Astelin kohti aukiota ja Litteäkiveä. Mesitähti auttoi minut Litteäkiven päälle. Hymyilin hänelle. “Sypressipentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Sypressitassu. Sinun mestarisi tulee olemaan Korppisiipi. Toivon, että Korppisiipi siirrät kaikki tietosi ja taitosi Sypressitassulle. Onnea Sypressitassu,” päällikkö saneli Tähtiklaanin meille kauan sitten suomat sanat. Puhkesin isoon hymyyn enkä voinut peitellä sitä. “Sypressitassu! Sypressitassu! Sypressitassu!” kissajoukko hurrasi. Kuulin äänien joukosta Hallavarjon äänen - tai ainakin olin kuulevani sen. Katsoin kissojen suuntaan vieä kerran ennen kuin hyppelin Korppisiiven luokse. Siellä hänhän oli istui kumppaninsa vierellä hymyillen iloisesti. Astelin Korppisiiven eteen iloisesti hypähdellen. “Menemmekö reviirikierokselle?” kysyin innokkaasti. Olin nimittäin kuullut Kuutamotassun olleen reviirikierroksella ensimmäisinä päivinään oppilaana. Korppisiipi hymyili hiukan. “Mennään,” hän sanoi ja lähti johdattamaan minua ulos leiristä. Hätkähdin, kun näin kuinka iso maailma leirin ulkopuolella todellisuudessa oli. Vaikka tiesin, että Eloklaanin ja Kuolonklaanin reviirit eivät olleet koko maailma vain Sekametsä tuntui suurelta. “Mennään tuonne ja ylitetään joki sieltä,” Korppisiipi sanoi osoittaen tassullaan metsään päin. Lähdimme kohti joen ylitys paikkaa. Minua jännitti ylittää joki, koska en tiennyt joutuisinko uimaan ensimmäistä kertaa ikinä jo ensimmäisenä päivänäni oppilaana - mitä jos en olisi tarpeeksi hyvä, tai mokaisin mestarini edessä? Pian huomasin, että meidän täytyi vain hypellä kiviltä toisille. Korppisiipi hyppeli ne nopeasti ja kääntyi sitten katsomaan minun suoritustani. Hyppelin ne nopesti ja siististi. Kiersimme Koivumetsän läpi uintipaikalle ja ylitimme sen viereltä astinkivet ja kiersimme pitkin Kuolonklaanin rajaa. “Haistatko tuon?” Korppisiipi pysähtyi ja hänen nenänsä värisi hiljaa. “Jäniskö?” kuiskasin, etten pelottaisi saalista pois. “Juuri niin,” hän sanoi, “Haluatko napata? Hiivi mahdollisiman lähelle ja yritä hypätä sen kimppuun.” Värähdin. Nyökkäsin ja lähdin vaanimaan kummulla istuvaa jänistä. Lehti allani rusahti ja jäniksen korvat nousivat pystyyn. Otin käpälät alleni ja juoksin minkä niistä ikinä pääsinkään. Vastaani tuli pari puuta mutta mutkittelin niiden väleistä. Yhtäkkiä valkomustaharmaaturkkinen kollikissa ponkaisi jäniksen kimppuun ja tappoisen napakalla iskulla. Korppisiipi tuli huolestunut ilme kasvoillaan ja pelkotuoksu ympärillään pistävästi tuoksuen paikalle. “Kuolonklaanin partio,” hän kuiskasi ja astui sitten suojelevasti eteeni. “Tämä oli täysi erhe Mäyräkynsi,” naaras sanoi perääntyen hiukan ja kumarsi toisen klaanin kissalle kunnioittavasti. Tein samoin perässä. “Onko tämä pentu?” Mäyräkynsi-niminen soturi katsoi minua. “Olen Sypressitassu,” sanoin hieman uhmakkaasti. “Pidän asenteestasi nuori naaras mutta teidän on palattava omalle reviirillenne, nyt,” hän sanoin silmiään siristäen. “Sypressitassu on tänään nimitetty joten toivon ettette nostaisi tästä mitään sen vakavampaa,” Korppisiipi puolusti vielä mutta kääntyi sitten ja johdatti minut omalle puolellemme taaksepäin katsomatta. “Älä tee enään noin,” Korppisiipi torui. “Mutta ymmärrän ettet tiennyt ja nyt opit senkin asian kantapään kautta,” hän sanoi lempeä hymy palaten kasvoilleen. “Rankaisetteko minua?” kysyin hieman nolostuneena. “Ei, en aio rankaista sinua tästä tällä kertaa,” Korppisiipi sanoi mutta muistutti sitten: “älä tee tätä toista kertaa tai rankaisemmekin.” Nyökkäsin ja palasimme leiriin hiljaisina. Kävelin Hallavarjon luokse huomattuani tämän. “Olin reviiri kierroksella ja minulle tapahtui nolo juttu,” aloitin ja vuodatin yhdellä rupeamalla kaiken suustani kuin vettä vain.
// Halla

Hallavarjon ehdottaessa Aurinkotassua, Sypressipentu antoi kollille hieman oudohkon vastauksen.
“Voisin antaa hänelle toisen mahdollisuuden,” naaras naukui mietiskeleväisenä. Hallavarjo kallisti päätään mietteliäänä, oliko kaksikon välillä ollut jotain kärhämää? Hallavarjo oli pitänyt Aurinkotassua kunnollisen oloisena kollina.
“Anna ihmeessä, sinä voisit tykätä hänestä,” Hallavarjo kehotti nuorempaa kissaa tutustumaan kolliin. Valkoturkkinen väläytti naaraalle hymyn ja sukaisi etukäpäläänsä muutaman kerran.
“Olen ihan pian valmis oppilaaksi,” Sypressipentu kertoi Hallavarjolle. Toinen oli varmasti innoissaan, sillä oppilaselämä voisi olla elämän parasta aikaa. Kissat tutustuisivat toisiinsa syvemmin, oppisivat loppuelämänsä taitoja ja oppisivat palvelemaan Eloklaania. Oppilasaikana ehtisi tehdä vaikka mitä hauskaa, jos vain antaisi sille mahdollisuuden.
"Olet varmasti innoissani, minäkin olisin", Hallavarjo naukaisi ja muisteli nuoruuttaan, hän ei ollut syntynyt Eloklaaniin. Sypressipennulla oli paremmat lähtökohdat, vaikka kolli välillä ajatteli kaihoisasti erakkoaikojaan. Eloklaanissa asumista hän ei kuitenkaan vaihtaisi enää mihinkään.
"Niin olen!" naaraspentu hihkaisi energisenä. Naaraan energia huvitti Hallavarjoa, mutta kolli ei ollut mikään leikkisin kissa.
"Menehän sitten purkamaan energiaasi vaikkapa sammalpalloon", valkea kissa kehotti toista ja hyvästeli naaraan hännän heilautuksella. Tapaisivatkohan he seuraavan kerran vasta naaraan oppilasmenoissa? Hallavarjo tassutteli aukion laitamille lepäämään ja ummisti keltavihreät silmänsä. Kolli nautti auringosta ja autuas hymy nousi hänen kasvoilleen. Hallavarjo vetäisi häntänsä käpäliensä suojaksi ja venytteli kaulaansa nautinnollisena. Hiirenkorvan loppu todella oli kissan parasta aikaa! Kollikissa haukotteli väsyneenä ja laski päänsä etukäpäliensä suojaksi nukkuakseen.

Kimalaistassu katsoi häntä pörhöllä Kultatassun nimitysmenoja. Nyt naaraasta tuli sitten ihka oikea soturi! Millaisenkohan nimen naaras saisi? Kimalaistassu ei ollut varma, mutta sen hän tiesi, että Mesitähti antaisi naaraalle varmasti kauniin nimen. Kuten Kultasydän tai Kultaturkki, ne ainakin kuvaisivat Kultatassua. Kimalaistassu keskittyi täysillä naaraan nimitysmenoihin ja seurasi niitä silmä tarkkana.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kultatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kultasiipenä. Tähtiklaani kunnioittaa lempeyttäsi ja epäitsekkyyttäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi", Mesitähti naukui voimakkaalla äänellä ja koko aukio puhkesi hurraahuutoihin.
"Kultasiipi, Kultasiipi!" Kimalaistassukin hurrasi pää korkealla ja peruutti hieman, kun kissat kokoontuivat naaraan ympärille. Hän horjahti ja meinasi kaatua, mutta sai onneksi pidettyä tasapainonsa juuri ja juuri. Kimalaistassu odotti kärsivällisesti, että häly laantuisi hieman, jotta hän pääsisi myös onnittelemaan Kultasiiveksi nimitettyä kissaa.
"Kultasiipi! Onnea, sait hienon nimen ja sinusta tulee taatusti hieno soturi", Kimalaistassu naukaisi toiselle iloisesti ja väläytti hyväntuulisen hymyn. Kaksikon keskustelusta ei ollut kulunut kovinkaan paljoa aikaa ja nyt kun naaras oli soturi, ehkä tuo voisi viedä hänet joku päivä keräämään yrttejä? Kimalaistassu oli avaamassa suunsa ja kysymässä asiasta, kunnes Mesitähti keskeytti hänet.

"Kimalaistassu, tulehan niin lähdetään harjoittelemaan. Paljon onnea vielä Kultasiipi", valkoruskea kissa maukaisi ja ohjasi hännällään kolmijalkaista kissaa kohti leirin suuaukkoa.
"Nähdään taas!" Kimalaistassu huikkasi vielä olkansa ylitse ja lähti linkuttamaan kohti leirin uloskäyntiä.
"Mesitähti, mitä me harjoittelemme tänään?" Kimalaistassu kysyi hiljaa ja huomasi Aurinkotassun riekkuvan Kultatassun ympärillä, ja intoilevan omista menoistaan. Naaras huokaisi haikeasti, hän toivoi, että hän voisi myös odottaa omia soturimenojaan. Ajatus niistä tuntui kuitenkin hyvin kaukaiselta ja Kimalaistassu oli hyvin varma, että ne eivät toteutuisivat. Silti hän kävi ahkeraa Mesitähden kanssa harjoituksissa. Naaras kulki kollin vierellä hiljaisena ja tarkkaili ujosti tuttuja ympäristöjä. Mesitähti selitti tulevista jäljitysharjoituksista ja Kimalaistassu kuunteli puolella korvalla.
"Kimalaistassu, olet tavallista hiljaisempi. Onko kaikki hyvin, onko sattunut jotain?" Mesitähti kysyi ja katsahti oppilaaseensa. Kimalaistassu pudisteli päätään ja väläytti pienen hymyn.
"Älä minusta huolehdi, kaikki on hyvin", Kimalaistassu naukaisi hiljaisesti ja räpäytti silmiään.
"Totta kai minä huolehdin, olet oppilaani", päällikkö vastasi, muttei udellut naarasoppilaalta enempää tuon asioista. Kimalaistassu haukotteli pieni kita ammollaan ja varoi kompastumasta mihinkään.
"Mitä sinä haistat?" Mesitähti naukaisi ja täten aloitti harjoituksensa. He olivat useasti harjoitelleet niin, että Kimalaistassu jäljitti saaliin ja Mesitähti saalisti sen. Se oli kiharaturkkisesta kissasta varsin pätevä taktiikka, näin saalis ei menisi hukkaan. Kimalaistassu maisteli ilmaa ja sai vainun vesimyyrästä.
"Vesimyyrän, minä haistan vesimyyrän", Kimalaistassu naukaisi hetken kuluttua, kun oli varmistunut vainusta. Mesitähti nyökkäsi vainun suuntaan sen merkiksi, että Kimalaistassu voisi jäljittää sen. Kimalaistassu nyökkäsi mestarilleen ja lähti sitten hajujäljen perään. Naaraan nenään osui myös muita tuoksuja, kuten kostean ruohikon ihana tuoksu ja myös joen kaislikon tuoksut. Kimalaistassu piti niistä kovasti ja joella oli hänen mielestään aina kaikista rentouttavinta. Naaras oli kuitenkin tullut jäljittämään saalista eikä leikkimään joella. Kimalaistassu eteni tarkasti ja linkutti hajujäljen perässä. Naaras hidasti hieman vauhtiaan, sillä tiesi nyt olevansa lähellä. Hän nosti häntänsä pystyyn sen merkiksi, että Mesitähti voisi tulla ja saalistaa vesimyyrän.

Kimalaistassu meni hieman sivummalle, jotta ei olisi päällikön saalistuksen tiellä. Kimalaistassu oli ottamassa muutamia askelia sivummalle, kunnes häntä alkoi huimata. Naaras horjahti ja meinasi kaatua. Huimauskohtaukset eivät olleet hänelle mitenkään uusi asia, mutta vanhemmiten ne tuntuivat vain voimistuvan. Kimalaistassu istahti ja ajatteli, että lepäämällä se menisi ohi. Kun naaras katsoi metsää, se tuntui pyörivän hänen silmissään.
"Tulehan, jatketaan, Hienosti jäljitetty!" Mesitähti naukaisi kehunsa oppilaalleen, joka tuijotti eteensä tyhjin silmin.
"Mi-minä en voi nousta. Huimaa ja ja...", Kimalaistassu sopersi ja yritti nousta, mutta kaatui välittömästi kyljelleen. Hänen käpälänsä tärisivät hieman ja äänet tuntuivat humisevan hänen päässään.
"Jatketaan toiste, autan sinut leiriin", kolli naukaisi ymmärtäväisenä ja koppasi oppilaan selkäänsä. Kimalaistassu ei sanonut mitään, mutta hänen teki mieli itkeä. Harjoitukset olivat menneet kiven alle ihan vain sen takia, että häntä oli alkanut huimaamaan. Naaras sulki silmänsä, jotta maailma ei pyörisi niin pahasti hänen silmiensä alla. Tasainen kyyti tuntui auttavan hieman, vaikka naaras tiesi levon auttavan kaikista parhaiten. Pian he saapuivat leiriin ja Mesitähti suuntasi naaras selässään oppilaiden pesään. Kolli laski oppilaansa varovaisesti pedilleen ja Kimalaistassu hymyili toiselle hennosti, mutta hymystä paistoi kiitollisuus.
"Kiitos", naaras naukaisi hiljaa ja käpertyi kerälle. Mesitähti poistui sitten ja jätti naaraan nukkumaan. Kimalaistassu nukahti lähes välittömästi ja nukkuikin iltaan asti.

Kukkaisunia uneksinut Kimalaistassu hätkähti hereille, pesään oli kerääntynyt jo oppilaita iltapuhteiltaan.
"Kimalaistassu, nukutko sinä vielä? Kuulin että olit jäljittänyt vesimyyrän, hieno saalis. Saanko liittyä seuraasi, kun kerrankin osumme samaan aikaan pesään ja kummallakaan ei ole kiireitä?" Aurinkotassu naukaisi ja hymyili pentuaikaiselle ystävälleen. Kimalaistassu nyökkäsi kollille ja taputti tassullaan paikkaa vieressään.
"Kiitos ja liity vain. Mitä sinulle kuuluu?" naaras kysyi sitten. Kimalaistassu nojasi oppilaiden pesään ja sukaisi rintaturkkiaan muutaman kerran.

//Aurinko?

Kuutamotassu: 13kp -

Sypressipentu: 24kp! - Voit nimittää itsesi nyt oppilaaksi! Mestariksesi saat Korppisiiven.

Mesitähti: 44kp! -

Hiilihammas: 17kp -

Aurinkotassu: 3kp -

Lieskakajo: 17kp -

Kultasiipi: 15kp -

Kimalaistassu: 5kp -

Hallavarjo: 42kp! -

Talvikkitassu: 7kp -

"Vastahan sitä itse oltiin pentuja ihmettelemässä suurta maailmaa."
Hiilihampaan lausahdus sai minut palaamaan mielessäni ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun olimme Liljatuulenn kanssa vielä pentuikäisiä. Muistin yhä emon lämpimän hymyn ja hänen tarinansa Tähtiklaanista ja muinaisista klaaneista, sekä hänen turvallisen tuoksunsa. Elimme silloin kolmistaan ja elämäni oli huoletonta. Emon kuoleman ja Tähtiklaanin ilmestymisen myötä kaikki oli kuitenkin muuttunut. Olimme vasta kuusikuisia, kun esi-isämme antoivat meille valtavan suuren tehtävän.
"Mihin sinä katosit?" kysymys sai minut säpsähtämään pois ajatuksistani. Käänsin pahoitellen vihreän katseeni Hiilihampaasen.
"Anteeksi, uppouduin ajatuksiini. Olen kyllä kiitollinen, että omat jälkeläiseni saavat kasvaa Eloklaanissa turvallisessa ympäristössä. Nuoruus erakkona ei ollut mitään herkkua", lausahdin päätäni pudistellen. Tummanruskea soturi nyökäytti päätään. Myös hän oli elänyt elämänsä alun erakkona. Hiilihammas tosin oli päätynyt klaaniin nuorena, joten hänellä ei ollut niinkään kokemusta erakkona elämisestä.
"Niin minäkin. En tiedä, missä olisin nyt ilman Eloklaania", kolli sanoi ja käänsi katseensa minuun. Olin iloinen huomatessani, miten monen kissan elämän Eloklaani olikaan pelastanut. En ollut koskaan katunut sitä, että olin hyväksynyt klaaniin kissoja sen ulkopuolelta. Mielestäni jokaisella oli oikeus turvalliseen elinympäristöön klaanissa, mikäli he niin tahtoivat.
"Enkä minä tiedä, missä Eloklaani olisi ilman sinua", sanoin ystävällisesti hymyillen. Hiilihammas oli moneen kertaan todistanut olevansa aito eloklaanilainen, sama se virtasiko hänessä erakon vai klaanikissan veri.
"On ihailtavaa, kuinka lojaali olet Eloklaanille. Pelkäsin, että olisit kääntänyt selkäsi minulle ja Eloklaanille sen jälkeen, mitä tein sinun pojallesi", ääneni synkkeni ja hymy kasvoiltani haihtui, mutta pakotin katseeni pysymään Hiilihampaan jäänsinisissä silmissä. Tunsin toisinaan huonoa omatuntoa siitä, että olin karkottanut Tyrskytassun.

//Hiili?

Olimme jutelleet hetken yhdessä Hallavarjon kanssa. “Entäpä Aurinkotassu? Hän vaikuttaa mukavalta kollilta,” Hallavarjo ehdotti ystävällinen sävy äänessään. Aurinkotassu todella voisi olla ystävystymisen arvoinen mutta ensin pitäisi jäähdyttää hieman sitä kaikkea kiusallisuutta, joka välillemme oli langennut. “Voisin antaa hänelle toisen mahdollisuuden,” sanoin kallistaen päätäni mietiskelevästi. Sydäntäni lämmitti, kun kolli kuunteli minua. Oli melkein kuin hän olisi ollut isä-hahmo johon tukeutua vaikeina aikoina. Tuntui hyvältä, että kolli välitti. Nostin pääni ja ryhdistäydyin. “Anna ihmeessä voisit tykätä hänestä,” Hallavarjo sanoi hymyillen. Hymyilin itsekkin. “Olen ihan pian valmis oppilaaksi,” sanoin. Tiesin sen olevan totta. Pääsisin oppilaaksi heti, kun täyttäisin kuusikuuta ja se tapahtuisi aivan näinä päivinä - sitten piti tietenkin odottaa, että Mesitähti päättäisi mestarini mutta uskoin hänen valinneen sen jo. “Olet varmasti innoissasi,” kolli sanoi. “Niin olen!” hihkaisin iloisena. Hallavarjo naurahti yhtäkkiselle energian puuskalleni. “Noh mene purkamaan energiaasi vaikka sammalpalloon,” hän sanoi. Hyppelehdin iloisesti leikkimään omiin oloihini. Hyppäsin sammalpalloni luokse ja kierähdin sen kimppuun iloisesti naurahtaen.

"Tietysti!" vastasin epäröimättä. "Ei minulla koskaan niin kiire tule olemaan, ettenkö ehtisi. Sitä paitsi Liljatuulen ja Leimusilmän auttaminen ei ole yhtään vähemmän tärkeää kuin soturin tehtävät!"
Oppiminen oli aina hauskempaa ja myös helpompaa jonkun ystävän kanssa, joten Kimalaistassun ehdotus oli loistava. Parantajakaksikko ei varmasti panisi pahakseen, jos auttaisimme heitä aina silloin tällöin. Heidän työtään helpottaisi varmasti, jos minä ja Kimalaistassu hoitaisimme yksinkertaisempia askareita pois alta. Eivätkä soturin tehtäväni tulisi auttamisen tielle, sillä en pitänyt niitä ollenkaan yhtä tärkeinä. Metsästämistä kenties, mutta rajapartioissa käyminen oli melko turhaa. Ehkä jotkut ajattelivat, että se tekisi minusta huonon soturin, mutta tiesin olevani oikeassa.

Viimein oli koittanut odottamani päivä: minusta nimitettäisiin soturi. Tunsin oloni hieman haikeaksi. Vaikka olinkin onnellinen siitä, että koulutukseni olisi viimein takana, oli oppilasajaltani kertynyt paljon tärkeitä muistoja. Harjoitukset ystävieni kanssa, kokoontumiset, uuden oppimisen ilo. Oppilaana olin ikävöinyt pentuaikoja, jolloin olin ollut velvollisuuksista täysin vapaa - en ollut tajunnut silloin, miten huoletonta oppilaselämäkin oli. Nyt päiväni täyttyisivät partioissa käymisestä harjoitusten sijaan. Olisin vastuussa itsestäni, minua eivät enää holhonneet kuningattaret tai mestarini. Olisin täysi Eloklaanin jäsen.
Eniten jäisin ikävöimään ystäviäni, mutta tiesin, että he seuraisivat minua pian omilla nimityksillään. Ampiaistassu ja kumppanit eivät olleet paljoa minua nuorempia, ja Laventelitassu ja Talvikkitassukin saisivat pian nimensä. En siis joutuisi olemaan kauaa yksin; ja kuka tietää, ehkä löytäisin soturienkin joukosta ystävän jos toisenkin.
Kuulin Mesitähden kutsuvan klaanin kissat koolle. Astelin itsekin lähelle Litteäkiveä, jonka päällä Eloklaanin päällikkö jo odotti. Olin nähnyt muiden nimityksistä miten minun tulisi toimia, mutta pelkäsin silti, että möhlisin tilanteen jotenkin. En ollut kissa, joka erityisesti välitti muiden mielipiteistä, mutta se ei tarkoittanut, että mielelläni mokaisin yhden elämäni tärkeimmistä tapahtumista.
Pian Eloklaanin kissat olivat saapuneet koolle leirin aukiolle. Näin klaaninvanhimpien astelevan ulos pesästään. Kohtasin Kirsikkakuonon katseen ja vastasin iäkkään naaraan lämpimään hymyyn. Toivoin vanhusten tietävän, etten lopettaisi heidän luonaan vierailua, vaikken enää olisikaan oppilas.
"On tullut aika nimittää uusi soturi", Mesitähti aloitti, kun eloklaanilaiset olivat hiljentyneet kuuntelemaan. Päällikön vihreä katse osui minuun. "Kultatassu, astu Litteäkivelle."
Tein työtä käskettyä ja pian seisoin päällikön vieressä, leiri alapuolellani. Tuntui kummalliselta seistä tässä klaanin tärkeimmän kissan rinnalla. Minun olisi nautittava tästä hetkestä, sillä tuskin enää koskaan olisin samanlaisessa tilanteessa.
"Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen", Mesitähti lausui ikiaikaiset sanat. "Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi."
Totisesti olin. En varmasti koskaan tulisi olemaan valmiimpi, vaikka aina olikin parantamisen varaa.
"Kultatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" päällikkö kysyi. Vastaukseni oli selvä, vaikka ääneni ei kuulostanut kovin varmalta. Minulla oli edelleen omat epäilykseni soturilain tarpeellisuudesta, mutta tietysti puolustaisin klaanini kissoja viimeiseen hengenvetoon.
"Lupaan."
Mesitähti nyökkäsi.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kultatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kultasiipenä. Tähtiklaani kunnioittaa lempeyttäsi ja epäitsekkyyttäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi."
Aukio täyttyi hurraahuudoista, kun klaanin kissat toistivat uutta nimeäni. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin ylpeäksi. Tuona hetkenä tunsin, miten tärkeitä nuo oppilaana vietetyt kuut olivat. Olin tehnyt suuren työn, ja nyt pääsin juhlistamaan saavutustani.
Astelin alas Litteäkiveltä onnittelujen keskelle. Nyökkäilin kohteliaasti puolelta toiselle, kun klaanin jäsenet kerääntyivät ympärilleni onnentoivotustensa kanssa.

Hallavarjo kallisti päätään Sypressipennun tunnustaessa, että hän ei ollut onnistunut hankkimaan itselleen ystäviä.
"Tunnen itseni välillä todella ulkopuoliseksi", naaraspentu vuodatti Hallavarjolle, joka nyökkäsi myötätuntoisesti naaraalle.
"Se on ihan okei tuntea niin. Kannattaa kuitenkin edes yrittää hankkia ystäviä, se helpottuu kyllä, kun sinusta tulee oppilas. Yötassu, Aurinkotassu, Kuutamotassu ja Kimalaistassu ovat silloin ainakin sinun kanssasi samassa pesässä, muista oppilaista taitaa tulla pian sotureita", Hallavarjo naukaisi ja muisti kuulleensa oppilaiden edistymisestä partiossa, missä hän oli ollut. Lieskakajon oppilaasta Kultatassusta tulisi hetkenä minä hyvänsä soturi ja Eloklaani saisi naaraasta taatusti hyvän soturin.
"Joskus minusta tuntuu kuin olisin omassa kuplassani ja sen takia kukaan ei pystyisi lähestyä minua tai tutustua minuun", Sypressipentu naukui vielä ja Hallavarjo silitti naarasta hellästi hännällään pohtivaisena. Hän mietti mitä sanoisi, sillä kolli oli kuuntelijana parempi, kuin ratkaisujen antajana. Hetken hiljaisuuden jälkeen pentu avasi jälleen suunsa:
"Sinun kanssasi ei tunnu yhtään ulkopuoliselta."
Hallavarjo hymyili toiselle varovaisesti ja oli iloinen, että toinen tunsi noin.
"Mukava kuulla, olen iloinen että sinä tunnet noin", valkea kissa naukui hiljaisella äänellä ja heilautti häntänsä etukäpäliensä suojaksi.
"Toivon, että saan jonkun hyvän soturin mestarikseni", Sypressipentu naukaisi ja lisäsi heti perään:
"Sinä olisit mahtava mestari!"
Hallavarjo yllättyi hieman naaraan sanoista, sillä ei ollut ajatellut, että joku näkisi hänet näin hyvänä mestarina. Lämmin tunne levisi hänen rintaansa, kun kolli ajatteli nuorukaisen sanoja.
"Onpa mukavaa kuulla, Mesitähti valitsee sinulle varmasti hyvän mestarin. Olen siitä varma, sillä Eloklaanissa on paljon siihen asemaan sopivia kissoja", kollikissa kertoi rauhallisella äänensävyllä. Hallavarjo katseli aukiota rauhallisesti ja mietti. Miten hän saisi rohkaistua Sypressipentua hankkimaan ystäviä, sillä naaras oli varsin mukavaa seuraa.
"Entäpä Aurinkotassu? Hän vaikuttaa mukavalta kollilta", Hallavarjo ehdotti.

//Sypressi?

Lieskakajo oli saanut keskustelunsa Pohjaharhan päätökseen, sillä kollin oli pitänyt rientää partioimaan. He olivat jakaneet ahvenen ja keskustelleet vähän kaikesta. Kollista Pohjaharha vaikutti mukavalta soturilta, vaikka toinen olikin aika tiukka soturiuden suhteen. Lieskakajo elätteli toiveita, että saisi Pohjaharhasta vielä itselleen ystävän ja päätti pitää mielessä, että ei höpöttelisi kollin ollessa partiossa. Kuin kunnianosoituksena toista kohtaan, liekkiturkkinen kissa halusi kunnioittaa kaikkia klaanitovereitaan ja tehdä heille hyvän, turvallisen olon. Kolli oli nousemassa paikoiltaan ja lähtemässä saalistamaan, kunnes tunsi kosketuksen selässään.
"Lieskakajo, hei! Sopiiko liittyä seuraasi?" Nokkospilvi naukaisi ystävällisesti ja tökkäsi ystäväänsä leikkimielisenä. Lieskakajo nyökkäsi toiselle huvittuneena ja taputti hännällään paikkaa vieressään.
"Mitä sinä noin vakavamielisenä istut?" Nokkospilvi uteli kollilta, joka räpäytti hämmentyneenä silmiään. Vakava katse oli jäänyt hänen kasvoilleen edellisestä keskustelusta eikä hän ollut sitä tajunnut tuijotellessaan tyhjyyteen.
"Nokkospilvi, mu-mukava nähdä sinua", Lieskakajo sopersi hermostuneena ja katseli ympärilleen toisen katsetta vältellen. Naaras oli Lieskakajon mielestä hieman liiankin mukava ja hän todella piti toisesta.
"Hah, keskustelin vain Pohjaharhan kanssa. Hän osoittautuikin alkukankeuden päätteeksi aika mukavaksi kissaksi, vaikka meillä onkin eriäviä mielipiteitä asioista", Lieskakajo kertoi ystävälleen pirteästi hymyillen ja nojautui naaraaseen varovaisesti. Lieskakajon sydän pamppaili hermostuneena, olihan hän miettinyt tunteitansa jo kauan. Silti ajatus horisontissa siintävästä keskustelusta tuntui hieman kiusalliselta. Kuin kolli olisi oppilas ensimmäisen ihastuksensa kanssa! Ainoa ero tässä oli, että Lieskakajo oli soturi, ei oppilas. Lieskakajo vilkuili Nokkospilveä kulmiensa alta, kun naaras kertoi rennosti päivästään:
"Ja sitten kävin vielä Rastaskukan kanssa partioimassa, mikä onni että me satuimme samaan partioon!"
Lieskakajo hymyili Nokkospilvelle hieman ja päätti, että hän voisi sanoa jotain. Se jotain tulisi todennäköisesti hyvin kömpelönä hänen suustaan, mutta olisiko sillä niin väliä?
"Nokkospilvi kuule, tiedäthän että sinä, öhm. Olet minulle tosi tärkeä?" Lieskakajo aloitti ja hänen kasvoillaan ollut hymy muuttui hauraaksi.
"Voi Lieskakajo, sinäkin olet minulle hyvin tärkeä ystävä, yksi parhaimmista!" Nokkospilvi naukaisi iloisena, mutta musersi kollin. Ystävä? Sitäkö hän vain oli?
"Y-ystävä? Niin tietenkin, sinäkin minun. Kuule, minun pitää tästä mennä. Olin menossa saalistamaan, nähdään taas", kollikissa naukaisi ja tavoitteli reipasta äänensävyä. Kolli nousi ylös ja hipaisi naarasta hennosti hännällään.
"Ai nyt jo, muutuit ihan kummalliseksi? Oletko kuolemassa kerta tuollaisia aloit hempeilemään?" Nokkospilvi naukui vitsikkäällä äänellä ja Lieskakajokin naurahti hieman väkinäisesti.
"En sentään, minulla on vain kiire!" Lieskakajo naukaisi hätäisesti ja suuntasi sitten kohti sisäänkäyntiä. Hän ei katsonut kunnolla eteensä, vaan törmäsi päistikkään Omenahuumaan. Lieskakajo ravisteli päätään ja naurahti muutaman kerran huvittuneena.
"Oho, hupsis! Anteeksi, en todella tainnut katsoa eteeni. Minulla oli niin kiire saalistamaan, heh", raitaturkki pahoitteli huvittuneena ja pyyhkäisi käpälällään poskeaan.
"Omenahuuma, haluaisitko sinä kenties lähteä saalistamaan kanssani? Yksin on hieman kurjaa mennä ja sinäkin vaikutat olevan joutilaana", soturi päätti ehdottaa. Naarassoturi oli hänelle hyvin tuntematon ja kolli halusi tuntea klaanitoverinsa hyvin.

//Omena?

"Kenties sait katalan mestarin siksi, että olet itse niin katala", Kuutamotassu näpäytti vanhempaa naarasta viattoman oloisena ja kohautti lapojaan. Talvikkitassu luimisti korviaan ja matki toisen sanojaan hiljaa.
"Tiedätkös, on tapana sanoa, että sitä saa, mitä antaa", naarasoppilas jatkoi ja siirtyi omalle vuotelleen sukimaan turkkiaan. Talvikkitassukin jatkoi oman punaruskean turkkinsa sukimista ja aina välillä vilkuili mustavalkeaa naarasta, joka siisti omaa turkkiaan.
"No, millainen se mestarisi sitten on? Utusielu kuuluu Eloklaanin vanhimpiin sotureihin, kaipa hän jotain oppeja on elämänsä varrella saanut", Talvikkitassu naukui ja yritti viritellä keskustelua nuoremman oppilaan kanssa. Hän halusi selvittää sen mikä Kuutamotassussa tuntui niin kiehtovalta ja miksi naaras oli niin erilainen siskoonsa verrattuna. Vai oliko? Ehkä mustavalkea kissa vain esitti ja oli yhtä surkea, kuin siskonsa. Talvikkitassusta tuntui, että kaikilla oli jonkinlainen ego ja kuori. Kukaan ei ollut sitä mitä he väittivät olevansa ja ei Talvikkitassukaan ollut. Ei tietenkään, kuinka hän voisi olla hyvä ja arvostettu soturi, jos hän näyttäisi sen saman naaraan, jonka hän oli näyttänyt isälleen? Sen kissan, joka oli ollut rikkinäinen ja herkkä. Sitä Talvikkitassu pohjimmiltaan oli, mutta oli vain helpompaa olla kovis. Se kissa, joka oli tunnettu muiden oppilaiden keskuudessa rääväsuisena kiusaajana. Naaras huokaisi hiljaa, kun Kuutamotassulta ei irronnut oikein minkäänlaista reaktiota. Hän sitten nousi ylös ja tassutteli istumaan naaraan lähelle. Talvikkitassu istahti aivan Kuutamotassun turkkiin kiinni ja jatkoi turkkinsa sukimista.
"Etkö osaa puhua vai miksi sinä olet hiljaa?" Talvikkitassu naukaisi hieman ärsyyntyneenä, hän oli tottunut saamaan reaktioita muissa.
"Tiedäthän, voittaisin sinut koska tahansa juoksukilpailussa", naaras tokaisi ja ravisteli sitten takkuista turkkiaan.
"Sen takia en enää viitsi haastaa muita kissoja kilpailemaan kanssani. Tiedäthän, olen niin ylivoimainen. Muut vain pettyisivät hävitessään minulle. Niin, en viitsi aiheuttaa heille pettymyksiä", Talvikkitassu jatkoi ja räpäytti silmiään mahdollisimman ylivoimaisen, ja voittamattoman näköisenä. Naaraan katse uhkui varmuutta, vaikka hänen silmissään välähti epävarmuus siitä, että hän ei ehkä olisi voittamaton. Sitä hän halusi olla, voittamaton. Talvikkitassu halusi olla voittamaton.

// Kuutamo?

Hallavarjo kysyi minulta olinko ehtinyt ystävystyä jo muiden kissojen kanssa. Mietin hetken. En ollut ystävystynyt tai edes jutellut suurimman osan klaanitovereistani kanssa mutta en voinut valehdellakkaan. "En, en oikeastaan," sanoin ajatellen tunnetta, joka oli vellonut sisälläni Aurinkotassun kanssa käydyn todella kiusallisen keskustelun jälkeen. "Tunnen itseni välillä todella ulkopuoliseksi," vuodatin tunteeni valkoturkkiselle kollikissalle, "Joskus minusta tuntuu kuin olisin omassa kuplassani ja sen takia kukaan ei pystyisi lähestyä minua tai tutustua minuun." Katsahdin käpäliini nolona. Rinnassani yleensä palava tuli tuntui kipinöivän sammumaisillaan. Siirtelin käpäliäni. Nostin taas katseeni kolliin, joka näytti pohtivan. En voinut yhtään arvioida mitä hänen päässään juuri sinä hetkenä liikkui. Aika tuntui hirveän pitkältä mutta tiesin, ettei aikaa oikeasti ollut kulunut edes kauaa mutta aloin jo hermostua hieman. Hiljaisuus kävi melkein painostavaksi. Sitten päätin nostaa katseeni ystävääni. Hymyilin hänelle. "Sinun kanssasi ei tunnu yhtään ulkopuoliselta," vakuutin ja toivoin, että kolli uskoisi. "Hyvä kuulla," soturi hymyili minulle varovaisesti. "Toivon, että saan jonkun hyvän soturin mestarikseni," sanoin ja lisäsin äkkiä, "sinä olisit mahtava mestari!" Jännitys välillämme tuntui laukeavan. Mutta Hallavarjo tuntui vielä haluavan sanoa jotakin.
// Halla

Hallavarjon tassut nykivät kollin nähdessä unta.
"Isä, isää. Auta minua, pelasta minut!", kuului hento ja avuton kuiskinta. Kollin viikset vapisivat ja hän hengitti raskaammin.
"Halavaviiksi, ei! Eeei!" kolli vastasi avunhuutoihin avuttomana, vaikka hän ei nähnytkään mitään. Oli vain pimeys ja huudot.. Lopulta kollikissa säpsähti hikisenä hereille ja katseli ympärilleen. Kaikki näytti tutulta ja oikealta. Ei ollut enää pimeyttä tai Halavaviiksen äänellä huudettuja huutoja. Hallavarjo tasasi hengitystään ja huohotti. Kollista tuntui, että hän olisi juossut molempien klaanien reviirit ympäri kolmesti.
"Se oli, huoh. Puusk. Vain painajaista", Hallavarjo puuskutti ja ravisteli päätään. Viherkatsekin oli jo lähtenyt päivän askareisiin. Painajaiset olivat lisääntyneet huomattavasti naaraan kuoleman jälkeen ja lähes jokaisena kertana, kun kolli nukkui inasenkin myöhempään, hän näki painajaista. Hallavarjo nousi ylös ja venytteli ensin etujalkansa huolella. Hän laskeutui pitkään venytykseen ja kollin suusta pääsi äänekäs mrrau. Hallavarjo ei ollut enää mikään nuori kissa, joten venytteleminen oli hänelle entistä tärkeämpää. Valkoturkkinen venytteli vielä takajalkansa ja selkänsä, kunnes oli valmis aamujumppansa kanssa ja loikkasi sitten soturien pesän ylemmältä tasolta alas. Kollin turkkia lämmittivät hennot auringonsäteet, että hän sitten nautti hiirenkorvan lopusta! Hallavarjo tervehti muutamia aukion kissoja nyökkäyksillä, mutta ei virkonut kenellekään sanaakaan. Kolli halusi viettää tämän päivän itsensä seurassa eikä halunnut ottaa riskiä, että joku puhelias kissa kiskoisi hänet tekemään jotain. Kolli pudisteli päätään huvittuneena, hänen siskonsa Utusielu todennäköisesti tekisikin noin.

Hallavarjo askelsi rauhallisesti ulos leiristä ja vetäisi keuhkoihinsa kasan raikasta ulkoilmaa. Hallavarjo keskittyi hengittelemään rauhallisesti ja kuunteli luonnon suomia ääniä. Muutama lintu lauloi puussa ja joen solina kantautui myös Hallavarjon korviin. Taisipa soturi nähdä myös yhden pörröhäntäisen oravankin loikkimassa puussa. Kolli katseli kauniita kukkasia ihastellen ja siirsi sitten katseensa puihin. Pienet lehdet olivat ilmestyneet niihin tovi sitten, luonto alkoi taas näyttämään omalta itseltänsä. Hallavarjo oli sellainen kissa, joka arvosti pieniä asioita. Kuten hiirenkorvan loppua jolloin luonto oli hänen mielestänsä kauneimmillaan tai sitä, että pitkän ja synkän lehtikadon jälkeen hän näki kukkia. Ei Hallavarjo sitä ollut kenellekään myöntänyt, vaikka tiesi läheistensä huomanneen miten hän katseli luontoa. Hallavarjo antoi tassujensa kuljettaa hänet minne ne halusivatkaan, kolli ei miettinyt päämäärää tai suuntaa. Hän halusi vain olla ja rentoutua. Kolli oli tuuminut, että voisi saalistaa, kuten kunnon soturin kuului. Pelkkä haahuilu ei kuulunut hänen tai ylipäätään pitäisi kuulua kenenkään päivittäisiin tapoihin. Vaikka toki vapaa-aikaa pitäisi olla kaikilla, sillä muuten työt ottaisivat kissasta yliotteen ja uuvuttaisi raukkaparan. Hallavarjo katseli sinertävää, pilvetöntä taivasta ja huokaisi ihastuksesta. Soturin kasvoille oli piirtynyt pieni hymy. Kolli oli viime auringonnousujen aikana piristynyt, Mesitähden kanssa käyty keskustelu oli auttanut hieman ja olihan Viherkatseellakin ollut tässä oma hommana. Kolli potkaisi vahingossa pientä kiveä tassullaan ja kivi vieri jokeen. Pieni molskahdus havahdutti hänet ja istutti Hallavarjon joen pientareelle. Hallavarjo katseli rauhakseltaan soljuvaa vettä ja kaloja, jokta liikehtivät vedessä. Nyt olisi täydellinen tilaisuus kalastaa muutama, vaikka kaiken tämän rauhakseltaan kävelyn aikana se tuntui kollista jopa hieman väärältä. Hallavarjo kuitenkin tiesi, että saaliseläimet olivat Tähtiklaanin pyhittämiä ja siunaamia, ne pääsisivät parempaan paikkaan saalistuksen jälkeen ja auttaisivat klaanikissoja pysymään hengissä.

Hallavarjo kuunteli joen solinaa ja asettautui sopivaan paikkaan kalastuksen kannalta. Ei saisi antaa oman varjonsa heijastua veteen, se pelästyttäisi pienet suomukkaat. Ei myöskään saisi olla liian hätäinen. Moni kissa oli huono kalastamisessa juuri tuon takia; liiallisen kärsimättömyyden. Hallavarjosta moni nuori kissa saisi olla kärsivällisempi ihan tavallisissa arjen asioissa. Soturiksi tulemisessa, kumppanuuksissa ja pennuissa. Eihän muiden elämät hänelle kuuluneet, mutta hän oli silti sitä mieltä, että moni kissa oli aivan liian hätäinen. Kalastamisen tärkein ohje oli antaa sille aikaa. Kalat kyllä tulisivat, kunhan vain odottaisi hetken. Muutama pieni hetki kului ja vihdoin ahven teki pienen hypyn pinnalla. Kolli kauhaisi kalan käpälällään pientareelle ja antoi ahvenelle tappavan puraisun. Ahven kuului Hallavarjon lempisaaliisiin ja suomukkaan otuksen tuoksu herätti veren kielelle. Sitten kolli katsahti jälleen taivaaseen ja kuiskasi:
"Kiitos Tähtiklaani tästä saaliista, Eloklaani on kiitollinen teille."
Hallavarjo pohti sitten mitä tekisi kalan kanssa. Hän ei halunnut vielä palata leiriin, mutta kala suussa tassuttelu sinne tänne ei tuntunut järkevältä. Kolli päätti tehdä kalalle vesikuopan, jossa se pysyisi tuoreena. Kuivaan maahan haudattu kala ei kuulostanut hänestä houkuttelevalta, enemmänkin aika ällöttävältä. Hallavarjo kaivoi mutaisaa piennarta tyytyväisenä ideaansa ja rikkoi yhden seinämän, jotta vesi pääsisi kuopan sisälle. Kolli taputteli sitten mudasta uuden seinämän rikkomansa tilalle ja hän hänellä oli kalalle sopivan viileä säilytyspaikka. Hallavarjo tiputti ahvenen kuoppaan ja taputteli varovaisesti kylmää mutaa päälle. Hän tökkäsi siihen vielä kepin maamerkiksi, nyt hän muistaisi mihin oli ahvenensa piilottanut. Hallavarjo uitti vielä etukäpälänsä kylmässä vedessä, sillä ne olivat likaantuneet kaivuuhommissa. Soturi huljutteli tassujaan varovaisesti ja pesi mudan huolella pois myös anturoidensa välistä. Hallavarjo halusi antaa muille kissoille itsestään siistin kuvan, joten hän piti turkistaan hyvää huolta. Se antoi myös vihollisklaanille hillityn kuvan heistä, kuka ottaisi tosissaan jotkin rähjääntyneet kissat? Ei Hallavarjo ainakaan, siisteys oli puoli ruokaa hänestä. Hallavarjo sai lopulta turkkinsa pestyä ja ravisteli tassuistaan enimmät vedet takaisin jokeen. Kolli oli kiitollinen lyhyestä ja karheasta turkistaan, joka hylki hyvin vettä. Yhä tyytyväisempänä hän jatkoi kävelyään ja hykerteli iloisena.

Ehkäpä hän voisi aterioida ahvenen Viherkatseen tai Hillasielun kanssa? Tai sitten hän etsisi Hiilihampaan tai Mesitähden tassuihinsa. Eivät he ystäviä ainakaan toistaiseksi olleet, enemmänkin tuttavia. Mutta tuttavuus voisi syventyä ystävyydeksi, kollin pitäisi olla vain hieman rohkeampi aloitteissaan. Hallavarjo ummisti silmänsä ja istahti nauttimaan auringosta. Leirin häly ja melu olivat jääneet taakseen, nyt oli vain Hallavarjo ja luonto. Täydellinen kombinaatio, jos häneltä kysyttäisiin. Kolli nautti hiljaisuudesta ja tunsi sulautuvansa luontoon, olevansa yhtä sen kanssa. Hallavarjo sai vihdoin tasoitettua päässään pyörineen melun ja tunsi voivansa keskittyä vihdoin ajatustensa järjestelyyn. Kaikki tuntui vihdoin kirkkaalta. Kolli hymyili onnellisena ja huokaisi. Kaikki olisi täydellistä, jos hän ja Viherkatse saisivat toisen pentueen. Tai jos eivät, niin ehkä Tähtiklaanilla oli jokin tarkoitus siihen. Hengellisenä kissana hän uskoi vahvasti Tähtiklaaniin ja siihen, että se ohjasi kissojen liikkeitä. Lopulta hän avasi silmänsä ja huokaisi helpotuksesta. Nyt hän todella näki kaiken kirkkaana ja Hallavarjosta tuntui, että hän voisi heittäytyä kierimään kukkasissa. Ja oikeastaan, eihän kukaan ollut näkemässä joten.. mikä Hallavarjoa estäisi? Hallavarjo naurahti huvittuneena ajatuksilleen, sillä hän kuului yleensä klaanin hillityimpiin kissoihin.

Hallavarjo loikkasi selälleen muutamien kukkien sekaan ja kieriskeli siinä onnellisena. Kaikki tuntui vihdoin loksahtaneen paikoilleen, miten yhdellä metsäretkellä olikin niin taianomainen vaikutus? Hallavarjo katsoi taivasta onnellisena.
"Tähtiklaani, kiitos", soturi kuiskasi ja kierähti kyljelleen.
"Halavaviiksi, kiitos sinullekin kaikesta. Opetit minulle paljon, mutta ehkä on vihdoin oikeasti aika jatkaa elämää. Jos Tähtiklaani suo meille pentuja, tiedän että sinä valvot heidän elämäänsä. Ja meidän, olet isin oma pieni suojelija", Hallavarjo jatkoi hiljaisella äänellä ja se suuri möykky tuntui poistuneen hänen sydämensä päältä lopullisesti. Hallavarjo oli iloinen, että oli löytänyt oman keinonsa koota ajatuksensa, se oli hiirenkorvan aikaiset metsäretket. Hallavarjo nousi takaisin koivilleen ja ravisteli turkkiaan. Muutamat ruohonkorret olivat tarttuneet kollin karheaan turkkiin ja putoilivat takaisin maahan hänen ravistellessaan turkkiaan. Hallavarjo pohti olleensa pienellä kävelyretkellään jo tovin ja päätti, että olisi aika palata takaisin leiriin. Hallavarjo lähti suuntamaan ensimmäiseksi kohti jokea, jonne hän oli jättänyt kalastamansa ahvenen. Hallavarjo kulki hiljaisuuden vallitessa joelle ja ilokseen huomasi kaivamansa kuopan olevan koskematon. Keppi törrötti maamerkin lailla komeana ja valkea kissa kaivoi ahvenen taitavasti esille. Muta oli kuitenkin tarttunut suomukkaaseen ja Hallavarjo nosti kalan varovaisesti hampaillaan. Hallavarjo päätti pestä ahvenen, sillä tuon näköistä kalaa ei kestäisi viedä leiriin muiden kissojen syötäväksi. Kolli huljutteli ahvenen vedessä puhtaaksi ja laski kiiltelevän kalan ruohikolle odottelemaan Hallavarjon tassujen pesua. Tottuneesti hän pesi käpälänsä taas puhtaaksi ja nappasi ahvenen leukoihinsa. Hallavarjo lähti ahvenensa kanssa ja hiljaisuuden vallitessa kohti leiriä. Hallavarjo pääsi pian leiriin, jossa tuttu hälinä porautui hänen korviinsa ja sai kollin tuhahtamaan. Hallavarjon katseeseen ei osunut tuttuja kissoja, joten hän laski suomukkaan tuoresaaliskasaan ja peruutti sitten, jotta ei olisi muiden kissojen tiellä.

Hallavarjo hätkähti kuullessaan jonkun huutavan hänen nimeään innoissaan ja kääntyi. Huutaja oli nuori Sypressipentu, jonka kanssa hän oli jutustellut ennenkin. Hiljaisuusretkensä ansiosta hän oli valmis olemaan sosiaalinen ja räpäytti silmiään, kuin miettien.
"Hei, Sypressipentu", valkea kolli naukaisi lopulta. Naaraspentu kysyi innosta pinkeänä voisiko Hallavarjo opettaa hänelle liikkeitä ja kolli mietti hetken.
"Se sopii, opetan sinulle mielelläni jotain", kolli naukaisi ja syventyi miettimään mitä hän opettaisi nuorikolle. Mitään sen suurempaa hän ei voisi opettaa, sillä toinen oli vasta pentu.
"Haluaisitko oppia vaanimaan vai taistelemaan?" soturi kysyi lopulta. Vaaniminen olisi aika helppo liike pennulle, joten hän toivoi Sypressipennun valitsevan sen. Hallavarjon iloksi naaras vastasi mietintähetkensä jälkeen haluavansa oppia vaanimaan.
"Selvä, minä näytän sinulle mitä tehdä ja tee sinä sitten perässä", Hallavarjo naukaisi ja laskeutui vaanimisasentoon. Hän ei antanut häntänsä laahata maata ja piti katseensa tarkkaavaisena, kuin hän olisi vaanimassa saaliseläintä. Hallavarjo istahti sitten ja peruutti sitten, jotta ei olisi pennun tiellä. Ruskeaturkkinen naaras jäljitteli soturin asentoa parhaansa mukaan ja kolli nyökkäsi hyväksyvästi.
"Se on oikein hyvä, siirrä takakäpäläsi muun kehon alle niin, että saat ponnistusvoimaa sinun loikkaasi", kollikissa kehui ja ohjeisti pentua, jotta toinen saisi korjattua asentoa. Hallavarjo katsoi pentua hyväntuulisen huvittuneena, sillä asento vaikutti olevan aika vaikea. Kuten se nyt yleensäkin pennuille oli, naaras ei ollut poikkeus.
"Siirrä etukäpäliäsi inasen eteenpäin", kolli ohjeisti ja tökkäsi naarasta hellästi kuonollaan.
"Nouse ja yritä uudestaan niin testataan jäikö äsken oppimasi päähäsi", soturi naukaisi ja Sypressipentu yritti uudestaan vaanimisasentoa. Hallavarjo hymyili naaraspennulle ja huomasi aukiolla lojuvan kepin. Soturi nousi ylös ja haki kepin Sypressipennulle. Soturi heitti kepin vähän matkan päähän ja katsoi sitten pentua.
“Kokeile hiipiä ja loikata tuon kepin perään", Hallavarjo naukaisi ja huomasi pennun silmiin syttyneen utelias katse. Pentu lähti hiipimään keppiä kohti ja loikkasi hieman kömpelösti kepin päälle, mutta sai kuitenkin pidettyä asentonsa. Naaraspentu puri keppiä kuin saalista tappaen ja palasi sitten suuremman kissan luokse.
"Miten minulla meni?" Sypressipentu kysyi iloisesti ja katsoi sitten uteliaalla katseella Hallavarjoa. Kollisoturin kasvoille hiipi pieni hymy, sillä naaraalla oli mennyt oikein hyvin. Olihan toisen liikkeet vielä pentumaiset, mutta niin kuuluivatkin.
"Sinulla meni oikein hyvin, sinusta tulee vielä mainio oppilas. Noh, oletkos sinä saanut jo ystäviä?" Hallavarjo kysyi pirteästi. Kollin teki mieli muistuttaa naarasta ystävien tärkeydestä, sillä vanhemmalla iällä etenkin hän kaipasi niitä ja tunsi olonsa välillä hyvinkin yksinäiseksi. Kollilla kun ei ollut sellaisia luottokissoja perheensä lisäksi.

//Sypressi?

Tungin ulos pentutarhasta. Olin nukkunut makeat yöunet ja nyt tassutin ympäri leiriä. Huomasin Hallavarjon tuoksun. “Hallavarjo!” huudahdin innoissani. “Hei Sypressipentu!” Hallavarjo kääntyi ja naukaisi iloisena. “Haluaisitko opettaa minulle jotain, kun minusta tulee ihan pian -tassu,” kysyin innosta pinkeänä. “Tietenkin,” hän sanoi ja pohti sitten hetken mitä opettaisi minulle. “Haluaisitko oppia vaanimaan vai taistelemaan?” hän kysyi sitten. Mietin hetken. “Vaanimista,” sanoin sitten. Olisi hienoa saalistaa klaanille, joten mitä nopeammin harjoittelen sitä sitä nopeammin osaan olla avuksi. “Selvä,” Hallavaro sanoi hetken pohdittuaan ja kyyristyi sitten vaanimisasentoo. “Tee tämä perässä,” hän sanoi ja tein työtä käskettyä. Kyyrsityin ja jäljittelin valkoturkkisen soturin asennon niin hyvin kuin pystyin. “No?” kysyin koska en tiennyt mitä sitten piti tehdä. “Ihan hyvä,” Hallavarjo kehui. “Siirrä takakäpälät muun kehon alle niin, että saat ponnistus voimaa kun sinun pitää loikata. Siirsin takakäpäiäni hyvin vaivalloisesti sisäänpäin. Ähisin koska asento tuntui hassulta. “Siirrä etukäpäliä inasen eteenpäin,” hän ohjeisti. Siirsin niitä ja asento helpottui huomattavan paljon. Hallavarjo tökkäsi minua hellästi. “Nouse ja yritä uudestaan niin testataan jäikö äsken oppimasi päähäsi,” hän sanoi. Nousin ja kyyristyin taas. Unohdin etukäpälät mutta siirsin ne sitten paikalleen kun Hallavrjo joutui muistuttamaan minua. “Kokeile hiipiä ja loikata tuon kepin perään,” kolli sanoi ja heitti kepin kepukan pienen matkan päähän. Hiivin sitä kohti ja hyppäsin sitten. Laskeuduin siististi sen päälle ja purin sitä kuin olisin tappanut saaliin. “Miten minulla meni?” kysyin utelias katse silmissäni.
// Halla?

"En ole ihastunut," sanoin hölmistyneenä. "En ole edes tavannut suurinta osaa klaanin jäsenistä," sanoin, koska se oli totta. Olin tähän asti jutellut voin Hallavarjon kanssa ja nyt tietenkin Aurinkotassunkin. Kimalaistassu taitaa olla hyvän näköinen kuin noin ihana ja kaunis kissa on korviaan myöten rakastunut häneen. Siirtelin tassujani nolona. Rinnassani tuntui palavan tuli josta sain voimaa mutta en tiennyt miksi se tunne oli ilmestynyt sinne. Värähdin. Olin kai ihastunut Aurinkotassuun. Sydämeni läpätti niin lujaa, että se tuntui hyppäävän rinnastani ulos. "Kimalaistassu taitaa olla kaunis," sanoin allapäin, "Olisinpa minäkin oppilas niin ei tarvitsisi kyhnätä koko päivää pentu tarhassa vanhusten kanssa." Aurinkotassu näytti vaivaantuneelta. Tunsin itsekin kovaa halua kaivautua maan sisään. Hän ei osannut sanoa mitään muuta nousi vain ylös nyökkäsi minulle ja lähti. Häntäni valahti. Miksi? Miksi olen näin huono kaikessa? En tuntenut yhteen kuuluvuutta klaanini kanssa sitten yhtään. Olin vain hiljaa ja katselin kissojen menoa. Itkin hiljaa. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani vaikka yritin estellä niitä kaikin voimin. Hallavarjo oli ainut kenen kanssa minulla tuntui sujuvan. Vaikka yritin ravistaa negatiiviset ajatukset pois mielestäni ne tuntuivat pesiytyvän sisälleni kuin makuusijalle rankan päivän jälkeen itse voisin. Tassutin allapäin pentutarhaan. Sydämeni jysähti kun tajusin olevani aivan yksin pesässä. Laahustin makuusijalleni ja niiskaisin lohduttomana. Nukahdin pian rauhallisesti hengittäen.

"Arvostan heitä paljon", kuului empimätön vastaus Kultatassun suusta. Vastaus ilahdutti Kimalaistassua kovasti, osa sotureista ajatteli eri tavalla ja tarinoiden mukaan Kuolonklaanissa parantajien arvostus oli todella alhainen. Onneksi Eloklaanissa tilanne oli erilainen ja Kimalaistassu halusi omalla toiminnallaan edistää sitä. Parantajataidot kuuluivat naaraan mielestä kaikille alkeistasolla, sillä vahinko voisi sattua missä tahansa. Parantajia oli vain kaksi ja mistä sitä tietäisi, jos vahinko sattuisi kauempaa.
"Emme selviäisi ilman parantajia. Joskus ajattelen, että parantajan taitojen oppiminen olisi tärkeämpää kuin vaikka taistelemisen. Siksi minäkin olen opiskellut hiukan yrttejä", hunajanvärinen kissa naukaisi ja hymyili sanojensa päälle iloisesti. Kultatassun iloinen hymy sai myös hymyn Kimalaistassun kasvoille, hänen oppilastoverinsa suorastaan uhkui energiaa, josta nuorempi oppilas piti. Kultatassu avasi sitten suunsa ennen Kimalaistassua:
"Minusta on hienoa, että muutkin oppilaat ovat kiinnostuneet parantamisesta!"
"Olen täysin samaa mieltä sinun kanssasi, kiva että joku ajattelee kanssani samalla tavalla! En pidä taistelemisesta ja no, en toki pystykään siihen. Mutta en usko olevani erilainen kissa ajatusmaailmaltani, vaikka minulla olisikin neljä jalkaa", kiharaturkkinen kissa selitti toiselle ja lipaisi huuliaan nälkäisenä.
"Ehkä me voisimme joskus lähteä yhdessä opettelemaan parantamista? Tiedäthän, lähteä vaikkapa keräämään yrttejä tai auttamaan Liljatuulta ja Leimusilmää?" Kimalaistassu ehdotti Kultatassulle hieman arasti ja räpäytti silmiään toiveikkaana. Kimalaistassu toivoi, että Kultatassu suostuisi hänen ehdotukseensa, vaikka toisesta tulisikin hetkenä minä hyvänsä soturi.
"Jos sinä siis soturikiireiltäsi ehdit", naarasoppilas kiirehti lisäämään.

//Kulta?

Olin iloinen ja hiukan yllättynyt siitä, että myös Kimalaistassu oli kiinnostunut parantamisesta. Soturioppilaat keskittyivät yleensä ennemmin, no, soturiuteen parantajuuden sijaan. Minusta jokaisen oppilaan olisi ollut hyvä oppia ainakin jonkin verran yrttejä ja ensiaputaitoja, jotta vahingon sattuessa apu löytyisi mahdollisimman läheltä ja nopeasti. Parantajia kun oli vain kaksi, eivätkä he ehtineet aina joka paikkaan.
"Mitä sinä ajattelet parantajista?" Kimalaistassu kysyi ja kohensi asentoaan.
"Arvostan heitä paljon", vastasin empimättä. Liljatuuli ja Leimusilmä olivat klaanillemme elintärkeitä, esimerkiksi juuri vastikään kokemamme viheryskäepidemia oli todistanut sen. Jos nuo kaksi yhtäkkiä poistuisivat keskuudestamme, olisimme todella pulassa. Lukuisten kuiden ajan he olivat keränneet uskomattoman määrän tietoa yrteistä ja parannuskeinoista. Noiden tietojen menetys johtaisi klaanin tuhoon.
"Emme selviäisi ilman parantajia. Joskus ajattelen, että parantajan taitojen oppiminen olisi tärkeämpää kuin vaikka taistelemisen. Siksi minäkin olen opiskellut hiukan yrttejä", kerroin oppilastoverilleni, hymyillen sitten iloisesti. "Minusta on hienoa, että muutkin oppilaat ovat kiinnostuneet parantamisesta!"
Jos joku peto yllättäisi meidät partiossa, voisimme antaa ensiapua jo paikanpäällä. Leimusilmä oli kertonut, että juuri nuo ensimmäiset hetket tapaturman jälkeen olivat tärkeitä. Oli tärkeää tietää, miten toimia, jos joku saisi vaikkapa syvän haavan tai söisi jotain myrkyllistä.

//Kimmo?

Kokoontumista seuraavana aamuna nukuin pitkään. Oli jo keskipäivä, kun viimein sain aikaiseksi raahauduttua aukiolle pesemään turkkiani. Istahdin piikkihernemuurin varjoon ja hengitin multaiselta tuoksuvaa ilmaa. Sää oli miellyttävän leuto, ja minusta tuntui, että olimme joka päivä lähempänä viherlehteä.
Nuolin turkkiani ripein, tasaisin vedoin. Onneksi turkkini oli melko helppohoitoinen, joten sen ojentamisessa ei mennyt kauaa. Ylhäältä kuuluvat lintujen äänet saivat minut katsahtamaan taivaalle - muuttolinnut olivat vähitellen palaamassa takaisin.
Katsellessani sinistä taivasta vasten lentävää lintuparvea minulle tuli yhtäkkiä haikea olo. Siitä oli jo kokonainen vuodenajan kierto, kun Tyrskytassu tovereineen oli soluttautunut Kuolonklaanin joukkoihin ja kaapannut yhden Mesitähden pennuista hiirenkorvan harjoitusten yhteydessä. Vielä tähänkään päivään mennessä ei ollut selvinnyt, mikä motiivi nuorten kissojen tekojen takana oli, mutta Tyrskytassun isänä en voinut tuntea kuin suurta surua.
Sivusilmällä näin, miten Mesitähden valkoinen hahmo lähestyi minua. Laskin katseeni taivaalta kolliin, joka roikotti suussaan jänistä.
Hän laski jäniksen maahan ja puhui: "Huomenta. Joko olet ehtinyt syödä? Mikäli et, tahdotko syödä kanssani?"
Kuten aina, päällikkö puhui kohteliaasti. Hänen naamallaan oli ystävällinen hymy, johon ei voinut olla vastaamatta samalla tavalla.
"Huomenta vain", toivotin takaisin ja pudistin sitten päätäni: "En ole vielä ehtinyt syödä. Tuo jänis kyllä näyttää houkuttelevalta, joten miksipäs ei!" Naurahdin vähän ja käännyin istumaan siten, että kasvoni olivat päällikköön päin.
"Sinä voit aloittaa", kehotin Mesitähteä, joka naukui kiitoksensa ja aloitti aterian repäisemällä jäniksestä tukon lihaa ja karvaa sen mukana. Hänen esimerkkiään seuraten kävin aterialle.
Söimme kaikessa rauhassa niitä näitä jutellen. Aurinko paistoi taivaalta ja lämmitti mukavasti. Välillä kissoja tuli ja meni piikkihernetunnelin kautta, mutta se ei meitä häirinnyt.
"Aika kuluu niin nopeasti", huokaisin ja vilkaisin juuri leiriin palanneiden Utusielun ja Kuutamotassun suuntaan. "Vastahan sitä itse oltiin pentuja ihmettelemässä suurta maailmaa."

//Mesi?

Lieskakajo rapsutti kylkeään hermostuneena, sillä aisti Pohjaharhasta, että keskustelu ei ollut hänelle mieluisin. Lieskakajo oli pistänyt merkille, että valkea kissa otti soturiuden vakavasti. Ne kerrat kun kolli oli osunut toisen kanssa samaan partioon, Pohjaharha ei ollut paljoa jutustellut.
"En ole kuullut", Pohjaharha vastasi Lieskakajon kysymykseen partiosta, mikä olisi kuollut viattoman juttelun vuoksi. Kolli avasi suunsa nopeasti ja jatkoi:
"Mutta se ei tarkoita, etteikö niin voisi tapahtua. Vihollinen odottaa aina, että pääsisi yllättämään. Mielestäni ei ole kannattavaa ottaa riskiä, että koko partio joutuisi vaaraan tai joku kuolisi keskustelun vuoksi, jonka olisi voinut käydä vapaa-ajallakin." Lieskakajo oli varsin eri mieltä nuoremman soturin kanssa, mutta ei pitänyt toisen ajatusmaailmaa mitenkään hölmönä. Kolli ajatteli varsin viisaasti niin nuoreksi kissaksi ja Lieskakajo tunsi itsensä varsin hölösuuksi toiseen verrattuna.
"Eikö tutustumista voisi hoitaa ennen partiota tai sen jälkeen? Olen huomannut, että moni eloklaanilainen sekoittaa vapaa-ajan ja työn, jonka vuoksi minulla on toisinaan hyvin epäturvallinen olo partioissa", Pohjaharha naukaisi vielä vakavailmeisenä. Kollisoturi oli hetken hiljaa, mutta väläytti toiselle sitten pienen hymyn.
"Olen pahoillani, jos minä olen tuottanut sinulle epäturvallista oloa partiointiin. Omalta osaltani voin luvata, että yritän parhaani ja höpötellä partiossa edes hieman vähemmän", raidallinen kissa maukaisi toiselle ja kallisti päätään.
"Olet oikeassa, vihollinen voi aina yllättää. Osa kissoista voi kuitenkin keskittyä kahteen asiaan samaan aikaan, vaikka tottahan se on, että aistit ovat parhaiten terästettyinä, kun keskittyy täysillä vain partiointiin", soturi jatkoi ja sukaisi muutaman kerran etukäpäläänsä. Sitten kolli jatkoi:
"Noh, oletkos sinä sitten nyt vapaa-ajalla? Tarkoitan vain, että minä en tiedä sinusta paljoa mitään ja mielelläni tutustuisin noin fiksuun soturiin, vaikkapa hyvän riistan parissa", kolli ehdotti ystävällisesti. Jokin Pohjaharhassa kiehtoi häntä kovasti, vaikka heidän ajatusmaailmansa eivät kohdannetkaan kovin hyvin. Lieskakajon oli kuitenkin pakko myöntää, että Pohjaharhan ajatuksissa oli hieman perää, vaikka ne olivatkin aika ääripäätä monen muun kissan kanssa. Lieskakajo kuitenkin halusi tietää millainen kissa noiden ajatustensa takana seisoi.

// Pohja?

"Entä millaista on olla oppilas?" Sypressipentu kysyi silmät loistaen ilosta ja innostuksesta. Hän todella tahtoi tuetää, mietin hetken.
"Oppilaana on kivaa! Silloin harjoitellaan saalistamista ja taistelua mestarin kanssa. Saa käydä leirin ulkopuolella mestarin kanssa, ei ilman. Saalistaminen on kivaa! Oppilaana on siis aika kivaa." Sanoin haaveilevaan sävyyn ja venyttelin istumisesta kankeita jalkojani. En pystynyt olla kauan paikoillani, kun koko ajan piti säntäillä ympäri leiriä. Sypressipentu hymyili innoissaan.
"Vau! Minäkin haluan olla oppilas!" Hän sanoi silmät loistaen ja röyhisti rintaansa. Naurahdin ja katselin leiriä.
"Kyllä aika koittaa." Sanoin poissaolevasti, kun muistin Kimalaistassun. En ole ollut naaraan kanssa tekemisissä sitten pentu aikojen. Hän oli niin mukava, ja kaunis. Halusin olla hänen janssaan, mutta en tiennyt tahtoiko tämä olla kolme kuuta nuoremman kanssa. Sypressipentu istui edessäni silmät loistaen. Mitäköhän hän seuraavaksi tahtoi.
"Oletko ihastunut johonkuhun? Kerro vain minä pidän salaisuuden. Näin meidän kesken tykkään Kimakaistassusta." Kuiskasin Sypressipennun korvaan. Kaduin hiukan jälkeenpäin, ei olisi pitänyt möläyttää mitään sellaista. Hiirenaivo, ajattelin itselleni.

Kuuntelin Hiilihammasta kärsivällisesti. Kun tämä huiskautti hännällään tunnistamansa soturin suuntaan, käänsin katseeni tabbykuvioisesta kollista harmaaseen naaraaseen. Tabbykuvioinen soturi istui mustan naaraskissan vierellä erillään muista. Tiesin Tuhkajuovan olevan Henkäysvarjon kumppani ja yksi Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista. Tunnistin myös hänen vierellään seisovan soturin, jonka nimi oli muistaakseni Pimentovarjo, kokenut soturi hänkin.
"On mukavaa, kun klaanimme tulevat toimeen näinkin hyvin. Kokoontumiset ovat hyvä keino ylläpitää välejä naapureihin ja turvata rauhan jatkuminen vastaisuudessakin", Hiilihammas hymähti ja käänsin katseeni kahdesta kuolonklaanilaisnaaraasta häneen. Olin soturin kanssa täysin samaa mieltä ja ilmaisin sen nyökkäämällä.
"Niin minustakin. Kokoontumisissa molempien klaanien jäsenet näkevät, että kaikki täällä ovat vain kissoja, vaikka tulevatkin eri klaaneista", tokaisin mietteliäänä. Nyt oli Hiilihampaan vuoro nyökäyttää päätään.
"Onneksi Punatähti on viisas päällikkö. Hän ymmärtää, miten tärkeää rauha klaaniemme välillä on", lisäsin vielä pikaisesti. Hiilihammas ei ehtinyt sanoa enää mitään, sillä Punatähti oli noussut ylös ja alkoi keräämään kuolonklaanilaisia mukaansa. Hän ilmoitti kovalla äänellä kokoontumisen olevan ohi ja asteli luokseni. Myös eloklaanilaiset alkoivat kerääntyä yhteen ja valmistautua lähtöön.
"Nähdään kuun kuluttua", Punatähti sanoi ennen kuin lähti johdattamaan klaaninsa jäseniä alas Kivikukkulalta.

Saavuttuamme leiriin, kehotin kokoontumisessa olleita kissoja menemään nukkumaan ja siirryin itsekin omaan pesääni.
Nukuin taas auringonnousun yli ja siitäkin vielä pidempään. Noustessani ylös, aurinko oli jo korkealla. Leirin pääaukiolla oli harvinaisen hiljaista. Partiot olivat lähteneet matkoihinsa ja enemmistö oppilaista taisi olla harjoituksissa. Muutama soturi istuskeli kaikessa hiljaisuudessa omissa oloissaan leirin pääaukiolla. Tunsin nälän kurnivan vatsassani, joten suuntasin suoraan tuoresaaliskasalle, jossa onnekseni lojui muutama tuoresaalis. Ennen kuin valitsin saaliin, kävin vielä läpi jokaisen aukiolla istuvan soturin. Hiilihammas istui yksin piikkihernemuurin varjossa, joten päätin tarjota hänelle seuraa ja ruokaa. Nappasin jäniksen hampaisiini ja kiikutin sen tabbykuvioisen kollin luokse. Hiilihammas laski jäänsinisen katseensa taivaalta minuun. Laskin jäniksen maahan, jotta kolli saisi puheestani selvää.
"Huomenta. Joko olet ehtinyt syödä? Mikäli et, tahdotko syödä kanssani?" kysyin kohteliaasti ja väläytin soturille ystävällisen hymyn. Pidin äärimmäisen tärkeänä sitä, että päällikkö tuli toimeen jokaisen klaaninsa jäsenen kanssa ja tiesi heistä muutakin kuin vain nimen. Siksi vietin mielelläni aikaa eloklaanilaisten kanssa muun muassa ruokaillessani. Halusin tietää, mitä eloklaanilaisilla oli mielen päällä.

//Hiili?

Minusta oli mukava huomata, miten vapautuneesti päällikkö pystyi juttelemaan kanssani. Tai ehkä hän oli sellainen luonnostaan - Mesitähti antoi itsestään hyvin maanläheisen kuvan.
Kun kolli esitti minulle kysymyksen, olinko koskaan kokoontumisten aikana tehnyt tuttavuutta kuolonklaanilaisten kanssa, oli minun vuoroni puhua: "Muistan puhuneeni kerran erään soturin kanssa, kun olin vastikään saanut soturinimeni. Saattoi se olla ennen sitäkin, en ole ihan varma." Naurahdin vähän ja katselin Kivikukkulalle kokoontuneita kissoja. Paljon oli ehtinyt muuttua niistä ajoista, kun olin ollut vasta oppilas ja etsimässä paikkaani klaanissa. Sattumalta katseeni osui juovikkaaseen kuolonklaanilaissoturiin, jonka samassa tunnistin äsken mainitsemakseni kissaksi.
"Tuo on hän!" sanoin ja huiskaisin vaivihkaa hännälläni naaraan suuntaan, sillä tuntui sopimattomalta osoitella muita. "Hänen nimensä taitaa olla Tuhkajuova, ellen ihan väärin muista."
Mesitähti vilkaisi vihjaamaani suuntaan ja näytti löytävän tarkoittamani kissan. Olin nähnyt Tuhkajuovan kokoontumisissa monta kertaa aiemminkin, ja hän oli varmastikin yksi Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista. Olin siis melko varma, että myös Mesitähti tiesi hänet edes ulkonäöllisesti.
"On mukavaa, kun klaanimme tulevat toimeen näinkin hyvin. Kokoontumiset ovat hyvä keino ylläpitää välejä naapureihin ja turvata rauhan jatkuminen vastaisuudessakin", hymähdin sitten.

//Mesi?

Oli kulunut päivä Hallan ja minun keskustelustamme. Huomasin kissan jolle en ollut jutellut aiemmin. Tassutin kolli oppilaan luokse. “Hei. Kuka sinä olet?” kysyin ja kallistin päätäni hieman. Kellertävä kolli katsahti minuunpäin. “Hei vain! Olen Aurinkotassu,” Aurinkotassu esitteli itsensä, “Olet kai Sypressipentu.” Hymyilin iloisesti. “Kyllä, olen,” sanoin hymyillen vieläkin leveämmin. Kolli oli todella komea - tunsin pientä polttoa rinnassani. “Onko mahtavaa olla oppilas?” kysyin nopeasti enkä antanut Aurinkotassulle aikaa vastata kun kysyin jo liudan uusia kysymyksiä: “Onko Eloklaanin reviiri iso? Onko maailma iso? Oletko saanut kokeilla taistelutaitojasi käytännössä? Milloin sinusta tulee soturi? Minkä soturinimen saat?” Aurinkotassu hymyili mutta näytti yrittävän kuunnella parhaansa mukaan kysymysten voudatustani. “Entä kuka on sinun mestarisi? Eikun Hallavarjo taisi kertoa hänestä eikö hän ollutkin Hiilihammas,” lopetin kyselyni kuin seinään. “Hei, hei, hei!” Aurinkotassu voihkaisi huvittuneena, “Siis mitä sinä kysyitkään?” Naurahdin hilpeästi. “Onko maailma leirin ulkopuolella iso?” kysyin kysymyksen, joka tuntui tärkeimmältä omasta mielestäni. Aurinkotassu näytti miettivän hetken kaikkia kysymyksiäni ja tarkensi sitten tärkeimpään. “En ole nähnyt koko maailmaa mutta uskon sen olevan aika iso,” Aurinkotassu hymyili. “Entä millaista on olla oppilas?” kysyin innoissani ja silmät iloa loistaen.
// Aurinko?

Klaanikokousten pitäminen eloklaanilaisille ei juuri koskaan jännittänyt minua, mutta jostain syystä kahden klaanin eteen nouseminen sai toisinaan vatsassani muljahtelemaan. En tuntenut kuolonklaanilaisia juurikaan, joten tuntui kummalliselta seistä heidän edessään ja kertoa Eloklaanin kuulumisia.
Kun olimme Punatähden kanssa kertoneet molemmat klaaniemme kuulumiset viime kuun ajalta, annoimme kissoille taas aikaa vaihtaa kuulumisia keskenään. Liljatuuli ja Leimusilmä olivat heti kokoontumisen alussa löytäneet tiensä Kuolonklaanin parantajan, Hehkuaskeleen luokse ja siellä kaksikko viihtyi edelleen. Muutamat soturit ja oppilaatkin olivat uskaltautuneet juttelemaan naapuriklaanin jäsenille. Joskin ilmapiiri oli yhä hieman jännittynyt ja varautunut, kuten aina kokoontumisissa.
Jäin hetkeksi seisoskelemaan Puhujankivelle ja silmäilin kuunvalossa oleskelevia kissoja. Suurin osa eloklaanilaisista ja kuolonklaanilaisista oli kerääntynyt oman klaaninsa jäsenten luokse. Kun Punatähti liukeni Puhujankiveltä varapäällikkönsä luokse, päätin itsekin lähteä etsimään juttuseuraa. Katseeni käväisi Minttuliekissä, joka oli nähtävästi liittynyt Henkäysvarjon ja Punatähden seuraan. Kolmikolla näytti olevan juttu kesken, joten päädyin etsimään jostakusta muusta seuraa.
Huomasin Hiilihampaan istuskelevan yksin lähellä, joten astelin tämän luokse. Tummanruskea kolli heilautti häntäänsä tervehdykseksi saapuessani hänen luokseen.
"Pidit hyvän puheen", kokenut soturi sanoi kohteliaasti. Istahdin kollin viereen ja hymyilin tälle kiitollisena.
"Kuolonklaanin edessä puhuminen tuntuu joka kerta jännittävän yhtä paljon, mutta kun pääsee vauhtiin, se onneksi häviää", naurahdin, "on kuitenkin hienoa, että Punatähti suostui jatkamaan kokoontumisia. Ne lähentävät klaaneja edes vähän, kun kissat saavat vapaasti kohdata toisensa täällä." Hiilihammas kuunteli ja nyökäytti päätään pienesti.
"Kuolonklaanilaiset tosin näyttävät viihtyvän pitkälti oman klaaninsa jäsenien kanssa. Oletko sinä päässyt tutustumaan yhteenkään kuolonklaanilaisiin kokoontumisten aikana?" kysyin ja hiljenin viimein sen jälkeen. En ollut tajunnut, kuinka paljon suustani olikaan päässyt kerralla asiaa, eikä Hiilihammas ollut ehtinyt sanomaan siihen väliin yhtään mitään.

//Hiili?

Kun saavuimme Kivikukkulalle, Kuolonklaani oli jo paikalla. Ennen kuin päälliköt aloittivat puheenvuoronsa, kissoille annettiin aikaa asettua mukavasti kivisen kukkulan ympäristöön ja vaihtaa kuulumisia toisen klaanin jäsenten kanssa. Panin kuitenkin merkille, että edelleen osa kuolonklaanilaisista pitäytyi omiensa kanssa.
Tällä kertaa myös Aurinkotassu oli päässyt mukaan kokoontumiseen, ja huomasin nuoresta kollista, että tätä jännitti. Olin kehottanut oppilasta pysyttelemään muiden oppilaiden seurassa ja muistuttanut tätä vielä kokoontumiseen liittyvistä säännöistä. Kun olin varma, että Aurinkotassu pärjäisi, rupesin etsimään itselleni istumapaikkaa ja kenties seuralaista.
Menin istumaan melko korkealle paikalle Kivikukkulalla. Siitä ei ollut kovinkaan pitkä matka Puhujankivelle, jonka päältä päälliköt pitäisivät puheensa. Minulta ei siis ainakaan jäisi mitään tärkeää kuulematta.
Vilkuilin ympärilleni uteliaana; osa eloklaanilaisista oli lipunut lähemmäksi kuolonklaanilaisia tekemään tuttavuutta. Puhe virtasi tasaisena sorinana eri puolilla Kivikukkulaa.
Yhtäkkiä tunsin, kuinka joku törmäsi minuun. Horjahdin hieman ja käännyin katsomaan kissaan korvat valppaasti pystyssä. Punaturkkinen naaras, jolla oli terävät, oranssit silmät, katsahti minuun pahoittelevasti.
"Anteeksi, en ajatuksissani tajunnut katsoa eteenpäin", tämä pahoitteli ja levitti kasvoilleen sovittelevan hymyn. Kuitenkin jokin kissan hymyssä kertoi, että sen taakse kätkeytyi muutakin kuin vain vilpitöntä pahoittelua.
"Ei se mitään", vastasin hymyillen, ja naaras jatkoi matkaa mitään sanomatta. Katselin hänen peräänsä vielä vähän aikaa, kunnes Puhujankiven päältä kajahti huomiota herättävä ääni, joka merkitsi kokoontumisen alkamista.
Mesitähti aloitti kokoontumisen toivottamalla kaikki paikallaolijat tervetulleiksi. Sen jälkeen päällikkö jatkoi tavanomaiseen tapaan puhettaan ilmoittaen viime kuun aikana tapahtuneista kuolemista, nimityksistä ynnä muista sellaisista. Kuullessani Kuutamotassun nimen mainittavan nimitysten kohdalla, en voinut olle kokematta pientä ylpeyttä - tyttäreni oli jo oppilas!
Mesitähden puheenvuoron jälkeen Punatähti otti osaa Eloklaania kohdanneisiin menetyksiin ja kertoi oman klaaninsa kuulumiset, kuten tapana oli. Kuolonklaanin päällikön päätettyä puheensa kissoille annettiin vielä hetki aikaa jatkaa kuulumisten vaihtamista.
Kun jo luulin joutuvani istuskelemaan yksinäni siihen asti, että lähtisimme takaisin kotimatkalle, huomasin Mesitähden loikkaavan alas Puhujankiveltä. Kolli katseli ympärilleen sen näköisenä kuin olisi etsinyt seuraa. Heilautin häntääni tervehdykseksi hänen katseensa osuessa minuun. Mesitähti vastasi tervehdykseen ja tassutti luokseni.
"Pidit hyvän puheen", nau'uin kohteliaasti, kun päällikkö istahti viereeni.

//Mesi?

Matka Kuuluolalta leiriin tuntui kestävän ikuisuuden ajan. Lauhalaukan sanat soivat päässäni, enkä saanut niitä pois mielestäni. Oli jokseenkin lohdullista tietää, että Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat kuolleet, mutta päässäni pyöri miljoonia kysymyksiä. Mikä oli johtanut tilanteeseen, missä kaksikko oli menettänyt henkensä? Oliko Metsähallalla jotakin tekemistä asian kanssa? Mitä Lauhalaukan sanat tarkoittivat?
Selvästi ne olivat olleet jonkin sortin varoitus. Sanojen ajatteleminen sai niskavillani nousemaan pystyyn. "Pysy valppaana. Tulee päivä, jolloin metsä ei ole turvallinen", niin Lauhalaukka oli sanonut. Valtava huoli myllersi sisälläni. Oliko Eloklaani vaarassa?
Astuessani sisään piikkihernetunneliin, yö oli jo lopuillaan. Päästyäni leirin pääaukiolle, kohtasin Viherkatseen yllättyneen katseen. Tunnistaessaan minut, harmaanruskean naaraan kasvoille levisi ystävällinen hymy.
"Huomenta, Mesitähti. Miten Kuuluolalla meni?" soturi kysyi kohteliaasti. Väläytin tälle pienen, mutta murheellisen hymyn vastatessani:
"Sain vastauksen mieltäni askarruttaneeseen kysymykseen. Kerron lisää myöhemmin päivällä koko klaanille." Soturin kasvoille ilmestyi huolestunut katse, mutta hän nyökkäsi.
"Anteeksi, minun on mentävä nyt nukkumaan", pahoittelin ja valmistauduin siirtymään päällikön pesään. Viherkatse nyökkäsi taas.
"Ymmärrän, nuku hyvin. Minä odottelen vielä hetken, että joku päästää minutkin nukkumaan", soturi naurahti. Olin niin väsynyt, etten jaksanut vastata enää mitään. Kävelin suorinta tietä Litteäkiven alla sijaitsevaan pesääni.

Heräsin vasta myöhään samana päivänä. Auringonsäteet siivilöityivät jäkäläverhon lävitse kiven alla sijaitsevaan pesääni. Olin yhä kovin väsynyt, sillä uni oli ollut rauhatonta. Olisi kuitenkin noustava ylös, sillä klaani tarvitsi päällikköään. Halusin keskustella Lauhalaukan varoituksesta Liljatuulen tai Leimusilmän kanssa ennen kuin kertoisin klaanille kahden soturin kuolemasta.
Nousin venytellen ylös sammalvuoteeltani ja istuuduin hetkeksi alas. Sipaisin kielelläni turkkiani muutaman kerran, siistien nukkuessa sotkeutunutta turkkiani.
Astuin ulos pesästä päivän kirkkauteen. Jouduin hetken siristellä silmiäni, sillä kirkkaus pääaukiolla oli aivan toista kuin hämärässä pesässäni. Totuttuani kirkkauteen, silmäilin hetken ajan pääaukiota. Kaikki näytti olevan aivan normaalisti, joten sain huokaista helpotuksesta.
Kiersin Litteäkiven ja suunnistin kohti parantajan pesää. Ennen kuin ehdin astua sisään, minua vastaan pyyhälsi mustavalkea kissa. Leimusilmä oli vähällä törmätä minuun, kun hän kiiruhti ulos pesästä niin kovalla vauhdilla. Kolli pysähtyi käpälät liukuen aivan eteeni ja katsoi minua yllättyneenä.
"Oi, anteeksi. En huomannut sinua", kolli pahoitteli irvistäen.
"Ei se mitään. Onko Liljatuuli pesällä?" kysyin parantajaoppilaalta, jolla tosiaan näytti olevan kiire jonnekin.
"Joo, hän on tarkastamassa yrttivarastoa. Olin juuuri lähdössä hakemaan täydennystä varastoihin", kolli kertoi nopeasti ja otti pari askelta lähteäkseen. Nyökkäsin ja astuin itsekin kohti parantajan pesää. Leimusilmä pyyhälsi matkoihinsa ja minä astuin karhunvatukkapensaan alla sijaitsevalle sairasaukiolle.
"Liljatuuli?" huhuilin sisareni nimeä kävellessäni kohti kahta kiveä, joiden välissä olevassa kolossa parantaja kaiketi oleili. Kuulin Liljatuulen vastaavan jotakin epämääräistä pesästä, mutten saanut hänen puheestaan selvää. Ennen kuin ehdin astua sisään parantajan pesään, naaras käveli jo minua vastaan.
"Mitä Tähtiklaani sanoi?" naaras meni suoraan asiaan ennen kuin ehdin edes tervehtiä häntä. Parantaja viittoi minut perässään pesäänsä, ja minä seurasin häntä. Istuin alas pesän kovalle pohjalle ja kohtasin vakavailmeisenä sisareni meripihkaisen katseen. Se sai myös Liljatuulen vakavoitumaan.
"Näin Lauhalaukan ja Mahlahallan, he ovat kuolleet", kerroin hiljaa. Harmaa parantajanaaras laski päänsä alas ja huokaisi hiljaa.
"Yritin kysyä, mitä heille tapahtui, mutta he eivät kertoneet. Sen sijaan Lauhalaukka sanoi jotain, joka kalvaa mieltäni. Aivan kuin hän olisi varoittanut minua jostakin", henkäisin, ja Liljatuuli nosti taas meripihkaisen katseensa minuun. Naaras kallisti päätään.
"Mitä hän sanoi?" parantaja kysyi. Toistin sanat, jotka oranssinkirjava soturi oli minulle sanonut viime yönä.
"Se ei voi olla muuta kuin varoitus, eikö niin?" kysyin toivoen, että sisareni olisi osannut auttaa minua. Mietteliäs Liljatuuli nyökytteli hitaasti päätään. Hänen katseensa harhautui pois minusta, ja naaras toisteli äänettömästi sanoja, jotka olin hänelle juuri kertonut. Hetken pohdinnan jälkeen Liljatuuli käänsi taas katseensa minuun.
"Niin.. Oletko varma, ettei hän sanonut mitään muuta?" tummanharmaa naaras kysyi.
"Olen. Se oli kaikki, mitä hän sanoi. Eikö Tähtiklaani ole kertonut sinulle mitään, joka voisi avata tätä asiaa hieman?" kysyin, vaikka tiesin jo vastauksen. Liljatuuli olisi kyllä kertonut, mikäli hän olisi tiennyt yhtään sen enempää kuin minäkään. Parantaja pudisteli päätään pahoitellen.
"Voin yrittää puolenkuun aikaan selvittää, mitä Lauhalaukka tarkoitti sanoillaan. Olen varma, että ei hän varoittaisi sinua turhaan. Ehkä on parasta toimia kuten hän kehotti, ja pysyä valppaana. Emme voi kuin toivoa, että mikä ikinä tekee metsästä turvattoman, ei pääse yllättämään meitä."
"Luulen, että olet oikeassa. Mitä luulet, pitäisikö minun kertoa tästä klaanille? Aion kertoa Lauhalaukan ja Mahlahallan kuolemasta tänään samalla, kun nimitän Irvitassun soturiksi, mutta onkohan aiheellista huolestuttaa klaanilaisia tällä?" katsoin puhuessani Liljatuulta suoraan silmiin. Luotin pentuetoveriini täysin, ja uskoin hänen osaavan auttaa minua. Hän oli aina ollut rinnallani ja apunani. Naaras pudisti päätään empien.
"Voi olla turhaa huolestuttaa heitä asialla, josta emme edes itse ole varmoja", parantaja lausahti mietteliäänä. Juuri niin minäkin olin ajatellut.
"Kiitos taas, Liljatuuli. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua", nousin ylös ja puskin hellästi kuonollani sisareni lapaa. Liljatuulen kurkusta kumpusi kehräys.
"Varmaankin pohtisit tätä asiaa päiväkausia yksin ja tulisit hermoraunioksi", naaras virnisti.

Aurinkohuippu oli mennyt, ja leirin pääaukiolla parveili kissoja. Olimme juuri syöneet yhdessä Minttuliekin kanssa ja vaihtaneet kuulumisia. Kerroin hänelle Lauhalaukasta ja Mahlahallasta ja Lauhalaukan varoituksesta. Naaras lupasi pitää sen salaisuutena, ja minä luotin häneen.
"Suurin osa eloklaanilaisista taitaa olla leirissä, taidan pitää sen klaanikokouksen nyt", lausahdin punaruskealle naaraalle. Kosketin kuonollani tämän kuonoa ennen kuin loikkasin Litteäkiven päälle ja kutsuin klaanin koolle. Kissat hiljenivät ja käänsivät huomionsa toisistaan minuun.
"Kuten tiedätte, kävin eilen tapaamassa Tähtiklaania Kuuluolalla. Sain vastauksen kysymykseen, jota varmasti kaikki me olemme viime kuiden aikana miettineet. Kohtasin Tähtiklaanissa Lauhalaukan ja Mahlahallan. Olemme siis saaneet nyt varmistuksen siitä, että he todella ovat siirtyneet Tähtiklaanin riveihin", kerroin voimakkaalla, mutta rauhallisella äänellä. Monen soturin kasvoille ilmestyi haikeita ja surullisia ilmeitä. Annoin kissoille hetken aikaa sulatella asiaa, ennen kuin siirryin seuraavaan aiheeseen. Kenties oli hieman tökeröä ilmoittaa kissojen kuolemasta samassa kokouksessa, jossa aikeenani oli nimittää uusi soturi.
"Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat kunnollisia sotureita, mutta heillä on nyt kaikki hyvin. Kokouksen toinen asia on soturinimitys. Irvitassu, tulisitko tänne Litteäkivelle", pyysin raidallista kollia, joka istuskeli yksin lähellä oppilaiden pesää. Yllättynyt kolli käveli Litteäkiven luokse ja loikkasi sen päälle.
Nimitin Irvitassun soturiksi, ja hänen nimensä olisi tästä lähtien Irvikita. Kokouksen päätteeksi klaani hurrasi tuoreen soturin uutta nimeä.

Neljäsosakuun kuluttua oli täysikuu, ja se tarkoitti täydenkuun kokoontumista. Ilmoitin klaanille heti aamusta kokoontumiseen lähtijät, ja kehotin heitä lepäämään ennen sitä.
Kävin itse päivällä Kimalaistassun kanssa partiossa, mutta muuten lähinnä vain istuskelin leirin pääaukiolla muiden seurassa. Vaihdoin kuulumisia muun muassa Utusielun, Rastaskukan ja Väärävarjon kanssa. Oli edelleen hieman outoa ajatella Väärävarjoa isänäni. Tulimme kuitenkin toimeen hyvin keskenämme, ja hän oli ilmaissut hyvin selkeästi halunsa tutustua minuun ja perheeseeni paremmin. Keskustelimme aina silloin tällöin, kun molemmilla oli vapaa-aikaa, mutta kovin syvällisiksi juttutuokiomme eivät olleet edenneet.
Yö saapui, ja kokoontumiseen lähtijät kerääntyivät leirin pääaukiolle. Varmistin vielä jokaisen olevan mukana, ennen kuin lähdin johdattamaan heitä ulos leiristä. Olimme sopineet Punatähden kanssa, että Eloklaanin jäsenet saapuisivat täydenkuun kokoontumiseen Kuolonklaanin reviirin poikki. Tunneleita pitkin matkassa menisi turhan kauan, kun mukana oli niin monta kissaa.
Saavuimme Kivikukkulalle. Hajujen perusteella kuolonklaanilaiset olivat jo paikalla, joten kiiruhdin polkua pitkin kukkulalle. Kohtasin Punatähden katseen ja tervehdin tätä. Punaturkkinen kolli vastasi tervehdykseeni nyökäten. Eloklaanilaiset alkoivat etsiä paikkoja Kivikukkulalta. Ilmapiiri oli jokseenkin jännittynyt, mutta niin se oli aina kokoontumisen aikaan. Vaikka Eloklaani ja Kuolonklaani tulivatkin toimeen jotenkuten keskenään, emme me mitään parhaita ystävyksiä olleet keskenämme. Tuntui siltä, että luottamus klaanien välillä ei ollut kovinkaan vahva.

//Meden seuraan saa tulla kuka vain :)