Talvikkitassu huokaisi helpotuksesta, hän oli onnistunut välttämään Mesitähden ja partion kohtaaminen. Naaraan itsetunto kohentui taas hieman ja itsevarmempana Talvikkitassu lähti tarppomaan hiirenkorvaisessa metsässä. Tyytyväisenä hän ravisteli turkkiaan ja hyräili hieman. Talvikkitassu teki loikkia metsässä ja heittäytyi selälleen märkään maahan. Hän kierähti ympäri ja lähti sitten juoksemaan. Naaras oli kyllä harjoitellut, mutta vain itsekseen ja vain taistelua sekä juoksemista. Ne hän taitoi kyllä hyvin! Talvikkitassun punaruskea turkki erottui hiirenkorvaisesta metsämaisemasta hyvin ja naaraan turkin väri oli syy siihen, miksi hän ei pitänyt lehtikadosta sitten yhtään! Talvikkitassun oli vaikea maastoutua valkoiseen maisemaan punaruskean turkin kera. Juostessaan Talvikkitassu nautti vauhdin suomasta hurmasta ja antoi tuulen pörröttää jo valmiiksi pörröistä turkkiaan. Talvikkitassun käpälät rummuttivat maata ja naaras hyppäsi sulavasti kaatuneen puunrungon ylitse. Hops, noin vain! Samassa naaraan maistellessa ilmaa hänen sieraimiinsa leijaili jäniksen tuoksu ja Talvikkitassu hiljensi vauhtiaan. Pitkäkorva oli kulkenut tästä hetki sitten, siitä joku saisi mainion aterian! Talvikkitassu lähti hajujälkeä ja naaraan askelet kuljettivat hänet lähemmäs Kuolonklaanin reviiriä. Talvikkitassun sydän pamppaili, toivottavasti jänis ei ollut suunnannut vihollisklaanin puolelle. Soturilain rikkomisesta oppilas ei perustanut, vaikka salaa ajattelikin, että heidän reviiriltään lähtenyt jänis kuului heille! Talvikkitassu tiesi kuitenkin, että muut kissat eivät nähneet asiaa samalla tavalla, joten hän ei voisi ominpäin muutella soturilakia. Mutta kun hän olisi päällikkö, niin tämä kyllä tulisi takuulla Talvikkitähden soturilakiin! Nuoresta naaraasta oli luonnollinen jatkumo, että hän ottaisi paikan päällikkönä, kunhan hänen vanhemmistaan aika jättäisi. Sen Talvikkitassu ei kuitenkaan toivonut tapahtuvan aikoihin! Hänen vanhempansa eläisivät toivottavasti vielä useiden vuodenaikojen ajan. Talvikkitassun seuraama hajujälki päättyi kuin päättyikin Kuolonklaanin rajalle ja hetken hän jopa harkitsi hakevansa pitkäkorvan, mutta päätti sitten noudattaa soturilakia. Talvikkitassu huokaisi turhautuneena, miten kaikki tuntuikin menevän näin pieleen? Samassa Talvikkitassu tajusi jotain. Jos Mesitähden partio oli lähtenyt leiriin, kolli voisi löytää sieltä hänen mestarinsa ja -! Talvikkitassu nielaisi, hän voisi ehkä vielä ehtiä ennen partiota. Ehkä he olisivat vaikka löytäneet kadonneet Mahlahallan ja Lauhalaikan, tai-! Oli miten oli, nyt naaraalle oli tullut kiire. Talvikkitassu juoksi niin kovaa kuin käpälistään pääsi leiriin. Naaras hyppelehti ja varoi eteen tulleita kiviä ja kantoja. Toivottavasi partio olisi jäänyt saalistamaan pidemmäksi aikaa. Vai oliko se edes ollut saalistuspartio? Äh, ei Talvikkitassu tiennyt. Pian leiri häämötti hänen näkökentässään ja Talvikkitassu hidasti vauhtiaan. Nyt naaras suorastaan mateli ja yritti kulkea mahdollisimman huomaamattomasti. Kissa sipsutti hiljaa kohti piikkihernetunnelia ja livahti sen kautta leiriin. Oppilas yritti hyödyntää muurin varjoja ja hipsi kohti klaaninvanhimpienpesää, jonka kohdalla hänen katseensa kohtasi Mesitähden kanssa. Naaras nielaisi ja suorastaan kutistui päällikön edessä. Mesitähti nousi nopeasti ylös ja käveli tyttärensä luokse ripeästi.
"Okraviiksi kertoi, että olit taas luvatta metsässä", kolli aloitti tiukasti, siirtyen välittömästi suoraan aiheeseen. "Tiedät varmasti hyvin, ettei niin saa tehdä", Mesitähti mourui, mutta laski sitten ankaran katseensa. "Olen huomannut, että jokin painaa mieltäsi. Puhu minulle, Talvikkitassu. Sinun ei tarvitse puida yksin mielessäsi asioita, jotka ovat vaikeita. Tiedät kai, että jos näin jatkuu, et voi ansaita soturinimeäsi. Sinun olosikin helpottuu, jos keskustelet pahan olon pois", valkoruskea kolli maukui ja katsoi tytärtään isällisen tiukasti, mutta lempeästi. Hetken punaruskea naaras ajatteli, että hän pakenisi, mutta istuutui sitten.
"Minä, öh. Minä olen niin vihainen! Ne typerät hiirenkorvan harjoitukset, joukkueeni hävisi hiirenaivoisten kissojen takia. Miksi sinun piti laittaa minun joukkueeseeni huonoja kissoja, kuten Kimalaistassu ja Vaahteratassu?! Heidän takiaan meidän joukkueemme hävisi! En halunnut olla joukkueessa kolmijalkaisen mutanttikissan kanssa, miten tuollainen voi edes olla eloklaanilainen oppilas!!" Talvikkitassu aloitti ja loppua kohden hänen äänensä muuttui lähes kiljunnaksi. Aukiolla olevien kissojen katseet kääntyivät kaksikon puoleen.
"MINÄ HALUAN OLLA VOITTAJA!!" Talvikkitassu kiljui täyttä kurkkua kuin pahainen pentu ja lopulta purskahti itkuun.
"Minä en saanut edes taistella", naaras vollotti nyt täydestä sydämestään ja painautui isänsä turkkiin. Pettyneenä hän nyyhkytti ja välillä taas kyyneleet tulvivat hänen poskilleen. Harjoituksista aiheutunut harmi vyöryi nyt yhtenä jysäyksenä Mesitähden turkkiin ja naaras ei edes välittänyt, vaikka koko klaani olisi nähnyt hänen purkauksensa.

// Mesi-iskä?

Tuntui pahalta nähdä oma klaanitoveri niin surkeana mitä Hallavarjo oli. Valkea soturi oli menettänyt miltei puolitoista kuuta sitten tyttärensä, eikä suru näyttänyt helpottavan lainkaan. Olin huomannut hänen alakulonsa ja halunnut auttaa kollia. Tiesin itsekin, miltä oman pennun menettäminen tuntui.
Karpalonenän kuolemasta oli jo aikaa, mutta edelleen ikävöin poikaani, joka oli menettänyt henkensä Tyrskytassun kynsissä. Kaurisunen kuolemasta ei ollut kauaakaan, kolli oli menehtynyt Lehtikadon aikana viheryskään. Loistotassun menetys ei ollut niin pysyvä, sillä hän oli muuttanut emonsa kanssa kaiketi kaksijalkalaan, kuten Aurinkokajo oli suunnitellut. En uskonut näkeväni poikaani enää koskaan. Eikä tietenkään saanut unohtaa pientä Kärsämöpentua, jonka Tyrskytassu ystävineen oli riistänyt meiltä. Ruskea kolli oli vienyt pennuistani kaksi. Pahinta oli, etten tiennyt, mikä Kärsämöpennun kohtalo oli lopulta ollut. Saattoi olla, että hän oli yhä elossa tai sitten ei.
Keskustelumme pysyi aluksi Halavaviiksessä, mutta kääntyi Hallavarjon aloitteesta toisaalle. Tuntui hyvältä kuulla, että klaanitoverini pitivät minua hyvänä päällikkönä. Se oli paras lahja, mitä päällikkö saattoi klaaniltaan saada. Valkea kolli otti puheeksi Talvikkitassun ja hänen tylyn käytöksensä, jonka varmasti kaikki olivat huomanneet. Leikkimielellä järjestetyt hiirenkorvan alun suuret harjoitukset olivat olleet Talvikkitassulle iso juttu. Naaras oli ottanut harjoitukset niin tosissaan, että oli ilmeisesti suuttunut siitä, ettei hänen joukkueensa sijoittunut ensimmäiseksi.
"Olen pahoillani, jos hän on ollut inhottava sinua kohtaan. Luulen, että minun täytyy keskustella vakavasti hänen kanssaan myöhemmin tänään", naukaisin päätäni pudistellen. Hallavarjo katsoi minua myötätuntoisesti.
"Ei sinun pidä olla pahoillaan Talvikkitassun puolesta, et ole vastuussa tyttäresi sanomisista", kolli sanoi ja väläytti minulle pienen hymyn.
"Niin, mutta ehkä olen laiminlyönyt vastuutani hänen isänään. Okraviiksi on kertonut, että Talvikkitassu koettelee rajojaan karkailemalla leiristä luvatta jatkuvasti", kerroin soturille. Olin huolissani tyttärestäni ja hänen tulevaisuudestaan. Päästäkseen soturiksi, hän ei voisi jatkaa sääntöjen rikkomista.

Partio jatkoi matkaa kaikessa rauhassa. Keskityin lähinnä tarkkailemaan ympäristöämme, jotta mikään tai kukaan ei pääsisi yllättämään meitä.
Joitain kuita sitten Mahlahalla, Lauhalaukka ja Metsähalla olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Eloklaanilaisten hajujäljet olivat päättyneet joessa olevaan aukkoon, mutta Metsähallan jäljet olivat vieneet aina reviirin rajan taakse. Kahden soturin kohtalo oli piinannut minua pitkään, erityisesti öisin. He olivat kai joutuneet veden varaan, mutta kukaan ei tiennyt, oliko se koitunut heidän kohtalokseen. Hyvällä tuurilla kaksikko saattoi olla elossa, jos virta oli vienyt heidät kauas Eloklaanin reviiriltä. Toivo heidän paluustaan oli lähestulkoon mennyttä, ei kukaan enää odottanut heidän palaavan hengissä. Kuiden kuluessa heistä puhuminen oli lopetettu, ja nyt enää vain harvoin kuulin heidän nimensä mainittavan pääaukiolla.
Kävellessämme metsässä, olin kuulevinani lähistöltä rasahduksen. Vaikka kuinka yritin etsiä merkkejä lähellä olevasta kissasta, ketään ei näkynyt. Ilmassa ei leijaillut epämääräisiä hajuja, joten jätin asian sikseen. Kaiketi äänen oli päästänyt jokin eläin, joka piileksi jossain läheisessä pensaikossa.
Yllätyksekseni matkan varrelle tupsahti tuttu hajujälki, joka kuului epäilemättä Talvikkitassulle. Naaras oli mennyt tästä hetki sitten yksin. Yritin silmäillä ympäristöäni hieman tarkemmin, jos olisinkin sattunut näkemään tyttäreni jossain. Metsä oli kuitenkin aivan hiljainen, eikä missään näkynyt kissan kissaa. Toivoin hartaasti, että Talvikkitassu oli metsässä Okraviiksen luvalla.

Päästyämme takaisin leiriin, kukin partion jäsen lähti omille teilleen, kiittäen ensin partiosta muita jäseniä. Ennen kuin päästin Hallavarjon liukenemaan paikalta, pysäytin hänet.
"Odota", naukaisin, kun kolli oli jo ehtinyt kääntää valkean selkänsä minulle. Hän kääntyi yllättyneenä puoleeni.
"Jos koskaan tarvitset juttuseuraa, niin älä epäröi tulla luokseni. Minulle on tärkeää, että kaikki eloklaanilaiset voivat hyvin. Olet tervetullut seuraani vaikka keskellä yötä, jos siltä tuntuu", lausahdin lämpimällä äänellä. Hallavarjon kasvoille hiipi ujonpuoleinen, mutta kiitollinen hymy.
"Kiitos, Mesitähti", valkoturkkinen kolli sanoi ennen kuin lähti kulkemaan kohti sotureiden pesää.
Ajatukseni palasivat takaisin Talvikkitassuun. Kiersin katseellani leiriä toivoen, etten löytäisi hänen mestariaan aukiolta. Ikävä kyllä, näin raitaturkkisen kissan istuskelevan yksinään leirin seinustan liepeillä. Okraviiksi näykki ajatuksissaan varpusta, eikä huomannut heti minun lähestyvän häntä. Päästyäni parin ketunmitan päähän, vaaleanruskea kolli nosti vihreän, aavistuksen verran tympiintyneen katseensa minuun. Tunnistaessaan tulijan, Okraviiksen ilme muuttui hitusen ystävällisempään suuntaan. Soturi sylkäisi suustaan höyheniä, voidakseen esittää minulle kysymyksen:
"Oliko sinulla asiaa?"
"Oli, tahdon keskustella Talvikkitassusta. Löysin hänen tuoreet hajujälkensä juuri äsken metsästä. Oletko tietoinen, että hän on leirin ulkopuolella yksin?" esitin kysymyksen mahdollisimman kohteliaasti kollille, sillä tiesin hänen olevan toisinaan hieman äkkipikainen. Okraviiksen kasvoille kohosi tympääntynyt ilme hänen kuullessaan sanani.
"Taasko se pirulainen on karannut? Hänen koulutuksensa käy mahdottomaksi tottelemattomuuden vuoksi. Meidän piti mennä auringonlaskun jälkeen harjoittelemaan, mutta voin vannoa, ettei hän ole lähdössä mihinkään palattuaan omalta retkeltään", raidallinen soturi pihisi päätään pudistellen. Kollin häntä piiskasi ilmaa, hän tosiaan oli jo kyllästynyt Talvikkitassun metkuihin, eikä se sinänsä ollut ihmekään.
"Sovitaanko niin, että pidätte tämän illan vapaana, niin minä keskustelen Talvikkitassun kanssa?" ehdotin varovasti, jotten suututtaisi kollia enempää. Okraviiksi tuhahti ja pyöräytti silmiään.
"Aivan sama. Pidäkin huoli, että hän tottelee minua jatkossa", kolli murahti. Okraviiksen vihaisuus sai oloni epämukavaksi, joten katsoin parhaalta lähteä paikalta. Ymmärsin hänen turhautuneisuutensa, mutta Talvikkitassu kaipasi nyt ymmärrystä, eikä vihaa ja raivoa. Hän oli vasta nuori, ja nuoret olivat toisinaan ajattelemattomia.

Odottelin leirin pääaukiolla pitkään, ennen kuin Talvikkitassu suvaitsi palata leiriin. Naaras hiipi hiljaa piikkihernetunnelista pääaukiolle, yrittäen hyödyntää muurien varjoja. Naaras ei kuitenkaan onnistunut välttämään katsettani, ja hän taisi huomata sen itsekin. Katseemme kohtasi, kun Talvikkitassu oli miltei klaaninvanhimpien pesän kohdalla. Nousin nopeasti ylös ja kävelin ripein askelin tyttäreni luokse.
"Okraviiksi kertoi, että olit taas luvatta metsässä", aloitin tiukasti menemällä suoraan aiheeseen, "tiedät varmasti hyvin, ettei niin saa tehdä." Ankara katseeni kuitenkin hiipui, kun siirryin seuraavaan aiheeseen:
"Olen huomannut, että jokin painaa mieltäsi. Puhu minulle, Talvikkitassu. Sinun ei tarvitse puida yksin mielessäsi asioita, jotka ovat vaikeita. Tiedät kai, että jos näin jatkuu, et voi ansaita soturinimeäsi. Sinun olosikin helpottuu, jos keskustelet pahan olon pois."

//Talvikki?

Talvikkitassu oli karannut leiristä, ties kuinka monennen kerran! Naaras tiesi, että hän saisi pian siitä sanktiota, Okraviiksioli viimeksi pitänyt hänelle asiasta pitkän puhuttelun ja laittanut hänet rangaistukseksi siivoamaan leiriä. Naaras oli vältellyt vanhempiaan, jotta ei saisi heiltä asiasta huutoja.. Talvikkitassu ei välittänyt, hän oli vihainen typerälle Eloklaanille. Erityisen vihainen typerälle joukkueelleen! Hän oli tehnyt kaikkensa voiton eteen ja muut olivat menneet häviämään. Naaras oli mököttänyt Laventelitassulle häviöstä lähtien ja kiusasi Kimalaistassua joka kerta, kun he vain osuivat samaan aikaan oppilaiden pesälle. Talvikkitassu halusi juosta ja hakata jokaista puuta niin lujaa, että se hajoaisi. Tähän mennessä hän ei ollut onnistunut kuin juoksemisessa, kumma juttu. Naaraan ilme oli hyvin tyytymätön ja hän näytti siltä, että olisi niellyt kokonaisen ketun raadon. Mutta tämä oli pahempaa, Talvikkitassu oli hävinnyt. Hän ei taatusti osallistuisi enää ikinä mihinkään tälläiseen typerään huonon joukkueen kanssa! Niiden takia hän oli hävinnyt, erityisesti Kimalaistassun ja Vaahteratassun. Miten ne kaksi olivatkon kerta toisensa jälkeen suoriutuneet niin surkeasti?! Ja miksi hän ei ollut päässyt kaksintaisteluun, vaan Laventelitassu! Kaikkihan tiesivät, että hän oli Laventelitassua parempi taistelija. Talvikkitassun koulutus oli jopa edennyt hieman tahmeasti, sillä naaras oli angastannut mestarilleen ja joutunut suorittamaan kerta toisensa jälkeen rangaistuksia. Vaikka suurista harjoituksista oli kulunut jo jonkinmoinen tovi, mököttäisi Talvikkitassu asiasta niin kauan, kunnes saisi jotain muuta aihetta mököttää. Tai aiheen kehuskella jollain. Ehkä hänen pitäisi napata kettu, se olisi kyllä todellinen voitto! Sitten naaras olisi paljon parempi, kuin voittajajoukkue. Mutta mistä ihmeestä hän löytäisi ketun? Talvikkitassun olisi mietittävä, hänen olisi toimittava viisaasti! Naaraan taistelutaidoilla hän kyllä voittaisi vaikka sata kettua, se oli täysin saletti. Naaras jatkoi vihaista rymistelyään kohti Sekametsää ja luimisteli korviaan. Talvikkitassun tielle osui laho puu ja naaras hakkasi sitä etukäpälillään vihaisena. Kyyneleet kihosivat oppilaan silmiin, kaikki tuntui niin epäreilulta! Kaikki olivat hiirenaivoisia! Hän takuulla piilottaisi piikkejä myös Ampiaistassun, Kultatassun ja Aurinkotassun pesiin! Vaahteratassu oli mennyt kuolemaan, hän ei taatusti veisi toisen hautapaikalle mitään tervehdyksiä. Korkeintaan risuja, mitäs oli kiipeillyt niin huonosti. Talvikkitassu pohti, että olikohan naaraan kuolema rangaistus häviöstä? Todennäköisesti. Talvikkitassu tuhahteli itsekseen ja katseli Sekametsän jokia mietteliäänä. Tulva oli vienyt monen kissan hengen, onneksi naaraan perhe ja läheiset olivat säästyneet siltä. Pilvitassu taasen hylkäsi Eloklaanin ja oli ryhtynyt kotikisuksi. Se kuului asioihin mitä punaturkkinen naaras ei hyväksynyt. Pilvitassu oli petturi, petturi joka oli lähtenyt pakoilemaan vastuitaan. Naaraasta sellainen oli oksettavaa, entä jos tulisi taistelu? Pilvitassu olisi kaksijalkojensa huomassa eikä tekisi mitään auttaakseen Eloklaania! Talvikkitassun kurkusta kumpusi pieni ja hiljainen murina. Talvikkitassu huokaisi syvään ja yritti rauhoittua. Hänen turkkinsakin oli mennyt tapansa mukaisesti sotkuun ja oli täynnä selvittämättömiä takkuja, mitä naaras ei jaksanut juuri nyt sukia. Hänen turkkinsa muistutti hyvin vahvasti naarasoppilaan elämää, yhtä sotkuun menneitä molemmat! Talvikkitassu katseli Sekametsää ja lopulta nosti ravinsa juoksuun. Talvikkitassu pinkoi minkä koivistaan pääsi ja nautti vauhdun hurmasta. Tuuli tuiversi oppilaan kasvoilla ja hymy, mitä Talvikkitassun kasvoilla ei harjoitusteen jälkeen ollut näkynyt, piirtyi naaraskissan kasvoille. Että Talvikkitassu sitten rakasti juoksemista! Mikään muu ei nollannut hänen päätään yhtä hyvin, kun juokseminen. Hän antautui tuulelle ja juoksi metsässä sulavasti. Talvikkitassu voisi todellakin tehdä tätä ikuisesti. Talvikkitassu kiihdytti vielä hurjempaan vauhtiin, kunnes hän kuuli partion ääniä. Talvikkitassu nielaisi, eikä! Hän jarrutti niin, että törmäsi melkein lähimpään puuhun ja kipitti sitten suuren puun taakse piiloon. Hänen epäonnekseen tuossa partiossa oli Mesitähti, naaraan isä! Talvikkitassu yritti tasata kiihtynyttä hengitystään, hänen pitäisi jotenkin päästä livistämään tästä pinteestä. Mesitähti antaisi tyttärensä taatusti kuulla kunniansa, jos hän saisi naaraan kiinni karkureissultaan. Talvikkitassu ei kuitenkaan katunut sitä, olihan hän edelleen vihainen joukkueelleen. Se kuka olikaan keksinyt hiirenkorvan suuret harjoitukset, oli takuulla itse yksi hiirenaivoinen katti! Talvikkitassu lähti varovaisesti hiippailemaan kohti vapautta, naaraan onneksi metsässä oli paljon puita! Kunhan vain Mesitähti ei tajuaisi hänen hajujäljen kuuluvan Talvikkitassulle, niin oppilas selviäisi pälkähästä. Talvikkitassu kulki hissukseen puiden välissä ja varoi askeleitaan hyvin tarkkaan. Hän ei saisi astua yhdenkään kepin tai muun rapisevan päälle. Lopulta naaras pääsi partion jäsenistä tarpeeksi kauas ja huokaisi helpotuksesta. Hän oli turvassa! Talvikkitassu jäi hetkeksi tasaamaan hengitystään ja odottelemaan, että partio siirtyisi lähemmäs leiriä. Sitten hän voisi jatkaa juoksemista ja kenties jopa saalistaa.

//Mesi kunhan Hallan ja Mesin tuokio on ohi?

Lieskakajo nyökytteli Helmipilkulle myötätuntoisesti, kun naaras vastasi pitävänsä uimisesta, mutta uppoavansa pohjaan kiven lailla paksun turkkinsa vuoksi.
"Sääli juttu! Mutta olemme samassa veneessä tämän takia, molemmat haluaisimme uida, mutta me emme vain osaa", kolli naurahti huvittuneena ja Helmipilkku naurahti hänen sanoilleen. Naaraskissa kysyi sitten haaveiliko Lieskakajo jostain ja hänen ei tarvinnut miettiä haaveitaan kauaa.
"Haaveilen, että olisin hyvä ja arvostettu soturi. Ja tietenkin siitä, että paras ystäväni Kharon palaisi Eloklaaniin!" raidallinen kissa naukaisi iloisella äänellä ja lisäsi mielessään, että hänelle riittäisi nuoren kollikissan onni.
"Entä sinä, onko sinulla unelmia?" raidallinen kissa uteli ja sai vastaukseksi, että nuorempi naaras unelmoi pentujen ja kumppanien lisäksi monista ystävistä.
"Kuulostaa hyviltä haaveilta. Ja kuules, Tähtiklaanilla on tapana toteuttaa meidän haaveemme. Usko pois vain, ne käyvät kyllä toteen", Lieskakajo mourui rennolla ja iloisella äänellä. Helmipilkun katsellessa aukion meininkejä ja menoja, soturikolli päätti jatkaa turkkinsa sukimista. Hän suki takakoipeaan pitkin vedoin ja hänen viiksensä värähtelivät aukiolla viipyilevästä hennosta tuulesta. Lieskakajo nautti aukion hälinästä, täysi hiljaisuus oli hänelle usein liikaa. Soturi oli menevä tapaus, hän ei halunnut vain makoilla rauhakseen paikoilla. Lieskakajon tassut alkoivat liikuskella hermostuneesti, hän inhosi tätä tunnetta käpälissään. Hänen olisi pian pakko päästä liikkumaan, paikallaan olo oli välillä vaikeaa aktiiviselle kissalle. Naaras kääntyi lopulta taas paikallaan vispaavan Lieskakajon puoleen ja katsahti kollin liikehdintää hieman kummastuneena. Naaras kysyi sitten varovaisesti hymyillen haluaisiko Lieskakajo olla naaraan ystävä ja kolli väläytti toiselle ystävällisen hymyn.
"Totta kai, olen mielelläsi sinun ystäväsi! Tassua päälle, eikös?" raidallinen kissa naukui ystävällisesti ja tarjosi toiselle tassuaan paiskattavaksi. Helmipilkku vaikutti raidallisesta kissasta mukavalta tapaukselta ja toiselta oli hyvä veto etsiä ystäviä. Klaanissa oli ystävien kanssa helpompaa, Lieskakajo tiesi sen vallan hyvin. Lieskakajo oli hyvin kiitollinen Nokkospilvestä, naaras oli auttanut häntä jaksamaan vaikeiden aikojen ylitse ja vielä niiden jälkeenkin. Kolli tunsi hyvin lämpimiä tunteita Nokkospilveä kohtaan ja huomasikin usein aukiolla vain etsivänsä naarasta. Lieskakajon vihreät silmät viipyilivät aukion kissoissa pitkään, kunnes hän käänsi katseensa jälleen uuteen ystäväänsä.
"Tahdotko lähteä ulos leiristä? En välittäisi enää istuskella paikoillani, se tuntuu tassuissa", Lieskakajo selitti, mutta ei odottanut naaraan ymmärtävän mitä hän tarkoitti. Tutkimuksiensa mukaan muut eivät kokeneet paikallaoloa kihelmöivinä tunteina tassuissa.

//Helmi?

Lintujen pirteä sirkutus raikasi metsässä ja kuului pentutarhalle asti. Kuutamopentu oli juuri auttamassa emoa vaihtamaan nukkumapaikan nahistuneet, vanhat sammalet tuoreisiin, vaikka joku oppilas olisi kyllä varmasti hoitanut homman heidän puolestaan. Mustavalkoinen kuningatar oli kuitenkin vaatinut saada tehdä siivouksen itse. Hänen mukaansa Kuutamopennun oli aika oppia petaamaan oma vuoteensa.
"Sammal kannattaa rullata näin, niin se on helpompi kuljettaa ulos leiristä", Korppisiipi ohjeisti samalla, kun kieritteli nuhjuisen näköistä sammalriekaletta rullalle. "Kokeile sinäkin." Hän osoitti hännällään pienempää palasta sammalta.
Kuutamopentu tarttui siihen tassuillaan ja ryhtyi rullaamaan sitä emon ohjeiden mukaisesti tiukaksi pötköksi. Se kuitenkin hajoili hänen kynsiinsä, eikä pysynyt kiinni yhtä hyvin kuin emon.
"Ei tämä onnistu!" hän puuskahti turhautuneena, mutta jatkoi kuitenkin yrittämistä.
"Se vaatii kärsivällisyyttä", emo maukui ja rullasi jo seuraavaa sammalta. "Hutiloiden ei tule valmista. Malta mielesi ja keskity siihen, mitä olet tekemässä."
Kuutamopentu huokaisi syvään ja otti uuden riekaleen. Hän keskittyi pitämään kyntensä sisällä ja pyörittelemään rullaa. Kun se oli valmis, hän hihkaisi tyytyväisenä. Ei se mikään kaunein rulla ollut, mutta hoiti tehtävänsä.

Kun Kuutamopentu ja Korppisiipi olivat saaneet vanhat sammalet rullattua, he ryhtyivät siirtämään niitä ulos. Yksi kerrallaan he kantoivat vanhat sammalet ulos pesästä. Korppisiipi kantoi isoimmat ja painavimmat rullat, kun taas Kuutamopentu keskittyi itse rullaamiinsa rulliin.
Aurinko paistoi puiden lomasta ja lämmitti aukiolla olevien kissojen turkkeja. Lähes tulkoon kaikki lumi oli sulanut pois leiristä; siellä täällä oli yhä pieniä lumikasoja niissä paikoin, johon auringonvalo ei kunnolla yltänyt.
Kuutamopentu tykkäsi hiirenkorvasta enemmän kuin lehtikadosta. Pimeä ei tullut enää yhtä nopeasti kuin ennen, ja maassa näkyi enemmän värejä, kun valkoinen lumivaippa suli kovaa vauhtia pois.
"Nyt viedään nämä leirin ulkopuolelle", Korppisiipi sanoi, kun viimeinenkin rulla oli pentutarhan ulkopuolella.
Kuutamopentu katsoi emoaan voimatta uskoa kuulemaansa. "Ai minäkinkö? Saanko minäkin käydä leirin ulkopuolella? Vaikka en ole vielä edes oppilas?" hän kyseli epäuskoisena.
Korppisiipi nyökkäsi. "Kyllä vain - tämän kerran, kun olen sinun mukanasi."
Riemastus valtasi Kuutamopennun pienen kehon. Hänen karvansa pörhistyivät innostuksesta, kun hän otti kaksi pientä rullaa kantoon ja lähti emon perään piikkihernetunnelin suuntaan.
Piikikkäät mutta vehreät oksat pyyhkivät Kuutamopennun turkkia, kun hän kulki Korppisiiven jalanjäljissä tunnelin läpi. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut astumassa aivan uuteen maailmaan.
Korppisiipi astui pois hänen tieltään, ja hän näki edessään avautuvan metsän. Ennen Kuutamopentu oli nähnyt aukiolta ainoastaan puiden latvoja ja oksia, mutta nyt hän näki myös niiden vahvat rungot sekä niiden alapuolella olevan täysin erilaisen ympäristön. Oli pensaita ja pikkuruisia puita, mättäitä ja lumikasoja, puroja ja lammikoita. Leirin ulkopuolella kaikki oli niin kovin suurta ja hämmentävä, ettei Kuutamopentu olisi osannut villeimmissä kuvitelmissaankaan odottaa mitään vastaavaa. Myös äänimaailma tuntui muuttuneen, kun leirin muurit eivät olleet enää vaimentamassa niitä. Jossain pensaikossa rapisteli pikkueläin ja korkealla puussa nakutti tikka.
"Tule - meillä on vielä monta rullaa kantamatta näiden lisäksi", emo sanoi ja näytti Kuutamopennulle, mihin vanhat sammalet vietiin. Kuutamopentu kävi viemässä omat rullansa samaan kasaan emon kanssa ja odotti malttamattomana pääsevänsä hakemaan lisää vanhoja sammalia leiristä, sillä siten hän saisi viettää enemmän aikaa metsässä.

Istuskelin kaikessa rauhassa oppilaidenpesän edustalla, Ampiaistassu käveli minua kohti myyrä suussaan.
"Tahtoisitko." Ampaiastassu mumisi myyrön takaa, hän tajusi laskea sen maahan. "tahtoisitko jakaa tuoresaaliin kanssani?" Hän kysyi iloisesti. Nyökkäsin onnellisena, minulla olikin jo kova nälkä.
"Vihdoin ruokaa!" Sanoin nälkäisenä ja haukkasin palan myyrää. En erityisesti pitänyt myyrästä, mutta minulla oli kova nälkä. Minusta Ampaiastassu oli mukava, ehkäpä hän on jo ystäväni.
"Oletko minun ystäväni?" Kysyin reippaasti Ampaiastassulta, päätin rohjeta kysymään sitä häneltä.
"Totta kai olen!" Hän vastasi nauraen, kun kuuli ääneni. Kuulostin hassulta kun puhuin suu täynnä myyrää. Söimme myyrän loppuun, puhfistin tassujani ja viiksiäni. Ampiaistassukin puhdisti viiksensä ja tassunsa. Katselimme aukiota, Helmipilkuu niminen naaras tuijotti minua, mutta käänsi katseensa Lieskakajoon. Mietin välillä, mitä muut kissat ajattelevat. Yritin arvailla mitä Ampisistassu ajattelee, mutta se oli hyvin vaikeaa. Ehkä hän ajattelee, milloin pääsee soturiksi. Tai milloin hänet viedään harjoittelemaan? Minusta arvailuni olivat tyhmiä, ja naurahdin niille hiukan.
"Ampuaistassu?" Kysyin kiinnitääkseni kollin huomion minuun. Kolli käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi.
"Minkälaista siturinimeä toivot itsellesi?" Kysyin iloisesti hymyillen. Minua kiinnosti, mikä nimi kiehtoo Ampiaistassua.

//Amppari?

Pidätkö sinä uimisesta? Onneksi pian tulee viherlehti, niin pääsee taas polskuttelemaan! Harmillisesti vain rakenteeni ei ole siihen ihanteellinen, joten en ole mikään paras uimari. Entä sinä?" Lieskakajo naukaisi iloisemmalla äänen sävyllä. Katselin hetken taivaalle ennenkuin vastasin.
"Tykkään uimisesta, mutta en ole hyvä siinä. Uppoan pohjaan paksun turkin takia." Sanoin hiukan surullisesti, mutta huvittuneena. Lieskakajo naurahti, emme olleet hyviä uimareita kumpikaan, mutta minua se ei haitannut. Osasin kaikkea muutakin, kuin uida. Ja olin siitä hyvilläni.
"Haaveiletko jostakin?" Kysyin jo rennommin, ei tarvinnut enää jännittää Lieskakajon seurassa.
"No." Hän aloitti ja otti mukavamman asennon. "Haaveilen, että olisin hyvä ja arvostettu soturi." Hän jatkoi. Nyökkäsin, yritin muistella omia haaveitani.
"Haaveilen, että saisin pentuja ja kumppanin. Ja että saisin täältä monta ystävää!" Sanoin innostuneella äänellä.
"Kuulostaa hyviltä haaveilta." Lieskakajo sanoi iloisella äänellä ja käänsi katseensa aukiolle. Katselin myös aukiolle, päätin asettaa itselleni hassteen. Haluan ystävystyä mahdollisimman monen kissan kanssa, se ei tule olemaan helppoa, mutta yritän silti! Katselin ympärilleni, yritin valita etukäteen keneen ystävystyn ensin. Näin pentutarhalla pennun, hänen nimensä taisi olla Kuutamopentu. Voisin ystävystyä jänen kanssaan. Aurinkotassu ja Ampiaistassu söivät yhä, Aurinkotassu voisi myös olla ihan mukava kaveri minulle. Etsin vielä yhtä kissaa kokeiltavaksi ystäväkseni, näin parantajanpesällä Leimusilmän, hänkin voisi olla ihan mukava ystävä. Käänsin katseeni takaisin Lieskakajoon, halusin kysyä häneltä yhtä juttua.
"Haluatko olla ystäväni?" Kysyin varovasti hymyillen Lieskakajolta, toivoin kovasti hänen myöntyvän.

//Lieska?

Lieskakajo suki käpäläänsä tyytyväinen, hyväntuulinen ilme naamallaan. Kollin koutsaama joukkue oli voittanut hiirenkorvan suuret harjoitukset ja hän oli varsin ylpeä Kultatassusta. Totta kai myös Ampiaistassusta ja Aurinkotassusta, kolmikko oli pelannut hyvin yhteen! Tämän enempää ylpeämpi hän ei voisi olla oppilastaan! Kultatassusta tulisi pian oppilas ja se tuntui Lieskakajosta samaan aikaan haikealta, mutta samalla taas hän oli naaraan puolesta hyvin iloinen. Kolli muisti omat oppilasaikansa, kuinka hän oli odottanutkaan soturiksi pääsyä! Se oli ollut nuoren kollin mielestä paras juttu ikinä! Lieskakajo hymähti ääneen muistellessaan oppilasaikojaan, niistä oli hetki.. Vaikka ei niistä nyt niin kauaa ollut! Eihän? Lieskakajo huomasi Helmipilkun, Eloklaanin uuden soturin lähestyvän häntä. Naaras oli liittynyt hetki sitten klaaniin veljensä Oksakuiskeen kanssa ja he olivat kotiutuneet kaipa ihan hyvin. Liekkiturkkinen kolli ei ollut ottanut koskaan kontaktia naaraaseen, mutta hän tutustuisi mieleellään uuteen klaanitoveriinsa - nykyään -. Entinen Lieskakajo olisi todennäköisesti halveksunut toista taustansa takia, mutta hänen erakkotaustainen mestarinsa Utusielu oli muovannut nuoren kollin maailmaa. Nykyään Lieskakajo oli kaikkien kaveri! Ja olihan hänen paras kaverinsa myös erakko nykyään. Mitenköhän toisella perheensä kera meni, olivatko nuo löytäneet sen onnen mitä he olivat lähteneet etsimään? Naaras esitteli itsensä Helmipilkuksi ja Lieskakajo väläytti toiselle rennon hymyn.
"Hei Helmipilkku, nimeni on Lieskakajo. Mukava että löysit tiesi Eloklaanin joukkoihin!" kollikissa virnisti toiselle ja heilautti häntänsä käpäliensä suojaksi. Lieskakajo kohensi hieman ryhtiään ja katseli naarasta hiljaa. Naaras vaikutti hieman... eksyksissä olevalta? Varmasti oli rankkaa hylätä erakkoelämä ja muuttaa klaaniin.
" Onko kaikki hyvin?" Lieskakajo uteli sitten ja sai vastaukseksi lyhyen nyökkäyksen, kera hieman vaivaantuneen hymyn.
"Millainen sinun elämäsi on?" Helmipilkku kysyi varovaisella äänellä, selvästi naaras vältteli tunkeilua.
"Minun elämäni koostuu nykyään vain soturintehtävistä, tiedäthän! Partiointia, Kultatassun kouluttamista ja saalistamista. Mutta minä nautin tästä, olen omistautunut koko elämältäni Eloklaanille. Mutta totta kai minä pidän hauskaa, en tasan ole mikään tylsä kissa! Kisailemme useasti Nokkospilven, hyvän ystäväni kanssa. Ja välillä olen käynyt kiusaamassa Leimusilmää ja pihistämässä häneltä yrttejä, hih!" vihreäsilmäinen kissa hihitti huvittuneena. Parantajaoppilas ei ollut arvostanut sitä niin paljoa, mitä Lieskakajo oli asialle nauranut!
"Miten sinä olet viihtynyt Eloklaanissa? Mukavaa että sinulla on veljesi mukana. Tarkoitan, olisi varmasti rankkaa tulla vieraaseen paikkaan aivan yksin", Lieskakajo naukui ja mietti samalla Kharonia. Onneksi toisella oli Deimos ja vanhempansa, hän ei olisi ikinä yksin. Lieskakajo mietti toista useasti ja toivoi, että myös Kharon muistaisi hänet.
"Et sinä olisi sattumalta törmännyt erakkona sellaiseen valkeaan kolliin, jonka turkissa on tummanharmaita laikkuja. Eriparisilmät, sininen ja meripihka?" soturi uteli toiveikkaana, mutta sai naaraalta takaisin pään pudistuksen.
"Olen pahoillani, ei ainakaan satu mieleen", Helmipilkku vastasi pahoittelevalla äänellä ja kolli nyökkäsi toiselle. Lieskakajo oli hieman pettynyt siihen, että Kharon ei ollut kulkenut samoja reittejä naaraan kanssa, mutta muisteli heidän sanoneen jotain reissusta kauas klaaneista. Tähtiklaani johdattaisi heidät vielä yhteen, siitä Lieskakajo oli vuoren varma.
"Pidätkö sinä uimisesta? Onneksi pian tulee viherlehti, niin pääsee taas polskuttelemaan! Harmillisesti vain rakenteeni ei ole siihen ihanteellinen, joten en ole mikään paras uimari. Entä sinä?" raitaturkki naukui sitten iloisemmalla äänensävyllä. Lieskakajo katseli toista pää ystävällisesti ja uteliaasti kallellaan, ja mietti saisikohan toisesta joskus seuraa mainioihin "Lieskakajo"-ideoihinsa!

// Helmi?

Suurten harjoitusten lopputulos harmitti. Pakko se oli myöntää. En ollut ikinä aikaisemmin tuntenut mitään vastaavaa, kun Mesitähti oli julistanut harjoitusten voittajajoukkueen. Ei minua se paljoa haitannut, ettei joukkueeni voittanut. Olimme olleet ihan häntäpäässä koko harjoitusten ajan, vaikka olin kuinka yrittänyt parantaa yhteistyötämme ja yrittänyt parhaani lajeissa. Pesänrakennus taisi kaatua yhteistyöhömme. Saalistusosuudessa tein kaikkeni joukkueeni eteen pyydystämällä viisi saalista. Minä ja Mehiläistassu olimme ainoat, jotka olivat pystyneet vastaavaan suoritukseen. Muilla joukkuelaisilla, Vaahteratassulla ja Kimalaistassulla, oli ollut huonompi tuuri. Sisareni oli jäänyt pois osuudesta, jotta kilpailu olisi tasaveroinen, kun meillä ei olisi ylivoimaa. Olimme me sentään kolmanneksi sijoittuneet. Päivän viimeinen laji jäljittäminen olikin sitten Kimalaistassun varassa, mutta naarasoppilas ei ollut onnistunut löytämään ympäristöön piiloutuneita mestareita. Siitäkös Talvikkitassu olikin pitänyt… ei se ainakaan joukkuehenkeämme nostattanut. Yövartion jälkeen ehdin jo olla toiveikas uudesta yrityksestä. Päivä alkoi kaksintaistelulla, mihin minut valittiin pitkän pohdinnan jälkeen. En voinut uskoa, että millä tahdonvoimalla oikein pääsin sijoittumaan toiseksi ja kasvattamaan joukkueemme pistepottia. Olin niin ylpeä itsestäni siinä hetkessä, vaikka viimeisessä ottelussa vastustajani Mäyrätassu olikin ottanut nopeasti murskavoiton. Se ei edes haitannut minua, sillä en ollut odottanut pääseväni niin pitkälle ottaen huomioon sen, kuinka paljon kehitettävää minulla vielä oli taistelutekniikoissani. Onneksi oma mestarini oli keskittynyt kanssani paljon puolustukseen, mikä osoittautuikin tarpeellisesti kaksintaisteluissa. Kieltämättä minua oli kyllä pelottanut taistella Kuolonklaanin oppilasta vastaan, joka oli huomattavasti isompikokoinen. Sentään säännöissä kiellettiin toisen satuttaminen oikeasti, jonka turvin uskalsin edes kohdata Mäyrätassun.
Taisteluosuuden jälkeen ehdin jo innostua siitä, että joukkueemme voisi vielä petrata muissakin lajeissa. Kilpajuoksussa Talvikkitassu oli ollut niin lähellä kolmatta sijaa, mutta lopulta jäänyt neljänneksi. Sisareni oli tietenkin yrittänyt parhaansa, tiesin sen. Viimeisessä lajissa, kiipeilyssä, Vaahteratassu ei ollut onnistunut niin kuin oli aluksi lupaillut onnistuvansa. Jäimme jälleen pisteittä. Minun kävi sääliksi Talvikkitassun sättimää Vaahteratassua, sillä olisin itse suoriutunut kiipeilyosuudesta huomattavasti surkeammin. Pystyin ainoastaan luomaan myötätuntoisen katseen kilpikonnakuvioiselle naaraalle. En tiennyt, mitä olisin voinut toiselle sanoa.
Pian tulokset jo kerrottiinkin. Kuulin juuri ympärilläni onnitteluhuutoja voittajajoukkueelle. Toisaalta huudot kuuluivat vain eloklaanilaisoppilaille. En ainakaan huomannut, että yksikään kuolonklaanilainen olisi käynyt onnittelemassa voittajajoukkuetta. Ne näyttivät lähes happamilta. Eivät toki kaikki, mutta aistittavissa oli jotain sellaista, että he olisivat halunneet oman klaanin joukkueen voittavan. Tietenkin, sehän oli vain loogista. Kylmät väreet vierivät niskasta hännänpäähän. Onneksi jaoimme heidän kanssaan vain rajan.
Matkalla leiriin kävin nopeasti huikkaamassa omat onnitteluni Ampiaistassulle ja Kultatassulle sekä myös Aurinkotassulle, jonka lopulta onnistuin löytämään etäämmältä. Pitihän minun käydä oppilastovereitani onnittelemassa, vaikka oman joukkueen sijoitus harmittikin. Juuri nyt en kuitenkaan olisi jaksanut kenenkään seuraa. Pian leirissä katosin oppilaiden pesään lepäämään. Kun vain sulki silmät ja piti ne kiinni, kukaan ei tullut häiritsemään. Halusin vain nukkua pahan olon pois.

Suurista harjoituksista oli kulunut jo puolitoista kuuta. Aika oli tuntunut enemmänkin ikuisuudelta kuin pelkästä puoleltatoista kuulta. Tuona aikana olin tehnyt itseni kanssa sopimuksen. Minun tulisi tähdätä parhaimmaksi mahdolliseksi soturiksi, mitä Eloklaani olisi kuunaan nähnyt! Halusin osoittaa, kuinka hyödyllinen olisin klaanille. Ehkä se saisi pyyhittyä suurten harjoitusten menestyksen kokonaan mielestä. Aika ajoin, kun kävin rankan päivän jälkeen sammalvuoteelle maaten, tulin miettineeksi sitä kaikkea, mitä olisin voinut tehdä toisin. Oikeastaan en ikinä keksinyt vastausta siihen, miten olisin voinut olla parempi. Ehkä se johtui siitä, että harjoitusten aikaan en ollut täysin sellaisella tasolla koulutukseni suhteen kuin olisi pitänyt. Sen takia asia saattoi vaivatakin minua. Enkö ollut kiinnittänyt sittenkään tarpeeksi huomiota koulutukseeni, vaikka kuinka olin unohtanut sosiaaliset suhteetkin siinä samassa? Huokaisten haukkasin palasen valitsemastani hiirestä.
Joukkuetoverini Vaahteratassukin oli menehtynyt suurten harjoitusten jälkeen. Hukkunut. Sellainen oli niin pelottavaa. Ei naaras mitään parasta seuraa ollut ollut, aika pisteliäs hän oli aina ollut minuakin kohtaan. Kuitenkin oli sääli, miten Tähtiklaani halusi ottaa naaraan jo noin nuorena luokseen. Vaahteratassun ajatteleminen sai minut kadottamaan ruokahaluni. Jäin tökkimään hiirtä tassullani.
“Mitä Laventelitassu täällä leikkii ruualla?” Mehiläistassu havahdutti minut ajatuksistani. Pudistelin huvittuneena päätäni.
“En minä mitään leiki. Haluatko loput?” kysyin katsoen suoraan kollin keltaisiin silmiin. Olimme olleet pentutarhalla samaan aikaan, eikä toinen ollut minua ja Talvikkitassua paljoa nuorempi. Meitä pystyi kutsumaan hyvänpäiväntutuiksi, mutta emme lähteneet ikinä mistään syvällisestä puhumaan. Se oli helpottavaa, kun Mehiläistassulla oli sosiaaliset taidot niin hyvin hallussa, ettei koskaan tarvinnut mennä kevyttä juttelua pidemmälle. Olisipa klaanissa ollut enemmänkin hänen kaltaisiaan rupattelijoita.
“Kaipa minun täytynee sinun rippeesi syödä”, Mehiläistassu sanoi ja nappasi hiirenlopun edestäni. Kolli asettui syömään hiirtä vähän matkan päähän.
“Nauti sinä siitä, minun täytyy vielä tavata Salviakatse!” huikkasin ja lähdin ripein askelin kohti oppilaiden pesää. Minun oli määrä käydä hakemassa Irvitassu yhteisharjoituksiin.

Astelimme Irvitassun kanssa mestareidemme perässä rinnakkain. Pitkäturkkinen kolli vierelläni ei ollut puheliainta sorttia. Jos yritin jonkinlaista keskustelun tynkää hänen kanssaan aloittaa, toinen vain nyökkäsi ja jätti asian siihen. Ei tuo mikään älytön tuppisuu kuitenkaan ollut, vastasi hän, jos muotoilin kysymykseni sellaiseksi, ettei siihen pelkkä nyökkäys tai päänpudistus riittänyt. Minulla ei kuitenkaan riittänyt sellaiseen kärsivällisyys, joten jätin asian sikseen ja hiljenin. Tykkäsin rupatella klaanitovereiden kanssa, mutta joidenkin kanssa pelkkä yleinen kohteliaisuus sai riittää.
“Aloitetaan tästä. Irvitassu saa vanhimpana oppilaana näyttää mallia, Laventelitassu saa sitten mennä tehdä perässä”, Rastaskukka naukaisi ja katsahti minun mestariini.
“Juuri näin. Laventelitassu, sinun olisi syytä ottaa nyt Irvitassusta oppia”, Salviakatse naukaisi vielä minulle.
“Selvä! Saalistusonnea sinulle, Irvitassu!” sanoin kollioppilaalle. Ääneni oli tasainen, eikä se oikeastaan antanut mitään kiinnostuksen merkkejä siihen, miten toisella menisi. Minua jopa hieman ärsytti se, miten Salviakatse laittoi minut tilanteeseen, jossa omassa vahvassa lajissani joutuisin katsomaan toiselta oppilaalta mallia. Toki, olihan Irvitassu Eloklaanin vanhin oppilas tällä hetkellä, joten ehkäpä häneltä muutama vinkki irtoaisi. Katsoin tarkasti, miten Irvitassu lähti toimimaan. Hän aloitti etsimällä vainun jostain riistaeläimestä. Raotin itsekin suupieliäni ja yritin saada selvyyttä siitä, miten ruskeasilmä seuraavaksi toimisi. Huomasin melko tuoreen oravan tuoksun, ja ajattelin kollin huomanneen saman, sillä ainakin hän lähti sen hajun suuntaan. Vielä en ollut oppinut mitään uutta, mutta ehkä toisella olisi vielä jotain näytettävää.

Irvitassu palasi luoksemme kannatellen hiirtä hampaissaan. Hän oli kesken kaiken lähtenyt helpomman vaivaisen hiiren perään kuin olisi pysytellyt alkuperäisessä valinnassaan oravassa. Kolli oli kyllä ihan kelpo saalistaja. Hän ei kuitenkaan voinut hyötyä kauheasti vaanimisesta, sillä tämä oli hyvin suuri ja vahvarakenteinen, mikä vaikeutti asiaa. Ehken oppinut Irvitassulta mitään ihmeellisempään, kunhan sain katsella, miten itseäni paljon isompikokoinen kissa pystyi liikkumaan varsin sulavasti.
“Hienoa, Irvitassu! Seuraavaksi on Laventelitassu sinun vuorosi”, Rastaskukka sanoi nopeasti puhellen.
“Muista pyrkiä tarpeeksi lähelle, sillä häviät nopeasti nopeudessa, jos jokin pääsee karkuun”, Salviakatse ohjeisti. Nyökkäsin hänelle, sillä olin kuullut saman asian useastikin, lähes jokaisena kertana harjoitellessamme. Saalistusharjoitukset olivat lempiasiani, mutta tuollaiset samanlaiset sanat, jotka vain toistuivat ja toistuivat, olisi voinut jättää edellisille kerroille. Enköhän minä olisi jo kerrastakin muistanut, mitä nyt vahingossa minulta on päässyt useampi lintu karkuun, jos ne ovat karahtaneet lentoon tai orava on loikkinut puuhun piiloon. Kiipeilemään en saaliin perässä uskaltanut ruveta, sekin osa-alue oli edelleen hieman heikolla tolalla.
Raotin suupieliäni ja hetken päästä sain vainun myyrästä. Lähdin pehmein askelin seuraamaan hajuvanaa ja pian huomasin maassa jo jälkiä. Katselin ympärilleni tarkkaavaisena, mutta myyrää ei näkynyt vielä missään. Hetken päästä liikuttuani muutaman askeleen eteenpäin havaitsin myyrän edessäpäin. Lähdin vaanimaan sitä pitäen kehoani mahdollisimman lähellä maata, kuitenkin siten, ettei vatsakarvani päässeet aiheuttamaan ääntä maaperään osuessaan. Hiljaa vaanien pääsin riittävälle etäisyydelle. Tein nopean syöksyn myyrää kohti ja puraisin sen nopeasti veltoksi. Huokaisin helpotuksesta. Kiitos Tähtiklaanille, että olin juuri Irvitassun ja kahden mestarin polttavien katseiden alla saanut tämän myyrän kiinni.
Jolkottelin takaisin muiden luokse. Istuimme Irvitassun kanssa kuuntelemassa mestareidemme järjestämää palautekeskustelua, kunnes oli aika palata leiriin. Oli mahtava tunne käydä viemässä tuoretta riistaa tuoresaaliskasaan, vaikkei nyt ollutkaan enää samanlaista pulaa riistasta, mikä tilanne oli ollut lehtikadon aikaan. Tällä hetkellä elämä oli mallillaan.

// KP-boosti

Hallavarjo kulki partion hännillä pää alhaalla ja korvat pään sivuilla roikkuen. Kolli oli lähtenyt partioon kumppaninsa, Viherkatseen patistuksesta. Kollin ainoa tytär oli menehtynyt suurten harjoitusten jälkeen tuntemattomaan syyhyn ja kollilla oli ollut sen jälkeen vaikeaa. Kukaan hänen läheisistään ei ollut ikinä ennen menehtynyt ja nyt, nyt Halavaviiksi oli poissa. Valkeaturkkinen kolli ei kuunnellut kovinkaan tarkasti partion muiden jäsenten jutteluita. Rastaskukka jutusteli Nokkospilven kanssa ja Mesitähti johti rajapartiota. Vanhemman puoleinen soturi kohensi hieman ryhtiään, jotta hän ei näyttäisi aivan niin riutuneelta. Hallavarjosta tuntui, että silläkään ei ollut mitään väliä. Hänen tyttärensä oli Tähtiklaanin tähden kuollut! Miten siitä pitäisi selvitä? Hallavarjo oli vetäytynyt omaan kuoreensa ja ottanut etäisyyttä myös muihin läheisiinsä, heidän näkeminen ja tukeminen oli tuntunut kollista niin vaikealta. Hän oli halunnut työstää suremisprosessinsa yksin, ilman muita kissoja. Hallavarjo hätkähti, kun Mesitähti jättäytyi hänen rinnalleen ja vilkaisi vanhempaa kollia kysyvänä.
"Hei, Hallavarjo. Ajattelin tiedustella, miten sinä voit? Olen pahoillani Halavaviiksen menehtymisestä, minä tiedän miltä se tuntuu", Mesitähti naukui ystävällisellä äänensävyllä ja Hallavarjon suusta kuului pieni voimaton pihaus. Saisiko hän edes sanottua sanaakaan?
"Minä... En, en voi hyvin", Hallavarjo myönsi lopulta apeana. Hän oli halunnut niin kovin pitää surun itsellään eikä jakaa sitä kenellekään, sillä soturikolli ei halunnut olla kenellekään vaivaksi. Nyt hänestä tuntui, että hän oli vaivannut itseään aivan liikaa. Mesitähti ei tunkeillut, vaan antoi klaanitoverinsa puhua omaan tahtiinsa.
"Halavaviiksen kuolema oli minulle vain liikaa, sen jälkeen minulla on ollut hyvin vaikeaa. Anteeksi etten minä ole ollut paras soturi", kolli naukui hiljaisella ja surullisella äänellä. Valkoruskea kollipäällikkö hipaisi valkeaturkkisen kissan selkää hännällään ystävällisellä eleenä ja hymyili toiselle myötätuntoisesti. Hallavarjo vetäisi taas henkeä katkonaisesti ja tunsi kuinka kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
"Halavaviiksi, hän uskoi kuitenkin Tähtiklaaniin. Uskon että hän on siellä, odottamassa meitä.. Ei tyttären pitäisi kuitenkaan mennä ennen i-isäänsä, eihän? Teinkö minä jotain väärin ja suututin Tähtiklaanin?" kolli takelteli hiljaisesti ja otti tarkoituksella hieman etäisyyttä partion muihin tovereihin.
"Meidän kohtalomme eivät ole meidän tassuissamme, älä syytä itseäsi Halavaviiksen kuolemasta", Mesitähti naukui myötätuntoisesti. Hallavarjo siirsi katseensa taivaalle, joka oli tietenkin kirkas ja valoisa. Olisiko naaras todella tuolla?
"Kiitos, minä arvostan sanojasi. Olet todellakin hyvä päällikkö. Mitä sinulle itsellesi kuuluu? Tyttäresi taitaa olla aika pahana suurista harjoituksista? Hän tiuski minulle juuri tovi sitten ja kuulin hänen kiroavan joukkuettaan alimpaan", Hallavarjo naurahti sitten, naaras taisi olla aika kilpailuhenkinen tapaus. Hallavarjo ei itse ymmärtänyt sellaista. Kolli inhosi kilpailuja, etenkin jos hän oli niissä osallisena. Jopa juoksukilpailut tuntuivat hänestä aika turhalta, Viherkatsekaan ei onneksi arvostanut niitä.

// Mesi?

Olin liittynyt veljeni Oksakuiskeen kanssa klaaniin. Nimeltä Eloklaani. Minusta Eloklaanilaiset olivat mukavia. Ja viihdyin täällä mainiosti. Minulla ei vain ollut ystäviä, ja se häiritsi minua. Katselin tarkkaavaisesti ympärilleni, etsin seuraa itselleni. Näin Aurinkotassun ja Ampiaistassun syövän yhdessä. He olivat varmasti hyviä ystäviä. En löytänyt vielä ketään. Näin kollin, jota en ollut ennen nähnyt. Hän näytti mukavalta, joten päätin tutustua häneen tarkemmin. Kävelin hänen luokseen ja hymyilin.
"Hei! Nimeni on Helmipilkku." Sanoin ystävällisesti kollille. Kolli käänsi katseensa minuun. Hänellä oli otsassa huomiota herättävä tähteä muistuttava kuvio, luulen ettäse oli synnynnäinen. tullut. Kollin silmät olivat vihreät, ja minä pidin niistä. Muutenkin minun silmääni hän oli komea yksilö. En ollut kauheasti muita kolleja nähnytkään, kuin veljeni ja muutaman Eloklaanilaisen.
"Hei Helmipilkku, nimeni on Lieskakajo." Hän sanoi iloisesti ja nyökkäsi. Lieskakajo oli minusta mukava kissa, haluain tutustua häneen tarkemmin.
"Mukava tavata!" Vastasin hymyillen. Istuimme hetken hiljaa, katselin ympärilleni leiriin. Minulla oli jotenkin tyhjä olo. En tiennyt oliko valintani oikea, jos minun kohtaloni ri johdakaan Eloklaaniin. En tiedä kohtalostani, mutta tänne päädyin, ja asun täällä loppu elämäni. Ja ken tietää, kuinka kauan elämää on jäljellä. En voi tietää tulevaisuuttani, kaikki on minulle tavoittamatonta. Minusta tuntui hetken, että tipun tyhjiöön. Ravistin päätäni, nostin kasvoilleni hymyn. Pyyhkin mietiskelyt pois, nyt keskityn nykyhetkeen kunnolla.
"Millainen elämäsi on?" Kysyin varovasti Lieskakajolta, en halunnut olla tunkeileva ensitapaamisellamme.

//Lieska?

Suunnaton riemu valtasi minut, kun kuulin Mesitähden kertovan suurten harjoitusten lopullisen tuloksen.
"Kuudes joukkue, eli Kultatassu, Ampiaistassu ja Aurinkotassu on sijoittunut harjoituksissa ensimmäiseksi", päällikkö julisti ja kohdisti katseensa meihin. Vaikken ollut lähtenyt hakemaan voittoa suurista harjoituksista, kieltämättä se tuntui hyvältä. Vielä paremmalta tuntui nähdä, että myös joukkuetoverini olivat iloisia voitostamme. Enemmistö eloklaanilaisoppilaita kävi onnittelemassa meitä, mutten voinut olla huomaamatta, miten kivikasvoisia kuolonklaanilaiset olivat. Joko he olisivat tosissaan halunneet voittaa, tai sitten heitä ei vain kiinnostanut lopputulos lainkaan. Vähin äänin Kuolonklaanin soturit lähtivät paikalta oppilaidensa kanssa.
"Meidänkin lienee aika palata takaisin leiriin", Mesitähti ilmoitti ennen kuin lähti johdattamaan meitä syvemmälle sekametsään.
Olin niin riemuissani, että olisin voinut kiivetä jokaiseen vastaan tulevaan puuhun! Vaatikin aika paljon, etten toteuttanut suunnitelmaani, vaan kuljin nätisti muiden joukossa kohti leiriä.

Suuret harjoitukset tuntuivat unohtuneen nopeasti muiden kissojen mielestä, sillä kaikki olivat keskittyneet alkaneeseen hiirenkorvan aikaan. Minä sen sijaan olin jaksanut iloita harjoituksista vielä pitkään niiden päättymisen jälkeenkin. Oloni oli voittamaton, tuntui kuin olisin kyennyt ihan mihin tahansa.
Elämä Eloklaanissa ei suinkaan ollut ollut yhtä iloa viimeisen puolentoista kuun aikana. Pian suurten harjoitusten jälkeen, Halavaviiksi oli menehtynyt. Kukaan ei osannut selittää, mikä soturin hengen oli loppujen lopuksi vienyt. Liljatuuli oli vakuuttanut, ettei se kuitenkaan ollut mitään tarttuvaa. Joet olivat tulvineet, ja vesi oli vienyt peräti kahden kissan hengen. Jokaisen kuolleen kuolemia oltiin surtu perinteisin menoin Eloklaanin leirissä.
Vaikka muutamien elämä olikin päättynyt, omani oli kuitenkin jatkuttava. Minttuliekki raahasi minua lähes päivittäin harjoituksiin. Olin omasta mielestäni kehittynyt oikein mallikkaasti. Ei varmasti menisi montaakaan kuuta, kun ansaitsisin soturinimeni! Olin lopen kyllästynyt jatkuviin aamuherätyksiin, joten olisin ollut valmis nimityksiini vaikka heti.

Leirin pääaukiolla kävi vilinä, kun kissat valmistautuivat aurinkohuipun partioihin. Kuten yleensäkin, olimme jo käyneet Minttuliekin kanssa harjoituksissa ja palanneet leiriin. Tänään olimme harjoitelleet toisen kissan varjostamista. Vaikka itse sanonkin, pärjäsin erinomaisesti. Minttuliekkikin kehui sitä, miten hiljaa ja huomaamattomasti pystyin kulkemaan hänen perässään.
Olin hakenut tuoresaaliskasasta myyrän, jonka olisin mielelläni jakanut jonkun oppilastoverini kanssa. Harmikseni oppilaita ei juurikaan ollut leirin pääaukiolla. Irvitassu istuskeli yksin Litteäkiven läheisyydessä, mutta arvelin, ettei punaruskea kolli kaivannut minun seuraani. Hän ei vaikuttanut miltään maailman sosiaalisimmalta kissalta.
Katseeni pysähtyi Aurinkotassuun, joka istui oppilaiden pesän edustalla yksikseen. Harpoin pitkin askelin keltaisen kollin luokse.
"Tahtoisitko..", sana tuli suustani vain epämääräisenä mutinana, jolloin tajusin laskea myyrän maahan, "tahtoisitko jakaa tuoresaaliin kanssani?"

//Aurinko?

Kuutamopentu: 28! - Voit nimittää itsesi oppilaaksi! Mestarisi on Utusielu.

Talvikkitassu: 13 -

Kimalaistassu: 7 -

Aurinkotassu: 4 -

Kultatassu: 28! -

Laventelitassu: 24! -

Ampiaistassu: 27! - Voit nimittää itsesi soturiksi suurten harjoitusten jälkeen!

Harhamiete: 5 -

//Oppilaiden suurista harjoituksista kirjoitetuista tarinoista on annettu 20% enemmän kokemuspisteitä.

Olin nauttinut täysin rinnoin suurista harjoituksista! Vaikka unet olivatkin jääneet lyhyiksi niiden keskeyttäneen yövartion vuoksi, olin täynnä energiaa. En ollut kovinkaan innoissani kilpailemisesta, mutta nautin muiden kissojen seurasta. Eikä sekään minua harmittanut lainkaan, että olimme pärjänneet oikein mallikkaasti miltei jokaisessa lajissa.
Päivän ensimmäisenä lajina oli ollut kaksintaistelu, johon olimme Kultatassun ja Aurinkotassun kanssa valinneet minut joukkueestamme. Olin ollut hurjan innoissani kaksintaistelusta. Kuitenkin kuullessani joutuvani taistelemaan kuolonklaanilaista vastaan, innokkuus oli laantunut. Hiilihammas oli onnekseni kertonut, ettei taistelussa saisi vahingoittaa toista oppilasta, joka oli taas nostanut innostuksen huippuunsa. Vastustajakseni oli nimetty Kuolonklaanin Roihutassu. Harmaaturkkinen naaras ei ollut hymyillyt minulle lainkaan, eikä muutenkaan sanonut sanaakaan ennen kaksintaistelua tai sen jälkeen. Kamppailu välillämme oli ollut tasainen, mutta olin kuin olinkin voittanut.
Voittamisen tunne oli ollut huikea. Aurinkotassu ja Kultatassu olivat onnitelleet minua riemuissaan.
Seuraavaksi olin saanut vastustajakseni Laventelitassun. Olin varttunut valkean naaraan kanssa, ja tiesin hänen olevan melko hyvä taistelija. Kamppailu olikin ollut varsin tiukka, mutta Laventelitassu oli onnistunut yllättämään minut. Naaras oli onnistunut horjuttamaan tasapainoani, jonka seurauksena olin kaatunut maahan ja taistelu oli ollut sillä selvä.
Vaikken voittanutkaan, onnittelin hymyissä suin Laventelitassua. Hän jos joku oli erinomainen vastustaja!
Hyvin taisteltu! Olit niin lähellä. Mutta kuten sanoit, voittaminen ei ole tärkeää", Kultatassu oli sanonut päästyäni hänen ja Aurinkotassun luokse. Kiitin ystävääni hänen kohteliaista sanoistaan.
Laventelitassu oli voittonsa johdosta päässyt kamppailemaan ensimmäisestä sijasta Kuolonklaanin Mäyrätassua vastaan. Mustan, valkean ja harmaan värittämä kolli omasi vihreät silmät, joista toinen oli huhujen mukaan sokea. Olisi voinut luulla hänen kaatuvan puolisokeutensa vuoksi helposti, mutta Laventelitassu oli hävinnyt alta aikayksikön, ja sen myötä Mäyrätassun joukkue oli voittanut kaksintaistelu-osuuden.
Olimme sijoittuneet kaksintaistelussa kolmansiksi, joka oli mielestäni oikein hyvä sijoitus.

Kaksintaistelun jälkeen kuolonklaanilaissoturi seuraavan lajin olevan kilpajuoksu. Meidän joukkueestamme Aurinkotassu sai kunnian osallistua tähän lajiin. Ennen kuin Mesitähti, Lieskakajo ja kaksi kuolonklaanilaissoturia lähtivät viemään kilpajuoksuun osallistuvia oppilaita Eloklaanin leirille, Aurinkotassu pysähtyi hetkeksi eteemme.
"Hyvin se menee! Eikä voitolla ole niin väliä, pidä vain hauskaa ja löydä itsellesi mieluisa reitti", tokaisin leveästi hymyillen itseäni nuoremmalle oppilaalle. Aurinkotassu kiitti ja lähti muiden oppilaiden ja mestareiden saattelemana kohti Eloklaanin leiriä.
Muut mestarit veivät meidät Kuolonklaanin leirin liepeille odottamaan.

Kilpajuoksu oli ohi. Ensimmäisenä Kuolonklaanin leirin oli saavuttanut Minkkitassuksi kutsuttu kuolonklaanilaisoppilas. Vain hetki hänen jälkeensä paikalle oli saapunut Pilvitassu. Hengitystä pidättäen, jouduimme tovin odottamaan kolmanneksi sijoittuvaa oppilasta. Se ei pieneksi harmikseni ollut Aurinkotassu, vaan joku kuolonklaanilaisoppilas. Aurinkotassu oli saapunut leirille aivan Talvikkitassun kintereillä. Kellertävä kolli tasasi hengitystään luonamme, ja minä ja Kultatassu kehuimme häntä.
"Pärjäsit hienosti!" sanoin ystävällisesti hymyillen. Toivoin, ettei klaanitoverini kokenut huonoa omaatuntoa siitä, ettei sijoittunut kilpailussa. Mielestäni hän oli kuitenkin suoriutunut hyvin. Tuskin olisin itsekään osannut kulkea kovinkaan nopeasti Kuolonklaanin kivikkoisessa metsässä.

Viimeisenä lajina oli kiipeily. Olin riemastunut, kun minut oli valittu joukkueestamme osallistumaan lajiin. Pidin kiipeilystä todella paljon, mutta harmikseni tiesin, etten ollut siinä mikään mestari. Kiipeilytyylini oli hieman hakusessa, Minttuliekin mukaan tapani kiivetä oli jokseenkin vaarallinen. En kuitenkaan ollut koskaan pudonnut, joten uuden kiipeilytavan opetteleminen ei ollut ykkösprioriteettini.
Mestarit olivat johdattaneet meidät Kuolonklaanin reviirillä kasvavan suuren koivupuun luokse. Kiipeilisimme järjestyksessä niin, että ensimmäinen joukkue aloittaa. Olisin siis viimeinen, ajattelin hitusen hermostuneena. Tiesin, ettei Kultatassu juurikaan piitannut voitosta, mutten tiennyt, oliko voitto Aurinkotassulle kuinka tärkeää. Tuottaisinko valtavan pettymyksen joukkuetoverilleni, mikäli häviäisin kiipeilyn?
"Olisikohan meidän pitänyt kuitenkin valita jompi kumpi teistä osallistumaan? Rakastan kiipeilyä, mutten tiedä, pärjäänkö muita oppilaita vastaan", mutisin hiljaisella äänellä joukkuetovereilleni, kun ensimmäisen joukkueen Maustetassu lähti kapuamaan ylöspäin puunrunkoa pitkin.

//Kulta tai Aurinko voi halutessaan jatkaa
// 549 sanaa

Herääminen oli tuntunut tänä aamuna tavallista vaikeammalta. Siihen oli syynsä; olin edellisenä yönä vartioinut muiden unta, kuten toisetkin oppilaat vuorollaan. Olin ollut ensimmäisessä vahtivuorossa Irvitassun, Yötassun, Vaahteratassun sekä muutaman kuolonklaanilaisen oppilaan kanssa. En kadehtinut muissa vuoroissa olevia. Minun ei ollut tarvinnut herätä kesken unien, päivän harjoitusten jälkeen olin päässyt suoraan vartioon. Ampiaistassu oli ollut toisessa vahtivuorossa ja Aurinkotassu kolmannessa, ja molemmat vaikuttivat minua väsyneemmiltä. Vaikken kovin kilpailuhenkinen ollutkaan, toivoin, että rankasta yöstä huolimatta pärjäisimme tänään hyvin.
Pian saisimmekin tietää mitä tänään oli luvassa. Muutama oppilas viimeisteli vielä ateriointiaan, kun odottelimme lähtöä tämän päivän koitokseen. Ilma täyttyi tukahdutetuista haukotuksista, ja minäkin pidättelin omiani. Päivästä tulisi rankka, eikä harjoituksia pidettäisi ihan tässä lähellä, vaan lähtisimme kuulemani mukaan nummille.
Mestarit saapuivatkin pian paikalle. Panin merkille, että osa näytti hiukan pirteämmiltä ja kiinnostuneemmilta kuin aiempina päivinä. Ehkä tänään luvassa oli jokin paljon odotettu laji. Minulla oli paha aavistus siitä, mikä tuo laji saattaisi olla. Ennen kuin ehdin kunnolla jännittämään, mestarit keräsivät oppilaat jo kasaan ja suuntasimme nummia kohti.
Paikan päällä Hiilihammas otti tehtäväkseen selittää päivän kuviot. Lajina oli tosiaan juuri se, jota olin pelännyt - taistelu. Helpotuksekseni emme kuitenkaan kaikki joutuisi ottamaan osaa, sillä Hiilihammas tarkensi kyseessä olevan kaksintaistelu. Jokainen joukkue valitsisi joukostaan yhden oppilaan, ja oppilaat taistelisivat vuorotellen toisiaan vastaan.
Pienen palaverin jälkeen päädyimme valitsemaan edustajaksemme Ampiaistassun. Kaksi joukkuetoveriani olivat suunnilleen yhtä hyviä taistelijoita, mutta Ampiaistassu oli hiukan kokeneempi. Uskoin, että hänellä olisi hyvät mahdollisuudet jopa voittoon. Yhteisissä harjoituksissamme hän oli aina pärjännyt hyvin - toisaalta en ehkä ollut kovin vaikea vastustaja. Kävi miten kävi, voitolla ei ollut väliä, kuten Ampiaistassukin oli sanonut saalistusosuuden aikana. Tärkeintä oli, että pidimme hauskaa.

Ensimmäiset taistelut olivat ohi, ja Ampiaistassu oli voittanut omansa. Onnittelin häntä vuolaasti tuloksen selvittyä. Taistelu oli ollut tiukka, ja pelkkänä katsojanakin olin jännittänyt paljon. En voinut kuvitellakaan, miltä Ampiaistassusta oli tuntunut. Hän oli koko ajan vaikuttanut kuitenkin innokkaalta, enkä kollin jo aika hyvin tuntevana ihmetellyt sitä.
Muut kaksi voittajaa olivat Laventelitassu ja kuolonklaanilainen Mäyrätassu. Olin välillä vilkaissut kahta muuta taistelua. Laventelitassu oli taistellut erästä Kuolonklaanin oppilasta vastaan, ja taisto oli vaikuttanut melko tasaväkiseltä. Ilokseni oppilastoverini oli kuitenkin voittanut ja jatkoi seuraavalle kierrokselle. Mäyrätassun ja hänen vastustajansa Irvitassun ottelu oli kuitenkin ollut ohi nopeasti. Mäyrätassu oli näyttänyt olleen niskan päällä koko lyhyen ajan, jonka taistelu oli kestänyt. Hän vaikutti olevan aika taidokas taistelija, ja pelkäsin hiukan Ampiaistassun puolesta. Kynnet pidettiin taisteluiden aikana kuitenkin koko ajan piilossa, joten missään todellisessa vaarassa ei ystäväni ollut.
Ilmeisesti Mäyrätassu olikin muita kokeneempi, sillä hänen annettiin suoraan jatkaa finaaliin. Seuraava taistelu käytäisiin Ampiaistassun ja Laventelitassun välillä. Tietysti toivoin joukkuetoverini voittavan, mutta olisin myös iloinen Laventelitassun puolesta, jos taistelu päättyisikin hänen voittoonsa. Mestareiden merkistä kaksikko aloitti kamppailunsa. En malttanut enää istua paikallani, vaan nousin jännittyneenä seisomaan. Tiesin, etteivät nuo kaksi satuttaisi toisiaan, jännitinkin sitä, kumpi voittaisi. Taisto oli jälleen tasainen, sen verran minäkin ymmärsin. Kumpikin selvästi halusi voittaa, he eivät hellittäneet hetkeksikään. Lopulta alkoi näyttää siltä, että Laventelitassu oli saamassa yliotteen, ja pian mestarit julistivatkin hänet voittajaksi.
Ampiaistassu ei näyttänyt masentuneen tappiostaan, vaikka varmasti se jonkin verran harmitti.
"Hyvin taisteltu!" sanoin hymyillen, kun kollioppilas asteli takaisin minun ja Aurinkotassun luokse. "Olit niin lähellä. Mutta kuten sanoit, voittaminen ei ole tärkeää."
Mäyrätassu oli jälleen ylivoimainen Laventelitassua vastaan taistellessaan. Ei kestänyt kauaakaan kun Mäyrätassun jo ilmoitettiin voittaneen. Hän otti ensimmäisen sijan ja Laventelitassu toisen. Ampiaistassu oli kolmantena, ja ansaitsi joukkueellemme pisteen. Laskelmieni mukaan olimme edelleen kärjessä.

//554 sanaa

Ajatuksissani oli ollut viime aikoina yhtä sun toista, päällimmäisenä hiirenkorvan suuret harjoitukset, mutta myös pari päivää sitten Mesitähden kanssa käymäni keskustelu koskien tulevaa matkaani Omenahuuman ja Kirpputäplän kanssa. Päällikkö oli ottanut asiani hyvin vastaan, mikä oli rauhoittanut suunnattomasti mieltäni. Valkea kolli oli vastannut johdonmukaisesti kaikkiin esittämiini kysymyksiin ja nyt minulla oli sangen hyvä kuva siitä, mitä me vaelluksen aikana tulisimme kohtaamaan. Tie olisi sanomattakin hyvin vaarallinen, mutta uskoin määränpään, jahka me sen löytäisimme, olevan vielä palkitsevampi. Muinaisten klaanien reviirien löytäminen oli unelmani ja sen saavuttaakseni olin valmis antautumaan toinen toistaan hirvittävämpiin surmanloukkuihin. Toivoin vain, että Omenahuuma ja Kirpputäplä tunsivat samalla tavalla, enkä ollut johdattamassa kaksikkoa heidän tahtomattaan järjettömään kuolemaan kaukana kotoa.
Suurten harjoitusten ensimmäinen päivä oli sujunut mielestäni erinomaisesti. Oppilaani Pilvitassun joukkue oli pärjännyt loistavasti kahdessa ensimmäisessä lajissa, pesänrakennuksessa ja saalistamisesta, ja uskoin heidän menestyvän myös illan viimeisessä, jäljittämisessä. Olin ollut alkuun hivenen huolissani, miten luonnoltaan hiljainen ja omalaatuinen Pilvitassu tulisi toimeen joukkuetovereidensa kanssa, mutta olin ilokseni saanut huomata valkean naaraan toimivan oikein hyvin ryhmässä. Illan hämärtyessä osa mestareista oli hakeutunut piilopaikkoihin ja omaa joukkuettaan edustavat oppilaat alkoivat tekemään lähtöä heitä etsimään. Itse saisin viettää rauhallisen loppuillan, kenties jutella hetken jonkun toisen mestarin kanssa, ja vaikka nukkuisimmekin tämän yön kaukana Eloklaanin leiristä, uskoin uinuvani hyvin kuin pieni pentu.

// 208 sanaa

Hiirenkorvan alun suuret harjoitukset olivat alkaneet tänään, ja olin päässyt samaan joukkueeseen Kultatassun kanssa! Joukkueeseeni kuului myös Aurinkotassu, joka oli klaanin nuorin oppilas. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä Aurinkotassu oli mukava, ja harjoituksista tulisi varmasti hauskat, vaikkemme menestyisikään! Kuolonklaanilaisten kohtaaminen oli jännittänyt minua kovasti. Olin aina kuvitellut heidät verisiksi raakalaisiksi, jotka eivät olleet millään tavalla tavallisia kissoja. Hämmennyksekseni olin kuitenkin saanut huomata, etteivät kuolonklaanilaisoppilaat poikenneet juurikaan minusta ja klaanitovereistani. Toki osa heistä mulkoili meitä hieman inhottavasti, mutta muutamien oppilaiden kasvoilla oli näkynyt leveitä hymyjä.
Harjoitusten alkaessa paikalla olivat molempien klaanien päälliköt, jotka aloittivat harjoitukset kertaamalla säännöt. Joissain lajeissa saisi ylittää vapaasti klaanien rajoja, mutta kaikki muut klaanien väliset säännöt olisivat edelleen voimassa. Olin hymyillyt itsekseni Punatähden muistuttaessa siitä. En ikipäivänä ystävystyisi kuolonklaanilaisen kanssa, joten sen säännön rikkomisesta ei ollut pelkoa!
Harjoitukset olivat alkaneet pesänrakennuksella, jossa olimme pärjänneet melko hyvin. Mestarit olivat hieman moittineet pesämme pientä kokoa, mutta muuten he olivat olleet hyvinkin armeliaita ja pitivät rakentamastamme pesästä. Kaiken kukkuraksi meidän joukkueemme nimettiin ensimmäisen lajin voittajiksi. Katsoin riemuissani molempia joukkuetovereitani. Molemmat olivat tyytyväisiä tuloksiin.
"Tiesin, että voittaisimme!" olin hihkaissut, vaikka todellisuudessa voitto oli tullut täytenä yllätyksenä.

Seuraavana lajina oli saalistus, johon osallistuisivat joka joukkueen kaikki jäsenet. Paitsi Talvikkitassu ja Pilvitassu jättäytyivät pois, sillä heidän joukkueissaan oli kolmen kissan sijasta neljä kissaa. Mestareiden mukaan kilpailu pysyisi reilumpana näin.
Kuuntelimme aukiolla, kun Tuhkajuovaksi esitelty naaras selosti saalistusosion säännöt läpi. Rajoja sai ylittää, mutta liian syvälle toisen klaanin reviirille ei saisi mennä.
"Aikaa on auringonlaskuun saakka, älkää siis myöhästykö. Voitte aloittaa nyt", tabbykuvioinen soturi lausui ja päästi meidät matkaan. Vilkaisin yhä vierelläni seisovia Kultatassua ja Aurinkotassua virnistäen.
"Pidetään vain hauskaa, ei voitolla ole väliä. Se ei haittaa, vaikkemme saisikaan mitään kiinni", naukaisin rempseästi. En halunnut joukkuetovereilleni minkäänlaisia paineita, sillä kuten sanottua, ei voitto ollut tärkeintä.
Toivotimme jokainen toisillemme onnea, jonka jälkeen lähdimme omille teillemme etsimään saalista.

Olin jättänyt metsän taakseni ja siirtynyt Eloklaanin nummille, sillä suurin osa oppilaista näytti jäävän sekametsään. Mitä vähemmän muita ympärillä oli, sitä enemmän ajattelin saavani saalista.
Ja voi miten hyvä saalisonni minulla olikaan! Auringonlaskun aikaan olin saanut kiinni peräti neljä saalista! Kaksi melko vanhaa jänistä, päästäisen ja varpusen. Kaikki olivat olleet yllättävän helppoja saaliita, jänikset varmaankin puolikuuroja, sillä kumpikaan niistä ei ollut kuullut minun lähestyvän.
Tyytyväisenä raahasin kaikki saaliini takaisin aukiolle, jonne oli jo kerääntynyt muita oppilaita. Kultatassu istuskeli yksin aukion laidalla. Hänen jalkojen juuressa lojui neljä elotonta saalista.
"Vau!" mumisin ennen kuin laskin saaliit maahan naaraan eteen. Kultatassu hymyili minulle.
"Meillä molemmilla taisi olla tänään hyvä saalisonni. Näitkö Aurinkotassua matkallasi takaisin tänne?" Kultatassu kysyi. Pudistin päätäni.
"Toivottavasti hän ehtii ajoissa paikalle", sanoin käännellen päätäni yrittäessäni etsiä Aurinkotassun vaaleaa turkkia kissojen seasta.

//433 sanaa

Hiirenkorvan alun suuret harjoitukset olivat alkaneet aiemmin tänään, eikä Kuutamopentu ollut vieläkään oikein ymmärtänyt, mikä niistä teki niin erityiset. Joka tapauksessa Kuutamopennulla oli tylsää. Nyt kun kaikki oppilaat olivat harjoitusten takia muualla, hänelle ei jäänyt ketään härnättäväksi. Kaiken lisäksi isäkin oli siellä, sillä tietysti myös hänen oppilaansa Aurinkotassu osallistui harjoituksiin.
Kuutamopentu käännähti vuoteessaan ja siirsi katseensa Korppisiipeen. Mustavalkoinen kuningatar suki turkkiaan keskittyneen oloisena. Kuutamopentu huokaisi liioitellun kovaan ääneen. Kun se ei tehonnut, hän teki saman uudestaan ja läpsäisi samalla käpälällään emon häntää kiinnittääkseen tämän huomion. Hän ei kuitenkaan osannut vielä hallita kynsiään, ja kynnet sujahtivat juuri silloin ulos, kun ne osuivat Korppisiiven häntään. Kuningatar sihahti kivuissaan ja veti häntänsä Kuutamopennun ulottumattomiin.
"Kuutamopentu!" Korppisiipi kivahti pennulle, joka kierähti vähin äänin vatsalleen ja katsoi emoaan korviaan luimistellen. "Mitä me juuri sovimme?"
Kuutamopentu pyöritteli silmiään. "Että ensin nukutaan päiväunet ja sitten leikitään", hän jupisi Korppisiiven latelemat ehdot puoliääneen. Emo näytti edelleen hiukan närkästyneeltä. Se sai Kuutamopennunkin ärsyyntymään. Ei ollut reilua, että kaikki pomottelivat häntä kaiken aikaa!
"Tyhmä sopimus!" Kuutamopentu puuskahti ja nousi seisomaan uhmakkaana. "Minä menen leikkimään itsekseni."
Hän kiepahti ympäri ja oli jo suuntaamassa ulos pesästä, kun Korppisiiven tiukka ääni pysäytti hänet: "Voit kyllä leikkiä itseksesi, mutta pesästä ei saa poistua."
Kuutamopentu mulkaisi emoa kiukkuisesti. Aina tämä oli sanomassa hänelle, mitä sai tehdä ja mitä ei saanut. Kuutamopentu oli jo iso kissa! Kyllä hän pärjäsi yksinäänkin.
Uhmakkuudestaan huolimatta hän ei rohjennut rikkoa Korppisiiven käskyä. Hän paineli pesän perälle ja rupesi raatelemaan kynsillään sieltä löytämäänsä keppiä. Kynnet jättivät puun pintaan vaaleita jälkiä. Kuutamopentu tunsi kiukusta lämpimien kyynelten nousevan silmiinsä samalla, kun hän antoi kepille kyytiä.
Lopulta hän oli niin väsynyt, että päätyi enää vain pureskelemaan kepin päätä. Uni alkoi vähitellen ottaa vallan hänen pienestä kehostaan, mutta hän ei aikonut palata takaisin sammalille emon luo. Ei ennen kuin emo pyytäisi anteeksi.

Kuutamopentu avasi silmänsä ja huomasi olevansa metsässä. Tuttu pentutarha oli hävinnyt, samoin keppi, jota hän oli suutuspäissään jäystänyt. Tämän täytyi siis olla unta, Kuutamopentu ajatteli. Sen tajutessaan hän vasta riemastui.
"Jos tämä on unta, niin silloinhan minä saan tehdä ihan mitä ikinä haluan!" hän hihkaisi ääneen ja alkoi juoksennella ympäriinsä. Hän syöksyi saniaispensaisiin ja loikki kaatuneiden puunrunkojen ylitse. Hän tunsi olonsa isoksi ja vahvaksi - täysikasvuiseksi kissaksi, jota emo ei voinut määräillä.
Onnensa kukkuloilla Kuutamopentu saapui joen rantaan. Paikka oli sama, jossa hän oli nähnyt mysteerikissan viimeksi, kun metsä oli yrittänyt syödä hänet suihinsa. Tällä kertaa jokeen oli ilmestynyt kivistä muodostuva polku. Kuutamopentu huiskaisi hännällään itsevarmana. Hän varmasti pystyisi loikkimaan noita kiviä pitkin vastarannalle!
Kuutamopentu hyppelehti rantaan ja ponkaisi penkereeltä ensimmäiselle kivelle. Ihan pentujen leikkiä! Seuraavat kaksi loikkaa menivät myöskin leikiten. Hän olisi kohta puolivälissä matkaa.
Juuri kun hän oli aikeissa loikata seuraavalle kivelle, hän katsahti sattumalta alapuolellaan vedenpinnasta heijastuvaan kuvajaiseensa. Kuutamopentu jähmettyi nähdessään itseään takaisin tuijottavan vieraan kissan kuvajaisen. Roteva, paksuturkkinen kissa, jolla oli revennyt korva ja vaaleanvihreät silmät. Kuutamopentu haukkasi henkeä säikähtäneenä ja peruutti takaisin päin, mutta ei muistanut olevansa astinkiven päällä. Hän putosi takajalat edellä jokeen ja huuhtoutui sen mukana pimeyteen.

Karheat kielenvedot saivat Kuutamopennun tulemaan takaisin tajuihinsa. Hän tunnisti oitis Korppisiiven tutun kasveilta tuoksuvan ominaishajun. Ilmeisesti Kuutamopentu oli nukahtanut ja kuningatar oli siirtänyt hänet sammalille nukkumaan. Pentu huokaisi helpottuneena siitä, että uni oli ohi.
"Anteeksi, etten totellut", hän miukaisi emolle aidosti pahoillaan.
Korppisiipi nuolaisi hänen otsaansa lempeästi. "Ei se mitään. Minunkaan ei olisi pitänyt olla niin ehdoton. Sinulla on varmasti tylsää, kun ei ole ketään leikkikavereita", hän maukui myötätuntoa äänessään.
Kuutamopentu pudisteli kuitenkin päätään.
"Onhan minulla sinut", hän hymyili ja painautui emon pehmeää turkkia vasten.

//575 sanaa

Rinnassani oli pakottava tunne, kun innostuksen nostattama energia vilisi suonissani. En voinut uskoa, että hiirenkorvan suuret harjoitukset olivat täällä! Innostuksen lisäksi minua hieman jännitti, sillä Kuolonklaani osallistui myös - tosin emme heitä vastaan suoranaisesti kilpailleet. Se kuitenkin antoi harjoituksiin lisämaustetta, sillä pääsi näkemään millaisia oppilaita rajan toisella puolella oli. En kuitenkaan aikonut kiinnittää toisiin liikaa huomiota, sillä keskittymiseni tulisi olemaan omassa joukkueessani. Joukkueet oli jo ehditty jakaa, ja olin onnekseni päässyt sisareni kanssa samaan joukkueeseen! Talvikkitassun avulla saisin pidetty jännityksen varmasti kurissa. Meidän kahden lisäksi joukkueeseen kuului vielä Vaahteratassu sekä Kimalaistassu. Kumpaakaan heistä en kunnolla tuntenut. Vaahteratassu oli kuulemani mukaan entinen erakko, sen tiesin hänestä. Kimalaistassua en ollut vielä uskaltanut lähestyä, sillä naarasparalta puuttui yksi neljästä jalasta. Minun kävi vähän häntä sääliksi, mutta ajattelin, että en osaisi sen takia olla oikealla tavalla tämän seurassa. Ehkä se muuttuisi nyt, kun joukkueena tulisimme olemaan paljon tekemisissä. Olihan isäni kuitenkin hänen mestarinsa, joten Kimalaistassusta tulisi kolmijalkaisenakin varmasti oiva soturi! En epäillyt Mesitähden koulutustaitoja laisinkaan. Mesitähti toimikin joukkueemme mestarina yhdessä Kirpputäplän kanssa. Hän oli Vaahteratassun mestari. Minua vähän harmitti, ettei oma mestarini päässyt näkemään, miten suoriutuisin harjoituksista, vaikka muuten Salviakatse olisikin ollut tylsää seuraa. Ehkä joukkueen sijoitus sitten kertoisi mestarilleni tarpeeksi, ainakin toivoin niin. En jaksanut jäädä murehtimaan turhia. Olihan nyt hiirenkorva eli lehtikato oli takanapäin. Se nostatti automaattisesti tunnelmaa!

Ensimmäisenä lajina oli pesänrakentaminen. Tosin olimme jo valmiita - tai ainakin olimme valmiita Talvikkitassun mielestä. Punaturkki vaikutti meihin muuhun kolmeen joukkuelaiseen tyytymättömältä, mutta mestareiden silmissä ylpeys loisti naaraan kasvoilta. En minä uskonut Talvikkitassun minuun olevan tyytymätön, mutta varsinkin Kimalaistassu tahtoi aina saada kaikesta syyt niskoilleen. Mitäpä naaras sille mahtoi, ettei hän voinut täysin samalla tavalla toimia kuin me muut? Kyllä oppilaasta varmasti olisi apua jossain, siitä olin varma. Kilpailussa pystyi menestymään vain, jos jokainen meistä pystyi toimimaan, ja jos pystyisimme toimimaan kaiken lisäksi vielä yhdessä. Yhteistyötä tehden. Toimintamme ei ollut varmastikaan mestareiden silmissä kaunista katseltavaa. Sen takia loin isääni pahoittelevan katseen. En minä muuta halunnut kuin tehdä hänet ylpeäksi. Ensimmäisenä Mesitähti ja Kirpputäplä tarkastivat pesämme, mutta pian saapuisi toisetkin mestarit sen arvioimaan. Yhteistyön puutteesta huolimatta olimme saaneet silti aikaan hyvin mallikkaan pesän. Olin itse keksinyt rakentaa pesän juuri tähän vanhaan ketunkoloon. Se vaikutti juuri riittävän isolta meille kaikille. Toki olisimme ehkä voineet vuorata suuaukkoa paremmin, mutta ainakin sisäpuolella hääräillessäni olin yrittänyt tehdä alustasta mahdollisimman mukavaa nukkumiseen. Mesitähti tuli ulos pesästä ensimmäisenä Kirpputäplä vanavedessään. Ruskeasilmäisen kollin kasvoilla oli ystävällinen ilme, eikä hän näyttänyt meihin pettyneeltä. Ehdin jo huokaista helpotuksesta. Mesitähti kuitenkin selitti, että muut mestarit tulisivat vielä kiertämään ja arvioimaan pesämme.
“Lähden arvioimaan viidennen joukkueen pesän”, Mesitähti kertoi meille, kun kaikki me oppilaat olimme kerääntyneet kahden mestarin luokse. “Kirpputäplä jää tänne teidän kanssanne siksi aikaa, kunnes pesää tullaan arvioimaan. Palaan sitten takaisin ennen seuraavaa lajia.”
Päällikkö lähti liikkeelle ja Kirpputäplä jäi luoksemme. Pienikokoinen kolli suuntasi luotamme hieman etäämmälle istumaan. Hän ei tainnut haluta kuunnella juttujamme. Suuntasin katseeni muihin oppilaisiin, kun Talvikkitassu aloitti taas piikittelemään Kimalaistassua. Minunkin mielestäni kukat olivat olleet huono ajatus pesänrakennuskilpailun yhteydessä, mutta ymmärsin myös, ettei Kimalaistassu pahaa tarkoittanut. Vaahteratassukin oli loukkaantunut jostain. Hän katseli vain kulmiensa alta ja värisytti viiksikarvojaan. Oli tässäkin joukkue!
“Meillä on vielä monta lajia jäljellä, joten eikö olisi parasta opetella toimimaan yhdessä?” sanoin kuuluvalla äänellä, kun en enää jaksanut kuunnella toisia. Käännyin katsomaan Vaahteratassua.
“Olet kaikista vanhin meistä, joten tietenkin saat tulla kuulluksi, mutta meille nuoremmillekin tulee antaa mahdollisuus päättää asioista”, sanoin viitaten siihen tilanteeseen, kun naarasoppilasta ei olisi huvittanut kerätä sammalia.
“Minä en kyllä ala tuon komenneltavaksi!” Vaahteratassu kivahti ja osoitti hännällään Talvikkitassua. Talvikkitassun vastaus toiselle ei ainakaan helpottanut Vaahteratassun oloa.
“Kimalaistassu, sinun pitää myös osallistua rohkeammin kilpailuihin! Tiedän, että jopa sinäkin pystyt tekemään jotakin, jos vain yrität”, epävarmuus saattoi kuultaa äänestäni. Minun oli jotenkin vaikea puhua tällaisesta toiselle. Kimalaistassu näytti kuitenkin niin kiitolliselta sanoistani, etten uskonut sanoneeni täysin väärin. Ennen kuin Talvikkitassu ehtisi taas aukaista suutaan Kimalaistassusta työnsin sisareni sivummalle, jotta pystyisin kuiskimaan tämän kanssa ilman muiden kuulemista.
“Mitä jos kilpailu kaatuu yhteistyöhömme?” kuiskasin aidosti huolestuneena. Tämän pystyin ilmaisemaan vain vihreäsilmäiselle naaraalle. Pysähdyin istumaan, kun välimatka muihin oli tarpeeksi iso. Istuessamme vierekkäin turkkimme hipoivat toisiaan. Se rauhoitti olemustani, joka oli saanut kolauksen pesänrakennuksen hulinasta.
“Tiedän, että haluat voittaa. Mutta me emme pysty siihen ilman koko joukkuettamme! Se tarkoittaa, että sinun pitäisi antaa mahdollisuus myös Kimalaistassulle. Minusta tuntuu, että hän todella yrittää! Varmasti myös sinunkin hyväksesi”, puhelin hiljaa kuiskien. “Tosiasia nyt kuitenkin on, ettemme voi joukkuettamme vaihtaa. Meidän täytyy vain hyväksyä se tällaisenaan ja yrittää parhaamme. Yksin yrittäminen ei kuitenkaan enää riitä.”
Uskoin kaiken olevan jo selvää Talvikkitassulle, mitä äsken hänelle kerroin. Minäkin halusin voittaa. Halusin todistaa kaikille, kuinka etevä oppilas jo olin! Minulla oli tunne, että kyllä siskonikin ymmärtäisi, mitä voittamiseen vaadittaisiin. Oli niin ihailtavaa nähdä, miten kilpailuhenkinen Talvikkitassu oli. Hän olisi varmasti sen tähden vahvin joukostamme. Toki Vaahteratassu oli kaikista pidemmällä koulutuksestaan, joten hänkin oli vahva kilpailija. Kimalaistassullekin varmasti löytyisi jotain. Meidän pitäisi vain oppia toimimaan yhdessä, vaikka nyt se näytti mahdottomalta, kun ei kukaan muu kuin Kimalaistassu edes tainnut ottaa puheitani tosissaan.

// Talvikki/Kimalainen?
// 816 sanaa
// KP-boosti

"Ahaa. Luulen kyllä, että tulen muutenkin putoamaan", sanoin virnistäen mestarilleni. Lieskakajo oli päättänyt, että tänään oli kiipeilyharjoitusten vuoro. Emme olleetkaan harjoitelleet kiipeilyä aiemmin. Kaipa saalistus ja taisteleminen olivat soturikoulutuksessa prioriteettina, eikä muille asioille jäänyt yhtä paljoa aikaa.
"Vähän itsevarmuutta, Kultatassu", Lieskakajo sanoi ja katsahti hymyillen taakseen minuun. "Kiipeily voi kyllä tuntua vaikealta ensimmäisellä kerralla, joten saatat hyvin pudotakin. Onneksi lunta on vielä maassa pehmentämässä laskua."
Matka harjoittelupaikalle kesti vielä hetken. Lähestyessämme kohdettamme arvasin jo, mihin puuhun Lieskakajo laittaisi minut kiipeämään - puu oli niin korkea, että erotin sen jo kaukaa. Saavuttuamme puun juurelle punertava soturi kiersi sen kerran ympäri katse puun latvustossa, ja ilmeisesti todettuaan sen sopivaksi harjoituksia varten, seisahtui odottavaisesti rungon viereen. Astelin uteliaana hänen luokseen.
"No niin. Älä suotta pelkää, sinun ei tarvitse heti ensimmäisellä kerralla kavuta latvaan asti", Lieskakajo selitti viikset värähtäen. "Emmehän halua, että putoat ja katkot heti kaikki raajasi. Kiipeä aluksi tuolle oksalle."
Mestarini osoitti hännällään melko matalalla olevaa oksaa ja sain huokaista helpotuksesta. Tehtävä vaikutti helpolta. Aavistin kuitenkin, että sitä se ei tulisi olemaan. Kiipeily olisi varmasti paljon vaikeampaa kuin kuvittelin.
"Kun kiipeät, muista pitää koko ajan hyvä ote puun pinnasta. Tärkeintä kiipeämisessä on tuntea omat voimansa. Sinun on huomattava, milloin jaksamisesi alkaa loppua. Et halua joutua tilanteeseen, jossa et jaksa enää kiivetä mutta oksia joilla levätä ei ole saapuvilla."
Nyökyttelin ymmärtäväisesti ja silmäilin puun oksistoa. Välillä oksia oli aika harvaan. Lieskakajo kaiketi viittasi juuri tuollaisissa kohdissa kiipeämiseen; jos voimat loppuisivat kesken kaiken, eikä lähettyvillä olisi oksia, ainoaksi vaihtoehdoiksi jäisi maahan putoaminen. Värähdin kuvitellessani itseni tuohon tilanteeseen puun latvaan. Siinä lähtisi henki aika nopeasti.
"Selvä, aloita vain. Älä katso alas, jos pelottaa."
Naurahdin soturin heitolle, vaikka oikeastaan neuvo kävi järkeen. En kuitenkaan uskonut, että näin matalalle kiivetessä olisi paljoa pelättävää. Siltikin oloni oli hiukan jännittynyt, kun valmistauduin loikkaamaan rungolle. Hyppyni jäi melko matalaksi, mutta sain kuin sainkin kaarnasta kynsilläni kiinni.
"Hyvä", Lieskakajo kehaisi alapuoleltani, mutten uskaltanut kääntyä hänen suuntaansa. En siksi, että olisin pelännyt, vaan siksi, että otteeni todennäköisesti lipeäisi. Huokaisin siis syvään ja pidin katseeni oksistossa. Kurotin toisella etutassullani varovasti ylöspäin, ja saatuani uuden otteen uskalsin liikuttaa muitakin jalkojani. En kuitenkaan ollut kovin voimakas kissa, ja kavuttuani viimein Lieskakajon osoittamalle oksalle, olin jo itse valmis päättämään harjoitukset. Huohotin hiukan yrittäen parhaani mukaan pitää tasapainoni kapealla oksalla seistessäni.
"Ensimmäiseksi yritykseksi hyvä suoritus", Lieskakajo huikkasi alhaalta. Olin keikahtaa alas katsahtaessani hetkeksi maahan, mutta ehdin tasapainottamaan itseni.
"Kiitos! Aika raskasta tämä kyllä on", sanoin tyytyväisenä hymyillen. Lieskakajo nyökkäsi.
"Varmasti, pieni kokosi ei ainakaan auta asiaa. Lepää vain rauhassa ja kiipeä sitten hiukan ylemmäs."

Kiipeilyharjoitukset olivat selvästi ottaneet koville, sillä lihakseni olivat edelleen kipeät muutaman päivän jälkeen hiirenkorvan suurissa harjoituksissa. Olin päässyt samaan joukkueeseen Ampiaistassun ja Aurinkotassun kanssa. Tietysti olisin ollut iloinen kenen tahansa kanssa, mutta jotenkin ajatus Ampiaistassun kanssa harjoittelemisesta sai minut erityisen innostuneeksi.
Ensimmäinen tehtävä oli ollut pesän rakentaminen, ja mielestäni olimme selviytyneet siitä hyvin. Olin löytänyt pesämme paikaksi puun juurakon, mutta tuotuamme pesän sisälle viimeiset sammalet sain huomata, että pesä oli aivan liian pieni. Muuten sen rakenne kuitenkin näytti hyvältä, joten minulla oli suuret odotukset arvioinnin suhteen.

//503 sanaa

Hiirenkorvan suuret harjoitukset olivat alkaneet, ja Mesitähti jakoi meille joukkueet. Pääsin Kultatassun ja Ampiaistassun kanssa samaan joukkueeseen. Olin hiukan pettynyt, sillä olisin halunnut samaan joukkueeseen Kimalaistassun kanssa, mutta Kultatassu ja Ampiaistassu ovat mukavia. Ensimmäinen tehtävä oli pesänrakennus, meidän piti rakentaa pesä. Kävelimme metsään, mietimme pesälle hyvää paikkaa.
"Miten olisi tuo kolo?" Kysyin ja osoitin koloa joka oli lähistöllä.
"Ei, otetaan joku muu. Vaikkapa tuo puun juurakossa oleva kolo!" Kultatassu hihkaisi ja osoitti juurakkoa.
"Joo!" Sanoin samaan aikaan Ampiaistassun kanssa. Kaivoimme koloa hiukan suurennaksi, sillä se oli ahdas. Se oli vieläkin pieni, mutta emme halunneet tuhlata enempää aikaa kaivamiseen.
"Mennään etsimään sammalia." Ampiaistassu sanoi. Nyökkäsin ja lähdin etsimään niitä. Sammalia oli hiukan vaikea löytää,mutta löysimme niitä kaatuneen puun päältä. Palasimme hetken päästää suut täynnä sammalia.
"Hyi! Maistuu ihan mullalta!" Sanoin inhoten ja sylkäisin sammaleet maahan. Kultatassu ja Ampiaistassu nauroivat. Vuorasimme kolomme sammalilla. Olimme valmiita odotimme että mestarit tulevat tarkastamaan ja arvoimaan pesät.
"Saadaan varmasti hyvät pisteet!" Sanoin iloisesti.

//158 sanaa
//Kulta? Amppari?

Kimalaistassu yritti hakea katseellaan veljestään Ampiaistassusta lohtua ja naaras toivoi, että raidallinen kolli olisi tiennyt hänen ongelmaansa ratkaisun. Ampiaistassu lohdutti siskoaan, että toinen oli liian erityinen unohdettavaksi ja Kimalaistassu nosti itkuisen katseensa kolliin. Ampiaistassu oli laskenut häntänsä siskonsa lavalle hetki sitten ja kiharaturkkinen naaras päätti haudata kasvonsa toisen turkkiin. Ampiaistassu hämmentyi toisen vahvasta reaktiosta aluksi, mutta lohdutti sitten pikkusiskoaan.
"Auttaisiko sinua, jos me tutustuisimme Kuutamopentuun? Voisit samalla nähdä, että hän on aivan kuten mekin, meidän lihaa ja verta, eikä kilpailijamme. Mieti nyt sitä raasua, ei lainkaan leikkikavereita, ainoastaan vain emo. Isä ja emo voisivat arvostaa, jos viihdyttäisimme Kuutamopentua", tabbykuvioinen oppilas ehdotti varovaisesti ja Kimalaistassu lopulta nyökkäsi muutaman kerran.
"Se.. se voisi olla aika mukavaa. Pitäisikö meidän tutustua Kuutamopentuun heti suurten harjoitusten jälkeen?" naaraskissa kysyi lopulta hiljaisella äänellä ja hymyili toiselle hieman reippaammin. Ehkä Kuutamopentu paljastuisikin mukavaksi kissaksi, joka ei yrittäisi viedä hänen paikkaansa. Erityisen huolissaan Kimalaistassu oli isänsä Hiilihampaan huomiosta. Sen jakaminen oli jo vaikeaa sisarustensa kanssa. Suuret harjoitukset hermostuttivat kolmijalkaista naarasta aika tavalla. Hän tiedosti, että ei ollut mikään toivotuin kissa joukkueeseen, sillä hän ei osaisi olla kovin hyödyksi monessakaan lajissa. Erityisen paljon Kimalaistassu kammosi joutuvansa Talvikkitassun kanssa samaan joukkueeseen, naaras oli niin kilpailuhenkinen... Kimalaistassu elätteli toiveita, että pääsisi Irvitassun tai veljiensä kanssa samaan joukkueeseen. Ampiaistassu pukkasi siskoaan lempeästi päällään ja auttoi toisen parempaan asentoon.
"Tutustutaan Kuutamopentuun hiirenkorvan harjoitusten jälkeen! Mutta nyt minun pitää ikävä kyllä mennä, harjoitukset kutsuvat. Nähdään taas Kimalaistassu, oli mukava viettää aikaa kanssasi!" Ampiaistassu hyvästeli naaraan hymy huulillaan ja Kimalaistassu nyökkäsi toiselle myös pontevasti.
"Hei sitten!" Kimalaistassu naukaisi lempeällä äänellä raitaturkkiselle veljelleen.

// 257 sanaa

Talvikkitassu kulki rinta rottingilla, hieman Laventelitassun edellä ja kälätti suureen ääneet suurista harjoituksista.
"Me sitten voitamme jokaisen lajin, jokainen laittaa itsensä sataprosenttisesti likoon! Onko tämä selvä? Hyvä!" Talvikkitassu julisti ja huiskautti häntäänsä.
"Pesänrakennus on lälly laji, voitamme tämän varmasti sata nolla. Nyt, etsikää sopivia paikkoja mihin voisimme rakentaa meidän pesämme", Talvikkitassu naukui ja vilkaisi Vaahteratassun lisäksi myös siskoonsa. Hän jätti kuitenkin Kimalaistassun huomioimatta. Kiharaturkkinen naaras kulki hieman muista jäljessä hitaudestaan johtuen ja Talvikkitassu yritti parhaillaan kuroa etumatkaa naaraaseen. Laventelitassu kuitenkin asetti siskonsa eteen tassunsa ja pudisteli päätään.
"Talvikkitassu", naarasoppilas sihahti ja viittasi päällään Kimalaistassuun. "Hän kuuluu meidän joukkueeseen, et voi käyttäytyä noin", Laventelitassu motkotti siskolleen toisen epäkohteliaasta käytöksestä. Punaturkkinen mutisi itsekseen, mutta hidasti sitten tahtiaan.
"Kiitos", Kimalaistassu kiitti muita odottamisesta hiljaisella, pehmeällä äänellä ja hymyili muille varovaisesti. Laventelitassun katse osui sitten vanhaan ketunkoloon ja riemastunut ilme kohosi naaraan kasvoille.
"Katsokaa! Mehän voisimme rakentaa meidän pesämme tuonne", oppilas ehdotti ja osoitti sopivaa paikkaa tassullaan. Vaahteratassu naukaisi idean kuulostavan hyvältä ja Talvikkitassu nyökkäsi tomerasti.
"Siskokulta, tiesin että olet hyvä tässä! Nyt, Vaahteratassu etsi sinä sammalet ja me kaksi voimme mennä muokkaamaan pesää sopivaksi", Talvikkitassu naukaisi ja jätti tarkoituksella kolmijalkaisen kissan huomiotta. Toinen olisi kuitenkin tiellä. Laventelitassu ei kuitenkaan jättänyt asiaa siihen.
"Kimalaistassu, sinähän voisit mennä myös etsimään sopivia pehmusteita pesäämme?" Laventelitassu naukaisi Kimalaistassulle, joka otti ohjeet ilolla vastaan. Talvikkitassu oli mennyt jo puuhailemaan vanhan ketunkolon kanssa ja kaivoi hieman kovaa maata käpälillään. Hän halusi tehdä pesästä parhaimman! Laventelitassu tuli siskonsa avuksi ja auttoi toista muokkaamaan pesästä paremman muotoista.
"Ainakin sait sen pois kimpustamme, meinaan kompastua koko ajan häneen", Talvikkitassu naureskeli eikä jäänyt kuuntelemaan Laventelitassun vastausta. Punaturkkinen naaras pudisteli tassujaan pesän ulkopuolella ja katsoi Vaahteratassua tuimasti.
"Missä sammaleet ovat?" Talvikkitassu tivasi naarasoppilaalta ja astui ketunkolon suuaukon eteen, jotta toinen ei pääsisi sinne.
"Minä haluan tehdä muutakin, kun etsiä sammalia. Väistä", Vaahteratassu vastasi naaraalle piikikkäällä äänellä, mutta Talvikkitassu ei väistänyt.
"Se on jo valmis, ainoastaan sinun sammaleesi puuttuvat. Ala hakea ne tai saat köniisi", naaras uhkasi kiukustuneena.
"Ra-rauhoittukaa, kyllä me löydämme sammalia. Minä löysin tälläisiä kukkasia, ajattelin että voisimme koristella pesää näillä", Kimalaistassu piipitti varovaisesti, mutta Talvikkitassu astui lähemmäs ja huiskaisi käpälällään naaraan tuomat kukkaset maahan.
"Luuletko että kukaan kaipaa kukkiasi?! Vie kukkasi sinne minne Tähtiklaani ei näe ja yritä pysyä poissa meidän pystyvien kissojen tieltä! Klaaninvanhimmaksi päädyt kuitenkin, mitä sinä edes teet täällä?" naaras sähähti kimakalla äänellä ja marssi etsimään sammalia. Kimalaistassu keräsi Vaahteratassun avulla kukkiaan maasta ja pidätteli itkuaan. Talvikkitassusta tuntui, että Tähtiklaani oli kironnut hänet. Hän oli saanut joukkueeseen rampan kissan, josta ei olisi mihinkään muuhun, kun pillittämään. Lopulta he saivat pehmustettua pesän ja Talvikkitassu tyytyi mulkoilemaan Kimalaistassua, sekä Vaahteratassua.
"Tämä on nyt valmis, koska minä sanon, että se on nyt valmis!" Talvikkitassu naukaisi tyytymätön ilme kasvoillaan. Pesästä oli tullut sopivan kokoinen ja ihan mukava, mutta heidän yhteistyössään oli parannettavan varaa. Talvikkitassu ei todellakaan ollut mitenkään hyvä johtaja. Enemmänkin hän vain käskytti joukkuetovereitaan.
"Me olemme nyt valmiita!" Talvikkitassu kuulutti mestareille ja röyhisti rintaansa ylpeänä. Hänestä muita pesiä ei edes tarvitsisi arvioida, heidän pesänsä oli varma ykkönen!

//Laventeli tai Kimalainen?
// 495 sanaa

Kuutamopentu työnsi päänsä ulos pentutarhan suuaukosta. Aukiolla oli jonkin verran kissoja, joista suurin osa oli valmistautumassa lähtemään harjoituksiin. Kuutamopentu ehti vilaukselta nähdä, miten Mehiläistassu katosi mestarinsa kanssa piikkihernetunneliin. Mustavalkoinen pentu mietti, missä hänen kaksi muuta vanhempaa sisarustaan mahtoivat olla paraikaa. Hän olisi mielellään käynyt jututtamassa heitä - sitä ei nimittäin tapahtunut liian usein. Kuutamopentu tiesi, että sisarukset olivat käyneet tervehtimässä häntä pentutarhalla silloin, kun hän oli ollut vielä ihan pieni, mutta ei naaras tietenkään itse muistanut siitä mitään. Korppisiiven mukaan he olivat vain kiireisiä, mutta Kuutamopennun oli vaikea niellä sitä epäilemättä. Kenties he eivät vain halunneet nähdä häntä.
Ajatus latisti Kuutamopennun mielialaa vähän, mutta hän ei antanut sen pilata koko päiväänsä. Hän ehtisi kyllä puhua sisaruksilleen myöhemminkin - viimeistään silloin, kun hänestä itsestäänkin tulisi oppilas.
Kuutamopentu käänsi toista korvaansa taaksepäin kuullessaan takaansa lähestyvät askeleet. Hän teki vaistomaisesti tilaa Korppisiivelle, joka tuli seisomaan hänen viereensä pesän suulle. Kuningatar avasi suunsa leveään haukotukseen ja kurotti sitten etukäpälänsä pitkälle eteen venyttääkseen itseään. Kuutamopentu yritti vastustaa kiusausta hypätä naaraan heiluvan hännän kimppuun.
"Hakisitko meille vähän aamupalaa tuoresaaliskasasta?" Korppisiipi pyysi yllättäen ja sai Kuutamopennun tulemaan toisiin aatoksiin tämän hännän päälle käymisestä.
"Voidaanko sitten leikkiä?" hän kysyi emoltaan toiveikkaana.
"Kenties", Korppisiipi vastasi ja nuolaisi suupieliään. "Menehän nyt. Minulla on kurniva nälkä", tämä patisteli ja tuuppasi Kuutamopentua leikkisästi käpälällään. Kuutamopentu horjahti, mutta ei ollut moksiskaan. Hän vain huitaisi emon suuntaan takaisin huomattavasti pienemmällä tassullaan ja kipitti sitten kiireesti karkuun, kun emo yritti vastaiskua.
Matka tuoresaaliskasalle ei ollut kovin pitkä. Lumeen tallotuilla kuhmuraisilla poluilla liikkuminen oli kuitenkin yllättävän vaikeaa, ja Kuutamopennun tasapaino oli pettää tuon tuosta. Lisäksi polkujen reunat olivat niin korkeat, ettei Kuutamopentu ylettynyt aina näkemään niiden reunojen yli.
Pentu oli niin keskittynyt pystyssä pysymiseen, ettei huomannut katsoa eteensä. Hän ehti juuri ja juuri pysähtyä, kun hänen näkökenttänsä rajamaille ilmestyi harmaanruskea hahmo. Hän kohotti katseensa ylös käpälistään ja näki vihreäsilmäisen naaraskissan. Kissa oli tutun näköinen, mutta Kuutamopentu ei saanut nimeä mieleen.
"Anteeksi", hän pahoitteli ja kallisti päätään. "Olet hieman minun tielläni."
Naaras katsoi Kuutamopentua ensin vähän yllättyneenä, mutta sitten tämän kasvoille nousi pieni huvittuneisuus. "Oi, anteeksi kovasti. Minäpä väistyn", kissa sanoi ja astui polulla sen verran sivuun, että Kuutamopentu mahtui kulkemaan hänen ohitseen.
"Kiitos", Kuutamopentu kiitti ja huiskaisi häntäänsä kissalle. Naaras katsoi häntä hymyillen. Kuutamopentu väläytti hänelle nopean hymyn, ennen kuin käänsi katseensa taas eteenpäin ja keskittyi päämääränsä tavoittamiseen.
Kun Kuutamopentu pääsi viimein tuoresaaliskasalle, hän alkoi skannata kasaa katseellaan sopivan kokoisen riistan toivossa. Oravaa tai jänistä hän ei jaksaisi kantaa yksinään, kuten ei myöskään minkään sortin varislintua. Kasan päällä keikkuva hiirtä muistuttava eläin kuitenkin näytti juuri oikean kokoiselta hänen suuhunsa. Pentu kiipesi varovasti kasan päälle ja nappasi jyrsijän hampaisiinsa. Sen jälkeen hän laskeutui nopeasti alas ja lähti kiikuttamaan saalista emon luo.
Korppisiipi keskeytti rintaturkkinsa pesemisen ja kääntyi katsomaan Kuutamopentua, joka pudotti hiirieläimen hänen jalkojensa juureen. Kuningatar kumartui nuuhkaisemaan sitä ja nyrpisti hieman nenäänsä. Kuutamopentu katsoi emoaan hämmentyneenä - oliko saalis pilaantunutta?
"Mikä on?" hän kysyi emolta ja vilkuili vuoron perään tätä ja hiirtä.
"Tämä on päästäinen. Ei kovin hyvän makuinen", kuningatar vastasi korviaan luimistaen. "Mutta kyllä tällä nälkä lähtee."
Kuutamopentu ei ymmärtänyt, miten jokin riista ei voinut maistua hyvältä. Tähän mennessä hän oli ehtinyt maistamaan jo hiirtä, jänistä ja oravaa, ja kaikki niistä olivat suorastaan hivelleet hänen makunystyröitään. Oli siis vaikea kuvitella, että hiirtä muistuttava jyrsijä maistuisi pahemmalta kuin tavallinen hiiri.
"Saanko maistaa?" Kuutamopentu kysyi. Korppisiipi nyökkäsi ja työnsi päästäisen lähemmäksi pentua. Kuutamopentu lähestyi sitä karvat epävarmasti pystyssä ja nuuhkaisi. Vasta nyt hän haistoi sen vahvan ominaishajun, joka oli vähällä saada hänet yökkäämään. Hän ei kuitenkaan aikonut antaa periksi.
Kuutamopentu repäisi itselleen varovasti palan päästäisestä ja pureskeli sitä hitaasti. Kesti hetki, ennen kuin maku levisi kunnolla hänen suuhunsa. Hän järkyttyi siitä, mitä juuri oli maistanut. Se oli kaukana hiiren pehmeästä mausta ja muistutti enemmän jätöstä kuin lihaa. Kuutamopentu katsahti emoonsa kyyneleet silmissään ja nieleskeli palasen vastentahtoisesti alas.
"Ihan hirveää", hän kähisi ja lipoi tiheästi suupieliään saadakseen maun pois kielestään. Kun sekään ei tuntunut auttavan, hän kauhaisi suuhunsa lunta ja yritti saada sen avulla pestyä maun pois. Korppisiipi katsoi pentua irvistäen myötätuntoisesti.
"Olit urhea, kun maistoit", kuningatar kehui. Kuutamopennusta ei kuitenkaan tuntunut urhealta. Hänellä oli aivan kamala olo.
"En kyllä enää ikinä syö päästäisiä!" hän vannoi ja potkaisi lunta päästäisen raadon päälle.

//Kuka vaan saa halutessaan jatkaa
//691 sanaa

Hiilihammas: 20kp! -

Kultatassu: 5kp -

Laventelitassu: 25kp! -

Kimalaistassu: 10kp -

Yötassu: 24kp! -

Talvikkitassu: 16kp -

Hallavarjo: 7kp -

Leimusilmä: 23kp! -

Lieskakajo: 8kp -

Kuutamopentu: 24kp! -

Ampiaistassu: 5kp -