska kellään ei ollut parempaakaan ideaa, he toimivat Leimusilmän ohjeiden mukaan. Jokainen ryhtyi nostelemaan yrttejä suosta rauhallisesti mutta ripeästi. Pimeä tulisi nopeasti, ja silloin takaisin metsään pääsemisestä tulisi hyvin uhkarohkea yritys.

//Matkalaiset?

Uni tuntui tänä yönä raskaammalta kuin tavallisesti. Kuutamotassu kulki sankassa metsässä, yrittäen löytää joelle, jossa he aina tapasivat Tiikerin kanssa unissaan. Tänään jokea ei kuitenkaan löytynyt mistään vaan metsä jatkui loputtomiin. Kaiken lisäksi kaikkialla, minne Kuutamotassu katsoi, kaikki näytti aivan samalta, eikä hän pystynyt sanomaan, oliko hän yhtään lähempänä todellista määränpäätään.
"Tiikeri!" naaras huhuili turhautuneena ja rämpi eteenpäin saniaisissa. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, eikä hän ollut yhtään varma, oliko hänen huutonsa edes tavoittanut raidallista kollia.
Jostakin kuului napsahdus, aivan kuin poikki katkeava oksa. Kuutamotassu käänsi päänsä äänen suuntaan toiveikkaana - kenties Tiikeri oli tullut etsimään häntä? Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn, kun metsän varjoista hiipi esiin jokin iso ja musta, joka ei todellakaan ollut Tiikeri. Kuutamotassu peruutti hitaasti kauemmaksi koirasta, jonka kurkusta kohosi jo uhkaava murina.
Varoittamatta otus syöksähti häntä kohti, ja Kuutamotassu ehti vain viiksenmitalla väistää hurtan louskuleuat. Hän pinkaisi juoksuun paniikissa ja yritti epätoivoisesti keksiä keinon karistaa koiran kannoiltaan. Se näytti kuitenkin hyvin epätodennäköiseltä, sillä metsä tuntui haluavan paljasta hänen olinpaikkansa koiralle, joka seurasi tiiviisti hänen kintereillään äristen ja haukkuen.
Aivan tyhjästä hänen eteensä ilmestyi jättimäinen kuusi. Kuutamotassu rynnisti sen luokse ja lähti kapuamaan runkoa ylöspäin niin nopeasti kuin pystyi. Koira jäi ulisemaan puun juurelle. Hän pysähtyi ollessaan melkein puun latvassa. Maahan oli pitkä matka, mutta niin oli myös alhaalla vartovan kuolanaaman luo. Jos hän odottelisi täällä jonkin aikaa, kenties koira kyllästyisi ja lähtisi pois.
Turha luulo. Kuutamotassu tunsi, miten runko vavahteli. Hän uskalsi kurkistaa alas ja näki, miten koira oli ryhtynyt repimään rungosta palasia vahvoilla leuoillaan. Kauhistunut henkäisy pakeni hänen keuhkoistaan.
Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, koko puu huojahti ja lähti kaatumaan hitaasti maata kohti. Kuutamotassu tunsi otteensa kirpoavan. Maa lähestyi kovaa vauhtia…

Hän avasi silmänsä huohottaen. Vähitellen samea näkymä selkeytyi ja hän tajusi olevansa sairasaukiolla, jonne hän oli joutunut eilen aamulla ensimmäisten oireiden ilmestyttyä. Hän veti rahisten henkeä, mutta se päättyi rajuun yskänpuuskaan. Veripisaroita lenteli hänen mustavalkoiselle turkilleen värjäten sen valkoisista kohdista punertavaksi. Kuutamotassu antoi päänsä pudota takaisin sammalille ja yritti saada hengityksensä kulkemaan normaalisti.
Hänellä oli varmasti kuumetta: hän tunsi kylmien ja kuumien väreiden kulkevan vuorotellen kehonsa läpi. Kerta kaikkiaan hänen olonsa oli kamala, mutta ei kuitenkaan yhtä huono kuin Talvikkitakulla tai hänen veljellään Mehiläislennolla, joiden hän oli kuullut oksentavan veristä nestettä. Erittäin huonossa kunnossa olevia kissoja oli huolestuttavan monta, ja Kuutamotassu pelkäsi tämän taudin olevan heidän kaikkien loppu, elleivät yrtin hakijat palaisi pian lääkkeen kanssa.
Kuumehoureensakin läpi Kuutamotassu erotti Talvikkitakun äänen, ja hänen sydäntään puristi aina, kun hän kuuli tämän yskivän. Takkuturkkinen naaras oli sairastunut ensimmäisten joukossa, ja vaikka Kuutamotassu ei ollut halunnut sitä kellekään myöntää, hän oli ollu tästä jo silloin kovin huolissaan.
Typerä Talvikkitakku… Aina tämä jaksoi kiusata Kuutamotassua - vaikka sitten makaamalla sairasaukiolla henkihieverissä ja huolestuttamalla hänet suunniltaan.

Talvikkitakun katseessa välähti ripaus myötätuntoa, kun hänen ystävänsä naukui hänelläkin olevan huono olo. Naarasta ärsytti, mokoma erakko oli tullut ja tartuttanut tämän mysteerisairauden metsän kissoihin. Tämä ei ainakaan lisännyt naaraan arvostusta erakkosyntyisiä kohtaan. Olisi saanut sairastella ihan vain keskenään. Punaturkkinen oli vetämässä syvään henkeä, kunnes raju yskänpuuska keskeytti hänet. Talvikkitakku yritti nousta pystyyn yskimään verta, mutta hänen tassunsa eivät pysyneet pystyssä. Naaraskissa kaatui kyljelleen ja veripisarat tahrivat hänen valmiiksi sotkuiset tassunsa. Talvikkitakun korvat kääntyilivät kuuntelun merkiksi, mutta hän ei kyennyt muuta kuin nyökkäämään Yövarjolle, joka toivoi, että yrtin hakijat löytäisivät yrtin helposti. Samaa Talvikkitakkukin toivoi, hän ei halunnut kuolla muiden virheiden takia! Se olisi todella typerä tapa menettää oma henki. Talvikkitakusta tuntui kuin hänen päänsä räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä ja kyyneleet kihosivat tahtomattaan hänen silmiinsä. Muiden kissojen puhe tuntui naaraan korvissa raastavalta ja Talvikkitakun oli pakko haudata hänen päänsä sammaliin päästäkseen edes hetkeksi meteliä pakoon. Kaikki äänet jyskyttivät hänen päässään paholaisen lailla ja Talvikkitakun hengitys oli kiihtynyt. Naaraan silmien valkuaiset vilkkuivat ja naarassoturin sydän hakkasi kovempaa kuin koskaan. Talvikkitakusta tuntui kuin hän kuolisi siihen paikkaan ja pieni pelko oli salakavalasti hiipinyt hänen luokseen. Naaras ei halunnut kuolla, ei ainakaan näin! Hänellä oli niin paljon elettävää. Kuka nyt pitäisi Kuutamotassun ruodussa? Lopulta päänsärkykohtaus hellitti hiirenmitallisen verran ja naaras kaivautui sammalien joukosta näkyville. Talvikkitakku ei edes jaksanut luoda pahoittelevaa katsetta Yövarjolle, vaikka olikin lopettanut heidän keskustelun kuin seinään.
"Juosta, minä meinaan juosta", naaras vastasi raskaasti ja pyyhkäisi tassullaan suolaiset kyyneleet pois. Naaras lisäsi myös mielessään, että hän meinasi myös ärsyttää Kuutamotassua entistä enemmän. Pesässä löyhkäsi veri ja se sai Talvikkitakun yökkimään. Nyt kun hän ajatteli asiaa, hän ei saanut sitä pois mielestään ja keskittyi vain pesän löyhkiin. Ilmassa leijui myös oksennuksen ällöttävä haju ja se lopulta sai Talvikkitakun myös oksentamaan. Naaras nyrpisti nenäänsä ja kakoi sammalien viereensä.
"Miltä tuntuu olla soturi, Yövarjo?" Talvikkitakku kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, vaikka naaras olikin ollut vasta hetken soturina, siitäkin ison osan sairasvuoteen vankina. Punaruskean kissan silmät olivat väsyneet ja voipuneet, hyvä kun hän edes jaksoi nostaa päätään. Yrttien hakijat saisivat pistää vauhtia, hänen koko elämänsä valui pesän vuoteella hukkaan!

//Yö?

Kahden pennun seikkailu oli päättynyt lyhyeen, kun Korppisiipi niminen soturi oli kiikuttanut Malvapennun niskanahasta takaisin pentutarhaan. Tähtimöpentu oli mennyt edeltä hiljaa mutta tuijottanut soturitrta uhmakkaasti. Malvapentu oli vielä yrittänyt karata mutta Tähtimöpentu oli tyytynyt pentutarhan pimeyteen ja rauhallisuuteen. Hän haukotteli raukeana ja nosti päätään. Huomatessaan emon ja sisaren puuttuvan hän kääntyi kohti Murattipentua, joka oli myös hereillä. “Missä emo ja Malvapentu ovat?” Tähtimöpentu kysyi näyttämättä ilmettäkään. “Emo vei Malvapennun parantajien pesään ihan äskettäin”, punaruskea kolli sanoi ystävällisesti. Tähtimöpentu hyökkäisi ja nousi makuusijalta. “Kiitos”, hän sanoi ja katsahti vielä nopeasti kohti veljeään ennen kuin tassutti ulos pentutarhasta. Aukio oli aika hiljainen mutta yksi kissa kiinnitti Tähtimöpennun huomion. Hän tassutti rohkeasti kohti tätä kissaa. Koska kolli oli yksin, naaraan oli paljon helpompi lähestyä häntä. “Hei”, Tähtimöpentu naukui itsevarma katse silmissään. Vieras oppilas käänsi katseensa Tähtimöpentuun ja hänen ilkikurinen katseensa muuttui heti ihailevaksi. “Hei, sievä pentu”, kollin häntä liikehti huumaavan viettelevästi, “Mitä sinä haet täältä?” tummanruskea turkkinen viehättävä kolli naukui. “Tulin vain tutustumaan”, Tähtimöpentu sanoi. Kolli veti Tähtimöpentua puoleensa tietyllä tavalla. “Kuka sitten olet?” kolli kysyi viaton palo silmissään. “Tähtimöpentu. Kuka sinä olet?” Tähtimöpentu kysyi. “Äp äp äp. Ei näin nopeasti”, ruskea turkkinen kolli kiusasi ja huitaisi kynnet paljaina kohti Tähtimöpennun kuonoa. Hän vingahti ja pomppasi taaksepäin mutta nosti sitten päänsä, kun huomasi ettei kollin kynnet olleet osuneet. Tähtimöpentu ärähti ja katsoi uhmakkaasti kohti kollia. “Jos et osaa puolustaa itseäsi et pärjää elämässäsi eteenpäin ja sen takia kysynkin, että tahdotko luottaa minuun ja noudattaa ohjeitani ja oppia elämään kuten oikea soturi… soturitar”, kolli kysyi. Hän kiersi häntänsä käpälilleen ja nuolaisi rintaansa. Tähtimöpentu siristi silmiään. Kolli näytti nauttivan viattoman ja hyväuskoisen Tähtimöpennun pyörittelystä. “Haluan, jos kerrot nimesi”, Tähtimöpentu röyhisti rintaansa. “Olen Mutatassu", Mustatassu sanoi hymyillen tyytyväisenä. “Siksi et sitten ystävysty muiden kissojen kanssa täällä ja muista! Kuka vain täällä voi olla vihollisesi”, kolli sanoi salaperäisesti. Mutatassu nousi ja lähti sanaakaan sanomatta. Tähtimöpentu kipitti takaisin pentutarhaan vilkuillen ympärilleen.

Malvapentu silmäili haltioituneena leirin pääaukiota, joka oli ainakin kymmenen kertaa tilavampi kuin ahdas pentutarha! Ilma pesän ulkopuolella tuntui aivan eriltä. Kilpikonnalaikukas pentu ei edes yrittänyt vältellä isompien kissojen katseita, vaikka tiesikin olevansa ulkona ilman lupaa. Hän vilkaisi tummaturkkista pentuetoveriaan virnistäen:
"Tule, mennään vähän tutkimaan, jos täältä löytyisi jotakin mielenkiintoista." Malvapentu otti huteria askeleita eteenpäin. Koska pentu ei vielä tosiaankaan ollut mikään mestarikävelijä, tämä joutui koko ajan varmistamaan, ettei kompastuisi jalkoihinsa tai eteen tuleviin pieniin kiviin. Pentu liikkui pelottomasti aukion halki kohti kahta suurta kiveä. He ohittivat litteän kiven, jonka Malvapentu arveli olevan Litteäkivi. Sitä hän ei halunnut jäädä tutkimaan, sillä pentu tiesi isän pesän sijaitsevan sen alla. Kun Malvapentu vilkaisi Tähtimöpentua, tämä huomasi siskon kulkevan huomattavasti varovaisemmin. Valkoturkkinen naaras silmäili jatkuvasti eloklaanilaisia, jotka olivat asettuneet ympäri leiriä pieniin porukoihin.
"Älä ole tuollainen pelkuri", pentu tuhahti silmiään pyöräyttäen. Kun pennut olivat melkein kahden kiven edustalla sijaitsevan pensaikon luona, Malvapentu joutui pysähtymään suuremman kissan astuessa hänen eteensä. Pieni pentu nosti katseensa ylöspäin vanhemman kissan kasvoihin. Valkomusta naaraskissa katsoi pentuja mietteliään oloisesti.
"Mitäs täällä touhutaan?" naaraskissa kysyi.
"Väisty tieltäni! Meillä on tutkimusretki kesken", Malvapentu naukui leuka pystyssä. Mustavalkoisen naaraskissan kasvoille levisi huvittunut hymy.
"Taidatte olla omin luvin liikenteessä. Tulkaa, minä vien teidät takaisin emonne luokse", naaras lupasi ja oli jo lähdössä kohti pentutarhaa, mutta Malvapentu pysytteli visusti paikoillaan.
"Ei käy. Tähtimöpentu voi mennä, mutta minä tutkin vielä", kilpikonnalaikukas pentu vastasi uhmakkaasti. Nyt täysikasvuisen naaraskissan kasvoille piirtyi ankarampi ilme.
"Sinä voit itse päättää, käveletkö vai kannanko minä sinut", soturitar naukui. Malvapentu kurtisti kulmiaan:
"Jos sinä kosket minuun, minä lupaan että tulet vielä katumaan sitä!" Naarassoturi ei näyttänyt välittävän, vaan tarttui pienen pennun niskanahasta kiinni. Malvapentu yritti pyristellä irti kissan otteesta, mutta kun kissa nosti hänet ilmaan, pentu ei voinut enää tehdä mitään. Hän sähisi ja murisi minkä ehti, mutta siitä huolimatta kissa kiikutti hänet takaisin pentutarhalle.
Tähtimöpentu pujahti yhä kiemurtelevan Malvapennun ja soturin edellä sisään karhunvatukkapensaikon alle. Kun soturi viimein laski valkovarjokilpikonnakuvioisen Malvapennun pesän kovalle lattialle, tämä ponnahti pystyyn ja kääntyi hurjistuneena soturin puoleen.
"Minä sanoin, ettet sinä saa koskea minuun! Minä kostan tämän vielä!" pentu sihisi karvat pystyssä ja selkä kaarella. Tämän pieni häntänsä sojotti kohti pesän kattoa, niin vihainen Malvapentu oli. Soturi sivuutti täysin pennun uhkauksen ja käänsi katseensa Minttuliekkiin, joka oli herännyt juuri ja noussut ylös vuoteeltaan.
"Löysin heidät pääaukiolta, olivat kuulemma tutkimusretkellä", mustavalkoinen soturi kertoi Minttuliekille. Malvapentu oli hyvin näreissään. Hän vakuutti itselleen, että tulisi vielä pilaamaan tuon inhottavan naaraskissan elämän!
"Kiitos, Korppisiipi. Olin niin syvässä unessa, etten edes huomannut heidän lähtevän", punaruskea naaras huokaisi päätään pudistellen. Korppisiiveksi kutsutun soturin kasvoille ilmestyi hento hymy.
"Eipä kestä. Mukavaa, että voin olla avuksi", naaras lausahti ja peruutti ulos pentutarhalta. Malvapentu katsoi murhaavasti hänen peräänsä. Kun soturi hävisi näkyvistä, pentu kääntyi emonsa puoleen.
"Minä todella toivon, että ette tee noin enää toiste. Te ette saa poistua pesästä ilman minun lupaani", emo naukaisi ankaralla äänellä, mutta Malvapentu vähät välitti. Hän nosti itsepintaisesti leukansa pystyyn ja käänsi katseensa poispäin emostaan:
"Saatpa nähdä, että aivan varmasti poistun. Sinä et voi määräillä minua."

Kului joitain päiviä, ja Malvapentu kulutti ne karkaamisen suunnitteluun. Pentu oli jo muutamia kertoja yrittänyt pistää suunnitelmansa käytäntöön, mutta aina joko emo, Kimalaistoive, Nokkospilvi tai joku muu täysikasvuinen oli tullut hänen tielleen.
Tänä aamuna Malvapentu oli herännyt kovaan päänsärkyyn. Kun pentu oli kammennut itsensä pystyyn, tämä oli rojahtanut saman tien takaisin pehmeille sammalille. Nipin napin pienokainen oli saanut emonsa herätettyä, ja tämä kiikutti Malvapennun suorinta tietä parantajan pesälle.
"Malvapentu on sairastunut", punaruskea naaras kertoi huolestuneena Liljatuulelle. Malvapentu makasi täristen sammalvuoteella, jolle hänen emonsa oli hänet laskenut. Pentu koki olonsa hyvin kipeäksi.
"Minä lupaan pitää hänestä huolta. Sinun on parasta poistua, ettet sairastu itsekin", Liljatuuli naukaisi vakavailmeisenä ja patisti Minttuliekin tehensä. Sitten parantajanaaras kumartui pienen pennun ylle.
"Millainen olo sinulla on, Malvapentu?" tummanharmaa kissa kysyi ja kosketti hellästi kuonollaan pennun kuonoa.
"Ei hyvä", pentu vastasi vaivalloisesti ja alkoi tämän jälkeen yskimään armottomasti. Sammalille roiskahti pennun kurkusta veripisaroita, ja tämä alkoi vaikertaa kivusta.
"Minä haen sinulle jotakin, joka toivottavasti helpottaisi oloasi edes vähän", Liljatuuli naukui ja lähti kulkemaan poispäin kipeästä pennusta. Malvapentu nukahti ennen kuin parantaja palasi takaisin hänen luokseen.

Mustavalkoinen naaraspentu hätkähtäen Malvapennun tökkäisyyn. Tuima katse kulki Malvapennun silmissä. "Shh", Tähtimöpennun sisar Malvapentu kuiski virnistäen, "käydäänkö pienellä seikkailulla pentutarhan ulkopuolella?" Tähtimöpentu katseli epäilevästi emoaan. Malvapentu nosti kuonoaan ja sanoi: “Jos sinä et tule pyydän Murattipennun ja olet ikuisesti pelkuri mielessäni.” Tähtimöpentu nousi ja livahti pois emon hännän alta. “Minä en pelkää”, hän tiuskaisi uhmaakkaasti ja lampsi sisarensa ohi. Hän työnsi päänsä ulos pentutarhasta ja vilkuili ympärilleen. Pian hän sai kunnon tuuppauksen takapäähänsä ja menetti tasapainonsa. Tämä horjahti ja lennähti toiselle lavalleen tuuppauksen voimasta. Tähtimöpentu katsahti silmät suurina kohti tuuppaajaa mutta katui katseensa pelokkuutta, kun näki Malvapennun olevan vastuussa tönäisystä. Hän vakavoitti ilmeensä niin nopeasti kuin kykeni ja pomppasi käpälilleen. Valkomusta täplikkään naaraan mieli ei ollut yhtään kevyempi, kun hieman isompi kokoinen pentu työntyi ulos pentutarhasta. “Ja mitä me nyt sitten teemme?” Tähtimöpentu kysyi katsellen ympäri suuren suurta leiriä. Sen kissa määrä aiheutti Tähtimöpennulle vahvaa ahdistusta ja tämä toivoi koko sydämestään ettei kukaan uusi kissa tulisi juttelemaan hänelle hänen ensimmäisenä päivänään. Hän halusi vain olla pentuetovereidensa ja emonsa kanssa. “En minä tiedä seikkailemaan me tulimme”, Malvapentu sanoi. Hänen äänensä ei ollut enää niin kylmä vaan se huokui enemmän seikkailunhalua ja intoa. Tähtimöpentu nielaisi äänekkäästi nähdessään ruskearaidallisturkkisen soturittaren seurassa oranssiraidallisen kollin - he näyttivät niin isoilta! Tähtimöpentu ei näyttänyt tunteitaan ulospäin vaan peitti pelkonsa isompia kissoja kohtaan nuuskimalla ilmaa silmät sirrillään.
//Malva?

Vain muutamassa päivässä elo klaanissa oli muuttunut painajaiseksi. Klaaniin oli yllättäen tullut muukalainen, joka oli ollut kipeästi avun tarpeessa. Parantajamme olivat parhaan osaamisensa mukaan yrittäneet auttaa kissaa, mutta lopulta tämä oli menehtynyt tuntemattoman taudin selättämänä. Ei ollut mennyt päivääkään, kun ensimmäinen eloklaanilainen oli joutunut parantajan pesälle tartunnan saatuaan, ja sen jälkeen vitsaus oli levinnyt kulovalkean lailla.
Emoni Nokilintu oli ollut ensimmäisten sairastuneiden joukossa, mutta hänen oireensa olivat huomattavasti lievemmät verrattuna muihin sairastuneisiin. Pohjaharha ja Mehiläislento olivat sairastuneet myös, ja heidän tilansa oli Liljatuulen mukaan erittäin vakava. Tänään olin saanut kuulla, että myös Kuutamotassu oli joutunut siirtymään sairasaukiolle, ja uutinen oli varjostanut mieltäni koko aamun.
Se selvästi näkyi kasvoistani, sillä kun astuin sisälle klaaninvanhimpien pesään mukanani jänis klaaninvanhimmille sekä Ampiaispistolle, poikani kysyi saman tien, oliko kaikki hyvin. Kerroin hänelle Kuutamotassun sairastumisesta, ja kolli tiedusteli huolestuneena, oliko se vakavaakin ja oliko muita sairastunut.
"Kuutamotassun lisäksi sinne on joutunut Väärävarjo, Malvapentu, Huurresiipi sekä Nokkospilvi." Oli huolestuttavaa, miten myös pentuja ja vanhuksia sairastui. He olivat kaikista heikoimmassa asemassa, ja ilman parannuskeinoa se voisi vielä koitua heidän kohtalokseen. Myös viimeisillään tiineenä oleva Nokkospilvi oli joutunut raahautumaan sairasaukiolle, jotta ei sairastuttaisi Minttupilveä ja muita varapäällikön pentuja.
"He ovat olleet poissa jo neljä päivää", sanoin huolestuneena. "Leimusilmän mukaan neljäntenä päivänä heidän pitäisi olla jo yrttien luona. Toivon todella, että he kaikki ovat kunnossa ja löytävät lääkettä." Ystäväni Hallavarjo oli lähtenyt kolmen nuoremman kissan kanssa etsimään parantavaa yrttiä, josta Tähtiklaani oli kertonut Leimusilmälle unessa. Heidän mukaansa oli lähtenyt myös kolme kissaa Kuolonklaanista.
Saadakseni ajatukseni muualle taudista, siirsin katseeni poikani lastoitettuun jalkaan. Hän oli murtanut sen pudottuaan puusta jokin aika sitten ja joutunut toipilaaksi parantajan pesälle. Kuitenkin, kun tuntematon tauti oli puhjennut klaanissa, hänet oli siirretty siltä suojaan klaaninvanhimpien pesälle.
"Miltä jalkasi tuntuu tänään?" kysyin ja yritin hymyillä, mutta se tuntui vaikealta, kun mieltä varjosti koko ajan taudin mukana tuoma huoli.

//Amppari?

Karju: 23kp!

Mesitähti: 19kp -

Aurinkoroihu: 11kp -

Leimusilmä: 33kp! - tarinoista 10% Yrtin hakija -bonus

Kimalaistoive: 30kp! -

Hiilihammas: 3kp -

Sypressikuiske: 12kp -

Sumutassu: 13kp - 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Yövarjo: 8kp -

Talvikkitakku: 6kp -

Helmipilkku: 8kp - tarinoista 10% Yrtin hakija -bonus

Hallavarjo: 11kp - tarinoista 10% Yrtin hakija -bonus

Kultasiipi: 11kp -

Malvapentu: 7kp - 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Laventelitaivas: 8kp -

Ampiaispisto: 7kp -

Siitä lähtien, kun olin pudonnut puusta, kaikki oli mennyt pieleen. Jalkani oli murtunut ja olin joutunut parantajan pesälle hoidettavaksi. Leimusilmän mukaan sain hetkeksi sanoa hyvästit saalistamiselle, kiipeilemiselle ja muille soturin tehtäville, jotta jalka pääsisi parantumaan oikein. Kun Kultasiipi oli antanut minulle ensiapua, olin ollut äimistynyt hänen taidoistaan. Hunajanvärinen naaras oli selvästi enemmän kuin vain tavallinen soturi; hän oli oikea pelastaja. Olin ylpeä ystävästäni, sillä harva kykeni moiseen.
Ja jotta elämä ei olisi liian helppoa, Eloklaaniin oli saapunut tuntematon sairaus, joka veti vahvimmatkin soturit vuodelepoon. Liljatuuli oli sijoittanut minut klaaninvanhimpien pesälle murtuneen jalkani kanssa, sillä hän ei halunnut sairastuneiden tartuttavan minuakin. Nokilintu-parka oli ollut yksi ensimmäisistä sairastuneista, joten olin saanut tyytyä Kirsikkakuonon ja Hiilloskatseen seuraan. Aluksi Kultasiipikin oli käynyt luonani, mutta sitten hän oli kertonut lähtevänsä muutaman muun kissan ja kuolonklaanilaisten kanssa yrttiä, joka tehoaisi sairauteen.
Valtava huoli ystävästä jyskytti kaiken aikaa päässäni. Hän oli nyt jo todennäköisesti kaukana klaaneista ja kaiken lisäksi kuolonklaanilaisten seurassa. Pelkäsin, että hänelle sattuisi jotakin matkan aikana. Pelko olikin ollut vahvasti läsnä jokaisena päivänä, kun sairaus oli jyllännyt Eloklaanissa. Myös Mehiläislento, Laventelitaivas ja Talvikkitakku olivat sairastuneet, ja olin huolissani ystävistäni. Kuulemani mukaan jokainen heistä oli melko heikossa hapessa, eikä heidän selviytymisensä ollut mitenkään itsestäänselvyys. Tuntui kurjalta, etten voinut auttaa läheisiäni mitenkään.
Kuullessani askeleita pesän sisäänkäynniltä, käänsin katseeni maasta tulijaan. Hiilihammas astui sisään pesään. Aluksi olin iloinen nähdessäni isän, mutta huomatessani tämän kasvoilla olevan vakavan ilmeen, huolestuin. Soturi kantoi suussaan jänistä, joka kaiketi oli minun ja klaaninvanhimpien yhteinen aamiainen.
"Onko kaikki hyvin?" esitin varovaisen kysymyksen tabbykuvioiselle kollille, joka laski tuoresaaliin Hiilloskatseen eteen. Vanha kolli alkoi heti syömään omaa osuuttaan saaliista.
"Kuutamotassu on myös sairastunut", kolli huokaisi ääni väristen. Mikäli olisin kyennyt kävelemään, olisin noussut ylös ja mennyt isäni luokse. Oli sydäntä raastavaa nähdä hänet niin surullisena. En ollut kovinkaan läheisissä väleissä nuorimman sisarukseni kanssa, mutta loppujen lopuksi hän oli perhettä, joten sairastuminen sai myös minut huolestumaan.
"Onko se vakavaa?" kysyin ääni väristen, "ovathan muut pysyneet terveinä?"

//Hiili?

Huoli sisarestani oli suuri. Talvikkitakku oli ollut yksi ensimmäisistä, joka oli sairastunut. Eloklaanissa jylläsi parasta aikaa tuntematon sairaus, johon parantajilla ei ollut minkäänlaista valtaa. Tuntui hurjalta ajatella, kuinka nopeasti tauti eteni. Talvikkitakun sairastumisesta en ehtinyt olla kauhean huolissani, kun jo aloin itse saamaan oireita. Olin nukkunut yöni huonosti ja aamun metsästyspartiossa oloni oli erikoisen hutera. Tuntui siltä, kuin olisin lyönyt pahasti pääni, mutten olisi ollut siitä itse tietoinen. Ajattelin olotilan johtuneen vain huonoista yöunista, mutta vähitellen minulle valkeni oireiden oikea syy. Metsästyspartion palattua takaisin leiriin seisahduin paikoilleni. Jalkani sojottivat ties miten sattuu, kun yritin pysyä pystyssä. Painoin silmäni kiinni, sillä päätäni jomotti inhottavasti. Tunsin sykkeen korvissani. Kun avasin silmäni, huomasin yhden partion jäsenistä, Hillasielun, katsovan minua huolestuneen näköisenä. Valkoinen kolli räpytteli vihreitä silmiään ja asteli lähemmäs, kunnes pysähtyi kuin seinään.
"Laventelitaivas, oletko kunnossa?" kolli kysyi ja tarkkaili asentoani. Parantelin katseen seurauksena olemustani.
"Täysin!" vastasin reippaana, vaikka oloni oli täysin muuta.
"Sinun kannattaisi käydä parantajanpesällä. Tiedäthän, kannattaisi varmistaa, ettet ole sairas-", Hillasielu ehti sanoa ennen kuin keskeytin hänet.
"Olen täysin kunnossa. Nukuin vain huonosti, siinä kaikki! Ei mitään syytä huoleen. Heihei, Hillasielu!" ladoin sanoja suustani nopeasti ulos ja käännyin kannoillani toiseen suuntaan. Jatkoin matkaani leirin laitamille, jossa oletin saavani olla rauhassa. Katsoin tassuihini tuntien samalla, kuinka silmäni alkoivat kirvelemään. Kyyneliä. En minä voinut olla kipeä! Toisaalta en ollut ollut koko päivänä oma itseni. Olin ikävästi keskeyttänyt Hillasielunkin. En vain olisi halunnut tuottaa vanhemmilleni sitä tuskaa, että toinenkin heidän pennuistaan sairastuisi. Kurkussani tuntui kuivalta ja tunsin kutinan vain kiihtyvän. Se oli pakko yskiä pihalle. Muutama raju yskäisy ja sain osakseni katseita. Hillasielu jolkotteli takaisin luokseni, nyt tiukempi ilme kasvoillaan.
"Nyt olisi parasta mennä sinne parantajanpesälle", kolli sanoi. Nyökkäsin itkuisena ja lähdin astelemaan horjuvin askelin kohti parantajanpesää. Yleiskuntoni oli laskenut yllättävän nopeasti ja se tuntui hyvin ahdistavalta. Kurkkuani poltti ja siellä alkoi muodostumaan iljettävä kipu, jota oli pakko yrittää yskiä pois. Ennen parantajanpesää sain uuden yskänpuuskan. Astuttuani sisälle pesään kohtasin ensimmäisenä sisareni kasvot. Ne olivat sairaan kissan kasvot. Talvikkitakku näytti olevan todella, todella kipeä. En ollut koskaan nähnyt häntä vastaavanlaisessa tilassa. Jäin pöllämystyneenä suuaukon suulle odottaen, että joku hoitaisi minulle paikan. Itse en enää yksinkertaisesti jaksanut.

(Yrtin hakija)

Kaikki olivat yhä varpaillaan haukan yritettyä käydä Kultasiiven kimppuun jokin aika sitten. Onneksi Tuhkajuova ja Mäyräkynsi olivat olleet nopeita liikkeissään ja tehneet petolinnun aikeet tyhjiksi. Se ei kuitenkin ollut saanut siivekästä luovuttamaan, vaan se seuraili heitä edelleen taivaalta käsin. Leimusilmä huomasi sen saaneen toverin.
"Onko meillä vielä pitkä matka sinne hylätylle pesälle?" hänen vieressään kävelevä Hallavarjo kysyi. Leimusilmä tiirasi eteenpäin eikä toistaiseksi nähnyt muuta kuin avaraa, kantojen täplittämää maata.
"Hankala sanoa", hän tunnusti.
Unessa matka oli tuntunut huomattavasti lyhyemmältä. Todellisuudessa heidän oli kuitenkin koko ajan katsottava, mihin he panivat jalkansa, ja pidettävä silmällä kaikista muista mahdollisista suunnista tulevia uhkia, kuten esimerkiksi heitä paraikaa piinaavaa haukkaa. Kiljukaula oli todella sinnikäs yksilö, sen Leimusilmän täytyi myöntää.
He olivat kävelleet melkein koko päivän, ja parantajaoppilaan jalat alkoivat tuntua raskailta. Hän sai voimaa jatkaa eteenpäin ajattelemalla kotona odottavia sairaita klaanitovereitaan, joiden elämä riippui siitä kasvista, jonka vuoksi he olivat täällä nyt. Luovuttaminen ei tullut kuuloonkaan.
"Hei, tuolla näkyy jotakin!" Kultasiipi naukaisi yllättäen. Leimusilmä pysähtyi ja kääntyi katsomaan naaraan osoittamaan suuntaan. Samassa hän tunsi äkillisen energiapiikin lävistävän kehonsa, kun hän tajusi, mitä he tähystivät hämärässä.
"Se on se pesä!" hän huudahti innostuneena ja lähti juoksemaan rinnettä alas.
Vanha kaksijalkojen pesä kohosi suurena ja pelottavana pimenevää taivasta vasten. Sen takaa kuului virtaavan veden ääni, mistä Leimusilmä varmistui kyseessä olevan juuri se sama pesä, jonka Kortelampi oli näyttänyt hänelle unessaan.
Leimusilmä oli nähnyt parempikuntoisia kaksijalkojen pesiä kuin tämä, mutta pääasia oli, että he voisivat yöpyä sen sisällä suojassa pedoilta. Hän löysi avonaisen luukun pesän seinästä, jonka luokse hän yletti kätevästi loikkaamalla puisen kaiteen päälle sen vieressä.
Pesän lattiat olivat täynnä romua, joita kissat joutuivat väistelemään etsiessään sopivaa kohtaa perustaa leiri. Pölyisellä puulattialla näkyi pieniä papanakasoja, ja hiiren haju leijaili vahvana pesässä.
"Ainakaan ruokaa ei tarvitse etsiä kaukaa", Mäyräkynsi murahti porukan hänniltä.
"Onkohan täällä varmasti turvallista?" Nuppujuova kysyi huolestuneen kuuloisena.
"Tämä on hylätty, eikä tänne pääse kissaa isompia saalistajia, joten meillä ei ole mitään hätää", Leimusilmä rauhoitteli nuorta naarasta.
Matkalaiset löysivät paikan lattialta, jossa he kaikki mahtuisivat nukkumaan yön yli. Leimusilmä kuuli oman vatsansa murisevan.
"Meidän pitäisi varmaankin yrittää löytää jotakin syötävää", hän tokaisi irvistäen inhottavasta tyhjyyden tunteesta vatsassaan. "Uskoisin täällä olevan hiiriä enemmänkin, joten jokaiselle pitäisi riittää saalista."

//Matkalaiset?

Pikkuruinen pentu taapersi eteenpäin hämärän pentutarhan pohjalla. Kilpikonnalaikukkaan naaraan liikkeet olivat yhä huteria ja epävarmoja. Välillä jalat pettivät ja Malvapentu kaatui kuonolleen kovalle maalle. Kävelyharjoitukset olivat alkaneet neljäsosakuu sitten, ja omasta mielestään Malvapentu oli jo melko etevä kävelijä. Hänen liikkeensä eivät olleet yhtä sulavia ja siistejä kuin emonsa tai muiden täysikasvuisten kissojen. Heihin verrattuna Malvapentu oli yksi suuri kömpelys. Pennun lyhyt elämä oli kestänyt vasta vajaan kuun, ja Malvapentu olikin elänyt varsin tavallista pennun elämää.
Edellisiltana pienokainen oli ollut näreissään, kun emo ei ollut antanut lupaa poistua pesän ulkopuolelle. Se oli epäreilua, että koko maailma odotti häntä pesän ulkopuolella ja emo kielsi sen häneltä.
Malvapentu oli kuullut vanhempien kissojen puhuvan taudista, joka oli rantautunut Eloklaanin leiriin. Nokkospilvi oli kertonut, että osa eloklaanilaissotureista olivat Leimusilmän johdolla lähteneet etsimään yrttejä, jotka parantaisivat sairastuneet. Murattipentu oli koko eilisen päivän valitellut pelkoaan siitä, että joutuisi katalan sairauden kynsiin. Malvapentu ei ollut jaksanut kuunnella veljensä valitusta, ja oli moneen otteeseen käskenyt tätä tukkimaan kuononsa.
Malvapentu ei pelännyt oman henkensä puolesta eikä liiemmin taudin pahoilta kuulostavia oireitakaan. Hän nimittäin tiesi, ettei Tähtiklaani ottaisi riveihinsä niin upeaa kissaa mitä hän oli. Nuoresta iästään huolimatta pentu oli hyvin itsetietoinen ja koki olevansa paljon parempi kuin esimerkiksi pentuetoverinsa.
Emo ja Nokkospilvi olivat nukahtaneet, ja Kimalaistoive oli lähtenyt hetki sitten jonnekin, joten Malvapentu päätti käyttää tilanteen hyödykseen. Hän hiippaili kömpelöin askelin sammalvuoteensa vierelle ja tökkäsi käpälällään Tähtimöpennun kasvoja. Pentu säpsähti hereille ja loi tuiman katseen sisareensa.
"Shh", kilpikonnalaikukas pentu kuiskasi ja väänsi viekkaan virneen kasvoilleen, "käydäänkö pienellä seikkailulla pentutarhan ulkopuolella?"
Tähtimöpentu oli huomattavasti parempaa seuraa kuin Murattipentu, joten naaras ei edes vaivautunut herättämään veljeään, joka nukkui emon vatsan suojissa. Pieni pentu ei halunnut kenenkään määräilevän häntä, vaan hän halusi päättää itse, koska oli valmis poistumaan pentutarhalta. Ja se päivä oli tänään, Malvapentu oli enemmän kuin valmis tutustumaan Eloklaanin leiriin, joko Tähtimöpennun kanssa tai ilman.

//Tähtimö?

Suuntasin syvemmälle metsään samalla, kun Ampiaispisto lähti kulkemaan takaisin tulosuuntaamme. En ehtinyt kulkea pitkääkään matkaa, kun haistoin jo myyrän jättämän hajujäljen. Myyrä oli hiukan kinkkisempi saalis, sillä ne viettivät suuren osan ajasta maan pinnan alla. Jos minulla kävisi tuuri, elukka ei olisi vielä ehtinyt ulottumattomiini.
Seurasin jälkeä syvemmälle pensaikkoon varoen päästämästä ääntäkään. Jälki oli vielä tuore, joten myyrä oli vielä lähistöllä. Yritin parhaani mukaan huomioida pensaiden nyt jo hiukan kellastuneet ja käpristyneet lehdet, jotta en vain kahisuttaisi niitä ja säikäyttäisi riistaa menemään. Maaperä oli onneksi kuiva, joten askeleeni olivat hiljaiset enkä liannut tassujakaan.
Pian myyrän haju voimistui selvästi ja ympärilleni vilkuiltuani huomasin sen kaivamassa maata pienillä käpälillään parin hännänmitan päässä. Myyrällä oli selvästi etu tässä tilanteessa: siinä missä minä vaanin pensaassa oksien ja lehtien keskellä, myyrä seisoskeli turvassa pienen aukion keskellä ja näkisi varmasti minun lähestyvän. Minun olisi liikuttava nopeasti ja hiljaa. Hiljaisuuteen kyllä kykenin, olin vaanimisessa taitava. En kuitenkaan ollut nopea sitten ollenkaan. Yrittäisin silti parhaani.
Odotin, että myyrä kääntyi poispäin minusta, ja pujahdin sitten esiin oksien välistä. Onnekseni myyrä ei vielä kuullut askeliani. Pääsin yllättävän lähelle sitä, ja minun oli hillittävä itseäni hyppäämästä saaliini kimppuun liian aikaisin. Odotin vielä vähän ja oikean hetken koittaessa loikkasin. Myyrä oli mennyttä muutamassa silmänräpäyksessä.
Noukin saaliini voitonriemuisesti maasta. Tämä ei ollut helppo saalis ollenkaan, mutta olin kuin olinkin onnistunut saamaan sen kiinni! En ehtinyt kuitenkaan kauaa juhlia onnistumistani, kun yhtäkkiä kuulin jonkun huutavan. Tunnistin oman nimeni ja seuraavaksi Ampiaispiston äänen. Tuntui, kuin salama olisi iskenyt minuun: olin jo juoksemassa ystäväni luo ennen kuin mielessäni päätin tehdä niin. Jotain oli varmasti sattunut, ei Ampiaispisto muuten olisi kutsunut minua. Toivoin vain, ettei mitään vakavaa ollut tapahtunut. Ainakin hänestä pääsi vielä paljon ääntä, se oli aina hyvä merkki.
Kiersin ympäri erään pensaikon ja olin törmätä Ampiaispistoon, joka astui hätkähtäen askelen taaksepäin. Hän kuitenkin näytti helpottuneelta minut nähdessään.
"Mitä nyt? Oletko kunnossa?" kyselin välittömästi, vaikka huomasinkin ongelman heti kun tutkin ystävääni katseellani. Ampiaispisto seisoi kolmella jalalla ja piti vasenta etutassuaan ilmassa varoen laskemasta sille painoa.
"Putosin puusta, kun yritin saada oravaa kiinni", Ampiaispisto selitti, ja huoleni kasvoi kun näin hänen irvistävän kivusta. "Etujalkani otti hiukan osumaa."
"Voi ei", huokaisin ja kumarruin katsomaan jalkaa tarkemmin. Osaisin ehkä päätellä, mikä soturin jalkaa vaivasi, vaikka tietysti Liljatuulen oli vielä tarkistettava ja hoidettava se.
"Voitko liikuttaa sitä?" kysyin yrittäen kuulostaa rauhalliselta. Ampiaispisto pudisti päätään.
"En. Se sattuu liikaa."
"Aivan", sanoin koskettaen tassua varovasti kuonollani. Soturi sävähti sitäkin. "Jos kipu on noin kova, kyseessä on tuskin pelkkä venähdys tai nyrjähdys. Pelkäänpä, että jalkasi on murtunut."
Vilkaisin nopeasti ympärilleni. Tähän hätään olisi tarvinnut unikonsiemeniä tai raunioyrttiä, mutta kumpaakaan ei näkynyt kasvavan lähistöllä. Ampiaispiston olisi vain kestettävä kipua leiriin asti. Olisin kenties voinut tukea jalkaa sitomalla siihen kepin tueksi, mutta en luottanut parantajan kykyihini aivan niin paljoa. Ehkä tekisin jotain väärin ja kohta Ampiaispiston tassu olisi luutunut väärinpäin tai jotain.
"Sinut on vietävä leiriin. Pystytkö kävelemään sinne asti? Voit toki nojata minuun, jos se helpottaa", kehotin ja astuin lähemmäs soturia.

//Amppari?

Yövarjo makasi parantajan pesällä ja oli kuumeissaan naaras yski vähän verta ja vilkaisi ystäväänsä Talvikkitakkua ja kysyi että tuolta että helpottiko yskä toisella, kun toinen sanoi että on paha olo tämä nyökkäsi tuolle "täysin ymmärrettävää että on paha olla ei mullakaan sen parempi olo ole." Yövarjo naurahti pienesti ja katsoi toista hymyillen ja makoili itse sammaleella ja katsoi ulos käynnille päin, "toivottavasti yrttien hakijoille ei tule haasteita etsiä yrttiä." Yövarjo käänsi katseensa ystäväänsä ja kuunteli toisen kysymyksen "kyllä me tästä selvitään usko vain ja tiedän että on ikävä olla täällä mutta emme voi nytten muuta kuin odottaa yrttejä joita lähdettiin noutamaan meille ja muille kissoille," tumma naaras vastasi ja nosti katseen vanhempaan naaras kissaan joka sanoi että tähtiklaani johdattaa meidät valoon. "aivan varmasti johtaa meidät" tumma naaras sanoi ja katsoi kun tämän ystävä sulki silmänsä "mitä aiot tehdä sitten kun olet parantunut Talvikkitakku?" Yövarjo laski päänsä sammaleelle ja mietti mitä itse tekisi "minä ainakin aion liikkua puissa niin paljon kuin mieleni tekee ja nauttia vapaudesta kun pääsee taas ulos tarkkailemaan rajoja ja pyydystämään tietenkin saalistamaan ruokaa kaikille" Yövarjo nauroi vähän iloisena.

(Yrtin hakija)

Kun Leimusilmä raotti silmiään seuraavana aamuna, häneltä meni hetki muistaa, missä hän oikein oli. Kolli katseli ympärilleen kuusen juurella, jossa hänen lisäkseen olivat vain Kultasiipi ja Mäyräkynsi. He olivat kulkeneet kaksijalkalan läpi eilisen aikana ja saapuneet iltamyöhään tähän metsikköön, josta he olivat etsineet yöpaikan itselleen. Tämä kuusi, jonka tuuheat oksat painuivat alaspäin luoden sen juurten ympärille kuin katoksen, oli soveltunut tehtävään hyvin.
Kultasiipi suki turkkiaan Leimusilmän toisella puolella. Parantajaoppilas katsahti kellertävään naaraaseen yhä hieman tokkuraisena unien jälkeen. "Missä muut ovat?"
Soturinaaras käänsi vihreän katseensa häneen ja naukui: "He lähtivät saalistamaan jokin aika sitten."
Leimusilmä nyökkäsi ja haukotteli sitten niin, että hänen koko kehonsa värisi. Hän ryhtyi sukimaan mustan ja valkoisen kirjavaa turkkiaan tarmokkaasti saadakseen itsensä paremmin hereille ja näyttääkseen vähemmän mäyrän höykyttämältä katilta.
Sivusilmällä hän näki Mäyräkynnen istuvan yksikseen vähän kauempana heistä. Eilen Tuhkajuova oli tehnyt eloklaanilaisille hyvin selväksi, että vaikka matkaa tehtiin porukalla, tuli klaanien välisiä lakeja silti noudattaa. Leimusilmä ei voinut ymmärtää vanhemman naaraan joustamattomuutta, sillä hänen mielestään matka olisi sujunut paljon mukavammin, jos he kaikki olisivat voineet keskustella yhdessä. Hänen ei ollut kuitenkaan auttanut kuin vain suostua naaraan ehdotukseen, mikäli he halusivat päästä eteenpäin. Loppujen lopuksi tärkeintä oli päästä yrtin luo ja tuoda sitä sairastuneille.
Vähän ajan kuluttua Hallavarjo, Tuhkajuova, Helmipilkku sekä Nuppujuova palasivat metsältä. Kukin oli saanut kiinni saalista, ja Tuhkajuova vetäytyi kuolonklaanilaisten kanssa aterioimaan kauemmaksi Eloklaanin kissoista. Leimusilmän väänteli hännänpäätään hieman turhautuneesti, mutta kääntyi sitten omien klaanitoveriensa puoleen, kun nämä rupesivat jakamaan saaliita. Tänään oli vasta toinen päivä - Tuhkajuovalla oli aikaa muuttaa mielensä ja sallia kuolonklaanilaisten liittyä heidän seuraansa.
Aamupalan jälkeen kissat jättivät yöpaikkansa ja suuntasivat Leimusilmän johdolla syvemmälle metsään. Metsä ei ollut kovin iso, ja pian he saapuivat avonaiselle alueelle, jossa oli kymmenittäin puiden kantoja ja kuolleiden puiden oksia levällään siellä täällä. Leimusilmä katseli surkean näköistä näkymää vakavana.
"Tämän kaksijalkojen hakkaaman alueen jälkeen pitäisi olla niiden hylätty pesä", hän naukaisi kuuluvalla äänellä taakseen kerääntyneille kissoille. "Yritämme ehtiä sinne yöhön mennessä."
Kissat mutisivat sen merkiksi, että asia oli selvä, ja Leimusilmä lähti vetämään joukkoa eteenpäin. Oli jälleen kalsea aamu, ja hengitys muuttui valkoiseksi huuruksi tullessaan ulos kissojen suusta. Leimusilmä mutkitteli kantojen välissä ja kuvitteli samalla mielessään reitin, jonka oli nähnyt Kortelammelta saamassaan unessa.
"Tarkkailkaa taivasta", Tuhkajuovan varoittava ääni kuului takaapäin. Leimusilmä vilkaisi juovikkaaseen naaraaseen kulmiaan kurtistaen ja näki tämän kohottaneen katseensa pilviselle taivaalle. Hän seurasi soturittaren katsetta ylös ja huomasi yläilmoissa liitelevän linnun: haukka.
Yleensä ne pyydystivät jäniksiä ja muita pikkueläimiä, mutta myös pienikokoiset kissat kävivät niille mainiosti. Ikävä kyllä suurin osa heidän matkaseurueestaan oli kooltaan juuri haukan kynsiin sopivan kokoisia, joten epäilemättä siivekäs oli iskenyt silmänsä heihin. Leimusilmä nielaisi hermostuneena. Hän toivoi, että he kaikki pääsisivät pesälle yhtenä kappaleena päivän päätteeksi.

//Matkalaiset?