Kuutamotassu siirsi kyllästyneenä katseensa Talvikkitassuun, joka katseli häntä uhmakas pilke vihreissä silmissään. Hän ei sitten millään voinut käsittää, mistä takkuturkkisen naaraan jatkuva nokittelu oli peräisin. Kuutamotassu oli realisti ja äärimmäisen tietoinen siitä, että tulisi tänään mitä todennäköisimmin häviämään Talvikkitassulle, sillä tämä oli ollut oppilaana häntä pidempään. Siitä huolimatta hän tunsi yleensä olemattoman kilpailuviettinsä puskevan pintaan - hän halusi rökittää Talvikkitassun ja viedä tältä väärät luulot itsestään!
"Valmistaudu kuule ihan itse itkemään itsesi uneen ensi yönä", mustavalkoinen oppilas sihahti vieressään olevalle Talvikkitassulle, mutta sulki sitten suunsa, kun sai Utusielulta tuikean katseen osakseen.
"Jos te molemmat voisitte nyt jättää turhat löpinät pois ja keskittyä kuuntelemaan ohjeistusta", kilpikonnalaikkuinen soturi murahti lievästi närkästyneen kuuloisena. Kuutamotassu mulkaisi vielä kerran Talvikkitassua, ennen kuin kääntyi mestarinsa puoleen ja keskitti kaiken huomionsa tähän. Hän oli jo antanut naaraan häiritä itseään aivan tarpeeksi.
"Kuten teille on varmaan jo tähän mennessä tullut selväksi, tänään harjoitellaan taistelemista. Harjoituksen ideana on kehittää reaktiokykyänne ja harjaannuttaa pelisilmäänne. Harjoitus tapahtuu kaksinkamppailun muodossa - luonnollisesti kynnet piilossa, sillä tarkoituksena ei ole satuttaa toista oikeasti. Käyttäkää hyväksenne kaikkea oppimaanne." Utusielun ohjeet olivat tiiviit ja selvät, mutta siitä huolimatta Kuutamotassu ei voinut olla tuntematta pientä epävarmuutta. Hän hädin tuskin oli saanut perusliikkeitä haltuunsa, ja nyt hän jo joutui käyttämään niitä tositoimissa toista oppilasta vastaan. Mikäli hän häviäisi Talvikkitassulle, hän saisi kuulla naaraan ilkkumista koko loppuikänsä.
"No niin, menkää paikoillenne", Okrakarva komensi ja osoitti hännällään aukeaa paikkaa metsässä. Kuutamotassu veti syvään henkeä ja tassutti toiselle puolelle aukiota samaan aikaan, kun Talvikkitassu asettui omalle paikalleen.
Hän kääntyi kohtaamaan toisen naaraan voitonnälkäisen katseen ja tunsi vatsansa muljahtavan jännityksestä. Nyt oli tsempattava!
"Voitte aloittaa!" Heti Utusielun äänen kuultuaan Talvikkitassu syöksähti Kuutamotassua kohti. Kuutamotassu ehti nipin napin väistämään vanhemman oppilaan hyökkäyksen kierähtämällä sivuun, mutta hänelle ei jäänyt paljoa aikaa toeta ja suunnitella vastahyökkäystä, kun naaras oli jälleen hänen kimpussaan.
Talvikkitassu potkaisi häntä kylkeen, ja hän horjahti ja kaatui maahan. Kuutamotassu ravisteli rivakasti päätään ja yritti saada ajatuksensa selviksi. Talvikkitassu toden totta oli nopea! Naaraan iskut olivat lyhyitä ja säpäköitä, eikä Kuutamotassu tahtonut pysyä niiden perässä.
Kun Kuutamotassu yritti päästä ylös, hän kaatui uudestaan kumoon Talvikkitassun iskun voimasta. Hän sylki ruohoa suustaan ja piiskasi hännällään ilmaa. Kuutamotassu ei suuttunut helposti, mutta jotenkin Talvikkitassu tuntui saavan hänen verensä kiehumaan puhtaasta kiukusta jokaisella teollaan.
"Hiirenaivo!" Kuutamotassu ärähti ja ponkaisi yllättäen Talvikkitassua kohti, joka oli jäänyt katsomaan häntä omahyväisesti. Hän onnistui ennakoimaan naaraan väistöliikkeen ja muuttamaan hyökkäyksensä suunnan sen mukaiseksi. Hetkeä myöhemmin he molemmat kierivät maassa yhtenä turkkien ja häntien sekamelskana, hurjistunutta sähinää pitäen.

//Talvikki?

Pyydetään mestareita opettamaan uimista taistelu harjoitusten jälkeen, se varmasti virkistäisi", sanoin iloisesti ja katsoin vierelläni kävelevää Sypressitassua. Naaras katsahti minua innostuneesti. "Se olisi kivaa! Mennään heti pyytämään!" naaras naukaisi iloisesti, hän näytti siltä että räjähtäisi innosta. Naurahdin nuoren oppilaan innolle, ja tassuttelin hänen kanssaan Korppisiiven ja Hiilihampaan luo. "Hiilihammas? Nyt kun sää on lämmennyt, voitteko opettaa meille uimista? Se on jalo taito, enkä osaa vielä uida?" kysyin mestariltani anovasti. Uiminen kiinnosti minua, ja olin Eloklaanilainen. Eloklaanilaisten pitää osata uida, jos oikein muistan se on pakollista. "Hyvä on Aurinkotassu, ehkä uiminen taistelu harjoitusten jälkeen virkistäisi teitä", Hiilihammas totesi ja katsahti Korppisiipeä. Hymyilin iloisesti, tänään oppisin uimaan! Vihdoin ja viimein opin uimaan! Korppisiiven nau'unta keskeytti ajatukseni. "No niin oppilaat, lähdetään vielä kun aurinko on taivaalla. Se ei odota", naaras naukaisi ja viittoi hännällään meitä tulemaan lähemmäs. Kävelin nopsaan heidän vierelle, ja kävelimme ulos leiristä. Matka harjoitus aukealle oli hiljainen, kukaan ei puhua pukahtanut. Minulla oli mainio tilaisuus pohtia asioita, ja käytin sen ajan hyväksi. Tuulen aiheuttama pensaiden kahina kuulosti hyvältä, puut ympärillämme natisivat, ja saaliit vipelsivät pensaikossa. Hetken halusin saalistaa, mutta olimme jo ollut hetki sitten saalistus harjoituksissa. Olikohan Sypressitassu hyvä taistelija? Tai oliko naaras hyvä uimaan? Jos hän olikin parempi taistelemaan? Se ei olisi kivaa, ainakaan minulle. En ehtinyt kauan ajatella, kun olimme jo harjoitus aukealla. "Aurinkotassu? Herää jo ajatuksistasi, senkin hiirenaivo", Hiilihammas torui huvittuneena. Havahduin ja katselin Hiilihammasta huvittuneena. "Mitä me harjoitellaan tänään Hiilihammas?" kysyin mestariltani. "Kuulet pian", hän vastasi. Hän käveli Korppisiiven kanssa aukean reunalle. Ja katsoivat meitä tiukasti. "No niin aloitetaanpas", Hiilihammas aloitti. "Tänään siis on taistelu harjoitukset, ja te molemmat tiedätte sen varmasti. Tällä kertaa kun on kokemattomampi oppilas mukana, otamme hiukan rennommin. Opetamme teille tänään tassu lyönnin, se on voimakas ja hyvä tapa taistella", Hiilihammas selitti ja nyökkäsi Korppisiivelle. "Ensin menette taka jaloillenne, ja lyötte vastustajaa tassuillanne niin voimakkaasti kuin pystytte. Emme kokeile tätä hyökkäystä toiseen kissaan, ettei kukaan loukkaannu. Valitkaa kohteeksi mieluummin oksa", Korppisiipi selosti. "Selvä on", naukaisimme samaan aikaan Sypressitassun kanssa. Katselin ympärilleni, etsien hyvää kohdetta. Katseeni nauliutui keppiin, se oli keskipaksu, ja varmasti sopiva. Nappasin kepin ja näytin sen Hiilihampaallr. "Onko tämä hyvä?" kysyin oksan takaa mumisten. "On hyvä", Hiilihammas vastasi huvittuneena. Laskin kepin maahan, ja idotin Sypressitassua. Naaras oli tuonut myös keskipaksun kepin, mutta se oli hiukan ohuempi kuin minun tuoma oksa. Istuimme vierekkäin, ja odotimme mestareiden käskyä. "No niin Sypressitassu, saat tehdä", Korppisiipi sanoi terävästi Sypressitassulle. Naaras nyökkäsi ja nousi seisomaan. Hän nousi takajaloilleen, ja hänen tassunsa syöksöhtivät päin oksaa, joka lojui avuttomana maassa. Kuului napsahdus, ja keppi oli katkennut keskeltä. "Hyvä! Olet taitava!" Korppisiipi kehui ylpeästi Sypressitassua. Naaras katsahti minua ylpeä katse silmissään. "Nyt si Aurinkotassu, tee minut ylpeäksi!" Hiilihammas sanoi rohkaisevasti. Nyökkösin kollille, ja nousin seisomaan. Nousin takajaloilleni, ja löin ne päin keppiä niin lujaa kuin pystyin. Kuului räsähdys ja keppi oli katki. Katsahdin innostuneena Sypressitassua, naaras näytti vaikuttuneelta. "Hyvä Aurinkotassu! Se oli cahva hyökkäys!" Hiilihammas kehui ylpeänä. Otin ryhdikkään asennon ja röyhistin rintakarvojani. "Nyt harjoitusten päätteeksi, otatte yhden kierroksen taistelun. Muistakaa; ei purra, tai pidetä kynsiä esillä, eikä käytetä äsken opetuttia liikettä, ettei kukaan loukkaannu", Korppisiipi naukaisi terävästi. Nyökkäsimme ymmärtäväisesti. Menimme kauemmas toisistamme, ja kiersimme jehää matalaksi painautuneina. Sähähdin muutaman kerran, jotta saisin tilanteeseen uskottavuutta. "Nyt!" Hiilihammas huudahti. Hyppäsin nopeasti päin Sypressitassun kylkeä, naaras kaatui melkein kumoon. Hän heittäytyi alleni ja potki käpälillään vatsaani, tietysti kynnet piilossa. Hyppäsin pois edestä nopeasti, ja löin naarasta kylkeen tassullani. Naaras sähähti ja syöksyi kylkeäni vasten nopeasti. Horjahdin ja korjasin asentoni. Vilahdin naaraan vatsan alle, ja potkin häntä vatsaan. Hän hyppäsi niin pian kuin voi pois edestä, ja hyppäsi selkääni. "Riittää! Oli tasainen taistelu. Olitte molemmat taitavia!" Korppisiipi käski. Sypressitassu liukui pois selästäni. "Mennäänkö nyt uimaaan?" Sypressitassu kysyi Korppusiiveltä. "Mennääb, seuratkaa meitä", Korppisiipi naukaisi, ja käveli eteenpäin.


// Sype?

Aamu valkeni, ja aurinko oli nousemassa. Auringon säteet osuivat turkkiini, käännähdin ja raotin silmiäni. Aurinko oli vielä nousemassa, joten oli vielä aikainen aamu, ehkä voisin käydä kävelyllä, ja saalistaa jotain siinä sivussa klaanille. Nousin istumaan ja venyttelin kankeita jalkojani, ja selkääni. Muutama soturi oli jo noussut ylös, mutta pesässä kaikui tasainen hengitys, ja tuhina. Pujottelin varovasti sotureiden ohi, ja pääsin ulos pesästä. Aamuinen ilma oli lämmin, mutta siinä tuntui kirpeä ja pureva viileys. Mahani murahti, en muistanut eilen syödä mitään uimisen jälkeen, voisin syödä aamupalan ennen kuin lähden saalistamaan. Kävelin leppoisasti tuoresaalis kasalle, ja nappasin hampaisiini myyrän. Istahdin alas ja haistoin myyrää, kaiken varalta, jos se oli vanhaa. Se tuoksui vielä hyvältä, joku varmaan nappasi sen eilisessä metsästys partiossa. Revin myyrästä palan irti, se maistui, no, myyrältä. Myskinen maku oli hälvennyt melkein kokonaan, oli kerrassaan viihtyisää syödä se myyrä. Kun olin repinyt, ja niellyt viimeisen palan, muistin että olin unohtanut sukia turkkini. Nuolin ensin käpäläni puhtaiksi, ja keskityin sitten turkkiini. En valittanut enää päässäni siitä, että veljelläni oli mukavampaa. Se olisi turhaa, ja kuluttaisi ainutlaatuista aikaani mietiskellä iloisia ja tärkeitä asioita. Siinä samalla kun nypin sammalia, ja selvitin takkujani, mietin Hillasielua. Kolli oli oikein mukava ja kiva, olimme jo hyviä ystäviä. Sitä valkeaaa kolli oli helppo lähestyä, olimme aika samankaltaisia, vaikka olin hiukan hiljaisempi. Olimme yhtä seurallisia, ja hänen kanssaan oli tosi helppo puhua. Mitäköhän kivaa me tehtäisiin tänään? Sain viimeisenkin takun selvitettyä, ja viimeisen sammaleenkin nypittyä. Nyt olin valmis lähtemään kävelylle, nauttimaan luonnosta ja tuulen tuiverruksesta. Harmi vain ettei Hillasielu pääse mukaan, hän olisi ollut mukavaa seuraa. "Minne olet menossa?" tuttu ääni kuului takaani. Käännähdin ympäri, ja näin ne vihreät silmät ja valkean turkin. "Hillasielu!" sanoin iloisesti. Kolli naurahti ja katseli minua. "Minne olet menossa?" Hillasielu toisti ja hymyili. "Olen menossa kävelylle metsään, ajattelin nauttia luonnosta ja kuunnella tuulta. Ja siinä sivussa voisin saalistaa klaanille jotain syötävää, ja ajattelin että haluaisitko mukaani?" kysyin Hillasielulta toiveikkaasti. Toivoin kovasti seuraa, se olisi niin mukavaa. "Ei minulla taida tässä mitään tekemistä ollakkaan, miksi en tulisi mukaasi?" Hillasielu naukaisi iloisesti ja käveli vierelleni. Hymyilin iloisesti, Hillasielu oli mukava. Kävelin iloisesti ulos leiristä, tuntui että melkein lensin ilmassa. Hillasielu käveli raukeasti kävellen perässäni. Hän vaikutti iloiselta, että väsyneeltä. Hän oli ehkä herännyt kun livahdin ulos pesästä. Kävelimme pitkän aikaa hiljaa, ehkä liiankin hiljaa. "Miten päivä on mennyt?" kysyin Hillasielulta, katkaistakseni hiljaisuuden. En pitänyt hiljaisuudesta, joten juttutuokio piristäisi. "Ihan hyvin, heräsin ja löysin sinut. En ole vielä oikein tehnyt mitään", Hillasielu naurahti ja katsoi taivaalle. Nyökkäsin iloisesti. "Harmi ettet ehtinyt syömään, sinulla on varmasti nälkä", sanoin hiljaa, hiukan surullisesti. "No ehkä hiukan on nälkä, mutta älä ole surullinen sen takia. Palataan kohta leiriin ja voin sitten syödä", Hillasielu sanoi lohduttavasti. Piristyin ja hymyilin. Kuulin rapinas pensaikosta, viritin kaikki aistini äärimmilleen. Haistelin ilmas ja painauduin matalaksi. Ilmassa tuoksui vahva hiiren haju, hiivin pensaikkoa kohti, jossa haistoin hiiren. Hiiri vipelsi melkein nenäni edessä, se nakersi pienillä hampaillaan jotakin. Hiiri käänsi päänsä ja tuijotti minua silmiin, sen pienistä mustista silmistä paistoi pelko. Hiiri pinkaisi karkuun, mutta olin nopeampi, nappasin hiiren käpälieni väliin, ja viilsin sen kurkun auki nopealla kynnen liikkeellä. Se nappaus oli liiankin helppo, mutta olin silti ylpeä itsestäni. "Se oli hieno nappaus!" Hillasielu kehui rohkaisevasti. Hymyilin ylpeästi ja kaivoin hiirtä varten kuopan, laskin hiiren kuoppaan, ja levitin maata päälle. "Etsin lisää, sinäkin voit saalistaa jos tahdot", sanoin iloisesti Hillasielulle. Valkea kolli nyökkäsi, ja katosi pensaikkoon. Kävelin hitaasti eteenpäin, melkein hiivin. Näkökenttääni isui rastas, joka napsi jotain maasta. Painauduin matalaksi, ja turkki viisti maata. Rastas ei ollut vielä huomannut läsnäoloani, vaikka olin siitä noin ketunmitan päässä. Hyppäsin ja nappasin rastaan tassujeni väliin, hymähdin ylpeästi, kun olin puraissut sitä kaulaan. Viime kerralla olin epäonnistunut, ja nyt olin onnistunut. Kannoin rastasta ylpeänä paikkkaan, jonne olin haudannut hiiren äskettäin. Hillasielu istui siellä odottamassa minua, hänen hampaissaan oli orava. Tiputin linnun mashan ja katselin iravaa. "Oliko se vaikea napata?" kysyin katsellessani oravaa. "Ei se nyt kauhean vaikeaa ollut, mutta se melkein ehti livahtaa karkuin kiipeämällä puuhun", Hillasielu mumisi oravan takaa, onneksi sentään ymmärsin jotain kollin puheesta. Nyökkäsin vastaukseksi ja kaivoin hiiren esiin. Nappasin molemmat saaliit suuhuni ja kannoin niitä Hillasielun vierellä. Matka leiriin tuntui pitkältä, koska emme voineet puhua saaliit suussa. Onneksi sain aikani kulumaan katselemalla jo hiukan sinertävää taivasta, ja luontoa ympärilläni. Saavuimme leiriin, astelin sisään ja katselin ympärilleni. Moni kissa oli herännyt, ja tekivät päivän askareitansa kiireisesti. Pudotin hiiren ja rastaan muiden saaliiden joukkoon ja katselin leiriä. Kävelin etäämmäs muista ja istahdin alas. Hillasielu istahti vierelleni ja huokaisi. "Moni on jo herännyt kun olimme poissa", valkea kolli sanoi, hänen katseensa kävi ympäri leiriä. "Niin on, kuinkakohan kauan olimme poissa?" mietin ja katsoin taivasta. Aurinko oli jo melkein keskellä taivasti, oli jo melkein aurinko huippu. "Auringon noususta melkein aurinkohuippuun", Hillasielu vastasi ja katsoi tarkkaavaisesti aurinkoa. "Olet mukava ystävä Hillasielu", sanoin iloisesti, olimme tämän aamun olleet liian vakavia. Siirsin vakavuuden sivuun, piristämällä Hillasielua. "Kiitos Helmipilkku, sinäkin olet tosi mukava kissa!" Hillasielu sanoi iloisesti ja katsahti minua iloinen katse silmissään. Hymyilin iloisesti ja katselin leiriä, mieleeni tuli hauska leikki, jota leikin Oksakuiskeen kanssa kun olimme noin 8 kuuta vanhoja. "Muistin juuri leikin, leikin sitä aina Oksakuiskeen kanssa", sanoin haaveilevasti, kun ne hyvät muistot nuoruudesta tulvivat mieleeni kuin virtaava joki. "Kerro ihmeessä!" Hillasielu sanoi ja katsoi tiiviisti silmiäni. "No, se oli sellainen, että sanoimme kaksi vaihtoehtoa, ja päätimme kumman otamme. Ja sitten piti perustella vastaus", selitin sääntöjä iloisesti. "Kuulostaa mukavalta! Minä voin aloittaa!" Hillasielu sanoi iloisesti. Hän mietti hetken ja katsoi silmiäni. "Hiirenkorva vai lehtisade?" hän aloitti. Minun ei tarvinnut miettiä vastausta kauan, tämä oli liian helppo kysymys. "Tietysti lehtisade, hiirenkorvan sikaan on liian lämmin ja joskus liian märkää. Lehtisateisin on tarpeeksi viileää, ja lehdet ovat ihanan värisiä", vastasin iloisesti, olin tyytyväinen kun keksin hyvän perustelun. "Hyvä perustelu, sinun vuorosi keksiä kysymys", Hillasielu sanoi innostuneen oloisena, tämä leikki taisi miellyttää kollia. "Hmm… tämä on varmasti helppo; Eloklaani vai Kuolonklaani?" kysyin naurahtaen, kysymys oli ehkä vähän liian helppo. "No tietysti Eloklaani, minähän asun täällä!" Hillasielu naurahti iloisesti. "Mainoi vastaus! Nyt sinä kysyt minulta!" sanoin iloisesti. "Ai niin! Kumpi; Hiiri vai Myyrä, siis syötävänä?" Hillasielu kysyi. "Valitsen hiiren, se maistuu paremmalta kuin myyrä, en tiedä miksi", vastasin iloisesti. "Nyt kun puhuttiin ruuasta,minulle tuli nälkä. Menen syömään, nähdään myöhemmin!" Hillasielu huikkasi, ja käveli pois. Hyvästelin kollin nyökkäyksellä, ja jäin istuskelemaan leirin reunalle.

"Minusta hän voi osallistua uintiharjoituksiin yhtä laillla kuin muut", vastasin epäröimättä Mesitähden kysymykseen siitä, pystyisikö kolmijalkainen tyttäreni vammansa vuoksi osallistumaan kyseiseen harjoitukseen muiden ikätoveriensa kanssa. "On kuitenkin otettava huomioon, että Kimalaistassun tasapaino ei ole niin hyvä kuin muilla puuttuvan raajan vuoksi, mutta jos järjestelyt tehdään oikein, en näe mitään estettä, etteikö hänkin voisi osallistua."
Mesitähti nyökkäsi ja väläytti minulle hymyn. "Kiitos mielipiteestäsi. Uskon pystyvämme luomaan harjoituksiin sellaiset olosuhteet, että Kimalaistassukin voi osallistua", hän naukui.
"Se on hyvä kuulla", hymähdin ja jatkoin kävelemistä.
Jatkoimme matkaa hetken verran hiljaisuudessa, mutta sitten Mesitähti avasi jälleen suunsa, ja hänen äänessään oli huomattavaa epävarmuutta:
"Eräs asia on kaihertanut mieltäni jo pidemmän aikaa."
Katsahdin hänen suuntaansa kysyvästi. "Mikä asia?"
Mesitähden ilme synkkeni, ja näin hänen silmissään huolen varjon. "Kuten tiedät, kävin Kuuluolalla tapaamassa esi-isiä muutama kuu takaperin, ja silloin sain tietää, että Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat kuolleet. Siinä ei ollut kuitenkaan vielä kaikki: Lauhalaukka antoi minulle varoituksen."
Räpyttelin silmiäni hiukan hämmentyneenä. "Varoituksen? Millaisen varoituksen?"
Mesitähti pudisti päätään. "Hän kehotti pysymään valppaana ja sanoi, että tulee päivä, jolloin metsä ei ole enää turvallinen."
Jostain syystä minulle tuli kylmä, vaikka ulkona oli lämmin. Tuntui omituiselta, että mystisen kuolemansa jälkeen Lauhalaukka palasi Tähtiklaanin kautta varoittamaan Mesitähteä metsää uhkaavasta vaarasta. Mieleeni ei tullut ainuttakaan ideaa, mitä se olisi voinut merkitä.
"Tuskin Lauhalaukka pelottelisi meitä turhan takia", murahdin mietteliäänä. Mesitähti nyökytteli päätään.
"Niin. Olen puhunut Liljatuulen ja Leimusilmän kanssa tästä, mutta kumpikaan heistä ei ole saanut Tähtiklaanilta minkäänlaista viestiä asiaan liittyen."
Nyökkäsin hitaasti. Lauhalaukka oli ollut yksi ensimmäisistä Eloklaanin jäsenistä. Hän ja Mahlahalla olivat olleet aluksi riidoissa Mahlahallan siirryttyä Kuolonklaanista tänne, mutta sittemmin he olivat sopineet välinsä ja olleet siitä lähtien erottamattomat. Molemmat olivat kuitenkin kadonneet salaperäisesti samaan aikaan, eikä heidän ruumiitaan ollut koskaan löydetty. Oli hyvin mahdollista, että kaksikko oli päätynyt heikoille jäille ja hukkunut, mutta ottaen huomioon heidän kokemuksensa, se tuntui hieman oudolta. Kyllä Lauhalaukka ainakin olisi osannut erottaa kestävän jään heikosta.
"Minusta meidän kannattaa kuunnella hänen neuvoaan ja pysytellä valppaana. Emme vielä tiedä, minkä takia, mutta uskon hänellä olleen hyvä syy antaa sinulle tuo varoitus", sanoin vähän ääntäni madaltaen siltä varalta, jos joku olisi sattunut liikuskelemaan lähistöllä.

//Mesi?

"Noh saimme molemmat pakit sitten", Sypressitassu totesi hiukan harmistuneena. Naaras asettui mukavaan asentoon makuusijalleen, ja hymyili. "Olemme molemmat aloituspisteessä", sanoin masentuneen oloisena ja huokaisin. "Niin olemme, mutta kyllä me löydämme joskus jonkun ihanan kumppanin. Sellaisen joka rakastaa sinua, ja välittää sinusta", Sypressitassu sanoi haaveilevasti ja katsoi ulos pesästä. Sypressitassu oli oikeassa, kyllä me joskus löydämme jonkun, joka välittää oikeasti. "Toivottavasti, mitä jos en saa koskaan kumppania? Jäänkö yksin?" sanoin huolestuneesti ja katsoin Sypressitassua. "Et jää yksin, sinulla on ystäväsi, ja minut! Et ole koskaan yksin Aurinkotassu, et koskaan", hän vakuutti ja kosketti kuonollaan lapaani. Minulle tuli parempi olo, enkä surenut enää Kimalaistassuakaan, parempi unohtaa murheet ja avata silmänsä nyky hetkelle. Otin mukavan asennon ja katselin Sypressitassua. Ei hän ehkä ollut maailman kaunein kissa, mutta hänellä oli puhdas ja hyvä sydän. Ei ulkokuorella ole väliä, vaan sydämmellä. Sypressitassun sydän oli puhdas, ja pidin siitä. Ehkä hän piristyisi jos kehuisin häntä, ja ne kehut olivat totta. "Tiedätkös mitä?" sanoin hymyillen salaperäisesti. "No?" Sypressitassu kysyi uteliaasti. "Sinä olet mukavin ja hyväsydämmisin kissa jonka olen tavannut", sanoin iloisesti. Sypressitassu katsoi minua hiljaa ja käänsi katseensa. "Kiitos," hän sanoi hiljaa. Kuulin käpälän askelia pesän ulkopuolelta, käännähdin jotta näkisin kuka se oli. Hiilihammas katsoi sisälle ja hymyili nähdessään minut. "Aurinkotassu! Olen etsinyt sinua kaikki alta, mennään taistelu harjoituksiin", hän sanoi ja katsahti Sypressitassua. "Otetaan hänet mukaan, haen Korppusiiven", Hiilihammas jatkoi ha katosi. Katsahdin iloisesti Sypressitassua. "Eikö ole kivaa päästä harjoittelemaan?" kysyin iloisesti ja nousin ylös. "On! Mennään jo!" Sypressitassu huudahti iloisesti ja nousi pystyyn. Kävelin ulos pesästä ja siristin silmiäni kun aurinko häikäisi. "Onpas lämmin", totesin kävellessäni Hiilihammasta ja Korppisiipeä kohti. "Niin on, vähän liiankin lämmin", Sypressitassu sanoi ja katsahti aurinkoa. "Pyydetään mestareita opettamaan uimista taistelu harjoitusten jälkeen, se varmasti virkistäisi", sanoin iloisesti ja katsoin vierelläni kävelevää Sypressitassua.

//Sype?

Raotin silmiäni hitaasti, makasin vielä vuoteellani. Venyttelin ja katsahdin ulos. Ulkona oli vielä valoisaa, ja ilma tuntui lämpimältä. Venyttelin vielä kerran nukkumisesta kankeita jalkojani, ja kävelin ulos. Aurinko paistoi turkkiani vasten, ja minulle tuli hiukan kuuma. Istahdin paikoilleni nyppimään sammalia turkistani. Sukiessani turkkiani en huomannut, että viereeni oli tullut kissa. Nostin katseeni turkistani valkoiseen kolliin, jonka vihreät silmät säihkyivät, kyseessä oli Hillasielu. Tervehdin kollia nyökkäämällä, koska en voinut heilauttaa häntääni, koska se oli pieni töpö. Hillasielu istui vieressäni kun suin turkkia, pian sain kaikki sammaleet nypittyä ja katsahdin kollia. "Hyvää päivää." sanoin iloisesti. Hillasielu nyökkäsi ja katsoi häntääni. "Mitä hännällesi on tapahtunut? Onko se ollut tuollainen syntyessäsi, vai oletko joskus loukannut itsesi?" valkea kolli kysyi ja osoitti häntääni. Huokaisin syvään ja katsoin häntä silmiin. "Silloin kun pieni, oli kivivyöry. Vanhempani kuolivat vyöryssä, minä ja veljeni selvittiin. Häntäni jäi kiven alle, ja kaksijalat oelastivat minut, mutta häntäni jouduttiin leikkaamaan pois." sanoin ja yritin heiluttaa pientä töpö häntää. Hillasielu katsoi minua hiukan säälivästi, mutta käänsi katseensa leiriin. Haukottelin ja katselin leirin tapahtumia. "On lämmin ja kaunis sää." Hillasielu totesi ja katseli taivasta. "Niin on, liiankin lämmin." vastasin ja katsoin myös taivaalle. "Tiedän keinon millä voisimme jäähdytellä itseämme." Hillasielu sanoi ja käänsi katseensa taivaasta minuun. "No mikä? Minulla on kuuma!" kysyin uteliaasti, silmät suurina. "Uiminen, joessa uiminen." Hillasielu vastasi iloisesti ja pomppasi pystyyn. Uiminen? Minähän olen huono siinä… no, ei se varmaan haittaa. On niin kuuma että on pakko päästä uimaan. "Mennään vain!" sanoin iloisesti ja pomppasin vuorostani pystyyn. Kävelin iloisesti Hillasielun viereen, ja hymyilin. Veljeni Oksakuiske juoksi luokseni. "Minne olette menossa?" hän kysyi ja katsoi Hillasielua epäilevästi. "Menemme uimaan, tuletko mukaan?" kysyin veljeltäni iloisesti. Oksakuiske katsahti Hillasielu ja katsoi taas minua. "Ehkä en, jään mieluummin tänne. Ja kuka hän on?" Oksakuiske kysyi ja osoitti Hillasielua. "Hän on Hillasielu, uusin ystäväni." sanoin veljelleni rauhoittavasti. Oksakuiske nyökkäsi ja jolkotteli pois päin. "Oli mukava tavata Oksakuiske!" Hillasielu huikkasi ruskean kollin perään. "Nyt voidaan mennä." sanoin iloisesti Hillasielulle. Valkea kolli nyökkäsi, ja kävelimme eteenpäin. Kävelimme ulos leiristä ja Hillasielu katsoi minua. "Ylitetään joki tuolla, ja kävellään uintipaikalle. Reitti saattaa olla pittkä, mutta saamme samalla liikuntaa." Hillasielu kertoi ja karseli puita. "Selvä." sanoin varmennukseksi, että kolli tiesi että kuuntelin häntä. Matka joen ylitys paikalle oli nopea, koska se oli aika lähellä leiriä. Katselin jokea, joka virtasi,mutta hitaasti. Astinkivet näyttivät liukkailta. "Sinä menet ensin, minä perässä." Hillasielu sanoi rohkaisevasti. Hymyilin hänelle ja katselin astinkiviä. Hyppelin kiveltä toiselle, viimeisen kiven kohdalla melkein liukastuin jokeen, onneksi Hillasielu auttoi minua. "Se oli täpärällä." sanoin huvittuneena ja naurahdin. Hillasielu naurahti. "Uintipaikslle on vielä aika pitkä matka, parasta jatkaa." Hillasielu naukaisi ja lähti kävelemään ripeästi. Ohitimme koivumetsän, en ollut ennen nähnyt sitä. Ehkä jonain päivänä tutkin koko reviirin. Hillasielu käveli edelläni ripeästi, yritin pysyä vauhdissa. Otin jopa muutaman juoksu askeleen, että pysyisin perässä. Ennen kuin huomasinkaan olimme perillä, katselin uteliaasti uinti paikkaa. Sillä kohdalla joen vesi oli matalammalla. "Menen ensin." sanoin Hillasielulle, ja juoksin joen viereen. Laitoin etutassuni veteen, vesi oli viileää. Pulahdin veteen, ja vesi pureutui turkkini läpi, tunsin hiukan uppoavani ja naurahdin. "En tykkää uida, koska uppoan turkkini takia." sanoin huvittuneena, kun potkin käpälilläni. Hillasielu pulahti veteen, ja ui selkeästi paremmin kuin minä. "Olet taitava." sanoin ihailevasti ja katselin kun Hillasielu ui. "Sinäkin olet aika hyvä uimaan!" Hillasielu kehui takaisin iloisesti. Hymyilin iloisesti. Uimme kauan, sikelteöimme ja otimme kisoja. Taivas alkoi hämärtyä. "Olisi ehkä paras lähteä takaisin." Hillasielu totesi. Nyökkäsin ja uin kohti joen reunaa. Hillasielu auttoi minut ylös. Ravistelin turkkiani, ja vettä lensi kaikkialle. "Hei lopeta!" Hillasielu nauroi ja meni suojaan puun taakse. Naurahdin takaisin. "Juostaanko kilpaa?" kysyin iloisesti. Hillasielu nyökkäsi. Asetumme valmiuteen, ja katsoimme toisiamme mittaavasti. "Nyt!" hiidahdin ja pinkaisin juoksuun, Hillasielu pinkoi perässäni. Juoksimme koko matkan astinkiville asti, ja hyppelimme niitä pitkin. Juoksimme leiriin, olin Hillasielun edellä ja pysähdyin. "Voitin!" sanoin voitonriemuisesti. "Onneksi olkoon!" Hillasielu onnitteli hengästyneenä. Huohotin hengästyneenä ja katselin taivasta. Oli jo aika pimeää. "Paras mennä nukkumaan." sanoin ja kävelin sotureiden pesälle. Hillasielu tuli perässäni. Kävin makuulleni vuoteelleni ja haukottelin. Katselin vielä hetken Hillasielua, ja suljin silmäni.

En oikein tiennyt, mitä mieltä olla Kimalaistassusta. Hän ei oikein sopinut siihen kuvaan, millaisiksi klaanitoverini mielsin. Toisaalta täytyi myöntää, etten ollut käyttänyt aikaani eloklaanilaisiin tutustumiseen. Kyllähän minä tiesin kaikki nimeltä ja suunnilleen millaisia he olivat, mutta yleensä kissan todellinen luonto ei näkynyt heti päällepäin. Osa saattoi myös antaa itsestään ihan erilaisen kuvan, mitä he todella olivat. En kuitenkaan suvainnut ennakkoluuloja, joten lähdin ottamaan Kimalaistassusta selvää avoimin mielin. Ainakin naaras oli puhelias - tiesin jo pitäväni siitä piirteestä hänessä. Oma mestarini oli hyvin hiljainen tapaus, ja taisin viettää suurimman osan ajastani tietenkin hänen seurassaan, joten sen vastapainoksi puheliaampi persoona sopi varsin mainiosti. Tummanruskea oppilas aloittikin kysymällä päivästäni, ja aloinkin pohtimaan vastaustani heti sen jälkeen, kun hän oli ensin kertonut olleensa partiossa isäni kanssa ja viettänyt aikaansa Irvikidan seurassa. En ollutkaan ollut partioita enempää tekemisissä Irvikidan kanssa nyt, kun hänet oli jo nimitetty soturiksi. Olikohan Kimalaistassu hyväkin ystävä hänen kanssaan?
“Harjoittelin tänään kiipeilytekniikoita mestarini kanssa, ihan mukava päivä siis”, vastasin toiselle, vaikka todellisuudessa itse kiipeäminen ei mukavaa ollutkaan. Onnistumisen tunne oli kuitenkin niin voimakas mieleni perukoilla, mikä teki päivästä automaattisesti hyvän.
“Kukista?” päästin suustani ulos huvittuneen tuhahduksen pienen virneen kera, kun Kimalaistassu otti kukat puheeksi. Sitten muistin! Suurissa harjoituksissakin Kimalaistassu oli hössöttänyt jotain kukista rakentaessamme pesää. Kuinka olinkaan unohtanut sen! Talvikkitassu oli sanonut naaraalle kunnolla takaisin silloin, joten oli mukava huomata, ettei oppilas ollut antanut sanojen latistaa intoaan. Ilmeisesti hän välitti edelleen kukista.
“Niin, niin… kukista”, puhelin samalla, kun yritin miettiä vastausta toisen kysymykseen. “Pidän nimestäni, joten sillä perusteella vastaan, että pidän myös laventelista kukkana!”
En ollut varma kelpaisiko vastaukseni Kimalaistassulle, mutta ehkä hän ymmärsi, etteivät kaikki olleet niin perehtyneitä reviirillä kasvavaan kukkalajistoon. En oikeastaan kiinnittänyt kukkiin sen erityisempää huomiota kuin muihinkaan yrtteihin. Se oli parantajien hommaa se. Olikohan laventelista mihinkään apua?
“Mitä sinä muuten niillä kukilla? Niiden ulkonäönkö takia?” kysyin ihan mielenkiintoani lähtiessäni hiljalleen valumaan kohti tuoresaaliskasaa. Itse asiassa Kimalaistassu oli melko mielenkiintoinen kissa. Hänessä olisi ainakin paljon selvitettävää.
“Saat valita jotain, minulle käy kaikki”, sanoin päästyämme saaliskasan lähelle. Siinä komeili ihan kelpo valikoima ja reiluuden nimissä päätin antaa naarasoppilaalle päätösvallan.

// Kimmo?

Kimalaistassu saapui leiriin Mesitähden kanssa. He olivat olleet rajapartion mukana ja Kimalaistassulla oli takana hyvä päivä. Naaraan kasvoille oli hienoinen hymy, hän oli pärjännyt partiossa eikä ollut täysin toivoton tapaus. Kimalaistassu jäi Mesitähden luokse, sillä hän oli ajatellut kysyä soturinimestään. Tai että voisiko hän saada sitä koskaan. Naaras kiemurteli paikoillaan ja Mesitähti vilkaisi oppilastaan kysyvänä.
"Oliko sinulla vielä jotain kysyttävää, Kimalaistassu?" valkoruskea kollikissa kysyi ystävällisesti ja naaras nyökkäsi.
"Minä, öhm. Minä mietin, että..." Kimalaistassu takelteli sanoissaan, mutta Laventelitassun naukaisu keskeytti hänet. Naaras vilkaisi Laventelitassua hieman kiitollisena, hän ei olisi varmaan saanut sanaakaan suusta.
“Hei, isä! Onko Kimalaistassu vapaa?” naarasoppilas kysyi päästessään kaksikon läheisyyteen ja kiharaturkkinen kissa vilkaisi mestariaan. Mitäköhän asiaa Laventelitassulla oli? Olisiko toinen samanlainen, kuin siskonsa?
“On hän vapaa ainakin minun puolestani”, päällikkö naukaisi ja katsahti oppilaaseensa ystävällisen oloisena, kunnes avasi suunsa hyvästelläkseen oppilaansa:
“Hei sitten, Kimalaistassu! Jatketaan myöhemmin tänään.”
Kimalaistassu nyökkäsi mestarilleen ja kääntyi sitten Laventelitassun puoleen hieman kysyvänä.
“Haluaisitko jakaa kanssani jonkin saaliin? Voit toki valita omankin, mutta seura tässä taisi olla pääasiana”, naaras puheli pesätoverilleen, joka meni hämilleen. Toinenko todella haluaisi jakaa hänen kanssaan? Hento hymy kohosi Kimalaistassun kasvoille.
"Totta kai, e-en arvannut että kysyisit tuota. Millainen päiväsi on ollut? Minä olin rajapartiossa isäsi kanssa ja vietin aikaa Irvikidan kanssa", Kimalaistassu innostui selittämään ja häpesi hieman äkillistä puheryöppyään. Miten hän nyt tuolla tavalla oli intoutunut selittämään?
"Millaisista öö, kukista sinä pidät?" Kimalaistassu jatkoi. Kimalaistassu keskittyi rintaturkkinsa sukimiseen ja vältteli hieman toisen oppilaan katsekontaktia. Hän ei vain halunnut sanoa mitään hölmöä! Pitäisikö Laventelitassu nyt häntä aivan hiirenaivoisena kissana, kun naaras oli kysellyt kukista?

//Laventeli?

Aselin Mehiläistassun luo jännittyneenä. “Hei”, naukaisin epävarmasti mutta hymyillen hieman. “Hei vain”, Mehiläistassu sanoi hymyillen. “Olen jo hetken halunnut kertoa jotain”, sanoin mutta jokin esti minua sanomasta sitä heti. “Kerrohan vain.” “Olet mukavan tuntuinen ja komea ja luulen tykkääväni sinusta”, sanoin ja kylmät väreet kulkivat turkillani. “Olen otettu mutta todella pahoillani siitä ettei tunteeni sinua kohtaan ole samanlaisia”, Mehiläistassu sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Värähdin hiukan mutta kolli oli ilmaissut asiansa niin kauniisti, etten voinut olla kunnioittamatta häntä vielä suuremmin. “Olen todella pahoillani ja olet mielestäni kaunis ja hyvin kiltti.” Hymyilin vaikka sisimpääni sattui hiukan. “Ei se mitään”, sanoin hiukan vaivalloisesti. Kolli hymyili ja nyökkäsi minulle kunnioittavasti. Hän meni omalle makuusijalleen ja minä menin omalleni Aurinkotassun viereen. “Olen pahoillani”, Aurinkotassu katsoi minuun säälivästi. “Noh saimme molemmat pakit sitten”, sanoin hieman harmissani. En ollut mitenkään suunniltani niinkuin Aurinkotassu oli ollut Kimalaistassun takia mutta kyllä minua hieman harmitti. Asetuin mukavaan asentoon makuusijalleni ja hymyilin hieman mutta se ei tuntunut aidolta hymyltä. Sellaiselta jonka luominen kasvoille on vaivatonta.

"Lupaa olla ystäväni, ikuisesti." Sypressitassu sanoi. Hän katsoi minua vaativasti, mutta hänen katseessaan oli lempeyttä, niin kuin hymyssäkin. Hymyilin lempeästi takaisin. "Totta kai lupaan, olet ystäväni nyt ja ikuisesti!" sanoin iloisesti ja rohkaisevasti. Sypressitassu näytti helpottuneelta. "Kiitos." Hän kuiskasi iloisesti. Silloin kuulin käpälän askelia pesän ulkopuolelta, näin tummanruskean turkin vilauksen. Hiilihampaan pää ilmestyi pesän sisäpuolelle. Hän katsoi minua tiiviisti. "Mennään saalistamaan Aurinkotassu." mestarini naukaisi. Huokaisin syvään ja vilkaisin Sypressitassua. "Saako Sypressitassukin tulla mukaan?" kysyin Hiilihampaalta anelevasti. Hiilihammas mietti hetken ja nyökkäsi. "Saa tulla." hän naukaisi. Ilahduin ja nousin seisomaan. Kävelin ulos pesästä, ilma oli lämmin ja aurinko paistoi mukavasti. Silti ilmassa tuntui pieni kirpeys. Hiilihammas etsi Korppisiiven, ja olimme valmiita lähtöön. Mestarimme johdattivat meidät metsäaukiolle. "No niin oppilaat, nyt saatte saalistaa. Aina kun saatte saaliin haudatkaa se maahan. Seuraamme teitä että ette hölmöilisi. Saatte mennä." Hiilihammas kertoi ha nyökkäsi. Pingoin Sypressirassun perässä nummille. Reviiri oli hyvin aava ja meillä oli mahdollisuus saada kiinni kani. Näimme kanin, Sypressitassu hiipi sitä kohti. Sovimme että naaras lähestyy sitä takaa, ja minä nappaan edestä. Sypressitassu pelästytti kanin, ja se pinkoi minua kohti. Hyppäsin ja lukitsin sen jalat, ettei se voi potkaista minua. Tein kynnelläni viillon sen kurkkuun, ja jani valahti veltoksi. "Hyvä nappaus, etsitään lisää!" Sypressitassu sanoi innoissaan. Pian mestarit sanoivat että riittää tältä päivältä. Nappasimme vielä muutaman hiiren, linnun ja toisen kanin. Olin tyytyväinen tulokseen. Tunsin ylpeyttä kun kannoin jänistä. Pian olimme leirissä, ja veimme riistat tuoresaalis kasaan. Saimme luvan mennä lepäämään, joten menimme oppilaitten pesään. Istuimme hiljaa ha suimme turkkejamme. Yllättäen Mehiläistassu asteli pesään. Sypressitassu jännittyi. "Nyt on tilaisuutesi, kerro hänelle." kuiskasin nasraan korvaan. Hän nyökkäsi ja asteli Mehiläistassun luo jännittyneenä. Katselin kun he keskustelivat. Mitenköhän tämä päättyy?

// Sype?

"Kerroin Kimalaistassulle tunteistani. Luulin että hän pitäisi minusta. Hän sanoi ettei ole valmis kumppanuuteen, eikä tunne sellaisia tunteita minua kohtaan,mutta voimme olla yhä hyviä ystäviä”, Aurinkotassu oli kertonut. Turkkini kihelmöi hieman. “Olen pahoillani”, sanoin lempeästi ja kosketin nenälläni kollin lapaa. “Pääset varmasti siitä yli ja löydät jonkun, joka tuntee samoja tunteita sinua kohtaan. Olen varma siitä - olet komea ja ystävällinen kolli.” Punastuin tajuttuani, että kuulostin aivan siltä, kuin olisin ollut rakastunut kolliin. Aurinkotassu katsahti minuun. “Olen tosissani”, sanoin vielä. Kolli hymyili jo hiukan. Väre kulki turkkini alla, kun muistin harjoitustuokioni Mehiläistassun kanssa. Olin ihastunut kolliin mutta Aurinkotassukin oli komea. Tiesin, että Mehiläistassu ei voisi tykätä minusta sillä tavoin koskaan. En ollut tarpeeksi kaunis tai viehkeä. “Haluan kertoa yhden jutun mutta en tiedä pystynkö siihen”, kuiskasin. Mehiläistassu ja muut oppilaat olivat lähteneet jo pesästä jonnekin. “Kerro vain jo pystyt”, Aurinkotassu sanoi jo hieman paremmalla mielellä. “Olen ihastunut johonkuhun”, kuiskasin vaivalloisesti ja punastuin yhtäkkiä. “Keneen?” Aurinkotassu ei voinut pidätellä uteliaisuuttaan. En kokenut sitä huonona tai häiritsevänä asiana. Hymyilin ja henkäisin entoutuakseni. “Mehiläistassuun”, sanoin punastuen vielä pahemmin. Onneksi turkkini oli niin paksu, ettei sen läpi voinut nähdä punastumistani. “Kerro se hänelle”, Aurinkotassu kehotti. “Et häviä mitään vaikka hän ei tuntisi mitään takaisin, koska niin kuin sanoit aina on kissoja.” Hymyilin hieman. En kestänyt ajatusta, että Mehiläistassu ei pitäisi minusta sillä tavoin. “En oikein ole varma.” Siirtelin käpäliäni mutta nostin sitten katseeni kolliin. “Lupaa olla ystäväni, ikuisesti”, katsoin kollia vaativasti mutta silti hitunen lempeyttä ketseessa ja hymyssäni.
// Arska?

Istuin sotureidepesän edustalla, ja suin turkkiani keskittyneesti. Turkkini oli niin paksua ja tiheää, että siihen tarttui kaikki roskat. Suin turkkiani monta kertaa päivässä, kateeksi kävi veljeäni, jolla ei ollut yhtä paksua turkkia. Sukiminen ei ollut lempipuuhaani, mutta se oli vain pakko tehdä. En halunnut näyttäytyä muille takkuisessa ja roskaisessa turkissa. Keskityin aivan liikaa sukimiseen, enkä huomannut että viereeni oli kävellyt kissa. Kissa nuolaisi päälakeani, kohotin katseeni jotta näkisin kissan kasvot. Helpotuin kun näin veljeni hymyilevät kasvot. "Säikähdin sinua, luulin sinua vieraaksi kissaksi." Sanoin huvittuneena ja naurahdin iloisesti. Veljeni naurahti. Ja istahti viereeni. Jatkoin sukimista, ja tunsin Oksakuiskeen tiiviin katseen turkissani. "Autanko sinua? Et ehkä yllä selkääsi." hän kysyi ja silmäili turkkiani. Nyökkäsin veljelleni iloisesti, kerrankin hän oli minulle hyödyksi. Kun vaeltelimme hänestä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Onneksi emme olleet enää erakoita. Suljin silmäni kun Oksakuiskeen karhea kieli kävi läpi selkä turkkiani, se tuntui yllättävän hyvältä. Nousevan auringon säteet lämmittivät leiriä, ja muutama säde osui turkkiini. Auringon lämpö tuntui hyvältä. Veljeni Oksakuiske oli muuttunut paljon, hän oli jotenkin srurallisempi kun liityimme Eloklaaniin. Ehkä tämä johtui siitä, että kolli oli saanut ystäviä. Pian hän lopetti sukimisen, ja nuolaisi poskeani. "Minä menen lepäämään vielä, jää sinä vain tänne" hän sanoi lempeästi ja katosi pesään. Nautin auringon säteistä jotka osuivat turkkiini, minusta oli ihaa kun pian olisi jo viherlehti. Viherlehti oli ihan lämmintä ja vehreää aikaa. En vain pitänyt helteestä, varsinkin kun on näin paksu turkki. Siirsin ajatukset viherlehdestä syrjään, minulla oli muutamiin mietuttävää ja unelmoitavaa. Nyt mietin asiaa, joka painoi mieltäni. Nimittäin sitä että minkälainen elämäni olisi, jos en olisi löytänyt Eloklaania. En voinut tietää minkälaista se olisi, mutta pystyin arvailemaan. En olisi ehkä niin iloinen kuin täällä, enkä koskaan saisi oentuja. Täältä löydän varmasti ystäviä ja kumppanin. Jos olisin erakko, en löytäisi muita kissoja, joista olisi ystäviksi tai kumppaniksi. Mietintöni häiriintyivät kun tunsin turkillani katseen, en pitänyt siitä. Katsoin kuka tuijotti minua, ja näin Minttuliekin tuijottavan minua tiiviisti. Tunsin pientä ahdistusta ja katselin muualle, mutta vilkuilin välillä mitä naaras teki. Hän asteli litteäkiven eteen, ja katseli hetken leiriä. Naaraan mielessä oli varmasti järjestää partio, toivoin ettei minun tarvitse mennä mukaan. Halusin mietsiskellä ja katsella kairin tapahtumua. "Järjestän nyt saalistus partion, partiota johtaa Väärävarjo. Jos kuulet nimesi, tule tänne. Partioon lähtee; Rastaskukka, Hillasielu, Oksakuiske, Helmipilkku ja Kirppitäplä." punasaven värinen naaras kuulutti, että jokainen varmasti kuulisi oman nimensä. Varapäällikkö asteli pois, ja katsoin hetken hänen peräänsä. Nousin istualtani ylös ja kävelin Väärävarjon luo, joka odotti muuta partiota. Minua ahdisti, sillä en tuntenut yhtäkään partion kissoista, psitsi tietysti veljeni tunsin. Toivoin löytäväni ystävän heidän joukosta. Kaikki kissat olivat saapuneet paikalle, ja Väärävarjo nyökkäsi heille tervehdykseksi. "Lähdetään." Väärävarjo naukui ja johdatti partiota ulos leiristä. Astelin partion keskellä, veljeni käveli vieressäni. Kävelin rennosti, ja huomasin partion perällä kävelevän kissan. Hänellä ei ollut seuraa, joten päätin mennä tutustumaan häneen. "Menen partion perälle, tutustumaan tuohon kissaan." sanoin veljelleni, ja pudottauduin partion perälle. Kolli karsoi minua vihreillä dilmillään. Hänellä oli valkea turkki, ja siellä täällä mustia kohtia. Hän näytti mukavalta, ehkä meistä tulee ystävät. Kolli katseli minua ystävällisesti, ja hymyili hiukan. Hymyilin hänelle takaisin pientä hymyä. "Hei, olen Helmipilkku, kuka sinä olet?" tervehdin kollia omalla iloisella tavallani, minya ei ujostuttanut yhtään. "Olen Hillasielu, hauska tavata Helmipilkku. Etkös sinä ole aika uusi täällä Eloklaanissa?" Hillasielu kysyi ystävällisesti. "Olen uusi, onneksi löysin Eloklaanin. Erakkona ei ollut kovinkaan mukavaa." vastasin iloisesti, olin iloinen, kun kolli oli ystävällinen. Eikä ilkeä, en ollut kyllä vielä tavannut ilkeitä kissoja. "Minäkin olin joskus erakko, mutta ei keskustella siitä enempää. Miten viihdyt täällä Eloklaanissa?" Hillasielu kysyi ja katseli taivaalle, aurinko oli noussut ylemmäs. "Viihdyn oikein hyvin, mutta minulla ei ole kovinkaan montaa ystävää." sanoin iloisesti, mutta äänessäni oli vivahde surua. Hillasielu käänsi ystävällisen ja iloisen katseensa taivaasta minuun. "Minä voin olla ystäväsi." hän naukui ystävällisesti. Ilahduin suuresti kun Hillasielu tahtoi olla ystäväni vaikka juuri tapasimme. Olin hyvin iloinen, kunnes muistin että olimme partiossa, ja meillä oli töitä. "Milloinkohan ollaan perillä? Haluaisin jo saalistamaan." sanoin kärsimättömösti ja katselin mitä edessäpäin näkyi. "Varmasti pian." valkea kolli titesi ja katseli eteenpäin. Pian partio pysähtyi. Ja Väärävarjo katseli ympärilleen. "Hajaannutaan pareittain saalistamaan. Minä olen Kirpputäplän pari, Rastaskukka ja Oksakuiske ovat parit. Helmipilkku, sinä olet Hillasielun oari. Palatkas tälle aukiolle viimeistään aurinkohuipun aikaan" Väärävarjo sanoi, ja katosi pian Kirpputäplän kanssa saalistamaan. Veljeni ja Rastaskukka olivat myös jo häipyneet paikalta. Minö ja Hillasielu katsahdettiin toisiamme. "Parasta mennä, että saamme saalista ennen aurinkohuippua." kolli totesi. Nyökkäsin vastaukseksi ja kävelin Hillasielu perässäni pois aukiolta. Kuulin pusikosta rapinaa, ja painauduin matalaksi. Siristin silmiäni ja huomasin ison että lihavan hiiren, katselin sitä tyytyväisenä. Se oli syönyt hyvin, ja varmasti helppo napata. Ponnistin takajaloillani ja hyppäsin suoraan hiiren niskaan. Sen elämä loppui kun käpäli tömähtivät sen niskaan, kuului vain pienen selkärangan rusahdus. Kaivoin pienen kuopan ja hautasin hiiren, jotta voin hakea sen myöhemmin. Hillasielu oli kadonnut jonnekkin, mutta minun ei tarvinnut odottaa kauan. Kolli tuli esiin pusikosta, ja hänellä oli hampaissaan orava. Suuni loksahti auki kun näin sen. "Vau! Nappasit oravan. Sillä aikaa kun minä nappasin lihavan ja vanhan hiiren." Sanoin ihailevasti. Hillasielu näytti huvittuneelta ja laski oravan maahan. "Ei se mitään haittaa, siitä hiirestä saa varmasti enemmän syötävää kuin tästä ruipelosta oravasta." kolli sanoi iloisesti. Naurahdin huvittuneena. Katselin kun Hillasielu hautasi oravan maahan. Tähyilin ympärilleni uuden riistan varalta. Huomasin lähistöllä ruokailevan linnun, pudottauduin vaanimis asentoon. Hiivin lintua kohti, se ei huomannut vielä mitään. Astuin eteenpäin ja tassuni alta kuului; räks. Lintu valpastui ja tähyili ympärilleen varuillaan, hiivin eteenpäin ja lintu pyrähti pakoon. Nousin ylös ja katselin ärtyneenä linnun perään. "Hiirenpapanat." sihahdin ärtyneenä huiskauttelin häntääni puolelta toiselle. "Ei se haittaa, yritit parhaasi." Hillasielu lohdutti ja katseli ympärilleen riistan varsalta. Hymyilin hänelle varovasti. Jatkoimme saalistusta vielä pitkään, sillä aurinko ei ollut vielä noussut korkealle. Pian oli jo aurinkohuippu ja kiirehdimme riistan kanssa muun partion luokse. Olimme napanneet muutaman linnun ja yhteistyöllä jäniksen. Olin ylpeä kantaessani, lintua, hiirtä ja jänistä. Hillasielu asteli perässäni oman riistansa kanssa. Veljeni kiiruhti luokseni iloisesti hyppien. "Katso mitä sain!" hän mumisi saaliinsa takaa. Veljelläni oli suussaan lihava lintu. Katselin ylpeänä lintua, ja veljeni muita saaliita. "Olet taitava." kehuin veljeäni ylpeästi, veljeni näytti tyytyväiseltä. Pian saavuimme leiriin, ja tiputin saaliit tuoresaalis kasaan. Olin uupunut tästä saalistuksesta ja kävelin sotureiden pesän edustalle istumaan. Hillasielu tuli luokseni hetken päästä, halusin tutustua kolliin paremmin. "Millaista oli ensimmäisessä partiossa?" valkea kolli kysyi vihreöt silmät loistaen auringissa. Katselin taivasta ja pilviä, kun mietin mitä vastaisin hänelle."Ihan kivaa, mutta nyt minua uuvuttaa ja minun pitää sukia turkkini uudestaan." sanoin uupuneena ja katsoin turkkiani, joka oli takussa ja täynnä roskia. "Näköjään, sui sitä rauhassa, kyllä minä odotan." kolli sanoi ja katseli leiriä. Kun hän oli sanonut lauseensa loppuun, aloin sukimaan turkkiani keskittyneenä. Minuun ei saanut kontaktia kun suin turkkiani, jos minua ahdisti, turkin sukiminen oli hyvä pakokeino. Nypin roskia turkistani, minua hiukan ärsytti, miksi minulla oli näin pitkä turkki? Ja miksi veljeni sai lyhyemmän? No, en saanut päättää asiaa, niin turha nurista. Onneksi minulla ei kestänyt kauan, ja turkkini oli nyt puhdas roskista, olin nyt tyytyväinen, mutta yhä uupunut. Venyttelin kankeita jalkojani, partointi ottaa koville. "Onko kaikki partiot näin uuvuttavia?" kysyin kun venyttelin jalkojani. "Ovat ne, rajapartoit ovat vielä uuvuttavampia, silloin kierretään reviiriä." Hillasielu vastasi, istahdin taas maahan kun sain venyteltyä. Hillasielun seura tuntui mukavalta, kolli piti muiden kissojen seurasta paljon. Minusta oli mukavaa, kun joku tahtoi olla kanssani. "Minä taidan nyt syödä, haluatko sinäkin?" kysyin Hillasielulta ystävällisesti hymyillen. Kolli nyökkäsi ja katseli tuore saaluskasaa. "Hae vain, minulla onkin nälkä tuon partion jälkeen." Hillasielu sanoi iloisesti. Nyökkäsin ja nousin ylös, kävelin riistakasalle ja valikoin saaliita. Valitsin jäniksen, jonka nappasin Hillasielun kanssa. Kannoin jäniksen Hillasielun luo. "Ei kai haittaa että syömme samaa jänistä?" kysyin Hillasielulta, kaikki eivät tykänneet jakaa samaa riistaa muiden kanssa. "Totta jai voimme jakaa, muille jää silloin enemmän riistaa." hän sanoi iloisesti. Työnsin jäniksen Hillasielulle, ja hän repäisi siitä palan, hän työnsi sen minulle, ja minä revin oalasen. Tätä samaa jatkui kunnes saimme syötyä. Nuolin tassujani puhtaaksi, ja Hillasielu putsasi omia tassujaan vierelläni. Tunsin kovaa väsymystä. "Taidan mennä lepäämään, jutellaan myöhemmin." sanoin Hillasielulle, ha nousin seisomaan. "Mene vain, minä jään tähän vielä hetkeksi." kolli sanoi. Kävelin pesään ja kävin makuulleni omalle vuoteelleni. Hillasielu oli erittäin mukava kolli, ehkä meistä tulee vielä jotain, ajattelin ennen kuin nukahdin syvään uneen.

Uusi päivä oli ehtinyt jo puoliväliin, kun juoksin Salviakatseen perässä takaisin leiriin. Hiirenkorva oli jo lopuillaan, mistä johtuen olimme päättäneet pitää mestarimme kanssa kiipeilyharjoitukset. Niiden loppuun saattaminen oli tärkeää sen kannalta, milloin olisin valmis soturiksi. Eihän soturiksi tuleminen voisi nyt kiipeilytaidoistani jäädä kiinni! Olin koko edellisen illan ja aamun hetket ennen harjoitusten alkamista jännittänyt niitä. Onneksi nyt puun runkoon oli ollut paljon helpompi takertua kynsillä, joten olin saanut tekniikasta kiinni. En minä ollut lähelläkään hyvää kiipeilijää tai edes keskivertoa, mutta ainakin onnistuin palautumaan puusta alas ilman ikävämpiä haavereita. Harjoitukset olivat loppujen lopuksi onnistuneet, jonka takia kasvoillani välähteli tyytyväinen ilme.
“Voit nyt syödä jotain”, Salviakatse sanoi, kun leirin aukio avartui eteemme vilkkaana. “ Jatketaan huomenna taisteluliikkeiden hiomisella. Voisit palautella viimekertaisia liikkeitä mieleesi, niin on sitten helpompi lähteä työstämään niitä!”
“Selvä!” sanoin innokkaana, vaikka taistelu ei ihan vahvuuksiini tai suosikkiasioihini kuulunutkaan. Se sai minut palaamaan suuriin harjoituksiin, jossa olin selviytynyt kaksintaisteluissa toiseksi. Tuntui vieläkin oudolta ajatella, että juuri minä olin taistellut, vaikken ollut edes joukkueeni vahvin. Astellessani kohti tuoresaaliskasaa huomasin Mesitähden oppilaansa seurassa. Kasvoilleni kaartui hymy, kun lähdin kaksikkoa kohti ripein askelin poiketen reitiltäni saaliskasalle. En halunnut ruokailla yksin, joten Kimalaistassu olisi kerrassaan täydellinen uhri. Sitä paitsi, olin edelleen hieman pettynyt itseeni, etten ollut aikaisemmin hieronut naaraan kanssa tuttavuutta. Mielestäni se olisi vähintä, mitä voisin tehdä sen jälkeen, miten sisareni oli häntä kohdellut. Jos kissa olisi hiirenaivo, silloin oikeuttaisin Talvikkitassun teot. Kimalaistassu ei kuitenkaan hiirenaivoilta vaikuttanut, siitä olin jo vakuuttunut. Yksi jalka sinne tai tänne, ei toinen sille mitään voinut. Sen takia ehkä halusinkin tehdä jotain asialle, edes ruokailla soturioppilaan kanssa.
“Hei, isä! Onko Kimalaistassu vapaa?” kysyin heti päästyäni toisten läheisyyteen. Kimalaistassun jäänsiniset silmät kohdistuivat minuun. Ensin tervehdittyään minua, Mesitähti pohti jotain ennen kuin vastasi takaisin.
“On hän vapaa ainakin minun puolestani”, isä maukaisi ja siirsi katseensa oppilaaseen, “hei sitten, Kimalaistassu! Jatketaan myöhemmin tänään.”
Kimalaistassu ja minä jäimme kahden, kun Mesitähti lähti varapäällikkönsä luokse. Isällä oli varmasti paljon kiireitä, kun hänen piti hoitaa päällikön tehtävänsä lisäksi myös mestarin velvollisuudet. Minusta ei kyllä olisi ollut päälliköksi! Soturin tie itsessään kuulosti paljon mielekkäämmältä. Samassa huomasin tummanruskean oppilaan tapittavan minua odottavasti. Ainiin! En ollut vielä selittänyt suunnitelmaani hänelle.
“Haluaisitko jakaa kanssani jonkin saaliin? Voit toki valita omankin, mutta seura tässä taisi olla pääasiana”, puhelin toiselle.

// Kimalainen?

Talvikkitassua turhautti Kuutamotassun hiljaisuus. Hänestä naaras oikein tahallaan suki turkkiaan hitaasti ja hiljaisesti. Huomioimattomuus oli pahinta, hän pelkäsi jäävänsä jälleen sisaruksiensa varjoon. Kärsämöpentukin oli saanut niin paljon huomiota osakseen katoamalla! Lopulta naarasoppilas siirsi katseensa höpöttelevään ja provosointia harrastavaan oppilaaseen, ja avasi suunsa:
"Mikä sääli, ettet viitsi enää haastaa muita." kuului naukaisu.
Talvikkitassu rypisti kulmansa kurttuun ja hänen hännänpäänsä kiemurteli käärmeen lailla.
"Nimenomaan, muilta menee mahdollisuus oppia mestarilta, eli minulta. Saan takuulla ensimmäisen oppilaani jo pian, Mesitähti öö. Lupasi minulle, koska olen niin taidokas", Talvikkitassu kerskui ja piilotteli epävarmuuttaan.
"Olisin mielelläni juossut kilpaa kanssasi. Eikun hetkinen - en olisikaan, sillä se on silkkaa ajanhukkaa", mustavalkoinen kissa naukaisi sitten pesätoverilleen ja sai Talvikkitassun naurahtamaan huvittuneena.
"Tietenkin se olisi ajanhukkaa, sinä häviäisit minulle! Kaikki inhoavat häviämistä, miksi kukaan haluaisi kisata vain hävitäkseen? Niinpä, välillä teillä muilla on kyllä herhiläisiä päässä", punaturkkinen kissa naukaisi ja loikkasi sitten ketterästi kauemmaksi oppilaasta.
"Jos nyt sallit, käyn nukkumaan. On ollut raskas päivä, ja minulla on huomenna paljon uutta opittavaa tiedossa", Kuutamotassu naukaisi ja pyöritteli vielä silmiään väheksyvästi Talvikkitassulle, jonka silmät olivat kaventuneet ohuiksi viiruiksi. Hän kohautti olkiaan ja lompsi sitten oppilaiden pesän suuaukolle.
"Hiirenaivoinen katti, huomaa kyllä keille olet sukua", naaras mumisi epäselvästi ja tassutteli sitten ulos oppilaiden pesästä. Hän kyllä karkaisi, aivan varmasti karkaisi! Muut saisivat tulla anelemaan häntä takaisin ja kantamaan hänelle riistaa. Sittenpähän muut huomaisivat kuinka tärkeä hän oli ja kuinka paljon häntä kaivattaisiin! Kuutamotassukin tajuaisi varmasti miten hiirenaivoisesti hän oli puhunut. Talvikkitassu lähti hiipimään kohti leirin suuaukkoa eikä muistanut, että leiriä vartioisi öisin aina muutama kissa. Talvikkitassu asteli rinta rottingilla ulos leiristä, kunnes tunsi hampaat niskanahassaan.
"Hei, päästä irti!" naaras naukaisi säikähtäneenä ja kiemurteli otteesta pois.
"Talvikkitassu, minne matka?" Mesitähti naukaisi kysyvänä ja naaras vältteli isänsä katsetta.
"Minä muutan metsään asumaan!" Talvikkitassu naukaisi ja sai valkoruskean kissan naurahtamaan lempeästi.
"Eikö leiri riittäisi näin alkuun varsin hyvin? Metsässähän sinä olisit varsin yksin ja meille muille tulisi ikävä sinua. Sitä paitsi eikö sinun kannattaisi odottaa nyt ainakin soturinimesi saamiseen? Muistathan mitä minä sanoin?" Mesitähti naukui hiljaisella ja rauhallisella, mutta kuitenkin jämäkällä äänellään tyttärelleen.
"No... Hyvä on, tämän kerran!" Talvikkitassu naukaisi ja osittain oli helpottunut, että Mesitähti käski hänet leiriin. Oli harvinaisen viileä yö. Naarasoppilas pörhisteli turkkiaan ja peruutti sitten takaisin leiriin. Hän tallusteli takaisin oppilaiden pesään. Hän mulkaisi Kuutamotassua pahasti.
"Minä melkein karkasin sinun takiasi! Isälle ja kaikille muille olisi tullut paha mieli", Talvikkitassu sihahti ja piti äänensä matalana. Kuutamotassun kyljet kohoilivat tasaisesti, joten naaras taisi olla jo unessa. Talvikkitassukin käpertyi sammalilleen ja jäi odottamaan unia.

Talvikkitassu havahtui hereille Mehiläistassun herätellessä häntä.
"Talvikkitassu? Okraviiksi odottelee jo sinua!" Mehiläistassu naukaisi tapansa mukaisesti herrasmiesmäisesti ja sai punaturkkisen kissan nousemaan hieman pahantuulisena ylös. Talvikkitassu soi Mehiläistassulle hieman ystävällisemmän katseen ja lähti sitten ulos pesästä. Hän huomasi Okraviiksen istuskelevan Utusielun kanssa lähellä leirin sisäänkäyntiä. Pitihän se arvata! Kuutamotassu mestarineen tukki leirin sisäänkäyntiä, heillä kestäisi ikuisuus päästä ulos leiristä. Takkuturkkinen kissa oli kääntymässä takaisin oppilaiden pesään, sillä turhaan hän seisoskelisi kuin torikokouksessa Kuutamotassun ja Utusielun kanssa. Okraviiksikin olisi taatusti yhtä piikikäs kuin aina, vaikka ei Talvikkitassu enää inhonnut mestariaan yhtä paljon. Talvikkitassu näytti vaivihkaa Kuutamotassulle kieltä ja virnisti.
"Te tukitte meidän tiemme", Talvikkitassu tuhahti omahyväisesti mustavalkealle kissalle ja asteli sitten Okraviiksen luokse pää korkealla. Kun Okraviiksi naukaisi, että he pitäisivät yhteisharjoitukset Kuutamotassun ja Utusielun kanssa, naaraan naama venähti.
"Eikä, en takuulla harjoittele Kuutamotassun kanssa! Hän on niiin hidas", Talvikkitassu valitti, mutta Okraviiksi näpäytti häntä hännällään.
"Sinähän harjoittelet sen kanssa kenet minä päätän, lähdetään", Okraviiksi murahti ja lähti johdattamaan Utusielun kanssa oppilaskaksikkoa ulos leiristä. Talvikkitassu yritti kulkea mestarinsa rinnalla, mutta kolli työnsi naaraan taaemmaksi.
"Luuletko olevasi joku soturi, kun yrität kulkea mestariemme rinnalla? Jopa minä tiedän ettei se toimi niin", Kuutamotassu totesi sarkastisen viileästi ja naaras tuhahti.
"Pah, en todella kulje sinun rinnallasi. Väistä!" Talvikkitassu naukaisi ja tuuppasi Kuutamotassua kauemmaksi. Hän tunkeutui väkisin Kuutamotassun eteen ja heilautteli häntäänsä toisen kasvoja vasten.
"Säästäkäähän nahistelunne taisteluharjoituksiin", Utusielu naukaisi ja Talvikkitassu kuuli Okraviiksen murisevan jotain paremmasta käytöksestä. Talvikkitassu mulkaisi Kuutamotassua ja huokaisi.
"Taisteluharjoitukset kuulostavat täydelliseltä, annan sinulle heti kuonoon", punaturkkinen kissa naukaisi ja röyhisti vielä rintaansa sanojensa päätteeksi. Taisteleminen oli hänestä virkistävää, vaikka kaikista eniten hän rakastikin juoksemista. Mikään ei voittanut sitä tunnetta, kun hän kiiti pitkin maita ja mantuja. Antoi tuulen tuivertaa turkissaan. Silloin naaras tunsi olevansa yhtä lintujen ja luonnon kanssa, kuin hän voisi lepahtaa lentoon hetkenä minä hyvänsä. Nelikko saapui pian nummelle, jonne kaksikon mestarit olivat suunnitelleet yhteiset taisteluharjoitukset. Nummi oli Talvikkitassusta houkutteleva ympäristö ja hänen käpäliään syyhytti päästä juoksemaan. Voisipa hän vain ottaa ja lähteä. Erakkona hän voisi juosta päivittäin ties kuinka pitkiä matkoja eikä hän olisi kahlittuna yhteen reviiriin. Silloin jokainen paikka olisi hänen omaa reviiriään! Talvikkitassu kuitenkin oli päättänyt olla uskollinen Eloklaanille ja pysyä siellä. Siitäkin huolimatta, että erakkoelämä kutkutteli pienesti hänen sydämessään. Talvikkitassu vilkaisi Kuutamotassua vielä ja unohti kuunnella mestareitaan.
"Mitä te sanoittekaan?" Talvikkitassu kysyi ja luimisti korviaan. Olisi pitänyt kuunnella tarkemmin!

"Että kuten totesimme, me harjoittelemme tänään taistelua. Talvikkitassu, sinä olet kokeneempi ja on sinun vastuullasi olla jyräämättä Kuutamotassua täysin. En tahdo tänään nähdä minkäänlaista turhaa pelleilyä, se sinun olisi pitänyt jättää jo pentutarhalle, onko selvä? Te olette ruumiinrakenteeltaan kaksi hyvin erilaista kissaa. Kuutamotassulla on etunaan voima, Talvikkitassulla taas ketteryys ja nopeus", Okraviiksi selitti uudestaan ja vilkaisi Talvikkitassuun vielä merkitsevällä katseellaan. Takkuturkkinen naaraskissa vältteli mestarinsa katsetta, toinen oli nolannut hänet aivan täysin! Kohta hän takuulla lähtisi vain juoksemaan ja katoaisi kokonaan, jos Okraviiksi ei lopettaisi hiirenaivoista käytöstään.
"Oletteko te valmiina? Utusielu, kertaa vielä harjoitusten idea", Okraviiksi jatkoi ja istahti sitten katsomaan oppilaita. Talvikkitassu mulkaisi Kuutamotassua ja hänen kasvoilleen ilmestyi kilpailuhenkinen virnistys.
"Oletko valmis tappioosi? Kukaan ei nimittäin voita minua!" punaruskea naaraskissa naukaisi uhmakkaasti ja heilautti häntäänsä. Talvikkitassu asettautui leveään taisteluasentoon ja huiskautti uudelleen häntäänsä. Kuin pienenä varoituksen merkkinä Kuutamotassulle.

//Kuutamo? ;)

"Aurinkotassu, anteeksi. Sinä olet ihana ja hauska kolli, mutta minä pidän sinusta vain ystävänä. Minä kuitenkin arvostan, että sinä kerroit minulle. Se oli todella rohkeaa sinulta." Kimalaistassu sanoi empaattisella ja lämminhenkisellä äänen sävyllä. Hän kosketti poskeani kuonollaan ja hymyili minulle, minusta tuntui että räjähdän. Kimalaistassu niiskaisi harmistuneen oloisena. "Sinussa ei kuitenkaan ole mitään väärää eikä tämä johdu sinusta! Sinä löydät kyllä jonkun yhtä ihanan naaraan, minuakin paremman!" Kimalaistassu vakuutti minulle itsevarmasti. "Ja voimmehan me olla yhä ystäviä, jos sinä pystyt siihen, emmekö voi?" Kimalaistassu kysyi varovasti ja siirsi käpäläänsä. Hänen asentonsa oli päässyt valahtamaan.
"Anteeksi jos minä loukkasin sinua, halusin kuitenkin vain olla rehellinen sinulle. En ole valmis vielä kumppaniin enkä tahdo vielä miettiä tälläisiä asioita. Olet kuitenkin hyvä ystävä, vaikkemme me olekaan hetkeen olleet tekemisissä." Kimalaistassu jatkoi piristävällä äänellä. Katsoin Kimalaistassua hiukan surullisena. Olin pettynyt tietysti, mutta yritin hymyillä. "Olet oikeassa, ei kumppanuus sovi oppilaille. Toivon että löydän jonkun yhtä ihanan naaraan, niin kuin sinä. Mutta muista, että pidän sinua ihanana ja kauniina, vaikka et olisi kumppanini, ikuisesti. Ja ollaan ystäviä ikuisesti, unohdetaan äsköinen, ja eletään normaalia elämää. Tulen pitämään sinusta aina." Sanoin ja kisketin Kimalaistassun lapaa kuonollani. Kimalaistassu katsoi minua empaattisesti ja hymyili lempeästi. "Se oli kauniisti sanottu, en ikinä unohda sanojasi. Haluausin nyt kuitenkin nukkumaan, hyviä öitä. Nähdään huomenna." Kimalaistassu sanoi ja käpertyi vuoteelleen. Katselin häntä vielä hetken, ja käännöhdin ympäri pedilläni. Tassuni osui johonkin lämpimään ha pehmeään. Olin vahingossa huitaissut Sypressirassua, joka nukkui vieressäni. Naaras nosti päänsä sammalista ja katsahti minua väsyneenä. "Herätit minut, oliko sinulla asiaa Aurinkotassu?" Hän kysyi ja nousi istumaan. Tunsin pientä syyllisyyttä siitä mitä olin tehnyt hänelle kun hän oli vielä pentu. Hymyilin kuitenkin ystävällisesti. "Anteeksi, löin sinua vahingossa kun käännähdin vuoteellani." Sanoin hiukan surullisella äänellä, yritin peittää surun, mutta se ei auttanut. "Näytät surulliselta, onko kaikki hyvin?" Sypressitassu kysyi huolestuneen oloisena. Silmästäni valui poskille muutama kyynel, pyyhkin ne pois nopeasti. "Ei mitään." Sanoin surullisena, painoin pääni alas. "Kerro vain, tiedän että olet surullinen." Sypressitassu kehotti rohkaisevasti. Nostin pääni, Sypressitassu pyyhki kyyneleeni. "Kerroin Kimalaistassulle tunteistani. Luulin että hän pitäisi minusta. Hän sanoi ettei ole valmis kumppanuuteen, eikä tunne sellaisia tunteita minua kohtaan,mutta voimme olla yhä hyviä ystäviä." Sanoin surullisena ja painoin pääni taas alas, ja nyyhkytin.

//Sypressi?

Kimalaistassu hymyili hänen seuraansa liittyneelle Aurinkotassulle.
"Minulle kuuluu ihan hyvää, paitsi että tänään jouduin siivoamaan klaaninvanhimpien pesän, en tajua miten siihen meni koko päivä", kellertävä kollikissa kertoi päivästään iloisesti ja Kimalaistassu heilautti päätään.
"Se oli varmasti likainen, ymmärrän miksi siihen meni koko päivä", naaras vastasi toiselle ja hymyili sitten. Hänestä klaaninvanhimpien auttaminen oli yksi mukavimmista asioista koko maailmassa ja hän siivosi sen aina mielellään.
"Klaaninvanhimpien pesän siivoaminen kuuluu minun suosikkitehtäviini, se on paljon mukavampaa, kun saalistusyritykset", Kimalaistassu mutisi epäselvällä äänellä. Aurinkotassun mielipide tuskin olisi samanlainen, sillä toisella oli kaikki käpälät tallessa. Kului pieni hiljaisuus ja kaksikko katsoi toisiaan silmiin. Kimalaistassu räpäytti silmiään ja hymyili sitten. Aurinkotassu kumartui ystävänsä puoleen ja kuiskasi naaraan korvaan:
"Minä tykkään sinusta, olet kaunis ja ihana."
Kimalaistassu hämmentyi toisen sanoista ja katseli sitten pesää hieman vaivaantuneena. Mitä hän sanoisi? Aurinkotassu oli ihana tyyppi eikä lainkaan hullumpaa seuraa, mutta.. Kimalaistassu tiesi, että ei tuntenut samoin. Hän ei halunnut kumppania vielä, olihan hän itsekin oppilas eikä oppilailla edes saanut olla kumppaneita. Kimalaistassun mielestä hänen itsetuntonsa oli liian huono tämänlaisiin juttuihin.
"Aurinkotassu, anteeksi. Sinä olet ihana ja hauska kolli, mutta minä pidän sinusta vain ystävänä. Minä kuitenkin arvostan, että sinä kerroit minulle. Se oli todella rohkeaa sinulta", Kimalaistassu naukaisi empaattisella ja lämminhenkisellä äänellä. Naaras kosketti kollin poskea varovaisesti ja hymyili toiselle. Hän piti toisen rohkeudesta, sillä itse ei pystyisi samaan. Kimalaistassu oli myös hieman hämmentynyt siitä, että joku oikeasti piti hänestä. Pieni syyllisyys kyti pienen kissan sisällä. Miksi hän ei pitänyt Aurinkotassusta? Eihän kolli ollut tehnyt mitään väärää! Toinenhan oli kaikkea mitä kissalta voisi toivoa, siispä miksi hän ei pitänyt kollista kumppanimielessä? Kimalaistassu niiskaisi harmistuneena.
"Sinussa ei kuitenkaan ole mitään väärää eikä tämä johdu sinusta! Sinä löydät kyllä jonkun yhtä ihanan naaraan, minuakin paremman!" naaras vakuutti Aurinkotassulle.
"Ja voimmehan me olla yhä ystäviä, jos sinä pystyt siihen, emmekö voi?" Kimalaistassu kysyi Aurinkotassulta varovaisesti ja siirsi sitten käpäläänsä. Hänen asentonsa oli päässyt valahtamaan.
"Anteeksi jos minä loukkasin sinua, halusin kuitenkin vain olla rehellinen sinulle. En ole valmis vielä kumppaniin enkä tahdo vielä miettiä tälläisiä asioita. Olet kuitenkin hyvä ystävä, vaikkemme me olekaan hetkeen olleet tekemisissä", Kimalaistassu jatkoi lempeällä äänellä, sillä hän halusi piristää Aurinkotassua. Viimeisin asia mitä hän halusi, oli loukata vanhaa ystäväänsä. Kolli oli niin suloinen tapaus, mutta Kimalaistassu näki toisen ennemmin pentuaikojen toverina, kun tulevana kumppanina. Naaraskissa räpäytti silmiään ja toivoi, että ei ollut loukannut nuorempaa kissaa. Kaiken lisäksi Irvikita tuntui pyörivän hänen mielessään erikoisella tavalla, hän katsoi vanhempaa kissaa ylöspäin; arvosti ja kunnioitti. Mutta hän kuitenkin tunsi lämpimiä tunteita Irvikitaa kohtaan, vaikka ajattelikin, että ne johtuivat vain ystävyydestä. Kuitenkin hän oli piilottanut itseltään ajatuksen, että naaraskin voisi tuntea romanttisia tunteita.

//Aurinko?

"Miten oppilasaikasi näin muuten on lähtenyt käyntiin?" Hallavarjo kysyi. “Ihan mallikkaasti”, tokaisin nopeasti. “Ajattelin rohkaistua ja jutella muille oppilaille jossain vaiheessa”, sanoin hymyillen niin aidosti kuin kykenin. “Onko sinun ja Aurinkotassun välillä tapahtunut jotain, jos saan kysyä?” Hallavarjo kysyi varovaisesti. “Eipä oikeastaan mitään merkittävää. Vain hiukan kiusallisia juttuja”, sanoin punastuen turkkini alla. “Lainaan Sypressitassua, jos et pane pahaksesi Hallawarjo”, Korppisiipi sanoi hymyillen hiukan. Naaras laski häntänsä lavoilleni. “En pane.” “Menemme ensimmäisiin taisteluharjoituksiisi”, mestarini sanoi ja lähti kuljettamaan minua kohti leirin uloskäyntiä. Mehiläistassu ja Nokkospilvi odottelivat jo siellä. Lähdimme kohti paikkaa jossa harjoittelisimme. Kun olimme perillä, Nokkospilvi käski Mehiläistassua opettamaan minulle jotain. “Opetan sinulle vaikka ensin sen, että kuinka väistää hyökkäystä”, hän sanoi. Nyökkäsin. “Hyppää jommalle kummalle sivulle, kun hyökkään”, hän opasti hymyillen. Nyökkäsin taas tällä kertaa hymyillen itsekin. “Oletko valmis?” kolli kysyi. “Olen”, sanoin itsevarmasti hymyillen. Kolli tuntui mukavalta kissalta. Mehiläistassu hyökkäsi ja väistin oikealle hyähtäen. Horjahdin, mutta en kaatunut. “Hyvä”, Korppisiipi kommentoi, “Ensi kerralla yritä pysyä käpälilläsi ja pitää katse vastustajassa. Älä päästä häntä taaksesi pois näkökentästäsi.” Hymyilin hänelle hyväksyvästi ja asettauduin uudestaan paikoilleni. Mehiläistassu nyökkäsi ja hyökkäsi taas. Väistin tällä kertaa väistin vasemmalle ja pysyin käpälilläni. Unohdin vain kääntyä kohti toista oppilasta joten suoritimme liikkeet monen monta kertaa. Aloin jo väsyä väistelemään edestakas, oikealle ja vasemmalle. Hallitsin tasapainoni jo hyvin ja muistin kääntyä melkein jokaikinen kerta kohti vastustajaani, mutta Korppisiivelle se ei vielä riittänyt. Hän halusi selvästi, että kertaisimme niin monta kertaa kunnes joko joka kerta onnistuisin tai olisimme niin lopenuupuneita ettemme pystyisi enää edes käpälää liikautttamaan. “Jos seuraavat kolme kertaa onnistuvat voimme mennä takaisin leiriin”, hän sanoi ja vahvisti ajatuksiani. Tein kolme väistöä onnistuneesti ja olin todella tyytyväinen siihen, että pääsimme takaisin leiriin ja syömään. Vatsani kurni jo hurjasti. Leirissä nappasin myyrän ja asetuin syömään sitä oppilaiden pesän edustalla. Olin siirtänyt pesäni oppilaiden pesään ja olin iloinen siitä, ettei minun tarvinnut enää olla yksin pentutarhassa. Söin myyräni ja menin pehkuihin tassut hellinä ensimmäisestä päivästäni oppilaana. Olin iloinen oppilaana olemisesta. Nukahdin nopeasti syvään uneen.

Mesitähti oli nimittänyt Kultatassun soturiksi miltei neljäsosakuu sitten. Vaaleaturkkinen naaras tunnettiin nykyään nimellä Kultasiipi. Mielestäni nimi sopi hänelle kuin nenä päähän, se oli aivan yhtä kaunis kuin kantajansakin.
"Keskity, Ampiaistassu", Minttuliekki huokaisi, kun jäin taas ajatuksissani seisomaan paikoilleni, vaikka tehtävänäni oli löytää vainu saaliista. Ravistelin päätäni ja nostin vihreän katseeni mestariini, joka ei näyttänyt tyytyväiseltä.
"Aivan, tietysti. Minä keskityn", lupasin virnistäen ja keskitin ajatukseni tehtävään, jonka Minttuliekki oli minulle antanut. Haistelin ilmaa ja aloin erotella metsän lukuisia tuoksuja toisistaan. Hiirenkorvan alettua metsään oli ilmaantunut uusia, voimakkaita tuoksuja. Kukat, ruoho ja muut kasvit tuoksuivat yllättävän vahvoilta, kun oli tottunut kylmään ja varsin hajuttomaan lehtikatoon.
Nenääni tulvahti suhteellisen tuore hiiren hajujälki. Lehtikadon aikaan saalistaminen oli hieman helpompaa, kun eläimet jättivät jälkensä hankeen. Nyt oli luotettava ainoastaan hajuaistiin, joka minulla onneksi toimi moitteettomasti. Hiiri oli kipittänyt hetken polkua pitkin, kunnes hajujälki johti aluskasvillisuuden sekaan polun vasemmalle puolelle. Astuin mahdollisimman hiljaa ulos polulta aluskasvillisuuden sekaan. Pidin joka askeleella huolen, etten astunut maassa lojuvien risujen päälle. Varvut antoivat minulle hyvin suojaa saatuani hiiren näkökenttääni. Pieni, harmaa otus puuhaili jotakin kuusen juurikossa selkä minuun päin. Otin vielä yhden askeleen eteenpäin ennen kuin pysähdyin ja valmistauduin hyökkäämään pahaa aavistamattoman eläimen kimppuun.
Painauduin lähemmäs maata ja otin tukevamman asennon. Ponkaisin itseni vauhtiin ja syöksyin kohti hiirtä. Se huomasi minut, mutta aivan liian myöhään. Kun pieni metsäneläin käänsi kauhunsekaisen katseensa minuun, se ei ehtinyt tehdä enää mitään. Laskeuduin sulavasti maahan aivan hiiren luokse ja upotin hampaani sen niskaan. Hiiri alkoi vinkua ja räpiköidä, mutta lopetin sen tuskan nopeasti. Niskojen murtuessa ilmoille pääsi napsahdus, ja hiiri lopetti rimpuilemisen.
Pudotin elottoman eläimen maahan ja kiitin hiljaa mielessäni Tähtiklaania, kuten tapana oli. En ollut mikään himouskovainen, mutta pelkäsin Tähtiklaanin vievän riistan pois, mikäli emme olisi tarpeeksi kiitollisia.
"Sehän sujuu hyvin, kunhan vain jaksat keskittyä", kuulin Minttuliekin sanovan ystävällisellä äänellä. Naaras oli ilmestynyt luokseni kuin tyhjästä. Olin ollut jopa liian keskittynyt saalistamiseen, kun en ollut huomannut lähestyvää mestariani. Käänsin tyytyväisen katseeni punaruskeaan naaraaseen.
"Niinpä. Minähän olen jo aivan valmis soturi", lausahdin itsevarmalla äänellä. Minttuliekki naurahti.
"Sen päätöksen tekee loppujen lopuksi sinun mestarisi ja Mesitähti", varapäällikkö virnisti ja viittoi minut peräänsä. Kultasiiven nimityksistä saakka olin yrittänyt udella naaraalta, koska minusta tulisi soturi, mutta hän oli antanut vain ympäripyöreitä vastauksia, että kyllä se päivä vielä koittaisi ja sitä rataa. Oli inhottavaa nukkua eri pesässä Kultasiiven kanssa, ja kaiken lisäksi olin jo lopen uupunut soturikoulutukseen. Joka päivä kertasimme samoja asioita, jotka osasin jo ihan tarpeeksi hyvin.
Nappasin hiiren mukaani ja lähdin kulkemaan Minttuliekin perässä kohti paikkaa, jonne olin jättänyt aiemmin saalistamani vesimyyrän.

Kun palasimme viimein leiriin, aurinko oli jo ohittanut huippunsa. Vatsani oli huutanut koko matkan leiriin, minulla oli ihan tajuton nälkä. Kuljin Minttuliekin perässä tuoresaaliskasalle, johon laskimme saalistamani tuoresaaliit, eli vesimyyrän ja hiiren. Enemmistö eloklaanilaisista oli parhaillaan pääaukiolla nauttimalla auringon lämmöstä, klaanitovereidensa seurasta tai tuoresaaliista. Aukiolla kävi kuhina, kun niin moni kissa touhusi omiaan yhtä aikaa.
"Klaaninvanhimmat on kaiketi jo ruokittu, joten voit ottaa tuoresaalista. Muista mennä ajoissa nukkumaan, sillä lähdemme huomenna heti auringon noustessa rajapartioon", Minttuliekki sanoi rauhallisella äänellä hymyillen. Katsahdin mestariani tympääntyneenä.
"Joo, minä muistan", tuhahdin ja pakotin kasvoilleni pienen hymyn. Rajapartiot olivat aina niin tylsiä, sillä niissä ei koskaan tapahtunut mitään jännittävää. Pelkkää kävelyä ja rajojen merkkaamista. Olisin sata kertaa mieluummin osallistunut saalistuspartioon.
Minttuliekki nappasi tuoresaaliskasasta itselleen varpusen, jonka jälkeen varapäällikkö kiiruhti Litteäkiven edustalla istuskelevan kumppaninsa luokse. Valitsin itselleni aiemmin saalistamani hiiren, jonka kiikutin oppilaiden pesälle. Istuuduin lupaa kysymättä Mehiläistassun seuraan. Kolli katsahti minua hymyillen. Hänen edessään oli läpikotaisin koluttu hiiri, joten en vaivautunut tarjoamaan omastani veljelleni.
"Hei, Ampiaistassu", valkoturkkinen kolli lausahti kohteliaasti. Nyökkäsin tervehdykseksi ja kävin nälissäni tuoresaaliini kimppuun.
"Nokkospilvi kertoi, että sinä ja Minttuliekki olette myös tulossa huomisaamun partioon", veljeni tokaisi rauhallisella äänellä. Pureskelin ja nielaisin rauhassa suussani olevan lihanpalan, ennen kuin edes yritin vastata veljelleni mitään.
"Ai, en tiennyt että sinäkin olet tulossa. Mutta se on vain hyvä, ehkä partiosta ei tulekaan ihan niin tylsä kuin yleensä", virnistin leikkimielisesti, ja myös Mehiläistassun kasvoille nousi pieni hymy.
"Epäilemättä", valkea kolli vastasi viikset väpättäen. Yllemme laskeutui hetken hiljaisuus, kun haukkasin taas uuden palan herkullisesta tuoresaaliistani. Varoin hotkimasta liian vauhdilla, sillä tiesin sen aiheuttavan inhottavia vatsanpuruja. Saatuani nielaistua hyvin pureskellun suullisen, nostin taas katseeni veljeeni.
"Onko Nokkospilvi sanonut sinulle mitään siitä, koska ansaitsisiti soturinimesi?" utelin aidosti kiinnostuneena. Toivoin todella, että Mesitähti ei nimittäisi Mehiläistassua soturiksi ennen minua. Se olisi mielestäni epäreilua, koska olimmehan kuitenkin pentuetovereita. Kolli kohautti lapojaan.
"En ole oikeastaan kysellyt, mutta olen saanut sellaisen kuvan, että ei siihen kauaa pitäisi mennä", kolli lausahti mietteliäänä. Olin hieman pettynyt, kun Mehiläistassukaan ei tiennyt sen enempää. Oli turhauttavaa odotella, kun kukaan ei osannut sanoa mitään tarkasti. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos olisi ilmoitettu tarkka aika, koska soturinimityksemme pidettäisiin. Haukkasin taas tässä välissä pienen palan hiirestäni.
"Mielestäni on epäreilua, jos Kimalaistassu jää oppilaaksi pidemmäksi aikaa", mutisin ennen kuin sain nielaistua tuoresaaliin palan. Mehiläistassu katsoi minua myötätuntoisesti ja kolli nyökkäsi.
"Toivon, ettei hän koe olevansa meitä huonompi sen vuoksi", valkoturkkinen kolli sanoi.
"Niinpä, koska ei hän sitä ole! Meidän täytyy muistaa viettää aikaa hänen kanssaan, jos Mesitähti ei päätäkään nimittää häntä kanssamme yhtä aikaa", keksin innoissani. En halunnut Kimalaistassun tuntevan oloaan yksinäiseksi tai liian erilaiseksi. Minun mielestäni hän oli yksi maailman mukavimmista kissoista, joka ei tosiaankaan ansainnut mitään pahaa.
"Kuulostaa hyvältä", Mehiläistassu hymyili päätään nyökytellen.
Jatkoimme keskustelemista vielä hyvän aikaa. Muistelimme pentuaikojamme ja puhuimme tulevaisuudesta ja siitä, millaista olisi olla soturi. Välissä keskustelu käväisi Kuolonklaanissa, ja Mehiläistassu ilmaisi vieraan klaanin kissojen olevan kiehtovia. En ollut hänen kanssaan samaa mieltä, ja ilmaisin sen varsin selvästi. Mehiläistassu jatkoi kertomalla omaa näkökantaansa asiaan, etteivät kuolonklaanilaiset hänen mukaansa voineet olla läpeensä pahoja. En halunnut alkaa väittelemään veljeni kanssa, joten keskustelu oli siirtynyt seuraavaan aiheeseen.
Tovin kuluttua olimme molemmat sen verran väsyneitä, että siirryimme pääaukiolta oppilaiden pesään omiin vuoteisiimme. Nukahdin heti, kun löysin mukavan asennon ja sain silmäni kiinni.

Hallavarjo harppoi leiriin viikset ja kuono kastuneena. Kollikissa oli ollut saalistuspartiossa Pehmoturkin, Rastaskukan ja Väärävarjon kanssa. Hallavarjolla oli käynyt tuuri, sillä hän oli saanut saaliikseen kaksi pientä särkeä ja yhden lahnan. Hallavarjo laski suomukkaat kalasensa tuoresaaliskasaan ja heilautti häntäänsä saalistuspartion jäsenille hyvästeiksi. Hallavarjo nappasi itselleen ruipelon hiiren ja tarttui otusta hännästä. Hiirulaisen häntä hampaidensa välissä hän asteli aukion reunamille. Hallavarjo oli hyvin tarkka siitä, että hän noudatti aina soturilakia ja kunnioitti klaaninsa tapoja. Siitä syystä hän ei ikinä syönyt riistaa ennen tehtäviensä hoitamista. Hallavarjo oli ollut yöllä yövartiossa ja nyt saalistuspartiossa, joten hän oli hoitanut oman osansa päivän tehtävistä. Niin se klaani toimi, jokaisen piti hoitaa oma osuutensa. Muuten klaanin arki ei vain pyörisi. Se oli sanomattakin selvää. Hallavarjo haukkasi hiirestä ison lihapalasen ja tunsi viileähkön veren leviävän suuhunsa. Hallavarjolla ei ollut ehdotonta lempiriistaa, hänelle kelpasi kaikki, kunhan se vain olisi syötävää. Hallavarjo oli juuri ottamassa toista palasta, kunnes tuttu kissa tassutteli hänen luoksensa. Kolli ei ehtinyt edes tervehtiä Sypressitassuksi nimitettyä naarasta, kun toinen jo aloitti.
“Olin reviirikierroksella ja minulle tapahtui nolo juttu,” naarasoppilas aloitti ja vetäisi syvään henkeä. Valkeaturkkinen kollikissa kallisti kysyvänä päätään, mitä toiselle oli tapahtunut?
"Minä jahtasin vahingossa saalista Kuolonklaanin puolelle ja törmäsimme partioon! Kaiken lisäksi Korppisiipi sitten ripitti minut tästä", Sypressitassu vuodatti tapahtuneet vanhemmalle kollille, joka katsoi naarasta myötätuntoisesti.
"Hei Sypressitassu. Kuulostaa kurjalta, mutta virheitä sattuu. Ainakaan sinä et saanut kuonoosi partiolta ja vahinkoja todella sattuu kaikille", Hallavarjo naukui toiselle lohduttavasti ja haukkasi sitten hiirestään palasen. Kolli pureskeli ja nielaisi sen nopeasti, kunnes hän jatkoi:
"Miten oppilasaikasi näin muuten on lähtenyt käyntiin?"

//Sypressi?

Oli todella helpottavaa kuulla, ettei Hiilihammas kantanut kaunaa minulle. Tabbykuvioinen kolli todisti taas jälleen olevansa todella viisas soturi. Hän osasi ajatella järjellä ja tehdä vaikeita valintoja.
Nyökyttelin päätäni merkiksi siitä, että olin ruskean soturin kanssa täysin samaa mieltä. Kukaan elävä kissa ei ollut virheetön, ja siksi useimmille olikin annettava toinen mahdollisuus. Monina unettomina öinä olin pohtinut, olisiko minun pitänyt antaa Tyrskytassullekin toinen mahdollisuus. Mutta olin aina päätynyt siihen, että toisen tappaminen syyttä oli teko, jota ei voinut antaa anteeksi. Tyrskytassu oli vienyt minulta jo kaksi pentua, joka vain tuki ajatusta siitä, ettei hän olisi ansainnut uutta mahdollisuutta Eloklaanissa.
"Niin, jos voisin palata ajassa taaksepäin, tekisin paljon toisin", totesin vaimealla äänellä ja käänsin katseeni taivaasta Hiilihampaaseen. Kolli väläytti minulle pienen myötätuntoisen hymyn. Hymy katosi kuitenkin nopeasti ja soturin kasvoille piirtyi haikea ilme. Tunsin huonoa omatuntoa siitä, että olin ottanut Tyrskytassun karkotuksen puheeksi ja kenties pilannut Hiilihampaan hyvin alkaneen päivän. Koin, että minun oli korjattava tilanne jotenkin. En halunnut, että klaanitoverini olivat onnettomia minun vuokseni.
"Anteeksi, että otin Tyrskytassun puheeksi. Tahtoisitko lähteä kävelylle vähän tuulettamaan ajatuksia? Olisin otettu, jos lähtisit kanssani", sanoin ja väläytin vuorostani hymyn Hiilihampaalle. Kolli katsahti minuun jäänsinisillä silmillään ja näytti empivän hetken ennen kuin nyökkäsi.
"Mikä jottei", hän sanoi ja nousi seisomaan heti minun jälkeeni. Viitoin soturin perässäni piikkihernetunnelille ja ulos leiristä.

Hento tuulenvire kiemurteli puiden lomassa ja pörrötti lyhyttä turkkiani. Auringonvaloa siivilöityi vain vähän puiden oksien läpi metsään, mutta siitä huolimatta oli yllättävän lämmin. Viherlehden alkuun ei olisi enää pitkästi. Suunnistin Hiilihampaan edellä pientä, aluskasvillisuuden sekaan tallottua polkua pitkin kohti nummia.
Päästyämme pois metsästä, hidastin tahtiani ja odotin Hiilihampaan saapuvan rinnalleni. Vilkaisin tummanruskeaa soturia, joka oli suunnannut katseensa toisaalle kohti oikealle puolellemme jäävää jokea.
"Vesi on pian tarpeeksi lämmintä uintiharjoituksia varten", lausahdin ja sain Hiilihampaan huomion itseeni. Kolli käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi.
"Pitäisiköhän samanikäisille, ensimmäistä kertaa uimista harjoitteleville oppilaille järjestää yhteisharjoitukset, kuten Lauhalaukalla oli tapana tehdä aina viherlehden alussa?" Hiilihammas ehdotti. Soturin ehdotus oli kieltämättä loistava. En itse ollut mikään erinomainen uimari, joten olisi ihan hyvä, jos joku sen osa-alueen paremmin hallitseva kissa pitäisi oppilaille yhteisharjoitukset, joissa kerrottaisiin uimisesta ja opetettaisi sen alkeita. Lauhalaukka oli aiempina vuosina hoitanut sen, ja kolli varmasti arvostaisi, mikäli perinne jatkuisi.
"Ei yhtään hullumpi idea. Luulen, että Nokkospilvi etevänä uimarina ottaisi mielellään vastuun yhteisharjoituksista", tokaisin mietteliäänä, "mitä muuten luulet, pystyykö Kimalaistassu osallistumaan uintiharjoituksiin muiden mukana?" Hiilihammas oli oppilaani isä, joten oletin hänen osaavan vastata kysymykseen paremmin kuin minä. Kimalaistassu oli monella tavalla erityinen oppilas, joka oli laittanut minutkin oppimaan täysin uuden tavan opettaa. Minusta tuntui, että siinä missä minä opetin Kimalaistassua, myöskin hän opetti minua. Oli äärimmäisen hienoa nähdä, miten kolmijalkaisuus ei ollut este vaan lähinnä vain hidaste.

//Hiili?

Lieskakajo hymyili naaraalle.
"Ehkäpä minä voisin lähteä kanssasi. Raitis ulkoilma tekee varmasti hyvää", Omenahuuma vastasi hänelle ja kolli venytteli nopeasti selkänsä, jotta olisi tarpeeksi vetreä metsälle.
"Eiköhän sitten lähdetä!" kollikissa naukaisi reippaasti ja lähti kanelinruskean kissan edellä ulos leiristä. Kollin korvat kääntyilivät uteliaasti Omenahuuman suuntaan ja hidasti hieman tahtiaan, jotta Omenahuuma voisi tallustella hänen rinnallaan. Hiljaisuus laskeutui kaksikon välille, kun he kulkivat syvemmälle metsään. Niin sosiaalinen kolli kun Lieskakajo olikin, ei hänellä ollut ystäviä kovinkaan montaa. Liekkiturkkista kissaa pelotti kiintyä muihin, jos he lähtisivätkin pois, kuten Kharon oli tehnyt.
"Mitä odotat eniten viherlehdessä?" Omenahuuma päätti avata keskustelun ja kollikissa kääntyi klaanitoverinsa puoleen.
"Lämpimiä vesiä, hyvää riistaa ja seikkailuja klaanitovereiden kanssa. Voi että, olisi mahtavaa löytää seikkailuista kiinnostunut toveri. Entä sinä?" Lieskakajo kysäisi naaraskissalta. Saatuaan vastauksen, kolli mietti hetken.
"Pelataanko kysymyspeliä? Se voisi olla hyvä tapa tutustua toisiimme, en nimittäin tiedä sinusta nimesi lisäksi yhtään mitään", Lieskakajo naurahti hieman huvittuneena. Omenahuuma kohotti kulmaansa hieman kysyvänä, sillä kysymyspeli ei ollut naaraalle tuttu käsite.
"Niin mitä?" soturinaaras kysyi klaanitoveriltaan kysyvä ilme kasvoillaan.
"Kysellään toisiltamme kysymyksiä, kiperiä ja vähän helpompia, näin me opimme tuntemaan toisemme hieman paremmin!" Lieskakajo selitti pelinsä idean auki.
"Minä voin aloittaa! Hmm, pidätkö sinä Mesitähteä hyvänä päällikkönä, luotatko häneen?" Lieskakajo aloitti heti menemällä syvään ja syvälliseen päätyyn. Kolli virnisti Omenahuumalle kannustavasti ja jäi odottamaan naaraan vastausta kysymykseensä.

//Omppu?

Minua hiukan ärsytti, Hiilihammas sanoi, että minun pitäisi vaihtaa klaaninvanhimpien sammaleet, ja poistaa heidän punkit. Punkkeja oli alkanut olemaan enemmän, nyt kun hiirenkorva oli alkanut. Mutisin ärtyneenä kun vein sammalia ulos leiristä, miksi minun piti tänään tehdä tällaista hommaa. Olin juuri saanut sammaleet ulos leiristä, nyt pitäisi saada uusia tilalle. Kävelin klaaninvanhimpien pesän taakse, olin tottunut hakemaan sieltä sammalia. Pesän takana oli kivi, se ei ollut kovinkaan suuri, mutta siitä sai paljon sammalia. Revin sammalia kivestä irti, halusin saada tämän homman nopeasti päätökseen. Raahasin sammaleet klaaninvanhimpien pesään, Nokilintu odotti pesässä, että hän pääsisi uudelle vuoteelleen. Asettelin sammaleet vuoteeksi, ja Nokilintu käpertyi pedille.
"Kiitos, Aurinkotassu." Hän sanoi ja hymyili. Nyökkäsin hänelle takaisin, olin jo vaihtanut muiden vuoteet, nyt olisi vuorossa punkkien etsiminen. Kävelin parantajan pesälle, menin Liljatuulen luo.
"Saisinko hiirensappea, että voisin poistaa klaaninvanhimpien punkit?" Kysyin Liljatuulelta ystävällisesti. Liljatuuli nyökkäsi hän otti sammaleen palan, ja työnsi sen keppiin. Hän työnsi sammaleen hiirensappeen ja antoi sen minulle. Nyrpistin nenääni, kun haistoin hiirensapen inhottavan hajun. Minä inhosin hiirensappea ylikaiken. Mutta Hiilihammas sanoi, että minun piti tehdä se, joten teen sen.
"Kiitos!" Huikkasin Liljatuulelle ja kävelin takaisin klaaninvanhimpien luo.
"Aurinkotassu, lavassani raitaa olla punkki, se kutiaa niin paljon." Kirsikkakuono sanoi ärsyyntyneenä. Punkki varmasti kutitti paljon. Kävin läpi Kirsikkakuonon lapa turkkia, ja löysin suureksi paisuneen punkin. Tuputtelin punkin päälle hiirensappea, ja punkki tippui. Kirsikkakuono näytti helpottuneelta.
"Kiitos." Hän sanoi helpottuneena ja käpertyi pedillensä. Kävin seuraavaksi läpi Nokilinnun ja Hiilloskatseen turkit, heilläkin oli muutama punkki.
"Muistan kun olit pieni pentu, etsit silloin Hiilihampaan kanssa kiveä." Nokilintu sanoi kehräten, kun hän muisteli menneitä. Hymyilin kun muistin sen, etsin silloin litteäkiveä mini leiriin.
"Lähden nyt, nähdään myöhemmin." Huikkasin vanhuksille, kun kävelin ulos. Aurinko alkoi laskemaan, enkä ollut vielä syönyt. Kävin hakemassa hiiren, ja söin sen nopeasti. Nyt tahdoin vain levätä, kävelin oppilaidenpesään.
Näin Kimalaistassun nukkuvan, hän hätkähti hereille. Pesässä oli jo kova kuhina, kun oppilaita oli niin paljon.
"Kimalaistassu, nukutko sinä vielä? Kuulin että olit jäljittänyt vesimyyrän, hieno saalis. Saanko liittyä seuraasi, kun kerrankin osumme samaan aikaan pesään ja kummallakaan ei ole kiireitä?" Sanoin iloisesti hymyillen Kimalaistassulle. Kimalaistassu nyökkäsi ja taputti tassullaan paikkaa vieressään.
"Kiitos ja liity vain. Mitä sinulle kuuluu?" naaras kysyi sitten. Kimalaistassu nojasi oppilaiden pesään ja sukaisi rintaturkkiaan muutaman kerran.
"Minulle kuuluu ihan hyvää, paitsi että tänään jouduin siivoamaan klaaninvanhimpien pesän, en tajua miten siihen meni koko päivä." Kerroin naaraalle iloisesti.
"Se oli varmasti likainen, ymmärrän miksi siihen meni koko päivä." Kimalaistassu sanoi ymmärtäväisesti. Hymyilin hänelle hiukan, kun muistin mitä minun piti kertoa hänelle. Hän pitää sinua ystävänä Aurinkotassu, ei kumppani mielessä, mutta tahdon kertoa silti. Hengitin syvään ja katsoin Kimalaistassua silmiin.
"Minä tykkään sinusta, olet kaunis ja ihana." Kuiskasin hänen korvaan ettei kukaan muu kuule. Sen jälkeen katsoin muualle, minua pelotti, jos hän ei tykkääkään minusta.


//Kimmo?

Vaikka olin todella otettu Mesitähden sanoista, poikani esille tuominen keskustelussa tuntui edelleen hieman kipeältä aiheelta. Tiesin kuitenkin, että Mesitähti jos kuka ymmärsi, miltä tuntui menettää oma pentu. Hän oli menettänyt Karpalonenän ja Kärsämöpennun nimenomaan Tyrskytassun takia. Tavallaan koin olevani osasyyllinen päällikön menetyksiin, joten poikani karkottaminen oli ollut vähintäänkin reilua.
"Minun poikani satutti sinua ja sinun perhettäsi - sen päälle hän vielä valehteli siitä. Hänen oli opittava, että kaikilla teoilla on seurauksensa", totesin rauhallisella äänellä. Katsoessani Mesitähteä ilmeeni oli tyyni. "Jos olisin kääntänyt selkäni Eloklaanille, olisin samalla evännyt mahdollisuuden nykyisiltä pennuiltani parempaan tulevaisuuteen klaanissa."
Mesitähti katsoi minua myötätuntoisesti. "On helpottavaa kuulla, että näet asian tuolta kannalta", hän maukui.
Nyökkäsin vähän ja nau'uin sitten: "Kissat tekevät virheitä - varmasti omat vanhempammekin tekivät niitä nuoruudessaan paljon - mutta loppujen lopuksi jokainen on itse vastuussa siitä, mihin suuntaan haluaa elämänsä menevän."
"Perustaessasi klaania, teit varmasti itsekin joitakin virheitä", sanoin hieman arvailevasti. "Se on toki täysin ymmärrettävää - eihän kukaan voi säästyä sellaiselta."

//Mesi?

Elämä tuntui menevän eteenpäin niin nopeasti, etten tahtonut pysyä enää perässä. Lehtikadon kovat pakkaset olivat jo takanapäin, ja paljon oli ehtinyt tapahtua kuluneiden kuiden aikana: Lauhalaukka ja Mahlahalla ilmeisesti hukkuneet, Hiilihammas ja Korppisiipi olivat saaneet kolmannen pentueensa, jonka ainoasta pennusta oli tehty oppilas melko vastikään, sekä monia kissoja oli kuollut tai lähtenyt klaanista syystä tai toisesta.
Itse tunsin pysyneeni koko tämän ajan paikallani, kuin eräänlaiseen horrokseen vaipuneena, kun asiat ympärilläni muuttuivat. Toisinaan mietin, olisiko elämä kotikisuna sittenkin ollut parempi vaihtoehto, mutta päädyin aina samaan, kieltävään vastaukseen. Klaanissa minulla oli mahdollisuus vaikuttaa omaan elämääni, kun taas kotikissana olisin ollut riippuvainen kaksijaloista ja heidän huolenpidostaan. Metsään muuttaminen oli ollut käteentekevä kohta tarinassani.
Kävelin ajatuksissani aukiolla, kun yhtäkkiä tunsin jonkun törmäävän minuun. Sähähdin ensin hiukan säikähtäneenä, mutta annoin karvojeni laskeutua, kun näin edessäni Lieskakajon. Soturi pahoitteli tapahtunutta ja kertoi olevansa matkalla metsälle. Sen jälkeen nuorempi kolli kysyi, halusinko lähteä hänen mukaansa, sillä kuulemma näytin joutilaalta. Niin. Ehkä minä vähän olin joutilas.
Mietin hetken, ennen kuin vastasin: "Ehkäpä minä voisin lähteä kanssasi. Raitis ulkoilma tekee varmasti hyvää."
Lieskakajo nyökäytti päätään hymyillen. "Eiköhän sitte lähdetä!"
Seurasin kollin kannoilla ulos leiristä, minkä jälkeen suuntasimme rinnatusten syvemmälle metsään etsimään tuoreita hajuja. Tiesin Lieskakajosta vain hänen nimensä verran - muuten soturi oli minulle täysi mysteeri. Kun elää klaanissa, jossa on kymmeniä kissoja ja jotka kaikki ravaavat päivittäin pitkin poikin metsiä eri tehtävien parissa, on aika vaikea luoda pysyviä suhteita muihin. Tai ainakin minulle se oli vaikeaa, muista en tiennyt. Kenties nautin liikaa omasta seurastani, enkä sen vuoksi ikinä ollut vaivautunut tutustumaan muihin kuin Kirpputäplään ja Harhamietteeseen.
"Mitä odotat eniten viherlehdessä?" päätin avata keskustelun välillemme, sillä se luontaisesti oli ainoa tapa tehdä uusia tuttavuuksia. Sitä paitsi, oli masentavaa kävellä hiljaisuudessa.

//Lieska?

Talvikkitassu se ei sitten tajunnut lopettaa hyvän sään aikana. Kun takkuturkkinen naaras istahti aivan Kuutamotassun turkkiin kiinni, Kuutamotassun piti hillitä itsensä. Toisen oppilaan jatkaessa hänen pommittamistaan kaikella turhanpäiväisellä, hän jatkoi hitaasti turkkinsa nuolemista. Hän yritti parhaansa mukaan tukkia korvansa Talvikkitassun löpinöiltä, mutta kun naaras alkoi leveillä omilla juoksutaidoillaan, hänen oli vaikea olla enää ärsyyntymättä.
Hitaasti Kuutamotassu siirsi katseensa ruskeaturkkiseen kissaan, joka katseli häntä silmissään itsevarma palo. Hän ei tiennyt, johtuiko oppilaan jatkuva huomionhakuisuus siitä, että tämä oli päällikön pentu ja koki olevansa jollakin tapaa oikeutettu siihen, vai koska tämä tarvitsi sitä kokeakseen olevansa erityinen, mutta joka tapauksessa se oli todella ärsyttävää!
"Mikä sääli, ettet viitsi enää haastaa muita", Kuutamotassu naukaisi äänellä, johon oli piilotettuna huomaamaton piikki. Oli vaikea sanoa, osasiko Talvikkitassu tulkita naaraan äänensävystä, mitä hän oikeasti ajatteli. Se ei kuitenkaan vienyt Kuutamotassulta nautintoa, jonka hän sai härnätessään toista oppilasta tämän itse sitä tiedostamatta.
"Olisin mielelläni juossut kilpaa kanssasi. Eikun hetkinen - en olisikaan, sillä se on silkkaa ajanhukkaa", hän naukaisi sitten selvemmin ja pyöritteli väheksyvästi silmiään Talvikkitassulle. "Jos nyt sallit, käyn nukkumaan. On ollut raskas päivä, ja minulla on huomenna paljon uutta opittavaa tiedossa."
Talvikkitassun silmät kapenivat viiruiksi, kun hän katsoi Kuutamotassua. Sen jälkeen naaras nousi ylös ja palasi takaisin omalle paikalleen. Kuutamotassu oli kuulevinaan tämän sanovan hänelle vielä jotakin, mutta ei välittänyt kuunnella. Hän viimeisteli turkkinsa pesun rauhassa ja kävi sitten pitkäksi sammalille. Odottaessaan unen tulemista, hän toivoi salaa, että näkisi jälleen Tiikerin. Hän halusi vihdoin saada vastauksia mieltään polttaneisiin kysymyksiin.

Seuraavana aamuna Kuutamotassu käveli Utusielun luo, joka istuskeli Okrakarvan kanssa lähellä leirin sisäänkäyntiä. Naaras tervehti kohteliaasti toista soturia, ennen kuin kääntyi mestarinsa puoleen.
"Olen valmiina harjoituksiin!" hän ilmoitti pirteästi. Hän oli nukkunut viime yönä yllättävän hyvin, kenties johtuen siitä, ettei ollut nähnyt unia. Hän oli kyllä hieman harmissaan siitä, ettei ollut nähnyt Tiikeriä, mutta ei antanut sen lannistaa itseään - kaiken logiikan mukaan kollin pitäisi vielä ilmestyä hänen uniinsa.
"Mainiota! Olemme suunnitelleet sinulle ja Talvikkitassulle yhteisharjoitukset täksi päiväksi!" Utusielu naukaisi ja vaihtoi katseita Okrakarvan kanssa. Okrakarvan naamalla oli hieman omahyväinen virnistys, eikä Kuutamotassu osannut sanoa, mitä siitä olisi pitänyt tulkita. Hän ei kuitenkaan suoraan sanottuna ilahtunut kuullessaan joutuvansa harjoittelemaan Talvikkitassun kanssa.
"Mahtavaa", Kuutamotassu huokasi puoliääneen ja pyöritteli muiden huomaamatta silmiään. Juuri silloin Talvikkitassu asteli ulos oppilaiden pesästä. Takkuturkkinen oppilas katsahti heidän suuntaansa ja oli ilmeisesti aikeissa kääntyä takaisin, kun Okrakarva huusi tämän luokseen. Kuutamotassu huomasi, ettei Talvikkitassukaan näyttänyt olevan erityisen riemuissaan, kun tämä löntysti aukion poikki mestarinsa luo.
"Pidämme tänään yhteisharjoitukset Utusielun ja Kuutamotassun kanssa", vaaleanruskea soturi informoi oppilastaan.
Kuutamotassu oli taas vähällä pyöräyttää silmiään, mutta hillitsi itsensä, kun näki Utusielun toruvan katseen. Hän ei aikonut olla yhtä lapsellinen kuin Talvikkitassu.

//Talvikki?