Närhitassun mielestä Pohjaharha oli tehnyt oikean ratkaisun surmatessaan Metsähallan taistelussa. Musta naaras väräytti korviaan myötätunnosta, sillä saattoi arvata, miltä Pohjaharhasta tuntui kantaa tuonlaista taakkaa. Närhitassu oli varma, että jos hänen jonain päivänä täytyisi, hän myös puolustaisi klaanitovereitaan henkensä uhalla - vaikka se tarkoittaisi toisen kissan surmaamista. Pohjaharha oli ollut hetken hiljaa, ja oppilaan pohtiessa kääntänyt katseensa tuoresaaliskasaan. Juuri saapunut partio oli tuonut siihen lisää täytettä, ja Närhitassu huomasi vatsansa kurnivan nälästä.
"Oletko nälkäinen? Jakaisin mielelläni saaliin kanssasi, jos se vain sinulle sopii. Ymmärrän toki, jos tahdot ennemmin viettää vapaa-aikasi oppilastovereidesi kanssa", Pohjaharha naukui kohteliaasti kääntäessään meripihkanvärisen katseensa nuoreen naaraaseen. Katse oli tuttuun tapaan ilmeetön, mutta äänensävy ystävällinen ja Närhitassu nyökkäsi tyytyväisenä. Hän piti mestaristaan, ja hänestä
tuntui, että Pohjaharha piti hänestä myös.
"Kyllä se sopii. Voin hakea meille jotakin", hän naukui vastaukseksi ja Pohjaharha äännähti myöntyvästi.
Närhitassu otti muutaman juoksuaskeleen kohti tuoresaaliskasaa mennessään, ja totesi lihaksiensa särkevän harjoittelun jäljiltä. Tuoresaaliskasassa oli runsaasti valinnanvaraa, ja hetken pohdittuaan naaras päätyi pulskaan kaniin, jonka viherlehden aika oli lihottanut. Viherlehti oli ollut lämmin, jopa paikoittain kuuma, ja Närhitassu tiesi olleensa onnekas saatuaan kasvaa vahvaksi nuoreksi kissaksi näin antoisana aikana. Kaikki eivät olleet niin onnekkaita - hän oli kuullut, että jotkut lehtikadon aikana syntyneet pennut eivät koskaan nähneet viherlehden aikaa. Viileähkö tuulenvire karvoilla muistutti kuitenkin edessä häämöttävästä lehtisateesta, ja Närhitassu ravisteli ajatuksen pois kantaessaan kanin Pohjaharhan luokse.
"Ota sinä ensin, olet varmasti sudennälkäinen", vanhempi kolli naukui ja Närhitassu räpäytti silmiään kiitollisena. Hän tosiaankin tunsi nääntyvänsä, ja tuoreehko kani maistui herkulliselle. Hetken päästä hän työnsi kanin mestarilleen, joka kyyristyi sen ääreen.
"Pian on lehtisade", Närhitassu naukaisi hiljaa ja haisteli ilmaa aukiolla. Aurinko oli laskenut, ja kosteus oli noussut kasvien lehdille. Vielä ei kuitenkaan ollut niin kylmä, että ne olisivat huurtuneet saati jäätyneet. Pohjaharha nyökkäsi aterioimisen lomassa.
"Saa nähdä, ehdimmekö harjoittamaan uimataitojasi ennen joen jäätymistä", kolli maukaisi hyväntahtoisesti ja työnsi kanin takaisin Närhitassulle.
"Minua ei ainakaan haittaisi, vaikka harjoittelu jäisi seuraavaan viherlehteen", naaras tuhahti, mutta ei ehtinyt upottaa hampaitaan pehmeään kaniin ennen kuin vieraahko tuoksu kantautui hänen sieraimiinsa. Närhitassu jähmettyi hetkeksi, mutta rentoutui sitten tunnistaessaan kulkijat. Varjoisalla aukiolla tassuttelivat Kiero ja Karju, jotka olivat olleet mukana taistelussa, jossa Metsähalla oli kuollut.
"Aikovatko nuo jäädä, vaikka lehtisade tuleekin?", hän maukaisi hiljaa mestarilleen, ja seurasi katseellaan kaksikon liikkumista. Ei hänellä mitään vieraita vastaan ollut, mutta naarasta kaiveli jostain syystä edelleen ajatus orastavasta riistapulasta. Pohjaharha seurasi hänen katsettaan hiljaisena.
"Heidän vierailullaan on syy, jonka tärkeydestä päättää Mesitähti", kolli vastasi ja hänen vastauksensa jätti oppilaalle jostain syystä tulkitsemisen varaa. Närhitassu kuitenkin päätti olla kyselemästä enempää, ja näykki loput omasta osuudestaan kania. Pohjaharha ei myöskään jatkanut keskustelua, ja Närhitassu suki käpäliään mestarinsa syödessä loppuun. Vaikka he eivätkään enää puhuneet aiheesta, jokin keskustelussa jäi vaivaamaan oppilasta, eikä hän osannut sanoa johtuiko se kaksikon läsnäolosta vaiko Pohjaharhan vaitonaisuudesta aiheen suhteen.

Jossain valveen ja unen rajamailla Närhitassu havahtui keskustelun ääniin. Ne kantautuivat ohuehkon seinämän läpi oppilaiden pesään, ja kaikessa hiljaisuudessa Närhitassu puntaroi, oliko sen arvoista nousta kurkistamaan, mitä aukiolla tapahtui. Hän kampesi itsensä ylös, venytteli jäykistyneitä raajojaan ja hiipi hiljaa oviaukolle. Pesän ulkopuolella ilma oli kylmää, ja naaras värähti kauttaaltaan tuntiessaan tuulen puhaltavan hiljaa. Kuu oli edelleen näkyvissä, eikä aukiolla sittenkään näkynyt kissoja. Silti Närhitassu saattoi vannoa kuulleensa jonkun naukuvan. Hän avasi suunsa ja haisteli ilmaa, mutta vain muutamat tuoksut tuntuivat tuoreilta ja nekin kuuluivat jokin aika sitten kulkeneelle kuuhuipun partiolle. Sitten naaras haistoi tuoksun, jota oli ihmetellyt jo aikaisemmin samana äivänä, eikä malttanut antaa asian olla. Vieraat olivat kulkeneet aukiolla aivan hetki sitten. Närhitassu tiesi, ettei hänen pitäisi, mutta lopulta uteliaisuus vei voiton, ja hän lähti vikkelästi - mutta mahdollisimman hiljaa - kipittämään kohti piikkihernetunnelia, jonne vieraidenkin haju vei. Hän työntyi tunnelin läpi matalana, eikä löytänyt ketään edes sen ulostuloaukon toisesta päädystä. Pieni musta kissa sulautui hyvin yön hämärään, ja hän terästi aistejaan paikallistaakseen kissat. Hajujälki lähti kohti koivumetsää sekametsän pensaitten välissä, ja Närhitassu puikkelehti vikkelästi eteenpäin. Hänen lihaksensa olivat jännittyneet ja hän kuunteli tarkkana jokaista rasahdusta. Närhitassu tiesi, ettei hänen pitäisi olla metsässä tähän aikaan yöstä saati liikkua ulkona ilman mestarinsa lupaa, mutta innostus pisteli käpälissä ja siivitti askelia. Kyllä hän ehtisi pesään ilman, että kukaan ehtisi huomata hänen puuttuvan. Pian jokin herätti naaraan huomion, ja hän puikahti nopeasti kuusen lehvien alle. Vierailijat seisoivat jonkin matkan päässä ja tuijottivat pimeään metsään jonkin matkaa Närhitassun vasemmalla puolella. Vain toinen heistä naukui jotakin hiljaisella äänellä, kuin ei olisi odottanutkaan vastausta toiselta kissalta. Sitten hän pudisti päätään ja kaksikko lähti liikkumaan eteenpäin, eikä Närhitassu uskaltautunut nousemaan oksien alta ennen kuin olisi varmaa, ettei häntä nähtäisi. Kotvan kuluttua naaras ryömi aukiolle, jossa kissat olivat vain hetki sitten seisseet, ja nuuhki ilmaa. Tuulen suunta oli kääntynyt, eikä kaksikon tuoksua enää tuntunut, vaikka hän avasi suunsa haistaakseen tarkemmin. Olisi ehkä viisaampaa kääntyä takaisin, hän pohti ja käännähti ympäri . Askeleet siivittivät häntä nopeasti kohti leiriä, ja Närhitassu unelmoi jo pehmeästä sammalesta ja hyvistä unista, joista hän ehtisi nauttia vielä monta hetkeä ennen auringonnousua. Unelmoinnin lomassa tarkkaavaisuus kuitenkin unohtui, ja juuri leirin ulkopuolella naaraan matka pysähtyi suurikokoisen kollikissan käpäliin.
"Mistä sinä olet tulossa?"
Punaruskean kissan ääni ei ollut Närhitassulle tuttu, mutta hän oli nähnyt tämän usein aukiolla muiden sotureiden kanssa. Naaras kirosi itsensä mielessään, ja kohtasi kollin katseen varoen.
"Kävin- kävin vain kävelyllä", hän mutisi hiljaa ja käänsi katseensa käpäliinsä. Voi Tähtiklaani sentään! Pohjaharha olisi varmasti niin pettynyt.
"Vai niin", kollin äänessä kajasti epäusko, mutta tämä huokaisi hiljaa. "Sinähän olet Pohjaharhan oppilas, etkö olekin?"
Närhitassu nyökkäsi. Metsä heidän ympärillään oli hiljainen, ja hämäryydestä hän päätteli, että auringonnousuun oli vielä runsaasti aikaa.
"Mene suoraan pesääsi. On vielä yö, enkä aio herättää häntä juuri nyt. Voit kuitenkin olla varma, että hän haluaa puhua kanssasi heti aamunkoitteessa."
Nuori oppilas äännähti kiitokseksi, ja laahusti piikkihernetunnelin läpi pää painuksissa. Aukio oli edelleen tyhjä, ja hän pujahti oppilaiden pesään nukkuvien oppilastovereiden sekaan omalle paikalleen.

Pohjaharha antaisi hänen varmasti kuulla kunniansa. Minkälainen hiirenaivo jää kiinni seikkailustaan! Närhitassu vaipui rauhattomaan uneen omien ajatustensa sättimänä. Unessakaan pettymys ei jättänyt häntä rauhaan, ja hän uneksi joutuvansa erotetuksi klaanista käytöksensä vuoksi.

//Pohja?

Ampiaispiston vastaus kysymykseeni, vaikka se puoliksi vitsi olikin, sai minut hiukan huolestumaan. En tosiaan toivonut, että ystävilläni oli raskasta sotureina. Halusin tehdä parhaani, jotta heidän elämänsä olisi mahdollisimman huoletonta, helppo ja mukavaa. Siksi kehotinkin kollisoturia hiukan avaamaan sanomaansa. Kaikeksi onneksi kyse ei ollut mistään kovin vakavasta; Ampiaispistoa vaivasivat samat soturielämän varjopuolet kuin minua. Aikaiset aamut olivat raskaita, eikä soturina voinut edes jäädä torkkumaan siihen asti, että mestari viimein tuli häätämään harjoituksiin. Olimme nyt soturi-ikäisiä, ja meillä oli velvollisuutemme, joista meidän oli pidettävä kiinni.
Hymy levisi väkisinkin kasvoilleni, kun Ampiaispisto valitti sitä, ettemme olleet päässeet juuri viettämään aikaa yhdessä. Oli mukava tietää, että hänkin oli kaivannut minua. Kenties ehtisimme kiireiltämme näkemään toisiamme useammin sitten, kun olimme tottuneet kunnolla soturin elämään. Silloin partioissa käyminen ja muut työt eivät tuntuisi niin raskailta, eikä meillä menisi niin paljoa aikaa pelkkään lepäämiseen. Itsestäni ainakin tuntui, että etenkin metsästyspartiot veivät minusta kaikki mehut, enkä niiden jälkeen jaksanut muuta tehdä kuin loikoilla leirissä.
"Minua harmittaa se myös!" puuskahdin, kun Ampiaispisto harmitteli yhteisen aikamme puutteesta. "Ainakin joskus pääsemme samoihin partioihin. Mutta se ei riitä, kaikista mieluiten näkisin sinua joka päivä."
Ehdimme saapua Koivumetsään ennen Ampiaispiston vastausta. Haistoin heti yhden hajujäljen jos toisenkin; vaikka säät olivat koko ajan kylmenemässä, riistaa onneksi vielä riitti. Viherkatse jakoi meidät pareiksi ja onnekseni sain metsästyskumppanikseni Ampiaispiston.
Viherkatse ja Huurresiipi katosivat syvemmälle metsikköön jättäen meidät taakseen. Käännyin ystäväni puoleen.
"Miten olisi pieni saalistuskisa? Minun on kyllä varoitettava sinua, sillä aion voittaa", sanoin virnistäen Ampiaispistolle. Voittaminen ei missään nimessä ollut minulle tärkeää, mutta pieni kilpailu oli aina viihdyttävää.

//Amppari?

Loisketassu ei vaikuttanut erityisen halukkaalta lähtemään takaisin, minkä Leimusilmä ymmärsi hyvin - tuskin oppilas oli karannut Kuolonklaanista vain palatakseen sinne eloklaanilaisten saattelemana. Toisaalta Mesitähdellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin palauttaa karkuri, sillä Punatähti nimenomaan oli pyytänyt Eloklaania ilmoittamaan havainnosta Loisketassusta.
Leimusilmä asetteli vielä viimeisen hämähäkinseitin paikalleen ja astahti kauemmaksi oppilaasta. "No niin, valmista tuli. Nyt olet valmis menemään."
Loisketassu mulkoili ensin sidottua jalkaansa ja sitten Leimusilmää. Leimusilmä ei jäänyt odottamaan kiitosta, vaan rupesi keräämään kokoon käyttämiään tarvikkeita, jotta voisi viedä ne takaisin yrttivarastoon.
Hiilihampaan pää työntyi sisälle pesään. Tabbykuvioinen kolli vilkaisi nopeasti sairasaukiolla nukkuvan tyttärensä suuntaan, ennen kuin siirsi katseensa Loisketassuun ja Leimusilmään.
"Joko tuli valmista?" soturi kysyi.
Leimusilmä nyökkäsi. "Hän on valmiina lähtöön."
Loisketassu ei ilmeensä perusteella näyttänyt olevan samaa mieltä. Siitä huolimatta tummaturkkinen kolli tassutti Hiilihampaan perässä ulos pesästä. Leimusilmä jäi katsomaan hänen peräänsä mietteliäänä. Hän ei tiennyt, miten Kuolonklaanissa suhtauduttiin karkureihin, etenkin, kun kyseessä oli niin nuori kissa. Toivottavasti Punatähti olisi armollinen Loisketassulle.

//Voit jättää Loiskeella jatkot halutessas vaikka Hiilelle :)

Hiilihammas: 39kp! -

Pohjaharha: 40kp! -

Kultasiipi: 19kp -

Sypressitassu: 17kp -

Mesitähti: 34kp! -

Närhitassu: 36kp! -

Talvikkitassu: 15kp -

Lieskakajo: 58kp! -

Kimalaistassu: 20kp! -

Kuutamotassu: 27kp! -

Ampiaispisto: 5kp -

Leimusilmä: 7kp -

Olin helpottunut, kun Hiilihammas oli luvannut unohtaa menneet ja keskittyä vain tulevaan. Toivoin tabbykuvioisen soturin toimivan esimerkkinä myös muille eloklaanilaisille, jotka epäilivät Karjun ja Kieron luotettavuutta. Hiilihammas oli pidetty soturi, joten uskoin hänen kykenevän puhumaan järkeä klaanitovereilleen.
Olimme saapuneet Kuolonklaanin rajalle, jonka tuntumassa leijaili tuore kuolonklaanilaisten tuoksu. Partio oli kaiketi kulkenut tästä ohi vastikään, mutta ketään ei näkynyt lähimailla. Karju ja Kiero haistelivat ilmaa, ja huomasin Hiilihampaan mietteliään katseen käväisevän minussa ennen kuin siirtyi takaisin kahteen erakkokolliin.
"Kuolonklaanin partio on kulkenut tästä vasta", päätin todeta ääneen sen, jonka jokainen paikallaolija oli varmasti jo tajunnut. Karjun arvosteleva katse siirtyi Kuolonklaanin reviiristä minuun.
"Miksi te suostutte asumaan näin lähellä vihollisianne? Eikö olisi helpompaa siirtää reviiri kauemmas. Nythän vihollisen on naurettavan helppoa vain tallustella leiriinne ja käydä kimppuunne", tabbykuvioinen kolli murahti. Ymmärsin hyvin Karjun huolen, järjestely kuulosti varmasti oudolta hänenlaiselleen kissalle, joka ei koskaan ollut kuullut klaaneista.
"Kuolonklaani ei suinkaan ole vihollisemme, vaan rajanaapurimme. Jokainen Eloklaanin ja Kuolonklaanin jäsen on sitoutunut noudattamaan sääntöjä, jotka laadimme Punatähden kanssa, kun Eloklaani perustettiin. Toista klaania vastaan ei saa punoa juonia, eikä toisen reviirille saa astua ilman painavaa syytä", selitin rauhallisella äänellä. Karju ei näyttänyt edelleenkään kovin vakuuttuneelta, mutta kolli kohautti lapojaan.
"Vai niin. Metsähalla puhui tästä rajanaapuristanne vähän eri sävyyn. Hänen sanojensa mukaan rajanaapurinne ovat kovia rikkomaan lupauksiaan", Karju tuhahti, "mutta eipä se minun ongelmani ole, kai sinä tiedät paremmin."
"Niin, tiedän voivani luottaa Kuolonklaanin päällikön sanaan. Hän pitää kyllä huolen, että kuolonklaanilaiset noudattavat sääntöjämme", vakuutin ja partio lähti taas liikkeelle.

Kuljimme rauhallisesti loppumatkan eteläiselle rajalle vähän jutustellen. Hiilihammaskin näytti rentoutuvan sen verran, ettei hän vilkuillut kaiken aikaa perässään kulkevia erakoita, vaan pystyi keskittymään ympäristöön ja itse keskusteluihin. Karju kertoi partion aikana hänen ja Kieron menneisyydestä:
"Emomme kuoli meidän ollessa nuoria, ja isäämme emme ole koskaan tavanneetkaan. Olimme niin pieniä, ettemme osanneet metsästää, joten päädyimme kaksijalkalan kujille. Minä olin melkoinen rääpäle, joten Kiero otti tehtäväkseen puolustaa minua. Hän puhui vielä silloin, ja oli melkoisen ärsyttävä tapaus", Karju oli naurahtanut ja tönäissyt leikkimielisesti veljeään, jonka tuima katse oli hetkeksi vaihtunut hymynkaltaiseen virnistykseen, "kuten näette, hän otti aika pahasti osumaa meitä vanhemmilta kujakissoilta. He höykyttivät Kieroa ihan kunnolla, ja yhdellä kerralla hän oli vähällä kuolla. Ne kapiset kissat jättivät hänet kuolemaan, mutta ihmeen kaupalla Kiero selvisi. Sen jälkeen hän ei ole sanonut sanaakaan, mutta meistä on tullut erottamattomia. Siellä missä Kiero, on myös Karju, me pidämme yhtä loppuun saakka."
Tarina oli ollut koskettava. Se sai minut arvostamaan kaksikkoa enemmän, sillä heidän sisarussuhteensa oli harvinaisen vahva, aivan kuten minulla ja Liljatuulellakin.
Partion jälkeen palasimme leiriin, Hiilihammas kiitti meitä mukavasta partiosta ja kiiruhti sitten Korppisiiven luokse sotureiden pesän edustalle. Karju ja Kiero lähtivät myös omille teilleen.
Minä sen sijaan en ehtinyt liikahtaa minnekään, kun Liljatuuli kiiruhti luokseni pentutarhalta. Parantajakissan ilme kertoi, että jotakin oli tapahtunut.
"Onko Minttuliekillä kaikki hyvin?" kysyin nopeasti harmaan naaraan päästyä luokseni. Parantaja nyökytteli päätään.
"Pennut syntyivät hetki sitten", Liljatuuli naukui haikeasti hymyillen. Tunsin sisareni niin hyvin kertoakseni, että jokin oli pielessä.
"Miten pennut voivat? Selvisivätkö he?" en jäänyt odottelemaan vastausta, vaan pyyhälsin pentuetoverini ohitse suoraan kohti karhunvatukkapensaikkoa. Työnnyin sisään hämärään, maidontuoksuiseen pesään ja katselin ympärilleni. Minttuliekki makoili sammalvuoteella pesän perällä, ja hänen vatsansa vierellä oli kolme pientä pentua. Naaras näytti väsyneeltä, kun hän kohtasi katseeni.
"Saimme neljä pientä pentua. Yksi heistä oli liian heikko selvitäkseen, ja hän on jo vaeltanut Tähtiklaanin luokse", punaruskea naaras henkäisi säröilevällä äänellä. Katseeni siirtyi Leimusilmään, joka istui Minttuliekin vierellä. Mustavalkean parantajaoppilaan käpälien edessä makasi pieni, punaruskea pentu. Se ei inahdellut kuten muut pentuetoverinsa, vaan makasi liikkumattomana kylmällä maalla. Tunsin, kuinka joku sipaisi lapaani ja käänsin vihreän katseeni Liljatuuleen.
"Otan osaa", parantaja henkäisi ja kosketti lohduttavasti kuonollaan turkkiani. Nyökkäsin pienesti ja otin askeleen lähemmäs Minttuliekkiä ja eläviä pentujamme.
"Ovatko muut pennut kunnossa?" kysyin vilkaisten Leimusilmää.
"Ovat, elävistä pennuista kaksi ovat naaraita ja yksi on kolli", parantajaoppilas naukaisi rauhallisella äänellä. Nyökyttelin hitaasti päätäni samalla, kun tarkastelin Eloklaanin uusimpia jäseniä. Minttuliekin vatsan vierellä makaavat pennut olivat kukin erivärisiä. Yksi oli kilpikonnakuvioinen, toinen punaturkkinen ja kolmas mustavalkea, mutta jokainen heistä oli aivan täydellisiä. Nostin katseeni hennosti hymyillen Minttuliekkiin.
"Ne ovat täydellisiä", henkäisin lumoutuneena. Oli uskomatonta, miten joka kerta omien pentujen näkeminen ensimmäistä kertaa oli yhtä ihmeellistä, vaikka Tähtiklaani olikin siunannut minulle jo kolme pentuetta tätä ennen. Minttuliekki nyökytteli päätään ja avasi suunsa haukotellakseen.
"Sinä olet varmasti väsynyt, olet tehnyt valtavan työn. Minä jätän teidät lepäämään, ja käyn hautaamassa meidän pienokaisemme leirin ulkopuolelle", lupasin ja kosketin hellästi kuonollani punaturkkisen naaraan otsaa. Minttuliekki päästi kurkustaan pienen kehräyksen ja nyökkäsi.
"Hänen nimensä on Matarapentu", naaras kertoi hiljaisella äänellä, "voimme keksiä muiden pentujen nimet myöhemmin."
Hyvästelin kumppanini ja vastasyntyneet pentumme ja poistuin pesästä yhtä aikaa Liljatuulen ja Leimusilmän kanssa. Hautasin pennun leirin ulkopuolelle pienen pähkinäpensaan juurelle. Oli surullista, että pentu oli joutunut Tähtiklaanin luokse ennen kuin ehti edes elää emonsa vatsan ulkopuolella, mutta uskoin, ettei Tähtiklaani ottanut ketään luokseen turhaan. He tarvitsivat Matarapentua enemmän kuin me, vaikka se niin pahalta tuntuikin. Tapaisimme poikamme viimeistään silloin, kun vaeltaisimme itsekin Tähtiklaanin metsissä.

Eilinen oli ollut suoraan sanottuna hullu päivä: Leimusilmä oli vahingossa lipsauttanut Lieskakajolle Nokkospilven odottavan pentuja, sillä oli olettanut tämän olevan asiasta jo tietoinen. Myöhemmin samana iltana Lieskakajo oli törmännyt partiossa koiraan, loukkaantunut ja joutunut parantajan pesälle. Tuulikuiske oli kuollut, ja yksi oppilaista, Kuutamotassu, oli menettänyt häntänsä lähes kokonaan. Leimusilmällä ja Liljatuulella oli ollut käpälät täynnä töitä koko illan, ja he olivat joutuneet ramppaamaan sairasaukiolla vuorotellen pitämässä vahtia läpi yön ihan kaiken varalta.
Aamuaurinko sarasti viimein, ja Leimusilmän vahtivuoro oli ohi. Liljatuulen tultua vapauttamaan hänet, hän suuntasi ulos haukkaamaan happea. Aukiolla oli epätavallisen paljon hälinää tähän aikaan aamusta. Pian syy sille selvisi, kun Leimusilmä huomasi partion mukana vieraan kissan. Kissa näytti nuorelta mutta nuhjuiselta. Parantajaoppilas hiipi lähemmäksi kuuntelemaan Mesitähden ja muukalaisen keskustelua.
“Olen nykyään erakko”, Leimusilmä kuuli nuorukaisen maukuvan Eloklaanin päällikölle.
Mesitähden äänensävy oli ystävällinen, kun tämä vastasi: “Meidän on kuitenkin vietävä sinut takaisin Kuolonklaanin, jotta voit itse puhua Punatähden kanssa. Muuten he etsivät sinua turhaan.”
*Kuolonklaaniin?* Leimusilmä ajatteli mielessään. Sitten hänelle valkeni: tuon kollin täytyi olla Loisketassu, jonka Kuolonklaanin päällikkö oli ilmoittanut kadonneeksi viime täydenkuun kokoontumisessa. Oli kuitenkin hieman outoa, miten tämä oli päätynyt Eloklaanin reviirille. Jos oppilas oli lähtenyt klaanistaan ryhtyäkseen erakoksi, niin miksi tämä oli jäänyt niin lähelle klaanien reviirejä?
“Minä ja Hiilihammas saatamme sinut, kunhan olet ensin käynyt parantajiemme luona. Näytät olevan loukkaantunut”, Mesitähti naukui.
Silloin Leimusilmä päätti astua esiin: “Minä voinkin ottaa hänet tästä saman tien.”
Kissat kääntyivät katsomaan häneen hiukan yllättyneinä. Leimusilmä virnisti pahoittelevasti.
“Anteeksi, satuin vain kuulemaan keskustelunne.”
Mesitähti nyökkäsi hänelle ja kääntyi sitten sanomaan Loisketassulle: “Odotamme sinua täällä, kunnes olet valmis.”
Leimusilmä hymyili Loisketassulle kohteliaasti ja osoitti hännällään parantajan pesän suuntaan: “Tätä tietä.”
Hän käveli kollin kanssa parantajan pesälle, jossa Liljatuuli kohtasi heidät yllättyneenä. Leimusilmä selitti hänelle nopeasti tilanteen ja lähti sitten hakemaan varastosta yrttejä ja hämähäkinseittiä. Hän palasi pian Loisketassun luo ja ryhtyi käymään läpi oppilaan haavoja.
“Eihän se minulle tietenkään kuulu, mutta miksi lähdit Kuolonklaanista, etkä ilmoittanut siitä kenellekään? Toverisi ovat varmasti olleet huolissaan sinusta”, Leimusilmä maukui sitoessaan Loisketassun etutassua.

//Loiske?

Kävelin muiden mukana kohti Koivumetsää, jonne Mesitähti oli partiomme määrännyt. Minttuliekki oli siirtynyt pentutarhalle odottamaan pentujensa syntymää, joten Mesitähti oli ottanut hoitaakseen myös varapäällikön tehtävät. Olin iloinen, että päällikkö oli laittanut partioon Kultasiiven. Minua harmitti, miten vähän olimme soturinimitysteni jälkeen olleet tekemisissä. Aikataulumme tuntuivat menevän aivan ristiin ja aina minun ollessani leirissä, Kultasiipi oli jossain muualla.
Hunajanvärinen naaras kiri minut kiinni, ja kuljimme rinnatusten kapealla polulla aluskasvillisuuden seassa. Minun täytyi katsoa tarkkaan joka askeleeni, jotta en hairahtunut ulos polulta varpujen sekaan.
"Miltä soturin arki on maistunut?" soturinaaras kysyi ystävällisesti. Vilkaisin häntä hymyillen, mutta käänsin nopeasti katseeni takaisin polkuun.
"Eipä kovin hyvältä", naurahdin itsekseni hauskalle heitolleni. Kun katseeni käväisi taas Kultasiivessä, huomasin tämänkin kasvoilla olevan huvittuneen virneen. Ennen kuin käänsin katseeni takaisin polkuun, huomasin soturinaaraan vakavoituvan.
"Onko jokin sitten hullusti?" naaras kysyi huolestuneena. Oli äärimmäisen hellyyttävää, kuinka paljon ystäväni välitti minun - tai oikeastaan jokaisen eloklaanilaisen - voinnista. Se oli yksi syy, miksi Kultasiipi oli minun paras ystäväni.
"En vain jaksa aikaisia aamuja ja jatkuvaa työntekoa! Luulin, että soturin elämä on ratkiriemukasta ja rentoa, mutta olin aivan väärässä. Mekään emme ole ehtineet viettää lainkaan aikaa yhdessä, kun joudumme molemmat vain raatamaan koko ajan", valitin huomaamattani liian kovaan ääneen. Edelläni kulkeva Huurresiipi vilkaisi minua kulmiaan kurtistaen. Kasvoilleni lehahti nolostunut virnistys, ja valkea soturi käänsi katseensa taas eteenpäin.
"Hups, ei soturin elämä oikeasti niin kamalaa ole. Mutta minua kyllä ihan todella harmittaa, ettemme ole ehtineet viettää aikaa yhdessä", vilkaisin Kultasiipeä hieman surumielinen ilme kasvoillani.

//Kulta?

Taisteluharjoitukset olivat olleet suorastaan menestyksekkäät, ja Närhitassu vaikutti nopealta oppijalta. Oli ollut ilo huomata, kuinka naaras oli onnistunut ja hänen kasvoilleen oli hiipinyt tyytyväinen hymy. Joka hetki olin entistä varmempi, että minun oppilaastani kasvaisi loistosoturi.
Matka leiriin oli käynyt kaikessa hiljaisuudessa, arvelin Närhitassun olevan väsynyt pitkistä harjoituksista. Kuitenkin leirin sisäänkäynnillä oppilas avasi suunsa ja esitti kysymyksen, jota en ollut odottanut:
"Sinä sanoit aikaisemmin, ettei soturi saa tappaa vihollistaan, muuten kuin jos se on aivan välttämätöntä. Oletko sinä koskaan.. tappanut ketään?" Katsahdin ilmeettömänä mustaa oppilasta, alkaen heti miettiä vastausta toisen kysymykseen. En halunnut valehdella, vaikken ollutkaan ylpeä teostani. Metsähalla oli kuollut vain neljäsosakuu aiemmin minun kynsissäni, ja asia pyöri yhä mielessäni useita kertoja päivässä. Olin päässyt eroon syyllisyydestä, mutta pelko Tähtiklaanin vihasta oli yhä vahvasti läsnä.
"Olen, yhden kissan", aloitin rauhallisella äänellä kääntäen katseeni oppilaasta tummuvalle taivaalle. Metsähallan kuolemaan johtanut tapahtumaketju alkoi taas pyöriä päässäni. En voisi koskaan unohtaa hänen lasittunutta katsettaan. Kuollessaan Metsähalla oli katsonut suoraan minua syyttävillä silmillään. Ravistelin päätäni saadakseni kuvan kuolleesta naaraasta pois mielestäni ja laskin meripihkaisen katseeni Närhitassuun.
"Olet varmasti kuullut kolmesta erakosta, jotka hyökkäsivät neljäsosakuu sitten Mesitähden ja Hiilihampaan kimppuun. Minä olin partiossa, joka löysi heidät. Yksi heistä ajoi minut tilanteeseen, johon yhdenkään soturin ei tulisi joutua. Hän yritti surmata klaanitoverini, joten minun oli tehtävä nopea päätös ja surmattava hänet", kerroin mahdollisimman totuudenmukaisesti tapahtuman nuorelle oppilaalle. Ääneni säröili viimeisen lauseen kohdalla, ja kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin. Närhitassun katse huokui myötätuntoa.
"Se oli varmasti oikea päätös", musta oppilas naukui ja väläytti minulle hennon, lohduttavan hymyn. Olin kiitollinen, ettei Närhitassu tuominnut tekoani.
"Kiitos", lausahdin kiitollisella äänellä naaraalle. Olimme hetken hiljaa, ja sillä välin katseeni harhautui oppilaasta sotureihin, jotka astelivat sisään leiriin tuoresaaliiden kanssa. Partio vei saalistamansa tuoresaaliit kasaan, jossa oli jo ennestään jonkin verran saalista. Katsahdin taas oppilaaseeni, joka oli syönyt viimeksi ennen harjoituksia.
"Oletko nälkäinen? Jakaisin mielelläni saaliin kanssasi, jos se vain sinulle sopii. Ymmärrän toki, jos tahdot ennemmin viettää vapaa-aikasi oppilastovereidesi kanssa", esitin pyynnön oppilaalle niin, että tämän olisi niin halutessaan helppo kieltäytyä siitä. Olin itse oppilaana viihtynyt oikeastaan paremmin mestarini kuin oppilastovereideni kanssa, mutta tiesin etteivät kaikki olleet kuten minä.

//Närhi?

Kuutamotassu oli sukimassa itseään oppilaiden pesän edustalla, kun Talvikkitassu marssi hänen luokseen yhtenä myrskynmerkkinä. Olettaen naaraan etsivän isäänsä Mesitähteä valittaakseen tälle taas jostakin, hän kertoi tälle tuon lähteneen aiemmin partioon vierailijoiden kanssa. Talvikkitassun varsin voimallinen reaktio sai hänet kuitenkin ällistymään, kun naaras kertoi toivovansa Mesitähden kuolleen. Pian hänelle selvisi, että Talvikkitassu oli saanut juuri kuulla Mesitähden ja Minttuliekin saavan toisen pentueen, mikä selvästikin oli järisyttänyt takkuturkkisen oppilaan maailmaa sen verran pahasti, että tämä oli jo valmis etsimään itselleen uudet vanhemmat.
Kuutamotassu ei ensi alkuun tiennyt, mitä vastaisi. Hänen mielestään Talvikkitassu - kuten yleensä - ylireagoi tähän uutiseen eikä kyennyt näkemään tilanteessa mitään positiivista. Toisaalta Kuutamotassu itse oli vanhempiensa pennuista nuorimmaisin, joten hän ei voinut sanoa tietävänsä, miltä naaraasta tuntui.
“Kuule, eivät uudet sisarukset sinua tapa. Vanhempasi rakastavat sinua aivan yhtä paljon kuin ennenkin, vaikka he saavatkin uusia pentuja. Onhan minullakin vanhempia sisaruksia, mutta vanhempani eivät lakanneet rakastamasta heitä minut saatuaan.” Kuutamotassun puhuessa Talvikkitassun itkuinen ilme oli muuttunut kiukkuiseksi. *Voi rähmä, mitä minä nyt sanoin väärin?* hän ajatteli turhautuneena ja valmistautui kuulemaan toisen oppilaan mielipiteen ilmauksen.
“Helppohan se on sinun sanoa, kun olet nuorin! Mistä sinä tiedät, saavatko muut sisaruksesi yhtä paljon rakkautta kuin sinä? Enpä ole nähnyt sinua juttelemassa heidän kanssaan kovin usein”, Talvikkitassu napautti takaisin. Vaikka Kuutamotassu tiesi Talvikkitassun olevan väärässä sen suhteen, paljonko hänen vanhempansa rakastivat aiempia pentujaan, ei hän voinut kumota sitä väitettä, että hän vietti hyvin vähän aikaan muiden sisarustensa kanssa. Itse asiassa hän ei ollut ikinä käynyt kunnollista keskustelua kenenkään heidän kanssa.
“Se ei silti todista mitään. Minun ja sisarusteni väleillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten vanhemmilta saamamme rakkaus jakautuu meidän neljän kesken.” Intellessään ääneen Talvikkitassun kanssa Kuutamotassu tajusi, miten typerältä heidän juttunsa mahtoivat kuulostaa ohikulkijoiden korviin. Tämä keskustelu ei selvästikään vienyt heitä mihinkään suuntaan.
“Kuutamotassu! Talvikkitassu!” Utusielun kutsuva naukaisu sai heidät molemmat kääntymään katsomaan vanhempaan soturiin, joka tassutti heitä kohti. Kuutamotassu kumarsi pienesti mestarilleen tervehdykseksi.
“Anteeksi, meidän ei ollut tarkoitus häiritä ketään. Me olimme juuri lopet-”, hän yritti selittää, mutta Utusielu keskeytti hänet:
“Me neljä ja Lieskakajo lähdemme illalla partioon, joten tänään ei pidetä harjoituksia. Voisitte kuitenkin käydä putsaamassa klaaninvanhimpien pesässä aikanne kuluksi ennen sitä.”
Kuutamotassu olisi halunnut väittää vastaan, mutta hän ei halunnut kuulostaa samanlaiselta valittajalta kuin Talvikkitassu, joten hän piti suunsa kiinni ja nyökkäsi vain kuuliaisesti. Talvikkitassu sen sijaan oli aikeissa ilmaista tyytymättömyytensä, mutta hänkään ei saanut siihen tilaisuutta, sillä kilpikonnakuvioinen soturitar häipyi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Kuutamotassu huokaisi: taas hän joutuisi kuuntelemaan Talvikkitassun ruikutusta. “No niin, mennään sitten. Minua ei huvita jäädä roikkumaan klaaninvanhimpien pesälle iltaan asti.”

Huolimatta Talvikkitassun kitinästä ja uhkauksista lähteä klaanista, he saivat siivottua klaaninvanhimpien pesän iltapäivään mennessä. Urakan jälkeen Kuutamotassu kävi hakemassa itselleen syötävää tuoresaaliskasasta. Hän päätyi jakamaan hiiren Talvikkitassun kanssa, sillä naaras pörräsi edelleen hänen ympärillään ja jatkoi monologiaan siitä, millaisia pettureita hänen vanhempansa olivat hankkiessaan lisää pentuja.
Kun ilta tuli, mestarit tulivat hakemaan heitä partioon. He olivat aloittaneet saman väittelyn siitä, miten uusien pentujen hankkiminen ei ollut petturuutta edellisiä pentuja kohtaan. Talvikkitassu pidättäytyi kannassaan eikä suostunut uskomaan sitä, ja Kuutamotassu oli vähällä menettää hermonsa naaraan kanssa jo toisen kerran tälle päivää.
Jossain välissä Tuulikuiskaus oli tullut mukaan partioon matkan varrelta, ja Utusielu oli päättänyt, että he voisivat saalistaa partion päätteeksi. He hajaantuivat pareittan saalistamaan, ja Kuutamotassu oli mielessään kiitollinen siitä, että hän sai hetken ajan pitää taukoa Talvikkitassun seurasta.
Kuutamotassu oli ehtinyt saada kiinni pienen peltomyyrän, kun kauempaa nummilta alkoi kuulua haukuntaa ja rääkynää. Utusielun käskystä hän jätti myyrän siihen paikkaan, ja he juoksivat kiireesti katsomaan, mistä oli kyse. Kuutamotassun turkin jokainen karva nousi pystyyn, kun hänen nenäänsä lehahti tyrmäävä, hieman ketunhajua muistuttava löyhkä. Vain hetkeä myöhemmin he saapuivat taistelutantereeksi muuttuneelle alueelle nummilla, missä Lieskakajo kamppaili henkensä edestä isoa, tummanruskeaa eläintä vastaan. Tuulikuiskauksen hento ruumis makasi vähän matkan päässä maassa liikkumattomana, ja sen näkeminen sai Kuutamotassun vatsassa muljahtamaan. *Onko hän kuollut?*
“Lieskakajo! Tuulikuiske!” Utusielu rääkäisi ja syöksyi soturitoveriensa avuksi. Kuutamotassu seurasi tiiviisti naaraan kintereillä, vaikka jokainen hänen olemuksensa hiukkanen huusi ja aneli häntä juoksemaan kauemmaksi vaarasta.
Lieskakajo lensi maahan tajuttomana. Utusielu loikkasi pedon niskaan ja kynsi sitä minkä ehti. Kuutamotassu pysähtyi tarkistamaan, olivatko Lieskakajo ja Tuulikuiske yhä hengissä. Se oli kuitenkin virhe, sillä samassa hän tunsi kuuman hengityksen hönkivän takaa päin häntä kohti. Hurjistunut eläin upotti hampaansa hänen häntäänsä ja puri niin lujaa, että Kuutamotassulta oli lähteä taju. Hän huusi ja sähisi ja yritti epätoivoisesti kynsiä elukan kuonoa saadakseen sen irrottamaan otteensa.
Silloin pelastava, punertava välähdys singahti ilman halki ja iskeytyi päin pedon naamaa. Eläin avasi leukansa Kuutamotassun hännän ympäriltä ja keskittyi häätämään Talvikkitassua kimpustaan. Koskaan ennen hän ei ollut ollut niin iloinen naaraan näkemisestä kuin nyt. Hän pakotti itsensä nousemaan ylös ja menemään tovereidensa avuksi.
Jäädessään alakynteen elikko päätti luovuttaa ja luikkia tiehensä häntä koipien välissä. Neljä kissaa jäivät katselemaan sen menoa hengästyneinä ja ruhjottuina. Talvikkitassu yritti vielä lähteä sen perään, mutta Utusielu esti häntä:
“Meidän on saatava haavoittuneet leiriin.”
Kuutamotassulla oli huono olo. Hän ei uskaltanut vilkaista häntäänsä päin, sillä tunsi jonkin olevan oudosti. Oliko se mennyt sijoiltaan?
“Kuutamotassu, sinun häntäsi lojuu maassa!” Talvikkitassu huudahti hänen pelkonsa vahvistaen. Hän nielaisi ja yritti olla hätääntymättä, vaikka pakokauhu tempoilikin hänen rinnassaan voimistuen joka hetki.
“Ei hätää. Sinä selviät kyllä”, Utusielu tuli hänen viereensä ja puhui hänelle rauhoittavasti. Kuutamotassu veti henkeä ja yritti keskittyä olennaiseen eli Lieskakajon ja Tuulikuiskeen leiriin saamiseen. Hän auttoi Talvikkitassun kanssa nostamaan soturit Okraviiksen ja Utusielun selkään, minkä jälkeen he lähtivät hitaasti kävelemään takaisin leiriin päin.

Leirissä Leimusilmä ja Liljatuuli riensivät auttamaan haavottuneiden saattamisessa turvallisesti sairasaukiolle. Tuulikuiske oli menetetty jo taistelupaikalla, mutta Lieskakajo oli vielä pelastettavissa. Leimusilmä rupesi tarkistamaan hänen haavojaan saman tien ja ramppasi sairasaukion ja yrttivaraston välillä rivakasti.
Liljatuuli ryhtyi hoitamaan Kuutamotassun katkennutta häntää saman tien, sillä se kaipasi parantajan mukaan akuuteinta hoitoa. Kuutamotassulla oli jo niin heikko olo verenhukasta, kun he pääsivät leiriin, ettei hän jaksanut tehdä muuta kuin vain maata sammalilla ja antaa parantajien hoitaa työnsä.
Ilmeisesti Kuutamotassu oli vaipunut tiedottomuuteen joksikin aikaa, sillä kun hän heräsi, hänen tyngäksi lyhentyneen häntänsä ympärille oli kiedottu paksu kerros hämähäkinseittiä, joka haisi vahvasti yrteiltä. Talvikkitassu napotti heti hänen vieressään, kun hän avasi silmänsä ja oli saman tien hänen kimpussaan. Kumma kyllä, Kuutamotassua ei ärsyttänyt naaraan tavanomainen hästääminen, vaan hän oli pikemminkin huojentunut nähdessään tämän siinä.
"Onneksi olin paikalla, olin paljon nopeampi, kuin se köntys! Näithän sinä kuinka hienosti minä taistelin, Kuutamotassu? Taistelin kunniani puolesta", Talvikkitassu räpätti menemään, ja tämän haavoja paikkaamaan tulleella Liljatuulella oli haasteita saada oppilas pysymään paikallaan hoitotoimenpiteiden ajan.
"Jos se eläin olisi törmännyt kaikista kissoista juuri sinuun ensiksi, se olisi varmaankin kääntynyt ympäri niiltä sijoiltaan ja juossut karkuun iän ikuista pälätystäsi", Kuutamotassu vitsaili ja joutui sulkemaan silmänsä, ettei hänessä kiinni kiehnäävän Talvikkitassun häntä osuisi niihin.
"No niin, nyt te kumpikin, teidän pitäisi saada lepoa", Liljatuuli patisteli ja yritti saada Talvikkitassua asettumaan sammalille.
Vastamutinoista huolimatta Talvikkitassu kävi lopulta makaamaan sammalille lähelle Kuutamotassua. Kuutamotassun huomio kiinnittyi kuitenkin pian pesän suulle ilmestyneeseen Kimalaistassuun, joka näytti etsivän jotakuta katseellaan. Pian kolmijalkaisen naaraan silmät osuivat häneen, ja oppilas kinkkasi hänen luokseen. Kuutamotassu katsoi vanhempaa sisartaan hiukan hämmästyneenä: oliko Kimalaistassu tullut katsomaan häntä?
Talvikkitassu ilveili Kimalaistassulle jotakin hänen takaansa, mutta Kuutamotassu komensi äkäisesti tätä olemaan hiljaa. Hän katsahti raitaturkkiseen naaraaseen, joka katsoi häntä jäänsinisissä silmissään huolta.
"Älä huolehdi, kyllä minä henkiin jään, vaikka minulta häntä puuttuukin", Kuutamotassu naukaisi värisyttäen viiksiään leikkisästi. Todellisuudessa häntä ahdisti ajatus siitä, että loput hänen hännästään lojui yhä nummilla. Hän ei varmaan ikinä tottuisi elämään ilman häntäänsä. Voiko kissa edes olla kissa ilman häntää?

//Kimmo?

Kimalaistassu retkotti Irvikidan selässä kohti Kieloniittyä. Naaras viihtyi Kieloniityllä viherlehden aikaan, siellä oli niin kaunista. Kimalaistassu ihaili maisemia hyväntuulisena ja sulki hetkeksi silmänsä. Naaras oli hieman ihastunut Irvikitaan, mutta ei uskaltanut kertoa tunteitaan vanhemmalle kollille. He olivat olleet ystäviä koko naaraan eliniän ajan, hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että se valuisi hukkaan. Hänen ja Aurinkotassunkin välit olivat hieman oudot. Kimalaistassu tunsi pientä kateutta Sypressitassua kohtaan, joka sai Aurinkotassun jakamattoman huomion. Naaras takertui vasemmalla etutassulla Irvikidan kehoon ja kietaisi häntänsä kollin omaan.
"Kiitos kun toit minut tänne, sinulla olisi varmasti omiakin hommia", Kimalaistassu naukaisi hiljaisuuden jälkeen hiljaisella äänellä.
"Minua vain huimasi tänään aamulla kovin ja Mesitähtikin on jossain, ja-", naaraskissa selitti, mutta Irvikita keskeytti hänet:
"Ei sinun minulle tarvitse selitellä, olet ystäväni ja ystäviä autetaan", Irvikita maukui matalalla äänellä ja laski päätään.
"Sitä paitsi seurassasi on aina niin mukavaa, olet hyvä kissa, Kimalaistassu", kollikissa jatkoi ja sai naaraan sydämen pamppailemaan villisti. Kimalaistassusta tuntui, että hänen tassunsa menivät aina veltoksi Irvikidan seurassa. Jokin kollissa veti häntä todella puoleensa, olihan Irvikita myös komea. Se Kimalaistassun oli pakko myöntää. Varmasti kaikki muutkin kissat kuolasivat Irvikidan perään, Kimalaistassu ei uskonut, että hänen mahdollisuudet kollia kohtaan olisivat kovinkaan korkealla. Naaraskissa niiskaisi ja avasi silmänsä Irvikidan pysähtyessä.

He olivat saapuneet Kieloniitylle. Kolli odotti, että Kimalaistassu sai liu'uttua alas. Naaras tömpsähti maahan ja ravisteli päätään. Irvikita puski naaraskissaa hellästi makuuasentoon ja odotti, että Kimalaistassu sai koottua itsensä. Naarasoppilasta huimasi, mutta hän ei antanut sen häiritä tätä hetkeä. Naaras katsoi Irvikitaa hymyillen ja heilautti sitten häntäänsä.
"Kiitos vielä, tämä merkitsee minulle paljon. Viherlehti loppuu pian ja lehtisateen aikaan täällä ei ole näin kaunista", Kimalaistassu naukui ja ihasteli maisemia. Yö oli vallannut metsän jo hetki sitten ja tähdet tuikkivat kirkkaina taivaalla. Raidallinen naaraskissa katseli tähtitaivasta ja mietti kuollutta sisartaan. Hänen isosiskonsa Lainepentu oli matkannut jo pentuna Tähtiklaanin maille. Asia suretti Kimalaistassua, hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan tutustua toiseen. Olikohan Tyrskytassukin tuolla? Vai oliko kolli elossa? Kimalaistassu toivoi, että toinen ei olisi ainakaan täällä. Oli jo niin pimeää ja Kimalaistassua pelotti, että Tyrskytassu tulisi tappamaan heidätkin!
"Mitä mietit?" Irvikita kysyi mietteliäällä äänellä ja katsoi Kimalaistassuun kysyvästi. Kimalaistassu siirsi katseensa ystäväänsä ja mietti. Uskaltaisikohan hän kertoa kollille, että hän pelkäsi Tyrskytassua ja toivoi, että kolli ei asustelisi näillä main? Pitäisiköhän Irvikita häntä aivan nössönä? Toinen vaikutti hänestä niin rohkealta, kukaan ei uskaltaisi taatusti ryttyillä noin suurikokoiselle kollikissalle. Kimalaistassun katse oli täynnä ihailua, kun hän suorastaan tuijotti Irvikidan vihreitä silmiä.
"Sinua", pääsi Kimalaistassun suusta ja tajuttuaan mitä hän oli sanonut, naaras laski katseensa häpeissään. Mitä ihmettä hän oli päästänyt suustaan? Kimalaistassun oli pitänyt tasan tarkkaan sanoa, että hän mietti isosisaruksiaan! Jotenkin Irvikita oli vain luikerrellut hänen ajatuksiinsa, tämä oli naaraasta niiin noloa. Kimalaistassusta tuntui, että hän olisi voinut vajota maan alle ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi. Naaras nyhti ruohoa hermostuneena tassullaan ja pelkäsi Irvikidan vastausta. Mitä jos kolli nauraisi.
"Minä olenkin hyvä mietiskelynaihe", Irvikita vastasi rennosti ja virnisti naaraalle. Kimalaistassu huokaisi helpottuneena, ainakaan kolli ei ollut pitänyt häntä ihan täytenä typeryksenä. Kimalaistassu katsahti taas Irvikitaan ja väräytti korvaansa.
"Mitä sinä sitten mietit? Sinäkin vaikutat aika mietteliäältä", naaras kysyi ujosti ja räpäytti silmiään.
"Sinua", Irvikita vastasi välittömästi ja virnisti ystävälleen. Kimalaistassu tunsi kuinka puna levisi hänen kasvoilleen. Kolliko mietti.. häntä? Kimalaistassu katseli tassujaan, mutta hymy oli väistämättä levinnyt hänen huulille.
"Aijaa, no tuota. Mukava kuulla", naaras naurahti varovaisesti ja nuuhkaisi yhtä kieloista. Kukkaset olivat niin kauniita, mutta hän tiesi niiden olevan myrkyllisiä, joten kerääminen ei tulisi mieleenkään. Kimalaistassu katseli taas tuikkivia tähtiä haltioituneena.
"Eivätkö ne olekin kauniita? Meidän kaikki edesmenneet klaanitoverimme ovat tuolla", Kimalaistassu kuiski ja pieni kyynel vierähti hänen poskelleen. Kuka huolehti Lainepennusta? Ehkä Korppisiiven vanhemmat? Vaikka naaras olikin hänen isosiskonsa, oli toinen silti pentu. Hassua, Kimalaistassusta tuon ajattelu tuntui niin kummalta. Tähtiklaanissa kissat kun eivät ikääntyneet. Irvikita suki etukäpäläänsä hiljaisena, mutta nyökkäsi lopulta.
"Olet oikeassa, tähdet ovat hyvinkin kauniita", raidallinen kissa naukui ja katseli myös tummaa taivasta.
"Miten koulutuksesi muuten sujuu? Ei meidän toki ole pakko puhua siitä, jos sinä et halua", Irvikita kysyi matalalla äänellä ja sai Kimalaistassun kääntämään katseensa kolliin. Olihan hänen koulutuksensa sisaruksistaan jäljessä, mutta Mesitähti oli naukunut naaraan edistyneen.
"Viimeisissä harjoituksissa Mesitähti kertoi minun edistyneen. Hyvä lihaskunto pitää muut tassuni hyvässä kunnossa ja edesauttaa minua olemaan hyvä soturi. Minulla kuulemma on hyvä mahdollisuus saada soturinimi", Kimalaistassu henkäisi iloisena. Irvikita nyökytteli Kimalaistassulle tyytyväisenä ja nousi sitten seisomaan.
"Kaipa meidän pitäisi palata takaisin leiriin? Alkaa olla jo hieman viileää", Irvikita totesi hetken päästä ja raidallinen naaras lähti kampeamaan itseään pystyyn. Paluumatkan hän kävelisi itse, leiriin saakka! Huimaaminenkin oli vähentynyt istumisen ja lepäämisen ansiosta, vaikka naarasoppilas myös uskoi hyvällä seuralla olevan siihen iso merkityksensä.
"Lähdetään sitten. Kuka ekana leirissä voittaa!" Kimalaistassu hihitti vitsikkäästi ja lähti linkuttamaan varovaisin askelin kohti leiriä. Irvikita murahti tyytyväisenä ja kosketti hännällään Kimalaistassun omaa. Kaksikko lähti tassuttelemaan kohti leiriä ja vaihtoivat matkan aikana muutamia maukaisuja. Kimalaistassua oli alkanut väsyttämään hyvin paljon ja hän olisi voinut nukahtaa vaikka näille sijoilleen. Irvikita antoi naaraalle pientä tukea, jotta toinen ei nukahtaisi ja piti naarasta hereillä juttelemalla toiselle mukavia. Pian ystäväkaksikko saapui leiriin ja Irvikita saattoi Kimalaistassun omille sammalilleen. Naaraskissa kellahti pedilleen ja katsahti vielä ystäväänsä hymyillen.
"Kiitos Irvikita, oli mukavaa. Nähdäänhän taas pian?" Kimalaistassu kysyi varovaisesti.
"Totta kai, tulen taas pian etsimään sinut tassuihini", Irvikita maukaisi ja pukkasi vielä päällään Kimalaistassua lapaan. Naaras päästi pienen kehräyksen ilmoille ja käpertyi pieneen kasaan. Jos Kimalaistassulta kysyttäisiin, päivä oli ollut täydellinen. Irvikita oli hänestä parasta mahdollista seuraa, isänsä lisäksi tietenkin.

Lieskakajo räpäytti silmiään, oliko hänen korvissaan höyheniä? Oliko Leimusilmä juuri naukunut Nokkospilven odottavan.. pentuja? Siis, Lieskakajon pentuja? Kolli avasi suutaan, mutta sulki sen järkytyksen sekaisesta hämmennyksestä, hänen ilmeensä oli todella huvittava. Olivathan uutiset hyvin iloisia ja pennut olivat aina hyvä asia klaanille, mutta että naaras ei ollut kertonut hänelle. Ja eiväthän he olleet edes kumppaneita! Kollin häntä alkoi vääntyillä hermostuneesti, osaisiko hän olla pennuille sellainen isä, minkä pikkuiset soturinalut ansaitsisivat? Lieskakajo laski päätään ja huokaisi äänekkäästi.
"Saa olla iloinen, että meidän parantaja juoruaa emojenkin puolesta uutiset", Lieskakajo virnisti, mutta hänen äänensä ei ollut mitenkään ivallinen. Enemmänkin vitsikäs ja rento. Vai että oli heidän parantajana tälläinen hölösuu. Lieskakajo ei kuitenkaan voinut sille mitään, että hän tunsi jotain kummaa lämpöä kollia kohtaan. Jokin Leimusilmässä kiehtoi häntä, kolli oli niin hauska ja... Paljon muutakin.
"Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus. Luulin että te olitte kumppaneita ja Nokkospilvi olisi kertonut sinulle!" Leimusilmä kiirehti pahoittelemaan, mutta Lieskakajo vain huitaisi ilmaa käpälällään. Ei häntä haitannut Leimusilmän juoruilu, ainakin hän tiesi nyt totuuden. Mitäköhän Nokkospilvi ajatteli hänestä? Haluaisiko naaras olla hänen kumppaninsa? Ihastuksen kupliva pilvi palasi taas Lieskakajon rintaan. Lieskakajo vilkaisi vaivihkaa Leimusilmää, mutta katsahti sitten taas aukioon. Hänen katseensa hamusi Nokkospilveä, mutta naarasta ei näkynyt sitten missään.
"Olivatko pennut kuitenkin toivottuja? Niin siis jos vain sopii kysyä!" mustavalkea kolli kissa maukaisi hyväntahtoisen uteliaasti ja Lieskakajo nyökkäsi empimättä. Pennut eivät olleet suunniteltuja, mutta Lieskakajo ei koskaan kääntäisi selkäänsä pikkuisille tassuille. Huoli kuitenkin oli kiirinyt kollin rintaan jo tovi sitten, mitä jos asiat kuitenkin menisivät mönkään? Entä jos hän ja Nokkospilvi eivät tulisikaan toimeen, entä jos naaras haluaisikin kasvattaa pentunsa yksin? Lieskakajo ei voisi vain katsoa vierestä, kun soturinaaras veisi hänen pentunsa pois. Sitten Lieskakajo hengitti syvään ja taas ulos. Nokkospilvi oli fiksu kissa, hehän olivat parhaita ystäviä! Hän tiesi kyllä, että naaras ei tekisi mitään tuollaista.
"Minä olen halunnut tulla isäksi jo pitkään, minä vain.. Me emme ole kumppaneita. En ole varma mitä mieltä Nokkospilvi on minusta. Mitä jos minusta ei tulekaan hyvää isää? Entä jos kaikki menee pieleen, hukkaan pentuni tai jotain muuta, hei!" Lieskakajo mourui huolestuneena, mutta nähdessään Leimusilmän lievästi huvittuneen katseen, naurahti hän itsekin.
"Hukkaisit, pentusi? Täälläkö? Ja siilit lentää!" Leimusilmä naurahti hyväntahtoisesti ja tuuppasi kollia toverillisesti.
"Hyvin se menee, et ole ensimmäinen kolli, joka tulee ensimmäistä kertaa isäksi. Sinä pärjäät taatusti mainiosti", parantajaoppilas naukaisi kannustavasti ja sai liekkiturkkisen kissan hymyilemään aurinkoisemmin. Lieskakajo oli juuri vastaamassa ystävälleen, kunnes kuuli huudahduksen kauempaa.
"Lieskakajo! Sinua odotetaan partioon", Utusielu maukui entiselle oppilaalleen, joka kiirehti nousemaan seisomaan. Samassa hän muisti lupautuneensa rajapartioon. Hänen pitäisi partioida nyt usein, sillä pian hänen päivänsä täyttyisivät pennuista! Lieskakajo aikoi tehdä kaikkensa ollakseen hyvä isä. Hän halusi, että klaani tietäisi hänet ahkerana soturina, joka teki kaikkensa klaaninsa eteen.
"Pahoittelut, minun pitääkin sitten jo mennä. Mutta meillä jäi juttu hieman kesken, jatketaanko sitä myöhemmin esimerkiksi riistan parissa?" Lieskakajo ehdotti hyväntuulisesti ja heilautti mustavalkealle kollikissalle häntäänsä.

Lieskakajo tassutteli Utusielun ja Okraviiksen luokse, jotka huutelivat oppilaitaan. Lieskakajo huomasikin naaraskaksikon hieman kauempana ja heillä vaikutti olevan kiihkeä keskustelu kesken. Talvikkitassu vaikutti tulisieluiselta tapaukselta, onneksi hänen oppilaansa oli ollut kiltti ja helppo. Okraviiksi vaikutti sopivan jämäkältä kissalta Talvikkitassulle. Pian Okraviiksi sai paimennettua naaraat partioon ja Utusielu lähti johdattamaan joukkoja ulos leiristä. Lieskakajo seurasi kuuliaisesti entistä mestariaan ulos leiristä ja Okraviiksi taas piti perää oppilaiden kera. Kollin korviin kantautui Talvikkitassun naljaili Kuutamotassua kohtaan ja kolli naurahti päätään pudistaen. Olikohan Lieskakajokin ollut yhtä raivostuttava nuorempana? Ainakin hän oli ollut paljon kapeakatseisempi ennen Utusielua. Vanhempi soturi oli opettanut hänelle, että myös erakko-ja kotikisusyntyiset kissat voisivat olla hyviä sotureita. Lieskakajo oli ikuisesti kiitollinen Mesitähdelle siitä, että juuri hän oli saanut Utusielun kaltaisen kultaisen kissan mestarikseen. Matkalla Nummille Lieskakajo katseli maisemia ja pohti tulevaa. Mitäköhän muuta vastuun ja ilon lisäksi pennut toisivat. Toisivatkohan he kuinka paljon huolta? Kolli kantoi jo nyt huolta Nokkospilvestä, missäköhän naaras menikään? Nokkospilvi olisi jo taatusti muuttanut pentutarhaan, olikohan toisen tiineys jo kuinka pitkällä? Lieskakajon olisi etsittävä Nokkospilvi käpäliinsä mahdollisimman pian! Rajapartiosta huolimatta Lieskakajohan voisi saalistaa naaraalle jotain pientä purtavaa, eikö?
"Mikäs sinua noin mahtaa hermostuttaa?" Utusielu kysyi ystävällisesti huomatessaan soturin pälyilevän maisemia hieman hermostuneesti. Lieskakajo väläytti soturittarelle aurinkoisen hymyn. Hän halusi kuuluttaa koko klaanille tulevansa isäksi!
"Minusta tulee isä! Sain kuulla, että Nokkospilvi odottaa minun pentujani", soturikolli hihkaisi ja suorastaan säteili kilpaa auringon kanssa. Hänen pennuistaan tulisi takuulla Eloklaanin parhaimmat soturit. Kuinkahan monta pentua hän saisi? Tulisikohan isokin pesue? Sitten Lieskakajolla kyllä riittäisi puuhaa. Yksikin pentu toki olisi hieno asia.
"Onneksi olkoon! En tiennytkään, että sinun ja Nokkospilvesi juttu on tuolla tasolla. Heistä kasvaa taatusti reippaita yksilöitä, olen iloinen sinun puolestasi", Utusielu naukui lempeällä ja kannustavalla äänensävyllä. Raidallinen kissa kosketti entisen mestarinsa lapaa hellästi hännällään ystävällisyyden merkiksi.

"Isäksi tuleminen on varapäällikkyyden lisäksi minun suurin haaveeni. En voi uskoa, että se toteutuu nyt. Voih, mitäköhän nimiä minä keksisin? Haluaakohan Nokkospilvi nimetä heidät kaikki vai saankohan minäkin osallistua siihen seremoniaan?" nuorehko kolli hermoili ja sai Utusielulta vastaukseksi rennon hymyn.
"Etköhän sinäkin saa nimetä jonkun, älä murehdi turhia. Isänä olon oppii vasta käytännössä, sinusta tulee taatusti hyvä isä. En epäile sitä lainkaan, olethan sinä minun oppilaani", soturinaaras virnisti ja käänsi katseensa. Tuulikuiskaus asteli partiota vastaan hyväntuulisena ja energisenä, toisella vaikutti olevan tassuissa samaa ainetta mitä jäniksillä.
"Hei! Sopiiko liittyä partioimaan teidän kanssanne? Minulla on niiin tylsää! Metsässä on yksin tylsää", Tuulikuiskaus valitti Utusielulle, joka hetken pohdinnan jälkeen nyökkäsi.
"Meillä onkin kasassa nyt aika iso partio. Voisimme metsästää rajojen tarkistamisen päätteeksi, siihen kun ei tarvita näin montaa kissaa. Mutta liity toki vain mukaamme, kyllä sopu sijaa antaa", Utusielu naukui rauhallisella äänellä ja niin partio jatkoi matkaansa. Hento tuuli tuiversi kissojen turkeissa ja he lähestyivät rajaansa. Utusielu nosti häntänsä pystyyn sen merkiksi, että kissat voisivat merkata rajat. Lieskakajo uusi rajamerkin tottuneesti ja kääntyi sitten muiden kissojen puoleen.
"Mitä jos hajaannutaan? Minä voin mennä vaikka Tuulikuiskeen kanssa saalistamaan tuonne päin, voisimme saada enemmän saalista, jos hajaannumme eri puolille nummea", kollikissa ehdotti Utusielulle pää kallellaan ja sai hyväksyvän nyökkäisyn.
"Tavataan tässä tovin kuluttua, tulehan Kuutamotassu", kilpikonnakuvioinen naaras naukui ja heilautti häntäänsä hyvästien merkiksi. Lieskakajo kuuli Talvikkitassun suusta turhanpäiväistä nurinaa siitä, että hän joutui saalistamaan Okraviiksen kanssa. Lieskakajo suuntasi pienikokoisen kissan kanssa alemmaksi nummia ja kyyhkynharmaa naaras höpötteli mukavia matkalla.
"Toivottavasti löydämme riistaa! Erityisesti jokin makoisa lintu maistuisi kyllä nyt, kenties rastas?" naaras höpötteli ja Lieskakajo nyökkäsi toiselle. Hänestä Tuulikuiskaus vaikutti varsin mukavalta kissalta, vaikka olikin aikamoisen vilkas. Se ei Lieskakajoa kuitenkaan haitannut, olihan hän itsekin aika menevä katti. Kolli avasi suunsa maistellakseen ilmaa, mutta tyypillisten tuoksujen lisäksi hän haistoi jotain epätyypillistä. Kolli ei ollut varma mikä se oli, mutta se tuntui vaaralta. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, joten Lieskakajo vain kohautti olkiaan. Ehkä se oli vain kuolonklaanilaisten löyhkää, kuka tiesi. He olivat hyvin lähellä rajaa. Raidallinen kissa hölkötteli nummilla mietteliäänä, mistä saaliista se Nokkospilvi nyt tykkäsikään? Pitäisikö hänen kuitenkin viedä ainakin neljää erilaista? Olisivatko tiineet naaraat jotenkin tavallista nirsompia? Entä jos hän veisi kalaa, jäniksen, jonkun pienen jyrsijän ja jonkun linnun? Sitten Nokkospilvellä olisi ainakin valittavaa.

Lieskakajo haisteli taas ilmaa ja tarkkaili ympärilleen. Yhtäkkiä hänen katseeseensa osui jotain isoa, tummanruskeaa ja löyhkäävää. Kyyhkynharmaa naaras oli huomannut saman ja soturikaksikko tuijotti toisiaan kauhistuneina. Lieskakajo oli kuitenkin tulossa isäksi, hän taistelisi ja voittaisi tämän taistelun. Taisteluntahto oli lisääntynyt välittömästi, kun hän oli saanut kuulla pennuistaan.
"Lieskakajo, minä pelkään koiria aivan hirmuisesti", Tuulikuiskaus kuiskasi hiljaisella äänellä. Kollisoturi ei ehtinyt vastata, sillä koira oli hölkötellyt lähemmäksi ja huomannut kissat. Lieskakajo nielaisi, pitäisikö heidän vain juosta hakemaan apua? Hän oli ainakin auttamatta liian hidas ja jäisi tuon hurtan alkupalaksi välittömästi.
"Meidän on pakko taistella, Tuulikuiskaus! Muut ovat liian kaukana, ei meillä ole aikaa miettimiseen. Sinä olet pienikokoisempi, yritä päästä sen selkään!" kolli ehti naukumaan ohjeiksi, kunnes koira oli jo päässyt heidän lähietäisyydelle. Tuulikuiskaus oli kuitenkin kauhusta lamaantunut ja koira pääsi tarraamaan hänestä. Koira loksautti leukansa yhteen kyyhkynharmaan kissan selän kohdalla ja Lieskakajo loikkasi kohti koiran kuonoa. Hän raapi tummanruskeaa otusta vimmatusti kuonoon ja sai koiran menettämään otteensa Tuulikuiskeesta. Lieskakajo loi naaraaseen nopean vilkaisun, mutta se jo pelkästään kertoi sen, että Tuulikuiske oli ehtinyt vahingoittua pahoin. Taistelu oli vasta alkumetreillä ja naaras oli jo nyt tuossa kunnossa. Kolli nielaisi, entä jos he molemmat.... Ei! Sisu pureutui kollin kaikkiin lihaksiin ja hän ponnisti kohti koiran selkää. Nyt hän oli ainakin kaukana koiran leuoista. Lieskakajo raapi koiran niskaa ja repi hurttaa korvasta. Suurikokoinen koira ulisi, mutta tarrasi sitten uudelleen maassa kyhjöttävään kissaan.
"Tuulikuiske, sinun on pakko taistella! Älä anna pelon lamauttaa sinua, mieti kaikkia ystäviäsi- auts!" Lieskakajo naukaisi ja horjahti koiran selästä alas. Hän ehti juuri näkemään sen, kun koira viskaisi Tuulikuiskeen ilmaan. Kollikissa keräsi itsensä ja loikkasi maasta päin koiran kylkeä. Koira ärähti ja näykkäisi Lieskakajoa korvasta. Lieskakajo tunsi veren valahtavan korvalleen ja ravisteli päätään.
"Päästä irti klaanitoveristani!" Lieskakajo ärisi ja katsoi toivottomana Tuulikuisketta. Naaras makasi liikkumattomana maassa, voisiko raidallinen kolli enää pelastaa häntä? Koira ei antanut Lieskakajolle sekuntiakaan miettimisaikaa, sillä samassa hetkessä hurtta tarrasi Lieskakajoa oikeasta tassustaan ja alkoi ravistelemaan suurikokoista kollikissaa. Lieskakajo huitoi koiraa toisella käpälällään koiraa silmiin ja toivoi, että edes osa iskuista menisi perille. Hän oli onneksi varsin taitava taistelija. Lieskakajo lennähti maahan voimakkaalla iskulla. Se sai kollin sihahtamaan kivusta. Lieskakajo yritti nousta, mutta vingahti. Koiran riepottelema tassu oli ainakin toistaiseksi käyttökelvoton. Kolli valmistautui jo tuomioonsa, sillä suuri ja raskasrakenteinen koira oli kumartunut hänen ylleen. Koira tarrasi Lieskakajoa niskasta ja parhaansa mukaan oranssiturkkinen kissa rimpuili irti. Lieskakajo sähisi ja ärisi hurtalle.
"Päästä irti saasta!" Lieskakajo ulisi ja tulevien pentujen tuoma sisu valtasi hänet uudelleen. Lieskakajo upotti kyntensä koiran silmiin ja ulisten koira päästi Lieskakajosta irti. Kolli vilkaisi Tuulikuiskeeseen, joka makasi maassa. Naaras nosti päätään, mutta laski sen välittömästi alas. Pian kauempaa kuului naukaisuja, huolestuneita sellaisia.
"Lieskakajo! Tuulikuiske!" kuului vaimeahko huudahdus kauempaa ja sen jälkeen Lieskakajolla pimeni päässä.

Seuraavan kerran suurikokoinen kollisoturi heräsi parantajanpesältä. Liikuttaessaan päätään kipuaallot lävistivät kollin kehon. Ensimmäinen asia mitä hän näki, oli Leimusilmä ja kollin silmät. Olivatko ne aina näyttäneet noin kirkkailta?
"Varovaisesti! Luulin että meidän piti vaihtaa kuulumisia riistan ääressä eikä parantajanpesällä", kolli vitsaili ja sai Lieskakajon naurahtamaan. Onneksi Leimusilmä jaksoi aina olla yhtä piristävä.
"Heh, suunnitelmat taisivat muuttua", raitaturkki vastasi ja räpytteli silmiään. Hänen tassuunsa ja niskaan kivisti erityisesti. Sitten huoli valtasi kollin, missä muut olivat? Entä Tuulikuiske, olihan naaras selvinnyt?
"Missä, missä Tuulikuiske on? Onhan hän elossa? Se koira vain ilmestyi jostain ja Tuulikuiske ei tehnyt mitään..!" Lieskakajo mourui huolestuneena ja nopeatahtinen naukuminen sai hänet yskimään. Kolli yski veripisaroita ja huokaisi. Ainakin hän oli elossa, kiitos Tähtiklaanin.
"Olen pahoillani, Tuulikuiske menehtyi jo tapahtumapaikalle. Luulen, että hän meni shokkiin siinä tilanteessa, kerta kertomasi mukaan hän ei liikkunut eikä häneen saanut mitään kontaktia", Leimusilmä naukaisi pahoitteleva ja pohdiskelevana. Lieskakajon silmiin syttyi suru, naaras oli nyt kuollut.. Mutta entä muut? Heidän oli oltava elossa, muuten hänkin olisi kuollut! Pian Talvikkitassun tuttu ääni täytti parantajanpesän.
"Onneksi olin paikalla, olin paljon nopeampi, kuin se köntys! Näithän sinä kuinka hienosti minä taistelin, Kuutamotassu? Taistelin kunniani puolesta" punaturkki naukui ja räpätti suoraan mustavalkean naaraan korvaan, kiehnäten samalla naaraan turkissa kiinni.
"Yrittäisitkö pysyä paikallasi, että minä saan paikattua sinut?" Liljatuuli huokaisi ja loi Leimusilmään katseen, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Taisi Talvikkitassu olla aika haastava potilas. Lieskakajoa vaivasi tunne siitä, että hän ei ollut taistelemassa loppuun asti. Ehkä hän olisi voinut pelastaa Tuulikuiskeen, jos olisi vain pysynyt tajuissaan? Sitä Lieskakajo ei kai saisi koskaan tietää.
"Sinun pitää ottaa rauhallisesti seuraavat päivät ja varmuuden vuoksi nukkua täällä. Päävammat voivat olla salakavalia, joten ikävä kyllä joudun herättelemään sinua tasaisin väliajoin varmistaaksesi, että olet vielä tässä maailmassa. Sattuuko sinua nyt päähän?" parantajakolli kyseli tottuneesti ja hetken mietinnän jälkeen soturi pudisteli päätään.
"Sinun pitää olla varovainen niskasi kanssa, se otti aika paljon osumaa ja voi olla tovin kipeänä. Sinulle jää siitä aikamoiset arvet. Tassusi ei ole murtunut, mutta se taitaa olla revähtänyt. Sinun on parempi olla kohdistamatta siihen painetta, joten joudut hetkeksi soturintehtävistäsi sivuun. Kyllä se kuntoon tulee, uiminen tekisi sille hyvää, kunhan vain pääset täältä pois. Niin ja ikävä kyllä menetit hännästäsi pienen pätkän", Leimusilmä jatkoi ohjeistustaan ja Lieskakajo yritti painaa kaiken päähänsä. Muistaisikohan hän nyt kaikki ohjeet? Lieskakajo yritti muistella tapahtunutta, mutta ei ollut varma missä kohtaa hän oli menettänyt hännästään pienen pätkän. Samassa huoli lävisti Lieskakajon.
"Eihän Nokkospilvi ole vielä poikinut, eihän?" kolli kysyi huolestuneena. Leimusilmä oli avaamassa suunsa, kunnes kauempaa kuului askelia, jotka saivat Leimusilmän kääntämään katseensa.
"En ole", kuului tuttu ja hieman huolestunut ääni kauempaa. Lieskakajo kurottautui katsomaan ja huomasi tanakan naaraan tulleen parantajanpesään.
"Olin kuolla huolesta, kun kuulin sinun joutuneen koirahyökkäyksen kohteeksi ja tajuttomaksi! Sellainen ei tee kovin hyvää tiineellä olevalle naaraalle", Nokkospilvi kivahti, mutta katsoi sitten kollia huolestuneena.
"Anteeksi etten minä kertonut, noh. Näistä tulevista pennuista. En ollut varma mitä mieltä sinä olit ja halusin selvitellä ajatuksiani meidän suhteen. Meidän välimme eivät ole olleet ehkä kaikista parhaimmat", naaras mutisi sitten.
"Ei se mitään, Nokkospilvi. Ei se mitään. Kaikki on nyt hyvin. Taistelin meidän ja pentujemme tähden, se antoi minulle paljon sisua", Lieskakajo naukui hiljaisella, mutta vakavalla äänellä. Kaikki hänen sanomansa oli totta. Tietenkin hän taisteli myös Eloklaanin ja klaanitoveriensa turvallisuuden takia, mutta sisua jatkaa oli antanut tieto siitä, että hänen pentunsa tulisivat tarvitsemaan isäänsä tulevaisuudessa. Kolli oli onnistunut tavoitteessaan, pennuilla olisi edelleen elossa oleva isä.
"Vakavasti ottaen, meidän on selvitettävä välimme pentujemme takia. Et voi juosta vastuitasi karkuun, Lieskakajo! Me olemme aikuisia kissoja, pian meidän vastuullamme on eläviä olentoja, jotka tarvitsevat molempia vanhempiaan. Lieskakajo, meidän on keskusteltava meidän tulevaisuudestamme. En halua, että pennut joutuvat kärsimään siitä, että me emme osaa olla aikuisiksi. Etkö olekin samaa mieltä kanssani? Olet järkevä ja fiksu kissa", Nokkospilvi naukui ja istahti punaturkkisen kissan vierelle. Lieskakajo katsoi Nokkospilveä ja nyökkäsi sen merkiksi, että hän oli naaraan kanssa täysin samaa mieltä.
"Lieskakajon olisi nyt hyvä levätä", Leimusilmä keskeytti kaksikon juttutuokion. Kollikissa hymähti toverilleen, hänen päätä särkikin jo hieman.
"Selvä, minä tulen myöhemmin katsomaan sinua. Koeta toipua, Lieskakajo!" Nokkospilvi naukaisi Lieskakajolle, joka laski taas päänsä sammalpedille. Hänen päätään todella särki hieman ja erityisesti niskassa oli kovat kivut. Kollikissa murahti ja ummisti silmänsä. Hän voisi nyt yrittää nukkua, kerta yöllä olisi tiedossa herätyksien sarja.

//Käytän KP-boostin!

Nummilla kävi hiljainen tuulenvire Närhitassun kuunnellessa Pohjaharhan opetusta soturin taistelutaidoista. Totta puhuakseen, Närhitassu ei koskaan ollut tuntenut itseään kovin kummoiseksi taistelijaksi, edes hänen leikkiessään muiden pentujen seurassa pentutarhalla. Pitkien jalkojen hallitseminen tuntui monesti haastavalta varsinkin nopeammissa tilanteissa.
"Olet varmasti harjoitellut taistelemista pentutarhalla muiden pentujen kanssa. Oletko sinä mielestäsi parempi puolustaja vai hyökkääjä?" Pohjaharha naukaisi kysymyksen rauhalliseen äänensävyyn, joka keskeytti Närhitassun pohdinnan.
"Varmaankin hyökkäämisessä. Olen melko nopea, ja siitä on hyötyä", naaras vastasi ja kohtasi mestarinsa ilmeettömän katseen. Valkoinen kolli nyökkäsi, ja käänsi katseensa kauas pois nummelta - kohti kaukana, kaukana horisontissa siintävää kuusimetsää ja kaikkea, mitä siellä asusti.
"Hyvän soturin täytyy omaksua myös muita asioita pärjätäkseen taistelussa. Sinun täytyy oppia käyttämään hyödyksesi vahvuuksiasi, mutta et saa luottaa niihin sokeasti", Pohjaharha piti pienen tauon puheessaan, "Mutta tulee eteesi vielä sekin päivä, kun kohtaat soturin joka on rohkea, nopea ja älykäs taistelija. Sitä päivää varten me harjoittelemme."
Närhitassu oli täysin lumoutunut Pohjaharhan sanoista, ja hän nyökkäsi terästäen aistejaan. Naaraan selkälihakset tuntuivat jäykiltä edellispäivän koitoksista, mutta ne olivat vertyneet matkasta reviirin halki, ja oppilas tunsi olonsa odottavaisen jännittyneeksi.
"Nyt katsotaan, kuinka taistelet", Pohjaharha naukaisi hiljaa ja hänen meripihkankeltainen katseensa tuntui porautuvan Närhitassun kapeisiin kasvoihin, "ensin saat luvan hyökätä."

Närhitassu tuumaili tilannettaan Pohjaharhaa vastaan. Kolli oli miltei kaksi kertaa hänen kokoisensa; ei olisi hyötyä yrittää hyökätä kynsin ja tassuniskuin tähän kiinni. Pohjaharha seisoi lihakset jännitettyinä noin kahden jäniksenmitan päässä. Matka ei ollut järin pitkä, ja Närhitassu tiesi kykenevänsä tuollaiseen loikkaan - ehkä hän pystyisi hyppäämään Pohjaharhan selkään isolla hypyllä ja saada horjutettua tämän tasapainoa. Hänen vihreät silmänsä vilkaisivat nopeasti valkoista kollia, ja sitten hän hyppäsi. Närhitassu tunsi tassujensa hipaisevan kollin lapoja, mutta sitten ne katosivat hänen altaan ja hetken ajan naaras tunsi harovansa tyhjää. Pohjaharhan pitkät jalat osuivat hänen kylkeensä voimakkaalla iskulla, ja sitten Närhitassu löysi itsensä haukkomasta henkeä muutaman hännänmitan päästä. Naaraasta tuntui, että hänestä oli ollut Pohjaharhalle yhtä paljon haittaa kuin harmittomasta pennusta.
"Mielenkiintoinen lähestymistapa", kolli naukaisi ja pudisti pölyä käpälästään, "katseesi kuitenkin paljasti sinut. Tuijotit suoraan sinne, mihin yritit hypätä."
Närhitassu vääntäytyi ylös ja ravisti hiekkaa turkistaan.
"Yritä uudelleen", Pohjaharha käski tuimasti, ja pieni naaras kääntyi tätä kohden uudelleen. Tällä kertaa hän hyökkäsi kohti mestarinsa käpäliä ja valmistautui pyyhkäisemään ne tämän alta, pitäen katseensa kuitenkin kollin korvanpäissä. Närhitassu syöksähti, ja tunsi pientä tyytyväisyyttä keksimästään suunnitelmasta. Hiekkainen maa kuitenkin tunkeutui sisään naaraan hampaiden välistä, kun ne eivät kohdanneetkaan Pohjaharhan valkoista jalkaa. Hämmennys valtasi hänet, mutta vain hetkeksi, sillä kolli oli loikannut ylöspäin ja laskeutui nyt hänen ylleen painaen etutassullaan naarasta maahan.
"Yritän jotakin, mitä ei ole noin helppo arvata", Pohjaharha sihahti ja Närhitassu sai uudelleen kerätä itsensä pudistellen turkkiaan maa-aineksesta. Hän yritti olla liikkeissään nopea ja liikkua, ennen kuin kolli ehtisi vaistota hänen suunnitelmansa. Nopea suunnanmuutos ja naaras heitti kitsensä kierähtävällä liikkeellä Pohjaharhan vatsan alle kurottaen samalla etukäpälillään kohti tämän takajalkoja. Tassut eivät kuitenkaan ylettäneet toisen jalkoihin kollin liikahtaessa, ja Närhitassu lensi kauemmas tömähtäen maahan happea haukkoen. Hän nousi ylös pölyisenä ja hengästyneenä, kun Pohjaharha antoi uusia neuvoja.
"Pidä mielessäsi, että olet nopea, mutta et voita minua voimillasi. Käytä päätäsi liikkeittesi kanssa", kolli naukui, ja Närhitassun ajatukset liikuskelivat jo uudessa suunnitelmassa. Naaraalla oli kova halu näyttää mestarilleen mihin kykeni, ja hän lähti etenemään kyyryssä kohti kollia. Närhitassu piti katseensa kollin alaraajoissa, mutta hyökkäsi etukäpälällään kohti toista korvaa. Pohjaharha väisti iskua nousten takajaloilleen, jolloin naaras pyörähti nopeasti tämän vatsan alle ja kun kolli laskeutui alaspäin, hän iski pitkät jalkansa tuon vatsaan. Isku osui, ja Pohjaharha vetäisi terävästi henkeä. Närhitassu luikahti ketteränä pois isomman kollin alta ja pysähtyi vasta muutaman hännänmitan päässä.
"Hyvin tehty", Pohjaharha murahti ja Närhitassu istuutui tasaamaan hengitystään ja lepuuttamaan särkeviä tassujaan. Pettymys yritti nostaa päätään naaraan mielessä: hän olisi halunnut saada isomman kollin edes kaatumaan. Nämä ajatukset kuitenkin väistyivät nopeasti, kun hän kuuli haasteen Pohjaharhan äänessä.
"Minun vuoroni hyökätä. Yritä parhaasi puolustautua."

Pohjaharha ei jättänyt Närhitassulle turhaa aikaa valmistautua, vaan hyökkäsi nopeasti ja kovaa kohti naarasta. Närhitassu kaatui iskun voimasta, ja Pohjaharha antoi tämän nousta takaisin käpälilleen ennen kuin iski uudelleen - ja Närhitassu löysi itsensä pölyn seasta yhä uudelleen.
"Sinun täytyy olla nopeampi", Pohjaharha sihahti ja Närhitassun noustua lähti hyökkäämään uudelleen. Närhitassu piteli painoaan varpaidensa varassa, kevyesti valmiina liikahtamaan pois kollin tieltä. Tällä kertaa Pohjaharha ei kuitenkaan iskenyt suoraan, vaan hän ponkaisi ilmaan muutaman ketunmitan päästä ja kurotti tassujaan kohti Närhitassun mustaa turkkia. Närhitassu syöksyi eteenpäin, ja onnistui juuri ja juuri väistämään Pohjaharhan terävät kynnet. Mestarin äänessä kuului hyväksyntä, kun tämä kehui oppilastaan.
"Hienoa, Närhitassu, opit nopeasti! Kokeillaanpa seuraavaksi vaativampaa liikettä."

He harjoittelivat auringonlaskuun saakka, ja Närhitassu tunsi olonsa lopen uupuneeksi, kun he viimein lopettivat. Pohjaharha suuntasi heidän matkansa takaisin kohti leiriä, ja joen ylityksen jälkeen kiihdytti askeleensa hitaaseen hölkkään. Närhitassun lihaksia särki ja hänen päässään pyöri, kun he puikkelehtivat lopulta leirin lähellä olevaan sekametsään. Loppumatkan he kävelivät, ja Närhitassu huomasi pohtivansa jotain, mitä Pohjaharha oli hänelle aikaisemmin sanonut.
"Pohjaharha", hän aloitti varovasti, kun he työntyivät piikkihernetunneliin leirin suulla. Kolli väräytti korvaansa sen merkiksi, että kuunteli naarasta.
"Sinä sanoit aikaisemmin, ettei soturi saa tappaa vihollistaan, muuten kuin jos se on aivan välttämätöntä. Oletko sinä koskaan.. tappanut ketään?"
Pohjaharhan meripihkankeltaisissa silmissä oli ilmeetön katse, kun Närhitassu lopetti puheensa, ja hän mietti, oliko tullut sanoneeksi jotain väärää.

//Pohja?

Varissulan tapaamisesta oli kulunut muutama päivä. En ollut törmännyt omituiseen kolliin sen koommin ja hyvä niin: minusta tuntui, että olin ehkä puhunut hiukan liikaa. Tietenkään minun ei olisi ylipäätään pitänyt jutella vihollisklaanin kissan kanssa. Jälkikäteen ajateltuna ei ollut kovin viisasta kertoa niin paljon itsestäni ja arvoistani, kuolonklaanilaisiin kun ei ollut luottamista. Kaiken kukkuraksi sanomiseni nolottivat minua. Toivoin vain, että soturi oli jo unohtanut lyhyen juttutuokiomme.
Onnekseni Minttuliekki oli määrännyt minut auringonhuipun metsästyspartioon, johon mukaan lähtisi myös Ampiaispisto. Soturiksi päästyäni en ollut ehtinyt viettämään ystävieni kanssa aikaa aivan samalla tavalla kuin oppilaina, sillä nyt meillä kaikilla oli velvollisuuksia. Oli aina mukavaa, kun joku tovereistani pääsi kanssani samaan partioon.
Partiota johtava Viherkatse odotteli jo leirin uloskäynnillä Ampiaispiston kanssa. Tervehdin kumpaakin hymyssä suin ja kun partion neljäs jäsen, Huurresiipi, saapui paikalle, lähdimme matkaan. Viherkatseen johdattamana lähdimme kulkemaan kohti Koivumetsää, joka minun onnekseni oli kaukana Kuolonklaanin reviiristä.
Hetken käveltyämme hiljaisuudessa kirin edelläni kulkevan Ampiaispiston kiinni.
"Miltä soturin arki on maistunut?" kysyin harmahtavalta soturilta.

//Amppari?

Tassutin Korppisiiven perässä raskain askelin. Lihakseni tuntuivat väsyneiltä ja niitä oli miltei mahdoton liikuttaa. Olimme harjoitelleet kokopäivän ensiksi taistelua Aurinkotassun ja Hiilihampaan kanssa aamupäivän sitten saalistusta kahdestaan Korppisiiven oman mestarini kanssa ja sen jälkeen hiukan uimista ja jäljitystä. Ansaitsin “loistavilla” suorituksillani loppupäivän vapaata ja niinpä heti auringon kosketettua puiden latvoja lähdimme leiriin. Olimme aloittaneet ennen auringonnousua ja lepo ja ruoka oli todellakin tarpeen! Vatsani kurni jo hirmuisesti ja jokainen askel tuntui raskaalta. Polkuanturoitanikin poltti epämukavasti.
Selviydyttyämme leiriin asti hain itselleni syötävää. Nappasin mukaani oravan. Istuuduin leirin reunamille lepäämään ja syömään. Haukkasin palan oravaani ja nautin siitä täydestä sydämestäni. Rentouduin varjoissa yksinäni. Nautin siitä, että minun ei tarvinnut jatkuvasti olla juttelemassa kaikille vaan sain omaa rauhaani ja hieman yksityisyyttä.
Syötyäni oravani Hallavarjo käveli luokseni hymyillen. “Hei”, naukaisin kollille ja hymy pyrki väkisinkin kasvoilleni. Olin halunnut jutella hänelle jo pidemmän aikaa. “Haluaisin kertoa yhden jutun”, sanoin ennen, kun kolli ehti sanoa muuta. Hän istuutui ja nyökkäsi merkiksi antaa mennä. “Putouslauluhan kuoli hetki sitten”, sanoin ääni väristen ja nielaisin äänekkäästi sanojeni välissä, “Olin näkemässä sen ja tuota… Minusta tuntuu pahalta ajatella sitä.” Olisin halunnut lisätä Pyörretassusta, koska jos Hallavarjo olisi ollut isäni olisin kertonut hänelle oitis mutta hän ei ollut, eikä hän varmastikkaan pitänyt minusta niin paljoa. “Ymmärrän. On varmasti vaikeaa kohdata kuolema ja vielä noin nuorena”, Hallavarjo sanoi hymyillen myötätuntoisesti. Kun en jatkanutkaan, Hallavarjo lohdutteli minua vielä seuraavilla sanoilla: “Minä kehottasin sinua miettimään jotain muuta. Tehdäänkö jotain? Voit vaikka kertoa päivästäsi niin saat muuta ajateltavaa.” Nyökkäsin itsekin jo paremmalla mielellä. “Lähdimme ihan aamulla ja olen harjoitellut kokopäivän! Ensiksi oli taistelua sitten saalistusta sen jälkeen uimista ja vielä jäljitystä!” Kellahdin selälleni sanojeni päätteeksi. “Tassuni ovat aivan poikki!” dramatisoin asiaa ja lysähdin “elottomana” maahan. Kun nousin ylös huomioni kiinnittivät Nokkospilvi, Leimusilmä ja Lieskakajo, jotka kiiruhtivat pentutarhaan yrttien kera. “Tuo liittyy todennäköisesti Nokkospilven poikimiseen”, Hallavarjo sanoi mietteliäänä. Katselin kissojen menoa ja kiirettä. “Ovatkohan hänen pentunsa tulossa?” kysyin hiljaa. “Luultavasti”, Hallavarjo sanoi ja käänsi katseensa minuun. “Oletko nähnyt vastasyntyneitä koskaan?” hän kysyi lempeään sävyynsä. “En”, vastasin lyhyesti mutta ytimekkäästi. “Oletko jutellut Sumupennun kanssa ollenkaan?” kysyin, etten vaikuttaisi odottavaiselta uuden kysymyksen varalta. “En hirveästi ainakaan”, valkoturkkinen kolli vastasi. “Meillä tuntuu synkkaavan aika hyvin”, sanoin punastuen hiukan turkkini alla. Sumupentukin oli komea kolli… Ei nyt oikeasti minun piti keskittyä koulutukseeni. “Saadaanko me mennä katsomaan Nokkospilven pentuja, kun ne ovat syntyneet? Haluaisin nähdä vastasyntyneitä pentuja oikeasti joskus”, kysyin kiinnostuneena. Miltäköhän pikkuiset vastasyntyneet näyttivät?

Karjun aloittama keskustelu näytti alkuun ottavan ei niin lupaavan suunnan, kun tämä otti puheeksi pari päivää sitten käymämme taistelun, jonka lopputuloksena olin joutunut parantajan pesälle toipumaan päiväksi. Kollin äänessä oli ivallinen sävy, mikä ei ainakaan parantanut vaikutelmaani hänestä.
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Karju jatkoi sovittelevampaan sävyyn ja sai minut vakuuttuneeksi siitä, että he todella olivat pahoillaan tapahtuneesta. Koko partio oli pysähtynyt keskustelumme aikana, ja nyt Karju ja Kiero odottivat vastaustani puhtaalta pöydältä aloittamiseen.
"Minulla ei ole tapana kantaa kaunaa", tokaisin lopulta ja virnistin hyväntahtoisesti. "Minun puolestani voimme unohtaa menneet ja keskittyä tekemään tulevaisuudesta paremman."
Karjun naamalle levisi leveä virnistys. "Sehän vain passaa."
Mesitähti näytti tyytyväiseltä tilanteen lopputulemaan, ja partio pystyi taas jatkamaan matkantekoa rauhassa. Matkan aikana juttelimme Karjun kanssa, joka kertoi hieman enemmän itsestään ja veljestään. Kävi ilmi, ettei Kierolla ollut tapana puhua yleensäkään, ja tämä kommunikoi muiden kanssa ainoastaan veljensä kautta. Vaikka ilmapiiri oli paljon rennompi partion alkuun verrattuna, Kieron naamalla oli edelleen tuima ilme. Tuumin sen olevan hänelle luontaista - isänikin näytti aina siltä kuin olisi haistanut koko maailman pahimman hajuista asiaa.
Lopulta tulimme pohjoisrajalle. Kuolonklaanin partio oli kulkenut ohitse hetki sitten, sen pystyi haistamaan selvästi. Myös Karju ja Kiero haistelivat ilmaa uteliaina. Vilkaisin Mesitähteen. En ollut varma, oliko päällikkö kertonut kaksikolle mitään rajanaapuristamme. Minun mielestäni olisi hyvä tehdä veljeksille selväksi, ettei kuolonklaanilaisten kanssa kannattanut kaveerata - siitä seuraisi vain hankaluuksia.

//Mesi?

Talvikkitassu katsoi uteliaana, kun hänen emonsa Minttuliekki puikahti pentutarhaan. Oliko naaras menossa huolehtimaan Sumupennusta? Pentu vaikutti hänestä ärsyttävältä. Kolli tuntui valittavan aivan kaikesta ja Talvikkitassu inhosi kollin kaltaisia valittajia. Miksi Sumupennun oli pitänyt tulla juuri Eloklaaniin? Olisi painunut Kuolonklaaniin kaltaistensa joukkoon. Talvikkitassu kohensi ryhtiään astellessa pentutarhaan ja hänen katseensa kohtasi välittömästi Minttuliekin oman kanssa.
"Hei emo, mitä sinä täällä? Eikö sinulla ole varapäällikkönä paljon kiireitä?" Talvikkitassu naukaisi ja tassutteli sitten lähemmäksi. Minttuliekki katsoi tytärtään lämpimästi hymyillen ja taputti tassullaan paikkaa vieressään.
"Hei Talvikkitassu. Haluaisitkohan sinä kenties auttaa emoasi sammaleiden laitossa?" Minttuliekki naukaisi pehmeällä äänellä ja kallisti päätään. Naaras siristeli silmiään, oliko Minttuliekki todella jäämässä tehtävistään vahtimaan tuota pahaista pentua? Toisenhan ura menisi aivan sivuraiteille tälläisen takia!
"Kannattaako sinun nyt jäädä vahtimaan Sumupentua? Eikö varapäällikkönä olo ole paljon-" Talvikkitassu kyseli epäluuloisena, mutta varapäällikkö keskeytti hänet.
"Talvikkitassu, sinä käsitit nyt aivan väärin. Tai, totta kai minä voin nyt katsoa Sumupennun perään, kun olen täällä, mutta... Minä ja Mesitähti saamme toisen pentueen, sinä saat pikkusisaruksia", Minttuliekki naukaisi iloisella ja riemastuneella äänellä. Talvikkitassu ravisteli päätään, oliko hänellä herhiläisiä päässä ja vaikkua korvissa? Oliko Minttuliekki todella naukunut, että hän saisi pikkusisaruksia? Minttuliekki paljasti pyöristyneen vatsansa häntänsä alta ja Talvikkitassun tyrmistynyt ilme vaihtui puhtaaseen raivoon.
"Kuinka te kehtaatte hankkia lisää pentuja!? Näin vain, hylkäätte minut ja Laventelitaivaan!" Talvikkitassu sähähti suuttuneena ja vanhempi naaras kavahti tyttärensä jyrkkää reaktiota.
"Talvikkitassu rakas, emmehän me teitä ole hylkäämässä. Minulla ja isälläsi on jaettavanamme paljon rakkautta, siitä riittää kyllä-", punaruskea kissa naukui pehmeällä äänellä, mutta naarasoppilas sylkäisi tuohtuneena maahan.
"Siitä ei selvästi riitä minulle! Minä en aio katsoa sinun tai Mesitähden naamaa enää lainkaan. Te ette ole minulle enää mitään, etsin uudet vanhemmat! Niin, aivan taatusti etsin. Vihaan sinua ja Mesitähteä, toivon että Tähtiklaani langettaa uusille, mukamas paremmille pennuillenne jonkun kirouksen!" Talvikkitassu sähisi raivoissaan ja hänen turkkinsa oli pörhistynyt suorastaan kaksin-, ellei jopa kolminkertaiseksi. Naaras hengitti hieman raskaammin ja tuijotti entistä emoaan tulistuneena. Minttuliekki säikähti selvästi tyttärensä reaktiota ja oli naukaisemassa jotain, mutta naaras käänsi Minttuliekille selkänsä. Talvikkitassun sisällä kuohui ja hän olisi halunnut itkeä, mutta sitä hän ei suostunut tekemään kuningattaren edessä.
"Mädänny pentujesi kanssa tänne!" Talvikkitassu huusi vielä olkansa ylitse ja marssi pentutarhasta ulos. Talvikkitassun häntä huiski vihaisena ja hän oli jo marssimassa leiristä pois, kunnes hänen katseeseen osui Kuutamotassu. Mustavalkoinen naaras suki turkkiaan oppilaiden pesän edustalla ja Talvikkitassu suuntasi oppilastoverinsa luokse vihaisena.
"Ai, Talvikkitassu hei. Jos isääsi etsit, niin hän suuntasi vierailijoidemme kanssa ulos leiristä. Onneksi he tulivat Hiilihampaan kanssa kuntoon", Kuutamotassu naukui sukimisien lomassa eikä nostanut katsettaan turkista.
"Pah, olisi saanut kuolla! Mesitähti siis. Voitko kuvitella? He hankkivat Minttuliekin kanssa uusia pentuja! Minut on nyt virallisesti hylätty. Vihaan entisiä vanhempiani. Ehkä minun pitäisi vain lähteä leiristä ja etsiä uudet, paremmat tilalla. Ihan samalla tavallahan hekin tekivät minulle!" Talvikkitassu sihisi Kuutamotassulle ja hivuttautui lähemmäs. Jos naaraan kasvoja tarkasteli tarkemmin, huomasi vihan ja raivon lisäksi myös surua. Talvikkitassun sydäntä pisti, kun hän vain ajattelikin juuri tapahtunutta. Kyyneleet kuitenkin olivat kihonneet tahtomattaan hänen silmiinsä.
"Älä nyt viitsi, eikö tuo ole jo hieman liioittelua? Hei, itketkö sinä?" Kuutamotassu vastasi ja nostaessaan katseensa naaras huomasi vanhemman kissan kostuneet silmät. Talvikkitassu ravisteli päätään ja pyyhkäisi tassullaan kasvojaan.
"En", hän vastasi lyhytsanaisesti, vaikka kuka tahansa näkevä kissa huomasi kyllä tilanteen.
"Mitä nyt siis on tapahtunut?" Kuutamotassu kysyi hieman hämmentyneenä, sillä Talvikkitassu oli puhunut aiemmin nopeasti ja kiihtyneesti.
"Minttuliekki ja Mesitähti saavat uuden pentueen. Ihan selvästi tässä on nyt takana se, että he haluavat parempia pentuja. Ja ei, Minttuliekki ei sanonut niin, mutta minä osaan kyllä lukea muita kissoja! Minut on todella hylätty, olen nyt orpo. Tältäkö se tuntuu? Minulla on jo nyt niin yksinäinen olo. Luulin, että voisin luottaa vanhempiini, mutta selvästi en. Selvästi en kelpaa heille, kun olen vieläkin oppilaana", punaruskea kissa nyyhkytti turhautuneena.
"Ehkä minä todella lähden klaanista, ryhdyn erakoksi. Ainakaan minun ei tarvitsisi sietää tuollaisia pettureita. En voi uskoa, että minulle tehtiin näin", Talvikkitassu jupisi ja tuijotti tassuihinsa. Hän muisti, että Mesitähdellähän oli aiempikin pentue entisen Aurinkokajon kanssa. Kollihan oli mestari tälläisissä petoksissa.
"Ehkä minun pitäisi etsiä Aurinkokajo tassuihini. Hän on kokenut myös Mesitähden petoksen", naaras mutisi.

//Kuutamo? ;)

Aamu oli alkanut kerrassaan loistavasti kuultuani erinomaisia uutisia. Aluksi olin säikähtänyt, kun Minttuliekki oli tullut luokseni täristen ja vakava ilme kasvoillaan. Hetken olin aivan varma, että jotakin oli sattunut. Varapäällikkö oli aloittanut ääni väristen, joka lisäsi sisälläni voimistuvaa paniikkia entisestään.
"En tiedä, miten sinä suhtaudut tähän", punaturkkinen naaras oli laskenut katseensa etukäpäliinsä hetkeksi, mutta ennen kuin jatkoi, hän nosti siniset silmänsä takaisin minuun, "minä odotan pentuja. Luulin aluksi, että olin vain pulskistunut, kuten lähes jokainen kissa viherlehden aikaan, mutta Leimusilmä sanoi minun odottavan pentuja."
Uutinen oli saanut minut huudahtamaan riemuissani ja riensin kumppanini luokse painaen pääni vasten tämän turkkia. Kun suurin riemu oli hellittänyt, Minttuliekkikin huokaisi helpotuksesta. Soturitar kertoi pelänneensä reaktiotani, koska vastuu varapäällikön tehtävistä jäisi taas minulle. Vakuutin kumppanilleni, ettei hänen tarvinnut huolehtia siitä, pennut olivat etusijalla. Hoitaisin varapäällikön pestin enemmän kuin mielelläni, kun palkintona klaani saisi lisää jäseniä. Minttuliekki ilmoitti siirtyvänsä hetimmiten pentutarhalle, sillä pentujen syntymään ei olisi enää pitkästi.

Kun keskustelu Minttuliekin kanssa oli ohi ja naaras oli siirtynyt virallisesti pentutarhalle, suuntasin piikkihernetunnelin edustalle odottamaan partioon lähteviä kissoja. Ennen muiden saapumista, Väärävarjo kävi ilmoittamassa, ettei pääsisi mukaan partioon. Soturi kertoi nyrjäyttäneensä edellisiltana nilkkansa, jonka johdosta Liljatuuli oli määrännyt hänelle lepoa täksi päiväksi. Kun Väärävarjo lähti nilkuttamaan kohti sotureiden pesää, Karju ja Kiero astelivat luokseni.
"Huomenta", Karju murahti. Enempää emme ehtineetkään keskustella, kun Hiilihammas saapuikin jo luoksemme. Pikaiset tervehdykset ja partio lähti johdollani kohti piikkihernetunnelia.
"Minne suuntaamme ensin?" Hiilihammas kysyi, mutta ehdin jo astua piikkihernetunneliin. Kävelin tunnelin toiseen päähän ulos leiristä ja kiersin sen edessä olevan kiven toiselle puolelle. Kolme kissaa seurasivat minua. Pysähdyin leirin ulkopuolelle ja käännyin partion puoleen.
"Mennään pohjoiseen ja Kuolonklaanin rajalle", vastasin hieman myöhässä tabbykuvioisen soturin kysymykseen. Hiilihammas, Karju ja Kiero nyökkäsivät ja kolmikko lähti perässäni aluskasvillisuuden sekaan. Matkalla kohti pohjoista rajaa, Karju rikkoi hiljaisuuden:
"Sinä olet näköjään toipunut aika hyvin. Kiero näytti tehneen aika pahaa jälkeä, luulin että olisit jo kuollut." Ruskean kollin ääni oli rosoinen ja epämääräisen ivallinen. Vilkaisin yllättyneenä taakseni ja hidastin tahtiani. Hiilihammas kurtisti kulmiaan, muttei ehtinyt sanoa mitään, kun Karju jatkoi jo:
"Älä käsitä väärin, on ilo nähdä sinut elossa. Minä ja veljeni olemme ihan vilpittömästi pahoillamme, että lähdimme Metsähallan touhuihin mukaan. Se naaras kertoi paljon valheita teistä, joten teimme väärän valinnan. Luuletko, että voisimme aloittaa puhtaalta pöydältä ja tutustua toisiimme?"
Karju pysähtyi kokonaan, joten pysähdyin myös itse ettei partio jäisi jälkeen. Erakko vaikutti vilpittömältä, ja minä ainakin uskoin hänen olevan tosissaan. Vilkaisin Hiilihammasta ja saatoin vain toivoa, että hän hyväksyisi anteeksipyynnön ja suostuisi Karjun pyyntöön.

//Hiili?

Katsoin, kuinka mustaturkkinen oppilas katosi sisään pentutarhaan. Mesitähti oli nimittänyt Närhitassun oppilaakseni vain muutama auringonnousu sitten. Olin otettu päällikön luottamuksesta, sillä klaanissa oli monta muutakin soturia, jotka olisivat ansainneet Närhitassun oppilaakseen. En ottanut paineita ensimmäisen oppilaani koulutuksesta, vaan luotin kaiken menevän hyvin. Nuori naaras oli osoittanut olevansa kunnollinen eloklaanilainen, ja tulimme hyvin toimeen keskenämme. Klaani saisi jonain päivänä hänestä vielä erinomaisen soturin.
Katseeni oli yhä pentutarhan edustalla siinä paikassa, jossa olin viimeisen kerran Närhitassun nähnyt. Käänsin sen Litteäkiven edustalla istuviin kollikissoihin. Karju ja Kiero olivat viipyneet Eloklaanissa nyt neljäsosakuun ajan. Ainakaan toistaiseksi he eivät olleet toimineet sääntöjemme vastaisesti tai vaikuttaneet muutenkaan uhkaavilta. En ollut itse saanut tilaisuutta tehdä kaksikkoon parempaa tuttavuutta, mutten toisaalta tiennyt edes että halusinko. Leirin pääaukiolla istuskellessani olin seuraillut heitä vähän turhankin tarkasti, tosin niin tekivät myös muut eloklaanilaiset. Kaikki tuntuivat pitävän klaanimme vierailijoita uhkana, vaikka Mesitähti olikin vakuutellut, ettei syytä siihen olisi.
Ensimmäisinä päivinä olin kuullut Karjun vain tiuskivan ja ärsyttävän muita, mutta kolli oli rauhoittunut nopeasti. Yhtenä päivänä olin ohimennen jopa kuullut hänen kiittävän Liljatuulta jostakin. Kieron ei sen sijaan ollut kuullut sanovan sanaakaan.
Katseeni siirtyi jossain vaiheessa kahdesta tabbykuvioisesta kissasta toisaalle. He eivät näyttäneet tekevän juuri nyt mitään kiinnostavaa, joten heidän toimiensa seuraaminen olisi ollut vain pitkästyttävää.

Istuin pääaukiolla koko aamupäivän odottaen, että Närhitassu saisi pentutarhan siivouksen valmiiksi. Saalistuspartion palattua leiriin, hain itselleni tuoresaaliskasasta aamiaista. Saatuani hiiren syötyä, huomasin sivusilmälläni minua lähestyvän kissan. Närhitassu tassutti minua kohti innostuntu virne kasvoillaan. Kohtasin nuoren oppilaan katseen ilmeettömänä.
"Olen valmis", musta oppilas naukaisi ja heilautti häntäänsä innostuneena puolelta toiselle.
"Hyvä. Syö vielä jotakin ennen kuin lähdemme", sanoin ja käänsin katseeni puolillaan olevan tuoresaaliskasan suuntaan. Närhitassu vilkaisi tuoresaaliskasaa ja kipaisi sieltä itselleen tuoresaalista.
Kun naaras oli syönyt, johdatin hänet perässäni ulos leiristä. Tarkkailin herkeämättä ympäristöämme, vilkaistessani takanani kulkevaa oppilasta, huomasin myös hänen silmäilevän metsää. En ollut ihan varma, ihailiko nuori oppilas maisemia vai etsikö tämä maastosta mahdollisia vihollisia. Kaikessa hiljaisuudessa käännyin kohti nummia, jossa opettaisin taistelun alkeita Närhitassulle. Nummille päästäksemme meidän oli ylitettävä joki. Närhitassu selviytyi siitä oikein mallikkaasti, ja muistin kehua häntä asiasta. Mielestäni mestarin oli tärkeää kehua oppilasta, kun tämä toimi oikein ja onnistui tehtävissään hyvin ja torua rakentavasti, jos tämä toimi väärin. Olin ottanut tavoitteekseni olla paras mestari mitä Närhitassu saattoi toivoa. Halusin koulia nuoresta naaraasta erinomaisen soturin, josta Eloklaani saisi olla ylpeä.
"Pysähdytään tähän", naukaisin päästyämme tarpeeksi kauas joesta. Käännyin oppilaani puoleen vakavailmeisenä ja mietin hetken sanojani. Halusin opettaa kaiken mahdollisimman selkeästi, jotta en joutuisi toistamaan itseäni tai sanoisi mitään väärin.
"Kuten tiedät, soturin on osattava puolustaa klaaniaan taistellen. Emme harjoittele taistelua, jotta voisit tappaa vihollisesi, vaan jotta voisit pelastaa itsesi tai ystäviesi hengen. Soturilla on suuri vastuu taistelussa; on osattava taistella hyvin, mutta niin että et tapa vastustajaasi. Soturilain mukaan soturi saa tappaa ainoastaan, jos se on aivan viimeinen vaihtoehto", selitin hitaasti ja rauhallisesti, pitäen katseeni visusti Närhitassun vihreissä silmissä. Oppilas nyökkäsi, joten jatkoin:
"Olet varmasti harjoitellut taistelemista pentutarhalla muiden pentujen kanssa. Oletko sinä mielestäsi parempi puolustaja vai hyökkääjä?"

//Närhi?

En ollut varma, olinko tarpeeksi vakuuttunut Mesitähden perusteluista. Jos kaksikko oli kerran ollut niin helposti ostettavissa Metsähallan mielipuolisilla myyntipuheilla, mikä estäisi heitä toistamasta samaa virhettä uudelleen? Rajanaapurin takana suorastaan kuhisi kissoja, jotka enemmän tai vähemmän inhosivat Eloklaania ja sen kissoja. Mikäli erakot sattuisivat törmäämään heihin, tilanne saattaisi kääntyä jälleen meitä vastaan.
Olin kuitenkin päättänyt suostua päällikön ehdotukseen lähteä aamulla partioon heidän kanssaan. Ensinnäkään en halunnut antaa Mesitähden kulkea yksin erakkojen kanssa. Toiseksi halusin päästä juttelemaan kaksikon kanssa ja kuulustelemaan heitä itse. Vasta sillä tavoin voisin varmistua siitä, etteivät Karju ja Kiero olisi uhka klaanillemme.
"Hyvä on, minä tulen", vastasin lopulta Mesitähdelle ja nyökäytin hieman päätäni. "Katsotaan sitten, millaisia kissoja nämä Karju ja Kiero pohjimmiltaan ovat."
Mesitähti nyökkäsi, ja hänen kasvoilleen oli piirtynyt kiitollinen hymy. "Tavataan aamulla piikkihernetunnelin edessä."
Nau'uimme toisillemme nopeat hyvästit, ennen kuin peruutin ulos pesästä ja otin suunnakseni soturien pesän, jonne oletin Korppisiivenkin jo menneen. Keskustellessani Mesitähden kanssa aukio oli tyhjentynyt, eikä pihalla ollut muita itseni ja Karjun ja Kieron lisäksi. Kollikaksikko istui edelleen piikkihernemuurin vierustalla, tarkkaillen liikkeitäni ääneti. Pakotin pystyyn nousseet niskakarvani laskeutumaan ja kävelin heidän ohitseen soturien pesälle sanaakaan sanomatta.
Korppisiipi nosti päätään tullessani paikalle. Naaraan vaaleanvihreät silmät kiiluivat himmeässä valossa.
"Aikooko Mesitähti häätää heidät?" soturitar vaati tietää. Lysähdin hänen viereensä ja pudistin päätäni. Huomasin, että se lisäsi vain Korppisiiven levottomuutta.
"Lähden aamulla partioon heidän ja Mesitähden kanssa", kerroin ja ryhdyin sukimaan kylkeäni hieman vaivaantuneena, sillä tiesin, millaisen reaktion ilmoitus saisi aikaan kumppanissani.
"Partioon? Heidän kanssaan? Oletko aivan sekaisin?!" Korppisiipi sihisi aivan korvanjuuressani. Heilautin korviani närkästyneenä ja vilkaisin kumppaniini tiukasti. Mustavalkoinen naaras huokaisi ja kääntyi selin minuun.
"Mesitähti sanoi, että partioimalla yhdessä minulla on mahdollisuus puhua heidän kanssaan. Haluan käyttää tilaisuuden hyväksi ja selvittää, mitä he ovat oikeasti kissojaan", mau'uin hiljaisemmalla äänellä, sillä osa sotureista loi meidän suuntaamme tympääntyneitä katseita.
Korppisiipi oli hetken hiljaa. Ehdin jo luulla, että naaras oli ryhtynyt mykkäkouluun, mutta sitten tämä naukaisi:
"Kunhan vain olet varovainen. En halua joutua tulemaan katsomaan sinua parantajan pesälle heti uudestaan."
Korppisiipi katsahti minuun selkänsä yli ja virnisti vähän, mutta huomasin hänen katseessaan huolta. Hymy hiipi omallekin naamalleni, ja kurotin kaulaani lipaistakseni kumppanini korvantaustaa tyynnyttelevästi.
"Ei minulle käy mitään. Olen valppaana koko ajan, ja uskon, ettei Mesitähti ole niin sinisilmäinen, etteikö olisi edes vähän varuillaan heidän kanssaan", vakuutin kuiskaten. Korppisiipi ei vastannut enää mitään vaan painoi päänsä lapaani vasten. Laskin leukani hänen päänsä päälle ja suljin silmäni, jääden odottamaan unen tuloa.

Uneni oli ollut melko katkonaista koko viime yön, sillä olin nukkunut edellisenä päivänä paljon. Siitä huolimatta tunsin oloni virkeäksi, kun astelin ulos soturien pesästä aukiolle, jossa aamupartioita oltiin jo järjestämässä.
Sovitusti Mesitähti ja kaksi erakkokollia olivat odottamassa piikkihernetunnelin edustalla, ja astelin heidän luokseen suorinta tietä. Tervehdin päällikköä ja kahta muuta kissaa ystävällisesti. Kaksikosta pienempi tervehti minua virne naamallaan, mutta toinen pysytteli tuppisuuna. Yritin olla välittämättä siitä ja lähteä partioon avoimin mielin.
"Minne suuntaamme ensin?" kysyin Mesitähdeltä ennen leiristä lähtöä.

//Mesi?

Närhitassu ei ollut koskaan nähnyt niin runsasta määrää kukkia. Viherlehti oli lopuillaan, ja kapeiden koivujen ympäröimällä aukiolla kasvavat kielot olivat täydessä loistossaan. Aluskasvillisuus oli valkoisenaan pienistä kukista, joita Närhitassu läiski loikkiessaan innoissaan mättäältä toiselle. Vähän matkan päässä seisoi pienehkö valkoinen kolli, joka tarkkaili oppilaan toimintaa päätä kallistaen. Keltaisissa silmissä oli kuitenkin kärsimätön katse, eikä mennyt aikaakaan siihen, että hän naukaisi kutsuen Närhitassulle. Oppilaan kasvoilla oli hetken aikaa pettynyt ilme, mutta sitten hän loikki itseään vanhemman kollin perään.

Oli kulunut kaksi auringonnousua siitä, kun Närhitassu oli viimein jättänyt pentutarhan taakseen ja päässyt aloittamaan soturikoulutuksensa Pohjaharhan opissa. Tämä oli kuitenkin hänen ensimmäinen kertansa kunnolla leirin ulkopuolella, sillä edellispäivänä he olivat Pohjaharhan kanssa harjoitelleet saalistamisen perusteita ja naaras oli joutunut myös vierailemaan klaaninvanhimpien pesässä vaihtamassa heille uusia sammalia. Hiilloskatse oli valittanut Närhitassulle, että tämän tuoma sammalpala oli liian ohut ja ei ollenkaan pehmeä, ja uusi oppilas oli joutunut tekemään kolme sammalenhakuretkeä saadakseen klaaninvanhimman tyytyväiseksi. Närhitassu tunsi kuitenkin olonsa tyytyväiseksi nähdessään hyväksyvän pilkkeen Hiilloskatseen silmissä. Ensimmäinen oppilastehtävä, jonka hän oli loppujen lopuksi saanut suoritettua mallikkaasti. Pohjaharha oli kuun noustessa käskenyt Närhitassun hakea itselleen hiiren tuoresaaliskasasta, jonka naaras vei oppilaiden pesän edustalle syötäväksi. Ensimmäinen kuunnousu oppilaiden pesässä oli ollut jännittävä, mutta Närhitassu oli löytänyt itselleen hyvän petipaikan läheltä uloskäyntiä, jonka luona virtasi alati raikas ilma. Unet olivat kuitenkin olleet makeat, ja kun aurinko nousi seuraavan kerran, Närhitassu tunsi olonsa levänneeksi.

Kun Närhitassu oli saanut kuulla heidän lähtevän tutustumaan reviiriin, hän oli kihissyt innostuksesta ja he olivat Pohjaharhan kanssa kiertäneet Eloklaanin reviiriä järjestyksellisesti. Nyt alkoi kuitenkin olla jo auringonlaskun aika, ja nuori naaras tunsi käpäliensä jomottavan päivän kävelemisestä ja juoksemisesta. Leiriin oli kuitenkin vielä matkaa, ja he katselivat laskevan auringon täplittämää jokea, joka haarautui heidän kasvojensa edessä.
"Olemme nyt Uimapaikalla", Pohjaharha totesi vilkaisten mustaa naarasta, "tänne tulemme aina harjoittelemaan uimataitojamme, sillä virtaus ei ole kovinkaan hurja tässä kohdassa. Jos meillä on onnea ja lehtisateen alku ei ole kovin kylmä, saatamme ehtiä harjoittamaan sinunkin uimataitoasi ennen jään tulemista."
Närhitassu väristi viiksiään katsellessaan veden pyörteilyä kivien ja kaislojen välissä. Vesi oli tummaa, eikä naaras voinut nähdä pohjaa sen alla. Tämä tietyllä tavalla kauhistutti oppilasta, joka oli istunut lepuuttamaan jalkojaan ja siirteli tassujaan kostealla maalla.
"Onko uiminen vaikeaa?", hän naukaisi räpäyttäen silmiään. Ajatus turkin kastamisesta tuntui vastenmieliseltä, ja virran mukana ajautuminen sai hänet kavahtamaan. Pohjaharha kohautti lapojaan ja käänsi katseensa alavirtaan.
"Ei se kovin vaikeaa ole. Harjoittelemalla voi tulla oikeinkin hyväksi - mutta monelle kissalle turkin kastuminen on epämiellyttävää ja se tekee osaltaan uimisesta vaikeampaa."
Närhitassu oli aikeissa vastata, mutta sitten Pohjaharha nousi tassuilleen viitaten oppilasta mukaansa.
"Meidän täytyy jatkaa matkaa, jos haluamme ehtiä leiriin ennen kuunnousua. Emme voi uida virran yli, joten vie aikansa että olemme taas ylityspaikalla", kolli naukui ja käänsi päänsä menosuuntaan. Närhitassu huokaisi ja nousi kolottaville tassuilleen. Hänen lihaksiaan särki, ja hän saattoi vain haaveilla tuoresaaliskasan herkuista lähtiessään kävelemään mestarinsa perään. Nuori naaras ei kuitenkaan valittanut - hän halusi, että Pohjaharha pitäisi häntä hyvänä oppilaana. Pohjaharha itse oli taitava ja ahkera soturi, eikä Närhitassu halunnut antaa tälle huonoa kuvaa itsestään. Kolli oli tarkka ja jopa hiukan ankara, mutta kuitenkin ystävällinen, jonka vuoksi Närhitassu piti Pohjaharhasta jo nyt. Naaras halusi tehdä mestarinsa ylpeäksi, ja oli päättänyt suoriutua mahdollisimman hyvin oppilastehtävistään. Nämä ajatukset kuitenkin haihtuivat Närhitassun päästä nopeasti, kun hän kiihdytti askeleensa juoksuun pysyäkseen vanhemman kollin perässä.

Kun he lopulta pääsivät leiriin, Närhitassu tunsi olonsa kuolemanväsyneeksi. Hän hotki nopeasti tuoresaaliskasasta hakemansa pullean, viherlehden ajan lihottaman hiiren ja suuntasi sen jälkeen askeleensa suoraan pensaista rakennettuun oppilaiden pesään, jonka edustalla muutama oppilas vaihtoi kieliä. Ohi astellessaan Närhitassu naukaisi tervehdyksen ja pujahti pensaan oviaukosta kohti omaa paikkaansa. Pieni naaras käpertyi sammalpedille kääräisten häntänsä ruumiinsa ympärille, ja rauhaisa uni saavutti hänet nopeasti. Päivä oli ollut väsyttävä, ja unessa Närhitassu palasi aikaisemmin näkemälleen kieloaukiolle, jossa aurinko lämmitti hänen kiiltävää turkkiaan.

Auringonnousun aikaan hänen herätessään naaras pohti, kuinka jännittävää tuon metsän tarkempi tutkiminen voisi olla. Ajatus kihelmöi hänen käpälissään kutsuvasti, kun Närhitassu nousi ja astui ulos oppilaiden pesästä aamuauringon vielä lämpimiin säteisiin. Aukiolla oli joitakin kissoja valmistautumassa päivään, ja hajuista naaras päätteli aamupartion lähteneen jokin aika sitten. Pohjaharha suki turkkiaan leirin reunustalla olevan kiven päällä, ja nosti katseensa havaitessaan Närhitassun lähestyvän tuoksun.
"Huomenta", kolli naukaisi ja Närhitassu istui kiven juureen tervehtimään mestariaan, "saitko nukutuksi uudessa pesässä?"
Pieni naaras venytteli ja haukoittelun lomassa vastasi:
"Oikein hyvin. Uneksin siitä metsäaukiosta, jossa kävimme."
Pohjaharha kallisti päätään ja kohdisti keltaisen katseensa oppilaaseen.
"Tänään emme ole menossa metsään. Olin ajatellut, että ennen aurinkohuippua saat käydä puhdistamassa pentutarhan, ja siitä suoriuduttuasi lähdemme taisteluharjoituksiin", kolli naukui ja ajatus pentutarhan puhdistamisesta sai hänet nyrpistämään nenäänsä. Pienempien pentujen jätösten puhdistaminen oli oppilaan mielestä vastenmielistä, mutta hän nyökkäsi Pohjaharhalle siitä huolimatta. Innostus kuitenkin kutitti hänen vatsanpohjaansa. Taisteluharjoitukset! Närhitassu oli varma, että hänestä tulisi hyvä taistelija ja sitäkin parempi soturi, eikä ajatus väistynyt hänen mielestään naaraan suunnatessa kohti pentutarhaa hetkeä myöhemmin.

//Pohjaharha?

Olin tullut takaisin rajan tuntumaan keskiyöllä. En ollut kuullut vielä pihaustakaan Pyörretassusta. Yhtäkkiä kuului rasahdus ja pimeydestä syöksyi hahmo suoraan päälleni. Väistin iskua ja hyppäsin kollin päälle. Sihahdin: “Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi!” Pyörretassu kömpi jaloilleen ja pudisteli turkistaan lehtiä ja pölyä. “Etkö ole iloinen, kun saavuin paikalle?” hän kysyi nostaen kuonoaan ylemmäs. Röyhistin rintaani arvokkaasti. “Tottakai olen iloinen”, naurahdin. “Saavuit juuri sopivasti todistamaan uuden klaanin luomista”, keksin. “Saanko olla sen päällikkö?” Pyörretassu kysyi silmät suurina. “Et!” naukaisin arvokkaasti. “Saanko esitellä sinulle Sypressiklaanin Sypressitähden. Se olen minä… minä… minä… minä!” kehräsin ja loikkasin oksalle, kuin päällikkö konsanaan. “Ja sinä se olet Pyörre.. Pyörrekäpälä”, päätin. “Ei haluan olla Pyörresydän!” “Hyst! Minä päätän olenhan päällikkösi!” naukaisin huvittuneena. Loikkaisin alas sohvalta ja ponkaisin Pyörretassun kimppuun. “Taistellaan päällikkyydestä sitten!” ärähdin leikkisästi ja olin puraisevanani palan Pyörretassun käpälästä. Isompi kolli oli taitava mutta kokemukseni oli hyvä vastus tälle. Kamppalimme yhdessä ja kierimme ympäriinsä vähän molempien rajojen ulkopuolella. Emme edes tajunneet piilottaa jälkiämme, kun tulimme tänne ja se jäykisti minut hetkeksi. Pyörretassu sai iskun etujalkaani ja menetin tasapainoni ja kaaduin mätkähtäen maahan.
//Pyörre

Ilta oli hämärtynyt metsän ylle, ja olin siirtynyt omaan pesääni lepäämään. Olin lupautunut partioon heti aikaisin aamulla, joten halusin olla herätessäni skarppina. Aamuiseen partioon lähtisivät myös Minttuliekki ja Väärävarjo, sekä Karju ja Kiero, ja samalla näyttäisimme heille tarkemmin Eloklaanin reviiriä.
Olin juuri saanut mukavan asennon sammalvuoteellani, kun joku huhuili minua. Tulija astui sisään hämärään pesään, joten kampesin itseni pystyyn ja kohtasin kissan. Tulija paljastui nopeasti Hiilihampaaksi, jonka kasvoilla oli vakava ilme. Hän kuitenkin vastasi ystävälliseen hymyyni pirteällä virnistyksellä. Olin iloinen, että soturi oli selvinnyt taistelusta hengissä ja nähtävästi melko pienin vammoin, sillä kolli oli jo nyt jalkeilla. Pienen keskustelun jälkeen soturin ilme vakavoitui taas, kun hän otti puheeksi klaaniin jääneet hyökkääjät. Hymy haihtui myös minun kasvoiltani, kun Hiilihammas esitti huolensa. Ymmärsin häntä täysin, ja takuulla moni eloklaanilainen jakoi saman huolen hänen kanssaan.
"Olen täysin varma", vakuutin rauhallisella äänellä ja heilautin häntäni etukäpälieni päälle, "keskustelin heidän kanssaan ja tulin siihen lopputulokseen, että he ovat vaarattomia." Hiilihammas ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta, joten päätin kertoa soturille kaiken mitä olimme jutelleet erakoiden kanssa.
"Kyllä, he yrittivät tappaa minut, mutta eivät sitä tehneet, vaan sen teki Metsähalla. Minttuliekin sanojen mukaan he antautuivat vapaaehtoisesti pian partion saapumisen jälkeen", selostin tasaisella äänellä, pitäen katseeni Hiilihampaan jäänsinisissä silmissä. Jatkoin kertomalla soturille siitä, miten he olivat lähteneet Metsähallan mukaan silkasta uteliaisuudesta. Erakot olivat halunneet nähdä, olinko tosiaan lähestulkoon kuolematon. Kerroin Hiilihampaalle myös siitä, miten Karju oli pyytänyt vilpittömästi minulta anteeksi ja luvannut käyttäytyä.
"He tekivät virheen, mutta vain koska he tapasivat Metsähallan ensin. Minä uskon, että jos he olisivat tavanneet meidät ensin, he eivät olisi koskaan lähteneet moiseen suunnitelmaan mukaan. Karju ja Kiero eivät kuitenkaan tappaneet meitä, joten minun mielestäni he ansaitsevat toisen mahdollisuuden", nau'uin vakavailmeisenä ja toivoin, että Hiilihammas olisi kanssani samaa mieltä. Kolli katsoi minua ilmeellä, jota en osannut tulkita.
"Jos vain olet tarpeeksi kunnossa, niin lähde aamulla kanssamme partioon. Keskustele heidän kanssaan niin näet, että he eivät ole pahoja kissoja", pyysin pitäen edelleen katseeni Hiilihampaassa.

Vaeltelin metsässä omissa ajatuksissani. Nostin katseeni kuulessani rapinaa edestäni. Luulin sen olevan hiiri mutta huomasin sen olevankin Pyörretassu toisesta klaanista. “Hei”, kuiskasin. Lämpö ja ihastus pyrki pintaan ja väreet kävivät turkkini alla. “Sypressitassu?” Pyörretassu naukaisi hämmästyksissään ja käännähti kohti minua. “Hiljempaa!” sähähdin. Vilkuilin ympärilleni muiden kissojen varalta. “Onko täällä muita? Partiota? Ystäviä? Mestaria?” kysyin. “Ei vain minä ja Lumikkoviiksi”, Pyörretassu vakuutti kirkkain silmin ja vaikutti juuri siltä, että tunteeni häntä kohtaan eivät olleet vain tunteitani häntä kohtaan vaan myös häneltä minua kohtaan. “Lumikkoviiksi?” “Niin mestarini”, hän sanoi. Juuri sillä hetkellä kuulin askeleita ja harmaa turkki tuli näkyviin. Hyppäsin pensaan taakse mutta lätäkköön. Muta imeytyi turkkiini ja toivottavasti peitti hajunikin suurimmalta osin. Uskalsin kierähtää pari kertaa peittääkseni sen paremmin mutta kuultuani Lumikkoviiksen sanat jähmetyin. "Onko täällä joku muu?" hän uteli Pyörretassulta. “Ei”, kolli sanoi pikaisesti. “Mene vain edeltä leiriin saalistan vielä hiukan.” Lumikkoviiksi selvästi hyväksyi sen ja poistui paikalta.. Kun varmistuimme Lumikkoviiksen lähdöstä nousin lätäköstä ja ravistelin mudan turkistani. “Ensikerralla uusi ratkaisu”, murahdin ja puhdistin mutaa kuonostani. “No mitä nyt? Miksi halusit jäädä?” kysyin naurahtaen hieman ahdistuneesti. “Tuota…” kolli ähkäisi. Naurahdin kollin olemukselle.
//Pyörre?

Pohjaharhan vierailun jälkeen nukuin pitkään ja heräsin vasta illalla, kun Korppisiipi tuli katsomaan minua. Kumppanini oli tuonut mukanaan pulskan hiiren, jonka söimme yhdessä samalla, kun hän kertoi minulle päivästään.
"Mesitähden päätös huolestuttaa minua", Korppisiipi naukui yhtäkkiä ja pysähtyi katsomaan minua vakavahko ilme kasvoillaan. Räpyttelin silmiäni hieman hämmentyneenä - mitä päätöstä hän mahtoi tarkoittaa? Korppisiiven silmät laajenivat ja hän näytti tajuavan, että en ollut perillä siitä, mistä puhuttiin.
"Etkö sinä ole kuullut?"
Kurtistin kulmiani entistä hämilläni. "Kuullut mitä?"
"Mesitähti antoi niiden kahden Metsähallan kanssa toimineen kissan jäädä klaaniin niin pitkäksi aikaa kuin haluavat", Korppisiipi selitti, ja huomasin hänestä, ettei hän todellakaan ollut tyytyväinen asiaan. "Ne melkein tappoivat sinut ja päällikön! Ei sellaisten pitäisi antaa kulkea vapaasti leirissä."
Kuonoani vihlaisi, kun muistelin, miten toinen kissoista oli pudottautunut niskaani puusta ja sen jälkeen onnistunut iskemään hampaansa kuonooni. Mesitähden hyväntahtoisuudella ei näyttänyt olevan rajaa, ja se vähän huolestutti minua. Mitä jos ne erakot yrittäisivät käydä hänen kimppuunsa uudestaan, kun tilanne olisi rauhoittunut?
"Minun täytyy puhua Mesitähden kanssa", tokaisin kumppanilleni ja nousin ylös. Jalkani tuntuivat raskailta, sillä en ollut kävellyt kokonaiseen päivään. Korppisiipi tarjoutui minulle tueksi. Vilkaisin häneen kiitollisena, ja kävelin hiukan kankein askelin pesän suulle kumppaniini nojaten.
Aukiolla oli hiljaista. Kissoja paistatteli ilta-auringossa vaihtamassa kieliä, mutta huomasin, että kaikki vilkuilivat välillä varautuneesti piikkihernemuurin vieressä oleilevaa kissakaksikkoa. Tunnistin heidät välittömästi meidän kimppuumme hyökänneiksi erakoiksi ja niskakarvani nousivat pystyyn. Korppisiipi mulkoili heitä viereltäni tyytymättömänä.
"Pääsen Litteäkiven luo itse", käännyin naukumaan kumppanilleni ja kosketin tämän otsaa nopeasti nenälläni. "Nähdään myöhemmin. Pääsen nukkumaan soturien pesään ensi yöksi."
Korppisiipi päästi hiljaisen hyrinän. "Nähdään sitten. Pidäkin huoli, että kuulustelet Mesitähteä huolella", naaras maukui vitsikkäästi, mutta aavistelin hänen pohjimmiltaan tarkoittavan sitä tosissaan.
Hyvästeltyäni Korppisiiven suuntasin päällikön pesälle, joka sijaitsi Litteäkiven alla. Matkalla sinne otin vahingossa katsekontaktin leirin reunalla istuvan kahden erakon kanssa. Toinen heistä - kaksikosta pienempi - vaikutti tunnistavan minut, ja tämän naamalle levisi omahyväinen virne. Tämän vieressä istui kookkaampi, arpinen kolli, joka oli käynyt kimppuuni ensin, ja tuo katsoi minua hyvin tuimasti. Pörhistin karvojani tuntien oloni epämukavaksi, yrittäen kuitenkin olla välittämättä heistä.
Työnnyin sisälle hämärään pesään huhuillen Mesitähteä. Päällikkö nousi istumaan minut huomatessaan, ja ilahtunut hymy piirtyi hänen kasvoilleen.
"Hiilihammas, hyvä nähdä sinut taas jalkeilla", päällikkö maukui tervehdysten jälkeen ja viittoi minut istumaan. "Saitko levättyä?"
Nyökäytin päätäni kevyesti. "Sain. Oloni on kuin uudestisyntyneellä", vitsailin ja irvistin heti perään, kun niskassani olevia haavoja alkoi särkeä. Pakotin naamani takaisin peruslukemille. Mesitähti katseli minua huolestuneen näköisenä.
"Ei tässä mitään", vakuutin kollille ja virnistin. "Sinä otit vielä pahemmin osumaa." Katseeni hakeutui kollin kaulassa ja kasvoissa oleviin haavoihin, joita oli selvästi hoidettu parantajien yrteillä. Ne näyttivät kuitenkin sen verran pahoilta, että niistä jäisi varmasti jonkinlaiset jäljet.
"Saan kiittää Tähtiklaania siitä, ettei käynyt pahemmin", Mesitähti lausahti ja hymyili heikosti.
Hännänpääni nyki hieman hermostuneesti - ei ollut minun tehtäväni kyseenalaistaa päällikön valintoja, mutta tiesin, etten saisi nukutuksi ensi yönä, ellen ilmaisisi huoltani kahdesta erakosta leirissämme.
"Korppisiipi kertoi minulle, että annoit hyökkääjien jäädä leiriimme", aloitin hitaasti, käyden mielessäni läpi eri tapoja esittää asia niin kohteliaasti kuin mahdollista. "Oletko aivan varma tästä? He kuitenkin yrittivät tappaa sinut. Onko sinulla mitään takeita siitä, etteivät he yritä samaa uudestaan sopivan tilanteen tullen?"

//Mesi?

Kuuntelin keskittyneesti tabbykuvioisen soturin viisaita sanoja. Kuten olin arvellutkin, Hiilihammas tosiaan osasi sanoa ne sanat, jotka toisen tarvitsee kuulla. Vaikka kokeneen soturin sanat lohduttivatkin, Metsähallan kuolema tulisi varmasti kummittelemaan mielessäni vielä pitkään. Vaikka teko olikin varmasti oikeutettu, sen ajatteleminen sai vatsassani muljahtelemaan.
"Kiitos", lausuin hitaasti katsoessani Hiilihammasta suoraan silmiin. Kolli oli puhuessaan liikehtinyt kivuliaan näköisesti, joten ajattelin antaa soturille aikaa levätä. Hänellä oli varmasti paljon ajateltavaa, ja minun murheeni sen kun vain kuormittivat häntä enemmän.
"Toivon todella sinun olevan oikeassa tämän asian suhteen. Kiitos, että jaksoit kuunnella ja neuvoa minua. Minun täytyy yrittää nyt vain keskittyä soturin tehtäviin ja toivoa, että Tähtiklaani on minulle armollinen", totesin hitaasti päätäni nyökytellen. Hiilihampaan kasvoilla käväisi hymy, mutta nopeasti sen tilalle piirtyi irvistys. Kolli joutui taas hakemaan parempaa asentoa, jossa kipu ei tuntuisi.
"Oletko sinä kunnossa? Tahdotko, että haen Leimusilmän?" äänestäni paistoi huoli, mutta ilmeeni pysyi edelleen vakavana. Ruskea kolli pudisti päätään;
"Kaikki hyvin, täytyy vain etsiä parempi asento." Katsoin epäröiden entistä mestariani, joka näytti viimein löytäneen mukavemman asennon. Tämän ilme muuttui levollisemmaksi, eikä soturin suupielet enää nykineet kivusta.
"En häiritse sinua tämän enempää, vaan annan sinun nyt levätä ja toipua rauhassa", sanoin ja nousin ylös lähteäkseni, "olen iloinen, että selvisit hengissä niiden kissojen hyökkäyksestä." Hiilihammas hymyili ystävällisesti ja hyvästeli minut. Käänsin soturille selkäni ja astelin ulos parantajan pesältä pääaukiolle. Väsymys sai silmäluomeni tuntumaan raskailta, joten askelsin hitaasti kohti sotureiden pesää. Matkalla kohtasin Minttuliekin, jonka tummansininen katse pyysi minua pysähtymään.
"Huomenta", naukaisin pysäyttäen katseeni varapäällikön silmiin. Punaruskea naaras silmäili minua huolestuneen oloisena.
"Onko kaikki hyvin? Saitko kuitenkin vammoja taistelussa?" naaras kysyi huolestuneena. Hänen katseensa käväisi nopeasti parantajan pesällä; naaras kaia luuli minun käyneen siellä itseni vuoksi.
"Kävin vain tervehtimässä Hiilihammasta, kun en saanut unta", selitin rauhallisella äänellä itseäni vanhemmalle naaraalle. Naaras nyökkäsi, mutta edelleen hän tarkasteli minua katseellaan.
"Näytätkin melko väsyneeltä, joten sinun on kai parasta mennä suorinta tietä lepäämään. Laitan sinut vasta auringonlaskun partioon, joten saat nukkua rauhassa", punaturkkinen naaras lupasi. Tuntui pahalta, että väsymyksen takia sain erityiskohtelua varapäälliköltä. Mutta kenties hän ajatteli, että väsynyt soturi partiossa olisi liian suuri riski, joten en alkanut väittämään vastaan.
"Kiitos, lupaan olla skarppina auringonlaskun hetkellä", lupasin ilmeettömänä, mutta osoitin kiitollisuuteni kumartamalla naaraalle pienesti.
Hyvästelimme toisemme ja minä jatkoin matkaani kohti sotureiden pesää. Sisäänkäynnillä jouduin väistämään Nokkospilveä ja Irvikitaa, jotka astuivat juuri ulos pesästä. Heidän päästyä pääaukiolle, työnnyin karhunvatukkapensaikon alle, jota pitkin pääsi sotureiden pesään. Pesä oli kahdessa kerroksessa; ylemmässä nukkuivat kaikista kokeneimmat ja kunnioitetuimmat soturit ja alemmassa me muut. Toivoin, että voisin itsekin jonakin päivänä olla niin kokenut ja kunnioitettu voidakseni siirtää oman vuoteeni ylemmälle tasolle. Toistaiseksi olin vain yksi nuori soturi monen muun joukossa, joten paikkani oli alemmalla tasolla. Etsin lukuisten pesien seasta omani, jolle asetuin makaamaan. Pesä oli tyhjentynyt auringon noustessa, ja enää vain muutama soturi veteli sikeitä omilla vuoteillaan. Keskustelu Hiilihampaan kanssa oli saanut mieleni rauhoittumaan sen verran, että sain viimein unen päästä kiinni.

Heräsin taas aurinkohuipun jälkeen. Poistuin pesästä pääaukiolle, joka suorastaan kuhisi kissoja. Puheensorina täytti aukion ja kaikki näytti aivan normaalilta. Ei olisi uskonut, että klaaninvanhimpien pesässä majaili tälläkin hetkellä kaksi täysin tuntematonta kissaa, jotka olivat eilen hyökänneet päällikkömme ja yhden soturimme kimppuun. Ajatus siitä sai kylmät väreet kulkemaan kehoni läpi. Nämä kaksi kissaa olivat antautuneet suosiolla, mutten siltikään luottanut heihin lainkaan.
Kun Mesitähti loikkasi Litteäkiven päälle, en voinut uskoa korviani. Hän oli antanut kaksikolle luvan jäädä Eloklaaniin niin pitkäksi aikaa kuin he vain halusivat. Valkoturkkinen päällikkö ilmoitti, ettei meillä ollut syytä pelätä uusia ystäviämme. Olin pöyristynyt. Miten Mesitähti saattoi luottaa niin sokeasti kahteen kissaan, jotka olivat juuri hetki sitten yrittäneet tappaa hänet ja yhden hänen kokeneimmista sotureistaan?
Ajatukseni keskeytyivät, kun joku käveli vierelleni. Väärävarjo tervehti minua ja istui alas.
"Aikamoista", isä totesi, "Mesitähti näyttää tosissaan luottavan niihin kahteen kissaan." Katseeni kääntyi valkoturkkiseen soturiin, jonka tyyni ilme oli kääntynyt minusta klaaninvanhimpien pesälle, jonne Mesitähti oli hetki sitten kadonnut.
"Niin", totesin rauhallisella äänellä, joskin hieman epäröiden. Mesitähti ei käytännössä rikkonut yhtäkään soturilain pykälää luottamalla vieraisiin kissoihin, joten en halunnut julkisesti tuomita päällikön valintaa. Mesitähti halusi aina uskoa kaikista hyvää, eikä häntä voinut syyttää siitä. Vaikka mielestäni kolli asetti klaanin melkoiseen vaaraan tekemällä näin, hän oli kuitenkin Eloklaanin päällikkö ja minä vain soturi. Niin kauan kuin hän toimi soturilain mukaan, minulla tai muilla ei ollut oikeutta puuttua hänen päätöksiinsä päällikkönä.