Istuin ulkona katselemassa taivaisiin. Oli kaunis sää. Hiirenkorva oli alkanut ja ruoho alkoi pikkuhiljaa kasvaa lumen alta. Viimeiset lumet olivat sulaneet jo aikoja sitten mutta maassa oli vielä kohtia, jotka olivat hieman jäässä. Heilautin käpäläni nopeasti alleni ja nuosin pystyyn. Tassuttelin lennokkaasti kohti sotureidenpesää. Jos vaikka Hallavarjolla olisi aikaa jutella. Haluasin seuraa. “Hallavarjo!” hihkaisin nähdessäni valkoisen kollin peseytymässä soturien pesän vierustalla. “Hei Sypressipentu,” Hallavarjo hymyili ja lopetti itsensä pesemisen. “Minulla oli tylsää. Haluatko jutella?” kysyin iloisesti hypähdellen. “Ilomielin,” kolli naurahti innokkuuteni lumoamana. “Odotan todella sitä päivää, kun saan tutkia reviirin joka kolkan!” huudahdin iloisena. “Uskon. Itsekin odottaisin kovasti jos en olisi vielä käynyt ulkona,” Hallavarjo hymyili mutta jatkoi rintansa pesemistä. “Mitä jos minusta tulisi oppilaasi?” kysyin hymyillen kun muistin, että Hallavarjolla ei ollut oppilasta. Hän oli kyllä kouluttanut Korppisiiven soturiksi monta kuuta sitten ja tiesin naaraan olevan hyvä ja uskollinen soturi. Kehräsin hiljaa ja odotin Hallavarjon vastausta silmät suurina.
// Halla?

"Kun jäljität saalista, sinun tulee muistaa, että saaliisi voi huomata myös sinut. Siispä metsästäjän täytyy osata olla saalista nokkelampi ja huomaamattomampi."
Kuutamotassu kuunteli Utusielun opetusta toisella korvalla. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt koivujen huojuviin oksiin, joihin oli ilmestynyt jo silmukoita. Hän ei malttanut odottaa, että näkisi niiden avautuvan kokonaan - metsä näytti jo nyt niin erilaiselta lehtikadon jälkeen. Joka puolella vihersi, ja erilaiset eläimet, jollaisia Kuutamotassu ei ollut vielä koskaan nähnyt, heräilivät horroksistaan.
"Kuutamotassu."
Mustavalkoisen naaraan katse laskeutui edessään seisovaan Utusieluun, jonka naamasta paistoi pieni turhautuminen. Kuutamotassu räpytteli silmiään hiukan hämmentyneenä - oliko mestari sanonut jotakin?
"Kuuntelitko sinä ollenkaan, mitä minä sanoin?" Utusielu huokaisi.
Kyllä, oli mestari sanonut jotakin. Kuutamotassu virnisti pahoitellen.
"Anteeksi, Utusielu. Kyllä minä kuulin, kun sinä sanoit, että täytyy olla saalista nokkelampi ja huomaamattomampi", hän naukaisi ja huiskaisi hännällään. "Ei se kovin vaikeaa voi olla."
Utusielulta pääsi nauruntuhahdus. "Niin sitä aluksi luulee, mutta käytännössä se onkin paljon mutkikkaampi juttu."
Kuutamotassu otti vanhemman naaraan sanat haasteena. "Mitä minun täytyy siis tehdä, että voin olla niitä nokkelampi ja huomaamattomampi?"
"Ensinnäkin sinun täytyy ryhtyä kuuntelemaan minua paremmin", Utusielu murahti ja näpäytti oppilasta hännällään kuonolle. Kuutamotassu luimisti korviaan ja hieraisi tassullaan nenäänsä. Vanha naaras osasi olla yllättävän kipakka, kun sille päälle sattui.
"Hyvä on, hyvä on. Minä kuuntelen."
"Hyvä. Ollaksesi nokkelampi ja huomaamattomampi, sinun tulee tiedostaa ympäristösi. Jos tuulen suunnassa tapahtuu pienikin muutos, sinun täytyy reagoida siihen oitis. Lisäksi on huomioitava, mihin tassunsa laittaa. Kun lumi sulaa, sen alta paljastuu kuivia lehtiä ja oksanpätkiä, jotka pitävät riittävästi ääntä saaliin karkottamiseen, jos niiden päälle astuu." Utusielun selittäessä hän näytti Kuutamotassulle mallia. Kilpikonnalaikkuinen naaras lipui melkein maata myöten kiertäessään oppilaan ympäri. Hänen askelistaan kuului hädin tuskin yhtään ääntä, ja se hämmästytti Kuutamotassua. Miten joku pystyi liikkumaan niin hiljaa?
"Metsästäminen on oma taitolajinsa", Utusielu sanoi ja suoristautui sitten. "Klaanin selviäminen riippuu metsästäjän taidoista. Jos ei tule saalista, ei ole kissoja", hän tiivisti.
Kuutamotassu nyökytteli päätään kiinnostuneena. Kun Utusielu ilmaisi asian noin, se sai saalistamisen kuulostamaan paljon merkityksellisemmältä. Yleensä kissat leveilivät omilla taistelutaidoillaan ja nopeudellaan, mutta Kuutamotassu tiesi nyt, että hän halusi olla hyvä metsästäjä. Se vaatisi varmasti ankaraa harjoittelua, mutta hän uskoi pystyvänsä siihen.
"No niin, pentu, sinun vuorosi kokeilla", Utusielu maukui ja hymyili nuoremmalle kissalle. Kuutamotassu hymyili takaisin ja päätti saman tien kokeilla mestarin opettamaa vaanimisasentoa.

Harjoitusten jälkeen Kuutamotassu suuntasi oppilaiden pesälle. Hän oli väsynyt, mutta tyytyväinen edistymiseensä päivän aikana. Hänellä oli hyvä kutina koulutuksensa onnistumisesta!
Naaraan kepeä mieli vaihtui kuitenkin nopeasti ärsyyntyneeksi, kun hän huomasi Talvikkitassun siristelevän tuomitsevasti silmiään hänelle. Kuutamotassu ei ymmärtänyt, mikä vanhempaa oppilasta risoi. Jo aamulla tämä oli luonut hänen suuntaansa vihamielisiä katseita ja vaikuttanut siltä, että tällä olisi ollut jotakin sanottavaa hänelle. Kun Talvikkitassu rupesi sukimaan turkkiaan, mutta ei siitäkään huolimatta lopettanut hänen suuntaansa vilkuilua, Kuutamotassu päätti omatoimisesti lähestyä tätä:
"No, aiot kuitenkin sanoa jotain."
Talvikkitassu katsahti häneen ja siristi silmiään. "En tiedä kannattaako minun tuhlata sanojani sinun kaltaiseen kissaan, olet kuitenkin yhtä hiirenaivoinen kuin siskosi. Vain Kimalaistassu voi epäonnistua yhtä lahjakkaasti", punaturkkinen naaras kuulosti ylimieliseltä, mikä ärsytti Kuutamotassua entisestään. Hän ei voinut sietää Talvikkitassun kaltaisia kiusaajia - etenkään, kun hänen sisarensa oli kiusaamisen kohteena.
"Vai? Oletko kenties jotain parempaa, hm?" Talvikkitassu kysyi sitten, ja hänen naamallaan oli viekas virne.
"Voiko kissa, joka ui hiirenkorvan kylmimpään aikaan, olla jotain muuta kuin hiirenaivoinen?" Kuutamotassu napautti takaisin jo selvästi kyllästyneenä toisen oppilaan temppuiluun.
"Osa kissoista omistaa harvinaisen katalan mestarin", Talvikkitassu vastasi närkästyneesti.
"Kenties sait katalan mestarin siksi, että olet itse niin katala", Kuutamotassu sanoi mukamas viattomasti ja kohautti lapojaan. "Tiedätkös, on tapana sanoa, että sitä saa, mitä antaa." Hän käveli omalle vuoteelleen ja rupesi siistimään turkkiaan. Naaras ei pitänyt siitä, miten Talvikkitassu kohteli Kimalaistassua. Vaikka hän ei ollut siskonsa kanssa mitenkään erityisen läheinen, hän ei voinut sallia tätä kiusattavan.

//Talvikki?

Ampiaistassu: 13kp -

Helmipilkku: 10kp -

Hallavarjo: 48kp! -

Laventelitassu: 53kp! - Olet nyt valmis soturiksi!

Lieskakajo: 30kp! -

Aurinkotassu: 4kp -

Kuutamotassu: 32kp! -

Talvikkitassu: 70kp! -

Mesitähti: 54kp! -

Kimalaistassu: 15kp -

Kultatassu: 7kp -

Sypressipentu: 12kp -

Pohjaharha: 16kp -

"Ei se mitään, en minä sitä niin ottanut! En usko, että pieni keskustelu altistaa meitä vaaraan, mutta ainakin joku ottaa partioinnin vakavasti. Oletko kuitenkaan kuullut partiosta joka olisi joutunut vaaraan pienen ja viattoman keskustelun takia? Minä en ainakaan ole, mutta tarinoitahan on yhtä monta, kun metsässä ruohonkorsia ja joku on voinut jäädä minulta kuulematta", Lieskakajo naukui ystävällisesti. Keskustelu tuntui epämiellyttävältä, sillä raidallinen kolli ei tuntunut ymmärtävän, miten vakavasta asiasta hän puhui, kuin se olisi ollut ihan pikku juttu. Olin jo miettimässä vastaustani soturin kysymykseen, mutta Lieskakajo ehti avata suunsa uudestaan minua nopeammin:
"Minusta ainakin on mukava käyttää se aika töiden lisäksi myös klaanitovereihin tutustumiseen. Siitä ei ainakaan ole koskaan haittaa, että tuntee kissat keiden kanssa tekee töitä. Ja partiointikin sujuu joutuisammin, vai mitä?"
Kallistin päätäni hämmentyneenä. Lieskakajon ajatusmaailma vaikutti kovin huolettomalta ja välinpitämättömältä. Yllemme laskeutui hetken hiljaisuus, kun mietin tarkkaan sanojani. Lieskakajo katsoi minua koko sen ajan, hänen odottava katseensa ei kuitenkaan onnistunut häiritsemään ajatteluani.
"En ole kuullut", vastasin rehellisesti ja jatkoin pikimmiten, "mutta se ei tarkoita, etteikö niin voisi tapahtua. Vihollinen odottaa aina, että pääsisi yllättämään. Mielestäni ei ole kannattavaa ottaa riskiä, että koko partio joutuisi vaaraan tai joku kuolisi keskustelun vuoksi, jonka olisi voinut käydä vapaa-ajallakin." Vaikenin pieneksi hetkeksi, kun jouduin taas miettimään mitä sanoa. Yritin olla nopea, ettei Lieskakajo päässyt puhumaan ennen minua.
"Eikö tutustumista voisi hoitaa ennen partiota tai sen jälkeen? Olen huomannut, että moni eloklaanilainen sekoittaa vapaa-ajan ja työn, jonka vuoksi minulla on toisinaan hyvin epäturvallinen olo partioissa", lausahdin vakavailmeisenä, mutta kuitenkin ystävällisesti. En missään nimessä halunnut karkottaa Lieskakajoa luotani tai saada aikaiseksi riitaa, vaikka näkemyksemme olivatkin hyvin erilaisia.

//Lieska?

Hallavarjo väräytti korvaansa Sypressipennun naukuessa odottavansa oppilasiaikojaan, mutta samalla ne myös jännittivät. Hallavarjo hymyili naaraspennulle rohkaisevasti.
"Tuollaiset tunteet kuuluvat asiaan, älä sinä turhia jännitä. Hyvin se menee, sinä saat taatusti oikein hyvän mestarin. Ei Eloklaanissa huonoja olekaan!" valkoturkkinen kollikissa rohkaisi toista ja sukaisi rintaansa hiljaisena, kun Sypressipentu otti osaa Halavaviiksen kuolemaan. Hallavarjo huomasi Sypressipennun vaikuttavan hieman uupuneelta, ensimmäinen seikkailu aukiolla väsytti taatusti pentua. Kollikissa pukkasi toista kohti pentutarhaa pienenä vihjeenä.
"Menehän siitä jo nukkumaan, Korppisiipi odottaa sinua varmasti", soturi naukaisi lempeähköllä äänellä ja huomasi naaraan hieman pettyneen ilmeen.
"Voimme jutella taas huomenna, seikkailut odottavat sinua kyllä", Hallavarjo jatkoi nopeasti ja pentu toivotteli sitten hyvät yöt kollisoturille.
"Hyvää yötä, kerrohan terveisiä Korppisiivelle!" Hallavarjo huikkasi rennosti ja hölkkäsi takaisin Viherkatseen luokse.
"Sypressipentuhan vaikutti oikein reippaalta pennulta", Hallavarjo naukaisi hiljaisella äänellä käpertyessä takaisin Viherkatseen turkkiin kiinni. Naaras sukaisi kollin poskea lempeästi ja hiljainen kehräys kumpusi naaraan kurkusta.
"Haluaisitko sinä sitten toisen pentueen? Mitä luulet, olisiko meistä vielä joskus vanhemmiksi?" Viherkatse naukaisi pienen hiljaisuuden jälkeen ja sai valkean kollikissan mietteliääksi. Olihan hän miettinyt sitä millaista olisi olla taas isä. Se olisi hänestä hyvin hienoa ja kolli toivoi salaisesti voivansa olla vielä joskus hyödyksi pikkuvesseleille.
"Kyllä minä, mutta mietin vain miten Hillasielu ja Halavaviiksi ottaa sen? Eihän Halavaviiksi enää ole täällä maanpäällä meidän kanssamme, mutta... Tiedät kyllä", Hallavarjo naukui rauhallisella äänellä ja sai Viherkatseen painautumaan soturiin yhä lujemmin.
"Kyllä minä tiedän, minäkin kaipaan Halavaviikseä jokaisena päivänä. Hän ja Hillasielu toivoo varmasti meidän molempien olevan vain onnellisia. Puhutaan Hillasielulle? Eihän toinen pentue tarkoita, että me hylkäisimme edelliset pentumme. He ovat ikuisesti meidän pentujamme. Toinen pentue tarkoittaa sitä, että meillä on rakkautta jakaa useammallekin pennulle. Ja meillähän on, meidän perheen rakkaus ei lopu ikinä", Viherkatse mourui kumppanilleen lempeällä äänellä ja kolli hymyili naaraalle lempeästi.
"Sinä se aina sitten osaat lausua oikeat sanat tilanteeseen, kuin tilanteeseenkin. Olet oikeassa, meidän perheellämme rakkautta riittää. Ja onhan meillä myös hyvä tukiverkosto. Utusielu varmasti toimii tätinä pentujemme elämässä ja Kirsikkakuono vain nauttii, jos pennut käyvät hänen luonaan. Emoni ei elä ikuisesti, hän on jo klaaninvanhin. Minusta olisi hienoa, että hän tapaisi vielä meidän toisen pentueemme. Ehkä hän voisi jopa nimetä yhden pennuista tai sitten nimeäisin jonkun pennun marjan mukaan. Marjapentu? Vadelmapentu? Mansikkapentu? Mustikkapentu? Karpalopentu? Nimivaihtoehtoja on vaikka muille jakaa", Hallavarjo puheli viikset värähdellen innosta, hän alkoi jo innostua toisesta pentueesta.
"Jatkan mielelläni tätä nimiteemaa yhdellä pennulla", Viherkatse kehräsi ja puski kumppaniaan. Hallavarjo hautasi kasvonsa naaraan turkkiin ja värähti. Sadepilvet olivat hetki sitten kerääntyneet taivaalle ja pisarat ropisivat kaksikon turkin päälle. Hallavarjo ei välittänyt turkkinsa kastumisesta, hetki oli hänelle täydellinen. Hallavarjo hengitti kumppaninsa turvallista ja tuttua tuoksua, Viherkatse oli todella hänen elämänsä rakkaus. Naaras oli täydellinen emo, täydellinen kumppani. Enempää Hallavarjo ei voisi toivoa Tähtiklaanilta ikipäivänä.

Kimalaistassu katsahti hieman nälkäisenä Kultatassun hiireen, vaikka tiesi että ei saisi välttämättä syödä vielä. Naaras asettautui nojaamaan oppilaiden pesää vasten, jotta voisi sukia turkkiaan paremmin. Naaraan turkissa oli tietyt kohdat joita hänen oli vaikea sukia. Yksi niistä oli hänen naamansa, mutta onneksi Hiilihammas auttoi häntä aina välillä sen sukimisessa. Samoin Korppisiipi. Se lämmitti Kimalaistassun pientä suurta sydäntä kovin. Kultatassu naukaisi hänelle kuuluvan hyvää ja raitaturkkinen kissa hymyili oppilastoverilleen lämpimästi.
"Minusta on mukava kuulla, että sinulle kuuluu hyvää. Oppilasaikasi taitaakin lähentyä loppuaan? Olet ollut jo tovin oppilaana", Kimalaistassu maukaisi lempeällä äänellä ja kallisti päätään.
"Aavistelen, että pääsen pian soturiksi. Lieskakajo on käyttäytynyt viime aikoina vähän siihen malliin", hunajanvärinen naaras kertoi ja Kimalaistassu nyökkäsi mietteliäänä toiselle. Hän toivoi myös pääsevänsä joskus soturiksi, mutta tiesi hänen toiveensa olevan lähes mahdoton. Ei se toteutuisi, vaikka hän rukoilisi Tähtiklaanilta sitä joka yö. Ja niin naaras tekikin, hän oli hyvin hengellinen kissa ja tukeutui Tähtiklaaniin pienemmässäkin murheessa. Kimalaistassu oli jopa pyytänyt Tähtiklaanilta, että he jakaisivat Talvikkitassullekin rauhaa, jotta toinen voisi keskittyä koulutukseensa. Todellisuudessa Kimalaistassun teki mieli pyytää Tähtiklaanilta oppilaalle ikuista kadotusta. Ainakin punaruskea kissa muuttaisi joskus pois oppilaiden pesästä, silloin Kimalaistassu voisi nukkua yönsä rauhassa. Talvikkitassu kiusasi häntä usein öisin tökkimällä hereille tai laittamalla naaraan sammaliin piikkejä. Kimalaistassun ajatteluhetken keskeytti kysymys parantajan pesästä. Kultatassu kysyi kiinnostuneella, mutta hieman huolestuneella äänensävyllä oliko Kimalaistassu käynyt parantajan pesässä ja eihän toinen ollut satuttanut itseään. Raidallinen kissa pudisteli rauhallisesti päätään.
"Kävin pesässä opiskelemassa yrttejä Liljatuulelta. Ajattelin, että jos en taisteluissa voi olla hyödyksi puolustamalla klaania, voin varmasti hätätilanteessa auttaa Liljatuulta ja Leimusilmää. Olen kunnossa kyllä, älä minusta huolehdi", Kimalaistassu naukaisi ujosti. Kultatassu vaikutti kyllä kiltiltä ja lempeältä kissalta, mutta naaras silti pelkäsi toisen nauravan hänelle, kun hän oli kiinnostunut myös parantamisesta.
"Mitä sinä ajattelet parantajista?" Kimalaistassu kysyi hiljaisella, aralla äänellä. Kimalaistassu yritti kohentaa asentoaan, mutta alkoi taas valahtamaan alas. Kimalaistassu pihahti hiljaa korjatessaan sitä.

//Kulta?

Lieskakajo oli retkottanut Eloklaanin leirissä suosikkikivellään, kunnes Minttuliekki oli nimennyt hänet Pohjaharhan johtamaan partioon. Reippaana kissana Lieskakajo ei ollut pistänyt varapäällikölle vastaan, vaan noussut oitis ja tassutellut valkean kollin luokse. Hän ei tuntenut partion johtajaa tai oikeastaan myöskään partion muita jäseniä kovinkaan hyvin. Rastaskukka oli Nokkospilvelle sukua ja Salamataivaan kanssa he olivat olleet oppilastovereita. Joskin kollin nimitys oli viivästynyt aika paljon, ei oranssiturkkinen kissa tiennyt siitä sen enempää. Pohjaharhakin vaikutti aika totiselta kissalta, Irvitassukaan ei paljoa puhua pukahtanut. Kolli tiesi Rastaskukan olevan joskus teräväkielinen, mutta pääosin kuitenkin aika ystävällinen kissa. Puhuminen jäisi siis Lieskakajon harteille, elleivät he meinanneet partioida täydessä hiljaisuudessa. Se ei soturille sopinut, kyllä nyt partioon puhetta mahtuisi! Lieskakajo kiri Pohjaharhan rinnalle heidän päästessä nummille. Nummimaisena oli kollikissasta hyvin kaunis näin hiirenkorvan aikaan, viherlehtenä se olisi vielä kauniimpi. Lieskakajo kallisti päätään ja katsahti Pohjaharhaan, joka oli hyvin keskittynyt partiointiin. Mitä kollin päässä liikkui?
"Oletko ensimmäistä kertaa partion johdossa?" soturi kysyi Pohjaharhalta rennosti ja kolli soi Lieskakajolle vilkaisun. Pohjaharha vastasi lyhyesti olevansa ensimmäistä kertaa johdossa ja Lieskakajo kohautti olkiaan. Toinen ei tainnut olla kovinkaan puheliasta seuraa. Kolli katseli taivasta pohtivana, se oli yhtä harmaa kuin Salamataivaan turkki. Tulisikohan illemmalla sadetta? Lieskakajon turkki väreili ja hän oli varma, että se enteili sadetta!
"Minäkin muistan, miltä tuntui johtaa partiota ensimmäistä kertaa", raidallinen kissa kertoi toiselle hyväntuulisesti ja oli avaamassa suutaan uudelleen, kunnes Pohjaharha keskeytti hänet vakavalla äänellään.
"Meidän pitäisi keskittyä partiointiin, ei keskustelemiseen", valkea kollikissa vastasi hänelle ja sen jälkeen Lieskakajo vaikeni. Jos partion johtajan toive oli partioida hiljaisuudessa, kai hänen sitten pitäisi noudattaa sitä. Hiljainen partio merkkasi rajat, jonka jälkeen he palasivat leiriin. Lieskakajo hyvästeli partion rauhallisella hännän heilautuksella ja lähti sitten tassuttelemaan kohti soturien pesää. Kollikissa kurkkasi pesän sisälle toiveikkaana, olisiko siellä hänelle seuraa? Pesässä ei kuitenkaan ollut ketään soturille läheistä kissaa, joten hän jäi istuskelemaan pesän ulkopuolelle. Kenties Nokkospilvi palaisi pian leiriin, jonka jälkeen kolli voisi ehdottaa naaraalle kielten vaihtamista tai riistan jakamista. Hänen mietteensä keskeytti kuitenkin hyvinkin yllättävä kissa ja Lieskakajon katse oli täynnä yllättyneisyyttä. Pohjaharha kysyi saisiko hän liikkua kollin seuraan ja Lieskakajo nyökäytti päätään empimättä.
"Tietysti", soturi vastasi hieman yllättyneenä. Kolli ei aloittanut keskustelua soturin kanssa, vaan antoi toisen aloittaa kerta oli hänen seuraansa liittynyt.
"Ei ollut tarkoitus olla tyly aiemmin. En vain tahdo altistaa itseäni ja klaanitovereitani vaaraan keskittymällä ympäristön sijasta keskustelemiseen", Pohjaharha totesi rauhallisella äänellä ja katsoi klaanitoveriaan ilmeettömänä silmiin. Lieskakajo kallisti päätään, mutta hymyili sitten.
"Ei se mitään, en minä sitä niin ottanut! En usko, että pieni keskustelu altistaa meitä vaaraan, mutta ainakin joku ottaa partioinnin vakavasti. Oletko kuitenkaan kuullut partiosta joka olisi joutunut vaaraan pienen ja viattoman keskustelun takia? Minä en ainakaan ole, mutta tarinoitahan on yhtä monta, kun metsässä ruohonkorsia ja joku on voinut jäädä minulta kuulematta", Lieskakajo naukaisi uteliaalla äänellä ja räpäytti silmiään.
"Minusta ainakin on mukava käyttää se aika töiden lisäksi myös klaanitovereihin tutustumiseen. Siitä ei ainakaan ole koskaan haittaa, että tuntee kissat keiden kanssa tekee töitä. Ja partiointikin sujuu joutuisammin, vai mitä?" kolli naukui hyväntuulisen iloisesti Pohjaharhalle, jota Lieskakajon vastaus ei näyttänyt varsinaisesti miellyttävän.

//Pohja?

Hallawvarjo oli kysynyt, odotanko oppilas aikaani innolla joten vastasin hänelle totuuden mukaisesti olihan hän ystäväni. "Odotan mutta kyllä minua jännittää," olin sanonut hänelle. Hymyilin. "ja anteeksi Halavaviiksen puolesta," sanoin hiljaa ja katsoin soturia surullisena hänen menetyksestään. Nuolaisin rintaani uupuneena. Hallavarjo katsahti minuun. "Meneppäs siitä nukkumaan," hän sanoi ja jatkoi äkkiä kun huomasi ilmeeni, "voimme jutella taas huomenna." Katsahdin tassuihini. "Öitä sitten," sanoin ja tassutin poispäin kollista nyökäten. Hallawarjo hymyili ja tassutti takaisin kumppaninsa luokse. Naaras hymyili vielä minulle ja otti sitten Hallavarjon vastaan kehräten. Tassutin leirin poikki pentutarhalle. Niiskaisin nenääni. Olisin halunnut olla jo oppilas. Ehkä minut laitettaisiin Hallavarjon uudeksi oppilaaksi. Valkoinen kolli oli kertonut, että oli ollut Korppisiiven mestari aikoinaan. Tulisikohan minustakin niin hyvä soturi, että saisin oppilaan? mietin hiljaa mennessäni makuusijalleni. Käperryin kerälle pentu tarhassa, joka tuntui tyhjältä. Olin pesässä ainoa pentu nyt kun Kuutamopentu oli nimitetty -tassuksi. Olin tietenkin iloinen hänen puolestaan mutten ollut ehtinyt jutella hänen kanssaan. Olin tähän asti jutellut vain Hallavarjolle ja olipa onni, että satuin juuri hänen seuraansa. Minua alkoi väsyttää todenteolla joten laitoin silmäni kiinni. Meni hetki ennen kuin nukahdin syvään uneen.

Talvikkitassu kyräili Kuutamotassua oppilaiden pesän nurkassa. Naaras oli pesän uusin oppilas ja Kimalaistassun, sen vajaan kissan sisko. Naaras siristeli silmiään ja oli naukaisemassa Kuutamotassulle jotain, mutta Okraviiksen murahdus keskeytti hänet.
"Harvinaista, että olet oppilaiden pesässä etkä jossain muualla", Okraviiksi naukui piikikkäällä äänellä oppilaalleen ja sai Talvikkitassun tuhahtamaan äänekkäästi. Miksi Tähtiklaani oli kironnut hänet ärtyisällä mestarilla?
"Eikös meillä taisteluharjoitukset ollut?" naaras vastasi mestarilleen ja nousi sitten ylös. Naaras venytteli käpäliään oikein suurieleisesti ja vilkaisi vielä mustavalkoista naarasta merkillisesti. Jokin Kuutamotassussa kiinnosti häntä, mutta hän ei ollut varma mikä. Talvikkitassu lähti sitten Okraviiksen perään ja kiri päästäkseen kollin rinnalle.
"Millaiset taisteluharjoitukset sinä ajattelit järjestää minulle?" punaruskea avasi keskustelun uteliaana. Hiljaisuus ei sopinut hänelle ja hän kehittelisi keskustelun vaikka sitten äksyn mestarinsa kanssa.
"Miksi sinä olet aina noin äksy? Onko hiiri puraissut sinua joskus kieleen?" Talvikkitassu jatkoi ja vilkaisi mestariaan silmät sirrillä.
"Miksi sinä olet aina noin ärsyttävä? Keskity koulutukseesi, niin pääsen sinusta joskus eroon", Okraviiksi murahti ja he pääsivät pian uintipaikalle. Talvikkitassu katseli vettä kummastuneena, nyt olisi aivan liian kylmä uintiharjoituksiin! Ja eikö heidän pitänyt harjoitella taistelua eikä uimista?
"Opetan sinulle muutamia liikkeitä, joita vettä pelkäämättömät kissat voivat hyödyntää. Veden lämmetessä opetan sinulle myös muita liikkeitä, jotka voivat koitua eduksesi taisteluissa, jossa vettä on lähettyvillä", Okraviiksi selitti punaruskealle kissalle, joka katseli vettä pohtivana.
"Talvikkitassu, katso minuun kun puhun", Okraviiksi murahti. Kollista oli tullut entistä vaativampi naaraan temppuilujen jälkeen ja se lisäsi Talvikkitassun halua kapinoida. Hän ei kuitenkaan halunnut tuottaa pettymystä Mesitähdelle, muuten hän olisi haistattanut mestarilleen ketunläjät ja maleksinut takaisin leiriin. Talvikkitassu meinasi pyöräyttää silmiään, mutta nyökkäsi sitten väkinäisesti. Kolli kulki sitten naaraan ohitse ja asettautui veden läheisyyteen.
"Ensimmäiset kaksi liikettä tulee tässä", ruskeaturkkinen soturi naukaisi ja asettautui sitten aloitusasentoon. Talvikkitassu kulki lähemmäs ja vilkaisi toiseen haastavaisesti. Hän kyllä voittaisi Okraviiksen mennen tullen! Kolli hypähti Talvikkitassua kohti, mutta kierähti sitten ketterästi ja huiskautti hännällään naaraan kasvoille vettä. Talvikkitassu meni hämilleen Okraviiksen liikkeestä ja tänä aikana soturi syöksähti naarasta kohti. Okraviiksi kaatoi oppilaansa maahan ja piti rimpuilevaa naaraskissaa paikoillaan. Talvikkitassun päässä alkoi raksuttamaan, miten hän jatkaisi tästä eteenpäin? Talvikkitassu alkoi potkimaan kollia niin lujaa, kuin vain pienistä käpälistään sai voimaa ja Okraviiksen hellitettyä, hän kierähti Okraviiksen alta. Talvikkitassu hypähti muutamat loikat taaksepäin eikä huomannut taakseen ilmestynyttä jokeaan. Naaras kiljahti kaatuessaan jokeen ja tunsi kylmän veden pureutuvan välittömästi naaraan turkin läpi. Okraviiksi katsoi oppilastaan töykeästi eikä tarjonnut auttavaa käpälää naaraalle.
"Kömmi nyt sieltä ylös", Okraviiksi totesi viileästi. Naaras tuhahti. Oliko toinen järjestänyt tämän näin?
"Hyvä taistelija on aina varuillaan ja tietoinen ympäristöstään. Sinä et ollut, sen takia sinä putosit. Oikeassa taistelutilanteessa olisin käyttänyt tämän hyödyksi ja yrittänyt pitää sinua hetken veden alla. Se ei kuitenkaan ole tässä vaiheessa hiirenkorvaa turvallinen harjoitus, vesi on vielä niin kylmää", Okraviiksi selitti ja Talvikkitassu nousi tuohtuneena ylös. Hän oli saanut kaikkien aikojen hiirenaivoisimman mestarin!
Talvikkitassu ravisteli turkkiaan, joka oli mennyt aivan pörröön vedestä. Ilmakaan ei ollut ihanteellisin uintiretkille ja se lupasi sadetta.
"Ketku", naarasoppilas mutisi mestarilleen ja vilkaisi kollia happamana.
"Pitää olla pärjätäkseen taistelussa. Se oli sinun oma vikasi, sinä tässä et ollut tarkkaavaisena. Minusta tuntuu, että tähän on hyvä lopettaa tällä kertaa, saat pohtia nyt tapahtunutta ja ensi kerralla voit olla parempi", Okraviiksi naukui ja sai Talvikkitassun innon pienesti nousuun. Ensi kerralla hän näyttäisi tuolle lurjukselle närhen munat!
"Selvä, ei minua kiinnostaisikaan jatkaa tässä viileydessä", punaruskea kissa tuhahti, vaikka todellisuudessa hän olisi halunnut heti testata oppimaansa. Okraviiksi lähti sanaakaan sanomatta hölkkäämään kohti leiriä ja Talvikkitassu ryntäsi kollikissan perään. Hän otti ensiksi muutamia hölkkäaskelia, mutta virnisti sitten mestarilleen ja ryntäsi juoksuun. Hah, Okraviiksi saisi niellä pölyä! Talvikkitassu nautti jokaisesta juoksuaskeleesta, kunnes tunsi jonkun tarraavan hänen häntään ja naaras käännähti kosketuksen voimasta. Talvikkitassu mätkähti maahan iskun voimasta ja katsoi Okraviikseä happamana.
"Mitä minä sanoin, ole valppaana. Ja kunnioita minua, minä kuljen edelläsi etkä lähde omille teillesi", ruskeaturkkinen kolli naukaisi tyytymättömänä oppilaansa käytökseen ja hypähti Talvikkitassun päältä. Talvikkitassu vilkaisi jo vihaisemmin mestariaan ja hypähti kollin niskaan.
"Ole itse varuillasi!" naaras sihahti ja Okraviiksi heittäytyi selälleen, jättäen naaraan alleen. Talvikkitassu yritti potkia mestarinsa selkää, mutta pihahti lopulta luovutuksen merkiksi.
"Hyvä yritys, mutta ei tarpeeksi hyvä. Jos olisit ollut harjoituksissa paikalla, olisit voinut onnistua. Ehkä tämä jatkossa motivoi sinua olemaan paikalla. Pidä kuitenkin mielessä, että minä en juokse sinun perässäsi. Jos haluat olla oppilaana sisaruksiasi pidempään, niin omapahan on valintasi", kolli murahti ja vapautti naaraan. Talvikkitassu ja Okraviiksi etenivät kohti leiriä, tällä kertaa matka sujui hiljaisuuden vallitessa ja ongelmitta. Kun kaksikko pääsi leiriin, Okraviiksi vapautti oppilaansa ja naukaisi hakevansa toisen heti aamunkoitteessa. Naaras heilautti mestarilleen häntää ja suuntasi sitten oppilaiden pesälle sukimaan kosteaa turkkiaan. Naaras nautti pesän lämmöstä ja hiljaisuudesta, joka ei kauaa kestänyt. Pian Kuutamotassu saapui oppilaiden pesään ja naaras siristeli jälleen silmiään. Talvikkitassu jatkoi turkkinsa sukimista ja silmäili välillä oppilasta.
"No, aiot kuitenkin sanoa jotain", Kuutamotassu naukaisi lopulta hetken oppilaan tuijotuksen jälkeen ja Talvikkitassu siristeli vielä kerran silmiään.
"En tiedä kannattaako minun tuhlata sanojani sinun kaltaiseen kissaan, olet kuitenkin yhtä hiirenaivoinen kuin siskosi. Vain Kimalaistassu voi epäonnistua yhtä lahjakkaasti", Talvikkitassu naukaisi hieman ylimielisesti. Sosiaaliset suhteet olivat sujuneet huonosti viime aikoina eikä naaras saanut paljoa ystävällisiä sanoja sanottuja. Hän kuitenkin edelleen tapitti mustavalkoista naarasta kiinnostuneen oloisena.
"Vai? Oletko kenties jotain parempaa, hm?" punaruskea kissa kysyi sitten viekkaasti.
"Voiko kissa joka ui hiirenkorvan kylmimpään aikaan olla jotain muuta kuin hiirenaivoinen?" Kuutamotassu vastasi sarkastisesti ja Talvikkitassu tuhahti naaraalle. Jokin toisen sarkastisessa olemuksessa kiehtoi naarasta ja hän halusi salaa ottaa naaraasta selvää. Talvikkitassu asettautui parempaan asentoon ja kohautti olkiaan tympääntyneenä edelleen Okraviikseen. Olisipa Mesitähti antanut hänelle paremman mestarin! Jopa Korppisiipi olisi ollut parempi vaihtoehto, mutta Kuutamotassu oli sitten vienyt emonsa pentutarhalle. Hänen takiaan hän joutui kestämään Okraviikseä!
"Osa kissoista omistaa harvinaisen katalan mestarin", Talvikkitassu naukaisi närkästyneenä ja venytteli takakoipiaan oikein suurieleisesti.

// Kuutamo? Toivottavasti en hitannut ihan väärin D:

"Lähdetään", sanoin partion jäsenille, jotka seisoivat kanssani piikkihernemuurin edustalla. Minttuliekki oli nimennyt minut ensimmäistä kertaa koskaan partion johtoon. Hienoinen jännitys oli varjostanut mieltäni koko aamupäivän, mutta kaikki se oli kadonnut, kun partio oli kerääntynyt ympärilleni. Olin partioinut lukuisia kertoja ja tiesin kyllä mitä tehdä. Minttuliekki oli nimennyt partioon lisäkseni Rastaskukan, Lieskakajon, Salamataivaan ja Irvitassun. Tarkoituksenamme oli kiertää Eloklaanin etelä- ja länsirajat.
Kerroin suunnitelmasta myös muulle partiolle päästyämme ulos leiristä. Lähdin johdattamaan heitä kohti nummia. Tarkkailin koko ajan ympäristöäni. En halunnut tulla vihollisen yllättämäksi, jos joku sellainen sattuisi pyörimään Eloklaanin reviirillä. Metsä vaikutti kuitenkin aivan normaalilta hiirenkorvan ajan metsältä. Siellä täällä ympärillämme oksat rasahtelivat metsän eläinten astuessa niiden päälle ja linnut visersivät laulujaan puiden oksilla. Taivas oli harmaa, mutta vettä ei ainakaan vielä satanut. Kenties loppupäivästä olisi luvassa sadekuuroja.
Metsämaisema vaihtui avaraan nummimaisemaan. Ruoho vihersi ja oli alkanut kasvamaan. Siellä täällä kasvoi kukkia, jotka olivat vasta nupulla. Muistin viime viherlehdestä sen, miten kaunis nummi olikaan viherlehden aikaan. Tarkkailin katseellani nummia ja pysyttelin edelleen valppaana. Metsässä vihollisen oli helppo hyökätä kimppuumme aluskasvillisuuden suojista, mutta nummilla se olisi haastavampaa. Näkisimme lähestyvän vihollisen jo kaukaa.
"Oletko ensimmäistä kertaa partion johdossa?" Lieskakajon ääni häiritsi keskittymistäni. Vilkaisin raidallisen kollin suuntaan.
"On", vastasin lyhyesti toivoen että soturi ei jatkaisi keskustelua enempää, vaan keskittyisi partiointiin. Käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Olin helpottunut, kun Lieskakajo pysyi vaiti. Hiljaisuus kuitenkin rikkoutui, kun punaturkkinen soturi avasi taas suunsa:
"Minäkin muistan, miltä tuntui johtaa partiota ensimmäistä kertaa." Vilkaisematta aivan kintereilläni kulkevaa kollia, vastasin hänelle rauhallisella, mutta vakavalla äänellä:
"Meidän pitäisi keskittyä partiointiin, ei keskustelemiseen." Sen jälkeen Lieskakajo vaikeni. Loppupartio sujui oikein mallikkaasti. Merkkasimme rajat, eikä niiden tuntumassa ollut jälkiä ulkopuolisista kissoista.

Leiriin palattuamme uskalsin taas rentoutua. Partioidessa ympärillämme ei ollut muureja, jotka pitivät viholliset loitolla, vaan olimme oman onnemme nojassa. Leirissä ympäristöä ei pitänyt koko aikaa tarkkailla, riitti kun välillä vilkuili piikkihernetunnelin suuntaan, jos joku ulkopuolinen sattuisikin kävelemään leiriin. Partio hajaantui kukin omiin touhuihinsa. Seurasin katseellani, kuinka Lieskakajo tassutteli kohti sotureiden pesää. Kolli ei mennyt pesään, vaan jäi istuskelemaan sen lähettyville.
Viime aikoinani tavoitteenani oli ollut tutustua eloklaanilaisiin ja selvittää, mitä soturius kullekin merkitsi. Välillä nimittäin tuntui, ettei yksikään soturi osannut arvostaa soturiutta ja sen tuomaa
vastuuta niin kuin minä. Sen huomasi erityisesti partioissa, joissa kissat keskustelivat niitä näitä ja aiheuttivat puutoksia ympäristönsä tarkkailussa. Astelin rennoin askelin raidallisen soturin luokse. Hän nosti vihreän katseensa minuun ja vaikutti yllättyneeltä.
"Ai, hei Pohjaharha", kolli lausahti kohteliaasti.
"Hei, saanko liittyä seuraasi?" esitin kysymyksen vakavailmeisenä. Lieskakajo ei empinyt, vaan nyökkäsi:
"Tietysti." Istuuduin alas parin hiirenmitan päähän kollista ja mietin hetken, miten voisin aloittaa keskustelun hänen kanssaan. En tuntenut Lieskakajoa erityisen hyvin, olin kylläkin kuullut hänen puhuvan usein ja paljon.
"Ei ollut tarkoitus olla tyly aiemmin. En vain tahdo altistaa itseäni ja klaanitovereitani vaaraan keskittymällä ympäristön sijasta keskustelemiseen", totesin rauhallisella äänellä, edelleenkin täysin ilmeettömänä katsoessani Lieskakajoa silmiin.

//Lieska?

Hallavarjo naurahti toiselle ja hymy kohosi hänen kasvoilleen, kun Sypressipentu naukaisi leirin olevan hänestä niin iso. Sypressipentu lisäsi vielä tämän olevan ensimmäinen kerta ulkona käydessä. Hallavarjosta oli mukava nähdä naaraspennun into, toinen oli niin nuori ja täynnä uteliaisuutta. Hallavarjo esitteli leiriä ja katsahti välillä pentuun, joka naukui hieman epäileväisesti ettei ollut tavannut ketään noista kissoista ennen.
"Ei siinä mitään, mene vain tutustumaan heihin, kun haluat", valkoturkkinen kissa maukaisi rohkaisevaisesti ja nyökkäsi sitten kissoja kohden, jonka jälkeen hän vilkaisi Hiilloskatsetta ja Nokilintua. Naaras tunnettiin puheliaana ja huolehtivaisena, kun taas kolli oli hieman jurompi ja äksympi tapaus. Hallavarjo ei tuntenut kaksikkoa kovin hyvin, toisaalta hän taas pohti, että olisi pitänyt tutustua klaaninvanhimpiin. Yleensä oppilaat tunsivat heidät parhaiten, kun ravasivat klaaninvanhimpien luona solkenaan. Sypressipentu naukaisi hymyillen tietäneensä klaaninvanhimmat ja yritti kurkotella leirin toiselle puolelle. Hallavarjokin vilkaisi sinne, mutta siellä ei tapahtunut mitään sen ihmeellisempää.
"Onko sinulla pentuja tai oppilasta?" naaraspentu kysyi uteliaana. Hallavarjo nyökkäsi toiselle rauhallisesti, mutta haikeana.
"Oli ja on. Halavaviiksi oli minun tyttäreni, Hillasielu taas on poikani", soturikolli naukaisi hiljaisella äänellä ja katsahti taivaaseen hiljaisena. Siellä Halavaviiksi oli, vartioimassa perheensä polkua. Hallavarjo piti häntänsä hiljaa paikoillaan ja katsoi sitten taas nuoreen kissanpentuun.
"Halavaviiksi oli hyvä kissa.. Hillasielukin on, tietysti. Molemmat ovat. Mutta oppilasta minulla ei ole tällä hetkellä, olen kyllä kouluttanut Korppisiiven soturiksi. Korppisiipihän oli sinun kanssa samaan aikaan pentutarhassa, kuningattarena tosin", Hallavarjo kertoi ja hymähti sitten. Pitäisi vain yrittää unohtaa. Tai ei, ei unohtaa. Pitäisi yrittää jaksaa jatkaa elämää ja vaalia Halavaviiksen muistoa kunnialla.
"Odotatko jo oppilasaikojasi innolla?" Hallavarjo kysyi Sypressipennulta reippaampana.

//Sypressi?

Kun tyttäreni valitti väsymystä, lähdin kulkemaan hänen rinnallaan pääaukion poikki kohti Litteäkiveä. Ilta oli vaihtunut alkuyöksi ja Hopeahäntä loisti kirkkaana pilevttömällä taivaalla. Leirissä vallitsi täysi hiljaisuus, kun eloklaanilaiset olivat siirtyneet pesiinsä nukkumaan.
"Laventelitassu ja emokin olisi varmasti tullut mielellään, mutta ollaanko kuitenkin kaksin? Toivottavasti Laventelitassu ei suutu, hänkin olisi varmasti mielellään viettänyt sinun kanssa aikaa", Talvikkitassu päästi suustaan huolestuneen naukaisun. Pudistin päätäni ja käänsin lohduttavan katseeni punaruskeaan oppilaaseen:
"Hän ymmärtää aivan varmasti. Laventelitassu on varmasti huomannut, miten paha mieli sinulla on ollut. Uskon, että hän on vain iloinen, kun olet taas oma itsesi." Talvikkitassu väläytti minulle pienen, kiitollisen hymyn, ennen kuin käperryimme vierekkäin sammalvuoteelleni makaamaan. Sipaisin kielelläni muutamat kerrat tyttäreni korvaa, aivan kuten olin tehnyt hänen ollessaan vasta pentu. Talvikkitassun kurkusta kumpusi hiljaista kehräystä, kun tämä nukahti vierelleni. Ennen kuin aloin itse nukkumaan, katselin naarasta sen verran, mitä hämärässä erotin. Isänä olo oli yhtä aikaa maailman ihaninta, mutta myös raskainta. Halusin jokaisen pentuni kasvavan kunnioitettaviksi, hyviksi kissoiksi.
Väsymys vei voiton, joten laskin hiljaa pääni sammaliin. Olin niin väsynyt, että nukahdin melkein saman tien.

Oli huojentavaa nähdä, kuinka Talvikkitassun käytös näytti muuttuneen heti keskustelumme jälkeen. Kiukkuisesta, sääntöjä rikkovasta oppilaasta oli taas tullut tunnollinen ja huomattavasti hyväntuulisempi. Parina viimeisenä yönä olin nukkunut harvinaisen huonosti. Unessani olin nähnyt Mahlahallan, Lauhalaukan ja Metsähallan kasvot vuorotellen. He tuijottivat minua niin syyttävästi, että kylmät väreet kulkivat edelleen selkäpiitäni pitkin ajatellessani unta. Olin kuitannut ensimmäisen unen vain sillä, että kolmikon kohtalo vaivasi minua edelleen. Mutta unen toistuessa, en saanut sitä pois mielestäni.
Heti herättyäni, olin suunnannut parantajan pesälle toivoen, että Liljatuuli tai Leimusilmä voisi auttaa minua.
"Liljatuuli? Leimusilmä?" huhuilin kaksikkoa päästyäni sairasaukiolle. Parantajaoppilaan musta pää pilkisti parantajan pesän sisältä. Kolli katsoi minua kysyvästi.
"Hei, Mesitähti. Onko kaikki hyvin?" kolli kysyi astuttuaan ulos pesästä sairasaukiolle. Hän silmäili nopeasti koko kehoni läpi keltaisilla silmillään. Pudistin hitaasti päätäni.
"Ei mitään akuuttia, minulla on kaikki hyvin. Tahdoin vain tulla kysymään, että oletteko te sattumoisin nähneet jotain erityisiä unia viime aikoina? Onko Tähtiklaani puhunut teille?" esitin kollille takellellen kysymyksiä. Leimusilmä kallisti päätään ja pudisti sitä vuorostaan.
"En ainakaan minä, eikä Liljatuulikaan ole kertonut mitään sellaista. Onko jotakin sattunut?" parantajaoppilas kysyi silmät suurina.
"En ole ihan varma. Lauhalaukan, Mahlahallan ja Metsähallan kohtalot piinaavat minua öisin. Olen nähnyt heistä unta kahtena yönä peräkkäin, voisikohan se tarkoittaa jotakin?" esitin parantajaoppilaalle kysymyksen toivoen, että hän olisi osannut vastata siihen. Leimusilmä katsoi minua hetken mietteliäänä ennen kuin naukui pahoitellen:
"Yritin selvittää heidän kohtaloaan Tähtiklaanilta viime puolikuun aikaan, mutta he eivät vastanneet. Tämä on vain hakuammuntaa, mutta ehkä sinun pitäisi käydä kysymässä sitä esi-isiltämme?"
Ehdotus ei suinkaan ollut huono, jonka vuoksi päätin tarttua siihen. Nyökkäsin kiitollisena.
"Kiitos, Leimusilmä. Taitaa olla parasta vaeltaa Kuulammelle heti tänä yönä", väläytin parantajaoppilaalle pienen hymyn.
"Oli ilo olla avuksi", Leimusilmä lausahti virnistäen, ennen kuin hyvästelimme toisemme ja poistuin takaisin pääaukiolle.

Koko päivä kului harvinaisen hitaasti. Aurinkohuipun aikoihin kävin harjoituksissa Kimalaistassun kanssa. Oli vaikeaa keskittyä oppilaan kouluttamiseen, kun päässäni pyöri vain tuleva retkeni Tähtiklaania tapaamaan. Tänään vuorossa olivat taisteluharjoitukset, jotka eivät koskaan olleet olleet Kimalaistassun vahvuus. Kimalaistassun koulutuksessa oli omat haasteensa naaraan puuttuvan etujalan vuoksi. Jouduin soveltamaan paljon ja keksimään uusia liikkeitä, joita myös Kimalaistassu voisi käyttää.
Olimme tänään harjoitelleet sitä, miten Kimalaistassu voisi tarvittaessa paeta viholliseltaan. Taistelu ei ollut hänen vahvuutensa, jonka vuoksi hänen olisi edes turha yrittää taistella kokeneempia taistelijoita vastaan. Naaras osasi taitavasti ennakoida vastustajansa aikeita, mutta itse taisteleminen tuotti hänelle hankaluuksia.
Harjoitusten päätyttyä aurinko oli yhä taivaanrannan yläpuolella. Olin jakanut tuoresaalista Minttuliekin kanssa ja kertonut hänelle aikeistani käydä Kuuluolalla sekä huolistani, jotka koskivat kadonnutta kolmikkoa. Minttuliekin mielestä oli ollut hyvä ajatus käydä jututtamassa Tähtiklaania.

Kun aurinko oli viimein lähtenyt, lähdin matkaan. Onnekseni en joutunut enää kulkemaan Kuuluolalle Kuolonklaanin reviirin poikki, vaan pääsin nopeasti perille maanalaisten tunneleiden kautta. Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat löytäneet tunnelit viime viherlehden aikaan.
Astelin varovaisesti melko ahtaaseen onkaloon, joka vei minut pilkkopimeään tunneliin. Tunnelissa olin ainoastaan viiksieni varassa. En nähnyt lainkaan eteeni. Olin kulkenut tunnelia pitkin muutamia kertoja, ja reitti alkoi olla jo melko selkeänä päässäni. Tiesin miltei joka mutkassa koska täytyi kääntyä ennen kuin seinä tuli vastaan. Kuljin oikeanpuoleista seinää pitkin niin, että viikseni hipoivat sitä.
Kuljettuani hyvän matkaa pilkkopimeässä tunnelissa, seinä viereltäni katosi. Saavuin aukiolle, jonka katosta paistoi sisään heikkoa kuunvaloa. Valon avulla osasin kävellä keskellä aukiota olevan lammen luokse. Kumarruin veden ääreen ja painoin pääni alas juodakseni lammen vettä. Ennen kuin suljin silmäni, näin kirkkaan valon. Peräännyin askeleen etäämmäs lammesta ja otin hyvän asennon. Esi-isät tuuduttivat minut uneen.

Heräsin metsässä. Tutut maisemat ympäröivät minut ja tiesin olevani Tähtiklaanin metsissä, vaikka viime vierailustani olikin kulunut aikaa. Lähdin kulkemaan varovaisin askelin eteenpäin sadunomaisessa metsässä. Otettuani muutaman askeleen, erotin kaksi tuttua tuoksua. En ollut varma, olinko enemmän helpottunut vai surullinen, kun näin kahden soturin astelevan eteeni.
Lauhalaukan ja Mahlahallan ilmeet olivat rauhalliset. Heidän turkkinsa olivat muuttuneet kimmeltäviksi, aivan kuten jokaisen tähtikissan turkeille kävi.
"Mitä oikein tapahtui?" se oli ainoa asia, jonka sain ulos suustani. Molempien tähtikissojen ilmeet vakavoituivat.
"Pysy valppaana. Tulee päivä, jolloin metsä ei ole turvallinen", Lauhalaukka henkäisi. Soturin kirkkaansininen katse oli porautunut syvälle vihreisiin silmiini. Olisin halunnut kysyä enemmän, mutta kaksikko hävisi edestäni. Hiljalleen koko metsämaisema alkoi mustua, kunnes katosi kokonaan.

“Mitä pidit, oletko ennen käynyt leirissä?” kolli kysyi ja hymyili minulle varovaisesti. Hymyilin itse takaisin leveästi. “Se on niin iso!” naukaisin ja hypähdin paikallani. “Tämä oli ensimmäinen kertani ulkona,” vastasin vielä naurahtaen iloisesti. “Olen muuten Hallavarjo,” valkoinen kolli esitteli itsensä. “Hallavarjo,” kuiskasin hiljaa. Nimi kuulosti pehmeältä ja kuvasti kollin turkkia hyvin. Katselin leiriä vielä - Litteäkivi jonka päällä päällikkö puhui ja sotureiden pesä! Oli paljon kaikkea muistettavaa ja varottavaa mutta oppilaana olisi vielä paljon enemmän. Katselin jonkun soturin menoa, kun tämä käveli leirin poikki toisen kissan luokse - tietäisimpä keitä nuo ovat. “En ole tavannut ketään noista kissoista ennen,” sanoin hieman epäilevästi. “Ei siinä mitään, mene vain tutustumaan heihin, kun haluat,” Hallavarjo naukaisi ja nyökkäsi muita kissoja kohden, “Tuossa ovat Hiilloskatse ja Nokilintu. He ovat klaaninvanhimpia,” hän kertoi. “Sen minä tiesin,” sanoin ja hymyilin taas. Olin iloinen siitä ettei soturi voinut kertoa minulle vain uusia asioita. Nostin ruskearaidallisen pääni ja kurkottelin katsomaan mitä leirin toisella puolen tapahtui. “Onko sinulla pentuja tai oppilasta?” kysyin Hallavarjolta uteliaana.
// Halla?

Korppisiipi pesi tänään Kuutamopennun turkkia erityisen huolellisesti. Hän ei jättänyt karvaakaan ojentamatta, ja Kuutamopennulla alkoi pikkuhiljaa olla hieman tukala olo. Hän katsahti taivaalle, jossa aurinko oli melkein saavuttanut lakipisteensä.
"Jännittääkö sinua?" heidän vieressään päivää paistatteleva Nokilintu kysyi yllättäen. Kuutamopentu käänsi katseensa isoemoonsa ja nyökkäsi. Häntä todellakin jännitti - oppilaaksi pääseminen oli kuin uuden luvun aloittaminen hänen elämässään!
"Kyllä se hyvin menee. Jos sinun isäsikin selvisi sen koulutuksen, niin kyllä sinäkin", vanha naaras raakkui kannustavasti ja hymyili lempeästi pojantyttärelleen.
Helppohan hänen on sanoa, Kuutamopentu ajatteli ja siirsi sitten huomionsa takaisin Litteäkiveen, jonka päälle Mesitähden pitäisi nousta hetkenä minä hyvänsä. Hän ei käynyt edes soturikoulutusta. Huolimatta vanhempiensa ja isovanhempiensa erakkotaustoista Kuutamopentu oli ylpeä juuristaan. Hiilihammas ja Korppisiipi olivat olleet mukana luomassa Eloklaanin tulevaisuutta, ja nyt Kuutamopennullakin oli etu ja oikeus olla osana sitä.
Korppisiipi nuolaisi hänen korvallistaan vielä kerran, jolloin Kuutamopentu sai myös tarpeekseen puunaamisesta ja vetäytyi kauemmaksi. Hän mulkaisi emoaan hiukan turhautuneena ja kallisti päätään alaspäin ylettääkseen rapsuttamaan korvantaustaansa takajalallaan. Korppisiipi huokaisi.
"Ja minä kun juuri sain sen niin siistiksi", hän harmitteli. Kuutamopentu pyöritteli silmiään.
"Ei epäsiisti turkki estä minua pääsemästä oppilaaksi!" hän vastasi ja pudisteli päätään. Hänestä alkoi tuntua, että emo hermoili hänen puolestaan enemmän kuin hän itse. "Seison tuolla edessä ihan vain hetken verran, eikä kukaan ehdi sinä aikana arvostella, kuinka hyvin tai huonosti olen laittautunut tilaisuutta varten."
Mustavalkoisen soturittaren naamalle levisi huvittunut hymy, joka sai myös Kuutamopennun kireän ilmeen pehmenemään. "Siinä olet kyllä oikeassa", Korppisiipi naukaisi. "Ehkä pari sojottavaa karvaa siellä täällä ei haittaa."
Kuutamopentu virnisti, ja juuri silloin hän kuuli Mesitähden kajauttavan kutsuhuudon aukion keskeltä. Pennun korvat ponnahtivat pystyyn ja hän kääntyi katsomaan päällikön suuntaan sydän pamppaillen. Nyt se oli menoa!
"Kuutamopentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Kuutamotassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Utusielu. Toivon, että Utusielu siirtää kaiken tiedon sinulle." Mesitähti oli kutsunut Kuutamotassun seisomaan eteensä, ja nyt hän kutsui hännän eleellä oppilaan uutta mestaria paikalle. Kuutamotassu tunsi turkkinsa väreilevän jännityksestä, kun kilpikonnalaikukas naaras tuli seisomaan hänen viereensä. Utusielu vilkaisi Kuutamotassua nopeasti ja hymyili.
"Utusielu, olet jälleen valmis ottamaan uuden oppilaan. Olet saanut hyvän koulutuksen, ja olet osoittanut olevasi hyvä opettaja ja luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle", Mesitähti jatkoi. Sen jälkeen seurasi osuus, jota Kuutamotassu oli odottanut sekä pelännyt - heidän olisi kosketettava neniä uuden mestarin kanssa koko klaanin nähden.
Utusielun rauhallinen olemus sai kuitenkin lopulta myös Kuutamotassun rentoutumaan, ja seremoniallinen ele sujui ongelmitta. Klaani toisti muutaman kerran uuden oppilaan nimeä, minkä jälkeen Kuutamotassu meni tervehtimään perhettään.
"Onneksi olkoon, Kuutamotassu", Hiilihammas maukui lämpimästi ja tuli koskettamaan kuonollaan tyttärensä otsaa. Myös naaraan vanhemmat sisarukset, Mehiläistassu, Ampiaistassu ja Kimalaistassu, kävivät lausumassa nopeat onnittelunsa, ennen kuin hävisivät mestareidensa kanssa jonnekin. Kuutamotassu toivoi voivansa lähentyä paremmin sisarustensa kanssa nyt, kun oli päässyt oppilaaksi.
"Oletko valmis lähtemään reviirikierrokselle?" Utusielu asteli hänen luokseen. Kuutamotassu katsahti uuteen mestariinsa silmät loistaen - hän oli odottanut kovasti pääsevänsä näkemään metsän ja nummet!
"Todellakin!" hän vastasi innostustaan peittelemättä. Vanhempi naaras naurahti ja käänsi sitten katseensa Hiilihampaaseen, joka katseli tytärtään lämpimästi Korppisiiven viereltä.
"Palautan hänet takaisin ehjänä", soturitar lupasi tabbykuvioiselle kollille, joka virnisti.
"Jos minä selvisin hengissä sinun oppilaanasi, niin kyllä selviää Kuutamotassukin", Hiilihammas vitsaili, ja vasta nyt Kuutamotassulle valkeni, että Utusielu oli toiminut mestarina myös hänen isälleen.
Utusielu myhähti ja kutsui sitten Kuutamotassun peräänsä hännän heilautuksella lähtiessään tassuttamaan leirin sisäänkäynnin suuntaan. Kuutamotassu seurasi hänen kannoillaan karvojaan innostuneena pörhistellen.

Kun Kuutamotassu palasi mestarinsa kanssa reviirikierrokselta, oli jo hämärää. Naaraan jokaista paikkaa särki, eikä hän tuntenut enää tassujaan. Hän ei ollut ikinä kävellyt niin pitkää matkaa!
"Mahdat olla väsynyt", Utusielu naukaisi myötätuntoisesti ja kosketti oppilaansa lapaa hännällään. "Käy hakemassa itsellesi syömistä tuoresaaliskasasta ja mene tekemään itsellesi peti."
Kuutamotassu ei pistänyt vastaan. Hänen ei kuitenkaan ollut nälkä, joten hän päätti tehdä ensin vuoteensa valmiiksi ensi yötä varten. Hän haki sammalia parantajan pesältä ja muotoilu siitä taitavasti itselleen sopivan nukkumapaikan, kuten Korppisiipi oli häntä opettanut. Hän oli emolleen kiitollinen siitä, että tämä oli valmistellut hänet niinkin hyvin.
Ennen nukkumaanmenoa Kuutamotassu kävi hakemassa vielä tuoresaaliskasasta hiiren ja hotki sen suihinsa nopeasti. Täysi vatsa pisti väsyttämään kahta enemmän, ja Kuutamotassu nukahtikin saman tien, kun hän käpertyi sammaliin.

Tuttu metsä ympäröi Kuutamotassua, kun hän heräsi unimaailmassa. Tällä kertaa hän heräsi lähellä jokea, joka oli esiintynyt hänen unissaan jo useampaan kertaan. Vaistomaisesti naaras kulki kohisevan veden äänen suuntaan, tietämättä oikein itsekään, mitä etsi.
"Hei."
Kuutamotassu tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun hän kuuli matalan äänen puhuvan hänelle. Hän käännähti hätkähtäen katsomaan rotevaa kollikissaa, jonka toinen korva oli revennyt. Naaras tunnisti kissan samaksi, jonka oli nähnyt unissaan aiemminkin. Koskaan ennen kissa ei ollut kuitenkaan puhunut hänelle saati sitten vaikuttanut edes tiedostavan hänen läsnäoloaan. Nyt jokin oli kuitenkin muuttunut.
"Hei", Kuutamotassu vastasi hieman epäröiden. Hän tutkaili muukalaista katseellaan. "Kuka sinä olet?"
Kissa katsoi häntä vaaleanvihreät silmät hämmennyksestä laajentuen. "Sinäkö kuulet minut?"
Kuutamotassu huiskaisi häntäänsä. "Ja näen." Kun kolli ei heti vastannut hänen kysymykseensä, hän kysyi uudelleen: "Kuka sinä olet?"
"Kysyjä esittäytyy ensin", kissa murahti ja katsoi Kuutamotassua epäluuloisesti.
Kuutamotassu mietti, olisiko tämä oikeasti voinut olla Tähtiklaanista, jos tämä ei edes tiennyt hänen nimeään. "Nimeni on Kuutamotassu, ja olen Eloklaanista", hän vastasi.
Kissa silmäili häntä hetken ikään kuin arvioiden ja naukui sitten: "Voit kutsua minua Tiikeriksi."
Kuutamotassu meni hiukan hämilleen. Miksi ihmeessä hän puhui unessaan jonkun erakon kanssa? Tuskin erakko oli kuullut Tähtiklaanista saati sitten toimi sen lähettiläänä.
"Tiikeri", Kuutamotassu toisti.
Tiikeri nyökkäsi. "Niin."
"Tiedätkö sinä mikä Eloklaani on? Et vaikuttanut ihmettelevän, kun kerroin olevani sieltä."
"Ehkä tiedänkin."
Kuutamotassu tunsi olonsa entistä hämmentyneemmäksi. Hänellä oli niin paljon kysyttävää. Miksi hän näki Tiikeriä unissaan, jos tämä ei kerran ollut edes klaanikissa? Mikä yhteys tällä kaikella oli mihinkään?
Ennen kuin naaras ehti esittää yhtäkään noista kysymyksistä, uni alkoi hälvetä. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen heräämistä, olivat Tiikerin vaaleanvihreät silmät.

Hallavarjo istui aukiolla vaihtamassa kieliä Viherkatseen, kumppaninsa kanssa. Kolli suki naaraan turkkia hitain vedoin ja nautti täysin siemauksin naarassoturin seurasta. Hän ei ollut päästänyt Viherkatsetta näkökentästään sitten sovinnon jälkeen ja oli pitänyt huolen, että hän oli toisen vierellä kaiken aikaa. He olivatkin siis myös partioineet yhdessä, syöneet yhdessä ja nukkuneet yhdessä. Hallavarjo kehräsi kumppanilleen, rakastavaiselleen ja ummisti hetkeksi silmänsä.
"Hallavarjo, katso. Yrittääkö Sypressipentu pakoon?" Viherkatse kysyi hiljaisella äänellä ja osoitti piikkihernetunneliin päin. Valkeaturkkinen kolli vilkaisi tunneliin, jonne pentu oli toden totta karannut.
"Odota tässä, minä palaan pian", Hallavarjo naukaisi hiljaa ja pudisteli päätään huvittuneena. Hallavarjo tassutteli sitten leirin suuaukolle ja kurkisti tunneliin. Sypressipentu, nuori tabbykuvioinen naaras tuijotteli ulos leiristä uteliaana. Hallavarjo tarttui pennun niskanahkaan ja vetäisi naaraan hellästi ulos tunnelista.
"Hei!" Sypressipentu huudahti peloissaan ja hieman närkästyneenäkin, kun vanhempi kolli oli saanut hänet kiinni.
"Hei pikkuinen, eipäs yritetä karata", kolli torui toista lempeästi ja naurahti, kun pentu puolustautui halunneensa tutkia leiriä.
"Eihän leiri ole tuossa suunnassa", valkea kissa naurahti huvittuneena pennun selitykselle.
"Esittelisitkö sinä leirin minulle?" Sypressipentu pyysi Hallavarjolta uteliaana ja hetken harkinnan jälkeen kollikissa nyökkäsi. Hän kaipasi kovasti omien pentujensa pentuaikoja ja toisaalta Hallavarjo halusi olla taas isä. Voisikohan hän..? Haluaisiko Viherkatse vielä joskus omia pentuja?
"Esittelisin sinulle mielelläni leiriä. Katsos, tuo naaras tuossa on kumppanini Viherkatse", Hallavarjo maukaisi ja osoitti käpälällään harmaanruskeaa naaraskissaa, joka hymyili pennulle lempeästi.
"Katsohan, tuota kutsutaan Litteäkiveksi. Mesitähti pitää siinä kokouksensa", valkea kissa aloitti hiljaisella ja rauhallisella äänellä leirin esittelyn. Hän ohjasi tabbykuvioista pentua hännällään kauemmaksi suuaukosta.
"Mesitähti myös nukkuu Litteäkiven alla, siellä on hänen oma pesänsä", Hallavarjo jatkoi ja katsoi sitten leiriä. Hän muisti vielä, kun oli tullut Eloklaaniin. Leiri ja klaanin toimintatavat olivat kuulostaneet hänestä uppo-oudoilta.
"Tuossa Litteäkiven takana taas on oppilaiden pesä, sen edustalla on Kultatassu ja Kimalaistassu", Hallavarjo esitteli oppilaat, jotka keskustelivat pesän edustalla. Kolli siirsi katseensa soturien pesään.
"Tuossa pesässä taas nukkuvat soturit", Hallavarjo naukaisi ja katsoi pesää, joka oli hänelle hyvinkin tuttu tapaus.
"Mitä pidit, oletko ennen käynyt leirissä?" kolli kysyi ja hymyili toiselle varovaisesti. Pentujen kanssa olo tuntui kollille aika luontevalta ja Sypressipentu vaikutti uteliaalta tapaukselta. Hallavarjon vihertävän keltaiset silmät katselivat naarasta lempeähkön rauhallisesti.

//Sypressi?

Nousin makuusijaltani pudistellen sammalia turkistani. Venyttelin jäykkiä jalkojani jotka eivät olleet vielä tottuneet nostamaan painoani. Olin nukkunut pitkään ja hyvin. Työnnyin ulos pentutarhasta. Kirkas valo miltei sokaisi minut. Räpyttelin silmiäni jotta tottuisin ensimmäisen aamuni ulkona ensimmäisiin auringon säteisiin. Haukottelin raukeana hyvistä yöunista. Maistelin ilmaa - uusia tuoksuja tulvi, joka puolelta. Vetristin käpäliäni ja tassutin edemmäs leirissä. En halunnut jäädä paikoilleni vaan tutkia joka nurkan ja kolon. Lähdin kävelemään eteenpäin ja satuin jonkun piikkiherne tunnelin eteen. Uskoin sen olevan reitti ulos leiristä joten väistin etten vain joutuisi syytetyksi ulos pyrkimisestä. Haistelin ilmaa ja huomasin yrttien tuoksun tulevan hieman takaani. Käännyin sinne ja tassuttelin kahden kiven luokse. Niiden halkeaman edessä oli pensas - tämä oli varmasti parantajan pesä. Palasin piikkihernetunnelille ja maistelin ilmaa - se tuoksui houkuttelevalta. Tassutin sisään siihen tunneliin. Yhtäkkiä minut vedettiin niskanahasta pois tunnelista. "Hei!" huudahdin peloissani - olinko jäänyt kiinni? "Hei pikkuinen, eipäs yritetä karata," valkoinen kolli torui. "En yrittänyt karata halusin tutkia leiri," puolustauduin. "Esittelisitkö leirin minulle?" kysyin uteliaana.
//Halla?

Hiirenkorvan suuret harjoitukset olivat päättyneet meidän voittoomme, mikä tuntui aivan uskomattomalta! Ampiaistassu oli voittanut viimeisen lajin, kiipeilyn, ja tiukka kilpailu oli päättynyt eduksemme. Tietenkään voitto ei kokonaan ollut Ampiaistassun ansiota, sillä minä ja Aurinkotassu olimme myös tehneet parhaamme ja pärjänneet hyvin. Ampiaistassu oli kuitenkin tuntunut koko joukkueen sankarilta, kun viimeisen kilvan pisteet oli julistettu ja pääsimme juhlimaan voittoa.
Alkoi vaikuttaa, että soturikoulutukseni oli hiljalleen tulemassa päätökseensä. Lieskakajo oli kertonut, että testaisi huomenna saalistustaitojani pienellä kokeella. Olimme viime aikoina tehneet haastavia harjoituksia; tänäänkin mestarini oli näyttänyt minulle erään edistyneemmän taisteluliikkeen. Metsästyspartioissakin Lieskakajo antoi minun toimia itsenäisemmin. Kaikki nämä merkit antoivat olettaa, että saisin soturinimeni aivan pian.
Taisteluharjoituksissa oli tullut kauhea nälkä, ja vatsani oli kurninut koko matkan takaisin leiriin. En kuitenkaan suunnannut vielä tuoresaaliskasalle, vaan askeleeni johdattivat minut klaaninvanhimpien luo. Lieskakajon ei ollut enää kuihin tarvinnut pyytää minua auttamaan klaaninvanhimpia - tein sen jo automaattisesti. Pidin siitä, ja olisin varmasti vieraillut heidän luonaan avustamassa, vaikka se ei olisi kuulunut velvollisuuksiini. Tällä kertaa tekemistä olikin ollut tavallista enemmän. Nokilinnun makuualunen oli tarvinnut uusia sammalia, vaikka vanhus oli kovasti vakuutellut toisin. Kirsikkakuonon turkkiin oli jäänyt neulasia, joten nyhdin nekin pois. Kun viimein astelin pesästä ulos, minun oli jo niin nälkä että näköä haittasi.
Asetuin oppilaiden pesän edustalle syömään mehukkaan näköistä hiirtä. Olin ehtinyt ottaa vain muutaman haukkauksen, kun kuulin jonkun tassujen äänten lähestyvän. Kohottaessani katseeni hiirestä huomasin tulijan olevan Kimalaistassu. Hän oli ollut kanssani samaan aikaan pentutarhassa, vaikka olikin hiukan nuorempi.
"Saanko liittyä seuraasi?" Kimalaistassu kysyi ja kuulosti korvaani hiukan ujolta. Minun kanssani ei onneksi tarvinnut ujostella, vaikka sekin oli tietysti aivan sallittua. Nyökytin siis oppilastoverilleni, sillä suu täynnä hiirtä en saanut sanoja ulos.
"Mi-Mitä sinulle kuuluu?"
Sain nielaistua hiireni ja hymyilin lämpimästi nuoremmalle naaraalle.
"Oikein hyvää", vastasin totuudenmukaisesti. "Aavistelen, että pääsen pian soturiksi. Lieskakajo on käyttäytynyt viime aikoina vähän siihen malliin."
Hengitin syvään raikasta hiirenkorvan ilmaa. Sen mukana nenääni osui tuttu yrttien tuoksu, joka vaikutti olevan peräisin Kimalaistassun suunnalta.
"Oletko käynyt parantajan pesässä?" kysyin kiinnostuneena, mutta hiukan huolissani. "Ethän ole satuttanut itseäsi?"

//Kimmo?

Talvikkitassusta tuntui, että hän halusi jäädä ikuiseksi ajaksi isänsä Mesitähden turkin lämpöön. He eivät olleet viettäneet aikaa näin sitten naaraan pentuaikojen. Kaikilla oli ollut omia kiireitä ja naaraskin oli yrittänyt keksiä itselleen tärkeää tekemistä. Lopulta karkailu ja muiden kiusaaminen oli jopa mennyt niin pitkälle, että hän oli ollut valmis uhraamaan soturinimensä. Talvikkitassu ei itse ymmärtänyt mikä häneen oli mennyt ja naaraan mieli suojeli oppilasta yrittämällä unohtaa viime aikojen tapahtumien yksityiskohdat. Lämpö läikähti Talvikkitassun sydämessä, kun Mesitähti suostui naaraan ehdotukseen. Naarasoppilas oli pelännyt isänsä vetoavan kiireisiinsä, joita päälliköllä oli riittänyt viime aikoina. Ja kyllä Talvikkitassu halusi ymmärtää, mutta samalla hän taas kaipasi molempiensa vanhempien huomiota kovasti. Naaras hetken harkitsi kysyvänsä pitäisikö heidän pyytää myös Laventelitassua ja Minttuliekkiä, mutta kumpaakaan ei näkynyt aukiolla. Talvikkitassu katsoi Mesitähden turkkiin murheellisena.
"Talvikkitassu, sinä et ole yhtään huonompi kuin muut oppilaat. Jokainen kehittyy omaan tahtiinsa, eikä sinun pidä verrata itseäsi muihin. Vaikka oletkin hieman ikätovereitasi jäljessä, se ei haittaa yhtään mitään. Sinulla on ollut vaikeaa viime aikoina. Olen ylpeä siitä, että uskallat nyt puhua minulle", Mesitähti kuiskasi tyttärensä korvaan. Punaruskea kissa kehräsi isänsä sanoille pienesti ja painautui nyt yhtä tiukemmin vasten kollin vaaleaa turkkia.
"Eikä kukaan ole vastuussa Vaahteratassun kuolemasta, se oli onnettomuus, jonka Tähtiklaani oli määrännyt tapahtuvaksi. Yksikään elävä kissa ei voi toiveillaan aiheuttaa onnettomuutta. Se oli vain surkeaa sattumaa, eikä ollenkaan sinun vikasi", kollipäällikkö huokaisi hiljaisella äänellä ja naaras nyökkäsi toiselle pienesti. Ei Talvikkitassu ollut koskaan pitänyt erakkosyntyisestä Vaahteratassusta, mutta ei naaras nyt mikään murhaajakaan ollut! Ei ainakaan halunnut olla. Pienen, mutta Talvikkitassusta ikuisuudelta kestävän hetken jälkeen he irtaantuivat toisistaan ja Mesitähti kysyi rauhallisesti millainen olo naaraalla oli nyt.
"Minulla on nyt parempi, niisk, olo. Ymmärrän nyt käyttäytyneeni hölmösti, kuin joku pahainen pentu!" Talvikkitassu nikotteli ja vaikka ei mitään sanonutkaan, alkoi hän nyt huolehtimaan siitä saisiko hän soturinimensä samaan aikaan muiden kissojen kanssa. Hänet ja Laventelitassu oltiin nimitetty yhdessä Ampiaistassun, Mehiläistassun ja Kimalaistassun kanssa. Millaisessakohan vaiheessa Ampiaistassu ja Mehiläistassu oli koulutuksensa suhteen? Talvikkitassu tiesi siskonsa edistyvän hienosti ja kateudensa takana hän oli naaraasta todella ylpeä. Kimalaistassusta Talvikkitassu ei edelleenkään välittänyt pätkääkään, mutta olisi parempi olla sanomatta sitä ääneen välttyäkseen kurjilta hankaluuksilta. Niitä hän ei tähän hetkeen kaivannut enää yhtään lisää.
"Minun pitäisi varmaan myös etsiä Okraviiksi tassuihini, heti huomenna", Talvikkitassu naukaisi hiljaa ja antoi myös jo turkkinsa asettua. Olihan Talvikkitassun turkki aina pystyssä ja takussa, mutta tunteiden purkauksen seurauksena se oli suorastaan räjähtänyt.
"Mennäänkö, minua väsyttää..", naarasoppilas naukui raukeana isälleen ja Mesitähti nyökkäsi tyttärelleen rauhallisesti. Talvikkitassu lähti sitten tassuttelemaan isänsä rinnalla, aivan toisen turkissa kiinni kohti päällikönpesää. Talvikkitassu ei muistanut koska viimeksi hän oli ollut siellä, mutta oliko sillä niin paljoa väliä?
"Laventelitassu ja emokin olisi varmasti tullut mielellään, mutta ollaanko kuitenkin kaksin? Toivottavasti Laventelitassu ei suutu, hänkin olisi varmasti mielellään viettänyt sinun kanssa aikaa", naaras naukui ja toivoi, että Laventelitassu ei näkisi tätä tilannetta sellaisena, että hän oli varastanut Mesitähden naaraalta. Oppilas oli kuitenkin fiksu. Talvikkitassu käpertyi kollin vierelle karvapalloksi ja Mesitähden sukiessa hänen korviaan, alkoi Talvikkitassu valua kohti Höyhensaaria.

//Mesi?

Aurinkotassu oli suostunut jakamaan myyrän kanssani, joten istahdin hänen seuraansa. Olimme leikkineet pentutarhalla joitain kertoja yhdessä ja olleet suurissa harjoituksissa samassa joukkueessa, joten pidin Aurinkotassua ystävänäni. Emme liiemmin olleet tutustuneet toisiimme, mutta tulimme hyvin toimeen keskenämme. Kollin kanssa juttu luisti aina ongelmitta, joka teki keskustelusta luontevaa.
Ruokailun jälkeen jäimme istuskelemaan toistemme seuraan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Aurinkotassu silmäili pääaukiolla oleskelevia kissoja. Siirsin itsekin katseeni pois keltaisesta oppilaasta ja katselin muiden eloklaanilaisten toimia. Kirsikkakuono ja Nokilintu istuskelivat kahdestaan klaaninvanhimpien pesän edustalla ja nauttivat hiirenkorvan auringon lämmöstä. Tai no lähinnä näytti siltä, että Kirsikkakuono yritti nauttia, mutta Nokilintu sen kun puhui taukoamatta.
"Ampiaistassu?" Aurinkotassun kysymys sai huomioni siirtymään vanhuksista pesätoveriini.
"Minkälaista siturinimeä toivot itsellesi?" keltainen kolli kysyi iloinen hymy kasvoillaan. Kysymys oli yllättävä, sillä en juurikaan ollut miettinyt, minkä nimen Mesitähti voisi edes antaa minulle. Oli hassua kuvitella, etten olisi ikuisesti Ampiaistassu, vaan soturikoulutuksen päätteeksi saisin uuden nimen, joka ei olisi enää -tassu.
"Hmm", pohdin mietteliäänä, "en minä oikeastaan tiedä, en ole miettinyt asiaa. Kenties Ampiaisturkki, koska turkillani on raitoja aivan kuten ampiaisillakin. Se tosin kuulostaa vähän tylsältä, joten toivon Mesitähden keksivän jotain parempaa." Virnistin leikkisästi Aurinkotassulle. Ajatukseni karkasivat keltaisesta kollista Kultatassuun ja hänen soturinimeensä. Naaras oli niin hyväsydäminen, että hänelle olisi sopinut nimeksi Kultasydän, se kuvasi täydellisesti hänen kaunista luonnettaan. Havahduin nopeasti takaisin keskusteluun Aurinkotassun kanssa, kun kolli avasi taas suunsa:
"Ampiaisturkki kuulostaa minun mielestäni kivalta, se sopisi sinulle."
"Kiitos", tokaisin leveästi hymyillen, "entä sinä? Minkälaista soturinimeä sinä toivot?"

//Aurinko?

Kimalaistassu istuskeli parantajanpesässä ja kuunteli Lijatuulen selitystä yrteistä. Naaras oli tullut opttelemaan yrttejä, jos hänestä olisi joskus apua, vaikka parantajille. Esimerkiksi taistelun alkaessa.
"Miten ja mihin hunajaa käytettiin?" Liljatuuli kysyi ja räpäytti silmiään. Naaraan kysymys oli helppo, sillä se oli vain pääteltävissä.
"Hunajaa, eikö sitä niellä ja se auttaa kipeään kurkkuun?" Kimalaistassu naukaisi hiljaisella äänellä ja väläytti sitten toivikkaan, epävarman hymyn. Liljatuuli nyökkäsi hyväksyvästi ja onnen kipinät sinkoilivat oppilaan vatsassa. Hän oli muistanut! Kimalaistassu katseli uteliaana, kun Lijatuuli lajitteli yrttejään ja yritti pysyä mahdollisimman kaukana toisesta, jotta ei olisi parantajanaaraan tiellä.
"Entäpä tämä?" tummanharmaan turkin omaava naaras kysyi ja siirsi kynnellään valkokukkaista, vahvatuoksuista kasvia lähemmäs Kimalaistassua. Raidallinen kissa mietti ja mietti parhaansa mukaan, mutta yrtin nimi ei vain tullut mieleen.
"Se on reunuspietaryrtti. Muistatko mihin sitä käytetään, Kimalaistassu?" Liljatuuli kysyi rauhallisella äänellä ja naarasoppilas nyökkäsi varovaisesti.
"Eikö sitä käytetä kuumeeseen?" Kimalaistassu naukaisi epävarmemmalla äänellä, mutta huokaisi helpotuksesta parantajan nyökkäävään.
"Se on vain yksi lukuisista käyttötarkoituksista, sitä voi käyttää moneen eri tarkoitukseen. Esimerkiksi myös valko- ja viheryskään, vaikka kissanminttu olisi ihanteellinen yrtti siihen. Reunuspietaryrtti sopii myös erilaisiin särkyihin, erityisen mainio se on päänsärkyihin", Liljatuuli selitti ja laittoi yrtin takaisin omalle paikalleen. Kimalaistassu nyökkäsi tmerasti, hän muistaisi ja osaisi tämän ensi kerralla. Ainakin naaras teki parhaansa!
"Tässä kaikki tältä erää. Aputassut kelpaavat aina yrttien keruuseen, voit pyytää veljeltäni luvan lähteä joku kerta mukaani", Liljatuuli naukaisi rauhallisesti ja väläytti pienen hymyn Kimalaistassulle.
"Hei sitten Liljatuuli ja kiitos, kun jaksoit pitää minulle pienen oppitunnin yrteistä!" Kimalaistassu naukaisi kiitollisena ja heilautti toiselle hyvästiksi häntäänsä. Naaras lähti nilkuttaen takaisin aukiolle, jossa hän nyt vihdoin näki kuka oli aiheuttanut pesään kuuluneet kiljunta ja itkuäänet. Ne olivat lähtöisin Talvikkitassusta, mutta tilanne taisi olla jo rauhoittunut, vaikka aukiolla olikin vielä uteliaita silmäpareja. Kimalaistassu huomasi ilokseen Kultatassun yksin oppilaiden pesällä aterioimassa. Hiilihammas oli kehottanut häntä hankkimaan ystäviä ja Kimalaistassu oli järkeillyt, että Kultatassu oli mukava. Viettihän hänen veljensä Ampiaistassukin naaraan kanssa aikaa! Ei toinen voisi olla ilkeä. Pörhöturkkinen lähti nilkuttamaan kohti hunajanväristä kissaa ja hymyili naarasoppilaalle epävarmasti.
"Saanko liittyä sinun seuraasi?" Kimalaistassu kysyi ujosti ja muisteli kuinka Kultatassua oltiin pidetty aina pentutarhan siisteimpänä pentuna. Olihan naaras ollut muita vanhempi.
"Mi-mitä sinulle kuuluu?" Kimalaistassu änkytti ja meinasi mennä sanoissaan sekaisin.

//Kulta?

Talvikkitassu oli painautunut vasten valkeaa turkkiani. Naaras kertoi kaipaavansa Kärsämöpentua. Pennut olivat olleet vastasyntyneitä, kun Tyrskytassu oli vienyt yhden tyttäristäni. Olin kuitenkin varma, että pentuetovereilla oli jonkinlainen pysyvä side toistensa kanssa, vaikkeivät he koskaan olisivatkaan keskustelleet toistensa kanssa.
Tuntui pahalta nähdä Talvikkitassu niin surkeana, mutta suru oli aina parempi kuin viha. Olinkin varma, että jokaisen vihamielisen kissan sisällä kyti suuri suru, jota he eivät osanneet käsitellä. Ei kukaan ollut pohjimmiltaan paha, vaikka saattoikin antaa sellaisen kuvan itsestään muille. Talvikkitassu kertoi huolestaan, että muut hänen ikätoverinsa olisivat häntä edellä koulutuksessa. Oppilas ei antanut minulle suunvuoroa, esittäessään jo seuraavan kysymyksen:
"Voisinko nukkua ensi yön sinun vieressäsi?"
Kysymys sai minussa aikaan valtavan lämpöisen tunteen. Talvikkitassu oli loppujen lopuksi minun pieni tyttäreni, joka yhä kaipasi opastusta ja rakkautta. Tiesin, etten voisi vastata kieltävästi hänen kysymykseensä.
"Tietysti", kuiskasin hiljaa ja sipaisin kielelläni oppilaan punaista turkkia. Kurkustani kumpusi hiljaista kehräystä.
Keskustelu Talvikkitassun kanssa sai taas uudenlaisen käänteen, kun naaras toi esille uuden, suuren murheensa:
"Oliko Vaahteratassun kuolema minun vikani? Toivoin, että hän saisi rangaistuksen Tä-tähtiklaanilta, kun hän kisasi niin huonosti ja sitten tapahtui mitä tapahtui..." Sanojen seurauksena tunsin, kuinka rintaani puristi. Koin olevani surkea isä, kun en ollut huomannut sitä kaikkea, mitä tyttäreni mielessä liikkui. Olin laiminlyönyt hänet ja Laventelitassun ja keskittynyt aivan liikaa päällikön tehtäviin. Saatoin vain kiittää Tähtiklaania siitä, että virhettä ei ollut vielä myöhäistä korjata.
"Talvikkitassu, sinä et ole yhtään huonompi kuin muut oppilaat. Jokainen kehittyy omaan tahtiinsa, eikä sinun pidä verrata itseäsi muihin. Vaikka oletkin hieman ikätovereitasi jäljessä, se ei haittaa yhtään mitään. Sinulla on ollut vaikeaa viime aikoina. Olen ylpeä siitä, että uskallat nyt puhua minulle", kuiskasin Talvikkitassun korvaan. Naaras päästi pienen kehräyksen ja painautui entistä tiukemmin vasten turkkiani.
"Eikä kukaan ole vastuussa Vaahteratassun kuolemasta, se oli onnettomuus, jonka Tähtiklaani oli määrännyt tapahtuvaksi. Yksikään elävä kissa ei voi toiveillaan aiheuttaa onnettomuutta. Se oli vain surkeaa sattumaa, eikä ollenkaan sinun vikasi", huokaisin. Olimme vielä hetken aivan hiljaa kiinni toisissamme, ennen kuin taas irtaannuin etäämmäs tyttärestäni. Toisin kuin aiemmin, nyt hän nosti vihreän katseensa hitaasti minuun.
"Millainen olo sinulla nyt on?" kysyin rauhallisella äänellä.

//Talvikki?

Olin juuri sukimassa turkkiani sammalvuoteella, kun kuulin oppilaiden pesän ulkopuolelta tutun äänen. Se kuului mestarilleni Salviakatseelle, joka huhuili nimeäni. Venyttelin hieman raajojani noustessani, kunnes hipsin ulos pesästä.
“Olemmeko menossa harjoittelemaan? Ei kai kiipeilyä?” naukaisin heti ensimmäisenä, kun kohtasin naarasmestarin vihertävän keltaiset silmät. Salviakatse pudisteli päätään. Nykyään mestarini oli minua kohtaan melko ystävällinen, vaikka edelleen hän ei puhunut paljoa muusta kuin koulutuksestani. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä tiesin soturin olevan taitava mestari, ja tiesin oppivani häneltä paljon.
“Emme tänään. Voisit nyt käydä vaihtamassa klaaninvanhimpien sammalet, saat sitten syödä sen jälkeen”, Salviakatse ohjeisti. “Kannattaa mennä aikaisin nukkumaan, sillä lähdemme huomenna heti aamusta auringonnousun aikaan harjoittelemaan. Harjoittelemme sitten kiipeilyä, enkä ota asiasta mitään vastaväitteitä. Sinun on korkea aika oppia viimeiset perusteet, jotta pystymme keskittymään vahvempien taitojesi hiomiseen.”
“Selvä sitten”, huokaisin, mutta ryhdistäydyin heti huokaukseni jälkeen. Tiesin kyllä, että kiipeilyharjoitukset olisivat joka tapauksessa olleet edessä, vaikka niitä olisin kuinka yrittänyt vältellä. Minun piti vain hyväksyä tilanne, eikä syyttää mestariani asiasta. Eihän minusta tulisi ikinä soturia ellen pystyisi yksistä kiipeilyharjoituksista selviytymään. Muistin kuitenkin edelleen, kuinka olin lipsunut alas liukkaalta jäiseltä puunrungolta ja mätkähtänyt lumiseen maahan. Nyt oli sentään sään puolesta paremmat mahdollisuudet onnistua. Olin myös innoissani siitä, miten Salviakatse oli puhunut vahvempien taitojeni hiomisesta. Sen täytyi tarkoittaa sitä, että minulla oli jo perusteet jotenkin hallinnassa - vaikka ei mestarini mitään siitä suoraan puhunutkaan.
“Hei sitten!” hihkaisin viimein Salviakatseelle ja erkanin tabbykuvioisesta naaraasta. Ensi alkuun ajattelin käydä keräämässä vanhat sammaleet pois, ja vasta sitten kävisin hakemassa parantajan pesästä uusia. Klaaninvanhimpien pesä sijaitsi lähellä pentutarhaa. Pentutarha toi mieleeni muistoja ajoilta, jolloin ei ollut tarvinnut huolehtia mistään muusta kuin nukkumisesta ja syömisestä. En kuitenkaan olisi halunnut palata niihin aikoihin, sillä rakastin kouluttautumista soturiksi. Sukelsin karhunvatukkapensaan suojissa sijaitsevaan pesään, jossa tällä hetkellä vain Kirsikkakuono oli paikalla. Vanha pariskunta oli klaaninvanhimman sanojen mukaan juuri ruokailemassa. Hyvä niin, ainakin hommastani tulisi astetta helpompi.
“Tulin vain vaihtamaan sammalet! Ei tähän kauaa aikaa uppoa”, totesin laihalle naaraalle pirteänä ja aloin rullaamaan vanhoja sammalia kasoihin, jolloin ne olisi huomattavasti helpompi kuljettaa ulos pesästä. Hetken päästä kuulin askelia pesän ulkopuolelta. Pian sisään työntyikin punaruskea kolli mustilla raidoilla. Irvitassu. Olimme olleet joskus lähipäivinä harjoittelemassa yhdessä saalistusta, mutta muuten vanhemman oppilaan kanssa en aikaani viettänyt. Kollin leuasta puuttui puolet ja hän oli tämän takia melko hurjan näköinen. En uskaltanut kysyä siitä mitään, mutta ei se minua sen puoleen muuten haitannut. Irvitassu oli kuitenkin eloklaanilainen ihan siinä missä muutkin. En vain halunnut vaikuttaa loukkaavalta, jonka takia välttelin kohdan katsomista.
“Mitä sinä täällä, Irvitassu?” kysyin, vaikka selvästi näytti siltä, että oppilas oli määrätty minua auttamaan. Oppilas loi vihreän katseensa minuun.
“Rastaskukka lähetti”, soturioppilas naukaisi nopeasti ja palasi sitten tekemään samaa kuin minäkin. Irvitassulta vanhojen sammalien rullaaminen ja kasaaminen onnistui nopeammin. Olihan toinen varmasti suorittanut sammalienvaihtotehtävän jo useaan kertaan oppilasuransa aikana.
“Pitäisikö sinun viedä jo osa noista vanhoista pois niin minä voisin sillä aikaa kasata nämä loput?” kysyin, ja äänessäni oli hieman epävarma sävy johtuen siitä, että kyselin tällaista asiaa klaanin vanhimmalta oppilaalta. “Ja jos pystyisit vielä hakemaan uutta tilalle samalla?”
“Käy”, Irvitassu sanoi samalla nyökäten. Ei mennyt kauaakaan, kun kolli oli jo ehtinyt kadota pesästä sammalkasan kanssa.
“Teiltähän tämä käy nopeasti”, Kirsikkakuono lausui lempeästi hymyillen. Hymyilin klaaninvanhimmalle takaisin, vaikka oikeastaan homma oli nopeutunut Irvitassun tulon jälkeen. Jatkoin seuraavan sammalkasan tekemistä ja yritin itsekin nopeuttaa työskentelyä. Siinä vaiheessa pesän ulkopuolelta alkoi kuulumaan ääniä. Ei ollut epäilystäkään kenelle ääni kuului. Talvikkitassu. Hätä tuntui laittavan sydämeni sykkimään. Jätin nopeasti hommani kesken ja kiiruhdin ulos pesästä. Vilkuilin ympärilleni ja pian paikansin Talvikkitassun isämme rintaan painautuneena. Sisareni kiljui, huusi ja itki. Moni silmäpari seurasi tapahtumaa ja pesistä muutama muukin asteli ulos tarkastamaan, mitä aukiolla tapahtui. Kasvoillani oli järkyttynyt ilme, kun Irvitassu palasi luokseni roikuttaen hampaissaan uutta sammalta.
“Pitäisikö meidän jatkaa? Tuskin sinä voit nyt tehdä asialle mitään”, Irvitassu sanoi ja sujahti ohitseni takaisin hämärään pesään. Oppilas oli oikeassa. En minä olisi osannut mennä lohduttamaan Talvikkitassua. Mesitähti oli siihen hommaan paljon parempi. En täysin edes ymmärtänyt sitä, miksi Talvikkitassu reagoi niin voimakkaasti. Enemmänkin sisälläni pisti kateus siitä, kuinka lopuksi naaras painautui vasten isän turkkia ja sai tämän jakamattoman huomionsa osakseen. Se sai minut kääntymään kannoillani ja palaamaan Kirsikkakuonon sekä Irvitassun luokse.
“Mitä siellä aukiolla oikein tapahtuu?” Kirsikkakuono kysyi. Kerrankin pysyin itse hiljaa, joten Irvitassu joutui sanomaan jotain vastaukseksi, vaikka yleensä kolli olikin vähäpuheisempaa sorttia. Jatkoimme sammalien vaihtoa täydessä hiljaisuudessa, joka ei tuntunut yhtään helpottavalta. Se sai minut vain ajattelemaan sitä, miten Talvikkitassu oli joutunut vastaavanlaiseen pisteeseen. Hän oli ollut muita kohtaan inhottava suurista harjoituksista lähtien, ja hän oli tuntunut laiminlyövän koulutustaan useita kertoja. Olisiko minun pitänyt ottaa asia puheeksi hänen kanssaan? En ollut kyennyt juttelemaan asiasta, kun en halunnut itse kuunnella jatkuvaa valitusta suurten harjoitusten tuloksista. Halusin jo unohtaa asian ja siirtyä eteenpäin, sillä se tuntui välillä painavan omaakin mieltäni sekä vaikuttavan koulutukseeni.
“Valmista!” hihkaisin viimein, kun olimme saaneet Irvitassun kanssa uudet vuoteet muotoiltua. Kirsikkakuono naukaisi kiitoksen tyytyväisenä työhömme. Oli oikeastaan ollut hyvä, että olin palannut hoitamaan homman loppuun. Pieni ajatusprosessi oli myös tehnyt ihan hyvää. Nyt oli jo parempi mieli. Aukiolle palatessamme Irvitassu lupautui viemään vielä loput sammaleet pois, joka tarkoitti sitä, että pääsisin ruokailemaan. Nälkä ilmoittikin jo itsestään, kun vatsani kurni kuuluvasti. Tuoresaaliskasa näytti herkulliselta ja täydeltä, nyt kun hiirenkorvan aika oli tuonut riistaa takaisin runsain mitoin. Enää ei tarvinnut säännöstellä syömisen kanssa. Nappasin kasasta itselleni oravan ja se hampaissani etsin itselleni mukavan paikan leirin laitamilta. Pieni jännitys seuraavan päivän kiipeilyharjoituksista johtuen haittasi ruokailuani, mutta sain sen pian siirrettyä taka-alalle siirtyessäni seuraamaan leirissä puuhailevien kissojen arkea.

Talvikkitassu osan kyynelistään tassuunsa ja kohensi asentoaan, kun Mesitähti perääntyi hiirenmitan päähän tyttärestään. Naaras piti siitä, kun Mesitähti kumartui hitaasti hänen tasolleen. Naaraasta tuntui, kuin kolli olisi silloin enemmän läsnä. Talvikkitassu laski kuitenkin katseensa etukäpäliinsä ja jatkoi nyyhkyttämistä. Oppilas kuitenkin kuunteli isäänsä, joka alkoi naukumaan. Mesitähti aloitti ymmärtävänsä, ettei häviäminen tuntunut mukavalta. Kuitenkin elämä heittäisi aina uusia haasteita eteen, joista pitäisi vaan selvitä ja jos jäisi vellomaan, ei huomaisi kuinka hienoja asioita ympärillä tapahtui. Talvikkitassu nyökkäsi ja pieni toivon pilkahdus kävi hänen rinnassaan, ehkä kollipäällikkö unohtaisi rangaistusosuuden? Naaraan nyyhkytys hellitti hieman ja Mesitähti jatkoi sitten. Naaras luimisti korviaan häpeissään, kun Mesitähti sätti häntä rumasta puheesta ja naukui jokaisen eloklaanilaisen olevan arvokas omana itsenään. Talvikkitassu oli kommentoimassa jotain, mutta päällikkö keskeytti hänet. Talvikkitassun sydän pamppaili odottaessaan Mesitähden seuraavaa puheenvuoroa.
"Sinun on nyt ryhdistäydyttävä, mikäli tahdot jonain päivänä ansaita soturinimesi. Jatkuva karkailu ja toisten nälviminen ei ole soturin käytöstä. Jos tällainen jatkuu, minun on annettava sinulle rangaistus", valkoruskea kolli huokaisi päätään pudistellen. Talvikkitassu ei aluksi kommentoinut mitään. Häntä hävetti hieman, olihan hän käyttäytynyt aika pentumaisesti.
"Anteeksi", naaras sai sanotuksi, mutta ei kehdannut vielä nostaa katsettaan tassuistaan. Häpeä laskeutui hänen päälleen, mutta samalla naaras oli helpottunut. Hän oli välttänyt rangaistuksensa!
"Kaipaan Kärsämöpentua, hän olisi ollut varmasti hyvä tässä kilpailussa", Talvikkitassu niiskaisi, vaikka ei ollut koskaan siskoonsa tutustunut. Talvikkitassu tassutteli sitten Mesitähden luokse ja painautui toista vasten. Hän halusi vain olla isänsä sylissä, naaras oli kaivannut toista kovasti ja viime kuiden padot olivat vihdoin murtuneet. Mykkäkoulu, mökötys ja riehuminen oli vaihtunut itkuun, kyyneleisiin ja läheisyydenkaipuuseen vanhemmiltaan.
"Ny-nyt Laventelitassukin on varmasti minua edellä koulutuksessa. En halua olla viimeinen, en vain halua! Ampiaistassukin on ni-niin taitava ja ka-kaikki muut", Talvikkitassu jatkoi itkuaan ja rutisti Mesitähteä. Hän ei halunnut isänsä lähtevän viereltään.
"Voisinko nukkua ensi yön sinun vieressäsi?" punaruskea kissa pyysi hiljaisella, hauraalla ja särkyvällä äänellä. Isoksi kissaksi kasvaminen tuntui hurjalta ja nyt hän halusi olla taas kuin pentu.
"Oliko Vaahteratassun kuolema minun vikani? Toivoin, että hän saisi rangaistuksen Tä-tähtiklaanilta, kun hän kisasi niin huonosti ja sitten tapahtui mitä tapahtui...", Talvikkitassu nyyhkytti. Talvikkitassu tunsi kuinka kyyneleet olivat kastelleet hänen turkkinsa märäksi ja samalla Talvikkitassusta tuntui hieman tyhmältä. Tässä hän vollotti, melkein keskellä aukiota isänsä turkkiinsa! Talvikkitassu hymyili sitten hieman hassusti. Hänen hymyynsä oli sekoittunut anteeksipyyntöä, häpeää ja myös kaihoa. Olisipa Kärsämöpentu täällä heidän kanssaan! Välillä naaras mietti millainen naaraasta olisi kasvanut. Olisivatko heistä tulleet parhaat ystävät? Tapaisiko hän siskoaan koskaan? Sitä hän ei tiennyt...

//Mesi<3

Hallavarjon ajatukset elivät Halavaviiksessä. Mitä naaras mahtoikaan puuhata Tähtiklaanissa? Oliko toisella siellä ystäviä vai pelottikohan naarasta kenties? Hallavarjosta tuntui pahalta, että hän ei isänä saanut olla pentunsa tukena. Kollista tuntui kuin hän olisi pettänyt rakkaimpansa. Valkeaturkkinen kolli katsoi Mesitähteen, joka oli myös hieman hiljainen. Miettiköhän kolli omia menetyksiään? Kärsämöpentukin oli riistetty niin julmalla tavalta Mesitähdeltä ja Minttuliekiltä... Olikohan naaraspentu enää edes elossa? Toinen olisi nyt oppilas, kuten Talvikkitassu ja Laventelitassu oli. Hallavarjon ottaessa puheeksi suuret harjoitukset, Mesitähti pahoitteli tyttärensä käytöstä ja naukaisi keskustelevansa hänen kanssaan myöhemmin tänään. Kollikissa katsoi päällikköään myötätuntoisesti.
"Ei sinun pidä olla pahoillaan Talvikkitassun puolesta, et ole vastuussa tyttäresi sanomisista. Tuossa iässä pennut tuppaavat kokeilemaan rajojaan ja saattavat sanoa mitä sylki suuhun tuo. Kyllä heistä kasvaa vielä kelpo kissakansalaisia ja teidän pentunnehan ovat muuten tätä välikohtausta lukuunottamatta ihastuttavia. Laventelitassukin on niin hyväkäytöksinen ja Rastaskukkakin auttoi minua hetki sitten partiossa, kun pudotin riistani!" Hallavarjo naukui lempeällä äänellä ja kuunteli mietteliäänä, kun Mesitähti naukui pohtivansa oliko hän laiminlyönyt isällisiä vastuitaan.
"Aina voit aloittaa isän vastuusi nyt, puhut tänään tyttärellesi. Hän on varmasti pohjimmiltaan fiksu kissa, ehkä hänellä on jotain mielenpäällä ja sen takia karkailee jatkuvasti leiristä? Se voi olla Talvikkitassun omantakeinen avunhuuto, jos hän ei kehtaa tai muuten vain halua pyytää apua. Tiedä noista nuorukaisten aivoituksista", valkeaturkkinen kissa aukaisi ja partion matka jatkui rauhakseltaan. Hallavarjo keskittyi ympäristönsä tarkkailuun ja ajattelemattaan koko ajan haki kadonnutta kaksikkoa. Heidän etsimiseen kolli oli keskittynyt Halavaviiksen kuoleman jälkeen, hänestä tuntui että kaikki katosivat kollin ympäriltä. Vaikkei hän edes ollut tuntenut Mahlahallaa ja Lauhalaukkaa! Olivat he kuitenkin olleet soturin klaanitovereita ja täten tärkeitä, vaikkeivat läheisiä. Hallavarjolla ei ollut kovin paljoa ystäviä ja se tuntui hieman surkelta. Hän oli ollut Eloklaanissa niin kauan! Oli kollilla onneksi Hiilihammas, vanha tuttava, jonka kanssa he viettivät aina välillä aikaa. Hallavarjo päätti, että hän ryhdistäytyisi ja hankkisi ystäviä. Hallavarjo kuuli rasahduksen ja hätkähti sen voimasta. Mesitähtikin oli kuullut saman ja päällikkö etsikin merkkejä lähtistöllä olevasta kissasta. Kummankaan kissan silmiin ei kuitenkaan osunut mitään, joten Hallavarjo laittoi rasahduksen saaliseläimen piikkiin. Kollin matka jatkoi eikä hän rasahdusta miettinyt enää sen enempää. Hallavarjo ja Mesitähti jutustelivat niitä näitä matkalla leiriin. Leiriin paluu sujuikin joutuisasti ja kolli tunsi lämpimän tunteen rinnassaan. Ehkä elämä alkaisi taas pian voittamaan ja näyttämään hyvyytensä. Hallavarjo heilautti häntäänsä hyvästeiksi partion muille jäsenille ja oli itse lähtemässä etsimään perhettään, mutta Mesitähti pysäytti hänet. Hallavarjo kääntyi hieman yllättyneenä valkoruskean kollikissan puoleen ja kallisti päätään. Mesitähti naukui, että Hallavarjo olisi tervetullut hänen seuraansa vaikka keskellä yötä. Hallavarjon kasvoille kohosi ujonpuoleinen, mutta kiitollinen ja lämmin hymy.
"Kiitos, Mesitähti. Arvostan tuota todella. Ja jos sinä koskaan tarvitset juttuseuraa tai apua, olet aina tervetullut minun seuraani. Vaikka sinäkin sitten keskellä yötä! Ja muista, olen puolellasi aina. Tapahtui mitä tapahtui", valkoturkkinen kolli naukaisi ja lähti sitten kulkemaan kohti sotureiden pesää. Hän tulisi olemaan Mesitähdelle uskollinen elämänsä loppuun asti ja vielä Tähtiklaanissa asti. Hallavarjo asteli sotureiden pesään helpottuneena ja huojentuneena, hänestä tuntui kuin Halavaviiksen kohtalo alkaisi saada loppunsa. Ehkä suru pian vaihtuisi lämpimiin muisteloihin, joita Hallavarjo voisi vaalia. Kolli oli luvannut vaalia jokaisen kuolleen läheisensä muistoa sydämessään ja elämässään sen loppuun asti. Hallavarjo löysi Viherkatseen heidän yhteiseltä pediltään ja katsoi naarasta anteeksipyytävänä.
"Anteeksi, Viherkatse. Olen ollut aivan kamala kumppani, minun olisi pitänyt olla teidän tukena, mutta suru sai minusta otteen enkä osannut päästää irti", Hallavarjo naukui murheellisena ja asettautui Viherkatseen päälle suojaksi.
"Lupaan olla parempi ja suojella teitä tästä edespäin kaikelta. Aion olla parempi isä ja kumppani", Hallavarjo naukui hiljaisella äänellä. Kolli hengitti kumppaninsa lämmintä ja turvallista tuoksua, se tuntui hyvältä ja rauhalliselta. Hallavarjo rutisti naarasta käpälillään ja suki toisen korvantaustoja rauhallisena. Hallavarjo halusi vain olla siitä, siitä tuntui olevan kokonainen vuodenaika, kun hän oli nauttinut naarassoturin seurasta. Kollia kadutti asiat mitä hän oli tehnyt, miten huono kissa hän oli. Mutta sitä ei saisi tekemättömäksi, pitäisi vain olla parempi.

Olin saanut Talvikkitassun puhumaan, ja se helpotti omaa tilannettani huomattavasti. Nyt tiesin tarkalleen, mistä oikein kiikasti. Oli kuitenkin surullista, millä tavalla punaruskea naaras puhui klaanitovereistaan. Hänen reaktionsa kuitenkin kertoin, miten valtavan iso asia häviäminen oli hänelle ollut. Sinänsä en ollut yllättynyt Talvikkitassun reaktiosta, mutta sen suuruus oli tullut yllätyksenä. Naaras oli aina ollut varsinainen tuittupää, mutta tällaista purkausta en aiemmin ollut nähnyt.
Oppilas oli painautunut vasten turkkiani ja itki armottomasti. Minun kävi häntä sääliksi ja halusin saada hänet paremmalle tuulelle. Oli vaikeaa yrittää pysyä jämäkkänä päällikkönä, kun toisella oli niin paha mieli. Peräännyin noin hiirenmitan päähän Talvikkitassusta ja kumarruin hitaasti hänen tasolleen. Oppilaan vihreät, itkuiset silmät laskeutuivat nopeasti hänen etukäpäliinsä, kun toinen nyyhkytti onnettomana edessäni.
"Ymmärrän, että häviäminen ei ollut mukavaa. Se voi tuntua isolta asialta, mutta usko pois, suru helpottaa kyllä. Aina tulee uusia haasteita ja pettymyksiä, joista sinun vain selviydyttävä. Jos jäät vellomaan yhteen epäonnistumiseen, et välttämättä huomaa, miten paljon hyviä asioita ympärilläsi tapahtuu", päätin aloittaa lempeästi, jotta Talvikkitassu voisi hieman rauhoittua ja kasata itseään. Naaras piti edelleen katseensa visusti maassa, mutta nyyhkytys oli hellittänyt.
"Ei kuitenkaan ole lainkaan reilua, että syytät häviöstä joukkuetovereitasi ja puhut heistä niin rumasti. Jokainen eloklaanilainen on arvokas siinä missä sinäkin, ja vaikka heiltä uupuisikin silmä, korva tai jalka, se ei tee heistä millään tavalla vähempiarvoisia", ääneni muuttui nyt hieman ankarammaksi, mutta minun oli vaikeaa pysyä kovana. Tiesin kuitenkin, että Talvikkitassun oli opittava puhumaan klaanitovereistaan nätimmin ja tulemaan heidän kanssaan toimeen.
"Sinun on nyt ryhdistäydyttävä, mikäli tahdot jonain päivänä ansaita soturinimesi. Jatkuva karkailu ja toisten nälviminen ei ole soturin käytöstä. Jos tällainen jatkuu, minun on annettava sinulle rangaistus", huokaisin hiljaa päätäni pudistellen. En pitänyt rangaistuksen antamisesta, sillä pelkäsin sen kasvattavan kuilua minun ja klaanitovereideni välillä. Olin kuitenkin lupautunut pitämään huolen siitä, että klaanilaiset noudattivat määrättyjä sääntöjä, joten minun oli toimittava niin kuin toimin.

//Talvikki?