Oli kulunut muutama kuu soturinimityksestäni ja tässä ajassa myös muutama ystäväni oli ansainnut nimensä. Laventelitassusta oli tullut Laventelitaivas ja Mehiläistassu tunnettiin nykyään Mehiläislentona. Myös Ampiaistassu oli saanut soturinimensä, ja pidin paljon Ampiaispiston soinnista. Olin tietysti iloinen koko kolmikon nimityksestä, mutta Ampiaispistoa olin kaivannut kaikista eniten. En ollut huomannutkaan, miten ikävä minulla häntä oli ollut, ennen kuin hän viimein muutti sotureiden pesään ja astui eloklaanilaisen velvollisuuksiin. Ampiaispistosta oli kasvanut jalo soturi, jota saatoin vain ihailla.
Harmikseni yksikään pentu- ja oppilasaikojeni ystävistä ei ollut päässyt mukaan tähän partioon, jonka mukana nyt kuljin Kuolonklaanin rajaa kohti. Aurinko loisti huipussaan puiden lomasta täplittäen maan varjoillaan. Sää oli tänään kuuma, ja mielelläni olisin tälläkin hetkellä polskimassa viilentävässä vedessä. Oloni oli melkein tukala, sillä ilma oli seisovaa, tuulta kun ei ollut. Päättelin, että muutkin partiolaiset jakoivat tuntemukseni, sillä tahtimme oli tavallista hitaampi. Onneksi kellään ei kuitenkaan ollut kiire, näin kuumalla ilmalla oli parempi olla väsyttämättä itseään turhaan.
Lähestyvän rajan huomasi sekä Kuolonklaanin että Eloklaanin hajujen voimistumisesta. Partion johtaja Väärävarjo käveli lähemmäs reviirien kohtaamispaikkaa, ja me muut seurasimme perässä. Aloin partion muiden jäsenten lailla vahvistamaan rajamerkkejä vilkuillen samalla toiselle puolelle rajaa. Kuolonklaanin reviiri oli vain muutaman askeleen päässä. Olisin aivan helposti voinut astella toiselle puolelle ja takaisin, ainoana esteenä oli soturilaki. Oli kummallista, että raja oli niin selkeä ja ehdoton. Tavasta, jolla klaanikissat suhtautuivat rajaan, olisi voinut kuvitella sen olevan monen hännänmitan korkuinen muuri.
Näköyhteyteni ei kuitenkaan katkennut minkäänlaiseen seinään, vaan saatoin esteettömästi tarkastella vihollisklaanin reviiriä. Katseeni osui keltaisiin kukkiin, joita kasvoi vain ketunmitan päässä rajasta Kuolonklaanin puolella. Tunnistin kukat keltamoiksi, joita käytettiin vaurioituneiden silmien hoitamiseen. Huokaisin pettyneenä: vaikka tätä yrttiä harvoin tarvittiin, vahingon sattuessa se oli korvaamaton apu. Kuolonklaanin parantajaa tuskin olisi haitannut, jos olisin vaivihkaa napsaissut mukaani pari kukkaa, mutta soturilaki kielsi rajan ylittämisen.
Yhtäkkiä tunsin jonkun katseen turkillani. Vilkaisin partiotovereitani, mutta kukin heistä oli keskittynyt merkitsemään rajaa tai juttelemaan keskenään. Rypistin otsaani kummastuneena ja siirsin katseeni Kuolonklaanin reviirille. Minun ei tarvinnut tähyillä vihollisklaanin puolelle kauaa, kun huomasin harmaat silmät muutaman ketunmitan päässä. Ne kuuluivat tummanharmaalle soturille, jonka nimen muistin olevan Varissulka. Kolli värähti kun huomasi jääneensä kiinni.
Katsahdin Väärävarjoon ja muihin; heidän huomionsa oli edelleen toisaalla.
“Mitä tuijotat?” uskaltauduin sihahtamaan kuolonklaanilaiselle. En tarkoittanut sanomaani kysymyksenä, johon olisi kuulunut vastata, mutta niin Varissulka päätti sen tulkita.
“En mitään”, hän naukaisi muina kolleina. “Ihailen vain yliluonnollista kauneuttasi.”
Siristin silmiäni epäluuloisena. En tiennyt, oliko soturi tosissaan vai ei: hänen äänensävynsä oli väritön ja katse ilmeetön. Sain nopeasti huomata, että Varissulka ei ollut kovin helposti luettava kissa.
“Yritä näyttää vähän vähemmän epäilyttävältä”, tuhahdin ja käännyin ympäri valmiina astelemaan pois. Varissulka ei kuitenkaan ollut valmis lopettamaan keskustelua.
“Voisit kenties ottaa neuvostasi vaarin myös itse”, hän vastasi ja asteli keltamoiden luo. “Huomasin sinut haikailemassa näiden perään. Ovatko ne arvokkaita tai jotain?”
Hetken asiaa harkittuani käännähdin takaisin rajan suuntaan ja otin muutaman varovaisen askeleen lähemmäs kuolonklaanilaista. Jos en tulkinnut Varissulkaa aivan väärin, hän oli kiinnostunut näistä yrteistä. Vaikka en saisi noita arvokkaita kasveja Eloklaanin käyttöön, voisin ainakin suostutella kollin viemään ne Kuolonklaanin parantajille.
“Ne ovat keltamoita. Niillä voidaan hoitaa silmävammoja”, kerroin mittaillen kasveja katseellani. “Ehdottaisin, että viet ne klaaninne parantajille, he varmasti arvostaisivat sitä.”
Varissulka katsoi minua hetken sanaakaan sanomatta. Hän tuntui kuin arvioivan minua, mikä sai oloni kiusaantuneeksi. Kaiketi soturi huomasi vaikutuksensa, sillä hänen kasvoilleen ilmestyi ärsyttävä virne.
“Miksi haluaisit auttaa Kuolonklaania?” hän kysyi viimein. “Ehkä nämä ovatkin jotain myrkkyä ja yrität tappaa minut.”
Kollin syytös sai minut vihaiseksi. Miten hän saattoi kyseenalaistaa minua noin? Jos olisin ollut hänen sijassaan, olisin oitis tarttunut tilaisuuteen auttaa klaanin kissoja. En olisi noin vain torjunut ystävällisen kissan apua.
“En ole sellainen kissa”, vastasin äkäisesti. “Haluan auttaa kaikkia kissoja, olivat he eloklaanilaisia tai kuolonklaanilaisia tai ketä hyvänsä. Ymmärrän, ettei sinulla ole mitään syytä luottaa minuun, mutta tiedä, että haluan jokaisen kissan parasta.”
Käännähdin vihaisesti ympäri ja astelin takaisin partioni luo jättäen Varissulan miettimään sanomisiaan. Toivoin kyllä, että hän keräisi nuo keltamot, muuten ne menisivät hukkaan. En voinut ymmärtää, miksi hän kuvitteli minun valehdelleen - mitä syytä minulla oli valehdella?
Pian muutkin partiolaiset olivat valmiita merkkien kanssa ja lähdimme jatkamaan matkaamme. Kaunis sää ja heleä lintujen laulu sai Varissulan ja hänen ärsyttävän käytöksensä nopeasti katoamaan mielestäni.

"Metsähalla ei epäröinyt repiä Mesitähden kaulaa auki eikä varmasti olisi epäröinyt tappaa Mehiläislentoakin", totesin synkästi. Naaras oli arvaamaton: klaanissa vieraillessaan hän oli käyttäytynyt varsin hyvätapaisesti, eikä hänestä ollut ollut harmia kenellekään. Joko Metsähalla oli ollut alusta asti päästään viallaan ja vain esittänyt muuta, tai sitten jokin muu oli saanut hänet menettämään järkensä.
"Se kissa olisi saattanut vahingoittaa vielä monta muuta klaanitoveriamme, ellet olisi tehnyt, mitä täytyi. Teit sen, minkä jokainen soturi olisi tehnyt vastaavanlaisessa tilanteessa - pelastit toverisi." Puhuessani pidin katseeni Pohjaharhassa. Valkoinen soturi katsoi minua edelleen ilmeettömästi, mutta näin hänen silmistään, että hän pohti sanojani.
"Tähtiklaani ei ole armoton", jatkoin pehmeämmin ja vaihdoin asentoani, sillä taistelusta rasittuneita lihaksiani oli alkanut taas jomottaa. "Esi-isät ymmärtävät, ettei lakia voida soveltaa kaikissa tilanteissa. Pääasia on, että pyrit toimimaan omatuntosi mukaan ja olet rehellinen itsellesi. Minun mielestäni sinä teit sen, mitä sinun täytyi, eikä kukaan voi syyttää sinua siitä. Elämän ja kuoleman kysymykset häilyvät yleensä vaikeasti tulkittavissa oikean ja väärän rajamailla. Metsähallalle annettiin mahdollisuus antautua, mutta hän valitsi toisin, ja sillä oli valitettavat seuraukset."
En ollut ikinä joutunut surmaamaan toista kissaa, mutta tiesin, että jos joku läheisistäni olisi ollut vaarassa, olisin ollut valmis tekemään sen.

//Pohja?

Katsoin vakavailmeisenä Hiilihammasta, joka oli hyvien tapojensa mukaisesti kiittänyt minua Mehiläislennon hengen pelastamisesta. Olin otettu kiitoksista, mutta Metsähallan kuolema pyöri edelleen mielessäni. Hiilihammas tunsi minut hyvin, joten huoleni ei jäänyt häneltä huomaamatta.
"Miten sinä voit?" tabbykuvioinen soturi kysyi aidosti kiinnostuneen oloisena. Katseeni oli harhaillut Hiilihampaasta pesän lattialle, mutta kollin kysyessä vointiani se kääntyi takaisin häneen.
"Ei minulla ole mitään hätää", vakuutin mahdollisimman normaalilla äänellä, mutta tahtomattani pienoinen särinä rikkoi ääneni tasaisuuden. Hiilihammas kallisti huolestuneena päätään, jolloin tiesin jääneeni nalkkiin. Entinen mestarini tunsi minut niin hyvin, että valehteleminen oli turhaa. Päästin ilmoille pienen huokauksen ja pyyhkäisin etukäpälälläni pesän hiekkaista maata.
"Minä vain mietin", aloitin pitäen heti pienen tauon valitakseni sanani oikein, "mietin soturilakia. Esi-isät sanovat, ettei kunniallisen soturin tarvitse tappaa muita, ellei se ole välttämätöntä klaanin tai muiden kissojen turvallisuuden takia." Pidin taas pienen tauon, ja Hiilihammas pysyi myös hiljaa. Toiset eloklaanilaiset olisivat saattaneet kuvitella minun antaneen puheenvuoroni heille, mutta entinen mestarini tunsi minut kyllin hyvin tietääksen, että aioin vielä jatkaa. Kun olin saanut hetken hiljaisuuden päätteeksi muotoiltua sanat järkeviksi päässäni, jatkoin mietteliäänä:
"Mistä minä tiedän, oliko oikein riistää Metsähallan henki? Entä jos hän ei ollutkaan aikeissa tappaa Mehiläislentoa? Minut on opetettu kunnioittamaan kaikkea elämää, ja nyt olen tappanut toisen kissan, vienyt häneltä mahdollisuuden elämään. Minä pelkään, että esi-isät katsovat minun tehneen virheen ja rankaisevat minua siitä."
Puhuessani katseeni oli harhautunut taas pois taistelussa rähjääntyneestä soturista, mutta päätettyäni puheenvuoroni kohtasin taas Hiilihampaan jäänsinisen katseen. Mielestäni Hiilihammas oli kunniakas, viisas ja hyvä soturi, jonka vuoksi uskalsin avata hänelle mieltäni painavia asioita. Hän oli kissa, joka oli aidosti kiinnostunut klaanitovereidensa hyvinvoinnista. Uskoin ja toivoin, että hän osaisi auttaa minua tämänkin ongelman kanssa.

//Hiili?

Taistelu pyöri mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen: Joku hyppäsi niskaani ylhäältä päin. Samaan aikaan toinen hyökkääjä kävi Mesitähden päälle vieressäni, enkä päässyt auttamaan. Kamppailu kävi kuumana, ja ainoa tavoitteeni lopulta enää vain pysyä hengissä. Jossain vaiheessa kimppuuni tuli useampi kissa kerralla ja iskuja sateli joka puolelta. Kuin Tähtiklaanin armosta Minttuliekin partio saapui paikalle ja auttoi kukistamaan erakot. Taistelun loputtua huomasin Mesitähden makaavan maassa elottomana. Metsähalla oli vienyt päälliköltä yhden hengen.
Kaikki kävi nopeasti: alakynteen jäänyt Metsähalla kävi poikani Mehiläislennon kimppuun. Yritin ehtiä hänen avukseen, mutta taistelussa saamani vammat polttelivat eri puolella kehoani ja hidastivat minua. Onneksi Pohjaharha ehti hätiin ja surmasi Metsähallan pelastaen samalla poikani hengen. Jossain vaiheessa ajatukseni sumenivat totaalisesti uupumuksesta ja saatoin vain seurata Rastaskukkaa leiriin, jossa Liljatuuli ja Leimusilmä paikkasivat minut.
Nyt makasin valveilla yhdellä sairasaukion pedeistä. Olin nukkunut taistelun jälkeen sikeästi ja kerännyt voimia. Yhteenotto oli ollut väsyttävämpi kuin olin osannut kuvitellakaan. Parantajien levittämä salva oli lievittänyt haavojen kuumotusta, ja oloni oli huomattavasti parempi eiliseen verrattuna. Ilmeisesti Mesitähden tila ei loppujen lopuksi ollut niin vakava, että tämän olisi tarvinnut viettää yötä parantajan pesällä. Siitä sai varmasti kiittää Tähtiklaania.
Raotin hiukan silmiäni, kun kuulin Liljatuulen astelevan sairasaukion poikki ulos pesästä. Pienen hetken kuluttua kuulin askelten tulevan takaisin päin ja oletin parantajakissan palaavan jo. Yllätyksekseni tulija oli kuitenkin Pohjaharha. Avasin silmäni kokonaan ja nostin päätäni.
"Huomenta", nuori soturi maukui kohteliaasti. "Miten sinä voit?"
Suun avaaminen sattui, sillä yksi erakoista oli purrut minua kipeästi kuonoon. Siitä huolimatta onnistuin vastaamaan hieman käheästi naurahtaen: "On sitä paremminkin voitu, mutta hengissä ollaan."
Kampesin itseni istumaan hiukan vaivalloisesti. Ruhjeet olivat pieni hinta elossa olemisesta. "Ilman teidän partiotanne olisimme olleet varmasti vainaita", naukaisin äänessäni kiitollisuutta. "Sinä myös pelastit poikani hengen, enkä voi kiittää sinua siitä kylliksi."
Pohjaharha oli yleensä hyvin ilmeetön, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Olin kuitenkin toiminut hänen mestarinaan ja oppinut lukemaan kollia vähän, ja siitä syystä pystyin aavistamaan, että jokin painoi hänen mieltään. Arvelin sen johtuvan Metsähallasta - kolli oli joutunut tappamaan toisen kissan puolustaakseen klaanitoveriaan, mutta se ei varmasti keventänyt hänen tunnontuskiaan.
"Miten sinä voit?" kysyin puolestani ja tutkailin nuorukaista katseellani. Olin tuntenut Pohjaharhan pennusta asti. Hän oli hyvin tunnollinen soturi ja pyrki aina noudattamaan soturilakia. Lait eivät kuitenkaan voineet antaa vastauksia kaikkiin kysymyksiin, etenkään niihin, jotka liittyivät elämään ja kuolemaan.

//Pohja?

Hiilihammas: 29kp! -

Mesitähti: 59kp! -

Omenahuuma: 14kp -

Pohjaharha: 10kp -

Sumupentu: 5kp -

Sypressitassu: 13kp -

Ampiaispisto: 13kp -

"Herätys, Ampiaispisto", ääni tunkeutui mitä mukavimpaan uneen. Unessa olimme kävelyllä Kultasiiven kanssa ja hunajanvärinen naaras oli juuri kertonut rakastavansa minua. Oli tympeää herätä niin ihanasta unesta harmaaseen arkeen. Raotin tympääntyneenä silmiäni ja kohtasin Salviakatseen vihertävän keltaiset silmät. Naaras näytti säikähtävän äkäistä katsettani, ja tuon kasvoille piirtyi pahoitteleva ilme.
"Anteeksi", hän kuiskasi hiljaisella äänellä ja painoi päänsä alas, "Minttuliekki nimesi sinut mukaan auringonnousun partioon. Muut odottavat meitä jo."
"Joo joo, minä tulen", tuhahdin vastahakoisesti ja kampesin hitaasti venytellen itseni ylös sammalista. Salviakatse nyökkäsi ja peruutti ulos sotureiden pesästä. Räpyttelin väsyneenä silmiäni ja hetken jo harkitsin jääväni nukkumaan. Joku kuitenkin tulisi pian repimään minut ylös, joten se olisi ihan turhaa. Pesä oli täynnä nukkuvia sotureita, ja minun kävi heitä kateeksi. Inhosin yli kaiken aikaisia aamuja. Sipaisin muutaman kerran törröttäviä rintakarvojani, ennen kuin astelin Salviakatseen perässä ulos sotureiden pesästä. Laahustin väsyneenä piikkihernemuurin viertä pitkin leirin uloskäynnille, jossa partio jo odotti minua. Silmäilin nopeasti läpi partioon osallistuvat kissat, ja ilokseni huomasin myös Mehiläislennon olevan mukana. Valkea kolli istui selkä suorassa Salviakatseen vierellä ja kohtasi väsyneen katseeni.
"Huomenta", hän sanoi pirteällä äänellä.
"Huomenta", mutisin melko epäselvästi. Kun partio siirtyi ulos leiristä, jättäydyin sen perälle. Laahustin vähän matkan päässä edelläni kulkevasta Mehiläislennosta ja silmäilin puolihuolimattomasti ympäristöä. Partion johdossa oleva Harhamiete oli sanonut heti leirin ulkopuolella jotakin, mutta väsyneet aivoni eivät jaksaneet kuunnella. Minulla ei siis ollut mitään käsitystä, minne suuntaan partio oli matkalla. Seurasin vain Mehiläislentoa.
Kun olimme päässeet joen yli Koivumetsään, veljeni hidasti hieman tahtiaan ja jättäytyi minun vierelleni. Raikas viherlehden lopun tuuli oli saanut minut miltei täysin hereille, että jaksoin jopa kääntää katseeni veljeni suuntaan.
"Harmi, ettet päässyt mukaan kokoontumiseen", kolli avasi keskustelun.
"Miten siellä meni? Kertoivatko kuolonklaanilaiset jotakin jänniä salaisuuksia?" virnistin leikkisästi. Mehiläislento väläytti minulle huvittuneen hymyn, mutta pudisti päätään.
"Minä juttelin hetken Kuolonklaanin varapäällikön kanssa. Hän ei vaikuttanut lainkaan sellaiselta ilkeältä kissalta, miksi kuolonklaanilaiset usein kuvaillaan", soturi kertoi innostuneena.
"Ai, millainen hän sitten oli?" kysyin aidosti kiinnostuneena.
"Ihan rento! Juttelimme klaanien eroavaisuuksista, ja Henkäysvarjokin sanoi, että hän oli saanut aivan toisenlaisen kuvan eloklaanilaisista. Hän kiitti minua, kun korjasin hänen käsityksensä", valkea kolli naukui mielissään. Kurtistin epäilevästi kulmiani. Veljeni tarina kuulosti aivan liian hyvältä ollakseen totta. Kyllä kai Kuolonklaanin varapäällikkö oli ennenkin jutellut eloklaanilaisten kanssa? Tosin minun veljeni oli erityisen kohtelias ja mukavaa seuraa, joten ehkä olikin ihan mahdollista, että hän oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen kuolonklaanilaiseen.
"Vau, aika uskomatonta!" hihkaisin ja lisäsin virnistäen: "Minä pysyttelen kuitenkin mielelläni kaukana kuolonklaanilaisista."
Mehiläislento kohautti lapojaan:
"Minä taas voisin tutustua heihin enemmänkin." Oli huolestuttavaa, miten kiinnostunut veljeni oli vieraan klaanin asioista, mutta toisaalta se kuulosti ihan seikkailulta. Minua ei niinkään kiinnostanut Kuolonklaani, mutta jos Mehiläislento päättäisi pistäytyä salaisella vierailulla naapuriklaanin reviirillä, olisin ehdottomasti mukana!
"Kunhan muistat pitää minut ajan tasalla ja pyytää minut mukaan, jos aiot tehdä jotakin jännittävää!" kuiskasin niin hiljaa, etteivät muut partion jäsenet kuulisi sitä. Mehiläislento katsoi minua hymyillen, "tietysti, mutta uskon pysytteleväni visusti rajan tällä puolen ja toimia vain soturilain mukaan."
"Hei, älkää jääkö jälkeen!" Harhamietteen huudahdus sai meidät molemmat säpsähtämään. Huomaamattamme olimme hidastaneet tahtiamme niin, että olimme jääneet monen ketunmitan päähän muista partion jäsenistä. Mehiläislento kiristi tahtiaan ja kiiruhti nopeasti partion kiinni. Seurasin kollia aivan tämän kannoilla.
Loppupartio menikin kaikessa hiljaisuudessa, emmekä enää jutelleet Kuolonklaanilaista tai sen suuremmin mistään muustakaan. Vaikka olinkin mielelläni mukana ja perillä veljeni asioista, toivoin, ettei hän sotkisi itseään mihinkään kuolonklaanilaisten juttuihin. Pahinta olisi, jos hän sattuisi rakastumaan kuolonklaanilaiseen! En halunnut, että veljeni tulisi karkotetuksi klaanista, joten minun olisi pidettävä huoli, ettei hän menisi tekemään mitään niin typerää.

Olin tavannut kokoontumisessa ihanan kollin nimeltä Pyörretassu. Hän oli Mäyräkynnen (jota päin olin juossut Kuolonklaanin rajan ylitse) ja Orvokkisydämen poika. Joten aika huonosta perheestä Kuolonklaanin hierarkiassa kuulemma. En nyt aivan uskonut, että kuolonklaanilaisilla oli “hierarkia” perheen ja syntyperän määrityksellä mutta minä en olisi ollut siellä todellakaan suuressa suosiossa. Pyörretassu oli komea ja ystävällinen ja ennen kaikkea - mitä oikein ajattelen!! En saa ihastua toisen klaanin kissaan tai edes ystävystyä! En! En! En!
Sekavat ajatukseni keskeytyivät, kun Sumupentu tuli luokseni ja pyysi leirin esittelykierrosta. Lähdin viemään häntä ympäri leiriä.

"Mitä etsit?” kysyin Sumupennulta, kun tämä tunki sisään soturien pesään. Sumupentu hätkähti ja kääntyi hitaasti katsomaan minua. "En mitään", kollipentu vastasi nopeasti. "Selvä, mutta tämä on soturien pesä", huomautin ja katsoin pentua merkitsevästi. "Ai", Sumupentu tuhahti. Käänsin katseeni tassuihini. "Ehkäpä meidän olisi parasta lähteä", huomautin ja harpoin ulos parilla terävällä askelella. Sumupentu kohautti olkiaan ja tuli perässäni. "Tässä on aukio", kerroin ja osoitin tassullani ympärillemme aukenevaa aukiota. "ja tuolla on oppilaiden pesä." Katselin, kun Sumupentu kuljetti katsettaan aukiota pitkin kohti oppilaiden pesää sen luokse ja kääntyi takaisin minuunpäin. "Tuolla on parantajan pesä ja sairasaukio", nyökkäsin kohti parantajan pesää. Siirtelin käpäliäni leirin pehmeällä maaperällä. "Haluan parantajaksi", Sumupennun möläytys harhautti ajatuksiani entisestään. "Oikeastiko?" kysyin hämmentyneenä. Kollista tulisi mahtava soturi aikoinaan mutta parantajaksi? "Kyllä”, Sumupentu nyökkäsi sanojensa vahvikkeeksi. Kolli kääntyi vuorostaan Litteäkiveä kohti. "Mikä tuo kivi on?" hän hämmästeli silmät ammollaan. "Sitä sanotaan Litteäkiveksi", kerroin hänelle. "Litteä..mikä?" Sumupentu kysyi uudestaan. Pyöräytin silmiäni salaa. “Litteäkivi”, kerroin turhautuneena mutta yritin peittää sen äänestäni. “Sypressitassu?” "No?" kysyin ja käännyin Sumupentua kohti. Pentu oli ihana mutten halunnut myöntää sitä. "Olenko minä joku vierailija?” Sumupennun kysymys uli äkkiä mutta koska hän vaikutti pelokkaalta kosketin hännälläni hänen selkäänsä ja vastasin: "Et." Huomasin, että pentu oli hermostuksissaan. "Et ole”, toistin lempeästi. “Enhän”, kolli jankkasi. Minua alkoi jo turhauttaa - miksi tuo ei voi ymmärtää!? “Etkä ole”, jankutin takaisin. Möläytin suustani sanoja joita en olisi halunnut möläyttää: "Miksi olisit? Eikä Eloklaani heitä pientä pentua metsään vaikka se olisi puoliksi mäyrä!" Olin itsekin häkellyksissä ja huomasin, että Sumupentukin oli häkeltynyt. Meitä alkoi naurattamaan ja pyrskimme hieman. "Puoliksi mäyrä?" "No joo, ehkä ei ihan niin”, nauroin jo ääneen. Lämpö täytti minut samallalailla kuin Pyörretassun kanssa - Ei! "Mikä sitten tuo aukko tuolla kiven alla on?" Sumupentu keskeytti petolliset ajatukseni. "Se on päällikkömme Mesitähden pesä", vastasin. "Päällikkönne?" Sumupentu kummasteli. "Niin, päällikkömme", vastasin. “ja huomaa päällikkömme eikä päällikkönne!” huomautin. “Minun täytyy nyt mennä tehtäviini lupasin auttaa Liljatuulta ja Leimusilmää parantajan pesällä joten kiidän sinne pikavauhtia”, sanoin hymyillen ja oikeasti hieman pahoillani. “Hei sitten”, Sumupentu hyvästeli minut. Lähdin kohti parantajan pesää. Muistin poimia mukaani pari hiirtä ja oravan parantajille.
Pääsin parantajien pesälle ja laskin saaliit sairasaukion laidalle myöhemmin siitä otettaviksi. Astelin kohti Liljatuulta, joka oli kumartunut vuoteen ääreen. Kävelin hänen luokseen ja olin juuri avaamassa suuni mutta järkytys iski takaisin enkä voinutkaan sanoa enää mitään. Putouslaulun hervoton ruumis alkoi sätkiä mahdottoman lujaa. Häntä ravisteli jokin kuumetauti. Nielaisin järkyttyneenä, kun naaraan valkea ruumis sätki. Jäädyin paikalleni ja tärisin hiljaa paikallani. Putouslaulun silmät muljahtivat hän sätkäisi vielä kerran tai pari ja valahti sitten veltoksi. “Olen erittäin pahoillani, että jouduit näkemään tuon”, Liljatuuli pahoitteli muttei vaikuttanut yhtään pahoittelevalta. “K-kuoliko h-hän”, sopersin. Liljatuuli nyökkäsi surullisesti. Käännähdin ja säntäsin ulos pesästä karvat pystyssä. Muistin vain Putouslaulun suusta valuneen vaahdon sekaisen veren. Syöksyin suoraan oppilaiden pesään ja omalle makuusijalleni. Käperryin kerälle vaikka en ollutkaan väsynyt. Tungin nenäni häntäni alle ja ainoa asia mitä toivoin oli, että saisin jutella Hallavarjolle tästä. En vain uskaltanut mennä aloittamaan keskustelua! Tärisin hirveästi mutta nukahdin pian levottomaan kyyneleiden täyteiseen uneen.

Vilkuilin ympärilleni. Tassutin pesään. Vuoteita oli kymmeniä. Kissojen tuoksu tuntui pesälle. "Mitä etsit?' Sypressitassu kysyi. Hätkähdin. "En mitään." vastasin nopeasti. "Selvä, mutta tämä on soturien pesä." totesin Sypressitassu. "Ai." sanoin. Sypressitassu käänsi katseensa. "Ehkäpä meidän olisi parasta lähteä." hän sanoi ja harppoi ulos. Kohautin olkiani. Seurasin naarasta aukiolle. "Tässä on aukio." hän sanoi. Nyökkäsin viileästi. "Ja tuolla on oppilaiden pesä." Sypressitassu jatkoi. Vilkaisin pesää. "Tuolla on parantajien pesä." kuulin Sypressitassun sanovan. Pesässä näkyi erilaisia lehtiä ja yrttejä. "Haluan parantajaksi." sanoin heti. "Oikeastiko?" Sypressitassu kysyi. "Kyllä." vastasin. Katseeni kääntyi heti kiveen aukiolla. "Mikä tuo kivi on?" hämmästelin. "Sitä sanotaan Litteäkiveksi." Sypressitassu vastasi. "Litteä..mikä?" kysyin. Ymmärtäminen oli hankalaa. En ollut klaanisyntyinen, vai olinko? Päähäni tuli monia kysymyksiä. "Sypressitassu?' kysyin. "No?" Sypressitassu kääntyi minuun päin. "Olenko minä joku vierailija?' kysyin pelokkaana. "Et." Sypressitassu sanoi heti. Minua hermostutti. "Et ole." Sypressitassu toisti. Minua pelotti kovasti. "Enhän?" varmistin. "Etkä ole." Sypressitassu totesi. "Miksi olisit?" "Eikä Eloklaani heitä pientä pentua metsään vaikka se olisi puoliksi mäyrä!" Nyökkäsin häkeltyneenä. Väkisinkin minua alkoi naurattaa. "Puoliksi mäyrä?" kysyin. "No joo, ehkä ei ihan niin." Sypressitassu vastasi ja hymyili. Tunsin lämpöä Sypressitassua kohtaan. Vaikka olinkin hyvin kylmäkiskoinen, hän vaikutti lämpimältä ja mukavalta. Hymyilin takaisin. Pienet tassuni syyhysivät. "Mikä sitten tuo aukko tuolla kiven alla on?" kysäisin. "Se on päällikköme Mesitähden pesä." Sypressitassu vastasi. "Päällikkönne?" kummastelin. Se kuulosti kummalliselta. "Niin, päällikkömme." Sypressitassu vastasi.

"Sypressi?"

Raotin hitaasti väsyneitä silmiäni. Lihaksiani särki, ja muistin heti eilisen taistelun. Palattuamme leiriin olin ollut liian väsynyt jutellakseni kimppuumme hyökänneiden kissojen kanssa, ja Minttuliekki oli patistanut minut parantajan pesälle. Liljatuuli oli tarkastanut vammani ja todennut, etteivät ne tarvitsisi juurikaan hoitoa. Parantajanaaras oli peitellyt kasvoillani ja kaulallani olevat haavat pahanhajuisella salvalla ja hämähäkin seitillä. Sen jälkeen naaras oli komentanut minut ensin syömään ja sitten nukkumaan. Olin niin väsynyt, etten jaksanut väittää vastaan. Minttuliekki oli ollut seuranani sen ajan, kun olin syönyt ja saatteli minut sitten omalle pesälleni.
Nousin hitaasti ylös sammalvuoteeltani ja irvistin kivusta. Siellä täällä kehossani oli pienempiä haavoja, joita kirveli inhottavasti liikkuessani. Turkkini oli aivan sotkuinen, joten pyhitin pienen hetken sen sukimiseen. Ohut ja lyhyt turkkini paljasti hyvin ne kohdat, joista oli irronnut karvatukkoja taistelun lomassa. Sukiessani turkkiani, kävin mielessäni läpi eilisiä tapahtumia. Olin lähestulkoon varma, että Metsähallan ja hänen tovereidensa hyökkäys oli se, mistä Lauhalaukka oli minua varoittanut. Pelko kalvoi yhä sisälmyksiäni, sillä en voinut olla varma, oliko vaara vieläkään ohi. Jos Metsähallalla oli jossain lisää ystäviä, he tulisivat varmasti etsimään tovereitaan. Päätin, että minun olisi puhuttava kahdelle vangittuna olevalle erakolle mitä pikimmiten.
Kun turkki oli kyllin siisti, nousin seisomaan ja astelin kohmeisin askelin ulos Litteäkiven alta. Aurinko oli jo korkealla, ja pääaukio oli täynnä kissoja. Muutama heistä käänsi päänsä suuntaani huomatessaan minut.
"Huomenta", tervehdin Litteäkiven liepeillä istuvaa Pehmoturkkia. Naaraan kasvoille muodostui lämmin, mutta säälivä hymy.
"Huomenta, Mesitähti. Mukava nähdä, että olet kunnossa", vaaleaturkkinen naaras lausahti lämpimällä äänellään. Nyökkäsin soturille kuin kiitoksena. Käänsin katseeni pois soturittaresta, ja annoin katseeni kiertää vapaasti leirin ympäri. Etsin Minttuliekkiä, muttei punaturkkista naarasta näkynyt aukiolla. Katseeni pysähtyi Väärävarjoon, joka oli myös kohdistanut omansa minun suuntaani. Valkoturkkinen soturi ei säikähtänyt katseemme kohtaamista, vaan piti meripihkaiset silmänsä yhä visusti minussa. Astelin isäni luokse ja tervehdin tätä kohteliaasti. Kolli nyökkäsi tervehdykseksi.
"Oletko nähnyt Minttuliekkiä?" esitin valkealle kissalle kysymyksen. Väärävarjo nyökkäsi.
"Hän on klaaninvanhimpien pesässä; ne hyökkääjät majoitettiin väliaikaisesti sinne", kolli murahti ja lisäsi vielä, "klaaninvanhimmat siirrettiin pentutarhalle." Katseeni siirtyi soturista klaaninvanhimpien pesänä toimivaan karhunvatukkapensaaseen.
"Kiitos, minun täytyy mennä sinne heti", totesin nopeasti ja nousin ylös.
"Tietysti", kolli murahti hieman pettyneesti, muttei jäänyt pidättelemään minua. Tuntui pahalta jättää Väärävarjo yksin, olihan kolli kuitenkin isäni, vaikkemme olleet tunteneet kovin kauaa. Päätin, että lähestyisin häntä paremmalla ajalla ja viettäisin hänen kanssaan aikaa.
Kuljettuani aukion poikki karhunvatukkapensaan luokse, pujahdin sisään pesään. Heti pesän sisäänkäynnin edessä kohtasin vaaleanharmaan naaraan, jonka tunnistin Salamataivaaksi.
"Tänne ei-", naaras ehti sanoa, ennen kuin tunnisti minut, "anteeksi, tule vain." Soturi painoi pahoittelevasti päänsä alas ja teki minulle tilaa. Hymyilin ystävällisesti naaraalle ja astelin tämän ohi syvemmälle pesään. Minttuliekki istui kahden tabbykuvioisen erakon edessä ja vilkaisi nopeasti minua, kääntäen sitten katseensa takaisin kaksikkoon.
"Saitko levättyä?" punaruskea naaras kysyi katse visusti erakoissa.
"Ihan tarpeeksi. Oletteko jo haastatelleet heitä?" kysyin rauhallisella äänellä ja istuin kumppanini vierelle. Ruskeat kollit olivat hereillä, ja he seurasivat tiiviisti katseillaan meidän liikkeitämme. Kissat makasivat vierekkäisillä sammalvuoteilla lähellä toisiaan. Nähtävästi Liljatuuli tai Leimusilmä oli käynyt heidän luonaan, sillä kollien haavoja oli paikkailtu.
"Emme vielä. Ajattelin, että tahdot tehdä sen", naaras lausahti. Käänsin katseeni Salamataivaan puoleen.
"Vahtivuorosi on ohi, minä jatkan tästä", nau'uin ystävällisellä äänellä harmaalle soturille. Naaras katsoi minua empien, mutta nyökkäsi.
"Kiitos", soturitar tokaisi ja astui ulos pesästä. Vihreä katseeni kääntyi takaisin erakoihin.
"Keitä te olette?" päätin aloittaa keskustelun mahdollisimman rauhanomaisesti. Ei olisi kenellekään hyväksi, jos olisin vihamielinen. Oli parempi ottaa kaksikko vastaan kuin he olisivat vieraitamme.
"Minä olen Karju, ja tässä on veljeni Kiero", pienempi kolli vastasi virnistäen, "ja se ystävämme oli Metsähalla, vaikka sen sinä varmaan tiesitkin jo. Ihan hyvä, että tapoitte sen, hän meinaan oli aika raivostuttava tapaus." Kollin sanat saivat minut sanattomaksi. Millaisia kissoja nämä oikein olivat, kun toverin kuolema ei hetkauttanut heitä lainkaan?
"Miksi te hyökkäsitte kimppuumme?" esitin kysymyksen vakavana hetken hiljaisuuden jälkeen. Arpiturkkinen kolli vilkaisi epäröiden veljeään, joka ei vaivautunut kääntämään katsetta pois minusta.
"Se oli kaikki Metsähallan suunnitelmaa", kolli murahti, "minä halusin vain nähdä, että heräätkö sinä oikeasti henkiin." Erakon kasvoille piirtyi huvittunut virne, mutta tämän vierellä makaava kissa pysyi vakavana.
"Mitä suunnitelmaa?" kysyin siristäen silmiäni. Karju katsoi minua virnistäen.
"Mitä minä saan, jos kerron?" kissa kysyi naurahtaen ja sipaisi huolettomasti kielellään käpäläänsä. Vilkaisin empien Minttuliekkiä, joka käänsi myös katseensa minuun.
"Jos toimitte yhteistyössä kanssamme, ette ole vankejamme, vaan vieraitamme", lausuin rauhallisella äänellä ja kohtasin Karjun rusehtavan vihreät silmät. Kolli näytti mietteliäältä ja vilkaisi veljeään.
"Mitä mieltä sinä olet? Tahdommeko olla näiden kissojen vieraita?" kolli kysyi. Kiero siristi silmiään, muttei sanonut mitään. Karju käänsi katseensa takaisin minuun.
"Mitä eroa on vangilla ja vieraalla?" tabbykuvioinen kolli kysyi.
"Kun olette kertoneet kaiken mitä tahdomme tietää, saatte vapaasti lähteä", lupasin empimättä, ja huomasin Minttuliekin katseen kääntyvän taas minuun. Varapäällikön katse oli tiukka, hän ei kai ollut kanssani asiasta samoilla linjoilla. Mutta minä tahdoin uskoa, että jos nämä kissat pystyisivät tekemään yhteistyötä kanssamme, voisimme huoletta päästää heidät vapaaksi.
"Nääh, hyvä on sitten", Karju tuhahti lapojaan kohauttaen, "mitä arvon Mesitähti tahtoo tietää?"
"Miksi Metsähalla halusi hyökätä kimppuumme?" esitin saman kysymyksen toistamiseen, toivoen tällä kertaa saavani siihen vastauksen. Karju näytti mietteliäältä ja pysyi hetken vaiti ennen kuin vastasi:
"Sepä vasta olikin surkea tarina", kolli naurahti muka liikuttuneena, "tavatessamme, hän jaaritteli pitkät pätkät pikku-pikku pojastaan, jonka hän jätti siihen toiseen klaaniin kauan sitten. Sinä kuulemma käännytit hänen pienen Mahlahallansa ja teit kollirukasta ihan vässykän. Sitten kävi pienen pieni onnettomuus, johon Metsähallalla saattoi olla hieman osuutta ja joku kissa hukkui. Siinä samassa meni myös Mahlahalla, ja Metsähalla suuttui aika kovasti. Se vanha naaras pimahti ihan täysin ja suunnitteli yöt ja päivät sinun tappamistasi. Huh huh, sitä oli aika rankkaa seurata sivusta. Hän kertoi, että sinua ei voisi tappaa noin vain, ja minä en uskonut. Halusin nähdä sen itse, ja siksi me lähdimme mukaan sen pipipään suunnitelmaan." Koko ajan puhuessaan Karjun kasvoilla oli virne, joka sai oloni epämukavaksi. Tämä kissa vaikutti täysin tunteettomalta ja epälojaalilta.
"Moniko muu tässä suunnitelmassa oli mukana?" kysyin yrittäen sivuuttaa sen, miten inhottavalta kissalta Karju vaikutti. Kolli pudisteli päätään.
"Vain me, ei ketään muita. Voin vannoa sen", hän tokaisi lapojaan kohauttaen. Kolli puhui niin vakuuttavasti, että minä uskoin häntä. Kysymykseni eivät kuitenkaan loppuneet siihen:
"Missä te asutte?"
"Emme missään", kolli vastasi nopeasti, "emme tykkää pysyä yhdessä paikassa liian pitkään. Sellaisesta tulee turvaton olo." Nyökyttelin hitaasti päätäni.
"Mikäli tahdotte, te voitte jäädä Eloklaaniin niin pitkäksi aikaa kun vain tahdotte. Voitte tutustua klaanimme elämään, mutta yhdellä ehdolla: käyttäydytte asiallisesti ja meidän sääntöjemme mukaan. Ette aiheuta riitaa tai vahingoita klaanini jäseniä", katsoin tiukasti vuorotellen Karjua ja Kieroa. Molemmat vilkaisivat toisiaan.
"Joo, kyllä me voimme hetkeksi jäädä. Sinä teit minuun vaikutuksen, Mesitähti. Anteeksi se eilinen, oltaisiinko kavereita?" kolli kysyi ja väänsi kasvoilleen jonkin hymynkaltaisen. Myös minä väläytin kollille hymyn:
"Ollaan vain. Pysytelkää vielä täällä pesässä sen aikaa, että kerron klaanille tästä asiasta. Tulen kertomaan, kun voitte tulla ulos."
Molemmat kissat nyökäyttivät päitään, ja minä poistuin Minttuliekki perässäni ulos klaaninvanhimpien pesästä. Punaruskea naaras kiiruhti rinnalleni, kun astelin kohti Litteäkiveä.
"Oletko aivan varma, että heihin voi luottaa?" naaras kysyi. Käänsin lämpimän katseeni kumppaniini.
"He kertoivat kaiken mitä tahdoimme tietää. Minun mielestäni he vaikuttavat ihan luotettavilta. Jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden, eikö niin?" kosketin hellästi kuonollani Minttuliekin kuonoa ennen kuin loikkasin Litteäkiven päälle pitääkseni klaanikokouksen.
Kun olin kertonut klaanille Karjusta ja Kierosta ja siitä, että he jäisivät vieraiksi Eloklaaniin, kävin vielä kaksikon luona. Pyysin Rastaskukkaa esittelemään kaksikolle leiriä, ja naaras suostui siihen pienen epäröinnin jälkeen. Osa eloklaanilaisista tuntui olevan hyvin epäileväisiä erakoita kohtaan, mutta minä luotin heihin. Halusin eloklaanilaisten näkevän, miten tärkeää oli luottaa muihin ja antaa jokaiselle uusi mahdollisuus. Kuka tahansa pystyi muuttumaan ja oppimaan virheistään.

Makasin sotureiden pesässä liikkumattomana. Oli yö, mutten saanut unen päästä kiinni. Päässäni pyörivät tämän päivän tapahtumat. Olin ollut Minttuliekin johtamassa partiossa, kun olimme kuulleet taistelun ääniä lähistöltä. Koivumetsässä olimme kohdanneet viisi taistelevaa kissaa, joista kaksi olivat eloklaanilaisia ja kolme erakoita. Mesitähti oli siinä vaiheessa maannut elottomana maassa, ja Hiilihammas taisteli sinnikkäästi, mutta oli hyvin pahasti alakynnessä. Koko klaanin onneksi me olimme sattuneet paikalle, sillä muuten Eloklaani olisi ollut päällikköä ja yhtä soturia köyhempi.
Olin tunnistanut yhden hyökkääjistä Metsähallaksi, joka oli lehtikadon aikaan vieraillut Eloklaanissa tovin. Poikansa Mahlahallan ja tämän ystävän Lauhalaukan katoamisen jälkeen vaaleaturkkinen naaras oli kuitenkin kadonnut sanaakaan sanomatta. Olimme saaneet nopeasti kissat aisoihin, mutta Metsähalla ei luovuttanut. Hän mourusi minun ja Mehiläislennon alla raivoikkaasti ja yritti rimpuilla irti otteestamme. Naaras oli yllättävän vahva, ja meidän oli vaikea pitää häntä aloillaan. Tarjosimme erakolle mahdollisuutta luovuttaa, mutta hän ei tarttunut siihen. Aivan yllättäen naaras oli onnistunut kaatamaan Mehiläislennon maahan, jolloin myös oma otteeni erakosta lipesi ja hän pääsi rimpuilemaan vapaaksi. Kissa oli hyökännyt Mehiläislennon kimppuun. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin riistää pahoin haavoittuneen erakkonaaraan henki.
Se oli ollut ensimmäinen tapponi koskaan. Metsähallan kuoltua, jäin hetkeksi tuijottamaan hänen lasittuneita silmiään. Minä inhosin kuolemaa, ja se sai niskavillani nousemaan pystyyn. Vaikka soturilain mukaan olin toiminut oikein, tunsin piston rinnassani. Minä olin vienyt toiselta kissalta mahdollisuuden elämään.
"Kiitos", Mehiläislento oli keskeyttänyt herkän hetkeni, "ellet olisi tullut väliin, minä makaisin nyt tuossa." Nuoremman soturin sanat olivat saaneet minut havahtumaan. Aivan, minulla ei ollut ollut muita vaihtoehtoja. Jos olisin jättänyt Metsähallan henkiin, klaanitoverini olisi menettänyt omansa.
Siitä huolimatta asia vaivasi mieltäni. Tiesin toimineeni oikein, ja jopa Minttuliekki oli ollut asiasta samaa mieltä, mutta silti toisen tappaminen tuntui pahalta. Minulle oli opetettu, että kaikkea elämää tuli kunnioittaa, mutta silti olin päätynyt tappamaan kissan. Kissan, joka oli riistänyt Mesitähdeltä yhden hengen. Oliko oikein tappaa kissa, joka olisi muuten tappanut enemmän? Ravistelin turhautuneena päätäni ja luovutin nukkumisen suhteen.
Nousin ylös vuoteeltani ja hiivin nukkuvien sotureiden ohi pesän uloskäynnille. Pääaukiolle saavuttuani nostin katseeni taivaalle. Aamu oli alkanut jo valjeta, ja aurinko nousisi pian. Olin menettänyt ajantajuni kokonaan maatessani pesässä. Yö oli jo ohi, enkä ollut nukkunut silmäystäkään. Katseeni kiinnittyi tummanharmaaseen naaraaseen, joka asteli ulos parantajan pesästä. Liljatuuli suuntasi ripein askelin kohti leirin uloskäyntiä. Kulkiessaan ohitseni naaras vilkaisi minua ja nyökkäsi tervehdykseksi.
Päätin käydä kurkkaamassa parantajan pesällä, josko Hiilihammas olisi ollut jo hereillä. Kuljin pääaukion poikki karhunvatukkapensaikon luokse ja astuin sisään sairasaukiolle. Aukio oli tyhjillään, lukuun ottamatta Hiilihammasta, joka makasi yhdellä sammalvuoteista. Kollin silmät olivat raollaan, mutta huomatessaan minut, soturi avasi ne kokonaan ja nosti päänsä ylös. Kolli oli ottanut osumaa taistelussa.
"Huomenta", lausahdin kohteliaasti entiselle mestarilleni, "miten sinä voit?"

//Hiili?

Kesken rauhallisen kävelyretken olimme törmänneet maassa kituvaan jänikseen. Sen keho oli yltä päältä veressä ja haavoja oli siellä täällä. Hiilihammas oli lopettanut eläinrukan kärsimyksen tappamalla sen nopeasti.
"On vaikea uskoa, että kettu olisi tehnyt tämän", tabbykuvioinen kolli tokaisi silmäillessään elotonta jänistä. Haistelin ilmaa sen varalta, että tämän tehnyt eläin olisi yhä täällä. Ilmassa ei kuitenkaan leijaillut sen enempää ketun kuin vieraiden kissojenkaan hajuja. Vain tavallisia metsän tuoksuja ja eloklaanilaisten aamuisia hajujälkiä.
"Se on tuotu tänne kidutettuna", huomasin silmäillessäni ympäristöämme. Maa oli siisti, eikä paikalla ollut lainkaan taistelun jälkiä. Jänis oli sen verran iso eläin, että ei sitä ilman pientä kamppailua saisi haavoitettua noin pahasti. Jänis ei myöskään ollut itse tullut tänne, sillä se olisi jättänyt jälkeensä verivanan. Jonkun oli siis täytynyt kiduttaa sitä toisaalla ja kantaa sitten tänne.
"Olet oikeassa", Hiilihammas naukui mietteliäänä ja nosti huolestuneen katseensa minuun.
"Pitäisiköhän-", kollin lause keskeytyi, kun aivan tyhjästä joku pudottautui läheisen koivun oksalta hänen niskaansa. Kaikki kävi niin äkkiä, etten ehtinyt tehdä mitään, kun tunsin painon myös omassa niskassani. Rojahdin sen voimasta maahan.
"Kuole!" kissa mourusi tarttuessaan niskanahastani kiinni. Paino katosi päältäni, mutta kissan ote ei hellittänyt. Yritin kiskaista itseni irti hyökkääjän hampaista, mutta kissan leuat olivat puristuneet tiukasti yhteen. Hyökkääjä riuhtaisi minua voimakkaasti pari kertaa niin, että kellahdin kyljelleni. Ote niskasta irtosi, ja kohtasin nyt hyökkääjän kasvot. Ruskea tabbykuvioinen kolli tuijotti minua pettyneenä vihreillä silmillään.
"Höh, Metsähalla väitti sinun olevan pahempi vastus", kolli ärähti päätään pudistellen ja teki nopean syöksyn kohti kaulaani. Kissa oli tajuamattaan antanut minulle juuri sopivan verran aikaa varautua hänen hyökkäykseensä. Sen ansiosta ehdin kierähtämään sivuun ja vältin juuri ja juuri kissan terävät hampaat. Ehdin vilkaista Hiilihammasta, joka kamppaili tasaisesti toista ruskeaa kissaa vastaan. Minulla ei ollut hajuakaan, keitä nämä kissat olivat, ja Metsähallan mainitseminen aiheutti entistä enemmän kysymyksiä. Taistelu oli kesken, joten nyt ei ollut aikaa jäädä miettimään mitään ylimääräistä.
Kimppuuni hyökännyt kolli aloitti heti uuden hyökkäyksen minua kohti. Onnistuin taas väistämään hänen hyökkäyksensä. Syöksähdin nopeasti vastahyökkäykseen ja sivalsin kynsilläni vihollisen kylkeä ennen kuin kierähdin hänen toiselle puolelleen. Kissa oli liikkeiltään huomattavasti hitaampi kuin minä. Loikkasin kynnet ojossa hänen kimppuunsa ja pudottauduin kissan selkään. Erakko kaatui hyökkäykseni voimasta maahan, mutta ei jäänyt toimintakyvyttömäksi. Hetken ajan pyörimme kosteassa mullassa toistemme kimpussa, kumpikin yrittäen saada otetta toisesta.
Hetken kierimisen jälkeen irtaannuimme etäämmäs toisistamme. Seisoimme vastakkain puiden lomassa, eikä kummankaan katse harhautunut hetkeksikään pois toisen silmistä.
"Miksi te hyökkäsitte kimppuumme?" esitin mahdollisimman rauhallisesti kysymyksen kollille, jonka murhaava katse oli kohdistettu minuun. Olisi ollut parempi, jos olisimme voineet ratkaista tämän puhumalla. Pelkäsin, että tämä taistelu ei päättyisi kauniisti.
"Kyllä sinun pitäisi se tietää", tabbykuvioinen kolli murisi paljastaen hampaansa. Yritin miettiä pääni puhki, mutta en saanut päähäni, miksi kaksikko oli hyökännyt kimppuumme. En ollut koskaan nähnyt kumpaakaan heistä, joten arvelin Metsähallan olevan tämän takana. Mutta en käsittänyt, miksi naaras olisi halunnut hyökätä meidän kimppuumme. Olimme tulleet hyvin toimeen sinä aikana, minkä hän oli viettänyt Eloklaanissa.
Kuulin taustalta Hiilihampaan ja toisen erakon taistelevan, mutten voinut kääntää katsettani klaanitoveriini varmistaakseni, ettei tämä ollut alakynnessä. Se olisi antanut omalle vastustajalleni oivan tilaisuuden hyökätä kimppuuni. Yritin keksiä, miten taistelu olisi voitu päättää ilman, että kukaan joutuisi menettämään henkeään, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Lähistöllä saattoi olla useampi kissa, jotka tulisivat ystäviensä apuun tarvittaessa. En siis voisi ottaa riskiä ja juosta leiriin hakemaan apua, sillä se vaarantaisi koko Eloklaanin turvallisuuden. Olisimme tietysti voineet Hiilihampaan kanssa yrittää paeta jokeen, mutta vihollisemme saattoivat myös osata uida. Minä tai klaanitoverini emme olleet erityisen lahjakkaita uimareita, eikä vedessä taistelu tosiaankaan kuulunut vahvuuksiini.
Ainoaksi vaihtoehdoksi jäivät siis vihollisen väsyttäminen tai haavoittaminen. Väsyttämisessä oli riskinä se, että väsyisin itsekin enkä jaksaisi enää taistella, jos kissoilla olisi apujoukkoja. Kaiketi minun oli siis taisteltava.
Syöksähdin nopeasti eteenpäin kohti vastustajaani, mutta tämä loikkasi sivuun ja pääsi taakseni. Tein nopean pysähdyksen ja potkaisin takajaloillani tabbykuvioista kollia päin tuon kasvoja. Kun käännähdin ympäri, näin ruskean kollin lennähtäneen maahan potkun voimasta. Nopealla syöksyllä heittäydyin tämän kimppuun, eikä hidasliikkeinen kissa ehtinyt tehdä mitään, kun upotin jo hampaani tämän pehmeään kaulaan. Aluksi kissa yritti rimpuilla irti otteestani, mutta tajutessaan sen olevan hyödytöntä, tämä jähmettyi paikoilleen ja tyytyi vain murisemaan raivokkaasti. Samalla kun pidin hampaillani tiukan otteen toisen kaulasta, vilkaisin joidenkin ketunmittojen päässä kamppailevaa Hiilihammasta. Nyt vasta näin paremmin kissan, jota vastaan klaanitoverini taisteli. Erakko oli tabbykuvioinen suuri kolli, jonka keho oli lukuisten arpien peitossa. Hiilihammas näytti olevan alakynnessä ja hänen turkillaan oli kipeän näköisiä haavoja.
"Mitä sinä aikailet?" allani makaava kolli kähisi ja liikahti hieman. Puristin leukani yhä tiukemmin yhteen, joka sai tabbykuvioisen kollin irvistämään kivusta. Hampaani oli tehnyt haavan kissan kaulaan, ja pieni määrä verta purskahti suuhuni. Olisin voinut tappaa kollin tähän paikkaan, mutta se oli viimeinen asia mitä halusin. En voisi odotella ikuisuutta, sillä Hiilihammas tarvitsisi apuani, jos hänen taistelunsa jatkuisi yhtä epäonnisena.
Ajatukseni keskeytyivät, kun kuulin takaapäin lähestyvät juoksuaskeleet.
"Varo!" Hiilihammas oli irrottanut katseensa vastustajastaan minua lähestyvään eläimeen. Ehdin nähdä, miten arpiturkkinen kissa syöksyi varomattoman Hiilihampaan kimppuun, ennen kuin jokin loikkasi selkääni. Otteeni tabbykuvioisesta kissasta irtosi. Kimppuuni hyökännyt riuhtoi minut pois toverinsa päältä ja iski minua käpälällään kasvoihini. Viiltävä kipu sai minut päästämään ilmoille parkaisun. Viimeinen asia mitä näin, olivat Metsähallan murhanhimoiset kasvot, ennen kuin naaras upotti hampaansa kurkkuuni. Sitä seurasi lamaannuttava kipu. Yrittäessäni huutaa kivusta, ilmoille pääsi vain onnetonta korinaa. Sitten kaikki pimeni.

Kun seuraavan kerran heräsin hengenmenetyksen jälkeen, kohtasin tutut kasvot. Minttuliekin kasvoilla oli huolestunut ilme, joka muuttui helpottuneeksi minun avatessa silmäni. Kipu oli hellittänyt, mutta se oli edelleen olemassa. Tähtiklaani oli parantanut haavani ainakin osittain. Kasvojani kirveli epämukavasti, ja kaulassani tuntui terävää kipua.
"Hiilihammas", henkäisin muistaessani kollin, joka oli jäänyt taistelemaan kolmea kissaa vastaan Metsähallan hyökättyä kimppuuni.
"Hän on elossa", punaruskea naaras sanoi rauhallisella äänellä, "loukkaantunut, mutta elossa. Rastaskukka on parhaillaan saattelemassa häntä leiriin. Miten sinä voit?"
Sivuutin täysin kumppanini kysymyksen, sillä en pitänyt omaa vointiani juuri nyt niin tärkeänä. En tiennyt, mitä hengenmenetykseni aikana oli tapahtunut.
"Missä Metsähalla ja ne kaksi muuta ovat? Ovatko he elossa? Miten te löysitte meidät?" lauoin kysymyksiä nopeammin kuin Minttuliekki pystyi niihin vastata. Naaraan tuima ilme kertoi, että minun täytyi rauhoittua.
"Olimme partiossa lähistöllä, kun kuulimme taistelun ääniä. Metsähalla ei suostunut luovuttamaan, joten meillä ei ollut vaihtoehtoja. Kaksi muuta kissaa luovuttivat, ja partio vei heidät leiriin", naaras kertoi ja tarkasteli reaktiotani. Kampesin itseni istumaan, jolloin näin muutaman ketunmitan päässä makaavan elottoman kissan. Metsähallan ruskea katse oli lasittunut ja entisen soturin turkki oli veren tahrima. Käänsin haikean katseeni takaisin Minttuliekkiin.
"Kertoiko hän, miksi hän teki näin?" kysyin hiljaisella äänellä. Punaruskea naaras pudisteli päätään:
"Ei, mutta ne kaksi muuta tuntuvat tietävän syyn." Nyökkäsin pienesti ja nousin seisomaan. Jalkani tuntuivat huterilta, ja olin vähällä horjahtaa takaisin maahan. Minttuliekki kiiruhti vierelleni ja auttoi minua pysymään pystyssä.
"Pärjäätkö sinä? Meillä ei ole mikään kiire", naaras vakuutti lempeällä äänellä.
"Olen ihan kunnossa. Kävellään hitaasti, minä pärjään kyllä", vakuutin ja lähdin kumppanini rinnalla kulkemaan kohti jokea.

Mesitähden aavistamaton veikkaus sai minut hörähtämään ääneen. Päällikkö katsahti minuun kummastuneena.
"Luulenpa, että se oppilas etsi sisiliskoja ihan muista syistä", selitin hänelle huvittuneena. Mesitähden ilme muuttui entistä hämmentyneemmäksi, joten avasin tapausta vähän tarkemmin: "Ilmeisesti hän oli vain tutkimassa niitä, koska piti niitä kiehtovina. Hänen mestarinsa tuskin katsoo sitä selitystä kovin hyvällä."
Mesitähti räpäytti silmiään hieman ihmeissään, mutta sitten hänenkin suunsa vääntyi huvittuneeseen hymyyn. "Onpa hyvä kuulla, että naapureillamme ei ole vielä niin paha pula ruuasta, että se lähettäisi oppilaita etsimään sisiliskoja ruoaksi", hän maukaisi viikset väpättäen.
"Jos tilanne olisi todella niin huono, meidän pitäisi kyllä olla huolissaan", virnistin ja kuvittelin mielessäni, miten kuolonklaanilaiset yrittivät käännellä kiviä liskojen toivossa. "Siinä tapauksessa meidän olisi ehdottomasti autettava heitä ja annettava heille muutama sisilisko."
Huvittunut hymy pysyi Mesitähden naamalla. "Niinpä."
Samassa korvani ponnahtivat pystyyn, kun jostain kuului kimeä vinkaisu - kuin jonkin kituvan eläimen kuolinhuuto. Mesitähtikin oli kuullut sen, ja valkoinen kolli katseli ympärilleen valppaasti.
Noin neljän tai viiden ketunmitan päässä edessäpäin oleva pensas heilahti vähän. Vaihdoimme Mesitähden kanssa jännittyneitä katseita, ja lähdimme hiipimään pensasta kohti. Niskakarvat pystyssä kiersin pensaan toiselle puolelle varautuen kaikkeen mahdolliseen. Hämmästyksekseni pensaan takaa löytyi kitumaan jätetty jänis, jonka turkki oli sen oman veren peitossa ja kivusta pullistuneet silmät tuijottivat meitä.
Varmalla otteella puristin jäniksen alleni ja päätin sen päivät. Se lakkasi liikkumasta ja jäi makaamaan maahan hengettömänä. Katsoin sitä kurtistaen kulmiani: Mikä eläin oli haavoittanut sitä näin pahasti, mutta ei kuitenkaan tappanut? Tällainen oli vain julmaa ja pitkitti saaliin kärsimystä turhaan.
Katsahdin Mesitähteen, joka näytti olevan vähintään yhtä ymmällään kuin minä. Jotain outoa tässä kyllä oli…
"On vaikea uskoa, että kettu olisi tehnyt tämän", tokaisin ääneen, laskien katseeni jälleen jalkani alla olevaan jänikseen. Ympäri sen kehoa oli viiltojälkiä, mutta pahimmat vammat olivat kohdistuneet kaulan alueelle, josta enin veri oli vuotanut sen turkille.

//Mesi?

"Omenahuuma, sinä johdat partion itärajalle. Ota mukaasi Irvikita, Korppisiipi ja Koivumyrsky."
Oli varhainen aamu, ja sotureita oli kerääntynyt aukiolle kuuntelemaan päivän partioiden jakamista. Olin tyytyväinen saadessani johtaa partiota, ja keräsin jahkailematta kaikki Minttuliekin mainitsemat kissat ympärilleni. Taivas enteili kuitenkin sadetta, joten halusin hoitaa velvollisuudet nopeasti pois päiväjärjestyksestä välttyäkseni pahimmalta kastumiselta.
"Mennään sitten", hoputin muita partion jäseniä, jotka taisivat myöskin aavistella sadetta, sillä he eivät vaikuttaneet erityisen halukkailta lähtemään ulos. Koivumyrsky, entinen oppilaani, näytti hiukan huonovointiselta, mutta panin sen sään piikkiin. Kyllä minuakin etoi ajatus sateessa partioimisesta.
Lähdimme matkaan ja suuntasimme ohjeiden mukaisesti itärajalle. Jossain vaiheessa alkoi tihkuttaa vettä, ja lopulta tihkusade yltyi rankkasateeksi. Koska meidät oli lähetetty partioon nummille, sateensuojaa oli turha yrittää edes katsella. Meidän oli vain hoidettava partio loppuun ja palattava sitten suorinta reittiä takaisin leiriin kuivattelemaan.
Kotimatka sujuikin puolijuoksua. Koivumyrsky tuli perässä laahaten, ja minun piti vähän väliä pysähtyä patistelemaan häntä, jotta matka joutuisi nopeammin. Sateessa oleminen sai minut hyvin ärsyyntyneeksi, eikä minulla ollut kärsivällisyyttä jäädä odottelemaan ketään.
"Koivumyrsky, vauhtia käpäliin! Muu partio joutuu hidastelemaan sinun takiasi!" äsähdin oranssille kollille, joka oli taas jäämässä jälkeen. Koivumyrsky katsoi minua väsyneesti, mutta ei ruvennut vänkäämään vastaan vaan kiihdytti askeliaan.
Lopulta saavuimme leiriin. Sade oli jo lakannut, mutta olimme yhä litimärkiä. Hyh! Ravistelin turkkini kuivaksi aukiolla, jonne sade oli synnyttänyt pieniä lammikoita. Partiossa olleet soturit hajaantuivat kukin omille teilleen. Minäkin suuntasin soturien pesälle torkuille, sillä ulkona oleilu tällaisella koiranilmalla oli varsin vastenmielinen ajatus.

Kun heräsin nokosiltani, ulkona oli valoisaa. Sadepilvet olivat siirtyneet pois auringon ja sen lämmittävien säteiden tieltä. Katsahdin ympärilleni pesässä - lisäkseni paikalla oli noin kuusi soturia. Koivumyrsky oli yksi heistä. Huomasin jonkin olevan vialla: kolli tärisi vuoteessaan kuin haavanlehti.
Nousin ylös ja menin katsomaan nuorempaa soturia.
"Koivumyrsky?" nau'uin.
Koivumyrsky raotti silmiään, joissa oli epätavanomaisen utuinen katse. Yhtäkkiä soturin silmät muljahtivat, kun oksennus pyrki ulos kollin ruokatorvea pitkin. Loikkasin pois yrjön tieltä järkyttyneenä. Oliko Koivumyrsky sairas?
Nopeasti kävin hakemassa Liljatuulen parantajan pesältä. Parantajanaaras tutki kollin pikaisesti ja komensi sitten pesässä olevia sotureita auttamaan Koivumyrskyn siirtämisessä sairasaukiolle. Seurasin sivusta, miten oranssi soturi vietiin ulos pesästä. Rinnassani puristi syyllisyyden tunne - olin ottanut sairaan kissan mukaani partioon kaatosateeseen.

Illan tullen kävin katsomassa entistä oppilastani sairasaukiolla. Oksennuksen eltaantunut haju iski vasten kasvoja heti parantajan pesän sisäänkäynnillä, ja Liljatuuli pyysi minua tulemaan käymään jonakin toisena kertana.
Se ei auttanut omantunnon tuskiini. Olisin halunnut pyytää Koivumyrskyltä anteeksi aiempaa äksyilyäni. Kolli oli näyttänyt huonovointiselta jo ennen partiota, mutta olin sivuuttanut sen täysin. Minulla oli aivan kamala olo.
Kunhan soturi voisi paremmin, saalistaisin hänelle jotakin hyvitykseksi. Se oli vähintä, mitä saatoin tehdä hänen hyväkseen. Ensi kerralla olisin tarkempi, enkä päästäisi partioon sairaita kissoja.

Seuraavana aamuna yritin uudestaan käydä parantajan pesällä. Elättelin toivoa siitä, että kollin olo oli kohentunut yön aikana.
Kuitenkin, kun astuin peremmälle hämärään pesään, katseeni osui saman tien liikkumattomaan oranssiin hahmoon, joka oli aseteltu makaamaan puhtaille sammalille melkein kuin nukkuvan näköiseksi. Leimusilmä oli kumartunut levittämään jotakin yrttiä Koivumyrskyn turkille. Vatsassani muljahti.
"Olen pahoillani. Kuume nousi yön aikana niin rajuksi, että me emme voineet enää tehdä mitään hänen hyväkseen. Hän on nyt Tähtiklaanin luona", Liljatuulen surullinen naukaisu kuului vierestäni. Vastahakoisesti irrotin katseeni Koivumyrskystä ja siirsin sen parantajaan.
Sirisevä ääni korvissani voimistui hetki hetkeltä, enkä saanut sanaakaan ulos suustani. Tuskaisa vaikerrus kohosi ylös kurkustani. Koivumyrsky oli kuollut, ja se oli minun syytäni!

Illalla eloklaanilaiset kerääntyivät aukiolle hyvästelemään Koivumyrskyn ruumiin. Kolli oli aseteltu keskelle aukiota, ja kuoleman haju oli peitetty parantajien yrteillä. Aioin valvoa soturin ruumiin vierellä koko yön. Vaikka en uskonutkaan Tähtiklaaniin tai mihinkään muuhun huuhaahan, koin velvollisuudekseni tehdä sen Koivumyrskyn entisenä mestarina ja ystävänä.
Yö saapui ja tuli hämärää. Aukiolle jäi muutama muukin kissa lisäkseni. Makasin oranssin kollin vieressä käpälät alleni vedettynä ja kuono kiinni tämän lapaturkissa. Koivumyrsky oli kylmä kuin kivi, ja sen tunteminen sattui enemmän kuin mikään muu. Vielä eilen aamulla soturin ruumis oli ollut lämmin ja elämän täyttämä. Nyt jäljellä oli vain ontto ja kalsea kuori.
Ensimmäistä kertaa elämässäni pyysin Tähtiklaanilta jotakin: pyysin sitä ottamaan Koivumyrskyn vastaan ja kertomaan hänelle, kuinka pahoillani olin kaikesta.

Olin istuskellut ajatuksissani Litteäkiven luona, kun Hiilihammas oli saapunut luokseni. Joko tabbykuvioinen soturi oli hiipinyt luokseni tai olin ollut liian uppoutunut ajatuksiini, sillä en ollut huomannut kollin lähestyvän minua. Olin huomannut soturin vasta kun tämä oli avannut suunsa ja todennut, että tänään varmaankin sataisi. Tervehdin kissaa kohteliaasti, johon Hiilihammas vastasi kysymällä, painoiko joku mieltäni. Painoipa hyvinkin, mutten ollut varma, halusinko kaataa huoliani Hiilihampaan niskaan. Mielessäni pyöri paljon asioita, joista päällimmäisinä olivat lähestyvä täysikuu ja Lauhalaukan varoitus, joka ei vain jättänyt minua rauhaan.
Hiilihammas katsoi minua vastausta odottaen, joten jouduin nopeasti puntaroimaan vaihtoehtojani. En halunnut kuormittaa klaanitoveriani, joten päätin olla mainitsematta Lauhalaukan varoitusta, vaikka kissa siitä tiesikin.
"Mietin vain kokoontumiseen lähtijöitä", naukaisin väläyttäen ystävällisen hymyn ruskealle kollille. Vaikken suoranaisesti valehdellut kollille, tuntui väärältä olla vastaamatta täysin rehellisesti hänen kysymykseensä. Hiilihammas oli itse tullut luokseni ja esittänyt kysymyksen, joten hän selkeästi halusi tietää mieltäni painavista asioista.
"Siinä onkin varmasti miettimistä", tabbykuvioinen soturi naurahti hyväntuulisesti, "jos tahdot, voin antaa sinulle muuta ajateltavaa; lähtisitkö kanssani kävelylle?" Hiilihampaan ehdotus oli kieltämättä sellainen, josta ei vain voinut kieltäytyä. Kasvoilleni levisi kiitollinen hymy:
"Toki, en olekaan käynyt koko päivänä ulkona. Kenties raitis ilma saa ajatuksetkin selkeämmiksi."
"No niin, eiköhän mennä sitten", Hiilihammas virnisti ja viittoi minut perässään ulos leiristä.

Suuntasimme rauhallisin askelin kauemmas leiristä kohti jokea. Matka joelle oli lyhyt, ja ylitimme joen nopeasti astinkiviä pitkin. Vasta joen toisella puolen hidastimme vauhtia juuri ennen koivumetsään saapumista. Hiilihammas jättäytyi vierelleni ja jatkoimme matkaa rinnatusten.
"Kuulin Minttuliekiltä, että kohtasitte eilen kuolonklaanilaisoppilaan Eloklaanin reviirillä", rikoin yllemme laskeutuneen hiljaisuuden ja käänsin katseeni Hiilihampaaseen. Tabbykuvioisen soturin jäänsiniset silmät siirtyivät vieri vieren kasvavista koivuista minuun.
"Joo, joku nuori oppilas etsi sisiliskoja rajan tältä puolen", Hiilihammas kertoi rennosti, "melko harmiton tapaus, mutta hän lupasi, ettei moinen toistu uudelleen." Kurtistin yllättyneenä kulmiani.
"Onko Kuolonklaanilla niin heikko saalistilanne, että he joutuvat etsimään sisiliskoja meidän reviiriltämme?" esitin mietteliäänä kysymyksen Hiilihampaalle, vaikka tiesin ettei kolli osaisi siihen vastata. Oli huolestuttavaa, jos Kuolonklaani tosiaan joutui varastamaan riistaa selvitäkseen hengissä, ja nyt sentään oli viherlehti. Kenties kyseessä olikin vain väärinkäsitys.

//Hiili?

Kuolonklaanilainen pahoitteli oppilaansa käytöstä ja lupasi, ettei se toistuisi. Sitten soturi muistutti Sypressitassun tapauksesta: “Muistan Sypressitassun tapauksen ja uskon, että tämä tasoittaa välimme klaanien reviirien suhteen.”
Nyökäytin aavistuksen päätäni. Kuten olin ajatellutkin, tapaus oli Kuolonklaanissa yhä tuoreessa muistissa ja he pystyivät helposti vetoamaan siihen tässä tilanteessa, mikä oli minusta aivan ymmärrettävää. Tällaisesta oli turha ruveta riitelemään: se mikä oli tehty oli tehty, eikä sitä voinut enää muuttaa.
"Ensi kerralla yritä seurata rajamerkkejä tarkemmin", käännyin vielä sanomaan oppilaalle, joka seisoi yhä minun ja Korppisiiven välissä. Hänellä ei vaikuttanut olevan mikään kiire takaisin pettyneen mestarinsa tykö.
"Joo joo, ei tarvitse saarnata", raidallinen kolli tuhisi hitusen närkästyneenä ja tassutti sitten omalle puolelleen rajaa. Oppilaan mestari heitti tälle vihaisen katseen, joka sai tämän luimistamaan korviaan ja maukumaan nopeasti: "Vastaisuudessa pysyn oikealla puolella rajamerkkejä."
"Se on hyvä kuulla", hymähdin ja annoin ystävällisen hymyn sulaa kasvoilleni. Ei ollut mitään syytä näyttää hapanta naamaa enää tässä vaiheessa, kun oppilaskin tuntui oppineen läksynsä. "Mukavaa päivänjatkoa teille kahdelle", toivotin vielä kummallekin, ennen kuin käännyimme Korppisiiven kanssa ympäri ja siirryimme kauemmaksi rajalta.
"Tuo rääpäle on niin pahassa pulassa", Korppisiipi vislasi ja irvisti. "Näitkö sen mestarin ilmeen?"
"Tuskin pentu mitään pahaa tarkoitti - leikkimässähän hän vain oli." Koska kyseessä oli niin nuori kissa, en voinut olla kovin loukkaantunut rajanylityksestä. Pentuna - erityisesti oppilasikäisenä - itse kukin teki typeryyksiä ja kokeili omia rajojaan. Olin kuitenkin melko varma, ettei moista kurittomuutta katsottu kovin suopeasti Kuolonklaanissa edes nuoren iän varjossa. Se oppilas saisi varmasti melkoisen läksytyksen, mutta toivottavasti sen jälkeen tämä tajuaisi kiinnittää enemmän huomiota rajamerkkeihin, jottei sama toistuisi.
"Vieläkö haluat saalistaa, vai palataanko jo leiriin?" Korppisiipi kysyi.
"Mitä jos mentäisiin uimaan - onhan vesikin yhä lämmintä", ehdotin hymyssä suin. Korppisiipi nyökkäsi hyväksyvästi.
"Minä ehdin joelle taatusti ennen sinua", naaras uhosi ja leikkisä virne levisi hänen naamalleen.
"Et tällä kertaa!" naurahdin ja pyrähdin juoksuun varoittamatta. Korppisiipi säntäsi perääni nauraen, ja kilpaa juosten suuntasimme joelle.

Seuraavana päivänä oli pilvistä. Olin juuri palannut harjoituksista Aurinkotassun kanssa ja lähettänyt oppilaan siivoamaan klaaninvanhimpien pesiä Sypressitassun kanssa. Sattumalta huomasin Mesitähden istuskelemassa Litteäkiven juurella. Kollin katse oli kohotettuna taivaalle, eikä hän heti huomannut tuloani.
"Tänään taitaa myöhemmin sataa", totesin pysähtyessäni päällikön viereen, itsekin tiiraillen taivaalle päin. Mesitähti räpäytti silmiään ja katsahti minuun.
"Ai hei, Hiilihammas", valkoinen kolli tervehti ystävällisesti. Hymyilin hänelle takaisin ja kävin istumaan.
"Painaako jokin mieltäsi? Vaikutat hiukan poissaolevalta", naukaisin hieman tunnustelevasti. En halunnut vaikuttaa liian tunkeilevalta.

//Mesi?

Lähestyin soturien pesän edustalla turkkiaan sukivaa Korppisiipeä. Kumppanini kohotti katseensa minuun, ja lämmin hymy levisi hänen naamalleen. Puskin naarasta tervehdykseksi ja kehräsin.
"Oletko kiireinen?" kysyin tältä tervehdysten jälkeen.
Korppisiipi naurahti. "Näytänkö muka siltä?"
"Etpä kyllä", hymähdin päätäni pudistellen. "Siinä tapauksessa ehdit varmaan lähteä saalistamaan kanssani."
"Enköhän minä ehdi", mustavalkoinen soturitar tokaisi hyväntuulisesti ja siloitti vielä nopealla nuolaisulla lavastaan sojottaneet karvat. Sen jälkeen kävelimme ulos leiristä rinta rinnan niitä näitä löpisten, niin kuin aina ennen vanhaan.
Sää oli mukavan leuto, ei lainkaan hiostava, kuten jokin aika sitten ukkosmyrskyn aikaan. Tähän aikaan päivästä kaikki saaliseläimet joitakin yksilöitä lukuun ottamatta olivat varmasti kaivautuneet syvälle viileisiin onkaloihinsa, joten en olettanutkaan meidän saavan mitään kiinni. Halusin vain viettää aikaa Korppisiiven kanssa kaksistaan.
"Utusielun mukaan Kuutamotassun koulutus edistyy hyvin, vaikka hän kuulostaakin ottavan Talvikkitassun kanssa yhteen tuon tuosta", Korppisiipi jatkoi keskustelua pennuistamme ja heidän kuulumisistaan ohittaessamme erästä saniaisrykelmää.
Katsahdin kumppaniini hiukan yllättyneenä. Tiesin Talvikkitassun olevan vähän ongelmallinen tapaus, mutta en olisi uskonut Kuutamotassun kaltaisen maltillisen kissan sekaantuvan sellaiseen. Toisaalta tyttäreni oli myös erittäin sanavalmis ja puolustaisi varmasti itseään kärkkäästikin, jos se oli tarpeen.
"Se kuuluu tuohon ikään", tokaisin huvittuneesti.
"Niin kai. Sinä ainakin osasit olla melkoinen jästipää oppilaana!" Korppisiipi tuhahti leikkisä pilke silmäkulmassaan. Virnistin ja yritin tuupata häntä tassullani, mutta naaras oli vikkelämpi ja loikkasi kauemmaksi minusta. "Mutta yhtä hidas sinä olet edelleen!" hän jatkoi härnäten.
"Minä sinulle hitaat näytän!" murahdin ja syöksähdin häntä kohti. Korppisiipi kiljahti yllättyneenä ja pinkaisi juoksuun. Naurumme kiiri ympäri metsää, kun ajoimme vuoron perään toinen toistamme takaa.
Lopulta Korppisiipi pääsi niskan päälle ja kaatoi minut maahan. Makasin maassa selälläni hengästyneenä mutta onnellisena. Korppisiipi painoi toisen etutassunsa rintani päälle ja katsoi minua voitonriemuisena.
"Sinä olet hidas, myönnä pois", hän vaati.
Huokaisin syvään, mutta hymy ei kadonnut kasvoiltani. "Hyvä on - olen hidas."
Korppisiipi hymyili maireasti ja oli juuri nousemassa pois päältäni, kun hänen huomionsa kiinnittyi johonkin. Hänen ilmeensä kiristyi, ja korvat olivat valppaasti pystyssä. Kummastuneena kierähdin tassuilleni ja käännyin katsomaan samaan suuntaan kuin hän.
Noin kuuden tai seitsemän ketunmitan päässä näkyi liikettä, eikä kyseessä ollut mikään saaliseläin vaan toinen kissa. Emme olleet kaukana Kuolonklaanin rajasta, joten epäilykseni heräsivät.
Vaihdoimme kumppanini kanssa katseita ja lähdimme sitten hiipimään kissaa kohti. Kun pääsimme lähemmäksi, huomasin kissan olevan varsin nuori, kooltaan hädin tuskin pentua suurempi. Kuolonklaanin haju oli sen verran vahva, ettei kyseessä voinut olla erakko.
Nuorukainen ei huomannut tuloamme, ennen kuin Korppisiipi astui hänen eteensä tuima ilme naamallaan. Vaikka kyseessä olikin vasta pentu, oli parempi osoittaa kissalle, että tämä oli väärällä puolella rajaa. Pikkuinen kolli sihahti ärsyyntyneenä ja nousi seisomaan sammaloituneen kivikasan vierestä.
"Te säikäytitte sen karkuun! Kiitos vain!" tämä tuhahti närkästyneesti ja kääntyi katsomaan meitä pahastuneena, mikä sinänsä tuntui hieman nurinkuriselta tilanteessa, jossa tämä itse oli tunkeutunut reviirillemme.
"Sinä olet väärällä puolella rajaa, pentu", Korppisiipi lausui kylmänviileästi, ja hänen hännänpäänsä nyki varoittavasti.
"Pentu?!" kuolonklaanilainen kimmastui. "Minä olen oppilas, ettäs sen tiedät!"
"Siinä tapauksessa sinun pitäisi myös tietää, ettei sinulla ole mitään asiaa Eloklaanin puolelle rajaa", mau'uin väliin, ja asia näytti vähitellen selkenevän oppilaalle.
"Nyt te kyllä huijaatte! Ei tämä voi olla vielä Eloklaanin reviiriä."
"Kyllä se vain on, ja nyt sinä saat luvan palata takaisin omallesi", Korppisiipi murahti ja astui lähemmäksi oppilasta, joka luimisteli korviaan ärtyneen oloisena.
"Et joudu vaikeuksiin, jos nyt nätisti kävelet kanssamme takaisin rajalle", lupasin kollille, joka hetken asiaa punnittuaan suostui yhteistyöhön.
Kuolonklaanilainen käveli välissämme rajaa kohti ja puhua pälpätti koko matkan. Hän höpisi jotakin sisiliskosta, jonka oli nähnyt kivien luona, mutta jonka me sitten olimme hänen sanojensa mukaan säikäyttäneet takaisin koloonsa. Täytyi myöntää, että tämä pentu oli varsin erikoinen yksilö. Jos sisiliskojen perään karkaaminen oli oppilaalle tavanomaista, hänen mestarillaan oli varmasti vaikeaa.
Kun pääsimme rajalle, meitä vastassa oli sangen kookas kolli. Nyökkäsin kuolonklaanilaiselle rauhallisesti tervehdykseksi.
"Onko tämä sinun oppilaasi? Hän oli eksynyt meidän puolellemme etsimään sisiliskoja." Toivoin, että voisimme selvittää tilanteen puhumalla. Jokin aika sitten yksi omista oppilaistamme oli käynyt vahingossa Kuolonklaanin puolella rajaa, joten tämä tapaus ehkä vähän tasoittaisi rikkomusten vaakaa.

//Mäyrä?

Omenahuuma: 6kp -

Laventelitaivas: 37kp! -

Sypressitassu: 16kp -

Kuutamotassu: 52kp! - Soturin pisteet kasassa!

Aurinkotassu: 12kp -

Talvikkitassu: 24kp! -

Kimalaistassu: 13kp -

Mesitähti: 7kp -

Lieskakajo: 38kp! - Kokenut soturi -pakkaus aktivoitu!

Leimusilmä: 25kp! -

Sumupentu: 8kp -

Kuutamotassu yllättyi Talvikkitassun äkillisestä tunteenpurkauksesta. Takkuturkkinen naaras vuodatti katkeria kyyneleitä mourutessaan hänelle, miten tämä sai vähemmän huomiota kuin muut ja miten tämän mahdollisuudet aina pilattiin. Vaikka Kuutamotassu oli vahvasti eri mieltä naaraan kanssa siitä, kuka tämän mahdollisuudet todellisuudessa pilasi, hän ei voinut olla tuntematta sääliä oppilastoveriaan kohtaan. Aivan kuten Tiikeri oli sanonut, Talvikkitassu oli vain epävarma ja haki muiden hyväksyntää. Tai jotain sinnepäin.
Jossain räsähti, ja he molemmat säpsähtivät ja painautuivat tiiviimmin kolon seinää vasten. Ensimmäistä kertaa Kuutamotassu ei välittänyt siitä, vaikka toinen oppilas oli näin lähellä häntä. Hän panisi sen ukkosmyrskyn piikkiin.
Kun tuli jälleen hiljaista, Kuutamotassu selvitti kurkkuaan ja yritti miettiä, miten muotoilisi lauseensa siten, ettei se saisi Talvikkitassua hurjistumaan kahta kauheammin.
"Siinä olet kyllä oikeassa, etten minä ymmärrä mitään - etenkään, mitä sinuun tulee. Olen kuitenkin melko varma, että parin viimeisen kuun aikana sinä olet tullut hyvin huomatuksi. Sinut tullaan varmasti ikuisesti muistamaan Eloklaanin kurittomimpana oppilaana", hän naukaisi mukamas vitsikkäästi, mutta Talvikkitassu ei vaikuttanut olevan juuri nyt sillä tuulella, että tämä olisi lämmennyt hänen yrityksilleen keventää tunnelmaa. Sen sijaan naaras purskahti itkuun uudemman kerran.
"Sinä se et tajua sitten yhtään mitään!" tämä ulvahti kyynelet silmissä ja katsoi Kuutamotassua tunnemylleryksen kourissa. Kuutamotassu tunsi itsensä ensimmäistä kertaa täysin avuttomaksi. Hän ei ollut ikinä ollut vastaavanlaisessa tilanteessa, ei ikinä käsitellyt näin vahvoja tuntemuksia.
"Mainitsit halunneesi voittaa", hän muisti osan naaraan aiemmin sanomasta ja yritti sen avulla lähteä purkamaan tilannetta. "Missä sinä halusit voittaa?"
Talvikkitassu näytti entistä turhautuneemmalta, mutta Kuutamotassun yllätykseksi tämä kuitenkin vastasi: "Suurissa harjoituksissa! Sinun typerän vajaavaisen siskosi takia meidän tiimimme hävisi! Olimme kaikkia muita huonompia, ja kaikki näkivät sen!"
Kuutamotassu vastusti halua puolustaa sisartaan, sillä ei halunnut ajautua uuteen konfliktiin naaraan kanssa. Tämä keskustelu voisi vielä johtaa johonkin, mikäli hän saisi Talvikkitassun puhumaan siitä, mitä tämän päässä todella liikkui. Hän halusi selvittää, mikä oli todellinen syy oppilaan oikkuilun takana.
"Kaikki muut ovat minua parempia, eikä se ole reilua. Minä olen voittaja! Minun pitäisi olla heitä parempi! Heidän pitäisi huomata minut!" Talvikkitassu jatkoi, ja hänen äänensä katkeili nyyhkytyksen välissä. "Sinäkin luulet olevasi niin paljon parempi kuin minä! Utusielu ei edes suutu sinulle, jos rikot sääntöjä, mutta minun soturinimitystäni viivästetään siitä hyvästä! Se ei ole reilua!"
Kuutamotassu kuunteli oppilaan valitusta vaitonaisena. Hän ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Hänestä tuntui, että hän viimein ymmärsi Talvikkitassun ajatuksenjuoksua vähän paremmin, vaikkei se oikeuttanutkaan tämän typerää käytöstä. Takkuturkkinen oppilas oli väärinymmärretty ja halusi vain tulla nähdyksi, mikä oli täysin ymmärrettävää.
"Kuule, et ole aina helpointa seuraa", Kuutamotassu aloitti hitaasti, punniten tarkkaan jokaista sanaa ensin mielessään, ennen kuin antoi niiden tulla ulos suustaan, "mutta minä tiedän, ettet sinä tarkoita pahaa. Olet vain vähän… hukassa. Mutta ei se haittaa. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet, eikä sinun tarvitse vertailla itseäsi muihin. Etenkään minuun, nimittäin mitä taitoihin tulee, sinä olet minua monin verroin parempi. Olet hurjan taitava, Talvikkitassu. Usko pois - en myönnä sitä mielelläni."
Talvikkitassun itku oli laantunut vaimeaksi nyyhkytykseksi. Hän niiskaisi nenäänsä ja pyyhkäisi sitä sitten tassullaan. Naaras näytti prosessoivan päänsä sisällä sitä, mitä Kuutamotassu oli juuri hänelle sanonut.
"Ei sillä ole väliä. Minä saan kuitenkin rangaistuksen karkaamisesta, eikä minusta tehdä ikinä soturia", Talvikkitassu murahti itkuisesti ja käänsi katseensa hetkeksi toisaalle.
Kuutamotassu pohti hetken ja maukui sitten: "Etkä saa. Minä pidän siitä huolen. Sinun on vain leikittävä mukana."
Talvikkitassu katsahti häneen hieman epäluuloisesti. "Miten muka?"
"Sittenpähän näet."

Kun sade oli hieman laantunut, kaksikko uskaltautui ulos kolosta. He juoksivat takaisin reviirin puolelle rajaa ja palasivat Sekametsään, jossa mestarit varmasti etsivät heitä huolesta suunniltaan.
Ei mennyt aikaakaan, kun he törmäsivät Okraviikseen ja Utusieluun, jotka näyttivät samaan aikaan huojentuneilta ja raivostuneilta.
"Minähän käskin sinun odottaa aukiolla!" Utusielu maukui tiukasti Kuutamotassulle, joka yritti parhaansa mukaan esittää urheaa. Hänen olisi tehtävä keksimästään peitetarinasta luotettava.
"Kuulin Talvikkitassun äänen ja lähdin etsimään häntä. Ukkonen oli säikäyttänyt hänet pahemman kerran, ja hän oli mennyt piiloon erääseen koloon. Minä menin rauhoittelemaan häntä ja katsomaan, että hän oli varmasti kunnossa", hän naukui rauhallisesti, laskien häntänsä vieressään seisovan vettyneen karvapallon lavoille. Talvikkitassu näytti tarpeeksi säälittävältä ihoa vasten liimautuneessa turkissaan, että Kuutamotassun keksimää tarinaa oli tuskin vaikea uskoa.
"Vai niin." Okraviiksi katsoi oppilastaan silmät viirussa, mutta vaikutti siltä, ettei aikonut ruveta saarnaamaan tälle juuri nyt.
"Pääasia, että olette molemmat kunnossa. Palataan leiriin, ennen kuin sää muuttuu vielä huonommaksi", Utusielu komensi, ja Kuutamotassu oli onnellinen siitä, ettei tämä jäänyt hiillostamaan häntä enempää tapahtuneesta.
Ripeästi nelikko otti suunnaksi leirin. Kuutamotassu hölkkäsi Talvikkitassun rinnalla. Naaras oli tavanomaista vaitonaisempi. Se sai hänet toiveikkaaksi siitä, että kenties huomenna he voisivat aloittaa aivan alusta ja toinen oppilas korjaisi tapansa.

//Talvikki? ;) Toivottavasti hittasin Talvikkia ees sinnepäin!

Talvikkitassu painautui kolon seinämään pelokkaana. Uusi jyrähdys kuului taivaalta ja naaras sulki silmänsä. Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa, ja naaras pelkäsi kuolevansa tähän paikkaan. Löytäisikö hän enää koskaan kotiin? Naaras nielaisi, hänen olisi pakko odotella myrskyn loppumista täällä. Talvikkitassu tärisi ja sähähti, kun jokin toinen kissa sujahti koloon. Talvikkitassu ehti paljastaa kyntensä, mutta vetäisi ne sisään naaraan ollessakin vain Kuutamotassu.
"Mitä sinä teet täällä?" naaras kysyi happamana ja käänsi katseella toisaalle.
"Tämä on minun koloni!" naaras jatkoi, mutta Kuutamotassu esittikin heti perään oman kysymyksensä siitä miksi hän oli karannut. Talvikkitassu tuhahti ja nyrpisti nenäänsä.
"Olisiko vaikka se, että kukaan ei antanut minulle huomiota!" Talvikkitassu mutisi tuohtuneena ja käänsi katseensa tassuihin.
"Saan aina vähemmän huomiota kun muut!" naaras mourui huonotuulisena ja purskahti yhtäkkiä itkemään. Kuutamotassu katsoi pesätoveriaan hieman hämmästyneenä ja naaraskissa jatkoi nyyhkytystään. Kyyneleet valuivat Talvikkitassun kasvoille.
"Olisin halunnut voittaa! Aina kaikki muut pilaavat mahdollisuuteni kaikkeen", naaraskissa nyyhkytti ja katsoi sitten Kuutamotassuun.
"Sinäkään et ymmärrä mitään! Kaikki on niin vaikeaa tällä hetkellä etkä helpota sitä ollenkaan!" Talvikkitassu jatkoi vuodatustaan.

//Kuutamo? ;) Hei saat lisätä Talvikille lisää repliikkejä, tää rooli on tosi pinnallinen ja lyhyt, anna anteeks :( Romi vaan vaivaa, mutta halusin saada tän nyt ulos!

“Menisin jos en olisi Eloklaanilainen”, Aurinkotassu totesi itsevarmasti. Tassujani kutkutti juosta rajan yli! “Sinä nyt kuitenkin satut olemaan joten älä edes yritä livahtaa sinne”, naurahdin kollille. “Mutta se tuntuu niin houkuttelevalta!” kolli pani vastaan kiusoittelevasti. Naurahdin ja käännähdin ympäri rajalta. Tungin lehtien alle. “Tule aamu sarastaa jo!” sanoin ja käännyin katsomaan taakseni. Aurinkotassu olikin jo ehtinyt vierelleni. Tassutimme aukeammalle alueelle. “Katso”, Aurinkotassu osoitti taivasta - se oli tumma ja ilma oli muutenkin sateinen. “Mennään nopeasti niin ehdimme ennen sadetta kotiin”, totesin ja pyrähdin laukkaan. Pidin juoksun kuitenkin hitaana jotta en hengästyisi ja vaikuttasi epäilyttävältä leirissä. Vettä alkoi tiputtaa ja siitä tiesin, että aamun ensi partiot oli jo ehtineet lähteä. “Meidän täytyy olla varovaisia.” “Niin täytyy höyhenaivo!” Aurinkotassu kiusoitteli. “Itse olet jäniksenjätös!” huudahdin takaisin. Jatkoimme leikkimielistä kinailua hetken. Olimme leirin muurin kohdalla. “Se aukko on täällä”, Aurinkotassu huikkasi löydettyään sisäänkäynti kolon jonka olin löytänyt aiemmin jokunen päivä sitten. “Hyvä”, sanoin ja nuuhkaisin ilmaa. “Me emme saa jäädä kiinni nyt!” muistutin.
// Aurinkoinen <3

Rastas kuopi multaista maata nokallaan. Se oli niin keskittynyt puuhaansa, ettei huomannut Kuutamotassun lähestyvän sitä varjoista. Mustavalkoinen naaras oli lukinnut katseensa siivekkääseen ja odotti nyt oikeaa hetkeä iskeä. Hän oli varmistanut, ettei Talvikkitassu ollut maisemissa, sillä ei halunnut menettää tätäkin saalista vanhemman oppilaan metkuilun takia. Tällä kertaa hän saisi saalista!
Päättäväisesti Kuutamotassu lähestyi pahaa-aavistamatonta lintua, joka näkyi nyt saaneen otteen mehevän näköisestä kastemadosta. Se yritti repiä sitä ylös maasta, mutta mato vaikutti olevan tiukasti kiinni. Tässä olisi hänen tilaisuutensa!
Enää pari askelta eteenpäin ja hän olisi iskuetäisyydellä…
Yhtäkkiä maa Kuutamotassun alla tärähti ja taivas hänen yläpuolellaan kuulosti repeävän kahtia. Rastas pyrähti lentoon välittömästi, mutta Kuutamotassu oli liian häkeltynyt tehdäkseen elettäkään sen suuntaan. Mitä juuri oli tapahtunut? Ilma tuntui yhtäkkiä säkenöivän sähköstä, ja taivas oli peittynyt synkistä pilvistä, jotka epäilemättä enteilivät sadetta. Kuin naaraan ajatukset lukien pilvet alkoivat nakella maahan raskaita pisaroita, joista osa löysi tiensä myös Kuutamotassun turkille. Hän luimisti korviaan sateen kiihtyessä ja juoksi suojaan lähimmän puun alle.
"Kuutamotassu!" Utusielu syöksyi esiin saniaispuskan takaa, märät karvat ihoa vasten likistyneinä ja silmät valppaasti ympäristöä skannaten.
Kuutamotassu nosti päätään ja ilmoitti mestarilleen naukaisulla olinpaikkansa. Kilpikonnakuvioinen naaras tuli hänen luokseen.
"Saitko mitään kiinni?" soturi kysyi. Kuutamotassu pudisti päätään hieman häpeissään. Hänen olisi tehnyt mieli syyttää Talvikkitassua, mutta tiesi sen turhaksi.
"Meidän pitää mennä. Sade yltyy, eikä ukkosella ole turvallista liikkua ulkosalla", Utusielu naukui ja vilkaisi taivaalle. "Okrakarva lähti etsimään Talvikkitassua. Odotamme heitä aukiolla."
Kykenemättä puhumaan ison äänen aiheuttamalta järkytykseltään Kuutamotassu nyökäytti päätään ymmärryksen merkiksi ja seurasi sitten mestariaan sateeseen. He saavuttivat sovitun tapaamispaikan rivakasti, mutta Okrakarvasta ja Talvikkitassusta ei näkynyt merkkiäkään. Hetken päästä Okrakarva ilmestyi paikalle, eikä hän näyttänyt tyytyväiseltä.
"Sitä riivatun kakaraa ei löydy mistään!" kolli sihisi tuohtuneena ja luimisteli korviaan. Kuutamotassu oli kuitenkin näkevinään hänen vihaisessa ilmeessään myös huolta. "Häntä ei voi enää nykyään päästää silmistä hetkeksikään."
Utusielu väräytti toista korvaansa. "Ei hän kauaksi ole voinut ehtiä. Sade tekee kuitenkin jäljittämisestä vaikeaa." Hän kääntyi Kuutamotassun puoleen: "Mene odottamaan tuon pensaan alle. Me etsimme Talvikkitassun ja tulemme kohta takaisin."
Ohjeet eivät miellyttäneet Kuutamotassua, mutta hän ei jäänyt inttämään vastaan. Hän suuntasi mestarinsa osoittaman pensaan suuntaan ja ryömi sen alle. Oksien välistä hän näki, miten soturit hajaantuivat kukin omille tahoilleen ja hävisivät sateeseen.
Ennen pitkää Kuutamotassu kyllästyi odottamaan. Taas Talvikkitassu oli sössinyt kaiken tekemällä yhden kuuluisista karkaamistempuistaan! Ukkonen jyrähti jälleen ja nostatti Kuutamotassun karvat pystyyn. Talvikkitassu oli valinnut pahimman mahdollisimman kelin karata, se oli varmaa!
Lopulta Kuutamotassu ei pystynyt pysymään enää paikallaan, vaan hän pujahti ulos sateeseen ja päätti myös lähteä etsimään oppilastoveriaan. Sitä nopeammin he pääsisivät takaisin leiriin, mitä pikemmin Talvikkitassu löytyisi.
Hän lähti juoksemaan eri suuntaan kuin kaksi soturia olivat aiemmin lähteneet, eikä oikeastaan ollut yhtään varma, miten hänen olisi ollut tarkoitus saada edes vainu toisesta oppilaasta tällaisessa säässä. Niinpä hän vain juoksi eteenpäin ja toivoi löytävänsä jonkin vihjeen naaraan olinpaikasta.
Kuutamotassu oli vähällä törmätä kiveen juostessaan sokkona sateessa. Hän välttyi törmäämiseltä nipin napin ja jatkoi matkaa eteenpäin. Jokin kertoi hänelle, että hän oli lähenemässä reviirin rajaa, ja se jokin sai hänet myös arvelemaan, että juuri siihen suuntaan Talvikkitassukin oli varmasti pyrkinyt.
Tietämättä, oliko vielä ylittänyt rajaa, hän jatkoi juoksemista. Yhtäkkiä hänen ympärillään kirkastui, kun sininen välähdys valaisi taivaan sydämenlyönnin ajaksi. Sitä seurasi hetken päästä korviavihlova ääni, joka sai Kuutamotassun juoksemaan entistä lujempaa.
Hän näki edessään kolon - luultavasti jonkin eläimen pesäkolo - ja suuntasi sen luo. Hän halusi äkkiä suojaan myrskyltä. Kuitenkin, kun hän pääsi kolon luo, hän törmäsi hämärässä kiiluvaan silmäpariin, joka ensin oli säikäyttää hänet ulos turkistaan. Nopeasti hän tunnisti otuksen Talvikkitassuksi, joka oli painautunut pesän seinää vasten märkänä ja varuillaan.
"Tee tilaa!" Kuutamotassu komensi ahtautuessaan koloon oppilaan kanssa. Hän ravisteli turkkiaan ja laskeutui sitten kyyryyn kolon pohjalle. Hänen katseensa siirtyi hitaasti Talvikkitassuun, joka kyyhötti hänen toisella puolellaan. Ellei Kuutamotassu olisi ollut niin peloissaan, hän olisi varmasti antanut toisen naaraan kuulla kunniansa.
Sen sijaan hänen onnistui kysyä tukahtuneella äänellä toiselta: "Miksi hitossa sinä karkasit?"

//Talvikki?

Talvikkitassu siirsi katseensa tassuihinsa, kun Kuutamotassu naukaisi olevansa mieluummin pehmo, kuin Talvikkitassun kaltainen jästipää, joka tuotti muille vain pettymyksiä tempauksillaan.
"Pitäisit sinäkin joskus suusi kiinni!" punaturkkinen kissa kivahti ja sanat olivat selvästi osuneet hänen sieluunsa. Leimusilmän saapuessa hän lähti marssimaan ulos pesästä tuohtuneena. Kuutamotassu osasi kyllä pilata kaiken! Tästä kostoksi Talvikkitassu kyllä taatusti karkaisi eikä palaisi leiriin ennen kuin mustavalkea kissa olisi anellut sitä! Viha ja surulliset tunteet kytivät hänen sisällään, naaraan kommentti oli todella loukannut häntä ja sitä hän ei hevillä antaisi anteeksi. Talvikkitassu kyllä pärjäisi ilmankin tuollaista hiirenaivoa! Naaras tömisteli oppilaiden pesälle ja lysähti omille sammalilleen turhautuneena. Hän jäi miettimään suunnitelmaansa huomisen varalle ja kääntyi vielä selin Kuutamotassun sammaliin. Hän olisi näyttänyt naarasoppilaalle kieltä, mutta toinen oli vielä Leimusilmän vastaanotolla. Talvikkitassu haukotteli ja pian uni ottikin hänestä vallan.

Seuraavana aamuna hän heräsikin aikaisin, pesän ensimmäisenä. Ilma tuntui raskaalta ja painavalta, mutta naaras ei välittänyt siitä. Talvikkitassu oli käynyt hakemassa juotavaa ja törmännyt matkalla mestariinsa. Okraviiksi oli kertonut hänelle, että he lähtisivät Utusielun ja Kuutamotassun kanssa partioimaan. Talvikkitassua ärsytti, mutta samalla hän oli tyytyväinen. Hän voisi roikkua naaraassa koko päivän, vielä hän saisi tuon pinnan katkeamaan. Hän tuijotti pesän kissoja tympääntyneenä, mutta Kuutamotassun liikahtaessa hän vetäisi kasvoilleen tutun, ylimielisen virneensä. Sen taakse oli helppo piiloutua, sen aikana Talvikkitassu oli joku muu eikä typerä, herkkä itsensä. Talvikkitassu suki etukäpäläänsä suurieleisesti ja iski Kuutamotassulle flirttailevasti silmää. Naaras lähti hiipimään lähemmäksi Kuutamotassua ja hipaisi hännällään naaraskissan poskea.
"Mitäs kaunokainen?" naaras kuiskasi ylimielisesti ja virnisti. Kuutamotassu katsahti kyllästyneesti pesätoveriinsa, joka jatkoikin heti:
"Sain kuulla ilouutisen siitä, että pääsimme samaan partioon", Talvikkitassu naukui ja oikein kiehnäsi oppilaassa kiinni. Kuutamotassu tuuppasi punaruskean kissan kauemmaksi, mutta se ei lannistanut Talvikkitassua.
"Kuinka ilkeää, kuinka voitkaan kohdella minua näin!" naaras naukaisi olevinaan harmistuneena ja tuhahti Kuutamotassun sanoille. Okraviiksi ja Utusielu ilmestyivät pesän suuaukolle ja näin keskeyttivät naaraiden piikittelytuokion. Talvikkitassu nousi ylös ja venytteli tapansa mukaansa suurieleisesti, ja -äänisesti. Talvikkitassu vilkaisi vielä Kuutamotassua omahyväisesti ja lähti mestariensa luokse.
"Taivas enteilee sadetta", Utusielu naukaisi ja Talvikkitassu tapitti Okraviikseä keskittyneenä.
"Käymme Sekametsässä saalistamassa, toivottavasti te ette pelkkää sadetta", Okraviiksi lisäsi ja ja heilautti häntäänsä oppilaille, jotta he ymmärtäisivät seurata. Talvikkitassu toivoi, että he kohtaisivat jäniksiä, muiden saalistamisessa hän oli suorastaan toivoton tapaus. Talvikkitassu virnisti Kuutamotassulle ja lähti kulkemaan lähes kiinni mestarinsa hännänpäässä.

Päästessään Sekametsään Talvikkitassu tunsi kuinka sadepisarat ropisivat hänen turkkiinsa. Naaras ravisteli turkkiaan ja vilkaisi Kuutamotassuun, joka ei kuitenkaan huomannut häntä, vaan keskittyi hiiren vaanimiseen. Talvikkitassu inhosi sitä, kun joku ei huomannut häntä. Naaras lähti hiipimään lähemmäs Kuutamotassua ja kun Kuutamotassu oli juuri loikkaamassa hiiren kimppuun, päästi Talvikkitassu kovaäänisen naukaisun. Kuutamotassu vilkaisi kyllästyneenä ja ärsyyntyneenä pesätoveriaan.
"Hiirenaivo! Katso nyt mitä sinä teit, klaani olisi saanut siitä syötävää", Kuutamotassu tiuskaisi ja luimisti korviaan.
"Hupsis, miten minä nyt tuolla lailla nau'uin", Talvikkitassu naukaisi, mutta Kuutamotassu oli lähtenyt seuraavan hajujäljen perään. Saatuaan myös Okraviikseltä tylyn katseen, päätti Talvikkitassu vain liimautua niille sijoilleen. Mitä itua muiden häiritsemisestä edes oli, jos he eivät antaneet siitä mitään huomiota. Naaras värähti sadepisaroiden kastellessa hänen turkkinsa läpimäräksi. Sade oli yltynyt ja Talvikkitassua alkoi todella kyllästyttämään paikallaan istuskelu. Kaikki kolme olivat keskittyneitä saalistamiseen ja samassa Talvikkitassu sai idean. Nyt olisi täydellinen hetki laittaa hippulat vinkumaan ja lähteä. Talvikkitassu vilkaisi vielä mestareihin ja Kuutamotassuun, kunnes kääntyi ja lähti juoksemaan. Sade piiskasi hänen turkkiaan ja kasvojaan. Harmaa taivas ja kova sade vaikeuttivat näkyvyyttä. Talvikkitassu loikkasi taitavasti kiven ylitse ja räpytteli silmiään. Talvikkitassu lähestyi reviirin rajaa ja luimisti korviaan. Tämän siitä sai, kun ei huomioinut Talvikkitassua. Eloklaanilaiset saisivat nyt sitten etsiä hänet ihan keskenään! Talvikkitassu ylitti rajan ja juoksu vaihtui rentoon hölkkään. Naaras pälyili ympärilleen sopivan puunkolon toivoissa ja hetken etsinnän jälkeen sopiva löytyikin. Naaras pujahti koloon, joka oli todennäköisesti aikoinaan kuulunut ketulle. Löyhkä oli kuitenkin jo haihtunut kolosta. Ukkonen jyrähti kauempaa ja säikähtänyt Talvikkitassu painautui kolon seinämään. Joku saisi löytää hänet ja pian!

//Kuutamo? ;)

Vesipisaroita lenteli ympäriinsä, kun Lieskakajo loikkasi veteen komeassa kaaressa. Leimusilmä pakitti pois vesipisarasateen alta ja nauroi. Pian kellanpunainen soturi polskikin jo takaisin rantaan päin pidellen leuoissaan suurta kaarnanpalaa, jota tämä oli lähtenyt hakemaan virrasta.
Kolli pudotti puunkuorenpalan Leimusilmän jalkojen juureen ja istahti sitten penkereelle pää odottavasti kallellaan, kuin parantajaoppilaan tuomiota vartoen.
"Kävisikö tuo?" Lieskakajo kysyi, ja hänen turkistaan ja viiksistään tippui vettä noroina. Leimusilmä vilkuili vuoron perään läpimärkää soturia ja maassa lojuvaa kaarnaa. Hänen mielessään muodostui kuva koirasta, joka oli juuri käynyt noutamassa puiston lammesta kepin, jonka sen kaksijalka oli heittänyt sinne.
Leimusilmä tirskahti ajatukselle, ja Lieskakajon pää kallistui entisestään. Kolli kurtisti kummastuneena.
"Älä huoli, en minä sinulle naura. Tai no, ehkä vähän. Mutta sille on hyvä syy", Leimusilmä selitti hykerrellen. Sitten hän tuuppasi käpälällään soturin tuomaa kaarnanpalaa. "Tämä käy oikein hyvin, kunhan se ensin vähän kuivaa. Märkänä seitit tarttuvat siihen ja menevät pilalle. Voimme kerätä seittiä kuiviin, kapeisiin oksiin ja pinota ne sitten tuon palan päälle, niin ne on helpompi kantaa."
Lieskakajo suoristi päänsä ja nyökäytti sitä. Hymy palasi hänenkin kasvoilleen, ja se tarttui myös Leimusilmään. Lieskakajon seurassa oli mahdotonta olla hymyilemättä. Hän oli kuin aurinko, joka loisteellaan ja lämmöllään sai kaikki hyvälle tuulelke!
Kollikaksikko tarttui ripeästi tuumasta toimeen ja ryhtyi etsimään oksanpätkiä metsänrajasta. He löysivätkin monta kelpo kepakkoa, joihin he alkoivat kerätä seittiä saman tien, sillä aurinko oli vähitellen katoamassa metsän taa ja silloin seittejä olisi vaikeampi havaita.
Kun he olivat omasta mielestään keränneet tarpeeksi seittiä, he veivät seittitikut kuivuneelle kaarnanpalalle ja istahtivat hetkeksi penkereelle. Leimusilmä veti tassut allensa ja asettui makaamaan. Hän katseli huolettomana ohitseen virtaavaa vettä. Pitkästä aikaa hän oli voinut nauttia vapaudesta ja unohtaa murheensa. Mahlahallan ja Lauhalaukan yllättävän katoamisen jälkeen kaikki oli mennyt aivan männikköön. Hän oli tuntenut itsensä niin hyödyttömäksi, kun Mesitähti oli käynyt kyselemässä häneltä ja Liljatuulelta, olivatko he kuulleet soturikaksikon kohtalosta Tähtiklaanilta. Lopulta Tähtiklaani oli puhunut Kuuluolalla päällikön kanssa ja saanut tietää, että soturit olivat kuolleet ja liittyneet tähtiesi-isien joukkoon.
Heidän kuolinsyynsä oli yhä tuntematon, ja se vaivasi Leimusilmää. Mahlahalla oli ollut hänen ensimmäinen ystävänsä Liljatuulen lisäksi, ja hänestä oli tuntunut kovin tyhjältä kollin poismenon jälkeen. Hän yritti kätkeä kipunsa työnteolla ja jatkaa eteenpäin, mikä toisinaan onnistui, toisinaan ei.
"Onko kaikki hyvin?" Lieskakajon ääni kysyi Leimusilmän vierestä. Parantajaoppilas räpytteli silmiään hiukan hämmentyneenä ja siirsi katseensa joesta soturiin. Hän katsoi Lieskakajoa vähän hölmistynyt ilme naamallaan.
"Anteeksi, taisin kai vain olla ajatuksissani", hän pahoitteli ja naurahti päälle peitelläkseen sekavia tunteitaan. "Luulisi sinunkin olevan ajatuksissasi kaiken aikaa, nyt kun Nokkospilvi odottaa pentuja. Onhan se aika iso muutos ihan kenen tahansa elämässä. Pennut tuovat paljon vastuuta mukanaan", kolli jatkoi pälpättämistä, eikä tajunnut ennen kuin vasta liian myöhään, että oli juuri puhunut ohi suunsa. Lieskakajon ilme oli näkemisen arvoinen.

//Lieska? B)

Heräsin pentutarhassa. Ulkona oli lämmintä. Pentutarhassa ei ollut ketään. Paikka oli ihan tyhjä. Lähdin ulos. Räpyttelin silmiäni varmistaakseni näkemäni. "Vihdoinkin!" kuulin innostuneen ulvaisun. Käännähdin katsomaan säikähtäneenä. "Tervetuloa maailmaan, pieni pentu!" tervehti esiin astunut kissa. "Hei." sanoin viileästi. "Olen Nokilintu." hän sanoi. "Minä olen.. kuka edes olen?" kysyin. "Olet Sumupentu." Nokilintu vastasi minulle hymyillen. "Missä olen?" kummastelin. "Ai niin, et tiedä sitä." vastasi Nokilintu. "Mitä!" huudahdin. "O-ovatko vanhempani kuolleet?" kysyin pelokkaana. Minua pelotti kovasti. Mitä tapahtuisi, jos minulla ei olisi vanhempia? "Valitettavasti en tiedä." naukaisi Nokilintu pahoittelevasti. Sydäntäni särki. "Täällä he eivät ole." kuulin Nokilinnun kuiskauksen. "Mitä minulle tapahtuu?" ääneni särkyi. "Olemme Eloklaani." Nokilintu totesi. "Me huolehdimme sinusta." "Minä huolehdin." "Tule, mennään klaaninvanhimpien pesään katsomaan muita klaaninvanhimpia." Seurasin Nokilintua klaaninvanhimpien pesään. Pesä oli iso. Vuoteissa makasi kissoja, ja joku suki itseään. "Ihanaa, Nokilintu!" joku kissa huudahti. "Mukava tutustua sinuun." kissa sanoi minulle lempeästi. En osannut vastata. "Hän on Kirsikkakuono." kuiskasi Nokilintu. Nyökkäsin häkeltyneenä. "Hei vaan." tuhahti joku kissa nurkasta. "Älä nyt viitsi." Nokilintu tuhahti. "Hän on Hiilloskatse." Olin hiljaa. "Haluatko kuulla tarinan?" Kirsikkakuono kysyi hieman varautuneesti. "Vaikka." heilautin häntääni. "Tule viereeni." Kirsikkakuono opasti ja teki tilaa vuoteelleen. Istahdin Kirsikkakuonon viereen. "Minä kuulin Nokilinnulta että minulla ei ole perhettä." sanoin hiljaa. Kirsikkakuono ei vastannut. "Ei hätää." Kirsikkakuono sanoi rauhoittavasti ja silitti päätäni. "Ketkä minusta sitten huolehtivat?" kysyin. "Me." vastasi Kirsikkakuono. "Emme ole sinulle sukua, mutta olemme ystäviäsi." "Olemme klaanisi." Tuijotin hiljaa eteenpäin. Miten ikinä sopetuisin elämään heidän kanssaan? "Haluatko syödä riistaa?" Nokilintu kysyi. "En halua." sanoin. "Haluan maitoa." "Olemme pahoillamme." naukaisi Kirsikkakuono. "Meistä ei tule maitoa, eikä varmaan kenestäkään nyt." Painoin pääni alas. "Hei." kuului pieni ääni pesän aukolta. "Kas, Sypressitassu." naukaisi Nokilintu. Naaraskissa tassutti sisään. Pujahdin pesän nurkkaan. Sypressitassu tuntui vilkuilevan pesää kovasti. "Mitä etsit?" Kirsikkakuono kysäisi. "O-oletteko nähneet sitä pentua, joka syntyi pari auringonnousua sitten?" Sypressitassu kysyi. "Ai Sumupentua?" Nokilintu kysyi vilkaisten minuun. "Niin, jos se oli hänen nimensä." vastasi Sypressitassu. "Joo, kyllä oli." naukaisin. "Ja onkin." Sypressitassu naurahti. "Olen Sypressitassu." hän sanoi. "Olen Sumupentu." vastasin ja rupesin jahtaamaan häntääni. Pujahdin ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti. Kierin maassa. Turkkiini tarttui hiekanjyviä. Kuulin käpälänaskelia. Pari kissaa käveli leirin sisäänkäynnistä. Loikin ympäri leiriä. Huomasin toisen pesän. Työnsin pääni siitä sisään. Sekin oli tyhjä.

"Sypressi?"

Lieskakajo kallisti päätään pohtivana, kun Leimusilmä ehdotti, että hän voisi tulla kollin mukaan keräämään hämähäkinseittiä. Lieskakajon yrttitietämys oli nolla, tunnistaisikohan hän edes seitin? Kollin kasvoille kuitenkin palasi ystävällinen hymy.
"Eiköhän se sovi. Jos sinä näytät mitä hämähäkinseitti on, hah!" kollikissa vitsaili ystävällisesti ja otti toisen tarjoamasta hiirestä palasen. Kolli pureskeli hiirtä autuaasti, hitaasti ja nautti pitkän kaavan mukaan hiiriherkustaan.
"Nähdään illalla piikkihernetunnelin luona", Leimusilmä maukaisi vielä ja katosi sitten parantajanpesään. Lieskakajo katsahti mustavalkoisen kollin perään ja kallisti päätään hymyillen.
"Näkyillään!" Lieskakajo huikkasi ja toivoi Leimusilmän kuulleen hänen huikkauksensa. Soturi jatkoi sitten hiirensä ateriointia tyytyväisenä ja viikset väristen. Lieskakajo todella oli ahne ja kaikkiruokainen kissa, joka söisi varmasti vaikka sammalta, jos joku yllyttäisi häntä. Eikä Lieskakajoa nyt edes tarvitsisi niin paljoa yllyttää. Ateriansa päätteeksi Lieskakajo nuolaisi huuliaan ja lähti kohti soturien pesää. Hän oli päättänyt ottaa pienet nokoset, ennen metsäreissua. Lieskakajo löntysteli laiskahkosti soturien pesälle ja rojahti makuualusilleen väsyneenä.

Lieskakajo havahtui torkuiltaan ja räpytteli silmiään. Kolli oli valmiina painamaan päänsä takaisin pehmeille sammalille, mutta muisti sitten luvanneensa auttaa Leimusilmää hämähäkinseitin etsimisessä. Kolli nousi ylös ja ravisteli sammalhiput turkistaan pois. Lieskakajo asteli pesästä ulos ja asteli lämpimälle aukiolle. Lieskakajo huomasi Leimusilmän seisoskelevan piikkihernetunnelin luona ja kolli hölkötteli parantajakissan luokse.
"Hei", Lieskakajo naukaisi ja nyökäytti päätään. Kaksikko lähti sitten Leimusilmän johdolla ulos leiristä. Lieskakajo nautti lempeästä tuulesta, joka viipyili hänen turkillaan. Kollikissa kuunteli metsän ääniä ja seurasi mustavalkeaa kissaa. He päätyivät joen rantaan ja Lieskakajo katsoi vettä kaihoisasti. Kolli rakasti pulikointia ja voisi loikata veteen hetkenä minä hyvänsä.
"Täältä luulisi löytyvän seittiä. Auringon avulla ne on helppo paikantaa", parantaja selitti kollille, joka alkoi pälyillä ympärilleen seittiä hakien. Leimusilmäkin skannasi ympäristöä katseellaan ja tottuneesti löysi seitin. Lieskakajo kallisti päätään, kun Leimusilmä naukaisi heidän tarvitsevan vielä keppejä seitin keräämistä varten. Punaturkki katseli ympärilleen ja pian hänen silmiin suurikokoinen kaarnapala, joka kellui vedessä.
"Katso, tuohonhan voisi kerätä seittiä, eikö!" Lieskakajo naukaisi ja loikkasi suurella molskahduksella veteen ennen Leimusilmän vastausta. Vedet roiskahtivat Leimusilmän päälle ja Lieskakajo lähti uimaan kohti kaarnapalaa. Kolli nautti vedestä ja sen tuomasta viileydestä. Kollikissa polskutteli innoissaan ja nappasi kaarnan suuhunsa. Pää korkealla hän kääntyi ja lähti iloisesti polskuttelemaan kohti Leimusilmää. Ylpeänä saaliistaan Lieskakajo nousi takaisin pientareelle ja ravisteli vedet turkistaan vahingossa Leimusilmän päälle. Hän laski märän kaarnapalasen kollin jalkoihin ja väläytti tyytyväisen hymyn.
"Kävisikö tuo?" Lieskakajo kysyi ja istahti vettä valuvana pientareelle. Lieskakajo katsoi Leimusilmää pää kallellaan ja tökkäsi käpälällään tuomaansa kaarnaa.

//Leimu? ;)