Vilkaisin Hellepentuun epäluuloisesti, vaikka tunsinkin niskakarvojeni kipuavan pystyyn. “No, sinun isäsi täytyy olla valehtelija, koska eivät hirviöt liiku täällä vaan Ukkospolulla”, minä sanoin tiukasti, osittain yrittäen vakuuttaa itseäni asiasta. Leiri oli täysin turvallinen paikka - niin emo aina meille vakuutteli.
Hellepennun kurkusta kohosi matala murina. “Minun isäni ei ole mikään valehtelija, sinä senkin -” Läimäisin tassun kollipennun suulle ja katsoin tätä ärtyneenä. Eikö tämä karvapallo tajunnut pitää pienempää suuta?
“Anna olla jo, ei meillä ole aikaa jäädä kinastelemaan heti alkuunsa”, sihahdin pesätoverilleni, joka läpsäisi tassuni kauemmas kertakaikkisen närkästyneen näköisenä. “Voidaan ottaa mittaa toisistamme joskus toisten, mutta juuri nyt meillä on hyvin tärkeä operaatio. Aivan kuten sotureilla.”
Sen kuuleminen sai Hellepennun höristämään korviaan kiinnostuneena. “Millainen operaatio?”
“No me karkaamme leiristä tietenkin. Pimeän turvin kukaan ei saa tietää meidän lähdöstämme, eivätkä Nokkospilvi ja Kimalaistoive voi estää meitä pitämästä hauskaa.” Ylisuojelevat kuningattaret osasivat olla välillä oikeita tylsimyksiä. Jotkut leikkimme olivat muka liian rajuja tai liian vaarallisia. Emot eivät vain ymmärtäneet, että juuri se osa teki niistä hauskoja!
“Ei hullumpi ajatus”, Hellepentu myönsi ja nyökytteli hyväksyvästi päätään.
“Tiedän. Ei hukata aikaa vaan mennään jo!”
Me liikuimme leirin varjoissa kuin kaksi salaisella tehtävällä olevaa soturia. Kuvittelin meidän saaneen tehtävän itse Mesitähdeltä. Jaoin tämän ajatuksen Hellepennun kanssa, ja hänkin yhtyi mukaan mielikuvaan. Nyt me molemmat olimme Eloklaanin päällikön asialla tällä vaarallisella tutkimusretkellä ulkopuoliseen maailmaan.
Kipitin vauhdikkaasti leirin keskellä olevan Litteäkiven taakse Hellepentu heti kintereilläni. Kiersin matalana kiven toiselle sivulle ja säpsähdin kuullessani vaimeaa ääntä. Katsahdin kiven juureen ja tajusin tuijottavani onkalon suuaukkoa. Mesitähti nukkui tuolla!
Käännyin raportoimaan asiasta seikkailutoverilleni, kun huomasin, että olinkin ihan yksinäni. Mihin Hellepentu oli jäänyt? Pyöritin päätäni kuin pöllö ja yritin löytää uuden ystäväni, mutta punertava kollipentu oli kadonnut kuin savuna ilmaan.
“Voi ei”, henkäisin itsekseni, “hirviöt ovat vieneet Hellepennun!” Minua alkoi hermostuttaa kovasti, eikä mennyt kauaakaan, kun hermostus muuttui peloksi.

//Helle? D:

Heräilin rankan ja pitkän yön jäljiltä. Olin nukkunut huonossa asennossa ja minusta tuntui, kuin en olisi nukkunut hetkeäkään. Koko pää tuntui olevan täynnä painavia kiviä. Kohotin päätäni ja huomasin Kiurutassun sukivan omaa turkkiani. Väläytin siskolleni lämpimän hymyn. Emme olleet hirveästi puhuneet vanhempiemme kuolemasta enkä tiennyt ajatteliko naaras heitä yhtä usein, kun minä ajattelin.
“Kiurutassu? Olisiko sinulla hetki?” kysyin varovaisesti ja venyttelin selkääni. Jokainen jäsen ja lihas oli ihan jumissa. Juuri nyt tekisi mieli käydä kunnon lenkillä, mutta viime yön takia minut oli määrätty vapaalle ja kai se oli hyvä. En minä tiennyt.
“Tupsutassu, heräsithän sinä. Ja on minulla hetki, mutta minun pitää ihan pian lähteä partioon”, Kiurutassu naukaisi ja loikkasi viereeni. Hymyilin siskolleni. Mietin pitäisikö minun aloittaa keskustelu meidän vanhemmista, mutta jos toisella oli jo menoa.. Ehkä siihen keskusteluun pitäisi varata kunnon aika.
“Äh, ei minulla ollut mitään tärkeää”, huiskaisin käpälälläni. “Kunhan vain valvoin viime yönä myöhään.”
Kiurutassu ei ehtinyt vastaamaan minulle, kun aukiolta kiiri korviimme jo huhuilua.
“Toivottavasti saat ensi yönä paremmin unta. Minun pitää nyt kuitenkin mennä, nähdään myöhemmin”, naaraskissa huikkasi ja kiiruhti jo aukiolle. Hymyilin naaraalle hyvästeiksi ja nousin itsekin ylös. Minun pitäisi venytellä tai muuten muuttuisin yhtä kankeaksi, kun klaaninvanhimmat! Ajatus siitä huvitti ja nauratti minua. Minä, oppilaana kuin klaaninvanhin. Kuinka hassu ajatus! Viikseni väpättivät, kun mietin hassua juttuani. Hölköttelin aukiolle ja venyttelin ensin takajalkojani, sitten selkääni ja sitten niskaani. Vaikka muille kissoille puhuminen olikin minusta todella jännittävää, kaipasin silti hieman muiden seuraa. Ja jos minulla ei olisi tänään harjoituksia, kai minä voisin etsiä jotain muuta seuraa. Huomasin aukiolla mustavalkoisen naaraskissan. Muistelin, että hänen nimi oli Mustikkapyörre. Pentuna olin opetellut vanhempien kissojen nimiä ulkoa ja edelleen muistin melkein jokaisen. Tassutin toisen luokse ja taputin naarasta selkään. Mustikkapyörre kääntyi ja katsoi minua kysyvänä.
“He-hei. Haluaisitko sinä jakaa vaikka riistaa tai lähteä kanssani kävelylle?” kysyin soturilta hiljaisella äänellä, mutta Mustikkapyörre ei vastannut mitään. Käveli vain pois. Nielaisin ja tunsin kuinka pala nousi kurkkuuni. Torjutuksi tuleminen tuntui minusta pahalta.
“Minä voin lähteä kanssasi kävelylle, jos vain kelpaan.”
Käännyin katsomaan ja näin jurokatseisen kollin. Muistelin, että hänen nimi oli ehkä Järvi….Järvi… Järviloiste! Ilmeeni kirkastui hieman ja nyökkäsin varovaisesti. Järviloiste ainakin oli kohtalaisen kokenut soturi ja tiesi varmasti parhaat kävelypaikat.
“Se olisi kiva, kiitos kun kysyit. Mennäänkö sitten?” naukaisin ystävällisesti ja lähdin kollin perässä ulos leiristä. Ilmakin oli mitä parhain ja oli sopivan leutoa, joten kävelyretki sopi tähän hetkeen, kun nenä päähän. Silmäilin kollisoturia uteliaana. En ollut jutellut kolli kanssa ennen, mutta olin huomannut Järviloisteen usein partioimassa. Minusta tuntui siltä, että kolli oli aina suorittamassa tehtäviään. Ihailin kollia hieman, Eloklaani tarvitsi juuri tuollaisia sotureita ketkä huolehtivat siitä, että kaikki hommat tulisivat hoidettua. Oli suorastaan kunnia saada viettää aikaa sellaisen kissan kanssa!

En rupatellut kamalan kauaa enää Tupsutassun kanssa, koska oppilas lähti tekemään tylsimpiä oppilaiden velvollisuuksia ikinä, auttamaan klaaninvanhimpia ja kuningattaria. Hän kysyi myös minulta, jos olisin halunnut liittyä hänen seuraansa, mutta ennemmin lähdin seikkailuille leirissä kuin vaihtamaan alusia ja raahaamaan saalista muille. Ei sillä, ettenkö olisi arvostanut heitä kissoina, mutta en vain oikein jaksanut lähteä tekemään mitään sellaista.
Lähdin itsekseni harhailemaan leiriin ja pyörimään aina kenenkin riesana, kunnes minut ajettiin takaisin pentutarhalle rauhoittumaan ja lepäämään. Ei minua väsyttänyt, mutta tiesin paremmin kuin kinata vanhempien kissojen kanssa.

Näin Kärpäspennun, joka puuhasteli jotain itsekseen pentutarhalla. Hyvä määrä pennuista oli ulkona, koska siellä oli hieno keli leikkimiseen, mutta naaras oli emonsa seurassa pentutarhalla. Minusta ajatus oli masentava, joten päätin mennä naaraan luokse.
“Hei, Kärpäspentu! Haluaisitko tulla leikkimään kanssani?” kysyin mustalta pennulta ilahtuneena. Hän ei saanut kuitenkaan tilaisuutta edes avata suutaan, kun Käärmekulta jo puhui hänen puolestaan.
“Ei! Kärpäspentu pysyy täällä, missä minä voin vahtia häntä”, Käärmekulta naukaisi pikaisesti ja katsoi minua tiukasti. Mitä minä olin muka taas tehnyt!?
“Miksi! Hänkin varmasti haluaisi tulla! Et voi pakottaa häntä eristäytymään muista pennuista ja olemaan yksin!” intin vastaan. Halusin vain leikkiä hänen tyttärensä kanssa, oliko se liikaa pyydetty?
“En halua, että hänelle käy mitään!” kuningatar sanoi hammastaan purren. Hän katsoi minua hieman kummasti. Oliko hän ehkä hieman syyllisyydentuntoinen?
“En minä häntä satuta. Lisäksi, voit aina tulla katsomaan hänen peräänsä. Emme me sinua estäkään”, tokaisin. Käärmekulta vilkaisi minua ja sitten tytärtään ja huokaisi syvään.
“Hyvä on. Tämän kerran”, hän myöntyi lopulta. “Mutta jos mitään tapahtuu, Kärpäspentu ei poistu kanssasi pesästä ennen kuin on jo oppilas!”
“Selvä homma. Alahan tulla!” kutsuin Kärpäspentua, enkä oikeastaan edes varmistanut tuliko hän mukanani. Loikin vain leirin lävitse innoissani. Maa oli hieman kostea, joten yöllä oli selvästi satanut.
Pysähdyin kuin seinään, kun huomasin maassa jotain kiinnostavaa. Katseeni pysyi tiukasti siinä ja lähestyin sitä varovasti sekä nuuhkaisi sitä. Hyi mikä lemu!
“Kärpäspentu tule katsomaan!” huudahdin toiselle pennulle lapani ylitse.

//Kärpänen?

Istuin paikallani emon vieressä, kun Leimusilmä kyseli emolta kysymyksiä. Leimusilmä oli halunnut tulla vielä tarkastamaan minut, koska en ollut vieläkään sanonut sanaakaan.
“Voi olla, että Kärpäspentu tosiaan on mykkä. En kyllä usko hänessä olevan mitään fyysisesti vialla. Luulisin tämän olevan enemmänkin sosiaalinen tai psyykkinen oire”, parantajakolli naukui. Hän vilkaisi minuun. Katsoin pois ja kiersin häntäni tiukemmin käpälilleni. Minussa ei ollut mikään vikana. Parantajakin todisti sen. Mikseivät muut vain voineet antaa minun olla? Korvani luimistuivat, kun yksi yksinäinen vesipisara tipahti kuonolleni. Nytkö se tapahtui? Saisinko nähdä, kun pilvistä tuli vettä? Käänsin katseeni heti taivaalle.
“Kiitos, Leimusilmä”, Käärmekulta naukui ja nousi. Minä jäin istumaan ja katsomaan pilviä.
“Voimmeko jatkaa sisällä? En halua, että Kärpäspentu kastuu ja saa jonkin taudin täällä ulkona”, emo naukui hermostuneena katsellen maata, jota sadepisarat löivät jo kovaa. Minä katsoin niiden tippumista ja sisäisesti iloitsin. Sateen ropina kuului maassa ja lehdissä. Lehdet värähtelivät ja maasta tuli märän mullan tuoksua. Oi, kuinka hyvältä se tuoksuikaan. Aikaisemmin luimistuneet korvani olivat nyt pystyssä innokkaasti.
“Tottakai”, Leimusilmä sanoi ja meni edeltä pentutarhaan.
“Tulehan”, Käärmekulta naukui nappasi minua niskanahasta. Rimpuilin ja yritin kääntyä katsomaan pisaroita. Emo laski minut varovasti hämärän pesän lattialle. Silmilläni kesti tottua hämärään, sillä ulkona oli ollut yllättävän kirkasta, mutta minulla oli nyt paha mieli. Halusin mennä katsomaan sadetta. Katsoin pesän uloskäyntiä haikeana.
“Täytyykö sinun tutkia häntä vielä?” Käärmekulta kysyi parantajalta. Käännyin parantajaa kohden. Kolli katseli minua.
“Kävisitkö makuullesi, Kärpäspentu? Voisin varmuudelta tunnustella hieman hengitystäsi ja kurkkuasi. Tämä ei satu”, hän sanoi, enkä tiennyt oliko viimeinen lause minulle vai emolle. Emo oli niin huolissaan kokoajan. Kävin kyljelleni ja annoin Leimusilmän tunnustella kurkkuani ja sitten hän siirtyi rinnalleni.
“Ota syvä henkäys sisään… ja ulos…” Leimusilmä ohjeisti. Tein työtä käskettyä. Jouduin hengittämään vielä kolme kertaa ennen kuin Leimusilmä antoi minun nousta. Nousin pystyyn ja nypin kyljestäni sammalhippusia pois.
“Hän vaikuttaa täysin terveeltä. Käärmekulta, Kärpäspentu on mahtavassa kunnossa. Sinulla ei ole mitään syytä huoleen”, mustavalkoinen kolli ilmoitti. Emo huokaisi helpotuksesta.
“Kiitos ja hei sitten”, kullankeltainen naaras naukui hymy huulillaan väreillen. Vasta kun Leimusilmä oli poistunut, emo antoi hymyn levitä kunnolla hänen kasvoilleen. Käärmekulta nuolaisi päälakeani ja auttoi sitten pesemään kylkeäni. En pannut vastaan, koska emon lämpimät lipaisut tuntuivat mukavalle.

Istuin leiriaukion sateessa ajatuksissani. En tiennyt mitä minä voisin tehdä tai kuinka kauan valheeni menisivät isälleni läpi. En edes tiennyt menivätkö ne tälläkään hetkellä ja se sai minut hermostuneeksi. Lieskakajo ja Hiilihammas olivat yllättäneet minut ketunjätökset turkillani rajan tuntumasta. Kissan ei tarvinnut olla terävin oksa ymmärtääkseen, että minulla oli jotain salattavaa. Ja minullahan oli. Olin tavannut Noran. Tuon upean, ihastuttavan ja viehättävän naaraan kuka oli saanut minut aivan sekaisin kaikesta. Elämästä, hänestä, omista ajatuksistani. Kellahdin selälleni ja tuijotin päämäärättömästi taivaalle. Taivas oli yhtä harmaa, kuin minun tulevaisuus Eloklaanissa. En tiennyt mitä Mesitähti tekisi, jos hän saisi tietää. Tai Järviloiste? Olimme kollin kanssa melkein kumppaneita. Käyttäydyimme kuin kumppanit, mutta kumpikaan ei ollut pyytänyt toista kumppanikseen. Olin monta kertaa meinannut kysyä, mutta valheet kuumottelivat poskiani ja hyvä kun pystyin katsoa Järviloistetta silmiin. Kolli oli liian hyvä minulle. Järviloiste oli rehti, tasapainoinen ja vakaa, totta kai komea, luotettava ja erinomainen soturi. Olin varma, että Järviloisteesta tulisi hyvä varapäällikkö jonain päivänä. Minä taas olin holtiton, tunnevammainen ja valehtelin kollille päin naamaa, koska en vain voinut sanoa Järviloisteelle, että olin ihastunut yhteen todella kauniiseen erakkoon. Miten sellaisen voisi edes sanoa? Hei, olen muuten käytännössä pettänyt sinua ja koko Eloklaania! Huokaisin ja ummistin silmäni. Mietin kuinka helppoa olisi, jos voisin perua kaiken, mutta sitten taas.. Jos Tähtiklaani antaisi minulle siihen mahdollisuuden, minä en tiennyt tarttuisinko siihen. Olisi helppoa perua kaikki omat virheet, mutta sitten minä menettäisin sen kaiken ihanan. Kaikki ne kylmät väreet mitkä kulkivat nenästä hännänpäähän, kun Nora kaatoi minut maahan ja katsoi minua suoraan silmiin. Kaikki ne perhoset vatsani pohjassa mitä minä tunsin, kun hän kosketti korvanlehteeni ja kuiski kuinka kauniilta minä näytin. Vaihdoin asentoani ja huokaisin jälleen. Mutta sitten taas minun ei tarvitsisi kamppailla sen kanssa, että olin epäuskollinen hyvälle ystävälleni ja koko klaanille. Tai minun ei tarvitsisi valita. Pääkoppani täyttyi entistä vaikeimmista ajatuksista. Minä en edes tiennyt oliko minulla mistä valita. Pelkäsin, että minun ja Noran tapaamiset olivat naaraalle vain hauskanpitoa. Tiesin, että Nora ei ollut sitoutuvaa sorttia. Toisellahan saattoi olla muitakin Kujekultia kenen kanssa nukkua ja flirttailla. Minä en rehellisesti tiennyt kestäisinkö, jos olisin vain tapa pitää hauskaa. Vaikka olinkin petturi, haaveilin siltikin rakkaudesta ja siitä omasta kumppanista. Yhtäkkiä minulle tuli sellainen tunne, että joku tai jokin tuijotti minua. Räväytin silmäni auki ja ensimmäinen asia mitä näin, oli Hilehuurteen leikkimielinen virne. Säpsähdin, mistä ihmeestä kolli oli tuohon ilmestynyt?
“Tuijotin sinua tässä ainakin ikuisuuden! Miksi ihmeessä sinä makaat keskellä aukiota?” Hilehuurre ihmetteli ja kömmin ylös. Sade oli kastellut huomaamatta turkkini ihan läpimäräksi. Mutta katsoessani Hilehuurretta tajusin kuinka paljon minä olinkaan kaivannut ystävääni! Emme olleet hetkeen viettäneet kunnolla aikaa yhdessä ja yhtäkkiä hirveä ikävä iski vasten kasvojani. Ironista, sillä kolli oli juuri nyt vieressäni.
“Voi Hilehuurre, minulla on ollut niin ikävä sinua! Ja äh, unohda, Ihan tyhmä juttu. Pliis, piristä minua. Tehdään jotain kivaa, jotain ihan älytöntä. Jotain mihin vain me kaksi pystytään”, virnistin ja iskin Hilehuurteelle silmää. Me kaksi olimme sellainen kaksikko, että saatoimme keksiä jotain mitä kukaan muu ei ollut koskaan keksinyt. Ja juuri nyt olin valmis jekkuilemaan Hilehuurteen kanssa pyörremyrskyn kanssa. Tai tekemään ihan mitä tahansa, kunhan minun ei tarvitsisi miettiä omia suhdesotkujani. Ihan mitä tahansa, kunhan minä ja Hilehuurre tekisimme jotain hauskaa yhdessä.

//Hile? B)

Potkaisin unisena minua herättänyttä kissaa. Kuka kumma julkeni herättää minut kesken hyvän taistelu-unen? Olin nähnyt unta missä olin taistellut vihollisia vastaan ja tietenkin olin voittanut kaikki. Mutta nyt olin hereillä ja näytin lähinnä hölmistyneeltä.
“Häh?” mumisin ja kampesin itseni käpälilleni. Oliko jo aamu? Pesässä oli kuitenkin pimeää ja kaikkialta kuului rauhallista tuhinaa.
“Shh, hiljempaa! Tule, minulla on suunnitelma”, Pörriäispentu supatti ja tuuppi minua liikkumaan kohti pesän suuaukkoa. Jupisin itsekseni jotain, mutta laitoin kuitenkin tassua toisen eteen. Liikuin mahdollisimman hiljaa ja yritin matkia Pörriäispennun tapaa liikkua. Se näytti jokseenkin samalta, kun isäni näyttämä vaanimisasento. Ajattelin kuitenkin, että isäni oli Pörriäispentua parempi vaanimaan, koska kolli oli soturi. Mutta kollipentukin näytti taitavalta. Minusta vaanimisasento tuntui taas todella vaikealta ja lähinnä meinasin kompuroida omiin käpäliini. Huomasin kollin kasvoilla hieman huvittuneen ilmeen ja tuhahdin. Vielä minä näyttäisin! Minkä minä sille voin, että olin keskittynyt taisteluliikkeiden harjoitteluun? Joku muu voisi saalistaa minulle! Minä olin luotu puolustamaan Eloklaania ja perhettäni taistelukentällä. Lopulta pääsimme leiriaukiolle ja en voinut pidätellä itseäni, vaan hypin tasajalkaa. Tuntui mahtavalta uhmata emon käskyjä. Se oli myös todella jännittävää..
“Mikä suunnitelmasi on? Kai me tehdään jotain todella mahtavaa ja siistiä?” sihahdin Pörriäispennulle hiljaa. Koko maailma oli meille nyt auki! En kuitenkaan halunnut myöntää sitä itselleni, mutta ympyröivä pimeys pelotti hieman. En tiennyt mitä puskissa piileksi..
“Lieskakajo muuten kertoi, että öisin täällä liikkuu hirviöitä”, kerroin pesätoverilleni mahdollisimman viileästi ja tyynesti. En halunnut myöntää, että minua hieman jännitti, jos törmäisimmekin sellaiseen.. Pörhistin turkkiani, jotta näyttäisin mahdollisimman suurelta ja villiltä. Aukion viileys kuitenkin pureutui ohuen ja höttöisen pentuturkkini läpi saaden minut hytisemään kylmästä.

//Pörri? ;)

Nyökkäsin Hiilihampaalle ja väläytin toiselle ystävällisen hymyn.
“Hyvää yötä, oli mukava jutella kanssasi”, naukaisin Hiilihampaalle ja haukottelin sanojeni päälle kita ammollaan. En ollut edes tajunnut miten väsyneeksi kävelylenkki oli minut saanut. Takana oli pitkä päivä mikä oli sisältänyt myös Kiurutassun opettamista. Mestarina toimiminen oli yksi suosikkiasioistani. Jos voisin valita, minulla olisi koko ajan oppilas. Hymähdin. Hyvä on, melkein koko ajan. Pitäisihän minun välillä hioa uusia harjoituksia ja metkuja oppilaiden varalle. Röyhistin rintaani, Kiurutassu oli jo neljäs oppilaani ja olin naaraasta jo nyt varsin ylpeä. Olin jo tassuttelemassa soturien pesään nukkuvaan, kunnes näin sivusilmällä Tupsutassun saapuneen aukiolle. Peruutin muutaman askeleen ja katsoin kollia varovaisesti. Toinen näytti olevan hieman hukassa, joten päätin lähestyä oppilaani veljeä varovaisesti. Kiurutassun puheista olin käsittänyt Tupsutassun olevan aika ujo ja herkkä. Kun katseeni kohtasi nuorukaisen kanssa, väläytin lämpöisen hymyn ja istahdin vähän matkan päähän.
“Hei Tupsutassu. Mitä sinä teet tähän aikaan ulkona?” kysyin varovaisesti. En tietenkään voinut olla täysin varma siitä, jos kolli olisikin vain odotellut mestariaan saapuvaksi. Toinen oli kuitenkin niin nuori oppilas, joten olisi kummallista, jos toiselle järjestettäisiin jo nyt yöharjoituksia. Ne olivat tyypillisesti vanhempien oppilaiden heiniä. Kollin katse tuntui haahuilevan taivaassa ja tähdissä käyden välillä minussa ja sitten taas muussa aukiossa.
“Minä mietin vain emoa ja isää”, kolli sai lopulta naukaistua. Toisen ääni oli hiljainen ja surumielinen, kuten koko Tupsutassun olemus oli. Kallistin päätäni ja katsoin toista myötätunto katseesta hehkuen. Toinen oli niin nuori ja jo nyt ilman vanhempia.. Minusta tuntui niin pahalta Tupsutassun ja tuon siskon Kiurutassun puolesta. Toivoin, että olisin jotenkin voinut auttaa heitä, mutta suurinkaan soturi ei voisi tuoda kuolleita takaisin. Ei vaikka kuinka rukoilisi Tähtiklaanilta armoa ja ymmärrystä.
“Tiedätkö, minä ymmärrän sinua”, aloitin varovaisesti ja hivuttauduin hieman lähemmäksi. Tupsutassu katsoi minua varovaisesti, silmät surusta ja kyynelistä kimmeltäen.
“Minun vanhempani kuolivat ennen kuin minusta tuli oppilas. He eivät koskaan päässeet näkemään edes oppilasseremoniaani, mutta olen varma siitä, että he katselevat minua tähtien takaa. Ja olen myös aivan varma, että sinun vanhempasi katselevat sinua tällä hetkellä”, naukaisin myötätuntoisesti ja hellästi. Hätkähdin, kun tajusin, että en edes tiennyt oliko Tupsutassun vanhemmat uskoneet Tähtiklaaniin tai uskoiko kolli itsekään.
“Ai, sinunkin? Minusta tuntuu välillä siltä, että me olemme ainoat ilman vanhempia. Minne tahansa katsonkin, näen onnellisia perheitä”, laikkuturkki niiskaisi hiljaisella äänellä ja kietaisi osittain kaljun hännän kehonsa suojaksi. Hivuttauduin taas lähemmäksi, jotta voisin silittää nuorta kollia hännälläni. Tuntiessaan kosketuksen kollioppilas ensiksi hätkäksi, mutta sitten rentoutui osittain.
“Meitä on enemmän kuin arvaatkaan. Tähtiklaanin aivoitukset ovat kokeneillekin sotureille ja parantajillekin mysteerejä. Me emme voi tietää miksi he joskus ottavat rakkaamme liian aikaisin riveihinsä, mutta heillä on yleensä jokin hyvä syy. Ymmärrän, että se ei varmastikaan nyt tunnu siltä, mutta voit ajatella, että vanhempasi saattoivat vaikka olla pahasti sairaita eikä Tähtiklaani halunnut heidän kärsivän”, maukaisin varovaisesti. Minua itseäni tuo ajatus lohdutti, kun olin menettänyt omat pentuni. Tupsutassu taas oli niin nuori, joten hän todennäköisesti katsoi asiaa eri näkökulmasta. Mutta ajattelin, että ehkä voisin saada kollin katsomaan asiaa toiselta kantilta. Mutta se ei tuottanut toivottua tulosta, sillä Tupsutassu alkoi itkemään holtittomasti.
“En minä halua, että niihin sattuu, mu-mutta haluaisin silti heidän olevan täällä”, kollikissa parkui surkeana ja katsoi minua itkusta punertavin silmin. Tartuin kollin leukaan hellästi saadakseni katsekontaktin.
“Voi Tupsutassu, et tietenkään. Ja tietenkin saat toivoa, että he olisivat täällä. Me kaikki toivomme, että he olisivat täällä. Ajattelin vain, jos sinua lohduttaisi ajatus siitä, että he elävät nyt ikuista elämää eikä heillä ole mitään kipuja. Lupaan, että te näette vielä, mutta sinulla on kokonainen elämä vielä elettävänä”, naukaisin lempeästi ja päästin toisesta irti. Tupsutassu nyyhkytti edelleen, mutta sai nyökättyä. Kolli painautui turkkiini tiukasti ja vaikka hän oli kääntänyt katseensa pois, kuulin kuinka kolli itki edelleen.
“Herra Lieskakajo, voinko minä nukkua sinun vie-vieressäsi? Minä en haluaisi nukkua yksin”, Tupsutassu niiskaisi ja katsoi taas minuun, mutta tällä kertaa kollin katse oli aneleva. Tiesin, että en voisi viedä Tupsutassua soturien pesään, sillä muuten Kiurutassu jäisi kahdestaan Talvikkitakun kanssa. Mesitähti oli jälleen alentanut naaraan oppilaaksi ja rehellisesti en luottanut päällikön tyttäreen lainkaan. Talvikkitakun mielialat vaihtelivat alati ja naaras oli tunnettu siitä, että tuo hieman kiusasi muita kissoja. En voisi jättää oppilastani yksin naaraan seuraan, jos Talvikkitakku saisi jotain päähänsä.. Mutta samassa keksin idean.
“Mitä jos minä tulisin oppilaiden pesään sinun seuraksi? Mutta sitä ennen me voisimme hakea Leimusilmältä jotain, että saisit nukuttua. Miltä se kuulostaisi? Minä ilmoitan aamutuimaan Syreenisumulle, että sinä saisit pitää tämän päivän vapaata harjoituksista. Sopisiko se sinulle?” ehdotin hellästi hymyillen. Yö oli jo kohtalaisen pitkällä ja väsyneenä harjoittelusta ei tulisi mitään. Tupsutassu nyökkäsi vaisusti, mutta ei enää sanonut mitään. Autoin kollin varovaisesti ylös ja lähdimme yhdessä kohti parantajanpesää. Kuu möllötti kirkkaana aukiolla ja valaisi polkuamme. En voinut olla ajattelematta sitä mitä mieltä Leimusilmä oli siitä, että häiritsisin hänen uniaan. En kuitenkaan ollut varma voisiko Vienotassu jakaa unikonsiemeniä. Leimusilmä oli aina välillä kertonut minulle yrteistä ja olin jäänyt siihen käsitykseen, että ne voisivat olla suurissa määrin jopa vaarallisia. Ja Tupsutassu oli vielä pieni oppilas, joten oikea annostelu olisi varmasti tärkeää. Pujahdin parantajanpesään Tupsutassu tiukasti vieressäni ja suuntasin vanhan muistini mukaan suoraan Leimusilmän vierelle. Yrttien vahva tuoksu leijaili heti nenääni ja sai minut melkein aivastamaan. Vaikka olinkin viettänyt täällä paljon aikaa, en ollut tottunut yrttien tuoksuun ja minusta tuntui, että en tulisikaan tottumaan.
“Psst, psst. Leimusilmä”, kuiskasin ja tuupin kollia varovaisesti hereille. Mustavalkoinen kolli mutisi jotain ja kääntyili pedillään, mutta lopulta nousi unisena hereille. Kun Leimusilmä tajusi kuka hänet oli herättänyt, hän katsoi minua tuimasti.
“Tulen Tupsutassun asialla. Hän ei saa unta ja hän on kovin tolallaan vanhempiensa menetyksestä. Olisiko sinulla jotain mikä voisi auttaa häntä nukkumaan ja voimaan paremmin?” supatin parantajakollille, jonka katse siirtyi heti nuoreen oppilaaseen. Tupsutassu kurkki takaani varovaisesti.
“Ai, eiköhän minulta jotain löydy. Seuraa vain minua Tupsutassu, niin annan sinulle unikonsiemeniä ja minulla pitäisi olla kamomillaakin”, Leimusilmä naukaisi ja räpytteli unihiekkaa silmistään. Astuin kollin tieltä syrjempään, jotta Leimusilmällä olisi tilaa työskennellä. Kurkin kuitenkin uteliaasti. Leimusilmä kaivoi yrttien seasta yhden unikonsiemenen ja hieman jotain toista kasvia, mutta yrttitietämykseni ei riittänyt siihen, että tietäisin mitä kolli antoi. Luotin kuitenkin Leimusilmän taitoon toimia parantajana.
“Tässä on yksi unikonsiemen ja hieman kamomillaa. Se rauhoittaa sinun mieltä ja sinun pitäisi pystyä nukkumaankin paremmin. Pureskele ne”, parantajakolli selitti ja työnsi yrtit Tupsutassulle, joka nyökkäsi, mutta katsoi yrttejä hieman epäileväisenä. Kolli kuitenkin nnappasi yrtit suuhunsa ja pureskeli ne varovaisesti. Tupsutassun ilmeestä päätellen yrtit eivät maistuneet kovinkaan hyvältä, mutta hän nielaisi ne kuuliaisesti.
“Kiitos, Leimusilmä ja hyvää yötä”, Tupsutassu naukaisi ja vilkaisi sitten minuun. Katsahdin Leimusilmään ja hymyilin kiitollisena. Meidän välit eivät olleet parhaimmat, mutta olin iloinen, että pystyimme kuitenkin toimimaan asiallisesti. Meidän omat ongelmat eivät saisi näkyä muille kissoille, etenkään potilaille tai nuoremmille kissoille. Onneksi Tupsutassu ei tuntunut huomaavan mitään, vaikka minä kyllä huomasin miten kireä tunnelma meidän välillä oli.
“Kiitos minunkin puolesta, me tästä taidammekin mennä nukkumaan. Hyvää yötä, Leimusilmä”, naukaisin Leimusilmälle kohteliaasti ja kolli nyökkäsi.
“Työtänihän minä vaan teen. Toivottavasti saat nukuttua, Tupsutassu ja hyvää yötä”, parantaja naukaisi ja tassutteli ohitseni takaisin makuusammalilleen. Vilkaisin kollia vielä kerran ja minun teki mieli sanoa jotain, mutta Tupsutassun läsnäolo sai sanat kurkkuuni kiinni. Tyydyin vain nyökkäämään ja viittasin käpälälläni pesän suuaukolle.
“Mennäänpä sitten, niin pääset nukkumaan”, nau’uin tyynesti ja ohjasin Tupsutassun takaisin aukiolle. Aukion viileä tuuli pyöritti kuivuneita lehtiä ilmavirran mukana. Lehtikato oli lähellä, mutta ilmat eivät olleet viilentyneet liikaa.Turkkini oli onneksi säänkestävä. Seurasin kollioppilasta pesälle ja hymähdin itsekseni. Siitä olikin aikaa, kun olin nukkunut siellä. Tuntui jopa nostalgiselta kierähtää sammalille ja painaa pää oppilaiden pesän lattiaa vasten. Minusta tuntui siltä, että olisin jälleen oppilas. Tupsutassu painautui kylkeäni vasten ja pyörähti pieneksi karvapalloksi.
“Anteeksi, että minä viivästytin nukkumaanmenoasi”, kolli naukui unisena ja painoi päänsä häntänsä alle. Suin oppilaan turkkia lempein, mutta päättäväisin vedoin. Ajatukseni oli, että nukuttaisin kollin ja painuisin sitten soturien pesään nukkumaan, mutta Tähtiklaani heittikin unihiekkaa rankalla kädellä silmiini ja pian olinkin jo ihan tahtomattani unessa.

“Hmh?” nostin päätäni silmät puoliksi ummessa ja haukottelin. Kuullessani sanan ‘erityistehtävä’ valpastuin ja nousin varovaisesti ylös. Varoin herättämästä Tupsutassua kuka nukkui edelleen. En ensiksi muistanut mitä minä tein oppilaiden pesässä ja miksi olin Tupsutassun vieressä, mutta pian mieleeni palasi edellisyön tapahtumat. Hymyilin Hiilihampaalle lämpimästi ja ohjasin vanhemman kollin lähes äänettömästi ulos oppilaiden pesästä. Kiurutassu ja Tupsutassu olivat molemmat edelleen unessa ja halusin pitää tilanteen sellaisena. En tiennyt kuinka nopeasti unikonsiementen vaikutus lakkaisi ja jos Tupsutassu heräisi yllättäen, niin olisiko kollin edelleen vaikea saada unta.
“Mitä sinä oppilaiden pesässä teit? Ihmettelin, kun sinua ei näkynyt missään. Meinasin jo lähteä erityistehtävälle yksin”, Hiilihammas virnisti ja tuuppasi minua toverillisesti. Hymähdin ja pukkasin kollia leikkimielisesti.
“Kerron sinulle koko tarinan ihan kohta. Minun pitää vain kertoa Syreenisumulle, että Tupsutassu ei ole harjoittelukunnossa. Voisitko odottaa tässä? Tulen ihan pian”, selitin Hiilihampaalle vielä hieman väsyneenä ja kolli nyökkäsi hieman yllättyneenä. Tepsutin soturien pesän lämpöön ja varoin astumasta muiden kissojen hännille. Lopulta löysin nuoren naarassoturin ja tuupin toisen varovaisesti hereille.
“Hei, anteeksi kun minä herätän sinut. Tupsutassulla oli viime yönä aikamoisia uniongelmia ja me haimme Leimusilmältä unta tukevia yrttejä. Hän ei kuitenkaan ole tänään harjoittelukunnossa, joten voisitko antaa hänelle vapaata?” kuiskasin Syreenisumun korvaan ja naaras mumisi jotain mikä kuulosti ihan kyllältä. Pian naaras olikin taas unessa. Hymähdin huvittuneena ja käännyin varovaisesti ympäri. Olin niin kömpelö, että jos lähtisin peruuttamaan, astuisin taatusti jokaisen kissan hännän päältä. Kun pääsin takaisin aukiolle, korviini kantautui jo lintujen sirkutusta. Se sai minut hymyilemään.
“Kaunis aamu, eikö?” naukaisin Hiilihampaalle ja lähdimme rinta rinnan kulkemaan ulos leiristä.
“Siitä eilisestä. Olin menossa nukkumaan, mutta törmäsin aukiolle Tupsutassuun. Hän vaikutti olevan jotenkin hukassa, joten menin juttelemaan hänelle ja selvisi, että hänellä on todella paha mieli vanhempiensa kuolemasta. Lopulta me haimme sitten unikonsiemeniä ja Leimusilmä antoi vielä jotain yrttiäkin. Tupsutassu ei kuitenkaan uskaltanut nukkua yksin, joten menin nukuttamaan hänet ja taisin nukahtaa itsekin”, naurahdin Hiilihampaalle ja haukottelin vielä väsyneenä. En ollut tottunut valvomaan näin myöhään ja heräämään näin aikaisin lyhyiden yöunien jäljiltä. Kolli nyökkäsi myötätuntoisesti.
“Hän käy läpi rankkoja asioita. Teit reilusti, kun kuuntelit ja nukuit hänen kanssaan. Minäkin kävin vielä kävelyllä Korppisiivelle ja mainitsin hänelle siitä, että olisit oiva varapäällikköehdokas”, tabbykuvioinen soturi virnisti, kun olimme päässeet leirin ulkopuolelle. Sydämeni hypähti toivosta, ehkä Korppisiipi harkitsisi minua seuraavaksi varapäälliköksi! Piristyin heti ja aloin miettimään mikä se Hiilihampaan erityistehtävä oli. Ehkä Korppisiipi testaisi minua? Ehkä naaras halusi nähdä miten minä selviytyisin tästä. Röyhistin rintaani pentumaisen innokkaana.
“Mikä se sinun tehtäväsi olikaan? Lähdemmekö me rajojen ulkopuolelle?” kysyin innokkaasti ja otin jopa muutaman innokkaan hypähdyksen. Kollisoturi nauroi innokkuudelleni hyväntuulisena.
“Pysyhän nahoissasi, me menemme vain tarkistamaan onko se erakko palannut”, Hiilihammas kertoi viikset värähdellen ja otti minut kiinni. Se ei ollut vaikeaa, sillä jäseneni olivat vielä kankeina huonossa asennossa nukkumisesta. Tupsutassun peti oli ollut normaalia pienempi.
“Se kuulostaa hyvältä idealta. Ainakin me voimme varmistaa, että Eloklaanin reviirillä ei ole käynyt tunkeilijoita. Riistasta ei ole vielä suurta pulaa, mutta kuvittele, jos riistavarkauksia tapahtuisi vaikka kahden kuun päästä. Se olisi suoraan pois meidän soturien suusta”, huokaisin Hiilihampaalle ja räpäytin silmiäni. Terästin aistejani ja yritin löytää ilmasta hajujälkiä mitkä eivät meidän reviirille kuuluisi. En myöskään pistäisi pahakseni, jos tehtävän jälkeen löytäisimme jotain syötävää. Sitä ei lehtikadon aikaan olisi ainakaan liikaa. Kuljimme kohti niittyä ja siristin silmiäni, kun erotin aamun usvan seassa kissan. Vilkaisin välittömästi Hiilihammasta, joka oli myös huomannut kissan suuren siluetin. Lähdimme varovaisesti lähemmäksi. Usva peitti meidän näkymiämme enkä pystynyt vieläkään erottamaan ketä me katsoimme.
“Mennäänkö varovaisesti lähemmäksi?” kuiskasin ja Hiilihammas nyökäytti. Lähdimme varovaisesti lähemmäksi ja en voinut sille mitään, että rintaani oli muodostunut inhottava möykky. Kissa näytti jotenkin tutulta, vaikka näinkin hänet todella heikosti. Kun pääsimme tarpeeksi lähelle, huomasin että kissa todella oli tuttu. Se oli nimittäin tyttäreni, Kujekulta. Eikö naaras ollutkaan palannut leiriin? Oliko toinen nukkunut lainkaan? Mielessäni risteili paljon kysymyksiä ja yksi niistä oli se, että miksi naaras oli noin lähellä rajaa tähän aikaan aamusta.
“Kujekulta, mitä sinä teet täällä?” kysyin silmät sirrillä ja Kujekulta säpsähti. Naaras kääntyi ympäri ja katsoi minua hieman hölmistynyt ilme kasvoillaan. Tyttäreni salasi jotain ja minä aion ottaa selvää mitä hän puuhasi.
“Minä, öö. En vain saanut unta, niin lähdin kävelylle. Mutta taidan palata nyt leiriin”, Kujekulta naukaisi mietittyään hetken ja kulki sitten meidän ohi. Nyrpistin nenääni, kun haistoin Kujekullassa jotain outoa. Toinen oli pyörinyt ketunjätöksissä..
“Suosittelen peseytymään ennen leiriin menoa”, Hiilihammas totesi tyynesti ja vilkaisin kollia kulmat koholla. Kukaan kissa ei pyörisi jätöksissä vapaaehtoisesti. Kynteni liukuivat ulos ja painoin ne ruohikkoon. Minua ärsytti, että tyttäreni valehteli minulle näin päin naamaa. En tietenkään voinut todistaa naaraan valehtelevan, mutta näkihän sen nyt kuka tahansa! Kun Kujekulta oli poistunut kuuloetäisyydeltä, vilkaisin Hiilihammasta naama mutrulla.
“Hän valehteli meille. Hän ihan varmasti tietää tästä erakosta jotain ja me otamme nyt selvää mikä tämä homma on!” huokaisin ja lähdin marssimaan lähemmäksi rajaa. Syvällä sisimmässäni myös pelkäsin, että vanhin tyttäreni päättäisi jättää kaiken ja lähteä Eloklaanista. En tiedä kestäisinkö sitä.
“Lieskakajo, odota! Me emme saa poistua reviiriltä”, Hiilihammas huudahti ja otti minut jälleen kiinni. Vilkaisin kollia toivoton ilme kasvoillani. Miten muuten me saisimme selville mitä täällä oli meneillään? Kuiden kuluessa olin kuitenkin viisastunut enkä ollut enää yhtä kuumapäinen tai kapinallinen. Siispä en uhmannut Hiilihampaan käskyä, vaan katselin vain sumuiseen ulkomaailmaan. Kuitenkin jossain tuolla oli kissa kuka tiesi jotain ja halusin löytää hänet käpäliini. Ja takoa hänen päähän, että tyttäreni oli sukunsa tapaan klaanikissa eikä kukaan saisi edes yrittää houkutella häntä lähtemään klaanista.
"Mitä me nyt tehdään? Pitäisikö meidän puhua Mesitähdelle tai Korppisiipille tai painostaa Kujekultaa tai...-" huokailin Hiilihampaalle nopeasti ja puhaltelin ilmaa hermostuneena. En tiennyt mitä tehdä, en tosiankaan tiennyt. Olisiko minulla enää osaa tai arpaa Kujekullan päätöksistä? Toinen oli aikuinen, mutta minä olin siitä huolimatta hänen isänsä. Eikö minullakin olisi jotain sananvaltaa?

//Hiltsuuu?

Ravistelin pentutarhan lattialta turkkiini tarttuneet roskat pois ja niiskaisin nenääni, ennen kuin vastasin Hellepennulle: “No et sinäkään ihan huono ole. Olet oiva vastus.” Tuima tuijotukseni vaihtui leikkimieliseen virnistykseen.
Virnistelimme Hellepennun kanssa toisillemme ja yritimme yhä läpsiä toisia tassuillamme, kun kuningattaret puhalsivat pelin poikki. Tuohtuneen oloinen Nokkospilvi kävi noutamassa Hellepennun takaisin petiinsä, ja minä kuulin Kimalaistoiveen kutsuvan minua omalta paikaltamme. Siskonikin näyttivät heränneen ja seurasivat unisilla silmillä näytelmää.
“Teillä oli aika rajut leikit”, Kimalaistoive huomautti, kun tepastelin rinta rottingilla takaisin perheeni luokse. “Tuossa olisi voinut sattua pahasti.”
Kävin istumaan hänen viereensä itsekseni myhäillen. “Niinpä.”
Hellepentu oli osoittautunut odottamaani kovemmaksi tyypiksi. Hän oli ansainnut kunnioitukseni; leikkitappelisin hänen kaltaisensa pennun kanssa koska tahansa uusiksi. Tällä kertaa voittaja oli jäänyt hieman epäselväksi emojen tunkiessa nokkansa asioihimme, mutta minä vielä näyttäisin Hellepennulle, että olin taatusti häntä vahvempi ja parempi. Sitten tällä ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin ihailla minua.

Seuraavan yön tullessa minä livahdin emon ja sisarusteni vierestä etsimään Hellepentua. Pentutarha näytti jotenkin erilaiselta tähän aikaan vuorokaudesta. Ulkoa kajasti vain hyvin heikosti valoa, mutta muuten sen nurkissa pesi sysipimeys. Vain nukkuvien kissojen tuhina ja heidän hajunsa kertoivat, että pesässä oli muitakin minun lisäkseni.
Hiippailin pesän lattian poikki hipihiljaa, yrittäen jäljitellä Irvikidan näyttämää saalistusasentoa. Liike tuntui jokseenkin kömpelöltä, mutta se varmaan kuului asiaan - soturitkin liikkuivat näin saalista vaaniessaan.
Hellepentu nukkui vuoteessaan niin, että hänen takajalkansa retkottivat Nokkospilven kylkeä vasten ja pää roikkui vuoteenreunan yli. *Onpa outo asento nukkua*, ajattelin hivuttautuessani lähemmäksi kollipentua. *No, outo hän on muutenkin.*
Menin niin lähelle Hellepentua, että viiksemme hipoivat toisiaan. Kurottauduin vielä lähemmäksi ja puhalsin kokeeksi lämmintä ilmaa hänen nenälleen. Ei reaktiota.
“Hei karvapallo”, sihisin niin hiljaa kuin osasin, “herätys! Nyt ei ole aika nukkua.”

//Helle?

Katsoin silmät lämpimästi tuikkien, kun Vienotassu kertoi pennuilleni parantajuudesta. Solapentu ja Puropentu kuuntelivat kiinnostuneina, mutta Pörriäispentu heitteli tapansa mukaan välikommentteja. Kolli oli niin raisu, mutta samalla niin kovin rakas.
“Pörriäispentu, parantajat ovat Eloklaanille tärkeitä”, Solapentu miukaisi ja vilkaisi sitten minuun hyväksyntää hakien. Hymyilin naaraalle ja kurottauduin sukaisemaan tyttäreni päälakea. Käänsin päätäni, kun kuulin pesän suuaukolta tutun tervehdyksen. Kasvoilleni levisi entistäkin leveämpi hymy, kun näin kumppanini, Irvikidan saapuvan pesään. Kiiruhdin kollia vastaan ja painoin pääni kumppanini jykevää rintaa vasten. Irvikidan kurkusta kumpusi muutama kehräys ja kolli sukaisi minun korvaani muutaman kerran.
“Hei rakas, miten sinä ja pennut voitte?” kolli kysyi matalalla äänellä ja nosti katseensa katsoakseen mitä pentumme touhusivat. Minäkin vilkaisin vaistomaisesti ja ilahduin nähdessäni Vienotassun istuvan pentulauman keskellä. Naaraasta tulisi takuulla varsin pätevä parantaja.
“Pennut ovat leikkineet koko päivän, he ovat varmasti pian väsyneitä. Minun tekisi mieli käydä hieman jalottelemassa, voisitkohan…?” kysyin hellästi ja Irvikita nyökkäsi vastaukseksi.
“Totta kai, he ovat yhtälailla minunkin vastuulla. Mene sinä vain, minä huolehdin heidät iltasadun kautta unille. Pennut. haluaisitteko kuulla suuresta taistelusta?” Irvikita maukaisi ja sai vastaukseksi innostuneita kiljaisuja. Olin jo naukaisemassa vastaväitteen taistelutarinasta, mutta pyörsin pääni. Halusin suojella pentuja kaikelta ikävältä, mutta luotin siihen, että Irvikita osaisi kertoa taistelutarinan vähemmän hurjasti.
“Vienotassu, haluaisitkohan sinä tulla kanssani kävelylle?” kysyin lempeällä äänensävyllä. Lähtisin mielelläni yksinkin, mutta seurassa kävelylenkit olivat aina mukavampia. Naaras nyökkäsi ja nousi ylös.
“Pennut, emo menee nyt kävelylle”, naukaisin vielä, mutta en saanut vastaukseksi yksiäkään hyvästejä. Koko kolmikko hyöri Irvikidan ympärillä innostuneena ja hymyilin. Irvikita oli niin hyvä pentujen kanssa ja koko näky sai sydämeni pakahtumaan. Toivoin, että olisin voinut taltioida tämän näyn verkkokalvoilleni ikuiseksi ajoiksi. Lähdin Vienotassu perässäni ulos pentutarhasta ja vetäisin syvään henkeä viileän ilman puhaltaessa vasten kasvojani. Pentutarhan lämpö kävi joskus tunkkaiseksi.
“Mihin päin menisimme? Tarvitseeko sinun kerätä jotain yrttejä? Minä voin auttaa sinua, jos tarvitsee”, ehdotin parantajaoppilaalle ja maistelin raikasta ilmaa.

//Vieno?

“Aijaa! No katsotaan miltä sinun naamasi kohta näyttää”, vastasin Pörriäispennulle ja murisin niin hurjasti, kuin vain osasin. Pörhistelin ohutta pentuturkkiani ja yritin potkia Pörriäispentua mahdollisimman lujaa. Mutta Pörriäispentu ei ollut kuin muut pennut, toisessa oli vastusta ja pidin siitä, vaikka toisen emo olikin outo. Pyörimme kollipennun kanssa hurjana karvapallona pentutarhan lattialla ja juuri kun olin saamassa ylivoimaa, joku nosti minut ilmaan ja maa katosi käpälieni alta.
“Nyt riittää, herätit Ahvenpennun”, Nokkospilvi sihahti ja yritin rimpuilla emoni otteesta irti. Katsoin alas ja katseeni kohtasi pesätoverini kanssa. Näytin kollille kieltä ja yritin säksättää, kuin hurjinkin soturi.
“Emooo, minulla oli taistelu kesken!” nurisin tyytymättömänä. Olisin voittanut Pörriäispennun, jos emoni ei vain olisi keskeyttänyt minua ja nyt kolli jäi siihen luuloon, että hän oli jotenkin todella hyvä taistelija.. Kun emoni päästi irti niskanahastani loikkasin salamannopeasti naaraan käpälien välistä ja hyppäsin suoraan Pörriäispennun niskaan.
“En minä näin vähästä luovuta! Eloklaani, hyökkäykseen!” ulvaisin ja taoin kollia pikkukäpälilläni. En enää edes muistanut mistä tappelu oli alkanut, mutta salaa nautin siitä, että minulla oli kerrankin tasaväkinen vastustaja. Ahvenpentu ei ollut kovinkaan hyvä tappeluissa. Yritin kierähtää selälleni, mutta horjahdin ja pyörähdin muutaman kuperkeikan kautta pyllylleni. Tapitin Pörriäispentua suurilla silmilläni ja virnistin.
“Olet aika hyvä”, naukaisin kollille. Kai toinen oli ihan ok, vaikka toisen emolta puuttuikin yksi jalka ja se oli minusta edelleen outoa.

//Pörri? >:D

Kiurutassu oli innoissaan. Pian hänen ensimmäiset harjoituksensa koittaisivat.
Oppilaiden pesässäkin oli mukavaa. Kiurutassu muisti, kuinka ahdasta ja tunkkaista pentutarhassa oli ollut hänen pentuaikoinaan. Pesässä nukkuivat hänen lisäkseen hänen veljensä Tupsutassu ja Talvikkitakku. Hän oli ennen ollut soturi, mutta hänet oli jostain syystä alennettu oppilaaksi. Kiurutassu ei tiennyt miksi, eikä hän uskonut että hänen kuuluisikaan tietää, olihan hän kuitenkin vasta oppilas.
Kiurutassu heräsi auringon vähäiseen pilkotukseen pilviverhon takaa. Hän kuuli pesän ulkopuolelta askelia ja puheensorinaa, joten hän tiesi aamun koittaneen. Kiurutassu ei tiennyt, pitäisikö hänen nousta ylös, vai odottaa että hänen mestarinsa Lieskakajo tulisi herättämään hänet. Hän kuitenkin huomasi Tupsutassun olevan jo noussut, joten Kiurutassu päätti mennä etsinään häntä. Kiurutassu tassutti ulos pesästä ja venytteli pitkään. Kylmä aamuilma pörrötti hänen turkkiaan. Kiurutassu haki katseellaan Lieskakajoa ja Tupsutassua.
“Kiurutassu! Oletkin jo hereillä. Lähdetään kohta harjoituksiin.” Lieskakajo käveli Kiurutassun vierelle ja katsahti oppilaaseen. “Onko Tupsutassu jo herännyt?”
“On kai.” Kiurutassu vastasi. Oikeastaan hänkään ei tiennyt, mutta hän uskoi hänen menneen jo aikaisemmin harjoituksiin.
“Hyvä. Tiedätkö mitä harjoittelemme tänään?” Lieskakajo kietaisi häntänsä käpäliensä ympärille.
“En ole varma..metsästämistä?” Kiurutassu ehdotti. Metsästämistä hän halusi eniten, mutta oikeastaan mikä vain kävisi. Jopa klaaninvanhimpien turkeista punkkien nyppiminen.
“Oikein. Et ole metsästänyt ennen, joten selitän sinulle perusteet.” hän maukui reippaasti. Kiurutassu ei malttanut odottaa, että hän pääsisi saalistamaan. Kuitenkin hän istahti mestarinsa eteen ja koetti estää häntäänsä värisemästä innostuneesti.
Hetken kuunneltuaan Lieskakajon selitystä Kiurutassua alkoi hieman pitkästyttää. Hänen mestarinsa puhui välillä hieman liikaa - vaikka osasi Kiurutassukin puhua, jos siltä vain tuntui. Kiurutassu yritti näyttää keskittyneeltä ja fiksulta.
“Niin, siinä hieman teoriaa. Entäpäs metsästysasentosi? Tavoitteemme on hioa se huippuunsa, ennen kuin pääset soturiksi.” Lieskakajo nosti päätään ja hymyili hieman. Kiurutassu asteli ujosti hänen eteensä ja kyyristyi maahan, takapää mahdollisimman alhaalla ja häntä osittain maassa. Kiurutassu toivoi tehneensä asennon edes osittain oikein, sillä muuten hän näyttäisi varmasti hölmöltä. Hän nousi ja pyyhkäisi käpälällään korvaansa hieman nolona.
“Tuota..” Kiurutassu yritti pahotella. Kuitenkaan Lieskakajon ilme ei ollut pettynyt eikä hänmästynyt, vaan tämä katsoi häntä hyväksyvästi. “Tuo oli hyvä ensiasento. Häntä ei kuitenkaan saa laahata maassa, muuten saaliit kuulevat sen heti.” hän opasti ja näytti Kiurutassulle oikean asennon. Kiurutassu kyyristyi uudestaan ja yritti matkia mestariaan parhaansa mukaan. Asento tuntui hieman kivuliaalta ja hänen etukäpäläänsä särki, mutta hän oppi sen nopeasti. Kiurutassu otti vauhtia ja ponnisti sulavasti jäisessä maassa. Sitten hän kierähti sivulle ja toivoi hypänneensä oikein.
“Kiurutassu, tuo oli oikein mainio hyppy! Jos allasi olisi ollut saalis, olisit saanut sen takuulla kiinni!” Lieskakajo kehui. Kiurutassu painoi päänsä kiitollisena kehuista. Ehkä hän sittenkin osasi jotain? Kiurutassu huomasi sivusilmällä Tupsutassun saapuvan leiriin. Kiurutassu huiskautti hänelle häntäänsä, mutta hänen veljensä näytti olevan keskittynyt johonkin. Lieskakajo nousi ylös ja heilautti Kiurutassulle häntäänsä. “Lähdetään metsästämään.”
Kiurutassu joutui pakottamaan itseään olemaan hyppimättä innostuksesta. Hän oli odottanut tätä päivää niin kauan! Vihdoin hän pääsisi näyttämään Lieskakajolle, mitä hän osasi.
Kun he pääsivät ulos leiristä, Kiurutassu katseli ihastuneena lehtien päällä kimaltavaa huurretta. Aamu oli viileä, mutta Kiurutassun paksu turkki lämmitti häntä sopivasti. Hän värisytteli viiksiään mielissään siitä, että pian hän pääsisi metsästämään.

Hivuttauduin aivan kiinni Kuutamolaineeseen, suosikkikissaani.
“Minä haluan kävellä juuri tässä”, naukaisin pirteästi ja väläytin Kuutamolaineelle virneen. Minut oli määrätty rajapartioon “mestarini” Salviakatseen kanssa. Ajatus partioinnista oppilaana oli minusta niin tylsää, ehkä tylsintä ikinä. Mutta minun oli pakko totella Salviakatsetta, sillä halusin mahdollisimman nopeasti takaisin soturiksi.
“No kävele sitten”, Kuutamolaine murahti kyllästyneesti ja siirtyi kauemmaksi. Kipitin ystäväni perässä ja liimauduin taas kiinni naaraan mustavalkoiseen turkkiin, joka tuntui kotoisalta.
“Etkö sinä juuri sanonut, että haluat kävellä tuolla toisaalla?” naaras huokaisi ja pyöräytti silmiään. Hymyilin Kuutamolaineelle ärsyttävällä tavallani.
“Niin, se oli silloin. Mielipiteet muuttuvat, Kuutamolaine hyvä”, naukaisin toiselle muka viisaasti. Kuutamolaine ei kuitenkaan naukaissut mitään, mutta korvani erottivat pienen tuhahduksen.
“Mihin sinä Virnakukan jätit? Hän on kuin iilimato, aina sinussa kiinni”, jatkoin, kun en saanut naaraalta mitään reaktiota aiemmalla toiminnallani. Naarassoturi pysähtyi ja vilkaisi minua ärsyyntyneesti. *Jes*, ajattelin, kun sainkin Kuutamolaineelta reaktion. Mielessäni ajattelin, että kyllä minä tiesin kuinka häntä käsiteltiin.
“Hän on aikuinen kissa ja osaa suorittaa velvollisuuksiaan, kuten minäkin tässä yritän. Sitä paitsi kukahan se tässä jatkuvasti roikkuu minussa kiinni? Ihan oikeasti Talvikkitakku! Haluan nyt olla rauhassa sinun jatkuvilta metkuiltasi”, naaras ärähti ja siirtyi taas kauemmaksi kävelemään. Minä kuitenkin jäin seisomaan ja tuijottamaan ystävääni, jonka silhuetti loittoni entisestään. Liu’utin kynnet ulos ja hermostuneena yritin saada otetta maasta, joka oli kuitenkin jo kuuran kovettama. En tiennyt mitä sanoa. En tiennyt mitä oikea Talvikkitakku sanoisi, mutta se Kuutamolaineen seurassa esiintyvä ärsyttävä Talvikkitakku varmaan ryntäisi naaraan perään ja liimautuisi toiseen taas kiinni. En kuitenkaan halunnut tehdä sitä. En enää. Olin vihainen. Kuutamolainekin oli yksi niistä kuka oli hylännyt minut. Silmäni kapenivat viiruiksi ja takkuinen turkkini pörhistyi. Mieleeni tulivat vain ne hetket, kun Mesitähti ja Minttuliekki olivat hylänneet minut ja… Kuutamolainekin oli hankkinut uuden ystävän Virnakukasta. Pidättelin kyyneliä ja yritin pidätellä itseäni, että en päästäisi valloille sekavia tunteitani. En enää tiennyt mitä tuntea vihan ja ilon lisäksi. En osannut kertoa tarpeistani muulla tapaa enkä ymmärtänyt miksi kukaan ei ymmärtänyt selkeitä vihjeitäni. Lähdin loikkimaan muun partion perään ja kun sain heidät kiinni, annoin Kuutamolaineelle vihaisen katseen. Miksi kukaan ei enää halunnut olla ystäväni? Miksi kukaan ei kysynyt mitä minulle kuului? Minun oli niin vaikea ymmärtää sitä.
“Milloin voi palata leiriin?” tiuskaisin Salviakatseelle. Jos tämä oli se mitä Kuutamolaine halusi, annan palaa. Hyvästi "olet oikeasti suosikkikissani ja välitän sinusta, vaikka en osaa sanoa sitä", tervetuloa "olet minun mustalla listallani ja sieltä ei niin vain päästäkään pois".

//Kuutti >:(

Tupsutassusta Sielupentu kuulosti ihastuttavan innokkaalta seikkailemaan ulkomaailmassa. Tupsutassulle itselleen Eloklaanin reviirin rajat riittivät ja tarjosivat aivan tarpeeksi seikkailuja, kauniita maisemia ja kukkasia, mutta kolli toivoi koko sydämestään, että Sielupentu pääsisi isona seikkailemaan.
“En malta odottaa, että pääsen kuulemaan sinun seikkailuistasi”, kollioppilas naukaisi viikset värähdellen ja väläytti lämpimän hymyn. Kun Sielupentu kysyi häntä mukaan tulevaisuuden retkelleen, kollikissa pudisteli nauravaisena päätään. Ajatustasolla seikkailut reviirin ulkopuolella kuulostivat Tupsutassusta mainiolta, mutta kun hän mietti asiaa tarkemmin, ei hänestä olisi siihen. Hän oli aivan liian ujo eikä kolli myöskään kaivannut suurempiin ympyröihin. Retkillähän hän saattaisi törmätä vaikka vihamieliseen erakkoon ja kollin laskujen mukaan todennäköisyydet erakkoon törmäämiseen olivat Eloklaanin reviirillä pienemmät. Mutta Tupsutassu osasi jo arvata, että Sielupentu vain innostuisi siitä. Tupsutassua harmitti, että hän itse ei ollut yhtä rohkea. Tupsutassu vertasi itseään usein hänen siskoonsa. Kiurutassu oli myös hieman ujo, mutta naaras oli todella rohkea eikä pelännyt mitään! Se oli oppilaasta ihailtavaa, hän halusi olla isona kuin siskonsa.
“Minusta ei taida olla seikkailemaan, en ole yhtä rohkea kuin sinä”, Tupsutassu hymyili ja kurottautui koskettamaan kuonollaan pentua päälaelleen. Sielupennun hymy leveni entisestään ja naaras röyhisti rintaansa ylpeänä.
“Minua rohkeampaa ei olekaan! Joten minä voin suojella sinua, niin sinä voit lähteä mukaani”, Sielupentu miukaisi häntä pystyssä ja pörhöllä. Tupsutassu hymyili ja oli vastaamassa uudelle toverilleen, kunnes joku kosketti häntä olkapäähän. Tupsutassu säpsähti ja pälyili ympärilleen. Mutta kun hän näki tutun naaraan, Syreenisumun, kolli rentoutui jälleen.
“Ai, hei Syreenisumu! Enhän minä vain unohtanut mitään sovittuja harjoituksia?” kollikissa kysyi huolestuneena. Tupsutassu oli ollut oppilaana vasta hetken aikaa, mutta hän oli silti todella tunnollinen. Kolli halusi palvella Eloklaania parhaansa mukaan. Syreenisumu kuitenkin pudisteli päätään.
“Et unohtanut. Viherkatseen ja Nokilinnun sammalet pitäisivät kuitenkin vaihtaa. Voisit viedä heille myös jotain syötävää ja tarkistaa heidän voinnin”, Syreenisumu ohjeisti ja viittasi tuoresaaliskasan suuntaan. Tupsutassu nyökkäsi hymyillen. Klaaninvanhimmat olivat hänestä mukavia ja hän kunnioitti heitä todella paljon. Olivathan he palvelleet Eloklaania parhaansa mukaan, he ansaitsivat mahdollisimman mukavat eläkepäivät.
“Totta kai, Syreenisumu. Minä menen heti!” Tupsutassu hihkaisi tomerasti ja loikkasi kerran tasajalkaa.
“Sielupentu, tuletko sinä mukanani pentutarhalle vai saatko sinä jäädä yksin aukiolle?” Tupsutassu kysyi ja kyyristyi hieman päästäkseen Sielupennun tasolle. Naaraspentu pudisteli pontevasti päätään.
“Pentutarhalla on tylsää, minä menen etsimään seikkailuja. Heippa!” naaras hihkaisi ja lähti loikkimaan kohti muita kissoja. Tupsutassu loi Sielupentuun vielä pitkän katseen. Hän halusi varmistaa, että naaraspentu ei lähtenyt tihutöiden pariin. Kollikissa koki olevansa nuorukaisesta vastuussa, sillä Sielupentu oli ollut hänen seurassaan viimeksi. Syreenisumu kuitenkin kosketti Tupsutassua lempeästi hännällään ja naukaisi:
“Mene sinä vain tehtäviesi pariin. Minä katson Sielupennun perään”, soturi naukaisi ja Tupsutassu nyökkäsi. Hänellä olikin jo hieman kylmä ja ajatus lämpimästä pesästä tuntui houkuttelevalta. Tupsutassu lähti harppomaan kohti tuoresaaliskasaa, jos sitä enää sellaiseksi voisi kutsuakaan. Päivä päivältä siitä oli tullut entistäkin niukempi, mutta onneksi klaaninvanhimmille ja kuningattarille pentuineen aina riitti saalista. Kollioppilas valikoi sieltä kaksi hiirtä ja nappasi ne leukoihinsa. Klaaninvanhimmat saisikin siitä oikein kunnon aterian! Tupsutassu lähti tassuttelemaan kohti klaaninvanhimpienpesää turkki niin pörhöllä, kuin mahdollista. Tupsutassun turkki harventui päivä päivältä enemmän ja nyt hänen turkissaan oli jo näkyvillä muutama melko selkeä kalju laikku. Se hävetti Tupsutassua, mutta ennen kaikkea se vaikutti hänen säänkestävyyteen. Hänellä oli jo nyt todella kylmä ja Tupsutassua pelotti, että hän ei selviäisi lehtikadosta elossa..

“Ei huonompi ajatus”, vastasin toverilleni myötätuntoisesti hymyillen. Ymmärsin hyvin nuoremman soturin huolen tyttärensä puolesta. Myös minä isänä tiesin, millaista oli olla jatkuvasti huolissaan jälkikasvuistaan ja heidän pärjäämisestään. Mutta jos olin jotain oppinut, niin sen, että nuoret olivat sinnikkäitä ja he kyllä keksivät keinot selvitä tukalistakin tilanteista. Meidän tärkein tehtävämme vanhempina oli olla heidän tukenaan, kävi miten kävi.
Tassuttelimme Lieskakajon kanssa rinnatusten soturien pesän suuntaan, kun joku tulikin meitä yllättäen vastaan pesän suulla. Hämmästykseni vaihtui iloksi tunnistaessani kumppanini tutun hahmon.
“Mitä te kaksi teette näin myöhään jalkeilla?” Korppisiipi räpytteli silmiään hiukan yllättyneenä ja astui sivuun pesän suulta. “Kyllä kai teidän ikäistenne kollien pitäisi tietää, että yökukkumisesta seuraa vain väsyneitä aamuja.” Naaraan äänensävy oli terävä, mutta hänen vihreät silmänsä tuikkivat leikkisästi.
“Paraskin puhuja”, tuhahdin takaisin ja näpäytin tämän nenää hännälläni, “itsekin olet yhä hereillä.”
“Me olimme vain iltakävelyllä ruoan päälle”, Lieskakajo naukaisi väliin.
“Vai niin.” Korppisiipi silmäili meitä jokseenkin huvittuneen oloisena. “No, minä käyn kostuttamassa kurkkuani. Menkää te kaksi nukkumaan.”
Mustavalkoinen naaras työntyi ohitsemme ja lähti tassuttamaan leirin uloskäyntiä kohti. Vilkaisin nopeasti hänen peräänsä, ennen kuin katsahdin taas Lieskakajoon. “Mene sinä vain edeltä - minä käyn juttelemassa Korppisiiven kanssa hetkisen.”
Toivotimme toisillemme hyvät yöt ennen teidemme erkanemista. Kipitin kumppanini perään kuin emostaan jälkeen jäänyt pikkupentu, ja sain hänet kiinni ennen kuin hän oli ehtinyt leiristä ulos.
Kävelimme lähimmän puron varteen kylki kyljessä kiinni. Minä kerroin Korppisiivelle iltaseikkailustani Lieskakajon kanssa sekä kollin haaveista päästä joskus päälliköksi. Mainitsin myös rajalla havaitsemastamme erakosta.
“Erikoista tosiaan”, Korppisiipi tuumasi ääneen ollessamme jo paluumatkalla leiriin. “Oliko hän yksin?”
“Siltä se ainakin vaikutti”, kohautin lapojani. “En usko, että hänestä on vaaraa kenellekään. Mutta ajattelin, että sinun olisi hyvä tietää.” Ennen kuin kumppanini ehti vastata mitään, minä keksin uuden ehdotuksen: “Voisimme käydä Lieskakajon kanssa aamulla katsomassa sitä kohtaa ja tutkia, mistä asti jäljet ovat peräisin?”
Korppisiipi mietti hetken, ennen kuin nyökkäsi. “Tuskin pienestä tiedustelusta mitään haittaa on. Mutta ette lähde rajojen ulkopuolelle ilman, että Mesitähti on tietoinen suunnitelmistanne.” Kumppanini ilme kertoi, että hän oli vakavissaan.
“Emme lähde”, lupasin ja tuuppasin häntä sitten hieman kiusoitellen: “Jukra, milloin sinusta on tullut tuollainen sääntöjen noudattaja? Minä muistan eräänkin nuoren oppilaan, joka kävi harjoittelemassa salaa mestariltaan.”
“Sinä olet suurissa vaikeuksissa, jos et osaa pitää kuonoasi kiinni, herra hyvä.” Korppisiipi puski minua toverillisesti. “Nyt sinunkin on paras mennä nukkumaan, tai aamulla sinä et jaksa herätä edes mäyrälauman hyökkäykseen.”

Ensimmäisten auringonsäteiden valjetessa olin jo käpälilläni. Korppisiipi oli myös jo ylhäällä ja ulkona - epäilemättä valmistelemassa päivän partioita. Etsin Lieskakajon käpäliini heti turkkini suittuani ja ryhdyin tökkimään suurta kollia hereille.
“Lieskakajo”, sihahdin soturin korvan juuressa, “minulla on meille erityistehtävä!”

//Lieska? >:D

//Viikonlopun kp-boosti//

Katsoin vähän neuvottomana itkevää pikkusiskoani ja koitin parhaani mukaan olla rutistamatta naamaani ja työntämättä häntä pois. Halusin huolehtia hänestä, mutta en halunnut että hän roikkui minussa kiinni ja sylki ja itki turkkiini.
“Onko sinulla nyt kaikki ihan hyvin?” kysyin naaraalta vielä, kun en saanut vastausta ensimmäiseen kysymykseen. En ollut ollut tekemississä Mustikkapyörteen kanssa kauhean paljoa, joten hän oli minulle melkein vieras. Tunteeni ja ajatukseni olivat jo tarpeeksi isossa sotkussa ilman tälläistä välikohtausta ja olisin mieluummin jättänyt tämän vain tekemättä, vaikka halusinkin auttaa sisartani niin paljon kuin vain voin. Totuus vaan oli, ettei minulla ollut voimavaroja toisen kissan hyysäämiseen oman sekoamiseni ohella.
“M-mitä luu-let?” naaras sai sanottua nyyhkytystensä välistä. Huokaisin hiljaa ja koitin hieman oikoa asentoani, mutta soturitar vain tarrautui minuun lujemmin. Karvani nousivat pystyyn enkä voinut sille mitään. Halusin oksentaa. Naaras oli aivan liian lähellä.
“Pitäisikö minun oikeasti hakea Leimusilmä tai Vienotassu?” kysyin uudelleen ja koitin kiemurrella irti otteesta. Mustikkapyörrettä ei tuntunut kiinnostavan, etten halunnut olla näin lähellä häntä.
“En halua parantajaa!” naaras huusi raivoissaan. “Haluan vain sinut! Sinä olet ainut, joka ra-kasta-a m-inu-a, ehkä?”
En ihan ymmärtänyt olivatko sanat tarkoitettu kysymykseksi, joten päätin vastata kuin ne olisivat.
“Kyllä minä sinusta pidän”, nau’uin vähän liian välinpitämättömästi, sillä se sai Mustikkapyörteen vain vauhkoontumaan.
***
Sain vihdoin Mustikkapyörteen parantajalle, vaikka tämä meinasikin karata jo kerran. Sitten tuo joko pyörtyi hapen puutteeseen tai stressiin, taikka vain nukahti. Leimusilmä oli antanut hänelle unikonsiemeniä. Mietin tuntuiko Kortetuikeesta samalta olla minun kanssani, kun sekosin vai oliko hän kanssani mielellään. En varmaan saisi siihen koskaan vastausta, sillä ei kolli kertoisi jos hän ei oikeasti pitäisi minusta. Tunsin ystäväni kuitenkin sen verran hyvin. Siksi oli hyvä, että otin itse häneen etäisyyttä, koska silloin hänen ei tarvitsisi tehdä sitä. Mustikkapyörre alkoi heräillä. Katsoin tätä edelleen yhtä neuvottomana kuin aikaisemmin.
“Onko jo hieman parempi olo?” kysyin hiljaa naaraalta. Hän kömpi hieman pystympään ja näytti hetken hieman sekavalta.
“Olet parantajan pesällä. Toin sinut tänne aikaisemmin. Olit tajuttomana vain pienen hetken”, kerroin siskolle, jos hän vaikka olisikin jo unohtanut missä oli ja hänestä tuntuisi samalta kuin minusta oli joskus tuntunut, kun olin herännyt unesta aivan sekavana. Sanoin, mitä olisin halunnut että minulle olisi sanottu.

//Mustikka?

//Viikonloppu KP boosti!


Makasin juuri veljeni sylissä, itkin edelleen.
''Haluaisitko, että hakisin parantajan?'' Varpuloiste kysyi, ja yritti silittää selkääni hännällään. Hän yritti olla hyvä veli.
Miksi haluaisin parantajan? Halusin vain rakkaan veljeni huomiota.
Aloin halaamaan Varpuloistetta, ja hän sävähti taaksepäin, muttei estänyt minua.
''Onko sinulla kaikki ok?'' Veljeni kysyi varovasti.
''M-mitä luu-let?'' Sain sanottua. Rutistin veljeäni vielä kovempaa. Nyyhkytin edelleen, huomasin kuinka hänen karvansa nousivat, mutta en välittänyt siitä.
''Pitäisikö minun oikeasti hakea Leimusilmä tai Vienotassu?'' Varpulaulu yritti päästä otteestani pois, mutta rutistin häntä liian kovaa.
''En halua parantajaaaa!'' Huusin ja raivosin. ''Haluan vain sinut! Sinä olet ainut, joka ra-kasta-a m-inu-a?''
''Tottakai rakastan sinua, mikä saa sinut luulemaan toisin?'' Varpulaulu yritti lohduttaa, hän ei kuitenkaan kuulostanut kovin vakuuttavalta. Yrittikö hän huijata minua? Luuliko hän minua niin tyhmäksi?
''K-kun Ko-rpi-kas-ste ei rak-as-ta min-u-a!
Hä-n sa-no-i e-ttä halu-ais-i tap-paa mi-nut'', en melkein saanut viimeisiä sanoja sanottua suustani, kun aloin taas itkemään.
Miksi kukaan ei rakastanut minua? Oliko täysin turha? Olematon häiriö?
Varpulaulu alkoi raahaamaan minua parantajien luokse. Yritin estää häntä, mutta hän oli minua vahvempi, enkä halunnut päästää irti.
''Leimusilmä? Oletko siellä?'' Varpuloiste kysyi, kun olimme päässeet parantajan pesän edustalle.
''Niin? Mikä on hätänä?'' Leimusilmä kysyi äkkipikaisesti, olettaen että Varpuloisteella oli jokin hätä.
''Mustikkapyörre on seonnut'', veljeni vastasi Leimusilmälle. Enhän ollut? En ollut seonnut? Olin vain harmissani.
Varpuloiste yritti kammeta itseänsä otteestani irti, mutta olin takertunut häneen liian kovasti.
''Tulkaahan sisään niin minä katson'', Leimusilmä ehdotti.
Varpuloiste raahasi minut perässään ja istahti Leimusilmän viereen.
''Mitä tapahtui?'' Leimusilmä kysyi ja kohdisti katseensa minua kohden.
''K-korpi-kaste kius-aa'', yritin kerätä itseäni, mutta aloin taas itkemään. Kaadoin Varpuloisteen tällä kertaa, kun takerruin häneen vielä kovempaa ja voimakkaampaa.
''Mitä jos et hyökkäisi minun päälle noin?'' Varpuloiste tiuskaisi.
Päästin hänestä irti, nousin ja juoksin pesästä pois itku - huutaen.
Ilmeisesti veljenikään ei tykännyt minusta.
Halusin juosta suoraan jonnekin, mistä minua ei ikinä enää löydettäisi. Missä minut unohdettaisiin ikuisesti. Jonnekin, mihin muut eivät pääsisi edes yrittämällä.
''Hei, Mustikkapyörre tule takaisin! En tarkoittanut sitä!'' Kuulin Varpuloisteen äänen hetken päästä. Hän oli ilmeisesti tullut etsimään minua.
''En. Sinäkään et tykkää minusta!'' Huusin hänelle takaisin. ''Kukaan ei tykkää minusta, olen - turha.'' Pidin taukoa, olinko oikeasti turha?
Varpuloiste lähestyi minua hitaasti ja varovasti.
''Leimusilmä osaa auttaa, hän antaa sinulle unikonsiemeniä niin rauhoitut.'' Varpuloiste tuli vierelleni ja silitti päätäni hännällään.
''En halua mitään parantajapuppua!'' Huusin. Miksi haluaisin takaisin sinne?
Varmaan Leimusilmä myrkyttäisi minut jollain kuolonmarjoilla. Hänkään ei tainnut ikinä tykätä minusta.
''Joko tulet nyt, tai jäät tänne. Ja sitten et saa huomiotani enää ikinä'', Varpuloiste yritti kuulostaa ystävälliseltä, mutta luulen että käytökseni meni hänen mielestään yli ja hän halusi hoidella asian loppuun.
''Hmph. Kiva sitten. Etpäs sinäkään sitten ole siskollesi kiltti'', tiuskaisin veljelleni. Luulin, että minulla oli hyvät välit hänen kanssaan tähän tilanteeseen asti. Luulin, että edes yksi kissa välitti minusta. Halusin takaisin isäni ja äitini luo.
Miksi Kuusihäntä kuoli? Miksi en ollut paikalla silloin? Miksi en voinut auttaa? Olinko minä syy myös hänen kuolemaan? Olisiko se voitu estää, jos olisin toiminut jollain muulla tavalla?
Paniikki alkoi nousta sisälläni, kun Varpuloiste talutti minua takaisin Leimusilmän luo.
Mitä jos olin syy kaikkeen, kaikkien kärsimykseen?
''Noniin mennäänpäs istumaan ja rauhoitutaan'', Leimusilmä totesi, kun olimme saapuneet takaisin parantajan pesälle. ''Kerropa nyt hitaasti ja selkeästi mitä sinulle tapahtui aijemmin tänään'', parantaja kannusti ja ojensi tassunsa eteenpäin unikonsiemen tassussaan. Hän nyökkäsi sitä kohden. Päätin lipaista sen Leimusilmän tassulta, ehkä hän osasinin auttaa eikä halunnut minun lopullista tuhoa.
Aloitin puhumaan hitaasti: ''Minä olin nukkumassa. Sitten minä tai siis Korpikaste alkoi huutamaan minulle.
Ja hän sanoi että minä'', asiat olivat minulle liikaa, hengitin liian nopeasti, hyperventiloin, maailma tuntui hidastuvan, pyörryin.

''Haloo? Mustikkapyörre?'' Kuulin tutun äänen, Varpuloisteen äänen.
Avasin silmäni ja huomasin veljeni huolestuneen naaman. Nyökkäsin pienesti, jotta hän saisi tiedon että olin hereillä.

//Varpu?

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ//

Yllätyin hieman, kun itse päällikkö pyysi minua ulkoilemaan kanssaan. Hetken emmin, mutta päätin kuitenkin suostua. Ei kai pieni kävelyretki haittaisi.
“Kyllä, seura aina kelpaa. Voin tulla kanssasi ulos, jos tahdot”, nau’uin kohteliaasti. Päätin pistää parastani, vaikka päällikkö olikin antanut minun tulla klaaniin jo aikoja sitten, halusin silti näyttää hänelle kuinka hyvä lisäys olin klaanin joukkoihin. Mesitähti nyökkäsi ja helautti häntäänsä viittoen minut mukaansa. Kolli oli vain hieman suurempi kokoinen kuin minä, joten tahdissa pysyminen ei ollut hankalaa. Katseeni jäi hetkeksi hänen kaulallaan oleviin arpiin, jotka viestivät päällikön todella selvinneen kuolettavista iskuista ja puremista.
“Haluatko saalistaa vai kävellemmekö me vain?” kysyin ystävälliseen sävyyn vaaleaturkkiselta soturilta, kun olimme päässeet leiristä ulos.
“Ihan miten hyvältä tuntuu”, päällikön vastaus oli tarpeeksi ympäripyöreä, että uskalsin jakaa oman ehdotukseni.
“Haluaisin nummille, käykö se?” kysyin, kun tulimme kohtaan josta astinkivet lähtivät joko koivumetsän puolelle tai avaralle nummelle. Jälkimmäinen tuntui minusta paremmalta vaihtoehdolta. Halusin nähdä kuinka sankkaa reviirin ylle laskeutunut sumu oli ja pidin muutenkin nummesta hyvin paljon. Vapaus, jota tunsin siellä oli sanoin kuvailematonta.

//Mesi?

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ//

Katselin emoa ja istuuduin hänen eteensä. Halusin kuulla häneltä tarinan ja toivoin, että hän kertoisi sen minulle. Käärmekulta hymyili pienesti ja avasi sitten suunsa.
“Kauan ennen kuin sinä synnyitkään oli sota Kuolonklaanin ja Eloklaanin välillä”, hän aloitti. Tapitin häntä suurin silmin ja korvat kuuntelevaisesti pystyssä. Kuuntelin tarinaa tarkkaavaisena loppuun saakka. Kun emo oli kertonut kuinka kuolonklaanilaiset olivat pitäneet Eloklaania vallassaan heidän omalla reviirillään, yllätyin. Luulin, että Eloklaani oli vahva ja itsenäinen. Ei se minua toisaalta kamalasti liikuttanut. Kunhan he eivät tulisi tänne enää uudestaan. Päästin pitkän haukotuksen kaltaisen äännähdyksen.
“Väsyttääkö sinua jo? Pitäisikö mennä unille?” Käärmekulta kysyi. Kohautin lapojani ja ryömin pesän pohjalle. Emo näytti tyytyväiseltä. Jäin vielä kelaamaan hetkeksi taistelukuvausta päässäni. Emo oli todella kokenut kaiken sen. Kunnioitukseni häntä kohtaan vain kasvoi.
***
Nousin ylös ja katselin ympärilleni. Minusta tuntui oudolta. Kuin olisin unessa. Metsä aukeni ympärilläni. Se ei kuitenkaan ollut tiheää vaan varsin harvaa. Tassuni tuntuivat kevyiltä. Edessäni seisoi toinen ikäiseni kissa. Hänellä oli harmaanvalkea turkki ja loistavan vihreät silmät. Katsoimme toisiamme kissan kanssa. Kissalla oli musta korvan pää kuten minulla oli valkea. Kolli tuntui muutenkin hyvin tutulta. Ihan kuin olisin tuntenut hänet aina. Katselimme toisiamme, vaikka minun tuijotukseni olikin ehkä vain piinaava kollin katse oli hellän leikkisä. Halusin astella lähemmäs, mutta minusta tuntui kuin joku olisi pidellyt tassuistani kiinni. Maa oli nielaissut ne enkä pystynyt liikkumaan.
“Kuka olet?” kysyin hiljaa pennulta.
“Olen Haikarapentu”, hän naukui ja kallisti hieman päätään, “Tiedän, että sinun nimesi on Kärpäspentu, eikö?”
“Joo”, vastasin. Puhuminen tuntui luontevalta. Ei yhtään niin hankalalta kuin olin ajatellut.
“Kummallista kuulla sinun puhuvan. Olen seurannut sinua hereillä ollessasi.”
Siristelin silmiäni. Miksi Haikarapentu oli seurannut minua? Yhtäkkiä vatsani kääntyi. Pennulla ei ehkä ollutkaan hyvät aikeet mielessään. Suljin äkkiä silmäni ja koitin päästä pois unesta.
***
Heräsin Käärmekullan viereltä. Emo nukkui vielä. Koitin pudistella päätäni ja saada kuvan toisesta ikäisestäni pennusta pois verkkokalvoiltani. Yritin olla herättämättä emoa ja nousin pystyyn. Minulla oli kova jano, mutta tiesin etten saisi poistua pesästä ilman emoa. Koitinkin siis hiippailla hiljaa, ettei emo heräisi. Pääsin ulos pesästä. Oli vasta niin varhainen, että aukio oli miltei tyhjä. Joitain kissoja taisi olla jossain, mutta ehkä enemmänkin vain vartiossa. Puikahdin parantajan pesän sairasaukion aulaan ja löysin vesilammikon. Jouduin rikkomaan sen pinnalta jäätä, mutta onneksi sen alla oli vettä. Litkin vettä, kunnes kurkkuni ei enää tuntunut kuivalta ja katsoin sitten jäänpintaa. Näin oman kuvani siinä. Suuret silmät ja suuret korvat. En näyttänyt kummaltakaan vanhemmistani. Käännähdin ja kipitin takaisin pentutarhalle. Pääsin takaisin karhunvatukkapesän härmärään suojaan. Käärmekulta nukkui edelleen autuaan tietämättömänä pienestä retkestäni. Olisin käynyt takaisin tämän viereen unille, mutta minua ei enää nukuttanut. Päätin sitten mennä karhunvatukka seinän luokse ja koittaa nähdä siitä läpi. Pieni hauska leikkini ei kuitenkaan onnistunut, sillä pesän seinät oltiin rakennettu aika vankoiksi ja tiheiksi. Päätin keksiä jotain muuta ja koitin ujuttautua seinän sisään. Piikit pistelivät turkkiani, kun koitin pienine kehoineni ahtautua koloseen. Yksi piikeistä joutui turkkiini sisälle. Vinkaisin ja heittädyin pois päin pensaikosta.
“Oletko kunnossa?” Käärmekullan unenpöppöröinen ääni sanoi. Olin herättänyt emon. Menin hänen luokseen ja näytin tassuani, jonka varteen piikki oli päättänyt jäädä. Kohdan ympärillä kimalsi pieniä veripisaroita.
“Voi ei, sattuuko pahasti? Mennään parantajan luokse”, sanoi emo, joka oli hetkessä jo jaloillaan. Pudistin päätäni, mutta seurasin kuitenkin kuningatarta lievästi etutassuani ontuen.
***
Parantaja poisti piikin nopeasti ja laittoi jotain mönjää siihen. Hän myös käski minua rapsuttamasta tai nuolemasta kohtaa. Koitin siinä parhaani, sillä minua kyllä houkutti kokoajan nuolla kutisevaa käpälääni. Käärmekulta päätti, että saisin olla pihalla nyt kun hänkin oli hereillä. Hymyilin hänelle ja loikin ympäri leiriä. Keksin hyppiä kiveltä toiselle mahdollisimman vähillä loikilla. Aurinko alkoi nousta pikku hiljaa ja leiri alkoi täyttyä kissoista, jotka lähtivät partioihin. Menin istumaan yhden kiven päälle ja tarkkailin, kun kissat järjestyivät partioihin. Varjon ja valon raja maassa liikkui hiljaa karkuun. Katsoin hetken sitä, mutta sitten näin isän. Oranssi kolli pujotteli kissojen välistä kohti varapäällikköä ja liittyi johonkin partioon. Hymyilin ja katsoin isää.
“Kärpäspentu, tule alas”, Käärmekulta pyysi. Tottelin ja hyppäsin alas kiveltä. Emon ilme oli aika pelokas. Mietin miksi niin mahtoi olla? Mitä olin tehnyt?
“En halua, että rikot itsesi, kun hypit kivillä”, hän naukui. Katsoin emoa ja käännyin sitten pois päin.
“Käärmekulta, Kärpäspentu”, vanhemman kolli kissan naukui kuului. Katsoin uuden äänen suuntaan. Kolli kissa, joka näytti paljon isältä, mutta oli vain vaaleampi turkkinen käveli meidän luoksemme. Muistelin ja tajusin, että hänen täytyi olla Aurinkoroihu. Isoisäni.
“Hei, mitä teille kuuluu?” hän naukui.
“Aurinkoroihu, hei. Meille kuuluu hyvää”, Käärmekulta naukui hiukan yllättyen. Isoisä ei ollut käynyt katsomassa minua sen jälkeen, kun silmäni olivat auenneet. Kuuhun siis.
“Olen ollut kiireinen. Anteeksi, etten ole käynyt luonanne. Kärpäspentu, kuinka sinulla menee?” Aurinkoroihu kysyi minulta. Tuijotin kissaa takaisin suurin silmin.
“Kärpäspennullakin taitaa mennä ihan hyvin. Hän satutti itsensä piikkiin aamulla, mutta on nyt kunnossa”, Käärmekulta sanoi katsellen huolestuneen näköisenä tassuani.
“Haluaisin kuulla Kärpäspennulta itseltään”, oranssiturkkinen soturi sanoi.
“Niin, no. Hän ei ole vielä puhunut”, Käärmekulta sanoi. Koitin lukea emon ilmettä. Toivoin, ettei näkemäni ilme ollut häpeän ilme. Miksi hän häpeäisi, etten minä puhunut?
“Aijaa. Sädesäihke ei kertonut minulle”, Aurinkoroihu naukui katsellen minua oudolla ilmeellä. Hännänpääni kääntyili hermostuneena. En pitänyt tuosta kollista. Miksi häntä haittasi minun tekemiseni?
“No, mutta minun pitää nyt mennä.”
Sitten soturi oli poissa. Käännyin pois päin kissoista ja tassutin pieneen varjoon leirin reunalla. Päätin olla yksinäni nyt, sillä isoisän sanat eivät tuntuneet minusta hirvittävän kivalta. Minä puhuisin, kun haluaisin. Ei minulla ollut mitään sanottavaa näille typerille kissoille. Kävin makuulle ja laskin pääni tassuilleni. Tarkastelin edelleen leirin menoa, mutta vähän kauempaa.

// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

“Olin selvittämässä ajatuksiani”, vastasin Kallahämyn kysymykseen edelleen hymyillen, vaikka turkkini alla kihelmöi epämukavasti. Varpulaulun sanat palasivat mieleeni jälleen ja täyttivät pääni kysymyksillä, jotka tihkuivat epävarmuutta. Se ei ollut minulle kovin tyypillistä. Pidin itseäni vakaana ja hyvin itseni tuntevana kissana, mutta jostain syystä Varpulaulun seura sai minut aina hieman varpailleni. En halunnut hänen pahoittavan mieltään takiani, enkä halunnut hänen pitävän minua epämiellyttävänä tai tunkeilevana.
Tajusin Kallahämyn tuijottavan minua edelleen kuin selitystä odottaen, joten jatkoin pikaisesti: “Viime aikoina on ollut vähän raskasta, mutta eikös meillä kaikilla? Lehtikato tekee tuloaan ja pitää klaanin kiireisenä - silti muutakin elämää on elettävä.”
Kallahämy nyökytteli vähän. Oli vaikea sanoa, ymmärsikö hän täysin, mitä tarkoitin. Ja vaikka naaras ei olisi ymmärtänytkään, ei se minua haitannut. Oli mukava päästä puhumaan jonkun kanssa vietettyäni hyvän tovin ulkona aivan yksinäni.
Piikkihernetunneli tärähti, ja astahdin sivuun ulos pyrkivien kissojen tieltä. Kyseessä oli kaiketi illan viimeinen partio, jonka johdossa oli Korppisiipi itse. Varapäällikkö nyökkäsi vahdissa olevalle Kallahämylle tervehdykseksi, mutta katsahti sitten minuun hiukan yllättyneen oloisena.
“Ulkona näin myöhään?” mustavalkoinen naaras kallisti vähän päätään. Muu partio oli juuri työntynyt hänen perässään leirin muurien ulkopuolelle. Huomasin Korpikasteen heidän joukossaan, ja sydämeni hypähti katseidemme kohdatessa lyhyesti.
Siirsin katseeni hieman kuumottuneena takaisin varapäällikköön. “Iltakävelyllä vain. Olin juuri aikeissa mennä nukkumaan”, vastasin tälle reippaasti.
“Hyvä, sinulla on aikainen herätys aamulla”, Korppisiipi naukui, ilmeisesti viitaten varhaiseen rajapartioon, jonka minä saisin aamulla johtaa etelärajalle.
Hyvästelimme partion, jonka pimeä metsä nielaisi kohta. Katseeni harhaili yhä varjoihin, aivan kuin se olisi voinut vielä tavoittaa Korpikasteen hahmon. Sitten ajatukseni palasivat takaisin nykyhetkeen ja muistin yhtäkkiä, että Kallahämy oli yhä läsnä. Katsahdin mustaan naaraaseen pahoittelevasti.
“Anteeksi, ajatukseni taas harhailevat”, naurahdin hieman hermostuneesti. Huiskuttelin hännälläni kohmeista aluskasvillisuutta miettiessäni parin silmänräpäyksen ajan seuraavaa siirtoani. Minun todella olisi pitänyt mennä jo nukkumaan, mutta samaan aikaan ajatus soturien pesään menemisestä ahdisti minua tällä hetkellä sen verran paljon, että mieluummin vitkastelin vielä pienen hetken.
“Jos teitä ei haittaa, haluaisin kuulla enemmän taustoistanne?” Katsoin varjoihin sulautuvaa naarasta uteliaasti. En kenties hetkeen saisi toista yhtä oivaa tilaisuutta tutustua uuteen klaanitoveriini kuin tässä ja nyt. “Miten te päädyitte Eloklaaniin? Ja miksi halusitte jäädä?”

//Kalla?

// Tapahtunut aiemmin: //

En ollut sitten lainkaan yllättynyt sisareni vastaukseen; hänen mielestään meidän ei kuulunut tuntea kuin oman klaanimme alue. Kuin maailmassa ei olisi meille mitään muuta.
En kuitenkaan tuntenut samoin. Katselin rajan tuolle puolen miettien, moniko kissa Eloklaanista tai Kuolonklaanista oli koskaan edes astunut jalalla pois klaanien reviireiltä. Tiesin, että isäni oli tullut sieltä. Ymmärsin toki, että hänellä ei ollut syytä kaivata muualle. En tiennyt tarkalleen, mutta olin ymmärtänyt, että isällä oli pelkästään huonoja kokemuksia tuolta puolen ja että kaksijalkala oli yksinäiselle kissalle erittäin pahaenteinen paikka, mahdollisesti vaarallinenkin. Sillä perusteella, että toiset kuvailivat kotikisun elämää leppoisaksi ja mukavuudenhaluiseksi, mutta Varjoliekki ei koskaan päästänyt sanaakaan ajoistaan kaksijalkalassa saatoin päätellä kaksijalkojen olevan äärimmäisen arvaamattomia otuksia. Kaksijalka oli siten ainoa paikka, mihin minua ei missään nimessä houkuttanut lähteä. En kuitenkaan tiennyt, miten kauan saisin pidettyä tassuni Eloklaanin reviirillä. Olisiko se oikeasti niin kauhea rikos, jos kävisin ihan vain pienellä tutkimusmatkalla katsomassa, mitä noilla mailla ukkospolun takana oikein oli tarjottavana?
No, sisareni mielestä ilmeisestikin olisi. Kun tämä sitten puolestaan kysyi, olinko itse ajatellut, mitä toisella puolen rajaa oli, tyydyin vain vastaamaan, että silloin tällöin. Turha kai hänelle oli enempää ajatuksiani avata, kerta hänestä ei kuitenkaan mahdolliseksi rikoskumppaniksi salaiselle seikkailulle olisi.
Kastesulka ei kuitenkaan näyttänyt täysin tyytyväiseltä vastaukseeni. Yllätyksekseni saarnaamisen sijaan tämä vain tokaisi huokauksen kera:
"Kunhan kerrot minulle, jos aiot saada itsesi ongelmiin.”
Sisareni vihertävien silmien katse oli kuitenkin varoittava.
Tuhahdin ja pyöräytin silmiäni.
“Älä huoli. Saat kuulla ensimmäisenä”, tokaisin, mutta enemmänkin vitsikkäästi kuin ivallisesti.
Näytti siltä, että kun malttini ei enää riittäisi pelkkään maisemien ihailuun, saisin tehdä pienen tutkimusmatkani yksin. En kuitenkaan uskonut tekeväni sitä lähiaikoina. Tiesin vain, että minun olisi aivan pakko antaa periksi houkutukselle jonakin päivänä.
Toisaalta ajatus pienestä salaisesta retkestä ei helpottanut oloani juurikaan. Ei helpottanut sitä omituista kaipuuta, jota tunsin nähdä, mitä kaikkea maailma tuolla kaukana piti sisällään. Tuolla kaukana, minne en koskaan pääsisi kulkemaan, koska olin klaanikissa, Eloklaanin soturi. Täällä olin tarvittu. Mutta mitä minä tarvitsin? Rehellisesti, en ollut siitä varma.

// Pari kuuta myöhemmin: //

Jolkotin eteenpäin hiukan etäällä muusta partiosta. Kuura narahteli käpälieni alla mukavasti.
Elettiin jo ainakin lehtisateen puoltaväliä, ja valehtelematta jokin tässä vuodenajassa veti minua puoleensa. Pidin sumun täyttäneestä ilmasta, joka metsässä vallitsi tänäänkin. Maassa aamuisin olevan kuuran lisäksi myös lintujen viserrys oli vähentynyt, mikä teki metsästä vielä tunnelmallisemman. Pieni viimakaan turkillani ei haitannut. Päin vastoin. Minä pidin siitä.
Vaikka metsästyspartiot eivät olleet suosikkivelvollisuuksiani, olin tänään jostain syystä todella virittynyt. Sumu haittasi näkyvyyttäni hiukan, mutta olin aivan varma haistaneeni myyrän jossakin aivan lähistöllä. Pysähdyin. Aluskasvillisuudesta kuului rapinaa. Vasemmalta puoleltani tuleva ääni kuitenkin häiritsi sen paikantamista.
Muutaman ketunmitan päässä vasemmalla puolellani kävelevä emoni, jonka kanssa olin päätynyt tänään samaan metsästyspartioon, pysähtyi ilmeisesti huomatessaan minun jähmettyneen. Olin kiitollinen, että Sadeturkki oli ollut yhtä valppaana ja auttoi minua saamaan tilaisuuden.
Lähdin hiipimään eteenpäin usvassa, kun jyrsijän askelista tuleva rapina voimistui.
Näin liikahduksen erään kuivahtaneen saniaisen juurella, mutta liian myöhään. Minun ja myyrän katseet kohtasivat aivan millisekunnin ajaksi. Sitten pinkaisin täyttä vauhtia kohteeni perään.
Kadotin ruskean olennon, joka todennäköisesti ehti pujahtaa johokin maanalaiseen koloonsa. Sen sijaan en saanut hidastettua vauhtiani tarpeeksi nopeasti. Tunsin kompastuvani kiveen ja paiskautuvani maahan pienen ilmalennon seurauksena. Pahuksen sumu!
Hetkeen en hahmottanut suuntia. Ravistelin päätäni ja nousin nopeasti pystyyn.
Etujalkaani vihlaisi ikävästi ja suustani pääsi voihkaisu. Sadeturkki ryntäsi luokseni.
"Oletko kunnossa?" emoni kysyi siniset silmät huolesta loistaen.
Harmaa soturi katseli käpäliäni arvioivasti.
"Olen. Sattui vähän, mutta tämä menee varmasti kohta ohi", sopersin, kun yritin astua kipeälle jalalleni uudestaan. En kuitenkaan pystynyt laittamaan sille täyttä painoa.
"Hiirenpapanat!" kirosin.
"Tuo ei näytä hyvältä. Sinun täytyy palata leiriin ja käydä näyttämässä tuota Leimusilmälle", Sadeturkki totesi.
"Ei tarvitse, ihan oikeasti. Hoidan partion loppuun."
"Ja mitenköhän ajattelit saalistaa jotain tuolla käpälällä?" Sadeturkki kysyi terävästi.
Huokaisin.
"Okei sitten", tuhahdin.
Käännyin linkuttaakseni leiriin.

Aukiolle päästyäni pysähdyin parantajan pesän eteen empien. Kokeilin taas laittaa painoa jalalle, mutta kipu ei ollut hellittänyt. Totesin, että minun olisi pakko häiritä parantajaa näinkin turhalla asialla. En mennyt mielelläni parantajan luokse, ellei kyse ollut taisteluvammoista. Tämä sen sijaan... tämä oli enemmänkin noloa.
Pujahdin sisälle pesään ja meinasin törmätä Leimusilmään.
"Hei, Ropinaroihu. Miten voin auttaa?" mustavalkoinen kolli maukui pirteänä.
"Tuota... kaaduin saalistaessa ja onnistuin satuttamaan jalkani. Mutta ei se varmaan ole mitään vakavaa. Sadeturkki pakotti minut tulemaan", selitin ja kohotin kipeää jalkaani hiukan.

//Leimu?

Kallahämy ei ollut vieläkään tottunut uuteen nimeensä, vaikka oli sen jo muutama päivä sitten saanut. Siksi hän hätkähti hieman, kun kuuli Kortetuikkeen tervehdyksen.
"Iltaa, Kallahämy."
Hän ei ollut aiemmin paljoa puhunut kollin kanssa. Oikeastaan hän ei ollut vielä tutustunut yhteenkään eloklaanilaiseen syvemmin - Kallahämy oli huomannut, että oli yllättävän vaikeaa laskea suojamuurit ja antautua uusien tuttavuuksien mahdollisuudelle. Kaksijalkalassa eläessään hän oli tottunut kyseenalaistamaan ja epäilemään jokaista vastaantulijaa, eikä vanhoista tavoista noin vain päässyt irti. Toisaalta Kallahämy ei ollut varma, halusiko hän sitä muutenkaan. Ystävyys ei tuntunut ollenkaan yhtä tärkeältä kuin hänen oma turvallisuutensa.
"Anteeksi, en huomannutkaan teitä. Taidatte olla yövartiossa?"
Naarassoturi nyökkäsi. Hän ihmetteli Kortetuikkeen tapaa puhua teititellen, mihin hän oli jo aiempina kertoina kollin kanssa jutellessaan kiinnittänyt huomiota. Tavallaan hän nautti siitä, että soturi tällä puhetyylillään ikään kuin ylensi hänet, mutta samalla outo käytös sai Kallahämyn jännittymään. Viirasiko kissalla kenties hieman päästä?
"Kyllä olen", musta soturi vastasi ja kiinnitti näkevän silmänsä katseen vaaleaan kissaan. Kuunvalo värjäsi Kortetuikkeen turkin sinertäväksi, mutta Kallahämyn tummaa hahmoa se ei pystynyt pelastamaan pimeyteen hukkumiselta. "Tein tätä paljon kaksijalkalassa. Oikeastaan lähes joka yö. On mukavampaa, kun työt jaetaan sotureiden kesken, eikä tarvitse pitää yksin huolta kaikesta."
Kallahämy olisi halunnut kysyä kollilta, miksi hän puhui niin kummallisesti, mutta hän pidätteli kieltään. Kyselemisen voisi tulkita epäkohteliaaksi, eikä hän halunnut antaa itsestään kovin kärkästä kuvaa. Sen sijaan Kallahämy esitti hieman turvallisemman kysymyksen.
"Olitko kävelyllä näin myöhään? En ole törmännyt moneen kissaan tähän aikaan."

//Korte?

Vilkaisin taakseni katsoakseni oliko Hiilihammas lähelläkään minua. Kääntäessäni päätäni ehdin juuri ja juuri nähdä, kun Hiilihampaan vauhti oli hidastunut etanaimaiseksi ja kollin ruho lysähti kohmeisen ruohon sekaan. Jarrutin ja käännyin. Oliko Hiilihampaan kunto näin huono? Vai oliko kolli sairas? Pelko myllersi vatsassani. Leiriin oli pitkä matka ja jos minun pitäisi kantaa Hiilihammas, niin meillä kestäisi ikuisuus päästä leiriin. Joten olisi nopeampaa hakea Leimusilmä ja Vienotassu tänne, mutta en voisi jättää Hiilihammasta yksin. Mitä jos joku peto saapuisi paikalle ja tappaisi Hiilihampaan? Kävin päässäni muutaman sekunnin aikana läpi kaikki mahdolliset, mahdottomat ja siltäkin väliltä olevat skenaariot.
“Hiilihammas, koeta kestää!” naukaisin, vaikka olinkin enää vain muutaman ketunmitan päässä toveristani. Kun pääsin kosketusetäisyydelle, haistelin Hiilihampaan naamaa ja etsin klaanitoveristani elonmerkkejä. Yhtäkkiä kolli ponkaisi pystyyn ja iski minut maahan. Ulvaisin yllätyksen voimasta ja kietaisin käpäläni Hiilihampaan ympärille. Pian me painimme tähtien valaisemalla niityllä, kuin pahaisetkin pennut.
“Olet ovela!” virnistin Hiilihampaalle hyväntuulisesti viikset värähdellen. Kolli oli saanut minut nalkkiin, ei puheet Hiilihampaan erinomaisista taistelutaidoista olleet valetta. En kuitenkaan ollut lainkaan pahoillaan, itsehän minä olin haastanut toverini leikkimieliseen hippaan. Hiilihammas hymyili minulle lämpimästi ja lopulta auttoi minut ylös. Ravistelin turkistani kaikki siihen tarttuneet roskat ja olin jo ehdottamassa leiriin paluuta, kun rasahdus keskeytti ajatukseni. Pörhistelin hieman turkkiani säikähtäneenä ja katselin ympärilleni vaaran varalta. Alkuun en nähnyt mitään, mutta pälyilyn päätteeksi minä huomasin jotain rajan tuntumassa. Töytäisin vaivihkaa Hiilihammasta kylkeen.
“Vasemmalla, rajan lähellä”, naukaisin hiljaa. Siristelin silmiäni, siellä oli ihan selkeästi kissa ja nyt Hiilihammaskin oli huomannut sen. Vilkaisimme toisiamme, oliko muukalainen tekemässä rajarikkeen? Tuijotin naarasta mietteliäästi, mutta erakko tuntui etsivän jotain katseellaan ja lopulta kääntyi kannoillaan.
“Omituista”, Hiilihammas naurahti ja nyökäytin päätäni.
“Se kissa tuntui etsivän jotain, mutta mitä? Pitäisiköhän meidän ilmoittaa Mesitähdelle? Tai tsh, ehkä on turha vaivata hänen päätään. Saattoihan hän vain olla eksynyt”, heitin ajatuksiani ilmoille. Mesitähdellä oli varmasti omiakin murheita ja koska olimme eloklaanilaisia, eivät erakot ja muut kulkijat olleet meille niin iso juttu.
“Voinhan minä vaikka mainita Korppisiivelle?” Hiilihammas lopulta ehdotti ja nyökkäsin. Olin samaa mieltä, että jonkun kolmannenkin kissan oli hyvä tietää tästä. Lähdimme tallustelemaan leiriin päin. Yö oli parhaimmillaan ja ilma tuntui viilentyneen entisestään siitä mitä se oli kävelyn alussa ollut. Pörhistelin turkkiani ja hivuttauduin hieman lähemmäksi Hiilihammasta.

Pian nenääni leijaili tuttu tuoksu. Lähenevät askeleet kertoivat, että metsässä oli joku toinenkin, mutta tuoksun perusteella se oli eloklaanilainen. Kuin tyhjästä, tyttäreni, Kujekulta tupsahti eteeni ja hänen ilmeensä näytti siltä, että naaras olisi nähnyt aaveen. Kurtistin mietteliäänä kulmiani.
“Ai, heeeeeeeei. Minä en ajatellut, että täällä olisi muita”, Kujekulta naurahti hermostuneesti ja hymyili vaivaantuneena. En edes ehtinyt vastata mitään, kun tyttäreni avasi taas suunsa:
“Minun pitää mennä! Ööööm, minä ja Järviloiste leikimme piilosta”, naaras huikkasi olkansa yli ja kiristi tahtiaan. Olin entistäkin hämmentyneempi ja minun teki mieli kääntyä kysyäkseni Kujekullalta mitä ihmettä hän touhusi. Mutta naaras oli aina ollut lievästi sanottuna outo. Nuorempana Kujekulta oli elänyt jatkuvasti omissa maailmoissaan. Kohautin Hiilihampaalle olkiani.
“Sepäs oli… hämmentävää?” mutisin toverilleni ja jatkoimme keskustelua tavanomaisista asioista.

Kun pääsimme leiriin, vastassa oli kissa ketä en odottanut näkeväni; Järviloiste. Kollilla oli suussaan mehevä orava ja kasvoillaan ystävällinen hymy. Minut nähdessäni Järviloiste laski oravan käpäliinsä ja kumarsi meille pienesti.
“Iltaa tai pikemminkin, hyvää yötä Hiilihammas ja Lieskakajo. Olettekohan te nähneet Kujekultaa? Hän ei ollut pesässä ja ajattelin, jos hän olisi halunnut aterioida kanssani”, Järviloiste naukaisi silmät ilosta tuikkien. Minä ja Hiilihammas vilkaisimme toisiamme. Olin varma, että kollisoturi ajatteli samaa mitä minäkin. Olisihan minun pitänyt arvata, että Kujekulta oli valehdellut. Ja nyt olin vaikean päätöksen edessä, mitä minä sanoisin Järviloisteelle? Minä en halunnut valehdella klaanitoverilleni, mutta halusin myös olla tyttäreni puolella. Uskoin, että naaraalla oli ollut hyvä syy valehdella, mutta… Kiemurtelin Järviloisteen edessä, minusta tuntui siltä, että turkissani oli sadoittain muurahaisia kutittelemassa.
“Me itse asiassa näimme hänet kävelyllä. Hän varmaan vain tarvitsee omaa aikaa, tiedäthän sinä hänet?” vastasin lopulta. Päätin jättää kertomatta sen, että Kujekulta oli valehdellut päin naamaa olevansa Järviloisteen kanssa. Kollin suupielet kääntyivät alaspäin, Järviloiste oli selkeästi pettynyt kuulemaansa tietoon.
“Ai, no. Kaipa minä sitten menen vain nukkumaan. Joku muu saa tästä hyvän aterian. Vai olisiko teillä nälkä?” Järviloiste naukaisi ja katsoi vuorotellen kumpaakin meistä.
“Kiitos tarjouksesta, mutta me söimme juuri. Ja Kujekulta varmasti tulee pian leiriin”, Hiilihammas vastasi lämpimästi ja Järviloiste nyökkäsi. Kolli keräsi tuomisensa ja tassutteli tuoresaaliskasalle.
“Hiilihammas, ajatteletko sinä samaa kuin minäkin..? Se erakko, Kujekullan viime aikainen käytös.. Tässä on ihan liikaa yhtäläisyyksiä!” tuhisin Hiilihampaalle ja naputin etukäpälälläni pientä kiveä. Tässä oli ihan liikaa hämäryyksiä. Olin aivan varma, että Kujekulta puuhasi jotain Eloklaanin selän takana.
“Muistatko mitä minä sanoin? Et voi määrätä tyttäresi tapaa elää. Sinun on annettava hänen tehdä omat virheensä”, Hiilihammas muistutti ja kosketti minua lohduttavasti hännällään. Kollin sanat olivat totta ja se olikin se kamalin osuus. Mitä jos Kujekulta tekisi hirvittävän virheen?
“Sitä paitsi, et sinä voi olla varma, että hän meni tapaamaan juuri sitä erakkoa”, vanhempi soturi jatkoi ja nyökkäsin uudelleen. Kolli oli suorastaan ärsyttävän viisas mikä ei tässä tilanteessa ollut lainkaan huono juttu.
"Kiitos jälleen, Hiilihammas. Ehkä tälle kaikelle sitten on jokin järkevä selitys. Pitäisikö meidän sitten mennä nukkumaan?" huokaisin ja pudistelin päätäni. Olin välillä aivan mahdoton.. Kävisin tämän asian paremmalla ajalla tyttäreni kanssa läpi, sillähän se selviäisi.

//Hiltsu? :()

Haalean kellanpunainen soturi asteli rauhallisesti metsässä kumppaninsa perässä. Hän oli lähtenyt Sadeturkin kanssa iltakävelylle, kun meno leirissä oli rauhoittunut ja auringonlaskun viimeisetkin partiot lähteneet matkaan. Oli jo hämärä, mutta tavallaan kolli piti sen luomasta tunnelmasta. Puiden alla kävellessään Varjoliekki tunsi, kuinka pimeys hetkellisesti halasi heitä kuin suojatakseen kaksikon polun.
Vaikka osa metsän pikku eläimistä tuntui satunnaisen rapinan perusteella vasta heräilevän nyt, metsä tuntui hyvin seesteiseltä. Varjoliekki piti siitä. Tämä oli juuri täydellinen tunnelma kahdenkeskiseen ajanviettoon Sadeturkin kanssa.
Sadeturkki kääntyi erään vaahteran jälkeen ja muutti heidän suuntansa kohti jokea. Kumpikaan ei puhunut mitään. Heidän ei tarvinnut. Varjoliekille riitti, että naaras oli tässä, hengitti samaa ilmaa hänen kanssaan.
Kun puut tovin kuluttua harvenivat, Varjoliekki käänsi katseensa ylös. Lukuisat tähdet tuikkivat nyt jo viimeisestkin auringonsäteet jättäneellä taivaalla. Myös Sadeturkki kohotti sinisen katseensa ylhäälle huomattuaan kollin jääneen aloilleen.
Joelle saavuttuaan kissat istuivat kuuntelemaan veden liplatusta. Puut heidän takanaan alkoivat kahista, kun suurempi tuulenpuuska yllätti. Harmaa naaras painautui tiukasti Varjoliekin kylkeen, ja kolli nuolaisi kumppaninsa korvaa. Tuuli ei hetkessä hellittänyt. Viima oli niin hyinen, että Varjoliekki saattoi jo haistaa lehtikadon tekevän hiljaa tuloaan.

“Pitäisikö sinun keskittyä omaan elämääsi hieman enemmän? Olet kokoajan hyysäämässä minua, enkä edes ole pyytänyt huolenpitoasi.”
Varpulaulun ääni kummitteli mieleni laitamilla. Olin käynyt viimeisintä keskusteluamme läpi pääni sisässä jo moneen kertaan, skannannut mieleeni painunutta kuvaa kollin kasvoista ja ilmeestä tuona hetkenä. Se oli ollut… tympääntynyt? Hankala sanoa varmaksi, sillä heti nuo sanat sanottuaan soturi oli noussut vierestäni ja jättänyt minut yksin soturien pesään.
Olinko ollut liian röyhkeä ja ajattelematon tuppautuessani auttamaan häntä niin paljon vapaa-ajallani? Se oli totta, että ystäväni ei ollut koskaan pyytänyt sitä. Mitä jos olin koko tämän ajan ollut hänelle enemmän vain haitaksi kuin hyödyksi, vaikka tarkoitusperäni olivatkin olleet hyvät?!
Näitä ajatuksia minun oli täytynyt lähteä selvittämään ulos yksinäni illasta. Olin haahuillut pitkin metsiä pohdiskellen omaa käytöstäni ja sen mahdollisia seuraamuksia. Minun ei missään nimessä ollut ollut tarkoitus turhauttaa Varpulaulua jatkuvalla läsnäolollani.
Löysin lopulta itseni leirin takaa joen rannasta. Lehtikato teki tuloaan, mutta vesistöt eivät olleet vielä jäässä. Jos vesi ei olisi ollut niin hyistä, olisin saattanut pulahtaa siihen virkistyäkseni. Nyt kuitenkin saatoin katsella sen pinnasta heijastuvia tähtiä, joita ympäröivä pimeys tuntui korostavan erityisesti tänä iltana. Unohduin katselemaan niitä rannalle toviksi, samalla esittäen pyynnön esi-isilleni: *Auttakaa ystävääni toipumaan koettelemuksistaan, jotta hän voisi taas nauttia elämästä.*
Kun vilu alkoi kaluta luitani, käännähdin takaisin leirin suuntaan. Matka takaisin ei ollut pitkä, mutta ehdin uppoutua ajatuksiini sen verran syvälle, että en aluksi huomannut sisäänkäyntitunnelin vieressä istuvaa hahmoa. Säpsähdin hieman ja yritin tarkentaa katseeni siroon, tummaan kissaan, jonka silmät kiiluivat kuin kaksi lampea, joista täysikuu heijastui.
“Iltaa, Kallahämy”, tervehdin kohteliaasti ja nyökäytin naaraalle pienesti päätäni. “Anteeksi, en huomannutkaan teitä. Taidatte olla yövartiossa?”
Kallahämy oli vastikään saanut soturinimensä liityttyään Eloklaaniin virallisesti. Minusta oli hienoa, että naaras oli löytänyt paikkansa täältä. Emme olleet vielä jutelleet kuin satunnaisia kertoja partioissa, joten minusta tuntui luontevammalta teititellä tätä toistaiseksi.

//Kalla?

Vastaisin myöntävästi Kortetuikkeen kysymykseen ja sain hänet näyttämään oikein tyytyväiseltä.
“Hyvä”, hän naukui. Nyökkäsin ja katsoin pois. Ajattelin siskoani ja Kortetuiketta yhdessä. Heillä meni niin luontevasti, kun minusta taas tuntui että olin pelkkä rasite ystävälleni. En koskaan saisi häneltä vastakaikua romanttisiin tunteisiini, joten olin jo pikku hiljaa saanut ne kuriin.
“Haluatko mennä kävelylle?” Kortetuike kysyi. Minusta tuntui, ettei kehoni millään halunnut minun liikuttavan sitä juuri mihinkään suuntaan. Vilkaisin myös Kortetuiketta ja tämäkään ei vaikuttanut kauhean energiseltä.
“En tiedä. Minua väsyttää”, sanoin hiljaa ja katsoin maata. Kortetuike nousi ylös.
“No tehdään silti jotain”, hän ehdotti. Pudistin päätäni.
“Entä, jos mennään vaan lepäämään? Voimme vaikka jutella tai vaan levätä. Näytät yhtä väsyneeltä kuin minusta tuntuu juuri nyt”, totesin. Kortetuike näytti hiukan yllättyneeltä, mutta myöntyi. Kömmimme soturien pesään. Tassutin omalle makuusijalleni ja Kortetuike kävi sen viereen. Taputin tilaa vieressäni.
“Mahdut kyllä tähänkin”, sanoin ujosti. Kortetuike hymyili lempeästi ja kömpi vierelleni. Turkkimme osuivat yhteen ja tuntui, että sisälläni roihusi liekki jonka kipinät levisivät kehossani. Hymyilin pienesti ja laskin pääni alas, mutta koin heti syylisyyttä. Kortetuike katsoi minuun. Katsoin heti pois. Katsekontakti tuntui oudolta ja epämiellyttävältä.
“Oletko levännyt tarpeeksi lähiaikoina?” Kortetuike kysyi. Katsahdin kollia ja huokaisin.
“En minä muuta teekkään. Oletko itse? Näytät tosi uupuneelta”, töksäytin vähän liian ilkeään sävyyn. Halusin pahoitella, mutta toisaalta en sillä ehkä kolli tajuaisi etten tarvinnut hänen alituista huolenpitoaan. Kortetuikkeen piti keskittyä myös omaan elämäänsä ja lepäämiseensä välillä.
“Olen, on ihan normaalia olla väsynyt”, Kortetuike naukui puolustelevasti. Tuhahdin.
“Pitäisikö sinun keskittyä omaan elämääsi hieman enemmän? Olet kokoajan hyysäämässä minua, enkä edes ole pyytänyt huolenpitoasi”, päästin suustani nousin ja kävelin pois katsomatta taakseni. Jätin Kortetuikkeen makuusijalleni ja toivoin, että tämä siirtyisi pian jotta pääsisin nukkumaan. Minua väsytti ja kiukutti.

***

Kävelin aukiolla autuaan tietämättömänä siitä, että pian sylissäni olisi itkevä pikkusiskoni. Mustikkapyörre nyyhki ja änkytti jotain epäselvää.
''H-än sa-no-i e-tt-ä e-n ansai-tsi-si paik-kaa täst-ä perhee-stä'', hän sai suustaan. Katsoin järkyttyneenä naarasta ja vetäydyin hieman kauemmas. En pitänyt tämän tyylistä tarrautua minuun noin.
“Haluatko, että haen parantajan?” ehdotin lihakset jäykistyneenä ja karvat hienoisesti pystyssä. Olin aivan järkyttynyt, enkä todellakaan tiennyt mitä tehdä. Koitin silittää tassullani maahan romahtaneen siskoni selkää.

//Mustikka?