(Yrtin hakija)

Kun Leimusilmä raotti silmiään seuraavana aamuna, häneltä meni hetki muistaa, missä hän oikein oli. Kolli katseli ympärilleen kuusen juurella, jossa hänen lisäkseen olivat vain Kultasiipi ja Mäyräkynsi. He olivat kulkeneet kaksijalkalan läpi eilisen aikana ja saapuneet iltamyöhään tähän metsikköön, josta he olivat etsineet yöpaikan itselleen. Tämä kuusi, jonka tuuheat oksat painuivat alaspäin luoden sen juurten ympärille kuin katoksen, oli soveltunut tehtävään hyvin.
Kultasiipi suki turkkiaan Leimusilmän toisella puolella. Parantajaoppilas katsahti kellertävään naaraaseen yhä hieman tokkuraisena unien jälkeen. "Missä muut ovat?"
Soturinaaras käänsi vihreän katseensa häneen ja naukui: "He lähtivät saalistamaan jokin aika sitten."
Leimusilmä nyökkäsi ja haukotteli sitten niin, että hänen koko kehonsa värisi. Hän ryhtyi sukimaan mustan ja valkoisen kirjavaa turkkiaan tarmokkaasti saadakseen itsensä paremmin hereille ja näyttääkseen vähemmän mäyrän höykyttämältä katilta.
Sivusilmällä hän näki Mäyräkynnen istuvan yksikseen vähän kauempana heistä. Eilen Tuhkajuova oli tehnyt eloklaanilaisille hyvin selväksi, että vaikka matkaa tehtiin porukalla, tuli klaanien välisiä lakeja silti noudattaa. Leimusilmä ei voinut ymmärtää vanhemman naaraan joustamattomuutta, sillä hänen mielestään matka olisi sujunut paljon mukavammin, jos he kaikki olisivat voineet keskustella yhdessä. Hänen ei ollut kuitenkaan auttanut kuin vain suostua naaraan ehdotukseen, mikäli he halusivat päästä eteenpäin. Loppujen lopuksi tärkeintä oli päästä yrtin luo ja tuoda sitä sairastuneille.
Vähän ajan kuluttua Hallavarjo, Tuhkajuova, Helmipilkku sekä Nuppujuova palasivat metsältä. Kukin oli saanut kiinni saalista, ja Tuhkajuova vetäytyi kuolonklaanilaisten kanssa aterioimaan kauemmaksi Eloklaanin kissoista. Leimusilmän väänteli hännänpäätään hieman turhautuneesti, mutta kääntyi sitten omien klaanitoveriensa puoleen, kun nämä rupesivat jakamaan saaliita. Tänään oli vasta toinen päivä - Tuhkajuovalla oli aikaa muuttaa mielensä ja sallia kuolonklaanilaisten liittyä heidän seuraansa.
Aamupalan jälkeen kissat jättivät yöpaikkansa ja suuntasivat Leimusilmän johdolla syvemmälle metsään. Metsä ei ollut kovin iso, ja pian he saapuivat avonaiselle alueelle, jossa oli kymmenittäin puiden kantoja ja kuolleiden puiden oksia levällään siellä täällä. Leimusilmä katseli surkean näköistä näkymää vakavana.
"Tämän kaksijalkojen hakkaaman alueen jälkeen pitäisi olla niiden hylätty pesä", hän naukaisi kuuluvalla äänellä taakseen kerääntyneille kissoille. "Yritämme ehtiä sinne yöhön mennessä."
Kissat mutisivat sen merkiksi, että asia oli selvä, ja Leimusilmä lähti vetämään joukkoa eteenpäin. Oli jälleen kalsea aamu, ja hengitys muuttui valkoiseksi huuruksi tullessaan ulos kissojen suusta. Leimusilmä mutkitteli kantojen välissä ja kuvitteli samalla mielessään reitin, jonka oli nähnyt Kortelammelta saamassaan unessa.
"Tarkkailkaa taivasta", Tuhkajuovan varoittava ääni kuului takaapäin. Leimusilmä vilkaisi juovikkaaseen naaraaseen kulmiaan kurtistaen ja näki tämän kohottaneen katseensa pilviselle taivaalle. Hän seurasi soturittaren katsetta ylös ja huomasi yläilmoissa liitelevän linnun: haukka.
Yleensä ne pyydystivät jäniksiä ja muita pikkueläimiä, mutta myös pienikokoiset kissat kävivät niille mainiosti. Ikävä kyllä suurin osa heidän matkaseurueestaan oli kooltaan juuri haukan kynsiin sopivan kokoisia, joten epäilemättä siivekäs oli iskenyt silmänsä heihin. Leimusilmä nielaisi hermostuneena. Hän toivoi, että he kaikki pääsisivät pesälle yhtenä kappaleena päivän päätteeksi.

//Matkalaiset?

(Yrtin hakija)

Hallavarjo painoi päänsä Viherkatseen otsaa vasten ja varovainen, haikea kehräys kumpusi hänen kurkustaan. Klaanien reviirit oli vallanneet omituinen ja vaarallisen oloinen sairaus, joka huolestutti Hallavarjoa kovasti. Mesitähti oli valinnut hänet yrtin haku -partioon, jonka oli määrä matkata reviirien ulkopuolelle Leimusilmän saavan enteen mukaisesti. Kollikissaa hermostutti, sillä hän joutui jättämään perheensä hetkellisesti. Kolli nielaisi. Entä jos Viherkatse, hänen emonsa, siskonsa tai pentunsa sairastuisivat sillä välin? Hallavarjo kohotti kuonoaan ja lausui äänettömän rukouksen Tähtiklaanille. Kolli rukoili Tähtiklaania pitämään huolta perheestään, pitämään heidät turvassa ja terveinä.
"Olethan varovainen? Koskaan ei tiedä mitä reviirien ulkopuolelta löytyy", Viherkatse naukaisi hiljaisella äänellä ja painautui kumppaniaan vasten. Hallavarjo sukaisi naaraan korvaa varovaisesti ja mumisi jotain epämääräistä.
"Minä lupaan olla varovainen. Katsothan sinä myös Utusielun, Kirsikkakuonon ja Sypressikuiskeen perään poikamme lisäksi?" Hallavarjo pyysi naaraalta huoli silmistään kiiltäen. Viherkatse nyökkäsi hänelle ja pieni kyynel vierähti kollin poskelle. Hallavarjo painoi päänsä uudelleen naarasta vasten ja hengitti toisen tuoksua tovin. Pian tuli kuitenkin lähdön aika ja kolli joutui irtaantumaan naaraasta. Hallavarjon häntä kosketti vielä Viherkatseen poskea ja kollin katse oli haikea. He olisivat elossa vain muutaman päivän, miksi se tuntui niin hankalalta? Soturi rakasti kumppaniaan, Viherkatse tuntui hänen sielunsa toiselta puolikkaalta ja ilman naarasta hän ei olisi yhtä ehjä. Hallavarjon suunnatessa partion joukkoon, kohtasi hänen katseensa vielä perheensä lisäksi myös Sypressikuiskeen kanssa. Naaras oli hänelle kuin oma tytär, toisen olisi myös parasta pysyä turvassa.

Hallavarjo kulki Leimusilmän rinnalla joukkojen johdossa vanhimpana soturina ja tarkkaili maisemia mietteliäänä. Hän oli huomannut poikansa Hillasielun viihtyvän hyvin Helmipilkun kanssa, olikohan heillä kahdella jotain meneillään? Hallavarjoa ei voinut kuvailla uteliaaksi tai tungettelevaksi kissaksi, mutta hän halusi silti tietää, jos poikansa oli löytänyt kivan kissan. Siispä kolli heilautti häntäänsä Leimusilmälle ja hidasti hetkeksi tahtiaan päästäkseen Helmipilkun rinnalle. Naaras vilkaisi häntä kysyvänä ja valkea kolli kallisti rennosti päätään.
"Olen huomannut, että sinä viihdyt aika hyvin poikani Hillasielun kanssa", Hallavarjo heitti ajatuksensa hiljaisella äänellä ilmoille. Kaksikon keskustelu jatkui, mutta Kivikukkulan lähestyessä hän kiristi tahtiaan ja avasi suunsa huomatessaan liikettä:
"Tuolla näkyy liikettä."
Leimusilmä esitteli heidät kuolonklaanilaisille, joista erityisesti Tuhkajuova oli Hallavarjolle tuttu. Eivät he koskaan olleet puhuneet, mutta olipa kolli kuullut kokeneesta naaraasta. Naaras oli yksi Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista ellei kokenein. Niin perillä kolli ei vihollisklaanin asioista ollut, että osaisi sanoa oliko Tuhkajuova todella kokenein.
"Emme mekään tulleet tänne kaveeraamaan teidän kanssamme, vaan tekemään yhteistyötä saadaksemme pysäytettyä tämän taudin", Hallavarjo naukaisi vakavana. Leimusilmä hyväksyi Tuhkajuovan ehdotuksen ja niin matka saattoi jatkua. Hallavarjo kulki varautuneesti parantajaoppilaan rinnalla ja tarkkaili maisemia. Välillä soturi todella kaipasi erakkoelämään, vaikka ei klaanielämää siihen vaihtaisikaan. Jos hänen perheensä olisi mukana, nauttisi Hallavarjo enemmän tästä matkasta. Nyt kyse ei kuitenkaan ollut huvittelumatkasta, vaan vakavasta yrttien haku -reissusta, joten kolli ei kyennyt rentoutumaan.

//Matkalaiset?

(Yrtin hakija)

Makasin levottomana vuoteellani soturien pesässä. Mesitähti oli valinnut minut yhdeksi yrttien hakijaksi, joka hermostutti minua. Pelkäsin myös, että rakas hiirenaivoinen veljeni saa tämän tuntemattoman taudin, joka jyllää molemmissa klaaneissa, jos hän kuolee? En tule selviämään siitä, sama asia myös Hillasielussa, jos hän kuolee, mitö teen? Käänsin kylkeäni ja purin hammasta, jos en osaa käyttäytyä oikein Kuolonklaanilaisten seurassa, tai loukkaan heidän tunteitaan? En halua olla heille epäkohtelias, vaikka heistä varmaan tuntuu siltä koska en puhu paljoa. Huokaisin ja vilkaisin Hillasielua ja veljeäni, jotka tuhisivat unessaan. Kosketin tassullani Hillasielun kylkeä, joka kohoili tasaisesti hengityksen tahtiin, ja sain rauhaisan olon, ei minun tarvitse pelätä, kaikki menee hyvin. Suljin silmäni ja nukahdin uneen.

"Tuolla näkyy liikettä", Hallavarjo sanoi ja katsoi kohti kukkulaa. Käänsin katseeni kohti kukkulaa, jonka päälle piirtyi kolme tummaa kissan hahmoa. Hidastin askeliani, koska muutkin hidastivat, ja odotimme että Kuolonklaanilaiset tulevat luoksemme.
Leimusilmä työntyi ohitsemme tapaamaan Kuolonklaanilaista naarasta, jota en tunnistanut, sillä olin ollut klaanissa vasta hetken. Tykkäsin naaraan silmistä, sekä turkin kuvioista. Tuhkan harmaan naaraan perässä oli kaksi muutakin kissaa, jotka hädin tuskin tunnustin, toinen heistä oli suuri kolli, jolla oli paljon arpia, ja toinen oli tummanruskea naaras, joka näytti hämmästyneeltä. "Tervehdys", Leimusilmä tervehti Kuolonklaanilaisia, nyökkäsin heille varovasti. "Olen Leimusilmä, Eloklaanin parantajaoppilas. Nämä ovat toverini Hallavarjo, Kultasiipi ja Helmipilkku", parantaja oppilas jatkoi. "Te olette varmaankin Punatähden lähettämät soturit", Leimusilmä varmisti Kuolonklaanilaisilta. "Niin", tuhkan harmaa naaras vastasi Leimusilmälle.
"Minä olen Tuhkajuova, ja tässä ovat Mäyräkynsi ja Nuppujuova", Tuhkajuova esitteli toverinsa, nyökkäsin Nuppujuovalle ja Mäyräkynnelle hyväksyvästi, ja hiukan hymyilin. Olin kuullut Mäyräkynnen nimen mainittavan, joten tiesin kollin jotenkin. Jos oikein tiedän, hänellä on kumppani ja pentuja, mutta en ole varma.
"Sinä kuulemma tiedät reitin yrttien luokse, joten oletan sinun olevan johdossa. Minä ehdottaisin, että sinä kuljet edeltä Eloklaanilaisten kanssa ja minä ja klaanitoverini kuljemme aivan perässänne. Vaikka olemmekin matkalla yhdessä, tahdomme varmasti noudattaa klaanien yhteisiä lakeja", Tuhkajuova lausahti vakavailmeisesti, ja silmäili meitä jokaista. Katsoin Leimusilmää, ja odotin tältä vastausta.

// Muut yrtin hakijat?

Talvikkitakku makasi parantajanpesällä huonovointisena. Naaraskissan suusta kuului äänekästä valitusta, kun hän kiemurteli sammalillaan. Naaras kohottautui yskimään ja veriklimppejä lenteli hänen takkuisille tassuilleen. Talvikkitakku ummisti silmänsä ja hengitti raskaan vaivalloisesti.
"Helpottiko yskä?" Yövarjo naukaisi läheisiltä sammalilta ja katsoi oppilasaikojen ystäväänsä. Talvikkitakku katsahti tummaturkkiseen naaraaseen ja ravisteli päätään. Yskänpuuska jatkui ja naaraan sydän hakkasi vimmatusti.
"Minulla on niin paha olla", punaturkkinen kissa piipitti harvinaisen surkealla äänensävyllä ja laski taas päänsä tassujensa päälle. Kuutamotassu ei ollut onneksi sairastunut tähän kammottavaan, erakon kantamaan tautiin! Siitä johtuen Talvikkitakku ei ollut päässyt kiehnäämään suosikkikissansa kanssa, sillä hänet oltiin kahlittu tänne. Ainakin hänellä olisi hyvin aikaa kehitellä kasakaupalla jekkuja Kuutamotassun pään menoksi. Pieni virne kohosi naaraskissan suupielille, kun hän edes ajattelikin sitä. Nyt jekkuilu tuntui kuitenkin liian raskaalta ja pesässä oli Yövarjoa lukuunottamatta muutenkin niin kovin tylsiä kissoja. Pohjaharha ja Irvikita tuskin ottaisivat hänen jekkujaan huumorilla. Talvikkitakusta tuntui muutenkin, että hän oli Irvikidan pahalla listalla. Toinen oli Kimalaistoiveen hyvä ystävä ja ei kovin hyvällä ottanut hänen vitsailuaan Kimalaistoivetta kohtaan. Vitsejähän ne vain olivat!
"Mitä luulet, selviämmekö me tästä taudista?" Talvikkitakku nurisi. Hän tiesi, että selviäisi itse. Olihan hän Talvikkitakku! Kaikista muista hän ei kuitenkaan ollut varma. Nokilintukin oli niin vanha kissa.
"Tähtiklaani johdattaa meidät kyllä valoon", vanhempi naaras naukaisi Talvikkitakulle, joka oli keskittynyt nyppimään tassukarvojaan.
"Niin, olet varmastikin oikeassa", naarassoturi naukaisi ystävälleen ja väläytti jonkun hymyntapaisen hänelle. Naaras sulki silmänsä, jo pelkästään ajattelukin sattui. Talvikkitakkua hävetti hänen nykyinen tilansa, hän ei edes pysynyt pystyssä ilman muiden kissojen apua. Talvikkitakkua ärsytti se todellakin, hän ei muiden apua huolisi. Tai ainakaan kenen tahansa tavallisen pulliaisen apua.

//Yö?

Yötassu oli vähän hermona koska ei pitänyt järin isoista tapahtumista jonka takia naaras olisi halunnut sukeltaa puuhun piiloon mutta, naaraan mestari Pehmoturkki tuli puhumaan toiselle ja alkoi kannustamaan että toinen uskaltaisi tulla kaikkien näkyviin tumma naaras tuli Pehmoturkin kanssa kaikkien luokse toinen oli ujona mutta kun päällikkö kutsui toisen nimeltä luokseen niin tumma naaras meni lopulta päällikön viereen istumaan jossa Mesitähti aloitti puheensa "Minä Mesitähti, Elonklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi." Mesitähti käänsi katseen Yötassuun ja naaras katsoi kollia takaisin ja yritti olla mahdollisimman rento koko tilanteessa päällikkö kysyi Yötassulta "Yötassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Yötassu kuunteli toisen kysymyksen "lupaan" tumma naaras vastasi päälikölleen. Mesitähti hymyili ja katsoi sitten muita kissoja ja sanoi "siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Yötassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Yövarjona. Tähtiklaani kunnioittaa ystävllisyyttä, ja hyväksymme sinut Eloklaaniin täydeksi soturiksi." Kun päällikkö oli tämän sanonut niin koko klaani alkoi hurraamaan Yövarjon nimeä kovaan ääneen ja tumma naaras laskeutui alas muiden seuraan ja Pehmoturkki onnitteli toista todella paljon ja oli ylpeä tuosta.

Heräsin raukeana venytellen. Pesä oli tyhjä. Aurinko paistoi puiden ruskan varjostuksessa. Turkkini loisti valossa. Muistin yhtäkkiä: tänään minusta tulisi vihdoin oppilas! Pääsisin Sypressitassun ja muiden seuraan. "Moi, miten menee?" Sypressitassu kysäisi minulta. "Pääsen oppilaaksi!" huudahdin. "Vau!" hän kehui. "Pitää mennä." Sypressitassu lähti Aurinkotassun ja hänen mestarinsa mukaan. Hetken päästä Mesitähti kutsui kaikki koolle. En ollut ikinä nähnyt niin montaa kissaa. "Meillä on uusi oppilas nimitettävänä." Mesitähti kajautti reippaasti. Vilkuilin pelokkaana ympärilleni. "Sumupentu, tule eteen." Mesitähti naukaisi ja viittoi hännällään. Tassutin aukion keskelle. "Tästä hetkestä lähtien, sinut tunnetaan Sumutassuna. Omenahuuma, tule tänne. Sinusta tulee Sumutassun mestari." Mesitähti sanoi. Nyökkäsin. "Yritän parhaani." sanoin hiljaa. "Sen uskon." Omenahuuma totesi. "Aloitetaanko me heti?" tiedustelin. "Kai se on parasta." Omenahuuma sanoi. En ollut rehellisesti sanottuna koskaan tavannut Omenahuumaa. Hän vaikutti ensi silmäyksellä hyvältä ja kokeneelta soturilta. "Me aloitamme reviirikierroksella." Omenahuuma totesi reippaasti. Nyökkäsin vaitonaisena. En ollut hirveän innoissani siitä. "Oletkos nähnyt jo leirin?" Omenahuuma kysyi. "Joo, kävin auttamassa Leimusilmää ja Liljatuulta." naukaisin. Omenahuuma katsahti minuun hiukan kummastuneena mutta hyväksyvästi. "Parantajien auttaminen on tärkeää." hän totesi lyhyesti. Tassutimme ulos leiristä.  Minua hämmästytti. Maailma oli hyvin iso leirin ulkopuolella! Kävelin jokaista polkua minkä löysin ja hyppelin iloisena. Omenahuuma katseli perääni kiinnostuneesti. "Missä on Hehkulampi? Siellähän parantajat tapaavat." kysyin. "Niin. Mutta ei Hehkulampi täällä ole, vaan Kuolonklaanin reviirillä." Omenahuuma selitti. "Kuolonklaanin." ajattelin. Olin aina halunnut Kuolonklaaniin, sillä mielestäni Eloklaanissa ei oltu tarpeeksi kurillisia. Olin kuitenkin löytänyt hyviä ystäviä, ja nyt minulla oli mestari! En minä nyt voisi tietenkään lähteä! "Mennään Kuolonklaanin rajalle päin." Omenahuuma opasti. Seurasin Omenahuumaa hiukan kyllästyneenä. Pian saavuimme rajalle. Siinä tuoksui hieman kitkerä Kuolonklaanin haju. "Milloin tämä raja on merkitty?" Omenahuuma kysyi minulta. Mietin hetken. Haju tuntui hyvin tuoreelta, että ei ainakaan päivän vanhaa. "Tuoretta." sanoin. "Partio on mennyt vähintään muutama tunti sitten." Omenahuuma nyökkäsi hyväksyvästi. "Päivän vanhaa se ei ole." hän totesi. "Itse asiassa tuolla näkyykin Kuolonklaanin partio." Nyökäytin päätäni. Nälkä alkoi tulla. Minun kuitenkin pitäisi kestää se: olinhan jo iso oppilas! Ajatus siitä, että pääsisin näkemään Sypressitassun tänä iltana sai sydämeni sykkimään. Sypressitassu oli kaunis ja kiva naaras. En voinut edes sanoa, että kuinka paljon tykkäsin hänestä. "Sumutassu! Kuunteletko sinä?" Omenahuuma kysyi. Hätkähdin. "Joo." sanoin. Omenahuuma alkoi selittämään reviiristä. "Mennään viimeiseksi uimispaikalle." Omenahuuma sanoi. "Vaikka eihän siellä ole hirveän lämmintä vettä nyt." "Oltaisiinko me sitten päästy harjoittelemaan uimista?" kysyin. "Joo, kyllä varmaan." Omenahuuma sanoi. Huokasin mielessäni. En todellakaan haluaisi mennä uimaan! Vesi oli jäätävän kylmää. Kävelimme Omenahuuman kanssa kohti paikkaa. Pian uimispaikka näkyi jo. Sen vesi kiilteli auringossa. Kosketin sitä käpälälläni. Vesi oli ihan lämmintä, mutta en haluaisi uida siellä. Omenahuuma katseli minua ja kosketti itsekin vettä. Sitten hän hypähti veteen. "Onko joku hukkunut tuohon?" kysyin kauhistuneena Omenahuuman rohkeasta tempusta. "Ei kai, Sumutassu." Omenahuuma sanoi. "Mennään sitten." Leirissä oli hiljaista. "Ota jotain tuoresaaliskasasta, ja mene sitten laittamaan vuoteesi kuntoon." Omenahuuma käski. Lähdin tuoresaaliskasalle. Siellä oli vaikka minkälaista saalista! Nappasin varpusen. Se näytti hiukan vieraalta, sillä en ollut maistanut kovin montaa saalista ennen. Haukkasin siitä palasen. Söin sen loppuun ja nuolaisin huuliani tyytyväisenä. Menin oppilaiden pesälle. Joku oli jättänyt leirin nurkalle sammalia, joten minun ei täytyisi mennä kysymään Omenahuumaa avuksi. Muotoilin vuodetta niin kauan, että se näytti edes jonkinlaiselta vuoteelta. Kokeilin miltä se tuntuisi. Vuode oli pehmeä. Raahasin sen oppilaiden pesään. Siellä oli jo pari oppilasta. Sypressitassu oli sisällä. "Moi, uusi oppilas!" Sypressitassu sanoi iloisena. Mieltäni piristi nähdä hänet. "Tuleeko Aurinkotassu?" kysyin. "Ei tule." Sypressitassun ääni muuttui hiukan surulliseksi. "Hänestä tehtiin soturi." Nyt Sypressitassun ääni oli iloinen ja kirkas. "Hienoa." sanoin. Pesään tuli jotain muita oppilaita ja jokainen heistä sanoi lyhyen tervehdyksen minulle. Muutama kertoi minulle nimensä. Kävin nukkumaan uutta päivää varten.
"Omenahuuma?"

Sypressitassu oli juuri herännyt ja päässyt ylös makuusijaltaan. Ruskearaidallinen naaras haukotteli väsyneenä edellisen illan puuhista ja pitkistä harjoitustuokioista mestarinsa Korppisiiven, Yötassun ja Pehmoturkin kanssa. Hän pujahti ulos oppilaiden pesästä, jossa hän oli nyt nukkunut monia kuita ja, josta Aurinkotassu nykyisin Aurinkoroihu oli päässyt pois puolitoista kuuta sitten. Sypressitassu haukotteli ja venytteli käpäliään. Nyt Aurinkoroihu puuhaili soturi ystäviensä kanssa soturi juttuja! Naaras tuhahti kateellinen pilke silmissään, kun hän muisti kuinka Aurinkoroihu oli lausunut valansa suojella klaaniaan “jopa henkensä uhalla”. Nyt Sypressitassu muisteli seremonian kulkua, jotta osaisi varautua, kun itse kokisi pian saman - mutta hän ei tiennyt kuinka pian ja se siinä jännittikin! Seremonia oli edennyt nopeasti ja mennyt jotakuinkin näin: "Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Litteäkivelle klaanikokoukseen!" Mesitähti oli huutanut ja kissat olivat kokoontuneet Litteäkiven ympärille kuulemaan hänen sanojaan. Sypressitassu oli ollut syömässä ja Hallavarjon kanssa, joten hän oli vain nostanut katseensa Eloklaanin päällikköön. "Keskuudessanne on uusi soturi, astu eteen Aurinkotassu", Mesitähti oli viitannut hännällään oranssiin kolliin, joka oli sitten astellut tämän luokse epävarmana. Aurinkoroihu silloinen Aurinkotassu oli vilkaissut ruskearaidalliseen naaraaseen ja tämä oli antanut rohkaisevan katseen kollille. "Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Aurinkotassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?", Mesitähti lausui sanat, jotka Sypressitassukin kuulisi ihan pian. "Lupaan!" Aurinkotassu oli sanonut jo hiukkasen suuremmalla itseluottamuksella. "Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Aurinkotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aurinkoroihuna. Tähtiklaani kunnioittaa iloisuuttasi ja urheuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi", Mesitähti oli päättänyt sanansa juhlallisesti. "Aurinkoroihu! Aurinkoroihu!" kissat mukaan lukien Sypressitassu ja Hallavarjo olivat hurranneet. "Olen sinusta niin ylpeä", Sypressitassu kuuli Hiilihampaan sanovan ja sen jälkeen Aurinko*roihu* oli tullut luokseni. Hänen silmissään oli kiiltänyt ylpeys ja ilo. "Olet soturi! Ja sinulla on hieno nimi! Onnea!" naaras oli onnitellut ja katsonut ujona tuoreeseen soturi ystäväänsä.
(Illalla)
Ruskearaidallinen Sypressisydän oli juuri tullut partiosta ja saanut syödäkseen myyrän, kun Mesitähti hyppäsi Litteäkivelle elegantilla loikalla. Naaraan sydän hypähti, kun kolli kutsui klaaninsa koolle tavanomaisilla sanoillaan: "Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Litteäkivelle klaanikokoukseen!" Sypressitassu nousi innoissaan ja asteli lähemmäs kiveä. Hän oli istunut oppilaiden pesän lähelle mietiskelemään aikaisemmin. Sypressitassu tärisi jännityksestä, koska tämä oli varma, että hänen soturinimityksensä aika oli tullut! Klaani kokoontui Litteäkvien ympärille. “Tänään olemme kokoontuneet nimittämään taas yhden nuoren lupauksen soturiksi”, Mesitähti naukui, “Korppisiipi, onko Sypressitassu valmis soturiksi?” Korppisiipi nyökkäisi hymyillen vienosti. Sypressitassu loi kiitollisen katseen entiseen mestariinsa ja kiitti samalla Mesitähteä loistavasta mestari valinnasta. “Siinä tapauksessa. Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Sypressitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Mesitähti lausui pyhät sanat. Sypressitassu nosti leukaansa ylpeänä itsestään. “Lupaan”, hän naukui. Naaraasta tuntui, että hänen sydämensä hyppäsi ulos rinnasta minä hetkenä hyvänsä. Minkä nimen saisinkaan? hän mietti. “Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Sypressitassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sypressikuiske. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, Mesitähti julisti. Sypressikuiske oli hyvin tyytyväinen omaan uuteen soturinimeensä ja antoi päällikön koskettaa lapaansa. Hymyillen tuore soturitar otti vastaan kissojen huudon Litteäkivellä: “Sypressikuiske, Sypressikuiske, Sypressikuiske!” Sitten hän hypähti alas korokkeelta ja antoi Hallavarjon, Korppisiiven ja Aurinkoroihun onnitella häntä vielä.
Korppisiipi poistui paikalta, kun oli vaihtanut sanasen nuoren naaraan kanssa.
//Aurinko tai Halla? (saatte päättää kumpi jatkaa mulle on ihan sama :D)

Pudistin kieltävästi päätäni Karjun kysymykselle siitä, olinko syntynyt Eloklaaniin. "En ole. Vanhempani jättivät minut vastaperustetun Eloklaanin huomaan, kun olin vasta pentu. He eivät pystyneet huolehtimaan minusta ja kaikista sisaruksistani. Myöhemmin vanhempani tulivat Eloklaaniin, sillä he muistivat jättäneensä yhden pennuistaan tänne, ja jäivät asumaan kanssamme." Tuntui hieman oudolta puhua omasta menneisyydestäni, sillä tunsin olevani henkeen ja vereen eloklaanilainen, vaikka suonissani ei virrannut tippaakaan klaanikissan verta. Toisaalta kovin moni muukaan klaanissa ei ollut syntynyt Eloklaaniin, lukuun ottamatta uutta sukupolvea, kuten minun ja Korppisiiven jälkeläisiä.
"Missä sinun sisaruksesi sitten ovat?" Karju kysyi yhä ystävällisellä äänellä.
"En tiedä. Vanhempani eivät ole puhuneet heistä kovinkaan paljon. Tiedän vain, että he eivät ole klaanikissoja."
Karju nyökäytti päätään mietteliään näköisenä. "Minulla ei ole muita Kieron lisäksi."
"Välität veljestäsi kovasti. Hän on onnekas, kun hänellä on sinunlaisesi veli", sanoin hymyillen kollille lämpimästi. Lisäsin sitten perään: "Missä te synnyitte Kieron kanssa? Oletteko olleet aina erakkoja?" Toivoin, ettei kysymykseni ollut kuulostanut liian tungettelevalta.

//Karju?

Kimalaistassu tassutteli Irvikidan kanssa Koivumetsässä, rajan tienoilla. Ruoho litisi ja lätisi kissojen käpälien alla. Naaras ravisteli päätään tasaisin väliajoin, kun vesipisarat osuivat inhottavasti hänen korviinsa ja päälakeensa. Kimalaistassu piti vedestä kovasti, mutta tänään oli kylmä sää eikä turkin kastuminen houkuttanut kumpaakaan kissoista. Kimalaistassu oli harjoitellut viherlehtenä entistä ahkerammin, sillä Mesitähti oli vihjaillut siihen suuntaan, että hän voisi pian saada ikioman soturinimensä. Kimalaistassu oli ollut asiasta niin innoissaan, että se oli lisännyt hänen intoa harjoitteluun. Naaraan motivaatio harjoituksien suhteen oli ollut hukkuneena toivottomuuden alle. Nyt harjoitukset olivat kuitenkin sujuneet jo paljon paremmin. Kimalaistassu oli käynyt useampia kertoja pentutarhalla huolehtimassa kuningattarista. Pieni kateellisuus pisti häntä rinnasta, vaikka se hävettikin. Kimalaistassu oli sitä mieltä, että pennut olivat suurin lahja, mitä Tähtiklaani voisi antaa. Osa vanhemmista ei arvostanut pentujaan ja se oli naaraasta äärimmäisen surullista. Kimalaistassu halusi kaikista eniten saada pentuja, omia sellaisia. Ei ollut väliä saisiko hän biologisia vaiko adoptiopentuja, kaikki tulisivat olemaan hänelle yhtä suurta perhettä. Kimalaistassu vilkaisi nopeasti Irvikitaan, joka kulki mietteliäänä eteenpäin. Naaraan vatsaa kutkutti, hän halusi olla lähellä Irvikitaa. Kimalaistassun tunteet kuplivat hänen sisällään iloisen pirskahtelevasti. Irvikita olisi loistava isä, aivan taatusti... Naaras kuitenkin ravisteli nopeasti päätään. Eiväthän he olleet edes kumppaneita, joten miksi hän mietti jo pentuja? Hiirenaivoinen Kimalaistassu, hiirenaivoinen todella. Kimalaistassu höristeli korviaan valpastuneena, kuuliko hän jostain satunnaista miukumista ja nyyhkytystä?
"Irvikita, odota. Ole aivan hiljaa", Kimalaistassu kuiskasi ja kohotti kuonoaan. Hänen viiksensä väpättivät ja naaras sai ilmasta tuntemattoman hajujäljen. Haju kuului pennulle, siitä Kimalaistassu oli varma. Olihan hän viettänyt paljon aikaa pentutarhalla häärien, kyllä hän pentujen tuoksun tunnistaisi. Pennuilla oli tietynlainen oma ominaistuoksunsa, joka oli ehtinyt tulla ajan myötä eloklaanilaiselle naaraalle hyvinkin tutuksi. Irvikita kääntyi kysyvän oloisena ystävänsä puoleen, jonka sinertävät silmät tutkailivat rajan tuntumaa tarkkaavaisina. Naaras linkutti varovaisesti ruohikkoon, jossa hän huomasi ruskeaturkkisen kissanpennun. Kimalaistassu kurottautui koskettamaan pentua kuonollaan. Naaraspentu aloitti surkean kuuloisen vikinän. Kimalaistassu pälyili ympärilleen, mutta pennun emoa ei näkynyt missään. Oliko pentu hylätty? Suru raastoi Kimalaistassun rintaa välittömästi, mutta sitten hän tajusi, että pentu kuolisi tänne, jos ei pääsisi pian lämpimään. Päätellen siitä, että pentu oli hengissä tässä säässä, oli tuo hylätty aivan tovi sitten.
"Irvikita, katso mitä minä löysin", Kimalaistassu henkäisi ja nosti pennun varovaisesti märästä maasta. Pentu oli jo hieman viileämmän puoleinen ja ilmassa leijui erakon löyhkä. Kimalaistassu tiesi, että heillä oli kiire. Pennun olisi päästävä lämpimään, heti.
"Tule, mennään leiriin", Irvikita maukaisi tajutessaan tilanteen ja heilautti häntää raidalliselle ystävälleen. Kimalaistassu lähti linkuttamaan niin nopeasti, kuin vain kolmella jalalla pääsi. Sade ei onneksi näyttänyt merkkejä yltymisestä. Mitä Kimalaistassu tiesi tämän ikäisistä pennuista, ei aikaa ollut kovinkaan paljoa. Sydän jyskytti naaraan rinnassa hermostuneesti, hän pelkäsi että aika loppuisi kesken.
"Irvikita, meidän on kiirehdittävä", Kimalaistassu huohotti ja askelsi mahdollisimman nopeasti. Irvikita kääntyi nyökätäkseen naarasoppilaalle ja pian kaksikko pääsikin leiriin.
"Minä vien hänet pentutarhalle, hae sinä parantaja katsomaan häntä", Kimalaistassu päätti ja lähti pentutarhalle päin. Naaraskissa puikahti pentutarhaan ja laski hänet lähimmän naaraskissan vatsan vierelle, joka oli yllättynyt Nokkospilvi.
"Hm, mitä, kuka?" uninen kuningatar mumisi hämmentyneenä.
"Anteeksi, kun herätin sinut. Tämä tässä on... pentu? Anteeksi, hänellä ei vielä taida olla nimeä. Löysimme hänet Irvikidan kanssa leirin ulkopuolelta, minun oli pakko tuoda hänet tänne heti. Pelkäsin että hän menehtyy matkalla!" Kimalaistassu mourusi hengästyneenä. Minttuliekki kääräisi omat pentunsa häntänsä suojiin. Oppilas tiesi, että pentu olisi pitänyt viedä ensin parantajalle. Kimalaistassua jopa hieman hävetti oma nopea toimintansa, entä jos pentu kantaisi jotain tarttuvaa tautia, mikä tarttuisi myös pentutarhan muihin asukkeihin? Kimalaistassu oli avaamassa suunsa pyytääkseen anteeksi, mutta Liljatuuli kipitti pesään Irvikita perässään. Kimalaistassu nyökkäsi ruskeaturkkisen naaraspennun suuntaan ja Liljatuuli otti pennun tutkittavakseen.
"Pitäisikö meidän mennä ilmoittamaan asiasta Mesitähdelle? Annetaan Liljatuulen tutkia hänet rauhassa, työrauha hänellekin kuuluu", Irvikita naukui hiljaisella ja matalalla äänellä. Kimalaistassu sen sijaan vain kuikuili vanhemman naaraan olan yli ja yritti nähdä mitä hän tutki pennusta. Lopulta hän myöntyi vanhemman kollin ehdotukseen ja lähti toisen perässä kohti mestarinsa pesää.
"Mesitähti, sopiiko tulla?" Kimalaistassu rykäisi ja väräytti korvaansa. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuului myöntävä naukaisu ja Kimalaistassu asteli pesään sisälle. Irvikita jäi hieman kauemmaksi, mutta oli kuitenkin kuuloetäisyydellä.
"Kimalaistassu, mukava nähdä. Mitä asiaa sinulla on?" Mesitähti kysyi kohteliaalla ja ystävällisellä äänensävyllä.
"Minä ja Irvikita olimme kävelyllä Koivumetsässä. Löysimme rajan tuntumasta pienen pennun, ilmassa oli myös erakon löyhkää ja pennun iästä päätellen hänet oltiin hylätty vastikään. Toin hänet leiriin ja Liljatuuli tutkii häntä parhaillaan. Pennulla tuskin on nimeä, sen verran tietämätön hän on tästä maailmasta. Mutta voih, hän oli niin suloinen ja pieni..!" Kimalaistassu kertoi löytämästään pennustaan tohkeissaan ja katsoi mestariaan hyväntuulisena suoraan silmiin. Mesitähti nyökkäsi hänen kertomukselleen ja naarasoppilas jatkoi:
"Minusta hän näyttää aivan Kaislapennulta. Ajattelin, että ehkä minä voisin nimetä hänet? Ajattelin myös, että.. Noh, minä olen edistynyt koulutuksessani", Kimalaistassu naukui ujosti ja laski sitten päätään. Itsensä kehuminen oli hänelle vaikeaa.
"Oletko miettinyt milloin saan nimeni? Ajattelin, että voisin siirtyä täysipäiväiseksi kuningattareksi ja huolehtia tästä pennusta! Sekä tietenkin kaikista tulevista, joilla ei ole omaa emoa. Jos, jos siis olen soturinimeni arvoinen", naaras jatkoi hiljaisella ja varovaisella äänellä. Sitten hän kohotti katsettaan ja hymyili varovaisesti mestarilleen. Mesitähti mietti hetken, kunnes hän nyökkäsi.
"Teitte oikein, kun toitte pennun leiriin. Pelastitte todennäköisesti hänen henkensä. Koulutuksestasi minun pitikin puhua sinun kanssasi, sinä todellakin olet edistynyt ja ajattelin nimittää sinut seuraavassa kokouksessa. Olet todella ansainnut soturinimesi, Kimalaistassu. Olet tehnyt paljon töitä sen eteen. Se sopii minulle, että sinä siirryt täysipäiväiseksi kuningattareksi", Mesitähti naukui ja nousi sitten ylös.
"Suihan turkkisi, niin saadaan kokous käyntiin", kolli lisäsi vielä ja väläytti oppilaalleen pienen ystävällisen virneen. Kimalaistassu katsoi hieman hätääntyneenä mestariaan, hänelle tulisi kiire.
"Ki-kiitos Mesitähti!" raidallinen kissa sai sanotuksi. Sen sanottuaan hän peruutti pesästä, törmäsi vahingossa Irvikitaan ja loikki sitten kolmella jalallaan aukion laitamille. Irvikita seurasi ystäväänsä ja yllätti naaraan sukimalla hellästi toisen niskaa. Kimalaistassun kurkusta kumpusi vahingossa pieni kehräys ja Kimalaistassu keskittyi sukimaan rintaturkkiaan. Irvikidan karhea kieli suki nopeaan tahtiin Kimalaistassun kiharaa turkkia. Turkissa oli takkuja ja sieltä myös löytyi roskia. Pian kaksikko sai oppilaan turkin valmiiksi ja Talvikkitassukin oli astellut aukiolle. Kimalaistassun korviin sattui punaturkkisen naaraan kälätys.
"Vihdoin saan nimeni! Mesitähden kuvotus on pitänyt minua aivan liian kauan oppilasnimellä, kuinka häpeällistä", Talvikkitassu valitti turhautuneena.
"Johtuisikohan se kenties siitä, että olet rikkonut toistuvasti sääntöjä", Irvikita murahti niin hiljaisella äänellä, että vain Kimalaistassu kuuli sen. Kimalaistassu siirsi katseensa Litteäkivelle, jonka päälle Mesitähti oli loikannut. Mesitähti kutsui klaaninsa kokoon ja naaras lähti kollikissa perässään kohti Litteäkiveä. Irvikita pukkasi Kimalaistassua rohkaisevasti ja naaras asettautui eteen, jotta pääsisi helposti Litteäkiven päälle seisomaan.
"Hiljaisuutta, pyydän. Aloitamme tänään kokouksen Hopeaputouksen toiveella eläköitymisestä. Hopeaputous, toiveesi on luopua soturin urasta, ja siirtyä vihdoin klaaninvanhimpiin", Mesitähti naukaisi ja sai naaraalta myöntävän vastauksen. Sen jälkeen kolli nyökkäsi ja kohotti katsettaan.
"Klaani kunnioittakoon sinua kaikissa palveluksista jotka olet meille antanut. Tähtiklaani antakoon sinulle monta kuuta aikaa levätä", Mesitähti naukaisi ja kohotti häntäänsä sen merkiksi, että hänellä oli vielä asiaa.
"Jatkamme seuraavaksi Talvikkitassun ja Kimalaistassun soturinimityksiin. Olkaa hyvä, astukaa eteen Litteäkivelle. Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi", valkoruskea kissa naukui ja kohotti hieman kuonoaan.
"Talvikkitassu ja Kimalaistassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" kollipäällikkö kysyi kahdelta naarasoppilaalta. Talvikkitassu katsoi isäänsä uhmakkaasti ja kajautti lupauksensa niin kovaa ilmoille, että Kimalaistassun hentoinen naukui peittyi naaraan oman alle.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Talvikkitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Talvikkitakkuna. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja päättäväisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi", Mesitähti naukaisi ja käänsi sitten katseensa omaan oppilaaseensa.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kimalaistassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kimalaistoiveena. Tähtiklaani kunnioittaa tarmoasi ja sydämellisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi. Poikkeuksellisesti Kimalaistoive siirtyy kuitenkin kuningattareksi ja toimii tästä edespäin Eloklaanin täysipäiväisenä kuningattarena", Mesitähti maukui voimakkaalla äänellä.
"Viimeisimpänä ilmoitusasiana, Kimalaistoive ja Irvikita löysivät rajalta pienen pennun, joka sai nimekseen Kaislapentu. Kimalaistoive huolehtii hänestä tästä eteenpäin ja muut kuningattaret vastaavat hänen ruokinnastaan", Mesitähti naukui ja päätti kokouksen nostamalla häntäänsä sen merkiksi, että kissat saisivat hurrata klaanitovereidensa nimiä. Aukio täyttyi hurrausäänistä ja Kimalaistoive kehräsi, kun muut kissat tulivat onnittelemaan häntä. Hän siirtyi hieman kauemmaksi ja hengähti. Aukion hälinä alkoi käymään hänelle hieman raskaaksi. Vihdoin Kimalaistoive oli saavuttanut suurimman unelmansa, hän oli saanut soturinimen ja päässyt kuningattareksi. Onni ja onnellisuus täytti hänen kehonsa saaden naaraan säteilemään auringon lailla.

(Yrtin hakija)

Neljän kissan joukko liikkui ääneti nummilla kohti kauempana edessäpäin kohoavaa kivikukkulaa. Valkoinen Hallavarjo kulki joukon kärjessä ja Kultasiipi ja Helmipilkku seurasivat hänen kannoillaan. Leimusilmä oli jättäytynyt jälkimmäiseksi, sillä hän tiesi, että kivikukkulan jälkeen hänen olisi otettava paikka ryhmän keulassa. Kivikukkulan luo oli kuitenkin vielä jonkin verran matkaa, joten Leimusilmällä oli aikaa käydä mielessään läpi parin viime päivän tapahtumia, joiden johdosta he olivat nyt täällä tähän aikaan aamusta eivätkä leirissä nukkumassa.
Kaksi yötä sitten leiriin oli saapunut outo matkaaja, joka oli ollut niin huonossa kunnossa, että oli hädin tuskin pysynyt pystyssä. Liljatuuli ja Leimusilmä olivat tehneet kaikki tutkimukset, mutta eivät olleet saaneet selvää, mikä kissaa oikein vaivasi. Yllättäen kissan vointi oli romahtanut pahasti, ja hänen suustaan oli alkanut ryöpytä veristä oksennusta. Muukalainen oli kuollut pian sen jälkeen.
Seuraavana päivänä klaanitovereita oli alkanut ilmestyä parantajan pesän suulle valittaen huimausta ja päänsärkyä. Osa heistä oli alkanut yskiä verta ja menettänyt tasapainonsa. Se oli ollut kuin suoraan jostain kauheimmasta painajaisesta.
Ilmeisesti myös Tähtiklaanissa oli huomattu tilanteen vakavuus, sillä pian Leimusilmä oli nähnyt Kortelammen unessaan, ja entinen Myrskyklaanin parantaja oli kertonut hänelle suolla kasvavasta yrtistä, jonka juuria syömällä sairastuneet kissat paranisivat. Matka lääkkeen luo kestäisi neljä päivää, ja sitä varten Leimusilmän oli koottava itselleen ryhmä Eloklaanin ja Kuolonklaanin sotureista. Niinpä hän oli heti unen saatuaan mennyt Mesitähden puheille, ja he olivat yhdessä lähteneet Kuolonklaaniin neuvottelemaan Punatähden kanssa. Sama tauti piinasi myös kuolonklaanilaisia, joten punaturkkista päällikköä ei ollut tarvinnut kauaa suostutella lähettämään kolmea soturia heidän matkaansa. He olivat sopineet, että yrtin hakijat tapaisivat toisensa seuraavana aamuna kivikukkulalla, josta he jatkaisivat yhdessä etelään.
"Tuolla näkyy liikettä." Hallavarjon ääni havahdutti Leimusilmän ajatuksistaan. Hän kohotti katseensa ja näki kivikukkulan vain muutamien ketunmittojen päässä edessään. Kukkulan laelle nousi seisomaan kolme kissan hahmoa, joiden tummat siluetit piirtyivät terävinä vaalenevaa taivasta vasten. Eloklaanilaiset hidastivat askeliaan ja odottivat, että kuolonklaanilaiset tulisivat ensin heidän luokseen.
Leimusilmä työntyi klaanitoveriensa ohitse kohtaamaan pienikokoisen soturinaaraan, joka laskeutui kahden muun kissan edellä alas kukkulaa. Hän tunnisti kissan Tuhkajuovaksi, yhdeksi Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista. Hän oli nähnyt naaraan useita kertoja kokoontumisissa mutta ei ollut koskaan puhunut tälle. Tuhkajuovan perässä tuli suurikokoinen ja roteva kolli, jonka turkissa risteili arpia. Lisäksi mukana oli vielä tummanruskea nuori naaras, joka katseli eloklaanilaisia suurin, hämmästelevin silmin.
"Tervehdys", Leimusilmä tervehti kuolonklaanilaisia kohteliaasti ja nyökkäsi. "Olen Leimusilmä, Eloklaanin parantajaoppilas. Nämä ovat toverini Hallavarjo, Kultasiipi ja Helmipilkku." Hän viittoi takanaan seisoviin kissoihin. "Te olette varmaankin Punatähden lähettämät soturit." Se oli melko ilmiselvää, mutta Leimusilmä halusi olla varma. Hän toivoi, että matkanteko yhdessä sujuisi hyvin ja he pääsisivät lääkkeen luo hyvissä ajoin. Hän ei ollut varma, kuinka paljon aikaa sairastuneilla klaanitovereilla olisi, ennen kuin tauti veisi heistä voiton.

//Muut yrtin hakijat?

Olin väsynyt pitkän harjoittelu tuokion jälkeen, ja kävelimme Hiilihampaan kanssa takaisin leiriin. Hiilihammas oli tällä kertaa opettanut miten uida lujaa, ja opettanut uuden taistelu taktiikankin. Olin ylpeä, sillä hän oli kehunut minua paljon. Voi kuinka kaipasin niitä hetkiä, kun vielä leikimme klaania ja piilosta. Hymähdin iloisesti astellessani siinä mestarini vieressä, joka oli minulle kuin isä, isä jota en koskaan tavannut. "No, opitko mitään uutta?" Hiilihammas kysyi vaalean siniset silmät tuikkien ilosta, ja ne silmät toivat mieleeni Kimalaistassun, ja ne ajat jolloin tunsin romantiikkaa tätä kohtaan. "Ajattelin vain sitä kun olin pentu, siitä on jo kauan, ja muistot hämärtyvät", vastasin Hiilihampaalle, ja siristin silmiäni lehtisateen auringon paisteessa, mutta ilma oli hiukan kolea. Hiilihammas nyökkäsi ja hymyili, hänelläkin oli varmasti siitä ajasta hyviä muistoja. Katsahdin siniselle taivaalle, jolle leijui pilviä. Muistan kuin eilisen, kun luulin Minttuliekkiä emokseni. Muistan sen yön, kun heräsin, ja tiesin että emoni on kanssani, ikuisesti. "Perillä ollaan", Hiilihammas sanoi hymyillen, kun leiri oli näkyvillä. Naurahdin iloisesti, vihdoin leirillä! Kiihdytin kävelystä juoksuun, ja juoksin leirille, vaikka se oli hiukan pentumaista, mutta tänään minulla on hyvä päivä. Odotin leirin sisäänkäynnillä Hiilihammasta, joka ei lähtenyt mukaan minun pentumaisiin päähänpistoihin. Kävelimme sisälle leiriin, ja huokaisin, vihdoin lepoa. "Jos sinulla on nälkä, voit syödä", Hiilihammas sanoi ja käveli muualle. Nyökkäsin hänelle ja jolkotin oppilaiden pesällä, koska näin Sypressitassun. "Hei!" tervehdin ruskea raidallista naarasta iloisesti. Sypressitassu nyökkäsi tervehdykseksi. "Olin äsken harjoituksissa Hiilihampaan kanssa, hän opetti miten uida lujaa, ja myös uuden taistelu taktiikankin", kerroin Sypressitassulle innokkaasti, minun Aurinkotassumaisella tavallani. "Hienoa, olet jo tosi kokenut", naaras vastasi iloisesti. Hymyilin Sypressitassulle ja istahdin tämän viereen, ja lämpöinen tunne täytti sydämmeni.

Myöhemmin päivällä makoilin rennosti oppilaiden pesällä, olin ottanut torkut ja suin turkkiani. Yllätyksekseni kuulin kutsuhuudon.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Litteäkivelle klaanikokoukseen!" Mesitähti huudahti. Käppäilin nopeasti kuuntelemaan Mesitähteä, tämä saattaa olla tärkeää. Mesitähti katseli kissoja jotka kerääntyivät aukiolle, hän naulitsi katseensa minuun. "Keskuudessanne on uusi soturi, astu eteen Aurinkotassu", Mesitähti sanoi, ja nyökkäsi minulle. Astelin jännittyneenä, kohti Mesitähteä. Hiilihampaan ja Sypressitassu rohkaiseva katse sai minut rohkeaksi, ja astelin ylväästi Mesitähden eteen.
"Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Aurinkotassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?", Mesitähti lausui ne sanat, jotka jokainen soturiksi pääsevä tulee kuulemaan.
"Lupaan!" Lausuin niin että kaikki kuulivat, ja rinnassani paloi ylpeyden roihut.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Aurinkotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aurinkoroihuna. Tähtiklaani kunnioittaa iloisuuttasi ja urheuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi", Mesitähti lopetti. Aurinkoroihu! Maailman mahtavin nimi. "Aurinkoroihu! Aurinkoroihu!" kissat huusivat ympärilläni, ja katselin ylpeästi ympärilleni. Kissat hajaantuivat omiin puuhinsa, mutta Hiilihammas, ja Sypressitassu tulivat luokseni. "Olen sinusta niin ylpeä", Hiilihammas sanoi ylpeällä äänensävyllä. Puskin vanhemman soturin kylkeä leikkisästi, ja käännyin Sypressitassun puoleen, tämän silmissä kiilsi ilo. "Olet soturi! Ja sinulla on hieno nimi! Onnea!" Sypressitassu sanoi iloisesti. Nyökkäsin hymyillen, ja katsahdin leirin ulospääsyä. Minun pitäisi valvoa seuraava yö, mutta ei se haittaa, sillä olen vihdoin soturi.

// Sype? (Voit jatkaa jos haluat)

Puoli kuuta sitten Minttuliekki oli synnyttänyt neljä pentua, joista Matarapentu oli kaikkien harmiksi syntynyt kuolleena. Pieni pentu oli vaeltanut Tähtiklaaniin ennen kuin oli edes ehtinyt kokea elämää emonsa ulkopuolella. Vaikka ajatus kuolleesta pennusta jyskytti edelleen ikävänä muistona rinnassani, kolme elävää pentua olivat tuoneet paljon iloa koko klaanille. Minttuliekki ja minä olimme nimenneet eloon jääneet pennut Malvapennuksi, Murattipennuksi ja Tähtimöpennuksi. Pennut olivat avanneet jo silmänsä ja alkaneet opettelemaan kävelemistä. Kävin pentutarhalla aina kun vain voin, mutta varapäällikön ja päällikön tehtäviä hoitaessa päiväni olivat varsin kiireisiä. En kuitenkaan tehnyt sitä virhettä, että olisin valittanut asiasta kumppanilleni. Se olisi saattanut saada hänet tuntomaan huonoa omatuntoa siitä, että hän oli siirtynyt pentutarhalle ja jättänyt velvollisuutensa varapäällikkönä minulle.
"Kaunis päivä", vierelläni kulkeva Liljatuuli tokaisi silmäillessään metsää. Naaras oli oikeassa, päivä oli kaunis. Aurinko oli vasta noussut, ja metsä oli yhä märkä öisen sateen jäljiltä. Pensaiden lehdillä lepäävät vesipisarat kimmelsivät kauniisti, kun auringonsäteet heijastuivat niihin. Kirpsakka ilma ja puiden kellastuvat lehdet eivät antaneet unohtaa, että lehtisade oli saapunut metsään. Siitä kertoivat myös parantajien tyhjenevät yrttivarastot. Olinkin lähtenyt Liljatuulen avuksi etsimään hänen tarvitsemiaan yrttejä.
"Niin on", vastasin pienellä viiveellä ja katsahdin hetkeksi sisareeni. Liljatuulen katse oli tiukasti aluskasvillisuudessa. Arvelin hänen pitävän silmänsä auki mahdollisten yrttien varalta.
"Lehtikadosta tulee vaikea, jos emme saa yrttivarastoa täyteen", naaras mumisi kireällä äänellä. Ymmärsin hyvin naaraan huolen, eikä se ollut aiheeton. Parantajat eivät voisi tehdä työtään kunnolla, ellei heillä ollut tarvittavia yrttejä.
"Me selviämme aina jotenkin", vakuutin rauhallisella äänellä, yrittäen lohduttaa selvästi stressaantunutta pentuetoveriani. Liljatuuli nyökytteli päätään:
"Niin, Eloklaani selviää mistä tahansa. Olenkin enemmän huolissani yksilöistä; moni kissa liittyy aivan turhaan Tähtiklaanin riveihin, jos meiltä puuttuu tärkeitä yrttejä." Kosketin lohduttavasti hännälläni harmaan kissan lapoja.
"Jos niin käy, se on Tähtiklaanin päätös. Minä tiedän, että sinä ja Leimusilmä teette aina parhaanne", nau'uin vakaalla äänellä. Liljatuuli hidasti tahtiaan ja käänsi kasvonsa minun suuntaani. Tämän kasvoille hiipi hento, mutta hieman murheellinen hymy.
"Kiitos", hän lausahti, "sinä olet hyvä päällikkö."
"Ja sinä hyvä parantaja", lisäsin lämpimällä äänellä.

Yrttien etsiminen oli vienyt aikaa, ja palasimme leiriin vasta aurinkohuipun jälkeen. Olimme löytäneet joitakin Liljatuulen tarvitsemia yrttejä, mutta määrät eivät olleet päätä huimaavia. Naaras vakuutti olevansa kiitollinen siitä, että löysimme edes jotakin, mutta en voinut olla huomaamatta hänen pettymystään. Kiikutin yrtit tumman naaraskissan perässä parantajan pesälle ja laskin ne pesän kylmälle pohjalle.
"Kiitos avusta, selviän tästä eteenpäin yksin. Ellet välttämättä halua auttaa yrttien lajittelussa", Liljatuuli virnisti leikkisästi. Vastasin tämän tokaisuun naurahtaen:
"Minusta olisi varmaankin enemmän haittaa kuin hyötyä, joten ehkä on parempi liueta paikalta. Nähdään."
"Nähdään", Liljatuuli vastasi, kun peruutin ulos parantajan pesästä sairasaukiolle. Katseeni käväisi Lieskakajossa ja Kuutamotassussa, jotka molemmat nukkuivat omilla vuoteillaan. Kaksikko oli haavoittunut taistelussa koiraa vastaan jokin aika sitten. Toivoin tosiaan, että molemmat toipuisivat ennalleen. Lieskakajo oli hyvä soturi ja Kuutamotassu etevä oppilas. Klaani menettäisi paljon, mikäli taistelun aiheuttamat vammat estäisivät heitä toimimaan sotureina.
Kuljin hiljaa nukkuvien kissojen ohi pesän uloskäynnille ja pujahdin pääaukiolle. Räpyttelin hetken silmiäni tottuakseni kirkkauteen. Aurinko oli kadonnut taivaan peittäneiden pilvien taakse. Arvelin, että pian alkaisi taas sataa.
Astelin rennoin askelin pääaukion poikki tuoresaaliskasalle, jossa lojui muutamia elottomia saaliita. Katseeni pysähtyi ruskeaturkkiseen jänikseen. En jaksaisi syödä sitä yksin, joten silmäilin hetken pääaukiota etsien seuraa itselleni. Huomasin Väärävarjon istuvan ryhdikkäästi piikkihernemuurin liepeillä, joten nappasin jäniksen hampaisiini ja kävelin isäni luokse.
"Hei", tervehdin kollia ja laskin jäniksen maahan, "tahtoisitko jakaa tämän kanssani?" Valkoturkkinen kolli silmäili arvioivasti maassa makaavaa jänistä. Hetken päästä hän nyökäytti päätään:
"Toki." Istuuduin alas ja tarjosin ensimmäistä suupalaa vanhemmalle kollille.
"Miten sinulla menee?" kysyin, sillä emme olleet sitten pentujen syntymän ehtineet jutella. Kolli alkoi hampaillaan repiä jäniksen nahkaa rikki päästäkseen käsiksi maukkaaseen lihaan.
"Ihan hyvin, miksi niin?" valkea soturi kysyi nostamatta meripihkaista katsettaan minuun.
"Olen kiinnostunut, olethan sentään eloklaanilainen ja minun isäni", vastasin rauhallisella äänellä. Väärävarjo kohautti lapojaan. Oliko hän loukkaantunut minulle jostakin? Toisaalta en tuntenut soturia kovinkaan hyvin, joten tämä saattoi hyvinkin olla vain hänen tapansa kommunikoida. Väärävarjo viihtyi pitkälti omissa oloissaan tai Pohjaharhan kanssa. Olin harvoin nähnyt hänen liittyvän oma-aloitteisesti muiden eloklaanilaisten seuraan.
"Pohjaharhasta on kasvanut hieno soturi", tokaisin yrittäen avata keskusteluyhteyttä. Väärävarjo haukkasi palan jäniksestä ja jauhoi lihaa hetken ajan suussaan. Hän nosti vaalean katseensa minuun ja nyökkäsi.
"Hän on tullut emoonsa", kolli lausahti vaimealla äänellä. Hänen katseensa lipui minusta johonkin kaukaisuuteen.
"Et olekaan puhunut hänestä. Oliko hän kuolonklaanilainen?" kysymykseni sai Väärävarjon katseen taas terävöitymään. Haukkasin vuorostani palan jäniksestä.
"Oli", valkea soturi vastasi lyhyesti, eikä enää kohdannut katsettani. Kolli vaikutti jännittyneeltä, eikä keskustelu selvästi ollut mennyt hänen mielestään oikeaan suuntaan.
"Oletan, ettet tahdo kertoa enempää. Eikä sillä niin väliä, sinä olet kuitenkin kasvattanut Pohjaharhan hyvin", vakuutin hymyillen. Väärävarjo näytti rentoutuvan ja vastasi jopa hymyyni hymyllä.
"Uskon, että hyvä kissa hänestä olisi tullut ilman minuakin. Enhän minä ollut sinun ja Liljatuulenkaan elämässä, ja silti teistä on kasvanut oikein erinomaisia kissoja", kolli vähätteli itseään.
"Tästä voimme varmaankin päätellä, että kaikki on kiinni verestä. Sinun veresi virtaa meissä, jonka vuoksi olemme niin mallikkaita kissoja", virnistin.
"Niin kai, jos sinä olet sitä mieltä", Väärävarjo hymähti. Työnsin jäniksen takaisin hänelle ja oli kollin vuoro syödä. Sydäntäni lämmitti, että olin saanut keskusteluyhteyden isääni.
"Tulisit joku kerta mukaani pentutarhalle tervehtimään Minttuliekkiä, Nokkospilveä ja pentuja. He kaikki olisivat varmasti otettuja vierailustasi", ehdotin ystävällisesti. Väärävarjo katsahti minuun harkiten.
"Eiköhän se käy, jos itse päällikkö pyytää", kolli sanoi päätään hitaasti nyökytellen. Kasvoilleni levisi lämmin hymy. Toivoin, että kolli pääsisi tutustumaan paremmin muuhun perheeseensä kuin vain minuun ja Pohjaharhaan.

Taas kerran oli koittanut uusi aamu Eloklaanin miellyttävässä leirissä. Mesitähti oli sijoittanut minut ja rakkaan veljeni Kieron sotureiden pesään eloklaanilaisten luokse. Se ei tuntunut olevan monen eloklaanilaissoturin mieleen, sillä edelleen osa heistä karttoi meitä minkä kerkesi. Aivan kuin me olisimme ollut jokin rutto, joka tarttuu pelkästään lähellä olemisesta.
Aluksi Eloklaani oli kiehtonut minua lähinnä sen ihmeellisyyden ja kuolemattoman päällikön vuoksi, mutta vietettyämme täällä enemmän aikaa, paikka oli alkanut tuntumaan yllättävänkin kodikkaalta. Olin ihmeissäni siitä, että näinkin suuri kissajoukko eli yhdessä, sovussa selkeiden sääntöjen mukaan ja totteli joitakin höpöhöpö-mielikuvituskissoja, Tähtiklaaniko se oli? Ajatus siitä, että kaikilla tämän klaanin kissoilla viirasi hieman päästä sai huvittuneen hymyn nousemaan kasvoilleni ja Kieron katsomaan minua kummastuneesti.
"Kunhan vain ajattelen mukavia, veli-hyvä", selitin tilanteen veljelleni, joka nyökkäsi ja käänsi taas katseensa pois.
Mutta toisaalta, ei minulla ollut varaa tuomita eloklaanilaisia. He tuntuivat ihan oikeasti uskovan tähän Tähtiklaaniin yhtä vahvasti kuin Metsähalla oli uskonut harhoihinsa, ellei jopa vahvemmin. Se oli ihan ymmärrettävää; kukapa ei olisi halunnut uskoa ikuiseen elämään ja päättymättömään onneen. Minä ainakin halusin, mutta minä olin nähnyt oikean maailman. Se, mitä minulle ja Kierolle oli tapahtunut, oli ollut merkki siitä, ettei mitään suurempia voimia ollut olemassakaan. Jos olisi, ne eivät olisi antaneet meidän kärsiä kuten olimme kärsineet.
“Huomenta”, Mesitähden tuttu, lämmin naukaisu katkaisi tummuvat ajatukseni ja nostin katseeni valkoturkkisen päällikön vihreisiin silmiin. Mesitähden kasvoilla oli tutuksi tullut ystävällinen hymy, kun hän kohtasi meidät. Pidin erityisesti siitä, miten kolli otti myös Kieron huomioon, vaikkei veliparka puhunut sanaakaan.
“Miten olette viihtyneet Eloklaanissa?” siro kolli kysyi liittyen seuraamme. Vilkaisin Kieroa, joka nyökäytti pienesti päätään, ja käänsin katseeni takaisin Mesitähteen.
“Oikein hyvin, olemme viimeisen puolen kuun aikana syöneet varmasti enemmän kuin koskaan ennen. Täytyy muistaa liikkua vähän enemmän, tai pian olemme lihavia kuin mitkä”, nauroin huvittuneesti. Mesitähti naurahti myös hyvillään.
“Hienoa, että olette viihtyneet. Oletteko miettineet tulevaisuuttanne lainkaan? Minä ja koko Eloklaani olisimme hyvin otettuja, jos päättäisitte jäädä luoksemme ihan pysyvästi”, päällikkö lausahti rauhallisella äänellä ja silmäili vuorotellen minua ja Kieroa. Vilkaisin veljeäni, jonka ilme pysyi yhtä tuimana kuin aina; kollin tuima katse ei irtaantunut Mesitähdestä, ja se kertoi tarpeeksi.
“En usko, että olemme ainakaan vielä valmiita sellaiseen. Katsos kun tämä kaikki on meille vielä ihan uutta. Aiotko sinä ajaa meidät pois täältä?” kysyin pettyneenä kulmiani kurtistaen. Mesitähti näytti säikähtävän ja pudisteli nopeasti päätään:
“Ei, en missään nimessä tarkoittanut sellaista. Voitte viipyä Eloklaanissa niin kauan kuin tahdotte, en halua painostaa teitä suuntaan tai toiseen.” Tyytyväinen ilme palasi taas kasvoilleni.
“Sepä on helpottavaa kuulla. Me lupaamme harkita ehdotustasi. Siihen saakka, kun olemme saaneet päätöksen tehtyä, voimme kaiketi jatkaa aivan kuten tähänkin saakka?” varmistin päälliköltä.
“Tietysti, teistä on kyllä suuri apu Eloklaanille. Utusielu kehui sinua pari päivää sitten, olit kuulemma saanut kiitettävän määrän saalista klaanille”, Mesitähti sanoi ystävällisellä äänellä. Päällikön katse kääntyi nopeasti pentutarhan suuntaan, kun punaruskea kissa asteli venytellen ulos pensaikon alta. Päällikkö vilkaisi meitä pahoitteleva ilme kasvoillaan.
“Mene vain, emme me pahastu”, vakuuttelin. Kolli hyvästeli meidät ja kiiruhti kumppaninsa luokse. Vilkaisin Kieroa, joka silmäili päällikköä ja tämän kumppania, jotka jäivät viettämään aikaa pentutarhan ulkopuolelle.
“Mitähän me sitten keksisimme?” kysyin saadakseni veljeni huomion itseeni. Kolli käänsi nopeasti katseensa pois päälliköstä minuun ja kohautti lapojaan. Pyöräytin silmiäni.
“No, ollaan sitten vain. Emmeköhän me ennen pitkää jotakin keksi.”

Koko aamupäivä meni oikeastaan vain istuskellessa. Kun metsästyspartio palasi takaisin leiriin, Kiero kävi hakemassa meille tuoresaaliskasasta oikein maukkaan oravan, jonka söimme yhdessä.
Tarkkailin eloklaanilaisia ja yritin muistaa jokaisen pääaukiolla oleskelevan kissan nimen. Minulla oli vaikeuksia pysyä kartalla siitä, kuka oli kenellekin sukua ja miten. Aluksi oli tuntunut, että jokainen tämän klaanin kissa oli joko Mesitähden kumppani, sisarus, pentu, vanhempi tai muu sukulainen. Olin kiitollinen, että minun perheeseeni kuuluimme vain minä ja Kiero. Veljeni oli kaikki mitä tarvitsin, olisi ollut raskasta ja stressaavaa yrittää antaa tarpeeksi huomiota useammalle perheenjäsenelle.
Aluksi olin sekoittanut nimeltä kaikki vähänkin saman näköiset kissat. Siispä olin muuttanut taktiikkaa ja turkin värin ja värityksen sijaan olin alkanut kiinnittämään enemmän huomiota yksityiskohtiin ja ruumiinrakenteisiin. Jokaisen käydyn keskustelun aikana yritin painaa mieleeni keskustelukumppanistani jotakin, joka helpottaisi minua muistamaan hänet jatkossakin.
Olin oppinut myös tunnistamaan parantannustaitoiset kissat, eli Liljatuulen ja Leimusilmän. Ensimmäisinä päivinä klaanissa olin luullut Leimusilmän olevan soturi. Oli ollut hieman noloa kysellä häneltä päivän partioista, kun kolli oli kertonut olevansa parantajaoppilas. Eloklaanin parantaja Liljatuuli oli päällikön sisko, ja hänet olinkin usein nähnyt Mesitähden seurassa. Oikein miellyttävä naaraskissa, olin itsekin jutustellut hänen kanssaan pari kertaa. Kauniit, tummansiniset silmät omaava Minttuliekki taas oli varapäällikkö, mutta tällä hetkellä hoitamassa hänen ja Mesitähden pienen pieniä pentuja. Malvapentu, Matarapentu ja Tähtimöpentu olivat vasta puolen kuun ikäisiä. Pentutarhalla asui myös Mesitähden tytär Nokkospilvi. Hänen kanssaan en ollut ehtinyt keskustelemaan juurikaan. Hän odotti pentuja jollekin soturille, jonka nimeä tai ulkonäköä en edes tiennyt. Heidän seuranaan asusti myös Sumupentu.
Katsahdin piikkihernetunnelin suuntaan, jonne alkoi kerääntyä partioon valmistautuvia kissoja. Kun tunnistin Hiilihampaan, muistin Mesitähden laittaneen minut mukaan partioon. Ensimmäistä kertaa koskaan, päällikkö oli laittanut minut partioon ilman Kieroa. Velikulta jäisi yksin leiriin.
“Minun on mentävä. Etsi itsellesi mukavaa seuraa”, nau’uin kääntäessäni katseeni Kieroon. Kolli pyöräytti silmiään. Tiesin, että muihin tutustuminen oli sanattomalle veljelleni haastavaa, ja moni varmasti karttoi häntä juurikin puhumattomuuden vuoksi. En halunnut hänen tuntevan oloaan yksinäiseksi, joten olin päättänyt itse saada veljeni jotenkin sosialisoitumaan muiden eloklaanilaisten kanssa.
Nousin ylös ja kävelin rennoin askelin Hiilihampaan ja kolmen muun kissan luokse. En tiennyt partiota johtavan, hopean tabbykuvioisen naaraskissan nimeä, mutta tunnistin valkoturkkiset Väärävarjon ja Mehiläislennon. Väärävarjon muistin siitä, että hän oli Mesitähden isä ja ruumiinrakenteeltaan hyvin päällikön kaltainen. Mikäli Mesitähtikin olisi ollut täysin valkoinen, heitä tuskin olisi erottanut toisistaan. Mehiläislento oli Hiilihampaan poika, jonka Metsähalla oli yrittänyt tappaa. Olin henkilökohtaisesti pyytänyt nuorelta kollilta anteeksi minun ja veljeni osuuttani hyökkäykseen, ja tämä vaikutti vilpittömältä hyväksyttyään anteeksipyyntöni.
Tabbykuvioinen naaras johdatti meidät raittiiseen ulkoilmaan. Metsä oli muuttunut nopeasti, kun viherlehti oli vaihtunut lehtisateeseen. Puiden lehdet olivat kellastuneet ja metsän aluskasvillisuuden seassa kasvoi runsaasti sinisiä ja punasia marjoja; puolukoita ja mustikoita kaiketi. Kiitin onneani, etten ollut Väärävarjon ja Mehiläislennon tapaan valkoturkkinen. He tuskin nauttivat siitä, kun turkki oli aluskasvillisuuden seassa rämpimisen jälkeen täynnä mustikoista tulleita punertavia laikkuja.
Jättäydyin partion hännille Hiilihampaan vierelle. Kuljimme rinnatusten polkua pitkin eteenpäin. Vilkaisin tummaturkkista soturia ja päätin aloittaa keskustelun hänen kanssaan. Halusin tutustua Hiilihampaaseen paremmin, sillä ruskea soturi oli paljastunut oikein miellyttäväksi kissaksi.
“Oletko sinä syntynyt Eloklaanissa?” kysyin ystävällisellä äänellä.

//Hiili?

Leimusilmä: 18kp -

Kultasiipi: 6kp -

Närhitassu: 29kp! -

Pohjaharha: 18kp -

Ampiaispisto: 14kp -

Omenahuuma: 14kp -

Hiilihammas: 19kp -

Sumupentu: 15kp - Sumupentu on ollut pentuna jo 2 kuukautta, joten voit nimittää hänet seuraavassa tarinassa oppilaaksi. Mestariksi Sumupentu saa Omenahuuman. Muistathan ilmoittaa nimityksestä ilmoituksiin!

Aurinkotassu: 9kp - Soturin pisteet kasassa!

Yllätyksekseni muukalainen vaikutti olevan hyvin tietoinen siitä, missä oli. Hän jopa sanoi etsivänsä Eloklaania. Mittailin pienikokoista kollia katseellani, ikään kuin se olisi jotenkin auttanut minua saamaan selville, millä asialla tämä liikkui.
"Hyvä huomio", murahdin vastaukseksi erakolle, joka arvasi minun olevan Eloklaanista. "Tuskin minua ulkopuolisena kiinnostaisi kauheasti tietää, miksi liikut Eloklaanin reviirillä."
Mietin, mitä minun kuuluisi tehdä tunkeilijalle. Hän oli tullut reviirillemme syystä, enkä uskonut, että Mesitähti olisi käännyttänyt ketään pois ilman hyvää syytä. Lisäksi tästä rääpäleestä tuskin olisi kovin paljon harmia, jos veisin sen leiriin jututtamaan päällikköä.
"Voin viedä sinut leiriimme", aloitin hitaasti, pitäen välissä lyhyen ajatustauon, sillä yritin edelleen pähkäillä, mikä oli parhain tapa toimia tässä tilanteessa. "Oletan sinulla olevan jokin syy, miksi etsit meitä, joten saat keskustella asiasta päällikkömme kanssa. Sopiiko se sinulle?"
Erakko nyökkäsi, mutta hänen silmissään näkyi häilähdys epäluuloisuutta. "Sopii."
"Hyvä. Mennään sitten." Kutsuin kollin mukaani hännän heilautuksella, ja lähdin tassuttamaan rauhallisessa tahdissa leirin suuntaan. Käänsin toista korvaani aavistuksen taaksepäin varmistuakseni siitä, että kissa oli varmasti lähtenyt seuraamaan minua.
Yhtäkkiä edessäpäin olevasta pensaasta kuului kahinaa ja Korppisiipi tupsahti eteeni rastas hampaissaan. Mustavalkoinen naaras katsoi minua hiukan yllättyneenä, ja hänen kulmansa kurtistuivat, kun hän huomasi takanani olevan vieraan.
"Omenahuuma, kuka tuo on?" kokeneempi soturi sihahti, ja hänen häntänsä kiemurteli kuin hyökkäämään valmistautuva käärme. Ymmärsin naaraan varautuneen asenteen hyvin: viime kerralla, kun klaanin alueelle oli tullut vieraita kissoja, hänen kumppaninsa ja Mesitähti olivat joutuneet hyökkäyksen kohteeksi.
"Joku kissa, joka sanoo etsineensä meitä", vastasin soturittarelle rauhallisesti. "Vien hänet leiriin Mesitähden juttusille, joten partio jää osaltani kesken."
Korppisiipi näytti edelleen epäileväiseltä. Hän ei selvästi olisi halunnut päästää minua yksinäni muukalaisen kanssa syvemmälle reviirillemme, mutta uskoin naaraan näkevän itsekin, ettei takanani seisovasta kollista ollut minulle vastusta. Sen lisäksi reviiri kuhisi eloklaanilaisia, joten joku kyllä saisi hänet ennen pitkää kiinni, mikäli tämä päättäisi yrittää karata. Toisaalta, miksi erakko olisi halunnut karata, jos hän kerran oli tullut varta vasten etsimään meitä?
"Nähdään leirissä", sanoin Korppisiivelle vielä nopeasti, ja kuljin hänen ohitseen erakko perässäni.
Ehdimme kulkea jonkin matkaa hiljaisuudessa. Sitten minun oli aivan pakko aloittaa keskustelu, sillä halusin tietää enemmän vieraastamme:
"Minä olen Omenahuuma. Pahoittelen, jos vaikutin aiemmin tylyltä. Tehtäväni on suojella klaaniani kaikilta uhilta, mukaan lukien vierailta kissoilta, jotka tulevat rajojen yli meidän metsiimme. Kuka sinä siis oikeastaan olet, ja missä olet kuullut meistä?"

//Kehrääjä?

Kuutamotassu odotti rauhallisesti, että Leimusilmä sai irrotettua seittisiteen naaraan töpöksi lyhentyneen hännän ympäriltä. Parantajaoppilas tutkaili häntää arvioivasti, yrittäen löytää mahdollisia merkkejä tulehduksesta. Mitään hälyttävää kuitenkaan löytynyt; ruhjottu häntä näkyi paranevan odotettua paremmin. Vähän ajan päästä Kuutamotassu olisi valmis palaamaan takaisin oppilaan tehtäviin.
“Hyvältä näyttää”, hän totesi oppilaalle hymyssä suin. Samalla hän rupesi levittämään lääkesalvaa töpöhännän karvattomaan päähän, jossa rikkinäinen iho oli hiljalleen alkanut arpeutua. Ajan kanssa siihen toivottavasti kasvaisi uutta karvaa peittämään paljaan ihon, mutta siihen asti Kuutamotassun täytyisi vain totutella häntänsä uuteen, jokseenkin karuun ulkomuotoon.
“Kestääkö sen paranemisessa vielä pitkään?” Kuutamotassu kysyi hieman levottoman oloisena. Naaras oli viettänyt parantajan pesällä jo monta päivää, ja nuoren kissan aika alkoi varmasti käydä pitkäksi yrteiltä haisevassa tunkkaisessa onkalossa.
Leimusilmä pudisti päätään. “Vielä muutama päivä ja voit siirtyä oppilaiden pesälle. Sitä ennen voit kyllä käydä vapaasti jaloittelemassa aukiolla. Ihme, ettet ole vielä menettänyt järkeäsi, kun olet joutunut viettämään niin paljon aikaa meidän seurassamme”, hän tokaisi vitsikkäästi, ja se sai Kuutamotassunkin hymyilemään.
“Mitä vikaa meidän seurassamme muka on?” kysyi Liljatuuli, joka puikahti juuri sisälle pesään. Hän katsoi Leimusilmää mukamas pahastuneena.
“Mieti nyt vähän: Kuutamotassu on joutunut kuuntelemaan sinun kuorsaustasi ja minun yksinpuheluitani jo monta päivää putkeen. Parantajat ovat luonnostaan ihan kajahtaneita, mutta tavallinen oppilas sekoaa tällaisessa ympäristössä ennen pitkää. Se on ihan tutkittu juttu”, Leimusilmä selitti silmät kirkkaina. Liljatuuli tuhahti ja pyöritteli silmiään huvittuneena.
“Jos täällä joku on kajahtanut, niin se olet sinä”, parantajanaaras murahti, ja hänen meripihkanväriset silmänsä tuikkivat ilkikurisesti.
“Hei, kumpi meistä olikaan se kokeneempi parantaja? Minä olen oppinut kaikki taitoni sinulta - mukaan lukien omituiset tavat, joihin kuuluu yksin yrttivarastossa tupiseminen, päivänvalon karttaminen ja heikko ruokahalu.” Leimusilmä vinkkasi Liljatuulelle leikkisästi silmää, johon Liljatuuli vastasi päätään pudistelemalla.
“Välillä mietin, oliko esi-isillä mehiläisiä päässään, kun he lähettivät sinut minun oppilaakseni”, tämä huokaisi, ja Leimusilmä tiesi, ettei naaras ollut tosissaan - ainakaan kokonaan. Mestarin ja oppilaan välille oli muodostunut vuodenaikojen saatossa syvä side, jota ei noin vain rikottaisi. Huumori oli keino, jonka avulla Leimusilmä selvisi vaikeiden aikojen läpi, ja Liljatuuli oli selvästi omaksunut osittain tämän piirteen oppilaaltaan kuluneiden kuiden aikana. Naaras oli kuitenkin hyvin tiukka siitä, millaisissa tilanteissa ei ollut sopivaa vitsailla, ja Leimusilmän oli täytynyt sisäistää nämä kyseiset tilanteet.

Aurinkohuipun aikaan Sumupentu eksyi parantajan pesälle. Vaaleanharmaalla pennulla oli monta kysymystä, joihin vastaaminen vei aikaa sekä Liljatuulelta että Leimusilmältä. Leimusilmä ei kuitenkaan hennonut ajaa pentua ulos pesästä, ja sitä paitsi, ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun nuoria kissoja kiinnosti tutustua parantajien arkeen. Hän muisti hyvin senkin kerran, kun Kultasiipi oli pentuna livahtanut parantajan pesään ja hän oli saanut naaraan rysän päältä kiinni. Silloinkaan hän ei ollut hätistänyt pentua matkoihinsa vaan opettanut tälle pari hyödyllistä yrttiä. Leimusilmän mielestä oli vain hyvä, että useampi kissa klaanista tiesi muutamia perusyrttejä, jotka saattoivat olla hyödyksi ensiavussa, mikäli parantajat eivät syystä tai toisesta olleet paikalla.
Kun Leimusilmä ja Liljatuuli olivat lähdössä etsimään yrttejä, Sumupentu olisi halunnut lähteä heidän mukaansa. Pitääksen pennun leirissä Leimusilmä lupasi, että Sumupentu voisi vahtia parantajan pesää heidän ollessaan ulkona, vaikka todellisuudessa hän oli jo pyytänyt Kultasiipeä päivystämään paikan päällä ihan vain kaiken varalta.
He eivät viipyneet leirin ulkopuolella kovin kauan, sillä yrttejä oli melko vähän löydettävissä ja taivas oli alkanut jo tummua.
“Pitää huomenna tehdä uusi reissu heti aamusta”, Liljatuuli tokaisi.
Leimusilmä nyökkäsi. “Toivotaan, että huomennakin on poutaa. En haluaisia joutua lähtemään metsään vesisateessa.”
Liljatuuli katsahti häneen kulmiaan kohottaen. “Et kai sinä vettä säiky?”
“En tietenkään!” Leimusilmä puhahti ja huiskaisi hännällään. “On vain inhottavaa, kun vesi kastelee turkin litimäräksi ja se liimautuu nahkaan kiinni.”
“Niinpä niin.” Liljatuuli käänsi katseensa takaisin menosuuntaan, mutta hänen naamalleen oli ilmestynyt huvittunut hymynkare.

Leirissä Leimusilmä antoi löytämänsä yrtit Liljatuulelle, joka vei ne parantajan pesälle. Leimusilmä itse meni katsomaan, miten Sumupennulla oli sujunut sillä välin, kun he olivat olleet poissa. Pentu makoili lähellä leirin reunaa, ja Leimusilmän huomatessaan tämä ponnahti jaloilleen ja tepasteli kollia vastaan.
“Näkyikö mitään epäilyttävää?” Leimusilmä tiedusteli.
“Ei yhtään mitään. Minulle ehti tulla tylsää”, Sumupentu vastasi ja haukotteli pitkästyneenä.
“No, kiitos kuitenkin, kun pidit vahtia”, mustavalkoinen parantajaoppilas kiitti. “Jos haluat, voin opettaa sinulle vielä pari helppoa yrttiä”, hän ehdotti sen jälkeen.

//Sumu?

Hyppelin aukiolla. Tykkäsin katsella pesiä. "Hmm.." ajattelin kurkistaessani yhdelle pesälle. Siellä haisi yrtit. "Hei." kuului kollin ääni pesän nurkasta. "Ole sitten hiukan hiljempaa." kuului kuiskaus. Huomasin Liljatuuli-nimisen naaraan. "Mitä täällä tapahtuu?" kysyin. "Tänne hyökkäsi koira. Tai no ei ihan tänne mutta nämä kissat vahingoittuvat." Leimusilmä naukaisi. "Ai. Harmi." sanoin. "Niinpä juuri." Liljatuuli sanoi. "Ja yrttejäkin on kirotun vähän!" "Mikä yrtti sitten teiltä puuttuu?" kysyin kiinnostuneena. "No vaikka ja mitä." Leimusilmä sanoi. "Ja kukkivia kasvejakaan ei enää ole." "Voinko auttaa?" kysyin hiukan varautuneesti. En pitänyt oikein parantajan työstä, mutten halunnut vaikuttaa välinpitämättömältä. "Et kauheasti." sanoi Liljatuuli pahoittelevasti. "Et ole parantaja." "Haluaisin parantajaksi." sanoin painokkaasti. "No, hyvä on." Liljatuuli myöntyi. "Jauha vaikka tuo yrtti." Otin yrtin suuhuni. Se maistui hirveän kitkerältä. Sylkäisin sen heti pois. "Ihan kauhean makuista!" älähdin. Huomasin Liljatuulen vaihtavan katseita Leimusilmän kanssa. Katsoin heitä ärtyneesti. "Niinhän se maistuukin." Leimusilmä sanoi. Hänen silmissään oli huvittunut pilke. "En ole mikään pikkupentu." sanoin. "Etpä niin." Liljatuuli sanoi hymyillen. Painoin pääni alas. Nappasin varren suuhuni. "Mikä yrtti se on, tiedätkö, Sumupentu?" Leimusilmä kysyi. Maistelin yrttiä. Se maistui..jotenkin kitkerälle. "Nokkosta?" kysyin. "Nokkosen vartta." Leimusilmä vastasi. "Oikein hyvä." Sanat lämmittivät sydäntäni. "Ehkäpä sinun kannattaisi lähteä ennen kuin koko yrttivarasto on suussasi." Liljatuuli sanoi huvittuneesti. Nyökkäsin ja poistuin pesästä. Turkkini tuoksui voimakkaasti. Huomasin Liljatuulen ja Leimusilmän menevän hakemaan yrttejä. "Saanko tulla mukaan?" kysyin toiveikkaasti. "Et tällä kertaa." Leimusilmä vastasi. "Voit vahtia parantajan pesää." Ryntäsin vahtimaan. Mikään mäyrä tai kettu tai koira ei pääsisi sisään! "Muista olla sitten hiljaa!" Liljatuuli huusi perääni. "Joo." vastasin vaikka tiesin etteivät he kuulisi sitä. Venyttelin pesän edessä. "Tämä on tylsää." ajattelin. Hyppelin aukiolla. Sitten tein muutaman kuperkeikan. Pudistelin hiekkaa turkistani.
"Leimu?"

Istuin oppilaiden pesän edustalla, silmät sirillään nauttien lehtisateen alun lämpimästä auringon paisteesta. Olin viettänyt mainion viherlehden, ja se taisi myös olla ensimmäiseni. Olin harjoitellut kovasti Hiilihampaan kanssa, ja tunsin olevani todella taitava, Hiilihammas on koko Eloklaanin parhain kissa ja mestari! Olin myös käynyt Sypressitassun kanssa uimassa, no, tietysti Hiilihammas ja Korppisiipikin olivat mukana, enkä enää ikinä suostu karkaamaan keskellä yötä leiristä, en ikinä. Venytin selkääni auringossa, lämpö pureutui turkin läpi, ja tuntui hyvältä, mutta lämpöä ei enää ole kauaa, sillä lehtikato lähestyy, ja lehtikadon mukana tulee kylmyys ja pimeys. En oikein pidä lehtikadosta, silloin on kylmä, pimeää, ja vielä se, että kylmä lumi pureutuu polkuanturoihin, sekä se, että riista näkee kirkkaan turkkini vaikka tekisin mitä. Vielä pentuna rakastin lehtikatoa, tykkäsin leikkiä lumessa, ja napata lumihiutaleita, sen ajatteleminen toi hyviä muistoja. Siirsin ajatukseni pentuajoista nykyaikaan, ja koulutukseeni. Olin jo hyvin edistynyt oppilas, ja ehkäpä pääsen pian soturiksi, se olisi mahtavaa, kun saa mennä ilman mestaria leiristä, ja partioida joka päivä, nyt kun ajattelen, eu soturina oleminen ole kovinkaan ihmeellistä. Partioidaan, saalistetaan ja partioidaan, se kuulostaa ennemmin rankalta kuin mahtavalta ja ihanalta… Kouhautin lapojani, ken tietää, ehkä tykkään tehdä sitä, tai ehkä en. Saan tietää sen vasta tulevaisuudessa. Minua myös hiukan harmitti, koska Sypressitassu on niin nuori, joten hän ei pääse soturiksi samaan aikaan, vaan joutuu olemaan yhä oppilas. En ole varma, mutta minusta tuntuu ettei hänellä ole kovinkaan montaa oppilas ystävää, pikemminkin, joko he kiusaavat häntä, tai eivät ole lainkaan tekemisissä, saatan myös olla väärässä, koska en tiedä kenen kanssa hän on tekemisissä. Sen tiedän, että tykkään hänestä, ihan kumppani mielessä, vaikka hän on lähiaikoina vaikuttanut oudolta. Huokaisin ja katselin leiriä, olin miettinyt jo kauan, ja ehkä minun pitäisi miettiä lisää, kuten tulevaisuuttani. En ollut vielä varma, mitä tahdoin elämästäni, haluanko olla Eloklaanin tunnettu soturi, josta kissat puhuvat vielä monen vuodenajan jälkeen, haluanko pentuja vai en, saanko oppilaan, vai en, mielessäni pyöri monta kysymystä, joihin en saa vastausta, ainakaan vielä. Nyt kun tässä mietiskelen, voisin hiukan samalla sukia lyhyttä turkkiani, ja miettiä sitä, että palellun talvella sen takia. Nuolaisin muutaman kerran kylkeäni, ja mietin jotain mukavaa, mitä voisin mietiskellä. Tämä asia ei ole mukava, mutta voisin miettiä sitä, nimittäin Kuolonklaani. En voi vain ymmärtää sitä, miksi he eivät usko Tähtiklaaniin, vaan Pimeyden metsään, Pimeyden metsän ajattelukin sai minut värähtämään. Tiedän kyllä, että Kuolonklaanissa on hyviä kissoja, jotka eivät usko Tähtiklaaniin, tai Pimeyden metsään. No, se siitä miettimisestä, jatkan vain sukimista. Nuolaisin kerran toista kylkeäni, viettäisin tänään leppoisan päivän.

Aamu valkeni sumuisena. Astelin aukiolle odottamaan muita metsästyspartioon lähtijöitä, ja odotellessani siistin turkkiani, johon oli yön aikana tarttunut pedistäni sammalsilppua ja havunneulasia. Kun olin melkein valmis, huomasin näkökenttäni laidalla liikettä, ja käännyin kohtaamaan Mehiläislennon. Poikani tassutti luokseni häntä tervehdykseen nostettuna ja kosketti kuonollaan omaani. Vastasin hänen tervehdykseensä kehräten.
"Oletko valmis partioon?" kysyin häneltä.
Mehiläislento nyökkäsi. "Olen minä. Vaikkakin tämä sää ei ole ihan mieleeni", hän vastasi ja pörhisti karvojaan kuin jo pelkkä ajatus olisi inhottanut häntä. Päästin pehmeän mrrau-naurahduksen.
"Älä muuta sano! Meidän ei kuitenkaan auta kuin vain tottua tähän, sillä lisää tällaisia päiviä on tiedossa vielä muutaman kuun ajan, kunnes lumi laskeutuu maahan", hyrisin, ja puhuessani katseeni seurasi soturien pesästä ulos kömpivää soturien letkaa. Heidän joukossaan olivat Utusielu, Hallavarjo sekä Kuuvarjo, joiden oli määrä osallistua partioon kanssamme.
Mehiläislento oli selvästi huomannut saman ja vilkuili jo piikkihernetunnelin suuntaan. "Pitäisikö meidän käydä hakemassa loput partiosta, jotta pääsemme matkaan? Saalista on helpompi löytää varhain aamusta."
Nyökkäsin ja nousin ylös. Yhdessä kävimme noutamassa kolme soturia mukaamme ja suuntasimme sitten ulos leiristä. Metsässä leijaili yhä sumua, joka peitti näkyvyyden osittain. Etsimme puiden keskeltä aukean, jonka sovimme olevan tapaamispaikkamme metsästyksen jälkeen. Kukin lähtisi omaan suuntaansa ja palaisi saaliin kanssa tai ilman aurinkohuippuun mennessä.
"Metsästysonnea kaikille!" toivotin vielä tovereilleni, ennen kuin kaikki katosivat metsän uumeniin.
Suuntasin lähellä liplattavan puron suuntaan siinä toivossa, että siellä olisi saaliseläimiä. Hiivin puskien läpi pää kumarrettuna ja lavat alhaalla. Pidin suutani hieman raollaan ja yritin poimia ilmasta merkkejä riistasta.
Tupsahdin ulos pensaasta puron varrelle, ja säpsähdin nähdessäni puron toisella puolella pitkät, ruskeat jalat, joiden yläpäässä keikkui raskaan näköinen ruho. Katsoin kaurista sydän rinnassa pamppaillen ja peruutin hitaasti takaisin pensaaseen. Kauris ei ilmeisesti ollut vielä huomannut minua, sillä se kumartui juomaan vettä rauhallisen oloisena. *Tuossa vasta olisi saalista koko klaanille*, ajattelin hitusen huvittuneena. *Harmi vain, että sen kaatamiseen tarvittaisiin koko klaani."
Yhtäkkiä jostain lähistöltä kuului kauhistunut rääkäisy, joka sai kauriinkin valpastumaan. Sen pää kohosi korkealle ylhäälle, kun se käänteli valtavia korviaan ja yritti paikantaa ääntä. Sitten se kääntyi ympäri ja loikki tiehensä. *Kuvittelinko vain, vai kuulostiko tuo rääkäisy Kuuvarjolta?* Huoli kasvoi sisälläni - klaanitoverini oli ehkä pahassa pulassa.
Käännyin ympäri ja lähdin ripeästi kulkemaan siihen suuntaan, mistä oletin äänen kuuluneen. Kuljin eteenpäin niin keskittyneenä haistelemaan ilmaa, että en aluksi huomannut maassa retkottavaa, harmaata karvamyttyä, joka lojui puun juurella. Tunsin palan nousevan kurkkuuni, kun lähestyin Kuuvarjon elotonta ruumista; kollin niska oli vääntynyt luonnottomaan asentoon, ja päättelin hänen tippuneen puusta pää edellä.
Katselin kuollutta klaanitoveriani hetken neuvottomana. En tiennyt, miten kaukana muut olivat, eikä minun tehnyt mieli jättää soturin ruumista tähän. Niinpä päädyin kampeamaan Kuuvarjon selkääni - mikä oli helpommin sanottu kuin tehty - ja lähtemään taivaltamaan tapaamispaikkaa kohti. Kollin ruumis oli yhä lämmin, ja sydäntäni kiristi, sillä tunsin sen kylmenevän koko ajan.
Kun saavuin tapaamispaikalle, laskin Kuuvarjon alas ja kävin istumaan hänen viereensä. Toivoin, että joku partiosta sattuisi paikalle etuajassa.
Yritin olla katsomatta Kuuvarjon suuntaan, sillä se tuntui minusta pahalta. Mieleeni muistui, miten kollin kumppani oli kuollut sairaskohtaukseen vain muutama kuu sitten, ja Kuuvarjo oli ollut aivan lohduton. Jos jotain positiivista, niin ainakin hän tapaisi kumppaninsa taas. Silti kuoleman kohtaaminen silmästä silmään tuntui kammottavalta.
"Kuuvarjo?" Mehiläislento asteli aukiolle ja pudotti hiiren maahan. Hän tuijotti järkyttyneenä Kuuvarjon ruumista. "Mitä tapahtui?"
Pudistin päätäni murheellisena. "Hän varmaankin kiipesi saaliin perässä puuhun ja putosi."
Valko-oranssi kolli painoi päänsä alas ja pysyi hetken vaiti. Jossain vaiheessa loputkin partiosta tulivat sovitulle tapaamispaikalle ja kysyivät samat kysymykset kuin Mehiläislento. Sitten me nostimme Kuuvarjon uudestaan selkääni ja lähdimme kävelemään leiriin päin surun varjo yllemme langenneena.

Olin paljon iloisempi kun pentutarhaan oli tullut lisää pentuja. Olin ollut Sypressitassun seurassa monta päivää, mutta huomasin kuitenkin että hän vaikutti jotenkin vapautuneemmalta oppilastoveriensa kanssa. Enkä harmitellut sitä, sillä Sypressitassuhan oli oppilas! Kohta jo soturi. Nokilintu oli vienyt minut hetkeksi pois pentutarhasta kun uudet pennut syntyivät. Minttuliekki ja Nokkospilvi olivat pitäneet minusta ja Kaislapennusta huolta. He kuitenkin keskittyivät enemmän omiin pentuihinsa. Halusin koko ajan oman emon ja isän. Kaislapennullakaan ei kai ollut? Pennut olivat vielä aika nuoria. Menin ulos raittiiseen ilmaan. Sypressitassu ja Aurinkotassu menivät aukion poikki. Katselin ympärilleni. "Ei mitään kummallista." ajattelin. Pari päivää sitten kummallinen musta kollikissa Loisketassu oli käynyt leirissämme. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut se. Vaikkahan hän näytti aika hurjalta, oli hän kuitenkin Kuolonklaanin oppilas. En tuntenut vahvaa sidettä Eloklaaniin. Halusin kovasti tavata perheeni. Niitä asioita mietin, kunnes Minttuliekki tuli luokseni. "Tuletko syömään?" hän kysyi. "Joo." vastasin. "Mitäs mietiskelet?" kysyi joku pentutarhan laidalta. Huomasin Sypressitassun katselevan minua. "Mitä sinä täällä teet?" tiukkasin. "Tulin katsomaan pentuja." Sypressitassu vastasi. Nyökkäsin kylmästi. Mietin miksi olin joskus näin outo. Kai se oli perusluonteeni. En voinut sille mitään. "Pitäisikö sinun kokeilla hiirtä?" Minttuliekki kysyi minulta. "Vaikka." totesin. Kaislapentu oli syömässä omaa ateriaansa muiden pentujen kanssa. En mennyt heidän seuraansa. Olin mieluummin yksin. Hain hiiren tuoresaaliskasasta. Se oli melkein minun kokoiseni. "Huh!" huokaisin. "Järkyttävän kokoinen." naureskeli Sypressitassu. Haukkasin hiirtä. Mehevä pala maistui herkulliselta, jokseenkin vieraalta. Söin hiiren loppuun. Lopulta näytin kauhean pullealta. "Heh heh." naurahdin itsekseni koolleni. En jaksanut edes liikkua. Sypressitassu oli lähtenyt pesästä. Tassutin ulos hiukan raskain askelin. Käperryin nukkumaan suosikkipaikalleni pentutarhan edustalle. Varoin olemastani kenenkään tiellä. Nukahdin. Nukuin varmaan aika kauan, sillä kun heräsin, aurinko oli painunut jo puiden taakse. Pujahdin pentutarhaan sisälle. Muut pennut olivat jo nukkumassa. Nokkospilven silmät kiilsivät pimeässä. "Missä olit?" hän kuiskasi hiljaa. Katsoin häntä ilmeettömänä. "Ulkona." vastasin. Tassutin vuoteelleni. Vuoteessani oli varpusenhöyheniä. En ollut huomannut että niitä olisi ollut eilen. Käperryin vuoteelleni nukkumaan. Näin unta siitä, että olin emoni ja isäni vieressä. Sitten he joutuivat jättämään minut Eloklaanille. Olisivat mieluummin jättäneet minut Kuolonklaaniin! He kai ajattelivat parastani, sillä tarinoita Kuolonklaanin hurjuudesta oli loputtomiin. Kai se elämä olisi sielläkin ihan tavallista? Tai oliko syy kenties päällikössä? Lakkasin ajattelmasta asiaa. Olin herännyt auringonvaloon. Säteet loivat minuun lämmitäviä läiskiä. Huokasin helpottuneesti. Olin Eloklaanissa. Ehkä voisin sopeutua elämään täälläkin? Menin ulos etsintäkierrokselle. Halusin mennä etsimään sulkia tai lehtiä. Haistelin ilmaa. Huomasin parin vaahteranlehden kieppuvan alas puusta. Ne olivat kirkkaan punaruskeita. Pudistin päätäni.

Närhitassu heräsi monta hetkeä auringonnousun jälkeen siihen, että Pohjaharha kosketti hänen lapaansa kuonollaan. Edellisyön tapahtumat palasivat kohisten mieleen, ja nuori naaras tiesi, ettei luvassa ollut mitään hyvää. Pohjaharhan usein ilmeetön katse oli vakava, mutta äänensävy ei ollut vihainen, ja syyllisyyden tunteesta huolimatta hän tunsi olonsa hieman helpottuneeksi. Mestari oli antanut hänen nukkua, vaikk hän olikin yöllä toiminut väärin. Pääaukiolle päästyään he istuutuivat, ja Pohjaharha selitti naaraalle hänen tekojensa seurauksista hiljaisella äänensävyllä. Närhitassu tyytyi nyökkäilemään hiljaisuudessa. Ymmärtäisiköhän Pohjaharha, jos hän selittäisi tekonsa perimmäisen syyn?
"Pysyttelet seuraavat kolme päivää leirissä, etkä saa poistua muurien ulkopuolelle ellei ole hätätilanne. Lisäksi sinun on huolehdittava, että klaaninvanhimmat, kuningattaret ja pennut ovat tyytyväisiä", valkoinen kolli naukui vakavalla äänensävyllä. Närhitassu tunsi olonsa pettyneeksi, mutta ymmärsi samalla pelkojensa olleen aivan turhia.
"Ymmärrän", hän vastasi väräyttäen korvaansa ja kohtasi Pohjaharhan meripihkankeltaisen katseen.
"Hyvä", kolli vastasi, ja oli aikeissa kääntyä, mutta pysähtyi sitten ja katsoi Närhitassua uudelleen,
"Mitä sinä oikein teit siellä metsässä noin myöhään yöllä?"
Nuori kissa oli hetken aikaa vaiti. Hän pohti, uskoisiko mestari hänen sanojaan, vai pitäisikö toinen häntä ihan hiirenaivona? Närhitassu kuitenkin tiesi, että asia tulisi painamaan häntä, ellei hän nyt kertoisi Pohjaharhalle yön tapahtumista.
"Minä- minä jäljitin niitä kahta vierastamme. He hiippailivat yöllä ulos ja metsään", hän lopulta kakisti ulos käpäliään tuijotellen. Pohjaharhan katse ei kertonut hänen ajatuksistaan, kun hän vastasi:
"Ja sinä päätit seurata heitä? Ymmärrät varmasti, että öinen metsä voi olla arvaamaton ja jopa vaarallinen."
Närhitassu nyökkäsi katse täynnä häpeää.
"Tiedän minä.. Minusta se vaikutti vain epäilyttävältä."
Pohjaharha kohautti lapojaan ja käänsi päänsä kohti piikkihernetunnelia.
"Minä lähden nyt metsästämään. Onko rangaistuksesi sinulle selkeä?"
Närhitassu nyökytteli päätään vaitonaisena. Pohjaharha ei ollut ottanut kantaa Kieron ja Karjun yöllisiin hiippailuihin. Ilmeisesti molemmat kuitenkin olivat palanneet leiriin, sillä heidän tuoksunsa kykeni erottamaan ilmasta kohtuullisen tuoreina. Kun nuori oppilas sitten nousi jaloilleen lähteäkseen suunnistamaan kohti pentutarhaa, oli Pohjaharha jo kadonnut.

Olimme löytäneet partion aikana Kuolonklaanissa kadonneeksi ilmoitetun Loisketassun reviiriltämme ja tuoneet hänet leiriin. Loisketassu lähetettiin käymään parantajiemme luona, ennen kuin minä ja Mesitähti lähdimme saattamaan häntä takaisin Kuolonklaaniin. Nuori kolli ei ollut järin halukas palaamaan takaisin, ja uskoin, että tämä harkitsi karkaamista pariin otteeseen. Olisimme kuitenkin luultavasti saaneet Mesitähden kanssa hänet kiinni, mikäli oppilas olisi yrittänyt jotain.
Yritin käydä Loisketassun kanssa kevyttä keskustelua, jotta matka sujuisi mukavammin, mutta kolli ei vaikuttanut olevan juttutuulella - takaisin Kuolonklaaniin palaaminen selvästikin turhautti häntä. Lopulta tulimme rajalle, jossa pysähdyimme odottamaan partiota.
Loisketassu seisoi välissämme tuijottaen eteenpäin ilmeettömästi. Vähän ajan kuluttua horisontissa näkyi lähestyvä partio, joka meidät huomatessaan kiristi vauhtiaan. Partiossa oli mukana neljä kissaa, ja sen kärjessä kulki se sama kolli, jonka oppilas oli jokin aika sitten ylittänyt klaanien reviirejä erottavan rajan tutkiakseen huomaamaansa liskoa.
“Tervehdys”, Mesitähi tervehti kohteliaasti partion kissoja ja nyökäytti kevyesti päätään. “Löysimme Loisketassun reviiriltämme, ja palautamme hänet nyt teille.”
Partion johdossa oleva kookas, arpinen kolli nyökkäsi. “Kiitämme Eloklaania”, soturi maukui ja kääntyi sitten katsomaan Loisketassua: “Tulehan - viemme sinut takaisin leiriin.”
Loisketassu ei aluksi suostunut liikkumaan mihinkään suuntaan, mutta lopulta kuolonklaanilaisten painostus sai hänet kävelemään nyreänä rajan toiselle puolelle. Jäimme vielä hetkeksi seisoskelemaan rajan tuntumaan Mesitähden kanssa ja katsomaan, miten partio lähti kulkemaan takaisin leirinsä suuntaan Loisketassu mukanaan.
“Luuletko, että Punatähti rankaisee häntä?” kysyin Mesitähdeltä, kun käännyimme ympäri palataksemme takaisin.
Mesitähti pudisti päätään. “Punatähti on viisas päällikkö. Hän tietää, että Loisketassun rankaiseminen saisi tämän vain karkaamaan kahta todennäköisemmin. Uskon hänen osaavan hoitaa asian rauhanomaisesti.”
Uskoin Mesitähden olevan oikeassa: vaikka Punatähti olikin Kuolonklaanin päällikkö, hän oli huomattavasti maltillisempi, eikä turvautunut väkivaltaan ilman hyvää syytä. Loisketassulla ei siis periaatteessa pitänyt olla mitään hätää. Toivottavasti oppilas vain tajuaisi pitää kielensä kurissa eikä menisi möläyttämään mitään typerää.


//Lisäsin Mesitähden mukaan, kun sen oli tarkotus alunperinkin lähtee saattamaan Loisketta Hiilen kaa. x) Sitten vielä muistutan, että klaanikissat ei tiedä kujakissayhteisön olemassaolosta. Kuolonklaanissa koko yhteisöstä ei olla kuultukaan ja Eloklaanissa se muistetaan Mesitähden tarinoista, mutta sen ei tiedetä olevan olemassa, sillä aikoinaan Mesitähti surmasi yhteisön johtajan, mikä johti silloisen kujakissayhteisön tuhoutumiseen.

Pörhistin turkkini suojaksi tihkusateelta. Taas yksi kalsea, lehtisateinen aamu - hiphurraa. Kaipasin jo lämpimiä ja aurinkoisia viherlehden päiviä, joista olimme saaneet nauttia vielä puoli kuuta sitten. Minttuliekki oli tehnyt haljun tempun laittamalla meidät tällaisella kelillä saalistuspartioon.
“Hajaannutaan tässä ja tavataan aurinkohuipun aikoihin samassa paikassa”, Korppisiipi jakoi ohjeita partiolle, johon kuului hänen ja minun lisäksi Pehmoturkki oppilaansa Yötassun kanssa. “Saalistusonnea kaikille!”
Toivotin onnea klaanitovereilleni ja suuntasin syvemmälle sekametsään reviirin pohjoisrajaa kohti. Kuljin suu raollaan eteenpäin, maistellen ilmasta tuoreita hajuja. Sade ja märkä maa tuoksuivat voimakkaasti ja peittivät alleen kaikki muut hajut, mikä teki riistan jäljittämisestä vaikeampaa. Huiskaisin hännälläni närkästyneenä - juuri tätä olin odottanutkin. Vesisatella saalistaminen pitäisi olla soturilaissa kiellettyä.
Kasvavasta turhautumisesta huolimatta jatkoin eteenpäin. Jossain vaiheessa törmäsin osittain vahingossa hiireen, jonka tapoin nopealla sivalluksella niskaan. Hautasin saaliini erään pienen kuusen juurelle, ja onnistuneesta taposta reipastuneena päätin yrittää löytää lisää saalista.
Olin tutkimassa jäniksen papanakasaa, kun korvani havaitsivat poikki napsahtavan oksan äänen jostakin läheltä. Nostin päätäni ja katselin ympärilleni valppaasti. Nuuhkaisin ilmaa, ja niskakarvani pörhistyivät, kun erotin vieraan kissan hajun. *Reviirillämme on tunkeilija.*
Lähdin hiipimään äänen suuntaan hipihiljaa. Koska tuuli puhalsi minuun päin, kaiken järjen mukaan tunkeilija ei ollut vielä voinut haistaa minua. Niinpä toivoinkin yllättäväni kissan, eikä toisinpäin.
Kurkistin erään osittain lakastuneen saniaispöheikön takaa ja näin muutaman hännänmitan päässä vieraan kissan katselemassa ympärilleen mietteliään näköisenä. Kyseessä oli pienikokoinen, vaaleanruskea kolli, jolla oli turkissaan tummempia kuvioita. Hieman itsetyytyväinen virne nousi naamalleni - kokoni puolesta päihittäisin tunkeilijan mennen tullen, mikäli tämä ryhtyisi vaikeaksi.
Nousin seisomaan ja astelin kissan taakse aukiolle. Kolli käännähti katsomaan minuun selvästi yllättyneenä.
“Tervehdys. Oletko eksyksissä?” kysyin rauhallisesti ja kallistin päätäni katsoessani kissaan. “Tämä nimittäin sattuu olemaan Eloklaanin aluetta, eikä ulkopuolisten ole tapana kuljeskella reviirillämme miten huvittaa.”

//Kehrääjä?

Katsoin iloisesti hymyillen Kultasiipeä, joka oli heittänyt ilmoille ehdotuksen siitä, että pitäisimme pienen saalistuskilpailun. Jos vastaavan haasteen olisi heittänyt kuka tahansa muu, olisin jo tässä vaiheessa päättänyt voittaa, mutta nyt se ei tuntunut tärkeältä. Itse asiassa halusin Kultasiiven voittavan, jotta naaras saisi olla iloinen itsestään ja omasta suorituksestaan.
"Sehän nähdään!" virnistin leikkisästi ja asetuin lähtövalmiuteen Kultasiiven rinnalle.
"Oletko valmis?" kellertävä soturi kysyi ja katsahti minuun.
"Aina", vastasin leveästi hymyillen. Tiemme erkanivat lähtiessämme eri suuntiin. Kultasiipi kulki syvemmälle metsään, kun minä palasin takaisin päin samaa reittiä mitä olimme tulleet. Haistelin ilmaa, mutta ajatukseni karkasi huomaamattani saalistamisesta aiempaan keskusteluumme. Pysähdyin paikoilleni ja uppouduin ajatuksiini.
Koko kehoni läpi oli kulkenut lämmin aalto, kun Kultasiipi oli kertonut kaivanneensa minua! Olin ollut niin otettu naaraan kauniista sanoista, etten ollut tajunnut jälkeenpäin vastata hänelle mitään. Pienoinen ahdistus alkoi jyskyttää takaraivossani tajuttuani asian. Oliko Kultasiipi ottanut vastaamattomuuteni loukkauksena?
Rasahdus joen suunnalta sai minut säikähtämään. Katseeni kääntyi nopeasti rasahduksen suuntaan, mutten nähnyt ketään.
"Kuka siellä?" kysyin, mutta vastausta ei kuulunut. Vilkaisin nopeasti ympärilleni; ketään ei näkynyt. Lähdin päättäväisin askelin kävelemään kohti pensasta, jonka takaa arvelin rasahduksen kuuluneen. Kiersin tiheäoksaisen pensaan toiselle puolen, mutta edelleenkään ketään ei näkynyt. Sen sijaan ilmassa leijaili voimakas oravan tuoksu. Sen oli täytynyt astua jonkin maassa lojuvan oksan päälle. Pörröhäntäistä eläintä ei kuitenkaan näkynyt lähistöllä, mutta päätin lähteä seuraamaan sen hajujälkeä.
Multaiseen maahan oli jäänyt pienet jalanjäljet, joka teki jäljittämisestä entistä helpompaa. Kuljin niin äänettömästi kuin osasin, sillä tiesin oravan olevan lähellä. Orava oli suunnannut ensin lähemmäs jokea, mutta jokin oli saanut sen muuttamaan suuntaansa takaisin koivumetsään.
Kuljettuani hetken ajan eläimen jälkiä pitkin, rasahdus sai minut valpastumaan. Katseeni kohdistui punaturkkiseen eläimeen, joka touhuili omiaan läheisen koivupuun juurella. Pudottauduin matalammaksi, ja upotin kynteni metsän pehmeään pohjaan. Hengitin mahdollisimman hiljaa, sillä pelkäsin oravan kuulevan minut. Otin muutaman aivan pienen, hiljaisen askeleen lähemmäs kohdettani. Orava oli sopivasti selkä minuun päin, eikä se huomannut minun lähestyvän.
Kun etäisyyttä oli enää alle kahden ketunmitan verran, jännitin lihaksiani valmistautuen syöksyyn. Sopivan hetken tullen, syöksähdin kohti tuuheahäntäistä eläintä. Epäonnekseni oravalla oli nopeat refleksit, ja tämän onnistui väistää minua. Se pudotti keräämänsä pähkinät ja kiipesi piipittäen koivun runkoa pitkin ylöspäin. Aivan vaistomaisesti lähdin eläimen perään puuhun. Kuten arvata saattaa, puissa elävä orava oli minua huomattavasti nopeampi kiipeilijä. Ennen kuin olin edes rungon puolivälissä, orava oli jo ehtinyt oksiston sekaan. Näin, kuinka se juoksi oksaa pitkin ja loikkasi sulavalla loikalla viereiseen puuhun. Purin hampaani yhteen, minähän en luovuttaisi!
Jatkoin kiipeämistä, kunnes pääsin kapuamaan lähimmälle oksalle. Orava oli pysähtynyt viereiseen puuhun, josta se katseli minua. Olin varma, että tuo pieni otus ajatteli, etten minä saisi häntä kiinni. Oksa, jolle olin astunut tuntui kestävän painoni hyvin. Upotin kynteni puuhun ja valmistauduin taas syöksymään eteenpäin. Kohdistin katseeni viereisen puun oksaan, jolle aioin loikata.
Syöksähdin vauhdilla eteenpäin oksaa pitkin ja ponkaisin itseni ilmaan. Loikka epäonnistui pahanpäiväisesti, sillä en saanut jaloistani tarpeeksi voimaa. Hypyn pituus ei aivan riittänyt, ja käpäläni vain hipoivat oksaa, jolle olin yrittänyt loikata.
Ennen kuin tajusinkaan, olin jo putoamassa kovaa vauhtia kohti maan pintaa. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin asettumaan ilmassa niin, etten putoaisi selälleni maahan.
Tömähdin kovalla voimalla jaloilleni maahan. Ehdin jo huokaista helpotuksesta; olin selvinnyt pudotuksesta. Mutta kun otin askeleen eteenpäin, vasen etukäpäläni ei kestänytkään painoani vaan rojahdin naamalleni kosteaan maahan. Vaikeroin maassa itsekseni ja onnistuin nipin napin kampeamaan itseni takaisin jalkojeni varaan. Vasempaan etukäpälään sattui, eikä se kestänyt lainkaan astumista.
Oli minun onneni, että sisareni oli kolmijalkainen. Kimalaistassu oli saanut minutkin joskus kuvittelemaan, miltä tuntui elää ilman yhtä jalkaa. Siispä kolmella jalalla kinkkaaminen onnistui, kunhan vain pystyi olla välittämättä jatkuvasta kivusta, joka jalassa alkoi tuntumaan.
"Kultasiipi!" huhuilin ystävääni kävellessäni hitaasti eteenpäin kolmella jalalla. Kasvoillani oli koko ajan irvistys, sillä kipu oli niin kova.
"Kultasiipi! Oletko sinä täällä?" huhuilin yhä kovemmalla äänellä naarasta. Kipu alkoi tuntua sietämättömältä, joten minun oli pysähdyttävä.
"Kultasiipi!" en voinut muuta kuin huutaa naaraan nimeä ja toivoa, että hän olisi jossain lähistöllä ja löytäisi minut.

//Kulta?

Olin nukkunut viime yön taas vaihteeksi melko huonosti. Levottomat unet Metsähallasta ja tämän kuolemasta kiusasivat minua edelleen toisinaan. Olin säpsähtänyt hereille useita kertoja yön aikana ja uudelleen nukahtaminen oli tuntunut mahdottomalta.
Viimein koitti aamu, ja poistuin sotureiden pesästä ensimmäisten kissojen joukossa. Aurinko ei vielä ollut noussut ja pääaukiolla oli mukavan rauhallista. Ilma oli huomattavasti viileämpää kuin eilisaamuna ja aukion halki pyyhältävä tuuli sai minut värähtämään. Lihakseni olivat jännittyneet astuttuani lämpimästä pesästä kylmälle aukiolle, ja yritin saada itseäni rentoutumaan.
Astelin muutaman ketunmitan päähän sotureiden pesän sisäänkäynnistä ja istuin alas sukimaan turkkiani, johon oli nukkumisen jäljiltä tarttunut pieniä sammalhippuja. Nuolin valkoista turkkiani pitkin vedoin ja hartaasti, silottaakseni jokaisen sojottavan karvan.
Saatuani turkkini kutakuinkin siistin näköiseksi, pääaukiolle oli ilmestynyt enemmän porukkaa. Aamun ensimmäinen partio oli kerääntynyt piikkihernemuurin tuntumaan joidenkin ketunmittojen päähän minusta. Silmäillessäni partioon lähteviä sotureita, huomasin sivusilmälläni punertavan hahmon lähestyvän minua Litteäkiven suunnalta. Irvikita oli kohdistanut vihreiden silmiensä vakavan katseen suoraan minuun.
"Huomenta", tervehdin ennen kuin minua nuorempi soturi ennätti sanoa mitään. Kolli vastasi tervehdykseeni vain pienellä nyökkäyksellä ja meni suoraan asiaan:
"Oletko tietoinen, että oppilaasi vaeltelee öisin metsässä?" Vaikka ilmeeni pysyikin vakavana, soturin lausahdus sai minut yllättymään. Irvikita näytti väsyneeltä, mutta soturin ilmeessä mikään ei viitannut siihen, etteikö hän olisi ollut tosissaan.
"Ihanko totta?" en saanut ulos suustani mitään järkevämpää. Irvikita nyökkäsi.
"Olin yövartiossa nähdessäni hänen saapuvan leiriin. Kertoi olleensa kävelyllä", raidallinen kissa kertoi. Päästin ilmoille syvän, pettyneen huokaisun ja pudistelin päätäni.
"Kiitos, että kerroit", lausahdin kiitollisena, "lupaan keskustella asiasta Närhitassun kanssa ja huolehtia, ettei tällainen toistu uudelleen." Edessäni seisova kolli nyökkäsi ja poistui luotani sanaakaan sanomatta. Seurasin katseellani, miten punaruskea kissa katosi sotureiden pesään.
Sitten katseeni kääntyi oppilaiden pesälle, jonka edustalla Yötassu, Aurinkotassu ja Sypressitassu istuskelivat. Pohdin kuumeisesti, mitä minun pitäisi tehdä Närhitassulle. Naaras oli osoittanut epäkunnioitusta minua kohtaan poistumalla leiristä ilman lupaani. Se tuntui inhottavalta, etenkin kun odotukseni oppilaan suhteen olivat olleet niin korkealla. Minun olisi huolehdittava, että naaras noudattaisi jatkossa sääntöjä.
Lopulta tulin siihen lopputulokseen, että antaisin nuoren naaraan nukkua vielä hetken. Hyvin levänneenä oppilas olisi varmasti paljon vastaanottavaisempi, kun antaisin hänelle ansaitun rangaistuksensa. Vaikka halusinkin tehdä Närhitassulle heti selväksi sen, että minä olin hänen mestarinsa ja hänen täytyi kunnioittaa minua sekä sääntöjä, en halunnut välillemme turhaa riitaa. Sellainen vain tekisi molempien elämästä vaikeampaa ja pahimmassa tapauksessa koulutuksen laatu kärsisi.

Istuskelin vielä tovin pääaukiolla ja odotin auringon nousevan. Katselin sillä välin pääaukiolla häärivien eloklaanilaisten arkisia toimia. Yksitellen jokainen pesän edustalla istunut oppilas oli lähtenyt kukin oman mestarinsa mukana harjoituksiin tai partioon. Laskujeni mukaan pesässä oli Närhitassun lisäksi enää vain Talvikkitassu, sillä Mesitähti oli hetki sitten hakenut Kimalaistassun mukaansa ulos leiristä.
Välillä katseeni harhautui aukiolta leirin ympärillä kasvaviin puihin, joiden oksat kurottelivat kohti pilvien peittämää taivasta. Puiden vihreät lehdet olivat menettäneet kirkkaan värinsä ja alkaneet kellertää. Pian metsä olisi ruskan väreissä ja lehdet alkaisivat hiljalleen putoilla puista. En odottanut innolla lehtikatoa. Pelkkä ajatus kylmästä ja pimeästä vuodenajasta sai karvani nousemaan pystyyn. Kahtena edellisenä lehtikatona Eloklaani oli kokenut kovia, kun viheryskä oli iskenyt klaaniin. Moni oli menettänyt henkensä ja ajat olivat olleet jopa epätoivoisia. Saatoimme vain rukoilla, ettei Tähtiklaani riepottelisi meitä samalla tavalla tulevana lehtikatona.
Laskin katseeni alas puiden latvoista takaisin leirin aukiolle. Nousin ylös ja lähdin kävelemään kevein askelin kohti oppilaiden pesää. Kuljettuani aukion poikki karhunvatukkapensaikon edustalle, pysähdyin vielä hetkeksi miettimään suunnitelmaani. Olisi osattava olla ankara, mutta ei ilkeä. Tarkoitukseni ei ollut pahoittaa Närhitassun mieltä, vaan saada hänet ymmärtämään tekojensa seuraukset. Työnnyin sisään hämärään pesään ja etsin katseellani Närhitassun mustaa turkkia. Kuten olin arvellut, Närhitassu oli yksin pesässä. Puikkelehdin sammalvuoteiden yli nukkuvan naaraskissan luokse ja kosketin hellästi kuonollani tämän lapaa. Närhitassu säpsähti hereille ja käänsi säikähtäneen oloisena vihreän katseensa minuun. Nopeasti nuoren kissan kasvoille piirtyi syyllinen ilme ja tämän katse laskeutui jalkoihini.
"Nouse ylös, meidän täytyy keskustella", sanoin vakavalla, mutta rauhallisella äänellä. Käännyin ympäri ja astelin ulos pesästä. Pesän uloskäynnillä kuulin Närhitassun nousevan ylös. Päästyäni takaisin pääaukiolle, musta naaras tuli nopeasti perässäni. Hänen katseestaan paistoi syyllisyys ja häpeä, joka mielestäni oli vain hyvä. Vaikkei naaraan teosta aiheutunut haittaa klaanille, hänelle itselleen tai muille kissoille, halusin hänen ymmärtävän tekonsa vakavuuden. Johdatin naaraan perässäni kauemmas oppilaiden pesästä, sopivan etäisyyden päähän muista pääaukiolla oleskelevista kissoista. En halunnut ylimääräisten korvaparien kuulevan keskusteluamme.
"Taidatkin tietää, mistä tahdon puhua kanssasi", aloitin ja kohdistin katseeni mustaan oppilaaseen. Närhitassun katse pyyhki aluksi maata, mutta alkaessani puhumaan hän nosti sen varovaisesti minuun.
"Tiedän", hän vastasi ääni väristen. Nyökkäsin tyytyväisenä.
"Tiedät siis myös sen, etteivät oppilaat saa poistua leiristä ilman mestareidensa lupaa. Olen hyvin pettynyt sinuun, Närhitassu", kerroin irrottamatta katsettani Närhitassun kirkkaanvihreistä silmistä, "säännöt eivät ole olemassa ilman syytä. Ne on luotu, jotta niitä noudatettaisiin. Jokaisen säännön rikkominen on yhtä vakava teko, vaikkei se johtaisikaan vaaratilanteeseen. Jotta voisit oppia sen, minun on annettava sinulle rangaistus."
Pysyin hetken vaiti, jotta oppilas sai aikaa sisäistää sanomani. Hetken hiljaisuuden päätteeksi ilmoitin naaraalle hänen rangaistuksensa:
"Pysyttelet seuraavat kolme päivää leirissä, etkä saa poistua muurien ulkopuolelle ellei ole hätätilanne. Lisäksi sinun on huolehdittava, että klaaninvanhimmat, kuningattaret ja pennut ovat tyytyväisiä."

//Närhi? (en ollu varma oliko se kissa Irvikita, mutta se ainaki vastas sen kuvausta XD)